SISÄLLYS:

I. Ensimmäiset kokemukseni. II. Jässi III. Toivoja IV. Toivot huonosti toteentuvat V. Muita mutkia VI. Kirkolliset ja uskonnolliset olot VII. Susivouti VIII. Muutoksia IX. Vaimonotto X. Outoja uutisia XI. Uusia tuttavia XII. Piispanluku XIII. Ränkinaula XIV. Markkina-matkani XV. Me muutamme pois XVI. Vanha tuttu XVII. Se toinen XVIII. Kipeä hevoseni XIX. »Dobra haraschoo!» XX. Ensimmäiset kyytimieheni XXI. Emäntä-isäntä XXII. Tohtori ja vaalimies XXIII. Kestikievarin isäntä XXIV. Säästäväinen mies XXV. Kellomestari XXVI. Me muutamme takaisin XXVII. Kosto XXVIII. Se toinen taas XXIX. Loppumuistelmia

Ensimmäinen luku.

ENSIMMÄISET KOKEMUKSENI.

Tietysti minä olin syntynyt ja kasvanut hyvän aikaa, ennenkun ulkomaailmasta huomasin mitään. Syntymisessäni ei liene mitään erinomaista ollut, koska ei siitä ole minulle mitään kerrottu, se vaan, että olin kovasti parkunut. Vanhempani olivat tahtoneet, että heidän esikoisestaan tehtäisiin Sephanias, mutta enoni, joka oli isäkummina, oli sanonut: »Sakeuksena tämä täältä palaa», ja niin olen nyt Sakeus. — Ensimmäinen havaintoni oli semmoinen, että viheriäisellä kedolla käveli edelläni pikkunen, sangen vääräsäärinen poika. Hänellä oli yllä tummanvärinen santelitakki, mutta ei mitään housuja. Siinä asussa kävellä veivasi hän edelläni, vetäen perässänsä rukiin-olkea, tähkäpuoli jäljessä. Sitä tehdessään hän ehtimiseen äänteli: »kut, kut, kut», joista joka toinen »kut» oli koroton. Minä koetin mennä perässä minkä voin, ja tavottelin tähkää kiinni. Tuo oli minusta niin hauskaa, että nauroin niin paljon kuin voin.

Huomioni oli silloin vielä niin pieni, etten tuona ensimmäisenä havaintoni hetkenä arvannut pitää missään arvossa sitä kaunista nurmikenttää, jossa kävelimme, enkä sitä mahtavaa virtaa, joka aivan lähitsemme luikerrellen juoksi avarien ja lainehtivien viljavainioiden halki, muhkeain talojen ohitse.

Muistavammaksi tultuani kyselin vanhemmiltani, missä ijässä silloin olin, ja sain heiltä tietää, että olin kohta täyttänyt kolmannen ikävuoteni. Tuo santelitakkinen leikkitoverini oli jo viidennellä, mutta hän, raukka, oli kovin kivuloinen, ja siitä hänellä nuot väärät sääret ja pienikasvuisuus.

Mauno — se oli pojan nimi — tuli sittemmin pitkäksi aikaa kumppanikseni. Hän oli rikkaan talon ainoa poika, minä taas ensimmäinen köyhien vanhempieni kuudesta lapsesta. Isälläni ei ollut mitään muuta elinkeinoa kuin kättensä työ tavallisessa talonpojan maatyössä. Mutta mitäpä silloin vielä ymmärsimme mikä väli on köyhyydellä ja rikkaudella. Vanhempani asuivat niillä piirteillä kauvan aikaa ja sekin edisti laillaan yhdessäoloamme.

Molemmat vaurastuimme samassa suhteessa ruumiin kuin iänkin puolesta. Kun olimme sen verran kummassakin edistyneet, että kykenimme mäenlaskuun, oltiin siellä ahkerasti, ja se näkyi Maunon huonolle terveydelle tekevän hyvää. Avaran ja tiheän kylän läpi juoksevan joen törmissä ei ollut niin jyrkkää, korkeaa ja juonikasta kohtaa, josta emme laskeneet toisella suksella, niin oppineiksi olimme tulleet pitkällisen harjoituksen kautta. Äitini torui usein minua, kun kulutin vaatteitani, mutta kun Mauno tahtoi minua kumppanikseen, unehtuivat useinkin äidin torat ja mäkeen sitä vaan mentiin. Pappilan törmä oli kaikista laskupaikoista korkein ja paras, varsinkin kun alotettiin jokitörmällä olevalta kellarin katolta. Mutta pappilan herrasväki ei suvainnut siitä laskea, sillä siihen kokousi silloin paljon kylän poikaviikareita. Vaikka tiesimme aivan hyvin, etteivät pappilaiset salli siitä laskettavan, otimme kuitenkin siitä välisti oikein aika huiluja, ikäänkuin varastamalla.

Eräänä iltana menin Maunon kanssa pappilan väentupaan. Siellä oli paljon ihmisiä, jotka iloisesti jutellen tekivät käsitöitä. Mitään pahaa aavistamatta, yhdyimme me joukkoon. Yht'äkkiä tarttui takaapäin vahva miehen käsi tukkaani. Samassa kohosin minä maasta ylös ja menin sitä kyytiä ulos: portaille päästyä tipautettiin minut porrasten päähän. Siinä kun töllistin portaille, oli vastassani pappilan isäntärenki, joka sanoi kolkolla äänellä: »menepäs vasta mäkeen!» — Se oli rangaistus kellarin katolta laskemisesta. Mauno paheksui tuota tekoa niin, että hän rupesi täyttä kurkkua itkemään, vaikkei hänelle mitään pahaa tehty. Me lähdimme kotiin ja minä koin lohduttaa Maunoa, mutta hän ei voinut tyyntyä kaukaan aikaan, niin syvästi loukkasi se hänen kunniantuntoansa.

Vaikka asiat olivat niin, menimme kuitenkin muutaman viikon kuluttua jälleen koettamaan. Ollen hidaskulkuisempi, jäi Mauno mäen alle odottamaan, ja minä menin onneani koettelemaan. Juuri kun minä pääsin kellarin harjalle toisen sukseni kanssa, ilmestyi portille eräs herra, joka näytti minulle jotain puhuvan. Minä en joutanut pitkin kuuntelemaan, vaan lähätin itseni alas ja menin mäkeä niin että korvissani vinkui, sillä minä pelkäsin saavani pahemmin tukkaani kuin viimeksi. Olimme jo vastakkaisella jokitörmällä täydessä paon touhussa, kun herran luo ilmestyi eräs pappilan piioista ja huusi: »Älä mene, Sakeus, tule vielä laskemaan! Herra haluaa katsoa kuinka sinä lasket.» Kun minä kuulin, että nyt on hyvä lupa, palasin heti takaisin kellarin katolle; herra ja piika tulivat lähelleni. »Laskekaa nyt mäkeä, herra sanoo olevan hauskan sitä katsella», kehotti piika.

Nyt aloimme laskea hujautella, mutta Mauno ei pysynyt pystyssä niin hyvin kuin minä. Tovin aikaa laskettuamme, käski piika minun tulemaan herran luo. Tämä pisti kätensä taskuun, otti sieltä kourallisen vaskirahoja ja antoi ne minulle. Piika selitti rahat annettavan minulle sen vuoksi, kun minä olen niin uljas mäkeä laskemaan. Minä kiitin. Sitten kysyin piialta: »onko tuo herra mykkä?» »Ei ole, mutta hän ei osaa puhua suomea.» »No, onpa kumma, kuin ei hän osaa, ja minäkin osaan», arvelin minä. Herra ja piika vaihtoivat muutamia outoja sanoja keskenänsä, jonka tehtyä herran suu vetäysi nauruun; kaiketi piika tulkitsi hänelle minun arveluni kieliseikassa.

Kun Mauno näki minulle annettavan niin paljon rahaa, purskahti hän taas täyttä kurkkua itkemään. Herra tarjosi hänellekin vaskirahoja, tyydyttääksensä häntä, mutta Mauno ei ottanut niitä vastaan. Koetettiin tyynnyttää häntä ja herra koki piian kautta selittää, ettei hänelle ole mitään vääryyttä tapahtunut. Kun oli vähän tyyntynyt, sanoi Mauno itkunsa seasta:

»En minä sitä itke, kun en mitään saanut, vaan sitä, kun Sakeus sai niin paljon lantteja ja kun häntä ei tukasta revitty, vaikka laskimme kellarin katolta mäkeä.»

Piika tulkitsi Maunon sanat ja herra taputti häntä päähän ja puristaen kaiken suomenkielensä sanoi: »paljo hyve poike, paljo hyve poike».

»Saammeko vastakin, Mauno ja minä, laskea mäkeä kellarin katolta?» pyytelin minä.

»Saatte, kun ette vaan kokoa kovin paljoa kylän poikasia ympärillenne», selitettiin meille.

»Eikö minua enää viedä tukasta kohona?» kysyin vielä, sillä tahdoin turvata vielä tukkanikin.

»Ei ole siitä enää pelkoa, kun vaan kiltisti laskette mäkeä», vakuutettiin jälleen.

Nyt lähdimme kiitellen pois, ottaen vielä mennessämme kelpo huilun. Hei! Mieli oli nyt niin hyvänä: rahaa oli taskussa ja etuoikeus kellarin katolta laskemiseen.

Välillä tarjosin kourakaupalla puolia rahoistani Maunolle, mutta hän ei ottanut niistä äyriäkään, sanoihan vaan: »sinä ne paremmin tarvitset ja sinunhan ne ovat ansaitsemasikin».

Silloin olin rikkaimmallani mitä elämässäni koskaan olen ollut. Ei mitään velkaa, ei mitään menoja, enkä ollut vielä joutunut kavalain maailman veijarien käsiin.

Eihän muuta. Minä menin suoraa päätä rahoineni äidin luo. »Katsokaapa, äiti! Onpa mäenlaskustakin jotain hyvää, sillä nämät rahat olen sillä ansainnut», sanoin riemastuksissani, ojentaen rahat äidille.

»Todellako?» kysyi äiti hämillään.

»Todella; kysykää vaan pappilan piika Annalta tahi herralta, joka ne antoi, — paha vain, ettei hän osaa puhua», selitin minä.

»Vieras herra on hyvä, sen näen, ja kyllä hän myös puhua osaa, vaikka toista kieltä», sanoi äiti.

»Onko hänellä sitten kaksi kieltä?» kysyin ällistyneenä.

»Ei hänen suussaan ole kahta kieltä, mutta hän ilmoittaa ajatuksensa toisenlaisilla sanoilla kuin me, ja semmoista puhetapaa sanotaan myös kieleksi», sanoi äitini naurahtain. Se selitys tyydytti minua, ja nyt ymmärsin minkätähden herra ja piika vaihtelivat outoja sanoja keskenään.

»Saankos, äiti, käydä vastakin Maunon kanssa mäkeä laskemassa pappilan kellarin katolta joelle, kun me saimme luvan siitä laskea?» rohkenin nyt pyytää äidiltä.

»Mauno on siivo poika ja liikkuminen ulkoilmassa tekee hänen heikolle terveydellensä hyvää; sen vuoksi saat kyllä hänen kanssaan käydä», sanoi äiti.

Voi kuinka hyvin nyt kaikki asiat kävivät; heti juoksin Maunolle ilmoittamaan ilosanomaa.

Siinä meidän piirteillämme asui vanhempiensa kanssa huonemiehenä eräs Maunoa ja minua vähän vanhempi poika, jota pahan luontonsa vuoksi jo aikaisin ruvettiin nimittämään »Piukka-Jaakoksi». Hän oli erinomaisen pahaluontoinen ja haki joka tilaisuudessa riitaa ja tappelua toisten poikasien kanssa. Hän ei koskaan saattanut puhua siivolla ja sättimättä, ja kaikille toisille poikasille oli hänellä pilkka- ja haukkumanimet. Mutta jos joku rohkeni hänelle muistuttaa pikkusenkaan Piukka-Jaakosta, tunsi muistuttaja kohta korvapuustin kihisevän korvuksillaan. Parhaalla tuulellakaan ollessaan ei hän puhunut muusta kuin siitä, kuinka hän senkin ja senkin pieksi ja löylyytti. Noita urostekojaan kertoi hän vanhemmillensakin, eivätkä he koskaan häntä niistä nuhdelleet, vaan pikemmin mielistyivät niihin.

Tuo Piukka-Jaakko tuli nyt ainaiseksi vastukseksi Maunolle ja minulle mäenlaskussamme. Jos kuinka salaa koetimme sinne mennä, piti Piukka-Jaakko aina varansa, niin että hän oli siellä samassa kun mekin. Hän teki kaikkea ilkeyttä ja kiusaa. Jos hän oli mäen päällä, polki hän meidän suksiemme päälle alas lähtiessämme tahi töytäsi meidät kumoon. Mäen alla ollessaan pani hän sauvansa ladulle poikkipuolin, ja kun kohdalle tulimme, kieppasi hän meidät kumoon. Me pyysimme hänen olemaan siivolla, mutta siitä yltyi hän vaan pahemmaksi, lasketellen suustaan rumia sanoja.

Eräänä kertana olimme taaskin mäenlaskussa ja Piukka-Jaakko tuli myös. Ensi työkseen kaasi hän Maunon kovin pahasti mäessä. Mauno rupesi itkemään ja sanoi: »Kumma kun tuo riiviö ei koskaan saata olla siivolla!»

»Mitä sinä puhut?» sanoi Piukka-Jaakko ja löi samassa Maunoa. Tuo teko kävi niin kunniantunnolleni, että heti paikalla tartuin kaksin käsin Piukka-Jaakon tukkaan. Siinä tuli kova ottelu, mutta kun vastustajani oli vanhempi ja harjaantuneempi minua, sai hän vihdoin minut alleen ja sitten hän suksen sauvalla huimi meitä molempia niin ettemme tienneet missä olimmekaan. Kun viimeinkin toivuimme, oli Piukka-Jaakko jo mennyt. Mauno ei itkenyt enää yhtään, sillä hän sääli vaan minun tilaani, joka olin muka tullut hänen tähtensä muokatuksi. Mutta minä itkin vielä kauvan, itkin, kun vääryydellä on niin iso valta. — Kuhmuisilla ja verisillä kasvoilla mennä nyrryttelimme sitten kotiimme, jossa vanhemmillemme piti kertoa koko tapaus. He kielsivät meitä pitämästä seuraa Piukka-Jaakon kanssa ja siitä hetkestä kartoimme häntä niinkuin ruttotautia, mutta mäenlaskummekin piti uhrata siksi vuodeksi.

Maunon kotona olin minä usein. Maunon vanhemmat pitivät minusta paljon, siksi kun Maunokin piti. Usein hän jakoi ruoka-osansa minun kanssani, niin mieltynyt hän oli minuun; tuntuipa siltä, ettemme voisi toisittamme koskaan toimeentulla.

Mauno oli jo niin virkistynyt, että hän alkoi kyetä hevosta jälkiin ajamaan, vaikkei hän ollut vasta kuin kymmenennellä. Pienestä poikanulikasta alkanut monivuotinen ulkoilmassa mähkiminen oli suuresti vaikuttanut häneen, mutta ei tuo ainoa tarjona oleva apukeino voinut kumminkaan oikaista hänen vääriä sääriänsä eikä ohentaa hänen paksuja, törselöisiä huuliansa ja liian isoa konttista päätänsä.

Vanhempani muuttivat puolen pitkän virstan päässä olevaan torppaan huonemiehiksi ja minä tietysti heidän muassaan. Torppa oli juuri sen tien vieressä, jota Mauno kulki hevosta ajaessaan. Joka metsäreissulla kävi hän minua tervehtimässä.

Erään talvipäivän aamuna oli oikein aika pakkanen. Mauno tuli nytkin meille ja iso pystyvalkea paloi takassa. Minä otin heti Maunoa kädestä kiinni ja vein hänet lämmittelemään. Mauno otti kintaat pois käsistänsä ja avasi takkinsa, saadaksensa paremmin lämmintä. Minä istuin häntä vastapäätä ja katselin hartaasti.

»Voi herranen aika, kun tuolla Maunolla on noin rumat huulet ja väärät sääret», sanoa mällistin minä yht'äkkiä, katsoen häntä silmiin.

Mauno lipasi sukkelaan kielellään huuliansa, loi sääriinsä, minuun ja äitiini surullisen silmäyksen ja lähti heti pois.

Maunon mentyä sanoi äiti: »Sinäpä nyt olit oikein ajattelematon, kun semmoisia puhuit».

»Enhän puhunut mitään väärin», puolustin itseäni.

»Miksi sanoit, että Maunolla on rumat huulet ja väärät sääret?» kysyi äiti.

»Ovatko ne teidän mielestänne sitten kauniit, äiti?» vastasin.

»Eiväthän ne juuri ole.»

»No silloinhan puhuin totta.»

»Ei ole aina tarpeellinen totta puhua.»

»Pitääkö minun opetella valehtelemaan?»

»Ei juuri niinkään. Totta meidän pitää puhua semmoisissa tiloissa, joissa lähimmäisen etu sitä vaatii, mutta semmoisen totuuden voipi aivan hyvällä omallatunnolla jättää sanomatta, josta lähimmäisellemme on vahinkoa ja mieliharmia. Mitä luulet Maunon ajattelevan tuosta puheestasi? Hän itsekin kyllä hyvin tietää, ettei hän ole kaunis ja kun hän sen muilta kuulee, loukkaa se kovin hänen tuntoansa.»

Nyt huomasin, että olin Maunoa syvästi loukannut. Voi kuinka mielelläni olisin antanut vaikka yhden sormen kädestäni, kun vaan olisin saanut hänet hyvitetyksi. Minä kuljin joka päivä ulkona katselemassa, eikö Maunoa näkyisi tulevaksi, mutta häntä ei vaan näkynyt, ja äiti sanoi: »Nyt sen näet». Minä en saanut moneen yöhön unta silmiini, niin huoletti ajattelematon puheeni minua. Tuskissani tartuin äitini kaulaan ja sanoin: »Enhän minä, äiti kulta, sitä pahassa tarkoituksessa tehnyt».

Kahden viikon kuluttua tuli Mauno. Minä juoksin häntä vastaan ja vedin häntä kädestä huoneeseen. Siellä vedin kintaat pois kädestänsä ja takin päältänsä ja vein hänet lämmittelemään. Sitten tartuin häntä kaulaan ja sanoin: »Anna anteeksi, Mauno kulta, minä olen loukannut sinua».

»Eihän se ole minun oma syyni», sanoi Mauno surullisesti.

»Niin, eihän se ole sinun syysi. Jumala meille kaikille kaikki antaa — annathan minulle anteeksi, Mauno kulta; — minulla on ollut niin ikävä sinua, etten ole paljon nukkunutkaan», hoin minä hänelle.

Silloin Mauno laski kätensä käteeni ja sanoi: »Ollaan ystävykset niinkuin ennenkin», ja hänen muodottomat kasvonsa kirkastuivat. — Voi kuinka minun oli nyt hyvä olla.

Toinen luku.

JÄSSI.

Siihen aikaan koettiin saavuttaa kunniaa raamatun läpilukemisella ja niitä ei ollut vähän, jotka voivat kerskata sen tehneensä kolmeen kertaan. Mutta tuohon uskonnollisten kirjain alinomaiseen lukemiseen kyllästyttiin ja väliaikoina koetettiin hakea huvitusta minkä mistäkin. Iäkkäämpi nuoriso kulki pyhäiltoina tanssipaikoissa ja kylissä, mutta poikasilla ja tyttösillä ei ollut niihin lupaa mennä. Meidän oli luettava jumalan sanaa. Vasta kun olimme lukeneet sitä vanhempaimme määräämän ajan, annettiin meille lupa mennä ulos. Jos oli talvi, mentiin mäkeen, ja siihen kyllästyttyämme mentiin jonkun talon tupaan tahi saunaan kätkökivisille tahi ihmetuolisille. Kesäisinä aikoina juostiin leskeä tahi lyötiin pallia. Mutta kun vaan Jässi oli maissa, silloin jäivät kaikki leikit ja kisat siihen, ja kaikin kokoonnuttiin hänen ympärillensä, sillä hän oli lasten suurin ilo ja hupi.

Tuo Jässi oli kummallinen mies. Ei kukaan tiennyt mikä ja mistä hän oli. Vanhat vaan muistivat, että hän oli nuorena ja kauniina miehenä tullut kylään. Mitään muuta nimeä ei hänellä ollut kuin Jässi. Me lapset pidimme tuota Jässi-nimeä tavallisena ristintänimenä ja erään kerran väitin minä kivenkovaan, että muitakin Jässejä löytyy maailmassa, mutta jäljestä päin tulin huomaamaan, että Jässillä ei ollut kaimaa.

Heti kylään tultuansa havaittiin hän umpi- ja salamieliseksi. Hän ei ollut osoittanut mitään halua maantyöhön niinä muutamina vuosina, joina hän oli ollut kylässä palveluksessa. Väliin ei hän tehnyt millään uhalla minkäänlaista työtä, seisoi vaan päiväkaudet yksissä paikoin, selin muihin ihmisiin. Silloin ei kukaan voinut katsoa häntä silmiin, sillä hän pyörähti aina selin. Ja jos ei se auttanut, niin löi, puri ja kynsi hän niinkuin villipeto. Aikojen kuluessa oli tuo tapa tullut niin yleiseen tunnetuksi, ettei kukaan uskaltanut häiritä Jässiä sillä tuulella ollessa. Siinä seisoi hän päiväkaudet, pää alaspäin riippuvana ja kallellaan. Mutta jos joku onnistui salaa näkemään hänen kasvoihinsa, havaitsi hän kyynelpisarain säännöllisesti valahtelevan hänen kalpeita kasvojansa myöten; myös hänen hartiansa värisivät silloin.

Hän ei koskaan käynyt lukukinkereillä. Ripillä ei hän myös käynyt; eikä hänellä ollut minkäänlaista kirjanlappua, josta olisi saatu tietää mikä hän oikeastaan on. Että hän kuitenkin oli yksi niistä, jotka olivat tarkoin lukeneet kaiken saatavissa olevan kirjallisuuden, nähtiin siitä, ettei ollut sitä raamatunlausetta, jota hän ei tiennyt, missä kirjassa, luvussa ja kuinka mones värsy se oli. Virsikirjan tunsi hän niin tarkkaan kuin viisi sormeaan. Jos hänelle sanottiin vaikka minkä virren alku, sanoi hän kohta sen numeron, jos numero, sanoi hän virren alun ja montako värsyä siinä on. Katekismus oli hänellä myös tarkassa muistissa raamatunlauseineen.

Kirkossa kävi hän ahkerasti, mutta hän tuli sinne vasta silloin kun pappi oli minävaivaisen lukemisen lopettanut. Silloin hiipi hän ovipenkin perään ja peitti ryysyillään päänsä ja kasvonsa, jonka vuoksi hän näytti jonkunmoiselta ryysyko'olta. Kun pappi oli saarnansa amenen sanonut, rupesi tuo ryysykoko liikkumaan ja Jässi hiipi kirkosta ulos.

Hän oli tuiki viinaan menevä. Kun hän sai jotakin kokoon, osti hän kohta viinaa ja joi itsensä juovuksiin: siksi ei hänellä nuorempanakaan ollessansa ollut koskaan vaatteina muuta kuin pelkkiä ryysyjä. Juovuksissa ollessaan oli hän kovin raivoisa; silloin piti häntä pitää mielillä. Jos joku ylimielinen rohkeni häntä loukata, saipa hän tulla tuntemaan mistä tuulee, sillä vaikka Jässi oli risaton ja muutoin vähäväkinen, oli hänellä senkin seitsemän temppua, joiden rivakalla käyttämisellä hän lannisti vahvimmankin vastustajansa; sentähden sai hän kaikilta hyvän rauhan.

Kun ei hän ollut seisomatuulella tahi juovuksissa, oli hän mitä iloisin ihminen. Hän höysti puheensa kummallisilla ja vaikuttavilla komppa- ja leikkisanoilla. Jos oli aikaa ihmisillä ja Jässillä, teki hän kummallisia koukkuja, hyppyjä ja keikauksia, läsnäolevien suureksi huvitukseksi.

Noiden raskaille talonpojan töille eduttomien Jässin ominaisuuksien: työhön haluttomuuden, päivittäin seisomisen ja viinaan menemisen vuoksi ei hän ollut mikään haluttu palkollinen, ja sentähden oli hän muutamien vuosien kuluttua pakotettu muutoin henkeänsä elättämään. Hän rupesi tekemään hakasia, joita sitten myöskenteli vaimoväelle. Myös valoi hän tinanappeja ja miesten paidankauluksien kiinnipitimiksi ymmyrkäisiä solkia, joita yleiseen silloin pidettiin. Olipa hänellä kolmaskin teollisuuden haara. Hän valmisti, näette, nappineuloja neitosille, sillä silloin ei ollut niitä monenkymmenen laatuisia neulakoristuksia, joilla nykyajan neidot itseään kirjavoitsevat. — Jos joku halusi Jässiltä saada nappineuloja, piti antaa hänelle raaka-aineeksi alintaan pari rautaisia tahi messinkisiä sukkapuikkoja. Nämät katkoi hän sitten keskeä poikki, hioi toisen pään niissä teräväksi, löi toisen pään littuun ja valoi siihen tinasta ison napin kokoisen, ruusuisen lotikan, jota hän sitten jäljestä päin vielä siivoili ja koristeli. Tuolla tavalla tuli nappineulasta jotenkin järeä kalu, eikä nykyaika sitä suinkaan pitäisi minään koristuskappaleena, mutta tosi on, että usean sen aikaisen neidon rinnassa loisti Jässin nappineula, eikä se yhtään himmentänyt heidän poskiensa punaa.

Silloin kun minä tulin hänet huomaamaan, oli hän jo vanha mies, pikkuinen ja kuivettunut kuin kuusen käpy. Hänen laihoissa kasvoissaan ei näyttänyt olevan lihaa ensinkään, sillä isoissa laskoksissa riippui vaan keltainen nahka, kulmikasten luiden päällä. Mutta sama elinkeino oli hänellä vielä, samat seisomiset seisoi hän välisti vieläkin ja Jässi oli sama Jässi vieläkin.

Hän oli alusta alkaen ollut oikea lasten ystävä ja niin oli vieläkin. Yökaudet liikutteli hän kenenkään käskemättä kehdossa olevia, ja isompia hän peitteli ja vaali. Jos hänelle siitä jotain maksua tarjottiin, kääntyi hän kohta selin ja rupesi seisomaan. Kaiken tuon tähden oli hän lasten lemmikki ja vanhemmat uskoivat hyvällä omallatunnolla lapsensa Jässin huostaan.

Voi sitä iloa kun Jässi taloon tuli! Suurella touhulla menivät lapset vanhempiensa luo, pyytämään lanttia tahi leipää, että Jässiltä saataisiin noita hänen laittamiaan korukaluja ja harvoin vanhemmat olivat antamatta. Sillä hän oli päällepäätteeksi semmoinenkin, ettei hän ottanut lahjaksi mitään, vaikka olisi paikalle nälkään kuollut. Monta kertaa tapahtui niin, että kun hän sattui ryyppimään mitä hän oli kokoon saanut, eikä hän ollut syönyt moneen vuorokauteen, tarjosivat emännät ja isännät kyynelsilmin hänelle ruokaa; mutta hän ei millään ehdolla ottanut sitä vastaan; vasta sitten kun hän oli saanut kalua niin paljon kokoon, että hän voi niillä ruokaa vaihtaa, rupesi hän jälleen syömään.

Hänen rehellisyyttänsä osoittakoon seuraava tapaus: Eräänä kertana tuli Jässi meille, kun eivät vanhempani olleet kotona. Minä annoin leivän Jässille ja pyysin saada siitä paidan soljen. Hän otti leivän vastaan ja sanoi: »Kyllä minä illalla annan, minulla ei ole nyt valmiita».

Ilta tuli ja myös vanhempani. Jässi toi leivän heille ja sanoi: »Poika toi tämän päivällä minulle ja pyysi saada paidan soljen, saanko tehdä sen kaupan?» Vanhempani suostuivat tietysti, vaikkei heillä suinkaan ollut leipiä liiaksi.

Hänellä ei ollut koskaan muuta vaatetta kuin jotkut monikertaan paikatut ja yhtäkaikki rikkinäiset housuresut, joku vanha takkiriekale, jonka hihainsuut ja helmat olivat kulumisen vuoksi toisin paikoin pitkissä niemissä; musta hurstipaita sen alla ja sukansääryksistä ja vanhoista sarkaresuista kursitut töppöset jalassa. Hänellä ei ollut koskaan minkäänlaista liiviä ja kun tuo takkikulu oli vain yhdellä pitkällä puunappulalla kiinni, paistoi hänen paljas rintansa aukosta. Hänelle tarjottiin useinkin parempia vaatteita, mutta turhaan.

Joka taloon oli hän tervetullut, eikä niin köyhää mökkiä ollut, jossa ei säälitty tuota kurjaa miestä. Kun hän tuli taloon, pyysivät emännät tavallisesti illan kuluessa hänen veisaamaan jonkun virren. Jässi kun oli saanut kuulla mitä virttä haluttiin, alkoi kursailematta veisata virttä. Jos olisi käsketty, olisi hän veisannut vaikka koko virsikirjan, eikä siinä suinkaan olisi kirjaa tarvittu. Vielä nytkin kaikuu korvissani se surullinen, vähän värähtelevä, mutta heleä ja sointuva ääni, jolla Jässi niinkuin huilulla veisaili virsiä. Moni nokkaviisas koetti joskus häntä pettää virtten numeroilla ja aluilla, mutta se ei koskaan onnistunut. Vaikka hän käskystä veisaili iltakaudet virsiä, ei hän kuitenkaan koskaan tarjottaessa ottanut ruokaa, jos hänellä ei vaan ollut millä maksaa. Hänelle tarjottiin aina vuodetta maatakseen, mutta hän ei milloinkaan ottanut sitä vastaan. Usein hän makasi paljaalla takkakivellä yhdessä käppyrässä niinkuin makkara, päänaluksetta ja pää aina kohollaan kivestä.

Päivät teki hän mestarityötään, eikä koskaan nähty hänen silloin istuvan. Ei mitään pöytää, ei mitään penkkiä, ei mitään lavitsaa tahi tuolia ollut hänen edessään, jossa hän olisi pitänyt työkalujaan, vaan piti hän ne hyppysissään ja musta, pieni hurstipussi oli hänen vasemmassa kainalossaan, josta hän ihmeellisen pian otti mitä tarvitsi ja johon taas pani mitä liiaksi oli. Tuota työtään teki hän takkaloukossa liki seinää ja aina selin muihin. Eivät lapsetkaan saaneet katsoa hänen työtänsä. Koetimme monta kertaa pyörtää hänen etupuolellensa, mutta hän pyörähti aina selin pyrkijään ja kun ei muu auttanut, pisti hän työnsä ja työkalunsa pussiin ja heitti kaikki siksensä. Kun tuo tuli tunnetuksi, ei häntä enää pahoin häirittykään.

Pyhäiltoina se vasta ilo repesi, kun saatiin oikein vapaina olla Jässin kintereillä, sillä arkina oli työtä sekä hänellä että meillä. Joukoin, miehissä kokoonnuttiin sinne, missä hän oli, laulattamaan Jässiä. Jonkin talon tupaan, jossa ei ollut kovin kärtyisiä vanhuksia, tai saunaan kokoonnuttiin hänen ympärillensä. Siellä sitten pärevalkean valossa vietettiin hupaista iltaa. Hän ei osannut kuin kolme laulua ja luultavasti ei hän ollut muuta kuullut eikä nähnyt, sillä jos toisin olisi ollut, olisi hän osannut vaikka kaiken maailman laulut, koska hänellä oli niin verraton muisti. Ne laulut, jotka hän taisi, olivat: Kustavi III:n murhalaulu, Laiskan lampaan laulu ja Kuoharein laulu. Nuot laulut olimme kuulleet satoja kertoja ja taas kuulleet, mutta yhtäkaikki viehättivät ne meitä Jässin heleällä ja sointuvalla äänellä laulettuina.

Olipa tuolla laulattamisella aineellinenkin puolensa, sillä Jässi otti nyt maksun laulustansa ja se seikka kiihotti meitä enemmän kuin itse laulu, kun saimme hänen jolloinkin jotain vastaanottamaan. Palkka laulusta ei ollut suuri: jos se rahassa maksettiin, maksoi se hopeaäyrin, mutta jos ei kuulija-yleisöllä ollut rahoja, kelpasi hänelle muukin tavara maksuksi, niinkuin nappi, jänislangan- tahi tinanpalanen. Luunappia ei hän ottanut vastaan, vaan se piti olla messinkinen, mutta tervetullein oli, jos hän sai takaisin pilalle kuluneen tahi muuten särkyneen oman valamansa tinanappikuolion. Koettiin tarjota hänelle lyijyäkin maksuksi, mutta se ei kelvannut, »sillä», sanoi hän, »en minä pane sekaa valutarpeisiini, se pitää olla puhdasta».

Useinkaan ei konsertin pitäjä päässyt kolmenkaan hopeaäyrin isännäksi, mutta sen enemmän sai hän muuta kalua.

Laulun lopussa teki hän kurkullaan päätteeksi kummallisia kongotuksia ja koijatuksia, jotka joka laulun päästä olivat aina erilaisia ja nuot ne olivat jotain uutta ja kilvalla työnnettiin hänelle maksu etukäteen ja mies se joka maksamansa laulun jälkeen sai komeimman ja oudoimman kongotuksen.

Kun tiesimme, kuinka ahnas Jässi oli tinalle, kokoilimme laajasta piiristä rahavaramme yhteen, joita olimme luiden keräämisellä ja minkä milläkin hankkineet, ja ostimme eräästä talosta vanhan rikkeimen tinakannun, jonka hakkasimme pieniin kipenihin ja jaoimme keskenämme. Voi kuinka hyvät ajat nyt oli meillä ja Jässillä, sillä hän sai tinaa ja meillä oli millä laulattaa. Tällä tavoin pääsi Jässi kun pääsikin tuon kannukulun omistajaksi, jota hän kauvan oli halunnut omaksensa saada.

Messinkinapit vaihtoi hän aina tinaisiin, vaikka kuinka huonoja jälkimmäiset olisivat olleet. Sillä tavoin keräsi hän raaka-aineita pieneen tehtaaseensa, jossa tina-aine kiersi moneen kertaan hänen kaavojensa lävitse, ja tuommoiset kopsaukset, kuin tinakannu, korvasivat täydellisesti mitä oli tullut hukkaan. Jänislangan palaset puhdisti hän siten, että haki saunan kiukaasta hohkaksi palanutta kiveä, hienonsi sen vasaralla takkakivellä, pani sitä jonkun vanhan tallukan sisään, silmusti jänislangan palasen takanotsakoukkuun, ja hankasi sitten kivensoralla sitä niin kauvan, että se tuli aivan kirkkaaksi. Sitten teki hän ne hakasiksi; saadun tinan valoi hän taas napeiksi, paidansoljiksi ja nappineuloiksi.

Hän oli hyvin arka mestari työstänsä, jonka seuraava seikka osoittakoon. Eräässä talossa tuli joukko tyttöjä jo varustettujen sukkapuikkojen kanssa, pyytäen Jässin tekemään heille nappineuloja. Heti otti hän puikot ja rupesi työhön. Kun hän oli ne saanut valmiiksi, jakoi hän ne omistajilleen. Mutta olipa joukossa eräs suulas tyttö, joka piti itseään muita parempana. Kun hän oli saanut osansa yleisessä jaossa, sanoi hän:

»Voi kun nämät ovat julmia! Miksi te teitte minulle noin rumia nappineuloja?»

»Annasta ne minulle takaisin, minä en epähuomiossani tainnut laittaa niitä oikein kauneiksi», sanoi Jässi ja ojensi kätensä niitä vastaan ottaakseen.

Tyttö antoi hänelle uudet nappineulansa.

Jässi kun oli saanut ne käsiinsä, pisti ne heti hiilloksesta vedettyyn, tulipunaisena hehkuvaan valinkauhaansa ja antoi nappien siinä sulaa putipuhtaaksi; sitten kun se oli tehty, otti hän paljaat sukkapuikkojen puolikkaat ja raapi niiden teroitetut päät takkakivessä ihan tylsiksi, jonka tehtyä hän viskasi ne omistajalleen takaisin ja sanoi:

»Tuossa on omasi!» Tyttö häpesi tuon kuultuansa ja pötki sääriinsä, semminkin kun hän huomasi, että kaikki muut pyrskähtivät nauramaan. Mutta vaikuttipa se Jässiinkin, sillä hän pyörähti heti selin muihin ihmisiin ja seisoi siinä kaiken sen loppupäivän, ja kun muut panivat maata, oli hän yhä vielä liikkumatta.

Eräänä talvisena pyhäiltana olimme taas koko kylän poikaviikarit koolla erään talon saunassa laulattamassa Jässiä. Kun hän oli kaikki tehtävänsä tehnyt, kysyi joku:

»Osaatteko te satuja puhua?»

»En minä osaa kuin yhden sadun», sanoi hän ja kääntyi syrjäkareelleen meihin.

»Voi Jässi kulta, puhukaa se meille, puhukaa toki, hyvä Jässi!» pyysimme häntä yhteen ääneen.

»Teidän hyvyytenne vuoksi kerron sen, vaikken sitä ole vielä koskaan ennen puhunut», sanoi Jässi ja hänen äänensä värähteli.

»Kaukana täältä», alkoi hän, »oli tyttö ja poika. He olivat lapsuuden ystävät, sillä saman ikäisinä kasvoivat he rinnakkain, niinkuin kaksi kaunista vesaa. Kaikki ilot ja surut, kaikki lapsien silloiset tavarat olivat yhteiset ja yhteisetpä olivat heidän sydäntensä tunteetkin. Lapset kasvoivat aikaihmisiksi, mutta nuot lapsuudesta juurtuneet sydänten tunteet pysyivät yhtä vilpittöminä, yhtä puhtaina. Tultiinpa silloin huomaamaan, että tyttö oli rikas ja ettei pojalla ollut mitään muuta omaisuutta kuin puhdas sielu ja terve ruumis. Heidän välillään ei tuo erotus vaikuttanut mitään, mutta kaikki ulkopuolella olevat maailman voimat kokivat tuota erotusta tehdä niin isoksi ja syväksi kuin suinkin mahdollista. Väärillä aseilla, kauheilla pakkokeinoilla, saivatkin he tytön pakotetuksi eroamaan lapsuuden ystävästään ja ottamaan toisen miehen, joka oli yhtä rikas kuin hän itsekin. Tuo väkivaltainen teko murti tytön sydämen, ja vuoden kuluttua hääpäivästään makasi hän kylmänä paarien päällä. Nuori, häntä rakastava lapsuutensa ystävä ei voinut kestää kaikkea tätä; hän lakkasi olemasta ihmisenä ja muuttui puuksi. Nousi myrsky ja tempasi tuon ihmisestä muuttuneen puun pyörteeseensä. Salamain, raetten ja sadetulvan seassa kuljetti myrsky puun kauas pois kotitienoiltansa. Vihdoin paiskasi se puun maahan, mutta siellä ei tietty, ei koskaan, mistä tuo puu oli tullut ja mitä hän oli kärsinyt. Puu kuivettui, riutui ja rypistyi, sillä tuo myrsky riehui aina hänen sydämessään ja iski häneen hirmuisia haavoja ja arpia, eikä se lakkaa sitä tekemästä niin kauan kuin puu on olemassa.»

Me kuuntelimme satua niin hiljaa, ettei hengähdystä kuulunut, sillä olihan se jotakin uutta, jota emme ennen olleet kuulleet. Varsinkin se kertomatapa, jolla Jässi sitä esitti, teki meihin syvän vaikutuksen.

»Onko tuo teidän oma satunne?» kysyin minä viimein häneltä vaistomaisesti.

Jässi pyörähti sen kuultuansa heti selin meihin, eikä vastannut yhtäkään sanaa. Me ymmärsimme hyvin mitä tuo merkitsi, ja hiivimme hiljaa pois. Siinä seisoi hän sen yön ja seuraavan päivän; vasta seuraavana yönä oli hän kenenkään tietämättä hiipinyt pois; ei koskaan oltu ennen nähty hänen niin kauvan seisovan.

Vaikka Jässi oli joka paikkaan tervetullut, oli kylässä kuitenkin eräs talo, jossa ei häntä kärsitty; se oli maanmittari Leiliinin talo. Siellä oli hänelle eräänä kertana sanottu, että hän on laiska, joka ei ole tehnyt työtä koskaan; sen erän perästä ei Jässi käynyt milloinkaan siinä talossa.

Leiliinillä oli useita lapsia ja vanhimmat heistä olivat meidän kanssamme leikkikisoissa; olivatpa he usein läsnä Jässin laulajaisissakin.

Eräänä syksynä kävi niin, että Leiliinin viidennellä oleva lapsi eksyi metsään. Silloin oli suuri hätä: hätäkelloja soitettiin, koko kylän väki riensi lasta hakemaan ja lapsen vanhemmat voivottivat väännellen epätoivossaan käsiään. Jässikin huomasi olevan jotain erinomaista tekeillä ja kysyi: »mikä nyt on hätänä?»

»Maanmittari Leiliinin Minni on eksynyt metsään», sanoi hänelle joku.

Sen kuultuaan pyörähti hän heti selin muihin ja meni seinänviereen seisomaan. Siinä seisoi hän sen päivän ja seuraavan yön, mutta aamulla kun muut nousivat ylös, oli hän takkakivellä istumassa ja veisaili siinä erinomaisen keveän näköisenä virttä: »Sun haltuus rakas Isäni». Luultavasti oli hänellä joku ankara sisällinen taistelo ollut, ja että hän oli tullut johonkin ratkaisevaan päätökseen, näkyi selvästi. — Koko päivän teki hän sitten iloisena työtänsä.

Lasta haettiin läheltä ja kaukaa, mutta turhaan. Kun hakijat palasivat mainitun päivän illalla kotiinsa, kysyi Jässi heiltä: »Löytyikö lapsi?»

»Ei», oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.

Heti heitti Jässi työntekonsa pois, mutta seisomaan ei hän ruvennut ja koko iltana ei hän puhunut yhtäkään sanaa; yöllä oli hän kadonnut tietämättömiin.

Päivänkoitossa jo saman yön aamuna oli Jässi tullut erääseen kylän takalistolla olevaan köyhän lesken mökkiin, kantaen takkikuluunsa käärittynä maanmittari Leiliinin kadonnutta lasta; molemmat sekä kantaja että kannettava olivat hyvin heikkoja.

»Anna tuolle lapselle vähän maitoa ja muuta heikkoa ruokaa, että hän vähän virkistyisi», sanoi Jässi, kun oli laskenut taakkansa lesken syliin.

»Herra Jumala! Leiliinin kadonnut Minnihän se on, voi kuinka iloiseksi vanhemmat nyt tulevat, kun saavat tietää, että heidän lapsensa on löytynyt; pitää mennä heille heti ilmoittamaan», sanoi leski.

»Ei sillä asialla niin kiirettä ole, joutavatpa he vielä tämän päivän tuta, minkälaista sisällinen myrsky on; ilman sitä lapsi on kovin heikko, salli hänen saada olla rauhassa», sanoi Jässi ja pani maata.

Leski vaali lasta ja pikku Minni virkistyi. Koko päivän katsoi Jässi maatessaan hartaasti lapseen, ja tämä, jos sattui joskus luomaan silmänsä auki, pani ne jälleen kiinni niin turvallisesti ja sanoi tuskin kuultavasti: »Jässi!»

Kun ilta alkoi hämärtää, nousi Jässi ylös ja sanoi leskelle: »Nyt saat mennä Leiliinille ja sanoa siellä, että Minni on täällä, minä hoidan lasta sillä aikaa.»

Kertomattakin tietää jokainen, mikä ilo vanhemmille tuli, kun saivat kuulla jo kuolleeksi luullun lapsensa olevan hengissä ja terveenä. Heti lähtivät sekä isä että äiti lesken kotiin lastansa noutamaan.

Kun he tulivat mökkiin, ei siellä Jässiä enään ollutkaan; vähää ennen heidän tuloansa oli hän lähtenyt ja kadonnut. Vanhemmat sulkivat rakkaan lapsensa syliinsä ja veivät hänet kotiinsa, palkittuansa lesken runsaalla kädellä.

Ei Jässi koskaan puolellakaan sanalla virkkanut, miten hän lapsen löysi, mutta pikku Minniltä saatiin se kuulla. Hän oli monestikin kuullut hakijoita, mutta kun he suurella melulla huusivat ja hoilasivat, pelkäsi hän heitä ja vetäysi piiloon; itkunsakin koki pidättää. Eräänä yönä oli hän kuullut ihmis-äänen metsästä, jota hän rupesi kuuntelemaan. »Minä olen Jässi, missä Minni on? Minä tulen Minniä viemään kotiin — Minni raukka! — Kuuleeko Minni Jässiä?» oli ääni ehtimiseen hiljakseen huihkaillut. Kun hän kuuli nimeään mainittavan niin hellästi ja kun hän kuuli Jässin nimen, ei hän pelännyt yhtään, vaan hän oli ruvennut vastaan ääntelemään: »Jässi, Jässi! Täällä minä olen, tulkaa tänne!» Jässi oli sitten tullut hänen luoksensa ja sanonut: »Minni raukka! Jässi viepi sinut kotiin.» Sitten otti hän takin päältään, kääri lapsen siihen ja lähti kantamaan häntä.

Leiliini ei ollut mikään kiittämätön ihminen, ja hän haki kauan tilaisuutta, saadaksensa palkita sen hyvän työn, jonka Jässi hänelle oli tehnyt. Mutta kaikki oli turhaa, sillä Jässi puitti pois mailta halmeiltakin, kun näki Leiliinin.

Eräänä kertana oli Jässi kirkossa ja Leiliini huomasi sen. Heti meni hän kirkonportaalle odottamaan siksi, kun Jässi tulisi saarnan loputtua ulos. Hän tulikin, mutta kun vaan huomasi Leiliinin, luiskahti tämän sivuitse niinkuin ammuttu nuoli. Leiliini juoksi kuitenkin hänen peräänsä, otti hänet kiinni ja sanoi: »Minä olen kauan tavoitellut sinua, saadakseni palkita hyvän työsi — he, tässä on rahaa», pistäen samassa rahaa hänen kouraansa.

Tällöin Jässi pyörähti Leiliiniin päin, asettui suoraan ja ryhdikkääseen asemaan ja sanoi:

»Halpa, kurja olento, sorrettujen ja hyljättyjen sortaja! Luuletko, että minä palkintosi tähden lapsesi pelastin?» Näin sanoen viskasi hän rahat Leiliinille vasten silmiä.

Sen tehtyään pyörähti hän poispäin, astui kiivaasti kulkemattomalle paikalle kirkkomaata ja jäi siihen seisomaan, selin siihen suuntaan, jolla väki kulki kirkosta pois. Siinä nähtiin hänen seisovan vielä myöhään illalla.

Tuo seisominen oli Jässin viimeinen, sillä kun hän ilmestyi ihmisiin, oli hän kovasti sairas, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin kuolema katkaisi hänen kurjan ja salaperäisen elämänsä.

Kuvernöörin kiertokuulutuksen kautta koetettiin saada yli koko Suomen tietoa, kuka ja mistä hän oli; turhaa, mitään selvää ei saatu, ja Jässi vei salaisuutensa sinne, josta ei enään mitään tietoja saada.

Hänet haudattiin hiljaisuudessa, sillä kirkko kielsi häneltä siunauksensa, kun hän ei ollut osallinen sen armonvälikappaleista. Hänen haudallensa pystytettiin puinen taulu ja eräs ylimielinen poika leikkasi siihen paidansoljen ja nappineulan kuvat.

Mutta me kävimme surunkaihoa tuntevilla sydämillä hänen haudallansa, ja Leiliinin Minni istutti joka keväänä uusia kukkia kuihtuneitten sijaan hänen haudalleen.

Kolmas luku.

TOIVOJA.

Erään kerran sulattiin erästä vesimyllyä jäästä vapaaksi, että se olisi saatu pyörimään. Minä menin muiden poikasien kanssa sinne. Heti ottivat ylimieliset nuoret työmiehet minut niskasta kiinni ja rupesivat minua jaloista riiputtamaan kuohuvan juovan päällä, tuikaten välisti niin liki kuohua, että pääni koski veteen. Minä huusin ja paruin, että sydämeni oli haljeta. Tuosta hirveästä rääkkäyksestä teki viimein lopun se seikka, että lakkini putosi kuohuun. Silloin heittivät he minun irti ja eräs heistä juoksi alapäähän juovaa, jään partaalta seiväs kädessä vahtaamaan lakkini tuloa. Se oli kumminkin turha vaiva, sillä kuohuva virta oli kymmentäkin kertaa joutuisampi häntä ja lakki oli jo aikaa ennen hänen tuloansa huilannut jään alle.

Maunokin oli siellä; hän itki sydämen pohjasta, niinkuin minäkin, ja uhkasi mennä sanomaan vanhemmilleni; hän oli ainoa joukosta joka ei hyväksynyt tuota ilkitekoa. Lieneekö Maunon uhkaus, vai mikä, vaikuttanut heihin, mutta asia muodostui siksi, että kolme kiusaajaani juoksi kotiinsa, kukin heistä toi lakin, ja antoi minulle kadonneen sijaan, kovasti pyytäin, etten sanoisi vanhemmilleni. Nyt oli minulla kolme lakkia yhden sijasta, mutta se tuntui mielestäni hyvin vähäiseltä sovitukselta niin kovasta rääkkäyksestä. Minä tulin sairaaksi ankaran pelästyksen tähden. Kova kuume valtasi minut ja minä olin alati riippuvinani, pää alaspäin, kuohuvan kosken päällä, joka hetki siihen putoamaisillani. Äkkinäisiä pudistelemisia ja vavahtelemisia, kovan parkaisemisen kanssa, ilmestyi tiheästi ja niistä toinnuttuani vapisi joka luunsolmuni. Mauno oli joka hetki äitini kanssa vuoteeni vieressä hoitelemassa minua ja se teki minulle kovin hyvää, sillä minä tiesin varmasti, etteivät he sortaneet minua. Heidän valppaan ja huolellisen hoitonsa avulla paranin minä viimein kummankin suureksi iloksi, ja siitä hetkestä pitäin huomasin minä, kuinka kallisarvoinen tosi-ystävä on.

Totta kyllä on, etteivät puoletkaan ihmisistä tehneet minulle kiusaa, eivätkä osoittaneet mitään ylönkatsetta, mutta kuitenkin vaikuttivat silloiset elämänoloni minuun hyvin masentavaisesti. Sitäpaitsi oli Jässin surullinen elämänkohtalo edessäni kammottavana tulevaisuuteni kuvana. Minä tulin kärkkääksi ja luulevaiseksi; joka paikassa luulin itseäni loukattavan ja sorrettavan.

Ei se ollut kaukana edellä kerrotusta ajasta, kun minä sain ensimmäisen luottamustoimen. Erään mökin mies, jota sanottiin Tipakka-Matiksi, sairasti kotonaan. Hänen vaimonsa, Vappu, tuli meille ja pyysi vanhemmiltani, että minä saisin mennä kylässä asuvalta maakauppiaalta ostamaan korttelin rommia, lääkitykseksi sairaalle miehellensä. Vanhempani suostuivat pyyntöön, sillä he ja nuot mökkiläiset olivat ylimmäisiä ystäviä. Rahat ja lasi annettiin minulle ja minut laitettiin matkaan. Mutta lähtiessä varoitettiin minua kovasti, ettei saa missään tapauksessa maistaa pullosta, sillä sen sisällä on myrkkyä.

Voi kuinka minä hämmästyin, astuessani maakauppiaan huoneesen, sillä en ikänä ollut semmoista loistoa nähnyt. Lattia oli yleensä matoitettu kaunisrantuisilla, komeilla matoilla ja seiniä peittivät kauniit paperit. Keskellä valkeaksi maalattua kattoa riippui iso messinkinen kruunu, jossa valmiiksi laitetut kynttilät odottivat iltahämyä, päästäksensä loistamaan. Pöydän edessä oli leveä, kahden istuttava keinutuoli; siinä istui kauppias, poltellen hyvänhajuisia tupakoita pitkävartisella, hopeahelaisella merenvahapiipullansa.

Siihen aikaan ei ollut semmoisia kauppapuoteja kun nyt, vaan kukin, jota halutti, tahi jolla oli kykyä siihen, harjoitti kauppaa maksamatta siitä minkäänlaista veroa. Mutta vaikka niin oli, ei rihkamatavaran kauppiaita ollut kuitenkaan monta, eikä meidänkään pitäjäässä ollut muita kun tuo yksi.

Kun minä seisoin ovensuussa hämmästyksissäni, tuli kamarista nuori, pitkänsolakka ja ihmeen kaunis nainen; hän oli kauppamiehen nuori vaimo. Mikä vastakohta minun mielestäni: kauppamies oli keski-ikäinen, pieni, laiha, melkeinpä ennenaikaansa ryppyiseksi kuivettunut, kipeäsilmäinen mies-rääppänä, ja hänen vaimonsa: parhaassa kukoistuksessaan oleva, mitä ihanin olento! Mutta olihan kauppamies rikas, jota vastaan vaimolla ei ollut niin mitään, ja rikkaushan tasoittaa jyrkimmänkin vastakohdan.

Nuori emäntä tuli minun luokseni ja kysyi:

»Mitäs pojalla on asiaa?»

»Minä lähdin täältä rommia noutamaan», sanoin minä.

»Paljonko?»

»Korttelin.»

»Onko sinulla lasi?»

Minä kiskoin pullon takkini lakkarista ja ojensin sen hänelle vastaukseksi.

»Entäs rahaa?»

Minä pudistin rahat lapaseni peukalosta ja annoin nekin hänelle.

Sitten meni hän kaapille, pani määrätyn osan rommia pullooni ja toi pullon sekä rahanjäännökset minulle. Senjälkeen otti hän kaapistaan pikarin, kaasi siihen rommia ja käski minun tulla ryyppäämään.

»En minä ryyppää», sanoin minä, tukkiessani rahojen jäännöksiä lapasen peukaloon.

»No miks'et?»

»Se on myrkkyä.»

»Kuka sen on sanonut? He ovat narranneet sinua», sanoi hän vakuuttavaisesti.

»Sen on äiti sanonut ja hän ei narraa», sanoin minä vakavasti.

»Kenelle sinä rommia ostit?»

»Tipakka-Matille lääkkeeksi.»

»Onko hän sairas.»

»On, hän on kovasti kipeä», selitin minä.

Sitten antoi hän makeisia minulle kaupanpäällisiksi ja sanoi:

»Se on oikein, ettet maistele mitään väkeviä, sillä jos kohtakaan ne eivät ole kuolettavaa myrkkyä, tuottavat ne kumminkin pahaa. Ole vaan aina niitä maistelematta, niin sinusta tulee kelpo mies.»

»Kelpo mies!» toistin minä hiljaa ajatuksissani, sillä tuo sana tuntui mielestäni paremmin pilkalliselta kuin todelliselta toivottamiselta.

Sitten lähdin rommipulloineni pois. Koko matkan soivat korvissani nuot hänen sanansa: »Sinusta tulee kelpo mies!» Tulisikohan minusta todellakin mies? Niin tulin huomaamattani kotiin. Tipakka-Vappu oli siellä odottamassa minua; minä annoin hänelle rommipullon koskematonna ja rahojen jäännökset; sitten tein vanhemmilleni ja hänelle tarkan tilin retkestäni, jonka jälkeen Tipakka-Vappu lähti kotiin.

En tiedä lieneekö noutamani rommi vai muu auttanut, mutta summa vaan oli se, että Tipakka-Matti parani aivan terveeksi.

Nuot Tipakkalaiset, vaikka vaan torppareita, olivat kumminkin varakkaita, sillä he olivat ahkeraa ja säästäväistä väkeä. Heillä oli hyväetuinen ja vähillä päivätöillä oleva torppa, joka oli perintönä heille tullut, ja oli semmoisena meneväkin heidän kuoltuansa; tuon torppansa olivat he panneet hyvään kuntoon ja elivät siinä kuin »herran kukkarossa». Heillä ei ollut muita lapsia kun yksi, Maija niminen tyttö, joka oli jo muutamia vuosia minua vanhempi. Hän oli lyhyt ja lihava tytön pullukka ja hyvin hän näkyi älyävän sen. Sen vuoksi piti hän kaikki nauhansa ja röijynsä niin piukalla, että vähimmässäkin poikenpuolisessa tapauksessa nauhat pärskähtelivät poikki ja röijyn saumat repeilivät.

Ennen olen maininnut, että Tipakkalaiset olivat vanhempieni kanssa ylimmäisiä ystäviä; nyt he tulivat minunkin ystävikseni. Jos milloin kävin Tipakassa, ruokkivat he minua, eivätkä koskaan sanoneet halveksivaa sanaa. Erittäinkin oli Maija ystävällinen ja jakoi voileipänsä minun kanssani. Kaikki leikkikalut olivat yhteisiä, ja kotiin lähteissäni antoi hän minulle mukaan minkä mitäkin.

»Sinusta tulee, Sakeus, viisas mies», sanoi Maija eräänä kertana minulle ja katsoi niin lempeästi silmiini.

»Mies», sanoin kummastuksissani ja katsoa ällötin hänen silmiinsä.

»Juuri niin», vakuutti Maija.

»No mutta, Maija! Olenhan köyhä ja kaikki minua ylönkatsovat», sanoin hänelle vastaväitteeksi.

»Köyhyys ei estä sinua mieheksi tulemasta ja mitä ylönkatseeseen tulee, ei sekään; he tekevät siinä väärin, kun he sinua ylenkatsovat, mutta minäpä en katsokaan.»

»Minä tiedän ettet sinä sorra minua, Maija», sanoin ja sydämessäni tuntui syvä myötätuntoisuus Maijaa kohtaan.

Siinä Palkolassa meidän kylässä oli niin kaunis tyttö, ettei maassa mointa löytynyt. Hänellä kulki kosijoita idästä ja lännestä ja maailman kaikilta kulmilta, rikkaita ja köyhiä, ylhäisiä ja alhaisia, läheltä ja kaukaa. Erittäin rikas ei hän ollut, vaikka hän oli hyvän talon tytär; sillä hänellä oli kaksi muuta sisarta; mutta luonto oli hänelle sitä suuremmassa määrässä jakanut kauneutta. Armotta ja erotuksetta hän hylkäsi kaikki kosijansa, ja näyttipä siltä, kuin ei hänen sydämessään olisi ollut sijaa kenellekään. Vihdoin tuli toisesta pitäjäästä vankan talon ainoa poika Palkolan Liisua kosimaan. Hän oli kaunis ja sorja kuin harjun honka ja se naula veti. Heti kun hän teki tarjouksensa, suostui Liisu ehdottomasti. Seuraavana pyhänä kuuluttaa pöläytettiin Kerosen Hanno ja Palkolan Liisu avioliittoon ja juorutäditkään eivät ennättäneet virkkaa mitään koko asiasta, niin äkkiä se oli tapahtunut. Pian pidettiin isot ja komeat häät. Minäkin olin toisien poika-rehvanain kanssa nurkkimassa, eli kuokkimassa, sillä se oli sen ajan tapa. Uljaana ja ylevänä leiskui siro ja pulskea sulhanen palavissa päin kauniin morsiamensa kanssa raivokkaassa kansallistanssissa. Luulenpa että melkein kaikki mieltyivät häneen. Kun hän tuli porstuaan jäähdyttelemään, kysyivät nurkkarit häneltä:

»Mitä me nyt teemme, sillä meiltä on työ kaikki?»

»En velikullat tiedä; tehkää mitä parhaiten jaksatte», vastasi hän ja yleinen riemastuksen nauru palkitsi vastauksen.

Hän möi kotipitäjäässään kilunsa kalunsa, maansa mantonsa ja tuli Palkolaan kotivävyksi; hänen vanhempansa tulivat myös sinne asumaan, ja Palkolasta tuli nyt mahdottoman rikas talo.

Palkola oli aivan lähellä kotiani, jonka vuoksi minä melkein joka päivä olin nuoren, ylistetyn isännän saapuvilla. Kumma kyllä, oli hän minulle niin erinomaisen hyvä, ettei koskaan lausunut yhtään pilkka- tai ivasanaa, mutta päinvastoin kohteli hän minua, niinkuin jotain arvokasta aikamiestä.

Tuommoiset tapaukset johdattivat mieleeni usein sanat: »Sinusta tulee kelpo mies», ja vaikken niitä uskonut, tunkeentuivat ne yhä useammasti mieleeni.

Eräänä pyhäiltana olimme ihmetuolisilla erään talon tuvassa. Silloin oli juuri kyläämme tullut eräs merimies ja hänkin oli joukossamme. Kuinka lieneekin niin sattunut, mutta hän joutui minun kanssani ihmeitä noutamaan tuolissa istujalle. Voi kuinka minusta oli kummaa, kun merimies mustissa verkavaatteissa, anturakengissä ja valkoisessa kauluksessa, tuli, otti minua kädestä kiinni ja lähti taluttamaan minua ulos, ihmeitä noutamaan! En laannut mielessäni sitä kummailemasta, kun hän lähti matkaan niin halvan olennon kuin minun kanssani. Semmoisissa tilaisuuksissa olin tottunut paremmiltani kuulemaan: »En minä sinun retuksen eli kerjäläisen kanssa viitsi lähteä», ja nyt tuommoinen onni. Ja kun merimies porstuassa kallisti korvansa suutani liki, kuunnellaksensa mitä minulla olisi sanomista, sopotin minä puoli hurmauksissani hänen korvaansa: »Minä ihmettelen ja koko maailma ihmettelee sitä kun minustakin tulee mies».

Merimies kertoi nuot sanani koko seuran kuulten ihmetuolissa istujalle. Heti kuului joukosta monenlaisia ääniä; eräs sanoi: »Mitäs linnusta», toinen: »Kas vaan!» kolmas: »Eipä vähää!» ja joku joukosta: »Eihän se olisi mikään mahdottomuus»; mutta Piukka-Jaakko, joka oli nyt joukossa, sanoi: »Et sinä piisaa ikänä minulle tappelussa».

Neljäs luku.

TOIVOT HUONOSTI TOTEENTUVAT.

Edellisistä tapauksista ei ollut kulunut paljonkaan aikaa kun Mauno tuli meille ja pyysi minua rengiksi. Tuo uutinen meni läpi ytimieni, sillä kuulinhan ensikerran elämässäni, että minunkin luullaan jotain voivan tehdä elämän tositoiminnassa. Satoja kertoja oli Mauno käynyt meillä ja minä heillä, mutta semmoisella asialla ei hän ollut koskaan ennen käynyt. Kaksinkertaista ystävyyttä tunsin Maunoa kohtaan.

Kun ei vanhemmillani ollut mitään vastaan sanomista, lähdin minä jo Maunon mukana ensimmäiseen palvelukseeni. Tuo äkillinen lähtöni kävi kyllä laatuun, sillä vanhempani olivat siksi toimeliaita, että vaatteeni olivat aina puhtaat ja eheiksi paikatut, jos kohtakin ne olivat vanhat. Vaikeampi oli kuitenkin ero toisessa suhteessa. Vaikka vanhempani olivat hyvillään kun pääsin leipää ansaitsemaan niin hyvään taloon, oli heidän mielensä kumminkin apea, kun heidän piti laskea minut pois valvovan ja huolehtivan silmänsä alta; mutta muu ei auttanut. Eipä lähtöni ollut minuunkaan vaikuttamatta; huomasin, kuinka paljon kadotin, kun piti luopua vanhemmistani, jotka olivat minua niin hellästi hoitaneet ja niin monta hyvää neuvoa antaneet.

Eron hetken lähestyessä valtasi itku minut ja vanhempani, jonka vuoksi ei kummaltakaan puolelta jaksettu puhua paljon mitään; ainoastaan vanhempani sanoivat joitakuita varoittavia sanoja, mutta minä en voinut muuta kuin puristaa hellästi heidän kättänsä, ja niin lähdin minä tyrskien Maunon kanssa.

Siellä aukesi minun eteeni uusi elämä. Voi kuinka hyvältä tuntui, kun valmis, hyvä ruoka oli pöydässä, johon sai murheetonna istua. Terveellistä, kohtuullista työtä oli aina ja kun sitä sai vielä Maunon kanssa tehdä, kului aika niin hupaisasti, etten tiennytkään, ennenkuin ilta tuli.

Palkaksi luvattiin minulle antaa vaatetta ja pian rupesin saamaan yhden ja toisen vanhentuneen ja riutuneen puvunosani sijaan uuden ja sillä tavoin olin ennen vuoden loppua saanut ihka uuden ulkoverhon. — Jos milloinkaan, niin silloin muistuivat kauppiaan nuoren emännän ja muiden sanat mieleeni: »Sinusta tulee kelpo mies.»

Minä olin pari vuotta Maunon kotona renkinä ja toisena vuotena jo ruvettiin rahapalkkaakin minulle antamaan. Minä vaurastuin ruumiillisestikin hyvin rohkeasti ja vaatteukseni tuli yhä täydellisemmäksi. Vähitellen lakkasivat kaikki ihmiset pilkkaamasta minua ja sitä myöten, kun he siitä lakkasivat, rupesivat he antamaan minulle jonkunlaista arvoa. Piukka-Jaakko pysyi vaan entisellään ja hän pieksää ruhmitti minua, missä vaan tilaa sai. Minä koetin usein pyytää häntä olemaan ihmisiksi ja koin kaikin puolin olla alamainen ja pelätä häntä, mutta ei se auttanut vähintäkään, sillä hän tahtoi oikein näkyvällä ja tuntuvalla tavalla ylivaltaansa ylläpitää. Hänellä oli vielä päälliseksi se ilkeä tapa, että hän tahtoi kynsiä kasvoja ja usein se onnistuikin. Piukka-Jaakko oli totisesti elämäni aamun pahin kiusa ja risti.

Usein kävimme Maunon kanssa Tipakkalassa, sillä Maija oli meidän molempien ystävämme ja vanhuksetkin sen hyvin mielellään soivat, »koskei meillä ollut mitään ilkeitä kureja», kuten he sanoivat.

Eräänä kertana kun taasen olimme siellä, katsoi Maija minua kauvan ja totisesti silmiin; minä hälkyilin enkä voinut katsoa häntä yhtä vakavasti, vaan loin silmäni maahan.

»Sinusta, Sakeus, tulee komea mies», sanoi hän sitten yht'äkkiä.

»Kerran sanoit sinä viisaan minusta tulevan», sanoin minä hämilläni.

»Sen parempi; viisas ja komea, ne eivät pilaa miestä», sanoi Maija, samassa pyrskähtäen nauramaan, jonka seuraus oli se, että vyöliinan nauha katketa rupsahti poikki ja röijyn selkäsauma ratkesi paria tekotuumaa pitkältä auki. Sen johdosta pääsi nauru minulta ja Maunoltakin, mutta Maija luuli meidän nauravan hänen lauseellensa ja niin nauroimme me kolmikannassa oikein sydämen pohjasta.

Palkola oli aivan lähellä palveluspaikkaani, jonka vuoksi kummankin talon väki oli melkein aina yksissä. Pian havaittiin että Palkolan nuori isäntä oli turhamielinen. Ainakin hän haki mahtavien ja rikasten ystävyyttä ja seuraa, eikä hänen ollutkaan vaikea niihin päästä, kuuluisa ja rikas kun oli. Ja kaikki hevosensa, niiden valjaat ja ajopelinsä laittoi hän niin loistaviksi, ettei paikkakunnassa oltu ennen semmoisia nähty, eikä niitä laittaissa saanut hinta tulla kysymykseen. Huonekalut ja koko huonejärjestys tuli niin perinpohjaisesti uusituksi ja mullistetuksi, ettei voinut entisiksi uskoa.

Olipas pitäjäässämme eräs mies, Heikki Kivinen, jota tavallisesti sanottiin Kivisen Heikiksi. Hän oli ollut ennen rekikauppias ja oli sillä tavoin koonnut jonkun verran omaisuutta. Sitten oli hän nainut mahdottoman rikkaan, lapsettoman lesken, jonka kanssa hän peri vahvan talon irtaimineen ja vielä päälliseksi paljon rahaa.

Rekikauppiaana olonsa ajoilta asti oli Kivisen Heikkiin kiintynyt ankara kaupan halu, ja sitä harjoitti hän yhdellä tai toisella tavalla. Erittäinkin harjoitti hän hevoskauppaa ja hänellä oli aina parhaat hevoset paikkakunnassa. Hän möi, vaihtoi ja osti hevosia, ja nuot kaupat tehtiin aina niiden kanssa, jotka olivat tulleet hänen vierasvaraisuuttaan tunnustelemaan. Myödessä ei tullut koskaan raha kysymykseen, vaan tehtiin kaupan synnyttyä velkakirja. Sillä tavalla tuli paljon ihmisiä hänelle velkaan. Ihmiset kuiskivat, että Heikki juotti vieraat juovuksiin ennenkuin ruvettiin kaupantekoon.

Tämä mies oli saanut kokonaan valtaansa Palkolan Hannon. Hänen luonaan vietti hän monta iltaa, monta päivää ja monta yötäkin. Sillä ajalla ennätti hän ostaa Kiviseltä monta muka mainiota hevosta. Näihin hän kuitenkin pian kyllästyi ja möi ne sitten puolesta hinnasta, ostaakseen taas Kiviseltä uuden ja paremman. Tämän johdosta kuiskivat ihmiset: »Mitenkähän siinä käypi?»

Niinkuin sanottu, oli Hanno erinomaisen ystävällinen ja verrallinen minua kohtaan, eikä viiden vuoden erotuskaan ijässä näyttänyt tekevän mitään haittaa. — Minulla oli pieni, hyvin sievä luotipyssy; sitä teki Hannon mieli ja hän pyysi sitä ostaa; minä tietysti suostuin ja hän maksoi siitä hyvän hinnan. Minusta oli oikein kumma, kun hän sen maksoi, sillä aivan helpostihan hän olisi voinut antaa minua selkään maksun sijasta, niinkuin usein ennen oli käynyt, kun olin antanut jotain velaksi ja mennyt sitten maksua tahtomaan. Usein kutsui hän minut kotiinsakin, ja minun piti välistä laulaa hänen kamarissaan; hän näytti hyvin ihailevan sitä. Jos minä joskus satuin sorron alle, piti hän aina minun puoltani ja hälväsi sekä karkoitti sortajat.

Hänkin oli näkevinään minussa jonkunlaisen miehen alun ja tuota luuloaan ei hän huolinut yhtään peitellä, vaan antoi sen hölönään tiedokseni jokaisessa sopivassa ja sopimattomassa tilaisuudessa. Vaikka tuo Hannon julisteleminen tuntuikin puoliksi vastenmieliseltä ja peruksettomalta, kohotti se kumminkin itsearvoni tuntoa. Sanalla sanoen: minä miellyin Hannoon. Mutta minä en osannut silloin vielä aavistaa, mitä kaikkea tuli hänen elämässään tapahtumaan.

Tuo kauppamies, jolta olin käynyt Tipakka-Matille rommia lääkkeeksi noutamassa, oli ostanut itselleen vankan talon, jossa hän asui nuoren ja kauniin vaimonsa kanssa. Hänet oli tehty kihlakunnan lautamieheksi ja se kohotti hänen mielestään sangen paljon hänen arvoansa. Sen johdosta hankki hän merenruokoisen sauvan, jota hän rupesi alituisesti käyttämään. Hän kuuli hyvin mielellänsä kutsuttavan itseänsä herrastuomariksi ja kun tuo mieliteko tuli kerran tunnetuksi, ei häneltä tuota arvonimeä kiellettykään, vaan kaikki järkiään kutsuivat häntä siksi. Ja koska hänelle ei tässä kertomuksessa ole ennen tullut annetuksi vakinaista nimeä, niin minäkin kutsun häntä tästäpuoleen herrastuomariksi.

Niinkuin jo ennen olen maininnut, olin vaan kaksi vuotta Maunon kotona palveluksessa. Ahkeruuteni, nöyryyteni ja rehellisyyteni kautta olin tullut siihen maineeseen, että muutkin jo halusivat minua luoksensa. Herrastuomari tuli ja tarjosi minulle isomman palkan kuin mitä Maunon kotoa olisi annettu. Isäntäni kehoitti minua suostumaan tarjoukseen semminkin kun hän ei minun palvelustani enään tarvinnut. Minä otin pestin ja nyt olin herrastuomarin renki. Maunon tähden tuntui tuo muutos raskaalta, mutta kun herrastuomarin talo ei ollut kaukana hänen kodistaan, tasaantui surumme sillä, että lupasimme toistemme luona käydä joutohetkinä.

Kun tuli muuton aika, menin minä herrastuomarille. Siellä aukeni eteeni uusia näköaloja. Komeat, kookkaat ja komeilla huonekaluilla varustetut, siistiksi laitetut huoneet hurmasivat heti silmäni. Minut otettiin hyvin ystävällisesti vastaan; erittäinkin nuori emäntä oli kohtelias ja iloinen. En kuitenkaan ollut vielä monta vuorokautta ollut talossa, ennenkuin huomasin emännän ehtimiseen itkeskelevän. Minä koetin mielessäni etsiä syytä tuohon suruun, mutta turhaan, sillä tässähän ihminen näytti olevan onnen piirittämänä. Hän koki minkä voi salata apeaa mieltänsä, mutta minä näin sen kuitenkin, sillä vieraan silmä on tarkka.

Hän oli erinomaisen hyvä minulle ja hän piti minusta semmoista huolta, kuin olisin ollut hänen oma lapsensa.

Olen unhottanut ennen mainita, että olin pienestä poikasesta pitäin hyvä lukemaan; kirjoittaa tohlata osasin myös. Minä en pyhinäkään mennyt koskaan kylään muualle kuin joskus Maunon luo, sillä minulla oli harras halu jatkaa opintojani. Hankin siis kirjoitusneuvot ja harjoitin lomahetkinä kirjoitustani, vieläpä opettelin ominpäini ruotsalaisen oppikirjan avulla luvunlaskuakin.

Tuo nuori herrastuomarin emäntä luuletteli entisen ennustuksensa minussa jo suuressa määrässä toteentuneen. Hän piti minun kirjoitus- ja luvunlaskukokeitani erinomaisen suuressa arvossa, jonka vertaisia tuskin muualla maailmassa löytyisikään. Kun minä numeroilla laskea sorkkasin, kuinka vanhoja vanhimmat vuosiluvut olivat ja kuinka monta ohranjyvää pääksytysten menee virstaan, piti hän tuota viisautta maailman suurimpana ihmeenä, vaikka minä en voinut ensinkään vastata taitoni tarkkuudesta. Poissa ollessani kaivoi hän käsiinsä kaikki minun töhräykseni, ja näytteli niitä ihmisille. Hän vertaili kokeitani painettuihin kirjoihin ja kas kummaa! hän oli huomaavinaan ne muka lausettenkin puolesta aivan samanlaisiksi ja kirjaimetkin olivat muka ihan paikoillaan. Erään kerran löysi hän painetusta kirjasta lauseen katkelman perästä monta pistettä peräkanaa ja paikalla meni hän katsomaan, oliko minun mestarityössäni semmoisia, ja kun niitä ei löytynyt, meni hän oikein pahoille mielin ja sanoi: »Semmoisia sinun pitäisi myös tehdä.»

Ollessaan noissa minun tieteilemis-aarteissani käsinä, oli emäntä aina iloinen kuin lapsi; näyttipä siltä kuin ei hän olisi surun pisaraakaan maistanut koko elämässään. Mutta kun hän tuli omaan elämäänsä, olivat hänen silmänsä aina vetiset ja punaiset itkusta, ja minun kävi sydämestäni sääliksi noin kauniin ja hyvän ihmisen sisällinen suru.

»Mikä teitä, hyvä emäntä, vaivaa, kun te aina olette noin surullinen?» rohkenin häneltä eräänä kertana kahden kesken kysyä.

»Ketä, minuako? Eihän minua mikään vaivaa», sanoi emäntä säikähtäen.

»Mutta teidän silmänne ovat melkein aina itkusta punaiset», rohkenin minä väittää.

»Mistä sen tiedät?» sanoi hän vähän levollisempana.

»Näenhän sen omilla silmilläni», vakuutin hänelle.

»Sinun terävä silmäsi tunkeentuu joka paikkaan. Minä en ole onnellinen. — Minulla ei ole sydäntä — olen kuollut. Voi Sakeus! Sinä olet vielä puoliksi lapsi, etkä tiedä turhuuden viettelyksistä. Jospa minäkin saisin sen takaisin, mutta voi! kaikki on nyt jo mennyttä», sanoi emäntä värisevin äänin ja, peittäen käsillään silmänsä, purskahti hän valtavaan itkuun.

Minä en saattanut olla huoneessa, vaan hiivin hiljaa pois. Kummallisia mietteitä virisi päähäni. Koetin etsiä syytä emännän surumielisyyteen, mutta turhaan. »Minä en ole onnellinen — minulla ei ole sydäntä — olen kuollut», pyörivät sekaisin mielessäni, ikäänkuin niiden olisi ollut velvollisuus antaa minulle ilmi emännän surun syyt, ja ne olisivatkin voineet sen tehdä, mutta minä olin liian nuori, voidakseni niitä ymmärtää.

Jäljestä päin huomasin, ettei emäntä koskaan, ei vahingoissakaan, puhutellessaan herrastuomaria, sanonut häntä sinuksi, ei teiksi, eikä miksikään. Hänen puhuttelunsa oli tämmöistä: »tulee nyt syömään, menee siitä maata — kysyy Sakeukselta — tuo tulee kotiin — panee hänen siihen», y.m.s.

Minä en tiennyt, huomasiko tuo vähänäköinen ja kopaantunut herrastuomari nuoren ja kauniin emäntänsä itkuja, mutta onnelliselta ei näyttänyt hänkään. Hän ei ollut tottunut minkäänlaiseen työntekoon, ja vaikka hän oli nyt maan omistajana, ei hän kaivannutkaan minkäänlaista työntekoa, istui vaan päiväkaudet komeassa kamarissaan synkän ja alakuloisen näköisenä. Hän ei puhunut monta sanaa päivässä, istui vaan ja räpötteli silmiänsä; vieraatkaan eivät saaneet häntä monasti elpymään. Ainoana huvituksena hänellä oli viulu, jota hän oli vähän oppinut kitkuttelemaan. Sen hän otti tavasta laatikostaan ja sanaa lausumatta romuutti hän joka ikisen pelikappaleen ja jokaisen niiden osankin, mitä hän vaan oli oppinut; ja tuota tehdessään ei häntä häirinnyt mikään ulkonainen vaikutus, ei syrjästä puhuttelemiset eikä muut; herrastuomari pelasi vaan loppuun kaikki. Kun ne olivat loppuneet, pani hän viulunsa pois ja vaipui entiseen vaiteliaaseen elämäänsä.

Jonkun pitkän ajan perästä rupesi minulle vähitellen selkenemään syy emännän surumielisyyteen. Hän ei rakastanut aviomiestään; hän ei voinut. Nuori, kokematon sydämensä ei ollut tuntenut vielä todellista rakkautta, silloin tuli hänen mielestään otollinen tarjous — rikas tarjous; hän suostui tuohon tarjoukseen paremmin tavan kuin sydämensä vaatimuksesta, ja niin tuli tuo pyhä liitto tehdyksi ikäänkuin joku edullinen aineellinen kauppa. Nyt oli hän varmistunut, varttunut ja kehkeentynyt ja nyt hän käsitti, ettei hän voinutkaan rakastaa sitä miestä, jonka kanssa hän oli yhdistänyt elämänsä kohtalon; siinä syy, minkä vuoksi hän myötäänsä itki, minkätähden ei hän ollut onnellinen, minkä vuoksi ei hänellä ollut sydäntä ja miksikä hän oli kuollut. Niin, kenties oli tuo löyhästi, päällisinpuolin harkittu liitto saattanut onnettomiksi molemmat — kenties! — —

Kaupanpitoa harjoitettiin vieläkin, mutta herrastuomari ei näyttänyt pitävän siitä mitään lukua, eikäpä juuri paljon emäntäkään; kuitenkin kitkutettiin sitä — vanhan tottumuksen vuoksi.

Kaksi vuotta olin minä herrastuomarilla renkinä. Mutta ennenkuin se aika oli loppuun kulunut, oli talossa tapahtunut kummia muutoksia. Nuori emäntä ei itkenyt enään ja herrastuomarilla oli vakinainen työ: hän pelasi häissä, kuuliaisissa ja tavallisissa tansseissa ja sitä hän tehdä kitkutteli pyhä- ja arkipäivät, kun vaan joku häntä vähäkin vaati. Ei hän paljon palkkaa tahtonut ja välistä sai hän ylimielisiltä kuulla pilkkaakin huonon soittamisensa vuoksi, mutta vähän huoli herrastuomari siitä, kunhan vaan sai soittaa. Hänen kunniakseen täytyy mainita, ettei hän koskaan maistanut mitään väkeviä juomia.

Emäntä päinvastoin joi nyt kuin mies, löi korttia niinkuin poika, kulki tansseissa niinkuin tyttö ja tappeli tarvittaessa niinkuin sankari — niin: hänellä ei ollut sydäntä, naisellinen siveys oli hänessä todellakin — kuollut ja tuon kuoleman kalveessa oli herrastuomarikin hakenut työtä huvikseen — soittamista.

Minua pyydettiin kolmannelle vuodelle palvelukseen, mutta kun elämä oli tuollaiseksi käynyt, en ottanut enään siinä ollakseni.

Nyt pääsin erääseen herrastaloon rengiksi. Tuommoiset korotukset ja ne muutamat imartelemiset, joita olin kuullut, kohottivat sokean turhamielisyyteni niin korkealle, että todellakin luulin olevani jo oikein aika mies. En ollut vielä kovin monta vuorokautta ollut uudessa paikassani, kun taloon sattui tulemaan eräs paljon kokenut ja kulkenut merimies. Hän rupesi väentuvassa iltasella puhumaan matkoistansa ja nähdyistä ihmeistään; väki kuunteli häntä ihmetellen. Minä en tahtonut olla huonompi häntä ja rupesin väittämään, että Tukholmaan pääsee jalkaisin muualtakin kuin Pohjanperän kautta. Merimies intti kovasti väitöstäni vastaan, mutta minä en antanut perään. Viimein toi hän puolustukseksensa kysymyksen:

»No mitenkäs tästä merestä sitten laivat pääsisivät ulkomerille, jos muualta kuin Pohjanperän kautta päästäisiin jalkaisin Tukholmaan?»

Minä jouduin tuon kysymyksen kuultuani jotenkin hämille, mutta selvenin pian ja vastasin arvelematta: »Ettekö sitä tiedä?! Siltahan siinä on, joka nostetaan pois, kun laiva tulee.»

Kun merimies huomasi yleisen mielipiteen olevan minun puolellani, lähti hän jotenkin kummastelevan näköisenä pois, mutta hänen lähdettyään sanoin minä: »Tuon verran ne merimiehet tietävät!»

Ei ollut kauvankaan tuosta tapauksesta kulunut, kun minut laitettiin talon neitiä viemään likimmäiseen kaupunkiin. Se oli minulle iloinen asia, sillä en ollut ennen nähnyt kaupunkia, niin paljon kuin olinkin niistä kuullut puhuttavan. Enpä voinut nukkua sitä päivää vasten yöllä. Kun päivä tuli ja kaikki oli valmiina, lähdimme matkaan. Välillä oli eräs oikotie, jonka piti oikaista matkaamme kokonaista kaksi peninkulmaa. Ensimmäisenä päivänä pääsimme tuon oikotien päähän ja olimme juuri valtamaantielle tullessamme eräässä talossa yötä. Aamulla lähdimme taas matkaan, mutta valtamaantielle päästyämme, lähdin minä ajamaan päinvastaiseen suuntaan, sillä minä olin mielikuvituksissani luulotellut kaupungin olevan sillä suunnalla. Niin ajaa hölköteltiin ensimmäinen kestikievarin väli ja toista alotettiin. Kun olimme jo likellä toista kestikievaria, jonka nimen minä kuulosta tunsin, rupesin kummastelemaan: miksi virstan tolpat ovat päinvastaisella puolen tietä. Silloin rengahtivat silmäni selälleen; huomasin, että ajamme poispäin kaupungista.

Vaikka kyydittäväni neiti oli aika-ihminen, useat kerrat ennen kaupungissa käynyt ja vielä päälliseksi sivistyneessä perheessä kasvatettu, ei hänkään ollut minua etevämpi maantieteessä, sillä hän istui vaan sanaakaan virkkamatta, hyvässä turvassa reenperässä, mutta kun onnettomuus tuli ilmi, oli hän valmis minua siitä syyttämään.

Eihän meillä ollut muuta neuvoa kuin kääntää takaisin ja syöttää hevostamme lähimmäisessä talossa. Sen tehtyä lähdettiin taas ajamaan ja ennenkun olimme jälleen niillä paikoilla, joista olimme aamulla lähteneet, oli jo pilkkosen pimeä; täytyi siis ruveta yöksi, mutta emme kuitenkaan häpeän vuoksi ruvenneet samaan taloon, jossa viimeksi olimme.

Minun kunnialleni kävi kovin tuommoinen erehdys. Häpeän vuoksi en ollut vastaantulijoiltakaan kysynyt, menemmekö kaupunkiin vai mihinkä, mutta vaan: onko pitkältä kestikievariin. Mutta nyt oli minulla vasta oikein suuri huoli, miten tuon harmillisen asian saisin yöpaikassa salatuksi, siinä hädässäni pyysin neitiäkin, ettei hän virkkaisi koko asiasta mitään ja hän lupasi olla vaiti.

Neiti meni ensinnä huoneeseen ja kun sain hevosen riisutuksi ja ruokaa sille eteen, menin minä perästä. Heti huoneeseen tultuani musteni maailma silmissäni, sillä tuo merimies-pahus istui takkavalkean valossa käsitöitään tekevän väen keskellä, kertoelemassa halullisille kuulijoille ihmeellisistä matkoistaan.

Minä koin kyyräytä pimeään nurkkaan, ettei vaan olisi huomattu, ja toivoin sydämestäni tuon ikävän asian pysyvän salassa. Mutta kyydittäväni neiti ei saanut mielestänsä vieroitetuksi sitä harmillista matkatappiota, jonka väärään ajamisellamme olimme saaneet.

»Jopa se oli harmillinen seikka», alotteli hän, mutta minusta tuntui kuin kylmä vesi-ämpäri olisi kaadettu niskaani.

»Mikä oli harmittava seikka?» häyhähti heti koko väkijoukko kysymään.

Neiti ei tosin alkupäästä tehnyt asiasta kiireesti selvää, mutta ennen pitkää oli hän kumminkin selittänyt sen alusta loppuun asti.

»Hoh-hoh! Siitäpä pojasta tulee pian maanmittari, kun hän on niin hyvä osaamaan», sanoi joku joukosta ja kaikki muut rehahtivat nauramaan. Usea heistä otti pärevalkean käteensä, joiden valossa kaikki kääreentyivät minua katsomaan, niiden muassa merimieskin.

»Hah, hah, hah! Tämähän on juuri se sama viisas, joka tuonnoisella viikolla intti minulle vasten silmiä, että muunkin kuin Pohjanperän kautta pääsee jalkaisin Tukholmaan! Olipa hyvä kun ma tapasin vielä kerran maisterin, ennenkun menen kaupungissa olevaan kotiini», sanoi merimies ja kaikki purskahtivat taasenkin nauramaan.

Minua ei naurattanut yhtään: oli niinkuin olisi taivas pudonnut päälleni. En voinut syödä sinä iltana enkä nukkua seuraavana yönä, ja tuntui kuin olisin maan alle vajonnut; ei ikänä minun omarakkauteni ole saanut semmoista kolausta, mutta mihinkäpä meni, siinä täytyi olla.

Kun tuosta pulasta pääsimme, teimme kaupunkimatkamme mitään muuta erinomaista tapahtumatta, mutta ennen kotiin tuloamme pyysin vieläkin neitiä, ettei hän herran tähden kertoisi kotona tuota kolttosta; hän lupasi sen nytkin, mutta vuorokauden kuluttua oli se jo tietona ja nauruna ympäri kylää ja minä kadotin toisen puolen saadusta arvostani.

Tuo kolttonen pani minut moneksi aikaa alle päin, pahoille mielin, ja yötä päivää mietin, miten päästä vähänkään viisaammaksi. Olisin sydämen halulla lukenut opettavaisia ja hyödyllisiä kirjoja, mutta mitäpä siitä kaipiosta oli hyötyä, sillä minkäänlaista kirjallisuutta ei ollut.

Eräällä arvokkaalla meidän kylän isännällä oli Euroopan kartta, jonka sanottiin puitteissa riippuvan hänen kamarinsa seinällä. Tuosta ihmeestä olin kauvan jo kuullut puhuttavan, ja monen onnellisen, joka sen oli saanut nähdä, kuulin hymysuin kertovan, kuinka Eurooppa oli juuri kuin hevosen kenkä, mutta Italia oli ihan saappaan muotoinen. Minä oikein halulla halusin päästä näkemään tuota ihmeellistä karttaa, ettei vasta niin nolosti kävisi maantieteessä, kuin tuon merimiehen kanssa oli käynyt. Sehän selittäisi niin täsmällensä kaikki, ja eihän siinä muuta liene kuin vaan silmänsä siihen luopi.

Tuon halun pakottamana rohkenin kun rohkeninkin viimein eräänä pyhänä hiipiä isännän kamariin. Isäntä oli lukemassa avopäin raamattua, nokkalasit päässä; voi kuinka arvokkaalta hän tuossa näytti! Hän ei nostanut päätänsäkään, kun minä menin kamariin, luki vaan ääneensä haikealla, mutta kaikuvalla nuotilla, vaikkei huoneessa ollut ketään muita kuin minä ja hän. Tuota hän teki varmaankin pari tuntia ja selvään kuulin, että hän sanoi paljon sanoja niin hullunkurisesti väärin, ettei luetun ymmärtäminen olisi ollut kenellekään mahdollinen.

Minä seisoin ovipielessä yksissä jalkojen tiessä, enkä uskaltanut oikein hengittääkään. Kun hän lopulta lopetti lukemisensa, oikaisi hän itsensä suoraksi, otti punaliitu-kipeneen liivinsä lakkarista ja teki luvun loppuun merkin. — Kuinka monetta kertaa lienee hän lukenut raamattua läpi, en tiedä.

»Mitä asiaa sinulla on?» sanoi hän sitten minulle, nousten seisaalleen.

»Ei mitään, tulin vaan karttaa katsomaan, jos ma saisin», sanoin ujosti.

»Ei koskaan pidä sanoa ei mitään, kun kumminkin jotakin on. Tuossa se on seinällä, katso häntä nyt kylläksesi, mutta mitäpä sinä siitä ymmärrät», sanoi isäntä kyllä hyvällä syyllä ja meni pois.

Minä jäin avosuin seisoa töllöttämään ovipieleen, sillä tulin jotenkin hämille isännän puheesta. Viimein rohkenin luoda silmäni seinälle ja voi herranen aika! siellähän se kartta riippui kun riippuikin seinällä. Mutta mitä ihmettä?! Eihän minun silmäni käsittänytkään mitään hevosenkengän eikä saappaan muotoista, epävakaisia niemiä, mutkia, repaleita ja pilkkuja vaan, eri väreillä piirusteltuna sinne tänne valkoiselle paperille, josta en tullut hullua viisaammaksi.

Tuota tieteilemistäni tein oven suussa seisoen, sillä en uskaltanut paikalta hievahtaa. Siitä aivan helposti seurasi se, etten sinne asti nähnyt mitään nimikirjoituksia, joita kyllä olisin osannut lukea.

Juuri kun olin parhaassa ymmärtämättömyyteni tuskassa, tuli isäntä kamariin.

»No mitä sinä nyt kartasta ymmärsit?» kysyi hän.

»Ymmärsinhän tuota, mutta — — —» änkytin hänelle.

»Mitä mutta?» kysyi isäntä ja katsoi kiivaasti silmiini.

»Mutta eihän tuossa näy mitään hevosenkengän eikä — saappaan muotoista», vastasin hänelle.

»Minkä pitäisi olla hevosenkengän ja saappaan näköinen?»

»On sanottu Euroopan olevan edellisen ja Italian jälkimmäisen näköisen», selitin minä vähän rohkaistuneena.

»Sinä sanoit karttaa ymmärtäneesi, mutta ei koskaan pidä sanoa jotain ymmärtävänsä, kun kumminkaan ei mitään ymmärrä. Jos olisit ymmärtänyt, olisit siitä kyllä löytänyt jotenkin saappaan muotoisen Italian, mutta hevosenkenkää et sieltä ikänä löydä», sanoi isäntä.

»Jos minä saisin kartan ottaa seinältä alas, että mä saisin sitä likempää katsella?» rohkenin pyytää pelosta vavisten.

»Kylläpä siitä pian teeri tulisi, kun antaisin sitä joka poropeukalon rääpiä», sanoi isäntä ja katsoi ovea kohti, joka oli selvä viittaus, että hän soisi minusta pääsevänsä.

Minä lähdin pois yhtä viisaana kuin tullessanikin; mutta viisastuin siellä kumminkin sen verran, etten sanonut: »ei mitään» ja »ymmärsinhän tuota», kun minulta jotain semmoista kysyttiin, jota en minä tietänyt.

Niin huonosti toteentuivat nuot ennustukset, joiden imelässä höyryssä olin mielestäni kohonnut päätäni pitemmäksi. Silloin huomasin mielipahalla, ettei tuo luuloteltu miehuuteni ja viisauteni ollut muuta kuin turha unikuva, joka todellisessa toiminnassa haihtui kuin savu tuuleen. Vaan eteenpäin oli silti haluni pyrkiä yhdellä tahi toisella tavalla, kävipä miten kävi!

Viides luku.

MUITA MUTKIA.

Vaikka olinkin niin paljon arvoani kadottanut, en kuitenkaan kadottanut sitä entisten ystävieni luona. He olivat minulle yhtä ystävälliset, yhtä lempeät kuin ennenkin; sen turvissa voin minä taasen ruveta pyrkimään ihmiseksi ja ennen pitkää unohtui tuo ikävä maantieteen juttu kokonaan.

Eräänä kauniina kesäisenä pyhäiltana olimme taasen Maunon kanssa Tipakkalassa vieraina. Mauno, minä ja Maija olimme jo tulleet siihen ikään, että lasten leikkikalut ja niiden muassa leikitkin, olivat jääneet syrjään ja elämän todellisuus alkoi meille kaikille haamottaa, vaikka kyllä hämärästi, ja samassa suhteessa eneni myös luonnollinen kainoutemmekin. Maija olikin nyt jo täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Hän oli nyt jo kasvanut täyteen pituuteensa, mutta vartalonsa sen mukaista luonnollista vahvistumista hän koki kaikin tavoin estää. Yhä harvemmiksi kävivät röijyjen saumat ylellisestä pinnistyksestä, ja yhä syvemmälle painuivat lujat ja piukalle kiristetyt vyöliinan nauhat.

Meitä pidettiin Maunon kanssa nytkin hyvinä vieraina. Vanhukset puuhasivat meille ruokaa, ja siihen laitettiin mitä parasta talossa löytyi. Samassa touhussa oli Maijakin ja tuota tehdessään käveli hän, että lattia jytisi, ja oli punainen kuin nuotiosta temmattu kekäle. Kun ruoka oli saatu valmiiksi, käskettiin meidät syömään, mutta me emme ottaneet montakaan palaa. Oli mielestämme häpeä syödä niin paljon, että talonväki olisi nähnyt jotain kuluneeksi. Näytimme siis olevamme ikäänkuin semmoisia ihmisiä, jotka syömättä elävät.

Syömästä päästyämme käski Maija meidät kamariinsa. Se oli pesty puhtaaksi kuin sipuli ja lattialle oli ripoteltu riivittyjä tuoreita katajan havuja. Seinärakoihin oli pistelty parhaaltaan kukkivien tuomien ja pihlajain oksia kukkaterttuineen. Akkunoille oli laitettu useampaan astiaan poimituista kukista ja muista kasveista sidotuita kukkavihkoja tyvillänsä vedessä seisomaan; kaikki nuot tekivät huoneeseen kesäisen tuoksun. Huoneen tavarasto osotti asukasten uutteruutta ja siisteyttä. Vuode seisoi yhdessä nurkassa, pulleine höyhenpolstareineen, valkoisine ripsulaita-lakanoineen ja kuvikkaine ryijypeittoineen. Naulat olivat täynnä puhtaita ja avullisia pitovaatteita ja orret notkuivat puhtaiden ja sileiksi kaulattujen paitojen alla. Eipä kummakaan, sillä sanottiinhan Tipakkalaisilla olevan rahojakin tuhansia lainassa ja arvattavasti oli tuon varallisuuden avulla autettu Maijan omaa ahkeruutta vaatetten hankkimisessa.

Lieneekö tuo kaikki vaikuttanut jotain Maunon mieleen, koska hän sitä iloisesti haastellessamme yht'äkkiä sanoi:

»Mutta olisipa tässä talossa vävyn paikka.»

Tuon lauseen kuultuansa purskahti Maija heti valtavaan nauruun, silmieni eteen paljastui hirveän leveä rivi pitkiä ja leveitä lostikka-hampaita, sillä hän ei huomannut nyt koota suutansa, eikä panna kättänsä sen eteen niinkuin ennen, mutta pahin seuraus oli se, että Maijan röijyn selkäsauma ratkesi niskasta vyötäreen paikkaan asti. En tiedä lieneekö Mauno huomannut kumpaakaan tapausta, koska hänkin nauroi sydämen pohjasta ja katsoi hartaasti Maijaa.

Minä olin tuntenut pitkin elämääni syvää myötätuntoisuutta ja jonkunlaista vetoa Tipakkalaisten, erittäinkin Maijan tykö, sen sisarellisen ystävyyden vuoksi, jota hän oli ylönkatsottunakin ollessani kohtaani osoittanut, ja sen vuoksi kävin siellä niin usein. Mutta tuon tapauksen perästä tuli luontooni jotain vastenmielisyyttä kaikkia Tipakkalaisia, mutta erittäinkin Maijaa kohtaan, ja vaikka koetin sitä kaikilla keinoilla vieroittaa, ei se onnistunut.

Kotiin mennessämme puheli Mauno Tipakka-Maijan rikkaudesta, kätevyydestä, toimeliaisuudesta, lihavuudesta, punaisuudesta ja muusta komeudesta, mutta minä en voinut ottaa osaa hänen puhelemiseensa kuin muutamalla myöntyvällä ja ilottomalla sanalla, sillä sisällinen tunteeni oli niin kummallisen hajanainen. — Mauno oli rakastunut Maijaan.

Tulimme suoraan Maunon kotiin. Kartanolla oli paljon koolla kylän nuorisoa, muiden muassa Piukka-Jaakkokin. Heti hänet nähtyäni lensi vereni kylmäksi, sillä mieleeni jolkahti, ettei nuoriso pääse hajaantumaan koteihinsa jotakuta kommellusta tapahtumatta, kun tuo ilkiö taas on joukossa. Eipä kauvan tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin tuo aavistukseni liiankin hyvin toteentui, sillä emmepä päässeet vielä oikein likellekään toisia, kun jo Piukka-Jaakko sanoi:

»Mistäs nämät maisterit tulevat?»

»Eipä meidän ole pakko sinulle retkiämme selittää», sanoi Mauno hänelle tyynesti vastaukseksi.

»Mitä sinä ruomahuuli ja kanttipää ylpeilet, vai tahdotko kalloosi niin, että joku kantti siitä tasaantuu?» räyhähti heti Piukka-Jaakko, ja Maunon kävi se niin sydämelle, että hän rupesi itkeä tihistämään. Tyytymätön murahdus kuului silloin joukosta; mutta kovimmasti tuo kävi minun oikeudentunnolleni, sillä se oli hirveä asia mielestäni, kun tuo kaiken pahuuden alku ja juuri sätti ystävääni Maunoa niistä vioista, jotka eivät olleet hänen omat ottamansa vaan joita Luoja saattoi antaa kenelle tahansa meistä.

»Aina sinä mokoma Piukka olet ilman asiatta jokaisen silmillä!» sanoin minä tuon totuuden tunnossa, ennenkuin itsekään huomasin.

Muuta ei tarvinnut. Juoksujalassa törmäsi hän nenäni eteen tiuskuen: »Mitä sanoit? sanoppas toinen kerta!»

Minä en vastannut mitään, mutta sydämeni oli erinomaisen synkkänä.

»Kylläpä minä kuulin mitä sanoit», huusi hän raivossaan ja samassa kihisi kuuma korvapuusti korvissani!

Minä en nyt paennut, enkä ollut tietävinäni mitään koko lyönnistä. Mutta tuokos vasta Piukka-Jaakon vihaksi kävi, sillä hän oli oppinut näkemään aina minut pakenevana ja välttelevänä, kun hän katsoi hyväksi kurittaa minua. Hän raivostui tuosta uhkamielisyydestäni niin, että rupesi kaikin voimin käymään minun päälleni. Minä tietysti kävin torjumaan hänen rynnäköitään. Viimein kävi ottelumme niin ankaraksi, että minä en enään tyytynytkään puolustamiseen, vaan rupesin vuorostani päälle käymään ja nujersin monta kertaa vastustajani alleni, löylyttäen häntä joka kerralla oikein kelpolailla. Mutta vaikka hän jo itsekin huomasi, ettei hän enään voinut koko sotataidollaan minulle niin mitään, ei hän lakannut kumminkaan yrittämästä; sillä tuntuipa hänellä olevan jonkunlainen pelko siitä, että yksi hänen nöyrä alamaisensa, ja kukaties muitakin, luopuu hänen vallan-alaisuudestansa, jos hän nyt vaan menettää tappelun. Kun ei tuosta loppua tullut, kaasin minä Jaakon taaskin alleni, myskytin häntä hyväsesti, enkä laskenut altani ennenkuin hän teki lupaukset, ettei hän enään tule päälle. Ne lupaukset tehtyään, päästin minä hänet ylös. Kaikki nuoret nauroivat Piukka-Jaakon huonoa sota-onnea, mutta hän lähti kovin häpeissään pois. Mennessään hän kuitenkin uhkasi tämän kyllä vielä kerran muistavansa. Mutta tuo uhkaaminen kääntyi peräti toisenlaatuiseksi kuin me olimme sen otaksuneet, sillä kun hän ensikerran tapasi minut, kutsui hän kahden kesken puheillensa, jossa hän innokkaasti esitteli, että tästä eteenpäin tappelisimme aina yhdestä puolen ja tekisimme ikuisen sovinnon. Jälkimmäiseen ehtoon suostuin mielelläni, mutta edellisen hylkäsin inholla.

Tuo tapaus lisäsi sanomattoman paljon rehtevyyttäni ja itsearvoni tuntoa, sillä olinhan pakottanut suurimmasti pelätyn viholliseni pitämään minua yhtä isossa arvossa kuin itseäänkin ja vieläpä kenties pelkäämäänkin minua, jossa tapauksessa hän ei enään tohtisi Maunoakaan sortaa; tuntuipa siltä kuin olisin pudistanut orjankahleet päältäni ja tullut vapaudensankariksi ystävänikin puolesta.

Pian sain nauttia haaveksimiani etuja; usein kuulin muiden toverieni ylistelevän tekoni oikeutta ja urhoutta, ja yleinen rauha rupesi vallitsemaan nuorison keskuudessa, sillä Piukka-Jaakko ei uskaltanut enään kenenkään silmille mennä. — Niin, minua ruvettiin kunnioittamaan urhoollisena, voimakkaana miehenalkuna — aikamiehen ehto.

Ystävässäni, Palkolan Hannossakin, oli tuo onneni käänne vaikuttanut aina suurempaa mieltymystä minuun. — Eräänä iltana esitteli hän minulle, että lähtisin hänen kanssaan Kivisen Heikille. Oikein minä säikähdin tuon kuultuani ja tunnustaa täytyy, että saavuttamani miehen arvo tuntui kovin vähäiseltä sen kutsun rinnalla.

»Minä en lähde, en voi, en kehtaa», änkytin Hannolle vastaukseksi.

»No kaikkia, olethan jo mies ja hän on niin hyvä ja kohtelias kaikille, semmoista miestä ei löydy monta; lähde vaan, minä takaan, että tulet hyvästi vastaanotetuksi ja vieraana pidetyksi ja ettet kadu kauppaasi», puheli hän.

Hannon kehotus kutkutti kovin itserakkauttani ja ajattelin: »Kukapaties!» — Minä lähdin.

Kun tulimme Kiviselle, oli isäntä jo ovessa vastassamme.

»Hoho — hoo! Tulitpa toki, Hanno veli, tänne iltaa viettämään, tulitpa kuin kutsuttu, sillä minulla on niin hiton ikävä; ajattelin jo mennä johonkin kylään, mutta mihinkäpä täällä menisi, jos ei juuri teille. Ja entä sitten? Sinulla on veres toverikin mukanasi, Sakeus, joka Piukka-Jaakolle on niin kunnollisesti antanut selkään! Sinä olet kunnon poika. — Käykää peremmäksi istumaan!» touhusi isäntä, ennenkuin ehdimme suutammekaan avata.

Me menimme istumaan, ja isäntä meni toiseen huoneeseen. Hanno kuiskasi minulle: »Enkö minä sitä sanonut?» mutta minä tunsin itseni niin huonoksi, halvaksi ja miehettömäksi tuon varallisuutta kaikkialla osoittavan asumuksen ja yleisesti kunnioitetun viisaan, rikkaan ja, niinkuin luultiin, siveän miehen rinnalla.

Isäntä tuli, käsissä täysinäinen pullo ja pikareita, jotka hän pani pöydälle ja täytti ne pullosta.

»Tulkaat, vieraat, ottamaan suun avausta!» esitteli isäntä ja Hanno tarttui yht'aikaa isännän kanssa lasiin, nousten seisalleen, mutta minä en hievahtanutkaan.

»No, Sakeus! Tuleppas ottamaan!» kehotti isäntä.

»Minä en ryyppää», sanoin minä paikalta liikahtamatta.

»No, kuinkas muutoin? Eihän vieraissa-olo ilman miltään tunnu, kun ei ota naukkuja — olethan sinä jo mies — kursailematta, poikaseni!» kehotti isäntä.

»Minä en ryyppää», toistin minä vaan vakavasti.

»No, kun et ryyppää, niin ole ryyppäämättä», sanoi isäntä jotenkin nyrpistyneenä.

Hannon kasvot synkistyivät ja hän loi minuun tylyn katseen.

Molemmat he ottivat ryyppynsä, toisen ja kolmannenkin, pitämättä enään minusta mitään lukua.

He tulivat iloisiksi ja isäntä sanoi: »Tarvitseisi panna ovet lukkoon ja akkunat tukkoon, etteivät ihmiset tänne näkisi, eivätkä pääsisi, mutta voiko tuohon poikaan luottaa niin paljon?»

»Kyllä häneen kuitenkin voit luottaa, vaikkei hän ryyppää», vakuutti Hanno.

Sutii, heti laskettiin akuttimet alas ja avaimet otettiin suulta pois, mutta minä ajattelin: »Mikseikähän meitä saisi ihmiset nähdä?»

Vähän ajan päästä toi talon vanha ja paljon tavaraa koonnut emäntä lämmintä vettä, sokuria ja taasen täysinäisen pullon. Hän oli surullisen näköinen ja loi minuun niin läpitunkevan ja pitkän katseen, että se meni läpi ytimieni; selvästi luin minä tuossa silmäyksessä: »Tuokin raukka!» Silloin en tuntenut itseäni mieheksi, vaan väärässä paikassa olevaksi, mitättömäksi nuorukaiseksi. Emäntä meni pois, lausumatta yhtäkään sanaa, ja huokasi raskaasti. Olin huomaavinani, että hän tuota vierasten palvelemista teki kovasta pakosta, vaikka ulkonainen, näennäinen rauha vallitsi talossa.

Kun emäntä oli mennyt, tekivät isäntä ja Hanno lasit ja alkoivat maistella; minulle eivät he enään tarjonneetkaan, kun olin niin jyrkästi kieltänyt. Tuota tehdessään tulivat he yhä iloisemmiksi, yhä ystävämmiksi keskenään. Veljellisyys, verrallisuus ja vapaa sananvalta yhä varttui heidän välillänsä. Voi kuinka pieneksi tunsin itseni heidän rinnallansa.

Kauvan ei viipynyt, ennenkuin isäntä toi viritetyn soittorasian ja pani sen eteeni pöydälle.

»Eikös se soita koreasti?» kysyi isäntä minulta.

»Soittaahan tuo», vastasin minä.

»Etkö tahdo ostaa tätä? Minä myön sen halvasta hinnasta, viidestä ruplasta, vaikka se olisi kymmenenkin arvoinen», kaupitteli hän soittokonettansa.

»Milläpä minä semmoisia ostaisin», sanoin minä karttelevaisesti.

»Kyllä minä uskon velaksikin; ei tarvitse muuta kuin vaan annat luvan, että minä saan palkastasi periä viisi ruplaa, niin soittokone on sinun; ajatteles: viidellä ruplalla kymmenen ruplan maksavan kalun — mikä voitollinen kauppa!» kehotti isäntä.

En voi kieltää, ettei tuo edulliseksi selitetty kauppa miellyttänyt minua. Voitonhimo rupesi palamaan mielessäni ja lensipä päähäni tämmöinenkin ajatus: »Mikä mies vasta olisit, kun sinä olisit tuommoisen taidekalun omistaja?» Mutta samassa muistin, etteivät kaikki ihmiset pitäneet Hannolle hyvänä enteenä hänen ja Kivisen välillä tehtyjä kauppoja, ja sen avulla voin tulla siihen päätökseen, etten osta tuota tarpeetonta kalua. Mutta selvästi tunnen vielä nytkin, etten olisi voinut tuota liehakoivaa viettelystä välttää, jos olisin ollut vähäkin hujakassa.

»En minä osta soittokonettanne, sillä minä tarvitsen palkkakipeneeni vaatteisiini ja köyhille vanhemmilleni elatuksen avuksi», sanoin minä viimein jyrkästi.

»Sinä olet kummallinen otus, et sinä taivu mihinkään, mutta sen minä sanon sinulle: sinä et ymmärrä vielä omaa etuasi. Mitä sinun tarvitsee vanhempiasikin elättää, kyllähän kylä heistä huolen pitää», sanoi isäntä närkästyksissään ja siihen se asia jäi.

Minun mieleni meni kovin pahaksi. Yleensä oli tämä kokemus kovin suuri kolaus luuloilleni noista miehistä.

Isäntä ja Hanno tekivät uusia laseja ja olivat iloiset.

»Nyt on jo kaikki ihmiset nukkumassa, nyt ei meitä sissi enään kukaan; sinun pitää, Sakeus, laulaa meille», sanoi Hanno minulle sammaltavin kielin.

»Niin, niin, saakuta rallaa! Pojalla kuuluu olevan hyvä ääni, hänen pitää laulaa meille», säesti isäntä.

Minä tenäsin ja estelin minkä voin, mutta he pitelivät minua kiinni, halailivat ja taputtelivat, ja sanoivat, että he ovat »miritty», jos he päästäisivät minut, ennenkuin minä laulaisin. Kun huomasin, etten päässyt heidän käsistänsä mihinkään, lauloin minä häpeästä punehtuneena pari värssyä, mutta en ennen enkä jäljestä ole niin ylenkatseellisesti laulanut kuin silloin.

»Saakuta rallaa! Se oli laulua se. Poika olisi laulustansa aika totilasin ansaitseva, mutta kun hän on niin jörö, ettei ota mitään, niin minkäpä sille tekee», höpisi isäntä.

Minulle tuli hirmuisen ikävä. Tällaisiako nämä miehet ovatkin? Pöydällä oli joku hengellinen kirja; otin sen käteeni ja rupesin sitä katselemaan. Luultavasti se oli talon emännän kirjallisuutta. Isäntä, kun sen huomasi, nakkasi korttipakan eteeni pöydälle ja sanoi: »On täällä parempiakin kirjoja, kuin tuommoiset nurrasunterit.» Minä aivan kauhistuin semmoista jumalattomuutta, sillä vanhempani olivat aina opettaneet minua Jumalan pelkoon. Kumminkaan en rohjennut puhua mitään.

Isäntä ja Hanno rupesivat korttia lyömään. Tuossa tilassa ei minun käynyt lukeakaan. Uni voitti vihdoin minut ja minä väännyin johonkin nurkkaan nukkumaan. Siitä herätettiin minut puoliväkisin ylös. Kun silmäsin herättyäni talon kaapillista, lyöpää seinäkelloa, läheni se aamu-kolmea. Minulle rupesi isäntä ja Hanno selittämään, että minun pitäisi heidän välilleen kirjoittaa velkakirja; molemmat olivat silmisikana juovuksissa. Minä väitin, etten osaa sitä kirjoittaa, mutta isäntä ja Hanno inttivät, että se kyllä käypi laatuun, sillä eihän sen niin täysikelpo tarvitse ollakaan, koska se tulee vaan ilman aikojaan — muistoksi. Minä en päässyt puuhun en pitkään, vaan minun piti kirjoittaa Hannolta Kivisen Heikille sadan ruplan velkakirja, johon Hanno pani puumerkkinsä ja yksi talon rengeistä herätettiin toiseksi vieraaksimieheksi.

Kun se oli tehty, lähti Hanno minun kanssani kotiinsa hoipertelemaan.

»Tue minua, Sakeus, pidä minua kiinni! Minä en pysy pystyssä — se saakelin rommi», änkytti Hanno minulle mennessämme. Minä koin häntä tukea minkä voin, mutta yhtäkaikki kaaduimme välistä molemmin.

»Mistä se velkakirja tuli?» kysyin häneltä.

»Niin se velkakirja — kyllä se oikeasta tuli, oikeasta se tuli. Mutta älä puhu siitä kenellekään mitään — minulla ei ole nyt rahoja käsillä — sinä lauloit saakelin hyvästi — eikös ollut hyvä siellä olla? Avullinen mies tuo Kivisen isäntä — se lempparin rommi —», höpisi hän.

»Minä inhoon koko tuota taloa ja sen isäntää; ei ikänä se ole rehellinen mies», rohkenin muistuttaa.

»Kyllä hän rehellinen on ja hyvä mies, mutta sinä et ymmärrä, olet vielä kovin nuori», vakuutti Hanno.

Kun tulimme hänen kotikartanolleen, katselivat kauniin naisen kasvot akkunasta ulos ja minua hävetti, että ihmiset näkivät minut nyt Hannon seurassa. Nuot kasvot olivat Hannon vaimon, joka ei ollut siihen asti yhtään nukkunut, levottomana miehensä poissa-olosta.

Minun täytyi Hanno viedä huoneeseen asti, sillä ei hän sinne olisi omin voiminsa päässyt.

Kun odottava vaimo näki, missä tilassa hänen miehensä oli, vapisi hän niinkuin kahila virrassa. Olikohan tuolla sydämessä täristämässä jo entisiäkin elämän kokeita, tunteita ja havainnoita, vai olivatko ne vaan tämän hetken tuottamia? Sitä en voinut itselleni selittää, sillä Hannon ryyppäämisestä ei koskaan puhuttu.

»Voi, missä sinä, Hanno, olet ollut koko yön? ja tulet taas näin juovuksissa kotiin», sanoi vaimo surullisesti värisevällä äänellä.

»Älä nyt suutu minuun. En minä missään huonossa paikassa enkä seurassa ole ollut, olen ollut Kivisellä vieraana», selitti Hanno sammaltaen.

»En minä suutu, enkä vihasta tätä sano, mutta suuresta rakkaudesta sinua ja perhettämme kohtaan. Usko minua, rakas Hanno, Kivisen kanssa seurustelemisesi ei lopu hyvään», sanoi vaimo.

»Sinä puhut niinkuin sinä ymmärrät — mi-minä annan sinulle anteeksi — en minä ole sinulle paha», höpisi Hanno ja rötkähti puku päällä maata.

»Vaikken minä paljon ymmärräkään, niin ymmärrän kuitenkin rakastaa ja surra sinun kunniaasi ja perheemme perikatoa», sanoi vaimo katkonaisesti.

Hanno ei vastannut mitään, sillä hän rupesi oksentamaan ja minä lähdin pois.

Kenties olin minä ensimmäinen, joka rupesin täydellisesti käsittämään Hannon todellista perheellistä ja taloudellista tilaa, ja paljas ajatuskin, että ystäväni joutuisi perikatoon, kauhistutti minua.

»Mitenkä nyt asiat ovat?» kysyin Hannolta, ensikerran tuon tapauksen perästä tavattuani hänet.

»Mitenkä niiden sitten pitäisi olla?» kysyi Hanno vuorostansa huolettomasti.

»Etkö kadu viimeistä Kivisellä käyntiäsi?»

»Mitä minä siitä katuisin, niin vapaata taloa ei ole koko pitäjäässä», sanoi Hanno.

»Mutta mitä sinä sait sitä velkakirjaa vastaan, jonka siellä annoit Kiviselle?» (Hanno oli vaatinut minua kutsumaan häntä sinuksi.)

»Niin, niin, se velkakirja! Minä en tosiaankaan saanut sitä vastaan mitään! Hän voitti sen korteilla, vaan kyllä minä sen pian takaisin voitan. Mutta vieläkin varoitan, ettet puhu siitä kenellekään.»

»Minä luulisin olevan parhaan keinon kun et koskaan enään menisi Kiviselle.»

»Miksi?»

»Minä pelkään, että hän peijaa sinut putipuhtaaksi.»

»Joutava pelko; ikään kuin en minä osaisi eteeni katsoa. Sinä saat olla aivan huoletonna minun asioistani», sanoi Hanno vähän närkästyksissään.

»Vaimosikin suree kovin», rohkenin muistuttaa.

»Hän on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin, ja nyt ei siitä asiasta enään mitään», sanoi Hanno puolituimasti. Minä olin pitänyt aivan varmana, että Hanno katuisi hartaasti, selvittyänsä, mielestäni niin tavatonta kohtausta, kuin Kivisellä käynti oli, mutta petyinpä siinä luulossani surkeasti.

Hanno kulki Kivisellä tästä eteenpäin kuten ennenkin; teki hevos- ja muita kauppoja ja herra tiesi mitä hän siellä tekikään. Hannon vaimon kauneus katosi sitä myöten eikä pitkää aikaa kulunut, kun hän oli yhtä surkastunut kuin syksyn kellastunut lehti.

Vuoden ajan kesti tuota menoa ja silloin oli Hanno — maaton mies! Kivisen Heikki oli hakenut häneltä velkansa ulos ja minunkin tekemäni velkakirja kävi vaan täydestä. Siinä kävivät ihmisten kuiskeet toteen.

Olisi luullut Hannon peräti kukistuvan ja hänen vaimonsa henkensä heittävän tuon kovan lankeemuksen tähden; mutta kumma kyllä, niin ei käynyt! Hanno oli yhtä iloinen, yhtä rehtevä ja ponteva kuin ennenkin, juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut. Yhdessä asiassa oli hän vaan saanut toisen mielen kuin ennen: hän vihasi nyt Kivisen Heikkiä kiivaammin kuin ennen rakasti. »Se perhana, se roisto», sanoi hän usein, »kyllä minä vielä laitan semmoisen koston, että piisaa.» Niin, Hanno raukka oli nyt saanut silmänsä auki. Hän vannoi nyt usein, ettei hän enää koskaan ryyppää väkeviä juomia eikä pelaa korttia. Tuon voimasta se tuli, että Hannon vaimo voi pysyä lankeematta kokonaan epätoivon valtaan, että hän toivoi vielä.

Kuudes luku.

KIRKOLLISET JA USKONNOLLISET OLOT.

Siihen aikaan olivat ihmiset hyvin jumalisia, mutta kummallista jumalisuutta tuo oli. Kirkossa käytiin kuten ainakin, ja papit pauhasivat taivaan ilosta ja helvetin vaivasta niin kovalla äänen painolla, että se kuului loitos kirkon ulkopuolelle. Mutta vaikka pappi löi välisti nyrkkinsäkin saarnastuolin laitaan, eivätpä sentään kaikki sanankuulijat pysyneet valveilla. Noiden kovakorvaisten varalla kulki suntio koko saarnan ajan pitkin käytäviä, pitkä, toisesta päästä ristiin halaistu ruokosaikara kädessä. Kun hän havaitsi jonkun nukkuvan, seisahtui hän ja löi saikaransa pään käytävän lattiaan semmoisella jyräyksellä, että halottu latva räsähti kuin hevosräikkää olisi ympäri pyöräytetty; olisipa siitä jyräyksestä luullut kuolleenkin heräävän. Mutta elävien joukossa oli semmoisia, jotka eivät siitä onnahtaneetkaan, vetelivät vaan makeata unta kaikessa turvassa. Niitä täytyi suntion lyödä rämäyttää päähän, josta he joko säikähtyen heräsivät tai jäivät konnusillaan muka heräämättomiksi. Se menettelytapa antoikin aihetta usein monelle konnastelijalle moneen lystilliseen koukkuun. — »Synti se on, joka nukuttaa ihmisiä kirkossa», sanoivat tosivalppaat ja jumaliset ihmiset.

Minä olin siksi valpas, ettei saikaramies päässyt minua koskaan niskaan kopistamaan, mutta en tiedä, oliko minulle saarnasta enempää hyötyä kuin niillekään, joita ei suntio saanut ollenkaan hereillensä. Minulla, näet, meni aika niiden vehkeiden katsomiseen, joita suntio piti synnin unessa makaavien kanssa. Kun se loppui, hajaantuivat ajatukseni ympäri maailmaa ja tuskin kuulin kolmea sanaa koko saarnasta; kuuntelin sitä niinkuin jotakin messinkikelloa, mutt'en mitään ymmärtänyt. Ajattelin, että kyllä kai sekin on synti ja koetin koota ajatuksiani saarnaa kuulemaan, mutta ennenkun huomasinkaan, olin lukemassa kirkkomme akkunoissa olevia, lyijy-puitteisiin pantuja, pieniä akkuna-ruutuja tahi kattolautoja, ja tohdinpa taata, ettei kukaan tarkemmin tiennyt, kuinka monta ruutua taikka kattolautaa kirkossamme oli. Paras paikka koko saarnassa oli amen, sillä sen kuultuani olisin vaikka kärpäsen surinan kuullut; mieluinenpa se taisi olla synnin unta makaavillekin, koska he heti kohottivat päänsä, oikoivat käsiään ja haukottelivat niin suuresti, että varpunen olisi aivan helposti mahtunut lentämään heidän suuhunsa.

Kirkosta kotiin tullessa vanhemmat sanoivat lapsille tavallisesti: »Jeesus lähetti kirkon armoja.» Illemmalla kokoontuivat vanhat ämmät toisiensa tykö, jossa he sitten päin yhteen istuen niekuttelivat, päästäen samassa syviä ja pitkiä huokauksia ja lausuivat:

»Voipa kuitenkin! Kyllä kaiketi sielun paimen koetti taaskin sanoa ja neuvoa meitä, mutta ihminen on, Jumala paratkoon, niin kovakorvainen, ettei hän liikahda enempää kuin kivi. Voi, voi! Oikein hiki tippui nytkin pastorin päästä, kun hän koki tehdä työtä sielujemme puolesta. Raskas on työ, raskas edesvastauskin, mutta otammekos vaaria siitä? Emmepä, annamme synnin vaan pettää ja vietellä itseämme.» Näitä, ja monta muuta semmoista he lorisivat vanhassa totutussa ulkokultaisuudessansa, mutta elämän parannuksesta ja sisällisen ihmisen korjaamisesta ei ollut koskaan puhettakaan.

Eräänä pyhänä saarnasi eräs nuori pappi Rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Mutta sinäkös pyhäiltana muorit oikein huokaillen niekuttelivat itseään ja joku heistä sanoi: »Totisesti on siinä nuorukaisessa Jumalan henki, sillä muutoin ei hän olisi voinut puhua niin hyvin köyhyydestä ja rikkaudesta. Jumala vahvistakoon sitä poikaa, että hän voisi noille rikkaille sen vietäville oikein antaa.»

Niinkuin ennen olen maininnut, olivat vanhempani hyvin jumalisia. Tipakka-Vappukin oli jumalinen, ja aristelematta uskallan sanoa, etteivät he olleet yhtään huonompia niekuttelijoita ja huokailijoita kuin muutkaan ämmät.

Ei missään enempää harjoitettu jumalisuutta kuin miesjoukossa, silloin kun oltiin »hienos kaasus.» Pitotiloissa kokoontuivat miehet aterian jälkeen pitkän pöydän ympärille, jossa olivat viinapullot ja pikarit, ja niistä otettiin tarpeen mukaan naukkuja. Kun sitten tultiin hyvälle tuulelle, rupesivat raamatulliset kysymykset ja vastaukset lentelemään tuiskuna ympäri pöytää. Semmoisia arvoituksia kuin: »Mitä Juditha teki Holofernekselle?» ja: »Missä se pensas on ollut, joka paloi tulessa ja ei kulunut?» Jos joku heiltä kysyi, mitä he jaarittelivat, sanoivat he: »Me kahlaamme raamattua.»

Kun pappi oli pidoissa, puhui hän tavallisesti semmoisia emättömiä valheita, joita ei uskonut kukaan.

Olkoon tässä pari esimerkkiä, jotka itse kuulin.

»Jumalaton mies tuo Salomonikin oli, kun hän tykeillä ampui ukonilmalla taivaalle, sanoen: 'Jos sinä olet Herra taivaassa, niin minä olen herra maassa'», alkoi pappi.

Joku muistutti, etteihän silloin vielä ollutkaan tykkejä.

»Puutykeillä ampui, puutykeillä ampui», sanoi pappi ja nauraa virnisteli.

Eräissä peijaisissa sanoi hän taas ruokapöydässä:

»Minä näin Turussa ylioppilaana ollessani virstaa pitkän riihen.» Samassa pukkasi vieressä istuva rouvansa pappia kylkeen.

»Kuinkas leveä se sitten oli, kun se oli niin pitkä?» kysyi joku joukosta.

»Kahta kyynärää», vastasi pappi totisena.

»Kylläpä se oli kaitainen niin pitkäksi riiheksi», sanoi siihen joku.

»Olisi siihen leveyttäkin tullut, jos ei olisi rouva kylkeen töytännyt», sanoi pappi nauraa mutristellen.

Siihen aikaan olivat kaikki häät tanssi-häitä. Vaikka ne olisivat olleet kuinka köyhien, vaikkapa vaan renkien ja piikojen, niin tanssia niissä vaan piti. Tanssia ei saanut kukaan muut alottaa kuin pappi; hän se oli, joka kaikkialla morsiamen kanssa juhlallisesti pani alkuun tuon yleiseen suositun toimen.

Kerran kävi eräissä isoissa häissä niin, että pappi juopui eikä kyennytkään tanssia alottamaan. Koetettiin tehdä mitä vaan voitiin papin selvittämiseksi, mutta kaikki oli turhaa, hän makasi taidotonna isännän kammarissa vuoteessa. Koko hääväki oli kovin hätäyksissään, kun ei saatu tanssia alkuun, eikä yksikään uskaltanut sitä alkaa. Tosin oli Kivisen Heikki nyt niinkuin ennenkin puhemiehenä, mutta hän oli tanssia alottaissa tavallisesti toisena parina ja vasta papin jälkeen sai kunnian tanssia morsiamen kanssa; ei siis hänkään tohtinut papille tulevaa kunniata ryöstää.

Kun hätä oli pahimmallaan, eikä pappia saatu tointumaan, otti isäntä edesvastauksen päällensä.

»Alkakaa vaan tanssi, minä vastaan kaikesta!» huusi hän suureksi iloksi huolestuneelle hääväelle.

Heti sen kuultuansa panivat pelimannit sompansa liikkeelle ja Kivisen Heikki lähti alottamaan tanssia papin sijassa.

Muitakaan tansseja ei saatu alkaa eikä pitää papin luvatta. Semmoisia kun hankittiin, piti asiamiehet lähettää pappilaan lupaa pyytämään. Hän kun antoi kirkollisen ja isällisen suostumuksensa, oli kaikki hyvin. Mutta jos jolloinkin pidettiin tanssien tapaisia, vaikkapa vaan »pökönhäitä» ilman papin luvatta, niin auta armias! Kyllä se kinkerikunta sai sitten kinkerillä semmoisen löylytyksen, ettei suinkaan toista kertaa tehnyt mieli yrittääkään. Silloin oli tavallisesti katekismuksen kuulustelemisessa selitettävänä huoneentaulun-kappale »Sanankuulijoille». Eikä silloin jäänyt suinkaan selittämättä kuinka vanhimmat, jotka hyvin hallitsevat, pitää kaksinkertaisessa kunniassa pidettämän, erinomattain ne, jotka sanassa ja opissa työtä tekevät ja kuinka tulee opettajille olla kuuliaiset ja seurata heitä; sillä he valvovat sieluja, niinkuin ne, joiden luku niistä tekemän pitää. Ennenkun tuo selitys oli vielä oikein lopussakaan, ei ollut yhtään kinkerimiestä, joka ei katsonut pitkin nokkaansa.

En tiedä kuinka lieneekin sattunut, mutta eräänä pääsiäismaanantai-iltana oli tanssit eräässä talossa, josta ei ollut pitkä matka pappilaan, ja tanssin lupaa ei oltukaan käyty papilta pyytämässä. Kun päästiin parhaaseen vauhtiin, nähtiin papin kiireisillä askelilla, sauva kädessä, astelevan tanssitaloa kohden. Mutta sekös näkö nosti kiireisen ja yleisen hädän. Pelimannit juoksivat, viulu kourassa, mistä kujasta pääsivät pakoon ja muu väki teki samoin.

Olipa joukossa joku, joka esitteli, että pitäisi pappia vastaan laittaa kolmimiehinen lähetystö, jonka tulisi pyytää, että tanssia saataisiin pitkittää; muutoin, jos pappi taloon asti pääsee, täytyy koko tanssin homma heittää sikseen.

Esitys hyväksyttiin ja lähetystö valittiin hätäpikaa. Minut valittiin johtajaksi ja puhujaksi. Se oli ensimmäinen luottamusvirkani.

Me lähdimme kiireen kynttä pappia vastaan, ja tunnustaa täytyy, että sydän löi kovasti. Kaukana me jo otimme lakit pois päästämme ja kävelimme pappia kohden, ehtimiseen kumarrellen.

Mutta emme olleet vielä päässeet häntä likellekään, ennen kun hän jo alkoi äyvästää:

»Kuka, kuka, mitä, kuka on rohjennut, kuka uskaltanut, kenenkä luvalla on tohdittu? Lurjukset, kanaljat — kyllä minä teidät opetan minun luvattani tansseja pitämään.»

Tuon nuhdesaarnan ajalla olimme ehtineet papin luo.

»Minä pyydän pastorin olemaan niin hyvän ja seisahtumaan, ja kuuntelemaan meitä!» sanoin minä, astuen samassa avopäin ja nöyränä hänen eteensä.

Pappi seisahtui.

»No, annas kuulla, mitä sinulla on sanomista», sanoi hän sitten.

»Me olemme erehtyneet, suuresti erehtyneet, jota pyydämme hartaasti herra pastorilta anteeksi! Täällä on ollut pyhillä paljon toisen pitäjään nuorta väkeä ja he ovat tanssit laittaneet. He eivät ole tienneet meidän pitäjään hyviä, kristillisiä tapoja ja sen vuoksi eivät he myös tienneet herra pastorilta tanssin lupaa käydä pyytämässä; me taas luulimme asian kulkeneen tavallista rataa ja olimme koko asiasta aivan suruttomina. Näin on erehdys syntynyt, ja pyydämme nöyrästi, ettei herra pastori panisi sitä kovin pahakseen. Ja koska tämä on tullut sulasta erehdyksestä, niin rohkenemme pyytää, että herra pastori antaisi alottamaamme tanssia pitkittää. Me olemme kyllä pitkän paaston kristillisesti viettäneet, mutta nyt olisi meillä sitä suurempi syy toivoa myönnytystä kohtuulliselle pyynnöllemme», selitin minä toimessani.

»Hoo! Sinäpä koko puhuja olet! Vai niin, vai toisen kylän pojat tanssit ovat laittaneetkin! Eipä se sitten ole kummakaan, jos niin on käynyt. Niinhän minä jo ajattelin, että todellako minun seurakunnassani löytyisi niin uppiniskaisia? No, koska asiat niin ovat, niin tanssikaa vaan niin kauvan kuin haluttaa, mutta tanssikaa kauniisti!» sanoi pappi leppyneenä ja lähti kotiin.

Tuskin ikänä ihminen palaa suuremmalla voittoriemulla taistelutanterelta kuin me palasimme papin tyköä. Meitä otettiin suositushuudoilla vastaan ja minua tietysti ylistettiin. Sitten koetimme oikein uskolla nauttia saatua tanssilupaamme.

Semmoinen oli kirkollinen sielunhoito, semmoinen papillinen elämän-esimerkki! Kun seurakunnan paimenella oli tuommoiset uskonnolliset käsitteet, oliko kumma, jos sanankuulijainkin uskonto muodostui saman mukaiseksi? Tuosta seurasikin aivan helposti se, että julkiset elämän paheet olivat aivan luvalliset ja oikeat, kunhan vaan käytiin kirkossa, ylistettiin pappia ja ehtimiseen kujerrettiin omaa syntisyyttään. Tuo sen aikainen totuttu ulkokultainen jumalisuus ja julki jumalattomuus olivatkin niin sekaantuneet toisiinsa, ettei niitä jokapäiväisessä elämässä voinut toisistaan erottaa muutoin kuin katsomalla, kutka enimmän pappia ylistivät ja valittivat hänen suuria vaivojansa, oivallista oppiansa ja kutka enimmän niekuttivat ja enimmän puhuivat taivaasta, helvetistä, ihmisen huonoudesta ja kovakorvaisuudesta. Jotka niin tekivät, he keksittiin kohta jumalisiksi. Muutoin ei ollut mikään vika, jos hartain ja jumalisin äiti lähti lastensa kanssa hakemaan tansseja pyhäiltoina eikä, jos hartain niekuttaja, vanha ämmä, tuli tanssipaikkaan, ja piti sen suurimpana onnenaan, kun sai jonkun kerran tanssia lopsottaa jonkun miehen kanssa. Eipä ollut sekään mikään harvinainen asia, että mielestään hyvin jumalinen ja muidenkin mielestä jumalinen isä istui juomapöydän ääressä parhaana miehenä raamattua kahlaamassa, jonka jälkeen usein kävi niin, että rupesi toisellaisia kysymyksiä ja vastauksia lentelemään pöydän yli, ja useinkin niillä oli oikein näkyväinen muoto, sillä nivuksia pölisi ilmassa yhtenä tuiskuna.

Jumaliset vanhemmat tyrkyttivät tuota jumalisuuden käsitettään jo aikaisin lapsiinsakin ja nämät imivät sen itseensä polvi polvelta. Joka ilta ja aamu piti panna kädet ristiin ja lukea määrätyt rukoukset, samoin syömään ruvetessa ja päästyä. Tuo ei suinkaan ollut mikään moitittava tapa, mutta kummallisinta oli se, kun lapset saivat sitten elää miten tahtoivat. Kuitenkaan ei sallittu varastamista, tappelua ja muuta semmoista lasten seassa, ei toki.

Aika rientää ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Entinen pappi muutti pois ja toinen tuli sijaan. Siinä ei ollut mitään outoa, mutta outoa oli se, että Paavo Ruotsalaisen levittämä herännäisyys alkoi saada jalansijaa meidänkin paikkakunnallamme ja että vastatullut pappi oli sen opin kannattajia.

Heti ensitöiksensä otti hän suntiolta pois rytisaikaran ja pani sen kirkonnurkkaan pystyyn, jossa se on vielä tänäkin päivänä. Hän rupesi saarnaamaan aivan toisella tavalla kuin entinen pappi, ja kah kummaa! ihmiset eivät joutaneetkaan nyt nukkumaan, vaikkei heitä rytisaikaralla kopisteltu. »Heräjä sinä, joka makaat ja nouse ylös, niin Kristus sinua valaisee!» kajahteli silloin voimallisesti kirkossa ja pappi osasi puhua sydämeen.

Toiset kuuntelivat tuota outoa saarnaa suurella harmilla, kun heidän vanha, hyvä kristillisyytensä ja hartautensa tehtiin nyt aivan mitättömäksi ja kelpaamattomaksi, toiset taas kuuntelivat sitä niinkuin jotakin uutta ja outoa. Mutta olipa joukossa niitäkin, jotka ahmimalla nielivät joka sanan, sillä he olivat sydämissään tunteneet jonkun tyhjän ja hämärän paikan, jota eivät voineet itsellensä selittää, ja nyt he tunsivat löytävänsä sille täytettä ja valoa. Siinä syy, minkä vuoksi ei nyt joudettu nukkumaan, eikä akkunaruutuja ja kattolautoja lukemaan.

Kyllä sen arvaa, minkälainen meteli siitä nousi. Kirkosta mennessä jo riideltiin ja kiisteltiin uuden papin paremmuudesta tai huonommuudesta. Vanhat jumaliset kokivat parjata pappia sekä hänen puoltajiaan niin paljon kuin voivat.

Mutta ihmisiä alkoi ehtimiseen herätä ja järkiään he rupesivat karttamaan kaikkia, mikä synniltä näytti. Lasten kasvatuksesta ruvettiin pitämään huolta. Pyhäiltoina kokoonnuttiin nyt kuten ennenkin, mutta eri henkilöt kuin ennen muodostivat nuot pienet seurat. Niissä ei nyt enää niekuteltu eikä huokailtu, vaan niissä veisailtiin virsiä ja luettiin joko raamattua tahi jotain muuta hengellistä kirjaa, ja lasten piti istua siellä vanhempiensa kanssa.

Pitopaikoissa ei pappi ruokapöydässä puhunut enää turhanpäiväisiä satuja ja valheita, mutta keskusteluaineena oli joko joku yhteiskunnallisten olojen parannusta tarkoittava asia, tahi jonkun kirkollisen epäjärjestyksen poistaminen. Pyhäiltoina piti pappi kotonansa raamatunselityksiä. Sillä tavalla koki uusi pappi joka tilaisuudessa kohentaa seurakunnan kuollutta ja kohmettunutta hengellistä tilaa, ja ennen pitkää se rupesi kasvamaan hedelmiä. Vanha jumalisuus ja vanhat tavat tekivät kyllä lujaa vastarintaa, jonka tähden nuot hedelmät olivat kauvan aikaa heikkoja ja uusiin oloihin osanottajat olivat harvalukuiset, mutta kun se pääsi oikein varttumaan ja juurtumaan, vei se lumivyöryn tavalla kaikki mukanaan. Kaikki ylellisyystavarat ja koreat vaatteet myötiin mistä hinnasta hyvänsä ja kotitekoisesta vaatteesta tehtiin miehille niinkuin naisillekin körttiröijyt; seuroja pidettiin, maallikot selittivät niissä sanaa, mentiin tainnuksiin ja puhuttiin kielillä, näkyjä nähtiin ja suurin parvin kuljettiin paikasta toiseen. Yleinen innostus sai niin vallan, ettei muusta puhuttukaan.

Arvattavasti oli tuossa ensirynnäkössä paljon liikaakin, mutta eipä kummakaan, sillä kirkko puhdisti nyt itseään. Tuo puhdistus alkoi sisältä päin; sinne oli aikojen kuluessa laskeentunut liian paljon turmiollisia aineksia ja puhdistuksen ensi heltehessä ajaantui se kuonana ulos. Mutta kun puhdistus oli läpi käynyt, muuttui se totiseksi, syväksi ja vakavaksi kristillisyydeksi, tuottaen ja luoden siunausta ympärillensä.

Äitinikin jumalisuus raukesi nyt perinpohjin, sillä hän oli ensimmäisiä, jotka rupesivat miettimään tilaansa. Voi kuinka suuri muutos hänen elämässään ja uskonnollisessa käsityksessään nyt tapahtui. Kaikki entinen, suurella vaivalla ja työllä kokoon haalittu kristillisyys raukesi niin kuin tina tuhkaan ja hän sai aivan alusta alkaen alottaa uutta uskon elämää. Aivan pian kävi samoin äitini parhaan ystävän, Tipakka-Vapunkin.

Nousipa kuitenkin pian myös kova vastarinta. Vanha, hyvä papisto nousi täyteen raivoon noita vanhan, hyvän uskon ja heidän rauhansa häiritsijöitä vastaan. Sekaantuipa viimein hallituskin tuohon asiaan ja melkein vainomaisella tavalla koki estää liikettä. Ihmisiä vedettiin oikeuden eteen, niinkuin suuria pahantekijöitä ainakin, ja jos he olivat virkamiehiä, erotettiin he määräajaksi viroistaan ja maallikoita tuomittiin suuriin sakkoihin! Mutta vaikka heitä vastaan nostettiin semmoinen viha ja kiukku, ei se kumminkaan mitään auttanut, sillä liike levisi vaan leviämistänsä.

Vanhat, jumaliset raamatun kahlaajat kadottivat vähitellen arvonsa; usea heistä koetti mukaantua nykyisten olojen mukaan, jota vastoin toiset pitivät lujasti kiinni luulo-uskostaan. En voi olla heistä kertomatta paria valaisevaa esimerkkiä.

Eräs semmoinen, oikein jumalinen raamatun kahlaaja, tuli sairaaksi ja hänen pyynnöstään noudettiin pappi hänen tykönsä. Yleiseen tiedettiin, että pastori opetti kaikkien ihmisien olevan syntisiä Jumalan edessä. Omituista siis oli kuulla papin ruvetessa sairaan tilaa kyselemään, kuinka emäntä pani suunsa lähelle sairaan korvaa ja tämän huonon kuulon vuoksi sanoi niin, että kaikki läsnäolevat sen kuulivat: »Sano itses syntiseksi!» Papinkin suupieli meni vähän nauruun.

»No miten sielunne tilan laita nyt on?» alkoi pappi.

»Huonosti, hyvin huonosti: minä olen kovin suuri syntinen», selitti sairas.

»Oikeinko todella?» kysyi pappi.

»Oikein todella; minä olen suurin syntinen», vakuutti sairas.

»Olette kukaties rikkonut Jumalan käskyjäkin?»

»Olen, olen, Jumala paratkoon.»

»Varastanut, valhetellut, huorin tehnyt, lepopäivän pyhittämisen laiminlyönyt, Jumalan nimen turhaan lausunut, vieraita jumalia pitänyt, ollut tottelematon vanhemmille ja heitä ylönkatsonut?» kaiveli pappi.

»Kaikkiin olen minä vikapää, kaikkia minä olen tehnyt», sanoi sairas hyvin haikeasti.

»Siis se on ainakin tosi mitä olen kuullut», sanoi pappi.

»Mitä? Onko pappilassa käyty juoruamassa minun päälleni. Juoruaja pitää heti minulle ilmoittaa, kyllä minä hänet opetan. Kyllä minä olen yhtä hyvä ihminen kuin semmoiset juoruajatkin ja parempikin», sanoi sairas ja nousi vuoteensa laidalle istumaan kauhistuksissaan ja oikein nyrkkejään puristellen.

»Kukaan ei ole käynyt teidän päällenne juoruamassa, enkä minä tiedä teidän entisestä elämästänne yhtään mitään, en hyvää enkä pahaa. Tahdoin vaan tarkkaan tietää, oliko tuo syntisyytenne tunnustus oikeaa totta. Nyt huomaan, että olette takertunut omaan verkkoonne, jolla aioitte pettää Jumalaa, minua ja omaa itseänne, mutta muistakaa, että Jumala katsoo sydämeen. Nyt minä ymmärrän, ettei teissä ole vielä synti synniksi tullut, mutta kauhea ulkokullattu tekopyhyyden ja väärän omanvanhurskauden musta vaippa varjoo vielä kurjaa sieluanne, joka, jos ei muutosta tule, saattaa teille ikuisen perikadon. Onko teillä mitään muuta sanomista?» puheli pappi.

»Ei mitään», koki sairas änkyttää hämillään. »Jos vastakin tarvitsette minua, olen minä valmis tulemaan», sanoi pappi ja lähti pois.

Hänen mentyänsä rupesi sairas kovasti torumaan vaimoansa, kun hän narrasi hänen tekemään itsensä syntiseksi, ja koko yrityksen nyt oli käynyt noin huonosti.

»Eihän tuota enään tiedä miten sitä itsensä laittaa, sillä pappi on niin juonikas, ettei hänelle kelpaa enään mikään. Toista oli entisinä hyvinä aikoina, jolloin pappi antoi sairaille ehtoollisen vähemmin tinkimisin», koki vaimo selittää puolustuksekseen.

Yhtä huonosti kävi erään toisenkin jumalisen ukon, joka myös tuli sairaaksi ja kutsui luoksensa papin.

»Mitä vasten olette minut tänne kutsunut?» kysyi pappi tultuaan sairaalta.

»Saadakseni ehtoollista», sanoi sairas ja valitti haikeasti.

»Onko teidän omatuntonne herännyt, että tunnette kaiken synteinne kauheuden? ja haluatteko niistä päästöä ja puhdistusta?» kysyi pappi.

»Ei minussa syntiä olekaan», sanoi sairas ja katsoi voitollisesti pappia silmiin.

»Ei ollenkaan?» sanoi pappi ikäänkuin säikähtäen.

»Ei toki, Jumalan kiitos!» sanoi sairas luottavasti.

»Te ette ole tainnut pitää vieraita jumaliakaan, ettekä turhaan lausunut Jumalan nimeä?» utasi pappi.

»Ei minulla toki ole ollut koskaan epäjumalia, niinkuin pakanoilla, ja Jumalan nimeä en ole milloinkaan turhaan lausunut, hädissäni olen vaan sitä avukseni huutanut, sekä kiittänyt ja ylistänyt, ja jos olen kuullut sitä turhaan lausuttavan, olen siitä kieltänyt», selitti ukko.

»Kyllähän minä sen arvasinkin. Olette kai pyhittäneet lepopäivänkin?» kaiveli pappi.

»Kun vaan olen suinkin kyennyt, olen käynyt kirkossa saarnaa kuulemassa ja oppimassa; kun en ole sinne kyennyt, olen lukenut, ja sitä olen tehnyt hyvin mielelläni», lisäili ukko.

»No nythän olemme menneet ensimmäisen taulun läpi, ja toivon että toisenkin läpi samoin pääsemme», sanoi pappi.

»Niin minäkin luulen», sanoi sairas ja pelkästä ilosta kyyneltyivät hänen silmänsä ja mielenliikutuksen tähden rupesi hänen leukansa väkättämään.

»Te olette vissimmästi kunnioittanut vanhempiannekin?»

»Kyllä, kyllä, herra pastori, niin olen tehnyt; hyvyyteni ja tottelevaisuuteni tähden kutsuivatkin vanhempani minua kultapojakseen», vakuutti sairas.

Nyt tuli asialle käännös, sillä papilta loppui kärsimys. Hän rupesi aristelematta selittämään, kuinka viheliäisessä tilassa ukko oli. Hän selitti, ettei yhtään ihmistä löytynyt, joka lain täyttämisellään olisi voinut autuuden ansaita, sillä ei kukaan ollut voinut lakia pitää, niinkuin ukko väärässä omassavanhurskaudessaan oli luullut sen tehneensä. Paljon selitti hänelle pappi ja lopulta sanoi hän ukon olevan kadotukseen uppoamaisillaan.

»En minä ole käskenyt teitä tänne haukkumaan, vaan ehtoollista antamaan», sanoi ukko kiivastuneena, kun kuuli tuomionsa.

»Minä en voi rakentaa teille päänalaisia ijankaikkisuuteen mennessänne, teidän ulkokullatun omanvanhurskautenne höyhenistä. Minun tulee sanoa totuus ja se on muuttumaton totuus, ken sitä ei usko, hukkuu iäksi. Minä en anna teille ehtoollista, sillä te ette ole pakanaa parempi. Jos toisten minua tarvitsette, antakaa vaan sana, niin kyllä minä tulen», puhui pappi ja meni tiehensä.

Tuskin oli pappi kartanolta kerinnyt lähteä, niin ukko nousi jo ylös, puki vaatteet päällensä ja sanoi: »Kyllä mä sinun, koiran, olisin tänne käskenyt, jos tuon olisin tiennyt.» Siinä paikassa parani ukko aivan terveeksi!

Hän oli kuullut kuinka hullusti toisen raamatun kahlaajan oli käynyt, kun hän oli syntiseksi itsensä tunnustanut. Hänessä heräsi halu vähäisen pahoinvoinnin aikana heittääntyä oikein sairaaksi ja koettaa, eikö hän pääsisi papin suosioon, kun hän lähtisi toista tietä, nimittäin synnitönnä ponnistamaan tuon oikullisen papin mutkaisien kysymysten läpi; mutta siinä hän pettyi pahasti.

»Ei sille kelpaa syntisyys, eikä synnittömyys, eivätkä sairaatkaan saa nyt enään Herran ehtoollista; jo nyt on aikoihin jouduttu!»

Seitsemäs luku.

SUSIVOUTI.

Minä olin jo siksi varttunut mieheksi ruumiillisessa suhteessa, että minussa heräsi itsetoiminnan halu. Vieraaseen paikkakuntaan, jossa piti olla paremmat työpalkat, paloi mieleni. Puhuin tuota haluani Palkolan Hannollekin ja hän ei ainoastaan hyväksynyt mietteitäni, vaan vieläpä aikoi itsekin lähteä kanssani hakemaan parempaa työn ansiota. Hän joutikin siihen nyt aivan hyvin, sillä hänellä ei ollut enään minkäänlaista talouden pidintä; ainoastaan vähäinen osa viimeistä maan maksoa oli vielä saatavana ja sekin vasta tulevina vuosina. Sitä ei hän tahtonut millään ehdolla muka vähentää, vaan päinvastoin enentää ja vieläpä niin suureen määrään asti, että ostaisi taasenkin talon. Siinä syy, jonka vuoksi hän oli niin kernas tekemään seuraa, ja niin tehtiin matkaliitto.

Minä en voinut lähteä kotitienoilta ensin ystävieni ja tuttavieni luona käymättä. Ensin menin Maunon tykö ja kyynelsilmin jättelimme toisemme hyvästi, toivossa molemmin puolin, että vielä toisemme näkisimme, ja mielemme oli eriomaisen apea erotessamme. Luonnollistahan oli, etten saattanut olla Tipakallakaan käymättä, sillä olivathan he aina olleet minulle niin hyvät.

Kun minä tulin sinne ja ilmoitin mielipiteeni, hämmästyivät he suuresti. He puhelivat minulle, kuinka täälläkin olisi onnea sitä haluavalle, hakematta sitä maailmalta; erittäinkin Maija oli ahkera sitä minulle esittelemään. Minä sanoin tahtoni olevan järkähtämättömän, sillä minä tahdoin saada rahaa kokoon.

Maija käski minut kamariinsa ja minä seurasin kutsua. Siellä istuimme kumpikin saman pöydän vastakkain olevia päitä ja puhe ei luistanut kummaltakaan. Hän oli nyt erittäin raskaannäköisellä ololla, vaikka oli yhtä pullea ja punainen kuin ennenkin. Vihdoin pääsimme puoliväkisin jonkunmoiseen puheen alkuun.

»Milloin sinä, Sakeus, aiot naida?» kysyi Maija yht'äkkiä, punastuen samassa korvia myöden, mutta mikään nauru ei häneltä nyt päässyt, eikä mikään nauha katkennut, sillä hän oli nyt niin totinen.

»Minäkö? — Sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi. — Miksi sitä kysyt? — Milloinkas itse aiot miehelään mennä?» änkytin hänelle vastaukseksi.

»Silloin kun sinäkin nait», sanoi Maija jo paljon levollisempana.