← Table of contents
Mitä kylvää sitä niittää

NELJÄS LUKU.

Reading edition

Hemmo oli rovastin eläessä saanut koulua käydä vain viisi luokkaa. Rovasti kun kuoli, niin Hemmo joutui kohtalon kuljetettavaksi. Ei hänen kuitenkaan tarvinnut turvautua kirveeseen ja kuokkaan, vaan aina oli jotakin parempaa tointa, ellei yhtä, niin toista.

Oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun Hemmo pääsi lyseoon. Kaitasalmen rovasti eläessään ja Ratulan emäntäkin oli toivonut häntä papiksi, mutta rovastin kuolema oli hämmentänyt Hemmon koulutien, ja nyt hän ilmestyi rautatieinsinöörinä. Niin sanottua Hettasen rataa oli ruvettu rakentamaan, se tuli kulkemaan Leppärannan kylän halki. Radan rakentaminen kuitenkin oli nyt niin alkuvaiheissaan, että suurimmissa leikkauksissa vain tehtiin työtä. Niinpä kaukana kylältä erämaan sydämessä oli niin kutsuttu Selkäharju, jonka poikki piti radan kulkea. Oltiin kahden vaiheilla, tehdäänkö tunneli harjun läpi, vai avataanko se muuten. Tämä työ oli nyt Hemmon johdettavana; ja kun ei muitakaan taloja ollut majataloksi lähempänä kuin Ratula, niin hän vanhan tuttavuuden perusteella pääsi asumaan siihen. Ja ilo olikin Ratulan vanhan emännän nähdä Hemmoa, jossa ei merkkiäkään näkynyt lapsuuden kurjuudesta. Hän oli uljas ja reipas vankka mies, pelkäämättömän näköinen.

Tänä kahdenkymmenen vuoden aikana oli Hirviniemen talo köyhtynyt romahtamisen rajalle. Sipo oli saanut maksaa suuria summia poikainsa varkauksia sovittaessaan. Ja nyt juuri olivat pojat kotiutuneet viisivuotisesta kuritushuonevankeudestaan, johon he olivat tulleet tuomituiksi naiselle tekemästään väkivallasta. Mutta he eivät vieläkään ruvenneet tekemään työtä isänsä kotona, vaan rautatien työmiehistä etsivät kortinlyöntitovereita keinotellakseen niiltä rahoja. Mutta Hemmon työmaalle ne jos milloin ilmestyivät, niin saivat epäämättömän käskyn kadota näkymättömiin. Hemmo aina peläten niitten kostoa ja vieläpä ryöväystäkin, missä vain liikkui, piti yhden tai kaksi miestä kumppaninaan. Niinpä hän teki taaskin kerran, kun tilipäivän edellisenä päivänä oli Herttuan postitoimistosta noudettava tilirahat. Kun posti aina tuli iltapimeällä, niin Hemmo ei sinne postitoimistoon kiirehtinyt kuin juuri postin tuloajaksi. Syyskuun illan laimea kajas oli vielä lännen rannalla, kun Hemmo oli matkalla postitoimistoon. Maantiellä, mitä postin piti tulla, oli pitkä taloton matka, jolla oli jyrkkä rinne, Kitiskahan mäki, jonka niskalla yhtyi maantiehen se tie, joka tuli Ratulasta. Hemmo oli nyt kaiken varalta ottanut kaksi reipasta miestä kumppanikseen. Sen Kitiskahan mäen niskalle päästyään kuulivat postin kellon mäen alta. Hemmo miehineen seisahtui ja sanoi: "Odotetaan postia. Minä hyppään postin rattaille, kun se on tuttu. Pääsen tämän lähes parin kilometrin matkan kyydissä. Tulkaa te milloin kerkiätte." Mäen jyrkimmässä kohdassa täytyi hevosen kulkea käyden. Silloin kajahti kiväärin laukaus, kello rämähti ja kuului ankara rouskahdus, josta kuului, että hevonen kaatui aisansa päälle ja se katkesi. Samalla kuului postinkuljettajan tuttu, hätäinen ääni: "Älkää minua ampuko, ottakaa ennen tavarat". - Mutta sitten paukahti toinen laukaus ja postinkuljettajan kirkaisu, jonka sammuttua oli kaikki hiljaista, kuului vain, että kaksi miestä kävi sillä paikalla, samassa lähtien kiireesti halki metsän pakenemaan siihen suuntaan, missä Hirviniemen talo oli. Hemmo miehineen ei yön pimeydessä sakeassa metsässä voinut syöksyä jälkeen. He lähtivät nyt juoksemaan postitalolle ilmoittamaan tapahtumasta. Tiesivät myöskin poliisin asuvan lähellä postitaloa. Palavissaan Hemmo saapui postikonttoriin, jossa postineiti melkein säikähtyen nousi seisaalleen ja punastuneena kysyi: "Mitä nyt kuuluu?"

- Ei kuulu hyvää. Poliisi olisi saatava tänne mitä pikimmin.

Neiti lähetti heti sanan poliisille, joka tuli pian.

Hemmolta hän sai kuulla, että ilmeisesti oli murhattu posti Kitiskahan mäessä, ja että epäluulo lankesi Hirviniemen poikiin, koska murhapaikalta lähtivät läpi metsän kiireiset kulkijat sinne päin.

- Hyvin ovat asiat. Minun kotonani on viisi miestä asialla minua vaatimassa poliisitutkintoa pitämään, kun Hirviniemen pojat ovat kortinlyöntitilaisuudessa anastaneet heiltä rahoja. Ne miehet kutsun sieltä tänne, sanoi poliisi. Ne viisi miestä olivat pian paikalla. Miehet kuultuaan asian hykertelivät käsiään sanoen: "Ellei Jumala, niin itse päärietas auttakoon heidät meidän käsiimme. Silloin maar kuitataan anastetut rahat."

Silloin ne yhdeksän miestä lähtivät matkaan. Hemmokin miehineen lähti mukaan. Murhapaikalla nähtiin, että oli täydellisesti tapahtunut se, mitä Hemmo oli kertonut. Hevonen oli pää läpi ammuttuna kaatunut aisansa päälle ja postinkuljettaja rattaiden kaidetta vastaan pää yltä päältä verissä; ja rattailta olivat postisäkit kadonneet.

Nyt ei osattu muuta tehdä kuin lähteä Hirviniemen lähettyville väijymään, milloin ja miten päästäisiin poikien kimppuun. Tultiin hiljaa Hirviniemen talon näkyviin, josta metsän rinteestä äänetönnä katsottiin, näkyisikö mitään liikettä. Mutta yhdestä akkunasta näkyi vain heikko valo, josta arvattiin, että valveilla oltiin. Nyt Hemmo laittoi yhden miehistään, jota tiettävästi talossa ei kukaan tuntisi, käymään talossa jollakin tekosyyllä kysymään poikia, olivatko kotona. Mies meni pirttiin, missä Sipo loikoi sohvalla ja emäntä pöydän latvapäässä penkillä istuen parsi likaista, hajanaista sukkaa. Vieras hyvän illan sanottuaan heti hieman välinpitämättömällä tavalla kysyi: "Missä nyt ovat nuoret miehet, kun ei näy?"

- Lienevätkö nuo kovin kaukana. Tuolla Kalliojärvellä niillä on kalanpyydyksiä, sinne kai he iltapäivällä lähtivät. Näkyivät ottaneen pyssynsä siellä samalla metsästelläkseen, mutta nyt hän ei näe metsästää eikä kalastaa, heti paikalla kai he tulevat, puheli Sipo.

- Olisi ollut vähän asiaa, mutta ei tuo niin tärkeää ole, kerkeän sen vastakin, sanoi vieras ja lähti verkalleen kävelemään ovelle, ja ulos tultuaan hiipi joukkoon, missä päätettiin ruveta vaikka koko yö odottamaan poikain kotiintuloa. Mutta kuun puolikas rupesi nousemaan idästä, ja sen hämärässä valossa nähtiin, että Kitiskahan mäeltä päin ilmestyi metsän laitaan kaksi miestä, kummallakin kantamukset. Ne seisahtuivat, nähtävästi kuulemaan tai näkemään epäiltäviä liikkujia. Mutta kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt, niin miehet tulivat aukealle ja poikkesivat vainiolla olevaan nurmilatoon kätkemään kantamuksensa. Sitten he seisahtuivat ladon eteen taas tarkkailemaan, kuuluisiko tai näkyisikö mitään. Mutta kun ei kuulunut eikä näkynyt mitään, niin lähtivät taloon. Oltiin vielä hetkinen hiljaa siksi, ettei talossa ulkona näkyisi mitään liikettä. Silloin poliisin käskystä hiivittiin taloon ja joka puolelta piiritettiin se. Silloin toinen Hemmon miehistä meni pirttiin, missä Sauli ja Eenokki paitahihasillaan ja avojalkaisina olivat iltaistaan syömässä. Vieras sanoi hyvän illan ja istui penkille.

Sipo yhä loikoen sohvallaan kysyi: "Mistä se on vieras ja mitä sitä on näin yöllä asiaa?"

- En tiedä itsekään, onko minulla asiaa vai ei. Laitettiin vain kysymään, kun tuolla maantiellä kuuluu tapahtuneen ennenkuulumaton ihme, että posti on murhattu ja ryöstetty, eivätkö esim. nämä nuoret miehet olisi sattuneet kuulemaan ja näkemään mitään merkkiä, mistä päin olisivat olleet sen teon tekijät.

Sauli punastuneena kääntyi pöydästä ja sanoi: "Emme me siitä tiedä. Olemme tuolla Ritosen perällä olleet metsällä koko päivän."

- Saitteko lintuja? kysyi mies.

- Miksikä sinä sitä kyselet, ainahan metsämies jotakin saa.

- Ilman vaan.

Sauli huomasi vieraan kasvoissa jotakin epäiltävää ja äänessäkin samaa; hän keksi tekosyyn päästääkseen ulos. Hän hyppäsi ylös ja vihaisesti sanoi: "No, kun sinä et liene ennen nähnyt lintuja, niin minä näytän."

Eenokki Saulin esimerkin mukaan hyppäsi ylös ja sanoi: "On siellä minullakin kantamus lintuja. Minäkin käyn taakkani tänne, että vieras näkee lintuja."

Sauli aikoi mennä latoon paremmin peittämään kätkönsä peläten talon tarkastusta, mutta kun hän ulos tultuaan huomasikin koko talon olevan piirityksessä, niin portailta jo otti pitkän laukan ja lähti juoksemaan metsään. Hemmo oli miehistä lähinnä. Hän lähti perään ja tiukasti sanoi: "Jaloilla et jätä." Sauli Hemmon sanasta huolimatta suuntasi matkansa vainion perillä olevaa tervettä aitaa kohti luullen juoksujalassa leimahtavansa aidasta yli ja siten jättävänsä Hemmon. Mutta leimahtaessa jalka sattuikin seipääseen, jolloin hän sortui maahan. Samassa silmänräpäyksessä Hemmo oli niskassa, ja ennen kuin Sauli kerkesi mitään ajatella, Hemmo löi nyrkillään vasten kasvoja ja sanoi: "Olet kourissa, joissa pysyt."

Sauli alkoi huutaa: "Älä tapa, älä tapa!"

- Sen olisit ansainnut, mutta sitä en tee. Mars eteen vain, ärjäisi Hemmo ja kiskaisi lähtemään mukaansa.

Sauli tunsi vastustelemisen olevan turhaa, lähti mukaan ja noituen painoi kasvojaan, joista veri juoksi virtanaan.

Hemmo hiljaa sanoi: "Se oli vasta kelkan hinta, muu velka tulee perästä."

Tulivat miesten luokse, joiden keskellä Eenokki vapisten seisoi. Hemmo nyt vihassa ja määräävällä tavalla sanoi: "Nyt tarvitaan hyvä, sujuva keppi ja saavillinen jäistä vettä, että veljeksille saan maksaa velkani korkoineen."

- Ei vangille tehdä laitonta pahaa. Sanokaa, veljekset, missä ovat postilaukut, sanoi poliisi kuivasti.

- Emme tiedä. Emme tiedä, kuului Saulin ja Eenokin suusta. Rupesivat kumpikin suun täydeltä kiroilemaan ja sättimään, kun sellaisia heiltä tullaankin kyselemään. Kartanolle tulivat Sipo ja emäntäkin haukkumaan ja noitumaan poikainsa puolesta, että ääntä oli ilma sakeana Hirviniemen kartanon vaiheilla. Sitä kuitenkaan ei kauan kuunneltu. Poliisi komensi lähtemään sinne vainion perille näkemään, mitä heinäladosta löytyy. Ladosta heinäin peitosta löytyikin kaksi postisäkkiä, toinen Herttuan ja toinen Siunaan säkki, joissa kumpaisessakin olivat sinetit terveet ja säkit muutenkin eheät, jonka nähtyään poliisi ihastuneena sanoi: "Hyvin ovat äidin leivät uunissa, eivät pala eivätkä paistu. Elleivät nämä säkit olisikaan terveet ja nyt nähtäisiin, että sisus on anastettu, niin silloin te veljekset saisitte metsämitalla tämä insinööri antajana aina siksi, kunnes anastettu tavara on saatu käsiin."

- Ja siksi, että nekin korttisakissa anastetut rahat tulisi meidän käsiimme, huomautti joukosta joku.

Sitä ei poliisi kuunnellut, määräsi vain matkueen lähtemään taloon saamaan vangeille vaatteita ja kenkiä jalkaan, kun ne olivat aivan paitahihasillaan ja avojaloin.

Talossa syntyi uusi rätäkkä. Poikien isä ja äiti panivat parastaan uhkaillen ja haukkuen syyttömien vangitsemisesta ja rääkkäämisestä puolikuoliaaksi.

Pojatkin yhä koettivat selittää, että he eivät tietäneet enempää kuin vastasyntyneet, kuka oli postisäkit latoon tuonut, he kun tulivat ihan toisaalta, Ritosen perältä päin.

Poliisi varmasti sanoi: "Me näimme, kuka ne toi, ja sataan vuoteen ette te veljekset kävele vapaalla jalalla, minä takaan sen."

Siitä poliisin sanasta Sipo ja emäntä vain yltyivät noitumaan ja haukkumaan, mutta poliisi kun ärjäsi: "Jos ette tuki turpianne, niin on asia samaan matkaan. Menkää joku miehistä etsimään köysiä, täytyy näitä muutamia kytkeä köysiinkin, kun näitä näin paljon karttuu."

Emännältä pääsi itku ja hätäisesti alkoi: "No mistä syystä meidät sitten vangitaan?"

- Osallisuudesta asiaan. Vastustamisesta ryöstömurhan tehneitä vangittaessa.

- Emmehän me Sipon kanssa tiedä, mitä pojat lienevät tehneet. Olemme olleet kotona koko päivän. Pojat vastatkoot tekonsa. Syyttömästi kai meidät vangitaan, sanoi emäntä itkien.

- Ei teitä vangitakaan, kun vain saamme rauhassa syylliset vangita.

Emäntä itkien kallistui sohvalle, mutta Sipo käveli lattialla ja mulkoilevat silmät verestivät tulisesta vihasta. Ei kuitenkaan enää noitunut, jonkin kerran vain morahti: "Lienee se lystiä veristä otusta lähteä viemään kuin susi luolaansa."

Saulin ja Eenokin ylle oli saatu tarpeelliset vaatteet ja tarkastettu kaikki mahdolliset paikat, missä voi olla jokin ase, ellei muutakaan niin puukko. Poliisi sanoi: "Kun meitä on miehiä näin monta, niin meidän ei tarvinne vankeja kahlehtia. Pysyvät kai ne meidän joukossamme ilmankin minun kotiini asti."

- Jaloilla eivät jätä, kuului miesten vakuutus. Silloin he ottaen postisäkit mukaansa lähtivät postitalolle ja poliisin kotiin kulkemaan, missä tielle päästyään miehet asettivat vangit välilleen. Vangit tiesivät kaikilla miehillä olevan vihaa heille, niittenkin korttisakissa anastettujen rahojen tähden, ja he eivät ajatelleetkaan karkaamista. Saulilla oli nenä kuin puolen kilon peruna. Siitä vuoti yhä verta. Sitä nenäänsä hän piteli ja valitti julmuutta vankeja kohtaan, kun lyödään iäksi vaivaiseksi.

- Kukas häntä on lyönyt? Näkyi sitä nokkaansa pitävän eillimmäisenä juostessaan minun edelläni ja juoksi aitaa vasten kuin päätön kukko. Siinä lienee loukannut. Syyttäköön nenäänsä, kun se oli eillimmäisenä, sanoi Hemmo vakavasti, vaikka sanoista kuitenkin kuului vahingon ilo.

- Ja ilman saatu nokka. Mitä tuosta surisi, jos tuo nyt on vähän särkynytkin.

- Ja onhan tuossa kokoa suremattakin.

- On maar nokassa kokoa. Paljon on siihen lisääntynyt tavaraa sitten eilisen.

Murhapaikalle tultua ei tiellä näkynyt mitään. Tien vierellä metsän laidassa oli vain kuollut hevonen, tieltä vedetty sinne. Tiellä oli verilätäkkö, luultavasti hevosen verta. Siihen verilätäkön luokse seisahtui matkue, kaamea vihansekainen tunne kaikkien muitten povessa paitsi Saulin ja Eenokin. Hiljaa vapisivat hekin. Poliisi rauhallisesti kysyi: "Mistä päin te ne murhalaukaukset ammuitte?"

- Mitä teet tiedolla, jota et ikinäsi tarvitse, sanoi Sauli ylpeästi.

- En todellakaan minä virallisesti tarvitse sitä tietoa, sillä asiassa ei puutu todistajia. Kyllä te tulette saamaan tuomionne, mutta siksi, että tämä on historiallinen paikka. Ei ole koko tässä kuvernöörin läänissä tehty näin kauheaa ryöstömurhaa, kuin tässä on tehty, jota on todistamassa tuo myrtynyt veriläjä. Uskon, että tuon näkeminen synnyttää povessamme vihan tunnetta, jota en tunne minäkään puuttuvani, vaan sanon jo edeltä, että jos vapaasti kerrotte, mikä saattoi teidät tekonne tekemään, niin tunnen itseni suopeammaksi teitä kohtaan oikeudessa kantaessani päällenne. Onhan pyhässä kirjassa sanottu: Joka pahat tekonsa tunnustaa, sille tapahtuu laupeus. Sanokaa vain vapaasti, mistä päin ja mistä paikasta ammuitte.

- Kysy mutkalta, niin väärä vastaa, sanoi Sauli vihassa, mutta Eenokki kääntyi Sauliin vihaisesti sanoen: "Mitä tuossa juonittelet enää? Verkossa olemme. Olemme samassa kadotuksessa, vaikka minä olen syytön. Sinä valmistit asian ja tahdoit avuksesi ja sait samalla tavalla vedetyksi loukkuun kuin edelliseenkin vankeuteen." - Sen sanottuaan Eenokki kääntyi katsomaan parinkymmenen askelen päässä olevaan tiheän pensaan juureen ja sanoi: "Tuon pensaan juureen asetuimme istumaan odottamaan postia. Läntisellä taivaanrannalla oli vielä päivän kajas, jota vasten selvästi näkyi hevosen pää, ammuin siihen, hevonen rysähti alas ja kaatui aisansa päälle, joka katkesi. Sauli ampui mieheen, jonka senkin pää näkyi taivaanrannan valoa kohti yhtä selvästi kuin hevosenkin pää." - Enempää ei Eenokki puhunut, tuntui, ettei hän saattanutkaan enempää puhua.

Sauli yhä vihassa sanoi: "Saat pitää palkkasi, minkä siitä sait, kun selitit."

- Niin, mutta millä vastaat, kun sait minut houkutelluksi tähän tekoon?

- Mahdoit olla lähtemättä, joten minäkin olisin säästynyt tästä. Tyhmä on aina jäljestä viisas, sanoi Sauli ja piteli nenäänsä, joka oli yhäkin suuremmaksi ajettunut.

Eenokki ei Saulin puheeseen enää mitään vastannut. Ja kun muutenkin oli saatu halutut tiedot, niin poliisi ohjasi joukkueen lähtemään.

Vangit vietiin ensin poliisin kotiin, missä poliisi otti povestaan lompakon, jonka hän oli ottanut Hirviniemessä Saulin liivintaskusta. Siitä poliisi antoi miehille ne rahat, jotka korttisakissa oli anastettu, ja lopuilla rahoilla maksoi miesten palkan apuna olemisesta.

Hemmo miehineen lähti nyt postitoimistoon vieden postisäkit mukanaan. Postille ei ollut tullut mitään vahinkoa. Hemmokin sai paksun rahakirjeen ja pienen laatikon kovia rahoja.

Oli jo aamupuoli yötä, kun Hemmo joutui Ratulaan. Tapauksesta oli tullut tieto sinnekin, joten koko talon väki nousi Hemmolta tarkemmin kuulemaan.

Hemmo oli kertonut alusta loppuun koko jutun. Oli kertonut senkin, mitä Eenokki puhui murhapaikalla syyttäen Saulia. Hemmo lopuksi sanoi: "Tunnen mielessäni suopeutta Eenokkia kohtaan, jota vastoin vihani Saulia vastaan ei ole vähentynyt, vaikka nenässäkin hänellä kelkkani särkeminen tuntuu. Aina milloin vain pojat tekivät minulle ilkeyttä, oli alku Saulin. Uskon täydellisesti, että Saulin on alku tähänkin nyt tapahtuneeseen tekoon."

Emäntä veti vaistomaisesti kätensä rinnoilleen ristiin ja juuri kuin siunaten koko kyläläistenkin kohtaloa sanoi: "Nyt siitä maanvaivasta ovat ainiaaksi kyläläiset päässeet. Ennen sitä ensimmäistä vankeuttaan olivat metsissä kuin metsärosvot konsanaan tehden kaikenmoista pahaa. Varastivat lintuja pyydyksistä vieden kotiinsa syötäväksi. Eivät naurishalmeet, eivät marjapensaat säilyneet. Meillehän ne tässä yrittivät tehdä ilmeisen vahingon. Rupesivat joka päivä kulkemaan meidän vainiolla vaaraimia poimimassa. Eräänä päivänä tuo isäntä laittautui vahtiin, jolloin sen samaisen Saulin sai kiinni ja antoi tuntea vaaraimista esimakua ja uhkasi Eenokille antaa vasta. Tämän kostoksi nuo kirotut henget ajoivat meidän hevosen rimpiin, mihin kerkesi kuolla, ennenkuin saatiin tieto. Kaikeksi onneksi kuitenkin löytyi todistajia, että Sipo sai maksaa. Mutta ei toki niinkuin ihminen, kolmissa käräjissä saatiin käydä, ennen kuin Sipo tuomittiin meille maksamaan tuhat markkaa, mutta käräjäkuluja meni kaksi sen vertaa Sipolta."

— No kyllä niistä nyt on päästy, sanoi Hemmo lohduttavasti.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings