ENSIMMÄINEN LUKU.
Reading edition
Katovuosia oli ollut pitkä ajanjakso, niin että kahteenkymmeneen vuoteen ei ollut saatu yhtään täyteläistä vuotta. Korkeitten vaarojen kivisiin rinteisiin oli tullut siemeneksi kelpaavaa viljaa, kaikkina kesinä ei niihinkään. Kuitenkin ihmiset, tyytyen kohtaloonsa, toivoen aikaa parempaa, metsien ja järvien antimien varassa menivät eteenpäin kuten muinaiset esivanhemmatkin, jotka kaukaiseen pohjolaan ovat asumaan asettuneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa kesällä petäjänkuoren irti ollessa nyljettiin petäjistä kuoria isoihin levyihin, jotka, kun kaarnat puhdistettiin pois, levitettiin auringonpaisteeseen kuivumaan; kuivuessa kun kaarnan jäljelle kihosi pihkaherneitä, ne raavittiin pois ja vietiin johonkin katon alle kinkaan. Sillä tavalla kerättiin kesällä niitä petäjänkuorilevyjä koko vuoden tarpeiksi, ja useissa taloissa enemmänkin kuin vain tulevan vuoden tarpeiksi, sillä ne eivät pilautuneet toiseenkaan vuoteen mennessä. Olipa joissakin taloissa kymmenenkin vuoden vanhoja petäjänkuoria. Toinen leipäaine oli niin sanotut suolaheinät, joita kasvoi nuorissa halmeahoissa. Ne kun olivat kasvaneet täyden pituutensa eivätkä vielä kadottaneet kasvunuoruuttaan, leikattiin ne lyhteisiin, eikä niihin saanut tulla muita kasveja sekaan. Ne lyhteet kuivattiin ja pantiin kinkaan johonkin ladon yläosaan laitetuille orsille, johon eivät hiiret päässeet, sillä hiiret olivat niille nuorille suolaheinille tavattoman ahneet, jota vastoin petäjänkuoriin eivät koskeneet. Kaikissa isoissa ja pienissä taloissa oli huhmaret, joissa niitä suolaheiniä ja petäjänkuoria kesällä ja talvella tarpeen mukaan petkeleillä survottiin niin pieniksi, että ne sopivat myllyn tai jauhinkiven silmään. Se survominen ei taloissa kuulunut erityisesti kenenkään perheen jäsenen työksi, vaan siihen huhmaren ääreen oli asetuttava sen, joka kulloinkin muilta tehtäviltään jouti. Ja silloin kun jauhoilla oli kiire, täytyi vähemmän tärkeät työt jättää ja käydä huhmaren tai jauhinkiven ääreen sen, joka muun työnsä saattoi jättää toistaiseksi, oli se sitten talon isäntä tai talon ainoa neitonen. Neitoset lienevätkin tienneet sen survomisen ja jauhamisen etupäässä kuuluneenkin heille, koskapa isät ja äidit naimaiässä olevia poikiaan neuvoivat, että "älä katsele morsianta kirkkomäellä, vaan katsele sitä, jonka on huntu huutehessa, perä petkelen pölyssä".
Siten se aika edelleen meni, kun metsissä oli paljon riistaa ja järvissä kaloja, joten järvien ja metsien antimet olivat varsinaisena ruokana, että leipää oli vain nimeksi. Mutta kymmenvuosien kuluessa asutus lisääntyi, metsistä ja järvistä saalis rupesi niukkenemaan, joten yleinen köyhyys alkoi hiipiä lähelle. Kerjäläisiä rupesi ilmestymään kaikkiin kyliin, ja liikkuipa kerjäläisiä muista pitäjistäkin. Tämä kerjäläisliike kasvoi joka vuosi peloittavalla tavalla ja pääsi talvella 1867 ja 1868 huippuunsa. Kesä tuli vasta juhannuksen aikaan, ja sittenkin se oli niin kylmä ja sateinen, ettei saanut edes petäjänkuoria ja suolaheiniä kuiviksi, puhumattakaan muusta eloviljasta. Syksyllä tuli talvi syyskuun lopulla, joten syksykalastus jäi jään alle. Syksytalvesta jo ilmestyi kerjäläisperheitä, joita kyydittiin talosta taloon. Lapsia ja vanhoja rupesi kuolemaan taipaleilla viluun ja nälkään. Silloin tämän seutukunnan kunnat lienevät ensi kerran avunhuutoäänensä kohottaneet hallituksen korviin. Mutta monta lasta ja vanhusta kerkesi kuolla tielle, ennen kuin kuntain hallitukset saivat kuvernööriltä määräyksen, että kerjääminen kielletään. Kuntain on köyhät rajoitettava kyläinsä sisälle ja laitettava hoitolat, joihin valtion puolesta nimismiesten välityksellä jaetaan ruisjauhoja ja jäkäläjauhoja, joita viimeksi mainittuja on puoleksi käytettävä ruokaan. Tämä oli ilosanoma monelle köyhälle, kun kuulivat, että saadaan rukiista leipää, jossa vain puoleksi on lisäkkeitä. Uskoivat jäkäläjauhojenkin olevan erinomaisia lisäkkeitä, kun ne ovat valtion laittamia. Ei kulunutkaan monta päivää, kun Kaitasalmen kunnassakin oli neljä hoitolaa, joihin sijoitettiin koko kunnan köyhät. Niitä keräytyi satamääriä kuhunkin hoitolaan. Ne sijoitettiin yhteen tavalliseen talon pirttiin, sekaisin vanhat ja nuoret, miehet ja naiset ilman mitään järjestystä, ilman makuuvaatteitakin. Jauhoiksi saatiin Venäjältä tuotuja niinimattokuorisia, hoin sadan kilon painoisia kuleja, joissa jauhot olivat pilaantuneet ja kovettuneet koviksi; kirveellä hakkaamalla saatiin ne lohkotuiksi niin pieniksi, että palat sopivat huhmareen, jossa ne survottiin jauhoiksi. Jauhoissa oli muun lisäksi sinisiä homesyitä, jotka ehkä lienevät olleet myrkyllisiäkin. Niistä ja jäkäläjauhoista tehtiin leipää, ja särpimeksi keitettiin vesivelliä, johon sekoitettiin puoleksi jäkäläjauhoja. - Kun leipään ja samoin vesivelliinkin oli pantu suolaa tuntumaan asti, niin ensi päivänä se läpitsensä nälkiintyneestä tuntui herkulta. Mutta kun ei minkäänlaista rasva-ainetta, ei kalan eikä lihan kipenettäkään annettu, niin ruokahalu rupesi päivä päivältä vähenemään, ja yksi ja toinen sairastuikin, eikä kulunut kahta viikkoa, kun ensiksi sairastuneet kuolivat. Kun kuolemantapaukset rupesivat tihenemään, luultiin sen johtuvan siitä, että ihmiset kerjätessään nälässä ja pakkasessa olivat saaneet kuoleman syyn ruumiiseensa. Kuolevaisuus kuitenkin lisäytyi, niin että kaikkiin hoitoloihin oli laitettava alituiset lautojen sahaajat ja arkkujen tekijät. Ruumiit pantiin arkkuihin ja vietiin ulos ilman mitään puhdistusta kaikkine likoineen ja vaatteineen kirkolle vietäväksi. Ellei lisää olisi hoitoloihin tullut, niin niistä ensiksi tulleista olisivat hoitolat ennen pitkää olleet tyhjät. Talven kuluessa täytyi monen syödä viimeisensä, ja kun kerjääminen oli kielletty eikä mitään työansiota saatu, niin täytyi turvautua hoitolaan elämään tai kuolemaan. Kuolemaankin, jos Jumala niin salli.
Oli jo kevätpuoli talvea, kun Piilimäenkin pienen uudistalon asukkaat olivat syöneet viimeisensä eilen illalla iltasekseen, niin että aamiainen oli saatava hoitolasta. Aamuauringon paistaessa vanhukset kyynelsilmin lukitsivat rakkaat ovensa toivoen vielä kerran saavansa avata ne. Ukolla oli kantamus makuuvaatteita selässä, ja emännällä oli kainalossa käärö, jossa oli pieniä taloustarpeita ja viimeiset suolat. Pienen peltotilkun yli tultaessa vanhukset seisahtuivat katsomaan kotiaan, jonka akkuna aamuauringon säteistä loisti lämpimästi kutsuen asukkaita palaamaan takaisin. Pyyhkäisten kyyneliä silmistään ja kasvoiltaan he kääntyivät lähtemään.
Lapsia oli heillä vain yksi poika, jonka ikä lähenteli kymmentä vuotta. Papin antama nimi oli pojalla Hemming, mutta isä ja äiti olivat ruvenneet kutsumaan Hemmoksi, ja se oli vakaantunut pojalle ainaiseksi nimeksi. Hemmolla oli isän tekemä pieni kelkka, jolla se päiväkaudet laskea körräsi mäkeä. Niinpä nytkin, kun Hemmo oli kuullut lähdöstä, oli hän ennen muita liikkeellä; hän oli Piilimäen rinteessä mäen laskussa, josta sitten lähti vanhustensa mukaan työntäen kelkkaansa edellään.
Lepakko oli sen hoitolatalon nimi, jonka piiriin Piilimäki kuului. Oli jo iltaan kallistumassa päivä, kun Piilimäen asukkaat saapuivat Lepakkoon, jossa saivat ensimmäisen ruoka-annoksensa. Emäntä pussistaan lisäsi velliin suolaa, ja ukko puukkonsa päällä penkillä hienonsi suolanrakeita, joita hieroi leipäänsä. Syömästä päästyään ukko liitti kätensä ristiin ja hartain mielin sanoi: "Kiitos Jumalalle. Kunhan tämmöistäkään ruokaa pään polveksi riittänee, niin hätä on hukassa."
"Ehkäpä tätä toki riittänee, kun armollinen keisari on niin määrännyt, ja Jumala meitä terveenä pitää," sanoi emäntäkin, sitten liitti kätensä ristiin ja näkyi hiljaa puhuvan muutamia sanoja; huulet vain liikkuivat. Sitten hän kääntyi Hemmoon, joka nuoli kuppinsa laitoja, — näkyi käyneen ruoka vähäksi. Sen nähtyään äiti lohduttavasti sanoi: "Sinulla näkyy käyneen ruoka vähäksi kuten meilläkin isän kanssa, mutta onhan nyt jo iltapäivä, iltaisen aikana ne antavat meille lisää. Lue nyt Isämeitä Jumalalle kiitokseksi, kun olet saanut syödä." Poika liitti kätensä ristiin ja kelkkeällä lapsen äänellä luki Isämeidän. Kaikki sairaatkin taukosivat valittamasta ja pörhistivät korvansa kuulemaan pojan lukua. Kun Hemmo oli lopettanut lukunsa, niin äiti hartain mielin sanoi: "Näin se Jumala voi antaa meille jokapäiväisen leivän, kun rukoilemme sitä Jumalalta. Armollinen keisari, joka on Jumalan asettama, on poistanut hätämme."
Hemmo pyöritti sormea suussaan ja kysyi: "Käykö se keisari milloinkaan täällä, että minäkin näkisin?"
"Emme tiedä, käykö se ja milloin", sanoi Hemmon äiti ja lähti ruoka-astioitaan puhdistamaan talon keittiöön.
Liisa oli Hemmon äidin nimi, ja isän nimi oli Hiski. Papilta isä oli saanut nimen Hesekiel, mutta oli häntä jo nuorena ruvettu kutsumaan Hiskiksi, ja se nimi jäi koko iäksi.
Nyt maaliskuun kauniina päivänä oli ovea auki pitämällä tuuletettu huonetta, joten nyt Hiskin ja Liisan tultua ei huoneessa ollut sanottavasti katkeraa hajua, joten Hiskin ja Liisan mielissä tuntui vakautuvan jatkuva onnellisuuden toivo. Tämä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Päivä rupesi kallistumaan iltaan; Liisa parin muun terveen naisen kanssa sai määräyksen puhdistaa sairasten aluksia tulevan yön varalle. Tämä työ oli sellaista, jota Liisa ei ollut ennen tehnyt eikä osannut uskoa koskaan joutuvansakaan tekemään. Ei kestänyt kauan, kun Liisa juoksi ulos oksentamaan äsken syömänsä ruoan; ja hän tuli niin heikoksi, että täytyi painautua huoneen loukkoon pitkäkseen, ja Hiski sai käydä Liisan sijaan. Iltaista syödessä Liisalle ei ruoka enää maistunut, täytyi syödä väkisin minkä söi.
Tuleva yö oli levoton. Sairaat hourailivat, mikä kiroili, mikä siunaili. Huoneessa ilma pilautui aivan sietämättömäksi. Liisa ja Hiski pitivät ovea raollaan saadakseen siten raitista ilmaa, mutta sairaille tuli vilu. Kaksi vanhaa miestä nousi uunille. Ne huomenaamuna päivän valjettua laskettiin kuolleina alas. Tuotiin arkut, joihin ne kaikkine likoineen ja päällä olevine vaatteineen kutjautettiin kuin jotkut halpa-arvoiset elukat, ja kannettiin ulos kirkolle vietäväksi. Järjestyksen valvoja vain merkitsi kirjoihinsa vainajain nimet papille ilmoitusta varten.
Hiski ja Liisa nyt hoitolan isännältä rukoilivat kymmentä naulaa jauhoja, jotta voisivat mennä kotiinsa, kerjäämällä taloista luulivat saavansa petäjänkuoria sekaan. Jauhoja ei annettu, sanottiin, ettei saa syrjään antaa.
Liisa ja Hiski saivat paikkansa ovensuussa, joten, vaikka oven auki pito yöllä oli kielletty, oli sievä pujahtaa yölläkin ulos saamaan raitista ilmaa keuhkoihinsa. Siten mentiin päivästä toiseen varsinaisesti sairastumatta. Ja kun joka päivä sattui kuoleman tapauksia, niin Hiski ja Liisa rupesivat toivomaan hoitolan tyhjenemistä. Mutta kun joka viikko tuli monihenkisiä perekuntia sijaan, niin hoitola pysyi aina täynnä. Ruoka, mitä annettiin, ei ollut terveellistä kenellekään, se rikkoi vatsan ensi päivinä, josta oli seurauksena heikontuminen ja kaatuminen sairaaksi. Hemmo se oli koko hoitolan asukkaista tervein. Hän päiväkaudet aamusta iltaan kelkkoineen körysi ulkona hakien mäkeä, mistä vähänkään nikaraa löysi. Lunta kasaamalla aina mäkensä niskalle hän suurensi mäkeä – ja huiluvee alas muutamia metrejä! Taas ylös ja uusi lähtö. Kun tuli ruoka-aika, Hemmo punoittavin poskin tuli kuin työstään, ryyppi vellinsä, söi leipänsä kuin mies ja taas lähti. Iltasella nukkui äitinsä viereen ja heräsi aamulla vasta auringon paistaessa, jolloin oli uusi kiire päästä kelkkansa kimppuun.
Hiski ja Liisakin kauan taistelivat tautia vastaan syömällä vain vähän sitä epäterveellistä ruokaa ja sekoittamalla siihen suolaa, mikä poisti nälän hiukaisun. Kuitenkin, kun kuukausiin ei saanut veroakaan ruumista vahvistavaa rasvapitoista ruokaa, niin murtava heikkous hiipi luokse ja viimein voitti. Hiski kuoli kuukauden oltuaan hoitolassa Liisan ollessa vielä terveenä, joten Hiski sai ystävällisen hoidon viimeisinä hetkinään. Hiskin kuoltua Liisa toisten avustamana kantoi ruumiin karjakartanon puoleen, missä pesi ja puki puhtaisiin, joten Hiski oli ainoa lähtijä, joka puhtaisiin puettuna nostettiin arkkuun ja puhtailla peiteltiin, kuten paikkakunnan tapa oli, vaikka siihen meni Liisan ainoa lakana.
Liisa koetti keväistä ilmaa käyttää hyväkseen tautia vastaan päästäkseen kesään pyytämään kaloja, siten saadakseen ravitsevaa ruokaa, mutta juuri kesän kielessä toukokuussa hänkin sairastui ja kuoli. Kun kaikki Kaitasalmen kunnan hoitolat olivat järvien takana, joten kelirikon aikana ei saatu ruumiita kirkolle, niin kasautui niitä kaikkiin hoitoloihin. Helluntaiksi sulivat kuitenkin järvet, joten kaikista neljästä hoitolasta oli kaikki ruumiit tuotu kirkolle. Nyt helluntaipäivänä oli Kaitasalmen kirkon edustalla kolmatta sataa ruumista yhdessä rivissä vierekkäin ladottuina, sekaisin isot ja pienet arkut. Helteiseen ilmaan höyrysi siitä rivistä sietämätön haju, että nenäänsä tukkien ihmiset kulkivat sen sivu ja pakenivat kuin ruttoa. Hemmo kuitenkaan ei pelännyt hajua. Oli äitiään seuraten tullut kirkolle ja istui nyt äitinsä arkun pääpuoleen, mistä arkun kannen raosta voi nähdä äitinsä kasvot. Puukollaan vuoli vielä kannen rakoa suuremmaksi nähdäkseen äitinsä sammuneet silmät.
Hemmo toivoi, että Jumala herättäisi hänen äitinsä vielä kerran näkemään häntä. Olihan äiti aina sanonut, että Jumala antaa kaikkea, mitä häneltä rukoilee. Hemmo aina pyyhki kyynelet silmistään ja katsoi äitinsä syvään painuneita silmiä, milloin ne aukeavat ja kirkastuvat häntä katsomaan. Luki aina Isämeidän ja muitakin lukuja, mitä aapeluksesta oli ulkomuistiin oppinut, ja mielessään kaipasi, miten hän osaisi niin rukoilla, että Jumala kuulisi hänet ja herättäisi äidin silmät. Siten kului koko jumalanpalvelusaika. Se oli jo paljon, että sai nähdä äidin kasvot vaikka nukkuneenakin.
Kun rovasti kirkossa lopetti helluntaisaarnansa, otti hän viereltään ison paperiluntan, jonka avattuaan hartain mielin lausui: "Tehdään nöyrä ja sydämellinen kiitos, että Jumala on viisaudessaan ajallisen kuoleman kautta täältä elosta pois kutsunut - -." Sitten siitä paperiluntasta luki kolmatta sataa nimeä elinvuosineen, kuukausilleen ja päivineen. Sen loputtua laski paperivihkon käsistään, päänsäkin hieman kallistain luki vanhan virsikirjan värsyn: "Ajall’, joll' emme ajattele, tulee meill’ tuoni vieraaks. Ei hän torvella soittele, kun meitä tahtoo teuraaks. Nuolet kovat ammutt' ovat, ne kaikki maahan kaataa. Vanha ja nuor', pieni ja suur' ei niitä välttää taida."
Kun kaikki kirkonmenot olivat loppuneet ja ihmiset neniään tukkien kiirein askelin menneet tiehensä, ilmestyi suntio kirkon edustalle hihnalla jäljessään vetäen multalaatikkoa, jossa oli pieni lapio. Rovasti seurasi perässä. Ja kun olivat tulleet sen arkkurivin päähän, suntio jätti laatikkonsa jukon kädestään ja nähtyään Hemmon siellä arkkurivin vieressä istumassa kiirehti sinne. Tarttui poikaa nutun kaulukseen ja vihaisesti sanoen: "Pois siitä, saat multaa korvillesi", kiskaisi pojan ylös ja vei syrjään. Sen tehtyään palasi multalaatikkonsa luokse. Silloin rovasti otti lapion käteensä. Laatikosta otti siihen multaa niin paljon kuin siinä pysyi ja sanoen:
"Maasta olette te tulleet", hurautti sen lapiollisen arkkurivin päälle. Ja kun kolme lapiollista oli rovasti niistä jalkainsa sijoista hurahuttanut multaa, niin suntio sai multalaatikon vetää arkkurivin sivua sille rajalle, johon ei ensi sijalta viskattu multa ollut yltänyt. Silloin alkoi sama temppu kuin alussakin. Ja tätä tekoa tehden, kun arkkurivi oli päästä päähän saatu mullatuksi, rovasti lähti kirkkopukuaan viemään sakastiin, ja suntio lähti laatikkoansa lapioineen vetämään kellotapulin eteiseen toisen tarpeen varalle.
Nyt arkkurivin lähettyville ilmestyi kymmeniä hevosmiehiä, jotka kärryjen lava-aisoille poikittain lastasivat niitä tasakantisia ruumislaatikoita viedäkseen hautuumaalle. Muuta surusaattoa tälle kolmatta sataiselle ruumisjonolle ei ollut kuin Hemmo. Hän hyppäsi niille rattaille, mihin äidin arkku nostettiin. Kyynelsilmin hän katsoi siinä vielä äitinsä kasvoja, joiden silmäkuopat olivat melkein täyttyneet rovastin antamasta mullasta. Haudalla oli surusaattoa yhtä vähän kuin matkallakin. Ei näkynyt kyyneleisiä silmiä, ei kaipaavia kasvoja muilla kuin Hemmolla.
Haudankaivaja oli talven kuluessa laittanut omituisen nälkähaudan, jossa aina oli avoin hauta kymmenille ruumiille. Se kun tuli täyteen ruumiita, niin vereksestä maasta loi mullan niitten päälle, joten taas uusille tulokkaille syntyi hauta. Niinpä oli nytkin hauta niin iso, että puolet ruumiita sopi hautaan, joitten päälle oli luotava vereksestä maasta multa, joten viimeisille syntyi hauta.
Hemmon äiti pääsi nyt ensi kerralla hautaan. Hemmo sai hautuumaan aidasta irroitetuksi seipään, jonka pisti äitinsä arkun päähän pystyyn, ja pyysi haudankaivajaa säilyttämään sen pystyssä. Haudankaivaja pyhästi lupasikin sen pojalle ja sanoi: "Mielelläni sen säilytän, kun se on ainoa merkki tässä toista tuhatta ruumista sisältävässä nälkähaudassa. Olethan sinä kelpo poika, joka tahdot muistaa äitiäsi."