MOOSES JA HÄNEN HEVOSENSA (continued 5)

— Petäjänkuoria pitänee saada sekaan, jotta tuo haavan kitkeryys sekoittuu toisenlaiseen, vaikkapa pihkan makuun, sanoi Anna haluttoman näköisenä pistellessään velliä.

— Niin pitänee tehdä, myönteli Mooseskin kupin pohjalta haroessaan perunoita ja lihan kirpakka. Mieli näkyi painuvan raskaaksi niin Mooseksen kuin Annankin, kun haapajauhotkaan eivät tuntuneet olevan ihmisen ruokaa.

Tänä päivänä piti taas postin saapua, mutta postipoika ei tuonut nyt paremmin kuin kahdella edelliselläkään kerralla Uuteentaloon mitään sanomalehteä.

Sekin synkensi osaltaan mieliä, kun ei saanut Etelä-Suomesta mitään tietoja, miten siellä sota myllersi.

Kun Mooses otaksui Kentän savottalaisten saavan tietoja maailmanmenosta, meni hän tänä iltana, kun savottalaisten oli aika tulla metsästä kotiin, Kenttään kuulemaan uutisia. Jo kartanolle kuului Kentän suuresta pirtistä yleinen räyhäys, miehet pauhasivat, miten nyt työväenpuolue viimeinkin pääsi hallitsemaan kansaa, miten nyt lahtarit olivat jo lujalla. Kaikki olivat ihan haltioissaan, ei kukaan joutanut istumaankaan, seisoallaan vain käsillään huiskien kiroilivat lahtareita, joilla nyt muka oli viimeiset päivät.

Kun Mooses tuli kotiin, kertoi hän Annalle kuulemiaan, joissa ennustettiin valkoisille pikaista loppua. Valta oli joutunut punaisille, senaatti oli heidän käsissään, eduskunta ajettu pois ja kaikki valkoisten sanomalehdet lakkautettu. Kaikkien kymmentä tai kahdeksaa vuotta vanhempien lahtarien tappamisesta oli myös ollut puhetta.

— Voi maailmaa pahennusten tähden!… Salliiko tuota vanhurskas Jumala?… Voi Taavaani ja Marttaani! Oletteko vielä hengissä vai joko murhamies on kotiinne päässyt?… Eivät menneet edes Amerikkaan!

Kyyneltulva puhkesi juoksemaan Annan silmistä ja käsillään hän painoi sydänalaansa.

— Ihminen aikoo tiensä, mutta Jumala johdattaa hänen polkunsa, on kirjoitettu pyhään kirjaan, sanoi Mooses. Silloin ei vielä osannut kukaan aavistaa tällaista… Jätetään Jumalan haltuun huoli Taavasta ja Martasta. Heidän kohtalolleen me emme mitään voi.

— Kolmeen viikkoon ei ole kirjettä tullut, huokaili Anna.

— Se ei merkitse kuolemaa eikä elämää, sillä se maailma kun on punaisten hallussa, niin sieltä eivät pääse kirjeetkään… Kun jaksaisi olla aivan ajattelematta mitään, niin se olisi helpointa.

— Kun jaksaisi, mutta se on mahdotonta, sanoi Anna ja esiliinallaan pyyhki kasvojaan.

— Siihen täytyy tottua siihenkin, kun kuitenkaan ei ajattelemisella mitään voita.

— Taava ja Martta, ne lapset eivät kertaakaan vanhempiensa mieltä murheelliseksi saattaneet.

— Kun emme heistä vielä mitään tiedä, niin on nyt varhaista ruveta noin murheelliseksi, sanoi Mooses ja oikaisihe penkille varsin näyttääkseen, että hän ei huolehdi.

Annakin katsoi kelloa, se oli jo yli kymmenen, hän kävi eteisen kaapista tuomassa siianpuoliskon ja kanturaisen haapajauhoista tehtyä rieskaa. Sitä nousi Mooseskin pureskelemaan kuin tavan vuoksi, vaikka ei kumpikaan, ei siika eikä rieska paljon kulunut. Äänetönnä Mooseskin istui pöydän takana, silmät harhailivat sinne tänne ja leuat liikkuivat vain harvakseen. Hän pureskeli vielä viimeistä palaansa kellistyessään yövuoteelleen. Annakin palaansa pureskellen vei ruokien tähteet eteisen ruokakaappiin, sammutti lampun ja laskeutui vuoteelleen. Muuta ääntä ei nyt Uudentalon asunnossa kuulunut, saksalainen seinäkello vain seinällä hiljalleen hoki: tik tak, tik tak, tik tak.

* * * * *

Kaksi viikkoa oli kulunut. Mitään tietoja Etelä-Suomesta päin ei saatu. Mieli pysyi kuitenkin raskaana.

Eräänä päivänä oli lauha tyyni ilma. Mooses meni jo päivän valjetessa järvelle mateenpyydyksiään katsomaan ja ennenkuin aurinko oli noussut, toi sieltä kaksi kilonpainoista matikkaa ja sanoi: »Pane sinä nämä matikat pataan ja suurusta selvillä jauhoilla, että edes kerran kuukaudessa saadaan oikeata ruokaa.» Anna sen kuultuaan tuli hyvälle tuulelle, pani padan tulelle, rupesi perkaamaan kaloja ja käsiselällään pyyhkäisten suutaan sanoi: »Suuta niin makeasti syyhyttää, vieras kai tälle kalakeitolle aikoo.»

— Kukapa häneen nyt sattunee, sanoi Mooses hieman alakuloisesti, istui hellan luokse ja pisteli pieniä kuivia hongan oksan kapuloita padan alle. Edellisellä viikolla ei Mooses ollut ollut oikein terve ja niin ei tuiskun ja pahan ilman takia ollut saanut hankituksi puita, joita ei muita saanut ottaakaan kuin tukkilaisten murroista oksia. Nytkään ei Mooses tuntenut itseään aivan terveeksi, tuntui vilustavan, sentähden hän ei heittänyt takkiaan eikä lakkiaankaan. Takki yllä lujasti napitettuna ja lakki päässä allapäin hän vain istui hellan edessä ja aina pisti sormenpituisen puukapulan padan alle, kun näki entisten sulavan hiiliksi. Viimein hän sanoi: »Tänä päivänä olisivat metsot kesyjä, kun on tyyni ja näin lupsakka ilma. Luulisin tuolta Leihunvaaran takalistolta löytyvän, kun siellä eivät ole savottalaiset liikkumassa. Mutta en tiedä mitä tehnen. Puuta ei ole muuta kuin tuossa nuo muutamat kapulat, joilla ei saa tätä huonettakaan lämpimäksi… Minulla tuota ei mahtane enää olla monta päivää elämänkään aikaa. Minulla on jaloissa pöhö, joka ei ole muusta kotoisin kuin huonosta ravinnosta.»

— Pöhö, huudahti Anna säikähtäen niin että veitsi putosi kädestä.

— Pöhö se on. En ole sitä sinulle tahtonut sanoa, ajattelin että tuo menisi ohi, mutta nyt sanon, kun se päivä päivältä tuntuu kohoavan ylöspäin. Nyt tuolta järveltä tullessani tunsin, että se jo ahdistaa henkeäkin… Katsohan sinä näitä jalkojani. Ne ovat niin kylmät, etteivät ne lämpiä missään ja niin raskaat, ettei niitä tahdo jaksaa liikutella.

Mooses riisui kenkänsä ja sormiensa nenillä paineli turvottuneen näköistä jalkapöytäänsä. Siihen jäi sormien jäljiltä syvät kuopat, joitten pohjat näyttivät kuolleelta vereltä.

Anna sen nähtyään löi käsillään rintoihinsa ja sanoi: »Hyvä Jumala sentään… Vielä sinä puhut metsoista Leihunvaaran takana!»

— Niin, ajattelin että jos niillä kuitenkin hiihtää tojottaisi kuten puujaloilla, kun nyt ei syvään upota suksea eikä pakkanen palele.

— Kyllä näkyvät sinulta metsot pysyvän Leihunvaaran takana ja vielä likempänäkin.

— Eipä tuonne tänä päivänä pääsekään, pitää kai puuta koettaa saada. Ajan tuonne Pahtukeron liepeelle, mistä tukkilaiset ovat kuivia honkia tukeiksi hakanneet, niitten oksia koetan mättää rekeen. Mutta jos huomenna on tämmöinen ilma, niin yritän Leihunvaaran taakse, sanoi Mooses kenkiään vetäessään jalkoihinsa.

— Kyllä toki on paras olla aikomatta sellaiselle retkelle tuommoisilla jaloilla, parempihan tuo on kuolla kotiin kuin sinne susien ruuaksi, sanoi Anna mateenpalasia pataan pannessaan.

Mooses ei ollut sitä kuulevinaan, pisteli taas uusia puukapuloita padan alle, jotta joutuisi keitto. Sitten hän kohautti päätään nähdäkseen ikkunasta, joko tukin vedättäjiä näkyi järvellä kuormiaan purkamassa. Mutta kummeksien hän sanoi: »Kuka tuo on, joka tuolla järvellä tulee?» Samalla hän hypähti ikkunaan ja huudahti:

— Hyvä Jumala!.. Martta tulee! Se ei ole mikään muu. Tunnen siltä näöltä kuin unissani kerran näin hänet tuommoinen kantamus sylissään.

Annakin kavahti ikkunaan ja henkeään pidättäen sanoi:

— Onko tuo nyt totta, että tuo on Martta?

— Se on Martta, minä vannon sen, että se on Martta.

Anna pyörähti ikkunasta, tempaisi naulasta huivin päähänsä ja sanoi, että katso sinä keittoa ettei kuohu. Sen sanottuaan hän meni ulos ja lähti juosta huurottamaan rantaan juuri kuin pikku tyttönen ja alkoi huutaa: »Martta kultaseni, Martta kultaseni!»

Martta kerkesi saunan alle rantaan juuri kun Annakin talosta kerkesi siihen. Martalla oli vaatteihin kääritty puolivuotias poika sylissään ja selässä laukku, jossa oli evästä. Päällysnuttu oli pujotettu viilekkeen mutkaan. Anna otti nyt Martalta pojan kantaakseen ja he lähtivät taloon.

Mooses oli keittoa hoitamassa hellan luona, kun ovi aukeni ja helähtivät Martan iloiset sanat: »Jumala olkoon kiitetty, että näen teidät elossa ja terveenä!» Sen sanottuaan hän heitti laukkunsa penkille ja kiirehti tervehtimään isäänsä.

Mooses sanoi nyt nauraen: »Tunsin tuonne järvelle siltä näöltä, kun kerran siinä pahassa unessani näin sinun tulevan minua auttamaan. Mitä hyvää nyt tuonetkaan?»

— Mutta kuulkaas, kun toissa päivänä kaikessa ahdingossani muistin teidän kertomanne unen ja tuli kuin taivaasta mieleeni päätös, että täytyy lähteä isää ja äitiä pelastamaan, mutta eihän teillä täällä mitään hätää ole, rauha maassa ja kalakeitto kiehumassa.

— Ei ole kaukanakaan siitä, sanoi Mooses kauhalla hiljalleen liikuttaessaan kiehuvaa kalakeittoa.

Anna selvitteli Martan pojan päältä enimmät vaatteet, pani sänkyynsä ja peitteli siihen lämpimillä vaatteilla. Ja ennenkuin hän kerkesi mitään ajatella kysyi: »Miten Taava jaksaa?»

Martan kasvot leimahtivat punaiseksi kuin kekäle ja väristen hän sanoi: »Voi kun kysyttekin!… Se on sodan uhrina.»

Anna sävähti palttinan kalpeaksi ja huudahti: »Kuollutko Taava?… Moneen viikkoon ei ole yöllä eikä päivällä ollut sitä hetkeä, etten olisi Taavaa ja sinua muistanut ja itkenytkin lukemattomia kyyneliä.»

— Kuollut on Taava, kuollut on Teppo, kuollut on Väinö, kaikki sodan uhreina, sanoi Martta vapisten.

Mooses nousi ajattelemattaan seisaalleen ja kauhistuen kysyi: »Teppo ja Väinökin kuolleet?»

— Niin on, sanoi Martta ja puristi itseään, ettei itku voittaisi.

— Onko siellä oikea sota, kysyi Mooses.

— Oikea sota ja niin julma sota, ettei sanoilla voi kaikkia sen julmuuksia kertoa.

— Voittavatko ne punaiset sittenkin?

— Eivät ne voita. Valkoiset ne lopussa voittavat, mutta punaiset ja ryssät siitä vihasta polttavat ja hävittävät kaiken, mikä maan päällä on. Enemmän kuin kymmenen taloa meidänkin kylässä tässä kolmantena yönä paloi yht'aikaa. Taloista ryöstetään kaikki, mikä kaluksi käypää on, ja sitten huoneet paloöljyllä ruiskutetaan sisältä ja päältä ja sytytetään tuleen. Kolme riihtä, puimahuone ja vanha sauna jäi meilläkin palamatta. Uusi saunakin poltettiin, kun siinä oli pesutupa, jota paremman puutteessa olisi voinut asuntona käyttää.

— Eikö siellä niitä suojeluskuntia ole? kysyi Mooses.

— On siellä suojeluskuntia, mutta ne eivät saa aseita. Oli meilläkin suojeluskunta, jonka Teppo ja Väinö perustivat, ja sillä pitivät kauan punaisia kurissa, etteivät meidän kylässä saaneet tehdä mitään. Aseista kun oli kova puute, niin Teppo sai houkutelluksi erään venäläisen punaisten varastosta varastamaan aseita. Se eräänä yönä meidän vainiolle kantoikin kymmenen kivääriä, kaksi luodikkoa, kiväärin patruunia ja kaksi laatikkoa käsipommeja, joista sai Tepolta tuhat markkaa. Mutta se kuitenkin oli surma koko kylälle… Muutamana yönä tiedettiin rautatieasemalle tulleen punaisille vaununlasti ampumatarpeita. Teppo ja Väinö lähtivät koko suojeluskunnan voimalla valloittamaan sitä vaununlastia saadakseen aseita eivätkä tienneet, että samassa junassa oli punaisille tullut avuksi tuhat ryssää. Ne piirittivät meidän suojeluskunnan saadakseen sen vangiksi, mutta miehet eivät antautuneet vangiksi, vaan taistelivat murtautuakseen läpi piiritysketjun. Mutta siinä kaatui koko suojeluskunta. Siinä kaatui Väinökin. Teppo pääsi haavoittuneena kotiinsa.

Saatuaan sanotuksi, että Teppo pääsi haavoittuneena, Martta siirtyi Joelin luokse — pojan nimi oli Joeli — ja sanoi siirtääkseen puheen toisaalle: »Me sitä Joelin kanssa päämme pelastimme ihmeen kautta.»

Anna sai nyt kalakeiton pöydälle ja Martta kaivoi laukustaan puolitoista paksua ruisleipää ja paperiin käärityn voiharkon, enemmän kuin kilon verran, ja niin ruvettiin syömään. Anna otti Joelin syliinsä ja rupesi lusikan kärjellä kalavelliä pistelemään sen suuhun ja ihaili lasta, kun se ei vierastanutkaan. Sitten hän kysyi:

— Siinä taistelussako se Taavakin sai surmansa?

Martta oli hetken ääneti, mutta sanoi sitten surullisesti: »Mieluummin olisin kertomatta, kun tyytyisitte siihen tietoon, että Taava ja Teppo ovat kuolleet.»

Mooses ja Anna jättivät tietämättään kädestään lusikan pöydälle. Anna sanoi pyytävästi: »Kerrohan toki, vaikka se olisi kuinka kauheata.»

Martta jäykisti itsensä, jottei itku voittaisi, ja sanoi: »Kun Teppo oli siinä vaununvaltaustaistelussa haavoittunut, tuli hän kotiinsa, mutta heti sen perästä tuli kolmikymmenmiehinen ryssä- ja punikkijoukko aseineen vangitsemaan Teppoa. Teppo kun ei kerjennyt mihinkään paeta, niin oli käskenyt Taavan ja palvelijatytön haudata hänet keittiön halkoarkkuun, minkä ne hyvin olivat kerinneet tehdäkin, ja siinä se olisi säästynytkin, mutta vieressä seisova palvelijatyttö, salainen punikki, oli ollut niin katala, että oli ilmoittanut. Venäläiset olivat repäisseet Tepon arkusta, mutta Tepolla oli käsipommi kädessään. Hän oli sen lyönyt lattiaan tietysti toivossa saada siinä surmansa joutumatta niitten kidutusuhriksi. Mutta vaikka se ilmiantaja palvelustyttö oli mennyt räpäleiksi, osa uunista pudonnut alas, ovi lentänyt palasina eteiseen ja viisi ryssää mennyt riekaleiksi, niin Tepolta itseltään oli mennyt vain käsi kalvosta myöten poikki. Jäljelle jääneet ryssät ja punaiset raastoivat sitten Tepon matkaansa ja lähtivät viemään rääkättäväkseen ja kidutettavakseen. Silloin Taava luultavasti menetti järkensä, hän tempasi kirveen ja meni hurjana tappelemaan sitä lähes kolmikymmenmiehistä asestettua joukkoa vastaan. Ja kumma kyllä, yhdeltä venäläiseltä sai lyödä niskat poikki, mutta toiset kiväärien perillä löivät hänet tainnoksiin, pistivät kymmeniin pistimiin ja nostivat ilmaan. Taava parkui, kunnes heitti henkensä. Tämä tapahtui meidän talon kohdalla. Juoksin portille katsomaan. Teppo näki minut ja huudahti: 'Martta, viskaa pommi!' Se luultavasti tarkoitti, että lahjoittaisin hänelle kuoleman. Mutta minulla onnettomalla ei ollut mukana, lähdin juoksemaan pommia sisältä. Silloin kymmenillä kivääreillä ampuivat minua jälkeen, mutta ei sattunut yksikään, vaikka kaulassani huiviin sattui. Minä sain käsipommin, mutta menijät olivat kerjenneet mennä niin kauas, että jälkeen juokseminen oli turhaa. Taavan olivat nakanneet tien ojaan kuin koiranraadon. Minä nousin vintin akkunaan katsomaan menijöitä ja jos olisi ollut kivääri, niin olisin Tepolle lahjoittanut kuoleman, mutta ei ollut… Se on kaikkein onnettomin, joka joutuu niitten kidutettavaksi… Rovastinkin kiduttivat mitä hirmuisimmalla tavalla, puhkaisivat pistimillä silmät, leikkasivat kielen ja korvat ja pistimillä pistelivät kaikilta puolilta, mutta eivät sydämeen. Sitten viimein, kun onneton henki oli eronnut, köyttelivät kirkkoaidan veräjän poskeen, vanhat tuohikengät jaloissa, kalotti päässä ja raamattu kainalossa seisomaan. Raamattukin oli pistelty pistimillä repaleiksi… Kirkko niillä oli teurastushuoneena. Meidän karjakin vietiin kirkkoon, siellä alttarin edessä oli pyhiä sanoja lausuen rippileipiä tungettu lehmien suuhun ja sitten teurastettu… Veri on hyytyä suonissa… Kun meiltäkin karja ja kaikki mikä kelpaavaa oli, oli viety, niin sitten iltasella, kun muutkin talot olivat tyhjennetyt, sytytettiin talot palamaan. Ulvovien liekkien, ryskyen murtuvien rakennusten ja ilkeän naurun kanssa sekautuen kohosivat valitukset ilmaan koston Jumalan korviin, jonka oikea käsi viimein on kostava ja tuomitseva kunkin töittensä jälkeen.»

Tätä kuullessa Mooses ja Annakin ikäänkuin kivettyivät, eivät pitkään aikaan kyenneet sanomaan mitään, ei edes syömäänkään. Viimein he kuin horroksesta tointuen ottivat lusikat käsiensä ja rupesivat syömään vaistomaisesti. He eivät tunteneet ruoan makuakaan. Kasvot vain olivat turvoksissa ja punaiset kuin saunasta tullessa. Viimein Annan koko ruumis värisi, hän nielaisi kurkustaan karvaan palan ja sanoi: »Taava parka!» Silloin voitti itku, koko ruumis tutisi eikä äiti parka voinut puhua mitään. Kyyneleet vierivät Mooseksenkin kasvoja alas eikä hänkään puhunut mitään. Marttakaan ei tuntenut enää halua puhua, otti vain Annan sylistä lapsen ja taputteli sitä poskelle, mutta kyyneleet kuitenkin kastelivat lapsen peitettä.

Viimein Martta nousi pöydästä, pani lapsensa sänkyyn ja käveli akkunasta katsomaan järvelle. Sitten hän sanoi äidilleen: »Äiti! Onko teillä vielä villoja, rukki teillä kyllä näkyy olevan? Kädet eivät nyt saa olla minuuttiakaan joutilaina. Meidän miehillemme täytyy saada vaatteita… Jos saisin villoja, rupeaisin kehräämään lankaa, tekisin sukat, tekisin kahdetkin ja niin monet kuin kerkeän.»

— Tarvittaisiinko niitä paljonkin niitä sukkia? kysyi äiti.

— Voi, äiti! Niitä tarvitaan monia tuhansia. Monet tuhannet pojat rintamalla odottavat meiltä sukkia, käsineitä, kenkiä ja kaikenlaista ruumiin verhoa. Mutta tuhannet kädet niitä ovat yötä päivää valmistamassakin.

Martan puhe tuntui äidistä aivan luonnottomalta houreelta. Mutta kun hän näki tyttären odottavan häneltä vastausta, niin hän sanoi: »Olisi kai niitä valmiita lankojakin enemmän kuin kymmeniksi sukiksi, mutta mitä ne ovat niin suuressa tarpeessa, sama kuin ei mitään.»

— Voi, äiti kulta! Se on niin suuri apu, että te ette kykene sitä käsittämään, ainakaan tällä kertaa… Eikö isällä olisi kinnasnahkoja, nyt on täysi talvi, tarvittaisiin kintaitakin.

— Maksettaisiinko niistä mitään?

— Minä maksan teille, mitä vain tahdotte.

— On minulla ainakin kaksikymmentä valmiiksi muokattua vasikannahkaa, kyllä kai niistä ainakin viidetkymmenet kintaat tulee, sanoi Mooses ulos mennessään. Ja kohta hän toikin kantamuksensa pehmeitä vasikannahkoja ja heittäessään ne lattialle sanoi: »Näkyisi tuolla vinnillä olevan pariksi, ehkä kolmiksikin pienoisiksi turkeiksi valmiiksi muokattuja lammasnahkojakin.»

— Voi, tuokaa ne tänne!

Mooses lähti niitä hakemaan ja kohta toi sylinsä täyden valkeita, pehmeitä, mustavillaisia lammasnahkoja ja äiti toi samassa kainaloisen vihon harmaita valmiiksi kerrattuja villalankoja.

— Jumalalle kiitos! Kuka olisi onnellisempi tällä hetkellä kuin minä! Mutta minun täytyy päästä tänä päivänä, ihan nyt viemään näitä tavaroita Tepastoon. Kuulin tullessani, että kirkonkylässä on toimikunta, joka näitä sotaväen tarpeita ottaa vastaan ja lähettää rintamalle. Ruustinna kuului siinä toimikunnassa olevan johtajana. Menen rovastiin yöksi, saan siellä hevosen hoitoon.

— Rovastissa ollaan meille kylmiä, kun möimme nämä tilat yhtiölle, joten saavat saatavia tuskin kymmenennen osan siitä mitä ennen meiltä, sanoi Mooses.

— Voi, isä kulta… Vapaussodan liekki lämmittää semmoiset kylmyydet. Antaahan isä hevosta, että lähden, tai vielä parempi, jos isä lähtisi kyytiin. Minä näin hyvällä säällä kutoisin reessä sukkaa.

— Kyllä kai tuota saattaa lähteäkin, sanoi Mooses. Mutta tuolla vinnillä on kolmet melkein uudet, valmiiksi voidellut saappaatkin ja parit tai kolmet kintaat, ehkä nekin käyvät kaluksi.

— Voi, tuokaa tänne! huudahti Martta, otti sitten äidin tuomasta lankaläjästä vyyhden, pani sen kerinlautoihin ja rupesi kerimään lankaa kerälle reessä kutoakseen. Siihen tuli äiti, käsivarrellaan kolme villapuseroa, ja sanoi: »Ehkä nämäkin kelpaavat?»

— Voi toki! Jumala olkoon kiitetty, että teillä semmoisiakin on.

Siihen läjään toi isä vielä kolmet kengät ja lähti laittamaan hevosta.

Nyt nähtiin ikkunasta erään Kentän savottalaisen akan kiirein askelin tulla löntystävän Uuteentaloon. Sen nähtyään Anna sanoi:

— Mitähän tietoja tuo nyt tuo, tuo on niitä punaisimpia?

Akka tuli pirttiin ja nähtyään sen tavaraläjän lattialla alkoi suurin silmin kysellä: »Mitä ja mihin noita viedään?» Hän otti kenkäparin ja sanoi: »Tuossapa olisi Iikalle sopivat kengät, mitähän nuo maksaisivat.»

Martta ei ollut kuulevinaan, keri vain lankaa minkä kerkesi, eikä Annakaan virkkanut mitään, kääntyi vain lähtemään ulos. Akka seisahtui, katseli tavaraläjää ja haki mielessään sanaa mitä sanoisi. Sanoi sitten: »Lujalla kuuluvat nyt lahtarit jo olevan.»

Martan silmät välähtivät, kerä putosi käsistä, silmänräpäyksessä hän tempasi esiliinan taskustaan brovningin ja sormi liipaisimessa tähtäsi metrin päässä seisovaa akkaa kohti ja sävahti: »Sanopa vielä 'lahtari'!»

Akka säikähti ja juuri kuin henkensä edestä peräytyi sylen verran ja sanoi: »Valkoiset, minun piti sanoa, vaan erehdyin.»

Martta piti brovninkia akkaa kohti ja sanoi: »Pakenetko vai näytänkö yhden kumman kerralla. Teiltä koirilta ei ihmiset ole nimensä arvoisia.»

Akka syöksähti oveen, löi oven kiinni ja oven takana mennessään sanoi: »Ampiaispesällepä minä satuin.» Samassa nähtiin akan melkein juosten mennä huntostavan Kenttään päin, helmat edestä melkein polvien tasalle kohotettuina.

Mooses oli jo valjastanut Nellansä pitkän kirkkorekensä eteen ja Nella seisoi alakuloisempana ja laihempana kuin koskaan ennen porrasten edessä. Mooses ja Anna kantoivat pirtistä tavaroita rekeen, mutta Martta nousi vielä vinnille katsomaan mitä siellä olisi ja heti kuuluikin ääni: »Täällähän on vielä paljon. Täällä on höyhentyynyjä, lakanoita, villaisia peitteitä ja mitä kaikkea hyvää täällä onkaani» Orsilta hän kokosi peitteitä sylyyksensä ja toi nekin rekeen. Sitten hän nousi juosten ylisille, joiden porrasaukosta alkoi toinen toisensa perästä tulla alas raskaita höyhentyynyjä. Sitten hän toi sylyksensä suuria valkeita lakanoita ja vei rekeen. Anna sanoi, että niissä on Hetvinkin, mutta mitäpä tuo noilla tehnee, lieneepä siellä Amerikassa parempiakin.

Tavarat olivat nyt lastattuina reen etupuoleen ja perään istuimen korokkeeksi vain pari tyynyä ja jalkojen peitteeksi muuan villainen peite. Siihen istui nyt Martta sukkapuikot toisessa ja lankakerä toisessa kädessä. Rinnalle istui Mooses ja nykäisi Nellaa, joka tapansa mukaan, muistamatta nykyistä laihuuttaan, lähti pitkin askelin juosta hölkyttämään järvelle vievää tietä, niin että valkoinen harja hulmusi ilmassa.

Kun tielle oli päästy ja Nella tapansa mukaan juoksi tavallista hölkkää, vaikka ohjakset olivat löyhälläkin, käännähti Mooses Martan puoleen ja tuokion katsottuaan Martan sukankutomista kysyi: »Miten ne sotilaat niin alastomia ovat, että täältä asti niille vaatteita ja sukkia ja kenkiä täytyy?»

— Ne sillä tavalla ja siitä syystä ovat alastomia, kun punaiset venäläistensä kanssa ryöstävät taloista vaatteet ja ruoat ja kaiken mikä hengestä irti on, ja vielä polttavat talot, sillä tavalla pakottaakseen kaikki liittymään heidän joukkoonsa. Mutta niistä ryöstetyistä ja poltetuista taloista päinvastoin kaikki pojat ja miehet, kuka vain kynnelle kykenee, joukossa viisitoistavuotisia poikia ja kuusi- ja seitsenkymmenvuotisia vanhuksia, lähtevät monikymmenpenikulmaisia erämaataipaleita kiertäen kaikki punaisten leiripaikat valkoisten rintamalle hiihtäen. Taskussa tai pienessä laukussa palanen leipää evääksi, ne tulevat rintamalle märkinä, hengen rajoja myöten väsyneinä ja nälkäisinä. Ainoastaan palava into on pitänyt pystyssä tähän asti. Niille täytyy olla rintamalla annettavana ruokaa, kuivaa ylle ja ennen kaikkea hellää rakkautta… Ei voi käsittää se, joka ei ole kokenut, minkälainen tuli syttyy sieluun sillä ihmisellä, jolta ryöstetään kaikki ja mitä ei saada ryöstetyksi, poltetaan tuhkaksi… Mutta se tuli on jumalallinen tuomion tuli niille ryöstäjille, pilkkaajille ja murhaajille. Sen itse vetävät päälleen… Kuka lienee se, jolta kaikki on ryöstetty ja poltettu suojakin päältä, joka antaa sen anteeksi? Sentähden jok'ikinen taisteluissa tai muuta tietä vangiksi saatu punikki tai ryssä ammutaan. Miekka riippuu jokaisen punikin ja jokaisen Suomessa puuhaavan ryssän pään päällä. Se kyllä aikanaan putoaa jokaisen punikin, jokaisen ryssän niskaan.

— Niinkö sitä kuitenkin uskotaan, että valkoiset voittavat?

— Varmasti. Sen on Jumalamme sanonut ja päättänyt… Nyt käydään vain puolustussotaa, siksi kunnes saadaan aseita ja yhä lisää voimia, mutta nyt on Saksasta jo tullut kaksi laivanlastia sotatarpeita ja neljätuhatta jääkäriä ja lisää on monta laivaa tulossa ampumatarpeita ja ruokavaroja ja miehiäkin. Ne kun kerjetään levittää pitkin rintamaa, niin silloin sitä lähdetään etenemään sillä jumalallisella voimalla, jonka edessä ei kestä Jerikon muurit eikä ryssän ja punikkien linnat, uskokoot itse niitä vaikka kuinka murtumattomiksi… Sota kyllä tulee hirvittävän suureksi sen tähden, että punikit tuovat Venäjältä suunnattomat määrät ryssiä ja ampumatarpeita ja samalla mitalla täytyy täältä päin myöskin varustautua.

— Jospa ne sieltä Venäjältä tuovat niin paljon voimia, että valkoiset eivät sittenkään voita.

— Ei, ei, sanoi Martta päätään kallistaen. Vaikka punikkien ja ryssäin luku olisi tuhatkertainen, niin niiltä puuttuu sitä tulta, mikä täältä päin on käypä ja polttava kuin akanat ja nostava ilmaan kuin höyhenet.

— Jumalan varassahan se on, sanoi Mooses syvään huoahtaen ja nykäisi Nellaa kiireempään juoksuun.

— Jumalassapa se on ja Jumala on meidän puolellamme… Ettekö voi ajatella mitä esimerkiksi meidän rovasti siinä kirkkoaidan veräjän pieleen sidottuna puhkaistuine silmineen ja kielettömine suineen saarnaa Jumalan vanhurskaudesta? Ja mitä saarnaa se teuraseläinten jätteillä täytetty kirkko siinä aarniohonkain keskellä… Minulla on siellä kotona levään paikkaan piiloitettuna taskukirja, jossa on luettelo rovastin teloittajista, pappilan polttajista ja ryöstäjistä todistajineen. Siltä varalta, että ne eivät tulisi sodassa ammutuiksi, vedetään ne sen mukaan oikeuden eteen… Samanlainen luettelo on Tepon murhaajista ja talojen ryöstäjistä ja polttajista.

Mooses ajoi Nellansa pappilan kartanolle ja silloin sisältä tölmäsi kartanolle suuri joukko ihmisiä. Reen ympärillä kuului riemua ja huutoja: »Onko tämä kuorma suojeluskunnalle?»

— On, kerkesi vain Martta sanoa, kun ruustinna syleillen suuteli Marttaa ja sanoi: »Sinä siunattu ihminen! Lähde nyt sisälle!» Martta lähtikin ruustinnan taluttamana sisälle, mutta reestä tavarat kerkesivät jo edelle riemuitsevan joukon käsissä.

Itse rovasti tuli Moosekselle osoittamaan tallia, mihin viedä hevonen ja laittaa ruokaa eteen. Mooses näki nyt, että luultu kylmyys oli olemattomissa.

Kun hevonen oli suittu, harjattu ja kaikin puolin hoidettu, niin rovasti vei Mooseksen suureen saliin, missä kymmenet eri pöydät seisoivat ja niillä räätälit kangaspakoista leikkasivat pukuja ja kymmenet ompelukoneet surisivat toisten ommellessa. Ja kymmenet ja taas kymmenet kädet tulisessa kiireessä kutoivat sukkaa, kinnasta, lapasta, villaista kaulaliinaa, mikä mitäkin.

Kun ruustinna oli tulijoille saanut annetuksi kahvia tuli hän Martan luokse ja kysyi: »Mikä Jumalan armo sinut lennätti tänne sieltä punaisten valtakunnasta? Kartasta katsoen Taulaniemen pitäjä on ihan julmimpien punikkien piirissä. Sieltä niistä seurakunnistahan koko syksyn ja talven on kerrottu kauheimpia ryöstöjä ja murhia.»

— Minä kerron lyhyesti, kerkesi vain Martta sanoa, kun kaikki kohensivat asentoaan ja lakkasivat työstään kuulemaan Martan matkakertomusta.

— Kun kotini oli ryöstetty ja poltettu ja sitä ennen mieheni taistelussa kaatunut, näin sen kaamean yön, jona kartanoni yht'aikaa kymmenen kartanon kanssa paloi ja sen vietin puolivuotiaan lapseni kanssa riihessä mieheni verisen ruumiin ääressä. Uunissa pidin tulta, jotta tarkenisimme. Aamulla menin oman torpparin torppaan turvaa etsimään ja torpan vaimolta koettamaan saada neuvoa päästäkseni näkemään vanhempiani ja virittämään täällä salokylissä sitä tulta, mitä toki Jumalan kiitos näkyy palavan minun virittämättäni. Torpan vaimo, hänkin tulisimpia punaisia, rupesi tuhannen markan hinnasta toimittamaan matkapassia ottamalla komissarilta itselleen passin. Akka oli kerjennyt luvata toimittaa sen passin ja minä olin kerjennyt luvata hankkia sen tuhannen markkaa, kun tuli torpan mies vahtipalveluksesta kotiinsa aamiaiselle ja se nähtyään minut loukossa lapsi sylissä istumassa hirveästi kiroten tähtäsi kiväärin perällä päätäni kohti. Minä parkaisin ja lapsi kirkaisi, luulin tulleen viimeisen silmänräpäykseni. Ja kenties olisi se niin ollutkin, mutta akka, luultavasti saadakseen sen tuhannen markkaa, hyppäsi väliin ja sanoi: 'Ei vettä vilustuneen päälle. On sillä jo tarpeeksi.' Mies meni toiseen huoneeseen odottamaan aamiaista ja myötäänsä kiroili lahtareita… Hellalla oli pata kukkuroillaan keitettyjä ryöstettyjen eläinten lihoja, ehkä meidän karjan lihaa. Siitä akka kantoi monta maljallista sitä lihakeittoa toiseen huoneeseen miehelleen ja kuudelle lapselleen ja toi minullekin ja käski syömään, siksi kuin hän kävi kylässä. Pitkän tuokion kuluttua se palasi ja toi tarvittavan paperin ja minä sukastani kaivoin sille sen tuhannen markkaa. Akka sitoi rintaani punaisen raasun, ja silloin me lähdimme…

»En uskaltanut omalta asemalta mennä ottamaan pilettiä, siellä olisivat tunteneet ja vanginneet. Kuusi kilometriä kuljin metsätietä Tapalan pysäkille ja kerkesin juuri pysäkille, kun tuli juna. Minä syöksyin junaan ilman pilettiä. Vaivaisena syntisenä valitin konduktöörille, etten ehtinyt pysäkillä saada pilettiä. Kun se oli tarkastanut matkapassini, niin ymmärsi asian ja antoi väliaikaisen piletin. Niin minä Serafina Pönkänä matkustin sen vähän enemmän kuin kaksikymmentä penikulmaa Tempojan asemalle, johon loppui punaisten alue. Sitten piti taas puolikymmentä kilometriä pimeässä yössä kulkea, milloin tietä, milloin tietöntä kahlaten päälle polven lumessa päästäkseni valkoisten leiriin. Eilisen päivän aamu valkeni, kun sinne pääsin. Siellä nousi ilo, ei puuttunut lapsellekaan hoitajia. Löytyi sille kantajia, löytyi sille maitoakin. Löytyi minullekin mitä suuhun panna. Ei siinä kuitenkaan kauan kyläilty. Puolitoista tuntia oli junan lähtöön. Minä taas työnnyin junaan ja tänä aamuna olin Lepokiven pysäkillä kolmen aikana. Siitä menin jalkaisin isän ja äidin kotiin, siellä söin äidin rakkaan käden keittämän matikkakeiton ja nyt olemme tässä.»

Silloin ryhtyivät taas kaikki töihinsä, räätälien sakset rupesivat leikkaamaan kankaita, ompelukoneet rupesivat surisemaan ja kaikki kädet liikkuivat.

— Kun et tuonut tänne lastasi, sanoi ruustinna.

— Se tarvitsee lepoa.

— Niin, niin, lepoa. Hölmö tässä tuoksinassa en ymmärräkään, että jos kuka, niin sinä tarvitset lepoa. Tule, rakas Martta, tänne minun sänkyyni.

— Ei, hyvä ruustinna, nyt jouda nukkumaan. Ensimmäinen sukka täällä on vasta tämän verran alussa, reessä istuessani aloitin.

— Minä kudon sitä sukkaa, sanoi ruustinna tempaistessaan Martan kädestä kudelman ja lähti kädestä taluttamaan Marttaa makuukamariinsa. Martta ei nyt tahtonut vastustaa, vaan meni ruustinnan mukana.

Kaikki olisivat tahtoneet seikkaperäisemmin kuulla Martan kohtalosta, mutta saivat tyytyä niihin yksityiskohtiin, mitä Mooses oli Martalta kuullut.

Rovasti ja lukkari pitivät Moosekselle seuraa. Mutta lukkari se aina väliin esitti joukon yhteisen laulun, jota kaikki yhtyivät neliäänisesti laulamaan kudelmiaan kutoen ja lukkarin tahtipuikon kulkua seuraten. Ja kun kaksi tai kolme laulua oli laulettu, painuttiin taas entistä ahkerammin töihin eikä yksikään näkynyt muistavan, että yö kului.

Seuraavan aamun kajastus näkyi jo itäisen taivaan rannalla, kun yksi ja toinen alkoi tuumia kotiinlähtöä. Silloin ilmestyi Marttakin joukkoon ja sanoi: »Voi kuinka oli hyvä, kun sain kuudentena yönä nukkua. Sentähden kai sain unta, kun näen täällä sellaista hyvää kuin näen… En tiedä itsekään, minkä tähden minun niin kiireesti piti tänne tulla. Minulla oli riihessä mieheni ruumis, jonka luona lapsen kanssa valvoin, kun kartano paloi. Siellä sain käskyn kuin pilvestä, että minun piti lähteä. Ruumis jäi hautaamatta, menen sitä hautaamaan vasta kun tiedän, että Taulaniemi on valkoisten hallussa.»

— Mutta jos kestäisi kovin kauan, sanoi joku.

— Se ei kestä enää kauan. Niin pian kuin ne Saksasta tulleet tykit ja muut sotatarpeet ja Saksasta tulleet neljätuhatta jääkäriä joutuvat rintamalle, alkaa hyökkäyssota. Silloin, sen minä sanon, punikit venäläisineen joutuvat tuppiinsa viheltämään. Rintaman elävä muuri on niin luja että se on murtumaton, ja tuhansittain miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria saapuu lisää. Ne kun saavat riittämiin asti aseita, niin se rintama lähtee ukkospilven tavalla vyörymään eteenpäin ja sinä päivänä on Jumalan kaikkivaltiaalla sanalla kaikille ryöstäjille, murhaajille ja kaiken pyhän pilkkaajille julistettu kuolemantuomio. Mutta tällaisten tuhansien kotien on viritettävä ja sammumattomana pidettävä se tuli, joka armeijan kautta panee Jumalan vanhurskaan tuomion täytäntöön. Ei saa tapahtua, että henkensä uhraava sotilas saa vilussa ja nälässä panna kaikkensa alttiiksi tuntematta meidän hellää huolenpitoamme. Ja tämä osa siitä armeijan suuresta tehtävästä kuuluu yksinomaan meille naisille.

Nuo viimeiset sanansa sanoi Martta haltioituneena kohottaen käsiään leveälle ja nostaen päätään taaksepäin.

Martta rupesi kättä puristaen hyvästelemään kaikkia. Kaikki toivoivat Marttaa pian näkevänsä ja hajautuivat hekin kukin kotiinsa vievälle tielle, kun Marttakin meni rekensä luo. Ruustinna tuli häntä peittelemään rekeen ja sanoi: »Kuten yöllä oli puhe, tulet hakemaan niitä eloja vaikka tänä iltana.»

— Kiitos, kiitos. Tulen huomenillalla, kuului Martan vastaus ja reki lähti Nellan vetämänä aamupakkasessa kireästi kahisten poistumaan Jokikylän tien suuntaa kohti.

Mooses piti nyt Nellan ohjaksia kiinteämmällä kuin eilen tullessa, kun Nella oli yön syönyt rovastin heiniä ja saanut apettakin. Mielellään se Nella aamun kalseassa ilmassa juoksikin, tiesi pääsevänsä taas kotona levähtämään. Pitkät olivat nyt askeleet Nellalla ja pitkä reki souteli puoleen ja toiseen kierällä tiellä. Kun Marttakaan ei virkkanut mitään, niin ei Mooseskaan puhunut pitkään aikaan, piti vain ohjaksia sillä tasalla, että Nella tunsi saavansa mennä kovastikin. Viimein kuitenkin Mooses sanoi huolestuneena: »Olemme me Nellan kanssa olleet toisiimme sopiva pari, mutta kuinka nyt meidän kumpaisenkin ruvennee käymään. Nähnenkö minä kesää, ja silloin ne Nellaltakin ovat huulet hukassa, jos minusta aika jättää.»

— Miten niin?

— Minulla on alaruumiissa pöhö, joka on ravinnon puutteesta syntynyt. Kuukauteen ei ole ollut muuta kuin puujauhoista rieskaa ja kalaa. Elintarvelautakunnalle veivät voinkin ja lehmät ovat ummessa. Sitten on toinen seikka, jos kesäänkin päästäisiin, saisiko sitä Nellalle enää laidunta. Viime kesänäkin yhtiö myi huutokaupalla kaikki heinämaat ja ne nousivat niin kalliiksi, että tuhannella markalla sain vain lehmille konnun, Nellalle kolusin soilta ja korvilta, mistä taakan, mistä kaksi sain. Ja vielä yksi seikka on, polttopuu. Maankaupan aikana, kuten kuulit, Sirkelius lupasi polttopuuta ja kaikkea mitä vain tarvitsemme, heinämaitakin vaikka kuin paljon, mutta Sirkeliuksen yhtiö myikin nämä tilat toiselle yhtiölle ja se, kuten sanoin, myi huutokaupalla heinämaat ja kielsi puun oton. Me emme saa ottaa muuta kuin tuolta tukkilaisten murroista oksia. Niitä kuivien honkien kuivia oksia olen keräillyt aina Nellan rekeen ja tuonut kotiin, mutta nyt siellä taas ovat tulisijat kylmillään, eilen ei jäänyt kuin muutamia kapuloita. Ei saanut perunaakaan enää viime kesänä kylvää Kentän peltoon.

— Jumala, hyvä Isä, laittaa aina jo edeltä asiat hyvästi, vaikka ne ensin näyttävätkin pahalta… Nyt on asiat siten, että kun teillä täällä on niin sievä ja kaunis koti, niin jos teillä ei olisi puutetta heinämaista, perunamaasta ja puusta, niin tuskin te lähtisitte tästä sievästä ja kauniista kodistanne sinne minun huoneettomaan kotiini. Mutta siellä onkin sitten kaikkea muuta, mitä täällä puuttuu. Meillä on leipääkin. On kymmeniä hehtoja kätkössä viljaa. Elintarvelautakunta syksyllä jätti niin runsaasti siemeniä, että niitä on ollut syödäkin, ja on vieläkin, kun ne on kätketty jo aikoja sitten pahaa peläten. Meillä on peltoa, meillä on niittyä, meillä on metsää ja sanalla sanoen kaikkea muuta paitsi huoneita, karjaa ja hevosia. Huoneestakaan ei aivan tukalaa tule. On kolme riihtä, niistä yksi uusi, se jossa Väinö makaa. Siihen ensi hätään tehdään leivinuuni ja joku ikkuna. Toinen riihi navetaksi, kolmas talliksi ja puimahuone rehusuojaksi, kunnes saadaan oikea kartano. Se on verraton apu minulle, että te lähdette sinne. Silloin meillä on tämmöinen hevonen oikein tarpeeseen, se tuossa pienessä talossa olisi paljas korukalu ja ajan hupa teille. Ja kaksi lehmää aluksi on myöskin iso asia. Kaksi lehmää tosin tullessani junassa eräältä Tuohijärven isännältä sain kaupatuksi, mutta siinä on vain kaksi. Te kun tuotte kaksi, niin sitten on jo neljä.

— Raskiihan täältä lähteä, ei ole metsissä enää lintuja, kun savottalaiset räikivät kaikkialla, ei ole järvistä rauhaa kalan pyyntiin, kun tukkilaiset tukkeineen koluavat kesät pitkin päästään.

— Meidän metsissä on lintuja ja meidän järvissä kaloja joskaan ei lohia, niinkuin täällä, ja siellä eivät tukkilaiset häiritse eivätkä tule häiritsemään kesällä eikä talvella, ei metsissä eikä järvillä.

— Kunpa pääsisi tuosta pöhöstä, mutta se tuntuu valloittavan koko ruumiin. Ensin se tuli jalkoihin ja siitä se on päivä päivältä hiipinyt ylöspäin. Tuntuu jo sydänalassakin. Ja jalat ovat kylmät ja raskaat kuin puupölkyt.

— Olkaa huoletta siitä. Jos se on tullut huonon ravinnon takia, niin kyllä se saadaan sulamaan. Ruustinna lupasi jostain hankkia hehdon rukiita, kaksi kiloa voita ja viisi kiloa sianlihaa nyt aluksi ja kun viikon perästä teille kuului lehmä poikivan, niin kyllä nälän pöhö häviää kuin tuuleen.

— Ravinnon puutteen takia se on, ei se mistään muusta ole, sanoi Mooses ja tiukkasi Nellan ohjaksia.

Kun aamu oli kylmä, niin Martta oli käsiään pitänyt peitteen alla, mutta kun nyt rupesi aurinko paistamaan vasten, niin otti povestaan sukankudelmansa, rupesi sitä kutomaan ja sanoi:

— Niin pian kuin saadaan tieto, että Taulaniemi on valkoisten hallussa, lähdemmekin yhdessä hautaamaan Väinöä ja silloin nähdään ja suunnitellaan kaikkia muitakin tehtäviä. Jos tietäisimme silloin, että ne eläinten rehut ovat säilyneet, niin menisimme silloin myötämöykkyinemme. Muussa tapauksessa ei voisi viedä lehmiä eikä liioin hevostakaan, ennenkuin sulan tultua.

— Mutta säilyvätkö siellä elot?

— Ne kyllä säilyvät. Niitä on kallioluolissa, vuoren onkaloissa, sysimajoissa, miiluhaudoissa ja on kuusi säkkiä sen riihen laipiollakin, jota Väinö vartioi. On siellä eräässä vanhassa sysimajassa maahan kaivettuna rahaakin, on vaskisessa arkussa kolmekymmentä tuhatta rahaa ja siellä ovat meidän sormuksemmekin. Ja on sitä rahaa pajan ahjoraunioonkin kätkettynä kolmisenkymmentätuhatta. Nekin kyllä säilyvät. Rahat on pakattu rautaputken sisään ja rautaputki työnnetty lattianrajasta ahjoraunion alle. Siitä putkesta rautakoukkerolla aina käytiin vetämässä rahaa, minkä verran milloinkin tarvittiin. Kaikki on täytynyt kätkeä mahdottomiin paikkoihin. Ne punikit kun vähän väliä aina tulivat muka hakemaan ampuma-aseita ja penkomaan kaikki paikat, ja vaikka olivat hakevinaan aseita, niin veivät rahatkin. Ja monelta veivät, mutta meiltä ei penniäkään eikä mitään aseitakaan. Revolveritkin säilytettiin tuhkatynnyrissä ja metsästyspyssyt puimakoneen lokomobiilin savupiipussa.

— Onko siellä puimakonekin?

— On, ihan uusinta mallia. Ja on meillä automobiilikin ja sekin oikein loistomallia ja sekin säilyy. Sekin pahaa pelättäessä, kun etelämpää alkoi kuulua kartanoitten polttamisia, ajettiin metsään ja peitettiin oljilla. Sillä voimme kesän tullen ajaa komeastikin.

Martta nyt venytteli kudelmataan ja mittaili, joko siinä sääryksen pituutta olisi. Oltiin jo kotitaipaleella, Lepokiven pysäkin ja kodin välillä lähellä Saunajärven rantaa. Nella kun tiesi nyt jo kodin olevan lähellä ja sitä pikemmin pääsevänsä levähtämään mitä pikemmin juoksi kotiin, niin kiihtyi nyt ihan itsestään panemaan parastaan. Reki töyttelehti korkeimpiin paikkoihin ja laaksopaikat meni koholla, tien vieressä puut vain vilahtelivat silmissä. Mooseskin oli hyväntuulen näköinen sitä katsoessaan. Marttakin katsoi, miten Nella oikein matalana syyti kavioitaan jälkeensä päin ja pakkasen kireä lumi lakkaamatta siristen tuiskusi reen ketaralautaan. Hän hymähti nyt ja sanoi: »Voi kuinka soma on kesän tullen nähdä isä tuommoisella hevosella meidän rantapeltoa kyntämässä. Silloin ei turhaan sanota: 'Mooses ja hänen hevosensa.' Siinä on pelto niin kaunis, että kauniimpaa ei löydy. Päivään ja samalla järveen hieman kalteva kuin kallistettu pöytä, musta multa kuin tunkio eikä kiveä nuppuakaan. Se on nyt peruna vuorossa eikä ole yhtiöiltä kysyttävissä. Olisi sekin kelvannut yhtiöillekin, lähes miljoona viime syksynäkin tarjottiin meidän tilasta. Mutta Väinö sanoi, että vaikka kymmenen miljoonaa maksettaisiin, niin ei sittenkään. Ja sama on mieli minunkin päässäni.»

— Eikö siihen tule ketään muita perillisiä nyt, kun Väinö on kuollut?

— Ei ketään. Väinön veljet ja sisaret ovat erotetut aikanaan, niiltä on kuitit. Ja vanhuksetkin ovat kuolleet. Ne kuolivat kunnialla ennen sotaa. Ukko Kaaprieli oli hyvin sydänvikainen, hyvin lihavakin ja kuoli sydänhalvaukseen. Muori sairasti pari kuukautta lavantautia. Se oli yhtä soma kuolija kuin teidänkin äitinne, paria viikkoa ennen kuolemataan sanoi päivän, tunnin ja minuutin milloin kuolee, ja niin kävi aivan sekunnilleen. Sanoi unissa hänelle sanotun.

— Niinhän se meidän muorillakin kuolema oli unissa tullut. Ruustinna ja rovasti olivat juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä.

Nyt saavuttiin kotiin ja Martan astuessa pirttiin tuntui pirtti aika kylmältä, kun ei eilen oltu lämmitetty eikä vieläkään näkynyt puita, mitä panna uuniin. Joeli kyllä oli turvassa, oli kääritty pehmeisiin vaatteisiin ja laitettu sänkyyn. Sitä nyt Martta meni taputtelemaan poskelle ja puheli:

— Sinä minun pullukkani, ainoa sydänkäpyni, sydämeni syvin sytyke! Et tiedä, lapsi kultani, mitä tuntee ja tietää äiti… Säästäköön Jumala sinut niitä tuntemasta. Kyyneleet valahtivat Joelin peitteille Martan silmistä.

Kun Mooses tuli pirttiin, kääntyi Martta pois Joelista ja sanoi: »Kun te ette tarvitse tässä talossa aitoja, niin saanko noutaa aidaksen tuolta aidasta ja siitä leikellä puuta uuniin?»

— Käy vain, virkkoi Mooses ja alkoi riisua turkkiaan.

Anna oli navetassa eikä näkynyt mitään aamiaisenlaittohommia. Mooses heitti vain päällysturkkinsa naulaan, veti kintaat käsiinsä ja niiltä seisoimiltaan lähti katsomaan toista mateenpyydystä, joka eilen aamulla jäi katsomatta. Eikä hän viipynytkään kauan. Martta oli saanut juuri aidaksen pienennellyksi uuniin ja oli tuohikäppyrällä sytyttelemässä tulta, kun Mooses tuli järveltä viisi suurta mateen vonkaletta vitsassa.

— Pitääpä Jumala murheen luoduista lapsistaan, sanoi Martta hyvillään Mooseksen heittäessä madenippua lattialle.

— Näkyy se sentään pitävän. Kaksi isointa pannaan nyt pataan, kolme jääköön toiseksi kerraksi. Ja on kai niitä perunan nuppujakin sekaan, sanoi Mooses ja löi kintaitaan yhteen, jotta järvellä tarttuneet jäät lähtivät irti. Ne pärähtivät yli pirtin.

Tuli Annakin pirttiin. Hänenkin kasvonsa menivät iloiseen hymyyn, kun hän näki mateita lattialla, ja hän sanoi: »Kuinka suuria, ja viisi! Eilen oli vain kaksi. Näistähän tulee keitto aina yhdestä, kun perunoita pannaan lisäksi.»

— Isäpä käskee nyt panna kaksi isointa pataan ja sitten kolme pienempää jää toiseksi kerraksi, sanoi Martta.

— No pannaan sitten. Mutta ei ole puuta puikkoakaan, ei päätäkään pärettä, mitä panna padan alle, sanoi Anna.

— On puuta, kun minä käyn ulkona, alkakaahan laittaa keittämistä, kuoria perunoita ja perata kaloja, sanoi Martta ja meni ulos. Sieltä Martta kohta toi sylyyksensä kuivista aidaksista leikeltyjä halkoja ja alkoi niitä pistellä hellaan.

Perunat pantiin pataan ja Martan äiti rupesi perkaamaan kaloja. Ja kun hän oli ensimmäisen isoimman mateen halkaissut, niin että mätipussit muljahtivat näkyviin, räpsäytti hän käsiään yhteen ja huudahti:

— Voi kuinka suuret moukut! Nyt kun maksat keitetään, hakataan hienoksi ja sekoitetaan hienon suolan kanssa tuon mädin sekaan, niin isä saa varmaan semmoista ruokaa, että pöhö lähtee sinne, josta on tullutkin.

— Hyvä kai olisi, jos niin kävisi. Katsohan sinä, Martta, näitä jalkojani, sanoi Mooses riisuessaan kenkää jalastaan näyttääkseen sitä Martalle.

Martta katseli ja paineli isänsä jalkaa ja sanoi: »Kummannäköinen tuo on, mutta ei tuota vielä osaa toivottomaksi ruveta. Jos se on huonon ravinnon takia, niin sille kyllä lääke tiedetään. Kuulin siellä Taulaniemellä erään vanhan ihmisen puhuvan, että pöhöä pitää haalealla suolavedellä hautoa ja lykätä. Ja sitä tehdään aivan heti.»

— Olkoon se kuitenkin iltaan, sanoi Mooses ja rupesi vetämään sukkaa ja kenkää jalkaansa.

Saatuaan aamiaisen syödyksi Mooses sanoi: »Kun on nyt hyvä kulku suksella ja ilmakin mieluinen, niin lähden käymään tuolla Leihunvaaran takana, jos hyvinkin saisin metson. Ei tarvitse hätäillä, jos viivyn myöhäänkin iltasella.» Sen sanottuaan hän pani pyssyn viilekkeestä selkäänsä ja sitoi patruunapussin vyöhönsä ja lähti.

— Lähdet ja uinistut sinne susien ruuaksi, sanoi Anna nureksien.

— Onhan minulla järki palata pois, kun en tuntene jaksavani, sanoi Mooses ja työntyi pihalle. Ja kohta nähtiinkin hänen harvoin askelin kaksisauvassa hiihtävän pohjoista metsänrantaa kohti.

Illalla oli vielä aurinko korennon korkuisella, kun Mooses palasi metsästä, kolme metsoa kaulastaan vitsalla sidottuina yhteen nippuun selässään. Martta sen nähtyään juoksi riemuiten vastaan, otti metsotaakan isänsä selästä ja sanoi: »Kiitos Jumalan! Onhan nyt taas uutta syömistä ja saitte sievempään kuin luulittekaan. Voi tavatonta, minkälaisia metson rykäleitä!»

— Ei tarvinnutkaan mennä Leihunvaaran taakse, tuossa Hakalammin rämeellä tapasin metsoparven. Siitä sain nuo kolme, sanoi Mooses ja kankein askelin käveli pirttiin.

Martta oli äitinsä kanssa Mooseksen metsässäoloaikana tehnyt selvistä eloista rieskaa ja sekoittanut keitetyt mateen maksat mätiin. Sitä Martta toimitti nyt pöydälle lämpimän rieskan kanssa. Sen nähtyään ei Mooses odottanut enää. Saatuaan takkinsa päältään ja lakin päästään hän jo istui pöydän taakse käsi jo istuutuessa ojennettuna rieskaan.

Martta rupesi äitinsä kanssa höyhentämään metsoja, joista sitten yksi laitettiin kiehumaan illalliskeitoksi. Ja Martta laittoi lämpimän suolavesiämpärin, johon Mooses sai panna jalkansa ja alkaa lykätä jalkojaan. Lykkäsi niitä Annakin metsokeiton kiehunta-aikana. Hierottiin vielä syönnin jälkeenkin Mooseksen jalkoja ja pestiin sitten puhtaalla vedellä.

Kun Mooses oli hetken ollut yövuoteellaan jalat villaisen peitteen alla, Martta vielä kuutamon valossa kutonut sukkaa ja Anna laittanut illallisastioita järjestykseen, nousi Mooses vuoteellaan istualleen ja sanoi: »Nyt minä huomaan, että se kerrallinen uneni on vasta täydellisesti toteutunut. Jalkani ovat lämpimät ja niin somasti kihelmöi. Tunnen selvään, että niissä rupeaa veret liikkumaan. Kyllä tulinkin päivällä päättäneeksi, että viimeinen retki tämä on. Ja tyhjänä olisin tullut, jos Leihunvaaran taakse olisi pitänyt mennä, mutta tapasin toki metsoparven puolimatkassa. Ja kun siellä päin ei koko talvena ole ollut ajelijaa, niin olivat niin kesyjäkin, että antoivat melkein sadan askeleen päähän tulla. Kyllä se on totta, että hautaan olisi tieni kulkenut aivan ensi viikoilla, jos ei Martta olisi tänne tullut toimittamaan parempaa hoitoa.»

— Se on Jumalan hyvä työ eikä minun, sanoi Martta. Kyllä minäkin sen uskon, että se oli Korkeimman käsky, että minun piti lähteä tänne niin kiireesti, etten joutunut ruumista hautaamaan. Oliko se sitten sentähden, että minä täältä sain suojeluskunnalle niin paljon apua vaiko teidän hätäänne lievittämään vai ne kumpikin yhdessä, sitä en tiedä, sen vain tunsin silloin yöllä siellä riihessä Väinön verisen ruumiin vieressä valvoessani, että tänne täytyy päästä vaikka läpi tulen… Voi, voi, sitä yötä ei unohda koskaan!… Maa tärisi liekkien voimasta, kun kymmenet talot paloivat yht'aikaa ja tähtien tasalle kohoili liekkien kajo valaisten kuutonta yötä… Ilkeitä kirouksia ja sydäntä särkeviä parkuvia valituksia sekaisin kuului hävityksen palon valaisemasta yöstä… Veri hyytyi suonissani. Vapisin kuin kaisla virrassa. En voinut edes itkeäkään ennenkuin junassa. Punikit kysyivät: 'Mikä on tullut?' Sanoin vain että tappoivat mieheni. Kamalasti kiroten ne virkkoivat siihen: 'Kyllä ne lahtarit tappavat', siinä oli heidän lohdutuksensa. En heiltä parempaa toivonutkaan.

— On maalla viisaita, kun merellä vahinko tapahtuu, sanoi Mooses. Tulee mieleen, että oli ajattelematon ja uhkarohkea teko, kun Väinö ja Teppo menivät niin vähillä voimilla valloittamaan sitä rautatievaunua. Sen vuoksi menettivät itsensä ja kaikkensa.

— En voi syyttää heitä siitä, sanoi Martta. Ne olisivat keikkuen valloittaneet sen asevaunun, jos ei niitä ryssiä olisi tullut, ja sitä ne eivät tienneet. Mutta suo siellä, vetelä täällä. Kun punaiset saivat niitä ryssiä aseineen, niin ne kuitenkin olisivat ryöstäneet ja polttaneet kylän ja Teppo ja Väinö eivät niiltä olisi päätään pelastaneet, kun he olivat suojeluskunnan hommaajia.

— Niinpä tuo sentään lienee, vaikka jotakin sitä tulee arvelleeksi, sanoi Mooses ja kellistyi vuoteelleen.

— Kunpahan saisivat jo ajassa tuomionsa ne sellaisten tekojen tekijät, sanoi Annakin ja kallistui Mooseksen vuoteen laidalle.

Martta pudisti päätään ja sanoi:

— Ei ole nyt enää kaukana niitten tuomiopäivä. Se valkenee tulella ja rakeilla. Eikä vuoretkaan lankea heitä peittämään siltä tulelta.

Sen sanottuaan Martta sukkaa kutoessaan rupesi hiljakseen laulamaan: 'Jumala ompi linnamme.'

Somalta tuntui Martan isästä ja äidistä sen virren lauluun nukkua, ja ilo oli suuri senkin tähden, että Mooseksen jalatkin olivat lämpimät.

Martta kutoi vielä kauan kudelmataan, mutta moniöinen valvonta rupesi lopulta painostamaan. Niin hän jätti kudelmansa pöydälle ja kallistui vuoteelleen, ajatellen seuraavana iltana olevansa taas pappilan salissa iloisessa seurassa lietsomassa yhäkin enemmän henkeä yhteiseen tehtävään.

Toisen päivän aamuna Martta palasi Tepastosta ja Nellan reessä oli kaksi säkkiä jauhoja, suuri tönkki voita ja häränpaisti, jotka ruustinna lupauksensa mukaan oli hankkinut.

Mooses tuli jo vastaan kartanolla ottamaan hevosta aisoista, ja Martta sanoi loistavin kasvoin:

— Reessä on nyt syömistä, siitä korjatkaa.

— Kyllä, kyllä, sanoi Mooses riisuessaan Nellaa aisoista.

Pirttiin tultuaan ei Martta äidilleen puhunut mitään muuta, kuin sanoi ruustinnan ja rovastin terveiset ja lyhyesti vastaili äitinsä kyselyihin. Hän oli kummasti levottoman näköinen, ei istunut, käveli vain ikkunasta ikkunaan eikä ottanut kudelmaakaan käsiinsä. Väliin vain hieroi käsiteriään yhteen ja silmistä näkyi sisäinen tuli.

Kun Mooses tuli pirttiin, niin Martta ajattelemattaan nykäisi päähuivinsa kaulalleen ja palavin silmin sanoi: »Nyt on jo hyökkäyssota alkanut. Minun täytyy päästä rintamalle näkemään sitä ryövärien ja murhaajain tuomion tulta ja lietsomaan sen liekkiä. Tänä iltana lähden junaan ja huomenillalla olen rintamalla. Kirkonkylästä lähtee kaksi neitiä mukaan viemään suuria tavaralähetyksiä… Kun Taulaniemi on vapautunut punaisista ja ryssistä, niin tulen tänne. Ja jos siellä kotona on säilynyt ne eläinten rehut, niin lähdetään täältä kirjoineen karjoineen ja myötämyttyineen. Siltä varalta varustautukaa täällä. Minulla ei silloinkaan ole paljon aikaa viipyä. Minun aikani ei kulu muualla kuin rintamalla niin kauan kuin sota kestää. Joeli jää tänne. Reessä on kolmen litran pullo Joelille maitoa. Näinä päivinä näkyy Heluna poikivan.»

— Heluna poikii tänä päivänä, sanoi Anna kuoriessaan perunoita aamiaiskeittoon.

— Voi voi! Tuntuu kuin siivet olisin saanut, kun siellä Tepastossa kuulin, että hyökkäys punaisia vastaan on alkanut ja kaksi kaupunkia ja monta maakylää jo vallattu ja monta tuhatta ryssää ja punikkia saatu vangiksi.

— Eiköhän siellä rintamalla jo olisi muita, jos sinä pysyisit sieltä poissa. Menetät vielä sinäkin siellä henkesi, sanoi Martan äiti pahoillaan ja ääni värisi.

— Siellä on kyllä satoja ja tuhansia muita, mutta minun paikallani ei ole ketään, minä menen, minua tarvitaan.

Martan äiti ei enää virkkanut mitään, kuori vain perunoita allapäin ja harvakseen tippui kyyneliä maahan.

Marttakin otti veitsen ja meni äidilleen avuksi ja sanoi: »Kun teille nyt poikii lehmä ja kohta toinenkin, niin että teillä on monenlaista hyvää syömistä, niin säästäkää näitä perunoita siemenien varalle. Meillä kyllä yksi kuoppa perunoita jäi metsään punaryöväreiltä huomaamatta, mutta kuka tietää vaikka ne nyt siellä viimeisetkin katselisivat. Silloin jäämme aivan perunankylvöttä.»

— Ei niitä monta hehtoa enää täälläkään ole, jos neljä tai viisi on.

— Se onkin iso asia, jos viisi hehtoa saataisiin perunaa kylvöön. Se on enemmän kuin ei mitään.

Mooses ei ollut Martan puheisiin virkkanut mitään, istui vain peräpenkillä, jalallaan soudatteli kehtoa, jossa Joeli nukkui. Käsillään hän hieroi kintaitaan, jotka olivat eilen kastuneet ja yön aikana orressa kuivaneet koviksi. Nyt perunan kuorinnasta päästyään Martta tuli isänsä luo penkille istumaan ja sanoi:

— Minä kun armeijan mukana menen niin pitkälle, että Taulaniemi on valloitettu ja näen että saatamme sinne viedä elukat, niin tulen kuten jo sanoin teitä täältä noutamaan ja sitten vasta haudataan Väinö ja ruvetaan uudesta tekemään taloa uudella innolla.

— Paras kai se on mennä, kun kerran menoksi, niin pian kuin pääsee, kun niistä punikeista kerran ei pelkoa olisi. Minä juuri tässä ajattelen, että jos siellä rehut eivät olisi säilyneetkään, niin kuljetetaanhan rehujakin rautatietä. Minä Nellalla vedättäisin täältä rehut tuohon asemalle, siinä pantaisiin vaunuun ja annettaisiin vain hyristä koko talous mukana. Siellä voisi nyt lumen aikana toimia hevosen kanssa paljon, sitä vastoin ei sillä täällä tee mitään.

— Aivan oikein, sanoi Martta. Siinäkin tapauksessa saatte täällä valmistautua lähtemään. Minä puolestani olin ajatellut rehujen täältä kuljetusta mahdottomaksi, kun vaunujen vuokra on kallis ja rahtikin kallis. Mutta olkoon kallis kun on. Päätetään vain siinäkin tapauksessa lähteä, niin pian kuin punikit ovat jättäneet Taulaniemen… Jurma… Yli-Jurma… Oi, kuinka lämmittää poveani se nimi, vaikka mustina, alastomina patsaina seisovat siellä liedet.

— Jurmako se on sinun kotisi nimi?

— Yli-Jurma on meidän ja Ala-Jurma on Teppovainajan koti. Tepon vanhemmat jäivät eloon. Riiheen nekin asettuivat asumaan. Luultavasti tekevät siihen jotakin uunin tapaista, jossa paistavat leipää. En usko, että punaisilta lähtevät leipäuuniakaan pyytämään.

— Mutta mahtaakohan hiiriltä säilyä ne sinun elokätkösi, kun ne ovat kallioluolissa ja vuoren onkaloissa, sanoi Mooses.

— Kyllä säilyvät. Ne ovat sitä varten laitetut. Säkit on hierottu hienoilla suoloilla. Hiiri ei syö suoloja… Sanalla sanoen, kun sinne päästään, niin ei ole leivän puutosta, sanoi Martta. Sitten hän otti kudelmansa ja sanoi: »Pitääpä valmistaa tämä sukka ja aloittaa toinen. Sen minä kudon vaunussa.»

Viidestoista luku.

Kymmenen päivää oli Martta ollut rintamalla, kun hänen eräänä aamupäivänä nähtiin Saunajärvellä keveissä vaatteissa ja avopäin juoksevan Uuteentaloon päin kädessään kouran täysi valkoisten sanomalehtiä. Pirttiin tultuaan ja tervehdittyään isää ja äitiä hän heitti sanomalehdet pöydälle ja loistavin kasvoin ja palavin silmin sanoi: »Nyt on kaikki hyvin. Punikit ja ryssät ovat kahden tulen välissä. Saksalaiset ovat valloittaneet Helsingin. Siellä jo painetaan meidän lehtiä, mutta punaisten ei kirjaintakaan. Toissailtana puhdistui Taulaniemen kirkonkylä ryssistä ja punaisista. Ne pakenevat verissä päin etelään ja niitä ajetaan takaa hengen tulleen edestä. Pohjoinen armeija painaa täältä ja saksalaisten tuli vastaa etelässä, Jumalan kiitos, punikkien ja ryssäin päivät ovat luetut… Kyllä ne meidän poikamme ovat rohkeita! En unohda hetkeä toisen ikäistäkään. Punikit venäläisineen olivat varustautuneet kansakoululle ja rautatieasemalle. Tykit jyskivät kahta puolta. Meidän rantapellolta yli Kaaresjärven ammuttiin kymmenellä suurella tykillä kansakoulua ja rautatieasemaa samalla kuin miehet ensin metsän suojaa, sitten törmän suojaa kontaten menivät kohdalle. Vihollisen kuularuiskut ratisivat ja tuhannet kiväärit syöksivät tulta ja rakeita. Mutta se ei poikia peloittanut. Törmän harjalle päästessään he avasivat kivääreistään vastatulen ja juosten syöksyivät tulta vastaan. Oli jännittävä hetki, sitä en unohda. Emme voineet henkeä vetää. Silmät rävähtämättä ja koko olento jäykkänä ja turtuneena katsoimme miten käy. Ja voi sitä riemua mikä meissä syttyi, kun valkoinen lippu ilmestyi rautatieaseman viiriin ja ampuma-aseet vaikenivat, hieno illan tuuli vain yhtenä lauttana vei sotasavua syrjään ja valkea lippu nousi kansakoulunkin lipputankoon. Tuhatkunta ryssää ja monta sataa punikkia saatiin vangiksi. Me emme kauan riemuinneet, lähdimme juoksemaan, auttamaan haavoittuneita ja korjaamaan kuolleita. Kolmen silmät sain minäkin painaa kiinni iäiseen uneen ja kostuttaa kyynelilläni heidän vaalenevia kasvojaan… Ei usko, joka ei näe, miten kuolevatkin hymyilevät, kun näkevät kuolevansa omiensa helliin käsiin… Kymmenen ruumista ja kolmekymmentä haavoittunutta saatiin kantaa taistelutantereelta, mutta punikkien ja ryssäin kaatuneitten ja haavoittuneitten luku oli kymmenin kerroin suurempi.»

— Mihin ne vangit siellä joutuvat? kysyi Mooses.

— Ryssät ammuttiin paikalla, mutta punikkeja tutkii sotaoikeus. Ne, jotka toisten pakotuksesta ovat ryhtyneet kapinaan, vapautetaan, mutta pakottajat ja yllyttäjät ammutaan… Mutta minähän tässä unohdan varsinaisen asiani. Sitä nyt pitäisi meidän ruveta lähtemään. Hyvä jos kerkeäisimme tänä iltana junaan. Karjanrehut ja perunakuoppa ja kaikki mitä siitä varsinaisesta ryöväyksestä ja palosta jäi jäljelle, ovat säilyneet, joten täältä emme tarvitse rehuja muuta kuin matkaevääksi. Asemalla on jo hevos- ja lehmävaunut valmiina.

— Kyllä kai tästä muuten, mutta tämä talohan tässä jää jäniksille. Olisi tällä menneellä viikolla ollut ostajakin. Lainioliitto tämän ostaisi kolmella tuhannella markalla metsävahdin asunnoksi, mutta ei osannut silloin vielä myydä.

— Saattaahan tämän myydä jäljestäkin päin vaikka kirjeellisesti. Ei muuta kuin pillit pussiin ja soitetaan suolla mennessä.

— Ei suinkaan tässä kiinni ottavaa ole. Rehuja kyllä jää, mutta tuossa Leppimäessä asuu huonemiehenä Samppa Ketonen, se saattaa puntarilla myydä savottalaisille. Se on siksi luotettava mies, että sille saattaa uskoa. Ja se saattaa myydä nuo viimeiset perunatkin. Lähden toimittamaan Sampalle, alkakaa panna matkaan lähteviä hynttyitä kokoon, sanoi Mooses ja lähti Leppimäelle.

Martan äiti oli äänettä kuunnellut Mooseksen ja Martan päätöstä, jalallaan vain liikutteli kehtoa, missä Joeli nukkui, ja käsillään parsi Mooseksen kinnasta. Mutta kun Mooses oli mennyt, niin hän kysyi: »Metsoako vai matikoita keitetään viimeiseksi keitoksi tässä talossa, kumpaisiakin on? Mooses eilen toi kaksi metsoa ja tänä aamuna kymmenen isoa matikkaa.»

— Keitetään matikoita, niistä saadaan keitto pikemmin kuin metsosta, sanoi Martta ja alkoi kahmarehtaa perunoita kuoriakseen ja sanoi: »Näitä on toki meillä siellä kotona yli kolmekymmentä hehtoa. Ne ovat siinä metsäkuopassa, joka näkyi säilyneen.»

— Onpa niitä sitten siemeniksi jos syötäviksikin, sanoi Martan äiti ja lähti eteisen säiliöstä noutamaan sitä madenippua peratakseen siitä keittoon sen verran kuin Martta halusi panna pataan.

Mooses palasi kohta Leppimäeltä Samppa mukanaan ja loistavin kasvoin sanoi: »Samppa muuttaakin tähän taloon asumaan ja myy nuo viimeiset rihkamat, mitkä jää, ja valmiit matikanpyydykset jäävät hänen hyväkseen.»

— Mutta kuulkaas isä, sanoi Martta. — Reet ja kärryt ovat meiltä kaikki palaneet ja astiat ovat kaikki palaneet. Patakaan ei saa unohtua. Ne täytyy saada mukaan.

— Reet ja kärryt. Ne pitänee lähteä viemään etukäteen asemalle, sanoi Mooses.

Samppa sytytti piippunsa, puhalteli muutamia henkisavuja ja sanoi: »Teillä kun on pankkoreet ja tuommoinen hevonen, niin menee kerralla vaikka tämä talo täysineen, kun laitetaan pankkorekiin.»

— Todellakin. Rupeat sinä avuksi, niin lähdetään laittamaan.

Samppa lähtikin piippuaan vedellen ulos. Sampan jälkeen lähti Mooseskin ja ovessa mennessään sanoi: »Pankaahan pata täyteen matikoita.»

Samppa ja Mooses laittoivat nyt etureen ja takareen välille neljän sylen pituiset vankat alustat, köyttelivät ne kiinni pankkoihin ja niitten päälle panivat karjan muurin, kärryt aisoineen, suuren rullakarhin, piikkikarhin, kääntöauran ja sahra-auran aisoineen ja niitten päälle kirjakaapin kirjoineen ja puuastioita, saaveja, ammeita, ämpäreitä ja kiuluja ja niitten sisään separaattorin kaikkine siihen kuuluvine astioineen ja päällimmäiseksi heiniä matkaevääksi elukoille. Ja oli nyt kuorman harja melkein räystästen tasalla. Tulipa Sampan vaimokin Reeta-Liisa katsomaan lähtijöitä ja pirttiin tultuaan hyväntuulen näköisenä sanoi: »Onpa tuossa kartanolla kuorma, joka hieman muistuttaa majanmuuttokuormaa.»

— Se se onkin, sanoi Martta.

— Mutta kun toki tulitkin meitä auttamaan, kiitteli Martan äiti. Meillä kun on kaksi lehmää talutettavana ja tuossa kehdossa mies kannettavana, niin lähdet toista lehmää taluttamaan, minä kannan tuon miehen alun.

— Lähdetäänpä vain, sanoi Reeta-Liisa.

Samppa ja Mooses tulivat pirttiin kyselemään, mitä vielä olisi lähteviä.

— Tuo kehto ei saisi jäädä ja tuoliakaan ei ole siellä kotona yhtään, nekin ovat siellä palaneet.

— No, ne saatetaan panna viimeiseksi tuonne kuorman perään köyden päälle, sanoi Samppa rauhallisesti ja sytytti taas piippunsa.

— Mutta siinä on kätösen toimet, ennenkuin tuo kuorma on vaunuun aseteltu. Sampankin on lähdettävä sinne avuksi ja pitäisi joutua sinne aikanaan.

— Kyllä nyt on kello kuuteen aikaa vaikka tehdä vaunukin uudesta, yhdeksättä vasta käypi kello. Mutta parempihan sitä on aikaa myydä kuin ostaa, sanotaan. Lähdetään sentään vaikka paikalla, sanoi Samppa piippuaan vedellen.

— Ei ennen syöntiä. Matikkakeitto jo kiehuu, sanoi Martta ja nosti Joelin kätkyestä virkistelemään ja syömään, jottei lapsen tarvitsisi unisena ja syömättä lähteä taipaleelle.

— Onpa siinä lihava poika, ei uskoisikaan puolivuotiseksi, sanoi Reeta-Liisa katsellessaan Joelia, kun se suurilla pyöreillä silmillään katseli ympärilleen.

— Onhan tämä tämmöinen pullukka. Siinä on sotavuoden poika. Ei tiedä mies, mitä maailmassa tapahtuu… Muuten tämä on niinkuin nykyoloissa pitää olla. Tämä ei kyllästytä hoitajaa. Itkeä ei osaa ollenkaan, ähkäisee vain, kun jotakin puuttuu. Tarpeet kun on tasaisin, niin maata möllöttää siinä mihin pannaan… Semmoinen sitä sinä olet, sinä äidin pullukka… Nyt sitä lähdetään kuitenkin kotiin.

Sitten Martta antoi Joelin Reeta-Liisan syliin ja lähti äitinsä avuksi keittiöön. Kohta toivatkin sieltä pirttiin keittopadan, josta Martan äiti rupesi täyttämään kuppia. Martta kantoi muuta ruokaa pöydälle ja sanoi: »Nyt syömään ja sammaleen. Meidän pitää tuon tavaran paljouden kanssa joutua asemalle, tavarajuna tulee neljän aikana, meidän on tavarajunassa matkustaminen, kun on eläimiä ja muutakin tavaraa.»

— Niin todellakin, sanoi Mooses istuessaan pöydän taakse.

— No kyllä nyt sentään on päivää, ei ole kello yhdeksääkään, sanoi Samppa istuutuessaan vastapäätä Moosesta höyryävän kukkurakupin kohdalle.

— Mutta tuo kello seinälle muuten olisi unohtunut, jos sinä et olisi kelloa maininnut, sanoi Mooses vetäessään paksua mateen murua kupista.

— Minullepa tuo olisi jäänyt, meillä ei olekaan kelloa, sanoi Samppa.

— Eipä se joudu sinulle, siellä tuskin lienee seinäkelloa.

— Ei ole, palaneet ovat nekin, sanoi Martta pistellessään matikkavelliä Joelinkin suuhun.

Kun syömästä oli päästy, täytettiin kaksi suurta tuohikonttia ruokatarpeilla ja ruoka-astioilla ja toisen kontin pohjalle joutui kaksi metsoakin. Sitten Joelin kehto vaatteineen ja kehdossa vaatteitten sisässä seinäkello ja kaksi tuohikonttia ja pata sidottiin kuorman jälkipäähän. Pian nähtiin Saunajärvellä kokonaisen talon kokoinen kuorma, joka hiljalleen eteni asemalle päin ja vähän jäljempänä kaksi lehmää, jotka ikäänkuin jotakin pahaa aavistaen haikeasti ammuen pyörähtelivät taakseen katsomaan. Mutta kun Anna oli taluttamassa etumaista ja Martta Joelia kantaen hätisteli jälkimmäistä, niin ne kävellä lojottivat tavallista lehmän käyntiä ja hupenivat järven takaa metsän rinteestä näkyvään tien aukkoon. Ammunnatkin kerta kerralta rupesivat heikkenemään ja kohta ei kuulunut ollenkaan.

* * * * *

Väinölle saatiin matkalta eräästä ruumisarkkutehtaasta valkea arkku, se vietiin mennessä kotiin. Ja kun elukat oli saatu suojiin ja ruokaa eteen, niin ensimmäiseksi työksi pantiin Väinö arkkuun ja kannettiin pajaan seuraavana päivänä haudattavaksi sankarien hautausmaahan. Kun Martta sai Joelin hoidetuksi kehtoon nukkumaan ja Mooses rupesi kehtoa heiluttamaan, niin Martta laittoi riihen uuniin puuta palamaan, jotta edes vähänkään lämpiäisi. Sitten hän kaivoi kontista metson, istui lattialle ja rupesi siitä laittamaan illalliskeittoa.

Kun Joeli oli nukkunut, rupesi Mooses katselemaan, mitä laitetta saataisiin pöydäksi ja sanoi:

— Viittä on vaivainen vailla, ei yhtä sianlihaa. Oli vahinko, kun ei pantu mukaan yhtään pöytää.

— Se tuvan pöytä olisi ollut niin sievä ja kevyt, ei olisi paljon painanut, mutta ei kenenkään juolahtanut mieleen, sanoi Martan äiti ja lähti toiseen riiheen hoitamaan lehmiä.

— Ehkäpä huomenna saadaan jostakin edes joku pöytä, sanoi Martta lohduttomasti nyhtäessään metsosta höyheniä. Martan mieli painui raskaaksi, kyyneliä tipahteli helmaan. Sitä hän ei kuitenkaan valittanut, nyki vain höyheniä, niin että rapsahteli. Viimein hän kuitenkin sanoi: »Ainako kyynel silmissä täytyy muistaa sitä yötä, jonka Joelin kanssa tässä tämän uunin edessä vietimme… Olisihan nyt jo iloon syytä. Ja ilon kyyneleitä nämä lienevätkin, vaikka murheen tietä tulevat esiin.»

Mooses ei siihen virkkanut mitään, vaan lähti ulos katsomaan, löytäisikö mitään esineitä, joista saisi pöydän tapaista, ja kohta toikin kaksi tyhjää maaliöljytynnyriä ja laudan pätkiä ja ihastuneena sanoi: »Kohta se on pöydän puutoskin toisissa taloissa eikä meidän kotona.» Hän laittoi tynnyrit lattialle pystyyn erilleen toisistaan ja pani niitten päälle lautoja. Mukana tuotuja ämpärejä hän asetteli sivuille ja niitten päälle laudanpalasia istuimiksi.

Martan mielikin näytti ilostuneen, ja isänsä puuhat nähtyään hän sanoi: »Tosi on, että lyöjä ei asetta puutu. Siinähän on nyt pöytä ja istuimet sivulla.»

— Niin siinä on, sanoi Mooses ja pani riihen uuniin lisää halkoja.

Martta sai nyt metsosta höyhenet pois ja laittoi riihen uunin hiilustalle padan tulelle, mihin paloitteli metson kiehumaan.

Martan äitikin tuli ulkoa maitokiulu kädessään ja sanoi: »Vähänpä lähti lehmistä maitoa, ei täyttä kiulua kahdesta lehmästä. Ja ne oudostelevat nytkin sitä asuntoaan, ynähtämään mielivät ja nuolivat minua lypsäessä niin, ettei tahtonut loppuakaan tulla. Kun minä puhuttelin niitä ja panin paksulta olkia vuoteeksi, niin näyttivät sen ymmärtävän ja rupesivat syömään.»

— Nella se oli kummissaan vaunussa, sanoi Mooses. Se vain hajalla jaloin seisoi jäykkänä kuin puuhepo ja kun minä lähdin poistumaan, niin sille tuli hätä, se rupesi palavin silmin hykähtämään, että koko ruumis tutisi mukaan. Minä kun seisoin luona, puhuttelin ja harjaa sukostelin, rauhoittui se ja painoi päänsäkin rintaani vasten, niin että ihan voi lukea sen rukouksen: »Älä heitä minua tänne, kuolemme yhdessä!»

— Sama se oli lehmilläkin. Haikea ammunta pääsi, kun minä poistuin vaunusta, eikä syönnistä olisi tullut mitään, jos minä en olisi ollut vaunussa, sanoi Anna.

— No, hyviäpä täällä kuitenkin näkyy olevan heinät, apilasnurmia näkyvät olevan, kyllä ne täällä sentään kotiutuvat, sanoi Mooses ja alkoi heittää päällysvaatteitaan, kun riihikin rupesi tuntumaan lämpimältä.

Keitoskin rupesi joutumaan ja Anna kaivoi kontista muita ruokia, kuppeja ja lusikoita pöydälle.

Kun Martta sai kupit täytetyksi keitolla, niin Mooses istuessaan syömään sanoi: »Muistuttaa tämä illallinen vielä Saunajärven erämaan illallista, mitä perästäkin seurannee.»

— Jumala yksin tietää, sanoi Annakin ja istui toisen ämpärin päälle.

Martta otti Joelin syliinsä ja istui toiselle puolen pöytää ja sanoi: »Huomenillalla ehkä lienen taas armeijan illallisella. Huomenaamuna päivän valjettua toimitetaan ruumis hautaan. Minä vain neuvon teille viljakätköt ja perunakuopan, sitten lähden… Junassa kuulin, että Hiidennivalla punikit ryssineen laittavat suurta varustusta. Siellä tulee taas kuuma yhteenotto, siellä tarvitaan minuakin… Isä ja äiti, toimikaa täällä miten ymmärrätte. Nyt lumen aikana mikä on teillä, isä, aikaa, niin alatte hommata vointinne mukaan hirsiä asuinrakennusta varten ja vieläpä aloittaa rakentamistakin. Olen ajatellut, että uusi rakennus tehdään samanlainen kuin entinenkin oli: toiseen päähän pirtti, toiseen päähän saman kokoinen sali ja välille eteinen, kaksi kamaria ja keittiö. Kyllä sen näette entisen rakennuksen kivijalasta.»

— Kun osuisi omaan metsään.

— Tuosta kolmannen riihen luota lähtee tuonne itää kohti kärryillä ajettavan tien aukko. Se vie metsään, eikä tarvitse monta sataa syltä mennä, ennenkuin rupeaa näkymään hirsipuuta minkälaista vain haluaa… Ja jos minä rupean viipymään, etten toukojenkaan tekoaikana kotiutuisi, niin tuohon puimahuoneen sivulla olevaan peltoon kylvetään ohraa ja kauraa. Tuo kosken puoleinen pelto on laihona ja tämä välipelto jää rukiin maaksi. Rintapeltoon kylvetään peruna, ja mikä jää perunalta, se kylvetään vihantarehuksi… Auttanee tuo toki Jumala Suomen sankareita, että silloin jo olen kotona… Mutta ennen kaikkeahan teillä on tähän riiheen tehtävä uuni, jossa saatte leipää kypsäksi ja edes yksi ikkuna tälle sivulle.

— Uuni kai se ensimmäinen on. Tehnen vain semmoisen sisäänlämpiävän.

— Minkälaisen vain itse tahdotte, sanoi Martta ja lusikan kärjellä pisteli velliä Joelin suuhun.

Kun syömästä oli päästy, tuotiin olkia, joitten päälle mukana tuoduista vaatteista tehtiin vuoteet ja painuttiin makuulle. Uunissa oleva hiilusta valaisi himmeästi riihen yhtä seinää ja siihen valo vähitellen tummui. Tummasti punertavaan seinään katsoivat Mooseksen silmät ja hän sanoi huoahtaen: »Tikka on kirjava, mutta ihmisen ikä on kirjavampi… Sijan tietää kussa syntyi, paikan kaiken kussa elää, vaan ei tiedä kussa kuoleman pitää.»

— Ei tarvinne teidän enää elävin silmin nähdä majanmuuttoa, sanoi Martta ja siirsi Joelia likemmäksi itseään ja painoi päänsä tyynyyn.

Edellisen yön valvonta tuntui Moosesta ja Annaakin rupeavan painostamaan ja niin painautuivat hekin nukkumaan.

Kuudestoista luku.

Oltiin jo toukokuussa. Sota oli Suomesta loppunut. Yli-Jurmassa oli kaikki kevätkylvöt tehty, kun Martta tuli kotiin. Siitä ilosta Martta haki metsästä automobiilinsa ja laittoi sen kuntoon illalla ajeltavaksi. Oli lauantaipäivä. Joutuakseen autolla ajelemaan hän lämmitti saunankin tavallista aikaisemmin.

Aurinko oli jo kallistumassa iltaan, kun Mooses oli vielä kyntämässä rukiiksi tulevaa peltoa. Teppo-vainajan isä tuli nyt Mooseksen luokse sanoen: »Teillä täällä on touot maassa. Minulla taitavat jäädä panematta. Sain niin kunnottoman punikkien rääkkäämän hevosen. Ei tahdo jalka jalasta erota kyntäessä ja siitäkin vähästään uupui nytkin.»

Mooses istahti pientaren laidalle, ja siihen istui vieraskin tuumimaan, voisiko Mooses lähiviikolla tulla auttamaan toukojen tekoa. Mooses lupautuikin ja samassa kääntyivät miesten puheet vasta päättyneeseen sotaan ja mitä enemmän he siinä puhuivat, sitä enemmän tunsivat lämpenevänsä.

Nella seisoi aurassa. Silmät lupsahtelivat kiinni ja pää nuokahteli alaspäin, se näytti nukkuvan. Martta käveli pellon piennarta miesten luokse ja jo viidenkymmenen askeleen päästä nauraen sanoi:

— 'Mooses ja hänen hevosensa', tekee mieli tepastolaisten tapaan sanoa. Heittäkää, isä, nyt kyntö, sauna on valmis kylvettäväksi. Kylvemme ja lähdemme näin kauniina iltana ajelemaan autolla. Ettekö tekin, naapurin isäntä, tulisi muorinenne mukaan?

— Emme nyt pääse, on siellä kotona yhtä jos toistakin tointa, sanoi ukko ja nousi istualtaan.

Nousi Mooseskin riisumaan Nellaa, joka Martan puheen kuultuaan alkoi höröllä korvin katsella puoleen ja toiseen, että eikö todellakin tätä hommaa jo heitetä toistaiseksi. Ja hyvän tuulen näköisenä se luihkavin korvin aisoista päästyään lähtikin Mooseksen rinnalla kävelemään kotiin päin.

Kylpemästä tultua pukeutuivat kaikki pyhäpukuihinsa. Marttakin otti vaalean kesäleninkinsä ja päähänsä pani sulilla koristetun vaalean kesähattunsa, jonka oli ostanut rintamalta palatessaan.

Automobiili seisoi porrasten edessä valmiina lähtöön. Mooses ja Anna istuivat auton perään ja Joeli Annan syliin. Martta asettui konetta hoitamaan. Ajettiin Helsinkiin päin vievää tietä, väliin aivan junan nopeudella ja väliin, missä näkyi mielenkiintoisia sodan jälkiä, ajettiin aivan hiljaa. Ja kun tultiin Siikasalmelle, mistä punaiset olivat paetessaan räjäyttäneet sillan, jonka vuoksi nyt kuljettiin lautalla yli, niin toisella rannalla käännettiin auto takaisin.

Oltiin kotimatkalla lähellä kotia, missä tuhatvuotiset aarniopuut seisoivat tien kahta puolta. Matkalla oli puhuttu rauhasta eikä mistään muusta kuin rauhasta, ja se oli ylentänyt mieliä, vaikka kyyneleet usein kihahtivat silmien nurkkiin.

Mailleen vierivä aurinko paistoi Kaaresjärven yli näkyvän Taulaniemen kirkon tornin vieritse ja kultasi tien kahta puolta seisovien aarniopuitten runkoja, niitten havuneulasia ja lehtipuitten puolikasvuisia lehtiä. Kultasipa se mustia sammuneitten kekäleittensä keskellä kammottavine suineen seisovia uuniraunioitakin. Auto kulki hitaasti, sen verran vain, että pyörät liikkuivat ja hyllyvät istuimet hytkähtelivät ylös alas. Martta ojensi itsensä suoraksi ja puitten välistä näkyvää sinisen hiilakkaa taivasta kohden kohotetuin silmin sanoi:

— Rauha… Kiitos sulle, rauhan Jumala!… Kuinka suloinen onkaan rauha!… Rauha maassa… Rauha taivaassa… Rauha ihmisten sieluissa.

Auto pysähtyi riihen eteen, jonka ainoa ikkuna leimusi auringon viimeisistä säteistä.