MOOSES JA HÄNEN HEVOSENSA (continued 3)

Emäntä pääsi nyt selville siitä, että tapahtuma oli sallimus eikä mikään ajattelemattomuuden tuottama vahinko. Ja kun kuuli insinööri Sillmanin perheen osanoton siihen Antin kohtaloon, niin hetki hetkeltä rupesi sydän rauhoittumaan ja koko tapaus muuttumaan tavalliseksi tapahtumaksi, joita ihmisen elämä on ihan kirjavana. Murheen päiviähän on aina enemmän kuin ilon päiviä. Mutta kokonaan ei murhe hetkeksikään haihtunut mielestä.

* * * * *

Kun Antti oli käyty hautaamassa, niin kotiin palatessa äidin mieli oli taas entistään raskaampi. Kotikin tuntui peloittavan tyhjältä. Kaikkialla näkyi tyhjyys, koko ihmisen elämäkin oli tyhjyys. Kamariin tultua, kun oli matkavaatteet riisuttu, puhkesi raskas mieli kyyneleiksi. Istuessaan tuolilla ja katsellessaan joulukuun pilvisen päivän hämärään hän itsekseen sanoi: »Antti on poissa, Saara on poissa, Anna Maria, oikea käteni, on poissa. On kuin kaikki olisivat poissa. Toinen toisensa perästä tippuvat kuin linnut oksalta… Minä yhdeksän lapsen äiti, mihinkä viimein vaivoista väsyneen pääni nojannen… Mihin?»

Hetvi, joka oli ollut kotona, toi nyt sylissään puita, pisteli ne kamarin uuniin pystyyn ja viritti niihin tulen. Uunissa kuivat honkaiset puut rupesivat iloisesti palaa hulmuamaan levittäen lämpöä ja elävää valoa huoneeseen. Ulkonakin rupesi taivas poudistumaan ja ennenkuin emäntä tuli huomanneeksikaan, joulukuun lyhimmän päivän aurinko paistoi akkunan takana seisoviin huurteisiin puihin, jotka nyt neitseellisen puhtain kasvoin majesteetillisina seisoivat todistamassa, että ihmisen elämä kuitenkaan ei ole tyhjyys. Monikymmenlukuinen urpiaisparvikin iloisina hilmerehtäen pyrähteli puutarhan suurissa pihlajissa noppien niistä huurteeseen jäätyneitä marjoja. Tätä katsellessa ja uunin hulmuavan tulen lämmössä kyyneleet hiljalleen kuivuivat. Oli kuin kesäaamun aurinko olisi noussut elon vainiolta sulattamaan yön hyisen hallan ja elon kasvit herättämään uuteen eloon.

Kahdeksas luku.

Olli-Pekka oli nyt kirkolta palatessaan tuonut morsiamensa Alanteen Ainon ikäänkuin täyttämään sitä aukkoa, jonka kaksi viikkoa sitten Anna Marian siirtyminen uuteen kotiinsa Jokikylään ja nyt Antin poismeno oli tuottanut. Aino oli kuitenkin päivät ja viikot talossa kuin vieras. Virkkasi vain morsiuspukimiensa koristeita ja väliin aina kuvastimen edessä korjaili pitkästä tukkapalmikosta taidokkaasti käärittyä nutturaa ja tarkasteli, oliko nutturaan kiinnitetty kampa siinä niinkuin sen olla piti. Tytöt ja Hetvi sitä salaa pitivät pilanaan, mutta ne eivät sitä Olli-Pekan eikä vanhusten kuullen tehneet. Pieni salainen hymy huulissaan vain katselivat Ainon hienoutta.

Kun Hetvi eräänä iltana tyttöjen ollessa avannolla vaatteita viruttamassa oli yksinään karjaa hoitamassa, tuli Aino navettaan, ja Hetvi luuli, että hän tuli nyt hänen avukseen. Mutta valkoiset kädet lanteillaan Aino vain käveli pitkin navetan käytävää silmäillen lehmiä. Hetken perästä sitten sanoi:

— Mitä lehmiä sitä on Anna Marialle luvattu, kun Olli-Pekka sanoi viisi lehmää luvatun?

— Tuosta nuo kaksi rinnakkain ja tuo kailoposki ja tuo ja tuo.

— Mitä ihmettä niitä niin paljon on luvattu?

— Kun Saarallekin on annettu viisi lehmää… Ja ehkäpä siinäkin ajatuksessa että sinä täytät tyhjät parret.

— Hm. Ei minulle anneta niin monta, eikähän missään maailmassa tyttöjen jälkeen panna viisiä lehmiä.

— Kyllä se jääpä aikaan tulee, kun lähtevä evästä saa. Ei tässä navetassa kauan ole viisi partta tyhjänä. Tuommoisista, joita tuolla karsinassa keppelehtää, niitä tulee parsien täyttöjä.

— Tulee sitten kun tulee… Mutta kun vielä talvi elätetään ja kesän tullen kuulutaan vasta annettavan, se minun on kummani.

— Niin kuulutaan, sanoi Hetvi välinpitämättömästi ja kaksin käsin syyti isosta vasustaan turvepehkuja lehmien alle. Ja Hopitengan alle kuivikkeita levitellessään sanoi: »Tämä morjake se on minun lehmäni. Tätä ei anneta kenellekään.»

— Minkätähden se on sinun lehmäsi, oletko sinä sen tuonut tähän taloon?

— En ole tuonut. Tähän navettaan se on syntynyt, mutta kun se on tämän navetan parhain, niin parhaassahan se on vievän mieli, sehän on vanha sananlasku.

— Joko sinä sitten olet menossa tästä talosta?

Hetvi ajatteli sanoa, että tyhmä kysymys ei tarvitse vastausta. Hän jätti kuitenkin toiseksi kerraksi ja sanoi tyynesti: »Ei tuota vielä ole eväsleipiä leivottu, mutta enhän tässä minäkään juurillaan seisova puu ole, saattaahan sitä lähteäkin, jos niin vaaditaan.»

— Kukapa sitä vaatii?

— Ei sitä tiedä, kuka vaatii. Paljon on vielä poikia, jos yksi on mennytkin tuonelaan. Sitä varten on ukko varannut jo maita. Tuossa kaksi Leppimäkeä odottaa tulijoita ja nyt on Siuruan Vehkaniemeen antanut kaksikymmentätuhatta markkaa velaksi, jonka panttina kuuluu maa olevan.

— Mitä vielä! Kun ukko rupeaa eläkkeelle ja jättää poikien haltuun hallinnon, niin saattavathan pojat yhteisestikin hallita maita ja mantuja kuten ukkokin.

— Jospa tuo ruvenneekin eläkkeelle, sanoi Hetvi ja suu vetäysi ivalliseen hymyyn.

Ainokaan ei enää jatkanut keskustelua, kädet lanteilla käveli pari kertaa halki navetan ja meni pois.

Ainon ja Olli-Pekan häät oli määrä pitää loppiaisen pyhinä, jolloin rovasti tulisi vihkimään. Mutta Aino oli Olli-Pekalle sanonut, että jos hänelle ei anneta sitä kartanon puoleista peräkamaria, joka nyt oli Hetvillä, niin hän ei tule koko taloon. Niinpä nyt tänä iltana oli Olli-Pekalla, Hemmillä ja Hetvillä kolmeen mieheen neuvottelu. Hetvi tahtoi pitää kamarinsa, kun se kerran oli hänelle annettu, mutta kun Hemmi ja Olli-Pekka olivat sopineet siitä, että porstuan peräkamari vallataan tytöiltä Hetville ja tytöt muuttakoot ison sänkynsä pirttiin, niin Hetvi huiskautti päähuivinsa vihaisesti naulaan ja sanoi: »Olkoon niin tällä kerralla, ei ole pitkä toiseenkaan, kunhan oppii saamaan mitä vaatii.»

Niinpä hääpäivän edellisenä päivänä tytöt saivat eteisen peräkamarista muuttaa sänkynsä pirttiin ja Hetvin sänky kannettiin sijalle. Hetvi toi huonekasvinsakin pöytineen, jotka Antti oli hänelle morsiuslahjaksi tehnyt, ja huoneeseen jäi nyt vain paljaat seinät. Se oli nyt yhtä ikävän näköinen kuin sekin aitta, mihin muori oli kuollut. Kodikkaisuus oli siirtynyt eteisen peräkamariin.

Kun Hetvi oli viimeiset tavaransa sieltä entisestä kamaristaan ottanut, katsoi hän ovelta sisään ja ovea kiinni painaessaan sanoi: »Siihen hetki heijahtaa, ennenkuin minulla on asiaa tuonne.»

Aino oli nyt tullut Kenttään talon ihmiseksi, mutta talon töitä hän ei tehnyt. Päivät päästään hän salin keinutuolissa istui ja virkkaili lakanoittensa ja ikkunaverhojensa laitakoristeita. Hänen huoneessaan täytyi olla aistikkaammat ikkunaverhot kuin talon muitten ikkunain kotikutoiset uutimet olivat, ja näppärästi kuontuivat Ainon valkoiset hienot sormet ja vikkelästi liikkui kalanluinen virkkausneula Ainon virkatessa valkoista kukikasta pitsiä, niin että kassapäinen kampaniekka pääkin käännähteli samaan tahtiin. Väliin hän kuitenkin kuin jaloitellakseen puhvihihaisine leninkeineen ja kädet lanteilla kävi talon toisten naisten askareita katsomassa, mutta kohta samalla tavalla kädet lanteilla palasi sieltä ja meni kuvastimen eteen tarkastamaan, oliko nutturassa mitään korjattavaa. Sen tehtyään raskaasti huoahtaen istui keinutuoliin kuin kovasta työn ottelusta tultuaan ja rupesi entistä toimekkaammin virkkaamaan.

Oli keväinen päivä huhtikuun rajalla, mutta itätuisku jyrisi ulkona kovemmin kuin milloinkaan tänä talvena ja pölisti lunta niin että järven takaa ei maata näkynyt. Tuiskun takia olivat nyt kaikki miehet kotosalla, vanha isäntäkin kamarissaan paikkasi kinnastaan. Emäntäkin oli sinne tullut paikkaamaan nuttunsa kyynärpäätä.

Hemmi tuli nyt sinne kovin asiallisen näköisenä ja sanaa puhumatta istui tuolille. Kun emäntä näki Hemmin kasvoista, että sillä on jotakin erityistä asiaa, niin virkkoi puheen aluksi, että mitä sinne pirtinpuoleen nyt kuuluu.

— Eipä tuonne entistä kummempaa. Tulinpahan tänne vain tuumimaan majanmuutosta, kun tuo Aino ei kuulu rupeavan tekemään talon työtä, ennenkuin saa talon johdon haltuunsa. Sama ajatus taitaa olla Uulollakin, koskapa hän ei pakota Ainoa talon töihin. Ei koko talvena ole Aino rikkaa ristiin pannut toisten avuksi, liian paljoksi näkyy käyvän kolmelle naiselle tuo karjan ja meijerin hoito, kun äitikään ei enää jaksa siellä raataa. Ja tarvitaanhan tuo äiti ruuan laittamisessa.

Emäntä huokasi syvään ja valittaen sanoi: »Kyllä ne ovat ennot yksineet meidän talosta, kun Saara ja Anna Maria ovat poissa. Ja ei liene kovin pitkä aika siihen, kun Reeta Kustaavakin on poissa.»

Isännän kasvot olivat tulistuneen näköiset ja äimän perässä oleva hampuista punottu säie kurahteli vihaisemmin kuin tavallisesti. Sitten hän pitkän tuokion perästä sanoi: »Vai talon hallinto hänen käsiinsä. Johan se Uulokin kerran mainitsi minun ruokolle rupeamisestani.»

— Semmoinen se kuuluu olevan ajatus, että koko hallinto heidän käsiinsä ja me muut heidän kynsistään katsomaan.

— Käske Uulo tänne, kuului isännän kuiva vastaus.

Aino oli ensimmäisestä päivästään lähtien ruvennut Olli-Pekkaa nimittämään Uuloksi, kun Olli-Pekka oli liian tökerö nimi, ja niin kaikki muutkin nyt sanoivat Olli-Pekkaa Uuloksi.

Hemmi ja Uulo tulivat nyt kamariin ja äänettöminä istuivat tuolille ja katselivat isäänsä, kun tämä vanhat vaskisankaiset silmälasit päässään paikkasi kinnasta ja karkea säie kurahteli aina kulkiessaan äimän jäljessä.

Isäntä pari kertaa näpisti paksuja huuliaan yhteen ja sitten sanoi: »Tässä on ollut puhetta teidän veljesten erosta. Kun Aino ei näy tekevän talon töitä eikä kuulu aikovankaan tehdä, ennenkuin saa talon hallinnon käsiinsä, niin tässä täytyy ruveta toimiin, että Aino pääsee talon hallintoon.»

— Sehän se parasta on, keskeytti Uulo ja ruskeat silmät vilkuilivat levottomina.

Isäntä taas pari kertaa puristi huuliaan yhteen ja kurautti säiettään ja sanoi: »Minkälaisella osalla esimerkiksi Hemmi aikoisi lähteä Leppimäelle?»

— Olemme Hetvin kanssa miettineet, että kymmenen lehmän päätä pitäisi olla. Seitsemän lypsävää ja kolme mullikkaa. Ja kun Hetvi toi taloon tullessaan kaksi lehmää, talosta tulisi viisi, kuten Saaralle annettiin ja Anna Mariallekin luvattiin. Sitten hevonen ja kun Leppimäen pellot ovat nurmena, niin eloja pitäisi saada sata tynnyriä rukiita, viisikymmentä tynnyriä ohria ja parisen kymmentä tynnyriä kauroja ja rahoista veljesosani.

— Eiköhän tuossa ole tinkimisen varaa, keskeytti Uulo ja silmät vilkuilivat entistä levottomammin.

Isäntä taas rypisteli huuliaan, kurautti säiettään vihaisemmin kuin koskaan ennen ja sanoi: »Sen perinnön saa Uulo ja kesän tullen on lähdettävä. Talvella ei ruveta karjaa repostelemaan. Aino kun on pannut määräksi, ettei tee työtä ennenkuin omassa talossaan, niin silloin pääsee omaan taloon. Tässä talossa ei meidän vanhusten käsistä lähde hallitus, niin kauan kuin meidän peukalomme liikkuvat.»

Uulon kasvot jähmettyivät. Hän tiesi, että isän päätös ei tule muuttumaan tinkimällä. Pitkän tuokion perästä hän sanoi: »Hakattaisiinko ensi kesänä miehissä minulle kaski johonkin sinne mihin minä paikan katson?»

— Se hakataan, kiirehti Hemmi sanomaan, ennenkuin isä kerkesi mitään virkkaa.

— Ja parihevosilla ajetaan pellot nurin, jos tahdot ne suliksi, sanoi isäntä.

— Kyllä ne kääntyvät yhdelläkin hevosella, kun annatte minulle oriin ja sen isomman äkeen, sanoi Uulo siinä kaupassa saadakseen oriin ja paremman äkeen.

— Oritta ei anneta eikä Nellaa, vaan Jymy tai Ukko, niistä jompikumpi, sanoi isäntä päättävästi ja kurautti säiettään, niin että hartiat nytkähtelivät mukaan.

— Minkälainen osa niistä rahoista sitten tulisi? kysyi Uulo ja ääni hieman värisi.

— Kun ajatellaan tytöille kymmenentuhatta kullekin, niin tähteet jaetaan miehiä myöten. Minä jään äidin kanssa veljeksen osalle, kun tämä talo on paremmassa kunnossa kuin esimerkiksi kumpikaan Leppimäki, sanoi ukko vakavasti.

— Ja sittenkö teidän kumpaisenkin kuoltua ei enää mitään?

— Siitä nyt ei puhuta ei halaistua sanaa, sanoi ukko lujasti ja päätäänkin pyöräytti sanojensa painoksi.

Uulon ajatukset harhailivat kummallisesti. Hän koetti mielessään tavoittaa mitä vielä kysyisi, mutta ei keksinyt mitään asiallista ja nousi lähtemään ulos. Mutta ovessa mennessään hän muisti jotakin ja kysyi: »Minä kai ison Leppimäen metsästä saan hakata halkoja omiksi tarpeikseni tulevan talven varaksi?»

— Hakkaa vain, kun ison Leppimäen valinnet itsellesi, sanoi ukko.

— Sen kai minä valitsen, sanoi Uulo ovea kiinni painaessaan.

— Sittenpähän pääsee Aino emännäksi ja saa hallita ja toimia mielensä mukaan, sanoi emäntä. —Ei ole meillä ollut tänä talvena sitä kohtaa, joka Ainon mielestä olisi ollut niinkuin olla pitää. Ei ole osattu syödä, ei käydä Ainon mieliksi. Voi Uulo parka… Onneton hän on tuon Ainon jäljissä. Tuolla Luojalta saadulla komeudellaan sai pojan vietelleeksi, mutta ei siihen ole meidän syytämme, kielsimme minkä jaksoimme, mutta ei ollut apua. Hänet näki jo hänen täällä ensi kerran käydessään mikä hän oli, mutta rakkaus on sokea. Ei näe se, joka naipi, eikä usko mitä sanotaan.

— Kyllä se Aino Olli-Pekalta silmät pesee, virkkoi Hemmi. Nyt pääsiäisen aikana kun lähtevät kirkolle, niin kuuluu pitävän Olli-Pekalla olla lyhyeksi keritty tukka, tärkätty kova kaulus kaulassa, hevosella suuri kielikulkunen länkien kokassa, aisakello aisassa ja karhun talja reessä. Kotoaan kuului saavan ne kompeet. Niin kuului Aino Hetville sanoneen. Luultavasti ei kelpaa meidän reetkään kuin korkeintaan Siuruaan asti, sieltä kotoa kai se otetaan rekikin.

— Uulo saa valita nyt jo hevosen ajokkaakseen, Ukonko vai Jymyn hän ottaa. Sillä menköön kirkolle, oritta ei anneta, sanoi isäntä.

— Tuskin kelpaa muut kuin ori tai Nella.

— Kyllä kelpaa, kun minä olen kotona lähtiessä, tai muutoin hiihtävät suksilla.

— Jos se tekee tappelun?

— Se ei kauan kestä.

— On parasta, että itse sille nimitätte hevosen ja sanotte, että se on hänen ajokkaansa tässä kotonakin, sanoi Hemmi ja nousi menemään pirtin puoleen.

Isäntä katsoi ikkunasta ulos ja kun näki, että tuisku pöllytti järvellä entiseen tapaan, niin sanoi:

— Tänä päivänä ei näy tulevan hevosten valjastusta, sanon huomisaamuna.

Hemmi lähti nyt ulos, mutta kamarin oven auettua kuului salista Olli-Pekan ja Ainon keskustelu ja Aino sanoi varsin kovasti, että se kuuluisi kamariinkin: »Ei se niin valmista vielä ole. Laki se on juttujen veräjä.»

— Hm. Vai vielä meitä käräjissäkin käytetään, sanoi isäntä hiljaa ja venytteli paikattua kinnastaan.

— Kaikkeen se hyvä pätee, sanoi emäntä huokaisten… Mutta uskon toki, että Olli-Pekka tyytyy siihen, mitä annetaan. Ja eikähän hänestä tuollaisen akan kanssa tule taloa, vaikka yksinään saisi tämän taloutemme, niinkuin se Aino ehkä uneksiikin, koska se meitä ajattelee eläkeläisikseen.

— Sanotaanhan sitä niinkin, että kyllä kissa kyntensä löytää, kun näkee putoavansa. Mutta toisekseen sanotaan, että akka on haahti, akka on hauta, akka on pahanpaikan kattila. On pelättävä, että tämä viimeinen vertaus Olli-Pekka rievun kohtalossa toteutuu. Näkyy akka jo saaneen ohjakset käsiinsä, se vie vaikka näkyvään hautaan… Omansa se on itsekustakin hyvä, sammakostakin nuijapäänsä. Olli-Pekka ei kyennyt tuota tuntemaan ajoissa. Veljetkin sen ovat suuria renttuja, pysyvät koossa niin kauan kuin isä jaksaa rempata. Siitä kun aika jättää, niin tukkijätkiä tulee, tuskin kelvollisia jätkiäkään.

— Tuo Ainon kauneus se eksytti Olli-Pekka paran, luuli olevan samaa sisältä kuin päältäkin, sanoi emäntä ja lähti pirtin puoleen toimittamaan väelle päivällistä. Sinne lähti isäntäkin ja jokaisen kasvoista sai lukea, että kaikki tiesivät hänen äskeisen päätöksensä. Hetvin ja tyttöjen ja poikain kasvoissa näkyi iloisuus, Hemmi vain tekeytyi vakavammaksi tavallista. Olli-Pekan kasvot olivat jäykät ja hieman turvottuneen näköiset eikä hän sekaantunut yhdelläkään sanalla toisten puheisiin. Aino näytti salista syömään tullessaan entistään mahtavammalta eikä hänkään sekaantunut sanallakaan toisten puheisiin.

Isäntä ei kaikesta siitä ollut tietävinään, söi vain ja syötyään kellistyi pöydän päähän penkille pitkäkseen, kun ulkona yhä jyrisi tuisku niin, ettei ollut ulkoaskareille kiirettä. Ei siinä kuitenkaan tullut unta, ajatukset askartelivat äskeisessä päätöksessä. Ainon sanoissa, Saaran ja Anna Marian ja Antin poissaolossa ja siinä, että oli nyt ehkä ainiaaksi poissa se mielen rauha, mikä vielä viime kesänä töitä toimitellessa ja töistä lepäämään laskeutuessa täytti sielun ja soi ruumiille siunatun levon. Rovastin ja ruustinnan ystävyys paistoi nyt mielessä kuin nouseva aurinko monen myrskyisen päivän ja yön perästä. Itsestään kuin jostakin valahtaen tuli mieleen pääsiäisen aikainen käynti kirkolla ja pappilassakin. Ennen hän aina oli kirkon luona mäntyyn sitonut hevosensa kirkon ajaksi ja kirkosta päästyään lähtenyt joko kotiin ajamaan tai jos kirkossa oli tullut kylmä, niin unilukkarin kotiin lämmittelemään. Mutta tänä pääsiäisenä hän oli ajanut suoraan pappilan pihalle. Ei ollut pihalle vielä yhtään hevosta tullut kirkolle, kun Kentän isäntä emäntineen pitkän laitarekensä perässä istuen Nellallaan ajaa körötti pappilan kartanolle ja sitoi hevosensa tallikartanon nurkkaan, otti reestään Antin tekemän kotitekoisen harjan ja harjasi Nellan selkää kuivaksi, ennenkuin pani loimen peitteeksi. Kun unilukkari asialle rovastin luokse tullessaan näki Kentän isännän hevostaan harjaamassa, poikkesi hän luokse ja kymmenen sylen päässä tullessaan naurusuin, melkein huudahtaen sanoi: »Siinäpähän on Mooses ja hänen hevosensa, kuten on tapana sanoa, kun näkee itsensä Mooseksen pitäjän parhaalla hevosella ajamassa.»

— Tässä on kumpainenkin, sanoi Mooses naurusuin kättään ojentaen unilukkarille.

Unilukkari rupesi tapansa mukaan Nellaa silittelemään ja ihailemaan, mutta taempaa kuului rovastin ääni: »Terve tuloa! Näkeepähän kerran täällä meidänkin maillamme teitä ja teidän komeaa hevostanne! Mitä sanot, suntio, eikö siinä ole todella kaunis hevonen? Minulla on toki kuvakin siitä.»

— On se kaunis, ja niinhän sitä aina sanotaankin, kun nähdään tämän isännän ajavan, että siinä menee Mooses ja hänen hevosensa, tämä kun hevosesta pitää niin paljon. Se ei nytkään jää hoitamatta, tällä on harja nytkin mukana, jolla hän harjaa hevosen kuivaksi ennenkuin loimittaa.

— Ei se pysy hyväkään kauan hyvänä, jos sitä ei hoida, oli Mooses sanonut ruvetessaan harjaamaan hevosta.

— Näette sen, miten Nella on mielissään harjauksesta, kun huulet höpäjävät kuin itsekseenpuhujan, sanoi suntio.

Rovastikin oli silittänyt Nellan selkää, taputtanut sitä kasvoillekin ja sanonut: »Olet sinä saanut hyvän isännän eikä liene luultavaa, ettet koko iäksesi olisi saanut samaa isäntää samoine armoineen.» Sitten rovasti oli kääntynyt Mooseksen puoleen ja sanonut: »Tulkaahan sitten, kun hevosenne olette hoitaneet, tänne minun puolelleni.»

— Kiitos, kiitos, oli Mooses virkkanut ja harjasi hevostaan. Pani sitten loimen Nellan selkään, nosti heiniä eteen ja poistui sisälle, mistä jo ovea avatessa kuului ruustinnan ja emännän iloinen nauru ja hilpeä keskustelu. Kun ruustinna näki Mooseksen tulevan, juoksi hän eteiseen riisumaan Mooseksen turkkia, ja kun turkki, lakki ja kintaat oli saatu naulaan, niin ruustinna kädestä veti Moosesta kuin pientä poikasta vehnäskahville sinne pöydän ääreen, missä he jo emännän kanssa olivat Mooseksen sisälle tullessa. Kun ensimmäiset kupit oli juotu, ruustinna pujahti kamaristaan hakemassa Kentän kartanon järveltäpäin otetun, kultapuitteisen, suurennetun kuvan ja iloisesti huudahtaen sanoi: »Katsokaapas nyt omaa kotianne, miltä se kuvassa näyttää! Olen tämän suurennuttanut ja teidän ystävyytenne muistoksi säilytän kamarini seinällä nähdäkseni ja muistaakseni teitä joka päivä. Katsokaahan miten soma on tuo ruohoinen, tyyni, kuin silkkiharsolla katettu järven ranta ja koko kuvan taustana tuo kultainen ruskopilvi, jota vasten illan hämyn silkkiharsoon pukemat puut ja kartano pienimpine varjoineen ja yksityisine lehtineen, marjaterttuineen ja havuneulasineen näkyy kuin painetussa kirjassa kirjaimet.»

— Toihan se rovasti meillekin tämän ja muutkin kuvat, mutta ei se siinä pienoiskoossa ole tähän verraten mitään, sanoi emäntä ja oikein päätään kallistellen puoleen ja toiseen katseli kuvaa.

— Paljonko tuon kuvan suurennus maksaa ja missä niitä suurennetaan? kysyi Mooses miettien, että tuommoinen juuri pitäisi hänenkin kamarinsa seinällä olla.

— Näin hyvästi suurennetuksi ei saa muualla kuin Helsingissä. Tämä tuli postirahoineen maksamaan yhdeksänkymmentä kuusi markkaa ja sitten nämä kehykset täällä kotikaupungissa teetettyinä kymmenisen markkaa. Kaiken kaikkiaan se tuli maksamaan vähän yli sadan.

— Vai niin kallis oli. Hyvähän se aina maksaa. Niinhän sitä aina sanotaankin, että siihen on syynsä, että hyvä on kallis, sanoi Mooses ja hiljalleen käänteli päätään katsellessaan kuvaa. Ja pitkän aikaa katseltuaan kuvaa sanoi: »Olisi se Nellakin soma noin suurennetussa kuvassa… Olisi todella soma.»

Ruustinna kehoitti nyt ottamaan lisää kahvia ja hieno hymy huulillaan sanoi: »Se olisi todella soma. Jos tahdotte, niin minä toimitan sen suurennetuksi. Se kuvien suurentaja on meidän tuttavamme, voin saada sen mahdollisimman halvalla ja nopeasti suurennetuksi. Se voisi muuten tulla paljonkin kalliimmaksi ja viipyä vuosikausia, kun sillä kuvien suurentajalla on niin paljon työtä. Se taito on vasta Suomeen tuotu Amerikasta.»

— En häntä nyt vielä, sanoi Mooses hiljaisella äänellä ryyppiessään kahvia ja väliin haukatessaan vehnäspullaa.

Suntio oli rovastin kansliasta lähtenyt, ja niin rovastikin tuli kahvipöytään ja sanoi: »Enkö minä saisi toimittaa teidän hyvää hevostanne talliin. Kun huomennakin on pyhä, niin etteköhän viipyisi täällä meidän vieraanamme huomiseen ja sitä toivotumpi, jos vieläkin kauemmin?»

— Eihän tuo hyvä pahaa tee Nellallekaan. Parempihan sen on olla tallissa kuin nurkassa. Eikähän tuo nyt aika niin jäniksen selässä ole, jos tuota huomeneenkin viivytään, sanoi Mooses ja nousi lähtemään ulos.

Rovasti joi kiireesti kahvikuppinsa ja toimittautui osoittamaan Nellalle paikkaa.

Rovastin ja Mooseksen mentyä ruustinna sanoi: »Teillä sitä on ollut nyt raskasta surua, kun poikanne Antti joutui tapaturman uhriksi juuri kuin lintu metsämiehen paulan tavatessa.»

— On se ollut raskas kestettävä ja kun Anna Mariakin on poissa, niin sekin osaltaan lisää ikävyyttä. Saarakin on poissa, mutta kun se on jo kauemmin ollut, niin se ikävä on jo vanhennut.

— Onhan teillä rivakka miniä, täyttäähän se Anna Marian sijan.

— Ainoastaan koollaan. Muuten hänen puolestaan on Anna Marian sija tyhjä ja pysyy tyhjänä.

— Se Anna Maria on todella miellyttävä ihminen, sen reima käytös ja herttainen iloisuus on yhtä virkeänä raskaissakin töissä. Muistan aina, miten viimeksi teiltä lähtiessäni kysyin, milloin hän muuttaa uuteen kotiin. Reippaasti ja loistavin silmin hän sanoi: 'En ennenkuin täällä on rukiit ja kaikki viljat puitu. Minun varstani äänen pitää vielä tänä syksynä kaikua Kentän suurissa riihissä.'

— Niin se Anna Maria, mutta Aino se on pessyt kätensä raskaammista töistä. Nyt kolme kuukautta on talossa ollut, ei vielä ole rikkaa ristiin pannut, virkannut vain niitä omia koristeitaan. Väliin kädet lanteilla puhvihihaisissa leningeissään kävellä kenkailee ja moittii muitten tekoja. Mutta nyt se ensi kesäksi jo pääseekin Leppimäkeen, jossa tulee olemaan oma otsa edessä.

— Vai niin, että Leppimäkeen Aino.

— Se kuuluu tahtovan semmoista, että meidän olisi ruvettava ruokolle ja hänen päästävä talouden haltijaksi. Ei sano ennen tekevänsä talon työtä, ennenkuin on talon emäntänä. Mooseksen kanssa olemme sanoneet, että emme rupea hänen kynsistään katsomaan. Kun olemme toimellamme ja ahkeruudellamme talon laittaneet siihen kuntoon, missä se nyt on, niin tahdomme sitä hallita lopun ikäämme. Pankoot sitten meidän jälkeemme jääneet orsille tai parsille.

— Vai että ruokolle! Eihän toki, eihän toki missään nimessä ruokolle, synti on ajatellakin.

— Sielläpä hän, kun pääsee Leppimäkeen, koettakoon siellä parastaan. Tila on kaikin puolin yhtä hyvä kuin Kenttäkin, tehköön ja toimellaan nostakoon Kentän veroiseksi tai vieläkin paremmaksi. Silloin ei ole aivan tyhjän päällä emäntänä. Vähemmästä meidän on pitänyt Kentässä alkaa. Nyt heille annetaan kymmenen lehmän päätä, hevonen, sata tynnyriä rukiita, viisikymmentä tynnyriä ohria, kaksikymmentä tynnyriä kauroja ja kaikenlaista muuta irtainta. Eivät ole tyhjin käsin taloksi lähtemässä.

— Eivätpä ole tyhjin käsin. Vai sata tynnyriä rukiita. Sitä ei moni isä anna pojalleen, kummasteli ruustinna.

Nyt tulivat rovasti ja Mooses ulkoa. Rovasti astui pitkin askelin pöydän luokse saamaan toista kuppia kahvia ja sanoi: »Kello jo moukasi, tästä pitää alkaa toimittautua kirkkoon.»

Kartanokin oli jo ihan mustanaan ihmisiä ja hevosia. Ylpeät hevoset hirnuivat kilpaa, niin että kevätaamun raikas ilma kuljetteli kaikua kauas metsäisten mäkien rinteille.

Kun rovasti oli kuppinsa tyhjentänyt, meni hän omaan kamariinsa, ja Mooseskin sanoi: »Emmeköhän lähde ajoissa kirkkoon, että pääsemme istumaan. Näyttää tulevan ihmisiä niin paljon, että tuskin mahtuvat seinäinkään sisään.»

— Lähdetäänpä vain, sanoi emäntä ja nousi lähteäkseen, mutta ruustinna otti kädestä kiinni ja sanoi:

— Eivät ne meidän penkkiämme täytä, lähdemme sitten kun rupeavat yhteen soittamaan.

— En minä toki kaikkien ihmisten nauruksi mene herrojen penkkiin, sanoi emäntä ja riisti kätensä irti.

— Mutta joka tapauksessa tulkaa kirkosta tultuanne tänne luoksemme päivälliselle.

— Kiitos, kiitos, virkkoi emäntä ja kiirehti turkkia päälleen panemaan eteiseen, missä Mooses jo oli suurta turkkiaan hartiavoimin kiskomassa ylleen.

Ruustinna tuli nyt emännälle auttamaan turkkia ja muistutti kaikin mokomin tulemaan päivälliselle.

Kirkkoon tultuaan Kentän vanhukset huomasivat, että Aino istui herrojen penkin takana olevassa penkissä, vaalea päähuivi korkean kamman päällä korkealla. Verkapäällisen turkin olkapäät olivat muodinmukaisesti pystyssä kuin linnun siiventyngät ja ruskeat hansikkaat käsissään hän selaili pientä taskussa kuljetettavaa virsikirjaa.

Olli-Pekka istui penkin korvassa, toisella puolen käytävää. Hyvin lyhyeksi leikattu tukka siirotti päässä ja valkea kovaksi tärkätty ja silitetty kaulus kiilsi kaulassa. Hänkin selaili aikansa kuluksi virsikirjaa ja väliin silmäsi Ainoa, jonka päähuivi näkyi korkeammalta kuin kenenkään muun siinä lähellä olevan naisen.

Muutkin ihmiset, jotka ennen olivat Olli-Pekan nähneet pitkätukkaisena, silmäilivät häntä ja hänen vaimoansa niinkuin merkillistä, uudenlaista ihmettä. Ja isännän ryhdillä se Olli-Pekka nyt istuikin selkä kenossa. Ainokin näkyi tietävän arvonsa. Tiesi istuvansa korkeammalla kuin luudan päällä.

* * * * *

Kostaakseen sen, että toiset veljet eivät antaneet hänelle oritta enää kirkkohevoseksikaan, Olli-Pekka tästä päivästä lähtien ei enää kättä puuttunut talon töihin, kulki vain isossa Leppimäessä laittamassa kotiaan ja hakkaamassa Leppimäen metsistä kotinsa tarpeita. Siellä hän viipyi aamusta iltaan ja hiki päässä palasi aina, usein vasta sitten kun muut olivat jo iltasensa syöneet.

Kotona oli nyt yhtä miestä vähemmän, mutta Hemmi, Erkki ja Tuomas puskivat sitä kiivaammin työtä ja isäntäkin oli entistä ahkerampi, ja niin työt sujuivat tavalliseen tapaan. Ja mieli oli kaikilla hyvä, kun tiedettiin päästävän tuosta ainaisesta silmätikusta, Ainosta, joka aina oli kuin väärä raha oikeitten joukossa.

Aino kulki nyt joka päivä päähuivi korkealla hiuskamman päällä ja kädet lanteilla uudenaikaisissa leningeissään lypsyaikana navetassa, nähdäkseen mitkä lehmät parhaiten lypsävät, osatakseen sitten valita itselleen. Olipa oikein kirjallinen luettelo jo valmiina, kun toukokuun alkupäivinä alkoi maa paljastua lumesta. Luettelossa oli Onnenkukka, Omena, Maatikki, Laukeri, Lemmikki, Juhlikki ja Tiistikki. Niinpä tulikin se päivä, jonka Olli-Pekka ja Aino olivat määränneet muuttopäiväkseen, Ensi työkseen he tahtoivat viedä Leppimäelle lehmät, kun siellä oli nyt navettakin laitettu kuntoon. Kun tuli lehmien jako, niin Olli-Pekka luki lehmäkirjansa, mutta Hemmi sanoi, että hänelle tulee vain viisi lehmää. Viisi hänkin määräsi ja siihen Hetvin tuomat kaksi lehmää lisäksi.

Olli-Pekka vihasta sähisten sanoi: »Isä on luvannut seitsemän lypsävää ja kolme hiehoa, enkä minä kysy sulta, mitä minä otan. Saat katsoa syrjästä, jos haluttaa.»

Hemmi jalkaa polkaisten tiuskaisi vastaan:

— Et ota mitä tahdot!

— Minä otan!

— Et ota!

— Minä otan, enkä kysy sinulta!

— Et ota! ärjyi yhä Hemmi.

Nyt Aino ja Hetvikin rupesivat ratisemaan ja syntyi semmoinen sanasota, ettei kukaan kuullut omaa ääntään.

Isäntä oli rannalla veneitä tervaamassa ja kuuli sinne sen rätäkän ja huomattuaan, mistä oli kysymys, nakkasi vihaisesti nahkaesiliinansa veneeseen ja lähti kartanoon. Vakavin askelin hän tuli navetan eteiseen missä kokousta pidettiin ja jalkaa polkaisten ärjäisi: »Hiljaa!» Silloin taukosivat kaikkien kielet, ja isäntä sanoi vakavasti: »Meillä ei rähisemällä asiat selviä. Mistä on kysymys?»

Hemmi rykäisi kuivan rykäyksen ja sanoi kylmästi:

— Olli-Pekka aikoo ottaa seitsemän aikuista lehmää ja valita karjan parhaat, siitä tässä on kiista.

— Olli-Pekka saa viisi, kuten sinäkin saisit, jos olisit lähtemässä. Ottakoot ne viisi, mitkä tahtoo, meillä ei huonoja ole, sanoi isäntä jäykästi.

— Vai viisi, vai viisi, ja itse omalla suullaan määräsi seitsemän. Vai viisi nyt annetaan, sähisi Olli-Pekka ja ääneen yhtyivät Aino, Hetvi ja Hemmi, niin että rähäkkä oli kahta suurempi kuin äsken. Reeta Kustaava ja Martta nauroivat ihan sydänalojaan pidellen ja naurussa oli Erkin ja Tuomaankin suut.

— Hiljaa! Kuuletteko! Hiljaa! ärjyi isäntä, mutta siitä muut vain yltyivät.

Emäntä tuli nyt, otti isännän kyynärpäästä ja sanoi: »Annetaan niille mitä ne tahtovat, eiväthän ne kaikkea vie, eihän tuota ilkeä kuulla kukaan tuollaista soidinta.» Siihen ei isäntä sanonut vastaan eikä myötä. Emäntä otti Olli-Pekan kädestä kiinni ja veti hänet isännän luokse. Toiset rätisijät vaikenivat pian, muutamia hammastavia ja solvaavia sanoja enää vaihdettiin.

Isännän kasvot olivat nyt vihasta tulisina, mutta vakavasti hän kuitenkin sanoi: »Kyllä minä päästäkseni tästä rähinästä annan ne seitsemän lehmää ja kolme hiehoa, mutta muista sinä, Olli-Pekka, minun sanoneen, että sinä et ole kauan Leppimäessä talona, ennenkuin tulet meiltä apua tahtomaan. Mutta siltä varalta on kurikka orren päässä, pala patsahan nenässä, ei kuiva eikä märkäne. Se silloin putoaa niskaasi, kun tulet apua hakemaan; rähise nyt siihen katsoen.» Sen sanottuaan lähti ukko rantaan ja siihen loppui äläkkä. Koko talon väki mielihyvällä tyytyi ukon kovaan päätökseen. Mutta Olli-Pekka ei ollut kuulevinaan isänsä tuomiota, alkoi vain sitoa lehmien sarviin nuoria ja puhisi itsekseen: »Vai viisi lehmää, vähän sitä sentään muistetaan lupaustaan, vai viisi lehmää! Tässäpähän nähdään! Vai viisi lehmää meille annetaan!»

Hetvi ilvehti vastaan: »Mutta kurikkapa jää tänne orren päähän, ei kuiva eikä märkäne.»

Siitä eivät Aino ja Olli-Pekka olleet tietävinään, sitoivat vain lehmien sarviin nuoria ja heidän Leppimäestä tulleet apulaisensa vetivät niitä ulos sitä myöten kuin ne oli päästetty parsista irti. Ja kohta nähtiinkin seitsemän isoa lehmää ja kolme hiehoa lähtevän Leppimäelle päin yhdessä jonossa. Lehmät kuitenkin pitivät outona tätä lähtöä, kun toiset jäivät navettaan. Haikeasti ammuen ne syöksähtelivät tiepuoliin ja pystypäisinä katselivat jälkeensä näkyisikö toisia tulevaksi, ja kun ei näkynyt, niin rupesivat tenää tekemään. Mutta kun Leppimäkeläiset pitkät kaarakat käsissään juoksivat sitä hätyyttämään, joka teki vastakynttä, niin täytyi oieta tielle, ja niin koko matkue hiljalleen siirtyi eteenpäin ja lehmien entistä haikeampi ammunta rupesi kerta kerralta kuulumaan kauempaa.

Kun lehmät oli viety Leppimäelle, niin Olli-Pekka palasi Kenttään, valjasti Jymyn häkkireen eteen, ajoi Hetepellon ladon eteen, missä parhaat heinät olivat viimeisten tunnukkien varalle, ja loi niitä häkin täyteen. Nyt täytyi Erkin Ukolla ruveta vetämään heiniä kotilatoon, muuten ehkä Olli-Pekka olisi vetänyt ne kaikki. Niinpä Olli-Pekka seuraavana aamuna tulikin Hetepellon ladolta heinään, mutta lato oli tyhjä ja niin hänen täytyi niine hyvineen kääntyä Ritanotkon ladolle ottamaan huonompia heiniä.

Leppimäellä oli Olli-Pekka korjannut kaksi aittaa eloja varten. Ensimmäinen suurin työ oli ruveta vetämään eloja kotiin ja hyväntuulisena hääräili Ainokin, kun kuorma kuorman perästä tuotiin rukiita omaan kotiin. Kädet lanteilla ei Aino nyt kuitenkaan kävellyt. Helmat edestä päin polvien tasalle kohotettuina ja hihat yläpuolelle kyynärpäitä hän liikkui milloin juosten, milloin kävellen. Mutta seuraavan pyhän aikana kuultiin, että Ainolla oli kaksi palvelijaa, ja niin leningin helmat saivat olla suorina ja uusimuotiset hihat ulottua aina kalvosiin asti. Kädetkin tapansa mukaan asettuivat lanteille palvelijain töitä tarkastellessa. Olipa Olli-Pekallakin oikein täysirahkeinen renki, jonka kanssa toimitteli töitä, ja somalta tuntui, kun nyt sai olla töitten johtajana. Ennen Kentässä piti tehdä niinkuin isä käski, vaikka ei olisi mielen mukaankaan mennyt.

Yhdeksäs luku.

Rautatietä oli tehty nyt vuosi ja hiekkajunat kulkivat jo Saunajärven kohdalle ja kuljettivat Repokankaasta täytemaata Korentosuolle. Joka päivä näkyi suolta veturien mustan savun tupruaminen ja milloin tuuli sattui olemaan sieltäpäin, kuului veturien kimakka vihellys huoneisiinkin. Lepokiven kohdalle laitettiin pysäkkiä ja siinä olivat pysäkin huoneet jo valmiit rakennusinsinöörien asunnoksi. Ne kaksi nuorta insinööriä, jotka vuosi takaperin ensi kerran suuntalinjoja hakkauttaessaan tulivat märkinä ja viluisina pyytämään ruokaa Kentästä, olivat koko vuoden hyvin usein pyhän ajaksi tulleet kartanoon. Niinpä nytkin, vaikka heillä oli Lepokiven pysäkillä valmiit huoneet asunnoksi, he tulivat eräänä marraskuun räntäsateisena päivänä jo varhemmin kuin tavallisesti, tälläkin kertaa märkinä ja viluisina. Pirtissä ei ollut muita kuin emäntä Hetvin lasten kanssa. Insinöörit löivät pirttiin tultuaan märät kintaansa pankolle niin että läiskähti ja vanhempi heistä sanoi: »Voi, äiti kulta, kuinka meillä on vilu. Sydänkin värisee ja läpättää kuin haavanlehti.»

Emäntä nakkasi sukankudelman käsistään penkille ja sanoi:

— Onpa tässä Nokka-Kaisa lämmin. Tämä se kyllä sydänten haavat parantaa. Hän koppasi täyden kirkkaan kahvipannun uunin kieleltä, lähti viemään sitä kamariinsa ja sanoi: »Tulkaahan, insinöörit, minun perässäni.» Insinöörit eivät toista kehoitusta odottaneet, vaan lähtivät kynttä kantta jälkeen. Kun he kamariin tultuaan näkivät emännän tulisella kiireellä jouduttautuvan kaatamaan kahvia kuppiin, sanoi vanhempi insinööri istuessaan pöydän ääreen: »Voi miten te olette meille aina hyvä! Ei kenelläkään äitiä parempaa.» Sen sanottuaan hän otti kahvikupin pöydältä vapisevaan käteensä. Toisenkin insinöörin kädessä vapisi kahvikuppi niin että emäntä sanoi hymyillen: »Kylläpä todellakin on insinööreillä vilu, kahvikupit vapisevat käsissä kuin ennen meidän satavuotisen muorin.»

— Älkää te, emäntä, sanoko meitä enää insinööreiksi, vaan nimittäkää sillä nimellä, millä äitimme ennen nimitti. Minä olen syntynyt Tapanin päivänä ja kauemmin eläneet ihmiset tietävät papin ristineen minut Tapaniksi, mutta äitini sanoi minua Tepoksi. Jos hän torui minua jostakin pahasta teosta, niin sanoi 'Teppo!' ja jos kiitti jostakin hyvästä teosta niin sanoi 'Teppo!', jos kehoitti illalla nukkumaan, sanoi 'Teppo!' ja kun herätti aamulla läksyjäni lukemaan, niin sanoi 'Teppo!' Sentähden se nimi on mielestäni niin pyhä, että soisin sen kuulevani kaikkien hyvien ihmisten suusta.

— Minut kuuluu pappi kastaneen Väinämöksi. Äidiltäni en kuullut muuta nimeä kuin Väinö, mutta isä varsinkin pahalla tuulella ollessaan sanoi minua Vätöksi. Savossa nimitetään tylsäpäistä miestä Vätöksi, tottapa se sopi hänen mielestään minulle nimeksi, kun oli pahalla tuulella, mutta paremmin minäkin omaksuin sen äitini suusta kuulemani nimen kuin tuon isän antaman.

Emäntä täytti toiset kupit ja meni sanomaan tytöille, että tuovat kamarin uuniin puita. Hän toi sieltä sukankudelmansa ja istui pöydän taakse kutomaan. Kohta tytöt toivatkin sylyksensä kuivia honkaisia pilkkeitä, ja niitä sylistään heittäessään Reeta-Kustaava iloisesti nauraen sanoi: »Ja taas ovat nuo tuonnoiset harakat tuonnoisissa seipäissään.»

— Niinpä ovatkin. Teitä on aina niin haikea ikävä, että täytyy päästä aina näkemään, nytkin kesken päivän.

— Sen nyt tietää aivan arvaamalla, että teillä on ikävä meitä, sanoi Martta naurusuin ja valkea hammasrivi näkyi kuin pulmusparvi elokuhilaan harjalta.

— Se ei ole vaikea arvatakaan, että insinööreillä on meitä ikävä. Kumma että pysyvät terveinä, sanoi Reeta-Kustaavakin nauraen ja kiireimmän kaupalla pisteli puita kamarin uuniin pystyyn, sillaikaa kuin Martta muutamasta halosta vuoli lastuja sytykkeiksi.

— Kuten olette arvanneet, me emme tästä talosta osaa erota, ennenkuin saamme nämä tämän talon viimeiset tyttäret emänniksemme. Vai mitä sanoo äiti?

— Hohhoi! Saatte kai ne karjakörrit, lantakäpälät, kun ette muuta tahtone, sanoi emäntä nauraen niin, että hänenkin suustaan näkyi terve ja puhdas hammasrivi.

— No nyt sen kuulitte, sanoi Teppo.

— Kyllä kuulimme että lähtö tulee, ei muuta kuin hynttyyt kokoon, mutta kylvetään kai ennen lähtöä, sanoi Reeta-Kustaava ja lähti huoneesta.

— Kylvetään toki, sanoi Teppo ja katsoi raolleen jääneestä ovesta Reeta-Kustaavan jälkeen, kun tämä salin yli kulkien meni toiselle ovelle. Martta sytytteli uunin suussa puita ja sanoi nauraen: »Eipä se rakkaus taida vielä olla kovinkaan tulista, koska nuo puut niin vaivalloisesti syttyvät.»

— Niin se on teidän puolelta vielä kylmää, mutta vähästä sen sanotaan rakkaudenkin syttyvän niinkuin syttyvät nuokin puut siinä uunissa… Kas sitä, nythän se jo rupeaa hulmuamaan.

— Niinpä hulmutkoon sitten. Se kieltoa, mikä minusta, sanoi Martta ja pyörähti vikkelästi ulos, kun näki halkojen pesässä syttyvän palamaan.

— Se on totta, että mielellään niitä näkee noita tämän talon tyttäriä askareissaan. Se on niin vaivatonta ja niin reimaa hyvällä ja pahalla säällä, sanoi Teppo.

— Kyllähän noitten jäljessä näkyy kelkka kääntyvän, sanoi emäntä. Ne kun ovat terveitä ja pienestä lähtien töihin tottuneet. Meidän isäntä ei ole hellitellyt lapsia. Ne kun ovat alkaneet vähänkin kynnelle kyetä, niin niitten on täytynyt lähteä kesällä, talvella.

— Niinpä onkin talo kohonnut tämmöiseksi, sanoi Teppo.

— Poikain ja tyttöjen ansio kai se on. Emmehän suinkaan tässä me kahden olisi tätä tämmöiseksikään saaneet. Talo oli meidän tullessa sellainen rähjä, että kaikki oli uudesta alettava juuri kuin pystystä metsästä, ja vierasta emme ole pitäneet päivääkään.

— Vai ei päivääkään. Kyllä tässä on talon väki saanut lähteä tuulella jos tuiskullakin.

— On saanut lähteä tuulella ja tuiskullakin. Ja kun olisivat pysyneet koossa, niin olisi tässä katosta ja katonalaista kaikillekin, mutta eivät näy tyytyvän kotiin. Niin hajoavat kuin linnun poikue, kun pääsevät korva korvan tasalle. Eipä vielä tuonikaan osattomaksi heittäytynyt.

— Se on luonnon laki. Tuskin käy koskaan niin, että semmoinen lapsijoukko kuin teilläkin yhdeksän lasta, olisi miehen ikään tultua yhdessä kodissa synnyinkehtonsa ympärillä, vaikka se synnyinkehto ja lapsuuden leikkitanner on jokaiselle rakkain paikka maailmassa. Sitä kun miehen ikään tullaan, niin se oma tulevaisuus rupeaa kangastamaan edessä ja niin sitä rupeaa valmistautumaan sille taipaleelle. Siinä tulee vielä omat, hyvinkin viattomat taipumukset määrääviksi. Sen tiedän itsestäni. Minun isäni on Etelä-Suomessa Taulaniemen pitäjässä isommanpuoleisena maanviljelijänä. Hän minut poikasena ollessani kustansi kouluun. Koulussa olinkin etevämpi useita muita tovereitani, sain aina luokalta päästessäni paremman paperin kuin moni muu vertaiseni ja ikäiseni. Niinpä isäni uskoi minun vielä kerran saavan professorin tittelin, mutta minä käännyinkin teknilliselle alalle, kun luonnossani tunsin siihen voimakkaamman vedon. Ja enpä häntä vielä osaa sitä valintaani katua, sillä nyt, vaikka on ikävuoteni vasta alulla neljättäkymmentä, niin olen jo virkamies alallani ja varmaan semmoisilla tuloilla kuin nekin professorin tittelin tavoittelijat.

— Olen kai minä kysynyt, mutta en muista, minkälainen palkka teillä on.

— Onpahan vain seitsemänsataa kuussa ja vapaa elanto, ja ensi uudeltavuodelta tulen kuulumaan ylempään luokkaan, joten parisen sataa tulee kuussa kohoamaan palkkakin.

— Jopa tuota sitten kykenee perustamaan oman kodinkin. Tässähän Siuruassa metsäherra Stenbomilla on roimakoita tyttöjä ja on vara valitakin. Oletteko niitä nähneet? Niistähän saatte, varsinkin siitä Huldasta, oikein muhkean rouvan.

— Olemme nähneet jokaisen, varsinhan niitä meille näytettiin tässä kesällä eräänä pyhänä. Saimme kunnian olla oikein kutsuvieraina perheen päivällisillä ja oikein vastapäätä Huldan kanssa söimme sorsapaistia, niin että rotisi. Mutta en minä silti siitä joukosta valitse eukkoa. Se päivä kun kerran valkenee, että tulee kodin perustaminen, niin talonpoikaistytöstä se sattuu emäntä siihen kotiin.

— Hm. Siitä ei tule koreata. Jos herrasmies ottaa pelkästä talonpoikaistytöstä rouvan, niin se raja tulee ilmoisen ikänsä näkymään yhtä selvänä kuin jos tuohikontin toinen puoli olisi kudottu nahasta. Sitä nauraisi jokainen, kuka vain leivälle suunsa aukaisisi, nauraisivat hevosetkin, kuten sanotaan.

— Ei se aina niin ole. Taulaniemen tuomari nai palvelijansa, mutta kun se rouvineen aina ajaa autolla, niin moni rouva saa kadehtia. Ja kun se rouva tulee kotiin, niin ei odota se palvelijan kädestä ruokaa pöydälle, itse laittaa ja pieksukengissään kävellä keikuttelee niin että sillat notkuvat, ja saa se äiti maidon lehmästäkin, jos niin tarvitaan. Arvelematta se tarttui syliksi heinäläjäänkin viedäkseen niitä lehmille, vaikka on niin kadehdittavan komea rouva. Työkyky ja työhalu se ihmisen ihmiseksi tekee, kun hän vain sielultaan on ihminen. Sitä jo nykyajan nuoret herrat pitävätkin silmällä ja eukkoa valitessaan jättävät ne silkkisukkaiset hienostelijat tyhjän toimittajille katukeikareille. Sen tietävät nykyajan herrasneitosetkin ja yrittelevät ihmeeksi hekin työntekoa. Kesällä niitä nähdään harava käsissä heinäniityllä ja sirppi käsissä leikkuupellolla, mutta niitten työn teko on kuin heikkoa kajastusta siitä työnteosta, joka lähtee lapsuudesta asti työtä tehneen käsistä.

Kuului salista kiireitä askeleita, ovi aukesi, siitä ilmestyi Reeta-Kustaavan iloiset kasvot ja hän sanoi: »Onpa täällä äiti vartioimaan uunia.»

Teppo jouduttautui sanomaan: »On täällä uunin vartioita, mutta tulehan meitä katsomaan.»

Reeta-Kustaava ei ollut kuulevinaan, rupesi painamaan ovea kiinni, mutta tuli sisään, kun äiti sanoi:

— On tässä pannussa sinullekin vielä tilkkanen kahvia.

Seisaaltaan hän otti pöydältä kahvikupin ja rupesi juomaan, mutta Teppo sanoi: »Istuhan toki tähän rahille minun viereeni.»

Reeta-Kustaava pisti vastaukseksi: »Hyvä ei hävetä, saatan kai minä istua», ja istuutui selin Teppoon samalle nelijalkaiselle jakkaralle ja hörppi kahvia.

Tepolla oli taskukirja ja lyijykynä käsissään, josta siinä uunin edessä lämmitellessään oli katsellut tänä päivänä työssä olleitten miesten nimiä. Niin hän nyt Reeta-Kustaavan kahvia juodessa takaapäin lyijykynän varrella koputti Reeta-Kustaavan korvan lehteen ja sanoi: »Niin todella. Se on nyt päätetty, että meitä ei erota muu kuin kirkon kirves ja rautalapio.»

Reeta-Kustaavalta pakkasi tulemaan nauru niin että yritti kahvi purskahtaa suusta ja kahvikupit pudota käsistä, mutta hän sai kuitenkin pidätetyksi. Sanoi vain: »Kylvetäänhän ensin. Minä panin jo saunan lämpiämään tavallista aikaisemmin, kun siinä ei kuitenkaan yhdellä lämmityksellä kaikille kylpijöille riitä löylyä. Me kun olemme niitä ensi uunin leipiä, niin kylvemme ensi saunassa. Sitten rautatien työmiehet lämmittäkööt ja kylpekööt vaikka koko yön ja huomisen päivänkin, kunhan maanantai-iltana joutuu sauna meille.» Sen sanottuaan Reeta-Kustaava heitti kahvikuppinsa pöydälle ja meni ulos, niin että märät hameen helmat raskaasti heilahtivat oven pieleen. Ja kiireesti pakenevat askeleet rupesivat kuulumaan salista.

— Oletteko te sukulaisia, kun olette niin yhden näköiset kuin veljekset. Olen tainnut jo kysyäkin, mutta en muista. Tässä touhakassa ei pikku asioita muista.

— Olemme veljesten lapset ja sen tähden olemmekin aina yksissä kuten veljekset. Pienestä pahasta kun olemme olleet yksissä, niin tekee mieli miehinäkin näkemään toisiamme.

Isäntä oli rautatien työmiehille ollut punnitsemassa lihaa, voita, leipää ja kalaa. Hänkin tuli nyt kamariin, aukaisi kaappinsa ja nuttunsa taskusta nosti kahmalon täyden paperirahoja ja toisista taskuista pari kourallista hopeaa ja kuparia ja asetteli ne kaappinsa laatikkoon järjestykseen.

Insinöörit katsoivat pitkään isännän rahojen järjestelyä, kun hän oikoi ja laitteli kaikki samanmääräiset rahat samoihin pinkkoihin. Kaapin varsinainen rahalaatikko näytti tulevan kukkuroilleen, niin että moneen kertaan piti käsin painella oikein hartiavoimin. Teppo se viimein sanoi: »Kyllä se isäntä tänä kesänä on tainnut monet kouralliset näiltä meidän työmiehiltämme nyhdellä. Sen kuuleekin tuolla työmaalla, kaikki ne vain sanovat, että Kentästä sitä pitää noutaa, kun siellä on helpompaa kuin valtion myymälässä.»

— Kyllähän tuota on tänä kesänä vähän tullut, kun on ollut antamista. Mutta mitäpä tuolla kohta lienee rahalla virkaa, sitähän on nyt jokaisella mässätä miten osaa. Pienet pojatkin satamarkkasilla ostavat lihaa ja voita ja letkavarsipiipuilla polttavat venyvää vaakunaa. Eikä nyt rahan vähyyttä valita vanha eikä nuori, kaikilla entisillä kerjäläisilläkin sitä on, kehuvat oikein, että rahaa on kuin roskaa.

— Ei sitä silti paljon ole, vaikka sitä näyttää olevan, se on pinnalla kaikki. Tänä päivänä sitä on taas ollut, kun eilen annettiin kahden viikon tili, mutta moni ja varsinkin ne kehujat ovat eilisen tilin päähän toisiltaan lainanneet — ja taas tulevan viikon lopulla on sama peli. Kun olisi rahaa yllin kyllin, niin eheämmät olisivat pukimet, mutta monellakin on vain riekaleita, kuten olette nähneet.

— Niinhän tuo siihen nähden näyttää, mutta on sitä taas tänä päivänä niillä ollut joka taskussa, sanoi isäntä ja painoi kaappinsa oven kiinni, pyöräytti lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.

Samassa kuului salista juoksevia askeleita, ovi aukesi, ovenrakoon ilmestyivät Martan pyöreät kasvot: »Kylpemään!»

— Menkää te insinöörit ensin, sanoi emäntä ja nousi pöydältä kahvineuvoja korjailemaan pois.

— Menkää vain talonväki ensin, sanoi Teppo.

— Menkää, menkää insinöörit, hoputti isäntäkin.

— No, kun niin tahdotte, sanoi Teppo ja alkoi riisuutua lähtemään.

Insinöörit pyörähtivät ulos ja samassa nähtiin heidän Hemmin, Erkin ja Tuomaan kanssa kilpaa juoksevan saunaan.

Isäntä päällysvaatteita riisuessaan sanoi: »Nyt on saatu jo rahaa tänä kesänä kokoon niin paljon kuin Olli-Pekalle maksettiin. Kyllä sitä rahaa tulee, mutta ei maksa mielestä miltäkään ollessa yötä päivää pyhin arin tuollaisessa touhakassa kuin markkinoilla. Eikä tiedä mitä vielä tapahtuu. Myötäänsä kerrotaan niistä kylistä, missä useita rautatietyöläisiä asuu, varkauksista ja ryöstöistäkin. Se sentään johtunee siitä, että ne siellä saavat juoda ja mellastaa mielensä mukaan, meillä ei ole asiaa juominkien pitoon. Nuokin insinöörit taitavat olla aivan raittiit.»

— Aivan ne sanovat olevansa raittiit, minä jo kesällä kysyin heiltä itseltään. Mutta muuten minulla niistä noihin meidän tyttöihin nähden on hieman ikävä ajatus.

— Miten niin?

— Näyttävät niin likenevän noita tyttöjä, lienevätkö kosinta-aikeissa. Äskeiset niitten puheetkin sitä ajatusta minussa uudistivat. Niin perinpohjaisesti puhuivat, minkä tähden he eivät ota eukkoja herrasneitosista.

— Se pelko lienee aivan turha. Olen minä kesäkauden pitänyt niitä silmällä, kun ne ovat tehneet seuraa tyttöjen kanssa ja pyhäiltoina olleet soutelemassakin. Mutta se tulee vain siitä, että ovat samanikäisiä nuoria, jotka kaipaavat huvitusta. Insinöörien täytyy täällä ottaa niistä ihmisistä hupinsa, joita on lähellä, kuten runossa lauletaan: 'Puhelen Jumalan puille, haastan haavan lehtysille', ja sanotaanhan, että niinkuin metsään huutaa, niin metsä vastaa. Nuo pojat ovat muuten niin siivoja poikia, etten mitenkään voi uskoa heidän pahassa tarkoituksessa hyvittelevän meidän tyttöjä ja tytöt taas ovat siksi järkeviä, että tietävät säätynsä eivätkä anna juolahtaakaan mieleensä sellaisen ajatuksen, että tulisivat heidän vaimoikseen. Kuitenkin olisi paras ajoissa varoittaa ja kieltää, jos huomaisi sellaista.

— Kieltämisestäkö se sitten on apu. Muistan hyvin elävästi oman itseni niiltä ajoilta. Oli minullakin koti, jossa ei ollut minkään puutetta ja vanhukset niin hyvät, ettei kenelläkään parempia, jota paitsi olin vielä ainoa talon perillinen. Minua kielsi isä, kielsi äiti, kielsi jokainen naapuri, mutta etkös muista, oliko siitä apua. Minä en yritäkään kiellellä, jos niikseen tullee. Muuten minä pääasiassa olen samalla kannalla kuin sinäkin.

Isäntä heittää lopsautti jalastaan riisutun märän kenkänsä lattialle ja päättävästi sanoi:

— Niin se on kuin minä sanon. Insinöörit ovat talonpojan poikia, pieninä pahasina ovat olleet talonpoikaisten vertaistensa kanssa yksissä, ja niin täällä erämaan sydämessä, kun ei heillä ole arvonsa vertaisia tovereja, herää lapsuusajan muisto ja unohtaen oman arvonsa he jakavat ilonsa ja huvinsa talonpoikaisten kanssa. Mutta kun pääsevät säätyläistensä pariin, niin talonpoikaistuttavat unohtuvat. Jos olisin heidän seurustelussaan jotakin arveluttavampaa huomannut, niin meiltä olisivat saaneet muuttaa majansa aivan sillä kerralla.

— Kyllä ne ovat todella siivoja, somia poikia, eivät ollenkaan vaativia herroja, vaan ennemminkin palvelevia. Äskenkin kun minulta sukkapuikko putosi käsistä lattialle, niin tuo vanhempi insinööri hyppäsi sitä ottamaan ja antamaan minulle käteen juuri kuin pieni poikanen. Samalla ovat niin komeita ja reippaita miehiä, että mielellään heitä näkee. Äidiksi sanoivat nytkin, kun tulivat viluissaan ja märkinä kotiin.

— Ovat ne kyllä somia poikia. Ei niitä todellakaan ennen vanhaan kestikievariaikana noin toiselle arvoa antavia herrasmiehiä nähnyt. Rovasti menneenä kesänä sanoikin, että nyt ovat jo herrat toisenlaisia kuin neljäkymmentä vuotta sitten, ja taitaa siinä perää ollakin.

— On paljonkin perää. Ei ollut ennen sellaisia pappejakaan kuin nykyinen rovasti on ja olisiko missään ihmistä miellyttävämpää kuin ruustinna, sanoi emäntä ja katsoi akkunasta saunaan.

— Eikö niitä jo ala näkyä sieltä tulevaksi?

— Ei noita vielä. Martta tuo vain näkyy taivaltelevan saunan edessä, on tainnut tulla lämmin siellä löylyä lyödessä… Jopa tuo Erkki työntyy. Jopa Hemmi ja Tuomaskin… Jo tulevat nekin insinöörit. Tyhjä siellä on sauna, saat pirtistä käskeä toveriksesi niitä rautatiemiehiä, ketä tahdot.

— Saatan minä kylpeä yksinänikin ja tule sinä pesemään. En ole päätänikään pessyt sitten kuin viime lauantaina… Kun kaikki talonväki on kylpenyt, niin kylpekööt sitten nuo vieraat, ja kun loppunee löyly kesken, niin lämmittäkööt lisää. On sinne puita jo sitä varten varattu, porisi isäntä mennessään ulos ja avonilkkaiseen pannuissa märissä kengissään raskaasti kävellä lopsutteli saunaan päin.

* * * * *

Rautatie jatkui edelleen, niin että insinöörit eivät päässeet tulemaan Kenttään ennen kuin seuraavana lauantaina ja silloinkin vaivalloisen matkan takaa. He olivat kaikille ystävällisemmät kuin koskaan ennen ja tyttöjä hyvästellessään puristivat niitten käsiä lujemmin kuin milloinkaan ennen. Teppo sanoi Reeta-Kustaavalle: »Muistattekohan te meitä koskaan?»

— Ikämme toki, sanoi Reeta-Kustaava iloisesti nauraen ja pudisti Tepon kättä.

Työmiehiäkään ei ollut Kentässä tämän pyhän aikana enää kuin muutamia ja tulevan pyhän aikana ei ollut yhtään, joten se rautatie työväkineen oli mennyt ohi kuin kevättulva, joka kohisee koskissa uhaten sen rantoja ja rantametsiä, mutta kun on mennyt ohi, niin heikkenee koskien kohina ja kesän rauha palaa kaikkialle. Niinpä Kentän talossakin oli nyt entinen erämaan rauha ja oli kuin raskaan työviikon perästä olisi tullut sunnuntai. Mutta entistä selvemmin näkyi se aukko, minkä Anna Maria ja Olli-Pekka olivat jättäneet. Nyt tuli vain kolme murakuormaa pellolle sen sijaan että ennen oli tullut neljä ja navetasta palasi pirttiin rukkiensa ja kankaittensa ääreen vain kolme entisten neljän sijaan ja kankaita oli pirtissä nyt kolmissa kangaspuissa, kun ennen oli ollut neljissä. Kaskikin oli viime kesänä tullut hakatuksi puolta pienempi kuin tavallisesti muina kesinä. Riihien puintikin loppui vasta lokakuun lopulla, ennen se oli loppunut syyskuussa. Marjasäilykkeitä oli nyt vain kolmessa tynnyrissä, kun ennen oli ollut seitsemässä. Oli kuin taivaanranta olisi ruvennut hämärtymään pilveen. Alakuloiseksi teki se isännän ja emännän mielen, kun rupesi näkymään, että heidän taloudessaan rupesi vierimään alaspäin harja, joka tähän vuoteen asti oli kerta kerralta kohonnut ylöspäin.

Erkin morsian Sivolan Laara tiedettiin työhaluiseksi ja reimaksi ihmiseksi, ja nyt oli joulun aikana aiottu pitää Erkin häät. Toivottiin, että Laara Anna-Marian sijan edes puolittain täyttäisi ja olikin hän taloon tultuaan työssä käsinä paremmin kuin Aino. Mutta ei kulunut monta viikkoa, ennenkuin navettakartanosta rupesi kuulumaan Hetvin ja Laaran välisiä riitoja ja toisilleen niskaköyttä vetäen miniät palasivat pirttiin. Hetvi ja Laara rupesivat miehilleen toimittamaan, että pääsisi toinen tai toinen pieneen Leppimäkeen omaksi taloksi kuten Olli-Pekkakin. Ja kun niitten Hetvin ja Laaran välit pahenivat päivä päivältä, niin isäntä määräsi Erkin lähtemään pieneen Leppimäkeen. Niinpä seuraavana keväänä kesän tultua nähtiin Erkin ja Laaran karjoineen vaeltavan pieneen Leppimäkeen, kuten kaksi vuotta sitten Olli-Pekka lähti isoon Leppimäkeen. Nyt täytyi Kenttään ensi kerran miesten avuksi ottaa renki. Se oli nyt kaikkien mielestä kuin väärä raha oikeitten joukossa. Hän näytti aina työssään ajattelevan, että kun tuo päivä joutuisi iltaan, kun taas talon miehiltä aina päivä loppui kesken. Meni kuitenkin kesä, oltiin taas marraskuussa. Rautatie oli tullut ja sen mukana monenlaista hommaa. Metsien ostelijoita ja talojen ostelijoita metsien tähden kulki toinen toisensa perästä, ja jokainen kehui itseään paremmaksi ostajaksi kuin sen ja senkin yhtiön asiamies oli. Ja tukkisavotoita kerrottiin ensi talvena tulevan useita kymmeniä yksin kuuluvin. Loukkolahden Salmo tuli nyt Kenttään eräänä marraskuun pilvisenä iltana. Salmon partaisista kasvoista ja kiiluvista silmistä huomasi Salmon tietävän jotakin tavallista enemmän. Kun isäntä näki, että on sitä Salmolla nyt sanomista, niin varsin kysyi:

— Mitä sitä nyt sinne Siuruaan päin kuuluu?

Salmo rykäisi ja sanoi:

— Ei tuota muuta niinkään erityistä, kuin että Siuruan kylässä on tällä viikolla tehty isoja kauppoja.

— Miten niin?

— On kolmetoista taloa myyty pohjineen. Viisi taloa on vielä myymättä, kun eivät vielä ole sopineet hinnoista, mutta kyllä ne myyvät nekin. Ei tuolla Järvenpääläiselläkään kuulunut olevan kuin sadan markan riita… On sitä tällä viikolla Siuruan kylässä liikutettu rahaa, kuusisataatuhatta oli eilen viety pankkiin ja ovat kai ne useita tuhansia itselleenkin käsirahoikseen jättäneet.

— Onpa siellä rahaa, mutta ei paljon. Tuskin miljoonan isäksi pääsee koko kylä, jos jokaisen tilkun myyvät, sanoi isäntä ylenkatseellisesti.

— Eikö tuo sentään likeltä kaapine. Kuuttakymmentä tuhatta kuuluttiin Hakalaisellekin tarjottavan, mutta seitsemääkymmentä tuhatta kuului tahtovan.

— Mikä yhtiö se on niitä maita ostanut?

— Se Runströmin yhtiö. Sehän se nyt siipensä tuntuu levittävän yli koko seutukunnan. Siuruan joen Lappakoskeen kuulutaan saha perustettavan ja yhtiö kuuluu tekevän oman rautatien tänne Lepokiven pysäkille ja sitä tietä hyrryttelee puutavaransa maailman ääriin.

— Kummia kuuluu, kun kokonaisia kyliä yhtiöille… Outoa on kuullakin… Etkö sinä rupea meille rengiksi, vähiksi tahtovat miehet käydä?

— Eihän sitä nyt osaa rengiksi ruveta, siksi hyviä ansioita tuntuvat nämä yhtiöt lupaavan, eikä tuokaan ruokatavara ole kovin kallista nyt, kun tuli tuo rautatie. Ja yhtiön urakkatyössähän sitä ei ole kenenkään orja, tekee minkä tekee ja päiviä ei ole kirjassa, jos kesken päivinkin heittää… Arvelin ruveta tuosta Hepokankaan metsästä tukinhakkuuseen, kun siitä kuuluttiin ruvettavan aivan heti ottamaan puita. Lähdin täällä tuumimaan, sopisiko tässä teillä olemaan majaa. Tästä saisi paikoiltaan niinkuin särpimen ja leipääkin.

— Niinhän se on, että taloihin sitä sentään niitten savotan miesten täytyy turvautua… Ajatelkaahan, eiköhän nekin Siuruankyläläiset vielä kerran turvaudu taloihin, ne jotka nyt taloistaan jouduttautuvat irtolaisiksi.

— Nuori väki kuuluu kaikki lähtevän Amerikkaan, kun siellä on nyt niin hyvä aika; vanhimmat kaljupäät nuo jäänevät tänne.

— Se lieneekin parasta.

— Se on parasta siinäkin suhteessa, että siitä on etua meille, jotka jäämme tänne. Yhtiöitten täytyy maksaa meille niin hyvät palkat, että pysymme töissä, kun ei ole varaa valita miehiä.

— Tokkohan tuolla olisi sielläpäin ketään, joka rupeaisi rengiksi mistään hinnasta?

— En luule olevan. Yhtiön töihin ne yrittävät kaikki. Niitä ne nyt koholla kourin odottavat jokainen. Hakalainenkin on tiedustellut renkiä, mutta ei kuulunut eilen vielä olevan. Pyysärkän Tehvollekin oli tarjonnut kahdeksaa sataa ja täydet vuosivärkit, kahdet pitkävartiset saappaat, kahdet kintaat ja kahdet alusvaatteet, mutta ei ollut Tehvo päätäänkään kääntänyt. Savottaan kuului menevän siksi, kunnes kevätpuoleen lähtee Amerikkaan, kun muutkin alkavat lähteä. Niitä satoja henkiä kuulostaa olevan aikeessa lähteä yhteen matkaan.

— Se on sitten oikeata kansainvaellusta.

— On se.

— Oletko ollut puhein sen naapurisi Kärpäskankaan Pertun kanssa, eikö tuo rupeaisi rengiksi, kun sillä on se vanhin poika siksi kynnellä, että mökin sulana pitää?

— Tänä aamuna oli Perttu meillä. Se on sekin suin päin menemässä poikineen savottaan, juuri tähän samaan metsään minun kanssani.

Pojat olivat tähän asti äänettöminä kuunnelleet isänsä ja Salmon keskustelua, mutta nyt Hemmi sanoi jäykästi: »Me emme tiedustele renkiä. Me teemme itse mitä kerkeämme. Tuo rautatie kun tuonkin elon hinnan helpotti, niin jätämme halmeenviljelyksen sikseen ja osan peltojakin heitämme nurmeksi, mitä emme jaksa omin väkinemme hoitaa sulina. Se on selvintä. Väkivetoon ja palkan ulpalla jos jonkun saisikin rengiksi, niin siinä koirassa ei ole haukkujaa, joka kahleessa metsään viedään. Nähtiinhän malli jo viimekesäisestä rengistä. Sekin saatiin väkivetoon tinkimällä. Mutta se tekikin työtä siksi, että tuppi heilui, työn joutumisesta ei ollut huolta.»

— Niin tuota täytynee tehdä, vaikka taaksepäin menevän talon merkki sekin on, että pellot alkavat jäädä nurmiksi, sanoi isäntä alakuloisesti ja alkoi riisua kenkiä jaloistaan.

— Niin… Mitä te siihen minun asiaani sanotte? muistutti Salmo tyynesti.

— Kun et niitä ryyppytovereitasi tuo mukanasi etkä itse tule päissäsi, niin onhan tässä pirttiä. Päissäsi jos tulet, niin yönselkään silloin on lähtö.

— Minun humalastani ei ole haittaa kenellekään. Jos minä olen päissänikin, niin minä saatan olla hiljaa kuin hiiri loukossa.

— Vaikka olisit kuinka hiljaa, jos vain tulet päissäsi, niin ovelta palaat, usko se.

Salmo koppasi kintaansa viereltään, hyppäsi ylös ja puolimatkassa oveen virkkoi: »Hyvästi!»

Salmon raskaat poistuvat askeleet kuuluivat eteisestä ja eteisen ovi samassa jysähti kiinni tavallista kovemmin. Isäntä harmistuneena sanoi: »Tuokin kutju on se sitten sen rikkaampi, on sillä sitten sen eheämmät vaatteet päällä, jos savotasta saa suuria palkkoja. Leikilläni häntä toki rengiksi tahdoinkin. Kuka häntä ilkeää nähdä, se pyhän aikana aina hakisi ja kaivaisi viinaa vaikka sinisen kiven sisästä ja maanantaina ei olisi työn hyvää. Pysyköön vain savotassa ja pysykööt kaikki savotassa. Tosiaankin, tehdään itse töitä mikä keritään.»

— Se se selvintä on, toisti Hemmi ja rupesi hänkin heittämään kenkiään.

Kymmenes luku.

Oli lauhkea päivä joulukuussa. Pehmyt etelätuuli verkalleen heilutteli puitten oksia, räystäistä tippui vettä ja huurrekokkareet putoilivat puitten oksilta. Ainon palvelija, Tilta, juosta reuhotti avopäin Kenttään ja kun kartanolla tapasi Tuomaan, niin kysyi kiireesti:

— Missä ovat tytöt? Minulla olisi asiaa.

— Tuolla kai ne ovat navetan puolessa, virkahti Tuomas välinpitämättömästi.

Tilta lähti sinne juoksujalassa, mutta kun Reeta-Kustaava kuuli heitä kaivattavan, niin tuli navetan eteisen ovelle vastaan ja sanoi iloisesti:

— Mikä se nyt Tiitalla on, kun on niin kiireisen näköinen kuin olisi sienat tulessa?

— Eipähän mitään sen kummempaa kiirettä, lähdin vain täällä emännän tietämättä käymään, kun tänä iltana on Lepokiven pysäkillä yhtiön pirtillä tanssit. Sinne tulee se maanmainio viulunsoittaja Katajaselän Nikoteemus ja Okkolan Weerus, toinen mainio hanurinsoittaja soittajiksi. Minä Selman kanssa ja pienen Leppimäen Saimi lähdemme sitten kun ilta-askareemme olemme tehneet. Etkö sinä ja Marttakin lähde mukaan? Me tulemme tätä kautta.

— Päästääkö se emäntä teitä tanssiin?

— Ei emännällä ole sanomista mitään, kun me lähdemme ilta-askareet tehtyämme. Nythän on kahdeksantuntinen työpäivä jo laillinen. Emme me Selman kanssa kysy lupaa emännältä paremmin kuin isännältäkään. Yö on minun omani, olinpa missä tahani… Lähdettekö, että tulemme tätä kautta?

— Emme me lähde. Kun me emme ole ikänämme tanssineet, niin emme puujumaliksi loukkoon seisomaan lähde.

— Kyllä pojat opettavat tanssimaan, kyllä siihen heti oppii. Kyllä ne pojat vievät, kunhan ei vain jalkoihinsa sotkeudu.

— Emme me kuitenkaan lähde, opettakoot pojat muita.

— Vanhoiksipiioiksiko te sitten aiotte jäädä? sanoi Tilta niskojaan keikauttaen ja lähti juosta leuhottamaan takaisin.

* * * * *

Tulevana yönä ei Kentän vanhaa emäntää nukuttanut. Oli kuin paha enne olisi vaivannut. Hän laskeutui vuoteelleen ja koetti painautua peitteisiin mitään ajattelematta. Mutta ajatuksia ei saanut asettumaan, ne vaeltelivat kaikkia elämässä tapahtuneita ikävyyksiä muistelemassa. Hän nousi taas vuoteeltaan, veti kengät avonilkkaisiin jalkoihinsa, sytytti tulen lyhtyyn ja meni navettaan katsomaan oliko siellä tuli jäänyt pahasti tai joku muu kohta epäkunnossa, mutta sielläkään ei ollut mitään. Kaikki lehmät märehtien ja sieraimistaan raskaasti tuhautellen vain makasivat eivätkä olleet näkevinäänkään emäntää, vaikka tämä kulki halki navetan ja silmäsi jokaista elukkaa. Sitten hän tuli pirttiin katsomaan olisivatko kuitenkin tytöt tai pojat menneet tanssiin, mutta sielläkin olivat tytöt ja pojat kotona, nukkuivat sikeintä untaan. Reeta-Kustaavan silmiin kuitenkin koski lyhdyn valo, hän heräsi ja kysyi: »Mitä te etsitte?»

— En mitään. Kun minua ei tänä yönä nukuta, niin tulin katsomaan olisitteko tanssiin menneet.

— Hm. Tanssiin! virkkoi Reeta-Kustaava ja painoi päänsä peitteen sisään.

Emäntä sammutti lyhtynsä ja meni hiipien vuoteellensa, jottei isäntä heräisi hänen liikkeistään, kun sekin kuorsaten nukkui sikeintä iltauntaan. Mutta ei vieläkään tullut unta. Oikein tuntui pahalta, kun aina ja aina tuli ikäviä muistoja mieleen ja kaikki aivan mustimmissa väreissään. Emäntä painautui taas peitteitten sisään, veti jalkansakin koukkuun, kuten ennen pikkutyttönä nukkuessaan, ja koetti olla peitteen alla kauan, jottei silmiin näkyisi mitään. Viimein kuitenkin hengitettävä ilma rupesi tuntumaan tukahduttavalta, hän nosti peitteen laitaa saadakseen raitista ilmaa henkeensä. Mutta silmät sattuivat katsomaan akkunaan ja ulkona huurteisissa puissa näkyi outo valo, kuin lyhdyn värähtelevä loimo. Samassa tuli mieleen että nyt ei ole kukaan lyhty kädessä liikkumassa. Siksi hän säikähtäen hyppäsi ylös, mutta tuntui peloittavalta mennä ulos niin, nykäisi isäntää olkapäästä ja virkkoi hätäisesti: »Mooses… Mooses! Kuule Mooses!»

— Mikä nyt?

— Mikä on tuo valo, joka näkyy noista puista?

Isännän silmät repesivät suuriksi ja nähtyään puissa valon hän hyppäsi ylös ja huudahti: »Tulipalo!» Sen sanottuaan hän syöksyi saliin mennäkseen ulos, mutta osui pahki kukkapöytään, joka rymisten meni kumoon. Lattialla seisova kattoon asti yltävä fiikus meni kumoon, sen varret ruskivat isännän jaloissa, mutta hän ei siitä välittänyt, meni vain ovelle ja eteisen portaalle päästyään kiljaisi: »Leppimäellä palaa!» Kaikki rupesivat nyt hälisten nousemaan, mutta isäntä vieläkin kulki kiljuen kaikissa huoneissa: »Leppimäellä palaa! Leppimäellä palaa! Kuin hengen kaupalla kiireesti sinne!»

Emäntä ja Hetvi tulivat portaalle ja yhdestä suusta melkein kirkaisten huudahtivat:

— Navetta on tulessa ja elukat palavat! Voi, voi, miten surkeasti ne mölisevät, rientäkää hyvät ihmiset! Voi, voi, tuota ääntä, miten mölisevät! Voi, voi, pahaa tekee tuon kuuleminen, joutukaa hyvät ihmiset! Minäkin lähden, kun löytäisin kenkäni, sanoi Hetvi. Mutta kun Hetvi oli tulemassa kolmannen lapsen äidiksi, niin emäntä tarttui Hetviä olkapäähän ja sanoi: »Pysytään me täällä, ei meistä siellä ole mitään apua.» Miehet ja tytöt tulivat pyrynä ulos ja lähtivät kuin tuulen ajamina juoksemaan Leppimäelle päin, millä kenkä väärässä jalassa, millä nuttu nurin päällä, mikä avopäin, mikä paitasillaan, kengät vain avonilkkaisessa jalassa. Isäntä malttoi kuitenkin tikapuusta ottaa pitkävartisen palokoukun olalleen ja juosta kötöstäen lähti hänkin sinne ja mennessään porisi: »Saahan tuolla käydä, mutta tuli on kerinnyt tehdä työnsä ennenkuin sinne ehtii.»

Emäntä ja Hetvi sydänalaansa käsillään puristaen portaalla voivottelivat ja tuskittelivat, kun yhä kuului Onnenkukan, Omenan, Maatikin, Laukerin, Lemmikin, Juhlikin ja Tiistikin sydäntäsärkeviä huutoja. Tuli vain riehui syytäen säkeniä, tulen kieliä ja mustaa savua yön kaamean valoisaan ilmaan. Nyt tuprahti ilmaan entistä suurempi pöllähdys säkeniä ja mustaa savua, liekit reimahtivat entistä korkeammalle, ja Kentän emäntä huusi: »Nyt putosi laipio sisään! Voi hirmuista!»

— Mutta nyt niiltä loppuu elukkaparoilla tuskat. Kuulkaa, ei kuulu enää ääntä.

— Ei kuulu enää ääntä. Valmista on. Voi surkeata!… Niitten se on tanssiin menijöitten hyvää työtä, ne ovat heittäneet tulen kytemään. Eipähän emäntä huolehtine. Voi toki… Minulle siitä kävi enne, liekö sentähden että omat eloon juottamani ja kasvattamani elukat joutuivat tuommoiseen kuolemaan… Ei nukuttanut koko yönä. Kun sanomalehdistä saa tuon tuostakin lukea että siellä ja siellä on navetta palanut elukkoineen, niin juohtui sekin nyt yöllä mieleeni, sytytin tulen lyhtyyn ja kävin navetassa, mutta Jumalan kiitos, kaikki oli hyvin kotona, mutta silloin se on tuolla ollut ehkä hyvinkin suuressa alussa. Ei kulunut monta tuntia, ennenkuin huomasin tuon valon noissa puutarhan puissa.

— Minä en huomannut mitään ennettä, nukuin kuin sika siksi, kunnes salista kuului kukkapöydän romahdus ja ovien räiske. Silloin hyppäsin kuin ammuttu ylös ja Hemmi teki samoin. Kun isännän ääni kuului ulkoa, niin ei Hemmi kauan siekaillut, tempaisi pienet yökenkänsä sängyn alta ja sai ne jalkaansa, mutta kun ei löytänyt lakkiaan, niin sillään lähti. Sama kai se olisi, vaikka ei olisi ollenkaan mennyt. Siellä on tuli tehnyt työnsä, nyt jo laimenee. Kojo mataloituu ilmassa ja irtonaisia liekkejä, jotka loiskivat ilmaan, ei enää näy. Se palaa vain kuin kaskirovio.

— Kyllä siellä sentään on apuväki hyvä olemassa, jottei pääsisi leviämään toisiin rakennuksiin, sanoi emäntä ja käsillään yhä sydänalaansa painaen lähti sisälle ja virkkoi katkerasti: »Voi toki!… Voi maailmaa synnin tähden!»

Isäntä tuli ensimmäiseksi kotiin. Pirtissä olivat emäntä ja Hetvi seisaallaan vastaanottamassa kuulumisia, mutta ennenkuin he kerkisivät mitään kysyä, isäntä haikeasti sanoi:

— Selvä siellä tuli. Kolmetoista lehmän päätä, viisi lammasta, kaksi sikaa, kukko ja kuusi kanaa on tuhkana.

— Mistähän tuo tuli pääsi alkuun?

— Mistä… On ollut tapana iltasella lämmittää lehmien apevesi. Palvelijat ovat lähtökiireessään heittäneet muurin alla tulen omin päinsä palamaan; siitä ovat kekäleet pudonneet uunista alas ja luultavasti päässeet silppuvasuun ensin ja siitä seinään, tervashonkaisiin hirsiin… Sitten nukutaan vielä niin sikeästi, ettei oltu herätty, ennenkuin oli navetta jo yltä tulessa. Koirakin oli ulkona haukkunut, äläköinyt minkä ääntä hänestä oli lähtenyt. Se oli Olli-Pekan korviin unessa kuulunut, mutta ei ollut tointunut sitäkään katsomaan mikä sillä on. Akka oli kuullut koiran haukunnan, mutta oli luullut, että tanssimiehet ovat hoilaten tulossa ja että se niitä haukkuu.

— Ne ovat elukat jo silloin hätäilleet, kun koira on haukkunut.

— Sitä hätää se on koira haukkunut.

Emäntä istui pöydän yläpäähän, laski kumpaisenkin kyynärpäänsä pöytään, ohimonsa varasi kämmeniinsä ja sanoi haikeasti: »Niin on kuin sanotaan, että akka on haahti, akka on hauta, akka on pahan paikan kattila. Jos olisi joku muu eikä Aino ollut Olli-Pekalla eukkona, niin tuskin olisi tuota tapausta tullut?»

— Tuleehan se vahinko viisaallekin, mutta tyhmällä se on toisessa kädessä. Samaa minäkin luulen, että jos Olli-Pekalla olisi ollut huolekkaampi akka, niin se olisi käynyt navetassa niitten lunttujen mentyä, sanoi isäntäkin kenkiään riisuessaan. Sitten hän pani kenkänsä orrelle kuivumaan ja lähti synkin kasvoin kamariinsa koettamaan vieläkö nukuttaisi, kun yö oli vasta vähän ohi puolen. Sinne lähti emäntäkin.

Monta päivää kului, eikä Olli-Pekka käynyt Kentässä, mutta eräänä iltamyöhänä, kun täysikuu paistoi ja lumen pinta säteili pakkasensilmistä, Olli-Pekka tuli vaivaisen syntisen näköisenä Kentän pirttiin ja istui isäänsä lähelle penkille, missä isä vasupäreitä kiskoi petäjäisestä listakosta.

Kauan aikaa Olli-Pekka istui ääneti eivätkä talon miehetkään olleet kiireisiä puheluun, tekivät vain puhdeaskareitaan. Viimein Olli-Pekka sanoi:

— Minä olen niin kahdella päällä, vieläkö ruveta yrittämään taloksi vaiko myödä tuo talorähjä yhtiölle ja lähteä Amerikkaan, kun sinne paljon muitakin menee. Tulisipahan eukko yhden kakaran kanssa täällä toimeen vaikka kenen pirtin loukossa.

— Vai pirtin loukossa Aino, murahti Hemmi pöydän sivulla olevalla rahilla istuessaan ja kirvesvartta vuoleskellessaan.

Olli-Pekka ei ollut sitä kuulevinaan, alakuloisena vain sanoi: »Vieläkö se isä antaisi aluksi lehmiä ja edes jonkunkaan lampaan, jos tuota niinkuin taloksi yritteleisin?»

— Etkö sinä muista, mitä minä sanoin sinun niin ylpeästi lähtiessäsi Leppimäkeen? sanoi isäntä ja tavallista raskaammin heitti päreet eteensä lattialle.

— Kyllä minä muistan sen, mutta etteköhän tuon tapauksen tähden unohtaisi päätöstänne?

— Annan kaksi lehmää ja lampaan, mutta missä sinä niitä nyt talven aikana säilyttäisitkään, sanoi isäntä jäykästi.

— Siitä toisesta luhdista saan ensi hätään navetan, kun laitan siihen laipion, tukin seiniä ja seinän aluksia.

— Niinkuin sanoin, kaksi lehmää ja lammas annetaan, kun saat niille suojaa, sanoi isäntä ja läiskäytti notkeat päreensä läjään lattialle. Kun kaikki olivat niin vähäpuheisella tuulella, niin Olli-Pekka otti kintaansa vierestään, lausui melkein kuiskaten: »Hyvästi», ja lähti pihalle, mistä hänen heti nähtiin hiljalleen hiihtää nytkyttelevän kotiinsa päin.

Olli-Pekan mentyä Hemmi sanoi jäykästi: »Kyllä on parasta Olli-Pekalle, että toimittautuu siurualaisten kanssa lähtemään Amerikkaan.»

— Sen minäkin sanon, sanoi Hetvi ja polki rukkiaan tavallista kiivaammin.

— Kassapää hieno emäntä — vai rouvako lienee — pääsee todellakin pirtin loukkoon, sanoi Reeta-Kustaava, ivallinen nauru suupielissä.

— Älähän sentään. On niitä rikkaalla rohtimia. Saahan se rahalla vaikka minkälaisen kamarin. Rahaa on entistä ja Olli-Pekka Amerikasta työntää lisää lisän päälle, sanoi Martta, hänkin hienosti hymyillen, ja lähti äitinsä avuksi keittiöstä noutamaan illalliskeittopataa.

Grundströmin yhtiön asiamies käytti hyväkseen Olli-Pekan kohtaloa, ja tuli seuraavana päivänä Leppimäkeen maan ostoon. Hän oli saanut Olli-Pekan taipumaan myyntiin ja kun oli kaksi päivää katseltu ison Leppimäen metsiä, oli asiamies luvannut viisikymmentätuhatta siitä tilasta yksinään, mutta jos toisetkin talot möisivät, niin sitten nostettaisiin kuuteenkymmeneen tuhanteen. Olli-Pekka tiesi Erkki-veljen kyllä taipuvan, mutta isästä ei tiennyt. Sentähden tulivat nyt Kenttään asiamies ja Olli-Pekka yhdessä. Asiamies otti nyt oikean asiamiesryhdin. Läpikuultavat silmät olivat valmiit tarkastamaan, minkälaisia väreitä hänen puheensa minkin kasvoissa vaikuttaa. Mies rupesi kertoilemaan matkoistaan ja siitä, miten häntä on kaikkialla hyvin ymmärretty; ja se tulee juuri siitä, että hän ei puhu liikoja, vaan täyttää sen, minkä sanoo. Miten hänet jo otetaan taloissa mielihyvällä vastaan, vaikka ei ole niissä koskaan käynyt, hänen maineensa kun leviää laajemmalle kuin mitä hän käydä kerkeää, sillä enemmänhän se korva maata käypi kuin mies itse. Sitten hän kääntyi isännän puoleen ja sanoi: »Se on vanha sananlasku, että käynyt matkansa sanovi, käymätön ajattelevi. Olen suoraan sanoen tässäkin talossa kysymässä, olisiko tämäkin talo myytävänä hyvästä hinnasta. Minä sanon hyvästä hinnasta. Tässä on sellainen erikoinen syykin tällä kertaa, kun nämä kolme tilaa erityisenä lohkona ovat ympäriinsä valtion maitten kiertämänä. Nyt kun tämän Leppimäen isännän kanssa olemme sopineet Leppimäen kaupasta, niin se on sitten näitten kahden tilan välissä, ja puutavaran kanssa liikkuessa sekä järvellä että maalla puristuu alue niin ahtaaksi. Monin verroin tilavampi olisi liikkua, jos nämä kolme tilaa olisivat samalla isännällä eli yhtiöllä. Olen jo tämän Leppimäen isännälle sanonut enkä vain sanonut, vaan luvannut, että maksan Leppimäen tilasta kymmenen tuhatta enemmän, jos kaikki nämä kolme tilaa tulevat meidän yhtiölle. Minkälaisen vastauksen minä sitten teiltä saan?»

— En anna minkäänlaista vastausta, ennenkuin mietin enemmän, sanoi isäntä tyynesti ja näytti miettivän.

— Niin se viisas mies aina tekee ja niin pitääkin tehdä, sitten sitä ei tarvitse jäljestäpäin katua, sanoi asioitsija ja rinta hytkähti somasti.

Olli-Pekka rykäisi ja mieleen juolahti sanoa:

— Sen minäkin kyllä tiedän ja arvaan, että isän aika ei kulu ilman maanviljelystä, mutta voipihan kaupassa erottaa jonkun pienen palstan, jota huvikseen viljelisi.

— Senhän voi tehdä vallan hyvin, usein se niin tehdään, sanoi asioitsija reippaasti ja käveli edestakaisin lattialla, mielessä mieluinen myhäily, kun isäntä oli sanonut miettivänsä.

— Voihan isä erottaa esimerkiksi tuon Kissasuon ojamaan itselleen ja tekomaata lisäksi, sanoi Olli-Pekka.

— Niin, ja saahan näitä kaikkia peltoja ja niittyjä viljellä vuotuista veroa vastaan, sanoi asioitsija.

— Sehän on sitä parempi, jos saa viljellä koko tilaa, kuten ennenkin, sanoi Olli-Pekka.

Asioitsija tekeytyi vakavammaksi entistään ja sanoi vakuuttavasti:

— Aivan niinkuin ennenkin… Me kun metsiä silmällä pitäen teemme kauppoja, niin peltoja ja niittyjä saa entinen asukas viljellä niin kauan kuin tahtoo ilman mitään arentia, kunhan maksaa ulosteot kuten ennenkin. Eikä niitä muille luovuteta kuin entiselle asukkaalle… Ja sen minä sanon ja olen sanojeni takana, että meidän yhtiö on rehellisin yhtiö auringon alla. Oletteko esimerkiksi kuulleet, että mikään muu yhtiö maksaisi tiloista enemmän kuin kaupan aikana on sovittu ja kauppakirjoihin merkitty? Mutta me kun kaupan jälkeen olemme tarkastaneet metsät, olemme kymmenintuhansin markoin maksaneet lisää. Me vertailemme tarkasti tilan hinnan tilalla kasvavan puutavaran arvoon ja jos tilan metsä on enemmän arvoinen kuin tilan varsinainen kauppahinta on, niin pennilleen maksetaan se ylihintana tilan myyjille. Sitä eivät muut yhtiöt tee, mutta sentähden meidän nimemme onkin maan kuulu.

Viimeisen lauseensa asioitsija sanoi oikein hartioitaan kohauttaen.

— Mutta mitenkäs, jos metsiä tarkastaessa huomataan tilasta maksetun enemmän kuin mitä metsät vastaavat, mitenkäs silloin menetellään? sanoi Hemmi ja katsoi tarkasti asioitsijan silmiin nähdäkseen mitä hänen kysymyksensä vaikuttaa.

— Silloin pysytään kaupassa täsmälleen, sanoi asioitsija jäykästi, häpeänkään vuoksi ei virketa vahingosta kenellekään, etteivät muut yhtiöt siitä saisi lystiä. Maksetaan vain jokikinen penni täsmälleen niin kuin kauppakirjassa seisoo.

Kun Olli-Pekka näki isän olevan kovin vähäpuheisella tuulella, niin hän nousi lähtemään ja sanoi: »Annetaan isän miettiä, lähdetään meille. Lähtekää Hemmi ja Tuomaskin meille, kutsutaan sitten Erkkikin sinne ja tuumitaan miehissä.»

— Se se parasta on, sanoi Hemmi ja nousi lähtemään. Hemmin povessa tuntui somalta, että Olli-Pekka saadaan myymään maansa eikä enää tarvitse sille lehmiä antaa.

Hemmi ja Tuomas menivät jo ulos, asioitsija vielä ojensi kätensä isännälle hyvästiksi ja kysyi kohteliaasti: »Koska minä saan isännältä varman vastauksen?»

— Ehkä viikon perästä, sanoi isäntä alakuloisesti. Oli kuin kieli olisi hieman sammaltanut.

— Miettikääpä sitten ja miettikää asia joka puolelta. Ei se kirveestäkään tule terävä, jos se hiotaan vain yhdeltä puolen. Sitten se on lysti tehdä kauppaa, kun se mietinnän perästä tehdään, ja jos ei tehdäkään, niin siitä ei mieli pahoitu.

Sen sanottuaan asioitsija lähti toisten menijäin jälkeen.

Leppimäellä oli kahvipöytä valmiina, oikein lumivalkoiselle pöytäliinalle laitettuna, ja vieraat ja Olli-Pekka saivat käydä suoraan pöydän ympärille. Tilta lähti pieneen Leppimäkeen juoksemaan kutsuakseen Erkin.

Kun kahvit oli juotu, niin asioitsija otti oikein vakavan muodon ja lausui painokkaasti: »Sen minä sanon tässä, vaikka en Kentän isännälle sanonut, kun ymmärrän sen niin ankaran maahenkiseksi, että se on melkein hölmö eikä osaa mitään laskea, joka nyt ajattelee maanviljelystä, kun tiloista maksetaan tällaisia hintoja, kuin mekin maksamme. Ajatelkaahan, isännät, kun nyt jauhokilo maksaa viisitoista penniä, sianliha kuusi- tai seitsemänkymmentä penniä, lampaanliha kolme- tai neljäkymmentä penniä, naudanliha parikymmentä penniä, voikilo markkaviisikymmentä penniä, maitolitra kymmenen tai kaksitoista penniä, joten miehen päivän muona kahvineen päivineen ei pääse markkaan asti, ja meidän töissämme tavallinen mies ansaitsee kaksikymmentä markkaa ja vielä enemmänkin päivässä. Tämä on sitä, mutta otetaan toinen puoli. Esimerkiksi tämän talon isäntä saa maastaan kuusikymmentä tuhatta. Ne pannaan pankkiin viiden korolla ja korot aina kuuden kuukauden kuluttua muutetaan pääomaksi korkoa kasvamaan, joten tulos on sama kuin kuusi prosenttia. Se kuusikymmentätuhatta tuottaa koroillaan vuodessa ei sen vähempää kuin kolmetuhatta kuusisataa markkaa, siis paljonkin enemmän kuin tämän talon perheen vuotuisen muonan. Ja nyt hän on niistä talon huolista vapaa. Tuollaiset tapahtumat eivät voi uudistua, mikä tässäkin talossa aivan äskettäin on tapahtunut, ja isäntä on vapaa olemaan työansioilla. Ja nyt kolmanneksi otetaan laskettavaksi mitä tuottavat miehen työansiot vuodessa. Kolmesataa vuoden arkipäivää ja kaksikymmentä markkaa päivältä antaa vuodessa ei vähemmän kuin kuusituhatta markkaa.»

Viimeiset sanansa »kuusituhatta markkaa» sanoi asioitsija oikein jyrisevällä äänellä ja päätään nyökyttäen. Sitten hän jatkoi: »Niin, ajatelkaas, eikö se ole ainakin puolihullu, joka nyt ajattelee maata viljellä. Paitsi todellakin huvikseen, kuten äsken Kentän isännälle esiteltiin. Näitä kaikkia puolia, kuten jo sanoin, en hänen eteensä lukenut, mutta hän on viisas mies, uskon hänen itsensä ne harkitsevan.»

— Kyllä luulen, että ukko pääsee tajuihinsa, sanoi Hemmi. Renkiä on koko syksyn tiedustellut. Kahdeksansataa markkaa lupasi muutamallekin ja täydet vuosivärkit, mutta se ei päätäänkään kääntänyt.

— Mutta ajatelkaas, miten kannattaa kahdeksalla sadalla ruveta rengiksi, kun muuten voi ansaita kuusi tuhatta. Jos siitä muonaan menisikin korkeintaan kolmisensataa, niin vielä sittenkin jää puhtaaksi viisituhattaseitsemänsataa? Mitä sen rinnalla on kahdeksan sataa kun saa vielä olla orjana?

— Sitäpä ne kaikki laskevat eivätkä rupea rengeiksi, sanoi Hemmi.

— Sanalla sanoen, ei ole viisaan työtä nyt viljellä maata, kun ajatellaan sitäkin puolta, että nyt rautatie tuo kaikkea mitä vain tarvitaan, ettei tule mistään puutetta, vaikka ei maata viljelekään. Ainoastaan maitoa ei tuo rautatie niin yllin kyllin kuin maanviljelijöillä on, mutta hedelmistä saa maidonarvoista ja vielä arvokkaampaakin ruokaa ja niitä tuo rautatie jokaiselle tarvitsijalle. Ainoastaan tuollaiset vanhukset kuin esimerkiksi Kentän isäntä ja emäntä, jotka ovat ikänsä hoitaneet karjaa ja joilla on valmista rahaa yllin kyllin, voivat huvikseen elättää yhden tai pari lehmää; niistä sitten saavat sitä ainoista lempiruokaansa maitoa ja niitten hoitamisesta hupia, kuten vanhatpiiat sylikoiristaan. Siinä ei tulekaan kannattavaisuus kysymykseen, mutta toista on, jos kolmi- tai nelikymmenpäistä karjaa hoitaa enimmäkseen vieraalla väellä, jolle maksaa samat palkat kuin yhtiöt maksavat, ja vähemmällä nyt ei saa työvoimia.

— Niin se on. Sellaista se on. Sellaiseksi se on muuttunut tämä maailman aika, sanoi Hemmi ja huokasi syvään.

Erkki ja Tuomas olivat äänettöminä kuunnelleet toisten keskusteluja, mutta nyt Tuomas kohautti hartioitaan ja sanoi: »Eikö tässä pitäne ruveta valmistelemaan hynttyitään ja lähteä Amerikkaan? Kukas täällä kehtaisi olla, jos kerran irtolaiseksi joutuu?»

— Silloin tienesti lyö vieläkin enemmän leiville. Minä olen tehnyt laskelmia vain oman yhtiömme työpalkkoja pitäen mittapuuna, sanoi asioitsija ja kääntyi Erkin puoleen kysyen: »Mitä se pienen Leppimäen isäntä sanoo?»

Erkki hieman rykästeli, mutta nosti sitten päänsä ja sanoi arvellen:

— Sen kuusikymmentä tuhatta kun maksanette, minkä tästäkin tilasta, niin olkoon menneeksi. Vähemmällä minä en myy, kun se on samanlainen tila kuin tämäkin.

Asioitsija hypähti seisaalleen, ojensi kätensä Erkille ja huudahti iloisesti: »Tuossa on lapaa!» Olli-Pekka erotti kädet ja kaikki remahtivat nauramaan: »Siinä ei pitkiä kiistelty.»

Asioitsija vakuutti vielä oikein lujasti:

— Sanalla sanoen, kun minä olen metsät tarkemmin tarkastanut ja huomannut, että kannattaa lisätä, niin maksetaan lisää tai jos näyttää meidän puolelle tappio kallistuvan, niin silloin seisotaan kaupoilleen eikä virketa tappioista hiirelle eikä heinälle. Mutta toimikaa nyt miehissä, että isänne taipuu kauppaan ja tämä lohko tulee meille kokonaan, kuten jo hänellekin sanoin.

— Kyllä luulen, että ukko taipuu, sanoi Hemmi. Ukon taipuminen riippuu meistä Tuomaan kanssa ja varsinkin, jos hänelle mieliksi maksatte muutamia satoja enemmän kuin näistä tiloista, kun Kentässä on kartano parempi.

— Kartanosta me emme välitä, kuten olen sanonut. Metsä se on, jota silmällä pitäen me teemme kauppoja. Mutta muutamat sadat nyt ei silti enää tule kysymykseen, kun tämä muuten noin luontevasti menee. Sen saatte sanoa ukollekin.

* * * * *

Seuraava aamu oli valkenemassa. Oli kireä pakkaspäivä ja harmaan hevosen kokoinen kylmä usva täytti ilman ja usvan kasvattama kuura oli korkeana löyhänä rykelmänä kääriytynyt puitten oksiin, kun Kentän isäntä puki ylleen vanhuuttaan ruskehtuneen karkean sarkanuttunsa ja sanoi: »Minä alan mennä sitä murapaikkaa aukaisemaan, sen on taas yön aikana kylmännyt. Hemmi ja Tuomas, alkakaa tuoda hevosia.»

Hemmi ja Tuomas olivat aamiaisen syötyään päivää odottamaan kellistyneet penkille eivätkä olleet isännän sanasta tietääkseenkään. Mutta kun ukko oli mennyt ulos ja eteisestä kuuluivat poistuvat narahtelevat askeleet, niin nousivat Hemmi ja Tuomaskin, vetivät ylleen sarkaiset nuttunsa, joitten heltoissa ja rintapielissä näkyi eilisistä muraa. Se oli murakuormia kaataessa siihen tahrautunut. Siitä he eivät välittäneet, panivat vain takkinsa nappeihin, ottivat orresta kintaansa ja sanaa puhumatta menivät ulos. Ja kohta nähtiinkin oriin ja Ukon korkealaitaisine rekineen verkalleen astuen etenevän Kissasuolle päin. Reen jalakset hiljaa kitisivät kovalla kuuraisella tiellä. Sekä isäntä että Hemmi ja Tuomaskin olivat nyt niin vähäpuheisia kuin lumotut. Vanhalta muistilta he tekivät niin työtä verkalleen, pistelivät muraa kuormiinsa ja kun kuorma oli täysi, lähti joku ajamaan sitä kotipellolle. Mitä raskaampi kuorma oli, sitä kovemmin ja kipeämmällä äänellä kitisi ja marisi jalas pakkasen puremalla tiellä. Kun muutamia kuormia oli viety ja taas oli Hemmi ajanut oriinsa murakololle ja peräyttänyt reen sille paikalle, missä se oli täytettävänä, ja ottanut lapionsa luodakseen muraa, Hemmi pisti sen kärjen maahan, nojasi rintaansa sen ponteen ja sanoi arvellen: »Niinpä tämä muran veto alkaa tuntua kuin vieraalta työltä. Näyttävät kuin kohtalon painamana painuvan asiat sille kannalle, että meidän on myötävä tämä maa, kun on noin kunnollinen ostaja tarjolla, ja ruvettava elämään rahalla. Tienailee silloin kuin tuntuu miellyttävän ja kun ei miellytä niin katsoo valmista. Eihän tämäkään jokapäiväinen aherrus lääkettä ole, kun ei kuitenkaan jaksa kunnolleen hoitaa tätä maata, vaikka yötä päivää riekkuisi työssä kuin orja. Eilen illalla möi Erkkikin maansa ja sai kuusikymmentätuhatta ja se ostaja jo itsestään lupasi tästä meille enemmän saadakseen koko tämän lohon haltuunsa… Jos vaikka seitsemänkymmentä tuhatta saisi tällä maalla, ja irtaimet jos pannaan rahaksi, niin entisten rahojen kanssa joka tapauksessa saadaan hyvä joukko yli sadan tuhannen. Ja kun satatuhatta pannaan pankkiin, niin sieltä saadaan vuosittain korkoja kuusituhatta markkaa. Meidän perheemme elävät sillä, vaikka sääret seinillä makaisivat ympäri vuodet.»

— Meneekö se sadantuhannen korko kuuteen tuhanteen markkaan, eihän pankit maksa kuin viisi markkaa sadalle, huomautti isäntä alakuloisesti.

— Niin se maksaa ensimmäiseltä kuudelta kuukaudelta, mutta kun silloin muuttavat sen koron pääomaan kasvamaan korkoa korolle, niin se menee kuuteen prosenttiin.

— Niinhän tuo taitaa tehdä, sanoi ukko ja alkoi verkalleen nostella muraa koriin.

— Eilen illalla se maitten ostaja laski, että heidän töissään voi tavallinen mies ansaita kuusituhatta markkaa vuodessa. Siinähän se on se niksi, ettemme saa renkiä. Eihän maanviljelijän kannata kuuttatuhatta maksaa vuodessa yhdelle työmiehelle, sehän toki on itsestään selvä.

Tuomaskin tuli jo kuormansa viennistä, heitti hevosensa taammas, kun ori oli vielä kololla, ja kun oriin kuorma oli vielä tyhjä, niin arvasi mistä oli kysymys ja tuli kololle.

Hemmi seisoi nyt äänetönnä rintaansa nojaten lapion ponteen kuin odottaen sanaa muilta. Isäntä vain nosteli verkalleen niinkuin aikansa kuluksi muraa koreihin, näpisteli pari kertaa paksuja huuliaan yhteen ja miettivästi sanoi: »Ainakin sanoessa, vieläkin virkkaessa, kun ei ollut sopua, että olisi työvoimamme pysynyt yhdessä koossa… Niinhän tuo todella näyttää nykyinen aika painavan, että myytäväksi tämä tulee.»

— Ei ole minun syytäni, kaikkeni olen koettanut, sanoi Hemmi jäykästi.

— En sitä sanokaan.

— Eihän tämä suon silmään mene, jos myykin ja jos on tehty työtäkin, niin onhan tässä aikansa eletty, sanoi Tuomas ja alkoi hänkin nostella muraa oriin kuormaan.

— Se on viisainta, että isä erottaa kaupassa pienen palstan, esimerkiksi tuonne kosken alle siihen Heponiemelle, jossa on lohivesi omassa rannassa. Tekee siihen pienen talon, jossa huvikseen viljelee maata. Minä kyllä en maasta välitä, sanoi Hemmi ja heilautti karvalakkista päätään sanojensa painoksi.

— En minäkään välitä maasta, en koko tästä Suomen maasta, Amerikkaan lähden samassa kyydissä kuin Olli-Pekka ja Erkkikin, sanoi Tuomas.

— Eipä ole tietoa, jos tässä vielä minäkin pyörähtänen joukkoon.

— Kun sinulla, Hemmi, on perhettä hännän jatkoksi, niin jospa tässä ruvettaisiin viljelemään näitä peltoja ja niittyjä ja elää kyhnittäisiin tässä kotona, sanoi ukko.

— Siihen ei ruveta. Kuulittehan illalla, että ulostekoja vastaan annetaan pellot ja niityt viljeltäviksi. Mutta ettekö tiedä minkälaiset ovat pappien palkat, minkälaiset monen monituiset kunnan maksut ja uusien ja vanhojen maanteitten kunnossapito? Maanteitäkin saa monia kilometrejä pitää kunnossa, vaikka omalla hevosella ei saa syltäkään ajaa. Ajakoot yhtiöt ja pitäkööt kunnossakin.

— Niinhän tuo taitaa paras olla, mutta ikävähän on nähdä vieraan käsissä tätä, jota on kotinaan tottunut pitämään.

— Mitä vielä! Maailmaahan tämä vielä on, sanoi Pekkiläinen humalassa. Sitä kaikkeen pitää tottua, sanoi Tuomas reippaasti ja rupesi tavalliseen tapaansa pistelemään muraa.

Hemmikin rupesi luomaan muraa ja sanoi: »Mahtaakohan tämä murapaikka jänisten voittomaaksi joutua, kun meistä aika jättää?»

— Kyllä tästä on useita kertoja jo kuormaa viemään lähdettykin. Kaukana on tuo laita, josta on alettu, virkkoi Tuomas ja lähti hevosensa luokse, kun näki että oriin kuorma oli täysi.

Kun Hemmi ajoi oriin pois kololta, niin Tuomas toi hevosensa ja rekensä paikalle ja sanoi: »Vieläkö me tätä muraa viitsimme vetää, kun kerran on päätetty myytäväksi tämä talo?»

— No kun tätä vielä joka tapauksessa ensi kesä kylvetään, niin täytyyhän niille laittaa lantaa.

— Hm. Kyllä ne yhden kesän kasvavat, jos ei enää heitä lannoitetakaan, ja tuleehan sitä lantaa, jos karja pidetään talven yli.

— Mihinkäpäs ne karjan konnut pantaneen muualle, karjalle kai ne ovat syötettävät, sanoi ukko ja seisahtui kesken kuorman luonnin ja katseli huurteiselle vaaralle, missä oli monta kymmentä halmetta viljellyt. Hän katseli Saunajärvellekin, mistä usva jo kohosi ilmaan ja vaisu joulukuun aurinko matalana paistoi yli huurteisten metsien, yli lumipeitteisen Saunajärven, missä kirkkaat pakkasensilmät kiiluivat lumen pinnalla. Ja kun Tuomas oli saanut kuormansa täyteen, niin isäntä sanoi tyynesti: »Saa kai se muranveto nyt todellakin loppua siksi, kunnes selviää tämä maankauppakysymys puoleen tai toiseen.»

— Kyllä se niin on, että myydään se maa, sanoi Tuomas ohjasperiä reen ketarasta ottaessaan. Samassa lähti reki jyristen liikkumaan eteenpäin ja sen jälkeen lähti Tuomas kävelemään. Kuurainen karvalakkinen pää heilui nyt kävellessä kahtaallepäin reuhakammasti kuin tavallisesti ennen.

Kohta ajoi Hemmikin oriinsa kololle, käänsi ja peruutti rekensä kuorman-ottopaikalle ja lapiota käteensä ottaessaan kysyi: »Mitä se Tuomas tuolla vastaan tullessaan sanoi, ettei tulisikaan enää noutamaan?»

— Kun tuntui laiskistuvan muran vetoon, niin minä sanoin, että jääköön siksi, kunnes tämä kauppakysymys päättyy puoleen tai toiseen.

— Niin minustakin on. Jos maat kylvetäänkin ensi kesänä, niin kyllä ne kasvavat, ovat ne saaneet siksi moskaa niskaansa, etteivät sairasta, vaikka tulevana kesänä eivät niin paljon saisikaan, sanoi Hemmi ja juuri kuin vihapäin rupesi syytämään muraa korkeitten laitojen sisään joutuakseen mitä kiireimmin pois. Ja kun hän oli saanut kuormansa luoduksi, pisti hän lapionsa kiukkuisesti kuormaansa, koppasi ohjakset ketarasta ja hotaisi niillä oritta lautasille. Silmänräpäyksessä lähti nyt reki liikkeelle ja ori alkoi tavallista rivakammin astua heittelehtää. Sekin luuli, että nyt oli tavallista kiireempi, kun sitä hosuttiin.

Isäntäkin lähti kanki olalla kävelemään kotiin päin ja tunsi matalampana entistään kävelevänsä. Oli kuin jokin näkymätön painajainen olisi painanut häntä maata vasten. Hemmi ja Tuomas olivat tallissa hevosiaan hoitamassa, kun isäntä tuli pirttiin, pani kintaansa orteen, riisui kuuraisen nuttunsa päältään, puisti siitä enintä kuuraa pois ja pani sen naulaan seinälle. Hän otti päästään pitkävillaisen kuuraisen lammasnahkalakkinsa, löi sitä penkin laitaan ja pani senkin pöydän pään kohdalle naulaan. Sitten hän katsoi kenkiinsä, oliko niissä muraa ja jäätä, meni oviloukolle, otti varsiluudan loukosta ja puhdisti sillä kenkiään, kun emäntä tuli ulkoa ja hieman hämmästyen sanoi: »Mikä se nyt on tullut, kun kesken rupeaman tulette kotiin? Ei nyt vielä ole päivälliskeitto hetikään valmis, vasta pantiin tulelle.»

— Joutuupahan silloin kuin joutuu, mikäpä hänellä on kiire, sanoi isäntä heittäessään kädestään luudan loukkoon eikä virkkanut siitä mitään, minkätähden kesken rupeaman työstä tultiin. Pyyhki vielä kenkäinsä pohjia kynnyksen alla olevaan mattoon ja lähti verkalleen kävelemään kamariinsa.

Kamariin tultuaan hän istui keinutuoliinsa, antoi sen mennä niin selälleen, että tuli melkein makaavaan asentoon, ja keinutuolikin tuntui painuvan alemmaksi lattiaa. Hän muisti nyt unensa, miten hän oli rautatien piirittämänä ollut viluissaan ja melkein alasti. Sitä muistellessaan hän tunsi vapisevansa. Mielessään hän kuitenkin tulkitsi untaan niin, että sadantuhannen markan omistajana hän ei missään tapauksessa joudu sanan varsinaisessa merkityksessä alastomaksi eikä viluun, vaan se merkitsi sitä, että ei ole enää tätä rakasta kotia, joka enemmän kuin neljäkymmentä vuotta on ollut suojana vilussa ja nälässä. Hän ajatteli nyt päänsä ympäri kaikkia asian eri puolia ja aina kun maan myynti kiertyi mieleen, värähti koko ruumis ja se kamala uni tuli mieleen. Mutta vaikka kuinkakin ajatteli, niin ei päässyt puuhun eikä pitkään. Kohtalon käsi tuntui vievän siihen, että iso maa on myytävä ja perustettava pieni koti, vaikka turvekattoinen, missä ei tarvitse vierasta työvoimaa. Ostaa rahalla ruokansa ja elää siinä pienessä majassaan kuin toukka puun raossa.

Hemmi ja Tuomas olivat tulleet pirttiin ja ilmoittaneet, minkätähden he nyt kesken rupeaman tulivat työstä. Reeta-Kustaava ja Martta siitä tulivat niin hyvilleen, etteivät tahtoneet nahoissaan pysyä. Nauraa remusivat ja käsiään hykertelivät. Ja pyrkivät ihan halailemaan toisiaan.

— Se tietopa tytöille hyvää teki, saivat ihan imelän säkin leukansa alle, sanoi Hetvi nauraen.

Tytöt eivät olleet Hetvin sanaa kuulevinaan, vaan lähtivät juosta huurottamaan navettaan saadakseen vapaammin päästää ilonsa valloilleen. He luulivat äitinsä olevan kamarissa puhelemassa isännän kanssa siitä maan kaupasta. Navettaan tultuaan Reeta-Kustaava sanoi käsiään hykerrellen: »Nyt se uskalletaan sanoa äidille ja saakoon sitä tietä isäkin tiedon.»

Emäntä oli ennen tyttöjen tuloa tullut tunnustelemaan tunnukkiaan Sunteria, antaako se jouluksi juustot, ja nyt hän Sunterin parressa seisoen remahti kohti kurkkuaan nauramaan ja sanoi: »Minkä sitä uskaltaa sanoa äidille?»

Tytötkin remahtivat nauramaan ja nauroivat oikein polviaan pidellen, mutta äiti asettui nauramasta ja sanoi: »Mikä se on sanottava äidille? Nythän se on paras sanoa, kun on korva kuulemassa.»

— Että meillä kummallakin on sulhaset, jotka tulevat meitä joulun pyhinä kihlaamaan, sanoi Reeta-Kustaava ja nauroi yhäkin.

— Hupsista pussiin ja pussin suu auki. Teillä sulhaset!

— Sittenpähän näette joulun aattona, eikö meillä ole sulhaset ihan niinkuin oikeilla ihmisillä, sanoi Martta ja nauroi nyt enemmän peittääkseen kainouttaan kuin asian vuoksi.

— Sinullakin harakalla sulhanen, ei vielä yhdeksäätoista täyttänyt, kun jo puhuu sulhasista.

— Mistäpä me Martan kanssa enemmän puhuisimme kuin siitä mikä likinnä on, sanoi Reeta-Kustaava ja koetti hänkin nauraa sanojensa höysteeksi.

— Likinnä! Oikein sydämellä taitaa olla… Mikko Melkonen ja Pekka Pelkonenko ne ovat ne sulhaset?

— Älkäähän narrikoiko. Jos totta tahdotte tietää, niin ne ovat ne insinöörit, jotka toissa kesänä aina pyhien aikoina meillä olivat majaa, sanoi Reeta-Kustaava tosissaan.

— Hui hai… Vai insinöörit! Ylhäältäpä tänä vuonna siat rukiita syövät. Eipä vähä mitään, vai insinöörit!… Ne ovat teille hupsuille jotakin kirjoittaneet, ja te uskotte ja muinoisen tytön tavalla laulatte: 'Näin näin minä laivan seilaavan, kolme kreiviä laivassa. Ja se nuorin kreiveistä kaikista tuli minua kihlaamaan'… Leikkiä kaikki!

— Sittenpähän näette joulun aattona, mistä tuuli käypi, sanoi Martta ja rupesi lehmille laittamaan apetta.

— Kun olisi leikkiä, niin eivät kirjoittaisi niin tosissaan. Ja pyysivät vielä sormistammekin mitat, jotta osaavat parhaankokoiset sormukset laittaa.

— Vai oikein sormista mitat… Kunhan ette tyhjään tynnyriin hypätä kupsahtaisi, sanoi emäntä mennessään ulos.

— Ei ole hätää matalassa kaivossa, huusivat tytöt äitinsä jälkeen ja jäivät nauramaan sitä mainiota tilaisuutta, että äiti sattui olemaan täällä.

Tänä iltana oli isännällä ja emännällä kamarissaan pitkä neuvottelu siitä, ruvetako viljelemään peltoja ja niittyjä vuotuisia veroja vastaan vaiko ruveta tekemään pientä taloa ja minne. Isännästä tuntui kamalalta kokonaan eroaminen tästä kodista, jossa oli oltu enemmän kuin neljäkymmentä vuotta. Mutta emäntä sanoi: »Pitäähän tästä erota kuollessakin. Ja eihän tämä mitään kamaloita muistoja synnytä, vaikka tämän näkee muittenkin käsissä, kun emme kuitenkaan jaksa itse viljellä.» Sitten emäntä istuessaan keinutuolissa ja hiljalleen itseään keinutellen mietti hetken, sanoisiko nyt isännälle sen tyttöjen asian vai jättäisikö toistaiseksi. Mutta kun se kuitenkin oli sanottava eikä enää ollut kuin neljä päivää jouluun, niin hän aukaisi suunsa ja sanoi: »Minulla on tiedossa uutinen, joka vielä muun lisäksi vaikuttaa meidän tulevaan kohtaloomme. Eikä se ole sen vähempi, kuin että tytöillä on sulhaset, jotka joulunpyhinä tulevat kihlaamaan.»

— Sulhaset… Mistä?

— Ne insinöörit, joita toissa syksynä epäiltiin.

Isännän kasvot muuttuivat punaisemmiksi, hän punalti pitkätukkaista päätään ja sanoi verkalleen: »Eiköhän tuo nyt ole yhtä kuin tyhjä? Näitäkö ne nyt erämaan lantakäpälöitä tavoittelisivat?… Ei, ei se toki ole uskottavissa.»

— Samaa uskoin minäkin, mutta kun tytöt näyttivät niitten insinöörien kirjeet, niin rupesin uskomaan, että asia onkin tosi. Sormistakin ovat vaatineet mitat, jotta osaavat teettää parhaankokoiset sormukset… Ja ne eivät mahtane ehkä olla ihan kerjäläisten laitteet.

— Vai niin… Sitten me emme tee kauppoja ennen joulua. Vietämme joulumme vielä omassa kodissamme ja kutsumme kaikki elossa olevat lapsemme luoksemme… Se on totta se.

— Silloin tarvitsisi rovastin olla valokuvaa ottamassa. Sen kuvan me sitten suurennuttaisimme, laittaisimme kullanvärisiin puitteisiin ja pitäisimme asuntomme seinällä.

— Mahdotonta on saada rovastia silloin tänne, vaikka juhlallista se olisi.

Isäntä ja emäntä olivat pitkän tuokion virkkamatta toisilleen mitään. Isäntä nojasi kyynärpäänsä pöytään ja ohimonsa kämmeneensä ja silmät katsoivat seinällä riippuvaan muorivainajan hautakummun kuvaan, sitä kuitenkin näkemättä, kun mieli oli muualla. Emäntä keinutteli kädet helmassaan hiljaa itseään ja sanoi viimein: »Kyllä se sentään panee vapisemaan, kun ajattelee että semmoinen koti kuin tämä oli vielä viisi vuotta takaperin muutamassa vuodessa hajoaa ja haihtuu tyhjyyteen kuin yön usva aamutuuliin. Näyttää kyllä kohtalo vievän siihen, että saamme huonemiehinä toisen katoksen alla heittää henkemme, kuten isäni ja äitini. Onko tuo sitten minulle oman syntini tuottama kirous, joka kohtalon järkähtämättömänä tuomiona koituu päälleni, kun heidän ainoana lapsenaan jätin heidät oman onnensa nojaan. Oli minullakin nuoruuden koti vanhempieni luona… Vapisten muistan nytkin, kuinka monta kertaa äitini vieressäni itkien rukoili, että ottaisin Tammelan Riston miehekseni ja siten kotivävyksi. Sitä en tehnyt, ja niin vanhempieni piti myydä taloutensa ja joutua huonemiehiksi. Se syntinikö nyt tuona synkkänä pilvenä vyörynee yllemme?»

Isäntä rykäisi, nykäytti hartioitaan ja sanoi: »Tammelan Risto… Olisikohan tuo kotisi kauan ollut kotina, jos Tammelan Risto olisi saanut sen haltuunsa. Salajuoppo oli jo poikamiehenä ja viinan uhrina kuoli kesken ikiänsä… Sikana humalassa meni hienolle jääriitteelle ja hukkui.»

— Salajuoppohan Risto oli ja senkään vuoksi en siitä huolinut ja muutenkin siinä oli sellainen varjo, etten siihen voinut saada myöntymään mieltäni.

— Niinpä on turha ajatella synniksi, jos häntä et huolinutkaan. Ja mikäs halla oli vanhemmillasi viettää viimeisiä voimattomia ikävuosiaan semmoisessa talossa kuin Rimpilässä. Ei ollut minkään puutetta, elivät kamarissa kuin herrat. Minä en parempaa ajattelisikaan, kun ei olisi tuota Nellaa. Sitä en anna vieraan eteen. Sen pidän huvinani ja sinä yhden tai pari lehmää. Sentähden täytyy olla maata ja maanviljelystä.

— Jotakinhan sitä tulee ajattelemaan, kun tämmöinen koti kohtalon painosta haihtuu kuin tuuleen. Koskapa sitten elämän mustimmat muistot kiertyvät mieleen, jolleivät tällaisena hetkenä… Ainakin sanoessamme, jos edes tuo Hemmi jäisi luoksemme perustamaan uutta kotia, sen kokoista minkä omin väkinemme jaksaisimme hoitaa, mutta Amerikkaan kuuluu aikovan peikoineen perheineen.

— Sinnehän ne nyt menevät ja hyvähän tuota on rahaakin ottaa, silloin kuin sitä saa. Amerikan taala kuuluu vastaavan kahdeksaa Suomen markkaa ja kuuluvat ansaitsevan päivässä yhtä monta taalaa kuin täällä markkoja. Sehän se niitä miellyttää, jotka tietävät kykenevänsä työhön.

— Ei suinkaan sitten kukaan kykene työhön, jolleivät meidän pojat. Eivätkä ne ole oppineet tuhlaamaankaan, kun sen mielensä pitänevät.

— Sielläpähän on oma otsansa edessään itsekullakin. Eivät suinkaan saata sanoa, että me olisimme millään pahalla esimerkillä heidän elämänsä teitä viittoneet, sanoi isäntä ja kellistyi viimein vuoteelleen.

— Ihmisiksihän noita on koettu kasvattaa ja ihmisinähän nuo, Jumalan kiitos, ovat tähän asti eläneetkin. Miksi nuo sitten riivautunevat, kun tulevat sinne suureen maailmaan kaikkien viettelysten yllätettäviksi, sanoi emäntäkin laskeutuessaan sänkyyn. Hän vetäisi peitteen yli päänsä ja koetti painautua mitään ajattelemattomaksi, jotta tulisi uni.

Seuraavan aamun pilvistä taivasta valaisi täysikuu. Kaakon rannalla pilvien raoissa näkyi jo päivän kajastus ja Kentän väki oli juuri pääsemässä aamiaisen syönnistä, kun Grundströmin liikkeen asiamies, pitkävartiset kintaat käsissään ja lakin puuhkat vedettyinä korvien yli liki olkapäitä, tuli pirttiin ja sanottuaan hyvän huomenen rupesi reippaasti puhelemaan: »Nyt on hyvä keli, riitettä on yöllä satanut, nyt pitää hiihtää ihan kerälle. Lähdin siinä ajatuksessa, kun oli näin hyvä keli, että tänä päivänä hiihtelen ja tarkastelen teidän metsiänne, jos joku teistä lähtisi oppaaksi.» Sen sanottuaan hän istui isännän viereen penkille ja sanoi: »Mutta ennen kaikkea täytyy saada teiltä vastaus siihen kysymykseen, rupeatteko myymään ja millä hinnalla tätä tilaanne.»

Isäntä rykäisi ja allapäin puikolla kaiveli hampaittensa koloja. Viimein hän kohotti päätään ja sanoi: »Olemme kyllä päättäneet myydä, kun sata tuhatta antanette.»

Asioitsijan kasvot punehtuivat, läpikuultavat silmät vilkuilivat syvästä mielihyvästä, mutta sitten hän punalsi päätään, tekeytyi totiseksi ja sanoi: »Kyllä panitte pohjaa, niin että ei taida meistä tulla kauppalangoksia. Mutta saisinko kuitenkin nähdä tilan karttaa, kuuluihan teillä olevan.»

Isäntä nousi seisaalleen, katsahti pöytää ja sanoi: »Tyhjentäkää tuo pöytä, tuon tänne pirttiin sen kartan.»

Sen sanottuaan isäntä lähti kamariinsa, toi sieltä karttapakan ja levitti sen pöydälle. Se peitti melkein koko pirtin ison pöydän.

Asioitsija katseli karttaa, katseli ja sormellaan viiletteli sinne ja tänne. Viimein hän sanoi:

— On siinä kyllä alaa, mutta noita soita on niin äärettömän paljon, että kuivia maita ja korpia on vain siekaleina.

— Onhan sitä olemassa jotakin, sanoi isäntä. Mutta on siinä kuiviakin. Tuokin Kokkokangas on neliökilometriä laajempi, ja tuo Teeriharju on samanlainen, ja niissä on aivan kauttaaltaan hongikko kuin linna, taivas kiiluu vain puitten latvain välistä eikä taivaan iässä ole kirvestä käytetty. Kaksikymmentä metriä saa täyttä tukkia leikata yhdestä puusta, kaksi miehen syltä ovat isoimmat ympärimitaten.

— Entäs tuo Lainiokangas, jonka nimellä on koko tämä vesijakso! Se on suurempi kuin nämä, Kokkokangas ja Teeriharju, yhteensä, eikä sielläkään ole kirvestä tämän auringon aikana käytetty, sanoi Hemmi sormellaan osoittaen kartan takalaidalla olevaa kangasta. —

— Se ei ole kauttaaltaan niin jylhämetsäinen kuin Kokkokangas ja Teeriharju, huomautti isäntä.

— Siinä on tämä raitama aivan yhtä jylhää, sanoi Hemmi, ja keskellä tämä kuvio ja tälläkin sivulla tuo ja tuo ja tuokin kuvio aivan samanlaista hongikkoa kuin Teeriharjullakin. Jos kuinka kirkkaana päivänä sinne menee, niin ilma on pimeä. Tuulta ei tunnu henkäystäkään, vaikka puitten latvoissa jyrisee ja puut huojuvat yksistä tuumin juuri kuin olisivat toisissaan kiinni. Ja entäs tämä Ahvenlammin kangas! Sekin on neliökilometrin laajuinen ja entäs tuo Oravakangas! Tuommoinen ala sekin ja entäs tämä Sammakkolammin kangas ja nämä sadat pienemmät kummut, joilla seisoo ihan koskemattomat aarniohongikot, ja näitä korpiahan sitä on ihan äärettömästi. Katsokaas tätäkin korpialaa tässä molemmin puolin jokea, ja tätä ja tätä ja tätäkin, niistä karttuu alaa useita neliökilometrejä ja niissä ei näy kirveen jälkeä.

Asioitsija kääntyi kiireesti pöydästä ja sanoi: »Lähdetäänhän kuitenkin paikan päältä näkemään. Kuka lähtee oppaaksi?»

— Menköön Hemmi, virkkoi isäntä ja rupesi käärimään karttaa käärölle.

Hemmi hiihti nyt suon salmekkeita myöten sivuuttaen monta hongikkokumpua, missä suuren aavan suon takaa näkyi laaja kokkokangas, jonka aarniohongikon rintuus ruskeana näkyi jo kauas, kuin auringon ruskehduttama rakennuksen seinä. Hemmi hiihti muutamia kymmeniä syliä hongikon sisään, missä ilmakin pimeni oudoksi hämäräksi, ja sanoi: »Eikös näytä olevan niinkuin olemme sanoneet?»

Asioitsija katseli honkien latvaan ja sanoi: »On kyllä. Hyvää on metsää, mutta noita soita on paljon, kuten kartastakin näkyy.» Sitten asioitsija ikäänkuin itsekseen alakuloisesti sanoi: »Soita on paljon. Soita on paljon. Soita on paljon.»

Hemmi ei ollut sitä kuulevinaan, sanoi vain, että katsellaanko tätä laajemmalta.

— Käydään siellä Teeriharjussa.

— Käydään vain, sanoi Hemmi, käänsi suksensa ja lähti samoja tulojälkiään hiihtämään takaisin. Mutta suolle tultuaan hän kääntyi kankaan sivua hiihtämään edessään näkyvää kaitaista suon salmea kohti, missä taas sivuutettiin muutamia hongikkokumpuja, kunnes taas suon takaa rupesi näkymään laaja Teeriharju ja sen uljaan hongikon ruskea rintuus.

Asioitsija jäi seisomaan ja sanoi edessään hiihtävälle Hemmille:

— Tuon me jo näemme tännekin.

Hemmi seisahtui ja sanoi: »Kyllä sen huomaa jo tännekin, että on siinä metsää. Ja tuolla toisella puolen tuon suonsalmen näkyy tuo Jäkäläkulju. Se ei ole tämän Teeriharjun laajuinen, mutta siinäkin on samanlainen metsä… Käydäänkö sitä sitten niitä Lainiokangasta, Ahvenlammin kangasta ja Sammakkolammin kangasta katsomassa? Ne tulevat samalle suunnalle ja sillä matkalla näemme vaikka miten paljon hongikkokumpuja. Kun Lainiokankaalle on matkaa likipitäen penikulma, niin tulee ilta ennenkuin siellä olemme, mutta kuutamohan tuo on iltasella, ei tänne eksytä jos yökin tavoittaa.»

— Kyllä minä huomaan, että nämä metsät ovat sellaisia kuin olette sanoneetkin. Mitä me sinne enää lähdemme! Mutta ainakin sanoissa näitä soita on paljon. Näitä soita on paljon. Viimeisen lauseensa hän sanoi nureksien ja sauvansa päällä kaaputti tieran suksen päläästä.

— No, lähdetään sitten takaisin, sanoi Hemmi ja alkoi kääntää suksiaan. Mutta sitten hän viittasi sauvakollaan vasemmalle ja sanoi:

— Jos teemme tuonne vähän mutkaa, niin näytän teille korpea semmoista, että parempaa ette ole nähneet, jos hyvääkin olette nähneet. Ja sitä ei ole vähän. On yhteen palaankin varmaan viisi neliökilometriä ja kahta puolta Lainiojokea saa tuhansittain runkoja kaataa jokeen. Ja ne ovatkin runkoja ne, sylet eivät yllä monenkaan ympäri.

— Kyllä minä sen näen ja kuulen, että on täällä metsiäkin, mutta noita soita on paljon.

— Jos soita ei olisi, niin palsta ei olisi näin laaja. Suot ovat tulleet suuressa jaossa ilmaiseksi. Ja kun meidän tila on puolentoista manttaalin tila, niin se luonnosta lankeaa kuin Panulle illallinen, että on metsiäkin ja ne ovat kajoamattomia. Ainoastaan tuolla kotivaarassa on viljelty halmetta ja halmemaitten notkelmista on otettu rakennushirsiä ja polttopuuta. Vaaran takapuolellakin on semmoisia kuusikkoviitoja, että ne vasta viitoja ovat. Ovat puut koettaneet kasvaa vaaran korkuisiksi, mutta matalammiksi niitten sittenkin on täytynyt jäädä.

— Niin, kyllähän tässä palstassa on metsiä ja hyviäkin, sen näen, mutta noita soita on paljon, ja niillä ei ole mitään arvoa, sanoi asioitsija nureksien ja alkoi suksiaan sysäillä eteenpäin merkiksi, että lähdetään hiihtämään.

Hemmi potkaisi jalallaan tieran suksensa päläästä ja sanoi: »Suoraa päätäkö sitä hiihdetään kotiin vaiko tuolta mutkan kautta?»

— Mennään suoraa päätä.

Silloin Hemmi potkaisi eteenpäin ja sukset rupesivat kovasti kahisemaan riitteen jäädyttämässä lumihangessa. Ja kotiin he tulivat, kun joulukuun lyhin päivä oli vielä valkeimmillaan.

Hemmin ja asioitsijan tullessa pirttiin sanoi isäntä nauraen:

— Miehet tulevat niin hikisinä kuin paremmastakin asiasta.

— Olipa siinä asiaa kylliksi. Tuo Hemmi on niin ankara hiihtäjä, että hävitä sen jäljissä olin, vaikka en minäkään ensi kertaa ollut suksilla, sanoi asioitsija aukoessaan vaatteitaan ja nenäliinallaan pyyhkiessään kasvojaan ja kaulaansa.

— Saahan se hiihtäjä hikensä, riihen puija lämpimänsä. Mutta nytkö siellä kerjettiin nähdä mitä nähtävä oli, sanoi isäntä kinnas kädessä istuen rahilla, kun oli menossa ulos jotakin askaroimaan.

— Kylläpä se tuli. Tarkoitukseni olikin käydä näkemässä niitä suurimpia metsäkankaita, onko niissä metsä semmoinen kuin te sanoitte.

— Oliko sitten?

— On kyllä, aivan kuten sanottu, mutta niitä soita on niin äärettömän paljon, kuten kartastakin näkyy, sanoi asioitsija istuessaan isännän viereen rahille. Siinä hän yhä pyyhiskeli kasvojaan ja kaulaansa ja painokkaasti ja totisesti sanoi: »Kyllähän näissä maissa näkyy olevan metsiä, mutta noita aivan arvottomia soita on niin paljon… Täytyy sanoa suora totuus, että vaatimuksenne on liian suuri. Paljonkin on liikaa, joten minun puolestani täytyy jäädä semmoisekseen.»

— Jääköön vain siksi kunnes minä kuulostan toisten yhtiöitten asioitsijain mieltä, sanoi isäntä vakavasti, mutta äänessä kuului kuin arkuutta.

— Mutta tahdotteko tietää, että kaikkien muitten yhtiöitten asiamiehet ovat heittäytyneet kokonaan aisoilleen, kun minä ilmestyin tälle perukalle. Mokkajärven kylästäkin on tullut monet kutsut, että minä tulisin sinne, vaikka siellä on liikkunut Koikeron, Raition, Koskenkorvan ja Siemingin yhtiöitten asiamiehiä. Eivät ole kintaankämmenen laajuiseltakaan saaneet maata, mutta kun minä menen, niin saan niin paljon kuin tahdon.

— No miten teidän kannattaa maksaa niin paljon enemmän maista ja metsistä kuin toisten yhtiöiden?

— Se tulee siitä, että meidän yhtiö ei tahdo rikastua yhdessä ainoassa kaupassa, vaan maksaa ihmisille heidän omaisuudestaan oikean hinnan, kun taas muut yhtiöt tahtovat rikastua yksissä kaupoissa ja saada ihmisten omaisuuden käärityksi itselleen millä hinnalla vain saavat. Mutta kuten olen jo ennen sanonut, jos me kaupassa huomaamme asiaksi asti voittaneemme, niin maksamme liikavoiton kaupan päälle, vaikka kauppakirjassa ei ole siitä mitään mainittu. Sen tähden meidän nimemme on kuulu ja meidän yhtiömme on numero yksi.

Viimeisen lauseensa asioitsija sanoi oikein mahtipontisella äänellä ja keikauttaen vantteroita hartioitaan.

— No, pannaan sitten riita kahtia.

Asioitsijan kasvot värähtivät, mutta hän asettui vakavaksi ja sanoi: »Ettäkö kahdeksankymmentä tuhatta?»

— Niin, kun tässä on kartano näin paljon paremmassa kunnossa kuin kummassakaan Leppimäessä ja pellotkin monta vertaa suuremmat ja paremmassa kunnossa.

— Kartanosta ja pelloista me emme välitä, ainoastaan metsistä. Mutta jotta tämä lohko tulisi kokonaan meille, niin pannaan tämä riita kahtia, että seitsemänkymmentätuhatta.

— Ei, vaan kahdeksankymmentä tuhatta, niin olkoon menneeksi.

— Mutta isä on nyt kauppainnoissaan niin töperönä, ettei muistakaan puhua siitä, mihin hän aikoo tehdä pienen talon itselleen, virkkoi Hemmi naurahtaen.

— Se tosiaankin. Minun pitää kaupassa saada erotetuksi pieni maakappale tuolta kosken alta, joko Heponiemestä tai Likoniemestä, johon tekisin pienen talon, jota huvikseni viljelisin, sekä rakennukseen tarvittava hirsimetsä.

— Kuinka paljon hirsiä?

— Sitä kun pitäisi tehdä kaksi pienoista asuinhuonetta, pieni navetta, yhden hevosen talli ja muutama kylmä suoja, niin luulen että siihen kaksisataa viisikymmentä tavallista hirsipuun runkoa tärväytyy.

Asioitsija puistalti kuivasti päätään ja sanoi huudahtaen: »Kaksisataa viisikymmentä hirsipuuta. Se muuttaa asian. Kaksisataa viisikymmentä hirsipuuta! Se tekee suuren pykälän noihin metsiin, kun ilmankin noita soita on noin paljon. Nyt ei puhuta enää seitsemästäkäänkymmenestätuhannesta.»

Sen kuullessaan Hemmin kasvot punehtuivat, hän keikautti vihaisesti niskojaan, hyppäsi seisaalleen, ja sanoi jäykästi: »Saa heittää puheen koko kaupasta. Hierotaan omaa turvetta, eletään miten voidaan. Meidän metsässä on miljoonia hirsipuita kymmenin kerroin suurempia kuin ne, mitä niihin pieniin rakennuksiin saattaa ottaakaan. Jos tuo kaksisataaviisikymmentä pienoista hirsipuuta muuttaa asian, niin paras on lopettaa puhe. Tämä herra ei ole viimeinen metsien eikä maitten ostaja.» Sen sanottuaan Hemmi käveli ylpeän näköisesti uunin eteen ja selin uunin suuta vasten seisahtui lämmittelemään ja kuivailemaan märäksi hiostuneita hartioitaan. Tympeästi hän siitä katseli pirtin kaikille suunnille, vaikka ei varsinaisesti mihinkään.

Hemmin puhe antoi isännälle rohkeutta puolustautua. Hänkin kohautti leveitä hartioitaan, lievästi puistalti päätään ja sanoi: »Niinpä on minunkin mielestäni, kuten Hemmi sanoo. Jääköön sikseen tämä puhe, jos kerran ei luvata niitä hirsipuita ja polttopuita sen pienen talon tarpeiksi ja niityistä niittyä parille lehmälle, parille lampaalle ja hevoselle kontua ja sitä pientä maakappaletta tuolta kosken alta talonpaikaksi. Kuten Hemmi sanoo, me Hemmin ja Hemmin perheen kanssa ryvemme tässä omalla turpeellamme miten voimme, jos muut kaikki jättänevätkin.»

Asioitsijan läpikuultavat silmät vilkuilivat hieman arasti ja hienot huulet liikkuivat hiljaa, kun hän allapäin sormellaan kirjoitteli reiteensä. Näkyi hakevan sanoja mitä nyt sanoisi, mistä laidasta lähtisi. Viimein hän kohotti päänsä ja sanoi varmasti: »Nämä muut vaatimukset, maata talonpaikaksi, polttopuuta talon tarpeeksi, niittyjä niittää elukkain konnuksi, eivät ole mitään, ainoastaan ne hirsipuut, kun noita soita on noin paljon. Mutta jos nuo hevosenne panette kauppaan, niin olkoon menneeksi kahdeksankymmentätuhatta, käyköön sitten syvin tai matalin.»

Isäntä punalti päätään ja sanoi lujasti: »Nellan kanssa minä elän ja kuolen. Mutta mitä sanovat Hemmi ja Tuomas, jos Poju ja Ukko pannaan kauppaan ja sitten kauppasummaksi tulee kahdeksankymmentätuhatta markkaa.»

Tuomas oli pöydän takana ryntäillään pitkänään. Nyt hän hieraisi koko ruumistaan ja sanoi:

— Saa mennä. On tuota rahaa siinäkin, kun kahdeksankymmentä tuhatmarkkasta yhdessä pinkassa saa. Saahan tuota kerran eläessään sitten nähdä rahaakin… Ja luettakoon ne rahat meidän eteemme silloin kun kauppakirja on allekirjoitettu.

— Kerralla maksamaan minä en tällä kerralla kykene, mutta huomenillalla kykenen. Ja olkoon menneeksi, tuossa on käteni, sanoi asioitsija ja seisaalleen nousten ojensi kätensä isännän käteen. Hemmi kiirehti käsiä erottamaan ja sanoi: »Sitten kai se tehdään kauppakirjakin, kun maksukin tapahtuu?»

— Kuinkas muuten? Minä lähden tästä asemalle, aamulla kolmen aikana menee juna Jonkereeseen päin ja huomenillalla kuuden aikaan on Jonkereen juna täällä. Tekisittekö sen palveluksen, että olisitte silloin hevosen kanssa vastassa? Minä kyllä pääsisin suksillakin, mutta uskon että näin suuria kauppoja päättämään haluaa yhtiön päämies, herrassöötinki Sirkelius tulla itse ja se ei viitsi hiihtää.

— Aivan mielellään, aivan mielellään, aivan mielellään, kuului kuin yhdestä suusta isännän, Hemmin ja Tuomaan ääni.

— Se on sitten valmis kuin valettu, tehty kuin mahdettu, sanoi asioitsija käsiään hieroen. Vaaleanpunakat kasvot leimusivat hyvästä mielestä ja silmät vilkuilivat kirkkaina.

Kun naisväki nyt kuuli vieraan olevan aikeissa lähteä hiihtämään asemalle, niin emännät ja tytöt rupesivat kilpaa kantamaan päivällisruokia pöydälle ja kaikkien kasvot loistivat hyvästä mielestä.

Syömästä päästyään ja pitkäsääryksisiä punareunuksisia kintaitaan käsiinsä pujottaessaan asioitsija sanoi: »Uskon, että teillä on huomenillalla iso vieras. Se on iso arvoltaan ja iso ruumiiltaan. Arvoltaan se on tuomari ja hovioikeuden asessori ja ruumiiltaan se on ihan ovien täyteinen. Me neljä miestä sovimme sen turkkiin niinkuin ei mitään. Mutta muuten on niin herttainen, hauska ja iloinen mies, ettei paremmasta apua. Sen arvo ei näy pinnalla.»

— Vai niin iso mies teidän isäntä on, sanoi emäntä istuessaan pöydän takana syöntiään lopettelemassa.

— On se jyry mies se Sirkelius, sanoi asioitsija ja työntyi ulos.

Kohta kuuluikin suksien kahaus, kun asioitsija pirtin peritse menevää tietä hurahti järvelle. Kaikki usahtivat akkunoihin katsomaan, kun se kaksisauvassa mennä huristi järven poikki. Tuomas se katsoessaan jälkeen sanoi: »Ei se tuo miehen piikki ole aivan oravan ja kärpän nahkojen ostelija, uskaltaa se tehdä isommankin kaupan.»