MOOSES JA HÄNEN HEVOSENSA (continued 2)

— Kyllä näin kesän aikaan. Meillä noitten niityssä olevien lehmien päivämaito pannaan hulikkoihin aina huomeniltaiseksi viiliksi. Kun iltaiseksi ei keitetä, niin syödään viiliä.

— Ja lohiko aina kalana?

— Lohi meillä on suolakalana niin kesällä kuin talvellakin. Eikä sitä kovinkaan paljon mene, kun aina on voita. Sen sanottuaan emäntä kehoitti vieraita menemään saliin illalliselle ja istui latvapäähän pöytää Hetviä vastapäätä, kun hänellä oli Hetvin kanssa yhteinen viilihulikka ja pikku Mooseksen osakin oli siinä. Pojan leuka olikin jo yltä päältä viilissä ja piimässä emännän istuessa pöytään.

Salin pöydällä oli vierailla samanlaista ruokaa ja samassa järjestyksessä kuin talonväen pöydälläkin, se vain erotuksena, että salin pöydällä oli kukkuralautanen metsonlihaviipaleita, mitä ei talonväen pöydässä ollut.

Rovasti istuessaan pöytään sanoi tyytyväisenä: »On tämä kummallinen talo, mutta ruokatalo on», ja rupesi puupäisellä veitsellä leikkaamaan leivästä viipaleita ruustinnallekin asti.

— Se vasta on somaa, että minä saan jäädä tänne viilin syöntiin, sanoi ruustinna mielissään hymyillen ja rupesi voileipänsä särpimeksi puulusikallaan lohkomaan paksua viiliä.

Mutta rovasti, saatuaan leivästä palasia, lohkaisi kullanhohtavaa voita, levitti sitä palasensa päälle, sitten leikkasi paksun viipaleen lohta ja mielissään sanoi: »Tämän päälle se viili maistuu, on niinkuin ne ikävöisivät toisiaan. Etkö sinäkin halua, minä tuosta leikkaan palasen?»

— En minä näin yötä vasten. Syö sinä lohta, minä syön tätä metsonlihaa.

— Kyllähän siitä metsosta minäkin sentään osani otan, vaikka lohtakin lohkaisen. Huomeniltana ei minun edessäni olekaan lohi eikä metso, siksipä tänä iltana ottelen osani.

— Ja kuolet sitten janoon.

— Ei ole hätä tämän näköinen. Minä katan viilillä lohet ja metsot yhteen kasaan, sitten ei ole janosta pelkoa. Ja järven rannallahan tässä ollaan. Jos alkaa kovin janottaa, niin menen rannalle ja työnnän kieleni veteen kuin suolaista puuroa syönyt koira.

— Vai niin sitä sinä teet, sanoi ruustinna pureskellen metson lihaa ja lusikoiden viiliä sekaan.

Salin perällä oli isännän tilava kamari, johon vieraita oli kehoitettu käymään yöksi. Sivuikkunasta oli sieltä näköala järven yli ja peräikkunasta isoon puutarhaan, jonka ympärille oli aikoinaan istutettu puurivi, vuoroin tuomia, pihlajia, koivuja ja kuusia ja kumpaiseenkin takanurkkaan petäjä. Petäjät ja kuuset ja koivut olivat tavallisen rakennushirren paksuisia ja pihlaja- ja tuomipehkojen vanhimmat rungot olivat nekin pienen hirren paksuisia, mutta sentään vielä nuorempien seuralaistensa rinnalla täydessä kukassa. Tänä kesäkuun valoisana yönä ne levittivät ympärilleen mieluisaa tuoksua, joka huoneen auki olevista ikkunoista tunkeutui sisäänkin. Tätä ryydintuoksuista, ihanaa ilmaa nauttivat rovasti ja ruustinna vielä pitkän aikaa. Ruustinna katseli avonaisesta akkunasta laajan puutarhan keskellä olevia monenlaisia kasvipenkkejä, muun muassa kahta leveätä, yli puutarhan yltävää hyötymansikkapenkkiä, ja ihmetteli, että täällä tämmöisessä marjamaailmassa hyötymansikoitakin näkee.

Täll'aikaa rovasti katseli isännän kirjakaapissa olevia kirjoja ja mielessään ihmetteli, kun siellä oli Kalevala, oli Kanteletar, Runebergin ja Kiven teokset sekä runsaasti muuta suomenkielistä kirjallisuutta, mutta ei ainoatakaan roskakirjaa.

Mutta nyt kaukaisimpaan pohjoiseen vaipuneen auringon ruusuhohteessa ruustinna veti ikkunan kiinni ja riisuutui ruvetakseen huoneen toiseen sänkyyn nukkumaan.

Sitä esimerkkiä seurasi rovastikin, painoi kirjakaapin oven kiinni, katsoi vielä pöydällä olevaa suurta paksukantista Raamattua, mitä painosta se oli, ja siirtyi toisen sängyn luokse riisuutumaan.

Ruustinna nukkui heti, kun oli heittäytynyt maata ja hetkisen mielessään salaa ihmetellen katsellut kaikkia kotikutoisia sänkyvaatteita taidokkaasti koristettuine reunuksineen. Mutta rovastin silmät vielä sängyssäkin hänen selällään, kädet pään taakse ojennettuna loikoessaan maaten harhailivat valveilla ja ajatukset hänen tahtomattaan liikkuivat siinä toisella seinällä häntä vastapäätä olevassa korkeassa, melkein lakeen asti yltävässä kirjakaapissa, sen sisällössä, sen vierellä olevissa sanomalehtinauloissa, missä oli kaikkien puolueitten lehtiä hyvässä järjestyksessä ripustettuina nauloihinsa ensimmäisestä numerosta viimeiseen asti.

Muistuipa mieleen isännän tarkkuus, kun suuren suurien ruisaittojen omistaja lapsen kädestä lattialle pudonneen pienen leipämurun poimi suuhunsa. Syntyi omituinen kuva mieleen: hän muisti hevoshaan veräjän poskessa nähneensä pitkän korin, johon joka päivä kuuluttiin säkillä vietävän kauroja tamman varsoineen syötäväksi. Kiiltokarvaisten hevosten selätkin olivat ojassa eikä luuta tuntunut kuin otsassa. Tämä kaikki sekaantui rovastin mielessä selittämättömäksi arvoitukseksi. Kaiken aikaa Tepaston pitäjässä ollessaan hän oli kuullut Kentän asujaimia mainittavan mustimmiksi herrojen ja kaiken sivistyksen vihollisiksi, ja kuitenkin mihin vain silmä sattui, koti puhui aivan hienoimmasta sivistyksestä, siitä todistivat yksin akkunasta näkyvät, yön ruskohohteessa hymyilevät puunlehdetkin. Mutta viimein, kun huoneseen hiipivä valo jo rupesi kirkastumaan, vaipuivat rovastinkin silmät uneen hänen itsensä tietämättään ja syvä kuorsaus kuului, kun talonväet nousivat lähteäkseen töihinsä. Mutta ennenkuin talonväet kokoutuivat aamiaiselle, oli rovasti lähtenyt kotimatkalleen joutuakseen edes tulevaksi yöksi kotiinsa.

Viides luku.

Lauantaina oli rovasti lähtenyt matkalle ollakseen Siuruan kylällä yötä ja seuraavana päivänä joutuakseen ajoissa Saunajärvelle. Ja ennen päivällistä hän ennättikin järven toiselle puolen, mistä talon pyhäpukuiset tytöt noutivat taloon. Siellä rovasti mielihyväkseen ensimmäiseksi näki talon muorin pyhäpukuisena keppinsä varassa kätensä alta katselevan kartanolla sinne tänne kävellen, kasvoillaan syvä rauhallinen puna ja silmissä eloisa virkeys. Vaalea kevyt kesätakki leveillä olkapäillä ja vaalea kesähame leveillä lantioilla riippui kuin puukeppien ympärillä. Muorille oli sanottu, että tänä päivänä on lukukinkerit ja muori saa käydä kirkossa. Siitäpä syystä muorin kasvot nyt olivat entistään eloisammat ja sentähden hän nyt ei ollut nukkumassa, vaan kaahi kartanolla kätensä alitse katsellen sieltä täältä taloon saapuvia pyhäpukuisia nuoria ja vanhoja ihmisiä.

Kun muori myötään supatti, että milloin mennään kirkkoon, niin rovasti kehoitti toisia tuomaan muorin isännän kamariin, mihin ainoastaan talon väkeä sai tulla mukaan. Rovasti kädestä auttaen kehoitti muoria laskeutumaan sitä varten laitetun valkealla suurella liinalla katetun tuolin eteen polvilleen ja kädet ristissä piti kovalla äänellä, jotta muorikin kuulisi, pienen rukouksen, niin lämpimän, että yhdenkään silmät eivät jääneet kuiviksi. Sitten hän antoi muorille pyhän ehtoollisen ja sen tehtyään piti taas pienen rukouksen ja tarttuen muorin käteen nosti hänet seisaalleen. Muori nyt syvästä ilosta hytkähtelevin sydämin, kätensä alitse tirkistellen lähti ulos. Mutta kun muorilla ei ollut keppiä mukana, niin Anna Maria otti muorin käden kainaloonsa ja lähti taluttamaan häntä kysyen, mihin muori haluaisi mennä.

Muori mielenliikutuksesta vapisten sanoi:

— Aittaan.

Anna Maria lähti salin kasvien välistä käytävää taluttamaan muoria, mutta rovasti katsoi kamarin auki olevasta ovesta menijöiden jälkeen ja nähdessään muorin luisevan olennon rinnalla Anna Marian rotevan täyteläisen, aivan kadehdittavan kauniin ja parhaassa nuoruutensa kukoistuksessa olevan vartalon, joutui itseltään kysymään, voiko yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden aika tuon Anna Marian muuttaa tuollaiseksi, kuin tuo muori nyt oli.

Kaikki muutkin poistuivat kamarista, ainoastaan rovasti jäi sinne, otti pöydältä isännän suuren Raamatun ja sen ääreen istuttuaan katseli sitä ja ajatteli, mistä nyt puhuisi: Puhuisiko päivän evankeliumin johdosta vaiko jostakin muusta raamatunpaikasta? Mutta Uutta Testamenttia silmäillessä kiintyivät silmät juuri kuin sattumalta lauseeseen: »Minä elän ja teidän pitää myös elämän.» Rovasti tunsi nyt hengessään, että tästä hänen oli puhuttava.

Helteinen autereen hämärryttämä aurinko oli kiertämässä lännen korvalle, kun Kentän avara pirtti oli monista eri kylistä tulleista ihmisistä melkein tungokseen asti täysi. Leveistä viime talvena hongista sahatuista lankuista oli pölkkyjen päälle laitettu toinen toisensa taakse istuimia, niin että istuttiin kuten ainakin kirkossa.

Pirtin perällä odotti suurilla valkeilla liinoilla katettu pöytä pappia, ja hetipä rovasti tyytyväinen hymy kasvoillaan, talon iso Raamattu kainalossaan reippain askelin tulikin. Pöydän taakse seisahduttuaan ja laskettuaan Raamatun pöydälle ja silmättyään pirtissä istuvaa ihmisjoukkoa liitti kätensä ristiin ja piti lyhyen rukouksen. Sen tehtyään hän avasi Raamatun, johon oli lehden nurkat kääntänyt merkiksi ja luki ne sanat, joitten johdosta rupesi puhumaan. Ja puhuminen tuntui niin mieluiselta, ettei hän muistanut koskaan kirkossa puhumisen niin mieluiselta tuntuneen. Sanoja ja lauseita tuntui ikäänkuin taivaasta laskeutuvan enemmän kuin niitä kerkesi puhua muille.

Pitkä hetki oli kulunut. Aurinko lähenteli puitten latvoja, kun rovasti lopetti puheensa ja näki, etteivät yhdenkään kuulijan silmänurkat olleet kuivat.

Istuttuaan pöydän taakse penkille hän otti taskustaan pienen virsikirjan ja lauloi siitä lyhyen virren. Nyt rovasti, muistettuaan, että ihmisillä oli pitkä matka kotiinsa, otti Raamatun kainaloonsa ja katsoen väen puoleen sanoi lämpimästi:

— Toivon että muistatte ja kätkette sieluihinne muiston tästä tämän rakkaan katoksen alla vietetystä iltahetkestä. Sen sanottuaan hän lähti kävelemään ulos ja ystävyytensä merkiksi nyökäytti päätään.

Rovastin mentyä rupesi väkijoukko hajaantumaan ja kiirehtimään kotiinlähtöä, mutta muutamat vanhat miehet rupesivat keskustelemaan rovastin puhetaidosta. Talon isäntäkin sanoi: »Kyllä tuo mies on luotu papiksi. Olen sitä joskus kirkossa kuunnellut, mutta en tuollaiseksi papiksi ole tuntenut.» Kaikki toisetkin myönsivät isännän sanat todeksi.

Rovastin mentyä saliin Anna Maria kantoi loistavin kasvoin kahvipannun ja suuren juustoleipävadin salin pöydälle. Kaadettuaan kahvia rovastin ja ruustinnan kuppiin ja kehoitettuaan juustoleivän kanssa ottamaan hän sanoi: »Nyt se on minun sulhasenikin täällä.»

— Ahaa! Nytkö tehdään se kuulutuskirja? sanoi rovasti hymyillen ja haukaten juustoleipää.

— Sitä vartenhan se on täällä.

— No käskekää se nyt tänne yhteiselle kahville ja tulisivat myöskin isäntä ja emäntä.

Anna Maria pistäytyi pirttiin, mutta joutui sieltä heti takaisin täyttämään rovastin ja ruustinnan kupit, minkä tehtyään toi pöydälle kolme kuppiparia lisää. Hetipä tulivatkin isäntä ja emäntäkin saliin ja heidän jäljessään hieman kainona käveli rotevavartaloinen eloisakasvoinen komea mies ja istui oven lähellä olevalle tuolille.

Anna Marian täyttäessä niitten vastatulleitten kuppeja rovasti leveästi hymyillen sanoi: »Tämäkö se nyt on teidän sulhasenne?»

— Niistä puista kai se pitäisi tulla, jos tullakseen.

— Olettepa osannut valita yhtä rotevan kuin itsekin olette.

— Hm. Hän kai se minun on valinnut enkä minä häntä, sanoi Anna Maria ja uhkea rinta hytkähti somasti. Ajatteli sanoa, että eihän siitä ole uuhen määinnästä, jos ei oinas mäkätä, mutta heitti kuitenkin sanomatta; kehoitti vain isäänsä ja äitiänsä ja vierastaan ottamaan kahvia.

— No niin, se on sitten siihen asti valmista, mutta mitä siihen nämä isä ja äiti sanovat? sanoi rovasti isännän silmiin katsoen.

— Minkäpä sille taitaa. Kun kaksi on keskenään sopinut, niin kolmannelle korvapuusti, sanoi isäntä vakavasti, mutta kuulosti siltä, että se kauppa ei ollut aivan isännän mieluinen. Kuitenkaan ei hän tahtonut kieltää.

Rovasti arvasi, että salainen vastahakoisuus asiaan johtui vain siitä, kuten hänen sanoistaankin oli viikolla käynyt selville, että niistä Anna Marian sijalle tulevista miniöistä ei ole Anna Marian laista työn turvaa. Niinpä hän ei välittänyt sen enempää isännän vastahakoisuudesta, haki vain pienestä matkalaukustaan paperia, kynän ja mustepullon ja kirjoitti kuulutuskirjan muitten kahvia juodessa. Ja kun kirja oli valmis, rovasti varsin tahallaan isän kuullen hymyillen sanoi: »Nyt kai Anna Marian ei tarvitse enää lantatunkiolle lähteä, kun on tullut morsiameksi. Nyt kai se alkaa uusi koti kuvastua mielessä.»

— Hyvä ei hävetä ja tyhjä ei peloita. Kyllä huomenna näette virkkausneulan morsiamen käsissä, kun tulette meidän työmaalle, sanoi Anna Maria ja ylpeästi hytkähti koko ruumis.

— Niin… Sitähän kai huomenna mennään sinne halmeen kynnäntään. Sinne minä kaikin mokomin tulen mukaan, sanoi rovasti muistaen viikollisen aikomuksen.

— Sinne lähden minäkin, sanoi ruustinna ihastuneesti.

— Kyllä sinne nokipellolle sopii vaikka koko kirkkoväki ja olisi työtäkin kaikille, sanoi Anna Maria.

— Työtä koko kirkkoväelle! Siellä kai on minulle ja Kaarlollekin työtä, jos osaamme tehdä.

— Kyllä siellä se työ, mitä me jälkiväki teemme, on niin yksinkertaista, että sitä osaa tehdä vaikka pappi ja papin rouvakin.

— No minkälaista se sitten on?

— Ei muuta kuin kuokitaan kantojen juuria, joihin kyntäjiltä jää liikkumaton maa. Ja mitä pehmeämmäksi saa kannon juuren muokatuksi, sitä paremman kiitoksen saa.

Rovasti rykäisi tekorykäyksen.

— Nyt minulle jo selviää viikollinen arvoitus, miten sellainen kantoinen maa voi kasvaa niin täyden touon kuin sekin tämänkesäinen ruis on, sanoi hän erityisen painokkaasti.

— Siinä se juuri on, että kun maa laitetaan hyvin, niin maa kasvaa hyvin, sanoi isäntä hienolla ylpeydellä.

Silloin Anna Marian sulhanen nousi ja tarjosi kättä rovastille lähteäkseen kotiin. Rovasti nyt seisaalleen nousten puristi sulhasen kättä ja toivotti suurinta elämän onnea kaikiksi elämän päiviksi. Ja ruustinnakin seuraten rovastin esimerkkiä seisaalleen nousten ja kättä puristaen toivotti onnea.

Anna Maria nousi nyt ja lähti saattamaan sulhastaan.

Rovasti ja ruustinnakin katsoivat akkunasta sitä reipasta paria, kun se yhteistä ryhtiä omaavan näköisenä käveli vainiota pitkin metsän rannassa näkyvää kaitaista tien aukkoa kohti, johon päästyään heti katosi metsän suojaan.

Rovasti ja ruustinna yhä katsoivat sitä metsän aukkoa kohti ja ruustinna sanoi:

— Tuollaiselle ihmisparille ei suinkaan elämä saata olla antamatta parhaintakaan onnea.

— Ei riipu yksin ruumiin ryhdistä, vaan riippuu ihmisen tahdosta, tahtooko ihminen itse olla onnensa seppä, sanoi rovasti ja kääntyi akkunasta pois.

Ruustinnakin teki samoin ja hieman salaisesti huokaisten sanoi:

— Niinhän se on.

Tällä aikaa olivat isäntä ja emäntä poistuneet salista. Rovasti oli ajatellut, että nyt olisi isäntä joutilain ja muutenkin olisi sopivin tilaisuus tehdä selvää saatavista, mutta ei kuitenkaan tänä iltana tahtonut viedä isäntää niin maallisiin asioihin, vaan päätti huomen-illalla ottaa ne puheeksi palattaessa halmeen kynnökseltä. Hän meni vain sinne peräkamariin, jonka auki olevasta akkunasta hieno iltatuuli lietsoi tuomien ja pihlajien tuoksua sisään. Siitä nauttimaan aivan kuin lumoutuneena rovasti istui keinutuoliin. Siihen lähelle tuolille istui ruustinnakin ja sanoi: »Kyllä tämä talo on ihan kukkuroillaan maallista elämän onnea. Minä olen aivan kummia nähnyt sitä näinä päivinä katsellessani. Sitä maidon paljouttakin, niin vähistä lehmistä! Ei ole kuin toista kymmentä oikein lypsämässä, ja illoin aamuin kahdella suurella pöntöllä kannetaan lehmitarhasta maitoa, niin että korennot notkuvat. Erittäin tuolla niityssä olevista lehmistä kolmas kahden hengen kannettava pönttö kannetaan illoin aamuin, mikä kermotaan yhteen. Päivälypsyn maito vain jätetään illallisviiliksi. Silmäsi repeisivät suuriksi, jos näkisit sen voin paljouden, mikä tuolla kellarissa jo on tämän kesän aikuista kesävoita, kun monta monituista tynnyriä jo on täynnä. Ja se onkin koko läjä voita, mikä aamusella aina saadaan kirnusta, eivätpähän ne tynnyrit niin sievään ilman täyttyisi. Kaikki elukatkin ovat niin suuria ja komeita, niin ihmeen kauniita ja kesyjä hevosia on siellä haassakin. Ja kaikki mihin vain silmänsä luo, näyttää ihan uhkuvan onnea ja Jumalan siunausta… Minkätähden on niin harvassa tämmöisiä taloja!»

— Juuri sentähden, että kaikki ihmiset eivät tahdo olla onnensa seppiä. Ei ketään Jumala siunaa runsaammin kuin rehellistä työmiestä, sanoi rovasti ja nojasi suuren päänsä taaksepäin keinutuolin takakaidetta vasten, niin että keinutuoli vei rovastin melkein makaavaan asentoon.

— Mutta on synti ja häpeä, että ihmiset siten tuhlaavat ajallisenkin onnensa. Miten onnellisia ihmiset täälläkin, kaukana pohjolassa, voisivat olla.

Rovasti läppäsi kädellään kasvojansa ja sanoi: »Panepas ikkuna kiinni. Sääskiä, kiusankappaleita, tulee sisään.»

— Ja eikös ynise tuossa yksi, sanoi ruustinna lyödessään käsiään yhteen tappaakseen ikkunasta sisään lentävän sääsken. Sitten hän veti ikkunan kiinni ja sanoi: »Täysipä tämä huone on kasvien tuoksua.» Samassa ilmestyi ovelle Anna Maria ja kehoitti vieraita tulemaan illalliselle.

Kun seuraavana aamuna ensimmäisenä työnä tytöilläkin oli lehmien lypsy ja kirnuaminen ja miehillä oli auroissa korjailemista, niin ei ennen aamiaista lähdetty halmeelle. Laitettiin vain ennen aamiaista lähtövalmiiksi kaikki siellä tarvittavat neuvot. Rovastin noustessa ja mennessä ulos oli tallin edustalla kolmet kärryt, aisat osoittaen tallin ja navetan välistä porttia kohti. Niissä kärryissä kussakin oli halmeen kyntöaura selällään, sahrain kärjet taivasta kohti, ja vieressä useita perunannostokuokkia. Aurat olivat kokonaan puusta, kärjissä vain oli korttelin pituiselta rautaa. Kaikki laitteet, joilla perätkin kiinnitettiin aisoihin, olivat paksuista väännetyistä vitsoista eikä ollut luotinta laisinkaan. Rovasti niitä itsekseen katseli kummissaan eikä olisi tuntenut auroiksi, mutta aisat muistuttivat auraa. Olivat ne ihmeen lapsellisen näköiset ja kysymysmerkiksi jäi, miten noilla maanmuokkaustyötä toimitetaan.

Kun aamiainen oli syöty ja suuri päivälliseväillä täytetty kontti kannettu kärryihin, valjastettiin niitten eteen hevoset ja hevosten jälkeen oli valmiina lähtemään kuusi arkipukuista miestä ja kolme talon tyttöä ja viimeisenä rovasti ja ruustinna. Kaukaa katsojalle se olisi muistuttanut ruumissaattoa, vaikka se olikin vain halmeenkyntöväkeä.

Kun päästiin suuren paloaituuksen sisään, jonka toiseen laitaan oli silmänkantama matkaa, otettiin aurat kärryistä, vietiin ne palolle niin kauas toisistaan, että palo jakautui kolmeen yhtäsuureen osaan. Sitten valjastettiin hevoset aurojen eteen ja kun miehet olivat sitoneet ohjakset auran periin ja tarttuneet kurkien päihin, he kehoittivat hevosia lähtemään. Hevoset lähtivätkin vakavina ja silmät totisina osoitettuun suuntaan kävelemään. Silloin kyntömies kiireimmiten rupesi nostamaan ja laskemaan auraa maahan, niin että jokaisella kerralla nousi maasta palanen irti ja pienimmät kannot ja isojen kantojen hienommat juuret ryskien lähtivät maasta.

Rovastilta ja ruustinnalta pääsi iloinen nauru ja he sanoivat: »Semmoistako se nyt on?» Ja ruustinna yhä katsoessaan menijäin jälkeen sanoi: »Voi ihmettä, mutta kyllä tuossa mies tarkenee myötäänsä nostaessa ja laskiessa auraa.»

— Kovempaa kai tuo on työksi kuin pellon kyntäminen, sanoi rovastikin.

— On kymmenenkin kertaa kovempaa, virkkoi isäntä, ja kovaa se on hevosellekin, kun myötäänsä tarttuu ja pääsee aura eikä se aina tartu yhtä lujaan, vaan väliin aina tarttuu kannon juureen niin, ettei lähde ollenkaan, tai jos lähtee, niin ottaa länget lujalle olkapäihin. Ensikertaiset hevoset eivät rupea tekemään ollenkaan. Niitä taivuttaessa on suuri työ ja joku ei taivu ollenkaan. Mutta nämä meidän nykyiset hevoset sitä tekevät kuin työtään, näettekös, että täyteen askeleeseen ne kävelevät muuten ruumiit jäykkinä tarpeen varalle, että jos aura tarttunee lujempaan, niin tarttukoon.

— Kyllä todellakin nuo hevoset kävelevät ihan nauramattomasta päästä, silmätkin totisina juuri kuin missäkin jännityksessä, sanoi ruustinna.

— Leikitön totuus se on, että lujaa tuo on miehelle jos hevosellekin, mukautti rovastikin.

— Ei se leipä lähde maasta nauramalla, sanoi isäntä ja otti kärryistä kuokan. Kuokka kädessä hän lähti kävelemään kynnökselle ja sanoi: »Nyt se alkaa meidän työmme.»

Kaikki toisetkin kuokkamiehet ottivat kuokkansa ja rupesivat kantojen juuriin rikkomattomiksi jääneitä kohtia kuokkimaan ja isoimpia auran nostamia turpeita kuokkimaan pieniksi.

Sen nähtyään ruustinna huudahti: »Mutta sitä osaan tehdä minäkin!» Hän otti kärryistä kuokan ja mentyään Anna Marian luokse sanoi nauraen:

— Nytkö teillä on morsiamen virkkausneula käsissänne?

— Nyt se on ja tämä toki pysyy talonpoikaistytönkin käsissä.

Rovastikin otti kärryistä kuokan, meni isännän luokse ja rupesi jäykän näköisenä kuin puuhevonen kuokkimaan kannon juurta. Kaikkien suut menivät nauruun, kun ruustinna vaaleassa kesäleningissään ja hanhensulilla koristettu vaalea hattu päässään kuokki kannon juurta. Tuntui siltä kuin hevosetkin olisivat sitä nauraneet. Mutta rovasti ja ruustinna kun tekivät työtä tosissaan, niin kaikki muutkin kätkivät naurunsa suupieliinsä.

Kun kuokkiessa nousi maasta kuiva nokinen pöly, jota tuuli tuprutti ja väliin kohotti maastakin, niin isäntä sanoi: »Kyllä tämä työ ei teille sovi. Vaatteenne pölyttyvät ja tuskin tämä tuhkansekainen nokinen pöly muutenkaan teille on terveellistä.»

— Eihän se salli savinen pelto koreata kyntäjätä. Kyllä tätä ei minulla tule asiaksi asti tehdyksi. Siksi vain, että saatan sanoa, että olen sitä minäkin tehnyt, sanoi rovasti ja lopetti kuokintansa. Mutta katseli kauan aikaa, miten musta palo rupesi muuttumaan aivan mullan näköiseksi. Mustat kannot mulloksen keskelle vain jäivät itsepintaisina tököttämään. Kauan aikaa rovasti sitä katsottuaan kysyi: »Miten tämä sitten siemennetään, kun tähän ei ole vielä kylvetty?»

— Kylvetään vain ja nähkääs, tuolla pientareella odottaa tuo pitkäpiinen risukarhi, sillä kartutaan, että siemen peittyy multaan. Kantojen juuriin, joita ei karhi pääse koskettamaan, peitetään siemen näillä kuokilla.

— No nyt minä olen täysin selvillä ja saatan sanoa muillekin, miten saadaan ruis niin täyteläiseksi kuin tuokin tämänkesäinen ruis. Tunnen paljon oppineeni tänäpäivänä.

— Mitäpä tämä teille lienee opettanut, kun tätä oppia ette koskaan tule tarvitsemaan.

— Minä olen tänä päivänä oppinut enemmän kuin tämän halmeen kyntämisen ja kylvämisen. Minä olen oppinut antamaan maamiehelle suuremman kunnian kuin tähän asti ja teidän talossanne käymättä en ehkä koskaan olisi sitä oppinut.

— Suurempaa kiitosta minä en kaipaakaan, sanoi isäntä ja kuokki edelleen kannon juurta, niin että mutaiset kuokokset kääntyivät nurin.

Sitten rovasti virkkoi hieman arasti: »Voisittekohan tänä iltana lopettaa työnne hiukan tavallista aikaisemmin, että tuumaisimme siitä, mikä viime viikolla jäi kesken?»

— Minä voin lopettaa vaikka paikalla, ei tässä nyt aika niin jäniksen selässä ole, sanoi isäntä. Sitten hän löi kuokkansa maahan niin että varsi jäi pystyyn. Ja kääntyessään lähtemään hän sanoi: »Lähdetäänpä sitten kotiin. Nythän me olemme tehneet sitä mitä hyvin harvat muut ovat tehneet.» Silloin ruustinnakin heitti kuokkansa ja lähti miesten jälkeen halmemaista, halmeen viljelyksestä pellon apuna.

Mutta kun hevoshaan veräjälle tultua ei näkynyt hevosia, niin isäntä huusi: »Nella, Nella!» Silloin lähti pensaikon takaa kolme hevosta, Nella edellä ja varsat perässä tulla lönköttämään veräjälle päin ja veräjää lähetessä silmät vilkkuivat ja korvat luihkivat, että mitähän makeaa niillä nyt on, kun siinä on niin monta ihmistä. Pieni varsa rupesi tavoittelemaan ruustinnan käsiä, kun oli aina naisilta tottunut saamaan jonkin makupalan. Mutta nähdessään, että ruustinnan kädet olivat tyhjät eikä miehilläkään ollut toisillekaan antamista, tyytyi siihen, että rovastinna silitteli sen otsaa ja puhutteli nimeltään. Sen nimi oli Markus. Varsa oli näet Markuksen päivänä syntynyt.

Rovastinkin suuta veti hymyyn hänen puhutellessaan Nellaa ja silittäessään sen kaunista otsaa. »Jo teillä on hyvät ja komeat hevoset. Kenellä toisella lieneekään tällaisia? Mutta eikö kuitenkin ole liikaa tuhlausta aivan joutilaita hevosia näin kesän aikana varsinkin pitää noin lihavina ja syöttää niin paljon kauroja? Kuulin säkillä kannettavan näille kauroja joka päivä.»

Isäntä näpisti paksut huulensa visuun, punalti tummatukkaista suurta päätään ja sanoi varmasti:

— Tallessa ne ovat hevosessa kaurat. Meillä ei olisi mitään, ei kauroja eikä muuta, jos ei olisi hevosia. Ja meillä ei koko talossa olisi mitään, jos ei olisi minua ja minulla hyviä hevosia. Se on niinkuin vanhoilla ihmisillä oli tapana sanoa, että henkensä on hevosessaan, taloutensa vaimossaan.

Sitten isäntä lähti vieraineen kävelemään kotiin ja hevoset palavin silmin jäivät pystypäisinä katsomaan jälkeen. Nella päästi ikävöivän hirnahduksen, kun se jätettiin eikä ollut mitään annettu. Mutta isäntä vain käveli ja sanoi: »Kyllä ei ole nälkä, aamusella olette saaneet kaura-annoksen ja siellä on heiniä, kun vain viitsitte nyhtää maasta.»

Salin pöydällä oli vastatullut posti, jossa oli kaikkien puolueitten lehtiä. Rovasti lehtiläjän nähtyään tarttui ensiksi Suomettareen ja itsekseen sanoi: »Suometarkin.»

Isäntäkin tuli ottamaan sanomalehteä käteensä, pani silmälasit päähänsä ja istui tuolille lukemaan.

Rovasti istui keinutuoliin ja sanoi: »Teille tuke kaikkien puolueitten lehtiä?»

— Niin. Eihän niitä puolueita eikä niitten varsinaista sielunelämää tuntisi, jos ei niitten lehtiä lukisi, sanoi isäntä.

— Se on totta se, mutta mihinkä puolueeseen te itse lukeudutte?

— En mihinkään. Kaikilla on se yhteinen vika, että tahtoisivat hallita toisia. Kaikki puolueet tahtovat päästä voittamaan toiset ja siten saamaan tohvelinsa alle voitetut.

Kun rovasti oli tutkinut Suometarta ja Helsingin Sanomia ja Mooses katsellut Työmiestä, Liitto-lehteä ja lopuksi Suometarta, jonka rovasti oli jättänyt pöydälle, kyllästyi lopulta kumpikin sanomalehtiin. Isäntä heitti lehden pöydälle ja sanoi: »No tehdäänpä nyt selkoa niistä asioista. Minun pitää tästä vielä lähteä sinne työmaalle.» Sen kuultuaan rovastikin heitti sanomalehtensä pöydälle ja sanoi: »Tehdäänpä sitten.» Hän otti sitten povitaskustaan taskukirjan ja lyijykynän ja toisessa kädessään pitäen avattua taskukirjaa ja siitä katsoen alkoi sanomalehden laitaan tehdä numeroita. Tuokion perästä hän sanoi: »Lieneekö se oikein? Minulle on ilmoitettu teillä olevan kaksikymmentäviisi lehmää ja näissä toisissa taloissa vain viisi kumpaisessakin.»

— Meillä on kolmekymmentäkaksikin aikuista, mutta noissa toisissa taloissa asuu nykyään loisasukkaat ja niillä on vain yksi lehmä kummassakin talossa. Minä niistä suoritan maksun kuten muutkin saatavat niistä taloista.

— Siis kaikkiaan neljäkymmentä viisi… Neljäkymmentä viisi naulaa voita aina vuodessa eli kolmelta vuodelta sata kolmekymmentä viisi naulaa voita ja nykyisen hinnan mukaan naula … markkaa … penniä ja sata kolmekymmentäviisi naulaa … markkaa … penniä ja se kolme kertaa … markkaa … penniä ja yhdeksän juustoa, yhteensä … markkaa … penniä ja yhdeksän vasikan nahkaa yhteensä … markkaa … penniä… Sitten talvisaatavat sen mukaan kuin entisen rovastin kantokirjoista olen tänne merkinnyt. Näistä kolmesta talosta kolmelta vuodelta tekisivät yhteensä … markkaa … penniä. Ja kaikki yhteensä…

Nyt ennenkuin rovasti kerkisi laskea yhteen ja sanoa summan, ruustinna tuli kiirein askelin pirtistä ja sanoi: »Juustoja ei saa panna lukuun, ne olemme syöneet täällä ja nytkin nuori emäntä on paraikaa paistamassa juustoleipiä aivan meidän tähtemme.»

— No. Todellakin pyyhitään ne pois, sanoi rovasti ja sitten tuokion kuluttua heitti lyijykynänsä pöydälle, nojautui selkäkenoon istuimellaan ja hetken mietittyään sanoi: »Näkyisi kaiken kaikkiaan tekevän tuhat kuusisataa ja vähän ylikin, mutta minä heitän kahdeksaansataan näin vieraanvaraiseen taloon ja muutenkin, kun se tulee suosiolla ja mielellä hyvällä.»

— Minä voin maksaa kaiken. Niitä on köyhempiä maksajia, lahjoittakaa niille, sanoi isäntä päättävästi ja nousi aukaisemaan kaappiaan.

— Ei, en minä ota kuin sen minkä olen määrännyt, sanoi rovasti, mutta isäntä ei sitä kuunnellut, toi vain rovastin eteen kolme viisisatasta ja yhden satamarkkasen ja sanoi:

— Kyllä sitä minä voin maksaa täydenkin, mutta ajatelkaas itsekin esimerkiksi, jos noitten toisten talojen asukkaat olisivat itse maksajia ja yhdestä lehmästä maksaisivat juustot, voit ja vasikan nahat, niin se olisi vaikeampaa kuin minulla kolmenkymmenenviiden lehmän isännällä.

— Sen hyvin ymmärrän ja sellaiset maksajat olen kerrassaan pyyhkinyt kirjoistanikin pois, sanoi rovasti työntäessään yhden viisisatasen erilleen. — Ottakaa nyt edes tuo viisisatanen takaisin.

— En ota, kun se on teille tuleva, sanoi isäntä jäykästi, — meillä annetaan keisarille mikä keisarin on. Ajatteli sanoa: — Ja Jumalalle mikä Jumalan on, mutta sitä ei kuitenkaan sanonut.

Rovasti kuitenkin hieman hymysuin jatkoi: »Ja Jumalalle mikä Jumalan on.» Hän otti sitten sen viisisatasen sinne toisten joukkoon ja sanoi: »No tottapa sen minä sitten korjaan.» Mutta samassa tuntui povessa pahalta, että oli ottanut sen rahan ja ensinnäkin niin korkean hinnan mukaan hinnoittanut saatavansa. Tuntui kuin isäntä vieläkään ei häntä tuntisi eikä hänkään isäntää. Sitten rovasti istui keinutuoliin ja kysyi: »Eikö nämä toiset talot ole tiloilleen yhtä hyvät kuin tämä tila, kun ne ovat joutuneet omistajainsa käsistä pois?»

— Ovat yhtä hyvät ja paikoin paremmatkin. Peltomaatkin ovat savisemmat eivätkä ole niin lannanvaativia kuin nämä tämän talon, jotka ovat hiekkaisempia ja enemmän lannansyöviä. Mutta ei tehty työtä, juotiin ja laulettiin ja tansseja pidettiin. Talven aikana oltiin kulkevinaan työansiolla tuolla kahden tai kolmenkymmenen penikulman päässä työpaikoilla, sieltä saadut vähäiset tähteet, mitä niitä kotiin tuli, sulivat ylellisyysnautinnoissa kuin kuumille kiville eivätkä näkyneet missään. Meille oli käsi, jalka niin syömisen kuin siemenenkin suhteen, joten meille vuosi vuodelta velkaantuivat ja minun täytyi ottaa koko tilat ja päästää asukkaat sinne, missä niitten aika näkyi paremmin kuluvan kuin kotona. Se kyllä oli minulle mieleinen vahinko. Sillä tämä talo on nyt parhaillaan. Tytöt tuosta yksi kerrallaan alkavat siirtyä pois. Pojat tuovat uusia tulokkaita, niillä alkaa tehdä mieli omiin oloihin ja siltä varalta olen kahdelle pojalle varannut nämä Leppimäen tilat ja kahdelle pojalle tässä tilassa on tilaa, vaikka minun kuoltuani jakaisivatkin. Siis neljälle pojalle on tilaa. Viidennestä, tuosta Antista, ei näytä tulevankaan tavallista maamiestä, se on aivan pienestä pahasta harrastanut kaikenlaista kaperrusta, maatyö on kaiken aikaa ollut niskantakaista, vaikka työttömiä käsiä se ei pidä. Se on sekä puuseppä että rautaseppä. Ja tällaisessa talossahan tuota löytyy työtä Antinkin laiselle tekijälle, sillä meillä tehdään kaikki kotona, ainoastaan padat ja kahvikupit ostetaan. Kahvipannutkin tehdään kotona, siis aivan lusikasta kuokan varteen asti kaikki.

— Ovatko nämäkin huonekalut kaikki kotona tehtyjä?

— Kaikki. Tuo minun kirjakaappini tuolla kamarissa on Honkaniemestä isäni tuoma.

— Hyvästi tehtyjä. Kerrassaan hyvästi tehtyjä. On kai Antti ollut jossakin opissa, ei luulisi, että hän aivan sormestaan on imenyt tuon taidon.

— Kylläpä se on melkein sormestaan imenyt. Tosin yhtenä talvena oli tuolla Siuruan kylällä kiertävä veistokoulu, jossa se oli nelisen viikkoa, mutta ei se siellä tainnut paljoa viisastua, sillä se oli jo samanlainen nikkari ja seppä lähtiessään kuin tullessaankin. Muuten sillä on Antilla tapana tehdä valmiiksi, mitä tekee, tekipä vaikka lusikan tai kirvesvarren. Niistä ei puikot pistele, kun se heittää käsistään.

— Kumma, kun ette ole sellaista poikaa laittanut kouluun?

— Kouluun… Juuri kuin herroja ei olisi enemmän kuin tarpeeksi ilmankin. Sitäpaitsi herroja pakoon lähdin isävainajan kanssa Honkaniemestä ja niitä paossa olen täällä kohta neljäkymmentä vuotta ollut, eikä tule ikävä herrojen maailmaan.

— Vai sillä lailla! Nyt minä muistan, mitä olen muutamien vanhojen ihmisten kuullut kertovan siitä kenraalikuvernöörin ja isänne välisestä seikkailusta. Tappoivatko ne hevosen?

— Tappoivat niinkuin erämaan sudet.

— Eivätkä maksaneet?

— Vielä mitä. Senaattiin asti riideltiin, meni hevonen ja monta tuhatta markkaa käräjänkäyntiin niinkuin kaivoon, ettei koirakaan perään haukkunut.

— Eipä kumma, jos siitä olette katkeroitunut yli äyräittenkin. Kerrotaanhan, että olette tulleet vihaiseksi kaikille herroille ja vieläpä kaikelle sivistyksellekin.

— Sivistyksellekin?… Sivistys ja herrat ovat tykkänään kaksi eri asiaa.

— Hm. No mitenkä niin? sanoi rovasti leikillisesti nauraen.

— Tunnen niitä kestikievariajoilta ihan kuormakaupalla, sillä ei tukkijätkienkään matkapuheet ole ruokottomampia kuin herrojen, ja siinä suhteessa ovat ihan kuvernööristä alimpaan tukkiherraan asti kaikki tohtorit ja viisaustieteen maisterit aivan kuin samasta pölkystä leikeltyjä. Ei niitten mielestä kievarin palvelijatyttö, eipä talontyttö, eipä vielä talon emäntäkään ole suuren arvoinen eikä liian hyvä vaikka kuinka alhaisten tekojen välikappaleiksi.

— No niin, silloin neljäkymmentä vuotta sitten, mutta ei se nyt ole enää niin.

— Jokainen sanomalehden numero antaa tietää, että nyt ei ole sen paremmin. Ei pahimmat mustalaisetkaan häväise ja solvaa toisiaan ilkeämmin kuin sanomalehtiherrat toisia puolueita ja toisin ajattelevia. Ja lukeutuvathan sanomalehtiherratkin sivistyneihin.

— Tätä nykyä erittäinkin kaikki sanomalehdet ovat tavattomassa kiihtymystilassa ja sättivät toisiaan liiaksi. Toisten täytyy puolustautua ja niin menee paperille ja painoon sanoja, joita hetken kuluttua tuskin kirjoittaja itsekään hyväksyy, mutta syötyä ei saa takaisin, sanoi rovasti.

Ruustinna tuli nyt juosten salin ovelle ja henkeään pidättäen sanoi: »Muori tekee lähtöä taivaallisen isän kotiin, tule sinäkin Kaarlo katsomaan.» Sen sanottuaan hän pyörähti ulos ja samassa näkyi juosta hynttyyttävän pihan perällä olevaan aittaan, jonka matala ovi oli auki. Ihmisiä näkyi ovelta.

Isäntä ja rovastikin ruustinnan sanat kuultuaan hypähtivät seisomaan ja lähtivät kiireimmän kaupalla ruustinnan jälkeen ja aittaa lähestyttäessä rovasti sanoi: »Ei saa hälistä, kaikkien pitää olla hiljaa!»

Hiljaa hiipien he nyt menivät aittaan, missä muori makasi sängyssä. Rinta vielä harvakseen kohoili ja silmät suurina kirkkaasti katselivat ylöspäin ja huulet liikkuivat. Rovasti sanoi hiljaa, tuskin toisille kuuluvasti: »Kirkkaus taivainen näkyy hänelle… Me hänen silmistään näemme kuin peilistä, mutta hän jo näkee Isän kasvot.» Silloin muorin rinta pari kertaa korahti ja taukosi liikkumasta, leuka hervahti, niin että suu jäi auki, silmät sammuivat ja jäivät puolittain auki. Rovasti liitti kätensä ristiin ja luki isämeidän ja herransiunauksen.

Isäntä siirtyi nyt muorin silmiä painamaan kiinni ja sanoi:

— Minulla on kunnia painaa äitini silmät kiinni. Muistan miten tämä viimeisen tyttärensä lähtiäisissä itkien sanoi: 'Lieneekö lapsiani viimeisellä hetkelläni painamassa minun silmäni kiinni?'

Isäntä sitoi vaatteella muorin leuankin, niin että suu tuli tavalliseen asentoon, ja muori makasi kuin nukkuva, rinta vain ei liikkunut ja kuolon hieno huntu peitti kasvot.

Kun rovasti näki, että kaikki oli valmista, hän sanoi: »On mielestä lähtemätöntä saada seistä autuaana kuolevan vuoteen vierellä», ja alkoi veisata vanhan virsikirjan virttä »Mä nukun haavoin Kristuksen.» Sen veisattuaan hän piti pienen kiitosrukouksen, jonka päätyttyä lähdettiin aitasta ja painettiin ovi lujaan kiinni.

Aitasta tultuaan emäntä kantoi kahvipannun salin pöydälle ja Hetvi tuoden juustoleipävatia sanoi: »Tätä juustoleipää paistaessa ei tiedetty, että niin paljon tapahtuu ennen tämän syöntiä, kuin on tapahtunut.»

— Kyllä minä tänä aamuna aloin luulla, että pitkä uni on muorilla alussa, sanoi emäntä, kun viime yönä ei kuulunut olleen ollenkaan liikkeellä eikä vielä aamiaisen aikana tajunnut mitään, kun minä herättelin syömään. Jalatkin olivat kylmät kuin ainakin ruumiin jalat ja muutenkin näytti kuolon haamu olevan kasvoillakin. Ei ole muuta sanomista kuin että hyvä on näin hänelle itselleen ja meille. Kaksi pitkää vuotta on kesin talvin yötä päivää pitänyt vartioida paremmin kuin pientä lasta, ettei menisi eksymään. Talvellakin, jos meni yöllä ulos, niin ei osannut takaisin. Kartanon toisilta seiniltä alkoi haparoida ovea.

— Eihän sitä muuten sanottaisikaan, että kahdesti on ihminen lapsena, sanoi isäntä ryyppiessään kahvia ja pureskellessaan juustoleipää.

— Mutta sitä suurempi ilo täyttää nyt sydämenne, kun palveltavanne nyt aivan odottamattomana hetkenä pääsi rauhaan ja te palvelijat jäätte rauhaan. Rauhan Jumala on teitä siunaava, kun loppuun asti olette kärsivällisesti kuormanne kantaneet, sanoi ruustinna tyhjiä kuppeja laskiessaan pöydälle ja pureskellessaan viimeistä juustoleipäpalaa.

Isäntä sai nyt kahvinsa juoduksi ja sanoi: »Minun täytyy lähteä työmaalle ja toimittaa Antti arkun tekoon. Keskiviikkona tehdään äidille viimeinen palvelus.»

— Mutta miten täältä ruumis saadaan tuonne Siuruaan, kysyi rovasti.

— Neljä miestä tangossa vuoroin kantaa, kaksi aina kerrallaan ja toiset levähtävät, kävelevät joutilaina siksi kunnes kantajat väsyvät, sitten tulee toisten vuoro. Se keino on ainoa mahdollisuus, sanoi isäntä ja lähti.

Isännän mentyä vielä emännät vierailleen pitkän aikaa kertoilivat muorin elämäntapoja. Mielellään niitä kertomuksia rovasti ja ruustinna kuuntelivat, kun niistä ei elämän kehnoja varjopuolia tullut esiin ollenkaan. Niitä kertomuksia kuullessa syntyi kuulijan sielun silmäin eteen täydellisesti pyhitetyn ihmisen ja äidin kuva, jolle rovasti tunsi viimeisen voitelun antaneensa. Siitä tietoisuudesta hän jäi iloitsemaan, kun emännät viimein lähtivät asioilleen.

Vanhasta pirtistä rupesi kuulumaan lautojen pitelyä, sahausta ja höyläystä, mistä tiedettiin Antin tulleen arkun tekoon. Sinne meni rovastikin katsomaan ja mielestään vähän puhelemaankin, kun oli vielä talon nuorten miesten kanssa tuskin kolmea sanaa vaihtanut. Mutta Antti ei välittänyt rovastista mitään, avopäin ja paidan hihat käärittyinä yläpuolelle kyynärpäiden höylätä kuosmitti arkun sivulautoja ja rovastin kyselyihin vastasi vain »on» ja »ei» eikä päätäänkään kääntänyt työpaikastaan muualle, hartiavoimin vain puski pitkäpäistä höyläänsä ja korkealle syöksyivät lastut höylän kurkusta.

Rovasti ei Antin seurassa kauan viipynyt, vaan lähti kävelemään pitkin järven rantaa ja osui siellä talon sikatarhalle, joka oli aidattu järveen asti, jotta siat pääsivät järveenkin, jos tahtoivat. Siinä tarhassa rovasti näki kolme niin suurta sikaa, ettei eläissään ollut niin suuria nähnyt. Ja kymmenen oli tavallista aikuista sikaa. Valkeita porsaita vilisi pensaikko täynnä eikä niiden määrästä saanut selvää muuta kuin että niitä oli paljon. Kauan aikaa rovasti siitä yli aidan katseli niiden hyörintää ja itsekseen ajatteli, että ei ole kumma, jos perheen päivällispöydässä kesälläkin kukkurapäiset lihakeittokupit höyryävät. Rovasti koetti arvailla sikalauman arvoa taloudessa, mutta kysymysmerkiksi se vain jäi. Sen vain sai arvatuksi, että tuskin oli Tepaston pitäjässä toista taloa, jossa olisi tuollainen sikatarha sikoineen.

Sitten rovasti lähti verkkaisin askelin keppiään käsissään pyöritellen kävelemään taloon päin, vaikka hän ei ollut päättänyt sisällekään mennä, kun siellä ei ruustinnakaan ollut. Tämä näet käpperehti emäntien mukana milloin missäkin. Rovasti ei tiennyt itsekään, mihin oikeastaan kävelisi. Ei haluttanut mennä Antinkaan työpaikkaan, kun tuo oli niin umpimielinen. Ilta oli kuitenkin saatava kulumaan, kun ei tullut lähdetyksi kotimatkallekaan yötä vasten. Nyt oli rovasti saapumassa kartanoon, kun talon lehmien kellot rupesivat kuulua rämisemään vaaran rinteeltä. Sen kuultuaan Hetvi koetti esiliinansa taskua, oliko tulitikut mukana, ja kiirein askelin hän lähti lehmitarhaan suitsusavun laitamaan. Sinne Hetvin mukaan kiirehti ruustinnakin ja melkein huutaen sanoi:

— Etkö sinäkin, Kaarlo, tule tämän talon lehmiä katsomaan?

— Lähdenpä kylläkin, sanoi rovasti ja lähti pitkin askelin astumaan ruustinnan jälkeen. Ruustinna jäi nyt odottamaan, kunnes rovasti tapasi, ja lähtivät sitten rinnakkain kesantopellon nurmista piennarta kävelemään. Pellon takana lepikkoisen rinteen alla olevalle lehmitarhalle he saapuivat vasta, kun Hetvillä oli kannoista ja risuista koottu kasa riehakassa tulessa ja hän rupesi sitä kattamaan turpeilla ja mullalla niin umpipäähän, että maanrajaan kantojen lomaan jätti vain pienen aukon, josta turpeitten ja mullan alla palava tuli sai ilmaa. Silloin rupesi tupruamaan vaalean harmaata savua kuten sysihaudasta, ja lenseä etelätuuli levittäen sitä laajaksi usvaksi rupesi kaatamaan vaaran rinnettä kohti, mistä lehmätkin olivat tulossa. Lehmät tunsivat savun hajun ja lähtivät kilvan tulla hölkkäämään, niin että maa jytisi ja kellot kalkattivat. Kun ne alkoivat saapua lähelle suitsua, niin paarmat ja kärpäset erosivat lehmistä ja ihan horisevana pilvenä kohosivat ilmaan ja tuulen ajamana lensivät tietymättömiin. Suuri sonni asettui nyt etumaiseksi suitsun viereen, niin että olisi luullut läkähtyvän savuun, mutta sonni ei ollut savusta tietävinäänkään, murjotti vain savun sisässä, niin että tuskin näkyi koko elukkaa.

Hetvi se yhä multaa lisäillessään suitsun harjalle lapiollaan heristi sonnia ja sanoi: »Tuo se paraskin lypsikki aina laittautuu rintapaisteelle etumaiseksi juuri kuin sillä olisi joku etuoikeus siihen. Mutta varohan, jos Hopitenkaa haluttaa tulla siihen sinun paikallesi, niin taulametsään tulee lähtö. Nyt siinä ehkä saanet olla, kun tuuli painaa savun alas ja jokainen saa seistä savussa.»

— Mikä se on Hopitenka? kysyi ruustinna.

— Tuo kailoposki tuolla kyytön takana, jonka selkä on korttelin verran ylempänä kyyttöä. Se kun punaltaa päätään ja tuhahtaa sieraimiinsa, niin hengestä älyää sonnikin eikä kysele kyytiä.

— Se on sen näköinenkin. Mutta onhan siellä muitakin yhtä suuria ja vankkoja.

— On siellä kyllä. On tuokin Omena tuolla, jolla on vaskikello kaulassa, niin suuri ja vankka kuin Hopitenkakin, mutta Hopitenka se kuitenkin on kuningas tässä valtakunnassa.

— Se taitaa olla luonnon laki, että lehmikarjassakin pitää olla yksi, jota kaikki tottelevat, sanoi rovasti.

— Niin se näkyy olevan, että yksi se on joukon pää. Hopitenka se pitää lähdöstäkin huolen. Jos olisitte katsomassa, kun ne tässä lypsännän jälkeen vähän aikaa makaavat ja märehtivät, niin näkisitte, miten se Hopitenka ensimmäiseksi nousee ja remauttaa kelloaan. Silloin kaikki heräävät ja alkavat pyrkiä jaloilleen, vaikka monet makaavat ihan rankana pitkin pituuttaan tai päät kyljissä, silmät ummessa. Silloin se Hopitenka lähtee verkalleen kävellen mennä lojottamaan metsään ja toinen toisensa perästä lähtee jälkeen, niin että koko karja on yhtenä jonona. Tuo pieni sonni, joka tuolla takimmaisena tylsän näköisesti katselee, se on aina viimeisenä hännänhuippuna sekä metsään mennessä että metsästä tullessa.

— Todellakin katselee tuo sonni niin tylsän näköisesti. Siinä päässä ei näytä elämän huolia paljon olevan, virkkoi rovasti ja naurussa suin katseli sonnia, kun se jäykkänä kuin puuhevonen seisoi ja leuat märehtiessä verkalleen liikkuivat.

Nyt Hetvi näki, että tytöt tulivat halmeelta lehmien lypsämään, ja niin hänkin lähti talosta lypsyastioita hakemaan, mutta rovasti ja ruustinna jäivät lehmitarhaan ja istuivat aidanvierellä oleville isoille kiville, jotka aikoinaan oli pellon ojasta nostettu ja vyörytetty siihen.

Lypsäjät tulivat jo astioineen ja heittivät pönttönsä ja korentonsa aidan vierelle, missä rovasti ja ruustinna istuivat. Hopitenka, Helmikki, Omena ja Kullanruusu alkoivat katsella yli muitten kuin huomauttaakseen, että he tässä ovat ensimmäiset.

Sanko toisessa ja jakkara toisessa kädessä Hetvi seisahtui lähelle pönttöjä ja sanoi: »Tulehan nyt Hopitenka sieltä savun alta vähän syrjempään, niin kevennetään alaisiasi. Kyllä siellä onkin taas läikkä maitoa.»

Tytötkin seisahtuivat sankoineen ja jakkaroineen sinne aidan sivulle, johon ei niin paljon tullut savua, ja nimeltään kutsuivat kukin lehmänsä, jotka tulivatkin kuin käsketyt lypsäjäinsä luokse.

Kun lypsäjät laskivat matalat jakkaransa maahan ja istuutuivat niille lypsämään, niin lehmät suurilla karkeilla kielillään rupesivat lypsäjäin kupeita ja olkapäitä harvakseen nuolla lopsimaan ja sitä kesti siksi kunnes lypsäjät maitosankoineen nousivat pois. Hopitengan alta noustuaan Hetvi taputti Hopitenkaa poskelle ja sanoi herttaisesti: »Sinä lehmä kulta olet niin hyvä.»

Kun Hetvi oli maitosankonsa tyhjentänyt ruustinnan luona olevaan pönttöön, hän puheli, että »nuo lehmät tuolla nuolemisellaan kuluttavat paljon vaatetta, mutta niitä ei voi kieltää, kun ne sen tekevät kiitokseksi lypsämisestä. Katsokaahan tätä minun lypsynuttuni kuvetta ja tätä olkapäätä, miten ne ovat aivan kuluneet, vaikka nuttu on näin uusi.»

— No kyllä tuommoiset maitosangolliset palkitsevat, vaikka yhdessä illassa menisi koko nuttu, sanoi ruustinna hymyillen. Minkä verran luulette olevan sitä Hopitengan maitoa?

— Siinä kymmenen litran korvilla sitä on. Tämä sanko vetää kaksitoista litraa, ja vaahtoineen tämä oli laitatasana.

— Ja huomenaamunako saman verran?

— Ei juuri aivan. On se aamulypsy hieman antoisampi, mutta ei paljon.

— Siis kaksikymmentä litraa päivässä, se on todellakin läikkä.

— On se vieläkin, vaikka se on maaliskuussa kantanut. Parhaillaan ollessa kun lypsetään neljä kertaa päivässä, saadaan siitä kaksikymmentäkuusikin litraa päivän osaksi.

— Onkohan tuo totta? virkkoi rovasti toisella suupielellään nauraen.

— Vallassanne on uskoa tai olla uskomatta, sanoi Hetvi hieman naurahtaen ja otti taas sangon toiseen ja jakkaran toiseen käteensä ja ystävällisesti sanoi: »No tulepa sinä Maatikki muoriseni tänne. Sinäkään sitä et tule tyhjin nahoin metsästä kotiin.»

Kun Maatikki kuuli nimeään mainittavan, työntyi se heti savun seasta ja pöllähti Hetvin eteen. Ja kun Hetvi istuutui jakkaralleen ja rupesi lypsämään, niin Maatikki rupesi nuolemaan Hetvin kuvetta juuri kuin se olisi kuulunut asiaan.

Halmeen kyntömiehet tulivat nyt nokisina ja pölyisinä taas päästäkseen saunaan puhdistautumaan. Mutta kun isäntä näki rovastin ja ruustinnan olevan lypsäjäin luona, niin poikkesi sinne ja rovastin luokse tultuaan nauraen sanoi: »Maitopöntön vartijoiksiko nyt ovat rovasti ja ruustinna joutuneet?»

— Niin on käynyt, mutta käyköön, ei sureta. On sangen mieluista nähdä lehmästä kerralla lähtevän niin paljon maitoa, kuin noista lähtee.

— Kyllähän niistä lähtee, myönteli isäntäkin ja hymyillen katseli karjaa.

— Vaimoni tässä on tuuminut, että minun pitäisi joku lehmä ostaa teiltä, esimerkiksi tuo kailoposki, se näyttää kaikkein täysimmäksi sangon lypsävän.

— Hm. Sillä te ette tee mitään.

— Miksikä ei?

— Siksi että se on paljoruokainen lehmä. Hopitenka lypsää paljon, mutta se ei ole hänen ansionsa, se on laitumien ansio. Kun päälle polven kävelevät heinikoissa ja vieläpä tuhkan voimalta kasvaneissa heinikoissa, niin se sieltä saa isonkin vatsansa täyteen. Ja kun se sen saa verrattain vähässä ajassa täyteen, että väliin joutuu lepäämään, niin sen ruoan täytyy muuttua maidoksi ja vieläpä rasvaiseksi maidoksi. Mutta jos Hopitenka vietäisiin huonommille laitumille, niin se tuskin saisi elääkseen, maidosta ei puhettakaan. Tuo Heluna tuolla, tuo laukkiotsainen, se lypsää melkein yhtä paljon kuin Hopitenka ja syö tuskin puolta vertaa.

— Möisittekö sitten tuon Helunan? Vaimoni sanoo, että hän ei lähde täältä lehmättä.

— Miksikä ei. Mutta täältä ei saa Tepastoon kesällä lehmää kuin kymmenien penikulmien kiertomatkan kautta. On parasta se lehmän kauppa jättää talveen. Silloin sopii valita karjasta mikä miellyttää, joko nuori tai vanha, tai varhain tai myöhään kantava, se on minun neuvoni.

— Taitaapa olla se sentään paras neuvo, kun on niin hankala matka sinne Tepastoon, myönsi rovastikin.

Nyt oli lehmät saatu lypsetyiksi, ja lypsäjät lähtivät raskaita maitopönttöjään korennoissa kantamaan ja toisissa käsissä oli vielä täydet sangot, kun pönttöihin ei kaikki maito sopinut. Ruustinnakin lähti maidonkantajain mukaan. Isäntä kääntyi hänkin lähtemään maidonkantajain jälkeen, mutta seisahtui, kun rovasti kysyi:

— Tokko teillä kesällä käytetään lehmiä navetassa laisinkaan?

— Käytetään sateella, mutta ei kuivalla säällä. Katsokaas, tuolla tuo suoja, jossa katto on kalteva neljälle taholle, on meidän kesänavetta, johon viedään lehmät sateella. Kun ovi vedetään kiinni, se on melkein pimeä, Tuossa harjan huipussa on ainoa aukko, joka antaa valoa. Siitä aukosta lentävät kaikki hyönteiset ilmaan ja lehmät jäävät rauhaan kuten nytkin tuossa. Katsokaas kuinka ne nyt tuossa rauhallisina makaavat, kun savu on ajanut kaikki hyönteiset metsään. Ne kun siinä parisen tuntia märehtivät ja nukkuvat, niin sitten lähtevät yösyöntiin ja aamulla taas kuuden aikana ovat tässä takaisin. Kyllä tuo Hopitenka tietää, milloin kello on kuusi niin illalla kuin aamullakin. Kun minä aamulla nousen neljän aikaan, niin ensimmäiseksi työkseni kokoan lehmien jättämät lannat noihin kasoihin ja tästä suitsun pohjasta luon tuhan sekaan. Sama tehtävä on sitten aamiaisten aikana, kun lehmät ovat menneet päiväsyöntiin. Siitä tulee paksumutaisen ojamaan lantaa semmoista, että tuskin auringon alla on parempaa. Ei tarvitse panna kuin sen verran, että maalla näkyy, niin kaura kasvaa niin että ähkyy. Kesänavetassa lannat sekoitetaan kuivan mudan kanssa. Siellä otetaan virtsakin talteen. Täällä ne tämän maan lannoittavat virtsallaan. Talvella vedetään vähän mutaa, keväällä kynnetään se mullan sekaan ja kylvetään kaura, ja se kasvaa miestä pitkän kauran. Tällä tavalla tulee joka kesä yksi sarka valmiiksi lannoitettua peltoa. Nähkääs, näin pitkältä on jo tänä kesänä tullut. Ja tässä on nyt suitsu tänä iltana, mutta aamulla on täällä eri paikassa, missä taas maan kamaraturpeet poltetaan tuhaksi. Siten se jatkuu päivä päivältä ja viimein on syntynyt valtainen sarka peltoa juuri kuin pilvestä pudoten. Ei maksa mitään.

— Onko opintomatkailijoita koskaan käynyt täällä?

— Hm. Vai opintomatkailijoita! Minusta ei tahdo kukaan oppia, kaikki pitävät minua paljaana työhulluna. Silloin kun tulevat ruistynnyriä, kahta tai kolmea tahtomaan velaksi, sanovat minua isännäksi, mutta kun sen ovat saaneet, sanovat minua vain Moosekseksi, sanoi isäntä ja lähti kävelemään kotiinpäin, missä pojat jo kilpaa juoksivat saunaan.

— Vai niin pian muuttuu ääni kellossa.

— Niin muuttuu.

— Sanokoot miksi sanovat, mutta minä sanon, että te olette ison talon isäntä ettekä vain paljas Kentän Mooses. Kävin äsken teidän sikatarhassanne ja sen sanon, että lähellä ei ole sellaista toista, ja nyt olen nähnyt teidän karjanne. Olisi soma tietää, paljonko tuo karja yksinään antaa tuloja, puheli rovasti isännän jäljessä kävellessään.

— Kyllä se vuoden lopussa tiedetään aivan pennilleen. Viime vuonna tuli karjasta sikoineen viisikymmentä kahdeksan markkaa kuusikymmentä kaksi penniä jokaiselle vuoden päivälle.

— Viisikymmentä kahdeksan markkaa kuusikymmentä kaksi penniä. Se 365 kertaa, sanoi rovasti ja otti povitaskustaan taskukirjan ja lyijykynän, jolla kirjansa lehteen rupesi tekemään numeroita. Tuokion kuluttua rovasti melkein huudahtaen sanoi: »21 396 markkaa ja 30 penniä vuodessa. Se on sievä summa ja täällä erämaassa! Mitä sitten, jos esimerkiksi tuo karja olisi vaikka Tepaston kirkonkylässä, jossa jokainen maitolitra saataisiin myydyksi markasta litra vähintäänkin. Se paukahtaisi vielä eri äänellä.»

— Sentähdenhän meillä on paljon sikoja ja vasikoita, kun ei ole mihin panna kermottua maitoa. Mutta tuottavat ne siatkin jotakin lopuksi. Kolmetuhatta markkaa saatiin viime vuonnakin sianlihoilla ja tänä vuonna luulen saatavan enemmänkin. Ja porsaista ja liioista vasikoista saadaan hyvää syömistä.

— Se on totta se, myönsi rovasti eikä jatkanut puhetta, kun näki, että isännällä oli kiire kylpemään.

Kun illallinen oli syöty, rupesi vanhasta pirtistä Antin höyläys kuulumaan, mistä tiedettiin, että Antti aikoo läpi yön tehdä arkkua. Kaikki muutkin olivat tavallista virkeämpiä eikä näkynyt kukaan kiirehtivän yölevolleen. Toimiteltiin vain pieniä tehtäviä, mitä mikin. Rovasti ja ruustinnakin, vaikka heillä oli huomisaamuna aikomus jo varhain lähteä kotimatkalleen, illan viileydestä nauttien istuivat kuistin penkillä ja lukivat isännän kirjakaapista otettuja kirjoja.

Kuudes luku.

Saunajärvi oli niin tyyni, että järven takaa kuvastuvan metsän pienimmät oksat ja yksityiset lehdetkin erotti järven pinnasta. Puitten latvoilta ruusunpunainen aurinko suurena paistaa heloitti ja loi silkinhienon, läpinäkyvän verhonsa järven pintaan, huoneitten kattoihin, puihin ja pienimpiin lehtiinkin. Järvi ei ollut koskaan ollut houkuttelevampi kuin nyt. Isäntä oli pannut pienet saappaat avonilkkaisiin jalkoihinsa ja paitahihasillaan avopäin ilmestyi kartanolle ja luhdin portaalla ompeleville tytöille sanoi: »Tulkaapa joku soutamaan, viemme muutamia verkkoja tuonne virran alle, näkyvät kalat olevan hyvin liikkeellä järvessä.»

Anna Maria kerkesi ensimmäiseksi ja sanoi: »Pitääpä lähteä, että saadaan lohikeitto aamiaiseksi.» Sen sanottuaan hän lähti isänsä jälkeen rantaan.

Rovasti ja ruustinna syventyneinä kirjoihinsa eivät olleet tulleet huomanneeksi auringon luomaa luonnon kauneutta, mutta nyt isännän puheen kuultuaan ruustinna heitti kirjan helmaansa ja tuli katsoneeksi ympärilleen luontoon ja järvellekin ja huudahtaen sanoi: »Voi miten tuo järvi on kaunis, emmekö saisi tulla mukaan? Ehkäpä Kaarlo osaa soutaakin, ettei Anna Marian tarvitse lähteäkään.»

— Kyllä, kun otetaan isompi vene, kuului isäntä sanovan.

Rovasti lähti raskain pitkin askelin rantaan päin ja varmalla tavalla sanoi: »Kyllä minä soudan. Ei tarvitse Anna Marian lähteä.»

— Kyllä minä lähden sentään. Harvoin on sarvi sokean kädessä, silloin soittaa kuin saapi. Näin kiireenä kesätyön aikana saa niin vähän olla järvellä, että ilokseen sinne lähtee silloin kuin pääsee, sanoi Anna Maria ja ruustinnan rinnalla kävellä heilotti rantaan.

Rannassa isäntä laittoi keskelle venhettä rovastille ja ruustinnalle istuimet ja perän puolelle kantoi rannan töyräillä olevasta verkkohuoneesta puikkarilla olevia kolmen kyynärän korkuisia mustia verkkoja.

Rovasti katseli niitä ihmeissään ja sormissaan silmää osoitellen sanoi: »Mitä kaloja näin harvoilla verkoilla saadaan? Näistähän menee läpi nuo teidän pienimmät siatkin.» — »Harvoinhan se harva syöttelevi, silloin suurilla kaloilla, sanotaan, ja tosi se onkin. Mutta eivät nämä lohille ja siioille ole liian harvoja, tässä järvessä on isoja siikoja», sanoi isäntä ja toi yhäkin harvempia verkkoja venheeseen. Sitten hän luki venheessä olevat verkot ja sanoi itsekseen: »Kunpahan nuo kahdeksan häneen heitetään.» Sitten isäntä katsahti järvelle, missä siellä täällä näkyi isojen ja pienien kalojen väreitä ja porahtelemista ja sanoi: »Kun olisi onnessa totta, niin eivät ne verkot aamulla aivan tyhjinä olisi.»

— Mutta minun pitäisi päästä näkemään, minkälaisia ne kalat ovat, joita noin harvoilla verkoilla saadaan, sanoi rovasti.

— Ja minun pitäisi päästä mukaan, virkkoi ruustinna.

— Miksikä ei, sanoi isäntä ja alkoi työntää venhettä vesille.

Venheen tultua vesivaraan isäntä kiirehti perään ja kehoitettuaan vieraita istumaan käänsi venheen keulan järven päätä kohti, mistä vaisu kosken ääni kuului kuin haudasta. Sinne lähti nyt Anna Marian soutaessa ja isännän huovatessa vene liukumaan kuin kilvassa.

Ruustinna ei joutanut katsomaan yhtäälle päin, hän katseli ympäriinsä ja ihaili: »Ihmeellistä, miten tämä järvi on kaunis. Eihän nuo Tepaston järvet ole näin kauniit.»

— Eivät olekaan, sanoi rovasti. Tepaston järvien rannoilta on raiskattu metsät yhdettömiin, on vain pensaita ja vaivaismännyn karvaita. Täällä sen sijaan tuollaiset aarniopuut auringon purppuroimina, majesteetillisen komeina ja tyyninä kuvastuvat järveen. On vahinko, ettei valokuvauskoneeni ole nytkään mukana.

— On todellakin vahinko. Miten somaa olisi valokuvassa nähdä tuokin suuri kultaharsoinen honka, jonka on pää ylinnä kaikkia muita tuolla rannan töyräällä.

— Entäs tuossa nuo kultapaitaan pukeutuneet koivut ja niitten takana hymyilevät kuuset… Voi, voi!

— Ja niitten alla tuo ruohikkoranta, missä sorsapari uiskentelee. Kuinka mielelläni näkisin nuokin rauhalliset linnut valokuvassa. Siitä tulisi suurennettuna mainio seinätaulu.

— Niin tulisi, myönteli rovasti ja rupesi katselemaan eteenpäin, mistä kosken ääni alkoi kuulua kovemmin ja valkeita vaahtopalloja alkoi ilmestyä järvelle. Kohta oltiinkin lähellä rantaa, missä niemen sivua pyörteinen virta solui järvelle. Siihen virran sivulle nyt ruvettiin heittämään verkkoja. Rovasti sanoi nauraen: »Isäntä ei näy muistavan, miten Pietaria neuvottiin verkonheittoon. Sen käskettiin heittää verkko oikealle puolen venheestä.»

— Kyllä se kala minun verkkoni löytää, jos heitän vasemmallekin puolen, sanoi isäntä ja venheen perässä tanakkana seisoen päästeli puikkarilta verkkoa sitä mukaa kuin venhe kulki eteenpäin. Ja heti olikin ne kahdeksan verkkoa heitetty yhteen riviin, ja lähdettiin kotirantaa kohti. Aurinko oli jo mennyt mailleen ja koko luonto näytti nukkuvan. Jokainen puun oksakin nukkui sikeintä untaan. Ainoastaan siellä täällä uiskenteleva vesilintupari ja järvessä pulahteleva kala valvoi. Mutta kohta saavuttiin rantaan, missä melkein puhelematta vene vetäistiin maalle ja sama yön uuvuttava lumous rupesi vetämään järveltä tulijoitakin nukkumaan.

Kun rovasti ja ruustinna seuraavana aamuna nousivat, oli aurinko jo korkealla. Antti oli kartanolla pölkkyjen päälle asetettua arkkua maalaamassa mustaksi ja lypsäjät maitopönttöineen tulivat lypsyltä. Kalamiehetkin olivat käyneet niin varhain kalalla, että Anna Maria oli sieltä tultuaan kerjennyt käydä lypsyllä.

Kun ruustinna näki Anna Marian tulevat lypsyltä, niin iloisesti sanoi:

— No nytkö sitä lähdetään kalalle niitä suuria kaloja saamaan?

— Hohoi, kalat on saatu jo aikoja sitten, sanoi Anna Maria maitopöntön korennon olkapäältään laskettuaan.

— Ettekä meitä ottaneetkaan mukaan?

— Kyllä se isä sitä hommasi, ja kävin teitä katsomassa, mutta nukuitte niin makean näköisesti, etten raskinut herättää, kun teillä on niin pitkä matka tänä päivänä edessänne.

— Voi kuinka olitte paha… No tuliko niitä sitten kaloja?

— Tulihan niitä kymmenen lohta ja monta suurta siikaa, muutamia lahnoja ja pari haukeakin. Tulkaas tänne katsomaan, sanoi Anna Maria ja lähti karjakeittiöön, missä emäntä oli jo pienimpiä lohia aamiaiskeitoksi perkaamassa.

Nähtyään keittiön lattialla kalavasun löi ruustinna käsiään yhteen ja huudahti: »Hyvä Jumala sitä kalan paljoutta! En ikänäni ole vielä nähnyt tuollaista kalan määrää. Se on sentään jotakin! Meidän kylän kalamiehet kun tulevat kalalta, niin kahmalon täysi on sormen pituisia särensinttejä ja ahvenen puikkoja.»

— Mutta tuo yksi lohihan on suuri, miten tuo on pysynyt verkossa, ei sen pää sovi harvankaan verkon silmään, huomautti rovasti, joka hänkin tuli katsomaan kaloja.

— Se on lohi sellainen höperö, sanoi Anna Maria, että kun tuntee verkon vastassaan, niin alkaa heittelehtiä sinne tänne ja siten käärii hienon verkon eviinsä ja korvallisiinsa. Siinä ei sitten ole enää verkon tiheys eikä harvuus kysymyksessä. Tuokin oli kapaloinut itsensä verkon sisään niin että oli kotvaksi selvittelemistä, nousta motkotti kuin pohjahako. Venheessä vasta pemahti, kun isä alkoi päästellä verkosta.

Siihen tuli isäntäkin ja naurusuin sanoi: »Ettekös näe, etteivät verkot olleetkaan liian harvoja?»

— Jo näen, sanoi rovasti. Sitähän tässä ihmettelen, että miten tuo suurin lohi on niinkään harvoissa verkoissa pysynyt. Mutta miten se on mahdollista, että tämä järvi on näin kalainen ja muut tämän pitäjän järvet melkein kalattomia, jos ei ota lukuun niitä sormen pituisia sären sirrejä ja sokeita ahvenia.

— Se on tuon Lainiojoen ansio, sanoi isäntä. Tämä niinkin suuri joki kulkee kymmeniä penikulmia metsäisten erämaitten halki, missä rauhaa ei häiritse muu kuin sääskihaukka. Isoon Petäjäiseen luullaan lohien nousevan aina merestä asti ja Petäjäisestä tätä jokea myöten taas kevättulvan aikana nousevat kuka tiennee minne asti, mutta kesällä kevättulvan laskettua, eivät pääse tätä järveä ylemmäksi. Meidän myllyn pato vähän ylempänä koskessa, missä illalla käytiin, estää pääsemästä eteenpäin. Sentähden tähän järveen kertyy niin paljon kaikenlaista kalaa, että tiheämmillä verkoilla ei ole tarvis koskaan ruveta pyytämään.

— No on niitä etuja erämaassakin ja etuja sellaisia, joita moni paksummissa paikoissa eläjä joutuu kadehtimaan. Ja syystä kadehtiikin, sanoi rovasti yhä katsellessaan kalavasua ja nostellessaan kaloja, koettaakseen minkä painoinen arviolta mikin oli.

Kun isäntä näki vierasten niin kiintyneen kaloihin, sanoi hän: »Siitä saatte, jos viitsitte kantaa, ottaa kotituliaisiksenne minkälaisen vain haluatte. Vaikka tuon isoimman.»

— Tässähän juuri mietin, että rupeaisin hieromaan kauppaa esimerkiksi tästä, luulen että tämä neljän tai viiden kilon välille painaa ja puntaripa sen tarkemmin näyttää.

— Kauppa on tehty, otatte vain matkaanne, sanoi isäntä.

— Voi, voi, kun niin kauniin kalan saamme viedä kotiin, ihaili ruustinna.

— Olisi sentään parasta täällä perata ja kääriä hienoon tuoheen, niin se olisi sopivampi matkalaukkuun, huomautti emäntä ja lähti viemään kaloja aamiaiskeittoon.

— Se lienee parasta. Kun olisi laittaja, sanoi ruustinna.

— Kyllä minä sen laitan, jättäkää vain sinne, sanoi emäntä mennessään asuinkartanoon päin.

Emännän jälkeen lähtivät isäntä ja vieraatkin. He tulivat Antin luokse kartanolle, missä tämä viimeisteli arkun maalausta.

— Se on siis valmis? sanoi rovasti Antin luokse tultuaan.

— Valmis se on, kun tuossa muutamia tunteja on, niin että kuivaa maali, sanoi Antti ja hieman väsyneen näköisenä istahti pölkyn nenälle.

— Taitaa olla parasta että iltapäivällä toimittaudutaan matkaan. Yöllä on viileämpi kantaa, sanoi isäntä.

— Siinä ajatuksessa minäkin olen kiirehtinyt tätä arkkua. Tässä maalin kuivanta-aikana teen jonkunmoisen hautaristin ja lähden sitä itse kantamaan. Hemmi, Olli-Pekka, Erkki ja Tuomas kantavat vuoroin ruumista, isä eväskonttia.

— No niin. Mutta jaksatko sinä lähteä sitten nukkumatta? huomautti isäntä.

— Tokihan tuota nyt tuon verran, sanoi Antti ja vankkoja hartioitaan hytkäytti sanojensa mukaan.

— Te olette siis huomenna hyvissä ajoin Tepastossa, sanoi rovasti. Minä lähden nyt ja toimitan haudankaivajan ja sanomakellon soittajan, jotta kaikki on valmista teidän tullessanne.

— Sitähän juuri ajattelin, että jos te ottaisitte toimittaaksenne ne asiat. Muutoin täytyisi minun lähteä teidän mukaanne, sanoi isäntä.

— Ei tarvitse sen vuoksi lähteä, toisti rovasti.

— Tokihan me nyt mielellämmekin sen toimitamme, toisti ruustinnakin ja lähti emännän jälkeen, kun näki tämän menevän karjakeittiöön. Hän arvasi että emäntä nyt meni heidän lohtaan perkaamaan ja laittamaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä sanomakellot Tepaston kirkontornissa parasta aikaa soivat, kun Kentän ruumissaattue saapui kirkolle. Kaksi kelloa määrätyssä tahdissa vuoroin soi levittäen ympäristöönsä tuonelan sanomata. Mieliin käyvältä tuntui se tulijoistakin. Jokainen tunsi silmiensä nurkkien kostuvan. Mutta samalla tuntui sangen juhlalliselta taipaleelta tullessa jo soitolla vastaanotto.

Kahden aarniopetäjän väliin oli rovasti kaivattanut haudan. Rovasti ja ruustinna olivat pyytäneet kaikki kirkonkylän laulutaitoiset henkilöt lukkarin johdolla laulamaan Kentän muorin haudalla, ja niin suurin osa koko kirkonkylän väestä kokoontui haudan ympärille. Nähtyään ihmisjoukon haudan ympärillä rovasti astui nyt avoimen haudan partaalle ja piti pitkän puheen, jonka loputtua laulajat lukkarin johdolla neliäänisesti lauloivat virren: 'Mä että täältä erkanen.' Ja sitten ruumista hautaan laskettaessa laulettiin: 'Vaipuos, vaivu synnyinmaasi helmaan.'

Laulun jälkeen alkoi haudan umpeen luonti, mutta ennenkuin kukaan kerkesi tarttua lapioihin, Kentän isäntä riensi haudan reunalle ja kahmaloillaan varovasti pudotti kolme kertaa multaa arkun päälle rinnan kohdalle. Kun isäntä poistui, niin kaikki pojat tekivät samalla tavalla.

Kaikki katsoivat sitä itsekseen kummeksien, mutta kun näkivät niitten tekevän niin tosissaan ja arvokkaalla tavalla, että siinä näkyi uskonnollinen merkitys, niin ei viitsinyt kukaan kysyä sen teon merkitystä, salaa vain kuiskittiin toisilleen. Eräs vanha talon emäntä kuitenkin tiesi kuiskijoille sanoa sen merkitsevät sitä, että vainaja saa keveät mullat.

Kun kaikki pojat olivat kahmaloillaan kolmasti heittäneet multaa arkulle, otettiin lapiot ja täytettiin hauta kukkuroilleen. Sitten Antti pystytti haudan päähän ristin, johon oli aistikkaasti leikannut sanat: »Tässä lepää talon vanha emäntä Maria Kovalainen.» Sanojen alla oli syntymä- ja kuolinvuosi ja vuosilukujen sisällä päivämäärät. Kaiverrusten pohjat oli tarkasti mustaksi maalattu, ja kirjaimet ja numerot näkyivät niin selkeinä kuin painetut ikään.

Kun kaikki oli valmista, laulukunta vielä lauloi: 'Mä kuljen kohti kuolemaa.'

Laulun loputtua lähdettiin haudalta. Kellotkin kirkon tornissa lakkasivat soimasta. Ainoastaan aarniopetäjät pitkillä tuuheilla oksillaan siimekseensä varjosivat haudan ja jäivät humisemaan päivän lenseässä tuulessa.

Pappilaan oli laitettu päivällispöytä kaikille laulajille ja Kentän ruumissaattueelle. Saunajärven lohet, Saunajärven erämaan metsojen täkät ja Kentän suuret juustoleivät siellä eniten huomiota herättivät. Niihin eivät Kentän väet koskeneet, söivät vain talon ruokia. Mutta kun ensi kerran eläessään piti syödä pöytäveitsiä ja haarukoita käyttämällä, niin tuntui kuin lapsen opettelemiselta, tuntui siltä, että parempi olisi olla muualla kuin siinä pöydässä. Toisiaan silmiin katsellen pojat kuitenkin muitten mukaan ottivat ruokia lautasilleen ja koettivat syönnin toimessa seurata kirkonkylän ihmisten esimerkkiä. Mutta isännällä meni aika puhellessa kirkonkylän miesten kanssa, kun kilpaa kyseltiin montako teillä nyt on lehmää, miten siellä lehmät lypsävät, montako tynnyriä on jo voita, montako on isoa sikaa, montako porsasta, paljonko lampaita talvella ja miten paljon oli metsään-päästön aikana, paljonko tänä kesänä halmeeseen kylvetään, hyväkö on ruis, paljonko kylvettiin kauraa ja ohraa, montako tynnyriä perunoita, montako nyt on hevosta, vieläkö iso tamma on itsellä, onko sillä tämänkeväistä varsaa, mitenkä kalastus on luonnistunut ja niin edelleen loppumattomiin. Isäntä melkein kokonaan unohti syöntinsä ja niin olikin syömästä päästyä kovempi nälkä kuin syömään ruvetessa. Sitä hän ei kuitenkaan ottanut ajatellakseen, kiirehti vain kotiinpäin lähtöä, kun Siuruan kylästä lainatut hevoset piti tänä iltana jouduttaa kotiinsa. Mutta kun sitten oli Siuruasta lähdetty kotitaipaleelle ja päästy kylän näkyvistä metsän suojaavalle tielle, poikkesi isäntä tiepuolessa olevan kuusen juurelle, laski konttinsa selästään ja sanoi: »Tosi se on kun sanotaan, että kylkeen on kyläinen syönti. Ei ole toviin ollut niin nälkäistä päivää kuin tämä päivä. Mutta vieläpä täällä kontissa on leipää ja lohta, kyllä sitä nälkä pakenee.»

— Oli kummittelua se syönti, mutta tämä on totta, sanoi Hemmi tupestaan veistä temmatessaan ja tarttuessaan paksun kyrsän laitaan.

— Tyhjän luisketta koko homma, se moinen herrassyönti, virkkoi Olli Pekkakin kyrsästä palasta leikatessaan.

— Mutta oppineen on hyvä työtä tehdä. Niillä kirkonkyläläisillä ei näkynyt menevän käsi päähän niilläkään herraskompeilla syödessä, liikkuivat kuin sudet puhteella.

— Nälkähän se opettaa liikkumaan, silloin kun sattuu ruokaa näkemään. Näyttivät niin keljun näköisiltä ne kirkonkylän talot päällepäin. Ja samaa taitaa olla sisälläkin, nälkä jokapäiväinen vieras, sanoi Antti levittäessään voita leipäpalasensa päälle ja leikatessaan lohen puoliskosta palasta.

— Sen sanon minäkin, sanoi Tuomas. Näittekö sitä lehmikarjaa tällä puolen kylän sillä kanervikkokankaalla? Olivat hoikkia kuin läpi pihdin vedettyjä ja jokaisen luunsolmun luki selästä. Ne olivat sen näköisiä, että niistä ei perheen pöytä paljon valkene. Härkäkin oli hoikka kuin imetty kissa.

— Entäs nekin siat siellä muutamalla kujalla. Niinkuin karvakintaita, likaisia, kokoon käpristyneitä kuin siimakerät, lisäsi Antti.

— Olihan siellä tien ohessa vasikoitakin muutamassa aituuksen koukkelossa, niistäkin näytti päivä paistavan läpi, sanoi Erkki leikatessaan leivästä jo toista palasta.

Isäntä ei ottanut osaa poikain keskusteluun, söi vain leipää, voita ja lohta ja oli hieman miettivällä päällä. Viimein kuitenkin ajatuksissaan sanoi: »Mutta on niitä sentään lampaan päässä hyviäkin paloja, kuten sanotaan, niinkuin tuokin rovasti herrojen joukossa. Sitä saattaa sentään kunnioittaa ihmisenäkin eikä vain pappina. Luoja sen lienee laittanut, että sen juuri tähän aikaan piti tulla meille.»

— Vähästä se on lapsen mieli hyvä, kuten isänkin, sanoi Hemmi. Olen kohta neljänkymmenen vanha enkä ole tähän päivään asti isän suusta hyvää arvostelua herroista kuullut; aina on kuulunut, että ne ovat samasta pölkystä leikeltyjä. Nyt tuo rovasti on teeskennellyt ystävyyttä, ja isä uskoo paljasta hyvää eikä muista, että kissa osaa kätkeä kyntensä.

— Älä puhu syntiä, sanoi isäntä. Teeskentelijän suusta ei lähde sellaiset sanat kuin äskenkin haudalla. Siihen uskoon kuolen. Silloin kestikievari-ajoilla, joita aina muistan, olivat papit kuten muutkin, juoppoja renttuja, jalkavaimojen miehiä, mutta nyt saattaa olla toisin. Ainakin tämän rovastimme laita on toinen, vieläpä monen muunkin.

— Aikapa hänen näyttää, sanoi Olli Pekka. Olihan tuo pappi sekin minun rippikoulupappini Perttu Kekmani. Senkin vaalisaarnassaan kuului itkettäneen kuulijoitaan, mutta ei kulunut monta vuotta, kun koko kirkonkylä oli täynnä sen jalkavaimoja kuin Vilkkilän kissoja, ja piru-Pertuksihan sitä karahteerattiinkin. Kun tuli täällä aivan pilkan esineeksi, niin haki Suhnajärvelle ja pääsi myöskin rovastiksi ja rovastina kuoli kuin mies. Tästä meidän rovastista tuota ei muuta pahaa ole kuulunut kuin että saatavansa perii aivan luita myöten.

— Mutta se ei ole sen pahemmasti kuin oikein, sanoi isäntä jäykästi. Kaikkienhan tässä maailmassa pitää saatavansa saada. Eipähän tuo näistäkään hautaustoimista ottanut mitään, vaikka toimitti sanomakellojen soiton ja haudan kaivamisen ja lieneekö vielä niillekin laulajille pitänyt maksaa muuta kuin ne päivälliset… En tiedä muuta sanoa, kuin että soman muiston jätti se hautaustilaisuus mieleen. Puhutaan aina kunnialla hautaamisesta, johon kuuluu, että joku matka kannetaan ruumista virttä laulaen ja kelloja soittaen, mutta se on kylmää hommaa tähän verraten…

— Kyllä minäkin sentään ikäni tulen muistamaan muorin hautausta, sanoi Olli Pekka.

— Samat sanat sanon minäkin, sanoi Erkki.

— Samat sanat, virkkoi Antti.

— Samat sanat, myönsi Tuomaskin. Tuntuu somalta palata kotiin, kun tietää, missä se muori on. Jätti niin elävän kuvan se rovastin puhe.

Hemmi ei toisten poikain puheeseen sanonut mitään, pisti vain puukkonsa tuppeensa ja viimeistä palaansa pureskellen nousi istualtaan toisille merkiksi, että on jouduttava tielle. Toiset eivät kuitenkaan kesken lopettaneet syöntiään, vaan leikkasivat vielä viipaleen leipää ja levittivät voita päälle. Tällä aikaa Hemmi siellä seisoskellessaan melkein kuin itselleen sanoi: »Kun tuo rovasti nyt olisi vielä hautauskustannukset perinyt! Viikon päivät pataroivat kuin porsaat halmeessa.»

— Mutta kuokkivathan ne ruokansa edestä, sanoi Olli-Pekka nauraen ja hyppäsi ylös juuri kuin tahtoakseen lopettaa siitä puheen.

Siihen loppuikin keskustelu. Kaikki pistivät veitsensä tuppeen, panivat ruokien tähteet konttiin ja jouduttautuivat tielle.

Tuomas, pojista nuorin, viskasi kontin selkäänsä ja jouduttautuessaan etumaiseksi sanoi:

— Neljä tuntia enää, niin ollaan Saunajärvellä. Tuomaan jälkeen kiirehtivät toisetkin ja kohta näkyikin kuusimiehinen matkue tien aukkoon pakenevana ryhmänä. Saunajärven rantaan tullessa oli aurinko jo laskeutunut. Yön tyynessä rauhassa nuokkui luonto. Järven pintakin oli sileä kuin lasi, mutta pinnasta noin puolen sylen korkealla leijui yli järven sinisen harmaa ohut savukerros kuin läpinäkyvä harso. Rantaan tultua Tuomas heitti konttinsa veneen keulaan ja paitansa hihalla pyyhkäisi otsaltaan ihan virtana valuvaa hikeä ja sanoi: »Ovat kai toki lämmittäneet saunan, että päästään kylpemään. Mutta huomenna sataa, kun saunan savu tuonlaiseksi vaipaksi on laskeutunut järvelle ja jopa tuolta idän rannalta lienteen laita näkyykin.»

— Mutta ei tuo ole saunan savua. Hyi mitenkä se haisee! Ettekö tunne tuota käryä, sanoi Antti hikeä otsaltaan pyyhkiessään.

— Mitä tuo todellakin on?

— Mikä todellakin on palamassa?

— Mitä tuo on? kuului kaikkien poikien suusta kummeksivia kysymyksiä.

Mutta vanha isäntä hänkin pyyhki hikeä otsaltaan ja matalalla äänellä sanoi: »Ettekö arvaa, mitä tuo savu on?»

— Emme, oli poikain yhteinen vastaus.

— Ovat äidin vuodeoljet tuoneet tuonne ja pystyttäneet palamaan. Tuolta näyttää tuon lengon petäjän juurelta savu kitkuavan. Olisi käytävä kaikki rippeet keräilemässä palamaan, jottei jäisi mitään ilkeille ihmisille taikakaluiksi.

Pojat eivät odottaneet toista käskyä, vaan lähtivät kilpaa juoksemaan paikalle.

Isä oli oikein arvannut. Kotimiehet olivat sinne kuljettaneet muorin kuolinvaatteet sänkyineen päivineen. Olivat kuivista hongista tehneet rovion, johon oli pantu sänky ja sängyssä kaikki kuollessa sekä vuoteina että yllä olleet vaatteet palamaan. Sänky oli palanut hiiliksi ja kekäleiksi, niin että yksi jalka oli jäänyt palamatta, mutta villavaatteet ja iso höyhentyyny kytivät ja levittivät kitkerää käryä.

Pojat keräsivät nyt hiillokseen ja kytevien vaatteitten päälle kaikki tulisijan laiteille jääneet honkahalkojen palaset ja sängyn jalan, jotka rupesivat siinä palaa liekottelemaan. Kotirantaan tullessakin näkyi järven yli kuin kalamiehen nuotiotuli.

Kotona oli savun käry tunkeutunut huoneisiinkin ja oli kotolaisiin tehnyt aivan kaamean vaikutuksen, niin että jokaisessa vähänkin hämärässä kolkassa luulivat kamalan peikon irvistelevän. Sentähden nyt kaikki riemuissaan juoksivat rantaan tulijoita vastaan ja teki mieli ihan halailla tulijoita, vaikka ei kuitenkaan viitsitty sitä tehdä. Eivät tulijatkaan tahtoneet tietää mistään muusta, kun kuulivat saunan olevan valmiina kylvettäväksi. He työntyivät suoraa päätä sinne. Kohta rupesikin kiukaan kohina ja vastojen vinha läiske kuulumaan saunasta. Kun kaikki olivat kylpeneet ja iltaset syöty ja syödessä kerrottu kirkkoretken tapahtumat, tuntui siltä, että huoneista oli katkera savun haju kokonaan puhdistunut ja häipynyt se peloittava tyhjyys; järven takana liekehtivä tulikin oli riittynyt tuhkiinsa. Kaikilla tuntui olo hyvältä ja pois menneen muorin puhdas kuva sieluissa laskeutuivat kaikki yönsä lepoon.

* * * * *

Elokuun helteisenä päivänä oli Kentän väki halmerukiin leikkuussa. Ainoastaan emäntä oli kotona Hetvin lasten kanssa, kun rovasti ja ruustinna palvelijansa kanssa tulivat vaaraimia poimimaan. Rovastilla oli nyt valokuvauskone mukanaan. Hän kiirehti nyt halmeelle ottamaan kuvia leikkuuväestä työssä. Mutta matkalla halmeelle mennessään hän huomasi Nellan varsoineen olevan pitkästä ruuhestaan kauroja syömässä, otti siitä kuvan ja vähän matkaa mentyään huomasi talon lehmikarjan olevan vaaran alla purolla juomassa, ja otti siitäkin kuvan. Hän joutui kuitenkin halmeelle, ennenkuin väki kerkesi työstään lähteä päivälliselle. Tervehdittyään väkeä rovasti asetti nyt koneensa siten, että koko väki tuli kuvassa näkymään ja otti kuvan juuri silloin, kun kaikki olivat työssään käsinä, mikä leikkasi kuuruisissaan rukiin rintuuksessa, mikä nosti täyttä pivousta, mikä sitoi lyhdettä, mikä kantoi lyhdettään lyhdeläjään. Ukko Mooses avopäin teki kuhilaita ja tuli kuvassa hikiotsaisena näkymään keskitekoiseen kuhilaaseensa lyhdettä pystyttämässä. Kun kuva oli otettu, keräytyivät kaikki koneen luokse näkemään sitä kummallista laitosta ja kyselemään, saavatko he koskaan nähdä sitä nyt otettua kuvaa. Mutta kun rovasti sanoi antavansa kahden viikon perästä yhden kappaleen kaikista kuvista, mitä hän täällä otti, niin väki kiirehti hyvillään leikkuuksensa rintuukseen. Leikkuun olikin kiire, sillä ruis jo pyrki karisemaan, vaikka ei ollut puoltakaan vielä leikattu. Kun halmeella ei mitään muuta merkillistä ollut, niin rovastikin lähti koneineen taloon, missä otti kuvia talosta eri puolilta ja sikatarhasta sikoineen ja vasikkatarhasta vasikkoineen, silloin kuin ne olivat ruuhestaan juomassa. Ja sitten iltapäivällä, kun lehmiä oltiin suitsusavulla lypsämässä, rovasti otti kuvan ja samoin iltasella, kun miehet olivat tulleet saunasta ja palavissaan istuivat rannan töyräällä. Mutta sitten kun kaikki väki oli lopettanut päivän tehtävänsä ja kokoontunut pirttiin illallisen syöntiä varten, niin rovasti toi sisältä kullanvärisiin puitteisiin sovitetun taulun ja ystävällisesti hymyillen sanoi: »Tässä on kuva muorin hautakummusta. Ehkäpä teistä on hauska sitä nähdä.» Silloin nuoret kaikki kavahtivat seisaalleen kuin lentoon pyrähtävä lintuparvi ja jokainen kiirehti sitä rovastin kädestä ottamaan, mutta rovasti ojensi sen kuitenkin isännälle, joka pöydän päässä hartiansa seinään nojaten istui ja odotteli iltaisruokien tuojia.

Ei sitä kuvaa kuitenkaan isännällä ollut rauhaa katsella, kymmenet kädet olivat ottamassa ja syntyi hälinä: »Annahan minäkin, annahan minäkin, annahan minäkin katson.» Kun kaikki nuoret olivat kokoutuneet karsinalasin luokse kuvaa katsomaan, paitsi Hetvi, joka emännän kanssa kantoi iltasruokia pöydälle, niin rovasti istui isännän luokse penkille ja juuri kuin ajan kuluksi sanoi: »Ainoastaan sen yhden touon te siitä halmeesta saatte, se kun jää ahoksi niin pian kuin lyhteenne korjaatte pois.»

— Niinhän se jää, virkkoi isäntä tyynesti. Ei siihen kylvetä mitään uutta toukoa, mutta kyllä siitä sentään viljaa saadaan lähes kymmenen vuotta ja vähitellen enempikin. Parina kesänä, vieläpä kolmantenakin, niitetään siitä nurmia, ja ne ovatkin nurmenpäiväisiä, tuhkan ja lahoavien lehtipuun kantojen voimalla kasvaneita. Ne ne navetassa muuttuvatkin maidoksi. Sitten se aho jää karjan laitumeksi ja parempaa laidunta en usko löytyvän tämän auringon alta. Sitten se vuosikymmenen kuluessa työntää vesoja ja alkaa muuttua metsäksi, mutta kasvaa vieläkin hienoa heinää, jota elukat vaihtoruuakseen syövät, kun kyllästyvät nuorten ahojen väkeviin nurmiin. Sillä tavalla me niistä halmeistamme saamme viljaa kymmeniä vuosia, siksi kunnes parinkymmenen vuoden kuluessa metsä on kasvanut niin suureksi, että voidaan taas hakata kaskeksi.

— Parinkymmenen vuoden kuluttua voidaan siis tuo nykyinen rukiinsänki hakata uudeksi kaskeksi?

— Voidaan. Toisen kerran leikkaamme ruista tässä talossa ollessamme tuosta nykyisestä halmeesta ja se kerta kerralla vain maa vahvoo sekä toukoa että sen jälkeen heinää ja heinän jälkeen metsää kasvamaan. En usko, että tässä vaarassa on leppää silloin nähty, kuin vanhan vihan aikana ovat sieltä Tepaston isosta Penttilästä asukkaat tulleet ja alkaneet viljellä halmetta. Hongikot ja kuusikot ne ovat näissäkin vaaroissa silloin seisoneet, mutta kyllä näissä nyt on lepikoita ja kaksi- ja kolmikesäisissä ahoissa vaaraimia. Niitä on siellä nytkin, vaikka laivan lastin poimisi.

— Vai vaikka laivan lasti vaaraimia. Sitä vartenhan vaimoni tänne palvelijan kanssa tulikin, mutta missä ne nyt ovat, kun ei näy missään.

— Kuuluvat menneen soutelemaan.

— Vai isosta Penttilästä tänne ovat tulleet asukkaat — ne ovat arvattavasti paenneet vainovenäläistä.

— Paenneet ne ovat. Venäläiset ovat polttaneet ja raiskanneet koko Tepaston kylän, murhanneet ihmiset, tappaneet ja syöneet eläimet. Yksi lehmä on kertoman mukaan ollut niilläkin, jotka tähän ovat asettuneet. Sen ovat sitoneet puuhun ja järven rannalta leikanneet heiniä eteen. Sitten sitä on ruvettu tekemään huonetta ihmisille ja eläimille ja järvestä pyytämään kaloja ja petäjistä kuorimaan kuoria leiväksi. Kontissa on tuotu jyviä, mutta niitä ei ole syöty, on hakattu kaski ja muutamien viikkojen perästä poltettu ja kylvetty. Niin kerrotaan.

— Mutta miten ihmeen tavalla ne tänne ovat osanneet ja esimerkiksi lehmän kanssa päässeet?

— Ne sen ajan miehet ovat metsästäneet niin laajalti. Metsästysretkillään lienevät keksineet tämän vaaran. Ja lehmän ne ovat saaneet kiertelemällä tuolta Humpinmäen ja Särämän selkäsien kautta. Tässä joessa tuolla alempana on matala koski, josta vyötäisiään myöten kahlaamalla pääsee kesäveden aikana yli. Luultavasti ovat siitä tulleet lehmän kanssa tälle puolen noitten vesien. Täällä, jos missään, ne tosiaan ovat säilyneet venäläisiltä.

— Täällä ne ovat säilyneet. Täältä ei kuulu lehmän ammunta eikä kukon ääni eikä koiran haukunta sinne, mistä ne venäläiset ovat kulkeneet. Sillä tavallahan ne ovat kaukaiset erämaat tulleet asutuiksi. Pakolaisten on täytynyt päästä niin kauas venäläisten tietyistä paikoista, että lehmän, kukon ja koiran ääni ei ole kuulunut. Niitten kuuluvilla ei ole ollut rauhassa.

— Ne ovat olleet todellisia pakolaisia ja pakolainenhan täällä tavallaan tekin olette, kuten itse olette kertonut, sanoi rovasti naurusuin.

— Niin olenkin.

— Mutta teidän lehmienne ammunta, kukkojen laulu ja koirien haukunta olisi kuitenkin saanut kuulua kyläisiinkin kyliin — se ei suinkaan olisi ollut vaarallista.

— Eihän täällä aivan salaa ole oltu, on tänne pilkotettu tiekin saanut olla. Silloin vihan aikana ei piilopirtilleen saanut pilkotella tietäkään eikä edes kulkea samaa jälkeä kahta kertaa.

— Mutta tämä pakoretki on teille nähtävästi ollut onnellinen sattuma. Tuskin teille Honkaniemessä olisi tämmöistä taloa koskaan tullut.

— Ei olisikaan, ei ole siinä niitä edellytyksiä.

— Mutta nythän teille täällä vasta oikein päivä valkenee, kuten lienette sanomalehdistä huomannut, ovat eduskunta ja hallitus päättäneet tämän kauan puhutun Jonkereen rautatien panna tekeille ja saada kahdessa vuodessa valmiiksi. Se kuuluu Jonkereesta Virin kylän ja Sarkasen kautta tulevan tänne ja tästä tämän puolen Siuruasta menevän suoraan Repokantaan ja Pehmukselle. Ne Tepaston järvet, Tynkäjärvi ja Kaatrajärvi kun ulottavat lahtensa niin pitkälle tännepäin, niin Tepaston kirkonkylän täytyy jäädä syrjään, mutta tästä se rata voi tulla hyvinkin likeltä menemään. Silloin teillä on kotona maidon ja voin ostajat. Ja vieläpä lohillakin on varmaan kymmenkertainen hinta nykyiseen verraten. Ja monta muuta etua se rautatie tuo tullessaan.

— Se rautatie minua enemmän peloittaa kuin haluttaa, sanoi isäntä vakavasti, laski sitten vasemman kätensä kyynärpään pöytään ja korvallisensa varasi kämmeneensä. Kasvoissa näkyi vakava ilme.

— Miksi niin?

— En tiedä itsekään. Lienee sentähden, että kun sen päivän edellisenä yönä, jonka aamuna posti toi tiedon siitä rautatien rakentamisesta, näin niin kamalaa unta, että kyyneleet olivat silmieni nurkissa herätessäni, ja iloitsin oikein sydämeni pohjasta, kun herättyäni näin, että se oli unta. En koko yönä enää saanut unta, tuntui siltä, että se kerran toteutuu ja uskon nytkin, että se kerran toteutuu, missä muodossa toteutuneekin.

— Minkälaista se sitten oli?

— Olipahan vain muutamanlaista. Se rautatie oli olevinaan ja juna tuolta Jonkereesta päin tulevinaan jyristen kuin julmin ukkosen ilma, niin että puut metsässä kaatuilivat sen voimasta. Minut se rautatie saartoi sellaiseen asemaan, että en päässyt mihinkään, ja kun juna oli mennyt ohi, niin huomasin olevani melkein alastomana. Värisin vilusta, kun kävi pohjoisesta kylmä pakkastuuli, joka myötäänsä koveni. Samanlaisia näin paljon muitakin, alastomia ja vilusta väriseviä. Joukossa näin joitakin komeita, susiturkkipäällisiä lihavia herroja häärivän tavattomassa kiireessä, mutta ne eivät olleet näkevinäänkään paremmin minua kuin toisiakaan väriseviä. Minulle tuli kova hätä, kun en nähnyt mitään pelastuksen tietä. Viimein näin kaukaa tuon Martan ja luulin sen keksivän jotain hätään, mutta samassa toki heräsin.

— Olipa se sentään kummallista unta. Mutta sanotaanhan, että unet ovat öitä myöten ja näkijät unien jäljessä. Saattaahan se olla vain unta, jolla ei ole mitään merkitystä.

— Ei se minulla pateetta mene. Minä olen äidiltäni perinyt sen, että merkilliset unet aina toteutuvat. Äitini oli tarkka unilleen. Se ennusti monelle aina tapahtumia kuukausia, jopa vuosiakin ennen. Se tapa pysyi sillä viimeiseen asti. Ettekös muista, miten hän silloin kesällä viimeisinä elämänsä päivinä sanoi kuoleman tulleen rovastin muodossa häntä noutamaan.

— Niin, niin! Nyt minä ymmärrän. Se oli sitä, että minä jouduin valmistamaan tietä ja näkemään hänen viimeisen hengenvetonsa. Kuinka ihmeellistä! En ilman teidän puhettanne olisi sitä muorin kummallista kohtaamista ymmärtänyt.

— Niin se oli äiti vielä satavuotisenakin tarkka unilleen ja minulla se on tahtonut seurata sama taipumus.

— No, mutta ruumiillisesti te ette mitenkään voi niin alastomaksi tulla, kuin unessanne olitte. Jos se uni jotakin merkinnee, niin se voi merkitä henkistä alastomuutta ja henkistä hätää, mutta eihän siihenkään hätään tarvitse hukkua. Ja olihan tyttärenne jo tulemassa, ja häneltä toivoitte apua. Ja niin se onkin. Suurimmassa hädässäkin voi ruveta näkymään pelastuksen tie.

— Miten sitten lienee. Missä muodossa se uni toteutuneekin, mutta toteutumatta se ei jää, siitä olen varma, sanoi isäntä ja siirtyi illallispöytäänsä, kun näki ruuan olevan pöydässä. Kaikki muutkin lopettivat kuvan katselemisen ja kiirehtivät pöydän ympärille paikoilleen.

Silloin rovasti nouti salista sen kolmijalkaisen valokuvaustelineensä koneineen ja pystytti sen karsinanlattialle vähän viistoon pöydästä, jotta eivät jäisi toiset toisten varjoon.

Kaikki rupesivat iloisesti nauramaan sitä hommaa, mutta tottelivat, kun rovasti sanoi: »Älkää nyt naurako, muutoin tästä kuvasta tulee pelkkää ilvettä. Syökää vain totisina tänne katsomatta. Mutta silloin kun minä virkan, niin olkaa muutama silmänräpäys vakavina yhdessä kohti liikahtamatta.»

Rovasti sai nyt koneensa kuntoon ja virkkoi:

— Nyt silmänräpäys vakavina.

Silloin kaikki asettuivat vakaviksi kuin kiveen hakatut kuvat, mutta samassa rovasti huilautti kädellään ja tyytyväinen hymy kasvoissaan sanoi: »Hyvä on!»

Kuvassa tulivatkin nyt kaikki näkymään, mikä paksusta leivästä leikkaamassa palasta, mikä leikkaamassa lohen puoliskosta viipaletta, mikä työntämässä viililusikkaa suuhunsa, mikä levittämässä voita leipäpalasensa päälle, mikä haukkaamassa voileipäänsä, mikä lusikka kädessä pureskelemassa palaansa. Koneeseen päin ei katsonut kukaan muu kuin viilileukainen pieni Mooses ja Hetvin sylissä istuva punaposkinen Matti.

Ruustinna tuli palvelijansa kanssa soutelemasta ja rovastikin poistui koneineen pirtistä.

Seuraavana aamuna ruustinna nousi tavallista aikaisemmin joutuakseen vaaraimien poimintaan, mutta huomatessaan, että talonväki oli mennyt leikkuumaalleen niin tarkoin, että emäntä vain oli lasten kanssa kotona, ruustinna pani palvelijansa emännälle avuksi lehmiä lypsämään ja itse jäi lasten silmäksi kotiin. Vasta kun aamiainen oli syöty, rupesi ruustinna emännältä kyselemään jotakin kiulua itselleen ja toista palvelijalleen. Emäntä toimittikin heille puhtaat puukiulut ja sanoi: »Teillä pitää sitäpaitsi olla mukana saavi, johon niitä poiminastioistanne aina tyhjennätte ja jolla sitten kannatte kotiin.»

— Saavi! huudahti ruustinna. Ettäkö me saisimme tänä päivänä enemmän poimineeksi kuin nämä kiulut täyteen?

— Te ette sitten mihinkään kykene, jos ette ennen päivällistä saa tuota saavia täyteen. Ei muuta kuin saavi ja korento mukaan, sanoi emäntä ja osoitti astialuhdin portaalla syrjällään olevaa saavia.

— Otetaan sitten saavi mukaan, eihän se ääriään itke, jos emme täyteen saisikaan, sanoi ruustinna ja otti palvelijain kädestä kiulun ja käski tytön ottaa saavin ja korennon mukaan. Palvelija pistikin korennon saavin korviin, nosti sen reippaasti olalleen ja lähti pellonpiennarta menemään sinnepäin, missä kuuli marjapaikan olevan. Ruustinna kiiruhti kiulu kumpaisessakin kädessä palvelijan jälkeen. Rovastilla oli aikomus lähteä järven rannoilta kuvia ottamaan, mutta kun hän kuuli sen marjapaikan olevan niin hyvän, otti valokuvauskoneensa ja lähti puolijuoksua menemään toisten menijäin jälkeen. Emäntä vielä huusi marjamiehille, että kuten illalla jo oli puhe, piti mennä leikkuuväen luokse, joka neuvoo heidät parhaisiin marjapaikkoihin.

— Kyllä, kyllä, vastasi ruustinna ja mennä huntosti kynttä kantta palvelijan perässä. Ja kun rovasti tapasi menijät, niin ruustinna huomautti:

— Sinullakin, Kaarlo, pitäisi olla astia, johon poimisit.

— Kyllä minä jaksan syödäkin saaliini, olen siksi kömpelö marjain poimija.

— Sinä taidat sitten syödä meidänkin saaliimme. Taitaa toteutua sananparsi, ettei pidä lähteä herrain kanssa marjaan, ne syövät marjat ja repivät tuohiset.

— Siitäpähän tuon senkin näkee, sanoi rovasti ja pitkin askelin kävellä lotmi ruustinnan rinnalla.

Marjamiehet olivat päässeet marjapaikoilleen, missä lukemattomat vaarainpensaat silmänkantamiin hohtivat ruusunpunaisina kypsistä marjoista ja varret notkuivat marjojen painosta. Sen nähtyään ruustinna löi käsiään yhteen ja riemuissaan huudahti:

— Hyvät ihmiset tuota marjan paljoutta, mikä ihmeellinen näköala.

Palvelijakin heitettyään saavin olaitaan sanoi iloisesti: »On nyt syömistä eikä makaamista.» Sen sanottuaan hän koppasi kiulunsa ja alkoi poimia juuri kuin kilvan näyttääkseen kenellä ensiksi on astia täynnä. Samassa ruustinnakin kiiruhti toisen pensaan luokse ja kohta pensaissa rupesivatkin varret kevenemään marjojen painosta, mutta toiset samanlaiset pensaat vierellä ja edessä odottivat raskaiden kuormiensa vapauttajia.

Rovasti valokuvauskoneineen meni kauemmaksi keskelle ahoa, mihin näkyi monia kymmeniä pensaita, joissa oli monta sataa vartta aina pensaassa. Siitä rovasti otti valokuvan. Kuvassa tulivat likimmäiset pensaat näkymään marjojen painosta sujuvine varsineen ja yksityisine marjoineenkin, mutta kauempaa tulivat näkymään vain pensaat marjain punertamine väreineen.

Sen tehtyään rovasti palasi koneineen poimijain luokse ja rupesi kaksin käsin poimimaan suurimpia vaaraimia ja ammentamaan ruustinnan kiuluun, joka vähän väliä piti käydä tyhjentämässä saaviin. Sekin ennen puolta päivää tuli kukkuroilleen täyteen.

Ruustinna lähti palvelijoineen nyt vaarainsaavia viemään kotiin, mutta rovasti poikkesi leikkuumiesten luokse näkemään kaunista uhkeaa toukoa.

Ihmeissään nyt rovasti isännän kuhilastaessa katseli lyhteen latvoja ja niitten suurijyväisiä, täyteläisiä tähkiä ja sanoi: »En elämässäni ole nähnyt tällaista ruista. Tavallisessa rukiissahan on neljä jyväriviä aina tähkässä, mutta tässä on kuusi ja niin täysiä, että jyvät ovat ihan pystyssä ja aivan kikaraisillaan.»

— Ei sitä koskaan näekään pellossa sellaista ruista kuin halmeessa, sanoi isäntä hiki päässä kiireimmiten pystyttäessään raskaita pitkiä lyhteitä kuhilaaseen.

— Paljonko nyt luulette lähtevän tästä halmeesta viljaa, kun tämä on näin täysiteräistä?

— Vähintään sataviisikymmentä tynnyriä. Tästä lähtee runsaasti tynnyri sadasta lyhteestä ja nyt on jo kahdeksantuhatta lyhdettä leikattu ja melkein puoli on vielä leikkaamatta.

— Voi sitä elon paljoutta ja se tulee ihan tuolta metsästä. Siunattuna työn palkkiona vain… Ja tulevana kesänä teillä taas on samanlainen halme.

— Jos Jumalasta on myötiä, niin on samanlainen ja vielä vähän isompi, virkkoi isäntä tyytyväisesti.

— Ja kolmantena kesänäkö tässä on taas tuommoinen vaaraimikko kuin tuollakin. Voi ihmeellistä Jumalan kaunistamaa vainiota, mikä siellä on, kun näkyy silmänkantomatka vaaran rinnettä, jossa vaaraimien väri on pohjavärinä ja vihantain varsien lehdet eivät kykene peittämään sitä marjojen paljoutta.

— Kolmantena ja neljäntenä kesänä tässä on samanlainen vaaraimikko. Katsokaas, tuolla sängen juuressa myötään näkyy vaaraimen taimia ja muutamat ovat jo niin pitkiä, että katkeavat leikatessa lyhteeseen. Katsokaas, täällä lyhteen tyvessä näkyy vaaraimen varsien latvoja.

— Niin todellakin on… Mutta tuonneko jää tuo vaarainten paljous poimimatta?

— Suurin osa niitä jää. Tässä kun rukiit saadaan kuhilaalle, niin jonakuna päivänä pari tai kolme tynnyriä pannaan säilöön, mutta se ei paljoa vähennä, kun niitä on monta muuta ahoa täynnä eikä ainoastaan se, mistä nyt olette poimineet. Johan eilen illalla sanoin, että niitä saa vaikka laivan lastin, kun vain on poimijoita.

— Luulin sananne leikiksi, mutta nyt uskon, kun näin sen vaaraimikon ja kun siihen lienee monta muuta ahoa lisäksi.

— On niitä monta muuta ahoa. Vanhemmissa ahoissa, joissa alkaa vesakko kohota suojaksi, ne joutuvat myöhempään, niin että vasta tulevan viikon perästä ovat parhaillaan ja silloin mekin leikkuulta joudumme niitä ottamaan. Tällä aholla, mistä te nyt poimitte, ovat silloin marjat jo vanhentuneet ja karisseet maahan.

— On ihan synti, että tuommoinen luonnon lahjoittama viljan paljous joutuu ottajain puutteessa karisemaan maahan. Mutta sen uskon, kunhan rautatie joutuu tänne ja ilmestyy ottajia, eivät varmaan silloin jouda jäämään metsän ja maan hyväksi.

Isäntä puistalti suortuvaista päätään ja matalalla äänellä sanoi:

— En tahdo kuulla enkä tietää mitään siitä rautatiestä.

Rovastikaan ei tahtonut jatkaa puhetta rautatiestä ja varsin kääntääkseen puheen toisaalle sanoi:

— Mutta sallisitteko noita vaaraimia poimittavan, jos esimerkiksi tulisi joku tai jotkut sieltä meidän kylästämme niitä poimimaan, kun niitä ei siellä saa nähdäkseenkään, sitä vähemmän maistellakseen.

— Aivan mielelläni. Jättäisin vain itselle yhden ahon, jota en antaisi vierasten poimia.

Rovasti punalti päätään ihastuksesta ja sanoi: »Totta tosiaan! Minä kun lähden täältä huomisaamuna kotiin, niin uskon, että ylihuomenen ylihuomenna täällä on jo uusia vaaraimen poimijoita.»

— Mutta mihinkä ne niitä täällä panisivat. Mukanaan sieltä eivät voi tuoda astioita ja meillä ei ole mistä antaa. Neljä tynnyriä täytettiin lakoilla ja neljä on tyhjää, joista yksi on varattu teille, ja kolme tarvitaan itselle.

— Todellakin, se seikka nostaa tien pystyyn tulijoilta. Mutta uskon kuitenkin, että jotkut käyvät poimimassa sen verran kuin voivat viedä mukanaan kotiinsa.

— Sen tehkööt kun tehnevät, sanoi isäntä ja siirtyi tekemään uutta kuhilasta.

Rovasti seisahtui nyt katsomaan, miten yhdeksän rotevan leikkaajan edessä lynkään painunut rukiin rintuus kahisten pakeni ja lyhteitä syntyi kuin taikavoimalla eikä isäntä kerjennyt niitä saada kuhilaille, vaikka parastaan hänkin yritti. Tästä väestä, joka tuossa hänen edessään nyt teki työtä minkä henki takaa käski, hikiset paidat selkiin tarttuneina puskien työn ääressä, jäi rovastin mieleen omituinen kuva. Vaikka hikinen virta valui jokaisen kasvoja pitkin, niin niistä kasvoista ja silmistä näkyi sellainen sielun puhtaus, joka on mahdollinen ainoastaan erämaassa, missä ankara työ ja ympäröivä erämaan koskematon luonto yhdessä ovat luoneet terveet puhtaat ruumiit ja terveisiin puhtaisiin ruumiisiin puhtaat vilpittömät sielut. Tämän kuvan uskoi rovasti pysyvän mielessään elämänsä ajan. Hiljakseen hän lähti taloon, missi ruustinna jo palvelijoineen hääräsi vaaraimien keitännässä. Mutta kun ruustinna näki rovastin tulevan, niin toimitti, että sinä päivänä täytyisi vielä hakea kaksi saavillista vaaraimia, jotta saataisiin tynnyri täyteen, ja loput viedä kotiin mennessä. Seuraavana päivänä tulisi jo laitetuksi tynnyri ja sen jälkeisenä aamuna ennen kukon laulua oli lähdettävä kotiin.

— Me lähdemmekin sitten Kertun kanssa marjaan, sanoi rovasti ja lähti kiulu kädessä pitkin askelin kävelemään halmeelle päin. Kerttu jäi tuomaan saavia.

Seuraavana iltana olikin tynnyri täynnä sokeriin keitettyjä vaaraimia ja suljettu niin kuin emäntä oli neuvonut. Olipa tähteenä vielä kotiin vietäväksi pieni sangollinen vaarainhilloketta. Oli kaunis ilta, niin kaunis kuin elokuun ilta voi olla. Rovasti ruustinnan ja Kertun kanssa lähti soutelemaan järvelle ja ottamaan kuvia järven heinäisistä rannoista, missä aarniohongat ja kuuset seisoivat rannan töyräillä! Ja kun laskeutuva aurinko purppuroi luonnon ja kultasi kentän kartanonkin, otti rovasti järveltä päin Kentän talosta kuvan, missä silkkiharsoinen järven ranta ja kartanon yli näkyvä ruskopilvi, joka oli kuin kultainen vuori, tuli näkymään. Sen otettuaan rovasti sanoi:

— Tästä tulee ihmeen soma kuva.

— Niitä täytyy valmistaa monta, jotta riittää antaa emännälle, Hetville ja Anna Marialle. Ja minä tahdon yhden. Toimitan sen suurennetuksi ja tämän ihanan ystävällisen talon muistoksi säilytän sen kamarini seinällä, sanoi ruustinna.

— Siitä tuleekin hyviin puitteisiin laitettuna oivallinen seinätaulu, sanoi rovasti ja katseli vielä ympärilleen, näkyisikö mitä merkillistä kuvattavaa. Mutta kun aurinko oli jo mennyt mailleen ja äskeisen silkkiharsonsa käärinyt kokoon niin että koko luonto näytti nukkuvan, hän käski venheen perässä istuvan ruustinnan ohjata venheen rantaan. Kerttu laskikin aironsa veteen ja vetäisi hartiavoimin, joten venhe ensi nykäisyä totellen lähti viilettämään. Pienet väreaallot rupesivat kahtaallepäin levenemään ja äänettöminä väreinä pakenivat ne kauas ennenkuin kokonaan kuolivat.

Talonväki oli jo asettunut nukkumaan ja niin vieraat hiljaa hiipien nousivat rannasta taloon ja varovasti ovia aukoen ja varpaisillaan mennä sipsuttivat saliin, missä pöydällä odotti valmiiksi laitettu illallinen. Sen ääreen he istuivat suoraa päätä ulkoa tultuaan. Ruustinna tuli ruokapöydässä istumaan selin pohjoiselta taivaalta akkunasta näkyvään paksuun ruskopilveen, josta illan ruskon riutuva hohde loi omituisen valon yön hämärryttämään huoneeseen. Ruustinna istui nyt kauan selkäkenossa nojaten tuolin taustaan ja pureskellen voileipäänsä ja metson täkästä viillettyä lihaviipaletta ja katseli huoneen kasveja ja sanoi: »Miksikähän minä en siellä kotona saa tuollaisia illan kuvia mieleeni kuin täällä? Katsohan sinä, Kaarlo, noita kasveja, minkälaisella harsolla ne ovat verhotut! Ei maalarin sivellin eikä valokuvaajan kone pysty luomaan tuosta täydellistä kuvaa. Katsohan, Kaarlo, miten nuo kasvit näyttävät ihan juopuvan.»

— Sentähden ettet siellä nauti luonnosta niin paljon kuin täällä metsojen luvatussa maassa, sanoi rovasti ja nosteli puulusikalla paksua viiliä.

— Ei siellä voikaan nauttia, vaikka kuinka koettaisi. Miten siellä käpykankailla ihastuisi, missä kituvat puolikuivat puut kurjan näköisinä raukkoina jäkäläisellä permannollaan seisovat. Eivät ne itsekään kykene ihastumaan kesästä eikä alakuloistumaan talvesta. Ja saman kuvan saa vainioiltakin. Ei kunnon toukoa näe yhdessäkään pellossa.

— Eihän siinä sentään ole kaikki, virkkoi rovasti väsyneesti.

Kun ruustinna kuuli, että rovasti ei halunnut jatkaa puhetta, siirsi hän istuimensa likemmäksi viilihulikkaa ja rupesi hänkin pistelemään viiliä. Eikä siinä ollutkaan enää kuin vähäinen kaistale koskematonta, kun rovasti ja Kerttu olivat melkein kilvan tuokion aikaa nostelleet ja ajatelleet: »Nauttikoon ruustinna illan ruskosta, me nautimme viilistä.»

Rovasti oli nyt todellakin harvinaisen väsynyt. Hän meni syömästä päästyään sanaa puhumatta peräkamariin vuoteelleen ja nukkui samassa aivan sikeään uneen. Kerttukin meni syömästä päästyään pirttiin nukkumaan, mutta ruustinna otti, ennenkuin rupesi vuoteelleen, muorivainajan hautakummun kuvan seinältä ja illan himmenevässä valossa katseli sitä ja mielessään tuskitteli: »Voi voi, kun en saanut seppeleensitojaa siinä kiireessä! Miten somaa olisi tuossa haudalla yksi ainoa seppele, jonka tummissa silkkinauhoissa olisi kirjoitus: 'Tuntemattomalta ystävältä.' Niinhän olin aikonut, mutta en saanut… No, tulevana kesänä laitan ja istutan kukkapenkin, laitan seppeleen ja sitten Kaarlolla otatan kuvan, jonka säilytän luonani. Menen mihin menen, en kuitenkaan usko, että Tepastoon kuolen.»

Viimeisetkin ruskopilven hiutaleet jo sammuivat taivaan rannoilla ja elokuun tyyni yö tummui tuskin läpinäkyväksi hämäräksi. Ruustinnakin pani kuvan naulaan, mistä oli sen ottanutkin, ja rupesi vuoteelleen. Mutta silmät siitä yli huoneen tuskin näkyvästä kuvasta eivät vieläkään eronneet. Se toi mieleen elämän ja ihanan kuvan muorin viimeisistä hetkistä. Uni kuitenkin lopulta sulki silmät, sulki ajatuksien tiet. Mutta herätessä aamun kirkkaaseen päivään menivät taas silmät siihen kuvaan ja virittyivät samat tunteet.

Seitsemäs luku.

Rautatien teko oli alkanut Jonkereesta päin ja niinpä eräänä sateisena syyskuun päivänä suuntalinjojen hakkaajia kolmattakymmentä repaleista kirvesmiestä märkinä ja viluisina, tyhjät jätkänpussit selässään ja kaksi herrasmiehen näköistä työnjohtajaa saapui Kenttään pyytämään ruokaa. Sitä luvattiin ja kohta olikin Kentän pitkä pirtin pöytä kukkuroillaan ruokia. Ruokapöydän ympärille kiertyivät nyt miehet iloisesti huudahtaen, että jopa satuttiinkin sentään taloon, jossa saadaan syödä. Kohta rupesivatkin suuret leipäröykkiöt, siikapurtilot ja piimähaarikat tyhjenemään niin, että saatiin ruveta kantamaan lisää. Hymyssä suin tytöt toivatkin lisää, minkä näkivät loppuun käyvän. Pöydän päässä syövä työnjohtaja arvasi mille tytöt hymyilivät, loi tyttöihin omituisen syvälle käyvän silmäyksen ja hymyssä suin sanoi: »Älkää, neitoset, ihmetelkö, vaikka me paljon syömme. Enemmän kuin vuorokauden olemme olleet aivan syömättä, jouduimme tuonne salolle vähillä eväillä. Luulimme tänne tämän talon kuuluville pääsevämme päivässä, mutta emme päässeet kahdessakaan, ja vielä päällepäätteeksi yllätti tällainen kylmä sade. Märkinä kuin uitetut koirat olemme kaksi päivää nälkäisinä vaeltaneet tuota hyistä saloa melkein syömättä, niin ei ole kumma, jos ruoka maistaa.»

— No syökäähän nyt, pojat, kyllä me laitamme, sanoi Anna Maria iloisesti ja nauroi niin, että rinta hytkähteli.

— Kyllä me syömmekin!

— Kyllä syömmekin kehoittamatta, kuului miesten joukosta ääniä ja vinhasti liikkuivat miesten leuat käsien myötäänsä nostaessa uutta puremista. Viimein he kuitenkin mies mieheltä pistivät veitsensä tuppeen, ryyppivät vielä muutamia kertoja haarikasta piimää ja nousivat pöydästä. Toinen työnjohtaja meni nyt karsinapenkillä istuvaa emäntää kiittelemään ja sanoi: »Kyllä te meidät syötätte, mutta mitäs sanotte silloin, kun tässä parin viikon perästä tulla järähtää parisen sataa yhtä nälkäistä miestä kuin mekin olemme. Suuren linjan hakkaajat parissa viikossa tänne jo joutuvat.»

— Annetaan rahasta mitä on annettavaa ja mitä ei liikene, sitä ei anneta rahastakaan. Jumalan vesihän se kaiken kastelee, sanoi emäntä allapäin sukkaa neuloessaan ja väliin aina alta kulmiensa vilkaisten miehiin, joilla oli repaleiset vaatteet yllä, vaikka olivat rahatöissä.

— Niinpä niin. Mutta urpupuuhun se kuitenkin lintu lentää, sanotaan. Tämä talo on jo tullut niin kuuluksi, että sivu tästä ei mene yksikään.

— Mistä se rautatie sitten tulee kulkemaan, kun me niin kaikkien urpupuuksi olemme sattuneet?

— Se tulee menemään tästä teidän kirkkotienne poikki Lepokiven seuduilta, sanoi joukosta eräs Siuruan kylän mies.

— Ja sittenkö sitä suurta Korentosuota pitkin?

— Siitä juuri. Halki suon Kelovaaran päätä kohti ja sitten Kelovaaran pohjoispäitse Jukkasjärvelle ja sieltä mihin mennee sitten.

— Vai Lepokiven kautta. Viisi virstaa tästä.

— Niin. Ja metsäherrat näitten valtion metsien takia kuuluvat Lepokiven tienoille tahtovan asemaa tai pysäkkiä. Siten te tulette niin likelle rautatien asemaa, että joka kerran junan tullessa kuulette veturin vihellyksen.

— Niin kauasko se kuuluu?

— Kuuluupa hyvinkin ja näette savunkin, kun juna Korentosuota mennä huitelee. Silloin te ette olekaan enää asumassa erämaan sydämessä, kun junan jyrinän ja veturin vihellyksen kuuluvissa olette.

— Mitäpä tuosta, kun ei vie kirkolle päinkään. Halkoo vain erämaan soita.

— Kyllä se vie kirkollekin. Tästä Jonkereeseen tulee tuskin parin tunnin matka.

— Niin lienee Jonkereeseen, mutta Tepastoon ei vie.

— Eipä tiedetä, jos haararata tehtäneen Tepastoon. Piiri-insinöörin kokouksessa Jonkereessa oli siitä puhetta, huomautti työnjohtaja.

— Sehän tuo olisi jotakin, mutta eivät mahtane minun silmäni nähdä sitä lystiä.

— Kaksi vuotta vain, niin silloin hyrisee.

— Hm. Hitaita ovat herrojen kiireet. Saattaa mennä kaksikinkymmentä vuotta ja menköönkin, virkkoi emäntä alakuloisesti.

— Niin sitä sanotaan että hitaita ovat herrain kiireet, mutta kun on eduskunnan ja hallituksen päätös, että kahden vuoden perästä pitää olla rata valmiina, niin siinä on tulta alla, sanoi työnjohtaja painokkaasti.

— Saattaa olla niin ja saattaa olla toisinkin, sanoi emäntä umpimielisesti, pisti viidennen sukkapuikon huuliensa väliin ja venytteli kudelmaansa sinne ja tänne.

Työnjohtaja näki, että emäntää eivät rautatietuumat kovinkaan ihastuttaneet, siksi hän lopetti juttelun ja tuli pöydänpään puolessa tupakoivan toisen työnjohtajan kanssa tuumimaan työhön lähdöstä. Mutta kun yhä satoi, niin päätettiin jäädä taloon yöksi ja lähteä aamulla tavallista aikaisemmin. Kun miehet tämän kuulivat, niin rupesivat kilvan riisumaan kenkiä jaloistaan ja toimittamaan niitä uunin seutuville kuivumaan, minkä tehtyään sytyttivät piippunsa ja heittäytyivät lattialle pitkäkseen ja käsikynkillään pitivät päitään koholla niin kauan kuin piiput paloivat. Mutta kun ne sammuivat, niin muutamille jäi käsiterä päänalaiseksi ja muutamille ei sitäkään, rojottivat vain paljaalla lattialla kuin kuolleet ja kohta nukkuivat.

Työnjohtajat hiljaa keskenään puhellen kuitenkin istuivat pöydän päässä, nähtävästi odotellen kutsuttaisiinko heitä sisälle parempiin oloihin, mutta kun talon miehiä ei ollut ketään kotona, niin ei kukaan heistä välittänyt. Anna Maria toi vain viime postin sanomalehdet, jotka he ystävällisesti kiitellen ottivat Anna Marian tukevasta kädestä ja rupesivat lukemaan. Lukiessaan he kuitenkin silmäilivät askareissaan liikkuvia talon tyttöjä. Niitten reippaista liikkeistä he lukivat enemmän kuin sanomalehdistä. Mutta siinä sanomalehtiä selaillessa kului kuitenkin aika siksi, että tulivat kotiin miehet, jotka olivat olleet myllyä käyttämässä ja myllynpatoa korjaamassa. Miehet olivat ulkona tytöiltä kuulleet, että rautatietyömiehiä nukkuu pirtin lattia yhtenä lauttana, siksi he hiljaa, ilman tavallista kotiintulokolinaansa astelivat pirttiin, missä työnjohtajat esittivät itsensä isännälle.

Isäntä oli ensin vähäpuheinen ja oli kahdella päällä kutsuako näitä sisälle, mutta kun ne olivat niin hauskannäköisiä, komeita nuoria miehiä, niin hetken puheltuaan ja kyseltyään, mistä kaukaa he olivat, mitä toimivat ja muuta sellaista, kehoitti vieraita tulemaan sisälle. Iloisesti kiitellen ja reippain askelin molemmat lähtivätkin isännän jälkeen. Sisälle tultuaan joutuivat ihailemaan talon sisähuoneitten sisustusta, jota he ihmettelivät ihmettelemästä päästyäänkin, osaksi senkin tähden, että luulivat sen olevan isännälle mieluista. Puhe kiertyi nyt siihenkin, että kaikki oli kotitekoista ja että yksi talon mies oli puuseppä ja samalla rautaseppä. Työnjohtajista se, joka oli varsinainen koko joukon johtaja, kääntyi isännän puoleen ja sanoi: »Me juuri tarvitsisimme sellaisen miehen, joka olisi samalla rauta- ja puuseppä. Ettekö sitä luovuttaisi hyvää palkkaa vastaan meille?»

— Mitä siitä maksettaisiin?

— Sepille maksetaan sangen korkeat palkat, aina kahteenkymmeneen markkaan asti päivältä. Meillekään ei ole korkeampi palkka, vaikka kymmeniä vuosia olemme kouluja käyneet.

— Mahtaisihan ensimmälti olla opettelemista sellaisiin töihin, joita ei ole ennen tehnyt, mutta kun totustuu, niin kyllähän se Antti ei miehelle perään anna.

— Niin te siis lupaatte lähtemään?

— Kun itse tahtonee lähteä, niin ei tässä nyt niin kiinniottavaa kotona ole, että ei joiksikin kuukausiksi pääsisi lähtemään.

— Saisimmeko sen Antin tänne?

Isäntä nousi ja lyhyin askelin poistui salista, mutta palasi heti jäljessään Antti, joka kainona istui tuolille.

Työnjohtaja silmäsi Anttia kiireestä kantapäähän, miehen vankkoja käsiä ja leveitä hartioita ja sanoi kohteliaasti:

— Kuulkaahan, kun me välttämättömästi tarvitsisimme puu- ja rautasepän ja te kuulutte juuri sellainen olevan, niin ettekö tahtoisi lähteä tänne rautatien työmaalle?

— Olenhan tuota jotakin sommitellut puustakin, raudastakin, mutta miten tuota siellä?

— Kyllähän se työ tekijänsä opettaa, kun kerran on seppä tekemään. Te taidatte sitten lähteä koettamaan.

— Käynyttähän tuota ei käsketä ja yrittänyttä ei laiteta. Jospa tuota lähdettäneen, sanoi Antti vakavasti ja poistui pirttiin, missä tiesi illallisen joutuvan syötäväksi.

Pirttiin poistui isäntäkin, mutta kehoitti vieraita lukemaan lehtiä sillä aikaa kuin hän kävi syömässä.

Sen jälkeisenä yönä oli isäntä nähnyt ikävää unta. Oli ollut talo kuin myrskyn repimänä, ja hän oli kaivannut Anttia, mutta oli sitä vain vilahdukselta nähnyt, kun Antti oli ollut ruumisarkussa ja oli näkynyt vain toinen puoli ruumista. Hän oli säikähtänyt sitä näkyä ja herännyt. Aamulla isäntä Antille kertoi unensa ja sanoi: »Taitaa olla sominta, ettet lähde sinne.» Mutta Antti toimittautui matkaan ja sanoi ylpeästi: »Unet ovat öitä myöten, näkijät unien jäljistä. Eikähän kukaan kuolemastaan sivu pääse.»

Siihen tyytyi isäntäkin, mutta se uni mielessään hän katsoi Antin jälkeen niin kauan kuin poika oli näkyvissä. Reippain askelin Antti lähti insinöörin jäljessä Jokikylän kautta Jonkereeseen, missä seppää tarvittiin. Toinen työnjohtaja oli jäänyt miesten työtä johtamaan, suuntalinjoja edelleen avaamaan.

Isäntä ei siitä unestaan päässyt erilleen, vaan se oli yöllä ja päivällä aina mielessä, kunnes kahden viikon kuluttua tuli Antti käymään kotona ja kertoi, miten kaikki insinöörit hänestä pitivät ja vannottivat vielä tulemaan. Maksavat kaksikymmentä markkaa päivältä ja vielä päivälliskahvit vehnäsineen pääinsinöörin kotona annetaan joka päivä.

— Vai oikein vehnäskahvit annetaan muun hyvän lisäksi, virkkoi isäntä ja syvä ilo näkyi kasvoissa, kun se uni kuitenkin taisi olla öitä myöten, kuten sanotaan.

— Niin annetaan, toisti Antti ja koko se insinöörin perhe on kaikki niin ystävällistä kuin Liposen linnut. Tosin minä omalla ajallani sitten sen jälkeen illalla, kun työstä on soitettu, olen insinöörin pojille tehnyt maalipäitä veitsiä ja puulusikoita. Niitten hinnasta nuo taitavat ne kahvit tulla, kun minä en niistä muuta hintaa ota. Mutta tekisinhän niitä minä kahvittakin, kun päiväpalkka kerran on niin hyvä.

— Puulusikoillako sitten insinöörin pojat syövät?

— Mitä tehnevät, mutta sieviksihän noita rouvakin kehuu, ja tupet niillä nyt pojilla roikkuvat vyöllä juuri kuin jätkillä ja usein se kirkasteräinen maalipäinen veitsi otetaan tupesta katseltavaksi ja pannaan taas takaisin tuppeen.

Paha uni oli nyt melkein kokonaan häipynyt isännän mielestä, ainoastaan joskus sen muisto jylähti povessa, mutta samassa hävisi kuin tuulen puhaltaessa. Se tieto että Antilla oli siellä hyvä olla, hyvitti isän ja äidin mieltä, vaikka pojasta ei moneen viikkoon kuulunutkaan mitään. Mutta eräänä joulukuun pilvisenä päivänä saapui Kenttään tuntematon nuori mies, jonka vaalakoissa kapeissa kasvoissa näkyi syvä totisuus. Kaikkien silmät kiintyivät vieraaseen ja korvat olivat valmiit kuulemaan kuulumisia, kun isäntä tyynesti kysyi: »Mistä se vieras on kotoisin ja mihin se on matka?»

— Matkani ei taida olla tätä edemmäksi, Jonkereesta minä olen kotoisin.

— Mitä sitä sitten Jonkereesta kuuluu?

— Ei tuota muuta niinkään mainittavaa. Se insinööri Sillman laittoi minut tänne tuomaan sanaa, että se tämän talon poika Antti ei ole aivan terve.

Kaikkien kasvot hulmahtivat kuumiksi. Tytöt löivät käsiään yhteen ja huudahtivat: »Siinä se nyt on isän uni, jota se on kertonut. Antti on varmaan kuollut.»

Vieraankin kasvot punastuivat, hän loi silmänsä lattiaan ja mietti mitä sanoisi, mutta ei joutanut kauan miettimään, kun Reeta Kustaava sanoi: »Sano heti, miten on Antin laita.»

— Kun niin arvaatte, niin täytyy sanoa totuus. Kuollut se on.

— Herra Jumala, mitä pitää kuulla, sanoi Antin äiti karvaalla mielellä, otti esiliinansa käsiinsä ja painoi sillä kasvojaan.

— Sairastiko se kauan, kun moneen viikkoon ei sieltä päin ole mitään sanomia kuulunut, kysyi Reeta Kustaava.

— Ei. Se sai tapaturmaisen kuoleman, aivan silmänräpäyksessä meni.

— Hyvä isä sentään! Miten se niin?

— Hän oli pajassa, kun leikkauksessa ammuttiin kalliota, ja kymmenen ja puolen kilon painoinen, teräväsärmäinen kiven möhkäle lensi korkealle ilmaan, niin korkealle, että urpiaisen kokoisena näkyi. Sieltä näin kaartaen lähti laskeutumaan ja osui juuri sepän olkapäähän ruhjoen koko toisen puolen ruumista. Kun pajan lautakatto rämähti ja samassa raudan taonta taukosi, niin pahaa aavistaen lähdimme juoksemaan paikalle. Seppä makasi pölkyn vieressä ruhjoutuneena, toinen käsi, joka oli jäänyt terveeksi, hieman värisi, mutta heti taukosi sekin. Pajamies, joka oli toiselta puolen alasinpölkystä pitäen ollut rautaa moukarilla takomassa, makasi pölkyn vieressä tajutonna. Pajan kattolauta oli senkin lyönyt tajuttomaksi. Se virkosi, kun ruvettiin pudistelemaan ja ehkä siitä tulee eläjä, vaikka päässä ja hartioissa on hirvittävät haavat.

Kun emäntä ei viitsinyt pirtissä ääneensä itkeä, niin esiliinallaan kaksin käsin kasvojaan painaen lähti puoleksi juosten menemään ulos ja meni suoraa päätä peräkamariin, missä suljettuaan oven antoi itkunsa päästä valloilleen.

Isäntäkin nieleksi karvasta palaa kurkustaan, pureskeli hampaitaan ja katkerasta vihasta vääntyivät leveät kasvot. Viimein hän hieman väristen sanoi: »Herrojen mielestä se talonpojan henki ei paljoa maksa, kun laitetaan paja niin vaaralliseen paikkaan, juuri kuin ei olisi tilaa edempänä. Ne ovat herroja ne… Katalat.»

— Ei se paja ollut likellä, ammuntapaikalta oli lähes sata syltä matkaa.

— Mutta jos olisi ollut kaksisataa syltä matkaa, niin kivi ei olisi voinut lentää.

— Paja ei voi olla kovin kaukana työpaikalta, kun siellä myötäänsä kuljetaan poria teroituttamassa ja panosten sytytysraudat jäähtyisivät matkalla, jos paja, jossa ne kuumennetaan, olisi kovin kaukana. Kun se kivi sitä paitsi oli lähtenyt surmannuolena lentämään, niin samalla tiellään se olisi voinut lentää vaikka kilometrin, se otti sellaisen kaaren.

— Sinä näit sen?

— Näinpä hyvinkin, kun virkanani oli lataus ja latausten sytyttäminen. Itse olin juuri kuudesta panoksesta viimeiseksi sytyttänyt sen, josta kivi lensi. Ja puolimatkaan, missä paja oli, pakenin katsomaan laukeamisia; tokihan minä näin kiven lennon ja jouduin ensimmäisenä juoksemaan pajaan, mihin kaikki poramiehetkin juoksivat sama paha aavistus povessaan.

Kaikkien Kentän väkien kasvot näyttivät turvottuneilta ja kuumottavilta. Tytöt ja Hetvi vetivät päähuivinsa alas peittämään kasvojaan ja keskenään puhelivat, että surmansa tuota Anttia lienee sinne vetänyt, ei suinkaan mikään pakko.

Vieraskin sekautui talonväen keskusteluun ja sanoi: »Kyllä todella täytyy sanoa, että se oli sallimus eikä mikään muu. Olisihan kivi voinut pudota vaikka puolenkin metriä syrjään, mutta sen piti pudota määrättyyn paikkaan. Samat sanat tulivat insinööri Sillmanninkin suuhun tapahtumaa katsellessa. Surkea oli insinöörin ja koko insinöörin perheen mielestä se tapahtuma, ne niin paljon pitivät Antista, aivan kuin omasta pojastaan.»

— Tottapa se kuolema oli ennen määrätty, kun isä Antin sinne lähtiessä näki semmoisen unen, sanoi Reeta Kustaava itkusta väristen.

— Minkälainen se uni sitten oli?

— Oli vain nähnyt Anttia vilahdukselta ruumisarkussa ja oli vain näkynyt toinen puoli.

— Sepä kummallisen tarkka uni. Vasen olkapää on kokonaan poissa ja se puoli ruumista muutenkin ruhjoutunut. Pää ja oikea käsi ovat terveet, mutta vasara oli lentänyt seinän vierelle kuten pajamieheltäkin moukari. Kyllä täytyy sanoa, että sallimus se oli.

Isännän mielestäkin oli viha herroihin haihtunut, kun kuuli pajan olleen niin kaukana ammuntapaikalta ja muisti unensa. Värisevällä äänellä hän sanoi: »Niin kai se on kuten sanotaan, että sijan tietää kuhun syntyy, paikan kaiken kussa kasvaa, mutta ei tiedä kuhun kuoleman pitää.»

— Se on tosi se, vakuutti vieras.

Isäntä nousi aikoen lähteä kamariin emännän luokse, mutta istahti paikoilleen, kun vieras sanoi: »Se insinööri Sillman toimitti minut sanomaan, että ruumis valtion puolesta toimitetaan hautaan ja se on jo valmiina komeassa kukitetussa arkussaan. Ja että se ensi lauantaina haudataan, joten te sukulaiset, jos tahdotte nähdä vainajaa, saatte nähdä joko perjantaina siellä Jonkereessa tai lauantaina puolenpäivän aikaan Tepaston hautausmaalla.»

— Tulemme Tepastoon, sanoi isäntä värisevällä äänellä ja lähti kamariin, missä emäntä tuskissaan heittelehti sängyssä ja väänteli käsiään kuin suonenvedossa.

Isäntä sen nähtyään ei tahtonut nostaa kiveä kuorman päälle, vaikka hänellä itselläänkin oli mieli raskas ja sydän niin täysi kuin olla voi, lohduttomasti vain sanoi:

— Emme saata mennä menneen jäljessä, kohtalon tiet ovat tuntemattomat. Tämä on aikoja ennen näin määrätty, koska uneni niin tarkoin toteutuu. Ensi lauantaina kirkolla saamme nähdä Antin, jonka vasen puoli on ruhjoutunut — sitähän se uni ennusti.

— Tuo mieskö se niin kertoi? kysyi emäntä vapisten ja jokainen jäsen värisi.

— Se se kertoi. Se kivi on lentänyt ilmaan ja kummallisen kaaren tehtyään juuri osunut putoamaan siihen määrättyyn paikkaan, mihin nähtävästi korkein sallimus oli määrännyt sen putoamaan… Eikä tämä ole meidän syytämme. Sen unen nähtyäni kielsin Anttia lähtemästä, mutta se ei totellut. Ylpeästi vain sanoi, että unet ovat öitä myöten, näkijät unien jäljissä.

— Ensi lauantainako hänet sitten haudataan?

— Niin… Komeassa kukitetussa arkussaan kuuluu Antti jo olevan ja lauantaina puolenpäivän aikana on kirkolla, jonne mekin lähdemme näkemään.

— Tokkohan Anna Maria ja Saara siellä Jokikylässä saavat tietää, että hekin tulisivat.

— Jos tuo mies ei lähtene Jokikylän kautta palaamaan, niin täytyy Erkin tai Tuomaan lähteä Jokikylään ja hän saattaa sieltä tulla kirkolle sisariensa kanssa.

— Mutta Antille pitäisi hauta saada muorivainajan viereen. Se niin aina kunnioitti muoria, oli valmis auttamaan, jos muori vähänkään kompastui.

— Se kyllä todellakin pitäisi saada muorin vierelle. Mutta miten lienee mahdollista, kun muorin hauta on noitten kahden petäjän välissä, mitkä tuossa kuvassakin näkyvät… Sinne täytyy lähteä perjantaina ja haudankaivajan kanssa miettiä, voisiko edes syrjästä päin kaivamalla tuon toisen petäjän alle saada Antille haudan.

Emäntä nousi nyt istualleen, pyyhki kasvonsa esiliinaansa ja seinällä riippuvaan muorin hautakummun kuvaan katsoen sanoi: »Siinä näkyy Antin tekemä hautaristi kirjoituksineen, mutta kuka kirjoittaa hänen haudalleen?»

— Täytyy kai siihen meidän laittaa jotakin merkkiä, kun eivät ne laittane, jotka sitä hautaan toimittavat, sanoi isäntä ja lähti pirttiin ottamaan selkoa, lähtisikö sanantuoja palaamaan Jokikylän kautta ja viemään sanomaa Anna Marialle ja Saaralle, että nämäkin tietäisivät tulla Antin hautajaisiin. Pirttiin tuli emäntäkin ja kun oli saanut itkeä sydämensä tyhjäksi, niin lieventynein mielin istui vieraan lähelle kyselemään tapahtuman yksityiskohtia. Hetkisen kyseltyään nousi siitä toimittamaan vieraalle ruokaa ja kyseli lisää vieraan syödessä.