II

Muutamat tutkimuksenalaiset tavat muiden suomalais-ugrilaisten y.m. kansojen tapojen valossa sekä niiden yleisen laadun ja merkityksen kannalta tarkasteltuina.

Edellisessä osassa on tutkimuksenalaisten kansojen tapojen kuvailevan esityksen yhteydessä tehty vertailuja muiden kansojen tapoihin etupäässä vain sikäli kuin yhtäläisyydet naapurikansojen tapojen kanssa ovat olleet verrattain silminnähtäviä. Osotetuista yhtäläisyyksistä on monet usein jo semmoisenaan katsottava lainoiksi, ja useat niistä koskevat sellaisia tapoja, jotka eivät osota laajempaa leviämistä, joten niitä on pidettävä vertailunalaisten kansojen keskisinä paikallisina tapailmiöinä. Useiden tapojen leviämissuhteiden selvittelyä varten on kuitenkin laajempi, niinhyvin muiden suomalais-ugrilaisten kuin vieraidenkin kansojen tapoihin ulotettu vertailu välttämätön. Tällaista laveampaa vertailua vaativat etenkin ne tavat, jotka yleisinhimillisistä käsityksistä johtuen saattavat esiintyä kansoilla, joiden kesken ei saateta olettaa sellaista geneettistä tahi kultturiyhteyttä, että esiintyvät yhtäläisyydet saatettaisiin selittää periytymisestä tahi lainauksesta johtuviksi.

Aikaisempi kosinta- ja häätapojen tarkastelumme on ylipäätänsä rajoittunut tapojen ulkoisiin ilmiöihin. Laatuunsa ja merkitykseensä nähden tahi niiden perustana olevan ajatuksen kannalta ei tapoja yleensä ole tarkasteltu. Ottaessamme seuraavassa muutamat huomattavimmat ja yleisen vertailun kannalta mielenkiintoisimmat tavat yleisesti vertailtaviksi, koetamme samalla myös tässä suhteessa etsiä niihin valaistusta.

Morsiamen hankkimisen muodoista ja avioliiton täytäntöönpanon ehdoista.

Tutkimuksemme alaisten kansojen avioliittotapojen tarkastelu on tuonut ilmi, etteivät nämä viime aikoihin saakka ole luovuttaneet tyttäriään vaimoiksi korvauksetta, vaan että morsiamesta on naimisiinaikovan puolelta pitänyt maksaa hänen perheelleen aineellinen korvaus. Samalla on morsiamia hankittu myöskin väkivaltaisesti anastamalla.

Muutamien muiden suomalais-ugrilaisten kansojen tavat osottavat avioliiton näillä kansoilla yleensä rakentuneen samoille perusteille. Lukuisat ostjakkien tapojen kuvaajat puhuvat heillä vallitsevasta naisen ryöstö- ja ostotavasta. Kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolella huomionsa tehnyt Gr. Novitskij kertoo ostjakeista: "Kun joku tahtoo ottaa jonkun tyttären vaimokseen, määrää tytön isä tämän hinnan, jota he nimittävät kalymiksi." Kun kalym oli suoritettu, lähetti neidon isä hänet muitta juhlallisuuksitta sulhasen luo. M.A. Castrén katsoo ostjakkien avioliiton perustuvan lunnasrahaan.

Morsiamen hintana suoritettiin paitsi rahaa, poroja y.m. karjaa, koiria, metsästysaseita, talous- ja vaate-esineitä, sanalla sanoen kaikenlaisia arvovastineita. Oloihin nähden saattaa morsiamesta suoritettavien lunnaiden arvo nousta huomattavan korkeisiin määriin.

Lunnasrahaa eivät ostjakit suorita yhdellä kertaa, vaan usein pitemmän ajanjakson kuluessa. I.S. Pol'akov mainitsee sen suorituksen eräässä tapauksessa kestäneen neljätoista vuotta. Tobolskin läänin ostjakit maksavat osan kalymia kihlauksen yhteydessä, mutta lopun myöhemmin, mikä voi kestää 2-3 vuotta ja pitemmänkin aikaa.

Osan lunnasrahasta tultua suoritetuksi, oli sulhasen perheellä ja sulhasella morsiameen eräitä oikeuksia, mutta avioliiton varsinainen täytäntöönpano, morsiamen tuonti sulhasen kotiin, tapahtui vasta sitten, kun lunnasraha kokonaan oli suoritettu.

Kaiken tämän ohella hankittiin morsiamia myöskin ryöstämällä.

Myöskin vogulien mainitaan hankkivan morsiamia ostamalla, samalla kun niitä myös ryöstetään. Lunnasraha saattaa nousta sellaiseen summaan, että se voidaan suorittaa ainoastaan pitemmän ajan kuluessa. Sen maksaminen voi näin kestää vuosia, ja ennen sen lopullista suoritusta ei morsianta luovuteta isänsä kotoa. Näinä vuosina on sulhaselle luvallista tehdä matkoja morsiamen luo ja viettää öitä hänen kanssansa.

XVII ja XVIII vuosisatojen lappalaisten elämän kuvaajat osottavat neidon vanhemmille ja sukulaisille annettavien lahjojen olleen heidän avioliittonsa tärkeimpänä ehtona. Suoritettavat lahjat olivat lappalaisten elämän välttämättömiä välikappaleita ja tarve-esineitä, kuten poroja, talousesineitä, vaatteita y.m. pukuesineitä, mutta sen ohella myös arvokkaita hopeaesineitä, joilla näyttää olleen rahan merkitys. P. Högström pitää lappalaisten avioliittoa molempien sukujen välisenä kauppana. Kosinnan tärkeimpänä kohtana oli sopiminen siitä, mitä sulhasen vanhempien tahi sulhasen oli maksettava rahana ja tavarana morsiamen vanhemmille. J.J. Tornaeus'en mukaan oli kosijan esitettävä morsiamen suvulle annettavat lahjat ennenkuin myönnytys saatiin. A. Ehrenmalm tietää lappalaisten hankkineen morsiamia ostamalla. Rahana suoritettiin morsiamesta tämän vanhemmille 5-9 taaleria.

Muutamissa myöhemmissä kuvauksissa mainitaan vielä morsiamen vanhemmille ja sukulaisille suoritettavilla lahjoilla olleen avioliiton ehdon merkityksen.

Alkuperäisesti jyrkästi kaupan muotoisesta lunnasrahan suorituksesta näyttää tämä morsiamen hankkimistapa jo aikaisin kehittyneen lahjojen suoritukseksi morsiamen perheelle. Kuitenkin on lahjojen suorituksella tällöinkin avioliiton ehdon merkitys, joten lappalaisten avioliitolla, kuten v. Düben siitä lausuu, on ollut selvästi kaupanomainen luonne.

Venäjän lappalaiset hankkivat J.A. Friisin mukaan morsiamia vieraasta heimosta ryöstämällä.

Erityisesti mieltäkiinnittävää on, että lappalaisten avioliittotavoissa havaitaan samoja ilmiöitä, mitkä aikaisemmin puheenaolleilla kansoilla ovat olleet tavallisia lunnasrahan suorituksen yhteydessä. Kihlauksen ja avioliiton varsinaisen toimeenpanon välinen aika muodostuu täälläkin eräiden vanhempien tiedonantojen mukaan verrattain pitkäksi ajanjaksoksi, jona avioliiton toimeenpanon ehdot täytetään. Tänä aikana oli sulhasella oikeus tuon tuostakin käydä morsiamen luona. Samalla mainitaan lappalaisten hankkineen morsiamia myös palvelemalla tämän isän kotona. Häiden jälkeen ei mies voinut viedä vaimoaan kotiinsa, vaan oli hänen jäätävä appensa luo vuodeksi työmieheksi.

Lopetamme näiden ilmiöiden tarkastelun ottamalla puheeksi muutamat Itämeren suomalaisten avioliittotapojen piirteet. Tällöin on ilmeistä, että esim. naisen ryöstöön ja ostoon kuuluvia ilmiöitä on täällä etupäässä etsittävä näiden kansojen aikaisempaa eloa koskevista tiedoista tahi näihin ilmiöihin palautuvista kansan keskuudessa mahdollisesti säilyneistä käsityksistä ja tavoista.

Suoranaisiakaan tietoja esim. morsiamen ryöstöstä ja ostosta ei kokonaan puutu. Virolaisten mainitaan aikoinaan hankkineen morsiamia etupäässä lunnailla, mutta myöskin ryöstämällä. Erään Saarenmaan virolaisiin kohdistuvan kuvauksen mukaan tapahtui morsiamen ryöstäminen väkivaltaisesti. Ryöstettiin etupäässä vieraan, mutta omankin heimon keskuudesta. Ryöstettävää väijyttiin ja hänet raastettiin väkisin ryöstäjän kotiin, jonka vaimoksi hän näin tuli. Ryöstöä saattoi seurata takaa-ajo ja tytön takaisin valloittaminen.

Venäjän karjalaisilla mainitaan yhdeksännentoista vuosisadan alussa tapahtuneen "naisen varastamisia", joilla näyttää olleen väkivaltainen luonne. Karkausnaimisia ("uralla mänöminen"), jolloin tyttö ilman vanhempien siunausta salaa meni miehelle, kerrotaan myös tapahtuneen vanhoina aikoina ja sattuvan nykyaikanakin. Itämeren suomalaisista kansoista ovat muutamat jättäneet kansanrunoudessaan muistoja muinaisesta elostansa. Jotkut suomalaiset ja virolaiset runot sisältävät muun ohella viittauksia näiden kansojen avioliittotapoihin. Näille on ominaista se, että ne usein yhtyvät siihen kuvaan, mikä muutamista tavoista on suoranaisten tosiasioiden nojalla syntynyt muiden suomalais-ugrilaisten kansojen suhteen.

Sangen usein tavataan mainittujen kansojen runoudessa kohtia, jotka puhuvat naisen "ostosta", lunnailla hankkimisesta. "Neidon kaupasta" puhuttaessa mainitaan joskus lunnaatkin, mitkä laatuunsa nähden vastaavat usein sitä, mikä naisen hankkimisessa lunnailla on tavallista. Lunnaiden saajiksi ja neidon myyjiksi esitetään usein ei ainoastaan neidon vanhemmat, vaan myös veljet, sisaret, veljien vaimot j.n.e., mikä vastaa esim. edellä esitettyjä lappalaisia koskevia tietoja. Lunnaat ovat näissä tapauksissa siis suvulle suoritettavia lahjoja.

Samalla sisältävät Itämeren suomalaisten kosinta- ja kihlaustavat yksityispiirteitä, joita ei saata olla vertaamatta vastaaviin kohtiin aikaisemmin puheenaolleiden kansojen tavoissa.

Näistä mainittakoon ensiksikin kihlajaisissa sulhasen puolelta morsiamen sukulaisille annettavat raha- y.m. lahjat, jotka etenkin Karjalassa ja Inkerissä välttämättöminä kuuluvat kihlaukseen. Kihlaustilaisuudessa panevat kosijat morsiustalon pöydälle rahoja, joista osa jää morsiamen isälle tahi annetaan muille sukulaisille. Tämän jälkeen sanotaan morsiamen "olevan kaupoissa". Inkerissä ja Karjalan kannaksella nimitetään kihlajaisia m.m. "rahomiseksi".

Venäjän karjalaisilla ottaa morsiamen isä kosijoilta "piärahan", jotapaitsi muutkin morsiamen sukulaiset saavat kukin roposen. Viipurin tienoilla jaettiin rahaa ja lahjoja morsiamen vanhemmille, talon lapsille ja kaikelle perheelle. Muuallakin Itä-Suomessa on rahojen jakeleminen ja kaupanomainen tinkiminen ollut kihlauksessa yleistä, ensinmainittu myöskin Keski-Suomessa ainakin pari vuosikymmentä sitten.

Joskin näitä kihlauksessa suoritettavia lahjomisia ja maksuja monessa tapauksessa ei ole verrattava varsinaiseen lunnasrahaan, esiintyy käsitys morsiamesta tämän suvulle ja erittäinkin vanhemmille hänen kasvatuksestaan annettavasta korvauksesta niiden suorituksen ohella selvänä.

Karjalassa ja Inkerissä näyttää näillä maksuilla vielä viime vuosisadan loppupuolella joskus olleen realinen merkitys yhtenä avioliiton ehdoista. Rahan vastaanottamisella oli sitova merkitys kihlaukseen nähden.

Eräät kihlauksen ja avioliiton lopullisen toimeenpanon väliselle ajalle kuuluvat ilmiöt, samaten kuin muutamat häidenpidon ja morsiamen lopullisen miehensä kotiin asettumisen yhteydessä ilmenevät seikat ovat useilla aikaisemmin puheenaolleilla kansoilla osottautuneet olevan yhteydessä lunnasrahan suorituksen kanssa. Näitä ilmiöitä on ollut kihlauksen ja häiden välisen ajan muodostuminen huomattavan pitkäksi ajanjaksoksi, nuorikon jääminen häiden jälkeen synnyinkotiin ja hänen palaamisensa takaisin ensimäisen tuonnin jälkeen sekä oleskelunsa isänkotona ennen lopullista miehelään asettumista.

Itämeren suomalaisten avioliittotavoissa esiintyy parisen kohtaa, joita ei voida olla edellämainittuihin vertaamatta. On olemassa tietoja sellaisesta suomalaisilla vallinneesta tavasta, että nuorikko häiden jälkeen jäi muutamaksi ajaksi, jopa koko vuodeksi synnyinkotiinsa. Useammin puhutaan tavasta, jonka mukaan nuorikko häiden jälkeen palaa takaisin synnyinkotiinsa, viipyen siellä joskus kokonaisen vuoden, joskus lyhyemmän aikaa. Tämä tapa, joka verrattain myöhään on vallinnut useissa paikoin Suomea, esiintyy myöskin Virossa ja Inkerissä.

Turkkilais-tatarilaisten kansojen tavoissa on kihlauksen ja avioliiton lopullisen toimeenpanon välillä suhteita, jotka muodostavat läheisiä analogioita nyt tarkastelluille ilmiöille. Milkovitsh kertoo tatarilaisen nuoren vaimon jääneen häiden jälkeen isänsä luo siksi, kunnes koko lunnasraha oli maksettu, mikä saattoi kestää pari vuotta ja pitemmänkin aikaa. Kun koko lunnasraha oli saatu suoritetuksi, pidettiin uudet juhlallisuudet morsianta sulhasen kotiin tuotaessa. Kasanin tatareilla on kihlauksen ja häiden väliaikaa vuosi ja enemmänkin, jolla ajalla sulhasen on tuon tuostakin lähetettävä lahjoja morsiamelle. Siperian tatareilla on sulhasen kihlauksen ja häiden välisenä aikana ajoittain käytävä työssä appensa luona ja lähetettävä, lahjoja morsiamen suvulle. Kirgiseillä kestää ensimäisen kosinnan ja häiden välinen aika kahdesta kolmeen vuoteen. Lunnaat suoritetaan lopullisesti vasta ennen häitä. Krimin tatareilla on kosinnan ja häiden välinen aika tavallisesti kaksi vuotta. Kasak-kirgisit pitävät V. Radloffin mukaan häitä vasta sitten, kun lunnasraha pitemmän ajan kuluessa on saatu suoritetuksi. Kun puolet kalymista, on suoritettu, on sulhasella oikeus tehdä käyntejä morsiamen luo. Siperian kirgisien kosinta kestää joskus kymmenen vuotta ja enemmänkin ensimäisen sopimuksen jälkeen, jossa lunnasraha määrätään.

Näihin verrattava tapailmiö esiintyy myös esim. Melanesiassa, jossa avioliiton lopullinen toimeenpano saattaa tapahtua vasta lunnasrahan täyden suorituksen jälkeen. Täälläkin käy morsian sulhasen kotona ja palaa takaisin synnyinkotiin ennen lopullista uuteen olinpaikkaan siirtymistä.

Tämän tapaisiin seikkoihin ovat muutamat avioliittotapojen tutkijat kiinnittäneet huomiotansa. A.H. Post on perheoikeuden kehityshistoriaa käsittelevässä tutkimuksessaan todennut saman ilmiön, joka edellisessä suomalais-ugrilaisten ja turkkilais-tatarilaisten tapojen tarkastelussa on ilmennyt. Häät saatetaan usein pitää sen jälkeen kun osa lunnasrahaa on suoritettu, mutta useimmiten luovutetaan morsian sulhaselle vasta lunnasrahan täyden suorituksen jälkeen; siihen saakka jää nuorikko synnyinkotiinsa. Syntymäkotiin palaamisen häiden jälkeen katsoo Post niinikään olevan yhteydessä lunnasrahan vähittäisen suorituksen kanssa; samalla saattaa sillä hänen mielestään olla muitakin syitä perustanansa.

Nuoren vaimon synnyinkotiin jääminen on myös asetettu niiden käsitysten yhteyteen, joista usein tavattu avioliiton toimeenpanon jälkeen jonkun aikaa noudatettu pidättyväisyys johtuu. Tältä kannalta selittää P. Sartori tarkasteltavat ilmiöt. Hänen mainitsemissaan esimerkeissä on sellaisia, joiden mukaan molemmat puolisot jäävät morsiamen isän kotiin. Tällaiset tavat tuntuvat kysymyksessä olevan teorian kannalta mahdottomilta. Joskaan tämän laatuiset käsitykset eivät ole tuntemattomia suomalais-ugrilaisten kansojen tavoissa, eivät käytettävänämme olleet tiedot ole osottaneet tällaisten käsitysten olevan niiden kanssa yhteydessä. Tällainen "pidättyväisyys" ja avioliiton fyysillisessä merkityksessä toimeenpanon toistaiseksi lykkääminen ei tavallisuudessa ole pitkäaikaista. Sen sijaan näemme tutkimuksemme alaisilla ja turkkilais-tatarilaisilla kansoilla tällaisen "puoliavion" usein kestävän sangen pitkän aikaa, jotapaitsi morsiamen oleskelun aikana isän kotona fyysillinen yhteys avioparin välillä on sallittua, samaten kuin usein kosinnan ja häiden välisenä aikana.

Tarkasteltujen ilmiöiden perustaksi tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa jää näin ollen avioliiton oikeudellisten ehtojen täyttäminen, ensi sijassa lunnasrahan suoritus. Itämeren suomalaisiin nähden tätä ei tosin suoranaisesti voida todeta. Aikaisemmin on heidänkin avioliittonsa tosiasiallisesti perustunut morsiamesta tämän suvulle suoritettavaan korvaukseen, ja tämän yhteydessä ovat edellä puheenaoileet suhteet voineet heilläkin vallita. Mahdollisesti ovat lunnasrahan suorituksesta johtuvat tavat säilyneet sen jälkeenkin, kun lunnasraha, jo oli kadottanut varsinaisen merkityksensä avioliiton ehtona.

Samalla kertaa on ilmeistä, että kihlauksen ja häiden välinen aika muodostui pitemmäksi ajanjaksoksi kihlauksen tapahtuessa lapsuuden ja alaikäisyyden aikana. Eräässä H.N. Hutchinsonin esittämässä tapauksessa muuttaa alaikäisenä naitettu vaimo häiden jälkeen takaisin isänsä kotiin, jossa viipyy siksi, kunnes on tullut täyskasvuiseksi ja voi hoitaa taloutta.

Viimeksimainitun ilmiön johtumista yleensä morsiamen alaikäisyydestä vastustaa tutkimuksemme alaisiin kansoihin nähden kuitenkin se, että naisen naimaikä tavallisesti ja samanaikaisesti tarkasteltujen tosiasioiden kanssa on huomattavan korkea.

Käydessämme yleisemmältä kannalta ja lukuunottaen sen, mitä muiden suomalais-ugrilaisten kansojen suhteen on tullut selville, arvostelemaan morsiamen hankkimisen muotoja tutkimuksemme alaisilla kansoilla, on tarpeellista pääpiirteissään tutustua huomattavimpiin nykyään vallitseviin käsityksiin tätä koskevien kysymysten alalla.

Morsiamen ryöstöä pitävät lukuisat sekä myöhemmät että vanhemmat etnologit eräillä kultturiasteiila yleisesti vallinneena, tapaoikeudellisten säännösten rajoittamana avioliiton solmimismuotona. Ei ainoastaan primitivisten ja alhaiskultturisten vaan myöskin kulttnrikansojen avioliitto- ja häämenoissa on nähty runsaasti tapoja ja menoja, joiden on katsottu olevan yhteydessä naisen ryöstötavan kanssa. Sulhasen ja morsiamen puolten näennäinen taistelu, esteiden tekeminen nuodejoukon tielle, morsiustalon portin sulkeminne, morsiamen pako kotoansa, hänen vastustelemisensa ja näennäinen väkivallan käyttö häämenoissa sekä monet muut tavat ja menot on usein asetettu naisen ryöstötavan yhteyteen.

Toiselta puolen on etenkin sen jälkeen, kun niinhyvin tapoja kuin primitivisiä institutsioneja on alettu tutkia kansanpsykologian ja samanaikaisesti vallitsevien alkeellisten käsitysten valossa, yhä enemmän luovuttu historiallisesta selitystavasta. Näin ei ainoastaan lukuisien tapojen yhteys esim. naisen hankkimismuotojen kanssa, vaan myöskin itse teoriat ryöstö- ja ostoavioliitosta ovat peruskysymyksiinsäkin nähden joutuneet arvostelun alaisiksi. Sen sijaan, että aikaisemmin symbolisten muotojen yleensä katsottiin vastaavan muinaista todellisuutta, niin että esim. avioliittomenoissa tavattavat ryöstösymbolit viittaisivat aikaisemmin kysymyksessä olevalla kansalla vallinneeseen naisenryöstöön, katsoi jo H. Spencer niiden olevan psykologista alkuperää. Tähän suuntaan ovat sittemmin monet tutkijat kulkeneet näitä tapoja selittäessään.

Näin on jo itse naisenryöstöteoria saanut ahtaamman alan, joutumatta kuitenkaan oleellisimmissa kohdissaan arvostelun alaiseksi. Eräät nykyaikaiset tutkijat ovat käyneet tarkastamaan kysymystä naisenryöstöstä sen oleellisimmissa kohdissa. Yhtyen pääasiassa Spenceriin naisenryöstöön viittaavien seremonioiden selittämisessä, katsoo E. Westermarck ensiksikin itse ryöstötavan todennäköisesti johtuneen vastenmielisyydestä avioliittoon läheisten sukulaisten kesken. Ryöstöavioliitto, ollen kokonaan toista kuin avioliittotavoissa esiintyvä taistelu vaimoista, on ollut voimassa sellaiseen aikaan, jolloin ihmiset elivät pienissä, keskenään läheistä sukua olevissa ryhmissä, mutta jolloin käsitys kaupasta ei heille vielä ollut tunnettu. Koska kuitenkin on vaikea olettaa aikaa, jolloin ystävälliset suhteet perheiden kesken, joiden jäsenet voivat mennä naimisiin, olisivat olleet kokonaan tuntemattomia, on mahdotonta ajatella, että ryöstöavioliitto koskaan olisi ollut ainoa avioliiton solmimisen muoto, joskin se on voinut olla sen normalinen muoto.

Myöskin E. Grosse asettaa huomattavia rajoituksia naisenryöstöteorialle. Hän katsoo kyllä naisenryöstöjä avioliiton aikaansaamisen tarkoituksessa tapahtuvan kaikkialla maalipallolla, mutta missään ei se hänen mukaansa esiinny tavan ja lain tunnustamana avioliiton solmimismuotona, vaan ainoastaan oikeuden rajojen yli käypänä rangaistavana väkivallan tekona.

Kauimmaksi kielteiseen suuntaan on naisenryöstön arvostelussa mennyt E. Crawley. Ryöstöavioliiton teorian, jonka populärisuuteen sen romantillinen luonne on syynä, ovat E. Westermarck ja Fison osottaneet epätieteelliseksi. Useat kuvaukset primitivisten kansojen naisenryöstöistä eivät pidä paikkaansa tahi koskevat muodollisia ja seremoniallisia toimituksia. Ryöstö puhtaassa merkityksessä, s.o. vihollismielinen (hostile) ryöstö vieraasta heimosta ei koskaan ole ollut eikä saattanut olla avioliiton muoto, vaan ainoastaan vaimon hankkimiskeino. Tarkastamista ansaitsevat näin ollen vain "muodollinen ja aviollinen ryöstö" (formal and connubial "capture"), Nämä suuresti levinneet ryöstön muodot eivät koskaan johdu todellisesta ryöstöstä, vaan etupäässä primitivisessä yhteiskunnassa sukupuolten välisissä suhteissa esiintyvän differentiatsionitunteen (sexual resistance) alaan kuuluvista käsityksistä. Näissä tapauksissa ei morsianta ryöstetä hänen heimoltansa, vaan sukupuoleltansa.

Viimeksi esitetyn kannan mukaan olisi todellinen anastuksellinen naisenryöstö ilmiö, jota ei tavattaisi missään tavanomaisen oikeuden tunnustamana ja rajoittamana tapana ja jolla suuresti levinneiden seremoniallisten ryöstöjen ohella saattaa olla vain toisarvoinen merkitys.

Käydessämme arvostelemaan suomalais-ugrilaisilla kansoilla runsaasti esiintyneitä naisenryöstöjä, on tarpeellista saada selville, mitä ylipäätänsä voidaan pitää "vihollismielisenä" naisenryöstönä ja mitkä ovat luettavat symbolisiin ja seremoniallisiin ryöstöihin.

Jos ryöstöllä ymmärretään yleensä vieraan omaisuuden väkivaltaista anastusta, täytyy naisenryöstölläkin, jos sen yhteydessä nämä ryöstön oleellisimmat ominaisuudet todistettavasti ovat havaittavissa, olla suorastaan tällainen merkitys. Suomalais-ugrilaisilla kansoilla tavattavista naisenryöstön muodoista on muutamilla epäämättömästi ollut anastuksellisen väkivallan luonne. Ettei eräitä näiden kansojen naisenryöstöjä saateta selittää symbolisten ja seremoniallisten toimitusten kannalta, osottaa se, että niiden tarkoituksena on tosiaankin morsiamen hankkiminen. Ryöstömatkalle lähdettäessä ei useinkaan matkan päämäärä ollut tunnettu, vaan jätettiin ryöstettävän löytyminen asianhaaroista riippuvaksi; toisinaan ryöstettävä tunnettiin vain kuulopuheiden mukaan. Muutamista mordvalaisten naisenryöstöistä kerrotaan, että niiden esineeksi neidon asemasta seikkailunomaisesti joutui vanha vaimo.

Useiden ryöstökertomusten mukaan tapahtui naisenryöstöjen yhteydessä taisteluja, jotka joskus päättyivät verisestikin. Usein puhutaan myöskin takaisin ryöstöistä ja uudistetuista ryöstöistä. Ryöstettyä pideltiin pahoin, hänet teljettiin sisälle ja sidottiin kiinni pakoyritysten välttämiseksi. Väijymiset, piilottelemiset metsässä tahi vieraassa kylässä sekä morsiamen "taivuttaminen" ja väkisin vihkiminen osottavat nekin ryöstöjen useissa tapauksissa olleen todellista anastusta ja väkivaltaa. Symbolien ja avioliittoseremonioiden kannalta ei tämän tapaisia ryöstöjä suinkaan voitane selittää.

Eräitä seikkoja huomioonottaen ei naisenryöstöjä yleensä tutkimuksemme alaisilla kansoilla saattane myöskään pitää satunnaisina ilmiöinä, vaan on niillä näiden kansojen tavoissa ollut yleisempi merkitys. Joskin morsiamen hankkiminen lunnasrahalla mainitaan useimmiten varsinaisena avioliiton solmimisen muotona, puhutaan sen rinnalla miltei aina ryöstöistä. Muutaman tiedon mukaan viimeksimainittu muoto on tullut siinä määrin vallitsevaksi, että suurin osa avioliittoja tapahtuu sen mukaisesti.

Muutamat mordvalaisten tapojen ilmiöt osottavat naisenryöstön muodostuneen heidän tavoissaan tavanomaisen oikeuden rajoittamaksi ja tunnustamaksi teoksi. Näissäkin ryöstöissä on havaittavissa selviä todellisen väkivaltaisuuden tunnusmerkkejä ja niillä on epäämättömäsi anastuksen luonne, eikä niitä saateta selittää muodollisten avioliittoseremoniojen kannalta. Realinen naisenryöstö saattaa siis, päinvastoin kuin joskus on väitetty, esiintyä tavanomaisen oikeuden järjestämänä ja tunnustamana tekona.

Siitä, ettei väkivaltainen naisenryöstö ollut vain episodi avioliittomenojen sarjassa, vaan sisälsi itse avioliiton toimeenpanon, on todistuksena muun ohella se, että ryöstöavioliitossa noudatetut menot supistuivat vähään tahi ainakin kosinta-avioliittoon verraten suoritettiin lyhyen ritualin mukaan. Ryöstön kautta solmittu avioliitto oli kuitenkin samaten tunnustettu kuin kosintaan ja lunnasrahaan perustuva.

Itäisten suomalaiskansojen naisenryöstöt tapahtuvat eri sukujen tahi perheyhdyskuntien kesken ja niihin ottaa usein osaa joukko naimisiin joutuvan nuorukaisen sukulaisia, hänen itsensä jäädessä syrjään. Joskus mainitaan ryöstössä olleen mukana koko sulhasen suvun sekä takaa-ajossa ja takaisin valloittamisessa morsiamen suvun. Ryöstämällä hankittiin morsiamia toisinaan nimenomaan etäkylistä siinä tapauksessa, ettei lähiseudulta rauhallisella tavalla onnistuttu saamaan morsianta. Naisenryöstöt ovat näissä tapauksissa sukujen välillä tapahtuvia väkivaltaisen luontoisia kahakoita, eivätkä sukupuolien välisestä antagonismista johtuvia "toiselta sukupuolelta ryöstämisiä".

Näin ollen on katsottava suomalais-ugrilaisten kansojen avioliittotavoissa säilyneen muotoja, joita usein pidetään harvinaisina ja vain erittäin primitivisillä kansoilla säilyneinä.

Suuri osa itäisten suomalaiskansojen naisenryöstöistä osottaa samalla toisenlaisia suhteita kuin nyt puheenaolleet. Esitetyissä naisenryöstökertomuksissa tehdään useimmiten ero väkivaltaisten ryöstöjen ja sellaisten välillä, joista varsinainen väkivalta puuttui. Näin olemme tavanneet "ryöstöjä", joita varten edeltäkäsin hankittiin ryöstettävän suostumus. Tätäpaitsi tapahtui osa "naisenryöstöistä" siten, että rauhallisella kosinnalla alotettu avioliitto lopetettiin fiktivisellä morsiamen ryöstöllä, tahikka että ryöstö liittyi episodina häämenojen sarjaan. Näissä tapauksissa olivat ryöstöt siis seremoniallista ja muodollista laatua.

Varsinainen väkivaltainen ryöstö päättyi usein sovintoon molempien perheiden välillä. Ryöstäjän puolelta koetettiin joko sovittaa loukkausta kärsinyttä perhettä tahi tultiin viimeksimainitun puolelta vaatimaan hyvitystä, jolloin morsiamesta maksettiin lunnasrahaa ja avioliitto päätettiin hääjuhlallisuuksilla. Lunnasrahan mainitaan näissä tapauksissa olleen kuitenkin pienemmän kuin kosinta-avioliitossa. Näinkin ollen loukattiin ryöstettävän perheen oikeutta, joten ryöstöllä oli ainakin osaksi anastuksellinen luonne. Myöskin silloin, kun ryöstöä varten hankittiin itsensä ryöstettävän suostumus, tapahtui morsiamen perhettä kohtaava oikeuden loukkaus, koska sulhasen puolelta ei tällöin täytetty niitä ehtoja, joihin avioliitto muutoin perustui. Sekä väkivaltaisen että sopimuksellisen ryöstön näemme usein esiintyvän samalla paikkakunnalla samanaikuisesti. Tuntuu luonnolliselta, että sitä mukaa kun yhteiskunnan järjestyneet muodot yhä enemmän ovat vakiintuneet, väkivaltainen ryöstö on käynyt yhä hankalammaksi ja mahdottomammaksi ja näin ulkonaisten olosuhteiden pakosta on siirtynyt syrjään.

Mordvalaisilla tavatun n.s. "varkain kosinnan" näemme tapahtuvan samanlaisten tapaoikeudellisten säännösten vallitessa kuin morsiamen ryöstön eräiden kuvausten mukaan. Tällaisella kosinnalla oli paitsi muodollisesti, myöskin tavanomaisen oikeuden kannalta anastuksellinen luonne, koskapa sitä pidettiin sitovana, eikä siitä voitu kieltäytyä, vaikka sulhanen ei olisi ollut morsiamen veroinen. Tällöin ei anastettu itse morsianta, vaan tapaoikeudellisten säännösten nojalla oikeus häneen. Kun tätä tapaa verrataan eräisiin väkivaltaisen naisenryöstön muotoihin, käy sen johtuminen varsinaisesta naisenryöstöstä epäämättömäksi. Tässä tapauksessa on siis muodollinen avioliittotapa johtunut realisesta väkivaltaisesta naisen ryöstöstä, säilyttämällä samalla alkuperäiset tapaoikeudelliset piirteensä.

Suuri osa tutkimuksemme alaisia kansoja koskevissa kuvauksissa esiintyvistä naisenryöstöistä on n.s. karkausnaimisia (venäl. samokrutka, samohodka) ja johtuu korkeista lunnaista sekä vanhempien tekemistä esteistä nuorten keskenään päättämälle avioliitolle. Niitä on, kuten naisenryöstökuvauksissa yleensä ilmeneekin, pidettävä varsinkin viimemainitusta syystä johtuessaan myöhäisinä ilmiöinä. Mordvalaisten tavoissa eroavat ne siinä suhteessa esim. tämän laatuisista venäläisten tavoista, että niiden yhteydessä usein noudatettiin väkivaltaisen morsiamenryöstön menettelyä. Vaikkakin tällaiset "ryöstöt" saattavat johtua kehittyneempien olojen mukanansa tuomista syistä, liittyvät ne toisaalta tällä tavoin todellisiin ryöstöihin.

Se muoto morsiamen ryöstöä, jonka mukaan ryöstäminen tapahtui sekä ryöstettävän itsensä että hänen holhojiensa suostumuksella (muodollinen ryöstö), tapahtuu kahdenlaisissa olosuhteissa. Muutamissa tapauksissa avioliitto alotetaan muodollisella ryöstöllä. Sen syyksi mainitaan kosinta- ja häämenojen pitkällisyys ja mutkallisuus sekä niiden tuottamat suuret kulungit. Toisissa taasen alkaa avioliitto tavanmukaisella kosinnalla, ja ryöstö liittyy vain episodina avioliittomenojen sarjaan. Tällaisetkin ryöstöt tapahtuvat väkivaltaisen ryöstön tavoin siinä suhteessa, että morsian niiden yhteydessä tuodaan välittäjän (temtshe) kotiin tahi sijoitetaan kihlattu morsian jonkun naapurikylän sukulaisen tahi tuttavan taloon, josta fiktivisesti ryöstämällä tuodaan sulhasen kotiin. Näissä tapauksissa, kuten muutamissa aikaisemminkin tarkastelluissa, osottaa muodollinen ja seremoniallinen ryöstö epäämätöntä yhteyttä varsinaisen väkivaltaisen ryöstön kanssa. Edellisen laatuista ryöstöä ei näissä tapauksissa saatettane selittää vastustelumenojen ja sukupuolelta ryöstämisen kannalta, sillä siltä puuttuu tällaisten menojen luonteenomaiset piirteet. Tällaisia ryöstöjä lienee tarkastelemissamme tapauksissa pikemmin pidettävä väkivaltaisen ryöstön tavanomaisena jatkona. Tätä puolustaa myös se tosiasia, että sillä paikkakunnalla, jolla nämä tavat etupäässä esiintyvät, on myöskin todellinen väkivaltainen ryöstö ollut suuressa määrin käytännössä, niin että suurin osa avioliittoja tapahtui ryöstämällä. E. Crawleyn lausuma väite, ettei muodollinen ryöstö koskaan johdu todellisesta, näyttää tästä päättäen kaipaavan tarkistamista.

N.s. ostoavioliiton katsovat primitivisten avioliittotapojen tutkijat yleensä suuremmassa määrässä kuin naisen ryöstön muodostavan yleisen kehitysasteen avioliiton historiassa. Naisen ostotavan katsotaan tavallisimmin seuranneen ryöstötapaa.

Muutamia avioliittotapojen ilmiöitä, jotka semmoisenaan näyttävät kuuluvan ostoavioliiton piiriin, ei kuitenkaan pidetä varsinaisena morsiamen lunnasrahalla hankkimisena. Kosinnassa suoritetaan usein lahjoja ja maksuja morsiamen perheelle, mutta niillä ei ole tosiasiallista merkitystä morsiamen arvon vastineena, tahikka käytetään ne sellaisiin tarkoituksiin, etteivät ne varsinaisesti lankea morsiamen suvun hyödyksi. Näillä lahjoilla tahi maksuilla saattaa myöskin olla vain symbolinen merkitys, ja voivat ne vastata muiden tapojen yhteydessä tapahtuvia lahjomisia. Kosinnassa morsiamen perheelle suoritettavien lahjojen katsotaan kuitenkin usein johtuvan ostoavioliitosta ja edustavan sen rappeutunutta muotoa.

Lunnasrahan määrään vaikuttaa tutkimuksemme alaisilla kansoilla usein häämenoissa morsiamen puolelta sulhasen suvulle suoritettavien lahjojen sekä myötäjäisten suuruus. Näiden arvo ei kuitenkaan useissa todistettavissa tapauksissa läheskään vastaa lunnasrahan arvoa. Samalla mainitaan lunnasrahan joskus riippuvan morsiamen personallisista ominaisuuksista, esim. hänen ijästään.

Lunnasrahalla on siis itäisten suomalaiskansojen avioliittotavoissa ollut yleensä realinen merkitys morsiamesta hänen suvulleen suoritettavana korvauksena. Se tuleekin säännöllisesti morsiamen perheen, eikä hänen itsensä hyödyksi.

Se suhde, missä lunnasraha myöhempien tietojen mukaan on sulhasen suvulle annettaviin lahjoihin ja morsiamen myötäjäisiin, osottaa sen kuitenkin monesti ainakin osaksi kadottaneen merkitystänsä suoranaisena morsiamesta maksettavana korvauksena. Näin näyttää lunnasraha lappalaisilla ja varsinkin Itämeren suomalaisilla muuttuneen etupäässä morsiamen suvulle suoritettaviksi lahjoiksi.

Naimaikäsuhteet ja niiden riippuvaisuus taloudellisista syistä.

Useat seikat ovat osottaneet, että naista siinä perheyhdyskunuassa, joka tutkimuksemme alaisilla kansoilla tavataan, on pidetty niin sanoaksemme arvoyksikkönä, josta ei tahdottu korvauksetta luopua, mutta jota haluttiin saada perheeseen.

Täyskasvuisen naisen ottaminen alaikäisen pojan vaimoksi on osottautunut johtuvan etupäässä näistä seikoista. Löytääksemme lisää selvitystä näille suhteille, tarkasteltakoon seuraavassa vielä naimaikäsuhteita muutamien turkkilais-tatarilaisten ja suomalais-ugrilaisten kansojen tavoissa.

Tapa hankkia alaikäiselle pojalle täysi-ikäinen nainen vaimoksi on eräistä seikoista päättäen Venäjällä vielä kahdeksannellatoista vuosisadalla ollut yleinen. Volnoe ekonomitsheskoe obshtshestvo-niminen seura julisti v. 1768 kirjoituskilpailun aineesta: "Siitä vahingosta, mikä asujamistolle koituu sen vuoksi, että nuoria poikasia naitetaan vanhojen neitosten kanssa." Tällaiset ilmiöt ovat yleisiä turkkilais-tatarilaisilla kansoilla. Sboev sanoo tshuvassilaisnuorukaisten menevän naimisiin niin pian kuin lain määräämät vuodet sen sallivat; tytöt sen sijaan pysyvät kauan naimattomina. Ennen aikaan naitettiin kolmetoistavuotiaita poikia 30-vuotiasten neitojen kanssa.2 G.F. Müller mainitsee rikkaiden tshuvassien naittaneen poikansa viiden, kuuden vuotiaina. Kuusikymmenluvulla otti eräs kastamaton tshuvassi Tsivilskin piirissä 13-vuotiselle pojalleen 22-vuotisen morsiamen. Nykyäänkin ovat morsiamet usein ijältään sulhasta paljoa vanhempia. Pappeja pyydetään monesti merkitsemään kirkonkirjoihin alaikäisten avioliittoja.

Muiden Itä-Venäjän turkkilais-tatarilaisten kansojen tavat muistuttavat niinikään suuresti sitä kuvaa, minkä tutkimuksemme alaisten kansojen tavat ovat näistä seikoista antaneet. Siperian arotatarien keskuudessa vallitsi viime vuosisadan koskipaikoilla tapa sopia lasten avioliitoista niiden vielä kapalossa ollessa. Katshinin tatareilla kihlaavat rikkaat lapsensa jo kapalossa. Rikkaat Orenburgin läänin kirgisit kihlaavat lapsensa joskus niiden äidin kohdussa ollessa. Pojalle aletaan etsiä morsianta hänen tultuaan 5-8 vuoden ikään. Arolla voi joskus tavata 13—14-vuotiaita poikia, jotka ovat naimisissa 25-vuotiaan naisen kanssa. Samaa kerrotaan pienen Onlan kirgiseistä. Mangyshlakin kirgisit hankkivat morsiamen poikalapselle joskus jo ensimäisenä ikävuotena, tavallisimmin kuitenkin kolmannen ja kahdeksannen ikävuoden välillä.

Saman tapaiset ilmiöt eivät myöskään ole tuntemattomia Obin ugrilaisilla. I.S. Pol'akovin mukaan hankki ostjakkilainen isä joskus 10-vuotiaalle pojalle 7-10 vuotta vanhemman neidon puolisoksi. Erään tiedon mukaan voi ostjakkilainen sulhanen olla yhdeksänvuotias, morsiamen ollessa kaksikymmentävuotiaan. Aivan viime aikoina mainitaan eräässä tapauksessa ostjakin ostaneen 16-vuotiselle pojalleen vaimoksi neljänkymmenen vuoden ikäisen vaimon. Samanlaisten suhteiden kerrotaan vallitsevan Berezovin samojedeilla.

A.J. Efimenko väittää taloudellisten suhteiden määräävän karjalaisten naimaijän. Jos perhe tarvitsee työvoimia, koettaa se saada pojan tahi veljen menemään naimisiin niin aikaisin kuin suinkin. Miespuolisten perheen jäsenten aikaisen naittamisen syyksi ilmoitetaan useimmiten halu saada perheeseen työvoimia. Edelleen mainitaan poikia naitettavan aikaisin etupäässä rikkaissa perheissä, joissa on suuri talous, mutta joilla on samalla varaa suorittaa lunnasraha.

Näissä tiedoissa ansaitsee huomiota muun ohella se seikka, että niinhyvin tutkimuksemme alaisilla kuin muillakin kansoilla, joilla tällaiset naimaikäsuhteet vallitsevat, pojat kihlattiin tahi naitettiin alaikäisinä etupäässä rikkaissa perheissä, joissa talouden ollessa suuren erikoisesti tarvittiin työntekijättäriä ja joilla samalla oli varoja suorittaa morsiamesta lunnasraha.

Muutamat viimeksi esitetyt tiedot tukevat siis sitä käsitystä, mikä vastaavien seikkojen suhteen on syntynyt itäisten suomalaiskansojen tavoista, nimittäin että nämä avioliittotapojen seikat ovat yhteydessä etupäässä taloudellisen elämän ilmiöiden kanssa sekä että avioliitto oikeudellisessa suhteessa on perustunut käsitykseen naisen taloudellisesta arvosta.

Valintavapaudesta.

Samaten kuin tutkimuksemme alaisten kansojen, kuvastavat muutamien muiden suomalais-ugrilaisten tavoissa jo naimaikäsuhteet sitä kantaa, mikä valintavapauteen nähden heillä on vallinnut. Alaikäisten kihlaaminen, aikaiset avioliitot, lunnasrahasysteemi sekä eräät kihlausmenojen piirteet osottavat avioliiton käsitetyn perheen ja suvun asiaksi. Useat suoranaisestikin tätä kysymystä koskevat tiedot osottavat tällaisen tapakannan eräänä aikakautena vallinneen m.m. Itämeren suomalaisillakin. Hekin ovat pitäneet avioliittoa usein vielä sangen äskettäin vanhempien ja suvun määräysvallan piiriin kuuluvana asiana.

Sulhasen passivisuus kosinta- ja häämenoissa sekä kosijoiden ja nuodejoukon asettuminen toimintakortteeriin.

Varsinaisista avioliittoa alotettaessa ja toimeenpantaessa noudatetuista tavoista ja menoista palattakoon ensiksi siihen varsinkin mordvalaisten ja votjakkien tavoissa yleiseen ilmiöön, että kosinnan toimittavat sukulaiset ja ettei sulhanen itsekohtaisesti ota osaa kosintaan eikä morsiamen noudantaan.

Tällaisen naimisiinjoutuvan miehen passivisuuden voi eräässä suhteessa katsoa johtuvan naimaoikeudellisista käsityksistä. Morsiamen valinnan ja määräysoikeuden kuuluessa vanhemmille ja suvulle, saattoivat nämä suorittaa myöskin avioliiton käytännöllisen toimeenpanon. Mutta paitsi kosinnassa havaittavaa sulhasen syrjässä pysyttelemistä, on sekä kosinta- että häämenoissa piirteitä, jotka osottavat puheenaolevien suhteiden menevän paljoa kauemmas tähän suuntaan. Tsheremissiläinen sulhanen piilottautuu eräässä kosintamenojen kohdassa. Votjakeilla paikotellen nykyäänkin vallitsevan, tsheremisseillä ja mordvalaisilla, etenkin jälkimäisillä, yleisenä vallinneen tavan mukaan ei sulhanen ole mukana morsianta noudettaessa. Tätäpaitsi mordvalainen sulhanen parin tiedon mukaan morsianta tuotaessa piilottautui tahi poistui kotoa, samaten kuin tsheremissiläinen Birskin piirissä ja votjakkilainen paikotellen nykyäänkin. Nämä tavat sisältävät jo semmoisenaan enemmän kuin naimaoikeudellisista käsityksistä peräisin olevaa passivisuutta ja niille on etsittävä mahdollista selitystä kauempaa.

Kaikilla tutkimuksemme alaisilla kansoilla on kosinta nähty tapahtuvan siten, etteivät kosiomiehet morsiamen kotikylässä saavu aluksi morsiamen kotitaloon, vaan pysähtyvät samassa kylässä asuvan tuttavan tahi sukulaisen luo, jonka kotoa käsin ja välityksellä kosinta tapahtuu. Samoin pysähdytään nuodematkalla tähän taloon.

Samanlaisen tavan esiintymisestä Itä-Venäjän turkkilais-tatarilaisilla kansoilla olemme jo puhuneet. Se kuuluu aivan säännöllisenä varsinkin tatarien ja kirgisien avioliittomenoihin. Myöskin tshuvassien kosinta tapahtuu morsiamen kotikylässä asuvan välittäjän kotoa käsin ja nuodematkalla poiketaan hänen luoksensa.

Tatarien tavoissa on tämä piirre yleinen. Ufan läänin kristityt tatarit nimittävät pysähdyskortteeria kunak öjö 'kestitalo'. Mangyshlakin ja Orenburgin kirgisit ottavat kosijat vastaan erityisessä, jonkun matkan päähän morsiamen isän aulista pystytetyssä teltassa. Samaa tapaa noudatetaan nuodematkan yhteydessä. Sulhasen tehdessä käyntejä morsiamen luo kihlauksen ja häiden väliaikana, pystytetään sulhasta varten jonkun matkan päähän morsiamen isän aulista teltta, josta käsin hänen ja morsiamen väliset yhtymiset tapahtuvat. Tämän tarkoitukseksi mainitaan nimenomaan se, etteivät morsiamen vanhemmat ja sukulaiset näkisi sulhasta eikä tämä tapaisi morsiamen vanhempia.

Kuten sanottu, ei sulhanen usein myöskään nuodematkalla tule morsiamen isän auliin, vaan pysähtyy jonkun matkan päähän, missä häntä varten pystytetään teltta. Mangyshlakin kirgiseillä on sulhasen pysähdyttävä noin virstan päässä morsiamen isän aulista ja piilottauduttava jonkin kummun taa. Sen jälkeen kun hänen seuralaisensa on morsiamen isän aulissa ilmoittanut hänen saapumisestaan, tulee paikalle naisia, jotka rakentavat häntä varten teltan. Tässä on hänen oleskeltava 48 tuntia eli oikeammin koko häiden aika. Tatarilainen ja kirgisiläinen sulhanen saattaa näyttäytyä morsiamen vanhemmille vasta sen jälkeen, kun avioliitto on lopullisesti päätetty ja pantu täytäntöön, tahikka vasta jonkun aikaa tämän jälkeen. Tästä syystä kulkee krimin-tatarilainen sulhanen muutamia päiviä häiden jälestä kasvot punaisella liinalla peitettynä. Kirgisi-sulhanen esiintyy kosinnan aikana morsiamen kotona peitetyin kasvoin.

Eräissä tapauksissa koskee kielto sulhasen ja morsiamen keskinäistä suhdetta. Nogaj-tatarit erottavat teltasta esiripulla osan, jonka takana morsiamen on oltava sulhasen tullessa. Muiden läsnäollessa ei morsian saa näyttäytyä sulhaselle, vaan on hänen koko aika oleskeltava esiripun takana.

Tapa, jonka mukaan kosinnan aikana ei asetuta suoranaiseen yhteyteen morsiamen suvun kanssa, vaan toimitetaan kosinta erikoisesta toimintakeskuksesta käsin ja välittäjien avustuksella, näyttää siis turkkilais-tatarilaisilla kansoilla olevan yhteydessä niiden käsitysten kanssa, jotka kieltävät erinäisten sulhasen ja morsiamen puolten edustajien muutamissa avioliittomenojen kohdissa olemasta toistensa kanssa yhteydessä. Samoista käsityksistä johtuviksi ovat eräiden suomalais-ugrilaisten kansojen vastaavat tavat katsottavat. Ensinnäkin on käsitys, että naimisiinjoutuvien ja vastanaineiden on vältettävä appivanhempiansa, verrattain yleinen. Votjakit noudattavat nykyäänkin sellaista tapaa, ettei nuorikko vuoden aikana häiden jälkeen puhuttele appeansa eikä näytä hänelle kasvojansa. Tänä aikana käyttää nuorikko erikoista päähinettä, jossa on otsalla laite, mikä tarpeen tullen voidaan vetää alas kasvojen peitoksi. Ostjakkilainen miniä ei Georgin mukaan saanut näyttää kasvojansa apelle eikä vävy anopillensa ennen lapsen syntymistä. I.S. Pol'akov mainitsee ostjakkilaisnaisten peittävän kasvonsa kaikilta perheen ja suvun vanhemmilta jäseniltä. Erikoisen ankarat näyttävät nämä säännökset olleen sulhaseen nähden kosinnan aikana. Jos ostjakkilainen sulhanen tahtoi käydä tulevien appivanhempiensa luona, oli hänen mentävä takaperin ovesta sisälle ja käännettävä katseensa heistä poispäin. Naimatarjous ja lunnasrahasta sopiminen tapahtui erikoisten lähettiläiden välityksellä. Kihlauksen jälkeen ei sulhanen, tahtoessaan tavata morsianta, saanut näyttää kasvojansa apelleen, vaan oli hänen peitettävä ne. Myöskin ovat ostjakit noudattaneet tapaa sulkea sulhasen kotiin tuotu morsian erityiseen osastoon, jossa tämän oli oleskeltava pari viikkoa tuonnin jälkeen tahi peittää hänet. Näiden käsitysten nähdään viimeksi puheenaolevien kansojen tavoissa johtaneen samanlaisiin ilmiöihin kosintatavoissa, kuin mitä aikaisemmin tarkasteltujen kansojen suhteen on tultu tuntemaan. Sulhanen asettuu kosittaessa vieraaseen jurttaan, josta lähettää välittäjän tekemään naimatarjousta ja ottamaan selvää vaadittavan lunnasrahan suuruudesta. Kun asia on saatu alkuun, saapuu sulhanen yöllä morsiamen asunnolle. Täällä hän asettuu erikoisesti tarkoitusta varten varustettuun jurttaan, jossa hänen ja morsiamen välinen tutustuminen tapahtuu. A. Dunin-Gorkavitshin mukaan pysähtyvät ostjakkilaiset kosiomiehet välttämättömästi vieraaseen jurttaan, josta käsin puhemies sulhasen nimessä tekee naimasopimuksen. Sulhanen saapuu sukulaisineen morsiamen isän luo vasta kuudennellatoista kerralla. Vogulilainen sulhanen lähettää kosiomiehet morsiamen isän luo tahi lähtee joskus itsekin matkaan. Hän ei kuitenkaan tule jurttaan sisälle, vaan odottaa tulosta ulkopuolella tahi naapurin jurtassa. Lappalainen sulhanen ei kosittaessa tule sisälle morsiamen isän majaan, vaan odottaa ulkona, sillä tapa ei salli hänen tulla sisälle. Samanlaisesta suomalaisilla vallinneesta tavasta puhuu Acerbi.

Ylläesitetyt esimerkit osottavat, miten yleinen se käsitys suomalais-ugrilaisilla kansoilla on ollut, ettei sulhanen saanut kosinnan aikana joutua yhteyteen morsiamen tahi tämän vanhempien kanssa. Samalla näyttävät useat turkkilais-tatarilaisten ja viimeksimainittujen kansojen tavoista esitetyt tiedot kosinnan toimittamisen toimintakortteerista käsin ja välittäjän avustuksella johtuvan näistä käsityksistä.

Tällaisten kieltokäsitysten yleisyyden Itämeren suomalaisten tavoissa saattaisi olettaa johtaneen samanlaisiin tapoihin kosinnassa. Niihin viittaakin äsken puheenaollut Acerbin tieto, ja pari muuta puhuu niistä suoranaisesti. Venäjän karjalaisten kosinta tapahtuu morsiamen kotikylästä olevan tuttavan tahi sukulaisen kotoa käsin, samalla kun morsian kosijoiden tullessa piilottautuu: Kun inkeriläinen sulhanen on tullut morsiamen kotikylään, kääntää hän hevosensa jonkun sukulaisen tahi tuttavan talolle. Täältä lähtee talon emäntä puhemiehen kanssa "rahomislupaa" pyytämään.

Morsiamen pakeneminen ja piilottautuminen.

Edellisen yhteydessä tarkasteltakoon sitä kullakin tutkimuksemme alaisella kansalla yleistä tapaa, jonka mukaan morsian piilottautuu kosijoiden tahi nuodejoukon saapuessa.

Tämä tapa näyttää yleisenä vallinneen Itämeren suomalaisillakin. Suomessa on se joko suoranaisessa muodossaan tahi selvästi siihen johdettavina tapoina säilynyt viime aikoihin saakka. Venäjän Karjalassa piilottautuu morsian kosijoiden tullessa. Nuodejoukon saapuessa verhotaan joku pirtin kolkka erilleen ja asetetaan morsian sinne. Sulhasjoukko saa nähdä morsiamen vasta annettuaan rahaa morsiamen puolelaisille.

Virossa ja Inkerissä on morsiamen pakeneminen tahi piilottautuminen niinikään yleistä. Muutamien kansanrunoudessakin esiintyvien piirteiden mukaan on virolainen morsian kosijoiden tahi nuodejoukon saapuessa kätkeytyneenä. Liiviläinen morsian on sekä kosijoiden että nuodejoukon saapuessa piiloutuneena.

Samaan tapasysteemiin on varmaankin luettava vielä morsiamen hunnuttaminen ja peittäminen kosintamenoissa. Mordvalainen morsian oli kosittaessa eräiden tietojen mukaan hunnuttautuneena. Ostjakkilainen morsian istuu kosinnan aikana peiton alla.

Kun verrataan tänne vielä sitä, mitä tiedetään sulhasen asemasta, hänen piilottautumisestaan ja pakenemisestaan eräissä avioliittomenojen kohdissa varsinaisesti tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa, käynee epäilemättä selville, että edellä tarkastellut kosintamenojen ilmiöt sekä piilottautumiset ja pakenemiset avioliittomenoissa yleensä kuuluvat suomalais-ugrilaisilla kansoilla erittäin laajana ja yhtenäisenä esiintyvään tapasysteemiin, jonka perustaksi osottautuu pyrkimys varjella sulhasta tahi morsianta joutumasta yhteyteen joko keskenään tahi vastapuolen suvun jäsenten kanssa.

Muita eristystoimenpiteitä ja kieltoja sekä niiden yhtyminen tabu-käsitysten sarjaan.

Näitä tapoja tarkasteltaessa on jouduttu koskettelemaan erästä inhimillisiin instinkteihin perustuvaa taparyhmää, joka ilmenee käsityksinä jonkunmoisesta salaperäisestä suhteesta, jossa ihmisten muutamissa elämän tiloissa ajatellaan olevan toisiinsa, luontoon, eläimiin, esineihin tahi erinäisiin muihin seikkoihin. Tämä suhde vaatii monenmoisia rajoittamisia, kieltoja ja varovaisuustoimenpiteitä, esimerkiksi eristämisiä ja toisiinsa tällaisessa suhteessa olevien estämistä joutumasta kosketuksiin keskenään. Siitä johtuu myös erilaisia kieltoja, joita ihmisten monissa elämän tiloissa suhteessaan toisiinsa ja ulkomaailmaan on noudatettava. Näin ovat primitivisten ja alhaiskultturisten kansojen keskuudessa muutamissa erikoisasemissa olevat ihmiset, kuten hallitsijat ja papit, suhteessaan muihin määrättyjen kieltokäsitysten alaisia: heitä ei esim. saa nähdä, koskea heihin tahi lausua heidän nimeään. Myös muutamien erikoisten toimien (metsästys, kalastus) sekä eräiden n.s. kriitillisten funktsionien aikana eivät ihmiset saa joutua kosketuksiin toisten heihin määrätyssä suhteessa olevien tahi ulkomaailman kanssa j.n.e. Tähän tapasysteemiin kuuluvia rajoituksia ja kieltoja tahi niihin perustuvaa ominaisuutta nimittävät etnologit tabuiksi.

Avioliittotavat sisältävät näitä käsityksiä ja tapoja erikoisen runsaasti. Yleisimpiä ovat ne, jotka kieltävät sulhasen tahi morsiamen avioliiton toimeenpanon aikana ja usein jonkun aikaa sen jälkeen näkemästä tahi puhuttelemasta appea tahi anoppia, tahikka pakottavat naimisiinjoutuvat määrättyyn avioliittomenojen kohtaan saakka karttamaan toisiansa. Myöskään eivät avioliiton kautta määrättyyn sukulaisuussuhteeseen joutuneet saa mainita toistensa nimiä. Samalla on n.s. sukupuolinen tabu yleinen; se saattaa eri sukupuolet yleensä välttämään toisiaan ja vastustamaan eräissä tiloissa yhteyttä toistensa kanssa.

Morsiamen pakeneminen ja piilottautuminen on ehkä useimmin kuitenkin asetettu naisen ryöstötavan yhteyteen. Tämän laatuisen selitystavan sopimattomuudesta puhuvat selvästi jo analogiset sulhasen piilottautumiset ja pakenemiset. Siihen sijaan huomataan yleensä siellä, missä sulhasen tahi morsiamen pakenemis- tahi piilottautumistapa esiintyy, myöskin tabu-kieltojen olevan vallalla.

Tarkasteltujen tapojen yleisyyteen ja sitkeyteen nähden, millä ne ovat säilyneet, saatetaan olettaa, että suomalais-ugrilaisilla kansoilla, Itämeren suomalaisetkin lukuun otettuna, on vallinnut laajalle ulottuva ja tarkasti noudatettu tabu-kieltojen systeemi. Tästä ovat useat edellä esitetyt suoranaisesti siihen palautuvat tavat selvänä todistuksena. Samalla tiedämme varsinkin Obin ugrilaisilla ja syrjäneillä nykyäänkin vallitsevan suuren määrän varsinkin sukupuolisen tabun alalle kuuluvia käsityksiä. Metsästäjiin ja kalastajiin kohdistuvat tabut ovat yleisiä useilla suomalais-ugrilaisen heimon kansoilla. Myöskin ovat eräisiin eläimiin (esim. karhuun, mehiläiseen) kohdistuvat tabu-käsitykset yleisiä.

Ruokatavarat ja nautintoaineet kosinnan välikappaleina.

Yleismaailmallinen tapa ottaa kosintamatkalle kestitys- tahi ravintoaineita morsiamen perhettä varten on itäisillä suomalaiskansoilla säännöllinen. Yleisin näistä välikappaleista on leipä, sen jälkeen kestitysaineet viina ja olut. Leivän vastaanottamisella oli mordvalaisessa "varkain kosinnassa" tapaoikeudellisesti sitova merkitys. Yleensä ratkaistaan naimaesityksen hyväksyminen tahi hylkääminen leivän tahi viinan vastaanottamisella (nauttimisella) tahi hylkäämisellä, tahikka ilmoitetaan sen kautta kosiville kosinnan jatkamisen mahdollisuus tahi sen raukeaminen sikseen.

Tämänlaisia välikappaleita ja samanlaisessa merkityksessä käyttävät muutkin suomalais-ugrilaiset. Ostjakit ja lappalaiset kosivat viinan välityksellä. Sen nauttimisella tahi hylkäämisellä morsiamen isä osottaa suostumuksensa tahi kieltäytymisensä. Samanlaisen merkityksen mainitsee Acerbi olleen viinalla suomalaisten kosinnassa. Suomessa, Karjalassa, Inkerissä ja vatjalaisilla tavataan myöhempien tietojen mukaan viina, mutta varsinkin tupakka kosinnan välikappaleena. Kihlajaisia tahi jotakuta kosintamenettelyn toimitusta nimitetään "tupakoiksi" ("mennä tupakoille") l. "tupakaisiksi". Tupakan, joskus tupakan ja viinan välityksellä kosivat myöskin Siperian tatarit ja näiden nauttimisella on naimaesitykseen suostumiseen nähden samanlainen merkitys.

Ruoka- ja kestitysaineiden käyttäminen johtunee tarpeesta synnyttää lähentymistä ja yhteyttä morsiamen perheen, varsinkin hänen holhojansa ja kosivien välillä. Edellyttäähän avioliitosta sopiminen jonkunlaisia lähempiä suhteita muuten ehkä kokonaan vierasten sukujen välillä. Lahjojen antaminen saattaa tapahtua samanlaisessa tarkoituksessa, ja joskus nähdäänkin kosinnassa annettavalla lahjalla olevan yhtäläinen merkitys. Samojedit asettavat kosittaessa morsiamen isän telttaan ketunnahan, jonka vastaanottamisella tahi poislähettämisellä morsiamen isä ilmaisee mielipiteensä.

Tämän tapaisiin yleisiin käsityksiin perustuvana esiintyy tarkasteltavana oleva tapa lukuisilla kansoilla eri osissa maanpalloa. L. von Schroeder on kuitenkin yhdistänyt virolaisilla tavattavan viinalla kosimisen samanlaiseen germanisten ja slaavilaisten kansojen tapaan yhtenä todistuksena virolaisten tapojen yhteydestä indogermanisten kanssa.

Leipää käyttää kukin tutkimuksemme alaisista kansoista välikappaleena kosinnassa. Samalla osottavat asianomaiset tavat kokonaisuudessaan huomioonotettavaa erilaisuutta. Tsheremissit käyttävät tavallisesti leivän asemasta rasva- ja juustokakkuja, mutta leipä on saanut yksinomaisen sijan niillä seuduin, missä venäläinen vaikutus, kuten vuoritsheremisseillä, on huomattavin. Votjakit taasen käyttävät leivän ohella tahi sijasta tupakkaa, nuuskaa, kumyshkaa ja hunajaa. Vasta mordvalaisten tavoissa on leipä yleisimpänä tapaoikeudellisena kosinnan välineenä. Kun lisäksi tiedetään leivän käytön yleisesti liittyvän venäläisten kosintaan, näyttää todenmukaiselta, että leipä on saavuttanut tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa vallitsevan erikoisaseman venäläisestä vaikutuksesta.

Kädenlyönti sekä yhteinen syönti ja juonti avioliittosopimuksen vahvistusmenona.

Yhdeksi kosinnan pääasiallisimmista tarkoitusperistä on tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa osottautunut avioliiton oikeudellisten ehtojen määrääminen ja selvittely. Avioliiton sopimuksellinen luonne onkin synnyttänyt muutamia kosintamenojen toimituksia, joiden erikoismerkityksenä on avioliittosopimuksen vahvistaminen. Tätäpaitsi vahvistetaan kihlauksessa laajemmassa merkityksessä molempien sukujen välille syntyvä yhteys erikoisilla tätä yhteyttä kuvaavilla ja edistävillä toimituksilla.

Näistä kihlauksen vahvistusmenoista on yleisimpänä tavattu kädenlyönti ja yhteinen syönti tahi juonti. Edellinen on yleisimpänä nähty esiintyvän mordvalaisten tavoissa, samalla kun ne tässä suhteessa ovat osottautuneet likeisesti liittyvän vastaaviin venäläisiin tapoihin. Molemmilla näillä kansoilla on kädenlyönti muodostunut kihlausmenojen juhlalliseksi ydinkohdaksi. Sen ajaksi noustaan seisomaan, sytytetään kynttilät pyhäinkuvien edessä ja siihen liittyy rukousmenoja. Kädenlyönti tapahtuu naittajien, avioliiton oikeudellisten kontrahenttien kesken.

Tsheremissien kihlauksessa esiintyy kädenlyönti harvoin, eikä se niissä ole saanut yleisempää sijaa kihlauksen varsinaisena vahvistusmenona. Samaten ei se tällaisessa merkityksessä kuulu votjakkienkaan kosintaan.

Muista suomalais-ugrilaisista kansoista tavataan kädenlvönti yleisenä ja samanlaisessa merkityksessä kuin mordvalais-venäläisissä tavoissa ensiksikin syrjäneillä.

Ostjakeilla ei kädenlyönti naimasopimuksen vahvistusmenona käytettävissämme olevien tietojen mukaan ole tuntematon, mutta ei esiinny yleisenä ja varsinaisena kihlauksen vahvistusmenona.

Vanhemmat lappalaisten tapojen kuvaukset eivät myöskään puhu kädenlyönnistä tämän laatuisessa merkityksessä. Sen sijaan tavataan kädenlyönti nykyisten Venäjän lappalaisten tavoissa tyypillisesti mordvalais-venäläistä vastaavassa muodossa.

Itämeren suomalaisten tavoissa löydetään kädenlyönti kihlauksen juhlallisena päättämismenona ensiksikin karjalaisilla. Täälläkin liittyy siihen rukouksia tahi uskonnollisiin toimituksiin viittaavia menoja, samalla kun kädenlyönti laillisesti päättää naimasopimuksen. Kättä lyödessä määrätään joskus sakko, joka sen puolen on suoritettava, mikä naimasopimuksen rikkoo.

Naimasopimuksen vahvistavat kädenlyönnillä Kodaveren virolaiset, mutta käytettävissämme olleiden lähteiden nojalla ei kädenlyönti Virossa ja Inkerissä yleisemmin esiinny tällaisessa merkityksessä ja muodossa, eikä se sellaisena näytä kuuluneen suomalaistenkaan kosintaan.

Psykologisen perusajatuksensa kannalta saatetaan kätten yhdistämistä ja kädenlyöntiä pitää yleismaailmallisena tapana. Ne ovatkin yleisiä, kaikkialla tavattavia toimituksia, joilla kaikenlaisia sopimuksia päätetään sekä yhteyksiä vahvistetaan ja symbolisoidaan. Useiden maanpallon eri seutujen ja kansojen avioliittomenoissa yhdistetään avioliittoon joutuvien kädet, mikä usein on avioliittomenojen pääseremonia. Tällaisessa muodossaan havaitaan tarkasteltava meno esimerkiksi Amerikan alkuasukkaiden, Fidshi-saarien, algonkinien, egyptiläisten ja abessinialaisten tavoissa.

Indogermanien tavoissa on kädenlyönti tahi kätten yhdistäminen huomattavimpia menoja avioliiton solmimisessa. Jo muinaiset indialaiset vahvistivat avioliiton kädenlyönniliä (Vedojen pânigrahana). Morsiamen käteen tarttuminen on edelleen yleinen kreikkalaisten, roomalaisten ja germanien tapa. Näiden kansojen tavoissa ajatellaan kädenlyönnin ("käden ottamisen") tavallisesti kuvaavan sitä valtaa, minkä mies avioliitossa naiseen nähden saavuttaa. Näin katsotaan roomalaisten "käteen tarttumisen" (Händergreifung) kuvaavan sitä holhousvaltaa, joka aviomiehellä avioliitossa vaimonsa suhteen oli oleva. Samanlainen juridinen merkitys oli vastaavalla menolla muinaisten indialaisten ja germanien tavoissa.

Kädenlyönniliä ja kätten yhdistämisellä on kuitenkin alkuperäisempikin merkityksensä. Ernst Crawley lukee ne primitivisten kansojen avioliittomenoissa n.s. kontaktimenoihin, joiden kautta syntyvä unioni vahvistetaan ja sitä ehkäisevät voimat neutralisoidaan. Kätten yhdistäminen kuvaa hänen käsityksensä mukaan avioliitossa tapahtuvaa todellista unionia ja edistää sen onnellisuutta ja vaarattomuutta.

Tämän tapaisessa merkityksessä saattaa kätten yhdistäminen luonnollisesti tapahtua kihlauksessakin. Täällä on sillä kuitenkin usein juridinen merkitys tehdyn naimasopimuksen vahvistusseremoniana. Tämä käy selville siitä, että kädenlyönti useilla kansoilla tapahtuu etupäässä avioliiton juridisten kontrahenttien, naimisiinjoutuvien isien tahi holhojien välillä. Se saattaa molemmat puolet määrättyyn oikeudelliseen suhteeseen toisiinsa, jota suhdetta ei voida rikkoa muutoin kuin maksamalla sakkoa. Toisinaan voi kätten yhdistämisen myös katsoa kuvaavan molempien sukujen välille muodostuvaa liittoa, nimittäin silloin kun se esiintyy kummankin kihlauksessa läsnäolevan suvun kaikkien edustajien kätten yhdistämisenä.

Yleisinhimilliseen ajatukseen perustuvana saattaa kädenlyönti ja kätten yhdistäminen olla suomalais-ugrilaistenkin kansojen tavoissa omaperäinen avioliittomeno. Sen tarkastelu on kuitenkin esiintuonut seikkoja, jotka oikeuttavat päättämään, että kädenlyöntitapa on saanut vaikutuksia muilta kansoilta. Ensinnäkin kuuluu kädenlyönti juhlallisena ja obligatorisena kihlauksen vahvistusmenona vain niiden suomalais-ugrilaisten kansojen tapoihin tahi havaitaan eräisiin kansoihin nähden sellaisten seutujen tavoissa, joissa venäläinen vaikutus esiintyy huomattavimpana. Toiseksi ei tapa suomalais-ugrilaisilla kansoilla ole niin tavallinen avioliittoon joutuvien välistä yhteyttä symbolisoivana ja vahvistavana menona kuin juridisessa merkityksessä kihlauksen ja avioliittosopimuksen vahvistustoimituksena, jollainen merkitys sillä on venäläisten ja yleensä indogermanisten kansojen tavoissa. Lisäksi ei kädenlyöntiä tahi kätten yhdistämistä tämän laatuisessa merkityksessä tavata Itä-Venäjän turkkilais-tatarilaisten kansojen tavoissa, miltä taholta muuten niin useita parallelleja kosintamenojenkin alalla on esiintynyt. Naimisiinjoutuvien isien tahi muiden heidän edustajiensa välisenä, juridista laatua olevana toimituksena on kädenlyönti tavallisin isovenäläisillä. Länsi- ja etelä-venäläisellä alueella, samaten kuin muutamien muiden slaavilaisten kansojen menoissa tapahtuu vastaava toimitus useimmiten naimisiinmenijöiden itsensä välillä tahi laajentuneena kaikkien molempien puolten läsnäolevien edustajien keskeisenä.

Mordvalaisten kädenlyöntimeno liittyy sekä muodollisesti että merkitykseensä nähden lähinnä isovenäläisiin tapoihin. Huomioonottaen kysymyksessä olevan menon esiintymisen muilla suomalais-ugrilaisilla kansoilla, voidaan mordvalaisten kädenlyönnin katsoa muodostuneen tällaiseksi, etupäässä juridista laatua olevaksi avioliittosopimuksen vahvistusmenoksi sinä aikana, jolloin mordvalaiset ovat eläneet isovenäläisten välittömässä yhteydessä.

Yhteisellä ruoan ja juoman nauttimisella on kuten kädenlyönnilläkin tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa kahdenlainen päämerkitys. Ensiksikin tapahtuu se naimasopimuksen ja kihlauksen vahvistusmenona juridisten kontrahenttien kesken. Tämä muoto on pääasiallisin mordvalaisten tavoissa, samalla kun aikaisempi tarkastelu ou osottanut mordvalaisten ja venäläisten tapojen läheisen yhteenkuuluvaisuuden tässä suhteessa. Toiseksi saattaa yhteinen syönti resp. juonti tapahtua naimisiinmenijöiden itsensä välillä. Tällöin ei sillä aina näytä olevan varsinaisemmin naimasopimuksen vahvistusmenon luonnetta, vaan saattaa se tapahtua kosintamenojen eri kohdissa kihlauksesta riippumatta. Etupäässä tällainen muoto on näillä menoilla tsheremissien ja votjakkien tavoissa. Täällä tavataan tosin joskus isienkin välinen juonti, mutta siihen liittyy samalla joko molempien naimisiinmenijöiden tahi morsiamen juonti, tahikka on meno laajentunut vielä useampien eri puolten edustajien kesken seremoniallisessa järjestyksessä tapahtuvaksi. Kuten mainittu, ei viimemainittujen kansojen yhteisellä syönti- tahi juontimenolla aina ole kihlauksen päättämismenon luonnetta sen juridisessa merkityksessä. Näin saattaa esim. kaikkien lähinten molempien puolten edustajien välinen yhteinen syönti liittyä rukousmenoihin, jommoisessa yhteydessä se — paitsi kosinnan eri kohdissa — tavataan myös varsinaisissa häämenoissa. Tällainen laaja merkitys saattaa yhteisellä syönnillä olla mordvalaistenkin kosinnassa. Morsiusparin välinen yhteinen syönti tahi juonti on yleisimpiä ja laajimmalle levinneitä avioliittomenoja. E. Crawley pitää tätä "keskinäistä ymppäystä" (mutual inoculation) yhtenä vahvimmista kontaktiseremonioista. Se synnyttää ruumiillisen olemuksen ja substansin identisyyden sekä samalla aikaansaa molemminpuolisen vastuunalaisuuden. Sen kautta tehdään myös tyhjäksi tärkein sukupuolisista tabuista, kielto nauttia yhteisesti ruokaa.

Tämän laatuisessa merkityksessä onkin yhteisen ruoan ja juoman nauttiminen tavattu lukuisissa häämenojen kohdissa (vastaanotossa, "vihkimäseremoniassa", aviovuoteelle asettamisessa j.n.e.). Kihlauksessa naittajien välillä tapahtuvalla juoman nauttimisella on siihen sijaan selvästi juridinen merkitys aikaansaadun sopimuksen päättämismenona. Tällaisesta juontimenon merkityksestä mordvalais-venäläisissä tavoissa puhuu se seikka, että kihlauksen oikeudelliseksi päättämiskohdaksi käsitetään, samalla tavoin kuin kädenlyöntikin, naittajien kesken tapahtuva juonti. Kihlaus saattaa tämän tapahtuman mukaan saada nimityksensäkin (odirvan simeme, propoj nevesty j.n.e.). Useissa venäläisissä lauluissa katsoo morsian kohtalonsa tulevan ratkaistuksi sillä, tyhjentääkö hänen isänsä juomamaljan vai ei.

Kädenlyönti ja yhteinen juonti resp. syönti ovatkin tunnettuja kaupan tahi välipuheen vahvistustoimituksia. Ne ovat samanlaisessa merkityksessä olleet yleisiä useiden germanisten ja slaavilaisten kansojen tavoissa (vrt. venäl. litki, magarytsh, germ. lltkouf, winkouf, leitkauf, ruots. köpskål). Suomalaisten ja virolaisten tapana on ollut vahvistaa kauppasopimuksia kädenlyönnillä ja yhteisellä juonnilla (harjaiset, harjakaiset, liigud).

Naimasopimuksen vahvistaminen tapahtuu mordvalais-venäläisissä tavoissa tavallisimmin avioliittoon joutuvien edustajien eikä heidän itsensä kesken. Ei olekaan harvinaista, että avioliittomenoissa naimisiinjoutuvien asemasta toimivat heidän sijaisensa. Tällä tahdotaan johtaa avioparia uhkaavat pahat voimat harhaan. Tältä kannalta selittää E. Crawley esim. sen ilmiön, että avioliittosopimuksen tekevät joskus syrjäiset ("ystävät ja takausmiehet"), joiden kesken kädenlyönti ja yhteinen juoman nauttiminenkin saattaa tapahtua. Tutkimuksemme alaisilla kansoilla suorittavat nämä toimitukset kuitenkin naittajat, avioliiton oikeudelliset kontrahentit, samalla kun naimisiinjoutuvat tahi ainakin morsian, myös itsekin joskus saattavat ottaa yhteiseen juontiin osaa. Kihlauksen päättämismenon tapahtuminen heidän keskensä näyttää kaikesta päättäen johtuvan käsityksestä heidän oikeudellisesta asemastaan avioliittosopimuksen tekijöinä.

Yhteisen syönnin tahi juonnin esiintymissuhteet muiden suomalais-ugrilaisten kansojen tavoissa osottavat samanlaisia suhteita kuin kädenlyöntikin. Syönti- ja juontimenot eivät ole harvinaisia kosinnassakaan, mutta samanlaisessa avioliittosopimuksen vahvistusmenon merkityksessä, joka niillä mordvalais-venäläisissä tavoissa etupäässä on, tavataan niitä vain harvinaisina, ja sellaisilla seuduin, missä voimakas venäläinen vaikutus tapoihin yleensä on havaittavissa. Tällaisen merkityksen näyttää meno mordvalaisten tavoissa saavuttaneen näin ollen venäläisestä vaikutuksesta.

Kosintamenettely kokonaisuudessaan. "Katsojaiset" ja "määräpäivän asettaminen".

Asettamalla kosinnan päämerkitykseksi niiden tointen, toimitusten ja menojen täyttämisen, joilla tarpeellinen lähentyminen saadaan aikaan molempien puolten välillä, avioliiton ehdot määrätään, syntynyt naimasopimus asianomaisilla toimituksilla vahvistetaan ja sopimuksen ehdot tarpeelliseen määrään saakka täytetään, ovat useimmat muut kosintamenettelyn yhteydessä noudatetut menot samoja kuin avioliiton varsinaisen toimeenpanon aikana noudatetut. Tutkimuksemme alaisten kansojen kosintamenettelyjen vertailu osottaa mordvalaisten kosinnan — sellaisena kuin se myöhempien tietojen mukaan tavataan — kehittyneen laajimmaksi. Se alkaa tavallisesti ennen varsinaista kosintaa tehdyllä tiedustusmatkalla ja sisältää useampia uudistettuja käyntejä ja yhtymyksiä. Tätäpaitsi kuuluu mordvalaiseen kosintaan n.s. katsojaistoimitukset, joita semmoisenaan ei tsheremisseillä eikä votjakeilla tavata. Näiden mordvalaisten kosintamenettelyn eri kohtien on samalla yksityispiirteissään havaittu osottavan läheistä yhtäläisyyttä vastaavien venäläisten kanssa, joten mordvalaisten kosinta kokonaisuudessaan ennen kaikkea on rinnastettava viimemainitun kanssa. Monet puheenaolleista tähän avioliittomenojen sarjaan kuuluvista toimituksista ovat kuitenkin paljoa laajemmalle levinneitä. Näin ovat esim. katsojaistoimitukset tavallisia useiden indogernianisten kansojen tavoissa. Suomalais-ugrilaisista kansoista ovat nämä tavat yleisiä Suomessa, Karjalassa ja Inkerissä.

Kaakkois- ja Itä-Venäjän ei-venäläisten kansojen tapoihin eivät katsojäiset kosintamenettelyn säännöllisenä osana kuulu. Lukuunottaen sen, mitä näiden tapojen esiintymissuhteista itäisten suomalaiskansojen avioliittotavoissa on käynyt selville, sekä niiden yksityispiirteet mordvalaisten tavoissa, saatetaan näiden tapojen katsoa saaneen sellaisen muodon, joka niillä nykyisin mordvalaisilla on, venäläisestä vaikutuksesta.

Mordvalaisten, tsheremissien ja votjakkien avioliittotavoissa on yleinen eräs ennen häitä tapahtuva toimitus, joka ei varsinaisesti kuulu kosintaan, nimittäin "määräPäivän asettaminen", jonka tarkoituksena on lopullisesti täyttää avioliiton oikeudelliset suoritukset ja sopia ajasta, jolloin avioliito varsinaisesti pannaan täytäntöön.

Itämeren suomalaisten tavoissa havaitaan samanlainen käynti, joka nimitykseltäänkin vastaa edellä puheenaollutta. Suomessa ja Inkerissä käy sulhasen isä morsiamen kotona "liitoilla", jolloin sovitaan hääpäivästä. Sulhanen lähettää tällöin morsiamelle ja anopilleen lahjoja.

Luonnollista onkin, että varsinkin silloin, kun kihlauksen ja häiden välinen aika on muodostunut pitemmäksi ajanjaksoksi ja avioliiton toimeenpano on riippuvainen sen perustana olevien oikeudellisten ehtojen täyttämisestä, kaikesta lopullisesti sovittiin erikoisessa molempien puolten välisessä yhtymyksessä.

"Polterabend"-menot.

Ottaessamme yleisvertailun kannaIta tarkastettavaksi muutamia huomattavimpia varsinaisesti hälhln liittyvien tapojen ja menojen kohtia, pysähdymme ensiksi morsiustalossa ennen nuodejoukon saapumista ja sulhastalossa ennen nuodematkalle lähtöä tapahtuviin menoihin.

Mordvalaisten, tsheremissien ja votjakkien tapojen keskinäinen vertailu osottaa, että varsinaiset n.s. neitojuhlamenot ovat yleisiä etupäässä vain ersamordvalaisilla. Tsheemissien, votjakkien ja mokshalaisten tavoista puuttuvat nimittäin ne erikoismenot, joita ersalaiset hääaattopäivänä ja nuodejoukon tuloa odotellessa noudattavat. Toiselta puolen on ersalaisten tapojen yksityiskohtainen vertailu vastaaviin venäläisiin menoihin osottanut, että ne ei ainoastaan pääkohdissaan, vaan myös lukuisiin yksityispiirteisiinsä nähden läheisesti liittyvät viimeksimainittuihin. Jo yksistään tämä puhuu ersalaisten neitoiltamenojen myöhäsyntyisyydestä ja venäläisperäisyydestä. Tarkasteltaessa muutamien muiden suomalais-ugrilaisten kansojen vastaavia tapoja, huomataan sama ilmiö, joka muutamien aikaisemmin puheenaolleiden tämän laatuisten menojen suhteen on käynyt selville: niitä noudattavat lähinnä mordvalais-venäläisiä tapoja vastaavassa muodossa ne suomalais-ugrilaiset kansat ja sellaisilla seuduilla, missä yleensä voimakasta venäläistä vaikutusta on havaittavissa.

Vastaavat sulhastalossa tapahtuvat menot näyttävät suurimmalta osaltansa nekin syntyneen venäläisten tapojen analogian mukaan. Mordvalaisten seremoniallinen piirakoiden valmistaminen sekä mordvalaisilla ja joskus tsheremisseillä tavattava juhlallinen nuodematkalle lähtevän sulhasen siunaaminen osottavat yksityispiirteissään selvää venäläisperäisyyttä, samalla kun niiden myöhäsyntyisyydestä puhuu se, ettei sulhanen aikaisemman kannan mukaan lähtenyt nuodematkalle. Tämän kannan ja uudempien tapojen välinen ristiriita kuvastuu selvästi esim. siinä, että mordvalaisten siunausmenot saattavat joskus kohdistua sulhaseen, vaikkei hän lähde nuodematkalle. Arbanskin tsheremissien siunausmeno, jossa esiintyy morsiamen sijainen, on tähän häämenojen kohtaan varmaankin muualta siirtynyt.

Tämän ohella suorittaa kukin tutkimuksemme alaisista kansoista tässä häämenojen kohdassa rukousmenoja, jotka usein osottavat kullekin kansalle ominaisia piirteitä. Yhteistä niissä on kääntyminen paitsi jumaluusolentojen, myöskin esivanhempien puoleen avun ja suojeluksen pyynnöllä. Nämä saattavat tietenkin olla kullakin kansalla itsenäisesti kehittyneitä. Sitä mukaa, miten venäläinen vaikutus on ollut voimakas, esiintyvät rukousmenot venäläisten tapojen mukaisina siunausmenoina; ne ovatkin viimeksimainitussa muodossa yleisiä niillä paikkakunnilla, joiden tavat muissakin suhteissa osottavat erikoista venäläispiirteisyyttä.

Nuodematka ja morsiusmatka.

Lukuunottamatta niitä tapoja, jotka morsiusmatkan aikana kohdistuvat erikoisesti morsiameen, ovat nuodematkaan liittyvät tavat, missä erikoisempia tällaisia noudatetaan, muodoltaan ja merkitykseltään samaa laatua kuin morsiusmatkan yhteydessä noudatetut. Se seikka, että morsian morsiusmatkan kautta siirretään uuteen olinpaikkaansa — mille tapahtumalle yleensä annetaan erikoisen tärkeä merkitys — on kuidenkin aikaansaanut, että morsiusmatka osottaa nuodematkaan verrattuna huomattavasti enemmän erikoismenoja. Viimeksimainitun yhteydessä tavattavista ovat huomattavimmat nuodejoukon varausmenot ja sulhasen siunaaminen, jotka nekin ovat yleisiä vain mordvalaisten tavoissa. Näistä on sulhaseen kohdistuvien menojen myöhäsyntyisyys ilmeinen.

Nuodematkan suhteen on kuitenkin vielä huomioonotettava, että nuodejoukko, kuten usein kosiomiehetkin, lähtee matkaan iltamyöhällä tahi yöllä, niin että morsiustaloon saavutaan yöllä tahi varhain aamulla. Tämä tapa liittyy yleismaailmalliseen ryhmään ja on ollut käytännössä m.m. Itämeren suomalaisilla. Yhtenä tämän tavan aiheuttajana näyttää olevan halu välttää vahingollisten voimien, ennen kaikkea pahan silmän vaikutusta.

Nuodejoukon vastaanotossa noudatetuista tavoista on portin sulkeminen ja lunnaiden vaatiminen sen avaamisesta havaittu yleiseksi mordvalaisten ja venäläisten tavoissa. Tsheremissit eivät ainakaan yleisemmin tätä tapaa noudata; siitä ei puhuta myöskään votjakkien häämenojen kuvauksissa. Itämeren suomalaisista on portin sulkeminen ja lunnaiden vaatiminen yleinen virolaisten tavoissa. Se on tunnettu myöskin inkeriläisillä ja Itä-Suomessa.

Portin ja ovien sulkeminen selitetään tavallisesti johtuvan naisenryöstöstä. Myöhemmin on koetettu löytää muunkin laatuisia selityksiä. Sen alkuperäksi osotetaan m.m. halu sulkemisella suojeltua pahoilta hengiltä. Mordvalaisten samaten kuin venäläistenkin tavoissa ilmenee yleensä selvästi vastaanoton aikana ja jälkeenkinpäin nuodejoukon ja morsiamen joukkueen välinen antagonismi. Vastaanotossa esiintyvät vastustelut tapahtuvat etupäässä näiden joukkueiden välisinä. Mahdollisesti johtuvat puheenalaiset vastaanotossa noudatetut tavat juuri näistä sulhasta ja morsianta edustavien joukkueiden välisistä vastustelumenoista, jommoisia E. Crawley osottaa häätapojen lukuisasti sisältävän.

Kunkin tutkimuksemme alaisen kansan morsiusmatkaan liittyy joukko toimenpiteitä, joista useat jo semmoisenaan helposti ovat käsitettävissä johtuvan halusta tehdä morsiamen uuteen olinpaikkaan siirtyminen vaarattomaksi ja onnelliseksi niinhyvin hänelle itselleen kuin häntä saattavalle joukkueelle.

Tännekuuluvia tapoja havaitaan kaikkialla, missä morsiamen viennin yhteydessä joitakin menoja noudatetaan. Varoesineiden tahi varausaineiden mukaanottaminen on yleistä useiden muidenkin suomalais-ugrilaisten kansojen tavoissa. Syrjäniläinen morsian panee vihille lähtiessään poveensa leipää, villaa ja hampputukon. Karjalaiset panevat morsiamen kintaanpeukaloon kuparirahan ja Suomessa pitää morsiamen kengässä olla raha. Inkeriläinen morsian panee nuppineuloja rintaansa suojeltuakseen pahoilta ihmisiltä. Äyrämöiset panivat morsiamen ja sulhasen vasempaan sukkaan rahan ja poveen yhdeksän jauhinkiven alta otettua viljanjyvää. Virossa pantiin raha morsiamen vasempaan sukkaan; tässä sukassa piti morsiustalosta lähdettäessä olla jotakin, jollei muuta niin nuppineula. J. v. Lucen mukaan otettiin leipä tahi leivänmuruja, tulikiveä ja pirunpihkaa. Leipää ja suolaa käytetään morsiamelle annettavana varausesineenä muuallakin Europassa. Ylä-Pfalzissa on morsiamella matkallaan mukana leipää ja suolaa. Serbialaiset panevat morsiamen poveen leipää ja suolaa.

Morsiamen mukaan pantavat varausesineet osottautuvat olevan yleisiä tämän laatuisissa tilaisuuksissa käytettyjä pahan ja taikuuden karkottamisen välikappaleita. Varsinkin leipä ja suola ovat lukuisilla kansoilla tavattavia yleisiä varausesineitä. Nuoret syrjänipojat ja -tytöt ripottelevat päähänsä suolaa varjeltuakseen pahalta silmältä, ja pientä lasta suojellaan panemalla päänalaseen leipää ja veitsi. Yleinen on tapa viedä uuteen asuntoon muutettaessa sisälle ensiksi leipää ja suolaa. Karjalaisilla ottaa patvaska, jonka on suojeltava nuorta paria pahansuovilta ihmisiltä, morsiusmatkalle mukaan leipää. Vieraaseen paikkaan matkustava ottaa suojaksensa pahoja henkiä vastaan mukaansa leipää.

Raha ja neulat, kuten metalliesineet yleensä, sekä pirunpihka ja tulikivi ovat nekin yleisiä taikuuden, etenkin siunaamisen vastustusesineitä.

Mukaan annettavien varausesineiden suhteen ovat tutkimuksemme alaisten kansojen tavat saattaneet yleisistä käsityksistä johtuen muodostua kullakin itsenäisesti. Niiden yleisvertailu osottaa kuitenkin mordvalaisten tapojen lähinnä liittyvän venäläisiin.

Mordvalaisten morsiamen pyhän kynttilän kuljettaminen morsiusmatkalla, jolle tavalle venäläistenkin tavoista on löydetty vastineita, on nähtävästi sekin luettava morsiusmatkan varaustoimenpiteiden sarjaan. Samassa häämenojen kohdassa käyttävät useat kansat tulisoihtuja. Roomassa kulki morsiussaattueen edessä soihdunkantajia. Nykyisessä Kreikassa kantaa aviopari hääsaattueessa soihtuja. Muutamin paikoin kulkee morsiamen edellä vihkimämatkalla kynttilänkantaja, paikotellen otetaan morsian sulhastalossa vastaan ja kuljetetaan kynttilän kanssa jokaisessa talon nurkassa. Kiinassa kuljetetaan morsiussaattueen edellä lamppuja, joiden arvellaan karkottavan pahoja henkiä. Indiassa heilutetaan pahan silmän välttämiseksi morsiusmatkalla nuoren parin pään päällä lamppua. Myöskin synnytyksen yhteydessä tavataan kynttilä- tahi soihtuseremonioita, jotka alkujaan perustuvat ajatukseen pahojen voimien loitollapitämisestä.

Joskin morsiamen kuljettamisen peitetyissä ajoneuvoissa saattaa yhdeltä puolen katsoa johtuvan samoista käsityksistä, jotka ovat johtaneet morsiamen piilottautumiseen tahi eristämiseen eräissä avioliittomenojen kohdissa, näyttäisi senkin tarkoituksena ennen kaikkea olevan suojella morsianta morsiusmatkalla pahoilta voimilta. Ajoneuvoja peittävään kankaaseen ommeltuja ristejä, nelikulmioita ja tähtiä ei saatettane pitää muuna kuin maagillisina merkkeinä, joiden tarkoituksena on pitää loitolla vahingollisia voimia.

Hunnuttaminen.

Tapa, joka avioliittomenoissa usein erikoisesti on kiinnittänyt tutkijoiden huomiota, on morsiamen pään ja kasvojen peittäminen eräissä avioliittomenojen kohdissa eli hunnuttaminen.

Muutamien tutkijoiden taholla on hunnuttaminen asetettu naisen ryöstötavan yhteyteen. Sellaisessa merkityksessä puhuvat siitä esim. L. von Schroeder ja O. Schrader. Varsinaiset etnologit, nimenomaan englantilaiset, ovat etsineet tämänkin tavan selitystä välittömästi yleisten kansanpsykologisten ilmiöiden piiristä. Hunnuttamisen, kuten useiden muidenkin tämän laatuisten toimenpiteiden tarkoituksena pidetään hunnutettavan eristämistä, niin etteivät hänessä itsessään asuvat salaperäiset voimat voisi vahingoittaa muita tahi hunnutettava itse olisi ulkoisille vahingollisille vaikutuksille alttiina. J.G. Frazer on tabu-ilmiöitä selittäessään antanut esimerkkejä useissa erilaisissa tiloissa toimitettavista hunnuttamisista. Hunnuttamista tavataan esim. hallitsijoihin ja pappeihin kohdistuvien tabu-käsitysten yhteydessä. Edelleen liittyy se muutamiin kriitillisiin funktsioneihin ja tiloihin. Tällaista on esim. hunnuttautuminen tahi piilottautuminen syödessä, naisen peittäminen raskauden ja menstruatsionin aikana sekä samanlainen sairaan eristäminen. Myöskin pahan silmäyksen välttämiseksi peitetään kasvot ja suu, esim. juhlien ja markkinoiden aikana.

E. Crawley pitää morsiamen hunnuttautumista etupäässä samoista käsityksistä johtuvana, kuin mihin erinäiset avioliittotavoissa yleiset sulhasen tahi morsiamen pakenemiset ja piilottautumisetkin perustuvat. Paitsi yleensä epämääräisen pahan ja onnettomuuden välttämisestä, johtuu hunnuttaminen erittäinkin sukupuolten välisistä tabuista, s.o. molempien sukupuolten välisissä suhteissa varsinkin avioliittomenojen aikana havaittavasta eristäytymispyrkimyksestä ja toistensa karttamisesta.

Tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa liittyy morsiamen hunnuttaminen ja peittäminen useihin avioliittomenojen kohtiin. Mordvalaisen morsiamen mainitaan olleen kosintamenoissa ja ennen varsinaisia häämenoja tapahtuvien itkujen aikana hunnutettuna. Tätäpaitsi toimittivat mordvalaiset Lepehinin kuvauksen mukaan hnnnuttamisen ennen morsiusmatkalle lähtöä. Georgi ja Milkovitsh puhuvat hekin hunnuttamisesta nimenomaan matkallelähdön yhteydessä. Urzhumin piirissä on tsheremissiläinen morsian hyvästelykäyntejä sukulais- ja naapuritaloihin tehdessään häähunnulla peitettynä; tsheremissien ja votjakkien tavoissa liittyy hunnuttaminen kuitenkin etupäässä morsiusmatkaan. Vielä on morsiamen tahi avioparin erinäisissä muissa häämenojen kohdissa, kuten siunauksen ja yhteisten syöntimenojen aikana, nähty olevan peitettynä tahi hunnutettuna.

Muiden suomalais-ugrilaisten tavoissa nähdään morsiamen peittämisen tahi hunnuttamisen myös liittyvän useampiin avioliittomenojen kohtiin. Useimmiten puhutaan hunnuttamisesta kuitenkin morsiusmatkan yhteydessä. Näin peitetään esim. Suomessa morsiamen pää tahi kasvot morsiusmatkalle lähdettäessä. Pääasiallisesti morsiusmatkaan liittyy hunnuttaminen myös Venäjän Karjalassa.

Inkeriläinen morsian oli kuitenkin jo hääaattona morsiusitkuja itkiessään peitettynä. Koko morsiustalossa tapahtuvien menojen ajan oli hän peiton alla eikä ottanut sitä pois vihkimiseen saakka. Kreikanuskoinen ishori-morsian oli niinikään häiden aattona itkiessään hunnutettuna. Vatjalaiset panevat peiton morsiamen päähän ennen vihillelähtöä tapahtuvaa avioparin istuttamista; vihkimisen perästä tapahtuneen päähineen muuton jälkeen hunnutetaan morsian uudelleen. Virolainen morsian on J. Jungin tiedonannon mukaan hunnutettuna jo kihlausjuhlan aikana. Edelleen on morsian hunnutettuna muutamissa sekä sulhas- että morsiustalossa tapahtuvissa menoissa (syöntimeno, vedelläkäynti). Oberpahlenissa morsian hunnutetaan sulhasen saapuessa. Mutta ennen kaikkea mainitaan morsiamen morsiusmatkan aikana olevan hunnutettuna. Viimeksimainitulla paikkakunnalla hunnutetaan morsian uudelleen morsiusmatkalle lähdettäessä. Samanlainen kahdenkertainen hunnuttaminen tavataan lappalaisilla, josta L. v. Schroeder huomauttaa. Tämä vastaa Lepehinin kuvausta mordvalaisten tavoista ja puhuu hunnuttamisen merkityksestä erikoisesti morsiusmatkaan nähden.

Valkovenäläinen morsian on siunausmenojen aikana ja hääitkuja itkiessään hunnutettuna. Tätäpaitsi kuuluu vihkimäpukuun huivi, joka peittää pään ja kasvot, paikotellen pään ja hartiat. Isovenäläisten hunnuttaminen liittyy etupäässä morsiusmatkaan. Morsiamen pää tahi kasvot peitetään ennen morsiustalosta lähtöä, niin että ne vihille vietäessä ovat peitettynä.

Morsiamen hunnuttaminen saattaa siis liittyä useampiin avioliittomenojen kohtiin. Silmälläpitäen sen esiintymismuotoja erikoisesti suomalais-ugrilaisten ja turkkilais-tatarilaisten kansojen tavoissa, voitaisiin hunnuttaminen käsittää etupäässä kahdessa päämerkityksessä. Kosijoiden ja nuodejoukon saapumisen yhteydessä toimitettu morsiamen hunnuttaminen tahi peittäminen liittyy ilmeisesti niihin eristystoimenpiteisiin ja yhteyteen joutumisen estämisiin (morsiamen pakeneminen, sulhasen kasvojen peittäminen j.n.e.), joita tässä avioliittomenojen kohdassa yleisesti on tavattu. Se johtuu siis niistä käsityksistä, joiden mukaan morsian ja sulhanen keskenään tahi eräät muut molempien puolten edustajat eivät saa joutua keskenään kosketuksiin.

Kuten edellä toimitettu tarkastelu osottaa, liittyy morsiamen hunnuttaminen etenkin mordvalaisten, venäläisten ja joskus Itämeren suomalaisten tavoissa usein muutamiin häämenojen huomattavimpiin toimituksiin, kuten siunaus-, istuttamis- ja yhteisiin syöntimenoihin. Yleisintä näyttää kuitenkin olevan hunnuttaminen morsiusmatkan yhteydessä. Sen merkityksestä morsiusmatkaan nähden puhuu erityisesti se seikka, että paitsi aikaisemmin tapahtuvaa hunnuttamista joskus morsiusmatkaa varten toimitetaan erikoinen hunnuttaminen.

Näissäkin tapauksissa saattaa tietysti ajatus morsiamen eristämisestä olla mahdollinen. Lukuisat seikat kuitenkin osottavat näihin avioliittomenojen kohtiin, varsinkin morsiusmatkaan, liittyvän joukon toimenpiteitä, joiden tarkoituksena on selvästi suojella morsianta ulkoisilta vahingollisilta vaikutuksilta. Eräät morsiamen hunnuttamisen yhteydessä noudatetut tavat osottavat hunnuttamisella ilmeisesti olevan myös tämän laatuisen merkityksen. Tässä suhteessa on mielenkiintoinen seuraava syrjäniläinen tapa, josta V. Nalimov kertoo. Vihkimisen jälkeen, kun morsiuskruunu on otettu pois, on morsiamen pää heti peitettävä huivilla. Huivi suojelee kaikenlaiselta pahalta, tartunnalta, pahalta silmältä, pahansuomuksilta, hengiltä. Jotkut papit ovat siihen määrin tottuneet syrjänien tapoihin, että asettavat sen jälkeen kun kruunu on otettu pois, kätensä morsiamen pään päälle siksi kunnes huivi ennätetään heittää päähän. Niistä vahingollisista voimista, joita vastaan hunnuttaminen, kuten useat muutkin varotoimenpiteet ovat tähdätyt, on ennen kaikkea huomioonotettava yleismaailmallinen ja mitä erilaisimmilla kultturiasteilla, kansoilla ja aikoina tavattava usko vieraan katseen vahingollisesta voimasta eli usko "pahaan silmään" eli silmääniiseen. Tällä ymmärretään uskoa, jonka mukaan määrätyillä ihmisillä, eläimillä tahi hengillä on voima paljaan katseen avulla tuottaa toisille henkilöille, varsinkin lapsille, kotieläimille, kasveille, jopa elottomille esineillekin vahinkoa. Katseella, jolla ajatellaan olevan nämä taikavoimat, on usein aivan luonteenomaiset ominaisuudet, se on joko raivoa täynnä ja kateellinen, tahi aivan päinvastoin, ihaileva ja rakastava. Myöskin luullaan, että ensimäinen katse, jonka esineeseen luo, voi tuottaa vahinkoa.

Käsitys pahasta silmästä näyttää olevan yleinen useimmilla suomalais-ugrilaisilla kansoilla. Kuten etempänä saadaan nähdä, esiintyy se tutkimuksemme alaisilla kansoilla muutamien muidenkin häämenojen kohtien (esim. valemorsiamen) yhteydessä. Erittäin kuvaavia ovat syrjänien käsitykset pahasta silmästä (vomidz). Silmäykselle ovat niiden mukaan alttiita etenkin kauniit ja voimakkaat ihmiset, varsinkin kauneimmat tytöt ja uhkeimmat pojat. Tämän vuoksi ei lapsia vieraisiin vietäessä pestä eikä kammata. Kauniin, viisaan ja hyvässä puvussa olevan pojan ei anneta näyttäytyä vieraalle, ennenkuin hänen päänsä päälle on ripotettu suolaa.

Tämän ajatuksen kannalta tuntuu varsin luonnolliselta, että morsian nuoruuden kukkeudessaan ja juhlakomeudessaan kaikkien ihastelemana ja huomion keskuksena on erikoisesti alttiina pahan silmän vaikutukselle.

Luonnollisimpana ja yksinkertaisimpana pahan silmän ja muun sen laatuisen ulkoapäin uhkaavan taikuuden välttämiskeinona on peittäminen. Tämä käsitys ilmenee erikoisen selvänä juuri puheenaolleessa syrjäniläisessä, vihittäessä noudatettavassa tavassa. Morsiusmatkaan liittyvän peittämisen mainitaan joskus nimenomaan johtuvan käsityksestä pahasta silmästä. S.K. Kuznetsovin mukaan peitetään tsheremissiläinen sulhanen ja morsian morsiusmatkan aikana niinimatolla pahan silmän välttämiseksi. Niitä ruumiinosia, joiden erikoisesti katsotaan olevan pahalle silmälle alttiina, varjellaan peittämällä tahi verhoamalla. Kasvojen peittämistä ja pään verhoamista käytetään S. Seeligmannin mukaan keinona pahaa silmää vastaan. Varjellaanpa eläimiäkin ja erilaatuisia esineitä, etenkin ruokatavaroita, pahalta silmältä peittämällä. Syrjänit suojelevat maitoa silmäämiseltä peittämällä ja siivilöitsevät sen syrjässä tahi lattian alusessa.

Mordvalaisen morsiuskuomin kuviot, ristit ja tähdet oikeuttavat jo päättämään, ettei kysymyksessä ole paljas eristämistoimenpide, vaan että eristävällä laitoksella tahdotaan samalla suojella ulkoapäin uhkaavalta pahalta. Erään tiedon mukaan oli morsianta peittävään hurstikankaaseen ommeltu ristejä ja nelikulmioita. Tsheremissien morsiushuntu koristetaan kirjailulla, joka on tehtävä yöllä kuunvalossa. Nelikulmiot, ristit ja tähdet ovat, samaten kuin tunnettu pentagramma, yleisiä maagillisia karaktärejä, joita käytetään amuleteissa ja muissa taikaesineissä kaikenlaista noituutta ja varsinkin pahaa silmää vastaan. Morsiushuntu on usein väriltänsä punainen. Punainen on ikivanha taikaväri. Punaiset langat y.m. tämän väriset esineet ovat yleisiä taikomisessa ja kansanomaisessa lääketaidossa. Häämenoissa ovat useat esineet, joilla selvästi on suojelevan varoesineen merkitys, väriltään punaisia. Kiinalaiset kuljettavat morsiussaattueessa punaisia lyhtyjä, lippuja ja suojustimia. Muinaisindialaisissa häissä sidottiin morsiamen kaulaan punasininen kaulanauha ja morsiusvaunun oli kuljettava punaisen ja sinisen langan yli. Vielä on muistettava, että mordvalainen morsian ennen morsiusmatkalle lähtöä ja hunnuttamista puettiin Lepehinin mukaan punaisiin vaatteisiin.

Muutamissa viimeksi puheenaolleissa avioliittomenojen kohdissa tapahtuva morsiamen hunnuttaminen ja peittäminen kuuluu siis ilmeisesti niiden varotoimenpiteiden sarjaan, joiden määränä on suojella morsianta sen laatuisilta vahingollisilta voimilta kuin edellä on ollut puhe. Etempänä nähdään samoihin avioliittomenojen kohtiin hunnuttamisen ohella liittyvän useita muunkin laatuisia varotoimenpiteitä.

Morsiamen seremonialliset vastustelut ja itkut.

Tämän jälkeen tarkasteltakoon niiden tapojen sarjaa, jotka joko selvästi tahi kuvaannollisesti ilmaisevat morsiamen vastustelua ja vastenmielisyyttä määrätyissä häämenojen kohdissa, erittäinkin morsiusmatkan yhteydessä.

Näihin luetaan tavallisesti vastustelu ajoneuvoihin vietäessä, karkaamiset morsiusmatkalla y.m. häämenojen kohdissa, sulhastalon kynnyksen yli nostaminen, häähunnun poisheittäminen ja seremonialliset itkut. Ne kuuluvat yleismaailmallisiin tapoihin ja niitä noudattavat joissakin muodoissa lukemattomat kansat. Niinpä muinaisindialainen morsian itki häissä seremoniallisia itkuja ja roomalainen morsian pakeni ennen domum deductiota, äitinsä helmaan ja oli siitä väkivallalla riistettävä. Mordvalaisten, tsheremissien ja votjakkien tavoista kuuluvat muutamat selvemmin tahi hämärämmin tähän tapaluokkaan. Morsiamen itkut ovat niistä yleisimmät. Mordvalaisten tavoissa on havaittu morsiamen vastustelevan aviovuoteelle vietäessä, itkevän, vastustelevan ja pakenevan pois ajoneuvoista morsiusmatkalla sekä heittävän huntunsa kolmasti pois. Samoin nähtiin votjakkilaisen morsiamen koettavan kolmasti karata pois ajoneuvoista.

Tähän sarjaan kuuluvat tavat eivät ole harvinaisia muutamien muidenkaan suomalais-ugrilaisten kansojen menoissa. Itämeren suomalaisten ja öyrjänien hääitkut ovat kehittyneet varsinaiseksi itkurunoudeksi ja muitakin vastustelumenoja on täällä sekä esim. lappalaisten tavoissa havaittavissa.

Morsiamen vastustelujen ja itkujen on usein, vieläpä viime aikoihin saakka selitty johtuvan naisenryöstötavasta. M.m. selittää I.N. Smirnov tältä kannalta tsheremissien tavoissa yleiset morsiamen kolminkertaiset peräytymiset ajoneuvoihin asetuttaessa ja ruoskalla lyönnit. Sitä mukaa kuin itse naisenryöstötapaa on ryhdytty lähemmin tutkimaan ja siihen liittyvät teoriat saatettu ankaramman kritikin alaiseksi on siitä johdetuille tavoillekin alettu etsiä muun laatuisia selityksiä. Näin selittää C.N. Starcke morsiamen vastustelut ja itkut suoranaisesti psykologisista syistä johtuviksi. Vanhojen perhesiteiden katkeamisen tahi heikkenemisen johdosta ilmaistu suru saattaa morsiamen puhkeamaan valituksiin, samalla kun se, löytämättä tarkoituksenmukaisempaa symbolia, ilmenee morsiamen vastusteluna.

E. Crawley yhdistää morsiamen vastustelut samaten kuin n.s. ryöstösymbolit yleensäkin sukupuolten välisiin tabuihin. Tämän ohella johtuvat vastustelut myöskin naisellisesta häveliäisyydestä ja arkuudesta. Sukupuolten välisestä vastakkaisuustunteesta (sexual resistance) ja saman sukupuolen kesken vallitsevasta solidarisuustunteesta johtuvina esiintyvät vastusteluseremoniat samoin kuin avioliittomenoissa havaittava väkivallan käyttökin molempien sukupuolten välisenä jännityksenä, vastusteluna ja taisteluna.

Lukuunottamatta muutamia nuodejoukon vastaanotossa havaittavia tapojen piirteitä, eivät vastustelumenot tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa yleensä ilmene tämän laatuisena molempien sukupuolten välisestä antagonismista johtuvana taisteluna. Näin näyttää esim. morsiamen kantamisella, jonka E. Crawley johtaa samoista käsityksistä, saattavan olla muunkin laatuisia syitä perustanaan. Lähinnä näyttäisivät tutkimuksemme alaisten kansojen vastustelumenot johtuvan eron aiheuttamasta luonnollisesta suruntunteesta. Niiden pohjana saattaa myöskin, kuten P. Sartorikin huomauttaa, olla ajatus siitä, että osottaessaan liiallista myöntyväisyyttä ja alttiutta uutta kohtaloa kohti lähdettäessä ja matkattaessa, morsian voi herättää kohtalon tahi jumaluusvoimien kateutta ja vihaa. Onhan yleinen luulo, että liiallista ilon ja tyytyväisyyden ilmaisua seuraa onnettomuus, kun taas päinvastoin surun ilmaisu voi tätä estää. Inkeriläiset sanovat morsiamesta: "Joka ei itke lähtiessään, itkee ukkolassa", ja jollei morsian Uudellakirkolla lähtiessä itkenyt, huusi joku vaimoista: "Kun et itke männessäis, itke(t) siel ollessais, oljamis käyvessäis". Ylä-Pfalzissa on morsiamen itkettävä paljon, tullakseen onnelliseksi avioliitossa.

Yleensä tunnettu on tutkimuksemme alaisten kansojen käsitys esivanhempien henkien vaikutusvoimasta jälellejääneitten kohtaloihin. Paitsi tuon tuostakin tapahtuvaa kuolleiden esivanhempien puoleen kääntymistä avioliittomenojen tärkeimmissä kohdissa, osottaa mordvalainen morsian erojaisitkunsa myöskin vainajille. Sekä ennen varsinaisia häämenoja tapahtuvissa itkuissa että morsiusmatkalla vihittäväksi poikettaessa hyvästelee morsian sukunsa vainajia. Kosimaan lähdettäessä käytiin rikkaläjällä, jota pidetään pyhänä, koska siihen joutuu ruumisarkun lastuja. Neitisaunaan mennessään pyysi morsian pokshtat babat, kuolleet esivanhempansa mukaan. R. Utshajev kertoo kosintapäivän iltana morsiustalossa vuoltavan kynnyksellä hopearahaa. Vuoltaessa muistellaan vainajien nimiä sekä rukoillaan jumalaa ja esivanhempia, pyytäen näiltä onnea sekä anoen heitä vapauttamaan "pahasta ihmisestä", "pahasta vastaantulosta" sekä pahasta silmästä. Inkerissä menee morsian hääaattona "kalmoille", jossa hän itkien kutsuu kaikkia, jotka ovat hänen suvustansa kuolleet. Ennen kotoalähtöä valaa hän olutta ikkunan kynnyksessä olevasta aukosta pihalle, kutsuen kuolleita (erittäinkin jos hänen vanhempansa ovat kuolleet) "leine-iltaiselle". Länsi-Inkerissä morsian itkuissaan lasi kädessä ikkunaan päin seisten pyytää jumalia "ottamaan otravettä, maistamaan mainiota mallasvettä". Jos hänen isänsä on kuollut, kutsuu hän tätä erikseen. Vientipäivänsä aattona käy tyttö läheisten sukulaistensa haudalla siunausta pyytämässä.

Morsiamen itkut saattavat näin johtua osaksi myös halusta osottaa suvun vainajille ja kodin haltijoille eron vaikeutta, samalla kun tahdotaan hankkia heidän suosionsa, niin ettei heidän puoleltansa uuteen olinpaikkaan siirryttyä mikään onnettomuus uhkaisi.

Morsiamen kantaminen.

Morsiamen kantamista, jota usein pidetään merkitykseltään samaan tapaluokkaan kuuluvana kuin viimeksi puheenaolleet tavat, tarkasteltakoon erikseen, koska tänne lukeutuvia tapoja on olemassa verrattain runsaasti ja useat niistä näyttävät olevan toista alkuperää kuin edellä tarkastellut.

Kantamisesta puhutaan tavallisimmin morsiusmatkan yhteydessä. Vanhoissa indialaisissa häämenoissa otettiin nuorikko sulhasen kotiin tuotua nostamalla ajoneuvoista ja vietiin kantamalla vuodalle. Roomalainen morsian kannettiin uuden kodin kynnyksen yli, jolloinka hän ei saanut jalallaan koskea kynnykseen.

Useiden indogermanisten kansojen mainitaan kantavan tahi nostavan morsianta myöskin sulhastalosta lähdettäessä ajoneuvoihin asetettaessa. Pohjoisfriisiläisissä häissä nostaa bidlefstr morsiamen seuralaisnaisineen ajoneuvoihin, Siebenbürgissä kantaa hänet ulos ja asettaa niihin sulhanen. Itä-Böömissä viedään morsian hänen vastustellessaan kantamalla ajoneuvoihin. Samalla tapahtuu kantaminen, kuten vanhojen indialaisten ja roomalaisten tavoissa, sulhastalossa, morsianta sisälle vietäessä. Usein puhutaan erikoisesti kynnyksen yli nostamisesta. Uuskreikkalaiset nostavat morsiamen äkkiä kynnyksen yli; olisi paha enne, jos hän uuteen kotiin astuessaan koskettaisi maata. Kynnyksen yli nostaminen tavataan vielä albaneilla, Kanadan indianeilla ja kiinalaisilla.

Mordvalaisten, tsheremissien ja votjakkien tavoissa yhtyy morsiamen kantaminen useihin häämenojen kohtiin. Mordvalaisista on ensiksikin tunnettua Pallas'en mainitsema kantaminen sulhastalon portille sekä aviovuoteelle viedessä toimitettu kantaminen; jälkimäisessä kohdassa ilmenee myös morsiamen vastustelu. Mutta tämän ohella kantavat sekä mordvalaiset että tshuvassit morsianta ajoneuvoihin asetettaessa ja sisälle vietäessä, morsiamen käydessä sukulaisten luona hyvästelyillä. Samaten kannettiin morsianta morsiusmatkan aikana kotoa lähdettäessä ja sulhastaloon sisälle tuotaessa. Kargaleissa liittyy kantaminen koko morsiusmatkaan, niin että morsianta kaikissa kohdissa, missä hänen pitäisi jalkaisin liikkua, kannetaan käsivarsilla. Myöskin kuljetettiin morsianta kantamalla hänen hyvästellessään synnyinkodin eri paikkoja.

Muutamien tietojen mukaan kannetaan morsianta aina hänen häämenojen aikana liikkuessaan paikasta toiseen. Pallas mainitsee tshuvassilaista morsianta häiden ajan joko kuljetetun ajoneuvoissa tahi kannetun niinimatolla. K.P. Prokopevin mukaan ei tshuvassilainen morsian häiden alusta niiden loppuun astu askeltakaan jalkaisin, vaan kannetaan hänet ajoneuvoista sisälle ja päinvastoin.

Tsheremissit kantavat morsianta ajoneuvoihin vietäessä ja ajoneuvoista laskeutumisen yhteydessä sulhastalossa vastaanotettaessa; heidän tavoissaan liittyy kantaminen käsitykseen, ettei morsian saa astua paljaalle maalle, vaan jollekin alustalle.

Morsiamen kantamista on yleisesti pidetty naisenryöstöön viittaaviin tapoihin kuuluvana. Tällaisena puhuu siitä esim. A. Rossbach, vaikka hän sen ohella huomauttaa kynnyksen omen-merkityksestä. Kantamisessa näkee hän väkivaltaa vastustelevaa morsianta kohtaan. L. v. Schroeder pitää Rossbachin mielipidettä sangen todennäköisenä. Myöskin J. Lubbock näkee tavassa nostaa morsian kynnyksen yli jäännöksen ryöstöavioliiton ajoilta. Tämän selitystavan kannattajiin lukeutuvat edelleen A.H. Post, L. Dargun, M. Kulischer ja N.F. Sumtsov. E. Crawley lukee kantamisen yleisten vastustelumenojen joukkoon, samalla tietysti jyrkästi vastustaen sen yhteyttä naisenryöstötavan kanssa. Lukuunottamatta Pallas'en kertomusta mordvalaisten aviovuoteelle viennistä, ei tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa kantamisen yhteydessä morsiamen seremoniallista vastustelua yleisemmin tavata. Useissa häämenojen kohdissa, kuten hyvästelykäyntien aikana ja kotitalon eri paikkojen hyvästelyn yhteydessä tapahtuvan kantamisen selittäminen vastustelumenojen kannalta tuntuukin näille tavoille kokonaan epäoleelliselta. Näin ei kantamista, kuten vielä etempänä esille tulevat tavan piirteet osottavat, useinkaan saatettane lukea vastustelumenoihin kuuluvaksi.

Kantamistavassa on mielestämme ensiksikin erotettava kynnyksen yli nostaminen ja laajemmassa merkityksessä tapahtuva morsiamen kantaminen. Ensinmainitun on jo M. Winternitz osottanut muinaisten indialaisten ja lukuisten muiden kansojen tavoissa johtuvan ajatuksesta, jonka mukaan kynnys käsitetään taikalokaliteetiksi, jota sen yli määrätyissä tiloissa kuljettaessa ei saa koskettaa. Useiden muiden kynnykseen kohdistuvien tapojen perustana näyttää olevan kynnykseen liittyvät palvonnalliset käsitykset. Tässä suhteessa ovat mordvalaisten tavat mielenkiintoisia. He vievät rukouksia toimitettaessa kynnykselle "rukouspalan" (ozyndym-pal). Kynnyksen käsittävät he nähtävästi suvun vainajien henkien asuinsijaksi. Kosintapäivän iltana vuollaan kynnyksellä hopearahaa ja muistellaan vuoltaessa vainajien esivanhempien nimiä, samalla kun heiltä ja jumalilta pyydetään onnea ja suojelusta.

Laajemmassa merkityksessä tapahtuvan kantamisen laatua arvosteltaessa on ensiksikin huomioonotettava edellä mainitut käsitykset siitä, ettei morsian maahan laskeutuessaan saa astua paljaalle maalle. Etempänä nähdään alustan käyttämisen vastaanotossa yhtyvän samaan ajatukseen. Aikaisemmin on kantamisen nähty yleensä tapahtuvan ajoneuvoihin asettamisen ja niistä poislaskeutumisen yhteydessä. Useat tavat osottavat sen viimemainitussa kohdassa liittyvän morsiamen alustalle laskeutumiseen tahi asettamiseen. Muinaisten indialaisten muistetaan vieneen vastaanotossa morsiamen kantamalla ajoneuvoista ja asettaneen vuodalle. Suomessa levitettiin reen viereen vaippa, jolle sulhanen nosti morsiamen. Kantaminen saattaa siis ainakin alustalle asettamisen yhteydessä johtua käsityksestä, ettei morsian saa astua paljaalle maalle.

Mieltäkiinnittävää on morsiamen kantamistavan selittämisessä seuraava tshuvasseilla tavattava käsitys. Morsianta kantavat he siinä tarkoituksessa, että morsian näyttäisi olevan' talon omaa väkeä, koska ei ole tulojälkiä.

Muutamien muidenkin läheisesti tännekuuluvien toimitusten perustana näyttäisi olevan ajatus jälkien haihduttamisesta. Mordvalaisten menoista on tunnettua kaikkien morsiusmatkaan osaaottavien ajoneuvojen kääntäminen takaperin morsiustalosta lähdettyä. V. Mainov kertoo, ettei matkalla sulhastalon ja morsiustalon välillä koskaan kuljeta lyhintä tietä, vaan kierretään sivuteitä ja poiketaan tahallaan metsään tahi pelloille. Syrjäniläinen aviopari tulee vihkimisen jälkeen sulhasen kotiin navetan tahi heinäladon kautta ja käy sisälle takaovesta. Näissä tavoissa esiintyy ajatus pahansuopien voimien eksyttämisestä selvänä ja se on kantamistapaakin selitettäessä huomioon otettava.

Ruoskalla lyömiset.

Morsiusmatkan yhteydessä noudatettavista tavoista on etenkin tsheremissien menoissa yleisenä tavattu morsiamen ruoskalla lyöminen morsiustalosta lähdettäessä.

Erinäisissä häämenojen kohdissa tapahtuvat ruoskallalyöntimenot lukee N.F. Sumtsov naisenryöstöön viittaaviin symboleihin ja saman suuntaisen selityksen on myös I.N. Smirnov antanut mainitusta tsheremissien tavasta.

Samaten kuin venäläisten, tshuvassien y.m., ilmenee tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa sellaisia ruoskallalyöntimenoja ja sen laatuista ruoskan seremoniallista käyttämistä, joissa ruoskalla on silminnähtävä varausesineen merkitys. Kuoskaa käytetään matkalle varaamisessa muiden varausesineiden rinnalla. Samoin lyödään ruoskalla niitä paikkoja, joiden kanssa ensi kertaa joudutaan kosketuksiin, kuten morsiustalon portinpieliä, nurkkia, seiniä ja penkkejä sekä aviovuodetta ennen sille asettumista. Jos syrjäniläiset nuodemiehet huomaavat sulhasjoukon tiellä luudan, joka siinä on sattumalta tahi jonka ilkeämieliset ihmiset ovat asettaneet, lyövät he itseään kolmeen kertaan ruoskalla. Venäjän karjalaiset, jotka käyttävät ruoskaa m.m. varausesineenä hääjoukkoa matkalle varattaessa, pitävät ruoskaa mahtavana taikaesineenä, joka varjelee kaikenlaisilta rikkomuksilta. Karjalassa ja Suomessa jaetaan häälahjat usein piiskanvarrella ja piiskan käyttäminen morsiushuntua poistettaessa on meille aikaisemmasta tunnettua. Aikaisemmin puheenaolleen tsheremissiläisen tavan yhtyminen samoihin käsityksiin käy selville sen yhteydessä lausuttavasta manauksesta: "Elä kutsu mukaasi keremetiä."

Ruoska ja sillä läimäytteleminen onkin sangen yleinen noituuden ja henkien karkotuskeino. Se näyttää saaneen tällaisen merkityksen osaksi sen ajatuksen voimasta, että paukahdukset ja melu saattavat karkottaa henkiä ja noituutta.

Nuodejoukon ja morsiussaattueen matkallevaraaminen sekä muutamat muut morsiusmatkaan liittyvät tavat.

Paitsi morsiusmatkan aikana erikoisesti morsiameen kohdistuvia tapoja ja toimituksia, noudatetaan varsinkin morsiusmatkan yhteydessä eräitä tapoja, joista muutamat kohdistuvat morsiussaattueeseen kokonaisuudessaan. Näistä ovat yleisimpiä ja säännöllisimpiä mordvalaisten matkallevarausmenot, joiden tavallisin muoto on kolminkertainen nuodejoukon tahi morsiussaattueen ympärikulkeminen varausesineiden keralla. Niiden läheinen yhteenkuuluvaisuus vastaavien venäläisten tapojen kanssa on aikaisemmin todettu. Muiden tutkimuksemme alaisten kansojen tapoihin verrattuna muodostavatkin mordvalais-venäläiset menot erikoisen ryhmänsä. Tsheremissien ja votjakkien tavat eivät ole kehittyneet sellaiseksi tässä haamenojen kohdassa säännöllisenä esiintyväksi taparyhmäksi kuin ensinmaimttujen kansojen. Viimeksimainitulla taholla tavataan varausesineiden kanssa toimitettavan nuodejoukon tahi morsiussaattueen ympärikulkemisen asemesta kolminkertainen pihamaan ympäri kulkeminen tahi morsiamen kuljettaminen lähtövalmiiden ajoneuvojen ympäri.

Kun ulotetaan vertailu muihin suomalais-ugrilaisiin kansoihin, osottautuvat karjalaisten tavat lähinnä liittyvän mordvalais-venäläiseen ryhmään. Nuode- tahi hääjoukon ympäri kulkeminen varausesineitä kantaen on täällä matkallevaraamisessa säännöllistä. Samalla huomataan käytettävissä varausesineissä sekä yleensä varausten suorituksewsa yksityispiirteisiä yhtäläisyyksiä viimeksimainittujen kansojen tapojen kanssa. Virossa tapahtuu matkallevaraaminen Kodaveren kihlakunnassa läheisesti tämän ryhmän menoja muistuttavalla tavalla. Myöskin syrjänien tavoissa havaitaan selvästi tähän ryhmään liittyviä menoja.

Mordvalaiset nuodejoukon ja morsiussaattueen matkallevarausmenot ovat näin ollen saaneet nykyisen muotonsa venäläisten tapojen vaikutuksesta.

Muutamien morsiusmatkaan liittyvien toimitusten tarkoituksena näyttää olevan esteiden luominen hääjoukon jälkipuolelle pahojen voimien mukanaseuraamisen estämiseksi. Tällaisia on tsheremissien morsiustalon portilla suorittama neulatemppu sekä neulojen asettaminen pellonveräjän ja sulhasen kotiportin pieliin. Näiden toimenpiteiden merkitys onkin tsheremissien käsityksissä alkuperäisenä säilynyt.

Samasta ajatusyhteydestä johtuvana on myöskin pidettävä votjakeilla tavattavaa eroviivan vetämistä veitsellä saattajien ja hääsaattueen välille. Tässäkin rakennetaan sulku estämään pahojen henkien mukaanpääsyä. Teräaseella maahan vedetyllä viivalla onkin yleensä tällaisen esteen merkitys. Se käy selville jo matkallevaraamisessa tapahtuvista ympärikulkemisista. Karjalaisten tavoissa liittyy niihin loitsuja, joissa "ukko ylijumalaa" teräaseella maahan piirrettäessä pyydetään rakentamaan rautainen aita, jottei "noidan nuolet, tietäjän teräkset" pystyisi. Verrattakoon tähän myös mordvalaisten tapaa piirtää vainajan ympäri veitsellä viiva, jottei haamu jäisi jälelle.

Morsiussaattueen pysähdykset ja niihin liittyvät tavat.

Viimeksi puheenaollut votjakkilainen tapa, jota toimitettaessa morsiussaattue pysähtyi, liittyi lähinnä yleisiin morsiussaattueeseen kohdistuviin varotoimenpiteisiin. Muutamat muut morsiussaattueen pysähdykset näyttävät olevan lopullisia saattavan morsiamen suvun ja morsiussaattueen välisiä eroamistilaisuuksia. Näihin liittyy mordvalaisten tavoissa hyvästelyjä, itkuja ja joskus morsiamen päähineen muutto.

Tätäpaitsi voi morsiussaattue pysähdellä puolimatkassa ja varsinkin teiden risteyksissä. Syönti ja juonti on tämän yhteydessä tavallista. Tien risteykseen heitetään leivänkappaleita ja juustonpaloja.

Näiden tapojenn erkitystä arvosteltaessa on muistettava, että tienristeykset, joissa ne etupäässä suoritetaan, käsitetään yleisesti henkien asuinsijoiksi, jotenka niihin yhtyy kaikenlaisia taikauskoisia käsityksiä. Morsiussaattueen pysähdyksiin liittyy myös usein varsinaisia rukousmenoja. Kasanin läänin tshuvassit rukoilivat pysähdyspaikalla paljain päin. Birskin piirin tsheremissien pysähdyttäessä toimittama kindam tshoklash, leipää käyttäen toimitettu uhrirukous, on tavallinen vainajien juhlissa. Tämänlaisten tapojen liittyminen käsityksiin vainajista ilmenee votjakkien tavassa heittää pellonveräjällä leipää vainajille.

Tapa heitellä morsiussaattueesta leipää y.m. ruokatavaroita on verrattain yleinen. Suomessa oli morsiamella mukanaan säkillinen pieniä leipiä, joita hän sirotteli oikealle ja vasemmalle, kankaille ja mäille. Virolainen morsian heitti joka kylän kohdalla maahan nauhan, jotteivät pahat silmät katsoisi jälkeen.

Kuten erikoisesti morsianta, katsotaan koko morsiusväkeä matkan aikana kaikenlaisen noituuden uhkaavan. Suomessa ja vatjalaisilla tavataan käsitys hääväen noitumisesta susiksi. Toisinaan eivät hevoset "liikapainon" takia pääse kulkemaan tahi sulkevat käärmeet tahi karhut tien. Inkerissä luullaan pahojen ihmisten taioillaan "rikkovan sulhasen ja morsiamen"; paha voi myöskin koitua nuodemiehiin.

Morsiamen (morsiusparin) vastaanotto sulhastalossa.

Morsiusmatkan kautta on nuorikko siirretty uuteen olinpaikkaansa ja avioliiton toimeenpano näin muodollisesti tapahtunut. Tällä eivät kuitenkaan kaikki vaatimukset avioliiton onnelliseen täytäntöönpanoon nähden ole tulleet tyydytetyksi. Vielä vaaditaan useita toimenpiteitä, joilla nuorikko otetaan vastaan uuteen toimintapiiriinsä ja ikäänkuin istutetaan uuteen maaperään. Etenkin hänen ensi askeliinsa uudessa kodissa liittyy joukko tapoja ja toimenpiteitä, joiden noudattamisella pysyvä menestys ja onni uudelle tulokkaalle taataan. Häistä ovat vastaanottomenot kehittyneet varsin huomattavaksi häämenojen ryhmäksi.

Näiden suhteen on mordvalaisten ja venäläisten tapojen läheinen yhteenkuuluvaisuus käynyt ilmi. Venäläisten tapojen yleisimmät ja luonteenomaisimmat piirteet, morsiamen (resp. morsiusparin) viljalla y.m. ripotteleminen, leivän, leivän ja suolan sekä pyhäinkuvan esilletuominen, vastaanottajien (sulhasen äidin tahi vanhempien) pukeutuminen nurinkäännettyyn turkkiin, ovat joko suorastaan venäläisiä tapoja vastaavassa tahi niihin helposti johdettavassa muodossa havaittavissa jo vanhimmissa mordvalaisten tapojen kuvauksissa.

Tsheremissien ja votjakkien tavoista puuttuvat sen sijaan suolan ja leivän esiintuonti, viljalla ripotteleminen ja vastaanottajien pukeutuminen nurinkäännettyyn turkkiin.

Syrjänien vastaanottotavat liittyvät läheisesti mordvalais-venäläisiin. Vastaanottajien pukeutuminen nurinkäännettyyn turkkiin, suolan-leivän esilletuominen ja viljalla ripottelu tavataan useiden kuvausten mukaan yhtäaikaisesti vastaanotossa.

Itämeren suomalaisten alueella esiintyy viljalla ripottelu Virossa, Venäjän Karjalassa ja Itä-Suomessa, humaloilla ripottelu ja vastaanottajien pukeutuminen nurinkäännettyyn turkkiin vatjalaisten tavoissa, humalat ja hiilet Inkerissä, leivällä ja pyhäinkuvalla siunaaminen ja turkilla peittäminen Suomen ja Venäjän Karjalassa.

Näiden menojen esiintyminen ja leveneminen osottaa siis samanlaisia suhteita kuin useat muut tavat, joissa mordvalaisten ja venäläisten kesken havaitaan läheistä yksityispiirteistä yhtäläisyyttä.

Muuten on huomioon otettava, että viljalla y.m. vegetabilisilla aineilla ripottelu kuuluu vanhoihin ja nykyaikaisiin indogermanisiin häätapoihin. Se kuuluu muinaisindialaisten, kreikkalaisten sekä roomalaisten tapoihin ja on yleinen monilla nykyisillä indogermanisilla kansoilla. Sitä ei kuitenkaan saateta pitää erikoisesti indogermanisena tapana, sillä se kuuluu myöskin monien kaukaisten kansojen, esim. Tyynen meren saarten asukkaiden avioliittotapoihin. Yleismalkaiset vertailut indogermanien ja suomalais-ugrilaisten kansojen kesken eivät tässäkään kohden kykene todistamaan näiden kansojen välisiä läheisempiä yhdyssuhteita. Verrattaessa keskenään itäisten suomalaiskansojen vastaanottomenoja kokonaisuudessaan sekä muiden suomalais-ugrilaisten kansojen vastaaviin tapoihin, näyttäisi ensinmainittujen tavoissa viljalla ripottelemisessa ilmenevän vierasta käsitystä. Tämän ei kuitenkaan tarvitse periytyä kaukaisemmalta ajalta kuin siltä, jona nämä kansat ovat olleet nykyisten indogermanisten naapuriensa vaikutuksen alaisina.

Tsheremissien ja votjakkien tavoissa on erinäisten ruokatavaroiden ja juomien esilletuominen vastaanotettaessa osottautunut yleiseksi piirteeksi. Kuokien ja juomien käyttäminen nuorikkoa vastaanotettaessa ei ole harvinaista muuallakaan Europassa. Tämän tavan suhteen herää ensinnäkin kysymys, johtuuko ruokatavaroiden ja juomien esilletuominen vastaanotettaessa samoista käsityksistä kuin viljan, leivän, suolan y.m. käyttö.

Tsheremissien ja votjakkien vastaanotossa ovat rukousmenot yleisiä; näihin tiedetään taasen ruokatavaroiden ja juomien käyttämisen yleisesti liittyvän. Samaten yhtyy vastaanottoon usein morsiamen ja sulhasen tahi molempien puolten useampien edustajien välinen yhteinen syönti resp. juonti. Epäilemättä ovatkin juuri nämä seikat laajentaneet ruokatavaroiden käyttöä näiden kansojen vastaanottomenoissa. Seuraavassa esitettävät näkökohdat oikeuttavat kuitenkin ottamaan täälläkin huomioon viljan ja ruokatavaroiden käytön vastaanottamisessa myöskin varo- ja suojelustoimenpiteiden merkityksessä.

Viljalla ripottelemisen katsotaan tavallisesti liittyvän ajatukseen nuoren vaimon tahi avioparin hedelmällisyydestä. W. Mannhardt käsittelee tutkimuksessaan "Kind und Korn" kysymyksenalaisia menoja. Hänen käsityksensä mukaan niissä parallellisoidaan ajatus kasvi- ja ihmismaailman hedelmällisyydestä. Niillä tahdotaan edistää avioparin jälkeläisten saantia. Vastasyntyneeseen lapseen kohdistuessaan niillä taasen toivotetaan onnekasta vaurastumista. Saman tapaisia käsityksiä esittävät myöskin A.H. Post, O. Schrader ja P. Sartori.

E. Samter on kreikkalaisten ja roomalaisten tapojen nojalla antanut toisen laatuisen selityksen. Paitsi syntymiseen liittyvissä menoissa, tavataan viljalla ripottelu kreikkalaisten tavoissa esim. uutta orjaa vastaanotettaessa. Seitsemäntenä päivänä lapsen syntymisen jälkeen kuljetettiin lasta seulalla ympäri koko taloa, samalla kun kätilövaimo sirotteli ympäri koko taloa vehnää, ohraa ja suolaa suojaksi noituutta vastaan ja pahojen henkien ravinnoksi. Näiden sekä muutamien analogisten tapojen nojalla väittää Samter viljalla ripottelemisen alkuaan merkinneen uhria tahikka tapahtuneen henkien hyvittelemisen tarkoituksessa. E. Crawley näkee riisillä ripottelemisessa niinikään ajatuksen pahojen henkien ruokkimisesta, tarkoituksella lepytellä ja hyvitellä niitä. Samalla voi sen perustana myös olla käsitys sielun pakenemisesta. Celebes-saarilla luullaan ihmisen sielun voivan poistua hänestä avioliittoon mennessä, ja sen vuoksi ripoteltiin sulhasen päälle riisiä, jotta sielu jäisi paikoilleen.

Mordvalaisten, tsheremissien ja votjakkien tavoissa on ripottelun nähty ensiksikin yhtyvän sellaisiin vastaanoton toimiin, joilla on ilmeisesti varaustaian luonne. Mordvalaisissa tavoissa ripottelun välineet (humalat) tuodaan esiin paistinpannussa, mikä selvästi johtuu hiiloksella vastaanottamisesta; viimeksimainittu vastaanottomeno tunnetaankin mordvalaisten tavoista. Venäläisissä tavoissa taasen humaloita käytetään selvästi varausaineena: matkalle varatessa kuljetaan varattavien ympäri humaloita kantaen. Inkeriläiset käyttävät vastaanotettaessa yhtä rintaa humaloita ja hiiliä.

Viimeksi esiintuoduissa esimerkeissä on humaloilla, siis vegetabilisella ripotusaineella varausaineen merkitys. Myöskin viljalla on eräissä tavoissa, jotka ovat varsin lähellä varsinaista viljalla ripottelemista selvästi tällainen käytäntö. Itä-Karjalassa kylvetään vastaanotettaessa ohraa portaiden eteen. Viljalla ei tässä tapauksessa ole suoranaista yhteyttä avioparin kanssa. Virossa kylvetään matkalle lähteneen nuodejoukon jälkeen kauraa. Inkerissä tavataan viljan jyvät morsiamelle mukaan annettavina varausesineinä. Vielä tiedetään vastaanotettaessa viljan kanssa yhtäaikaisesti käytettävän leipää, joka toiselta puolen tunnetaan muiden varausesineiden, kuten ruoskan, kolmihaaraisen kepin y.m. rinnalla selvänä varausesineenä useissa avioliittomenojenkin kohdissa (häähunnun poistamisessa, nimenannossa, morsiusmatkalle mukaan annettavana esineenä j.n.e.).

Tarkasteltaessa viljalla ripottelemista muiden kansojen tavoissa, löydetään selviä parallelleja viimeksi puheenaolleen laatuiselle viljan käyttämiselle. Ripottelu ei aina kohdistu aviopariin tahi morsiameen, vaan koko hääjoukkoon. Jerusalemissa heitetään ohraa ja suolaa hääjoukkoon sulhasen suojelemiseksi pahalta silmältä. Krakovassa ripotellaan viljalla ei ainoastaan sulhasta ja morsianta, vaan koko morsiussaattuetta. Puolalaiset kuljettavat myöskin morsianta kaikkien talon ovien luo, jolloin sirotellaan ympäri viljaa.

Häämenoissa käytetään siis usein viljaa y.m. ruokatavaroita epäämättömästi varausaineena tahi henkiuhrin merkityksessä. Viljalla y.m. ripotteleminenkin näyttää usein tapahtuvan tällaisessa merkityksessä. Vastaanotossa tapahtuvan morsiamen tahi avioparin viljalla, humaloilla y.m. vegetabilisilla aineilla ripottelemisen selittämisessä on tällainen näiden aineiden käyttö huomioonotettava. Ripottelemisista puhuttaessa on vielä muistettava, että ne tapahtuvat etupäässä juuri vastaanotossa, johon yleensä lukuisia taikoja ja varausmenoja liittyy. Ajatus jälkeläisten saannista tuntuu tähän avioliittomenon kohtaan yhtyvänä epäoleellisemmalta.

Tsheremissiläisen morsiamen muistetaan vastaanotossa heittäneen rahan, jonka päällä hän oli pyörähtänyt ympäri, katolle tahi katon yli.

Tähän saatetaan verrata serbialaista tapaa, jossa rahan asemasta käytetään hedelmiä. Morsiamelle annetaan vastaanotettaessa seulalla hedelmiä, joita hän heittää katolle. Molemmat tavat yhtyvät ilmeisesti käsitykseen katosta henkien asuinsijana ja taikalokaliteettina. Roomalaiset heittivät synnytyksen helpottamiseksi katon yli peitsen, jolloinka ajateltiin katolla asuvaa deemonia. Samalla huomataan näissä tavoissa vilja (hedelmät) uhrina tahi varausaineena, tällaisena yleisesti käytetyn kappaleen, rahan rinnalla. Rahan ohella ovatkin viljanjyvät, pavut j.n.e. yleisiä hääväen tahi morsiamen kengissä, vaatteissa tahi povessa käytettäviä varausesineitä.

Leivän merkityksestä varausesineenä useissa häämenojen toimituksissa on aikaisemmin puhuttu. Joskus muistuttaa vastaanotossa tapahtuva leivän käyttö nimenannossa y.m. tavallista. Karjalaiset nostavat vastaanotettaessa ruisleipämöykkyä, tahi leipää ja pyhäinkuvaa kolmasti morsiamen tahi avioparin pään päälle. Suola on tunnetuimpia varausaineita. Mordvalais-venäläisissä tavoissa yleinen leivällä resp. suolalla-leivällä vastaanotto saattaa siis tämän ajatuksen kannalta alkuperäisessä merkityksessään liittyä varaamisiin.

Istuttamismenot y.m. alustalle asettamiset.

Morsiamen tahi avioparin alustalle asettamisen tahi asettumisen on tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa, varsinkin sulhastalossa ajoneuvoista alas laskeuduttaessa ja yleensä vastaanotossa, nähty usein tapahtuvan. Muutamat Itämeren suomalaisista kansoista asettavat morsiamen samassa häämenojen kohdassa alustalle, tahi asettuu aviopari yhteiselle alustalle. Itä-Suomessa levitettiin reen vierelle vaippa, jolle sulhanen nosti morsiamen. Suistamolla asetettiin sulhastalon portaille turkki, jolle sulhanen ja morsian asettuivat. Äyrämöisten morsian astui sulhastaloon tultua ajoneuvoista matolle. Koprinassa asettui aviopari sulhastaloon tultua portin eteen asetetulle turkille vanhempain siunattavaksi. Liiviläisen morsiamen oli astuttava ajoneuvoista maahan levitetylle kirjavalle peitolle.

Aikaisemmin nähtiin morsiamen kantamisen vastaanotossa saattavan johtua ajatuksesta, ettei morsian ajoneuvoista laskeutuessaan saa astua paljaalle maalle. Luonnollista on, että alustalle asettaminenkin ennen kaikkea johtuu tästä käsityksestä. Morsiamen ja morsiusparin ensimäisiin askeleihin sulhasen kotona yhtyy useita selviä varotoimenpiteitä. Meshtsherjaki-morsiamen oli kuljettava koko matka ajoneuvoista huoneeseen maahan levitettyä liinavaatetta pitkin. Alustavaatteelle pannaan joskus raha tahi sormus, samaten kuin lattialle kynnyksen viereen tahi kynnykselle usein pannaan vaatekappale, sormus tahi raha morsiamen ensi kertaa astuessa sisälle. Tsheremissien vastaanotossa alustalle laskeutumisen ohella tavattu rahalle astuminen kolminkertaisine ympäripyörähdyksineen kuuluu selvästi saman laatuisten toimenpiteiden sarjaan.

Alustalle astumisen merkitystä valaisee vielä se syrjänien käsitys, ettei nuoren parin ole kolmen vuorokauden aikana astuttava maahan paljain jaloin, sillä paljaaseen jalkaan käy tartunta helpommin.

Vastaanotossa tapahtuvasta alustalle asettamisesta tahi asettautumisesta puhuttaessa on johduttu koskettelemaan sitä häätapojen sarjaa, jolle on ominaista sulhasen, morsiamen tahikka molempien asettuminen alustalle, tähän liittyvine muine seremonioineen. Näitä olemme nimittäneet istuttamismenoiksi.

Istuttamismenot ovat tunnettuja jo muinaisten indialaisten häätavoista. Niissä havaitaan ensiksikin jo vastaanotossa tapahtunut morsiamen alustalle asettaminen, joka suoritettiin siten, että vastaanottavat bramanivaimot asettivat morsiamen hänen ajoneuvoista alas laskeuduttuaan härän vuodalle. Mutta tätäpaitsi istutettiin morsianta härän taljalla morsiamen kotona ennen morsiusmatkaa. Roomalainen sulhanen ja morsian istuivat confarreation eli yhteisen syöntiseremonian aikana uhrilampaan vuodalla.

Venäläisissä ja muutamien muidenkin slaavilaisten kansojen tavoissa havaitaan runsaasti istuttamismenoja, joissa alustana käytetään turkkia.

Istuttamismenoista kokonaisuudessaan ei niiden merkityksen ja niiden perustana olevien käsitysten kannalta ole annettu tyydyttävää selitystä. O. Schrader katsoo vuodalle asettamisessa säilyneen muiston ajalta, jolloinka ihmisasunnoissa ei ollut muita istumalaitoksia kuin vuodat. H. Hirt mainitsee morsiamen kynnyksen yli nostamisen ja eläimen vuodalle asettamisen jääneen itselleen käsittämättömäksi. Muistutuksissaan antaa hän kuitenkin vuodalle istuttamisesta saman suuntaisen selityksen kuin Schrader.

Löytääksemme mahdollista selvitystä tähän taparyhmään, tarkastelemme istuttamisien ja alustalle asettamisien esiintymismuotoja ja asemaa niiden kansojen häämenoissa, joiden piirissä tutkimuksemme pääasiallisesti liikkuu.

Aikaisemmasta on ajoneuvoista alaslaskeutumisen ja morsiamen kantamisen yhteydessä tapahtuva alustalle asettaminen tunnettua. Molemmat tavat ovat osottautuneet usein olevan yhteydessä sen käsityksen kanssa, ettei morsian saa astua paljaalle maalle. Näitä paitsi liittyy muihinkin häämenojen kohtiin alustalle asettamisia eli varsinaisia istuttamismenoja. Niissä voidaan erottaa yksipuoliset, joko morsiameen tahi sulhaseen kohdistuvat, sekä avioparin yhteiset istuttamiset. Vastaanotossakin saattaa morsiamen alustalle asettamisen ohella esim. votjakkien tavoissa tapahtua avioparin samalle alustalle asettuminen. Länsivenäläisissä tavoissa ovat istuttamiset yksipuolisia, sulhasen istuttamisia kotona ennen nuodematkalle lähtöä ja morsiamen istuttamisia neitoillan menoissa. Muinaisindialaisissa menoissa oli istuttaminen yksipuolista (morsiamen), kun siihen sijaan roomalaisissa aviopari istui yhteisellä alustalla. Tutkimuksemme alaisilla kansoilla tavataan yksipuolinen (morsiamen) istuttaminen esim. mordvalaisilla; mutta suurin osa istuttamisia kohdistuu kuitenkin aviopariin. Itämeren suomalaiset istuttavat sekä morsianta yksin että avioparia.

Istuttaminen liittyy useimmiten sellaisiin avioliittomenojen kohtiin, joilla on uskonnollinen merkitys tahi jotka muuten ovat näiden menojen huomattavimpia ja juhlallisimpia toimituksia. Muinaisindialaiseen morsiamen istuttamiseen yhtyi siunauksen tapaisia toivotuksia ja sen yhteydessä toimitettiin neljä äjya-uhria, joista joka kerta osa vuodatettiin maahan. Roomalaisten tavoissa yhtyi istuttaminen huomattavimpaan avioliittoseremoniaan, confarreatioon.

Venäläisillä y.m. slaaveilla on istuttaminen tavallista vanhempien toimittaman siunauksen yhteydessä. Siunatessa saattavat myöskin vanhemmat asettua turkisalustalle, tahi ovat he nurinkäännettyyn turkkiin pukeutuneina turkisalustalla olevaa sulhasta siunatessaan.

Siunaukseen, hyvästelyyn ja vastaanottoon yhtyy istuttaminen myöskin karjalaisten, inkeriläisten ja vatjalaisten tavoissa. Istutusalustana käyttävät viimemainitut samaten kuin venäläiset yleisesti turkkia ("turkilla prostitus").

Paitsi aikaisemmin puheenaolleita varsinaisesti tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa esiintyneitä alustalle asettamisia, muistamme votjakkilaisen morsiusparin istuneen alustalla n.s. vihkimäseremonian aikana. Tsheremissiläinen nuori pari oli perinnön luovutusmenon aikana huopamatolla polvillaan.

Istuttaminen näyttää siis liittyvän muutamiin huomattavimpiin häämenojen toimituksiin, joiden yhteydessä kaikenlaisia varotoimenpiteitä tavataan.

Paitsi istuttamisessa tavallista, havaitaan häämenoissa toisenkin laatuista karvaisen tahi muunlaisen peiton käyttöä. Eräissä häämenojen kohdissa aviopari peitetään yhteisellä peitolla, jonka usein mainitaan olevan karvainen. Vitebskin läänissä heitettiin sulhasen ja morsiamen yli turkki heidän antaessaan toisilleen kättä. Tshuvassilainen nuori pari istuu turkilla tahi huopapeitolla peitettynä avioparin välisen yhteisen syönnin ja häähunnun poistomenon aikana. Itä-Suomessa asettuu morsiuspari vastaanotettaessa portaiden eteen levitetylle peitteelle ja saa toisen peiton päänsä yli. Kuolemajärvellä heitti anoppi sulhasjoukon tullessa sisälle sulhasen ja morsiamen päälle vaatteen niin, että he jäivät sen alle yhtaikaa. Tämän yhteydessä muistettakoon, että roomalainen morsiuspari istui confarreation aikana uhrilampaan vuodalla peitetyin päin.

Peittäminen on siis läheisenä analogiana istuttamiselle. Paitsi sitä, että ne esiintyvät yhdenaikaisesti, käytetään peittona usein karvaista nahkaa, mikä on yleisin istutusalustanakin, jotapaitsi peittäminen liittyy saman tapaisiin toimituksiin kuin istuttaminenkin.

Muista karvaiselle alustalle asettumisista huomattakoon vielä valkovenäläinen tapa, jonka mukaan avioparin on mentävä sulhasen kotiin, saunaan ja makuuhuoneeseen turkin yli, sekä tshekkiläinen tapa kulkea sisälle karvaisen maton yli.

E. Crawley ja A.H. Post lukevat avioparin yhteisellä peitolla peittämisen kontakti-(yhdistys-)menojen sarjaan. Peittämiseen, samaten kuin yhteiselle alustalle asettamiseenkin saattaa niilläkin kansoilla, joiden tapojen piirissä tutkimuksemme liikkuu, liittyä ajatus naimisiinjoutuvien yhdistymisestä avioliitossa. Tähän viittaa jo se seikka, että alustalle asettaminen ja peittäminenkin tavataan selviin kontaktimenoihin, kuten yhteiseen syöntiin yhtyneenä.

Paitsi molempien naimisiinjoutuvien samalle alustalle asettumista olemme tavanneet runsaasti yksipuolisia istuttamisia. Samaten tunnetaan morsiusparin samalla peitolla peittämisen yhteydessä sellaisia peittämisiä, jotka kohdistuvat vain toiseen naimisiinjoutuvista. Edellä puheenaollut teoria ei sovellu tällaisen yksipuolisen istuttamisen enempää kuin peittämisenkään selitykseksi. Samaten kuin eräissä tapauksissa morsiamen hunnuttaminenkin, liittyy peittäminen samanlaisiin avioliittomenojen kohtiin kuin istuttaminen. Peittämisen tunnemme taasen yleisenä suojelus- ja varotoimenpiteenä. Se, kuten alustalle asettamisetkin, ei useimmissa tapauksissa saattane kuulua muuanne kuin niiden moninaisten varotoimenpiteiden sarjaan, joita niin runsaasti häämenojen tärkeiksi käsitetyissä kohdissa tavataan.

Xäiden tapojen selittämisessä on erityistä huomiota pantava sille seikalle, että niinhyvin yhteisessä kuin yksipuolisessa istuttamisessa istutusalustana on karvainen turkki tahi eläimen vuota, joita peittämisissä käytetään myös peittona.

Istuttamisessa, alustalle asettamisessa y.m. tapahtuvan turkispeitteen rinnalla on vastaanottajien tahi siunausta toimittavien vanhempien pukeutuminen nurinkäännettyyn turkkiin tunnettua. Muissakin häämenojen kohdissa pukeutuu joku häiden huomattavimmista henkilöistä, etupäässä juuri morsian, karvaiseen pukineeseen. Vjatkan läänissä puetaan morsian morsiusmatkaa varten lammasnahkaturkkiin. Syrjäniläinen morsiuspari istuu hääjuhlassa turkki päällä. Näitä tapoja saatettaneen tuskin selittää muuksi kuin varaamisiksi, joissa karvaiselle pukineelle annetaan erikoisesti suojeleva merkitys. Seuraavassa puheenaolevat sekä etempänä esitettävät päähineeseen ja käsineihin kohdistuvat tavat tekevät mielestämme tämän selitystavan täysin oikeutetuksi.

Eläinten nahkoja ja karvoja käytetään yleisesti suojana noituutta, erittäinkin pahaa silmää vastaan. Syrjänit sekä Vjatkan läänin venäläiset panevat morsiamen poveen vihkimä- ja morsiusmatkalle villoja. Muinaisindialaisella morsiamella oli kaulassaan lampaan villoista tehty kaulanauha. Roomalaisella morsiamella oli suojana pahoja voimia vastaan villaiset nauhat, vittae laneae, jotka sidottiin tukkaan.

Muinaisten indialaisten mainitaan käyttäneen istutusalustana punaista eläimen vuotaa. Tämä väri tunnetaan edellisestä taikaväriksi, joka tavataan useiden häämenoissa käytettävien suojelevien esineiden (morsiushunnun, suojusten ja lyhtyjen, morsiamen kaulanauhan j.n.e.) värinä.

Venäläisissä, erittäinkin länsivenäläisissä häämenoissa huomataan sulhasen kotona ennen nuodematkalle lähtöä tapahtuvan yksipuolisen istuttamisen rinnalla sulhasen (tahi sulhasen ja nuodejoukon) seisottaminen paistinpannulla. Tähän liittyy juhlallinen pyhäinkuvalla siunaus, kuten istuttamisessakin. Paistinpannulla seisottaminen on selvä tulella tahi hiiloksella varaamisesta johtunut varausmeno ja on tässä suhteessa mielenkiintoisena parallellina istuttamismenoille niiden merkitystä arvosteltaessa.

Vielä saatetaan mainita, että länsivenäläisissä menoissa morsiamella nahalla istuessaan on kädessänsä leipä tahikka pitelee hänen veljensä sen aikana kädessään piirakkaa. Leivän asema varausesineenä on entuudestaan tunnettua.

Viimeksi puheenaolleet tavat ja käsitykset, varsinkin istuttamismenojen liittyminen sellaisiin häämenojen kohtiin, joissa yleensä monenmoisia varotoimenpiteitä tavataan, sekä se seikka, että alustana usein on karvainen nahka, jolla on varaavan esineen merkitys, oikeuttavat lukemaan varsinaiset istuttamismenotkin, kuten muutamat muut alustalle asettamiset, suurimmalta osaltaan niiden varotoimenpiteiden sarjaan, joiden erinäisissä tärkeissä häämenojen kohdissa tulee suojella joko jompaakumpaa naimisiinjoutuvista tahi avioparia vahingollisilta vaikutuksilta.

Häämenoissa havaitaan joukko menoja, joissa päähineellä näyttää olevan erikoinen merkitys. Näistä on tunnetuimpia sulhasen päähineen asettaminen morsiamen päähän, josta puhutaan esim. virolaisten, germanien ja slaavilaisten kansojen tavoissa. E. Crawley lukee ne tavat, joissa sulhanen tahi morsian pukeutuu vastakkaiselle sukupuolelle kuuluviin vaatekappaleihin, kontaktimenojen luokkaan. Useilla päähineeseen kohdistuvilla tavoilla ei kuitenkaan näytä olevan tällaista luonnetta. Morsiamen pukeutumisesta miehen päähineeseen puhutaan tshuvassien tapoja koskevissa kuvauksissa. Selville ei kuitenkaan käy, onko päähine sulhasen. Yleisiä ovat tavat, joiden mukaan sulhanen ja nuodejoukkolaiset eivät eräissä häämenojen kohdissa saa ottaa päähinettä päästänsä, tahikka on sulhasen oltava karvanahkaiseen päähineeseen pukeutuneena j.n.e. Päähineen päässäpitoon yhtyy usein obligatorinen käsineiden kädessä pitäminen. Niinpä esim. venäläinen sulhanen ja nuodejoukko pitävät morsiamen kotona päähineet päässä. Lappalaiset kosiomiehet eivät ota lakkia pois päästä kosintatilaisuudessa. Vienan Karjalassa ei sulhanen kosintamatkalla ota lakkia päästä eikä käsineitä kädestä, Itä-Suomessa ei sulhanen saanut nuodejoukon kanssa morsiustaloon tultuaan ottaa lakkia päästänsä. Niinikään on lahjojen jakajan pidettävä päähine päässä ja käsineet kädessä. Savossa eivät morsiussaattueen miehet ottaneet sisälle tultuaan hattua pois päästänsä ja Böömissä on sulhanen kesälläkin karvalakkiin pukeutuneena karvakintaat kädessä. Samoin on tshuvassilaisen ja inkeriläisen sulhasen häissä kesäkuumallakin pidettävä karvalakki päässä.

Edelleen on mordvalaisten tavoista tunnettua vastaanottajan pukeutuminen nurinkäännettyyn karvalakkiin. Tällaiset päähineeseen kohdistuvat tavat ovat yleisiä vierekkäin istuttamisen yhteydessä? Kun mordvalainen morsian oli saapunut sulhasen kotiin, istuutui sulhanen morsiamen viereen ja painoi lakin syvälle silmilleen. Morsiamen kotona oli sulhasen pidettävä koko aika päähine päässään. Meshtsherjakit istuttavat nuoren parin sulhasen kotiin saavuttua vierekkäin penkille. Sulhasen on tällöin oltava päähine päässä, morsiamen pää peitettynä. — Vielä mainittakoon, että syrjäniläinen morsian on vihkimiseen saakka lammasnahkaiseen lakkiin puettuna, jota hän ei heitä päästään nukkuessaankaan.

Päähineeseen kohdistuvissa tavoissa ja istuttamismenoissa havaitaan siis paitsi sitä, että niitä noudatetaan toistensa yhteydessä, eräitä vertauskohtia. Päähine on useimmiten karvaisesta nahasta ja päähineen päässäpito on obligatorista usein samallaisissa kohdissa (vierekkäin istuttaessa) kuin alustalla istuminen, joskus sen yhteydessä. Vastaanottajan nurinkäännettyyn karvalakkiin pukeutuminen vastannee nurinkäännettyyn turkkiin pukeutumista. Karvaiseen päähineeseen pukeutuminen ja päähineen päässä pitäminen yhtyvät siis samaan suojelutoimenpiteiden sarjaan, kuin mihin eräät peittämiset ja karvaisella alustalla istuttaminen kuuluvat.

Näihin on varmaankin vielä luettava käsineiden kädessä pitäminen ja käsien peittäminen eräissä tilaisuuksissa. Kuten jo aikaisemmasta on huomattu, on se useinkin tavallista yhdenaikaisesti päähineen päässäpidon kanssa. Käsineiden mainitaan joskus olevan karvaiset. Näin oli Saarenmaalla virolaisen morsiamen häissä pidettävä koko aika käsineet kädessään, samalla kun sulhanen piti hattunsa aina nenään saakka painettuna ja samaten käsineet kädessä. Böömiläisellä sulhasella tuli häissä olla karvakintaat kädessä. Karjalaisen morsiamen on morsiusmatkalla oltava kintaisiin pukeutuneena.

Venäläiset peittävät naimasopimusta tehtäessä kättä lyötäessä kädet vaatteella, tahi toimittavat kädenlyönnin kauhtanan liepeisiin käärityin käsin. Mordvalaiset ja karjalaiset lyövät kättä kauhtanan liepeisiin käärityin käsin tahi käsineet kädessä.

Saman tapaisista käsityksistä johtunee tsheremissien kolminkertainen ohjasten luovutuksen toimittaminen vaatteen liepeisiin käärityin käsin ja suomalaisten tapa peittää kädet lahjaa annettaessa.

Istuttamismenojen kulkeutumishistoriallisista vaiheista ei ole helppoa päästä varmoihin tuloksiin. Niiden perustana olevan ajatuksen kannalta kuuluvat ne sellaisiin tapoihin, joita määrätyillä kultturiasteilla voi odottaa löytävänsä missä hyvänsä maanpallolla. Näin havaitaankin samalle alustalle istuttaminen esim. Meksikon atstekien avioliittotavoissa. Tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa on kuitenkin havaittavissa muutamia piirteitä, joiden avulla eräitä päätelmiä tässäkin suhteessa saatetaan tehdä. Turkin tahi eläimen vuodan käyttö istutusalustana on yleistä niiden suomalais-ugrilaisten kansojen (mordvalaisten, syrjänien, karjalaisten, inkeriläisten) tavoissa, joiden tavat muissakin suhteissa osottavat yksityiskohtaisia yhtäläisyyksiä venäläisten kanssa, joihin nämä piirteet oleellisimpina kuuluvat. Tätäpaitsi liittyvät vielä näiden kansojen alustalleasettamismenot etupäässä samoihin toimituksiin kuin venäläisten tavoissa. Näiden kansojen tapojen voi näin ollen vähintään katsoa saaneen vaikutusta venäläiseltä taholta, joskin alustalle istuttamisella samalla saattaa olla heidän tavoissaan omaperäinen pohja.

Ympärikulkemiset ja ympärikuljettamiset.

Kosinta- ja häätapojen on nähty sisältävän runsaasti menoja; jotka ilmenevät joihinkin sulhas- tahi morsiustalon kohtiin y.m. kohdistuvina ympärikulkemisina ja ympärikuljettamisina. Näistä ovat lukuisten kansojen tavoissa havaittavat tulisijan ja pöydän ympäri kulkemiset yleisimpiä ja mielenkiintoisimpia.

Tulisijan ympäri kulkeminen tapahtui jo muinaisindialaisissa häissä, joissa se oli yhtenä huomattavimmista menoista. Ennen tuliuhria kulkivat sulhanen ja morsian tulen ympäri, mikä uudistetun tuliuhrin ja kivelleastumisseremonian kanssa vaihdellen tapahtui kolme kertaa. Roomalaiset uhrasivat morsiamen kotona confarrentiossa far-leivän tulessa, jota ennen osanottajat saattueessa kulkivat uhrialttarin ympäri.

Nykyisten indogermanisten kansojen tavoissa on tulen tahi tulisijan ympäri kulkemisen yleisimpänä muotona morsiamen tahi avioparin kuljettaminen tahi kulkeminen tulisijan tahi tulen ympäri. Mitä niihin kansoihin tulee, joiden tapojen piirissä tutkimuksemme pääasiallisesti liikkuu, on varsinainen tulen ympäri kulkeminen havaittu vain votjakkien menoissa ja niissäkin vain rajoitetulla alueella; tätäpaitsi näyttävät nämä votjakkien tavat saaneen vaikutusta kreikkalais-katolisen kirkon seremoniojen taholta. Tulisijaan kohdistuvia menoja, jotka eivät ole ympärikulkemisia (uunin luokse vienti), on siihen sijaan mordvalaisten tapojen havaittu yleisesti sisältävän.

Tulen ja tulisijan ympäri kulkemisesta on annettu erilaisia selityksiä. O. Schrader näkee niissä menon, joka yhdessä muutamien veden kanssa suoritettavien keralla kuvaa avioliittoa tulen ja veden, ihmiselämän tärkeimpien elementtien yhdistyksenä. Käsitys tulen ja veden yhdistyksestä, ollen luonteenomainen kesäiseen päivän seisaukseen liittyville juhlille, sisältää oikeastaan hedelmällisyyden symbolisoimisen.

Yleisin lienee käsitys tulisijan ympäri kulkemisesta menona, jonka tarkoitus on esittää nuorikko uuden kodin haltijoille (liesi = kodin haltijoiden tyyssija) ja saattaa hänet niiden yhteyteen. Tämän käsityksen kannattajista mainittakoon H. Schurtz, J. Lippert, E. Samter ja F. Keitzenstein. P. Sartorin käsityksen mukaan on tulen ympäri kulkemista siinä tapauksessa, että tuli sen yhteydessä alkujaan on ollut oleellinen, pidettävä ennen kaikkea puhdistus- tahi suojelustaikana, vaikkakin siihen jo aikaisin on saattanut liittyä ajatus henkien kunnioittamisesta. Se voisi myöskin olla paljas vastaanottomeno (Annahmeritus), jolloinka sitä ei olisi erotettava muista ympärikulkemisista, joissa tulta ei tavata.

Votjakkien menoista on käynyt selville, etteivät tulen ympäri kulkemiset aina kohdistu tulisijaan, vaan tapahtuvat muunkinlaiseen tuleen, nimittäin kynttilään kohdistuvina. Jollei tätä votjakkien tapaa pidetä kokonaan myöhäsyntyisenä, vaan vanhemman tulisijan ympäri kulkemisen jatkona, herää ajatus, että asumusten muodostuttua sellaisiksi, ettei tulisijan ympäri voitu kulkea, tämä substituoitiin muunlaisella tulella. Tällöin olisi kuitenkin tulen ympärikulkemisen katsottava kohdistuvan alkuperäisesti tulisijaan. Tästä puhuttaessa on muutamiin virolaisten tapojen piirteisiin pantava huomiota. Virolaiset eivät kulkeneet tulen ympäri asumuksessa, vaan talon ulkopuolella. Koko hääjoukko lähti poltettavaksi tuomitun puun luokse; se hakattiin kappaleiksi ja sytytettiin tuleen. Sitten kuljetti peiopois morsianta kolmasti tulen ympäri, samalla kun kolme aseenkantajaa piteli miekkojaan ristiin lyötyinä morsiamen pään päällä.

Meno näyttäisi käsitetyn tässä tulen ympäri kulkemiseksi yleensä, liittymättä erikoisesti kotilieteen. Samalla yhtyy siihen selvästi varaustaikoihm kuuluva toimitus, miekkojen pitäminen morsiamen pään päällä. Kun lisäksi tunnemme tulen aseman sen laatuisissa varaamisissa, joissa varattavan ympäri kuljetaan varaavan aineen kanssa, ei tuntuisi mahdottomalle ajatus, että tulen ympäri kulkeminen eräissä tapauksissa kuuluisi varausmenojen sarjaan, vastakkaisena muotona tavalliselle varaavan esineen kanssa ympärikulkemiselle.

Mitä vanhoihin indialaisiin ja muihin indogermanisiin kansoihin tulee, on esi-isien ja kotijumalien palvonta kyllä saattanut olla oleellisinta kotilieden ympäri kulkemisessa. Myöhemmin, kun käsitys liedestä kotijumahen asuinsijana on himmentynyt, on se kuitenkin säilyttänyt merkityksensä taikalokaliteettina. Niinpä nuorikon tuontiin usein yhtyykin uhri tulen tahi uunin haltijalle. Tämä uhri liittyy samalla muihin uuden kodin paikkoihin kohdistuvaan uhriantimien jakeluun. Virolainen morsian heittää tuleen uhrilahjan tule-emalle, mutta sen ohella kuljetetaan häntä kaikissa talon paikoissa, jolloin hän kuhunkin (m.m. kaivoon) heittää rahoja tahi nauhoja. Samoin tapahtuu liiviläisissä ja suomalaisissa tavoissa, joissa morsian lahjoittaa tallille, navetalle, lammasnavetalle ja saunalle kullekin parin käsineitä, vyön tahi nauhanpaloja ja asettaa käsimyllylle sormuksen. Itä-Suomessa kuljetettiin morsianta talon eri rakennuksissa, jolloin hän pani joka huoneen kynnykselle rahan. Tulen tahi tulisijan haltijan lepytteleminen saattaa näin ollen tapahtua yhtärinnan muissa talon osissa asustavien haltijoiden hyvittelyn kanssa.

Häämenoissa havaitaan yleensä ympärikulkemisia ja ympärikuljettamisia, jotka näyttävät johtuvan ajatuksesta, että morsian on uutena tulokkaana asetettava siihen suhteeseen uudessa ympärystössä, mikä hänellä uuden kodin jäsenenä on oleva. Ajatus nuorikon tutustuttamisesta niihin uuden ympärystön paikkoihin, joissa hän etupäässä tulee liikkumaan, sekä varaaminen näissä paikoissa asuvien taikavoimien suhteen tuntuu niiden ohessa luonnolliselta. Mitä sulhasen kotona tapahtuvaan tulisijan ympäri kulkemiseen tulee, voisi silläkin olla myös tämän laatuinen merkitys. Tällainen ajatus esiintyy muihinkin tulokkaihin, ei vain nuorikkoon nähden. Uutta orjaa kuljettivat kreikkalaiset lieden ympäri. Samoin kuljetetaan uutta palvelustyttöä kolmasti tulisijan ympäri tahi on hänen, kuten vastaostetun eläimenkin, kurkistettava savutorveen.

Tulen ja tulisijan ympäri kulkemisen ohella kuuluu pöydänkin ympäri kulkeminen useiden Europan kansojen tapoihin. P. Sartori katsoo pöydän ympärikulkemisen esineenä tulleen tulisijan sijalle. Käsittämällä ympärikulkemiset ja -kuljettamiset tutustuttamisen ja yhteyteen asettamisen ajatuksen kannalta, tuntuisi kuitenkin luonnolliselta, että pöytä semmoisenaankin yhtenä talouden tärkeimmistä keskuksista on tullut ympärikulkemisen esineeksi.

Kuten edellä viittasimmekin, saattaa mordvalais-venäläisten tapojen uunin luokse vienti perustua viimeksi puheenaolleen laatuisiin lieden ja pöydän ympäri kulkemisessa havaittaviin käsityksiin. Tämä tapa esiintyy virolaisten menoissa samalla askaroittamismenon luontoisena: nuorikon on heitettävä uuniin puita.

Ympärikulkemisien sarjasta ovat erikoisen maagillisten toimitusten suorittajan tahi häiden jonkun virkahenkilön toimittamat nuode- tahi hääjoukon ympärikulkemiset matkalle varatessa selviä varausmenoja. Varattavien ympäri katsotaan näin syntyvän kaikelta pahalta suojeleva piiri. Käsitettäessä tulen ympäri kulkeminen varaus- ja puhdistusmenon merkityksessä, saavutettaisiin tämä varaavan tahi puhdistavan elementin ympäri kulkemalla. Edellisen laatuinen käsitys ilmenee nähtävästi eräissä toisissa ympärikulkemisissa, kuten sagusin kolminkertaisessa morsiamen ympäri kulkemisessa häähuntua poistettaessa ja morsiamen ympäri kulkemisessa ennen aviovuoteelle asettamista.

Näitä paitsi on häämenoissa vielä eräitä ympärikulkemisia, joiden merkitys näyttää hämärälle. Tsheremissien ja tshuvassien tavoista tunnetaan nuode- ja hääjoukon toimittama kolminkertainen sekä morsius- että sulhastalon pihan tahi shilak-laitteen ympäri kulkeminen. Näitä lienee lähinnä verrattava seuraavan laatuisiin ympärikulkemisiin muiden kansojen tavoissa. Kun lappalaiset kosiomiehet olivat tulleet morsiamen pihaan, kierrettiin asumus yhteen kertaan, ja — jollei tultu vastaanottamaan — uudelleen toiseen ja kolmanteen kertaan. Siperian tatarien hääjoukko ajaa kolmasti sulhasen jurtan ympäri. Samojedilainen morsiussaattue ajoi ensin kolmasti morsiamen isän jurtan ympäri, sitten kolmasti sulhasen isän jurtan ympäri. Pietarhovin piirikunnassa ajoi ishori-sulhanen morsiamen kylään saavuttua 2-3 kertaa koko kylän ympäri. Koprinan ja Tyrön inkeriläismorsian taasen juoksee sulhastalossa kolmeen kertaan aitan ympäri, jossa hunnuttaminen tapahtuu. Beduinit kuljettavat morsianta kolme kertaa sulhasen teltan ympäri.

Näitäkin ympärikulkemisia saatettaneen selittää varausmenojen kannalta: niiden kautta tahdotaan varautua sellaisten paikkojen kanssa, joissa joudutaan oleskelemaan ja joiden kanssa ensi kertaa tullaan yhteyteen (vieras asunto, shilak, teltta, aitta j.n.e.). Luonnolliselta tuntuu niiden ohella myöskin ajatus yhteyteen asettumisesta molempien puolten (hääjoukon ja morsiamen kodin) ja etenkin uuden tulokkaan ja niiden paikkojen tahi sen kokonaisuuden kanssa, jossa tullaan liikkumaan.

Primitivisiin käsityksiin perustuvina tavataan ympärikulkumenoja yleismaailmallisena taparyhmänä erilaisten kansojen avioliittomenoissa. Näin kulki esim. Meksikon atsteki-morsian sulhasen kotiin saavuttua tulen ympäri. Laatuunsa ja yleisyyteensä nähden saattavat useimmat ympärikulkemiset ja ympärikuljettamiset, tulen ympäri kulkeminenkin lukuunotettuna, olla tutkimuksemme alaisten kansojen tavoissa omaperäisiä.

Varsinaiset kontaktimenot.

Edellä tarkasteltujen toimitusten päätarkoitukseksi on osottautunut pyrkimys tehdä nuorikon ensi askeleet uudessa ympärystössä onnellisiksi ja saattaa hänet tarpeelliseen ja vaarattomaan yhteyteen uuden ympärystönsä kanssa. Viimeksi puheenaolleiden tapaisten yhteensaattamismenojen ohella sisältävät häätavat joukon toimituksia, joilla morsian ikäänkuin sisäisesti saatetaan tarpeelliseen suhteeseen mieheensä ja tämän perheen jäseniin.

Yleisimpiä menoja tutkimuksemme alaisten kansojen häätavoissa ovat sulhasen ja morsiamen väliset yhteiset syönnit resp. juonnit, joita jo kosintamenojenkin havaittiin sisältävän. Niitä tavataan vastaanottomenojen, istuttamisien, peittämisien ja rukousmenojen yhteydessä ja ovat ne myöskin aviovuoteelle asettamisessa yleisiä.

Sama perusajatus, mikä ilmenee avioparin välisen läheisen yhteyden luomisessa yhteisen ruoan tahi juoman nauttimisen kautta, on huomattavissa niissä tavoissa, joilla yhteys uuden perheen muiden jäsenten kanssa aikaansaadaan. Tsheremissien ja votjakkien tavoissa jo vastaanotossa tapahtuva yhteinen syönti nuorikon resp. morsiusparin ja sulhasen perheen jäsenten välillä on epäilemättä samanlainen mutta laajempi unionin synnytysmeno, johon liittyy ajatus uuden perheenjäsenen yhteydestä koko perheyhdyskunnan kanssa. Mordvalaisten tavoissa havaittu anopin toimittama nuorikon syöttäminen ja tsheremissien tavoista tunnetut nuorikon ja sulhasen vanhempien välillä tapahtuvat menot kuvastavat sitä, miten ennen kaikkea tahdottiin luoda yhteys niihin uuden perheen jäseniin, joihin nuorikko miehensä jälkeen välittömimpään suhteeseen joutuu.

Osaksi kontaktimenon merkityksen olemme antaneet myöskin yhteisellä alustalla istumiselle ja yhteisellä peitolla peittämiselle, joskin niiden varausmenon luonteisuus on osottautunut epäämättömäksi.

Tähän ryhmään kuuluvat tavat ovat yleisimpiä kaikkialla noudatettavista avioliittomenoista. Näin tavataan esim. yhteinen syönti ja juonti avioliittoon joutuvien välisen yhteyden synnyttämismenona lukemattomilla, useinkin mitä erilaisimmilla kultturiasteilla olevilla kansoilla.

Paitsi varsinaisesti tutkimuksemme alaisten kansojen tapoihin, kuuluu yhteisiä syönti- ja juontimenoja useiden muidenkin suomalais-ugrilaisen heimon kansojen avioliittotapoihin. Itämeren suomalaiset käyttävät yhteisessä syönnissä tavallisesti samaa lusikkaa.

Nämä suomalais-ugrilaisten kansojen tavat liittyvät epäilemättä yleismaailmalliseen taparyhmään. Lukuunottamatta sitä, mitä näihin kuuluvien, avioliittosopimuksen vahvistusmenon merkityksessä tapahtuneiden menojen suhteen on käynyt ilmi, on useimmissa tapauksissa erittäin vaikeaa, jopa hyödytöntäkin koettaa niiden suhteen saada selville geneettisiä tahi mahdollisia lainaussuhteita.

Kestitysmenot ja lahjojen antaminen.

Morsiamen toimittamia kestitysmenoja voidaan tarkastella lähentymisen ja yhteyden aikaansaamista tarkoittavina menoina, joskin niillä usein samalla on askaroittamismenojen merkitys. Nekin kohdistuvat ensi sijassa sulhasen vanhempiin, sen jälkeen muihin sukulaisiin ja häävieraisiin. Niissä kuvastuu myös usein ajatus nuorikon asemasta muiden perheen jäsenten suhteen.

Edellisiin tapoihin verrattava ajatus sisältyy myöskin kosinta- ja häämenoissa yleiseen lahjojen jakamiseen. Lahjojen antaminen on useimmiten molemminpuolista: lahjan saaja antaa tahi lupaa vastalahjan. Kosinnassa alotetaan molempien puolten välinen lähentyminen usein lahjojen antamisella, jolloin kosiva puoli ymmärrettävästi ensi sijassa pyrkii lahjan kautta aikaansaamaan toivottavaa suhdetta. Kosinnassa käytetyillä kestitysaineilla on läheltä lahjaan verrattava merkitys. Morsiamen ensimäinen tutustuminen sulhasen sukulaisiin tapahtuu usein lahjojen jakamisessa.

Paitsi avioliittomenoissa, on lahjojen antaminen yleistä muulloinkin, tahdottaessa aikaansaada lähentymistä ja likeisiä suhteita. Lahjan merkityksestä yhteyden aikaansaajana puhuu aikaisemmin mainittu votjakkien tapa, jonka mukaan lahja käy sulhasen sukulaisilla kädestä käteen ja kukin pyyhkii sillä suutaan tahi kasvojaan.

Niiden lahjojen, joita kestitysmenossa kestityksen nauttijat antavat morsiamelle, tarkoituksena saattaa samalla olla antaa korvausta häissä nautitusta kestityksestä. Antimet tulevat tällöin useimmiten morsiamelle tahi uudelle perheelle, joten tällainenkin lahjominen saatetaan käsittää myös edellisen tapaisessa merkityksessä. Myöhäisemmässä muodossaan on kestityksen ja lahjan annon suhde kehittynyt päinvastaiseksi: lahjan antaminen oikeuttaa osaaottamaan kestitykseen.

Askaroittamismenot.

Joko varsinaisena hääpäivänä tahi sitä lähinnä seuraavina päivinä suorittavat tutkimuksemme alaiset kansat ne yleiset menot, joissa nuorikon on toimitettava erilaisia askareita.

Näihin olemme lukeneet myös vedelläkäynnin. Siihen näyttää kuitenkin yhtyvän useampia eri käsityksiä, joten sitä on tarkasteltava laveammassa merkityksessä kuin yksinomaan askaroittamismenona.

Edellä on vedelläkäyntimenon yleisyydestä slaavilaisten kansojen tavoissa yleensä ollut puhetta. Samalla kuuluu tämä meno muutamien muidenkin Europan kansojen tapoihin. Uuskreikkalaiset vievät morsiamen juhlakulkueessa kaivolle, jossa hän ammentaa vettä ja heittää erilaisia ruokatavaroita lähteeseen. Albanialainen morsiuspari menee kaivolle, jossa vastanaineet kastelevat toisiaan vedellä.

Vedelläkäyntiseremonia kuuluu myös muutamien Itämeren suomalaisten kansojen tapoihin. Virolaisten tavoissa havaitaan ensiksikin sellaisia vesipaikkaan kohdistuvia menoja, jotka ovat yhdenveroisia eräiden muiden uuden kodin paikkoihin kohdistuvien kanssa. Morsian viedään, paitsi kaivolle, myös puutarhaan, talliin, vilja-aittaan j.n.e., joihin, samaten kuin tuleen, hän heittää uhriantimina rahan tahi nauhoja. Tätäpaitsi saattavat sekä sulhanen että morsian heittää yhteisesti rahan kaivoon wee-emalle (kaeivu-anne, kaivoannin). Lisäksi sisältävät virolaisten tavat menoja, jotka osottavat varsinaisia vedelläkäyntimenon piirteitä. Vesipaikalle lähtee koko hääsaattue. Perillä ammennetaan vettä ja kaadetaan vesiastiat, jotapaitsi naimisiinjoutuvat saattavat valella toisiaan vedellä. Varsinaisen vedelläkäyntimenon luonne on menolla myös karjalaisten, inkeriläisten ja vatjalaisten tavoissa. Inkeriläiset vievät morsiamen vedelle hääpäivän jälkeisenä päivänä. Kaivoon pudottaa morsian rahan ja potkaisee yhtaikaa sulhasen kera täytetyt vesiämpärit kumoon. Lopuksi kastellaan muut paitsi sulhasta ja morsianta. Vatjalaiset menivät vedelle juhlakulkueessa, aviovuoteelta nousemisen jälkeen. Avioparin oli määrä peseytyä kaivolla tahi avannolla. Edellä kulki airueita liehutellen punaisia liinoja avioparin edessä. Sulhasen ja morsiamen jalkojen eteen pannaan vedellä täytetty ämpäri, joka heidän on jalalla kumottava. Sitten täyttää nuorikko ämpärin vedellä ja vie sen anopilleen.

Yleiseltä kannalta tarkasteltuina on näissä menoissa huomattava ensinnäkin avioparin tahi morsiamen peseytyminen, josta mordvalaistenkin tapojen kuvauksissa puhutaan. Avioliittomenoissa havaitaan yleisemmältäkin peseytymisiä ja kylpemisiä, joilla on yleisen puhdistusseremonian luonne. Peseytyminen on N.F. Sumtsovin mukaan verrattain yleinen slaavilais-venäläisissä tavoissa. XV vuosisadalla kylpi aviopari yhdessä, ja nykyisistä tavoista on yleinen morsiamen seremoniallinen kylpeminen tunnettu. Morsiusparin, sulhasen tahi morsiamen kylpeminen ja peseytyminen tavataan lukuisien muidenkin kansojen avioliittomenoissa. Joskus näyttää se erikoisesti liittyvän morsiusyöhön. Belyj Klutshin mordvalaiset vievät avioparin aviovuoteelta saunaan kylpemään. Itä-Suomessa ja Virossa oli morsiamen ja sulhasen pestävä kasvonsa yhdessä vedessä joko ennen aviovuoteelle asettumista tahi sen jälkeen.