SISÄLLYS: (continued 2)

»No, mutta herran tähden! Missä suhteessa minun naimiseni ja sinun miehelään menosi olisivat yhteydessä?» kysyin yhä ollessani hämilläni.

»Etkö tuota ymmärrä? Sinä ottaisit minut ja minä sinut», sanoi Maija rohkeasti; mutta nyt katkesi vyöliinan nauha ja tuo hirmuinen hammasrivi tuli näkyviin, sillä hänen täytyi nyt nauraa, vaikka väkisinkin.

Minun vuoroni tuli nyt punastua, sillä nyt vasta käsitin Maijan tarkoituksen. Minä en ollut osannut aavistaakaan, että Maijan ajussa semmoisia tuumia liikkui, ja nyt käsitin, mistä tuo Maijan vanhempienkin hyvyys minulle vuoti. Jos vaikka olisin halunnutkin, en olisi uskaltanut antaa semmoisen ajatuksen tulla mieleenikään. Sitäpaitsi oli minulla semmoinen kylmä vastenmielisyys Maijaa kohtaan. Kuitenkin olin tuon vastenmielisyyteni huolellisesti salannut, sillä sopihan minun olla ystävä ystävälleni, vaikkei sen enempää.

Minä jouduin kiusaukseen noiden ristiriitaisten tunteitteni ja käsillä olevan asian vuoksi. Rikkautta olisi kyllä tarjona, jota ei kenties toista kertaa enään tarjota, mutta se ei tuntunut miltään, sillä olinpa jo herrastuomarin ja Hannon esimerkeistä huomannut, ettei rikkaus yksistään tee ihmistä onnelliseksi. Enpä oikein tiennyt, miten tuosta pulasta pääsisin Maijaa loukkaamatta.

»Niinkö sanot, Maija? — Se ei sovi, se on mahdoton», sokersin viimein hätäyksissäni.

»Minkätähden ei?»

»Sinä olet rikas, minä köyhä. Mitä sanoisivat ihmiset ja vanhempasi? Rikkaus ja köyhyys eivät tule onnelliseksi, eivät menesty, siis se on aivan mahdoton», koin minä kierrellä.

»Ihmisten puheesta ei meidän tarvitse huolia ja vanhempani kyllä suostuvat, sillä he sanovat sinun olevan viisaan ja kelpo pojan», selitti Maija.

»Minä en voi täällä enempää aikaa olla, sillä sydämeni on kovin täynnä ja mieleni sekaisin», sanoin äkkiä, ojentaen käteni Maijalle hyvästi-jätöksi. Hän tarttui käteeni ja katsoi mykkänä surullisesti silmiini. Maija raukka!

Poismennessäni olivat niin monenlaiset tunteet ja ajatukset sydämessäni, etten tiennyt miten minun asiani oikeastaan olivat. Vuoden ajan oli jo sydämessäni asunut erään pienen ja köyhän talon kuudes sisarus. Me emme olleet sanaakaan toisillemme siitä asiasta puhuneet, mutta kumminkin luulettelin silmäystemme vaihtelosta huomanneeni, että hänen sydämessään on tilaa minulle. Tuon nykyisen pakottavan sieluni häiriön voimasta tuli tuo salainen, kaukainen haave minulle nyt ihka eläväksi ja tuon tunnon ja sisällisen taistelon pakottamana ohjasin suoraan askeleeni Kosken Liisun luokse, ennenkun sitä itsekään huomasin. Minä avasin hänelle sydämeni ja minä en erehtynyt, sillä hänen sydämessään oli jo kauvan valmistettu sija minulle. Me teimme kohta ikuisen liiton ja minä kihlasin hänet elämäni kumppaniksi.

Me aioimme pitää salassa asiamme siksi kun minä palaisin työnansiolta, mutta kun se kerran tuli tiedoksi niin isolle sisarusjoukolle, oli se ennen pitkää tietona ympäri kylää. — Tipakka-Maija sai heti pahan reväisimen, kun sai kuulla tuon uutisen, sillä se oli laillansa selvä vastaus hänen naimapuuhiinsa.

Niinkuin olimme päättäneet, lähdimme Hannon kanssa, reppu selässä, matkalle. Me päätimme mennä erääseen maamme läänin pääkaupunkiin, jossa sanottiin olevan hyvät työpalkat. Voi kuinka ikävältä ja pahalta tuntui ero kotikylästä. Tuntuipa siltä kuin olisin ollut vaan niinkuin pienin hyönteinen tuolla avaralla mierolla. Hanno, joka oli varttuneempi ja paremmin tottunut maailman menoihin, ei tuosta ollut juuri millänsäkään, vaan oli iloinen ja levollinen kuten ainakin.

Kun olimme kahden oudossa maailmassa, tulin yhä enemmän tuntemaan Hannon luonnonlaatua, sillä ulkomaailma ei häirinnyt aatevaihteloamme eikä keskusteluamme tiellä eikä talossa. Hänellä oli suuret aatteet tulevaisuudestansa ja tämä matka tuntui varmasti tuottavan hänelle tuhansia markkoja. Entisestä vahingostaan ei hän huolinut mitään, se tuntui olevan niinkuin sen ollakin piti, mutta Kivisen Heikin konnamaisuutta ei hän voinut unhottaa. Puhelipa hän aristelematta useat kerrat, kuinka hän täältä palattuansa ostaa erään ison, kauniilla paikalla olevan talon, ja kuinka hän laittaa siihen ison ja kauniin puutarhan järveen päin olevalle vierulle.

Kun kävelimme erään talon ohitse, kuulimme kuinka työssä olevat miehet arvostelivat meitä.

»Tuommoiset miehet saattavat aivan helposti tarkastella ihmisien aittoja ja rahavaroja pimeinä aikoina», sanoi ensimmäinen.

»Missähän he ovat viime yönä olleet tarkastuksilla?» sanoi toinen.

»Heidän ei pitäisi antaa mennä, vaan pitäisi ottaa kiinni», neuvoi kolmas.

»Miehet hoi! Onko teille passia?» huusi neljäs jälkeemme.

»Tuhat tulimmaista! Niinkö te kohtelette kunniallisia ihmisiä? Kun minä saan teidät kiinni, niin kyllä minä teille passit näytän ja takaanpa, ettette niitä halua toista kertaa nähdä», ärjyi Hanno ja lähti heitä kohden juoksemaan kiiluvin silmin ja nyrkki pystyssä.

Nähdessään tuon vihastuneen miehen tulevan, pötkivät miehet kaikin pakoon ja Hanno palasi jatkamaan matkaansa. Hänen kunniantuntoaan loukkasi kovin noiden miesten epäkohteliaat lauseet, ja eipä se paljon muuten ollut minullakaan ja minua oikein kummastutti, kun ihmiset saattavat olla niin ilkeitä.

Niin tavoin tulimme kaupunkiin ja rupesimme työhön. Mutta kauvan emme siellä viihtyneet olemaan, sillä tuo kaupungin epäsiveellinen ja työkansaa halveksiva elämä oli meille maanmoukille niin silmään pistävä, että pari päivää siellä oltuamme pötkimme takaisin maalle. Eipä sielläkään tuntuneet kypsät kärpäset suuhun eikä rahat kukkaroon lentelevän. Vihdoin kyllästyimme siihenkin ja Hanno lähti pötkimään kotipuoleen, paljon köyhempänä kuin oli sieltä lähtenyt, sillä matkavarat olivat loppuun kuluneet.

Niin kävi Hannon isojen rikastumisen tuumien, mutta mitä hän huoli siitä enempää kuin muustakaan, sillä hän oli luonnon ja hetkien lapsi.

Minun kunniantuntoni ja häpeämiseni oli niin suuri, etten voinut Hannon kanssa palata kotiin, vaikka olikin vaikea hänestä erota ja jäädä ypöyksin vieraaseen paikkakuntaan, outojen ihmisten keskelle.

Minä rupesin kesämieheksi erääseen taloon, joka oli noin kolmen peninkulman päässä kaupungista. Onneksi oli tuon vanhan talon isäntäväki hyviä ihmisiä, ja ennen pitkää pääsin minä ahkeruudellani ja rehellisyydelläni heidän suosioonsa.

Kun ensimmäisenä iltana panin maata, näin minä unta, että olin olevinani rakkaiden vanhempieni luona. He varoittivat minua, että välttäisin kaikkia semmoisia, jotka saattaisivat turmella ja pahentaa minua ja viedä perikatoon. — Oliko heidän henkensä varaamassa minua, vai olivatko ne opetukset, joita he olivat minulle pitkin elämääni jakaneet, heränneet sielussani nyt, kun olin heitetty niinkuin pisara mereen? Miten lieneekin, mutta suurena tukena ja lohdutuksena olivat nuot unissakin annetut varoitukset minulle.

No mitäpä siinä muuta: tavallisia talontöitä tehtiin läpi vuoden ja niin tuli niityn-aikakin. Kun ruvettiin heinäntekoon, havaitsin minä, että niittyjen laidoilla, saarilla ja niityilläkin kasvaviin paju- ja koivupensaisiin oli sinne tänne sidelty punaisia, sinisiä, viheriäisiä, mustia, valkeita ja kaikenvärisiä lankoja ja rihmanpätkiä tahi muita resunriepaleita; paikoin oli myös solmeiltu Minä pensasten latvoja kummallisiin ja monimutkaisiin solmuihin. Ne rupesivat herättämään minussa huomiota. Ja kun en ymmärtänyt, mitä nuot merkitsevät, aloin kysellä niiden merkitystä.

»Minkätähden puiden vesoja on niityllä sidelty monenvärisillä langoilla ja resuilla?» kysyin minä eräänä ruoka-aikana isännältä.

»Puiden vesoja sidelty! — Onhan vielä jotain muutakin tehty», sanoi isäntä ja katsoa muljautti jokaista erikseen silmiin, ikäänkuin peläten, että joku vaarallinen keskustelu olisi syntymäisillään.

»Niin ja pensasten latvoja on vedelty kummallisiin solmuihin», lisäsin minä.

»Ne ovat tarpeellisia laitoksia ne», sanoi isäntä umpimielisesti.

»Mihin ne ovat tarpeellisia?» kiilasin yhä.

»Ne ovat sutten pelättimiä ne», selitti isäntä jo avonaisemmin.

»Sutten pelättimiä! Kuka niitä on laittanut?»

»Susivouti.»

»Oikea virallinen susivoutiko?»

»Ei. — Mitäs lintu saa mitään semmoista aikaan.»

»Minkälaista? Ettäkö voisi pensaita sidellä ja solmuja tehdä?»

»Ei, mutta että sudet pelkäisivät.»

»Mitä ne sitten pelkäävät, susivoutiako, vai mitä?»

»Noita susivoudin laitoksia.»

»Mitenkä sudet tuommoisia pelkäävät, eihän nuot peloita ihmistäkään?»

»Niin, etteivät tohdi tulla maille halmeillekaan.»

»Kuka ja mikä hän sitten oikeastaan on, joka saapi sen aikaan, että sudet pelkäävät noita resuja ja solmuja?»

»Niinkuin jo sanoin, on hän susivouti ja vaikka hän ei ole oikea susivouti, on hän kuitenkin paljon parempi häntä. Hän se on, joka sen saapi aikaan, etteivät sudet tohdi tulla näille maille eläimiä haaskaamaan», selitti isäntä toimessaan.

»Kuka hänen on laittanut tuohon työhön?»

»Laittanut! Häntä ei ole laittanut kukaan, hän tekee sen itsestänsä.»

»Pelkäävätkö sudet sitten noita kujeita?»

»Pelkäävät.»

»Mistä sen tietää?»

»Siitä kun ei susia näy koskaan ja eläimet saavat hyvän rauhan laitumilla.»

»Entä jos ei susia näkyisi sen enempää, vaikkei tuota mokomaa susivoutia olisi olemassakaan?»

»Ei se ole niin, koska ennen häntä sudet ovat kaataneet paljon karjaa.»

»Onko hänen hallussaan susien karkoitus mualta kun tästä pitäjäästä?»

»On, hänen hallussaan on monta pitäjästä.»

»Ilmaiseksiko hän tekee tuota kauhean isoa hyvää työtään?»

»Ei; mitäs mahdotonta.»

»No, mitenkäs sitten?»

»Hänelle maksetaan kapat.»

»Kapat! Jyväkapatko?»

»Niin.»

»Joka talosta koko piiristään?»

»Joka talosta, missä hän vaan käypi kapoillaan.»

»Hän on sitten rikas?»

»Eipä niinkään.»

»Mihin se hyvyys sitten joutuu?»

»Hän on juoppo.»

»Mutta jos ei huolisikaan maksaa hänelle kappoja?»

»Hän kostaisi.»

»Miten?»

»Hän syöttäisi karjan susilla.»

»Joutavia! Mistä hän ottaisi sudet karjoja syömään, koska ei niitä ole olemassakaan näin metsättömillä mailla ja koska hän luulee sudet karkoittaneensa pois mailta halmeiltakin, kenties aina Viron maalle asti?»

»Kyllä hän sudet saa löytymään vaikka maanraosta, silloin kun hän niitä tarvitsee», arveli isäntä toimessaan.

Kun ma huomasin vastaanväittelemiseni aivan turhaksi, heittäysin hiljaiseksi ja puhe tuosta ihmeitätekevästä susivoudista jäi siihen. Oli jo myös aterian aika loppunut ja lähdettiin niittämään.

Tuo juttu rupesi kuitenkin kangastamaan kummalliselta mielessäni. Tuntuipa siltä, ettei tuo koko susivuodin juttu ole toki tosikaan, ja etteivät he usko sitä itsekään, vaan että he kokivat minua outoa narrata ja kiusata niin perinpohjin kuin vaan voivat. Mutta nuot pensaisin solmetut langat ja resut, kummalliset solmut pensasten latvoissa, sekä isännän totinen selitys asiasta osottivat taas toiselta puolen, että jotain siihen suuntaan oli olemassa. Kummalliselta tuntui silloinkin jo mielestäni, kun täällä näin laajassa piirissä mokoma susivouti menestyi, jonkamoista en ikään enkä missään ollut nähnyt, en kuullut. Kummallisen raskas paino tuntui noita ajatellessani rasittavan sieluani, vaikken voinut vielä silloin itselleni selittää mikä se oli.

Juuri kun olin noita itsekseni miettimässä, tuli meitä kohden pitkin niittyä eräs mies. En häntä tuntenut, vaikka paikkakunnan ihmiset läpeensä tunsin. Hän oli pieni, vanhanpuoleinen mies ja selässä oli hänellä täyteen pakattu vanha ja hyvin kulunut hylkeennahka-laukku; oikeassa kädessään pyöritteli hän pitkävartista piippua. Kun hän tuli niin ulottuviin, että hänen voi selvään erottaa, huomasin heti, että koko väki tunsi tulijan, sillä jokainen heistä otti salakähmäisen, arkamaisen ja kunniaa osottavaisen aseman. Vieras teki kummallisen ja umpikuljuisen tervehdyksen, ja käytti itsensä muutoinkin oudosti ja salaperäisesti.

»Mistä tämä vieras on?» kysyin häneltä, sillä uteliaisuuteni oli noussut korkeimmallensa.

»Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?» vastasi tullut päätänsäkään kääntämättä.

»Todellakin olen muukalainen, enkä tunne teitä», vakuutin hänelle.

»Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot palvelijoina», vastasi tuo kummallinen mies.

»Mitä tuo nyt oli?» kysyin.

»Joka ei ymmärrä puolesta sanasta, se ei kokonaisestakaan», sanoi hän, pyörähtäen samassa hyvin ryhdikkäästi ympäri, ja astellen väkiryhmää likemmäksi, joka työstä lakattua oli kerääntynyt yhteen, katsellakseen ja kuunnellakseen tuota kunnianarvoista vierasta. — Luultavasti ei minun uteliaisuuteni ollut salaperäiselle vieraalle mieliksi.

Kun hän oli umpikuljuun puhellut joitakin sanoja jonkun kanssa, lähti hän niittyä myöten kävelemään pois, oudosti silmäillen kahtapuolta mennessään.

»Tuopa nyt vasta kummallinen mies oli!» arvelin toisille vieraan mentyä.

Toviin aikaan ei kukaan vastannut mitään, katselivat vaan vuoroon toisiansa silmiin, vuoroon sitä suuntaa, jota vieras meni.

»Hänhän se olikin susivouti», sanoi isäntä melkein kuiskaamalla, ikäänkuin peläten, että tuo salaisuuksia tietävä ja ihmeitä tekevä mies sen kuulisi, vaikka hän oli jo hyvän matkan päässä.

»Olisitte voineet ennen sen minulle sanoa», arvelin melkein mieliharmissani.

»Mitä hyvää sinulle siitä tiedosta olisi ollut?»

»Olisinpa näyttänyt teille, kuinka vähän tietävä ja voipa susivouti teillä on», vastasin.

»Sen on hyvä niin sanoa, jolla ei ole eläimiä, eikä muutakaan kadottamista», sanoi isäntä ja loi samassa minuun yrmeän ja mahtavan katseen.

Tuo isännän viimeinen lause ja katse selitti paljon minun nykyistä asemaani. Minulle oli usein jo sanottu, että minä olen mies, semmoisena pidin itsekin itseäni ja isännältänikin olin useammasti kuin kerran saanut sen kunniannimen. Minua oli pidetty miehenä, mutta minkälaisena miehenä? Koneena vaan, semmoisena, josta on jotain aineellista hyötyä, mutta aatteellisena ihmisenä, itse toimivana miehenä ei ollut minulla mitään arvoa. — Mitäpä siitä. Vähäväkinen kuin olin, täytyi minun vaieta, mutta kumminkaan ei se voinut poistaa sitä kummastusta, että näin lähellä läänin pääkaupunkia voisi mokoma susivouti menestyä.

Siihen loppui susivoudin juttu.

Mitään erinomaista ei tapahtunut siitä eteenpäin. Minä koin täyttää velvollisuuksiani ja kun isäntä huomasi, että hänen työkoneensa oli hyvässä voimassa, unohtui tuo vähän karsas asia kokonaan. Hän olisi mielellään pitänyt minut vielä toisenkin vuoden, mutta minulla oli niin hirmuinen ikävä kotipuoleen, etten suostunut paikoilleni jäämään millään ehdolla. Koetettiin lisätä palkkaakin, mutta ei sekään auttanut. Minulla oli palkkaa kaksikymmentä ruplaa, jota en ollut vuodenpitkään kuluttanut yhtään kopeekkaa, sillä minä tahdoin mennä rahamiehenä kotiin; häpeähän muutoin olisi ollut, kun kerran kumminkin olin rahan tienestissä. Minä sain Kekrinä kaiken palkkani kerralla käteeni puhtaissa kolikoissa. En ikänä ollut ennen saanut olla niin ison rahasumman omistajana, kun nyt olin, ja voi kuinka nuot kolikot olivat minusta mieluisia. Kun oli tilapäätä, katselin ja ihaelin niitä salaa; tunsinpa silloin että kelpaisi se minullekin tuo ajallinen tavara.

Useaan paikkaan kylässä oli römpän aikana laitettu jos jonkinlaisia rahan onkia, sillä kaikki salakapakoitsijat näyttivät niinkuin kuolleista vironneen, vietelläkseen palkollisilta pois näiden hiellä ja väellä ansaitsemat rahat, ja moni raukka menettikin niissä parissa vuorokaudessa kaiken vuosipalkkansa. Minuakin koeteltiin viekotella niihin ja minulle ilmestyi nyt senkin seitsemän tuttua ja ystävää, kaikilla oli jotakin ansiota ja tehtyä, hyväätyötä minua kohtaan, joita minun olisi nyt pitänyt palkita runsailla ryypyillä, tahi muilla suunavauksilla. Mutta kun minä en tuntenut olevani heille missään kiitollisuudenvelassa, enkä sen vuoksi ruvennut heidän janoisia kurkkujansa liottamaan, tuli toinen ääni kelloon ja he rupesivat minua haukkumaan ja herjaamaan kaikella lailla ja tuo iso ystävyys oli loppunut siihen paikkaan! Jopa asia meni niinkin kauvas, että he miettivät antaa minua miehissä selkään, mutta kun minä älysin heidän hankkeensa, kalpin minä sääriini ja heitin koko suu-ystävät pitkille nokin ja kuivin suin. Olin hyvin mielissäni, kun voitin kiusauksen.

Olipas kylässä iso taskukellojen kauppias ja vaihtaja, jota kutsuttiin Kello- eli Helu-Pekaksi. Hän oli lyhyenjäntevä, punakka mies. Hänen kaikista lakkareistaan roikkui parvittain kellojen peräsimiä ja hänen rintansa ylitse juoksi ristiin rastiin kellojen kaularihmoja niin paljon, ettei luultavasti mikään Keisarin käskynhaltia ole niin paljon kerralla nauhoja pitänyt. Noista kaikista hänen nimensäkin. Hänen ei nähty koskaan nauravan, ja pyhäaikoina ei hänellä ollut muuta työtä, kuin hiipiä miesjoukosta miesjoukkoon, hakemaan kellon ostajaa tahi vaihtajaa. — Nyt oli hän varsin ahkerana.

»Eikö poika osta kelloa?» kysäisi hän, seisahtuen minunkin eteeni.

»En», vastasin minä lyhyesti ja jäykästi.

»Minulla olisi erinomaisen hyviä ja halpoja kelloja», sanoi hän, vetäisten samassa lakkaristaan esille erään kellon.

»Onko tuo paras kelloistanne?»

»On, paras se on.»

»Mitä sorttia se on?»

»Engliska, parasta sorttia engliska.»

Engliska! ajattelin minä. Engliska-kelloahan ei ole kun harvoilla, parhailla miehillä, ja minä olen meidän lukkarinkin monasti kuullut ylpeilevän engliska-kellollansa; mitähän jos minäkin ostaisin semmoisen, varsinkin kun sen nyt saisin helpolla? Ja minun rupesi tekemään sitä mieleni.

»Paljonko te siitä tahtoisitte?» kysyin minä sitten.

»Minä myön tämän aivan halvasta hinnasta, kalun hyvyyteen katsoen, mutta mennään vähän syrjään, etteivät muut kuule kauppaamme, sillä minä en saisi silmiäni auki, kun he saisivat tietää kuinka helpolla tämän myön», sanoi Kello-Pekka kuiskien ja katsoi vinoilla silmillänsä viekkaasti ympärillensä.

Kaksinkertaisesti mieheltä tunnuin nyt mielestäni, kun niin ylevä mies minua noin ystävällisesti kohteli ja me vetäydyimme huoneitten taa kellonkauppaa tekemään.

»Paljonko te tuosta vaaditte?» toistin minä siellä kysymykseni.

»Olisin minä tällä jo muilta saanut viisitoista ruplaa, mutta sinulle myön minä tämän kahdestatoista ja puolesta ruplasta.»

»Ettekö myö tuota kymmeneen ruplaan?»

»En. En voi niin paljoa ottaa häviötä päälleni.»

»Mutta minä en otakaan sitten koko kelloa», sanoin minä ja aloin kävellä pois. Minäkin olin mielestäni viisas ostaja ja arvasin tinkiä; kuinkas muutoin?

»Älä häntä nyt mene — mietitään», sanoi hän. Sitten hän luki sormiaan hiljaa mutisten itsekseen. »No, en tuossa paljoa häviä, sillä kello on monien kauppojen kautta tullut minulle helpoksi. Hae rahat, niin tehdään kauppa.»

Minä annoin hänelle kymmenen ruplaa ja hän minulle kellon ja nyt olin minä kellopoika.

Tuskin kukaan on maailmassa enemmän ollut mielissään, kuin minä nyt olin, sillä olinhan saanut niin edullisen kaupan — viidentoista ruplan kellon kymmenellä ruplalla. Tuo voittokauppa antoi minulle semmoista intoa, että lähdin paikalla tallustelemaan kotipaikkaani kohden, mieli ilosta sykkivänä, kymmenen ruplaa rahaa kukkarossa, viidentoista ruplan kello lakkarissa ja Kosken Liisu — sydämessä.

Kahdeksas luku.

MUUTOKSIA.

Oi kuinka lyhyt vuosi on ijankaikkisuuden suhteen ja kuitenkin voipi silläkin ajalla tapahtua niin paljon ihmislasten kesken. Tosin luonnossa kaikkialla tapahtuu muutoksia, mutta joko niillä ei ole henkeä tahi ovat kuolevaisia; ihminen yksin on kuolematon, hän elää, vaikka kuoleekin, hänellä on kuolematon sielu, on tulevaisuus — ijankaikkisuus ja sentähden ovat hänessä tapahtuvat muutokset enimmän vaikuttavat, enimmän huomioon otettavat.

Kun pääsin kotikylään, menin heti ystävääni Maunoa katsomaan. Mikä näkö kohtasi siellä? Mauno oli kuolemaisillaan sairaana. Entinen luurakennukseen juurtunut tauti oli herännyt eloon, tehdäksensä elottomaksi sen, johon oli ryhtynyt. Semmoinen muutos oli Maunossa tapahtunut.

Voi kuinka mielissään Mauno oli, kun hän minut näki ja molemmat itkimme hyvän aikaa, ennenkun voimme mitään puhua; sillä tavoin puhuivat sydämemme äkillisiä tunteitaan.

»Tulitpa sinä vielä, Sakeus! Voi kuinka ikävä minulla on ollut sinua. Olipa hyvä, kun ma sinua vielä sain nähdä elävin silmin. Sinä minua ymmärrät — nyt on niin hyvä olla», puhkesi Mauno viimein katkonaisesti puhumaan.

Siinä makasi nyt Mauno, voimatta paikaltakaan liikahtaa. Kasvot olivat entistä kulmikkaampina, pää entistä kanttisempana, jalat entistä väärempinä ja huonompina, ankaran luumädän käyristäminä, märkää juoksevina ja voimattomina.

»Voi, Mauno, kuinka sinä nyt olet kipeä», voin minä vihdoin lausua,

»Kipeä minä olen, sangen huono, luultavasti kohta kuolen. Mutta minä kuolen mielelläni, sillä minun on paha olla tässä maailmassa: ihmiset sanovat minua rumaksi ja se tekee minulle niin pahaa», sanoi Mauno.

»Sinä et ole rumempi kuin muutkaan ihmiset, mutta he ovat niin pahoja; minuakin he ovat usein sanoneet rumaksi», koin hänelle sanoa lohdutellen.

»Niin, mutta sinä et ole ruma, vaan minä olen, sen itsekin tiedän», sanoi Mauno.

»Minun mielestäni», vastasin minä, »ei ihmisten sopisi päättää mitään omasta eikä muiden ihmisien rumuudesta tahi kauneudesta, sillä: 'muoto on Jumalan luoma, tavat itse ottamallaan'. Minusta olisi paras, kun heittäisit koko tuon asian pois mielestäsi ja unhottaisit kokonaan kevytmielisten ihmisten arvostelut.»

»Kyllähän se niinkin on — onhan se niinkin; sinä koet aina minua lohduttaa — sinä olet niin hyvä», sanoi Mauno ja vaipui jonkunmoiseen horrostilaan, sillä hänen heikot voimansa olivat liiaksi pinnistyneet.

Kovin raskaaksi ja apeaksi kävi mieleni, nähdessäni luotettavan ystäväni makaavan tuossa voimattomana ja taudin vaivaamana vuoteessa, josta ei voinut nousta koskaan. Entinen elämäni juoksu astui elävänä kuvana silmieni eteen, herättäen kaikki ne muistot ja tapahtumat, mitkä olivat välillämme olleet, ja kahta rakkaammalta ja kalliimmalta tuntui nyt Mauno minusta.

»Älä lähde, Sakeus, pois minun tyköäni! Ei meillä ole enään kauvan yhdessä-olon aikaa — älä lähde, ole täällä minulla hupina; sinä olet niin hyvä», sanoi Mauno toinnuttuaan.

Minä lupasin olla hänen luonaan. Minä huomasin, että hänen hoitamisessaan oli jotain laiminlyöty. Pitkällinen makaaminen ja alituinen märän juoksu oli tehnyt hänen ronkkansa ja selkänsä läpeimiin ja vuodevaatteet olivat likaantuneet ja märästä kovettuneet. Minä rupesin puuhaamaan, että nuot epäkohdat tulisivat poistetuksi.

»Nyt on niin hyvä, voi kuinka hyvä! Liian hyvä sinä, Sakeus, olet minulle», sanoi Mauno, jaksamatta silmiäänkään raottaa, sillä hän oli kovin uupunut noiden tointen aikana.

Minä en lähtenyt yöllä enkä päivällä pois hänen vuoteensa vierestä, vaan hoidin ja vaalin häntä kuten parhaiten taisin. Milloin annoin hänelle suunkastetta, milloin taas luin hänelle jotain hengellistä kirjaa, milloin puhelin hänen kanssaan, kun hän sitä halusi ja jaksoi kuulla.

»Mitä sinä luulet, Sakeus, luuletko Jumalan ottavan rumiakin yhtä mielellään taivaaseen?» kysyi hän eräänä kertana yht'äkkiä, pitkän voivuksissa olemisensa perästä.

»Vissimmästi, sillä Jumala ei katso ihmisen muotoa», koin hänelle sanoa, vaikka minä kovin säikähdin tuon äkillisen kysymyksen kuultuani.

»Ovatkohan he yhtä rumat taivaassa kuin täällä mailmassakin?» kysyi hän taasen.

»Ei suinkaan, sillä sanoohan katekismuskin Paavalin mukaan, että uskovaisten ruumiit tulevat Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaiseksi», selitin hänelle kykyni mukaan.

»Niinhän se taitaa olla, niinhän se on; sinne minä siis halajan», sanoi hän ja vaipui taasen pitkään unentapaiseen horrokseen.

Mauno oli kauvan vaivuksissa. Hänen kulmikkaat kasvonsa värähtelivät ja suonenvedon tapaisia vavahtelemisia aaltoili hänen ruumiinsa yli, samassa kun kylmä hiki nousi hänen otsastansa.

Vihdoin avasi hän silmänsä ja katsoi kauvan ja kiinteästi minua silmiin. Hänen silmänsä olivat nyt niin kirkkaat ja suuret, etten ikänä ollut niitä sellaisina nähnyt; näytti siltä kuin taivaallinen kirkkaus olisi niistä loistanut.

»Oletpa sinä, Sakeus, toki täällä!» sanoi hän vihdoin. »Käske isä ja äiti tänne, sillä nyt minä kuolen. Minä pääsen varmaan taivaaseen, sillä Jumala on antanut syntini anteeksi, sen tunnen sydämessäni. Siellä ei sanota minua rumaksi, sillä minä tulen Kristuksen kirkkaan ruumiin kaltaiseksi.» Sitten vaipui hän voimattomuudesta tainnoksiin.

Minä kiiruhdin täyttämään hänen käskyänsä. Pian tapasin minä Maunon vanhemmat ja me kiirehdimme sairashuoneeseen. Sinne tultuamme huomasimme heti, että sairas kamppaili viimeistä kamppaustansa elämän kanssa, sillä leuka jäi taapäin hengittäessä ja rinta korahteli. Näytti siltä, ettei hän enään voinut mitään puhua eikä tuntea meitä. Yht'äkkiä avasi hän kuitenkin silmänsä ja katsahti läpitunkevasti meihin.

»Hyvästi, isä ja äiti! — Minä menen taivaaseen. — Kiitos kaikesta!» sanoi hän vanhemmilleen, ojentaen heille kuihtuneen, vapisevan kätensä.

»Kiitos, Sakeus! — ainoa ystäväni. — — Si-nä et ole kos — kos-kaan minua sorta — nut — sinä o-let ol-lut hy…», yritti hän sitten minulle puhumaan samassa kun minä pidin hänen ojennetusta kädestänsä kiinni. Mutta hänen voimansa pettivät, sana jäi kesken, pää herjahti taaksepäin, hieno puristus, jolla hän kättäni puristi, lakkasi, kurkku korahti ja hän ei ollut enään elävien joukossa.

Siinä makasi nyt hengettömänä lapsuuteni ystävä, Mauno. Jalo henki oli pyrkinyt ja päässyt vapauteensa tuosta kivuloisesta ja taudin raiskaamasta ruumiista ja se riensi sinne, kussa kuolemalla ei ole enään yhtään valtaa.

Kauvan seisoimme Maunon vuoteen vieressä itkeä tyrskien, emmekä voineet sanaa suustamme päästää. Mutta kullakin on aikansa ja viimein täytyi meidänkin jättää rakas vainajamme ja ryhtyä tavallisiin askareihimme.

Voi kuinka paljon minä kadotin Maunossa. Hän oli lapsuuteni ystävä ja leikkikumppani ja mieheksi tultuakaan ei hän toiseksi muuttunut. Hän ymmärsi minua, eikä hän koskaan sortanut minua köyhyydestäni. Tuosta kaikesta solmeusi välillämme mitä hellin ystävyys ja avosydämin ilmoitimme toisillemme sekä ilomme että surumme.

Kun enin suruni haihtui, menin Tipakkalaan. Maija otti minut yhtä ystävällisesti vastaan kuin ennenkin, mutta kosimistuumia ei hän nyt yrittänyt puolellakaan sanalla.

Paljon oli tuon yhden vuoden ajalla tapahtunut sielläkin. Molemmat vanhemmat olivat kuolleet ja Maija oli nyt yksin torpan ja muun vanhemmiltaan jääneen tavaran haltijana. Heti kun minun kihlaukseni oli tullut Maijan tiedoksi, oli hän kääntynyt kosimistuumissaan Maunon puoleen, hänen vielä terveenä ollessaan. Siellä oli Maija onnistunutkin niin, että he solmivat ikuisen liiton ja molemmat olivat nyt niin onnellisia. Mutta kuolema katsoo niin vähän ihmisten onnellisuuteen; hän on kylmä käskyläinen ja täyttää kylmästi tehtävänsä; hän tempasi Maunon pois ja Maija jäi taas entiseen tyhjyyteensä.

Maija raukka! Hän koki kaikella siveellisellä tavalla pyrkiä kutsumuksensa perille, mutta luonto oli jakanut hänelle niin vähän suloa, ettei se onnistunut. Kristillisesti kasvatettuna oli hän puhdas- ja jalosydäminen, ja sen valossa hän tarkalla aistilla ja silmällä näki toisen sydämeen; siksi hän inholla hylkäsi kaikki semmoiset kosijat, jotka eivät olleet vapaat pahoista tavoista. Hän olisi itse tahtonut valita sydämensä mukaan ja Maunossa kadotti hän viimeisen toivonsa.

Yhdeksäs luku.

VAIMONOTTO.

Maunon sairaus ja kuolema olivat niin lannistaneet mammonan ja oma-rakkauteni, etten koko aikana edes muistanutkaan kelloani, jonka nojalla olin mielestäni niin paljon kohottanut arvoani; se riippui seinällä koko ajan virittämättä ja käymätönnä. Nyt otin sen esille, vedin ja panin arviolta niin oikeaan, kuin mahdollista oli. Sitten lähdin astelemaan morsiameni luokse.

Aina muistan sen hetken, jolloin hänet taas kohtasin. Voi, kuinka avosydämisesti, luottavasti, vilpittömästi ja rakkaasti hän otti minut vastaan, minut, ylönkatsotun, köyhän olennon, jolla ei ollut edes kattoa tarjota hänen päänsä päälle! Silloin rupesin ensikerran himmeästi aavistamaan, mikä ääretön aarre ihmisellä on rakastavassa ja vilpittömässä elämänkumppanissa.

Hän kyseli tarkkaan minun elämäni vaiheet poissaoloni ajalta, ja minä kerroin vilpittömästi hänelle kaikki tapaukset. Hän hyväksyi käytökseni, vieraassa paikkakunnassa ollessani. Siitä sain minä hyvän tilan esitellä hänelle sillä matkalla ansaitsemani omaisuuteni; erinomattain näytin kelloni hänelle suurella pontevuudella.

»Sinusta tulee säästävä mies, sen näen selvästi, mutta tuo kello olisi saanut olla ostamatta», sanoi hän vakavasti.

»No, mutta herran tähden! Viidentoista ruplan kello kymmenellä ruplalla», änkytin minä vastaukseksi hämilläni.

»Jospa vielä niinkin olisi, puhdas raha kumminkin on aina edullisempi taloutta alkaissamme; ilman sitä ei meillä ole varoja panna mihinkään korukaluun, olipa se vielä kuinka helppo tahansa», sanoi hän.

Tuo muistutus tuntui niin oikealta, ettei minulla ollut ainoatakaan sanaa puolustuksekseni, vaan loin häpeällä silmäni maahan. Minä huomasin, että hänellä jo oli huoli toimeentulostamme, jota minä en ollut vähääkään ajatellut.

Kun hän huomasi minun joutuneen alakuloiseksi, sanoi hän: »Älä tuota nyt sentähden murehdi, saattaahan kellolla sen hinnan saada; minä vaan sanoin miten minun mielestäni paras olisi; annetaan sen asian olla sinänsä.»

Voi kuinka hyvältä tuntui tuo hänen viimeinen lauseensa, kun huomasin, että hän voi minulle anteeksi antaa erhetykseni, vaikken minä tuota asiaa todesta erhetyksenä pitänyt, päinvastoin vaan hyödyllisenä kauppa-asiana. Minä en ollut oppinut saamaan anteeksi, en olevia enkä olemattomia erhetyksiä, pilkkaa ja naurua vaan, ja sentähden tuntui niin hyvältä tuon mielestäni luullun erhetykseni anteeksi antaminen. Kaikesta tuosta ilostuin minä ja tulin entiselleni.

Hupaiset olivat ne hetket, jotka yhdessä olimme ja avosydämisesti ilmoitimme toisillemme sydäntemme tunteet. Kumpainenkin löysi toisessaan jotakin niin jaloa, pyhää ja viehättävää, ettemme olisi onnellisuuttamme vaihettaneet koko maailman kunniaan ja rikkauteen, ja me vahvistimme rakkauden liittomme rakkauden ja uskollisuuden lupauksilla.

Iloisella ja toivorikkaalla sydämellä läksin hänen tyköänsä kylään, jossa minun toimintani parhaasta päästä oli.

Oli pyhäpäivä. Ohjasin kulkuni erääseen taloon, jossa useinkin oli pyhäilloin paljon väkeä koolla. Ennen sisään menemistäni otin kelloni esille, tarkastelin sitä oliko se oikeassa, kuuntelin käypikö se, hieroin sen periä, että ne paremmin kiiltäisivät, pistin sen sitten lakkariini ja laitin perät näkösälle roikkumaan. Sitten astuin hyvin pönäkkänä tupaan.

Niinkuin olin toivonut, oli tuvassa paljon ihmisiä. Muiden mukana oli siellä kylän kelloseppä, jota kylän kesken sanottiin: »Rämppä-Mikoksi». Hän oli oivallinen kellojen tuntija, niin ainakin sanottiin. Hänen hallussaan oli koko pitäjään seinä- ja lakkarikellojen korjaaminen, jonka tähden hänen huoneessaan ei näkynyt eikä kuulunut muuta kuin kellojen tikittämistä ja nakuttamista ja epäsäännöllistä lyömisen pärinää. Niiden seassa hän rapasi ja kynsi päiväkaudet, näkemättä ja kuulematta mitään muuta, alahuuli lerpallaan ja nokkaansa tuhisten. Hän oli niin perehtynyt kellomaailmassa, ettei hän nähnyt sitä kelloa kenenkään seinällä eikä lakkarissa, jota ei hän tahtonut tirkistellä, tarkastella ja arvostella. Kuinka paljon hänen käsissään kellot lienevät paranneet, sen ties mikä. Semmoinen oli se mies, joka minut ensiksi huomasi ja olinpa oikein mielissäni kun niin kävi; sillä tulihan nyt kelloni ikäänkuin kruunatuksi.

»Onko Sakeuksellakin kello», sanoi hän, astellen minun luokseni ja ojentaen jo kätensä vastaanottaakseen kelloani, »minkälainen kello sinulla on?»

»Parhaan sortin engliska tämä on», sanoin minä ja vedin samassa kelloni esille, tehden itseni hyvin ryhdikkään ja arvokkaan näköiseksi, mielessäni iloiten, kun kello teki heti niin hyvän vaikutuksen.

Rämppä-Mikko otti kellon, avasi sen juhlallisesti suurella arvokkaisuudella ja katsoa tirkisteli sen sisään. Minä katsoin häntä kasvoihin ja näin, kuinka hänen huulensa putosi lerpalleen.

»Parasta sorttiako engliska, vai?» sanoi hän, kääntämättä päätään ja silmiään pois kellosta.

»Niin», sanoin minä arasti, sillä eipä tuo huulen lerpahtaminen ja kysymyksensä ennustanut mielestäni mitään hyvää ja kummallinen pelko alkoi väkisinkin valloittaa mieleni.

»Tämä on kaikkea muuta, mutta ei engliska», sanoi hän ja katsoi minua tuimasti silmiin.

»No mutta herran tähden! Mikä se sitten on?» sokersin minä kauheassa hämmästyksessäni.

»Saksalainen.»

»Saksalainenko, kuinka?»

»Niin, ja huonointa sorttia sekin.»

»Huonointa sorttia saksalainen, niinkö?»

»Aivan niin ja tämä ei ole eheäkään.»

»Eheäkään — no mutta käveleehän se.»

»Kyllä se sen vuoksi voipi kävellä, mutta tässä ei ole tauluntolppia, ei rukkausta eikä kultausta enempää kuin tuohivirsussa; lerkku on tinalla juotettu, ja kivi on kruunusta poissa. Tämä on erittäin vanha ja raadeltu kello», luetteli tuo kaikkitietävä kelloseppä; tuntuipa siltä kuin se olisi ollut oma syntirekisterini.

»Paljonko sinä olet tästä maksanut?» kysyi hän sitten minulta, sillä minulla ei ollut mitään sanomista kelloni rikosluetteloon.

»Kymmenen ruplaa», sanoin minä häpeissäni.

»Kymmenen ruplaa! Ha — ha — ha — haa! Kolme ruplaa on jo liiaksi koko rämpälle», sanoi hän sitten ja ojensi samassa minulle kellon takaisin.

»Kymmenen ruplaa vanhasta saksalais-resusta! Eipä ole paljon miehellä päässä pidettävää!» rähähti koko joukko nauramaan yhteen ääneen.

Sitten rupesi Rämppä-Mikko juhlallisesti minulle juurta jaksain selittämään, mikä väli on engliskalla ja saksalaisella, ja siinä täytyi minun seisoa kovassa koulussa, sillä pilkkahymy oli kaikkialla ympärilläni. Nyt kyllä tiesin mikä väli niillä oli ja mikä minun kelloni oli, mutta liian kallis oli tuo oppi sekä kunnialleni että kukkarolleni.

En voinut kauvemmin siinä viipyä, sillä kova häpeä ja hämmennys minun käsitti. Tuo arvoni kohoaminen kelloni kautta, josta niin usein olin mielikuvituksissani pöyhistellyt, raukesi yhdellä iskulla kuin tuhka tuuleen ja häpeä oli vaan tullut sijaan.

Tuo tapaus koski minuun muutoinkin kovin kovasti. Pelko siitäkin, että morsiameni asian kuultuansa hylkää minut, saatti joka luunsolmuni vapisemaan. Nyt vasta huomasin todellisesti, kuinka oikeassa hän kuitenkin oli, arvellessaan epäedulliseksi koko kellon kauppaa. Tuon hädän ja pelon pakottamana palasin heti takaisin kertomaan hänelle miten asiat oikeastaan olivat, kävipä sitten miten kävi.

»No, miksi sinä niin pian tulit takaisin?» kysyi hän naurusuulla, kun tulin hänen luokseen.

»Voi, ei tämä kello olekaan engliska kello», sanoin tokaisin hänelle.

»Mistä sen tiedon olet nyt saanut?»

»Rämppä-Mikko niin vakuutti. Hän sanoi tämän olevan rikkeimen saksalaisen ja korkeintaan kolmen ruplan arvoisen», tunnustin hänelle avosydämisesti ja pelollani.

»Jotain semmoista minä aavistinkin; sinä olet antanut itsesi pettää.»

»Kuka tuota olisi uskonut, kun minulle niin moneen kertaan vakuutettiin sen kelvollisuus ja arvo», koin minä änkyttää.

»Joko nyt uskot, että olisi ollut paljon parempi, kun et olisi koko kelloa ostanutkaan?» kysyi hän melkein kovasti.

»Oi, älä puhu — älä kysy enään; suurella häpeällä ja harmilla uskon sen, mutta liian myöhään; älä kuitenkaan minua sen vuoksi hylkää», pyytelin häntä.

»Hylkää sinua! tuon onnistumattoman kellon kaupan tähdenkö? — niinkö? Kuinka saatatkaan minusta niin halvasti ajatella? Vika ei ole sinun, vaan sinä olet antanut pettää itsesi. Sinä olet rehellinen poika ja uskot muista samaa; siinä koko vikasi. Ei, ystäväni! Niin löyhillä perustuksilla en minä ole sydäntäni sinulle antanut, että tuommoisen tapauksen antaisin tyhjäksi tehdä hartaimman sydämeni toivon. Tuo luultu rikoksesihan ei ole muu kuin tottumattomuus maailman menoon», sanoi hän avosydämisesti.

Tuon puheen kuultuani heltyi niin sydämeni, että hyrähdin itkuun ja kiersin käsivarteni hänen kaulaansa. Aina selvemmästi käsitin kuinka jalo ja puhdas sydän hänellä oli. Hän voi anteeksi antaa ja näki paljon syvemmälle ihmissydämiin, ja tunsi maailmaa paremmin kuin minä; vieläpä hän toivoi minusta niin paljon.

Kyllä tiedän, että tuo tuntuu monen mielestä joutavalta, mutta olimmehan luonnon lapsia. Ei meillä ollut mitään ennakkolaskuja, ei mitään järkiperäisiä päätöksiä, ei mitään salaperäisen vaiti olemisen syitä; sydän oli vaan löytänyt sydämen ja niitä elähytti totinen, puhdas ja vilpitön rakkaus ja siinä oli kaikeksi kaikessa. Kun asiamme kerran niin olivat, oliko kumma, jos siinä ei kysytty neuvoa lihalta eikä vereltä, eikä muilta ihmisiltä? Oliko kumma, jos vähäpätöisimmätkin asiat lapsellisella luottamuksella ja avosydämellisyydellä toisillemme ilmoitimme, varsinkin semmoiset, joilla luulimme toisillemme surua saattaneemme?

Tuo ensimmäinen elämämme haaksirikko ei vaikuttanut sen pahempaa, kuin että me ensi sunnuntaina kuulutettiin avioliittoon.

Mutta nytkös konttimiehille työtä tuli, ei morsiameni, mutta minun puoleltani. Kymmeniäkin huutajia oli, jotka suurella pontevuudella kokivat hänelle päivän selkeästi toteen näyttää, kuinka hän muutaman vuoden päästä kerjää, suuret, paikatut miehen pieksu-lohmat jalassa, istuen takkakivellä ja anellen ruokaa. Semmoisiin ennustuksiin vastasi hän vaan sävyisästi:

»Se on minun asiani, eikä teidän. Vaikka kepillä kelkkaa perään lykkäisin, en sittenkään muuttaisi päätöstäni.»

Kun tuommoiset tuumat tulivat minun kuulooni, herätti se minussa semmoista oman arvoni tuntoa ja itseeni luottamista, että minä oikein kauhistuin niitä kuullessani. »Minunko vaimoni kerjäisi? Ei niin kauvan kuin tämä käsi liikkuu», sanoin minä kättäni ojentaen, ja melkeinpä olisin ollut valmis vaadittaissa vannomaan sen lisäksi.

Kaikki noiden kontinkantajain puuhat raukesivat kuin tuhka tuuleen, ja ajan jouduttua vihittiin meidät ja niin olimme nyt aviopari.

Nyt tulivat meille toisenlaiset puuhat, sillä astuihan tosi-elämä myös eteemme, ikäänkuin jonkun himeän esiripun takaa. Se toi tullessaan yhä uusia kutsumisia ja velvollisuuksia. Elämän tarvetten monilukuinen ja kirjava sarja, jos kohta niukempikin, oli joka-aikaisena kuvastimena silmiemme edessä ja niiden kehittämiseen ryhdyimme ilman pelotta ja varmalla toivolla, ja niin mentiin päivästä toiseen.

Palkolan Hannolla oli vielä vähän maanhintaa jäljellä. Näyttipä siltä kuin tuo peritty omaisuus olisi hänellä alituisena kiusauksen, turmeluksen ja synnin syynä. Tuolla viimeisellä omaisuudellansa osti hän yhtätoista korttelia korkean oriin, vastoin minun ja muiden kieltoa, vaikkei hänellä ollut maata senkään vertaa, että olisi jäärällekään saanut heiniä. Sillä hän sitten hoijasi ja ajoi markkinoilta markkinoille ja kaupungista kaupunkiin, syöttäen sille mitä irti sai. Hänelle oli sitä ostaessa uskoteltu, että orhin veli on keisarin tallissa, keisarin ajo- ja lempi-hevosena, ja siitä oli Hanno hyvin ylpeä.

Jokainen ymmärtävä ihminen älysi miten siinä oli käypä ja kehotti häntä oriinsa aikanansa myömään. Mutta Hanno ei ottanut niitä korviinsakaan; hän toivoi vaan sen avulla kauheasti rikastuvansa kilpa-juoksuissa vetoja voittamalla — miksei semmoisella, jonka veli oli keisarin tallissa. Kahdesti hän ajoi sillä kilpaa veikan päältä, mutta kummassakin hän menetti, toisessa viisikolmatta ruplaa ja toisessa kaksikymmentä.

Kuten oli arveltu, niin kävikin. Ei ollut kulunut vielä täyteen puoltatoistakaan vuotta, ennenkuin ori oli syönyt Hannon varat, niin ettei hänellä ollut maahan putoavaa. Siitä seurasi aivan pian, että ori laihtui laihaksi kuin kaakinpuu ja Hannon täytyi se myödä melkein nahan hinnasta.

Niin oli hänen rikastumisen yrityksensä taas rauvennut yhteen tyhjään kuin tiasen laulu. Hänellä ei ollut enään enempää omaisuutta kuin taivaan linnulla, mutta hän ei vaan surrut. En ikänä ole huolettomampaa luonnetta nähnyt. Kävipä miten kävi, se oli hänestä ihan luonnollinen asia, jonka piti niin käydäkin, huonosti tai hyvästi, yhtä kaikki.

Hannon vaimokin oli jo niin perehtynyt noihin alinomaisiin tappioihin ja tavaran menetyksiin, ettei hänkään ollut niistä juuri millänsäkään. Hän oli saanut semmoisen luottamuksen Hannoon, että tuskinpa hän olisi vaihtanut elämäänsä minkäänlaiseen muuhun; olipa niinkuin heidän luonteensa olisivat sulaneet yhdeksi luonteeksi.

Hanno olikin vaimollensa hyvin hellä ja hyvä; siinä vaimolle oli kylläksi, olipa muut asiat miten hyvänsä, semminkin kun Hanno oli jo aikoja sitten laannut ryyppimästä.

Vaikka Hanno olikin tuommoinen hutuli, ei hän koskaan joutunut, asiain pahimmillaankaan ollessa, semmoiseen pulaan, ettei hän voinut vaimolleen ja lapsilleen toimittaa riittävää toimeentuloa. Tuosta kaikesta seurasi se, ettei vaimo ottanut korviinsakaan niitä juoruämmäin itkunsekaisia parjauksia, joita he kokivat hänelle kantaa, kuinka muka hänellä on kelvoton mies.

»Hanno on minun mieheni, ja kun me keskenämme sovimme, niin mitäpä teillä on meidän kanssamme tekemistä?» sanoi hän tavallisesti juoruämmille, ja se auttoikin.

Kun noin oli loppunut kaikki, ryhtyi Hanno innolla kovaan työhön ja se kävikin laatuun noilla karhun voimilla, joita hänen leveissä hartioissaan ja vahvoissa jäntereissään piili.

Niin, toisen huoneen nurkassa on vastahakoinen ihmisen olla. Sentähden rupesimme mekin kaikin voimin puuhaamaan mökkiä itsellemme kylän takalistolle. Hanno oli niin perehtynyt meihin, että hän katsoi hyväksi rakentaa myös mökkinsä aivan likelle meitä; sillä tavoin tulimme Tipakkalan likimmäisiksi naapureiksi.

Pian olivat kumminkin meidän mökkimme valmiit ja niin mentiin niihin asumaan. Ei parempaa naapuria saata koskaan olla kuin Hanno perheineen. Niin kauvan kun kummallakin jotain oli, ei ollut puutetta toisella tai toisella perheellä; kävipä usein niinkin, että ainoa leipä pantiin kahtia.

Tulipa kerran kova katovuosi ja Hanno tuli niin kovaan hätään perheensä kanssa, ettei hänellä ollut mitään antamista nälkäisen perheensä suuhun, eikä meilläkään ollut varaa heitä auttaa; olipa työtä omassakin toimeentulossamme, vaikkei meillä isoa joukkoa ollut. Mutta Hanno ei joutunut nytkään pahaan hätään; hänen itsearvonsa tunto nousi vaan korkeimmalleen.

Minä satuin juuri silloin menemään Hannolle.

»Ruoka on loppunut perheeltäni; anna sinä heille niin kauvan, kuin sinulla piisaa, kyllä minä jo viikon päästä maksan», sanoi hän minulle. Sitten löi hän nyrkillään mökin seinään, niin että mökki tärisi ja samassa hän huudahti kovalla äänellä: »Köyhyys, köyhyys!» ikäänkuin olisi tahtonut kurittaa tuota suomatonta ja ahnasta vierasta. Samassa hän otti kuokan ja lähti toiseen pitäjääseen, jossa hän oli kuullut olevan kuokkatyötä.

Ei kulunut paljon aikaa, ennenkuin Hanno jo lähetti kymmenen ruplaa vaimollensa ja silloin oli puute poissa. Niin paljon oli hän viikossa ehtinyt ansaita, vaikkei suinkaan palkat olleet suuret.

Kun talvi tuli, jolloin muut makasivat nälillään ja työttöminä, rupesi Hanno tekemään kyynärämittoja, jotka hän kiillotti hyvin kauniiksi, ja niitä teki hän matkahäkittäin; eipä olisi luullut niiden paljouden mihinkään mahtuvan, sillä tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut kyynärämitoilla mitattava. Niitä hän sitten veteli ympäri maakuntia ja kaupungeita. Ja vaikkei hän paljon kappaleella saanut, möi hän niitä kuitenkin niin paljon, että hän keräsi niillä melkoiset summat ja — köyhyys oli taas kaukana.

»Eikö totta, että minulla on hyvä mies?» kysyi Hannon Liisa silloin meiltä ja me myönsimme sen sydämestämme.

Kymmenes luku.

OUTOJA UUTISIA.

Yht'äkkiä levisi nyt ympäri pitäjästä hirmuinen kauhu. Kolme veljestä, toisesta pitäjäästä ja läänistäkin kotoisin, oli lyöttäynyt rosvoiksi ja pian saivat he kokonaisten maakuntien ihmiset hämmästyksen ja pelon valtaan. He olivat kovilla aseilla varustetut ja niin julkeat, että päiväsydännäkin paljastivat puti puhtaaksi syrjäisempiä taloja.

Todistukseksi, kuinka rohkeita nuot olivat, olkoon sivumennen mainittuna eräs heitä koskeva tapaus.

Eräänä kertana saatiin yksi heistä kiinni ja lähetettiin läänin vankilaan tuomiotansa odottamaan. Kun käräjät tulivat, tuotiin vanki sinne tutkittavaksi. Oli eräs iltapuhde, kun vanki seisoi valaistussa lakituvassa tutkinnon alla, kovasti raudoitettuna. Yht'äkkiä tulla pöllähtivät toiset veljet sisään, löivät tuomarin pöytineen päivineen kumoon, täysilukuisen lautakunnan mullin mallin, sammuttivat valkeat, sieppasivat raudoitetun veljensä olallensa ja juoksivat hätäpikaa ulos. Tuo kaikki oli vaan muutaman sekunnin työ ja ennenkuin käräjäväki ennätti toipua hämmästyksestään, olivat he jo kiinnisaamattomissa. Tuomari oli kauvan pyörryksissä asiakirjain ja kaatuneen pöydän seassa, paremmin kumminkin säikähdyksen kuin minkään vaaran tähden, sillä rosvot olivat häntä lyöneet vaan paljaalla kädellä.

Aamulla haettiin heitä nimismiehen johdolla ison miesjoukon kanssa, mutta turhaan; ainoastaan raudat löydettiin likimmäisestä metsästä.

Heitä koetettiin sittemmin kaikella ahkeruudella saada kiinni, mutta se ei onnistunut, vaikka he niin julkeasti ilmestyivät, minne ikänä tahtoivat. He olivat niin väkeviä ja notkeita, ettei kolmekaan tavallista miestä koukerrellut yhden heidän käsissänsä; jos heille tuli tarvis juosta, niin takaa-ajajille oli sama, vaikka juoksivat toisaalle päin; semmoisia juoksijoitakin olivat mokomat.

Olipa heillä jotain jalompaakin tunnetta; sen osoittaa seuraava tapaus. Muudan köyhä vaimo kulki päivällä erään metsätaipaleen poikki. Yht'äkkiä töytää metsästä kolme miestä esille ja ottaa hänet kiinni. Vaimo parka säikähtää niin pahanpäiväiseksi, että vapisee kuin haavan lehti.

»Älä pelkää, akka, emme me sinulle mitään pahaa tee», sanoo joku miehistä.

Nyt he rupeavat kyselemään häneltä kylänsä kunkin talon rikkauksia, rahoja, hopeita ja muuta semmoista.

Vaikkei vaimo tiennyt ollenkaan heidän tarkoitustansa, oli hänellä kuitenkin vaistomainen vastahakoisuus tekemään minkäänlaista tiliä semmoisista asioista.

»En minä mistään semmoisista tiedä, eikä minun ole pakko tietääkään», sanoi hän heille vastaukseksi, vähin rohkaistuneena.

»No, emme me sinua siihen pakotakaan, koska sinulla on niin arka omatunto», sanoivat he akalle.

Sitten he kyselivät vaimolta tarkkaan, mitä ihmisiä hän on, onko hänellä lapsia ja onko hän rikas vai köyhä. Kun vaimo oli heille selittänyt olevansa monen lapsen äiti ja köyhä vaimo, antoi yksi miehistä hänelle viisitoista ruplaa rahaa.

»Mutta ihmiset tietysti oudoksuvat, kun näkevät minulla näin paljon rahaa ja kysyvät, mistä olen tämän saanut; miten minä vastaan heille?» sanoi vaimo, samassa kiitellen hyväntekijöitään.

»Sano siinä tapauksessa heille: tämän rahan antoivat minulle ne miehet, jotka rikkailta ottavat ja köyhille antavat», sanoi mies, ja sitten he päästivät hänet menemään.

Vaimo ei pyhässä yksinkertaisuudessaan ymmärtänyt tuota suoraa viittausta uusien tuttaviensa ammatista, mutta kun hän kylässä selitti, mitä hänelle taipaleella tapahtui, keksittiin kohta, että he ovat olleet nuot mainiot Vintturin veljekset.

Semmoisia vieraita ne olivat, jotka nyt tahtoivat tehdä tuttavuutta meidänkin pitäjään kanssa.

Oli erään järven rannalla vankka talo. Siinä oli monta nainutta veljestä ja itse kullakin oli erityiset, mahdottomat vaatekasat, joita he olivat toisiensa kilvalla aikojen kuluessa koonneet, niinkuin kansalla vanhuudesta on tapana ollut. Heillä oli kullakin erityiset vaateaitat, joiden orret notkuivat niiden päälle asettujen vaatetten painosta. Paitsi sitä, oli vielä kunkin aitassa iso kirstu, jossa säilytettiin kalleimmat kappaleet, hopeakalut ja silkit, sillä ajan mahti oli semmoinen, että varakkaat perheet halusivat niitä omakseen saada; mainitun talon perheilläkin oli niitä melkoinen joukko.

Kun talon väki heräsi eräänä syysaamuna, käsitti heidät hirmuinen hämmästys. Aittojen ovet olivat kaikki seposten selällään, arkut ulkona syrjäpielissä pirstaleina, halvimmat vaatteet siristeltynä sikin sokin ja kaikki parhaat vaatteet sekä kalleudet kadonneet. Monen vuoden ahkeruuden, hyörinöiden ja pyrintöjen tulokset olivat yhdellä iskulla kadonneet kuin tuhka tuuleen.

Eipä siis kummakaan, jos asianomaiset, hikensä ja vaivojensa hedelmät kadotettuansa, joutuivat hämille, eivätkä tienneet mitä oikeastaan tehdä ja ajatella. Yksi perheen vaimokin, juostuansa aittaan ja nähtyänsä kaikki menneeksi, huudahti levitetyin käsin ja hajalla hapsin: »On viety tuhannenkin paitaa, mutta on niitä vielä jäänytkin!»

Kun oli toinnuttu suurimmasta hämmästyksestä, ruvettiin iskemään varasten jälkiä. Pian huomattiin heidän menneen järvelle päin, sillä halvimpia vaatemyttyjä olivat he heittäneet tien viereen, luultavasti sen vuoksi, kun eivät jaksaneet niitä kantaa. Rannalle tultua huomattiin erään venheen olevan poissa; se löydettiin toiselta puolen järveä ja sen teljoon oli kirjoitettu: »Erkki Tuomen ei pidä pahastua, kyllä me palatessamme maksamme. — Vintturit.»

Siitä keksittiin keitä nuot noin kohteliaat vieraat olivat olleet.

Talo oli sydänmaalla, ainoasti vähän matkaa toisen pitäjään rajasta. Koska sielläkin oli vankka sydänmaan talo, voitiin päättää, että he tarkoittivat sinne. Sentähden koottiin toistakymmentä vahvaa miestä ja mentiin sinne vahtiin. Miehet olivat varustetut ampuma- ja muilla aseilla sekä suurella — suulla; itsekukin kertoi innokkaasti, kuinka hän muka ei pelkää Vinttureita, vaan koppaa heidät kiinni kuin pikku lapset. — Vintturit olivatkin muuten tulleet jo niin pahoihin hallituksenkin kirjoihin, että heidät oli lupa ampua, jos ei heitä muutoin kiinni saataisi.

Ensimmäisenä vahtiyönä ei kuulunut mitään. Toisena olivat vahdit vartioimassa likellä talon aittoja olevassa lämpymässä saunassa. Kaikki olivat valveilla, mutta saunaan oli tullut myös yksi talon renki; hän nukkui heti ja kuorsasi kovasti.

Eipäs aikaakaan, kuin heti puolen yön jälkeen ilmestyi mies pihalle. Hän nuuski ja tarkasteli joka paikkaa; erittäinkin saunaa, jonka heti huomasi lämpymäksi, tarkasteli hän monikertaan kaiholla. Tuo rengin kuorsaaminen varsinkin oli hänestä epäluulon alainen ja sitä hän kauvan kuunteli oikein korvaansa kallistellen. Kun hän tuli vakuutetuksi, että kuorsaaja todellakin nukkui, ulkousi hän saunasta, nousi aitan portaalle ja puhalsi kimakkaaseen pilliin. Samassa ilmestyi kaksi miestä lisäksi ja yks, kaks, oli aitan ovi auki; olisipa luullut heillä olleen aitan oikean avaimen.

Yksi vahti oli koko ajan ladatulla pyssyllä tähdännyt heitä saunan akkunasta. Miehet keinottelivat nyt, että pyssymies ampuisi portaille jäänyttä vahtia ja samassa, kun se tapahtuisi, töytäisi miesjoukko aitan-ovelle, paiskaisi sen kiinni ja ottaisi aitan sisällä olijat kiinni.

Mutta tähtääjä vapisi kuin sarpa virrassa, eikä hän olisi osannut aittaankaan, sitä vähemmän mieheen; eipä hän uskaltanut edes laukaistakaan.

Tuiskuna lentelivät tavarat aitan yliakkunasta pihalle, kahden rotevan rosvon syytäminä, ja olipa vähällä, etteivät nuot rohkeat varkaat panneet taloa puti puhtaaksi niin ison miesjoukon silmien edessä, niin kauhean kammon olivat Vintturit ihmisiin levittäneet.

Vihdoin lähti rohkein vahti juoksemaan aittaa kohden ja hänestä rohkaistuneena kaksi muuta.

»Täälläkös te sen vietävät nyt olette?» ärjäsi edellinen ja niin he töytäsivät kohti.

Vaikka kolme rotevaa miestä juoksi aitanportaalla seisovaa rosvovahtia kohden, eipä hän paikaltakaan liikkunut, katsoi vain tyynesti vastaansa ryntääviä miehiä. Mutta nyt töytäsi koko vahtijoukko saunasta ulos ja ryntäsi aittaa kohden. Huomatessaan vihollisten suuren luvun, päräytti nyt vahti pillistään pahan, rämähtävän äänen ja samassa tuokiossa töytäsivät aitassa olevat rosvot ulos. Sitten riensivät he hirmuista vauhtia metsään. Kiinni-ottajat lähtivät heidän jälkeensä huutaa hoilaten; tuntuipa nyt olevan rohkeutta, kun kerran päästiin hyvään alkuun. Eräs roteva takaa-ajaja hätyytti niin kiivaasti yhtä rosvoista, että tämän täytyi heittää yhtä ja toista kalua ja tavaramyttyä jälellensä, päästäksensä paremmin pakenemaan. Vihdoin sai takaa-ajaja rosvon kiinni ja molemmat kaatua muksahtivat ylenkappuraisiaan. Rosvo kerkesi ensiksi ylös ja samassa löi hän jollakin aseella vastustajaansa niin, ettei tämä kyennytkään enään taistelua jatkamaan. Niin pääsi sekin heittimiinsä ja toisilla ei ollut mitään kiinni-joutumisen vaaraa, sillä heillä ei ollut niin rotevaa hätyyttäjää ja niin he pääsivät taasen pälkähästä, kuten monasti ennenkin.

Kiinni-ottajat melusivat ja ampuivat sitten koko yön talon seuduilla ja aamun tultua korjasivat he jotenkin runsaan saaliin rosvojen jättämiä tavaroita, joita eivät nämät hädissään voineet mukaansa ottaa, muiden muassa Tuomenkin talosta varastetun omaisuuden, pari pyssyä ja paljon muuta varastettua tavaraa.

Kun rosvot saivat tuommoisen peräkyydin, luultiin yleiseen, että he pakenivat pois mailta halmeilta, mutta kuinka sen asian laita oikein oli, sen osoittavat tulevat tapaukset.

Vanhempiensa kuoleman jälkeen oli Tipakkalan Maija kokoillut kaikki saatavansa lainoista pois, jonka tähden hänellä oli useampia tuhansia markkoja takanansa. Hän kartutti niitä kaikenlaisella pikku kaupalla, ja eli säästäväisesti. Hän ei raskinut pitää piikaa, ei renkiä; ainoana apuna ja kumppanina oli hänellä kahdentoista vuoden vanha poika, joka oli mykkä; hänet oli Maija vaivaishoidolta huutanut vuotuista maksua vastaan. Tuota poikaraukkaa rakasti Maija kuin omaa lastansa ja osasi sormin selittää hänelle kaikki asiat.

Muutamia vuorokausia viimeksi kerrotun tapauksen jälkeen ruvettiin muutamana pimeänä syysyönä hirveästi ryskyttämään Tipakkalan ovea, jonka Maija aina tukevasti lukitsi salvoilla ja pöngillä. Maija säikähti ensin pahanpäiväiseksi, vaan ei kuitenkaan kadottanut hetkeksikään sitä kylmää maltillisuuttansa, jota hän aina osoitti. Hän hyppäsi kiiruusti vuoteeltansa ylös, otti kynttilään valkean, nykäsi pojankin ylös ja teki hänelle joitakuita viittauksia. Kun se oli tehty, töytäsi kolme hirveää miestä sisään.

»Keitä te olette, jotka yösydännä tulette tuommoisella metelillä ihmisten huoneeseen?» sanoi Maija nuhtelevaisesti ja katsoi tulleita kiinteästi silmiin.

»Me olemme Vintturit ja nyt mahtanet oivaltaa, että tässä on puheena rahasi taikka henkesi», ärjäisi yksi heistä ja ojensi murha-aseen Maijan melkein paljasta rintaa kohden.

Mykkä-Saku, kun huomasi, että hänen emännällensä aiotaan jotain pahaa tehdä, töytti ja lyödä kopsi voroja miten ja millä vaan parhaiten taisi; mutta he eivät tehneet hänelle muuta kuin häätivät hänet pois silmiltänsä. »Oletteko te todellakin niin halpamielisiä ihmisiä, että aiotte turvattomalle naiselle tehdä pahaa?» sanoi Maija toinnuttuaan ja katsoi heitä yhä kiinteästi silmiin.

»Emme me sinulle pahaa tee, kun vaan sanot, missä rahasi ovat, mutta tee se pian, sillä aika on tärkki», sanoi joku rosvoista.

Sillä välin oli mykkä poika käähminyt itselleen puupuntarin, jolla hän koki voimiensa takaa kolhia yhtä Vintturia, älähdellen ja molisten, niinkuin mykkien on tapa.

»Tuo poika, sen vietävä, tulee meille kiusaksi; hänet täytyy nipistää kiinni siksi aikaa, kun me saamme aarteet käsiimme», sanoi kolhittu rosvo, tapaillen samassa poikaa kiinni, joka hyppeli kuin papu rummun pohjalla.

»Antakaa hänen olla; mitäpä hän voipi noin vahvoille, aseilla varustetuille miehille, näettehän lapsen lapseksi, ja minä hänet kyllä pian saan asettumaan», sanoi Maija ja alkoi samassa tehdä merkkejä ja viittauksia, joista poika rauhottui, katsellen surumielisesti Maijaa silmiin ja väliin silmäillen outoja vieraita viha- ja uhkamielisesti. Rosvot heittivät nyt pojan rauhaan.

»Sinä viivytät vaan meitä! Sano pian missä rahasi ovat taikka! — — Vintturit eivät heitä työtään keskeneräiseksi», sanoi yksi heistä ja häristeli taas aseellaan Maijaa.

»Rahani ovat kellarissa täällä tuvan alla», sanoi Maija kylmäkiskoisesti.

»Mutta jos sinä valehtelet», sanoi yksi rosvo.

»Minä en valehtele», vakuutti Maija.

»Missä paikassa ne siellä ovat?»

»Perässä kellaria on lattiassa iso laakakivi, sen alla ovat rahavähäni», selitti Maija vakavasti.

»Kaksi miestä kellariin, yksi jääpi lattialle vartioimaan. Pianpa sitten nähdään oletko puhunut totta, ja jos huomaamme sinut valehtelijaksi, niin silloin — —» uhkaili yksi heistä.

»Eipä kivi nouse kahdelta mieheltä; onpa ollut työtä neljällekin sitä liikutellessa, vaikka vahvojakin ovat olleet», selitti Maija yhtä kylmäverisenä, kuin jos hän olisi ollut tavallisissa askareissansa.

Rosvopäällikkö katsoi Maijaa kiinteästi silmiin; tämä pysyi vakavana ja levollisena, hän ei vilpistellyt.

»Koetetaanpa», sanoi päällikkö, ottaen lakkaristaan kynttilän pään, johon hän pisti valkean. Sitten avasi hän kellarin luukun ja kaksi heistä laskeusi kellariin.

Todellakin oli kellarin perässä semmoinen iso laakakivi, kuten Maija oli sanonut. Säästävät ja varovat Tipakkalan vanhukset olivat pitäneet sen alla olevaa koloa kassakirstunansa ja siellä ei käyty monasti. Silloin kun siellä käytiin, oli talonväen apuna vissit, uskotut miehet, jotka eivät sitä kenellekään ilmoittaneet.

Kellariin menijät koettivat kaikin voimin nostaa kiveä, mutta eipä se vaan noussut, vaikka vahvojakin olivat; itsepintainen oli kallion lohkare.

Nyt he kutsuivat vahdissa olevan kumppaninsa kiireesti avuksensa, mutta Maijan kasvot olivat niin viekkaassa hymyssä.

Kutsuttu totteli ja laskeusi kellariin; kaikki aseetkin jäivät lattialle, sillä ei yksikään heistä ottanut niitä mukaansa kellariin.

Tuota oli Maija juuri odottanutkin, tuota tarkoittanut, ja samassa tuokiossa kun viimeinen mies laskeusi kellariin, paiskasi hän luukun kiinni. — Tarkoitus oli kypsynyt päätökseksi, päätös teoksi. Luukku oli varustettu vankoilla rautasaranoilla ja haalla ja heti kun hän paiskasi luukun kiinni, löi hän haan säppiin.

Tuon tepposen huomattuaan, rynnistivät rosvot miehissä luukkua vasten, mutta eivätpä heltineet honkaiset lankut eivätkä ratkenneet rautaiset raksit. Kun ei se auttanut, rupesivat he rukoilemaan, luvaten jättää Tipakkalan asukkaat rauhaan, vieläpä maksaakin melkoisen summan, kun vaan pääsisivät tästä pälkähästä. Sitten rupesivat he uhkaamaan, aikoen heti ottaa hengen, kun he vaan täältä pääsevät, jonka he muka kyllä voisivat tehdä, jos ei heitä hyvällä päästettäisi. — Turha sekin; kaikille oli nyt Maija kuuro, mutta mykkä-Sakun silmät loistivat niin kirkkaasti.

Maija teki Sakulle muutamia viittauksia, joita totellen tämä hyppäsi heti kaksin käsin pitämään luukun hakaa kiinni, joka rosvojen jyskytyksestä oli ruvennut liikkumaan ja sälähtelemään. Hätäpikaa pisti Maija sitten vaatteita päälleen ja syöksi ulos yön pimeyteen.

Piukka-Jaakko sattui saman yön illalla tulemaan meille ja jäi yöksi. Illalla oli puhe Vinttureista ja hän puhui oikein innoissaan, kuinka kehnoja miehiä nuot Vintturin kiinnitavoittelijat olivat; jos hän olisi ollut paikalla, olisi hän ottanut muka heidät kiinni yhtä helposti kuin kissa hiiren.

Olimme kaikin makeasti nukkumassa, kun ovea hätäisesti kolkutettiin; minä hyppäsin avaamaan. Tipakkalan Maija ja Hanno astuivat huoneesen.

»Tipakkalan kellarissa ovat Vintturit saarroksissa», sanoi Hanno. »Joudu veikkonen meidän kanssamme heidän kimppuunsa ja pian!»

Unen horroksissa ollessani, tuntui tuo uutinen mielestäni jotenkin kalsealta. Velvollisuus vaati, mutta nuot vaaralliset, aseilla varustetut pahantekijät kammottivat minua. Kuitenkin puin kerkiämiseen ja töytäsin Piukka-Jaakonkin hereille, samassa lyhyesti selittäen hänelle, että nyt hänellä on hyvä tilaisuus ottaa Vintturit kiinni. Hänkin hyppäsi heti ylös ja puki kiireesti päälleen, mutta illallista rohkeutta ja uljuutta ei hänellä näyttänytkään olevan.

Kun olimme kaikin valmistuneet, lähdimme hiipimään Tipakkalaa kohden. Siellä Saku yksin käsin koetti pitää säppiä kiinni, samassa kauheasti molisten. Valkea paloi tuvassa talikynttilässä ja valaisi himmeästi vaarallista asemaa.

Huomatessaan meidän tulomme, hyppäsi Saku hengästyneenä hakaa pitämästä, ja minä rupesin hänen virkaansa.

»Olkaapas vaan siellä ihmisittäin, turha kumminkin on rynnäkkönne; sillä saattepa olla vakuutettuina, että nyt joudutte koreasti kiikkiin. Täytyypä teidän tulla sieltä yksitellen ylös, kun minä avaan kellarin luukun, ja sen parempi teille, kuta siivommasti itsenne käytätte.

»Ho, hoo! vai Vinttureita meillä nyt on kunnia kiinni panna ja tuon sievän tehtävän on meille toimittanut tään talon uljas tyttö, salvaten ensin linnut häkkiin», puhua leuhotteli Hanno, ikäänkuin olisi ollut vaan joku rotan pyydys koettavana.

Kylmä viima tuntui käyvän selkäpiini lävitse, se täytyy tunnustaa; ja Saku katseli suurella tarkkuudella mitä tekeillä oli.

Kuullessaan Hannon huolettoman komennon, heittäysivät rosvot niin hiljaisiksi, ettei kellarista kuulunut hiiskausta. Hanno hankki nyt avaamaan kellarin luukkua ja oli niin tyyneen ja levollisen näköinen kuin olisi mennyt pitopöytään.

»Nyt minä avaan luukun, koreasti vaan nyt yksi kerrallansa ylös!» komensi Hanno, avaten luukun.

Samassa tuokiossa törmäsivät kaikki kolme rosvoa ylös lattialle. Hanno tarttui heti kiinni suurimpaan heistä ja hirmuinen temmellys alkoi. Piukka-Jaakko seisoi oven kohdalla lattialla. Päästäksensä ulos, töytäsi yksi rosvoista häntä pois tieltään semmoisella voimalla, että Jaakko lensi lattialle selällensä, meni tuperruksiin, eikä päässyt paikalta liikahtamaan. Nyt olisi luullut rosvon pääsevän pakoon, mutta eipä toki. Samassa silmänräpäyksessä kun Piukka-Jaakko lensi nurin, nakkausi Maija rosvon jalkoihin, tarttui näihin kiinni, eikä heittänyt irti, vaikka voro kuinkakin olisi riuhtonut ja ponnistellut. Vihdoin kaatui rosvo kumoon.

Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, etten minä kerinnyt tekemään mitään kenenkään avuksi: olinpa muka vielä vartioivinani kolmatta rosvoa, ettei hän pääsisi karkuun.

Saku, kun näki missä pöläkässä hänen emäntänsä oli, sieppasi taas puupuntarinsa ja lyödä vänttäsi sillä rosvoa polvisilmään sillä seurauksella, että se tuli hermottomaksi kuin lankavyhti. Samassa pääsi vahtimani rosvo töytäämään ulos ja olipa se melkein mieleeni, sillä enpä uskaltanut häneen käsiksi käydä, vaikka kyllä suurella suullani estin häntä toisille avuksi menemästä, uhaten hänet ampua kädessäni olevalla ladatulla pyssyllä.

Nyt minäkin jouduin avuksi Maija-paralle, joka vieläkin taisteli toisjalkaisen rosvon kanssa. Pian saimme hänet lannistumaan ja köytetyksi varalla olevilla nuorilla.

Sillävälin oli Hanno rosvonsa kanssa taistelonsa taistellut. Juuri kun me olimme toisen saaneet kytketyksi, makasi tämä Hannon alla selällänsä, voimatta liikuttaa mitään paikkaa, sillä Hanno oli hänet niin väsyttänyt.

»Kas, niin! Sanoinhan minä sen. Joko nyt ymmärrät olla rauhassa? Kätesi vaan nyt kauniisti tänne, että niihin saisit hamppukintaat ensihätiin, kukaties päivällä saat sitten paremmatkin», puheli Hanno saaliillensa, samassa vääntäen hänen käsiänsä esille. — Pian oli hänkin köytetty.

»Luulitteko rahani kiven alla olleen? Petyittepä kerran! Tuolla ne kamarissa pienessä seinäkaapissa ovat», puhkesi Maija nyt ilosta puhumaan.

»Annappas katselen sinua, veli kulta, tarkemmasti!» tokaisi nyt Hanno. »Ahaa! oletpa sama veinari, joka minua salvokselta kerran varkaaksi haukuit, mutta itseppä olet iso varas, oikein Vintturi, mutta kyllä minä sinun opetan kunniallisia ja rehellisiä ihmisiä varkaaksi haukkumaan.»

Piukka-Jaakko ei tohtinut hievahtaa, sitten kun hän pökerryksistä selvisi, mutta päivällä oli hän mies puhumaan kylässä, kuinka hän viime-yönä otti kiinni Tipakkalassa kaksi Vintturia!

Kun päivä tuli, vietiin rosvot nimismiehelle, joka heidät pani niin kovasti rautoihin, kuin vaan voi.

Heidän kiinnipanemisestaan oli luvattu palkinnoksi viisikymmentä ruplaa päästä, mutta kun nyt saatiin kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä, annettiin vielä päälliseksi kiinnipanijoille kunniamerkki; nämät palkinnot tulivat Hannolle ja Maijalle. Kun sitten Hannolle esiteltiin, kumman hän mieluummin ottaisi, rahatko tahi kunniamerkin, sanoi hän: »Mitä minä rahalla teen, se menee pian, mutta kunniamerkki pysyy aina; ottakoon Maija rahat.»

Niin sai Hanno kunniamerkin ja Maija rahat, mutta Maija sanoi: »Saku ne paremmin on ansainnut kuin minä, ja hän ne paremmin tarvitseekin. Minä panen ne pankkiin kasvamaan hänelle vanhanpäivän varaksi, sillä niin kauvan kuin hän apua tarvitsee nuoruudessaan, saapi hän sitä minulta.»

Mitä Maija sanoi, pitikin hän uskollisesti.

Yhdestoista luku.

UUSIA TUTTAVIA.

Se oli se vanha hyvä aika, jolloin ei tietty mitään mistään kirjallisuudesta, ei mistään velvollisuuksista eikä oikeuksista. Annettiin vaan kun anottiin, otettiin jos annettiin, toteltiin kun käskettiin, kuunneltiin kun toruttiin, vavistiin kun uhattiin, kärsittiin kun kolhittiin ja suurilla kulungeilla suomennutettiin ruotsiksi saadut asiakirjat; kerrassaan: oltiin niinkuin pidettiin. Semmoista se oli vanha hyvä aika. Tosi kyllä, että ihmisien sydämissä syvällä asui jonkunmoinen salainen, surumielinen tunne omasta olemisestaan sekä asiain oikeasta olemisesta, mutta mikä tuo tunne oikeastaan oli, sitä ei tietty; se kaipasi selitystä, tarvitsi kirkastamista.

Se oli kuitenkin aika, jolloin suomalaisia sanomalehtiä ja muuta kirjallisuutta alkoi ilmestyä, ensin niukemmalta, sitten viljemmalta ja ne hehkuivat niin lämmintä rakkautta kansaa kohtaan. Pian ilmestyi paljon ihmisiä, jotka tuossa uudessa valonkoitossa luulivat löytävänsä selitystä hämärille tunteillensa ja he rupesivat oikein ahmimalla niitä sekä lukemaan, että myöskin tutkimaan. Pidettiinpä tuota ilmiötä oikein ihmeenä ja kirjoituksia pidettiin niin viisaina ja valaisevina, että niissä oleville perustus-sanoille ja lauseille annettiin lukeissa omituinen, ponteva korko, joten lukeminen sai ikäänkuin mieleen ja päähän iskevän voiman. Sen valossa rupesi kansa vähitellen tuntemaan, että hekin ovat ihmisiä.

Kului aikoja vähäisen. Minäkin vartuin niin paljon, että rupesin sanomalehtiin kirjoittelemaan. Ensimmäinen kirjoitukseni oli: mihinkä ovat joutuneet tilatut sanomalehteni, joita en välisti saanut pariin kuukauteen. Eräänkin kerran löysin niitä toisesta pitäjäästä ison pakan, jotka olivat sinne joutuneet sen vuoksi, kun niihin ei oltu kirjoitettu paikkakunnan nimeä; samasta syystä ei niitä voitu sieltäkään lähettää oikeaan paikkaansa.

Mutta voi herranen aika! siitäkös minä apemarjat sain. Arvoisa postimestari sydäntyi tuosta niin, etten minä ollut ainoastaan yksi roisto, konna, rakkari, lurjus, kanalja ja tyhmeliini; tuommoisia kunnianimiä tuiskui päälleni kuin rakeita myrskyssä siinä pitkässä kirjoituksessa, jonka hän samassa sanomalehdessä viskasi silmilleni. Se oli herra postimestarin mielestä hirmuinen rikos, kun minä, joka olin vaan talonpoika, rohkenin tulla muistuttamaan häntä velvollisuuksiensa täyttämisestä.

Tuo pani minun miettimään että jos antaa asian olla semmoisenaan, niin asia ei parane vähintäkään ja kuitenkin oli minulla halu lukea kaikki tilatut sanomalehteni. Vihdoin tulin minä siihen päätökseen, että paras on vastata tuohon herra postimestarin kirjoitettuun parjaukseen. Minä kokoilin kaikki todistuskappaleet ja sitovat syyt hänen leväperäisyyteensä virkansa toimissa ja niiden nojalla kirjoitin minä vastauksen ja lähetin sen sanomalehden toimitukselle, joka sen kohta julkaisi.

Sepä viimein auttoi kun auttoikin. Sanomalehdet rupesivat tulemaan säännöllisesti, mutta ensimmältä osoitti postimestari siten äkäänsä, että hän kauvan aikaa kirjoitti musteella ympäri sanomalehtien reunoja suurilla latinaisilla kirjaimilla sekä minun että paikkakuntani nimet, mutta mitäpä siitä, tulivathan ne kuitenkin. Muutoin ei ollut postimestarilla enään mitään sanomista julkisuudessa ja kiista raukesi siihen.

Tuo ensimmäinen sanomalehti-kiistani herätti heti huomiota. Herra postimestari ei ollut ainoastaan minua kohtaan leväperäinen ja äkimys, vaan koko hänen piirinsä valitti samaa ja kaikki valittajat voittivat oikeutensa minun kanssani yhtenä ja se voitto tuntui mielestämme suurelta.

Kun siitä näytti olevan hyötyä, ei ainoastaan itselleni, vaan myöskin muille, jatkoin minä edelleenkin kirjoittelemisiani. Missä vaan salassa hiipivä epäkohta ilmestyi, koetin sitä voimieni mukaan saada korjatuksi siten, että koetin saada sen julkisuuden valoon. Usein sain siitä hirveätä vihaa osakseni, mutta mikäs auttoi, minä kirjoittelin kuitenkin uudestaan.

Siihen aikaan oli jo ruvettu pitämään huolta kansan aineellisestakin toimeentulosta. Maanviljelyskouluja oli jo maassamme useampia ja niihin oli tullut oppivaisia sieltä ja täältä; ensimmäiset oppilaat olivat jo oppikurssinsa läpikäyneet.

Eräänä kertana sain minä vastaanottaa näin kuuluvan kirjeen:

Tuntematon tuttavani!

Ihminen kokee tässä matoisessa maailmassa pyrkiä ja rehkiä eteenpäin. Hän panee alttiiksi kaikki; hän pinnistää neronsa ja tarmonsa, ponnistaa kaikki voimansa, saavuttaaksensa onnea. Mutta hänellä on aina edessään tuo epävakainen ratas, jossa on niin monta astinta ja vaan yksi onnen astin. Sen päälle pyrkii ihminen. Hän luulee usein sen löytäneensäkin ja iloitsee, mutta voi! Silloin pyörähtää se ja kaikki pyrinnöt ovat rauenneet siihen, ja epätoivon meren kauhea syvyys ammottaa taas edessä; tuota olen minä jo useasti saanut kokea.

Tämä taitaa olla uhkarohkea pyyntö, mutta minä niin mielelläni haluaisin puhutella teitä suusta suuhun ja tutustua kanssanne persoonallisesti. Jos myönnytte pyyntööni, niin antakaa vastaus.

Kunnioituksella

Heikki Laarila.

Minä oikein tyhmistyin tuon kirjeen luettuani. Kuka on tuo Heikki Laarila ja miksi hän minulle tuommoista kirjoittaa? Ettei hän ollut aivan oppimaton, huomasin kohta käsialasta ja kirjeen kokoonpanosta, mutta mikä hän muutoin oli? Vihdoin tulin siihen päätökseen, että hän mahtoi olla joku elämän kovuuden alle sortunut vanha mies, joka kenties on aikoinaan jotakin oppia käynyt, mutta joka on elämässään kohdannut vaan pelkkää vastoinkäymistä.

Minä kirjoitin hänelle niin sydämellisen kirjeen kuin suinkin voin, sillä tunsinpa itseni velvoitetuksi ottamaan osaa hänen kovasta onnestansa. — Tietysti lupasin minä hänelle vaikka kuinka paljon suullista keskustelua ja persoonallista tutustumista kanssani.

Muutamia viikkoja oli kulunut tuosta tapauksesta. Minä olin kirkolla, sillä oli pyhä. Kun minä seisoin kirkkotarhassa erilläni muista, asteli luokseni roteva, nuori, tuntematon mies ja nainen; nähtävästi olivat he parikunta. »Saanko minä kysyä kuka te olette?» sanoi mies ja asteli ujosti minua kohden.

»Nimeni on Sakeus Pyöriä, jos se teitä miellyttää», sanoin hänelle vastaukseksi vähän kylmästi.

»Me emme ole erehtyneet», sanoi mies, läheten arvokkailla mutta hitailla askelilla minua tervehtimään; sen tehtyä tuli nainen ja teki samoin.

»Minä en suinkaan tunne vieraita», sanoin vähän häpeissäni kylmän vastaukseni vuoksi.

»Heikki Laarila, maanviljelys-opiston läpi käynyt, ja vaimoni», esitteli vieras reippaasti.

Minä säpsähdin. Edessäni seisoi nyt se mies, joka tuon kirjeen oli kirjoittanut. Hän oli pitkänsolakka, säännöllisellä ja täyteläisellä ruumiinrakennuksella varustettu, vähän mustaveriseltä vivahtava, mutta tuo vivahdus oli niin sopusoinnussa hänen säännöllisten kasvoinsa juonnetten kanssa, että se pikemmin kaunisti kuin rumensi häntä. Hänellä oli viheriäinen panta lakissa ja ylihuulella oli jo hyväsestään viiksien alkua.

Luonnollistahan oli, että minä toivotin heitä tervetulleiksi ja kutsuin matalaan majaani vieraiksi. Kun sinne oli tultu ja syöty puolista, rupesimme haastelemaan.

»Vai maanviljelyskoulun läpi käynyt! Mitä aiotte nyt ottaa toimeksenne?» alotin minä.

»Aion hakea jotain virkaa», sanoi Laarila.

»No, mutta eikö maanviljelyskoulujen tarkoitus ole kasvattaa kelvollisia maanviljeliöitä ja sen kautta korottaa maanviljelystä?» muistutin minä.

»Ettäkö minä tekisin työtä? tuota —» sanoi vieraani hämillään.

»En minä suorastaan tarkoittanut joka-aikaista maan työtä, mutta semmoista työtä ja tointa, jonka kautta maanviljelys kohoaisi; olisiko se väärin?»

»Eihän toki! kuinka se sopisi Laarilalle, että hän tekisi työtä? Hänhän on koulun käynyt», sanoi Laarilan vaimo hämmästyksissään.

»Työntekijöitä on paljon, mutta koulunkäyneitä vähän», — sanoi Laarila, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut ollenkaan anteeksi antaa tuota ajattelematonta lausettani.

»Mitä virkaa aiotte hakea?» kysyin häneltä, kääntääkseni puhettamme heille mieluisemmalle tolalle.

»Vaikkapa vaan aluksi nimismiehen.»

»Ja sitten?»

»Kukapaties voudin — tuota.»

»Entä sitten?»

»Sitten — tuota — mikä se olikaan — sitten kenties tullipäällikön virkaa jossain kaupungissa ja sitten — herra ties mitä», selitti Laarila hajanaisesti.

»Oletteko jo koettanut hakea jotain virkaa?» kysyin häneltä.

»Olen useat kerrat, mutta aina se on mennyt turhaan, sillä he eivät tunne minua», sanoi Laarila vakaisesti.

»Siinähän se on koko juttu: he eivät tunne Laarilaa ja siinä vika on. He eivät tunne eivätkä tiedä, mikä kyky Laarilalla on, ja kuinka oppinut hän on», selitti vaimo.

»Me olemme aikoneet muuttaa pois kotipaikaltamme», sanoi Laarila, kääntäen puhetta toisaalle, niinkuin minä luulin.

»Eikö teillä ole kotia?» kysyin minä.

»Onhan meillä koti, mutta meitä on monta veljestä ja he vaativat minunkin tekemään talonpojan työtä, mutta kuinkas se sopii minunlaiselle miehelle?» selitti Laarila.

»Niinhän se on: hekään eivät tunne Laarilan kykyä eivätkä tiedä kuinka oppinut hän on, ja siinä on vika», ehätti vaimo säestämään.

»Eikä koko paikkakuntakaan tunne minua — tuota — ja sentähden muutamme pois, sillä herra ties mitä muualla tulee», pitkitti Laarila.

»Me muutamme pois kiittämättömästä paikkakunnasta sinne, jossa paremmin huomataan, kuinka suuri kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut hän on. Ja kuhun sinä, rakas Laarila, menet, sinne minäkin tahdon mennä», puhkesi vaimo puhumaan.

»Olen aikonut muuttaa tähän teidän paikkakuntaanne, sillä herra ties, jos täällä jotakin tulisi, koska olen kuullut ruvettavan tätä nimismiespiiriä jakamaan kahtia — tuota —» jatkoi Laarila.

»Kun he vaan kerran käsittävät, kuinka suuri kyky sinulla on, niin ei ole epäilemistäkään, ei vähintäkään, rakas Laarila», säesti vaimo yhä.

»Mutta epävakainen on tähän asti ollut onnen ratas — ottia», sanoi Laarila melkein surullisesti, tekeytyen samassa hyvin alakuloiseksi ikäänkuin hän olisi jo hyvin paljon kärsinyt tämän maailman vääryyksiä.

Minä huomasin, ettei heidän mielipiteitänsä muuta mikään. Sentähden toivotin minä heidät tervetulleiksi meidän paikkakuntaan ja onnittelin viran saamisessa. Se teki hyvän vaikutuksen heihin molempiin; he tulivat oikein iloisiksi, ja tuntuipa siltä kuin tuo epävakainen onnen ratas olisi jo heille kääntänyt parempaa puoltansa.

Kun olimme päässeet tuosta yleisestä asiasta, rupesimme parittain haastelemaan, vaimoni Laarilan vaimon ja minä itse Laarilan kanssa.

»Mistä te tiesitte minun maailmassakaan olevan, kun minulle kirjoititte?» kysyin häneltä.

»Sanomalehdistä olen sen havainnut», vastasi hän.

»Mutta mitä tarkoititte tällä yhtymisellämme?»

»Tarkoitus on selvä. Minä ajattelin: kun te olette niin hyvä sanomalehtiin kirjoittamaan, niin herra ties mitä siitä tulee — tuota — tuo nimismiehen virka — —»

Minä koetin selittää, että olen peräti voimaton siihen suuntaan vaikuttamaan, mutta että kyllä asia saattaa saada hyvän lopun. Sitten puhelimme niitä näitä.

Puheemme seasta kuulin vaimojen keskusteluista vain vähäisen.

»Miksikä Laarila pitää viheriäistä pantaa lakissaan?» kuulin vaimoni kysyvän.

»Semmoisiahan ne pitävät kaikki parhaat maanviljelyskoulun läpi käyneet, ja siitähän ei ole pitkä matka punaiseen pantaankaan; nimismiehillähän on punainen panta lakissa, näette», selitti Laarilan vaimo nauraen, samassa pukaten vaimoani köykistetyllä kalvosellaan.

Kun olimme kylläksemme haastelleet sitä ja tätä, lähtivät vieraat pois.

Minä en ollut voida laata kummastelemasta tuota omituista ilmiötä. Maanviljelyskoulut olivat todellakin laitetut sitä varten, että maanviljelys niiden kautta vaurastuisi. Mutta Laarila uneksi nimismiehen, kruununvoudin, tullipäällikön ja tiesi mitä kaikkia virkoja; kukapaties viimeiseltä kuvernöörin virkaa!

Monta aikaa ei viipynytkään, ennenkuin Laarila oli kiluineen kaluineen, vaimoineen päivineen meidän pitäjäässä asumassa.

Nimismiehen piiri jaettiin todellakin kahtia, sillä kauvan oli jo tuo lavea piiri tuntunut hankalalta. Laarila haki sitä virkaa, vaan ei saanut niinkuin arvattavakin oli. Hän oli pyytänyt kirkkoherraakin puoltamaan itseänsä, mutta kirkkoherra ei siihen ryhtynyt.

»Kaikkia tuo Laarilakin haaveksii — nimismieheksi! Mitä hän on oppinut? Ei mitään muuta kuin että osaa syödä talonpoikaista ruokaa herrasaseilla», sanoi kirkkoherra sen johdosta jollekin.

Tuon oli Laarila saanut kuulla joltakin kielten kantajalta ja siitä vihastui hän kovin; pitipä hän tuon uuden onnettomuutensa suorastaan kirkkoherran syynä.

Joku aika tuon tapauksen jälkeen satuin minä menemään Laarilan majapaikkaan, joka oli muutamasta talosta vuokrattu kamari. Syvin alakuloisuus oli heti nähtävänä Laarilassa ja hänen vaimossaan. Synkkinä istuivat he, eikä heillä ollut suuhun tulevaa sanaa kuivan tervehdyksen jälkeen. Minä en tiennyt mitään heidän vastoinkäymisestään, sentähden minua kummastutti heidän käytöksensä.

»Epävakainen on onnen ratas», virkahti viimein Laarila surumielisesti.

»Mitä? Mikä nyt on tapahtunut?» kysyin hätäisesti.

»Tuo virka — tuota — —.»

»Nimismiehen, vai?»

»Niin.»

»Ettekö ole saanut sitä?» arvelin.

»En», sanoi Laarila kuivasti.

»Kaikki minua vihaavat — tuota», sanoi hän tuskallisen pitkän vaiti-olemisen perästä.

»Se tulee siitä, etteivät he tunne, kuinka suuri kyky sinulla on», puhkesi vaimo sanomaan.

»Herranen aika! ei suinkaan; minäkään en tunne teitä vihaavani», sanoin hämmästyksissäni.

»Ei, — te olettekin ainoa, johon voin luottaa. — Ettekö rupeaisi minua auttamaan? tuota —.»

»Mitenkä?»

»Toimittamalla minulle kirjoitustyötä.»

»Siihen Laarilalla onkin erinomainen kyky ja kun he kerran tulevat tuntemaan, kuinka oppinut hän on, niin he tulevat suuressa määrässä käyttämään hänen kykyänsä hyväksensä», puheli vaimo melkein hyvillänsä.

Koko tuon juron keskustelun ajan olivat he olleet samassa synkässä ja epätoivon näköisessä asemassa, kääntämättä edes päätään sinne taikka tänne. Minä lupasin laittaa hänelle kirjoitustyötä niin paljon kuin voin ja vaimonsa viimeinen puhe ja lupaukseni saivat Laarilankin virkistymään; tulipa hän taas oikein iloiseksi.

Hän oli kotoa lähteissään myönyt kilunsa kalunsa, maansa mantonsa, ja niillä saaduilla vähillä varoillansa elää kituuttelivat he, eikä kumpikaan heistä tehnyt minkäänlaista työtä, ei rikkaa ristiin, ristissä käsin he odottivat vaan, milloin Laarilan suuri kyky tulisi huomatuksi, jolloin onnen epävakainen ratas viimeinkin muljauttaisi jonkun tuottavan viran heidän syliinsä.

Kaiken tuon tähden vallitsi jokapäiväisen elämän välttämättömienkin tarvetten puute heidän taloudessaan ja epäjärjestys oli kaikkialla nähtävissä. Pian olivat heidän vähät varansa syödyt ja todellinen hätä alkoi kapista.

Eräänä kertana esittelin minä varovasti heille: »Eiköhän olisi paras, että hankkisitte itsellenne hyvän torpan paikan ja rupeaisitte siinä tekemään työtä. Nythän tuo vielä kävisi hyvin laatuun, kun ei ole vielä muuta kuin yksi lapsi.»

»Tekin semmoisia puhutte, mitä sitten muut?» sanoi Laarila ja hänen katsantonsa synkistyi.

»Mitenkäs se Laarilan laiselle miehelle sopisi? Johan ne ihmiset jotakin sanoisivat. Tekään ette todellakaan näytä käsittävän minkälainen mies Laarila on», sanoi vaimo hämmästyksissään.

»Tuota —.»

»Mitä aioitte sanoa?»

»Niitä kirjoituksia.»

»Olen usealle jo puhunut siitä ja luulen, että kohta saatte niitä», koin sanoa.

»Olkaa hyvä, muutoin tässä tulee — tuota — —.» Hyvin arvasin mikä »tuota» oli tulossa.

Hänellä oli tosiaankin kaunis käsiala, mutta kokoonpano oli niin ja näin. Kirjoittaessaan huimi hän hakumerkkejä joka sanan väliin, oikein ja väärin, ylösalasin ja oikeinpäin, välisti oli koko lukumerkkiryhmä ajettu yhteen nippuun. Niitä hän sitten näytteli muillekin, osoittaaksensa, kuinka suuri kyky hänellä todellakin oli ja kuinka oppinut hän oli.

»Semmoisia ei tee pojat puoletkaan — tuota», sanoi hän semmoisissa tapauksissa.

Minä todellakin hankin hänelle kirjoittamistyötä niin paljon kuin syrjäisessä paikkakunnassamme voin saada. Kaava- ja lainopillisen käsikirjan avulla koetimme sitten yksissä neuvoin saada asioita sujumaan ja selville, kuinka kukin asia olisi kirjoitettava; minä olin aprikoitsijana ja Laarila kirjoittajana. Voi kuinka monta pukkia ja ruunaa niitä ensimmältä tuli, mutta vihdoin vakaantui Laarila käsitteissään sen verran, että hän voi kirjoittaa asiakirjoja, ensin velka- ja kauppakirjoja, sittemmin kalunkirjoituksia, perinnön jakoja y.m.

Seuraus oli kumminkin se, että Laarila sai pian haltuunsa kaiken kirjoitustyön paikkakunnassa. Pian rupesi hän kirjoittamaan asiakirjoja kuvernöörin- ja muihin oikeustoihin ja virastoihin.

»Mitähän kuvernööri nyt ajattelee? tuota — —» sanoi hän eräänä kertana minulle.

»Mistä asiasta?»

»Kun hän saapi nähdä minun kirjoitukseni — tuota —.»

»Asianko suhteen?»

»Eikä vaan kirjoituksen.»

»Mitä sillä tarkoitatte? En ymmärrä.»

»Kun hän saa nähdä kirjoitukseni, niin virka tuota — nimismiehen — ymmärrättekö? —»

»Siihen en voi sanoa mitään», sanoin hämilläni.

»Onhan Laarilalla suuri kyky, ja kun kuvernööri huomaa, kuinka oppinut hän on, niin hän varmaankin antaa jonkun viran, vaikkapa vaan ensialuksi nimismiehen viran — ymmärrättehän?» sanoi hänen vaimonsa.

»Ymmärrän, ymmärrän», koin minä hämilläni sanoa.

Tämä kirjoitustyö häntä oikein miellytti. Jos joku tuli häneltä jotakin kysymään, tai jotakin hänellä kirjoituttamaan, silloin hän oli oikeassa elementissään. Viheriäpantainen lakki oli vähän kallellaan hyvin sileäksi kammatussa päässä, jota hän tavan takaa hiljaa koetteli, olivatko hivukset laillisessa voimassa. Ruumis hyvin ryhdikkäässä asemassa ja toinen käsi puuskassa, seisoi hän hajasäärin ja joko luki kirjoitettua kirjaansa tahi antoi suullisia selityksiä, toisella kädellään viipottaen tai tahtia lyöden, ikäänkuin iskeäkseen kiinni joka sanan ja suuren oppinsa kuulijain mieleen; olipa silloin kateissa tuo ainainen »tuotakin», jonka niin usein tapaamme hänen keskusteluissansa.

Semmoinen mies oli Laarila ja semmoinen hänen vaimonsa, jotka sain tuttavikseni sen kautta, kun olin sanomalehtiin kirjoittanut.

Kahdestoista luku.

PIISPANLUKU.

Siihen aikaan ei ollut määräaikaisia piispanlukuja niinkuin nykyään. Ne olivat hyvin harvinaisia, mutta sen suurempia juhlallisuuksia; semmoinen oli nyt meillekin tulossa.

Paljon oli edeltäpäin puhetta ja keskustelua ihmisillä, ja itsekukin koki saada sekä sisä- että ulkolukuaan niin selväksi kuin suinkin mahdollista. Sentähden ei taloissa kuulunut yönseutuina muuta kuin luvun kalkattamista; koettivatpa vanhemmat ihmiset kristinopin ymmärrystäänkin teroittaa.

Juuri piispanluvun edellä oli unilukkarin eli suntion virka pitäjäässämme tullut avonaiseksi entisen suntion kuoleman kautta. Silloin satuin menemään Laarilan luo. Sekä hän että vaimonsa olivat hyvin iloisella tuulella, vaikkei suinkaan se niukka tulo, mitä Laarila sai kirjoitustyöllään, suuresti ollut parantanut heidän taloudellista tilaansa.

»Aiotteko mennä piispanlukuun? — tuota —» kysyi Laarila naurussa suin.

»Hyvä toki, kuinkas muutoin?» vastasin minä.

»Minä kysyisin erästä asiaa — tuota —.»

»Kysykää vaan.»

»Suntion virka.»

»Niin, se on avoinna.»

»Aiotteko hakea sitä?»

»Oh! Mitäs Jumalan tähden hullutuksia! mikä hakija minä olisin? En ymmärrä mistä tuommoisia luuloja olette saaneet», koin hämmästyksissäni sanoa.

»Te ette ymmärrä Laarilan tarkoituksia. Hän aikoo hakea suntion virkaa, mutta hän pelkää teidänkin hakevan ja niin tulevan hänen tiellensä. Olisihan sekin virka tyhjää parempi, siksi kun paremman saapi», ehätti Laarilan vaimo selittämään.

»Minusta saatte olla aivan huoleti; mikä hakija minä olisin?» koin heille yhä vakuuttaa.

»Tuo sanomalehtiin kirjoittaminen — tuota —»

»Mitä se tekisi?»

»On tehnyt teidät tutuksi piispalle.»

»Joutavia. Piispa pitää kai hyvin vähän lukua semmoisista vähäpätöisyyksistä; ilman sitä valitsee seurakunta suntion, eikä piispa», arvelin hänelle.

»Mutta minä aion hakea suntion virkaa suorastaan piispalta ja hän voipi sen minulle toimittaa, sillä onhan hänellä korkein valta. Kirkkoherra on minulle vihainen, hänen kauttaan ei minun käy hakeminen, vaikkapa se olisikin ainoa laillinen tie», sanoi Laarila melkein kiivastuneena.

»Kun piispa tulee tuntemaan, kuinka oppinut mies Laarila on, niin hän antaa viran empimättä», säesti vaimo.

»Tehkää kuin tahdotte», sanoin ja lähdin pois, huomatessani, ettei heitä taas käännä mikään niistä vääristä mielipiteistä, joita he olivat saaneet päähänsä siinäkin asiassa.

Lauvantai tuli ja sitä seuraavana sunnuntaina piti tuon juhlallisen toimituksen tapahtua. Koko lauvantaipäivän virtaili ihmisiä kirkolle pyhävaatteissaan, osa sitä varten, että olisivat jo ennalta nähneet tuon korkean hengellisen herran. Iltapäivällä täyttyi pappilan piha uteliaista ihmisistä ja niiden joukossa olin minäkin. Porrasten edessä koettiin pitää jotain avonaista paikkaa siltä varalta, että piispa pääsisi huoneisiin, kun hän tulee.

Väkirinteen edessä seisoivat etumaisina: herrastuomari merenruoko-keppeineen, Hanno kunniamerkkeineen ja Laarila viheriäpantaisine lakkeineen, pitäen kädessänsä jotain paperia; näyttipä siltä kuin he olisivat hieman karsaasti katselleet toisiansa.

Minä olin asemakseni valinnut väentuvan portaat, josta oli hyvä katsella koko pihan ylitse. Siinä Hanno tuli minun luokseni.

»Mitä sinä ajattelet minun nykyisistä hankkeistani?» kysyi hän ujostelematta.

»Mistä hankkeista?»

»Aion hakea suntion virkaa.»

»Ja keneltä?»

»Eikö piispalta, vai?»

»Piispa ei aseta suntiota virkaansa, vaan seurakunta. Tekisit mielestäni järkevästi kun heittäisit koko ne tuumat», selitin hänelle, »sillä mikä oikeus sinulla on suntioksi pääsyyn?»

»No, eikö rintarahani?»

»Minä en ole nähnyt enkä kuullut, että yksikään ritari olisi ollut suntiona. Ole nyt järkevä ja heitä koko tuumat!» koin häntä varoitella, ettei hän tekisi suoraa tyhmyyttä, jota en minä olisi suonut.

Samassa kajahti ääni: »Nyt hän tulee».

Kaikkein silmät kääntyivät maantielle päin.

Todellakin tulivat vaunut ja kahdet kiessit maantietä myöten aika vauhtia. Kun ne tulivat pappilan tienhaaraan, kääntyivät ne taloon, ja väki jakausi kahden puolen, antaen siten tilaa.

Vaunut pysähtyivät porrasten eteen ja piispa laskeusi maahan. Niinkuin luonnollistakin oli, tervehti hän kirkkoherraa ensin, sitten muita käsillä olevia herroja ja kirkkoherra rupesi heitä ohjaamaan huoneeseen.

Samassa astuu Laarila piispan eteen, viipottaen ja tarjoten paperiansa, ja samassa sanoen:

»Hakemus — tuota —.»

Ennenkuin tuo temppu oli vielä oikein lopussakaan, astui herrastuomari piispan eteen, mahtavasti heilutellen ja viskoen merenruokoista sauvaansa, pitäen kalvostansa mallikkaassa, ajanmukaisessa asemassa sen ponnessa.

»Minä olen kruunun palvelija, kruunun virkamies», esitteli hän ehtimiseen piispalle, hyvin tirisevällä äänellä ja muka ruotsinvoittoisella murteella, vaikkei hän osannut yhtään sanaa ruotsia.

»Antakaahan nyt toki, Jumalan tähden, vierasten huoneesen mennä!» hoki kirkkoherra ja ohjasi vieraitansa.

»Olipa oikein hyvä, kun en ollut heidän joukossansa», sanoi Hanno, Laarilan ja herrastuomarin vehkeet nähtyänsä.

»Tuo kirkkoherra on aina tielläni, nytkin hän esti hyvän asiani, mutta vihatkoon hän vaan, kyllä minä itse tiedän mikä mies minä olen ja mihin minä kelpaan», sanoi Laarila kauhuksissaan minun tyköni tultuansa.

»Minä puolestani luulen, että olette siinä asiassa aivan väärässä; minkätähden kirkkoherra teitä vihaisi?»

»Minkäkö tähden, niinkö? Tahdonpa sanoa sen suoraan: hän vihaa minua suuren oppini ja kykyni tähden; hän ei soisi muita ihmisiä olevankaan», sanoi Laarila kiivaasti eikä hän yhtään takertunut sanoihinsa.

Sekä Hanno että minä hämmästyimme kovin.

»Tahtoisitteko tehdä minulle taas palveluksen — tuota», jatkoi Laarila hyväisestään jo masentuneena.

»Aivan mielelläni, jos vaan voin sen tehdä», sanoin hänelle.

»Te voitte, sen takaan. Toimisitte vaan, että minä saisin tavata piispaa, sillä minä haen suntion virkaa suorastaan häneltä, vaikka kuinka minua siitä estettäisiin; kyllä minä itse tiedän mitenkä tehtävä on», esitteli Laarila suurella varmuudella.

Minä lupasin koettaa ja aioin antaa siitä hänelle tiedon.

Kun minä olin menossa saattamaan lupaustani täytäntöön, tuli herrastuomari minua vastaan.

»Olisikohan mitään keinoa että minä saisin hänen ylhäisyyttään, piispaa, puhutella?» sanoi hän minulle.

»Se ei suinkaan ole minun vallassani, mutta minä olen menossa juuri toimimaan Laarilan puolesta samaa asiaa», selitin hänelle.

»Toimita samassa, että minäkin pääsisin!» pyyteli herrastuomari.

Minä lupasin ja menin.

Minä esittelin kirkkoherralle heidän asiansa ja hän meni piispan tykö toisiin huoneisin saamaan vastausta. Sieltä palatessaan sanoi kirkkoherra piispan olevan niin matkustuksesta väsyneenä, ettei hän voinut nyt ketään vastaan ottaa, mutta että huomenna puolenpäivän jälkeen on hän valmis heitä kuulemaan. Ne tiedot minä vein asianomaisille.

Huomenna tuli tuo kauvan odotettu piispanluku. Juhlapuvuissaan riensivät ihmiset tientäydeltä kirkkoa kohden ja yhdellä pamauksella oli Herran huone täynnä juhlivasta väestä. Toimituksen alettua tekivät ihmiset heleällä äänellä selvän opistaan väen seassa tungeskeleville papeille ja piispalle. Toimituksen loputtua kiitti piispa seurakuntalaisia ja kehoitti heitä eteenkinpäin pysymään kiinni selvässä kristinopin käsityksessään ja kasvamaan aina enemmän ja enemmän ijankaikkisen ja taivaallisen totuuden valossa.

Laarila seisoi koko ajan sen aukon rinteessä kuorissa, jonka keskellä piispa itse koetteli ja tutki kahden viime vuoden rippilapsia, hyvin ahkeraan pyöritellen viheriäpantaista lakkiansa.

Tiellä pappilaan mennessä yhdyin minä häneen.

»Miksikä te niin kauvan seisoitte väkirinteen edessä kuorissa, lakkianne pyöritellen?» kysyin minä häneltä.

»Herra ties mitä siitä tulee, tuota —», sanoi hän.

Kun herrat olivat puolisen syöneet ja vähän levähtäneet, saivat herrastuomari ja Laarila käskyn tulla sisälle. Minusta olivat nuot pyrkijät niin omituisia, että olin kylläksi utelias mennäkseni katsomaan, kuinka tuossa kunkin käypi. Menin siis »sisälle», toiseen huoneesen, josta hyvin sopi nähdä saliin, missä oli piispa herrojensa ja pappiensa kanssa.

Kutsutut tulivat ja seisahtuivat ovipieleen rinnakkain. Laarila oli niin hämillään, että hänen kädessään oleva paperi tärisi yhtenä tytinänä. Herrastuomari puolestaan oli rohkean näköinen, katsella tirkaten sangallisten silmälasiensa lävitse, oikea käsi kalvosesta kömpässä merenruokoisen sauvansa ponnessa.

»Mitä teillä olisi minulle sanomista?» kysyi piispa, astuen heidän eteensä.

»Hakemus — tuota —» änkytti Laarila ja ojensi paperin piispalle.

Piispa otti sen vastaan.

»Mitä hullutusta tämä on?» sanoi hän heti ensi silmäyksen jälkeen ja alkoi sitten lukea: »Kaikkein armollisin, korkeasti oppinut ja hyvin kunnioitettava kenraalimajuri ja ritari, hänen armoisuutensa piispa.» — Sitten kolme ajatusmerkkiä, kolme ylös-alasin käännettyä kysymys- ja huutomerkkiä, niiden jälkeen seitsemän pilkkua ja lopuksi lukematon joukko puoli- ja kokopisteitä! »Mitä te tällä oikein tarkoitatte?» kysyi hän kummastelevana, kääntyen samassa Laarilan puoleen.

»Suntion virka — — —» sanoi Laarila ja koki vavisten sormellaan osoittaa piispan kädessä avoinna olevassa hakemuskirjassaan sitä kohtaa, jossa hän luuli parhaiten pyyntönsä tulevan julki.

»Suntion virkaa te haette, mutta mitä tekemistä te herrantähden luulette minulla olevan teidän virkanne kanssa? Hakekaa sitä laillisessa järjestyksessä, minun toimi-alaani ei kuulu suntioiden virkojen asettaminen. Onko teillä mitään muuta sanottavaa?»

»Tuota — minä olen koulunkäynyt mies, tuota —»

»Siltä näyttää tämä hakemuskirjakin; mitä koulua olette käynyt?» sanoi piispa, suu vähän hymyssä.

»Minä olen käynyt maanviljelyskoulun läpi — tuota.»

»Vai niin! Sittenhän teidän on ryhdyttävä maanviljelykseen. Nyt ei enään mitään suntion virasta, eikö niin?»

»Tuota.»

»Mitä teillä olisi sanottavaa?» kysyi sitten piispa herrastuomarilta, kääntyen samassa häneen päin, ikäänkuin ei hän olisi kuullutkaan Laarilan »tuotaa».

»Minä olen kruunun palvelija, kruunun virkamies», tiritti herrastuomari.

»Ja mikä?»

»Minä olen herrastuomari minä, sen tietävät kaikki todistaa.»

»Se on hyvä, mutta missä yhteydessä luulette virkanne olevan minun kanssani?»

»Ja minä olen monta isoa palvelusta tehnyt sekä kruunulle että pitäjäälle.»

»Mutta eihän se kuulu asiaan.»

»Kerrankin laitti tuomari minut mittaamaan erästä riidanalaista kivinavettaa. Minä menin ja mittasin sen sisäpuolelta, sitten minä laskin sen divisioni-laskulla ensin ja sitten minä sen multipliseerasin, subraheerasin ja diviseerasin ja kirjoitin kirjaan. Kun minä sitten vein kirjan tuomarille, kysyi hän heti: 'Ulkoako vai sisältä mittasitte navetan?' Minä vastasin: 'Sisältä toki, eihän muutoin divisionit tule oikein.' Tuomari sanoi: 'Sitä ei ole vielä kukaan mittaaja ymmärtänyt tehdä, sentähden on riita näin kauvan kestänyt; se on kaunis asia, kun yksi kihlakunnan lautamies — minä olin silloin vielä, näetten, vaan lautamies — osaa tehdä noin kauniin kirjan', ja riita päättyi siihen.»

»No mutta herran tähden! Mitä te oikeastaan tarkoitatte?»

»Mitäkö minä tarkoitan? Hym — asiahan on aivan selvä. Ajattelinhan minäkin hakea tämän pitäjään suntion virkaa, minä, mutta tahdoin ensin antaa tietää, että minä olen ansiollinen mies minä. Mutta kuulinhan, ettei se käy laatuun nyt — eikä tuo toinen tuossa ole oikeutettu sitä virkaa saamaan, sillä eihän hänellä ole mitään ansiota, niinkuin minulla on. Mutta — — —»

»Mutta minä olen paljon oppineempi mies, tuota kuin te — koulun käynyt», ehätti Laarila sanomaan.

»Älkääpäs nyt keskenänne ruvetko kiistelemään», sanoi piispa ja lisäsi sitten herrastuomarille: »Mitä mutta?»

»Mutta minun mieleeni johtui toinen seikka, minun. Kun minä olen niin monta hyväätyötä tehnyt kruunulle ja muille, niin minä tahtoisin päästä kruunun palkalle.»

»Kruunun palkalle!»

»Juuri niin, vaikkapa vaan tuommoiseksi maanviskaaliksi; eivätkö semmoiset ole kruunun palkalla?»

»Kyllä kaiketi, mutta minulla ei ole mitään tekemistä semmoisten asiain kanssa; minä hoidan vaan kirkollisia asioita ja toivoisin että lopettaisimme nyt tämän keskustelun!» sanoi piispa, päästäksensä hänestä erilleen.

Koko noiden keskusteluin ajan oli herroilla työ ja tuska, että voivat hillitä naurunsa.

Kolmastoista luku.

RÄNKINAULA.

Niinä aikoina ruvettiin aina enemmän ja enemmän pitämään huolta kansan aineellisesta toimeentulosta. Ei siinä kyllä, että maanviljelyskouluja oli perustettu, laitettiinpa vielä maanviljelystuotteiden, karjan-annin, kotiteollisuuden ja kotieläinten näyttelyitäkin. Tuommoinen näyttely oli jo kerran ollut jossain etäällä meidän paikkakunnasta, mutta kun se oli kaukana, ei siitä tiedetty minkälainen se oikeastaan oli.

Nyt tuli semmoinen meidän paikkakuntaamme likinnä olevaan kaupunkiin, jossa samalla olivat myös markkinat, ja minä ja Hanno lähdimme myös katsomaan tuota merkillistä ilmiötä.

Kun olimme ajaneet noin puolikolmatta peninkulmaa, menimme erääseen kestikievariin syöttämään hevostamme, ja tarvitsimmepa itsekin einettä, sillä kello oli seitsemän aamua. Oli syyskuun loppupuoli ja ilma oli jotenkin kolkonlainen, sillä kylmän pohjoistuulen kanssa vihmoi vettä myötäänsä alas.

Kestikievarin huoneet olivat täynnä markkina- ja näyttelymiehiä ja enin osa heistä näytti olevan tyytyväinen tilaansa. Iloinen valkea paloi sekä takassa että uuninliedellä ja kumpikin paikka näkyi usealle olevan hyvin suotuisa, sillä niiden ääressä he lämmittelivät konttaantuneita jäseniään; keittipä niissä joku matkustava vaimo kahviansakin, sillä se juoma alkoi jo silloin kansaan levitä. — Toiset matkustajat istuivat penkeillä ja lavitsoilla, mitkä syöden evästänsä, mitkä haastellen hiljaa keskenään.

Heti huoneeseen tultuani veti eräs mies huomioni puoleensa. Hän oli nuorehko, reipas, ja näkyi olevan hyvästi hujakassa. Hän oli anastanut kaiken puhevallan tuvassa.

Ei sitä keskustelua ollut, jonka väliin ei hän pakkaantunut viskomaan rivo- ja pilkkasanoja, samassa pyörähdellen kantapäillään ja näppiä lyöden. Hänellä oli musta ja tuuhea sutiparta ja päätöksenä hänen rehevillä puheillaan oli aina: »siivolla talosta lähteä pitää», tai: »kun ihminen kulkee kunnialla, niin ei ole pelkoa mistään».

Useat pitivät tuota reipasta ja rehevää miestä jonkunlaisena ilonsa aineena ja nauroivat väliin hänen kompeillansa, mutta selvästi näkyi, etteivät kaikki olleet tyytyväiset tuohon pisteliääseen kerskailijaan; erittäinkin Hanno oli närkästyneen näköinen, jonka aivan pian huomasin siitä, kun hän ehtimiseen silmäili yli olkansa räivää miestä. Keikari astui nyt nuoren talonisännän eteen, kädet puuskassa, pyörähdellen kantapäillään ja riekistellen ruumistansa sinne tänne.

»Kuulesta!» äyhkäsi hän. »Eikö sinulla ole minulle antaa ränkinaulaa?»

»Kuulepas mies! Tuossa ovipielessä on kolme pitkää naulaa, joihin mahtuu, vaikka panisit niihin tusinan ränkejä», sanoi Hanno miehelle, ennenkuin isäntä kerkesi mitään vastata.

Kaikki ymmärsivät, että mies tahtoi semmoisia pieniä kannallisia rautanauloja, joilla ränkien palkimia naulataan kiinni ja että Hanno tahallaan käänsi asian niin ovelaksi, että viittasi hänelle ovipielessä olevaa kolmea pitkää puunaulaa, joihin ränget yön-ajaksi ripustettiin talossa tallelle.

Ei salaman isku olisi kovemmin vaikuttanut tuohon kopeilevaan keikariin, kuin tuo Hannon sievä viittaus. Hän hypähti heti kohoksi, pyörähti ympäri, puristi nyrkkinsä, ojensi uhkaavaan asemaan ja hypähti Hannon eteen.

»Mistä h——stä sinä olet kotoisin?» ärjäsi hän sitten vihasta vaahtoavin suin ja säihkyvin silmin.

»Ei sinun tarvitse olla huolissasi minun kodistani, kyllä minut eukkoni tuntee, kun ma kotia menen», sanoi Hanno tyynesti, päätänsäkään kääntämättä, syödä pyntäten evästänsä.

Tuo hätäilemättömyys, vakava, sukkela vastaus ja muiden pyrkivä nauru saattoi rehentelijän yhä suurempaan raivoon.

»Sinä olet niin viisas, ettei sinusta huoli Jumala eikä p——e», äyhkäsi hän taas.

»Tyhmyyksiä! Olenhan varmasti kuullut ihmissielujen kelpaavan jommalle kummalle, jälkimmäiselle huonommastikin menestyneen kalun», sanoi Hanno yhtä tyynenä.

Räiviön raivo nousi nyt korkeimmalleen, sillä hän alkoi huomata, että hetken kunnian riistää häneltä tuo juro mies tuossa, jos ei hän tavalla tai toisella saa häntä pelkonsa alle tahi muuten nöyrtymään. Hän pinnisti kaikki ruumiinsa ja sielunsa voimat liikkeelle, päästäksensä tarkoituksensa perille. Hammasta purren hutki hän nyrkillänsä Hannon nenän edessä, polki jalkaa ja löi kämmentä, mutta mikään ei auttanut. Hanno söi vaan tyynenä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Kaikkien silmät olivat kääntyneet noihin kahteen henkeen.

»Minä opetan sinua», karjahti hurjistunut mies, kun näki, ettei mikään auta.

»Opeta vaan, mutta opeta niin, että tulisin viisaaksi, sillä tyhmyyttä vastaan taistelee Jumalakin turhaan, samoin ihmiset halpamielisyyttä vastaan», sanoi Hanno.

»Ei, mutta minä annan kalloosi niin, että lakkaat kait viisastelemasta!» huusi raivostunut mies.

»Jos sen opettamisena pidät, eipä ole silloin takaamista, kumpi meistä opetetuksi tulee», sanoi Hanno aivan tyyneesti.

»Sinä olet tyhmä kuin aasi», huusi mies ja pukkasi samassa Hannoa nyrkillänsä korvalle, ikäänkuin näyttääksensä, että hän tohtii sen tehdä.

Hanno ryöpsähti heti ja tapasi miestä kiinni toisella kädellänsä. Tuon huomattuaan mies taantui ja keikisti itseään taapäin. Seuraus tuosta oli se, että Hannon käsi sattui miehen partaan ja koko komea parta jäi hänelle kouraan! — —

Hanno säpsähti. Hän astui askeleen takaperin ja — niinkuin näytti — jäi seisomaan siihen aivan neuvotonna. Eipä näyttänyt paremmasti olevan röyhkeän miehenkään laita, sillä hän oli niin hämmästyksissään, ettei voinut paikalta liikkua ja hänen suukkoutensa oli loppunut siihen patuseen paikkaan. Lieneekö hän niin hämmästynyt partansa menettämisestä vai lieneekö hänellä ollut muutakin hämmästymisen syytä?

Koko tuo tuokio oli niin mieltä jännittävä ja ajatuksia sekoittava, ettei juuri kukaan tiennyt mitä tehdä ja ajatella. Toiset oivalsivat asian siten, että luulivat Hannon reväisseen niin lujasti miestä parrasta, jotta se lähti juurineen hänen kouraansa; heidän seastaan kuului hiljaista tyytymättömyyden murinaa: »Se oli liian kovaa!» mutta jotka asian toisin käsittivät, mutisivat: »Valeparta!»

Kun Hanno ja hänen vastustajansa olivat siinä tovin toisiaan hämmästyksissään katselleet, vetäysi Hannon suu hieman nauruun. Samassa silmänräpäyksessä ryöpsähti hän vastustajaansa käsiksi ja nujersi allensa hänet aivan pian.

»Köysiä tänne», sanoi Hanno, kun oli saanut miehen alleen.

»Päästä minut!» sanoi mies.

»En. Köysiä tänne!»

»Ei köysiä; mitä hän on tehnyt?» sanoi joku joukosta.

»Kukaties hän on petturi», arveli joku.

»Auttakaa minua tuon hullun miehen kynsistä!» pyyteli mies. »Hän kiusaa minua ilman syyttä.»

»Köysiä tänne ja pian — — se on — Vintturi!» sanoi Hanno lujasti ja katkonaisesti, pidellessään allaan ylös ja irti pyrkivää miestä.

Tuo sana: Vintturi, soi ratkaisevalta kaikkien korvissa. Se täytti kammolla ja kauhulla kaikkien mielet. Hirmuisia rikos-, ryöväys- ja rosvojuttuja oli jokaisella tiedossa. Tipakkalassa karkuun päästyään oli mies ympärilleen koottujen toisien rosvojen kanssa tehnyt maakunnassa suuria tuhotöitä, ollen joukon päämiehenä ja johtajana. Nimen kuultuani menin minäkin likemmäksi tuota äsköistä niin rehellistä miestä, jonka suussa aina oli: »siivolla talosta lähteä pitää». Heti ensi silmäyksellä tunsin minäkin, että todella tuo mies tuossa Hannon alla oli sama mies, joka toisia Vinttureita Tipakkalassa kiinni pantaessa, minun vahtina ollessani, pääsi karkuun; tuo parran poisjoutuminen teki nyt tuntemisen niin helpoksi.

Köydet tuotiin nyt esille ja pian oli tuo vasta niin rehentelevä mies kytketty, eikä ollut yhtään vastaansanojaa enää.

»Ahaa! Pakkoko oli tyhjää ruveta rehentelemään ja muiden silmille syyttä käymään? Oletpa vanha tuttu jo ennestäänkin ja sinun olisi ollut tietäminen, että miestä minusta löytyy. Takaanpa peränkin, että markkinasi jäävät nyt pitämättä ja monen miehen kukkarot kurkistelematta. — Hei veikkonen! saatitpa meille hupaisen hetken.» Näin puhua hevelteli iloissansa Hanno.

»Piruko sinun tänne satutti? Tunsin sinut kyllä heti, mutta toivoin pysyväni tuntemattomana», mutisi Vintturi hammastensa välistä.

Minä olin epäluulolla katsellut paria miestä, jotka olivat paheksuneet Vintturin parran paljastusta ja vastustelleet hänen köyttämistänsä; he näyttivät oudoilta ja epäröiviltä. Ehdottelin siis, että tarkasteltaisiin koko markkinaväki, jotta saataisiin selville: onko tuolla kerskuvan rehellisellä miehellä muita tovereita joukossamme. Esitys hyväksyttiin ja tarkastelo pantiin voimaan. Itsekukin sanoi, mistä hän on kotoisin ja toiset todistivat niin olevan. Kun noilta kahdelta mieheltä kysyttiin heidän nimeään ja kotipaikkaansa, sanoivat he olevansa Matti Kärmä ja Jussi Mary, kotoisin P——n pitäjäästä. Juuri siitä pitäjäästä oli kaksi miestä paikalla, jotka olivat minun tuttaviani, ja he kielsivät kivenkovaan, etteivät he ole kuulleet eivätkä nähneet pitäjäässään semmoisia miehiä. Vieraat joutuivat nyt hämille ja pantiin epäluulon alaisina kiinni. Tutkinnossa tuli selville, että he olivat olleet Vintturin kanssa koko vuoden rosvoretkillä; he saivat myös kaikin yhdessä tuomionsa.

Niin olivat nyt kaikki Vintturit kiinni ja monta oppilastansa. Maakuntaan palasi täydellinen rauha ja turvallisuus entisen kauhun, kammon ja pelon sijaan. — Kelpo mies tuo Hanno, mutta useakaan ei käsittänyt, minkä hyväntyön tämä oli yhteiskunnalle tehnyt; he arvelivat vaan: niinhän sen käydäkin piti. Niin yhtäkaikkinen ei ollut hallitus asiasta, sillä se oli luvannut tuon vaarallisen, viimeisen Vintturin kiinnipanemisesta isonlaisen rahasumman, jonka Hanno sai jo samalla matkalla kaupungissa asuvalta kruununvoudilta.

Neljästoista luku.

MARKKINA-MATKANI.

Vaimoni ja minä koimme kaikella ahkeruudella ja uutteruudella tehdä työtä elämisemme eduksi ja pienen taloutemme voimaanpanemiseksi. Vaimoni teki käsityötä milloin vaan vähänkin oli aikaa, ja talvisena aikana oli niin ahkera, että tuskin malttoi nukkua ollenkaan. Vaikka meillä oli jo pienokainen, jonka hoitaminen niin paljon lyhensi hänen aikaansa, ei se kuitenkaan hidastanut hänen käsityötään, sillä hän nukkui sitä vähemmän ja oli sitä ahkerampi. Voi kuinka usein minä katsoin häntä säälitellen, kun hän vihdoinkin päivänponnistuksista väsyneenä ja uupuneena nakkausi hetkeksi vuoteelle ja nukkui siihen heti. Ja yhtäkaikki, kun lapsi vaan vähänkään äännähti, oli hän valmis heräämään, valmis hoitamaan ja vaalimaan tuota olentoa. — Mikä kestäväisyys, mikä uhraavaisuus! — Voidaanko koskaan kylläksi korkealle, kylläksi kalliiksi arvata vaimon uhraavaisuutta ja rakastavaisuutta? Voipiko lapsi ymmärtäväiseksi tultuaan käsittää, mitä vaivoja äiti on lapsestansa nähnyt? — Monta kertaa vuoti minun sydämeni tyhjäksi tuossa häntä katsellessani; tuntuipa siltä kuin olisin velvollinen antamaan henkenikin hänen edestänsä.

Niin, vaimollani olikin nyt tavallista enemmän työtä ja tointa; hän valmisteli kaupanvaatetta, jota minun piti mennä markkinoille myömään, sillä paljon oli pieni taloutemme vailla, monta oli tarvetta takana, joita piti kokea tukkia kuten parhaiten taisimme. Talven pitkään olikin vaimoni valmistanut monta pakkaa erilaista vaatetta.

Ensimmäinen kellonkauppani oli minusta tehnyt erinomaisen varovaisen miehen. Se aukasi silmäni katsomaan maailmaa toiselta kannalta, mitä siihen asti olin tehnyt. Viattomana ja rehellisenä luonnonlapsena olin pitänyt silloin kaikkia ihmisiä rehellisinä ja vilpittöminä. Nyt sitä vastaan olin löytävinäni ani harvassa tosirehellisiä ihmisiä, mutta sitä enemmän omanvoiton pyytäjiä, koronkiskureita, nylkyreitä, jopa pettureitakin. Kaikella tarkkuudellani ja maailmantuntemisellani koetin välttää petosta, olipa se sitten lievemmässä tahi törkeämmässä muodossa.

No niin. Niinkuin oli päätetty, menin minä markkinoille vaatetta myömään; erään isännän kyydillä pääsin sinne.

Kaupunkiin tultuani neuvottiin minut torille erään vaatteen-ostajan luo, jonka sanottiin maksavan parhaita hintoja. Oitis lähdin torille. Siellä näin ison lautakojun, jonka ovella seisoi keski-ikäinen, lihava mies, kyynärämitta kädessä. Hänellä oli parraton, pyöreä ja pullea naama, juurikuin limpunleipäre, ja keskessä oli pieni nystyrä-nenä, pystyssä kuin tapiton kaljatynnyrin hana. Molemmat sierainten reijät olivat auki, eivätkä näyttäneet olevan ollenkaan räystään alla, mutta ikäänkuin pään sisään suoraan menevinä reikinä; niihin hän ehtimiseen syyti nuuskaa. Hänen vaatteensa kiilsivät etupuolelta, niin että olisi luullut kuvansa niissä näkevän.

»Hei veikkonen! tulepas tänne, nuorimies, vaatepakkoinesi, täällä pian kaupat syntyy», huusi hän jo kaukaa minulle, heiluttaen kyynärämittaansa.

Minä menin kursailematta. Hinnasta sovittiin pian, sillä vaate oli hyvää ja hänelle mieluista. Nyt rupesi hän mittaamaan ensimmäistä pakkaa, mutta mitatessaan surttasi hän joka kyynärälle vaatetta hankasensa täyteen ja siten sai hän mitatuksi pakan kolmea kyynärää vähemmäksi mitä se oikeastaan oli.

Sen kalun arvon ja määrän, jonka kovalla työllä ja pinnistyksellä itsellensä hankkii, tietää jokainen ihan täsmällensä ja niinpä minäkin tiesin tuuman päälle, paljonko pakassa oli vaatetta. En tyytynyt sen vuoksi hänen mittaansa, vaan sanoin rohkeasti, että hän mittasi vaatteen kolmea kyynärää vähemmäksi.

»Luuletko sinä minun ensikerran vaatetta mitanneen?» sanoi hän suuttuneena ja katsoi minua tuimasti silmiin.

»En, sitä en luule, mutta luulen että mittasitte vaatteen vähemmäksi mitä se oli», sanoin hänelle.

»Sen rehellisemmästi ei mittaa kukaan, näkihän sen jokainen», sanoi hän, ikäänkuin hakien todistusta läsnäolevilta.

»Pianhan se nähdään», sanoin minä, sivalsin samassa kyynärämitan hänen kädestänsä, aloin mitata vaatetta uudestansa, ja oikein, vaatetta oli nyt kolmea kyynärää enemmän.

Kaikki läsnä-olevat todistivat minun mittani oikeaksi.

Ostaja suuttui nyt niin, ettei aikonut huolia koko vaatteesta. Hän huiski ja pynttäsi kyynärämitalla takanaan olevaa isoa vaateläjää ja haukkui minua kaiken maailman haukkumasanoilla, semmoisillakin, joita en kehtaa mainitakaan. Minua oikein ihmetytti tuon kojukauppias-ammatin sanarikkaus, mistä hän olikin kaiken tuon moskan koonnut.

Surulla ja kauhulla katselin minä hänen vihasta vieläkin pulleammaksi paisunutta naamaansa, samasta syystä pystympään noussutta, kippuraista nystyrä-nenäänsä ja sitä vaskenkarvaista vihanpunaa, joka yht'äkkiä levisi ylt'ympäri tuohon saastaiseen limpunleipäreesen, samassa vertaillen, kuinka monta kyynärää tuo hirviö oli jo eläissään varastanut hankasellaan.

Minä sivalsin vaatepakat olalleni ja lähdin pois, heittäen hänet pauhaamaan. Ei kauvan viipynyt, ennenkuin tapasin toisen ostajan, joka oli rehellisempi ja jonka kanssa sovimme aivan hyvin sekä mitassa että hinnassa; hänelle möin kaikki myötäväni, joilla sain tasaisessa summassa kymmenen ruplaa.

Olinpa mielestäni nyt rikas mies, sillä olihan nyt rahaa, jolla voin niin monta elämän tarvetta täyttää. Kaksinkertaisella kunnialla kunnioitin mielessäni vaimoani, sillä oivalsinpa aivan hyvin, että hänen ansionsa se oli.

Minä rupesin nyt tarpeita ostelemaan. Siinä tarkoituksessa menin erään kalojen kauppiaan luo, sillä puheemme oli kotoa lähtiessä, että toisin sieltä nelikon suolaisia silakoita. Kauppiaalla oli paljon kiinni-iskettyjä kalanelikoita, joista hän käski minun valita minkä parhaaksi katsoin. Itsekullakin on semmoisissa tapauksissa perus-aatteena: »parhaassa on viejän mieli», ja niinpä minullakin. Kun kalojen hyvyyttä ei käynyt tutkiminen astiain kiinniolemisen vuoksi, koetin ainakin saada semmoisen nelikon, jossa olisi enimmän kaloja. Minä rupesin nyt punnitsemaan käsissäni astioita järkiään, hakien siten raskainta. Ensi kierrolla olin minä jo löytävinäni erinomaisen raskaan nelikon mutta yhtäkaikki punnitsin minä ne moneen kertaan, ja aina oli minun kumminkin palaaminen tuon raskaan astian luo, sillä ei koko kalavarastossa ollut muuta niin raskasta; siitä me teimme kaupat, minä väänsin astian olalleni ja aloin kantaa sitä majapaikkaani, hyvilläni siitä, kun sain niin paljon kalaa.

Kun tulin sille kadulle, jonka varrella majapaikkani oli, havaitsin jo kaukaa, että majataloni portinpielessä oli neljä miestä; he katselivat hevosta, jota eräs heistä piti suitsista kiinni; he näyttivät tekevän hevoskauppaa.

Juuri kun olin heitä likelle pääsemäisilläni, lähti hevosen omistaja hevosineen pois ja toiset jäivät paikoillensa. Eräs heistä otti nyt kortit lakkaristaan ja päräytteli niitä toisella kädellään, pitäen niitä samassa niin korkealla kun ylettyi.

»Kylläpä sinulla on huonot kirjat», sanoin minä hänelle sivu mennessäni.

»Mistä sinä olet kotoisin, nuorimies? Sinäpä näytät olevan riski mies», sanoi tuo korttien näyttelijä imartelevasti.

»Tavallinen.»

»Ei saakeli, riskimpi sinä olet tavallista, sen näin heti. Sinä sanoit nämät olevan pahat kirjat, mutta ei nämät ole mitään pahoja, minä pidän näitä vaan lystikseni. Tahdotko, niin minä näytän sinulle näillä kummallisia konsteja?» sanoi hän taasen minulle, pidellen kortteja kädessään.

»En minä rupea korttia pelaamaan», sanoin minä ja pyrin pois.

»Ei, mitäs Jumalan tähden! En minä sinua korttisille vaadi, näinhän jo heti kasvoistasi, ettet ole mikään korttimies; minä näyttäisin sinulle näillä vaan kummallisia temppuja», sanoi hän liverrellen.

»Ei minulla ole varaa tuhlata vähiä rahojani tyhjän katsomiseen», vastustin minä.

»Rahojako — mitäs minä — minäkö sinulta siitä maksua vaatisin? Eihän toki; huono miespä silloin olisin. Ilman, aivan ilmaiseksi minä sinulle temppuni näytän — vai luulet sinä minun rahaa tahtovan — ehei, siinäpä veikkonen erehdyt», liehakoitsi mies ja lieri minun edessäni, etten päässyt mihinkään.

Minä olin kuullut kerrottavan, kuinka korteilla saatetaan tehdä monenkaltaisia temppuja: tietää kuinka vanha kukin on, paljonko hänellä on rahaa lakkarissa, montako hänellä on eläintä kotonaan j.n.e. Minua rupesi valtaamaan ajatus: mitähän jos katsoisin noita ihmeellisiä temppuja, koska ei niistä tarvitse mitään maksaa.

»No, koska et niistä mitään vaadi, niin minä suostun katsomaan ihmeitäsi», sanoin sitten miehelle.

»Sitähän minäkin, sinä olet ymmärtäväinen mies — en minä sinulta mitään tahdo. Mutta missähän olisi hyvä rauha, että minä saisin kenenkään häiritsemättä ihmeitäni sinulle näyttää?» puhua hevelsi mies yhä liukkaammasti; näyttipä siltä kuin hän olisi tullut oikein haltioihinsa.

»Majatalossani on pitkä piha ja sen perällä on sauna, jossa on tyhjä, penkeillä varustettu porstua, siellä sopii», esittelin minä.

»Sielläpä on helkkarin hyvä, lähdetään sinne», sanoi hän, myöntäen esitykseni oikeaksi.

Minä vein kala-astiani majatupaan. Sitten menimme nelikannassa saunanporstuaan ihmeitä katsomaan, — nuot toisetkin hänen kumppaninsa tulivat sinne.

Sinne tultuamme otti ihmetten tekijä pakasta kolme korttia, jotka hän näytti minulle. Sitten nakkasi hän niitä toistensa ylitse ja käski minun arvata edeltä päin nimitetyn kortin, joka oli ruuturouva. Tuo hänen vikkelyytensä kävi niin kömpelösti, että minä näin aivan selvästi, mihin ruuturouva putosi ja minä sen näytin.

»No, sepä nyt oli kumma! Enkö minä sitä arvannut, että tuo mies on tavallista viisaampi; eipä sitä ole kukaan arvannut», sanoi hän.

Sitten nakkasi hän niitä useat kerrat, käskien minun arvata ja minä arvasin aina; enpä viitsinyt edes katsoakaan hänen nakkuutaan, sillä ruuturouvan takapuolella oli pieni, punainen pilkku, josta sen tunsin ilman katsomattakin.

Minä kyllästyin aivan pian tuohon halpaan ihmeeseen ja sanoin: »En minä viitsi kauvan tuota katsoa, eikö teillä ole muita parempia?»

»Ei, ei vielä, ennenkuin tulet tämän oikein tuntemaan; kyllä sitten muitakin temppuja näytetään», sanoi hän hätäillen.

Nyt rupesi hän esittelemään, että panisimme kymmenen kopeekkaa peliin, mutta minä en suostunut siihen.

»Tuo nyt aika hullu on! Pyrkii rahasta pelaamaan ja menettää kymmenin ruplin; näkeehän sen, että tuo mies arvaa varmasti joka heitolla», sanoi hänelle hänen tähän asti yhtäkaikkinen kumppaninsa.

Mutta siitäkös puheesta tuo korttiennakkelija suuttui!

»Tekö minun holhojiani? Minulla on omat rahani, joilla teen mitä tahdon. Olette minua hännittäneet ja pakkauneet minun holhojikseni, mutta sen sanon suoraan, etten suvaitse teidän huolenpitoanne. Kehtaatte vieraan kuulten semmoisia puhua! Jos hän oikein tekisi, antaisi hän ympäri korvianne ja jos ei hän sitä tee, teen minä sen, jos vaan vielä kerrankin kitanne aukaisette. Minulla on rahaa enemmän kuin kymmenellä teidän laisellanne yhteensä, eikä minun tarvitse niistä tiliä tehdä äidilleni kotiin tultua, niinkuin teidän. Tuhannen ruplaa sain maani hintaa markkinoille lähtiessäni, ja kaksisataa pistin niistä taskuuni markkinarahoiksi. Tälle pojalle tulee ja tältä pojalta menee rahaa, eikä se ole teidän massinne nurkasta», pauhasi hän ja toisilla ei näyttänyt olevan siihen mitään sanomista.

»Tuommoisten miesten puheista ei tarvitse olla millänsäkään; sattuivatkin minun pariini! Pannaan me nyt vaan kymmenen kopeekkaa heitolta!» sanoi hän sitten höylisti, kääntyen minun puoleeni.

Minä en ollut mikään halukas suostumaan tuohon esitykseen, sillä joku vaistomainen tunne sanoi minulle, ettei kaikki ole oikein, mutta mikä ei ollut oikein, sitä en voinut itselleni selittää. Ajatukseni pyörivät sekaisin sikin sokin ja pääni humisi niin kummallisesti. Vihdoin rupesi väärä tavaranhimo saamaan minussa valtaa. »Olisihan tuossa nätti rahan tienesti, ja eihän tämä mitään pahaa ole, sillä eipä tämä ole mitään korttipeliäkään, kolmen kortin nakkuuta vaan — viatonta leikkiä», ajattelin viimein.

»Olkoon niinkuin tahdot», sanoin hänelle ja niin pantiin kymmenen kopeekkaa heitolta. Kortit nakattiin ja minä arvasin nytkin, mikä niistä oli ruuturouva.

»Jo nyt oli kumma! En kertaakaan minä onnistu niin nakkaamaan, ettei hän arvaa! Kummallinen mies — vielä kymmenen kopeekkaa!» sanoi hän, siirtäen voitetut rahat minulle.

Hän nakkasi kortit uudestaan ja minä arvasin.

Nyt ei enään kysytty kummaltakaan puolelta, pannaanko vielä kymmenen kopeekkaa uudestaan, vaan niin pian kun kortit olivat nakatut, minä arvannut ja kun voitetut rahat olivat siirretyt minulle, panimme kumpikin käskemättä rahat esille.

Vähällä puheella ja kiistelemisellä pitkitettiin sitten peliä. »Arvaatkohan aina?» sanoi hän vaan kortteja nakatessa, ja vastaukseksi tuohon sanoin minä: »Arvaanpa tietenkin.»

Tuolla tavalla pitkiteltiin peliä niin kauvan, että minulle karttui voitetuita rahoja seitsemänkymmentä kopeekkaa.

»Pannaasta rupla heitolle koetteeksi, arvaatko sitten», sanoi pelikumppanini innostuksissaan.

»Älä, hullu, pane, näethän, kuinka siinä käypi; heitä heti pois. Vaikka sinulla olisi paljon rahoja, eivät ne kuitenkaan kauvan kestä tuolla menolla», sanoi nyt toinen miehistä.

Pelikumppanini tuimistui nyt kovasti; hän tölmäsi tuota varoittajaansa niin kovasti rintaan, että toinen tollahti toiselle puolen porstuata. Sitten hän murti suuta, väänti päätä ja oikoi nyrkkejään uhaten että jos he kerran vielä yrittäisivät hänen tielleen, niin hän opettaisi. Sitten otti hän kukkaron lakkaristaan, löi sen lautaan niin lujasti, että se aukesi ja hopearuplia solahti siitä useita kymmeniä näkösälle.

»Ei tarvitse heiltä kysyä; pannaanko rupla heitolle?» sanoi hän minulle kiivaasti.

Minä olin kokonaan hurmaantunut noin helposta saaliista. »Olihan tuo aivan toista kuin rahan kokoon saaminen kovalla työllä. Tosin ei tuo tuntunut ihan oikealta, mutta parempiko se oli, jos hän menetti rahansa jollekulle toiselle, yhdenhän teki, jos minäkin niistä saan osani. Tämähän vasta onnellinen markkinoilla-käynti tulisi olemaan, kun vaatteella sain kymmenen ruplaa ja tuolta vielä kaappaisin lisäksi kukaties toiset kymmenen! Mutta mistä sanon ne saaneeni, kun tulen kotiin, siveän ja kristillisen vaimoni luo, jolle kumminkin olen velkapää kaikki ilmoittamaan? — — no, eihän siitä tarvitse huolta pitää, kyllä aika neuvoja tuo — olipa hyvä, kun sain vaatteella rahaa, että on mitä eteen panna», ajattelin minä.

Panimme siis ruplan heitolle ja kumpikin panimme rahat esille. Hän nakkasi kortit kuten ennenkin ja minä katsoa tirkistin niiden perään tarkemmasti kuin ennen. »Mutta mitenkä? Kahden kortin selässähän nyt olikin punainen pilkku! Mutta näinhän aivan selvään mihin ruuturouva putosi», ajattelin ja koetin arvata — mutta mitä nyt? — Eihän se ollutkaan ruuturouva — ristikolmonen vaan — sehän oli hairahdus.

»Ahah! Etpä arvannutkaan nyt», sanoi kumppanini hyvillään ja kaappasi esillä olevat rahat.

»Kyllä toisella kerralla arvaan», sanoin minä ja kaivoin kukkarostani ruplan toiselle heitolle.

»Niin, niin, kyllä toisella kerralla arvaat», sanoi kumppanini ilosta loistavin silmin, kaivaen hänkin rahaa.

Hän nakkasi taas kortit, mutta nyt ei ollut kuin yhden kortin selässä punainen pilkku. »Tuossahan se on ruuturouva, toinen pilkku äsköisessä heitossa lienee tullut jostain sattumuksesta», ajattelin; mutta voi onnettomuus! sekään ei ollut ruuturouva!

»Miten sinä nyt niin huonosti katsot, kun et arvannut tälläkään kerralla», sanoi kumppanini ja sieppasi rahat.

Minä rupesin inttämään, että hän teki pilkkuja korttien selkään, pettääksensä siten minua. Mutta hän vannoi ristirastiin, ettei hän ole tehnyt yhtään pilkkua, eikä ottanut niitä pois, mutta jos jotain semmoista on ollut, on se ollut joku satunnainen asia. Hän näytteli puolustukseksensa kätensä ja esitteli, että otettaisiin toiset kortit.

Minä suostuin siihen ja sanoin julkisesti, että pelaan vaan niin kauvan, kun pääsen omilleni, sillä joku salainen pelko vaivasi minua.

Toiset kortit otettiin ja niillä pitkitettiin peliä yhtä huonolla onnella. Kyllä nyt korttien nakkaaja osasi niin nakata, etten arvannut; ei hän nyt ollut tyhmä ja kömpelö — ei, enkä minä viisas. Minulta oli jo mennyt — kuusi ruplaa — vaimoni hiki ja väki — — en tullutkaan omilleni.

Yhdellä väläyksellä leimahti minun silmäini eteen käsitys, missä merrassa minä nyt olin. Kaikki tuo nöyristelevä ja ylistelevä imarrus, korttitemppujen luvattu näytteleminen, hänen kumppaniensa luuloteltu esteleminen, heidän keskinäinen riitansa ja minun ensimmäiset, heidän puoleltaan vapaatahtoisesti annetut voittoni, olivat vaan kavalia säikeitä siinä paulassa, jolla olin kiedottu. Minä tulin semmoiseen omantunnon tuskaan, että joka luunsolmuni vapisi.

Kaikessa kauhistuttavaisuudessaan astui eteeni vaimoni ahkeroiminen, valvominen, uhraavaisuus, alttiiksiantavaisuus, luottavaisuus ja rakkaus. Semmoinenko luottamusmies, semmoinenko rakastettava minä olinkin? Ei ollut pitkä aika kulunut siitä, kun murehdin sitä, mistä sanon saaneeni niin paljon rahaa, nyt oli toisellainen murhe, nimittäin: mihin sanon panneeni vaatteen hinnan. — Kauhea oli tilani.

Epätoivossani pelasin vielä yhden heiton, toivolla että onni kääntyisi, mutta sillä seurauksella, että menetin seitsemännen ruplan — ainoan mikä minulla jäljellä oli.

»Nyt en pelaa enään», sanoin ja nakkasin kädessäni olevan kortin laudalle.

»Tee kuin tahdot», sanoi pelikumppanini ja kokoili hajallaan olevia kortteja naurussa suin kouraansa. Silmäilin noita hänen tappioitaan niin huolehtivia tovereitaan ja näin heidän olevan pirullisessa ilvehymyssä.

»Kyllä se on parasta, että annatte minun rahani pois, koska te olette suuria konnia ja olette pettämällä minun pauloihinne viekoitelleet», sanoin heille epätoivossani.

»Sinäpä joutava mies olet; ensin tulee korttisille ja sitten kun tappaa, tahtoo rahojansa takaisin. Ryypyt annan suuhusi, kun tulet kanssani kapakkaan», sanoi voittaja. — En nyt ollutkaan enään — viisas, kuten he ennen minua imartelivat.

»En mitään muuta tahdo kuin rahojani», sanoin lujasti.