KOLMAS LUKU.

Aika oli kulunut toukokuuhun. Maa oli sula, kun Hemmo eräänä yönä tuli Ratulaan, valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja, kun Sipo oli seinään jyskyttänyt. Pojat olivat valehdelleet hänen päälleen. Vaatteita oli Hemmolla vain riekaleita, pyysi emännältä parempia vaatteita, sanoi, että hän isoksi tultuaan maksaa, aikoi lähteä kerjuuseen eikä aikonut mennä kaupunkiin, jossa joutuisi kiinni. Mutta emäntä sanoi: "Sinä voit joutua muuallakin kiinni, kun kaikkialla on kerjuu kielletty. Jos vieläkin tuotaisiin sinut karkumatkalta Hirviniemeen, niin päiväsi tulisivat pahemmiksi entistään, joten on parasta pysyä paikallaan."

Hemmolta pääsi voittamaton itku, jonka voimasta värisi koko ruumis.

Emäntä laittoi Hemmon syömään ja puheli: "Koetahan kestää tämä vuosi. Tulevana vuonna pääset meille, ei anneta sinua enää Sipon tukistettavaksi." Hemmon syötyä emäntä antoi hänelle paksun leivän ja kiirehti lähtemään takaisin, että joutuisi ihmisten nukkuessa. Silloin hän saisi kätkeä leipänsä hyvään talteen, josta sitten voisi käydä salaa syömässä, kun kova nälkä tulee.

Hemmo ei enää itkenyt. Vuosi tuntui mielestä lyhyeltä, kun pääsisi Ratulaan. Hemmo joutuikin ennen ihmisten nousua Hirviniemeen ja kätki leipänsä tallin ylisellä katon rakoon. Siellä se säilyi hiiriltäkin.

Oli helluntaiaamu, kun Hirviniemen emäntä istui ennen kirkonmenoja Kaitasalmen kirkon luona suuren petäjän juurella virsikirja kainalossa odottamassa kirkon ovien avaamista. Ratulan emäntäkin virsikirja kainalossa lähestyi kirkkoa ja huomasi siellä petäjän juurella Hirviniemen emännän. Kun muutakaan tuttua ei ollut puhetoveriksi, hän poikkesi sinne ja tervehdittyään Hirviniemen emäntää istui siihen ja melkein ensi sanakseen kysyi: "Miten siellä nyt huutolaispoika jaksaa?"

- Mikäpäs hänen on jaksaissa. Niin on kun aina ja terve on kuin peura.

- Se menneellä viikolla eräänä yönä kävi meillä aikoen kerjuuseen. Valitti nälkäänsä ja näytteli päätään, jossa oli pahkoja, sanoi poikain valehdelleen hänen päälleen, joten isäntä oli kurittanut päätä seinään jyskyttämällä. Sanoi palaneita leivän kantoja ja sillin suolia ja silakanpäitä ruoaksi annettavan.

Hirviniemen emännällä näkyi käyvän vihaksi. Kuivasti sanoi: "Se on vale, seitsemän kertaa vale. Sille on annettu ruokaa kuin muillekin."

- Laiha tuo näkyi olevan. Siniset suonet luitten päällä ja vaatteita vain riekaleita, joissa on todistus huonosta hoidosta.

- Lihota sinä ja pue silkkiin, kun sinä olet siitä ruvennut niin suurta huolta pitämään, saat kai sen, kun niin mielesi tekee, sävähti Hirviniemen emäntä.

- No, emme nyt viitsi riidellä, olemmehan kirkkomiehiä, pyhän ehtoollisen vieraita. Minä vain toivon, että sinä omantuntosi rauhaksi ja velvollisuuden käskystä tuota orporaukkaa hoitaisit hyvin, joskin se eläkerahamäärä ei kannattaisikaan. Sillä jos tekee lähimmäiselleen ansaitsematonta hyvää, saa siitä iloa, sitä enemmän, jos tekee hyvää tuolle kelpo ihmisten orvolle lapselle, puheli emäntä.

Hirviniemen emäntä oli aikeessa vielä puolestaan puhua, mutta ei enää kerjennyt. Kun suntio suuret avaimet kädessään lähestyi kirkon ovea ja tien täydeltä tuli ihmisiä sellainen jono, ettei päätä näkynyt, niin emännät hyppäsivät ylös mennäkseen aivan oven auettua kirkkoon ja päästäkseen perälle kirkkoa istumaan, kun olivat rippi vieraita. Kirkossakin menivät emännät samaan penkkiin. Ratulan emännän puhe kuitenkin oli Hirviniemen emännän povessa karhonut ylös pahaa törkyä, kun se vielä muistutti päivän merkityksestä. Muistui mieleen monta rikosta elämän matkalta. Elävinä tulivat nyt mieleen Hemmon vaatteitten ja rahojen anastuskin ja monet pahat sanat turvattomalle orvolle. Ja siihen kun tuli papin voimakas rippisaarna tuomitsemaan, että anteeksi saamisesta ei ole puhettakaan, ellei rikostaan tunnusta ja korvaa lähimmäiselleen tekemää vahinkoa. Suuret kyyneleet vierivät Hirviniemen emännän poskia alas koko rippisaarnan ajan.

Tästä lähtien tuli Hirviniemen emäntä Hemmolle paremmaksi. Hän aina kielsi poikiaankin ilkeyden teosta Hemmolle; ja ruokakin parani, annettiin melkein joka päivä keittoakin, jos sattui muilta jäämään; ennen se vietiin navettaeläimille.

Sipo pysyi aina yhtä pahana, tätä pojat käyttivät aseenaan valehdellen aina jotakin Hemmon tehneen, josta Sipo tapansa mukaan kuritti Hemmoa.

Kului kuitenkin vuosi loppuun. Ratulan emäntä oli nyt köyhäin huutokauppaan lähtiessä isännälle sanonut, että Hemmo, tuo orporaukka, on pelastettava Hirviniemestä. Niinpä uutena vuotena 1870 Ratulan isäntä hakikin Hirviniemestä Hemmon. Pojan silmät olivat kirkkaat Ratulan emäntää tervehtimään tullessa. Mutta emännän silmiin ilmestyi kyyneleitä, joita ei kukaan tiennyt, ja tuskin kukaan arvasikaan, mikä ne kyyneleet aiheutti. Salatakseen niitä hän lähtikin ulos, josta tuokion perästä palasi tuoden uudet, valkoiset alusvaatteet, laski ne sängyn kaiteelle ja toimitti Hemmon pesemään silmiään. Sen jälkeen Hemmo sai riisua päältään kaikki entiset ja pukeutua uusiin. Kohta joutui päivällinenkin, jolloin Hemmo sai tulla emännän viereen syömään, jossa emäntä toimitti Hemmon lautaselle parasta, mitä pöydällä oli, ja kehoitti syömään lisäten uutta. Sitä päivää ja sitä päivällistä ei Hemmo unohtanut. Vaikka toisetkaan päivät eivät olleet pahemmat, niin silti se tämä päivä jäi iäksi merkillisimpänä muistiin.

Hemmo oli unohtanut lukutaidon, minkä äiti oli opettanut, tuskin kirjaimiakaan tunsi Ratulan emäntä rupesi sitä opettamaan. Se olikin Hemmosta mieluista työtä, kun siinä hommassa sai olla likellä emäntää. Mutta se yhteistyö loppui lyhyeen, kun hän viikon perästä osasi lukea mitä kirjaa hyvänsä. Täytyi muuta keksiä, että sai olla emäntää likellä. Se oli sitten iloa, kun emäntä otti mukaansa kirkkoon, milloin vain itse lähti.

Oltiin heinäkuussa, kun eräänä kauniina sunnuntaina Ratulan isäntä ja emäntä lähtivät kirkkoon, jolloin, kuten aina, Hemmo oli mukana. Kirkkoajan loputtua olivat kaikki kirkkomiehet menneet koteihinsa, mutta Ratulan isäntää oli joku pyytänyt avukseen ruumista viemään hautuumaalle, joksi aikaa emäntä jäi Hemmon kanssa pappilaan, ja kun oli pappilan herrasväelle tuttava, kutsuttiin sisälle. Sisälle ruustinna ei kuitenkaan vienyt; kun rovasti oli kuistin viileässä katoksessa istumassa, niin istuivat hekin kuistin penkille, missä rovasti aloitti puheen tästä hyvästä kesästä, nähtävissä olevasta hyvästä vuodentulosta ja hyvästä heinänkorjuusta. Talossa oli paljon lapsia, jotka siellä kentillä ilakoivat mikä mitenkin, kuitenkin lapsenpiika mukana. Hemmo nyt näki siinä rovastin seurassa olevansa liikaa, niin sekaantui hänkin talon lasten joukkoon, kun emäntäkään ei häntä kieltänyt. Rannassa oli laaja pyykinpesulaituri. Sille laiturille kulkeutui nyt matkue samoin kuin muinakin päivinä kauniilla ilmalla. Järvi oli aivan rasvatyyni. Lapset kurottautuivat laiturin laidalta pitäen veden pinnasta kuviaan katsomaan, ja laiturin seinän pimennosta ne selvinä näkyivätkin. Joukossa oli toisella vuodella oleva Ailikin, joka hänkin muitten mukaan työnsi päänsä niin pitkälle, että näki kuvansa. Lapsenpiika piti selkävaatteesta kiinni, ettei menisi järveen. Sen tähden Aili tunsi olevansa turvassa ja työnsi päätään yhäkin ulommaksi. Lapsenpiika olikin huoleton, ei pitänyt tarpeeksi lujasti kiinni, joten Aili kurottaessaan itseään edemmäksi kadotti tasapainonsa. Piian kädestä läpsähti vaate irti ja - molskis vain, Aili oli järven pohjassa. Syntyi hätä. Lapsenpiika huusi: "Aili meni järveen! Aili meni järveen!" - Sitä huutaen hän lähti juoksemaan taloon päin kuin hullu. Tuskin tiesi itsekään, mihin hän juoksee. Rovasti, ruustinna ja Ratulan emäntä juoksivat hengen edestä paikalle. Aili kun näkyi järven pohjasta, niin Hemmo sanoi: "Minä käyn Ailin pois tuolta." - - Silmänräpäys vain, kun Hemmo oli tempaissut kengät jalastaan, repäissyt nutun päältään ja puikaissut järveen, jossa oli jo Ailia ottamassa syliinsä, kun rovasti, ruustinna ja Ratulan emäntä saapuivat paikalle. Hemmo siellä enemmän kuin kahden sylen syvyisessä vedessä kun sai Ailin syliinsä, lähti pohjaa myöten kävellen kiertämään laituria päästäkseen laiturin päässä maalle. Hemmo kun pääsi niin matalalle, että päänsä sai kuivalle, hätäisesti sanoi: "Tämä oli jo kuollut, ennen kuin minä sain, ei liikkunut." - Ratulan emäntä Hemmon vielä vyötäisiään myöten ollessa järvessä juoksi vastaan. Tempasi Hemmon sylistä lapsen, joka oli varuton kuin lankavyyhti. Alkoi puistella lasta, eikä kauan, kun purahti vettä suusta ja kuului kipeä valitusääni. Silmänräpäys vain ja se jännittävä, tuskallinen hetki muuttui ilon hetkeksi. Rovasti tuskin tätä ennen vielä oli niin hartain mielin kiittänyt Jumalaa kuin nyt. Luki monta tähän sopivaa raamatunlausetta. Kauan siinä ei kuitenkaan joudettu viipymään, piti kiirehtiä saamaan lapsi nukkumaan. Lapsenpiika tästä pelastumisesta ei vieläkään tiennyt, hän kentällä pitkänään kiemuroi, voivotteli ja repi tukkaansa. Ruustinnan kävi sääliksi. Hän meni ja ystävällisesti sanoi: "Sanni nouse ylös, Aili on pelastettu!" - "Jumala olkoon kiitetty!" huudahti Sanni ja kimposi ylös. "Kuollut olisin näihin tuskiin." - Huitaisi tukkansa päänsä taakse ja lähti juoksemaan Ratulan emännän sylistä ottamaan lasta, mutta tämä ei antanut, kantoi vain kartanoon päin. Ruustinnakin tuli emännälle matkatoveriksi.

Sisällä tuli kysymys, milloin Hemmo oli oppinut sellaiseksi uimariksi, että tuossa enemmän kuin kahden sylen syvyyteen uskalsi sukeltaa.

- Hirviniemen pojat kun sukeltelivat ja pulikoivat, niin siitä opin. Niitten mukana ei ollut rauhaa uida, he tekivät ilkeyttä vain. Minä menin aina niiden tietämättä sinne niemen taakse hiekkarannan kohtaan ja siellä yksinäni uin ja opettelin sukeltamaan ensin matalammalla ja sitten syvemmällä, kun opin.

- Kultainen oppi. Se tänä päivänä pelasti ihmishengen, sanoi rovasti painokkaasti. Ja sitä työtä emme voi sinulle muuten korvata kuin että jos tämä emäntä luovuttaa sinut meille, niin pääset meidän Eemelin kumppaniksi kaupungin lyseoon. Jäät tänne nyt meidän kotiopettajan kouluun syyskuun alkuun asti, niin pääset lyseoon ensimmäiselle luokalle.

Hemmolla meni sormi suuhun ja silmät rupesivat vilkuilemaan emäntään.

Emäntä hieman ajatteli, sitten ajatus-alta sanoi: "Kyllä se on totta, että missään muussa nimessä en luovuttaisi poikaa, vaan ainoastaan siinä, että pääsee kouluun. Silloin huutolaisen nimi hänen päältään haihtuu. Mitäpä toivoisinkaan köyhälle orvolle enemmän kuin oppia. Uskon senkin, että Hemmo tulee menestymään koulussa, sillä hän on luonteeltaan lukuhaluinen. Minä olen hänet vasta opettanut lukemaan aakkosista lähtien, nyt hän on lukenut talon kaikki kirjat. Suuren Raamatunkin on lukenut kannesta kanteen. Jääköön vain poika tänne."

Hemmon kasvot punastuivat. Silmät rupesivat pyörimään. Kukaan ei arvannut, mitä Hemmo ajatteli.

- Vai etkö tahtoisi jäädä? kysyi emäntä ystävällisesti.

- Jään, kun te tahdotte, sanoi Hemmo tuskin kuuluvasti.

- Parasta, mitä elämä sinulle orvolle huutolaispojalle antaa, toivoessani sinut luovutan tänne, kun minä en koskaan voi sinulle tarjota sitä, mitä nyt rovasti sinulle lupaa.

Hemmolla tuli kyyneleet silmiin, sormi meni suuhun ja hiljaa sanoi: "Käyttehän aina täällä."

- Käynhän minä toki sinua näkemässä täällä ja jonkin kerran kaupungissakin. Ja sitäpaitsi joululomalla ja pääsiäislomalla kai tulette käymään kotona, ja tulevana kesänä koko kesäksi tulette pois koulusta, silloin saat meillä olla vaikka koko kesän syyskuun alkuun asti.

Hemmo tyytyi. Istua kyhnötti vain emännän vieressä tuolilla, kaitaiset pienet hartiat puristuneina vieläkin kaitaisemmiksi. Suloisesti vain katseli emäntää.

Ratulan isäntäkin tuli hautuumaalta ja kutsuttiin joukkoon, missä heti tuli puheeksi tapahtuma rannassa ja Hemmon suhteen tehty päätös. Tuli puheeksi nykyinen köyhäin hoito. Myydään kuin elukat vähimmin tarjoavalle huolimatta siitä, minkälainen se vähimmin tarjooja on. Sitä tietä tämäkin orpoparka joutui Hirviniemeen, johon ei kukaan kehnointa koiraansa antaisi.

- Oli ihme, että Hemmo-parka oli henkensä pitänyt. Kun viime uutena vuotena tuotiin meille, niin itkin sen nähtyäni. Vaatteita riekaleet päällä. Paljaat luut, joitten päällä likainen nahka, siniset suonet vain ruijottivat luitten päällä. Ei pitäisi Jumalan sallia ihmislasta orvoksi. Köyhäkin äiti suurimmassa köyhyydessäänkin on parempi turva lapselle kuin Hirviniemen hoitajat, puheli emäntä ja näytti, että pienet, kirkkaat herneet olivat emännän silmien nurkissa.

Ratulan isäntä harmistuneena sanoi: "Tämä meidän emäntä armoissaan toimitti pojan kerjuulle, jota tietä joutui kaupunkiin, missä kruununvouti Svedlinin rouva oli pukenut paidasta lähtien melkein uusiin vaatteisiin. Päällysvaatteiksikin oli antanut melkein uuden talvipuvun, joka nuorimmalle pojalle oli käynyt pieneksi, ja kauppataloista oli saanut rahaakin, jota hänellä oli kuusikymmentä kaksi markkaa ja vielä pennejä. Ne salattiin sekä vaatteet että rahat. Mutta minä olen toiminut siten, että kun Hirviniemen Sipo on kylänvouti, niin sen on maksettava kaupungin rahatoimikamarille se pojan kyyti, kuusikymmentä markkaa, ja meidän kunta ei maksa Sipolle tämän kylän kassasta sitä rahaa. Jos Sipo rupeaa käräjäin kautta perimään, niin kaupungista saadaan todistajia. Sen sain selville kaupungissa käydessäni."

- Se on oikein, sanoi rovasti.

Sitten Ratulan isäntä jatkaakseen puhetta huomautti, että "kuinka se on ymmärrettävissä, että Hemmo pääsee lyseossa ensimmäiselle luokalle, kun sillä ei ole mitään kouluoppia. Eikös niillä lyseoon pyrkijöillä pitäisi olla todistus jostakin alemmasta oppilaitoksesta?"

- Siitä ei huolta. Niillä hänen laisillaan on omat tiensä päästä sääntöjen sisälle, sanoi rovasti. Sanoista kuului, että kun hän on tarjoamassa, niin se pääsee.

- Hyvä on, kuului isännän sana, ja hän nousi lähtemään.

Hemmo saattoi lähtijöitä rantaan, jossa vedet silmissään jäi seisomaan rannalle. Emäntä vielä venheestä huusi: "Ensi pyhänä tulen katsomaan."

Hemmo näkyi rannalla seisomassa, kun vene näkösen päässä kiertyi niemen taakse.