VIIDES LUKU.
Reading edition
Oli kulunut vuosia kolminen. Hirviniemen emäntä oli kuollut, ja veloista pakkohuutokaupalla myyty niin kiinteä kuin irtainkin omaisuus, että Sipo joutui puille paljaille.
Hettusen rata oli nyt tullut valmiiksi. Hemmo päätti nyt ruveta maanviljelijäksi. Hän tiesi Hirviniemen tilalla olevan metsiä, joilla nyt rautatien tultua saisi enemmän kuin maan hinnan, hän huusi huutokaupasta Hirviniemen tilan tavaroineen, jolloin Sipo ymmärsi lähteä, mihin tie veti. Sipolla ei olisi ollut niin vaikea lähteä Hirviniemestä, jos sen omistajaksi olisi tullut kuka tahansa muu kuin Hemmo. Olisihan voinut toivoa uudelta isännältä työansiota henkensä pitimiksi. Olisihan sekin muistuttanut entistä kotia. Nyt ei ollut siitä toivoa. Niinpä huutokauppapäivänä ennen iltaa nähtiin Sipon vanha laukkuraja kainalossa hiljaa käyskelevän Kieräniemen taloon vievää tietä vainion perällä aina seisten ja hattu takaraivolla katsellen ympärilleen lähelle ja kauas. Kukaan ei tiennyt, mitä mielessä oli.
Hemmolle oli jäänyt rahoja useita tuhansia markkoja, joilla tiesi voivansa Hirviniemen talon ulkoa ja sisästä saada kauniiksi. Sitä paitsi näköala luontoon oli erinomaisen viehättävä. Hemmo rupesi nyt kosimaan hukkumasta pelastamaansa Ailia, josta olikin seuraus, että ensi kesänä jo Aili oli Hirviniemen komeana rouvana. Ja valkea asuinkartano suurine akkunoineen kuvastui Hirvijärven tyyneen kalvoon.
Ensi aikoina rouva hoiti taloa Hemmon kulkiessa tilapäisissä rautatietöissä ansaitsemassa uusia tuloja. Mutta vuosi vuodelta rupesi koti vetämään puoleensa, kun sinne kotiin ilmestyi yksi ja toinen pieni asukas äitiä ympäröimään. Hemmo jätti nyt rautatiehommat ja päätti kerrassaan jäädä kotiin ja ruveta yksinomaan hoitamaan maata ja ottamaan maasta tuloja. Se oli hänelle luonteenomaisempaa kuin mikään muu. Niinpä tästä lähtien Hemmo nähtiin joka päivä talonsa ulkokausteilla töissä, jotka eivät olleet rautatieinsinöörin arvon mukaisia, mutta Hemmo ei siitä välittänyt, oliko hänen kädessään lantatadikko vaiko insinöörin työväline. Tunsi olevansa täydellisesti onnellinen. Ainoa salainen pelko kuitenkin pysyi povessa, että jos Sipo jollakin tavalla kostaa, jos ei muutakaan niin poikansa Saulin nenän, jonka vankilan lääkäri oli leikannut pois heti vankilaan tultua. Mitään kostotekoa ei kuitenkaan ilmestynyt, vaikka Sipon uhkauksia tiesi yksi ja toinen aina kertoa.
Kaikki elämä näytti kulkevan luotua latuaan. Ratulan emäntä ja isäntäkin kävivät usein Hirviniemessä vieraina, eikä heilläkään ollut mitään erityistä mielen painoa. Ratulan talon onnellisuus kuitenkin loppui pikemmin kuin voitiin aavistaa.
Ratulan isännän veljenpoika oli kaupungissa kauppiaana ja teki äkkiarvaamatta vararikon. Ratulan isäntä oli suurissa takuissa veljensä pojan puolesta, tiesi joutuvansa talottomaksi. Siitä surusta luultiin isännän tulleen sairaaksi, ja hän kuoli pian. Siihen konkurssipesään vedettiinkin Ratulan kaikki omaisuus. Emäntä joutui kunnan huutolaiskirjoihin. Tämä kaikki tapahtui yhden kuukauden aikana, ja se koski emäntään niin raskaasti, että uskoi joutuvansa isännän jälkeen. Tiedettiin päivä, milloin talo oli luovutettava. Hemmo meni silloin Ratulaan, nosti vuoteessaan itkevän emännän istualleen ja reippaasti sanoi: "Ei itkeminen auta markkinoilla. Elämää tämä vielä on. Tulin hevosella teitä noutamaan kotiin." - Sitten hän sanoi konkurssipesän hoitomiehille: "Mitä konkurssilain mukaan tälle leskelle kuuluu, antakaa se heti minulle, että vien rekeen."
- Sänky ja yksinkertaiset sänkyvaatteet ja pitovaatteet saatte ottaa, kuului määräys.
Hemmo katsoi sitä sänkyä, jonka laidalla emäntä yhä kasvoilleen valuvia kyyneleitä pyyhkien istui. Nähtyään sen jo ikänsä eläneen ylpeästi sanoi: "Tuo sänky jääköön parempiin tarpeisiin vaatteineen. Pitovaatteet annatte vain." - Pitovaatteitaan kokoamaan ja etsimään vaatehuoneista sai emäntä itse nousta. Samalla hän kuuli Hemmon määräävän sanan: "Uusimpia vain." - Kohta olivatkin koossa Ratulan pirtin pitkällä pöydällä emännän parhaat pitovaatteet, joista hän otti päälleen mitä tarvitsi. Keltaiselle hohtavan silkkihuivin, joka vihillä ollessa oli ollut päässä ja oli muistokaluna säilytetty, sen pani emäntä nyt päähänsä kyynelsilmin muistaen päivää, jolloin hän tämä huivi päässään oli tullut taloon, josta nyt oli pakko lähteä.
Hemmo otti nyt vaatemytyn syliinsä ja lähti viemään sitä rekensä ketaroille.
Emäntä sai istua rekiperään, johon Hemmo istui viereen ottaen ylpeän oriinsa ohjakset käsiinsä ja ylpeästi sanoi: "Humu kuuluu eikä köyhyyttä." - Samassa okiinkin tiellä. Joulukuun vaisu aurinko puitten latvojen tasalla hiipien paistoi menijöitä vasten kasvoja.
Emännän nimi oli Kaisa. Hirviniemessä ei Kaisalle ollut sopivaa tai joutavaa sisähuonetta, jonka tähden hän sai paikkansa perheen pirtin perän puolessa, johon iltapäivällä tuotiin komea hyllyväpohjainen rautasänky. Maatapanon aikana siihen tehtiin puhdas vuode. Hemmo tuli nyt ja otettuaan tuolin Kaisan lähelle, istuutui sille ja sanoi: "Ilman näitä tapauksia ehkä ei olisi auennut tilaisuutta minulle maksaa teille velkaani. Se, joka ei ole elänyt sitä, mitä minä olen elänyt, ei voi itselleen selittää eikä mieleensä luoda kuvaa siitä, mikä tulisimman vihan, mikä karvaimman katkeruuden, mikä kuumimman rakkauden sekoitus, turvattoman, onnettomaksi joutuneen orpolapsen pieneen sydämeen voi yhtä aikaa sopia. Mahdoton on unohtaa sitä yötä, jolloin polttavat pahkat päässäni juoksin luoksenne, jolloin te säälien kyyneleet silmissänne haitte voiteita voidellaksenne pahkojani. Te luulitte, että itkin kärsimyksistä pahkojani voidellessanne, mutta minä itkin, että olitte niin hyvä. Sen kärsimyksen, mikä haavoissani oli, kuittasi povessani kuohuva viha". Hemmo ojensi kätensä ovensuuloukkoa kohti ja jatkoi: "Tuossa seinässä tuo leveä hirsi puhuu kieltä, joka ei ole lemmen sanoja, eikä koskaan muutu lemmen sanoiksi. Sillä syytön kärsiminen ja mielen äärimmäinen katkeruus eivät sula koskaan. Niitten kärsimysten keskellä tekemänne rakkauden työt ovat olleet siemeniä, jotka ovat korvanneet teille elinkautisen puutteettoman toimeentulon tässä talossa."
Emännälle tuli vedet silmiin ja hän sanoi: "Tuntuu mahdottomalta. Sitä en ole ansainnut."
- Ansainnut olette enemmän, mutta minä en ole Jumala antamaan teille enempää kuin ajallisen hoitonne, jonka takaan. Nimenne ei saa kuulua huutolaisten kirjoissa. - Sen sanottuaan Hemmo lähti sisälle, mutta heti tuli talon rouva, joka muisteli, mitä Hemmo oli hänelle kertonut Ratulan emännän hyvyydestä, puhui, mitä hän on povessaan tuntenut kuullessaan Hemmon kertovan elämänsä vaiheita kärsimyksineen ja iloineen.
Oli joulukuun yö jo myöhään kulunut, kun rouva nousi samalta tuolilta istumasta, missä Hemmo oli ensin istunut. Rouva tarkasti nyt Kaisan vuoteen ja sanoi: "Käskin Hennin tehdä teille hyvän vuoteen. Onko se sitten?"
- On tämä hyvä. Ensimmäinen eläissäni näin hyvä vuode, sanoi Kaisa tuntien taas kyynelten heruvan silmiinsä.
Rouva puristi Kaisan kättä ja sanoi: "Iloksemme teitä hoidamme. Teemme parastamme."
Kaisa oli Hirviniemessä ollut yhden vuoden. Sipo oli tänä vuonna joutunut vaivaishoidon turviin, ja nyt joulukuun viimeisenä päivänä oli Kaitasalmen kunnanhuoneella köyhien sijoittelu. Vasaraa nyt ei käytetty, sen oli maan hallitus raakuuden vuoksi kieltänyt. Mutta pääasia oli kuitenkin sama kuin vasarakaupassakin. Se joka vähimmän tarjosi, se sai. Sipokin oli nyt tarjottavana vuodeksi. Hänen eläkemääräänsä oli moni alentanut ja mennyt jo niin alas, ettei kenenkään siitä rahasta kannattanut tavallisesti ruokkia. Hemmo silloin ilmoitti ottavansa Sipon ja alensi viimeistä tarjousta kymmenellä pennillä. Joukosta kuului nyt yhteinen myönnytys, kuuluipa joukosta ääni: "Sipo pääseekin makean leivän päiviin. Hyvin kuuluu Ratulan Kaisa kiittävänkin paikkaansa."
Sipo oli keskellä vuotta jouduttuaan vaivaishoidon turviin loppuvuotensa ollut Malisen talossa, mistä nyt uutena vuotena Hemmo meni hakemaan Sipoa.
Sipo pahaa peläten rupesi rukoillen pyytämään Malisen isäntää ottamaan hänet siitä rahasta, mistä Hemmo oli ottanut. Mutta Malisen isäntä lujasti sanoi: "En ottaisi, vaikka puoli lisättäisiin."
Hemmo ei kuunnellut Sipon murinaa kauemmin, vaan käskevästi sanoi: "Keräilehän hyntteesi ja käy rekeen."
Sipo kokoili säkkiin vanhoja vaatekutaleitaan ja lähti säkkineen rekeen. Reen luokse tultuaan Sipo asetti säkkinsä reen ketarapuoleen istuen rekiperään säästäen leveämmän osan Hemmolle, mutta Hemmo piti arvoaan alentavana istua suurimman vihattavansa viereen, viskasi säkin rekiperään Sipon viereen, hyppäsi kuskipukille, nykäisi oriinsa ohjaksia ja huraus vain kuului portilta.
Hirviniemeen tultua Sipo jätti säkkinsä etuhuoneeseen ja oli nyt Hemmon tullessa pirttiin pirtin perällä olevan pöydän sivulla olevalla lavitsalla istumassa. Hemmo Sipon editse meni pöydän päähän samalle paikalle, missä ennen Sipo julisti määräyksiään. Hemmo nyt kädellään viitaten ovensuuhun lujalla äänellä käskevästi sanoi: "Sipolla on paikka tuolla, missä minulla oli kolmekymmentä vuotta sitten ja turha on vaatia parempia oloja itsellesi kuin minulla oli silloin."
Sipo lähti kömpimään ovensuuhun päin ja mennessään valittaen sanoi: "Koston uhriksiko sittenkin Jumala on minut sallinut."
- Jumalasta vaiti. Jumalan ei ollut syytä, kun minua siinä rääkkäsit, pieksit päätäni seinään kuin mielipuoli. Pääkallollasi koetellaan tarpeen tullen sen saman hirren kovuutta, johon minun päätäni jyskytit.
Sipo koetti itkeä, mutta ei saanut alkuun. Itkua teetellen myrisi: "Jumalakin antaa anteeksi pahat teot."
- Odota, kerjäläinen, Jumalan anteeksiantoa! Ellet ole vaiti Jumalan nimeä vielä sekoittaessasi ruikutuksiisi, niin tulen ja koetan sitä seinähirttä, ärjäisi Hemmo.
Sipo ei jatkanut. Hemmo lähti kävelemään sisälle, joten Sipo ja Kaisa jäivät. Sipo näki Kaisan istuvan kirja kädessä kukkurilleen lastatun komean sänkynsä vaiheilla.
Sipo yhä teetellen itkua sanoi: "On kuulunut kertomuksia, että sinä olet päässyt mesimättääseen, jota vastoin tuntuu minua kohtaavan kirottu kärsiminen, kosto ja kosto. Kosto ja kosto."
- Meillähän on esi-isiltä peritty kuolematon sananlasku: Mitä kylvää sitä niittää. Takaan, että pahemmaksi ei kohtalosi tule kuin Hemmolla aikanaan. Senhän Hemmo lupaakin, sanoi Kaisa tosissaan.
Sipo koetti mieltään saada murtumaan päästäkseen itkemään; ja itkevän äänellä hän sanoi: "Jumala tietää, ettei tähän onnettomuuteeni ole minun syytäni. Pojista ei tullut miehiä taloa pitämään apunani, täytyi sortua… Sortua ja joutua julman koston uhriksi."
- Mitä kylvää sitä niittää. Semmoinen oli pojilla kasvatuskin, ettei tahdottukaan ihmistä. Jos mitä pahaa tekivät, niin isä ja äiti kävivät puolustamaan. Luuletko, etten muista, miten haukuit minua poikiesi puolesta, kun tulin sanomaan, että ovat ajaneet hevosen rimpiin. Pojat elivät metsissä tehden kaikkea ennen kuulumatonta hävyttömyyttä, niin niitä kotona puolustettiin. Tämä oli kylvöä, jota nyt niität. Sen kyllä tulet ymmärtämään sanomattakin.
Sipo tunsi, että Kaisan povessa oli viha ja vahingon ilo siitäkin, koska se oli hänen sisarensa viisitoistavuotias tyttö, joka oli joutunut Saulin ja Eenokin pilattavaksi; Sipo ei jatkanut puolustelujaan. Umpimielisesti vain sanoi: "Kaikki nyt tahtovat minua purra." - Jäi allapäin istumaan ja näytti itkevän, jota ei kuitenkaan saanut alkuun.
Tuli päivällisen aika. Palvelija toi Sipolle leipää, suolakalaa ja kermottua maitoa. Kaisan pöydälle tuotiin lihapaistia, valkoista puuroa, hedelmäsoppaa ja muuta jälkiruokaa. Tämän näkeminen vaikutti niin, että Sipo ei tuntenut saattavansa syödä, siirsi vain pois luotaan ne tuodut päivällisruokansa toivoen, että edes Kaisan tähteitä annettaisiin. Niitä ei annettu, mutta Sipo ei sittenkään koskenut ruokiinsa. Iltaisen aikanakin olivat Sipon päivällisruoat vielä koskematta. Palvelija, samalla kun hän Kaisalle toi iltaisruoat, tuli Sipon luo ja sanoi: "Käskettiin teille sanoa, että nämä ruoat on syötävä loppuun, ennen kuin lisää tuodaan, ja jos nämä eivät kelpaa, niin insinööri sanoi laittavansa samanlaisia ruokia, kuin hänelle aikanaan on samalla paikalla annettu, sillinsuolia, silakan päitä ja palaneita leivänkantoja."
Palvelijankin sana tuntui olevan niin ylpeä, ettei Sipo tuntenut pitemmistä puheista olevan apua; hän tarttui ruokiinsa ja kuin itselleen sanoi: "Niinhän se on, sananlasku sanoo, että maatakin kuoleva haukkaa."
Sipo nyt söi ruokiaan ja yön pimeydessä vei tähteet tunkiolle ja peitteli turpeen palasilla.
Sipon ruokinta ei kuitenkaan siitä parantunut, vaikka joka aamu nähtiin hänen astiansa tyhjinä. Nähtiin sekin, että kylän koirat tunkiosta kaivoivat Sipon leipäpalasia.
Oli lauantai-ilta tammikuun loppupuolella. Sipo nyt ollessaan Hirviniemessä ei ollut vielä kertaakaan kylpenyt. Niinpä hän nyt odotti, että kaikki olivat kylpeneet, ja meni sitten saunaan. Mutta kaikki vedet oli kaadettu pois ja järvikaivo oli niin kaukana, että yön pimeydessä oli hänen sieltä mahdoton yrittääkään vettä. Sipon täytyi palata tyhjin toimin; hän puri hammasta vihasta ja mielen katkeruudesta. Pirttiin tultuaan hän synkästi kiroillen sanoi: "Täytyy tehdä semmoista, että pääsee vankilaan. Vankilassakin saa kylpeä eikä suinkaan ruokakaan pahene."
— Hym… Isä ja lapset, kuului Kaisan umpimielinen sana…
Sipo Kaisan sanaa ei ollut kuulevinaan, kiroili ja käveli lattialla tammikuun poutaisen yön hämärässä valossa. Kaisa seurasi Sipon liikkeitä nähdäkseen, oliko sillä todellakin aikomus ryhtyä toteuttamaan kamalaa aikomustaan.
Kun mitään sellaista merkkiä ei näkynyt, niin Kaisa ymmärsi, että se oli peloittelua, jonka hän kertoisi isäntäväelle. Sipokin alkoi lamautua noitumisestaan, että väliin aina mietti juuri kuin odottaen Kaisan sanovan jotakin.
Kaisa viimein kohosikin vuoteellaan istualleen ja ajatus-alta sanoi: "Minä kyllä tietäisin paremman tien sinun elämäsi parempaan tulevaisuuteen, kuin että hankit pääsylipun vankilaan. Tunnen hyvin tämän talon isäntäväen, niin herran kuin rouvankin, että ovat ne ihmisiä, joilla on ihmisen sydän, eivätkä nauti kostotyöstä, ainoastaan antavat sinun elää samaa elämää, mitä Hemmo kolmekymmentä vuotta sitten sillä paikalla sai elää. Jos totisella mielellä pyydät Hemmolta anteeksi käytöstäsi häntä vastaan kolmekymmentä vuotta sitten, niin takaan, että tapahtuu laupeus sille, joka rikoksensa ja pahat tekonsa tunnustaa."
Kaisan puheessa tuntui jotakin selittämätöntä totuutta, jota Sipo ei käsittänyt, kun viha aaltoili povessa uudestaan syttymään. Hän kuitenkin jäi äänettömäksi, istui penkille, missä asennossa nähtiin vielä aamusellakin palvelijan tuodessa aamukahvia Kaisalle. Sipo nyt sanoi palvelijalle: "Olisitko hyvä ja sanoisit insinöörille, että minulla olisi sanomista."
Ei kauan, kun insinööri pestyin kasvoin keveässä aamupuvussaan lipposet jalassaan tuli pirttiin ja insinöörin arvon omaavan näköisenä seisahtui lattialle ja katsoen Sipoon kylmästi kysyi: "Mitäs sitä Sipolla on sanomista?"
Sipo näkyi jo saattaneen itkeä. Pyyhkäisi kasvoiltaan kyyneliä, hieraisi itkemisestä punastuneita silmiään. Sipo ikään kuin valitsi ainoat totuuden sanat ja sanoi: "Tunnustan, että olen ollut teille paha ja katkeroittanut lapsuutenne elämää. Mutta tehtyä en saa tekemättömäksi. Ettekö voisi sentään antaa anteeksi." - Sipolta loppuivat siihen sanavarat, näkyivät kyyneleet tulevan silmiin.
Hemmo valitsi lujat sanat, joissa kuitenkaan ei kuulunut vihaa, ja sanoi: "Ihmisen sydän ei saa olla vihan astia, enkä minä vihalla ole sinua kohdellut kylmästi. Olen vain antanut sinun tuntea, mitä on elämä, kun ei kuule ystävällistä sanaa, mitä on elämä ilman ihmisellistä kohtelua, kun tekosyillä lisätään yhä ilmankin äärimmäisiä kärsimyksiä. Tätä olisi sinulla kestänyt vuosi niin kuin aikanaan minullakin, mutta näen, että olet itkenyt ja todella tunnustanut. Jumalani nimessä annan anteeksi."
Sipo irroitettuaan kätensä Hemmon kädestä tunsi kasvoillaan vierivän suuremmat kyyneleet kuin ikänään ennen.
Hemmon mentyä sisälle palvelija toi Sipolle kahvia leivosten kanssa samoin kuin Kaisallekin oli ennemmin tuonut. Ja kohta sama palvelija toi Sipolle pesuveden ja lumivalkoiset alusvaatteet ja sen jälkeen kaikkia muitakin vaatteita, mitä talviseen aikaan ulkonakin liikkuessa tarvitsi. Kaikki entiset vaatteensa sai Sipo kääriä kaikkine syöpäläisineen yhteen myttyyn ja kantaa ullakolle siltä varalta, jos vuoden perästä niitä tarvitaan.
Aamiaistaan Sipo sai syödä samanlaiselta pöydältä ja samanlaista ruokaa kuin Kaisakin.
Iltasella tuotiin Sipolle sänky, ei kuitenkaan yhtä hyvä kuin Kaisan sänky oli, mutta vuode oli yhtä puhdas kuin Kaisallakin. Siihen sai nyt Sipo kallistua, mutta kauan yötä harhailivat Sipon silmät korkeuteen, ja hän tunsi povessaan taivaista rauhaa. Viimeöisen vihan jälkiäkään ei tuntunut.