MOOSES JA HÄNEN HEVOSENSA (continued 4)

— Ei se ole, ei se ole ihan pottupoika, kuului muittenkin vakuutus, mutta isäntä kääntyessään akkunasta sanoi: »Uskaltaahan sitä toisen kukkarolla.»

Yhdestoista luku.

Illan myöhäisenä hetkenä kuului reen ratina ja tiukujen helinä kartanolta. Isäntä syöksähti ulos vastaanottamaan tulijoita. Vähäisen tuokion perästä kuuluikin eteisestä raskaita askeleita, isäntä avasi salin oven ja kehoitti vieraita menemään sisälle, mutta nähtyään sen sisähuoneeksi Sergelius sanoi: »Menemme perheen pirttiin.» Kohta aukesikin pirtin ovi ja pirttiin työntyi hieman kumartunut mies, jonka susiturkin olkapäät koskivat kumpaiseenkin oven pieleen. Mutta sisään päästyään hän oikaisihe ja ystävällisesti sanottuaan hyvän illan ja aukaistuaan susiturkin suuren kauluksen päästi miellyttävät, iloiset kasvot näkyville.

Hemmi nousi riisumaan turkkia. Ja kun herra oli saanut turkin päältään, korkeapuuhkaisen talvilakin päästään, lähti hän hymyilevin kasvoin ja raskain askelin tervehtimään pirtin karsinan ja perän puolella olevia ihmisiä. Viimeiseksi hän kumartui tervehtimään äitinsä vierellä ujona seisovaa pientä Moosesta ja kysyi kädestä pitäen: »Mikä se olikaan sinun nimesi, minä en muista?»

— Mooses, virkkoi Mooses kainosti.

— Vai Mooses, mutta Aaroniko se tämä nöpökkä on, joka täällä äidin sylissä istuu?

— Ei ole kuin Matti, kuului Mooseksen suusta ujosti ja hän painoi päätään äitinsä kylkeen.

Herra taputti paksulla valkoisella sormellaan altapäin Matin leukaa ja mieluista naurua hykertäen sanoi: »Vai Matti sitä sinä olet, vai Matti sitä sinä olet.» Sitten hän ojensi kumpaisetkin kätensä Mattia kohti ja sanoi:

— Tuletko sinä minun syliini? Minä koetan, jaksaisinko minä sinua niin lihavaposkista miestä kantaa. Tulehan niin koetetaan.

Matti yritti vähän epäröidä, mutta kun näki vieraan toisessa kädessä säteilevän kaksi jalokivikoristeista sormusta, niin katsoi sormuksiin ja työntyi käsiin.

Herra otti Matin kainaloista, nosti niin ylös kuin kädet yltivät ja virkkoi: »Ojaa. Jaksanhan minä sentään sinut nostaa, vaikka ensin vähän epäilin.» Kun sitten herra huomasi, että Matti halusi nähdä hänen sormuksiaan, niin hän laski Matin oikean kätensä käsivarrelle ja vasemmalla kädellään tuki poikaa siten, että tämä saattoi sormillaan pidellen katsella sormuksia. Herra ei ollut siitä tietääkseenkään, käveli vain lattialla ja alkoi puhella miesten kanssa.

Moosesta rupesi Matin kohtalo kadehdittamaan ja sormeaan suussaan pyöritellen hän läheni herraa ja sanoi tuskin kuuluvasti: »Saattaa se Matti kävelläkin.»

Herra naurahti ja sanoi: »Kyllä minä sen uskon, että jaksaa se näin hyvässä kunnossa oleva mies kävellä, mutta kävellään nyt me kaksi miestä yksillä jaloilla. Tai jos sinä tulet tuohon toiselle käsivarrelle, niin kävellään sitten me kolme miestä yksillä jaloilla. Tuletko tuohon käsivarrelle?»

Mooses olisi muuten istuutunut käsivarrelle, mutta kaikki purskahtivat iloiseen nauruun ja kun Mooseksen tuli olo ilkeäksi, niin juosta kirmaisi loukkoon.

Emäntä nousi nyt seisoalleen ja sanoi: »Jos herrat olisivat hyvät ja lähtisivät tänne sisähuoneen tapaiseen, niin Matin äiti tuo sinne kahvia.»

— Ei. Täällä me olemme missä on ihmisiä. Ihmisten ilmoilla se paras on olla, sanoi herra ja suuret silmät leimusivat hänen katsellessaan emäntää.

Sen kuultuaan Hetvi kantoi kirkkaan kahvipannun pirtin pöydälle ja emäntä toi varsin tätä asiaa varten varustetun suuren vadillisen juustoleivän viipaleita.

Sen nähtyään herra, Matti käsivarrellaan, istui pöydän sivulla olevalle lavitsalle käskemättä, jotteivät kerkeäisi ohjata häntä pöydän taakse. Siihen istuttuaan hän sanoi iloisesti: »Nyt se oikein on, ja nyt kun kaikki ihmiset tulette tämän pöydän ympärille, niin silloin sitä tietää olevansa ihmisten ilmoissa.»

Isäntä vetäytyi hitain askelin pöydän luokse ja sanoi kädellään viitaten: »Olisitte tulleet tänne pöydän toiselle puolen.»

— Kyllä me olemme tässä tarpeellisen likellä pöytää, tässä me istumme Matin kanssa.

Sitten herra kääntyi hänen polvellaan istuvaan Mattiin ja sormellaan osoittaen juustoleipävatiin kysyi:

— Mitä ne nuo ovat? Ovatko ne syötäviä vai joulukuusen koristeitako? Sano nyt mitä ne ovat, ovatko ne todellakin vain joulukuusen koristeita?… Sano nyt, vai onko sinulta kieli pudonnut?

Matti ei virkkanut mitään, silmät vain pyörivät päässä, kun ei tiennyt kumpi olisi parempi, sanoako vai olla sanomatta.

Herra aukaisi sormellaan Matin huulia ja sanoi: »Näytäppäs, onko sinulta todellakin kieli pudonnut?… Ei ole pudonnut, näkyypähän sieltä kauniitten hammasten välistä yhtä kaunis kieli kuin mieskin. Sanohan nyt, mitä ne nuo ovat?»

— Juustoleipiä, kuului Matin suusta hieman sammaltava ja sissahtava sana.

— Vai juustoleipiä, huudahti herra suurta ruumistaan hytkäyttäen. Vai juustoleipiä! Sittenhän ne perältäkin ovat syötäviä. Sen sanottuaan herra otti kaksi viipaletta, ojensi toisen Moosekselle, toisen Matille ja sanoi: »Näyttäkääpäs te nuoret miehet, kun teillä on hampaat, mitä näille on tehtävä.»

Ottaessaan herran kädestä juustoleipäviipaletta Mooses sanoi: »Onhan sinullakin hampaat.»

Herralta pääsi oikein sydämen pohjasta nytkähtävä nauru ja hän sanoi: »Onhan niitä sen tapaisia, mutta niitä en osaa tässä asiassa käyttää, ennenkuin sinulta ja tältä Matilta näen oppia.»

Sen sanottuaan hän rupesi kuppiinsa panemaan sokeria ja pienellä lusikalla hämmentäessään vasta huomasi, että tytöt eivät olleet pöydässä. Hän katsahti sinne karsinan puoleen ja sanoi: »Mitäs rajalaisia te olette, kun ette tule joukkoon.» Hän viittasi kädellään sivulleen rahille ja sanoi: »Tulkaahan tänne minun turviini, niin ette tule turhiin.»

Tytöt tulivatkin nauraen ja istua liemahtivat herran sivulle rahille suu sievässä mytyssä.

Sitten herra katsoi Moosekseen ja Mattiin, kun he suun täydeltä haukkasivat juustoleipää, ja sanoi: »No nyt minäkin jo osaan. Nyt nämä eivät jouda joulukuusen koristeiksi.» Sen sanottuaan hän otti vadista juustoleipäviipaleen, katseli sen kahvikupissa ja haukkasi sitä leveään suuhunsa, josta todellakin näkyi pitkä rivi suuria valkeita hampaita.

Sitten hän ryyppäsi kahvia sekaan ja sanoi vakavasti: »Täällä maalla sitä on kotikasvuisia ja kotivalmisteisia herkkuja, joista kaupunkilaiset eivät ole untakaan nähneet. Tässäkin juustoleivässä sitä on samalla viehätystä ja voimakasta ravintoainetta. Siitä maksaisi kaupunkilainen vaikka mitä, mutta se ei polttele hänen näppiään.»

— Siellä on monta muuta tämänvertaista, sanoi emäntä hänkin haukaten kahvissa kasteltua juustoleipäviipaletta.

— Ei yhtään herkkua tämän vertaista, sanoi herra vetäessään vadista toista pitkää juustoleivän kappaletta.

Kun herra oli saanut toisen kahvikuppinsa tyhjennetyksi, emäntä ja Hetvi kantoivat herran eteen suuret maljat kukkuroillaan marjasäilykkeitä, toisessa maljassa vaarain-, toisessa lakkasäilykettä ja panivat pienet puulusikat maljojen vierelle. Herra sanoi Matille sormellaan osoittaen maljoihin: »Mitä se tuo on, tiedätkö sinä, onko se syötävää vai eikö?»

Matin kasvot leimusivat ja silmät pälyivät vuoroin herran silmiin, vuoroin säilykemaljoihin ja kun hän näki, että herra yhä odotti häneltä vastausta, niin hän viimein sanoi:

— Maljoja.

— Vai marjoja, nehän ovat sitten syötäviä. Mistä niitä talvella täällä marjoja saadaan?

— Tynnylistä.

— Vai tynnyristä niitä saadaan talvella marjoja. Tulepas sinä Mooses tänne Matin kanssa näyttämään, miten niitä tynnyristä saatuja marjoja viljellään, jotta minäkin pääsisin alkuun.

Mooses tuli hieman arkana mutta palavin silmin maljojen kohtaan, otti lusikan ja alkoi mehuisia vaaraimia lusikan kärjellä nostella suuhunsa. Mattikin työntyi pöydän laidalle ryntäilleen, otti lusikan ja alkoi melkein kilpaa Mooseksen kanssa pistellä marjoja, niin että Matin leuallakin rupesi näkymään mitä he söivät.

Herra sen nähtyään iloisesti huudahti: »Kyllä nyt minäkin pääsen alkuun.» Hän otti pöydältä puulusikan ja rupesi pistelemään kuin puuroa ja kehui hyväksi.

Kun herra oli jonkun aikaa asioitsijansa ja Mooseksen ja Matin kanssa syönyt marjoja, niin emäntä ja Hetvi tyttöjen kanssa rupesivat kantamaan illallisruokia pöydälle, siirsivät marjamaljoja vähän syrjään ja Hetvi laski herran kohdalle suuren maljan höyryävää metsopaistia, jonka viereen tytöt toivat lohivateja, voilautasia, viilihulikoita ja emäntä kantoi sylyyksensä paksuja leipiä, jotka pöydälle laskettuaan jakoi kolmeen läjään.

Herra sen nähtyään oikaisi paksun ruumiinsa selkäkenoon ja sanoi loistavin kasvoin: »Aina paranee vain kerta kerralta… Kylläpä teillä on ihan paratiisin herkut. Ja kaikki aivan kotoista, ei maksa paljon mitään.»

— Eihän se toki paljoa maksa, kun viitsii maasta ja metsästä ottaa kokoon, sanoi emäntä istuessaan pöydän latvapuoleen penkille.

Kaikki muutkin kiertyivät pöytään ja herrakin kumartui pöytään päin ja sanoi: »Aivan te minua tähän aloilleni rupesitte täyttämään niinkuin tuhkatynnyriä. Mutta ei tästä henno kauaskaan lähteä, kovin kova on vetovoima tuolla höyryävällä maljalla.»

— Siinä tarkoituksessahan se on siihen tuotunakin, että se vetäisi syöjät puoleensa, sanoi emäntä hymyillen.

Herra otti edestään maalipäisen puukkoveitsen, leikkasi sillä leivästä palasen, levitti sen päälle voita, leikkasi vuolakkeen lohta, pani sen voileivälleen ja rupesi siitä leikkelemään paloja suuhunsa, ennenkuin kävi metsopaistimaljaan käsiksi. Hän teki vieressään istuvalle Matillekin voileivän, veti maljasta lihakimpaleen ja sanoi: »Näytäpäs sinä mallia, miten tälle on tehtävä.»

Matti rupesi suuntäydeltä syömään voileipää ja lihaa ja silmät pälyivät herran sormuksissa säteileviin jalokiviin ja mustiin käyrälatvaisiin viiksiin, kun ne syödessä niin omituisella tavalla liikkuivat.

Syömästä päästyään vieraat talon miesten kanssa puhelivat vielä kauan, mutta kun pöydällä olevat puujaloissaan seisovat kotitekoiset kynttilät rupesivat käymään mataloiksi, niin emäntä otti niistä yhden käteensä, meni se kädessään suuren herran luokse ja sanoi: »Jos herra olisi hyvä ja lähtisi tuonne sisähuoneen tapaiseen nukkumaan.»

Herra nousi ja sanoi: »Nyt kun te olette minut syöttäneet ja juottaneet ja kaikin puolin kestinneet, niin viekää nyt mihin viette.» Hän koppasi naulasta pienen laukkunsa ja lähti emännän jäljessä raskaasti kävellä köhnimään ulos.

Saliin tuotuaan hän melkein seisahtui ja silmäsi yli huoneen, missä hyöteät huonekasvit seisoivat hyvästi hoidetun näköisenä metsänä. Mutta kun emäntä kynttilä kädessä meni kasvien välistä käytävää myöten perälle, missä oli valmiiksi laitettu sänky ja sen lähellä pöytä, jolla oli kaksi kynttilää palamassa, niin hänkin käveli sinne. Ja niiltä seisoviltaan hän rupesi riisuutumaan ruvetakseen sänkyyn. Hän otti sormuksetkin sormistaan ja laski ne pöydälle, ja kun emäntä katsoi niitä sormuksia, juolahti hänen mieleensä, että saakohan Reeta-Kustaava ja Martta joulun aikana tuommoisiakaan sormuksia ja kysyi: »Paljonkohan maksavat nuo teidän sormuksenne?»

— Kolmen tuhannen paikoille aina kappaleen luulen maksaneen. Itse minä en niitä ole ostanut, yhtiö, jonka päämiehenä minä olen, ne on joululahjoina minulle antanut, sanoi herra kenkiä jaloistaan riisuessaan.

Emännän tuli mieleen, että ei ole mahdollista, että Reeta-Kustaava ja Martta saisivat tuommoiset sormukset, mutta ei kuitenkaan mitään virkkanut, kääntyi vain lähtemään ja kysyi: »Monenko aikaan sitä aamulla saisi tuoda kahvia?»

— En osaa määrätä, nukun minkä nukun ja tulen sinne perheen pirttiin. Siellä suuressa joukossa se on lysti juoda kahviakin, sanoi herra hymyillen.

— Vai niin, virkkoi emäntä ja lähti pirttiin, minne tultuaan sanoi: »On se omituinen tuo herra. Ei luvannut tuoda kahvia tuonne sisälle, tänne isoon joukkoon sanoi tulevansa juomaan.»

— On se omituisen luontoinen, sanoi isäntä. Ei ollut ennen vanhaan tuommoisia herroja, tuo osaa olla herra ja ihminen eikä vain paljas virkakone.

— Ei niitä sakeassa ole vielä nykymaailmassakaan tuon luontoisia herroja, sanoi asioitsija. Ei se lähde missään talossa sisälle, perheen pirttiin se vain työntyy ja siellä lasten kanssa hupsuaa. Vaikka ne olisivat likaisiakin, ei se siitä välitä. Aikuistenkaan ihmisten kanssa se ei semmoisiin tavallisiin jäykkiin tarinoihin kauaksi antaudu muuta kuin sen mikä asiaa on. Kaikki muut tarinat se sekoittaa leikillä. Mutta siinä talossa, missä lapset ovat likaisia, se ei usein antaudu syömään, se tietää, että kaikki muukin on likaista.

— Eihän nämä meidänkään lapset niin läpikuultavan puhtaita ole, mutta rupesihan tuo täällä syömään, sanoi Hetvi ja esiliinallaan pyyhki Matin leuasta ruoan jätteitä.

— Hm. Kyllä nämä ovat herraslapsia siihen verraten mitä joissakin salotaloissa. Muuta ei ole puhdasta kuin silmän valkuaiset ja hampaat suussa… Kysyi se minulta tännekin lähtiessään, pitääkö ottaa evästä, joka merkitsi sitä, minkälainen on talo. Mutta minä sanoin, että ette tarvitse evästä, kyllä sitä on talossa. Ja hyvin tuo näkyy viihtyvänkin.

— Niinhän tuo näyttää. On kuin Liposen lintu, virkkoi Hetvi ja riisui Matilta vaatteita.

Aamulla oli päivä jo likellä, kun herra naureskellen paitahihasillaan salkku kädessään tuli pirttiin ja suoraa päätä meni kahvipöytään, missä miehet olivat jo juoneet. Hetvi ja tytöt olivat lopettelemassa. Emäntä toi siihen juustoleipävadin ja uunin suusta otti kirkkaan pannun, josta täytti kupin. Mutta ennenkuin herra rupesi juomaan hän alta kulmiensa silmäsi ympäri pirttiä, näkyisikö Moosesta ja Mattia. Niitä ei kuitenkaan näkynyt jalkeilla, ja niin hän rupesi juomaan ja sanoi: »Täyttäkäähän toki isännänkin kuppi. Ettekö näe, miten surkeasta naamasta se katselee, kun näkee meidän tässä yksinämme rekottelevan?»

— Ei se juuri enää aivan jyvänsärkemättömänä rautahampaana ole, sanoi emäntä kahta kuppia täyttäessään. Sitten hän vilkaisi asioitsijaan ja sanoi:

— Tässäpä on toisellekin herralle kuppi kuumaa.

— Eihän sitä me isännän kanssa juuri aivan saamattomia olla, mutta eihän se lisä luotaan lykkää, sanoi asioitsija kiertyessään pöydän taakse ja istuutuessaan vastapäätä herraa. Siihen asioitsijan viereen istui isäntäkin ja vetäisi eteensä kahvikupin, johon pudotti kolme sokeripalaa, ja alkoi lusikalla hämmennellä.

Herra rykäisi nyt ja sanoi:

— Oletteko te isäntä täällä tuon Maunon kanssa mitään kauppoja suunnitelleet? Tämä talutti minut tänne kuin vanhan härjän vainiolleen vakojaan kyntämään.

— Onhan sitä ollut meillä täällä senkinlaista tuumaa, virkkoi isäntä.

— Se taitaa sitten olla kuten Mauno on minulle kertonut. Saisinko nähdä tämän tilan tilusten kartan? Mauno sanoi teillä olevan, sanoi herra totisemmin.

— Kyllä, sanoi isäntä ja lähti hakemaan.

Emäntä ja Hetvi kuulivat asian ja rupesivat kiireimmiten tyhjentämään pöytää.

Siihen isäntä levitti kartan, joka peitti melkein kaksi syltä pitkän pöydän.

Herra nousi nyt seisaalleen ja silmättyään huudahti: »Hohoh! Onpa siinä kokoa!»

— On siinä kokoa, mutta noita soita siinä on paljon, sanoi Mauno. Herra viiletteli sormellaan kuvioita ja tuokion perästä sanoi:

— Onhan tässä kuiviakin maita. Missä maissa sinä olet käynyt?

Mauno osoitti sormellaan karttaan ja sanoi: »Noissa maissa olen käynyt ja matkallani nähnyt monta näitä kumpuja.»

— Ja näissäkö on hyvä metsä?

— Kyllä niissä on kieltämättä niin hyvä metsä, että parempaa emme ole nähneet. Kahdeksantoista tai kaksikymmentä metriä saa mitata tukkia yhdestä rungosta ja suurin osa on semmoisia, että miehen kaksi syltä ei yllä ympäri. Eikä kirveen jälkiä näy. Sanalla sanoen niissä kuivissa maissa on julman hyvät metsät, mutta noita soita, kuten kartassakin näkyy, on paljon.

Herra otti nyt laukustaan harpin ja messinkisen mittakaavan. Sitten harpilla mitteli ristiin isoimpia maita ja paperin kappaleeseen kirjoitti numeroita. Kartan takapäässä olevaa Lainiokangasta kun joutui mittelemään, niin Mauno sanoi: »Siinä ei kuulu koko laajuudelta olevan yhtä vankkaa metsää, mutta koko tällä sivulla, tuolla ja tuolla ja tuolla ja tuollakin kuvoilla kuuluu olevan samanlainen metsä kuin näissäkin maissa.»

— On niissä metsää näissäkin louhikkoharjanteissa, on niin julmia honkia, että löytyneekö hevosta niistä neljän sylen pituista palasta vetämään, sanoi Hemmi.

Herra ei ollut kuulevinaan, mittasi vain ääriään myöten Lainiokankaankin, kun huomasi ne louhikkosärkänteet vähäpätöisiksi. Sitten kysyi: »Entäs nämä korvet, minkälaisia ne ovat?»

— Ne ovat jylhiä korpia eikä niissäkään ole kirvestä käytetty, sanoi Hemmi.

Herra mitteli korvetkin ja merkitsi paperilappuun. Viimein sitten kartan kartanopäässä olevaan, monta neliökilometriä laajaan maahan viittasi sormellaan ja sanoi: »Entäs tämä maa?»

Hemmi viiletteli sitä sormellaan ja sanoi: »Tämä päivänpuoli näitä myöten on viljelty halmeena ja näistä notkelmista on otettu talon tarpeita. Mutta tämä peräpuoli on aivan koskematon ja tuossa ja tuossa ja tuossa ja tuossa ja tuossakin kuviossa on metsä semmoinen, että kirkkaana kesäpäivänäkin kun menee sinne, niin joutuu pimeään. On sitä sielläkin kuusikkoa, joka ei ole pienuudella pilattu eikä ole paikalla toinen laita käsissä.»

Herra sai Hemmin osoittamat kuviot mitatuksi, laski sitten paperin liuskalla näkyvät numerot yhteen ja juuri kuin itselleen virkkoi: »Kahdeksan ja puoli.» Sitten vielä sormellaan viiletteli kartalla näkyviä pieniä maita ja itsekseen taas sanoi: »Noin yhdeksän neliökilometriä tai vähän enempikin.» Sitten herra pisti mittakompeet laukkuunsa, työnsi kartan kokoon ja sanoi »Kahdeksankymmentätuhattako te Maunon kanssa olette sopineet kauppahinnaksi, johon sisältyy kaksi hevosta?»

— Niinhän se tuumattiin, sanoi isäntä ja kasvoissa näkyi salainen arkuus.

— Kun tuo joki on noin hyvällä paikalla, että kulkee aivan halki palstan juuri kuin laittamalla laitettu, niin minä maksan satatuhatta.

Sen sanansa herra sanoi oikein jyrisevällä, äänellä ja nyrkkiin puristetuilla rystysillään jyräytti pöytään.

Herran sana koski isäntään niin kummallisesti, ettei hän osannut heti virkkaa mitään, mutta tuokion perästä sanoi: »Kiitos teille, hyvä herra. Minä olen tässä ollutkin niin levoton, kun lupasin tämän tilan kahdeksallakymmenellä tuhannella, joten vaikka itse jättäytyisin puille paljaille, en näille kotona oleville pojille kykenisi antamaan samanlaista perintöosuutta kuin Olli-Pekalle ja Erkille, kun niille annoin nuo Leppimäet, joilla nyt saivat kuusikymmentätuhatta mieheen. Uskon, että vaikka ovatkin omat poikani, niin kun kauppakirjalla annoin niille ne tilat, niin hyvällä sanalla ne niistä kauppasummista eivät anna osaa ja väkisellä ei saa. Se masentaa eniten mieltäni, kun Hemmi, tuo vanhin poikani, joka nyt loppuun asti on ollut tukenani, ei saa samanlaista osaa kuin Olli-Pekka ja Erkki.»

— Tokkohan saisin niitten Leppämäkien tilusten karttoja tänne nähdäkseni, sanoi herra vakavasti.

— Luulen, että saatte, sanoi Hemmi ja koppasi naulasta lakkinsa ja ulos mennessään kaksin käsin painoi päähänsä. Ja kohta nähtiin Hemmin suksillaan menevän kuin tuulen ajamana Leppimäelle päin.

Ja tuokion kuluttua huomattiin Hemmin kaksi karttarullaa hihnakkeella selkään kiinnitettynä samaa kyytiä tulevan takaisin. Pirttiin tultuaan hän vähän huohottaen sanoi: »Viivyinkö kauan?»

— Portilla kai sinulle ne jo vastaan tuotiin, sanoi herra ojentaessaan käsiään karttoja vastaan ottamaan.

Herra levitti nyt pöydälle ison Leppimäen kartan ja sanoi: »Yhtä suuri kuin tämänkin talon kartta.»

— Suunnilleenhan se on yhtä suuri, kun sekin on puolentoista manttaalin tila. Ja soita niitä on siinäkin paljon, sanoi Mauno.

Herra ei ollut Maunon sanaa kuulevinaan, sormellaan vain viiletteli niitä kuivien maitten ja korpien kuvioita ja sanoi: »Onko näissäkin yhtä hyvät metsät kuin tämän tilan mailla?»

— On, kyllä ne on, ei niissä ole eroa, sanoi Mauno. Sitten hän otti pienen Leppimäen kartan, mutta ei sitä kokonaan levittänytkään, katsoi vain toisella kädellään purkaessaan ja toisella kädellään pyörittäessään rullalle. Ja kun päähän asti oli katsonut, niin juuri kuin itsekseen virkkoi:

— Tuo joki se kulkee halki kaikkien palstojen. Sitten herra työnsi kartat keskelle pöytää, istuutui pöydän päähän penkille ja sanoi: »Nyt minä sanon teille, isäntä, että jakakaa nyt omaisuutenne poikienne kanssa miten jaatte, mutta minä noitten Leppimäkien kauppain palkkioksi maksan teille kaksikymmentätuhatta välirahoiksenne vanhoiksi päiviksenne, jottei olisi surku erota tästä hyvästä kodista.»

— Kiitos, kiitos teille. Kunpahan metsä antaisi teille takaisin ne rahat, ettette vahinkoon joutuisi, sanoi isäntä ja tuntui kuin ilon kyynel kohoaisi silmän nurkkaan.

— Uskon että me pidämme puolemme. Se tuo joki kun halkaisee kahtia kaikki nämä palstat, niin puut jos pystyyn tulevatkin tavallista kalliimmiksi, niin se vetopalkassa korvaa. Ja meidän silmämäärämme on, että jokaisen ihmisen, joka meidän kanssamme kauppoja tekee, pitää saada omaisuudestaan oikea hinta. Ja sentähden me saammekin enemmän kauppoja kuin muut yhtiöt.

Sen sanottuaan herra otti laukustaan paperivihon ja kirjoituskojeet ja sanoi: »Alappas, Mauno, työntää kauppakirjaa.»

Kun Mauno rupesi kirjoittamaan, niin herra nousi lattialle kävelemään ja sanoi: »Teillähän kuuluu Maunon kanssa olleen puhe, että erottaisitte pienen talon paikaksi vähäisen maakappaleen tästä järven rannalta. Ja talon rakennuksiksi hirsimetsää ja niittyjä elukkain konnuksi ja polttopuuta talon tarpeiksi. Ne kaikki minä lupaan teille. Metsäniittyjä ja halmeahoja meidän ei tule viljellyksi. Ja mitä polttopuumetsästä puhuukaan? Sitä on vaikka tuhansille taloille. Ainoastaan hirsipuut ja se maapalsta ovat kauppakirjaan merkittävät, jos isäntä niin tahtoo.»

— Tarvinneeko hirsipuitakaan mainita kirjassa, kun me otamme ne heti, sanoi isäntä.

— Aivan oikein, tarpeetontahan se on, kun te otatte ne heti, sanoi herrakin kävellen yhä lattialla.

Mauno oikaisi itseään ja sanoi: »Kuinka suuri se maakappale merkitään tänne kirjaan? Hehtaari kai se riittää, sata metriä ristiin.»

— Pannaan kaksi hehtaaria, parempi on enempi kuin vähempi, sanoi herra ja tuli Maunon olan yli katsomaan kauppakirjaa ja sanoi: »Se on Siuruan kylää tämäkin, vaikka on näin kaukana täällä erillään.»

— Niin ne aikoinaan ovat asettaneet, vaikka Jokikylä tässä olisi likempänä, sanoi isäntä. Se lienee sentähden että muinoisen Isonvihan aikana on Siuruan kylästä tänne tulleet eläjät ja siitä asti täällä on tuli palanut.

— Vai Isonvihan aikana tänne on asukkaat tulleet.

— Silloinhan tähän on tuli isketty, joka ei sittemmin liene sammunut, sanoi isäntä ja katsoi akkunasta, kun päivän valojuova näkyi taivaan rannalla.

Mauno sai nyt kauppakirjan valmiiksi, luki sen kovalla äänellä läpi ja kysyi sitten: »Onko tämä nyt niinkuin olla pitää?»

— Niinpä tuo kuulostaa olevan, sanoi isäntä.

— No mitäpä siinä kuin nimiä alle tuhkatiheään.

Isäntä lähestyi Maunoa ja Mauno osoitti paikan, mihin isännän nimi oli tuleva, mutta isäntä tavoitteli kynänvarren ylipäätä näppiinsä ja sanoi:

— Ei se pysy kynä minun käsissäni muuten kuin näin.

— No pysyy kai se nyt, kun kahdessa miehessä jämistetään, sanoi Mauno ja alkoi hiljaa talutellen piirtää isännän nimeä. Ja kun sai sen, niin kysyi:

— Pysyykös se emännän käsissä kynä?

— Vieläkö siihen minunkin nimeni? Ei pysy minunkaan kädessäni hierintä pienempi ase, sanoi emäntä tullessaan Maunon luokse ja otti Maunon kynän nenän näppiinsä.

Kun emännän nimi oli saatu paperiin, nousi Mauno ylös ja sanoi vieressään seisovalle herralle: »Nyt se on teidän vuoronne.»

Herra otti kynän ja seisaaltaan kirjoitti paperiin pari sanaa ja paperia laukkuunsa pannessaan sanoi: »Tuo Mauno näkyy tuohon kauppakirjaan kirjoittaneen sanan, että 'joka summa kaupan suorituksessa maksetaan'. Täytyy kai tässä koettaa seistä miehenä.»

Sitten hän veti laukustaan kirkkaan messinkisen arkun pöydälle, aukaisi sen ja rupesi lukemaan rahoja.

Koko talon väki kehiytyi nyt pöydän ympärille katsomaan, kun herra arkustaan otti kouran täyden tuhatmarkkasia, käänsi ne mutkalle, sylkäisi näppiinsä ja yksitellen oikoi mutkalle käännettyjä laitoja. Ja kun kaikki tulivat suoriksi, niin laski ne pöydälle ja otti arkustaan toisen kouran täyden kirkkaita ratisevia tuhatmarkkasia ja teki niille samoin kuin ensimmäisillekin. Niitä hän ei kuitenkaan kaikkia oikonut, vaan pani tähteet takaisin arkkuunsa, kääntyi sitten isännän puoleen ja kysyi:

— Tahdotteko että minä nyt jo maksan sen mitä lupasin teille vanhuutenne päivien käsirahaksi, vaiko vasta myöhemmin. Minulle se on yhdentekevää.

— Kunpa se teille sopinee nytkin, niin samahan se on, sanoi isäntä hieman arasti.

Silloin herra otti arkustaan vihon tuhatmarkkasia ja luki siitä kaksikymmentä vielä siihen samaan pinkkaan pöydälle ja sanoi: »Siinä ne nyt ovat, lukekaa, jos tahdotte. Siinä on satakaksikymmentä rahaa.» Sen sanottuaan painoi arkkunsa kiinni, lukitsi sen ja pisti laukkuunsa.

Hymyillen sitä rahaläjää katselivat kaikki, kun tuhatmarkkasia oli niin korkea pinkka, että puujalassaan seisova kynttilä peittyi sen taakse.

Isäntä tuli sitten verkalleen pöydän luo ja sanoi: »Pitää kai ne siitä viedä korjuuseen.» Sitten hän puristi kaksin käsin rahat kämmeniinsä ja lähti viemään kamariin. Kantaessaan sitä rahaläjää hän tunsi vapisevansa.

Kun isäntä oli kamarissaan saanut rahansa kaappinsa laatikkoon ja lukinnut kaappinsa, huomasi hän akkunasta näkyvät huurteiset kasvitarhan puut, joihin taivaanrannan ruskotus loi ystävällisen hymyilyn. Ajatus, että hän oli ne pienenä taimena siihen istuttanut ja hoitanut kuin rakkaimpia lapsiaan, mutta että ne nyt hymyilevät hänelle turhaan, kävi läpi koko hänen olentonsa, niin että tunsi jähmettyvänsä. Hän muisti unensa ja ajatteli: »Olenhan todellakin alasti. Vieras omistaa tämän sillan missä seison, vieras omistaa katon pääni päällä, vieras omistaa nuo seinät ympäriltäni, jotka olen suojakseni rakentanut. Niin, kukapa olisi kuvaannollisesti puhuen alasti, ellen minä ja minun perheeni.» Mieli painui. Kun tuli pelko, että alakuloisuus painuu itkuksi, niin isäntä lähti kävelemään pirttiin, missä herra oli käärimässä niitä kolmen talon tiluskarttoja samalle pakalle. Hän kun näki isännän tulevan pirttiin, niin sanoi: »Nämä tilusten kartat minä otan mukaani, nämä ovat tavallaan tilan kirjoja.»

— Tilojahan ne joutavat seurata, virkkoi isäntä.

Kun herra kuuli isännän äänestä syvän alakuloisuuden, niin hän kääntyi isäntään ja sanoi karttapakkaansa langalla sitoessaan: »Jos isännällä on jotakin tuumimisen arvoista mielellä, niin sanokaa. Minä tässä kun vielä saanen talosta aamiaista, niin lähden Siuruaan. Sielläkin on muutamia talonkauppoja päätettävä. Mauno lähtee sillä aikaa kun me tässä vielä puhelemme asioista, Leppimäkiin viemään viimeiset kauppasummat ja saamaan kuitit.»

Isäntä rykäisi kahteen kertaan ja sanoi alakuloisesti: »Ei tuota muuta niinkään tärkeätä, kuin että kauppakirjaan ei tullut merkityksi, että saisimmeko edes juhannukseen asti tässä asua.»

— Hyvät ihmiset, huudahti herra loistavin kasvoin. Te saatte tässä asua sivu seitsemänkin juhannuksen aivan kuten kotonanne. Jos talven kuluessa joitakin työmiehiä tulisi tänne, niin ne saakoot suojaa pirtissä ja keittosijaa keittiössä. Sisähuoneet jäävät koskemattomasti teidän haltuunne niin kauaksi kuin muutatte uuteen taloonne. Minäkin jos joskus tulen täällä käymään, niin saatan olla täällä pirtissä.

— Se onkin sanomattoman hyvä, että sisähuoneet jäävät haltuumme kesään asti, kun siellä on niin paljon, kuten näette, huonekasvejakin, joita ei talven aikana saa mihinkään eikä niitä mielellään hävittäisikään, sanoi emäntä alakuloisesti.

— Eihän toki mitenkään sellaisten lemmikkien kuin huonekasvien hävittäminen saa tulla kysymykseen, vakuutti herra.

Herran puhe teki hyvää isäntään, alakuloisuus rupesi haihtumaan, ja oli kuin hän sittenkin istuutuisi oman pirttinsä pöydänpäähän.

Emäntäväki rupesi aamiaisruokia kantamaan pöydälle, herra siirtyi isännän lähelle penkille istumaan ja sanoi: »Olisin niin mielelläni suonut, että olisitte jääneet iäksenne tässä talossa asumaan ja ulostekoja vastaan viljelemään tätä. Silloin tämä kauppa ei tuntuisi miltään, jota vastoin nyt, minä uskon, eroaminen tästä, jossa parhaan ikänne olette onnellisina asuneet, tuntuu oudolta ja ehkä raskaaltakin.»

— Sillä kysymyksellä olen paljon päätäni vaivannut. Mutta tuo työväen pito tuon rautatien tultua kun muuttui tuommoiseksi, että maanviljelijä ei voi maksaa niin suuria palkkoja, että niitä saisi työhönsä. Ja oma perheeni kun on joutunut emosulalle, niin lapset hajoavat ajamaan omia etujaan. Se seikka sen tekee, että täytyy vetäytyä kuoreensa.

— Se on totta se. Täytyy sanoa, että ei ole viisas se, joka nyt maata viljelee, varsinkin vieraalla väellä ja vieläpä omallaankin. Ajatelkaas, kun nyt tavallinen työmies ansaitsee vähintään kaksikymmentä markkaa päivässä, siis kuusituhatta markkaa vuodessa. Kuka sen uskoo että maanviljelijälle yhden miehen työ tuottaa kuusituhatta markkaa, kun viljakilo maksaa kymmenen tai kaksitoista penniä, voikilo korkeintaan kaksi markkaa, maitolitra kymmenen penniä, perunat kolme markkaa hehtolitra. Täytyy sanoa, että te olitte sangen viisas, kun päätitte tehdä pienen talon, jota omalla työllänne huviksenne viljelette. Minä sanon: huviksenne tai aikanne kuluksi eikä elämisen ehtona. Sillä jos esimerkiksi te jättäisitte itsellenne vain kaksikymmentä tuhatta markkaa ja panisitte ne pankkiin, niin ne kasvaisivat siellä korkoa noin tuhat kaksisataa ja se on enemmän kuin mitä te vuodessa tarvitsette käyttövaroja, varsinkin kun elätätte pari lehmää herkuiksenne ja särpimiksenne. Tältä kannalta katsoen minä uskon näkeväni teillä tuolla järven rannalla sievän maalatun talon valkeine nurkkineen ja akkunanpuitteineen, akkunain edessä järven ja päivänpuolella sievän puutarhan aistikkaasti istutettuine puineen ja pensaineen. Minunkin on niin hauska soutaa venheeni rantaan siihen talon venheitten lähelle ja tulla taloon lohikeitolle.

— Mieluistapa olisi todellakin teitä joskus nähdä lohikeitollamme. Mutta nyt syödään talkkunaa, kun lohet ovat tallessa jään alla, sanoi emäntä hymyillen ja kehoitti kiertymään pöytään, missä kukkurapäiset talkkunamaljat höyrysivät.

Hyvillä mielin ja hymyillen siirtyi herra entiselle paikalleen rahille, otti puulusikan kupin sivulta ja rupesi pistelemään talkkunaa ja sanoi: »Tämäkin se on harvoin saadessa herkkua eikä maksa paljon.»

— Eihän tämä kallista ole, vähän enemmän vain hommaa kuin tavallisista puuroaineista, virkkoi emäntäkin ja istui pöydän latvapäähän, missä hänen ja Hetvin ja Mooseksen ja Matin yhteinen talkkunamalja höyrysi. Mattikin lattialla pöydän päässä seisoen pisteli talkkunaa ja katseli herraa mielessä ajatus, että minkähän tähden tuo herra ei kutsunutkaan rinnalleen syömään, vaikka hän noustuaan oli käynyt kättäkin antamassa.

Syömästä päästyään herra rupesi laittautumaan lähtemään, ja Hemmi lähti ulos valjastamaan rekeä Pojulle kyyditäkseen herran Siuruaan asti ja sieltä tuodakseen takaisin Lepokiven pysäkille, mistä huomenaamuna kolmen aikaan nousevat junaan. Emäntä päivitteli: »Olisimme niin mielellämme teitä pitäneet edes tämän päivän vieraanamme enemmän tutustumassa tähän taloonne.»

— Minä olen palvelija minäkin. Minulla ei ole aikaa liikoihin kyläilemisiin. Minä olen yhtiön päämies, mutta samalla yhtiön palvelija, sanoi herra ja emäntää hyvästellessään sanoi: »Kun matkani tännepäin sattuu, niin tulen tänne teidän ystävyydestänne nauttimaan juuri kuin lapsuuteni kotiin.»

— Tulkaahan toki, sanoi emäntä ja rupesi auttamaan turkkia ylle, mutta kun Tuomas näki, että äiti ei yltänyt sitä nostamaan niin ylös kuin piti, niin hän kavahti turkkiin käsiksi ja nosti sen herran olkapäille asti. Hän nosti sen kyynärän korkuisen kauluksenkin pystyyn, niin että kauluksen ylälaita tuli orsien tasalle ja ovessa olisi pitänyt paljon kumartua. Mutta herra huiskauttikin turkkinsa rintapieliä niin, että kaulus putosi hartioille, koppasi naulasta lyhytvillaisen pehmeän lakkinsa, kaksin käsin painoi sen päähänsä ja hyvästi sanoen lähti raskain pitkin askelin ulos, missä Poju jo porrasten edessä helisteli tiukujaan.

Emäntä ja Hetvi kiirehtivät herraa peittelemään rekeen, ja Pojun ottaessa ensimmäistä askelta he kuulivat herran suusta lämpimät kiitokset. Herran raskas pää nyökähti kiitosten mukana.

Kun herra oli mennyt, niin kaikkien mielestä oli kummallinen tyhjyys jäänyt taloon.

Seisottiin tienhaarassa. Takana oli autio tyhjyys, ainoastaan kuva siitä suuresta herrasta. Hän oli vakava kuin illan laskeva aurinko, joka aamulla nousee yhtä totisena hallitsemaan luontoa kuin tänäkin päivänä. Edessä oli jokaisella elämän pitkä tie, jonka äärimmäistä päätä ei näkynyt. Tuomas näki edessään Amerikan tien selvänä ja valoisana ja perältä pilven takaa häämöitti kultainen vuori. Reeta-Kustaavan ja Martan ruusuiset kukitetut tiet luikertivat sumuiseen pensaikkoon. Isännän ja emännän tien ohessa näkyi pieni talo, mihin onnen ilta-aurinko huurupilven läpi vaisusti paistoi.

Heidän oli nyt kuitenkin ponnistauduttava eteenpäin, jottei jalka putoaisi samaan paikkaan, mistä kohosi, ja jottei tuo talvinen valju aurinkokin laskeutuisi samaan paikkaan mistä nousi. Omituinen kylmyys oli astunut entisen kodikkaan lämmön sijalle. Oli kuin ei tulikaan takassa syttyisi. Silmä haki jotain hapuillen, mutta se näki vain kuvan entisestä. Väristen kaipasi kotoista liettä.

Kahdestoista luku.

Pilvinen jouluaattoilta oli pimennyt pimeimmilleen aivan sysimustaksi yöksi. Mutta Kentän sali oli valaistu monilla kymmenillä puujaloissaan seisovilla kynttilöillä. Salin keskellä oli pitkä pöytä, jonka ympärillä, pyhäpukuisina, hauskasti tarinoiden ja marjasäilykkeitä syöden istui talon isäntä kaikkine poikineen ja tyttöineen. Näkyipä pöydän päässä kassapäinen Ainokin, puolivuotias lapsi sylissään ja hänen rinnallaan pienen Leppimäen emäntä Laara istuen pää vähän ylempänä Ainon olkapäätä.

Reeta-Kustaava ja Marttakin vaaleihin kotikutoisiin kesäleninkeihin pukeutuneina puhelivat kauan kotoa poissa olleitten sisariensa kanssa. Kasvot kuitenkin värähtelivät levottomasti ja väliin he aina nousivat huoneen kaikilla suunnilla palavia kynttilöitä hoitamaan, etteivät ne rupeaisi viistoon palamaan. Salin lattialla kävellessä mukavasti leiskuivat hartioilla paksut, kellahtavat, kahdelta korvalliselta palmikoidut tukkapalmikot, joitten latvat oli valkoisella nauhalla yhteen solmittu. Tyttöjen mielissä rupesi tuntumaan kummalta, kun ei alkanut kuulua mitään, vaikka ilta kului kulumistaan. Viimein kuitenkin kartanolla helähti kulkusten ääni. Hemmi ja Tuomas hypähtivät ylös ja kiirein askelin riensivät ulos, mutta samassa kuului eteisestä pirttiin meneviä vilkkaita askelia. Lyhyen tuokion kuluttua samat askeleet palasivat eteiseen ja lähenivät salin ovea. Hemmi aukaisi salin oven. Sisään astuivat nyt Teppo ja Väinö ja rauhallista joulua toivottaen kädet ojennettuina tervehtimään reippaasti lähenivät pöytää. Pöydän ympäriltä kaikki kavahtivat pystyyn seisoaltaan tervehtimään tulijoita. Sitten isäntä kehoitti Teppoa ja Väinöä tulemaan pöydän taakse istumaan ja kun he olivat istuutuneet, niin istui isäntäkin ja kaikki muutkin asettuivat paikoilleen. Kun Tepon ja Väinön kylmän tuulen puhumat kasvot siinä monien kynttilöiden valossa näyttivät pikemmin kuvamaisilta kuin eläviltä kasvoilta, niin emäntä arvasi tulijoilla olevan vilun, nousi lähtemään ulos ja viittasi tyttöjä mukaansa. Tytöt lähtivätkin heti, eikä koskaan Reeta-Kustaavan ja Martan palmikot olleet näyttäneet somemmilta kuin nyt leiskuessaan valkoisilla voimakkaan näköisillä hartioilla heidän mennessään äitinsä jäljessä ulos. Se ei jäänyt huomaamatta Tepolta ja Väinöltäkään, vaikka nämä vain vilkaisten katsoivat poistuvia. Heti aukeni taas ovi, mistä emäntä kantaen isoa kirkasta kahvipannua ja tytöt tuoden suuria juustoleipäviipaleilla kukkuroilleen täytettyjä vateja tulivat sisään ja kantoivat ne pöydälle. Hetvi levitteli pöydän vierelle tuodusta astiavasustaan kaksin käsin kahvikuppeja pöydälle.

Kohta höyrysikin jokaisen pöydässäistujan edessä täysinäinen kahvikuppi ja yleinen puhelu virkeni täyteen käyntiin, vaikka se Tepon ja Väinön tultua yritti tyrehtyä.

Kun kahvit oli juotu ja hetkinen puheltu, poikkesi Väinö käymään pirtissä ja palasi sieltä kädessään pieni laukku ja sanoi: »Joulukuusta teillä ei ole, mutta joulupukki se kuitenkin täällä tulee vaivaisena syntisenä valitellen, että hänellä poloisella pojalla ei ole kaikille antamista.» Sitten hän laski laukkunsa kauemmas pöydästä kasvien vieressä olevalle tuolille. Hän aukaisi sen ja veti sieltä taitellun kuhisevan silkkihuivin, ojensi sen emännälle, joka kädestä puristaen kiitteli. Sitten Väinö veti laukustaan toisen samanlainen silkkihuivin ja tarjosi sen Hetville. Sitten hän otti vielä neljä samanlaista huivia ja jakoi ne kaikille emännän ja isännän tyttärille. Isännälle ja kaikille pojille hän jakoi silkkiset kaulahuivit ja isännälle vielä erittäin hopeaisen rasian, jossa sopi säilyttää pieniä kalleuksia. Pikku Moosekselle ja Matille tuli lyhytvillaiset, pehmeät talvilakit.

Sitten Väinö Ainoon katsoen näytti tyhjiä käsiään ja virkkoi kallella päin surullisen näköisenä: »Käsi on tyhjä ja toisessakaan ei ole mitään.»

— Jumalan vesihän se kaikki kastelee, onpa tuota yhden talon osalle ollutkin, sanoi Aino.

— On ollut, myönsi Hetvikin.

Sitten naiset kaikki nousivat pöydästä oikein seisaalleen levittelemään ja ihailemaan huivejaan, kun ne olivat ihan parasta silkkiä, oikeata kiinalaista kuvikasta silkkiä.

Mutta kun he olivat aikansa arvostelleet niitä huiveja ja tytöt tuoneet vereksiä marjoja, niin kaikki taas kehiysivät pöytään. Mutta ennenkuin Teppo rupesi käsiksi marjasäilykeastioihin, otti hän vakavan muodon ja sanoi: »Me Väinön kanssa olemme tulleet tänne vieraaksenne päättämään kirjeissä valmistettua asiaa ja se ei ole sen pienempi kuin näiden tämän talon nuorimpien tyttärien kihlaaminen. Mitä vastaatte te, isä ja äiti, tähän?»

Isäntä rykästeli ja allapäin haki sanoja, miten vastaisi niin rohkeaan ja tärkeään kysymykseen. Viimein hän nosti päänsä ja alakuloisesti sanoi: »Kun häntä ei enää ole meillä yhteistä kotiakaan, myyty on yhteinen koti, ja tytöt kun sitä tietä päässevät kotiinsa, niin emmehän tahdo ruveta sitä estämään.»

— Samaa sanon minäkin, virkkoi emäntä.

Kun Teppo kuuli, että isännän ja emännän ääni värisi syvästi, sanoi hän ryhdikkäästi kohottaen rintaansa: »Jumalan armosta Väinöllä ja minulla on koti, mihin menemme ja viemme rakkaimpamme mukanamme.» Sen sanottuaan hän otti takkinsa rintataskusta tulitikkulaatikon kokoisen kullanvärisen laatikon ja sanoi: »Tule nyt, Taava — minä tästä lähtien sanon sinua Taavaksi — tänne minun vierelleni istumaan ja katsomaan mitä tässä rasiassa on.» Samalla Väinö viittasi Marttaa tulemaan hänen rinnalleen.

Taavan ja Martan kasvot punoittivat nyt kuin kalanpaistajalla, kun he hiljaa liketen riensivät ja istuivat osoitettuihin paikkoihin.

Sitten Teppo aukaisi rasian, otti sieltä kaksi läpikuultavaan silkkipaperiin käärittyä myttyä, purki niistä ensin toisen mytyn, josta kehiysi säteilevällä jalokivellä koristettu sormus, ojensi sen Taavalle ja sanoi: »Koetapas tuota sormeesi, oliko lähettämäsi mitta oikea?»

Taava pujotti sen sormeensa kuten ainakin oman sormuksensa ja Teppo sanoi hymyillen: »Aivan oikein. Sopii ihan prikulleen.» Sitten hän purki toisen mytyn, siitä selvisi sileä kultasormus, jonka sisään oli kaiverrettu Tepon nimikirjaimet, ja sanoi: »Pujotahan tuo siihen todistajaksi sille toiselle!» Sitten Teppo työnsi rasian Väinön eteen ja kääntyi Taavan editse katsomaan sopivatko Martan sormukset yhtä hyvästi kuin Taavan. Ja kun Martta oli saanut sormeensa samanlaiset sormukset kuin Taavakin, sanoi Teppo: »Oikein hyvin ovat osanneet ottaa mitat.»

Sitten Teppo vetäisi Taavaa nojaamaan päänsä hänen rinnalleen ja kädellään hieman painaen Taavan päätä rintaansa vasten sanoi: »Nythän sinä olet minun Taavani. Etkös olekin?»

— Tässä olen, sanoi Taava ja ääni värähti. Hän tunsi ohimoonsa vasten Tepon sydämen sykkivän, ja se vei mielen niin kummalliseksi, ettei hän sellaista ollut ennen kokenut. Tuntui että saattaisi itkeä, mutta hän koetti muilla ajatuksilla hämmentää sen halun, jotta kyyneleet eivät tulisi näkyviin.

Teppo silitti kädellään hiljaa Taavan korvalliselle laskeutunutta tukkaa, otti sormiinsa Taavan korvalehden ja sanoi: »Koskisiko se kovin kipeästi, jos näihin kerran kiinnittäisin korvarenkaat.»

— Kyllä kai sen kipeän kestäisi — niitä korvarenkaita vain kantavat mustalaiseukotkin. Mutta jos se on tahtosi, pane kun pannet, sanoi Taava ja painoi päätään lujemmin Tepon rintaan juuri kuin todistukseksi sanoilleen.

— Mustalaisakat kantavat vaskisia häräntalutusrenkaita, mutta sinun korvasi tulevat kantamaan samanlaisia renkaita kuin tämäkin sormus on, sanoi Teppo Taavan sormessa olevaa jalokivisormusta osoittaen.

— Tokihan ne ottaa korvansa, joka vain saa, sanoi Aino hieman häveten, kun hänellä oli vain hienot jänislangan paksuiset kullanväriset hopeiset renkaat korvissaan.

— No kun vihille menemme, sinä niitä kannat, jos vain annat panna korviisi, sanoi Teppo Taavan korvallista silittäen. Sitten Teppo taputti Taavaa poskelle ja sanoi:

— No tämän juhlan kunniaksi ruvetaan nyt syömään näitä sinun poimimiasi marjoja, koskapa eivät muutkaan näy uskaltavan ilman meitä syödä.

Taava oikaisi itsensä ja Marttakin, joka oli painanut päänsä Väinön rintaa vasten, kohottautui hänkin ja niin ruvettiin puulusikoilla nostelemaan mehuisia marjoja suihin. Ja yleinen puheensorina alkoi taas.

Kun pitkän aikaa oli syöty marjoja, niin Teppo veti takkinsa povitaskusta kaksi paperia, joitten kumpaisenkin yläreunassa näkyi Tepaston kirkon kuva. Niistä hän työnsi toisen Väinön eteen ja sanoi: »Me Tepaston rovastilta otimme valmiiksi kirjoitetut kuulutuskirjat aivan nimiä vaille. Taavalla ja Martalla ei nyt ole sen enempää jalkavaivoja, kunhan kirjoittavat näihin papereihin nimensä. Minä vien nämä sitten rovastille, se ensi sunnuntaina julistaa kirkossa ensi kerran. Ja sitten kolmen viikon perästä tulemme tänne Väinön kanssa ja viemme Taavan ja Martan kirkon kautta kotiin, jos ei tänne kutsuttane rovastia. Eikös niin, Taava ja Martta?»

— Kuinka vain tahdot, kuului Taavan ja Martan suusta.

— Mutta minä uskon, että mielellään se tulee rovasti tännekin, jos vain mainitaan, sanoi emäntä loistavin kasvoin.

— Se on teidän tahtonne. Paljon juhlallisempaa se niin olisi, sanoi Teppo.

— Sen teemme. Haetaan omalla hevosella rovasti tänne, sanoi emäntä oikein käsiään hykerrellen.

— Se vihkiminen saanee sitten tapahtua maanantaina. Me tulemme tänne iltajunassa lauantaina ja kiinnitämme näihin korviin renkaat, eikös niin? sanoi Teppo kädellään taputtaen Taavan korvallista.

— Kuinka tahdot, sanoi Taava päällään koskettaen Tepon olkapäähän.

— Päätetään vain maanantaiksi, sanoi emäntä, ja isäntäkin kuin kerraten emännän sanoja sanoi: »Päätetään vain maanantaiksi.»

— No se on sitten päätetty, sanoi Teppo painokkaasti ja heitti lusikkansa pöydälle kuin todistukseksi päätökselle.

Emäntä nousi ja haki kirkkaan pannunsa pöydälle, ja alkoi täyttää kuppeja sitä mukaa kuin Hetvi niitä asetti kunkin eteen. Taava ja Martta nousivat ja toivat lisää juustoleipäviipaleita.

Teppo sanoi iloisin kasvoin:

— Samoilla istuimillako me nyt syödään kihlajaiset ja häät, kuten eräs amerikkalaisen maanviljelijän vastatullut työmies oli syönyt samalla istuimella aamiaisen, päivällisen ja illallisen ja sitten kellistynyt maata ja sanonut: 'Suomessa sitä illallisen jälkeen ruvetaan nukkumaan.'

— Syödään häät sitten kun häät tulevat. Nyt syödään kihlajaisia, sanoi emäntä hauskasti hyvillään hymyillen ja salavihkaa silmäten vävypoikiaan.

Nyt emäntä, Hetvi, Taava ja Martta poistuivat salista, kuului vain pirtin puolesta virkeätä liikettä ja ovien lusketta. Mutta tuokion kuluttua tuli emäntä saliin ja sanoi ystävällisesti: »Olkaapa hyvät ja tulkaa pirttiin vielä kerran yhteiselle jouluillalliselle.»

Isäntä nousi pöydästä ja kehoitettuaan muita lähtemään nousi kävelemään oveen päin. Teppo ja Väinö nousivat reippaasti ja lähtivät isännän jälkeen ja kaikki muutkin lähtivät mukaan.

Pirttiin pöydän luokse tultuaan isäntä osoitti Tepon ja Väinön menemään pöydän taakse, missä metsopaistilla ja keittojuustolla täytetyt maljat höyrysivät rieska- ja leipälajien vaiheella. Lohi- ja voivaditkin heloittivat pöydällä, jota monen monet kynttilät valaisivat. Teppo ja Väinö viittasivat Taavaa ja Marttaa viereensä. Ja somalta ja mukavalta Taavasta ja Martasta nyt tuntuikin istua pöydän huomattavimpien miesten viereen, kun sormissa säteilivät jalokivisormukset. Somalta ja mukavalta tuntui kaikista muistakin vielä kerran olla koolla Kentän pitkän pöydän ympärillä, missä he äitinsä polvilla viehkuroiden ensimmäisille lusikan annoksille olivat suunsa aukaisseet. Niille lapsuuden muistojen teille valtautuikin yleinen keskustelu. Hilpeys syntyi kaikkien mieliin ja iloinen keskustelu alkoi, samalla kuin ruokavatien kukkura rupesi painumaan laitojen sisään ja rieska- ja leipäröykkiötkin alenivat.

Syömästä päästyä emäntä otti puujalkaisen kynttilän käteensä ja kehoitti Teppoa ja Väinöä lähtemään kamariin. Kamariin tuli isäntäkin, mistä Teppo ja Väinö huomasivat, että vanhukset halusivat heidän kanssaan jotakin puhella. Niin he istuivat tuolille ja Teppo puheen aluksi sanoi: »Te olette myyneet tämän tilan samoin kuin nuokin Leppimäet? Kuulimme tuolla asemalla.»

— Myyty on.

— Myyty on, kuului kuin yhdestä suusta isännän ja emännän sanat.

— Ei osaa syrjäinen sanoa, oikeinko on ollut vaiko väärin näitten tilojenne myynti. Pelkään kuitenkin, että polkuhinnasta olette myöneet. Nyt on noilla yhtiöillä ja yleensä rahamiehillä aivan kuumeentapainen kiihko maitten ja tilojen ostoon ja ihan huimaavalla tavalla päivä päivältä maitten ja metsien hinnat kohoavat. Meilläkin siellä Taulaniemellä on tila, jossa on hyvät metsät ja maakin hyvässä kunnossa, mutta itse tila ei ole toki puoliakaan tästä. Sitäkään maitten ja tilojen ostelijat eivät sivuuta, kun sekin on lähellä rautatieasemaa, kuten tämäkin, ja metsät vesireitin varrella, kuten tässäkin. Vuosi takaperin tarjottiin meidän tilasta viisikymmentätuhatta. Viime kesänä siitä tarjottiin satatuhatta ja nyt kuukausi takaperin neljäsataa tuhatta ja uskon, että jos olisimme määränneet puoli miljoonaa, niin kaupat olisi tullut, koskapa tämän Väinön koti on manttaalilleen vain vähän isompi kuin meidän ja siitä on jo tarjottu puoli miljoonaa. Mutta Väinön isä ei paremmin kuin minunkaan isäni ole päätäänkaän kallistanut maan myyntiin. Ja niin kauan kuin minullakin on tämä pää tässä kaulassa, niin yhtä tyhjinä lähtevät maanostajat kuin ovat tulleetkin. Siitä ei hyvää koidu, että kaikki parhaat maat joutuvat yhtiöille ja sitä tietä tuottamattomiksi. Se tuottaa pula-ajan koko kansalle ja saattaa pahimmassa tapauksessa viedä koko valtionkin kumoon.

— Mutta helppoahan tuo on elo ja voi ja kaikki mitä työmies ja talonpoikainen eläjä tarvitsee, huomautti emäntä.

— Niin se tällä kerralla on, mutta jos sattuisi tulemaan valtioitten välille selkkauksia, eikä enää ulkomailta tulisi mitään, niin silloin olisi toisin. Mutta maa olisi silloinkin maa ja antaisi tuloja entisellä tavallaan.

— Sama ajatus aivan rikusta rikkuun on minun povessani ollut ihan viime kuukauteen asti, sanoi isäntä. Mutta minulle olisi ennen tai myöhemmin tullut pakko myydä tämä tila, kun oma työväki rupesi leviämään omille teilleen ja vieraan pito täällä on tullut mahdottomaksi sen jälkeen kuin tuo rautatie tuli: kuusituhatta markkaa vuodessa maksaa yhdelle työmiehelle on aivan mahdotonta maanviljelijän tuloista. Kun ostaja tuli, niin arvelin, että silloin sikaa säkkiin, kun se on päin, ja myin kuin myinkin.

— Ja taisipa tuo sattua kunnollinen ostaja, koskapa kaksikymmentätuhatta maksoi yli sen, mitä olimme vaatineetkaan, sanoi emäntä.

— Se ei juuri suuria merkitse, sanoi Teppo. Muutamat yhtiöt juuri sillä tavalla hankkivat päähänsä loistavan kunniakruunun. Ensinnä monien suulaitten asiamiesten kautta tingitään kauppahinta niin alas kuin suinkin mahdollista huolimatta ostettavan oikeasta arvosta. Sitten kun kauppa on tehty, ollaan armosta lahjoittavinaan joku summa kuin koiralle leipäpalanen… Vaikka häpeähän tätä juuri minun on vanhemmille ihmisille puhua, on kuin muna kanaa neuvoisi.

— Eipähän tuo asia puhumalla pahene, sanoi isäntä. Todellakin tämän Runströmin yhtiön asiamies tinki tätäkin tilan kauppaa ja myötään hoki: 'Soita on paljon, soita on paljon', ja sai jo minut helpottamaan kahdeksaankymmeneen tuhanteen. Mutta sitten se yhtiön päämies kuitenkin maksoi satatuhatta ja noitten Leppimäkien kaupanpäällisiksi kaksikymmentätuhatta.

— Ei se vielä merkitse sitä, että tavarastanne olisitte saaneet oikean hinnan. Saattaahan se tosin ollakin, todellakin väärin on minun tuomita asiaa, jota en tunne, sanoi Teppo kuin katuen, että oli ruvennutkaan siitä asiasta puhumaan.

Emäntäkin kääntääkseen puhetta toisaalle sanoi: »Onko teillä miten iso koti siellä Taulaniemellä?»

— Sanokaa te nyt jo minua sinuksi eikä teiksi… Minun kotini ei ole kovin suuri, parikymmentä aikuista lehmää, enimmäkseen ulkomaisia suuria lehmiä ja härkiä ja nuorta karjaa kymmenkunta päätä yhteensä. Ja muuten kaikin puolin peltoineen ja kartanoineen on talo hyvässä kunnossa. Minun isäni ja äitini, nähkääs, ovat maahenkisiä ja minäkin olen maahenkinen ja sentähden minun täytyy saada vaimo talonpojan tyttäristä, joka tuntee talon toimet kaikilta puolilta.

— No, kyllä ne meidän tytöt kaikki sen tuntevatkin, sanoi emäntä. Taava ja Marttakaan ei muualla viihdykään kuin karjanhoidossa. Mutta eivät ne meidän lehmät olekaan sontareisiä eikä takkukarvaisia, niitä kammataan ja harjataan siksi usein. Marttakin, vaikka vasta tulevan kuun kuudentena päivänä täyttää yhdeksäntoista, niin se ei epäröi lantataikkoa käteensä ottaessaan lehmän alusta laastakseen ja puhdistaakseen. Ja luulenpa, että ei se tapojaan tänne heitä, vaan vie mukanaan.

Väinö naurahti ja sanoi ystävällisesti: »Älkää toki, emäntä, uskoko, että minä Martan lantataikon varteen vien. Uskokaa toki niinpäin, että minä vien Martan lantataikon varressa olijoille käskijäksi, miten on tehtävä.»

— Työ ei ihmistä pahenna, vaan työttömyys. En usko että Taava tai Marttakaan pysyvät lehmien hoidosta poissa, sanoi emäntä.

— Sielläpä heillä on vallassaan, mutta emme me niitä sinne karjakörreiksi vie, emänniksi me viemme, sanoi Teppo hymyillen ja ajatteli, että pitää sen tuon emännän kerran nähdä ja olla mukana, kun me, Taava, Martta, Väinö ja minä ajamme autolla kylän halki.

— Onko se Väinölläkin samanlainen koti? kysyi emäntä.

— On se samanlainen ja vähän isompikin. Ja meidän isämme ovatkin veljekset, samanlaiset maahenkiset, aikanaan ovat eronneet eri taloikseen. Parisataa askelta on vain kartanoitten väliä, sanoi Teppo.

— Eikö teillä kumpaisellakaan ole veljiä eikä sisaria? Lienen jo ennen kysynytkin, mutta en muista.

— On minulla yksi veli ja kaksi sisarta, muutoin ovat omana talonaan kukin ja saaneet perintöosuutensa. Väinöllä on kaksi veljeä ja kaksi sisarta ja nekin ovat omina taloinaan saaneet talosta osansa.

— Vai niin liki teidän kotinne ovat toisiaan, pääseepä siellä pienessäkin joudossa kylään, sanoi emäntä kääntääkseen puhetta perintökysymyksistä toisaalle.

— Niin ne ovat. Martan anoppimuori se on semmoinen käpyleuka muorin käpykkä. Ensi näkemällä sen huomaa, että talo tarvitsee nuoremman hoitajan. Minun äitini se on vähän pyylevämpi, mutta iäkäs se on hänkin ja ihastuu varmasti, kun saa talonpojan tytöstä miniän. Se on pelännyt, kun minä olen insinööri, että toisin siihen jonkun herraskeimailijan.

Isäntä oli kuunnellut ääneti toisten keskustelua, mutta nyt hän rykäisi ja sanoi alakuloisesti: »Asiasta toiseen. Mielessäni on seikka, jota en saata ajoissa olla sanomatta ja se on se, että minun omaisuuteni on nyt rahana, paitsi tuota karjaa, ja nyt tiedän, mitä millekin näille kotona oleville tytöille ja pojille voin antaa perintöä. Silloin kun kaksi tyttöäni Jokikylään muutti, olin niinkuin ainakin elävän talon isäntä: annoin niille kullekin viisi lehmää ja kymmenentuhatta rahaa ja uskoin voivani toisillekin sen määrän antaa, mutta nyt on niin, että vaikka itse jäisin ja jättäytyisin ihan puille paljaille, niin Taavalle ja Martalle en voi maksaa samanlaista perintöä eikä Hemmille ja Tuomaallekaan riitä samanlaista perintöä kuin Olli-Pekka ja Erkki saivat.»

— Olkaa huoletta, hyvä isäntä… Minä en ole tullut teiltä ja tästä talosta rahaa kosimaan, vaan ainoastaan tyttöä. Ja uskon että Väinö on samalla asialla, sanoi Teppo huolettomasti.

— Samat sanat… Rahaa meillä on ja toista tulee joka päivä, kun Luoja meitä terveinä pitänee, sanoi Väinökin reippaasti.

— On kai meidän laukussamme paperia ja kirjoituskompeet; annetaan isännälle kuitti Taavan ja Martan perinnöstä, niin isäntä siitä huolesta pääsee rauhaan, sanoi Teppo.

— Ehkäpä lieneekin, sanoi Väinö ja lähti salista laukkua hakemaan. Salista tultuaan hän veti pöydälle paperivihon, kynän, mustepullon, punaisen lakkatangon ja sinetit.

Teppo istui nyt kirjoittamaan, kynä rupesi kiireesti rapisemaan ja rivi rivin perästä syntymään paperille. Tuokion perästä hän sitten oikaisi itsensä nojaten selkänsä tuolin selkänojaan ja rupesi ääneen lukemaan: »Me allekirjoittaneet olemme Mooses Honkaniemeltä täydellisesti saaneet hänen tyttäriensä, meidän vaimojemme Reeta-Kustaava ja Martta Honkaniemen myötäjäiset eli perinnöt, mikä täten kuitataan. Saunajärven Kentässä joulukuun — päivänä 19—. Teppo Wiete ja Väinö Wiete.» Sitten Teppo sulatti kahteen paikkaan lakkaa ja kumpainenkin painoi lakkaan omalla kädellään sinettinsä, jottei mitään epäilystä syntyisi. Sitten Teppo naurusuin ojensi paperin isännälle ja sanoi: »Ei mitään asiakirjaa ole helpompi antaa toiselle kuin tämä.»

— Kiitos… Tämä väljentää minun mieltäni sanomattoman paljon, sanoi isäntä ottaessaan Tepon kädestä paperia ja lähtiessään viemään kaappiinsa.

— Senpä tähden se onkin meidän helppo antaa teille, kun tiedämme että se tekee teille hyvää. Hyvää on aina helpompi tehdä lähimmäiselleen kuin pahaa, sanoi Teppo noustessaan kirjoituspaikaltaan ja istuutuessaan tyhjänä olevaan keinutuoliin. Sitten hän keinutuolissa istuessaan ja hiljaa itseään keinutellessaan näkyi miettivän ja sanoi: »Yksi seikka tässä perintöjutussa kuitenkin on, johon minä palaan. En vaativana, vaan nöyränä pyytävänä. Kun huonekasveja meillä on niin vähän ja nekin kääpiöitä, vanhojen ihmisten kun ei tule hoidetuksi, olisin sangen kiitollinen, jos Taava saisi muutamia noita kasveja, kun teillä on niin paljon ja suuria ja hyöteitä.»

— Luulen että saavat Taava ja Martta jakaa kaikki keskenään, kun vain saanette kotiinne, sanoi isäntä.

— Niin minäkin luulen, sanoi emäntä. Kun kaikki aikovat Amerikkaan, yksin Hetvikin, niin nehän joka tapauksessa jäävät tänne. Me jos saanemmekin päämme päälle pienen suojan, niin sinne vien pari tai kolme noita pienimpiä ja kaikki muut joutavat teille, kun vain saanette kotiinne.

— Siinä on juuri kysymys näin talven aikaan miten saa tuonne asemalle, kun ne eivät siedä pakkasta. Mutta jos sattuisi, kuten välistä on, tammikuussakin leutoja ilmoja, että saataisiin kunnialla asemalle, kun siellä pantaisiin lämpimään vaunuun, niin siellä ne olisivat kuin kotonaan.

— Kun sattuisi, mutta miten tuo silloin sattunee, eihän noita tähän asti ole vielä pitkiä pakkasia ollut, sanoi emäntä.

— No on siihen yksi keino. Jos silloin täältä Taavan ja Martan kanssa lähtiessämme pakkasen takia emme saisi matkaamme, niin eihän yhtä ilmaa ole iäksi. Lauha päivä kun tulee, niin silloin ehkä teette sen palveluksen, että tuotte tuohon asemalle ja lähetätte meille, sanoi Teppo.

— Aivan mielellämme, virkkoi isäntä.

— Tokihan me aivan ilolla sen teemme, sanoi emäntäkin. Muutenhan jäisikin koko tuo tuommoinen kasvien paljous aivan rantaruohikolle, kun kaikki menevät Amerikkaan. Eikä sinnekään Jokikylään saa niitä, kun on tietön erämaamatka.

— Se on hyvä se. Silloinpa kaikki kyläläiset huomaavat, että me olemme saaneet vaimot sivistyneestä perheestä, kun tuommoinen kasvien paljous myötäjäisinä seuraa, sanoi Väinö hyvillä mielin hymyillen.

— Todellakin. Se huomiohan siinä kaupassa myöskin voitetaan, sanoi Teppokin hymyillen.

— Yksi seikka on, joka tässä rupeaa huolestuttamaan, sanoi isäntä. Se on se, että miten tullaan karjan kanssa toimeen, kun tytöt menevät pois. Hetvi tule joksikin aikaa työttömäksi, joten jää tuo äitivanha yksinään.

— Minulla on tikka tiedossani, käpylintu kätkössäni, sanoi emäntä iloisesti. Siuruasta veljeni tyttö Ulla on lupautunut tulemaan avuksemme. Ulla kun tulee, niin saamme maidon lehmistä, ja kun Hemmi ja Tuomas auttelevat muuten, niin hätä on hukassa. Sitä paitsi Hetvi kuului luulevan, että hän saa sisarensa, Jokelan Pirkon, tänne siksi aikaa kuin hän on vuoteessa. Jos Ulla ja Pirkko tulevat, niin silloinhan tässä ovat paikat paikoillaan.

— Kesään astiko kaiken karjanne aiotte pitää? virkkoi Teppo.

— Kesään asti. Mihinkäpä ne tässä keskellä talvea pannee? sanoi isäntä.

— Silloin minä ostan teiltä muutamia lehmiä, Taavan lemmikkejä. Ottaisimme niitä jo mukaan, kun Taavan kanssa täältä lähdemme, mutta todellakaan emme nyt talvella voi ajatella karjan kuljetusta. Kesällä se käy hyvin laatuun.

— Minäpä voin ottaa kolme tai neljäkin, jos Martta haluaa lemmikkejään. Meidän navetassa on tyhjiä parsia, sanoi Väinö.

— Sehän tuo somentaisi asian, ihmiset näkisivät, että tulijat eivät tule tyhjin käsin, sanoi isäntä nauraen.

— Sitäpä minä tässä mietin, sanoi Väinö.

Teppo punalsi päätään ja sanoi:

— Mutta kesän tullen minä täältä haen vähintään kymmenen lehmää, joko huutokaupasta huudan tai muuten sovimme isännän kanssa kaupasta ja sinä Väinö otat toiset kymmenen tai viisitoista lehmää, niin että humu kuuluu eikä köyhyyttä. Silloin meidänkyläläisten silmät repeävät soikeiksi.

— Sen me kyllä voimme tehdä. Jos niin päätetään, niin nyt talvella en lähde viemään jyryttämään, vaikka kyllähän ne vaunussa talvellakin menisivät, sanoi Väinö.

— Parasta on että viedään yhtenä karjana. Tulemme kesän tullen tekemään isännän kanssa kauppaa joko suorastaan tai huutokaupan kautta, miten isäntä vain haluaa.

— Kyllä kai sitä sovitaan ilman huutokauppaakin, sanoi isäntä.

— No se on sitten päätetty, sanoi Väinö.

— Se seisoo kuin Jyrin päivä, virkkoi Teppokin.

— Onko teillä hyvät kesälaitumet? kysyi emäntä.

— Kylvönurmissa käyvät, virkkoi Teppo. Joka viikko eri palstassa. Laidun on neljänä palstana, joka maanantai pääsevät aina verekseen, jossa nurmikkoa on puolisääreen. Eivät ne ulkomaalaiset suuret lehmät voisi huonommasta laitumesta saadakaan niin, että kykenisivät täyttä maitoa lypsämään.

Emäntä otti kynttilän käteensä, katsoi seinällä käypää seinäkelloa ja sanoi: »Aika se kuluu arvellessakin, päivä päätä käännellessäkin. Kello on kohta kaksi. Kaukalaiset ovat jo matkalla kirkkoon. Näitä matkan kulkeneita kai haluttaa ruveta nukkumaan. Ei niitä pirtin väkiäkään ole tullut käydyksi katsomassa, valvovatko ne vai makaavat.»

— Kyllä kai siellä nukutaan, sanoi isäntä. Ne kai ovat säkäytyneet joulutinan valantaan, semmoinen naurun remakka tuolta kuuluu.

— Joulutinan valantaan sinne mekin lähdemme, ei meitä nukuta, sanoi Teppo ja nousi lähtemään.

Mukaan lähti Väinökin.

Pirtissä olivat kaikki kehiytyneet leimuavan takkavalkean ympärille joulutinan valantaan ja kun Teppo ja Väinö työntyivät ovesta, niin kaikki ilostuivat:

— Kas kun tulivat kuin käsketyt. Tässä on Väinön tina juuri katseltavana. Katsohan, Väinö, kun sinulle tuli lehmä ja kaksi vasikkaa, kuului joukosta iloinen ääni.

— Siinähän tuota on talouden alkua, sanoi Väinö hymyillen.

— Tepolle tuli pöytä ja suuri rahaläjä pöydälle, sanoi Anna Maria, joka oli sillä kertaa valajana.

— Sepä mukavata on, kun pöydälle tulee raha aivan itsestään, sanoi Teppo ja istui hänkin joukkoon Tuomaan tuomalle tuolille.

— Mutta kenellekään ei ole tullut niin mukavaa ja täyteläistä kuin maanhaltijalle. Sille tuli kaksihankainen vene ja airopari sisään, sanoi Anna Maria kaataessaan kuumaa tinaa vesiämpäriin. Se oli tarkoitettu Matille. Kaikkien silmät olivat tähdättyinä vesiämpäriin nähdäkseen minkä sieltä nyt Anna Maria nostaisi, ja samalla kuului yleinen huudahdus: »Kelkka! Kas kun Matti sai kelkan, oikein käppyräketaraisen.»

— Kelkka tämä on, mutta ei ole niin valmis kuin maanhaltijan vene, sanoi Hemmi, joka oli saanut sen käsistään katsellakseen.

— Mikä se maanhaltija on, kysyi Teppo totisena, vaikka kyllä tiesi mitä maanhaltija-nimellä tarkoitetaan.

— Eikö siellä teidän puolessanne tiedetä, mikä se maanhaltija on?

— Ei muuta kuin isäntä ja emäntä talossa.

— Täällä tiedetään, että se on näkymätön olento, joka varjelee taloa kaikelta pahalta ja hiiden hengiltä, että ne eivät pääse tekemään pahaa, sanoi Hemmi.

— Minkä näköisiä ne haltijat ovat?

— Ihmisen näköisiä. Esimerkiksi tässä talossa on isonpuoleinen nainen… Ja siinä talossa lehmät menestyvät hyvin, jossa nainen on maanhaltija. Ja eipä tuota olekaan valittamista, etteivät lehmät olisi menestyneet.

— Nainen… Eikö sillä ole miestä, leskikö se on vai vanhapiika, kun se on yksinään?

— Ei sitä tiedetä, leskikö se on vai mikä, mutta yksinään se aina on nähty silloin kuin se on näyttäytynyt.

— Näyttäytynyt… Koska on viimeksi nähty?

— Siitä on muutamia vuosia, kun se eräänä syksyiltahämäränä lähti tuolta vanhan navetan luota tuonne lehmitarhaan harmaissa vaatteissaan. Toisella kädellään se kannatti helmojaan ja toisessa kädessä oli jotakin kantamista, jota emme erottaneet, olimme siksi kaukana tuolla pellolla perunan nostossa. Ja sitä ennen minä eräänä syksyiltahämäränä olin yksin täällä pirtissä, kun se tuli äidin vaatteissa ulkoa ja pyörähti selin minuun uunin hyllyltä vakasta kourallaan esiliinaansa ammentamaan pöydän pyyhkeitä ja leivänmuruja, joita siihen oli kerätty elukoille vietäväksi. Minä katsoin silmällä kuin helmellä, kun se niitä ammensi, ja kysyin, että lampailleko te niitä viette, mutta olento ei virkkanut mitään, naamansa näyttämättä meni ulos, aukaisi ovenkin kuin oikea ihminen. Ja silloin luulinkin äidiksi. Mutta vähän päästä tuli äiti samalla tavalla ottamaan niitä muruja ja sanoi: 'Lammasten kello kuuluu, kun on näin kylmä ilma, käyn ne tuomassa navettaan yöksi.' Minä kysyin äidiltä, kävikö hän tässä vähää ennen ottamassa niitä ottosia. 'En minä ole käynyt… Miksikä?' sanoi äiti. — 'Siksi kun siinä kävi samanlainen ottaja kuin tekin.' — — 'Se on ollut maanhaltija', sanoi äiti, ja siitä vasta pääsin minäkin selville, että maanhaltija se oli, ja silloin sen näin niin likeltä kuin tuolta lavitsan nurkalta tuonne uunin kupeelle, ja näin että se oli isonpuoleinen nainen, ehkä hiukan isompi äitiä.

— Vai niin likeltä näit.

— Niin näin. Mutta oli sen isä kerran nähnyt likempääkin, kun äiti oli isän nukkuessa pannut kamarin uuniin tulen ja mennyt navettaan. Uunista kun oli kekäleet pudonneet lattialle, niin oli maanhaltija tullut herättämään. Kovasti oli kyynäspäästä nykäissytkin ja kun isä sitten oli herännyt, oli hän nähnyt sen menevän ovesta ulos, mutta silloin ei ollut ovea aukaissut.

— Mitenkähän se sitten ulos pääsi?

— Kyllä kai se henkiolento pääsee. Tuolla myllyssä on eri haltija. Nainen sielläkin kuului olevan, semmoinen pienenpuoleinen pyöreämuotoinen pyöreäsilmäinen nainen. Isä oli sen nähnyt. Oli myllyn pyöriessä ruvennut nukahtamaan, kun koko yön oli valvonut. Mutta olipa nukkunutkin liiaksi, niin että käytteet olivat suppilosta loppuneet ja kivet ruvenneet pyörimään tyhjinä. Silloin se oli tullut ja nykäissyt olkapäästä, että oli ollut lavitsalta pudota. Sitten se oli niinkuin ei mitään olisi tehnyt lähtenyt ulos, mutta ei senkään kengän kopsetta ollut kuulunut.

— Vai niin että myllyssäkin on eri haltija.

— On se myllyssä ja metsäsaunoissa ja metsämajoissakin, missä vain kolme yötä ovat ihmiset asuneet.

— Siinä kai ei luulisi haltijalla olevan paljon työtä.

— Tuossa Leppimäellä tiedetään olevan miespuolisen haltijan.

— Senpätähden kai siitä navetta paloikin. Ei pitänytkään navettakartanosta huolta.

— Mahdollisesti… Kuka takaa, ettei sitäkin syytä ollut.

Nyt alkoivat joulutinan valajatkin laiskistua, ja Hetvi tuli Hemmin luokse ja sanoi: »Heittäkää nyt se haltijapuheenne toistaiseksi, käy sinä Hemmi tuomassa suuri olkikupo, niin tehdään joukon yhteinen vuode, yöhän tässä kuluu.»

Hemmi hyppäsi ja puoleksi juosten meni ulos ja heti palasi olallaan rukiinolkikupo, joka ei tahtonut ovista mahtua. Sen hän heittää reuhautti lattialle ja sanoi: »Siinä on yksi, mutta mitä se on näin paljolle, kuten kerrallisella leivän jakajalla.»

— Taitaapa olla paras että tuot toisen, sanoi Hetvi ja rupesi levittämään kupoa.

Kaikki muutkin naiset rupesivat levittämään olkia. Ja Taavan ja Martan mieli oli somalla sijalla, kun jalokivisormukset säteilivät sormissa ja niistä kipinöitsi kirkkaammat säteet kuin taivaan tähdet.

Teppo ja Väinö siirtyivät uuninnurkan luokse seisomaan ja katsomaan sitä reipasta vuoteen tekoa. Toiset levittivät olkia, toiset kilpaa kantoivat vaatteita alusiksi ja peitteiksi ja tyynyjä päänalaisiksi.

Teppo sanoi naurusuin: »Pitää tässä katsoa, tuleeko siinä meille asti vuodetta vai joudummeko me jätkän vuoteelle, halko pään alaseksi ja märkä palttoo peitteeksi.»

— Kyllä tässä muuten tulee koko joukolle, mutta isäntä ja emäntä taitavat odottaa teitä kamariin, sanoi Hetvi vuoteen karsinanpuoleiseen laitaan pieniä tyynyjä asettaessaan Matille ja Moosekselle päänalaisiksi.

Kun emäntäkin oli kamariin kuullut tiheän ovien käynnin ja arvannut vuoteentekohomman, tuli hän kynttilä kädessä pirttiin ja kehoitti Teppoa ja Väinöä tulemaan kamariin.

Sinne Teppo ja Väinö lähtivätkin. Isäntä ja emäntä palasivat heti pirttiin ja riisuttuaan päällimmäiset vaatteensa rupesivat pöydänpään puoleiselle vuoteen laidalle makuulle. Toinen toisensa perästä heittäytyivät muutkin ja kohta oli enemmän kuin neljän sylen pituinen vuode luokonaan ihmisiä. Moni niistä olisi vielä jatkanut keskustelua vanhoista muistoista, mutta kun isäntä ja emäntä olivat samalla vuoteella, niin eivät viitsineet. Ja sitä mukaa kuin takkavalkean hiillos tummeni ja lakkasi valaisemasta pirtin periseinää ja karsinaloukon puoleista lakea, hiljenivät vuoteella olijatkin nukkumaan, vain sikeitä kuorsauksia enää kuului pirtistä.

Kolmastoista luku.

Kentässä olivat Reeta-Kustaavan ja Martan häät olleet jo viikko sitten ja he olivat menneet uusiin koteihinsa. Tammikuun pakkasilta oli jo pimennyt mustaksi yöksi. Emäntä, Ulla ja Pirkko olivat juuri tulleet navetasta illastamasta karjaa. Kartanon puoleisesta peräkamarista kuului äskensyntyneen ihmislapsen kimeitä ääniä ja äidin viihdyttäviä sanoja. Isäntä, Hemmi ja Tuomaskin työttömin käsin istuskelivat pirtissä odotellen iltasruoan tuontia pöydälle, kun kartanolta kuului äkkiä tiukujen helähdys. Kohta aukeni pirtinovi ja Sergelius turkinkaulus pystyssä syvään kumartuen työntyi ovesta sisälle niin oventäyteisenä, että kumpainenkin olkapää hankasi oven pieliä.

Sisään päästyään hän oikaisi itsensä ja hyvää iltaa sanottuaan virkkoi: »Huh huh, kun tuntuu hyvältä päästä lämpimään. Siellä tuolla ulkona on niin turkasen paha ilma, että tuskin Utajärvelläkään lienee pahempi. Pohjan akka harvahammas on ihan kiukkuisella päällä. Tuulee kuin pillistä ja viskoo lunta kuin tulipaloon.»

Hemmi nousi ketterästi riisumaan turkkia ja sanoi: »Onpa se ollut näinä päivinä kovaa ilmaa. Ei tarvitse nyt pienen tammen moittia isoa tammea lauhkeudesta. Mekin tässä olemme ihan ikkunoista katselleet, kun sitä ei ole huolta hävinneellä eikä työtä maansa myönehellä.»

Kun Sergelius oli saanut turkin yltään, lähti hän hyvätuulisen näköisenä tervehtimään kaikkia ja Ullaa ja Pirkkoa tervehtiessään sanoi: »No tämmöiseksikö se pohjatuuli on kuivannut tämän talon entiset punaposkiset tytöt?»

— Niin on käynyt, mutta käyköön. Ei huolita, sanoi Ulla iloisesti.

— Kuluuhan se pidettävä jos pitäjätkin, virkkoi Pirkkokin nauraen niin että hytkyi.

Sergelius poistui nyt isännän luokse pöydän pään puoleen ja rahin nenälle istuttuaan kysyi: »No miltä se nyt tuntuu elämä uudessa ajanjaksossa?»

— Siinähän tuo menee, kun ei ajattele, sanoi isäntä, mutta mielessä olivat Tepon sanat, että ne loistavan kruunun hankkivat päähänsä maksamalla ylihintoja kaupan päälle.

— Ei täällä ole vielä tainnut näkyä mitään vakoilijoita? lausui Sergelius.

— Ei tässä ole nähty. Mitä vakoilijoita sitä luullaan olevan liikkeellä? kysyi isäntä hieman hämmästyen ja kasvot punastuivat.

— Niin, minä vain arvelin, kun meiltä monet yhtiöt kilpaa ostelevat näitä tiloja metsineen, että jos ne etukäteen tarkastelisivat metsiä.

— Kyllä minä tuolla Hirvilammin rämeellä näin kolme latua, jotka eivät olleet meidän miesten latuja, kertoi Tuomas.

— Näin minäkin tuolla Joutsensuolla latuja tässä viikolla metsojen jäljissä hiihdellessäni. Ja ne eivät olleet meidän miesten latuja. Arvelin itsekseni, että kun siurualaiset ovat maansa myyneet, niin joutavat näinkin kauas metsoja tavoittelemaan, sanoi Hemmi ja istahti Sergeliuksen viereen rahille.

— Johan minä arvaan, ovatpahan vakoilleet, sanoi Sergelius.

— Myyttekö te sitten nämä tilat? murahti isäntä ja äänessä kuului arkuutta.

— Mahdollisesti, sanoi Sergelius hartioitaan hieman kohauttaen. Tänne on nyt ilmestynyt uusi yhtiö sadan miljoonan pääomalla. Se ottaa nimekseen Lainioliitto ja se aikoo tämän vesireitin suulle asettaa suuren massatehtaan, maailman parhaan sahan kaikkine puunjalostuslaitteineen ja sen lisäksi rautatehtaan, jossa tehdään muun ohessa ratakiskojakin ja kaikkia rautatien tarpeita. Se yhtiö taitaa ostaa meiltä kaikki tällä ilmansuunnalla olevat tilat, vähemmissä erissä emme myykään. Ja sitten me tänne Rutimojoen suulle perustamme ainoastaan sahalaitoksen, vaikka meillä ensin oli aikomus tänne Lainion suulle perustaa massatehdaskin… Siellä Rutimojoen reitillä onkin Mauno jo liikkumassa. Se on Jokikylästäkin muitten muassa ostanut tilat jo teidän vävypojiltannekin. Ja eilen illalla kuulin, että Kämärän kylässäkin on ostanut ison Kämärän ja kolme muuta tilaa. Kyllä siellä Rutimojoen reitilläkin me yksin alamme olla herroina. Ja se tulee siitä, että me emme kenenkään omaisuutta osta pilkkahinnalla, vaan oikealla arvonmukaisella hinnalla.

— Sen vesireitin latvalla ja lienee niitten sivullakin kuuluu olevan julmat metsät ja äärettömät salot, sanoi Hemmi. Sinne Rutimojärveen kuului tulevan kolme melkoista jokea, joitten varsilla ja latvoilla kuului olevan kaikki Kämärän kylän, Luohuan kylän ja Sahin kylän ulkometsät, ovat lankomiehet kertoneet.

— Niitä silmälläpitäenpä sitä on täällä jokisuun puolella, kuten Jokikylässäkin, ruvettu etupäässä ostelemaan tiloja… Nyt luulen tänä päivänä jo Maunon menneen sinne Luohuan tai Sahin kylään.

— Vai myytte te tämänkin tilan, virkkoi isäntä ja ääni värähti.

Sergelius sen kuultuaan kohautti suuria hartioitaan ja sanoi: »Ei se kauppa vielä valmis ole, mutta uskon, että se kauppa tulee. Siinä on muutamien tuhansien riita. Sen johdosta kutsuin yhtiön osakkaat kokoon ja päätettiin tarkastaa metsiä, ennenkuin kaupat tehdään. Tänne tulee ensi viikolla kymmenen miestä hiihtelemään. Viisi miestä Lainioliiton ja viisi meidän miestä viitenä parina samoilevat nämä metsäalat niin täällä kuin Siuruassakin ja niitten lausunnoista riippuu lopullinen kaupan päätös ja kauppahintakin… On se kyllä surullistakin, kun näin heti tulemme eroamaan toisistamme. Olisi ollut aina niin soma tulla teidän kotiinne juuri kuin isän ja äidin kotiin. Mutta se ilahduttava sanoma minulla kyllä on teille sanottavana, että osakkaat antoivat minulle luvan teille kuittia vastaan vielä maksaa yhden kymmenentuhatta, kun Lainioliiton etukäteen tekemä tarjous sen sietää. Tämän sain aikaan puhumalla teidän puolestanne.»

— Kiitos, kiitos, sanoi isäntä ja kasvot elpyivät.

— Se teko ansaitsee kiitoksen, sanoivat Hemmi ja Tuomaskin yhdestä suusta.

Emäntä toi nyt kahvipannun pöydälle ja sanoi hymyillen: »Nyt täytyy juoda alastonta kahvia. Ei satu olemaan entistä juustoleipää ja yö on, joten ei keritä laittaa. Ja tuolla meidän varsinaisella juustoleipämestarilla Hetvillä on jalka poikki, senkin tähden tässä ollaan niin köyhyyden rajalla.»

— Nyt ei ole juustoleivän päältä tuulikaan. Tuolla ulkona ei lentele nyt kypsät kärpäset suuhun, sanoi Sergelius ja ojensi kätensä ottamaan kahvikuppia jo emännän sitä täyttäessä. Sitä käteensä ottaessaan hän sanoi iloisesti: »Mutta saadaankos sitä metsokeittoa?»

— Kiehuu että porisee tuolla keittiössä, panin kiehumaan heti kun tulitte.

— Se on enempi kuin emälammas ja kaksi karitsaa, kun saadaan metsokeittoa, sanoi Sergelius suurta päätään punaltaen.

Sitten hän vilkaisi kyytipoikaan, joka oli tullut penkille istua kyhnöttämään, ja sanoi:

— Antakaa tuollekin kyytipojalle kupillinen kahvia. Suu se on sorsanpojallakin, jos sorsalla itselläänkin.

— Niinhän sitä aina sanotaan, että suu se on sorsalla, jos sorsan pojallakin, sanoi emäntä laskiessaan pojan kuppiin kahvia.

Kun kahvit oli juotu, niin Sergelius kääntyi isäntään päin ja sanoi:

— Se minun on sanottava, että ne rakennukseenne tarvittavat puut otatte ennen kuin meillä Lainioliiton kanssa kaupat tulevat, kun niitä ei ole meidän välisissä kauppakirjoissa, jottei syntyisi mitään sanan sijaa. Niillä meille kaupassa tulleilla hevosilla voitte vedättää niitä paikoille, niitä saatte pitää kuin omianne siksi kunnes me ne perimme. Niitä ei panna Lainioliiton väliseen kauppaan.

— Täytyy lähteä ihan huomenna, olkoon ilmakin mikä tahansa, virkkoi isäntä.

— Ilma ei estä vaikka puukkoja satakoon, sanoi Hemmi. Tuossa Hyllyväiskeron liepeessä tällä pohjoisella puolella tässä äskettäin metsoja hiihdellessäni huomasin semmoista parhaan kokoista metsikköä. Siitä saa kaksi hirttä pääkkäin ja on tasainen matka tuosta järven yli vedättää.

— Siinä minäkin tiedän olevan sopivinta metsää ja parhaan vetomatkan päässä, kun nyt tuo järvikään ei ole vesillä, sanoi Tuomas.

— Kun tie tulee kovaksi, niin niitä jos viisikin runkoa panee aina rekeen kerralla, niin ei ole monipäiväistä se homma, ennenkuin puut ovat paikoilla. Kymmenisen kertaa päivässä kerkeää ainakin käydä, jos kiirettä pitää, sanoi Hemmi.

— Eipä niitä kerkeä saamaan kumoon yksi mies satoja runkoja päivässä, sanoi Tuomas.

— Jos me kolmisen päivää kaadamme yhdessä, sill'aikaa kuin isä yhdellä hevosella vedättää tietä kovomaan, niin silloin ovat kumossa. Kun sitten ruvetaan kolmella hevosella vedättämään, niin parissa päivässä on paikoillaan jokainen piikki, sanoi Hemmi.

— No sillä laillahan se kyllä, myönteli Tuomaskin.

Sergelius rykäisi ja sanoi: »Ei sillä nyt taas niin kiirettä ole, vielä tulevalla viikollakin kerkeätte. Ei meillä niin puikkoa taittaen kaupat synny. Hitaita he ovat herrojen kiireet. Mutta paras on kuitenkin ottaa ne tällä ja tulevalla viikolla.»

— Mitäpä se pitkittämisestä paranee, otamme niinkuin kerkeämme, sanoi isäntä.

— Ja sitten pääsemme miehissä panemaan ristiin, kun tässä päiväkin alkaa jatkua… Me ennen Amerikkaan lähtöä tekaisemme isälle ja äidille talon ihan asumakuntoon, sanoi Tuomas.

— Vitkaanpa se isällä yksinään kävisikin talon teko, jollemme sitä joukolla tekisi, sanoi Hemmi.

— Jos olisi olemoina uunikiviä ja sammalia, niin Maariana siinä lämmiteltäisiin, arveli Tuomas.

— Sammalen puutos se pahimman tenän tekee, sanoi Hemmi. Uunikivistä en luule tulevan puutetta. Tuolla Raitasen mäessä on varmaan Siuruan Veisteniemeläisen uunikivet, jotka se sinne nosti sitä uutta pirttirähjäänsä varten. Mutta nyt kun se on myynyt maansa, niin joutuvat kaupaksi nekin uunikivet. Ja kuka takaa, ettei sillä ole sammaliakin nostettuina sen pirttirehdon tarpeiksi.

— Todellakin. Jos sieltä saadaan kivet ja sammalet, niin Maariaan mennessä tehdään talo ihan maalia vaille. Eikähän sitä tiedä, jos tässä vielä ennen kesääkin pyörähdetään Amerikkaan lähtemään.

— Sinne Amerikkaan niitä paljon aikoo. Kuulin että nekin teidän lankomiehet Jokikylästä aikovat, sanoi Sergelius.

— Sen uskon minäkin, että mukaan lähtevät, sanoi Tuomas.

Nyt emäntä Ullan ja Pirkon kanssa toi illallisruokia pöydälle ja kohta siinä metsokeittomaljat höyrysivätkin.

Sergelius kääntyi nyt kenenkään käskemättä pöytään päin ja hyvillään sanoi: »Tämä talo se on ainoa, mitä täällä Tepaston pitäjässä olen käynyt, jossa suunsa saa linnun lihalle maistumaan. Liekö vika sitten miehissä vaiko koirissa. Mutta eivät ne suinkaan tämänkään talon miesten kierroksessa kaikki linnut ole, on kai niitä muuallakin?»

— Kyllähän se meidänkin nenämme alta talvinen metsokukko haihtuu, kun pojat menevät minne menevät, sanoi emäntä alakuloisena. Mooseksella on silmät jo hämärät ja muutenkin talvilumessa hiihtäminen alkaa olla mahdotonta. Mutta syksyllä, kun Mooses tuollakaan terveydellään pysyisi, niin ansoilla ja satimilla kyllä vielä saisi.

Isäntä kohautti hartioitaan ja sanoi: »Kyllä minä vielä hyvältä tilalta pudotan metson talvellakin niinkuin mies, mutta eipä tuonne nyt ole ollut pakosta lähtö, kun on ollut noita nuoria.»

— Me niitä Tuomaan kanssa olemme jo muutamia pudottaneet tänäkin talvena, vaikka ei ole monasti arkena yritetty, pyhinä vain on käyty. Toisella sadalla kai niitten luku on nyt lumenkin aikana tuoduista. Ei niistä tiedä, että ne vähenisivät tuolta metsästä, lentelee kuin varisparvia.

— Toisella sadalla! Se on lihaakin arvaamaton joukko, sanoi Sergelius.

— Toisella sadalla se on. Minä varsin tässä viikolla tuolla luhdissa luin talvimetsojen siivet, sanoi emäntä metsonjalkaa kupista vetäessään.

— Jokohan sitten kun yhtiöt suurella voimalla alkavat liikkua näillä saloilla metsot kaikkoavat, vai kuinka lienee, sanoi Sergelius.

— Kuinka lienee, sitten ehkä ottanevat tiensä tuonne valtion metsiin. Sitten ne kyllä minulta saavat pitää henkensä ja kenkänsä. Valtion metsät ovat siksi kaukana vaikka miltä puolelta, sanoi isäntäkin pahoitellen.

— Se olisi sentään vahinko, mutta eivät ne nyt niin arkoja liene, sanoi Sergelius työntäessään metsonlihatökälettä leveään suuhunsa.

— Kyllä se näillä tulisijoilla on jo useampi lintu jos kalakin keitetty, sanoi isäntä metson olkamurua vetäessään eteensä. Silloinkin Isonvihan aikana, jolloin asukkaat tähän ovat tulleet, niin mihin se muuhun on ollut turva kuin lintuun ja kalaan! Ja sitä ennen lappalaiset asuneet tuhansia vuosia aivan linnun ja kalan varassa. Joku poron kitura tuo niillä lappalaisilla lienee ollut aina lihaksikin, mutta enemmän sitä on metsästä ja järvestä täytynyt saada.

— Lieneeköhän lappalaisia asunut tämänkin järven rannalla, sanoi Sergelius.

— On asunut ja useampia perheitä, sanoi isäntä. Tuossa sikatarhassa näkyy vieläkin maatunut lappalaisten uuniraunio ja tässä saunan tällä puolen peltoa tehtäessä selvisi maan kamaran alta ihan hohkoksi palaneet uuniraunion kivet. Ja tuolla rannalla kosken alle päin on kaksi uunirauniota. Kun nämä vanhimmat pojat meillä olivat pieniä, niin tuosta saunan takaa kaislikon rinnasta uidessaan löysivät yhdestä puusta koverretun lappalaisten veneen. Pojat haalasivat sen tuohon saunan alle rannalle ja siihen se lahosi, kun kuivalle tuli. Tylsät näkyivät miehillä olleen aseet, mutta vene oli vain tehty.

— Se vene on varmaan kivikauden aikuinen… Vai on täällä jo silloin ollut asukkaita. Eikö ole löydetty niitä kiviaseita, kirveitä tai talttoja?

— Ne entiset asukkaat kuuluivat löytäneen useitakin ja olemme niitä ainakin kaksi mekin löytäneet, niitä ukonnuolia, joita ne luulevat lappalaisten kirveiksi. Luultavasti ne ovat vieläkin tallessa tuolla eteisen päällä romukopassa.

— Siellä näkyivät raudanromujen seassa olevan, sanoi Hemmi.

— Minä ostan ne teiltä, sanoi Sergelius.

— Hm. Kyllä kai ne saa ostamattakin, kun löytynevät. Luttusenniemen Maija niitä kerran tahtoi taikakaluikseen. Silloin en niitä löytänyt. Sanoi sivujen kirvestyksen paranevan juuri kuin vedellä pesten, kun niitä lämmittää tulessa ja kolmeen kertaan painelee selkää ja aina välissä lämmittää uudelleen.

— No minulle jos kenelle ne sitten ovat tarpeeseen. Minulla onkin monta kertaa vastus selkäkipeästä. Saan kuukausittain vetää sivujani, kuin sivulle lyöty koira, sanoi Sergelius nauraen.

— Mutta pitäisipä osata lukea ne kirvestystaudin sanat ja olla kolmella vesikivellä paistettu suolanrae suussa, sanoi isäntä hymyillen.

— Vai sellaistakin tointa se vielä kaipaa… Aina sitä värssyn päivässä oppii, sanoi Sergelius hymyillen ja heitti lusikkansa pöydälle. Hän nojasi paksun ruumiinsa selkäkenoon ja pyyhki nenäliinallaan suutaan.

Isäntäkin heitti lusikkansa pöydälle, nojasi selkänsä seinää vasten ja pyyhki kämmenpäällään suutaan. Hänen kasvoissaan näkyi huolestumisen väreitä ja hän sanoi puheen aluksi: »Hyvältä maistui metsokeitto. Mutta joko häntä tämän maan kaupan kanssa lienee joutunut niin joutavan jäljille, aina käyvän askelille, että metsotkin pakenevat vielä muun pahan lisäksi.»

— Turha lienee teidän toki huolehtia mistään. Kun teette sievän mieluisenne ja olojen mukaisen kodin, niin onni rupeaa siihen tuomaan kaikenlaista elämän mukavuutta, niin metsoja kuin muitakin kuten tähänkin taloon teidän ollessanne tässä, sanoi Sergelius ystävällisesti.

— Jumalassa on juoksun määrä, Luojalla lykyn avaimet, sanoi isäntä pöydästä noustessaan.

— Niinhän sitä sanotaan ja taitaa se niin ollakin, että onni se on ihmisen parhain perimies, sanoi Sergeliuskin ja nousi pöydästä kävelemään lattialle.

Aamulla ennen päivän koittoa Hemmi ja Tuomas tahkosivat ja hioivat isot kirveensä ja kun himmeä päivän viilu alkoi ilmestyä taivaan rannalle, lähtivät Hemmi ja Tuomas Hyllyväiskeron juurelle kaatamaan hirsipuita. Heti sinne isäntäkin Nellan kanssa ilmestyi pankkorekineen ja lähti ensimmäistä paria viemään talon paikalle.

Isäntä oli Hemmin ja Tuomaan kanssa sopinut, että kun he tekevät joukolla talon, niin saavat kaikki talon valmiit rahat, joten isännälle jää vain se kymmenen tuhatta, jonka Sergelius nyt lupasi. Samoin saivat pojat osalleen talon irtaimen kaiken, karjan ja elot, joilla luultiin saatavan toinen kymmenentuhatta, joten nyt Hemmi ja Tuomaskin tulivat saamaan jotenkin yhtä suuren perinnön kuin Olli-Pekka ja Erkki.

Nyt oli Hemmillä ja Tuomaalla yhteisenä huolena talonteko, ja kahtena päivänä kaatuivatkin Hyllyväiskeron liepeelle ne kaksisataa viisikymmentä runkoa ja päästiin niitä kolmella hevosella vedättämään kotiin. Ja niin pian kuin hirret saatiin kotiin, ruvettiin miehissä salvamaan rakennuksia. Veisteniemeläiseltä oli saatu uunikivet ja sammalet mitä tarvittiin, joten asuinrakennuskin saatiin salvaa paikoilleen. Olli-Pekka ja Erkkikin rupesivat auttamaan ja jouduttamaan isän talontekoa, jotta se ei olisi esteenä jo kevättalvella Amerikkaan lähdölle, jos siurualaiset alkoivat lähteä. Niinpä nyt Olli-Pekka ja Erkki rupesivat salvamaan navettakartanoa ja Hemmi ja Tuomas asuinkartanoa. Isäntä vedätti Nellalla uunikiviä Raitasen mäestä ja sammalia Veisteniemeltä. Päivä päivältä nyt kohosivat hohtavaseinäiset rakennukset, ja kun helmikuun aurinko rupesi hirsien selissä lunta sulattamaan, niin sekä asuin- että navettarakennusten seinät olivat ovien ja ikkunain reikien yläpuolella. Sekin seikka lisäsi rakentajien kiirettä, kun Lainioliitto oli Kentän metsiin laittanut tukkisavotan, joten sadat hevoskunnat täyttivät Kentän kaikki suojat, eikä ollut yön eikä päivän rauhaa. Olivatpa eräänä helmikuun lauantai-iltana savottalaiset Kentän isoon pirttiin laittaneet tanssit, johon Sarvivaaran Teemu oli kutsuttu viulunsoittajaksi ja Heposärkän Silvi hanuria vetelemään. Ilta kun painui pimenemään, niin rupesi meluavia joukkoja toinen toisensa perästä saapumaan Kenttään, missä nyt naisten inhoittavan räikeä nauru sekautui kirousten höystämään meluun. Pahaa peläten nyt Kentän väet hoitivat karjan ja hevoset tavallista aikaisemmin ja lukitsivat navetan ja tallin. Hemmi ja Tuomas laittoivat haat salinkin oviin, jotteivät vieraat pääsisi sinne, ja niin vetäytyivät isäntä ja emäntä sekä Tuomas isännän ja emännän kamariin ja Hemmi perheineen toiseen kamariin. Ulla ja Pirkko halusivat jäädä tanssiin. Ja illan rusotus vielä punerti taivaan rantaa ja lännen pilvien reunoissa näkyi ruskojuovat, kun koko rakennus vapisi tanssin voimasta ja räikeinä sävelinä läpi seinän tunkeutui Siivin hanurin ääni ja Teemun viulun vinkuvat sävelet… Yö lienee ollut jo puolen tienoissa, kun hanurin ja viulun äänet sekautuivat juopuneitten rähinään, joka kohta syttyi ryskeiseksi tappeluksi, niin että aseitten kolhina ja kirkumiset ja seinien jyrähtelemiset ja ovien rämähtävät räiskeet sekautuivat synkistä kirouksista kaikuvaan, korvia huumaavaan mellakkaan. Hammasta purren ja veret seisahduksissa sitä kuuntelivat kamarien asukkaat. Emäntä aina väliin sydämensä pohjasta huokaisten sanoi: »Hyvä Jumala meitä armahtakoon!»

Kun aamulla päivä rupesi sarastamaan, alkoi juopuneitten riehunta tauota. Teemun viulun ääntäkään ei kuulunut. Ainoastaan Siivin hanurin raukeat sävelet kuuluivat ja yksi ja toinen pari jytyytti lattiaa.

Kamarin asukkaiden täytyi nyt lähteä karjaa hoitamaan. Pirtin lattia oli luokonaan tiedottomina makaavia, juopuneita, millä otsakulma puhki, millä poski verissä, millä niskassa verta tihkuva haava, millä silmä turvoksissa. Teemukin makasi tajutonna pirtin peripenkin alla, viulu viskattuna pään taakse. Ainoastaan karsinalattialla oli pieni aukko, jossa milloin kaksi milloin kolme paria tömisti lattiaa Siivin hanurin sävelten mukaan, kun tämä takan laidalla istuen, silmät vähän raollaan, suu auki ja pää puoleen ja toiseen retkahdellen ja sormet raukeasti liikkuen venytteli kurttukylkistä hanuriaan. Taukosi viimein sekin ja Silvi siirtyi älyttömän näköisenä, horjuvin askelin, karsinapenkin luokse, heitti penkille hanurinsa ja mötkähti penkille pitkäkseen. Eikä tiennyt mitään, vaikka päällään sysäsi hanuriaan niin että se rämähtäen putosi penkiltä lattiaan.

Ulla ja Pirkko olivat viimeisinä naisina tanssilattialla ja vasta Siivin hanurin vaiettua tuppisilminä lähtivät emännän ja Hetvin avuksi navettakartanoon. Muut Siuruasta ja Tepastosta tulleet naiset, nekin päihtyneinä, yksi siellä toinen täällä retkottivat juuri kuin heittämällä heitetyt.

Pihlajamäen Timo oli pirtissä uunin vieressä nukkumassa, päänpohjissa kahden litran vetoinen neliskulmainen kirkas pullo, jossa oli vielä vähän viinaa. Timo nousi siitä ensin istualleen, pudisteli päätään tuntuisiko pitävän pystyssä. Sitten hän otti pullon päänalusensa takaa, katsoi sitä akkunaa vasten ja sanoi itsekseen: »Puteliinsa se tarkka katsoo… Mooses ja hänen hevosensa.» Sitten hän katsoi taas pulloaan akkunaa vasten, puistalti sitä ja taas itsekseen höpisi: »Puteliinsa se tarkka katsoo. Vieläpä tuossa kannun verran hilkkaa. Mooses ja hänen hevosensa. Mooses on minun rippikoulukampraattini, sille pitää antaa ryyppy.» Sitten hän nousi seisaalleen ja otti puoleen ja toiseen horjuvia askelia, aukaisi pullonsa ja siitä suulta ryypätä kuilautti, sitten hän taas katsoi pulloonsa ja sanoi: »Vielä kannun verran hilkkaa. Mooses ja hänen hevosensa. Mooses on minun koulukampraattini, sen pitää saaman ryyppy.» Kun Timo kuuli eteisestä salista päin liikettä, hän tiesi että sitä tietä pääsee isännän kamariinkin, ja lähti pullo kädessä mennä toikkaroimaan sinne. Housut olivat hyvin alhaalla rinnasta, vaatteet auki alemmaksi ryntäitä, josta näkyi harmaa innoittavan likainen rinta ja melkein mustaksi pinttynyt kurttuinen kaula. Etukumarassa leveällä jaloin hän nyt pulloa vuoroin toisessa vuoroin toisessa kädessään kantaen saliin päästyään lyhyin horjuvin askelin, kuin ensimmäisiä askeliaan ottava lapsi, meni isännän kamarin ovea kohti ja puheli itsekseen: »Mooses ja hänen hevosensa. Mooseksen pitää saaman ryyppy, se on minun koulukampraattini.»

Isäntä oli aikeissa ottaa avaimen pois kamarinsa ovelta, mutta kun kuuli että se on yksinään tulossa, niin ei ottanut. Tympeämielisenä vain istui pöytänsä päässä akkunaansa katsoen, mistä näkyivät raskastakkuiset huurteiset puut, joitten idänpuoleista kylkeä valkeneva aamu jo valaisi.

Aukaistuaan kamarin oven Timo huudahti ihastuneesti: »Mooses ja hänen hevosensa. Niin sitä aina sanotaan, kun nähdään sinun ajavan hyvällä hevosellasi. Sinä olit ennen tämän talon isäntä, mutta nyt sinä olet vain Mooses. Paljas Mooses, niinkuin minäkin Timo. Mutta Timo ja Mooses kun kerran hyvän Jumalan aikaan kävivät toveruksina rippikoulun, niin Mooseksen pitää saaman ryyppy. Kuuletko sinä Mooses?… Etkö kuule, että vielä tässä kannun verran hilkkaa? Ei tässä paljon ole, mutta hyvä se antaa vähästäänkin, paha ei anna paljostaankaan. Kuuletko sinä Mooses?»

Isäntä ei ollut kuulevinaan, jäykkänä vain istui selin lattiaan, missä Timo horjuvin askelin tepasteli. Sitten Timo vetäisi esiin tuolin, jonka istuin oli pöydän alla, ja istui siihen isännän rinnalle, pani pullonsa pöydälle ja sanoi:

— Kuule sinä Mooses, minun rippikoulukampraattini. Muistatko sinä, kun me kerran kesäkuun kauniina päivänä oltiin pappilan rannassa uimassa, kun rovasti tuli keppi kourassa meitä ajamaan kuin kylän kanoja kylvöpellosta? Muistatko sinä? Jos et sinä sitäkään muista, niin tuo tähän pöydälle kaksi pikaria. Minä täytän ne ja skool, sanoi räätäli Matti.

Isäntä käännähti nyt ja katsoen tulisesti Timoon sanoi: »Nyt on parasta että menet tulojälkiäsi ulos, ennenkuin minun kerkiää vihaksi pistää. Jos et sitä tottele, niin kohta näet, mistä on viisi hirttä poikki.»

Hemmi oli tullut tallista hevosia hoitamasta ja kuullessaan omaan kamariinsa isännän kovan puheen tuli kiirein askelin isännän kamariin ja sanaakaan sanomatta tarrasi oikean käden kouransa Timon niskaan, nosti miehen seisalleen ja lähti melkein kohoksi nostettua Timoa viemään ulos, niin että jalkaterät vain hipoivat maata, ja sanoi: »Sinulta sen tuhannen koirankuonolaiselta ei saa omaan suojaansa rauhaa.»

Timo ei kerjennyt oikein tajuamaan ennenkuin salin ovella, mitä tämä oikeastaan oli, huitoi vain käsillään ja sanoi: »Mooses ja hänen hevosensa», mutta sitten salin ovesta ulos vietäessä hän tarttui kaksin käsin oven pieliin ja alkoi kirkuen huutaa: »Timoa tapetaan! Auttakaa, auttakaa! Timoa tapetaan! Timoa tapetaan!»

Pirtistä rupesi kuulumaan karkeita kirouksia ja ovikin aukesi ja ovelle ilmestyi tulija nelin kontin. Miehen toinen poski oli yöllisestä ottelusta ajettunut kuin leiliksi, silmää ei näkynyt ollenkaan. Hemmi repäisi nyt kaksin käsin Timon oven pielistä irti ja lennätti lattialle, niin että hän meni pyörien kuin tallukka pirtin oveen päin. Hemmi rupesi nyt ottamaan salin suulta avainta, jotteivät pääsisi sinne saliin ja kamareihin. Mutta Tuomas tuli ulkoa halko kourassa ja sanoi: »Katsotaan, haluttaako noita vielä tapella. Minulla on tässä jo halko sitä varten.»

Ovestatulija kuuli Tuomaan uhkaavan äänen, veti pirtin oven kiinni ja sanoi: »Äyri ei tuhatta paljoa pienennä, jos yksi Timo tapetaankin, se vahinko on niitä pienimpiä, kunhan me muut jäämme eloon».

Timokin hoippuroi pystyyn ja meni kiroillen ja ärjähdellen pirttiin, missä alkoi kuulua liikettä, naisten ja miesten puhelun hälinää, mutta ei mitään tappelun haastetta. Kun yöllinen viina oli mennyt päästä, niin oli järkikin selvinnyt. Yksi ja toinen tuli nöyrästi pyytämään ruokaa, mutta niille sanottiin, että jos heille annetaan, niin kiitokseksi laittavat sen renkutusnäytelmän käyntiin. Kaikilla oli nälkä ja ilkeä kohmelo ja kun ulkona rupesi syntymään ankara tuisku, niin täytyi kaikkien luvata, etteivät he laita tansseja, kun vain saavat maksua vastaan ruokaa. Kohtapa nähtiinkin nyt satoja suita liikkumassa, kun emäntä, Hetvi, Ulla ja Pirkko kilpaa kantoivat syömistä, leipää, kalaa, voita, piimää.

Sellaista yötä kuin viime yö oli, ei tänä talvena kuitenkaan toista tullut, vaikka jokaisen yön aikana savottalaisia sadoittain majaili Kentässä ja siellä yön aikana oltiin kuin myllyssä. Mutta kun ihmiset kuitenkin olivat selvin päin ja kukin pani siipensä sivulleen, niin siinä se meni. Kuitenkin se alituinen aivan hermostuttava rauhattomuus hoputti isäntää ja emäntää herkeämättä uuteen pieneen kotiin. Ja kuin taikavoiman tavalla se valmistuikin. Kun huhtikuun aurinko sulatteli talven lumia kohotellen vainioilla mättäitten päitä näkyviin ja vesilintujen nähtiin lentävän Lainiojoen suliin suvantoihin, nähtiin uuden talon katolla savupiippu, mistä harmaa savu rauhallisesti heilahdellen kohosi ja haihtui päivän tuuliin. Ja kun illalla teeri kukersi koivussa iltakukerrustaan ja vaaleanpunainen aurinko vieri puitten latvoilla, näki järvelläkulkija jo uudessa talossa akkunain liekehtivän suurten tuliroihujen tavoin. Uuden talon pöydän ympärillä istuivat isäntä, emäntä ja Hemmi, Uulo, Erkki ja Tuomas koko perheineen ja Ulla ja Pirkkokin juomassa juustoleipäkahvia. Ja kun talo oli aivan uusi — jokainen puu oli viime kesänä vielä ollut kasvamassa, — niin tämä talo sai nimekseen Uusitalo. Mutta kun talossa ei ollut peltoa eikä niittyä ja se muutenkin oli entiseen verraten kuin nyrkinkokoinen, niin isäntä kohautti olkapäitään ja sanoi: »Ja nyt tästä lähtien ei kenenkään ihmisen tarvitse minua sanoa isännäksi, vain Moosekseksi. Uudentalon Mooses minä olen.»

— Ja minä Uudentalon Anna, sanoi emäntä hymyillen.

— Isäksi ja äidiksi minä kuitenkin sanon, sanoi Tuomas.

— Niin minäkin teen, virkkoivat muut pojat yhteen ääneen.

Hemmi kumartui äitinsä sivulla istuviin Moosekseen ja Mattiin ja kysyi: »Miksikäs sitä te sanotte nyt näitä meidän isää ja äitiä?»

— Taitaa olla Ukki ja Mummo meille kaikille sopivin, sanoi Hetvi.

— Niin minustakin on. Niin minustakin, kuului Ullan ja Pirkon ja Leppimäkien emäntien suista.

— Uudentalon Ukki ja Mummo, kertasi vielä Hetvi ja sormiensa nenillä taputteli hymyillen imevää kolmen kuukauden vanhaa Hiljaa.

Nyt vietettiin samalla talon vihkiäisiä ja erojaisia Amerikkaan lähtijöille, sillä kaksi iltaa oli enää aikaa, kun oli päätetty kimpsuineen kampsuineen olla Lepokiven pysäkillä lähtemässä junaan.

* * * * *

Talo oli valmis kaikin puolin. Asuinrakennuksessa oli kaksi viisimetristä huonetta, toinen pirttinä ja samalla keittiönä ja toinen tupana, jonka akkunoilla jo oli pieniä kasveja. Lattiallakin seisoi korkea fiikus.

Navettarakennuksessa oli navetta kahdelle lehmälle ja talli yhdelle hevoselle rinnakkain ja toisessa päässä seitsenmetrinen kontulato ja ladon ja navetan ja tallin välillä tanhua. Järven rannalla oli pieni sauna ja ulompana kartanosta aitta, mihin oli aikomus Kentän aitoista tuoda viimeiset viljat, kun talossa ei ollut peltoa.

Kun Mooseksella ei ollut nyt muuta huolta, vedätteli hän siihen Uuteentaloon kuivia honkia polttopuiksi ja aitapuita palstan ympärysaidaksi ja Kentässä hoiteli kolmea hevosta, kun Sergeliuskaan ei ollut vielä käynyt hevosiaan perimässä. Ja Kentässä täytyi nyt kesään asti muutenkin asua, kun siellä oli karja ja karjan ja viljan hoito. Ja huvasti ne päivät kuluivatkin, kun kesäkin päivä päivältä näkyi likenevän.

* * * * *

Oli suvinen päivä. Lunta oli maalla enää vain paikoittain, purot juoksivat poristen ja Lainiojoen kosketkin hymisivät ensimmäisiä kevätlaulujaan. Mooses oli silloin Nellan reestä purkamassa aidaskuormaa, kun hänen luokseen tuli vormusaappainen, jäykkäniskainen herrasmiehen näköinen mies. Kasvot olivat turvottuneet ja silmäluometkin olivat mustat ja jäykät kuin vanhasta saapasvarresta tehdyt. Niitten raosta kiiluivat pikkuiset mustat silmät ja käyrän nenän alta tohotti leveä suu puoleksi avoinna. Hyvää päivää sanomatta mies pahasti rämähtävällä äänellä sanoi: »Sinä et saa meidän metsistä ottaa puita. Etkö sinä tiedä, että sinä olet myynyt tilasi metsineen?»

Mooses tyrmistyi ja aikoi sanoa: minä en ole sinun kanssasi veljenmaljoja juonut, että sinä tulet niin suoraapäätä sinuttelemaan. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut, virkkoi vain, että hän on kyllä myynyt tilan, mutta hänelle on annettu lupa ottaa puuta, mitä tarvitsee.

— Ei ole kauppakirjassa muuta kuin tuo tönö tuossa, rämähti vieras kädellään viitaten taloon.

— Lupa se on suunkin lupa. Eivät ne kauppakirjankaan kaikki sanat ole Jumalan sanoja, sanoi Mooses ja ylpeästi hartioitaan heilauttaen nakkasi reestä otetun aidaksen kentälle.

— Vai kauppakirjan sanat eivät ole Jumalan sanoja, sanoi ilkeästi irvistäen mies ja karkeasti kiroten lisäsi: »Minä näytän ovatko kauppakirjan sanat Jumalan sanoja. Jos yhteenkään oksaan kosket meidän metsässä, niin tiilenpäitä joudut lukemaan. Vai kauppakirjan sanat eivät ole Jumalan sanoja!»

Viimeiset sanansa hän sanoi niin ilkeästi ja hammasta purren irvistäen kuin vain osasi, ja lähti pois.

Vaikka Mooses ei uskonutkaan aivan niin olevan kuin mies sanoi, tuli hän kuitenkin levottomaksi ja tunsi vapisevansa. Nyt hän muisti vasta ensi kerran, ettei rukiinlaihoja, niin halme- kuin peltolaihoja, ole kauppakirjaan merkitty. Se lisäsi levottomuutta, niin että sielukin ruumiissa vapisi. Levottomana Mooses käveli päivän ja lähti seuraavana yönä kävelemään rautatieasemalle, aamulla kolmen aikaan päästäkseen junaan mennäkseen Jonkereeseen Sergeliuksen kanssa puhumaan, miten asia oikeastaan on.

Sergelius oli kohtelias kuin rasvattu. Viinilasit tuotiin aivan heti ja niistä Sergelius Mooseksen kanssa kilistellen ryyppi. Ja Sergelius kuullessaan sen asian näytti tulevan murheelliseksi ja sanoi sydämellisesti: »Minä syvästi valitan sekä omaani että teidän ajattelemattomuutta, kun kaupan aikana ei tullut tarkemmin nimitellyksi kauppakirjoihin. Eikähän sitä olisi tarvinnutkaan, jos meillä ei olisi tullut kauppaa Lainioliiton kanssa. Ja jos minun pääni olisi ollut yhtiöllä, niin ei sitä kauppaa olisi tehtykään. Mutta minun pääni ei ole yhtiön pää, vaikka olenkin toimivana päällikkönä… Sanalla sanoen, minä en voi asiallenne mitään. Kirjoitan kuitenkin kirjeen, jonka viette Lainioliiton pääkonttoriin. Ehkä ne herrat hyvinkin ymmärtävät meitä kumpaistakin ja lupaavat kaiken mitä minäkin olen meidän yhtiön puolesta luvannut.»

Sergelius sai kirjeensä kirjoitetuksi, antoi sen Moosekselle ja käski viedä Lainioliiton pääkonttoriin. Sitten hän avasi kassakaappinsa ja veti sieltä kymmenen tuhatmarkkasta ja sanoi: »Minä annan nyt teille sen kymmenentuhatta markkaa, minkä olin luvannut, jotta tietäisitte vastakin minun olevan sanojeni pituisen.» Sitten hän toi ne Mooseksen käteen ja konttoristi sai tulla kirjoittamaan kuitin, mihin Mooses kynän varresta pitäen antoi nimensä.

Mooses niitä rahoja Sergeliuksen kädestä ottaessaan ei huomannut sanoa kiitoksiakaan eikä tuntenut mielessäänkään mitään ilahdusta. Raskasmielisenä vain katseli rahoja tuokion, mutta viimein taittoi ne keskeltä mutkalle ja tunki ne liivinsä povitaskuun ja sanoi: »Vien ne tällä tielläni Tepaston säästöpankkiin.»

Sergelius sanoi sen kuultuaan: »Pankaa ne talletuskonttokuranttitilille, niin saatte korkeimman koron ja puolivuosittain pankki itse teidän huolehtimattanne muuttaa koron pääomaksi uutta korkoa kasvamaan. Se paha siinä vain on, että takaisin niitä ette saa kuin kuuden kuukauden irtisanomisella. Mutta voihan sen tehdä, kun tietää tarpeensa.»

— Niinhän se kuuluu olevan, sanoi Mooses ja nousi lähtemään asemalle, kun tiesi kohta tulevan junan, johon piti joutua paluumatkalle.

Lainioliiton konttorissa oli kymmenlukuinen joukko herroja, jotka saatuaan Moosekselta Sergeliuksen kirjeen lukivat sitä kukin erikseen ja puhuivat Moosekselle oudolla kielellä keskenään. Sitten viimein hyvin parrakas herra sipaisi viiksiään, sukaisi pitkää vaaleata leukapartaansa ja pitäen sitä kirjettä näpissään sanoi: »Se on kumma, kun ette näitä vaatimuksianne ole Sergeliuksen väliseen kauppakirjaan merkinneet. Aikanaanhan asia on valvottava eikä sitten jäljestäpäin ruvettava haparoimaan. Me emme tälle asialle mitään taida. Me olemme tarkasti harkiten ostaneet ne tilat. Senkin teidän entisen tilanne olemme ostaneet enemmällä kuin miljoonalla markalla ja ne Saunajärven kolme tilaa yhteensä enemmällä kuin kolmella miljoonalla markalla. Mitään lahjoituksia ei asia enää siedä. Ne mitkä siihen taloonne kuulutte kerjenneen ottaa, vaikka nekään eivät ole kauppakirjoissa, saatte pitää, muuta ette. Niitä heinämaita ja rukiin laihoja saatte kesällä huutaa huutokaupasta niin paljon kuin haluatte, ne myydään kaikki.»

— Eikö sitä maahan kaatuneitakaan puita saisi ottaa polttopuuksi, sanoi Mooses vapisevalla äänellä.

— Ei mitään, sanoi herra. Ne maapuut ja vieläpä juurikatkin nostetaan ja poltetaan miiluissa rautatehtaassa tarvittaviksi sysiksi. Mutta kun teillä on hevonen, niin valtion metsästähän te saatte halpoja polttopuita, kuulin että ainoastaan neljäkymmentä markkaa maksaa halkosylen metsän arenti kuivia honkia. Mitä te silloin hätäilette polttopuusta?

— Ne kun ovat siellä asti, sanoi Mooses vapisevalla äänellä ja lähti pois.

— Ette olisi niin kiirehtinyt maanne myyntiä! Olisitte meille myyneet, niin olisitte ainakin kaksi miljoonaa enemmän saaneet niillä kolmella talolla. Olisi meidän ollut yhtä helppo maksaa tilain omistajille itselleenkin kuin noillekin gulasheille, jotka suunsa pieksämisellä viettelevät mielettömiin kauppoihin, pörisi herra Mooseksen mennessä ovelle.

— Se on tehty joka on tehty, syötyä ei saa takaisin, sanoi Mooses ja painoi oven jälkeensä kiinni.

Mooses tunsi itsensä hieman turraksi, kun Huimin asemalle jäi junasta ja lähti Tepaston kirkolle kävelemään viedäkseen rahat pankkiin. Kävellessään hän punalteli päätään ja puheli itsekseen: »Vai enemmän kuin kolme miljoonaa saaneet… Ilmankos Sirkelius tässä tuonnoin ei sanonut, vaikka kahteen kertaan kysyin, paljonko he saivat Lainioliitolta… Sittenkin tuo Sirkeliuksen kopla päästä hännän tutkaimeen on suuria lurjuksia… Näillä tämmöisillä ylimaksuilla vain pidetään aurinkoa päälaellaan, jotta päästäisiin taas uuteen nylkykauppaan. Niinhän Teppo kerran sanoikin… Vai enemmän kuin kolme miljoonaa markkaa! Ja meille nyt kaiken kaikkiaan kaksisataaviisikymmentä tuhatta. Ei kymmenettä osaa… Jo se tuo talonpoika on tyhmä, kun ei tunne noita herrojen metkuja. Sitä ei näe kuin hampaihin asti… Jo se yrittikin minua suututtaa, kun se Mauno myötään hoki: 'soita on paljon, soita on paljon'… Sitten toinen kotka tulee aurinko päälaella ja itsestään maksaa kymmeniä tuhansia ylihintoina muka tasatakseen tavaran arvoa ja kauppasummaa… Voi tätä maailmaa! Tämä on kerrallisen miehen sanaan kiperä ja kapera kuin pukin sarvi. On vieläkin kiperämpi ja kaperampi… Saattoivat minun pääni aidan rakoon viimeiseksi ikäni kannikaksi… Kerkesin toki saada sen suojan pääni päälle. Muuten olisi joutunut päin taivasta kuin rotta purettavan huoneen pohjalla.»

Synkkänä pysyi Mooseksen mieli. Ei tahtonut se kevetä, vaikka kesäkin teki tuloaan päästäen taas kalan pyyntiin ja kokemaan luonnon elähdyttävää voimaa. Eipä sittenkään mieli ylennyt, vaikka pääsi karjahuolesta, kun Teppo ja Väinö veivät karjan jättäen vain kaksi lehmää ja kaksi lammasta, jotka samalla muutettiin Uudentalon navettaan, kun muuta karjaa lampaineen lähdettiin viemään Lepokiven asemalle. Se kaihomielinen lehmien ammunta ja lammasten määkiminen, joka Lepokiven taipaleelta kuului karjaa vietäessä, soi korvissa monta päivää, monta viikkoakin, muistuttaen omaa syyllisyyttä, kun elukat eivät päässeet vapauteen kuten ennen kesän tultua. Mutta kaikkeen kuitenkin täytyi tottua.

Mooses ei saanut enää perunaakaan kylvää Kentän peltoon ja niin täytyi lumen sulattua ruveta Uudentalon maalle kuokkimaan perunamaata. Mooses vedätti Kentästä lantaa, ja kun muuallakin alettiin kylvää perunaa, niin Uudentalonkin peltoon kylvettiin kolme tynnyriä perunaa ja puoli tynnyriä ohraa, jolle kukaan vieras nyt ei ollut isäntä eikä määrääjä miten oli tehtävä.

Neljästoista luku.

Kesä tuli kuitenkin niin kylmä ja sateinen, että Mooses ja Anna eivät muistaneet sellaista. Yli Suomen tuli täydellinen kato, monessa seurakunnassa kävi niin, ettei tullut viljaa edes sian puremista. Syksykesällä syttyi maailmansota, joten ulkomailta ei ollut viljan toivoa. Jonkun aikaa elettiin entisten säästöjen ja Venäjältä tulevan viljan varassa, mutta sitten kun alkoi oikein ahtaaksi käydä, hallitus asetti kaikkiin kuntiin elintarvetoimikunnat, jotka asettivat kyliin elintarvelautakunnat. Näiden piti kaikilta ihmisiltä, kenellä vain viljaa oli, ottaa hallituksen määräämällä hinnalla. Siitä sitten viikoittain jaettiin kaikille saman verran, mikäli luultiin kokoon saadusta viljamäärästä riittävän. Ja ankara sakko oli määrätty sille, joka ei elintarvelautakunnalle luovuttanut kaikkea viljaa. Moosekseltakin vaadittiin viljaa, kun luultiin hänellä olevan vanhaa viljaa, mutta Mooses kielsi, vannoi ihan kirveen silmään, ettei hänellä ollut, kun edellisenä kesänä ei tullut mitään ja Kentän entiset elot myytiin savottalaisille. Elojen hakijat uskoivat ja jättivät Mooseksen ja Annan rauhaan.

Mooseksesta ja Annasta tuntui paremmalta kuin mikään se, että he tiesivät aitassaan olevan viljaa enemmän kuin kymmeneksi vuodeksi, kun taas muualla oli yleinen puute. Ainoastaan sataviisikymmentä grammaa jaettiin jauhoja päiväksi aina henkeä kohti aikuisille ja lapsille vieläkin vähemmän.

Mooses ei uskaltanut niitä elojaan viedä myllyyn, mutta hän tiesi Kentän talon sillan alla olevan jauhinkivet, jotka kerran Isonvihan aikana oli Siuruasta kantamalla tuotu. Mooses haki ne ja laittoi ladon loukkoon, jossa silloin kävi aina jauhamassa, kun tiesi ettei kukaan vieras kuule eikä näe. Jauhokortillaan hän haki osuutensa Tepastosta Nellalle apejauhoiksi aina jonkun kerran kuukaudessa.

Muutama talvi meni tällä lailla, mutta eräänä kesänä taas tuli halla, samanlainen kuin ensimmäisenä sotakesänäkin. Syksyllä kävi elämä Suomessa hyvin levottomaksi. Sanomalehdet kertoivat myötäänsä hirmuisista murhista ja ryöstöistä. Tepaston elintarvelautakunta ei saanut viljaa kokoon ollenkaan tavallisella kyselyllä ja niin täytyi ruveta tarkastamaan jokainen talo. Niinpä erään marraskuun päivänä tuli Uuteentaloonkin tarkastajat, neljä miestä, ja sanoivat: »Teillä ön vielä vanhaa eloa joku määrä. Jos annatte luonnossa, niin elintarvelautakunta maksaa kaksi markkaa kahdeksankymmentä penniä kilosta. Mutta jos salaatte, niin elot viedään ilmaiseksi ja sakotetaan kymmenentuhatta markkaa.»

Mooses luuli tätä paljaaksi peloitteluksi ja sanoi: »No hyvät ihmiset, ettekö te nyt voi uskoa, kun kahtena kesänä ei ole tullut edes sian puremista, niin mistä meillä olisi viljaa. Tuossa pussin pohjassa on puolikymmentä kiloa jauhoja, siinä kaikki, mutta täytyy kai nekin antaa kun tahtonette.»

Miehet katselivat toisiaan silmiin, jonkun kasvoissa näkyi jo vahingoniloa, mutta toiset kasvot pysyivät totisina, näkyipä muutamissa sääliäkin. Mutta joukon päämies nousi seisaalleen ja sanoi: »Teillä kuitenkin tiedetään olevan viljaa. Ja kun elintarvelautakunta on lähettänyt meidät tarkastamaan, niin me tarkastamme. Annatteko ensinnäkin aitan avaimen, jotta pääsemme aittaan. Muussa tapauksessa särjemme oven.» Mooseksen kasvot vaalenivat, hän nousi vapisten pystyyn, otti seinältä naulasta aitan avaimen, ojensi sen miehelle ja sanoi värisevällä äänellä: »Siellähän noita vähän on, mutta omiahan ne ovat, ei niitä ole varastettu.»

— Ei se siihen kuulu, että ne ovat omia, sanoi mies ottaessaan Mooseksen kädestä avaimen ja lähtiessään pitkin askelin ulos, niin että vankat hartiatkin töyttäilivät askelten mukaan. Hänen jäljessään menivät toisetkin ulos, suoraapäätä aittaa aukaisemaan.

Kun aitan ovi oli auennut, niin ovelta kuului iloinen: »Heleijaa! Enemmän kuin kolmen kuukauden leipä koko Tepaston pitäjälle on tiedossa ja vielä siemeniäkin… Löytyisipäs tämmöisiä aittoja kymmenenkään!» »Ei niitä löydy. Muut ovat viisaampia, kätkevät metsiin ja kallioluoliin», sanoi joukon päämies ja kasvoissa näkyi sääli, kun Mooses ei ollut tunnustanut. Sitten eräs miehistä kävi tarkastamassa kontuladonkin, mutta ei sanonut sieltä löytyvän mitään.

Silloin joukon päämies kävi pirtissä sanomassa, että hän vie tämän avaimen, eikä Mooses saa murtautumalla mennä aittaan, siinä tapauksessa heti huomenna vangitaan.

Sen sanottuaan hän lähti joukon edellä kävelemään Kenttään päin ja toiset lähtivät mukaan iloisesti nauraen ja puhellen.

Anna karsinapenkillä käsiään väännellen siunaili ja voivotteli, mutta Mooses istui allapäin pöydän päässä ääneti kuin lumottu, pureskeli vain hammasta, kasvot vaaleina kuin pyörtyneen. Viimein mustuivat kasvot, otsa painui pöytään ja hän sanoi värisevällä äänellä: »Vangitaan, kun ottaa omia elojaan.» Nyt rupesivat kyyneleet virtanaan tippumaan silmistä. Viimein hän nosti päänsä, pyyhki kämmenellään kasvojaan ja lähti ulos. Ei hän kuitenkaan siellä mihinkään mennyt, sinne tänne lyhyin askelin vain liikkui kartanolla. Mutta Nella hirnahti tallissa, kun kuuli kartanolla liikettä, ja silloin Mooses meni talliin ja kampasi ja harjasi entistä tarkempaan Nellan ja puheli sille kuin toiselle ihmiselle: »Tänä talvena kuollaan nälkään.»

Annakin meni navettaan puhelemaan lehmiensä kanssa, kun ei muutakaan tietä tuntunut täyttyneelle sydämelleen lievitystä löytävän.

Mooses viipyi kauan tallissa, mutta Anna vielä kauemmin navetassa. Viimein kuitenkin Annakin tuli pirttiin päähuivi kasvoilla, joten näkyi vain vavahteleva leuka. Hän tuli penkillä olevan taikinapyttynsä luokse, pyöräytti sen sisusta hierimellä ja pytystä kuului veden lorina hierimessä. Anna vetäisi henkeään keuhkoihinsa niin, että hartiat nytkähtivät, ja puristi hampaitaan yhteen tyynnyttääkseen itkuaan ja sanoi: »Jumala yksin tietää mille tässä suutaan aukaistaneen ja miten alettaneen henkeä huomeniin viedä. Olin aikeissa huomiseksi laittaa leipomusta noista jauhoista ja vähän olisi jauhettu lisää, mutta nyt, Jumala armahtakoon, en osaa tehdä enkä sanoa.»

— Ei suinkaan tässä muuta mahdollisuutta näytä olevan kuin ruveta suulleen kuolemaan, sanoi Mooses. Kun edes saisimme pitää sen voiämpärin, joka on tuolla aitassa, niin noita perunan nuppuja nielisimme voin kanssa kunnes lehmät joutuisivat lypsämään. Mutta ne vievät senkin.

— Vievät senkin! Hyvä Jumala sentään! Mikä oikeus niillä siihenkin?

— Oikeuttako ne ryövärit katsovat? virkkoi Mooses katkerasti. Sitähän meillä kun on kaksi lehmää ja vain kaksi henkeä, niin tässä tuonnoin oli elintarvelautakunta määrännyt meiltä voita tuotavaksi. Sitä ei ole viety, mutta nyt ne vievät kaikki. Sitä kun kerran on ruvettu viemään, niin tehdään puhdasta. Pahan päivän varaksi olemme alituisella ahkeruudella koettaneet hankkia palasta kokoon. Nyt ne viedään päivään asti maanneitten syötäväksi ja meidät jätetään suulleen kuolemaan. Siinä on sitten laki ja oikeus… Olisivat kaikki nuo nykyiset nälkäiset pitäneet meidän tavallamme kynsiään maassa kiinni, niin kenelläkään ei olisi nälkä.

— Niinhän se on Salomoni sanonutkin, että laiskuus tuo unen ja joutilas sielu kärsii nälkää, sanoi Anna ja meni ulos. Hetken perästä sieltä palattuaan hän toi ison syksyllä suolatun siian ja leipäkannikan pöydälle ja sanoi: »Tuossa on leipä, mutta pureskellaan kuitenkin, vaikka hän olkoon kuinkakin viimeinen.»

Pöytään tuli Mooseskin ja leikkasi hienon viipulan leipää ja isomman palasen siikaa ja sanoi: »Kunpa sitä olisi edes lohia kuten muina talvina. Mutta ei ole, kun tukeillaan telusivat järvellä koko kesän, niin ei saatu lohia ja vähän on siikojakin.»

— Siikojahan noita siikojen sijaan olisi, kun muuta olisi niin paljon. Tynnyri on vielä enemmällä puolellaan tuolla konttorissa, kun sen edes saisi pitää.

— Se täytyy haudata nietokseen, sanoi Mooses ja mieli tuntui hieman lievemmältä, kun vielä oli jotakin mitä kätkeä.

Seuraavana aamuna päivän sarastaessa tuli kaksikymmentä miestä ja kaksikymmentä hevosta pitkine laitarekineen Uudentalon aitan edustalle ja suurella touhulla ruvettiin tyhjentämään aittaa. Muutamat sangoilla ammensivat jyviä säkkeihin, toiset sitoivat säkkien suita ja toiset kantoivat raskaita säkkejä rekiin.

Mooses ei voinut olla näkemässä, vaan otti järvituuran ja kirveen olalleen ja meni järvelle tekemään mateen patoja ja tuli vasta kotiin, kun aikoja sitten oli nähnyt kaksikymmentä hevosta säkeillä kukkuroiksi täytettyine kuormineen laskeutuvan Saunajärven jäälle. Ja Siuruan tielle päästyään ne lähtivät jäljekkäin jalkatenästä vetäen etenemään järven takana metsän rinteessä näkyvää Siuruan tien aukkoa kohti.

Kotiin tultuaan Mooses kysyi, ennenkuin oli kirvestäänkään heittänyt penkin alle: »Kuinkas kävi voiämpärin?»

— Veiväthän ne niinkuin punaiset koirat… Sanoivat vain, että Tepastosta elintarvelautakunnalta saatte voikortin, jolla sieltä saatte kortilla osanne kuten muutkin.

— Kortilla… Joka sudella suuhun, niin se häntään, sanoi Mooses ja heitti kirveensä penkin alle. Sitten hän katsoi akkunaan, mistä näkyi, miten aitan ovi oli selkoselällään auki ja edusta laajalta tannerrettu hevosten ja rekien sohriessa. Sitä katsellessa taas uusi kylmä värähdys kävi läpi Mooseksen ruumiin. Sanaa puhumatta hän lähti sitä tarkastamaan ja panemaan edes ovea kiinni. Sieltä hetkisen perästä tultuaan Mooses sanoi: »Sieltä hinkalojen pohjilta pyyhkimällä näkyy saavan muutamia kappoja jyviä. Ja ovat lattiallekin jalkoihinsa polkeneet kuin pahat siat, nekin pitää laasta pois ja kuivata.»

— Muutamia kappojako, huudahti Anna. Hätähän se sitten on hukassa. Minä en saattanut niitten mentyä mennä katsomaankaan, koko aitta ja sen ovi ammollaan näytti niin kaamealta kuin jos mustalainen olisi sinne haudattuna.

Sen sanottuaan Anna otti saavin ja metsonsiivet toiseen käteensä ja lähti aittaan. Pitkän tuokion perästä hän sieltä palasi ja ihastunein kasvoin sanoi: »Lienee niillä sentään ollut omaatuntoa, kun niinkin paljon jättivät. Ei sopinut kaikki siihen saaviin. Melkein toinenkin tulee, kun siitä lattialta lakaisee. Saat lähteä noutamaan sitä saavia.»

— Vai kertyy sieltä sentään niin paljon… Mutta pysyyhän ne sielläkin. Kyllä kai niiltä nyt säilyy, koska ovenkin olivat auki jättäneet. Ota vain toinen saavi ja kokoa siihen viimeiset.

Anna otti toisen saavin, vei sen aittaan ja palasi sieltä, kun ilta jo hämärsi. Hän pisti siivet pirtin naulaan ja tyytyväisenä huoahtaen sanoi:

— Tuli toinenkin saavi aivan kukkuroilleen. Mutta minä rapostelinkin seinän raotkin, mistä yksikään jyvä löytyi.

— Kyllä kai nyt kannattaa jyvät yksitellenkin nokkia, sanoi Mooses ja kellistyi penkille. Annakin lähti navettaan.

Tänä iltana ei nukuttanut. Vuode oli tehty valmiiksi, mutta kumpaistakaan ei siihen haluttanut käydä. Ei viritetty tultakaan huoneeseen, täysi kuu vain paistoi ja loi tummia varjoja huoneitten sivuille. Pakkasen silmät jalokiviä kirkkaampina säteilivät lumen pinnalla ja huoneitten katoilla ja räystäissä. Kaikkialla näkyi satumainen puhtaus. Tätä katsellen nyt Uudentalon asukkaat neuvottelivat, miten sitä tästä eteenpäin lähdetään, miten saataisiin ne viimeiset elot riittämään talveksi. Eivät he uskaltaneet elintarvelautakunnalta toivoa mitään apua ja noista kahdesta saavillisesta tuskin kiloa viikoksi henkeä kohti riittäisi oikeita jauhoja. He päättivät ruveta petäjistä kiskomaan kuoria, mutta eivät tienneet sakotettaisiinko siitäkin, kun ei ollut omaa metsää. Päätettiin kuusen naavoistakin koettaa tehdä jauhoja. Kun ne lampaille olivat niin mieluisia, niin ehkäpä ne ihmisillekin olisivat terveellisiä. Viimein Mooses muisti eräältä vanhalta mieheltä kuulleensa, että Isonvihan aikana pakolaiset ovat pakopirteillään haapoja sahanneet jauhoiksi ja niitä jauhinkivilla jauhaneet hienoiksi. Ehkäpä heidänkin ladossaan olevilla kivillä jo oli niitä jauhettu. Tätä kaikkea mietittyään Mooses punalsi päätään ja sanoi: »On ollut mustia jos valoisiakin päiviä meidänkin elämässämme, mutta ei näin mustana ole elon tie näkynyt kuin nyt… Kuka takaa, ettei tuo kansalaissota leviä vielä tännekin maailman ääriin tekemään kaikesta loppua… Muistan taas sen kerrallisen uneni. Olenhan nyt alaston ja viluinenkin. Ei kunnollista puukapulaa, mitä uuniin panna. Mutta mitä merkitsi se, että se Martta lopulta läähättävänä kiirehti minua auttamaan? Siihen sillä kertaa heräsin ja iloitsin siitä, että se oli uni. Mutta eteenpä se näkyy koituvan.»

Anna huokasi syvään ja sanoi:

— Kunpa häntä tuonkaan verran on viljaa ja päästäisiin nämä kolme viikkoa, että ensimmäinen lehmä poikisi, niin sitten maidon sekaan hierotaan vaikka naavoja. Sanotaanhan niinkin, että viepi koski rikkojakin, hyvä särvin survojakin, ja ehkä Jumalan avulla päivästä toiseen mennään. Ei niilläkään ole kaikki tarpeet tasaisin, joilta sota polttaa asunnotkin pään päältä; tai kun murhataan, kidutetaan ja raiskataan ihmiset. Ryöstetään kaikki mitä hengestä on irti, kuten meiltäkin nyt. Mutta meille vielä, Jumalan kiitos, on jätetty eläimet eikä henkeämmekään ole vainottu. Tuhansin verroin onnellisemmat olemme niitä, jotka sodan jaloissa ovat.

— Emmehän tiedä milloin mekin olemme sodan jaloissa, sanoi Mooses. Sitten hän katsoi akkunaan; kun täysikuu jo osoitti aamuyötä, niin kellistyi Mooseskin vuoteelle ja veti peitteen kaulaansa asti.

— Sitten koko Suomessa ei jää kiveä kiven päälle, jos mekin sodan jalkoihin joutunemme, sanoi Anna ja laskeutui hänkin vuoteelleen.

Aamulla jo herätessään Mooses muisti illallisen aikeen ruveta haavasta tekemään jauhoja. Kun vainion perällä peltomaalla oli suuria haapoja, niin päivän koittaessa Mooses koppasi kirveensä, meni ulos ja kohta kantoi sieltä haapaisen rangan pirttiin. Siitä hän terävällä käsisahallaan rupesi poikkipölkystä sahaamaan puolen jyvän paksuisia vuoluja. Ne sahan leikkaamien jauhojen kanssa paistinpannussa kuivattiin aivan murenevan kuiviksi. Sitten ne vasaralla murennettiin niin pieniksi, että jauhinkivi nieli alleen. Ja kohta nähtiin, että jauhinkiven alta rupesi tulemaan jauhoja, pehmeitä ja valkoisia kuin parhaimmat vehnäjauhot. Eivätkä ne maistuneetkaan sen pahemmalta kuin haapapuulta. Mooses ja Anna puristelivat niitä hyvillään käsissään ja sanoivat: »Nyt sitä on päästy uutiseen, kun noin vähällä vaivalla saadaan näin kauniita jauhoja.»

Edellisenä syksynä oli talven lihaksi teurastettu vain yksi lammas ja siitä oli jäljellä enää vain yksi jalka. Siitä Anna vuoli hienoja viipaleita pataan, kuori kahmalon täyden pieniä perunoita sekaan ja niillä kauniilla haapajauhoilla suurusti vellin. Valkoista ja kaunista se ruoka oli, mutta syödessään sitä Mooses kuitenkin tuumaili: »Sanotaan aina, että näkö ei tavoittaan ole, mutta ei tämä velli kuitenkaan näkönsä arvoista ole. Kyllä tätä ei päälle kylkiensä syö… Vaan kaikkeen tuota pitänee tottua, syömään puuvelliäkin.»