← Table of contents
Minä ja muut

SISÄLLYS: (continued 3)

Reading edition

»Rahat eivät tule takaisin, siitä saat olla varma, sanoi vastustajani.

»Mutta minun täytyy ne saada, jos ei muutoin, niin väkivallalla», intin minä.

»Siitä ei tule mitään, meitä on kolme», vastattiin minulle.

He tekivät poislähtöä. Minä otin pelaria rinnuksista kiinni, enkä aikonut häntä laskea, ennenkuin hän maksaisi rahani takaisin. Tämäpä ei tyytynytkään siihen, vaan teki suorastaan julkisen tappelun; — se vielä puuttui. Ei kauvan temmelletty, ennenkuin minä huomasin, että hän oli heikompi minua. Minä kaasin hänet alleni lattialle, otin korvuksista kiinni ja, päätä lattiaan jylkyttäin, vaadin rahojani takaisin. Hän lupasikin hädän aikana, kun vaan päästän hänet ylös. Mutta kun hän pääsi ylös, törmäsivät he kaikki kolme minun kimppuuni. Nyt syntyi hirmuinen temmellys, sillä minun täytyi taistella yksin kolmea vastaan. Se ei ollut enään suorastaan taisteloa seitsemästä ruplasta, vaan se oli oikeata tappelua. Minä en huolinut mistään, en peljännyt mitään. Minulle oli yhtä jos minua lyötiin taikka jos minä muita löin. En tuntenut kipua enkä sääliä. Villipedon raivolla annoin vaan vastustajilleni oikeaan ja vasempaan ja yksi ja toinen heistä kaatua mäiskähti porstuan lautaseinää vasten kumoon. Kuitenkaan ei kummallakaan puolella käytetty mitään aseita.

Minä pysyttelin aina oven puolessa, sillä mitäpä olisin voinut, jos anastaja olisi päässyt kadulle taikka vaikkapa vaan pihalle.

Viimein täytyi heidän nöyrtyä, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, ja he lupasivat maksaa rahani takaisin. Mutta kun he pääsivät vapaiksi, yrittivät he pakenemaan ulos; yhtä hyvin sain rahamieheni ovessa kiinni. Toiset pääsivät vapaasti ulos ja alkoivat uhkailla mennä poliisia hakemaan. Mutta minä huolin vähät poliisista, tuomioistuimista, tuomioista ja rangaistuksista. »Tuokaa vaikka kymmenen poliisia, minä en heitä rahojani: teillä on yhtä huono asia kuin minullakin ja sielläpähän sitten taas yhdessä ollaan», sanoin noille poliisin hakijoille.

Nyt minä rupesin yksistään tuota pahinta petturia kitistämään. Kolmasti hän nytkin lupasi maksaa ja yhtä monta kertaa yritti hän pakoon, mutta yhtä huonolla menestyksellä.

Kappaleen ajan päästä palasivat nuot poliisin hakijat takaisin, kurkistelemaan miten asiat nyt ovat, ilman poliisitta tietysti. He eivät rohjenneet ryhtyä enään koko kiistaamme; sitä parempi oli minun nyt menetellä yhden kanssa. Vihdoin nöyrtyi hänkin niin, että vavisten lupasi maksaa rahani takaisin. Minä en uskonutkaan häntä enään irti, vaan pidin toisella kädelläni rinnasta kiinni, samalla kun toisella otin vastaan niitä rahoja, joita hän siihen luki.

Juuri kun hän oli viimeisiä rahoja lukemassa, tuli Palkolan Hanno — sillä hänkin oli markkinoilla — parin muun tutun miehen kanssa ovelle.

»Mitä he sinulle täällä tekevät, vääryyttäkö?» kysyi Hanno ja katsoi miehiä kiivaasti.

»He ovat tosin suuria konnia ja roistoja, jopa suoria ryöväreitäkin, mutta, koska he ovat antaneet rahani takaisin, niin annetaan heidän nyt mennä, sillä takaanpa että ovat saaneet, jos antaneetkin», sanoin Hannolle.

Sitten lähtivät veinarit verisin ja turvottunein naamoin heittimiinsä, ja minä lähdin kartanolle hevosta katsomaan. Juuri kun nuot velikullat pääsivät portista ulos, tulivat poliisimiehet saksineen ja piikkeineen pihalle.

»Missä ne miehet ovat, jotka täällä korttia lyövät ja tappelevat?» kysyivät he tuimasti.

»Menivät juuri portista ulos, tulivat kai teitä vastaan», ehätti Hanno sanomaan, mutta minuun se vaikutti niin pahasti, että olin pyörtyä; nyt jo pelkäsin poliisia, kun epätoivon vimma oli kadonnut.

Poliisimiehet eivät oikein tyytyneet tuohon Hannon selitykseen, sillä he nuuskivat joka ulkohuoneen ja niiden kujat ja alustat, jolla aikaa minä koetin toimellisen näköisenä hyöriä hevosen ympärillä, puuhaten sen selkään lointa. Vihdoin lähtivät he pois, kun eivät mitään löytäneet. — Poliisin oli toimittanut tulemaan talon piika, joka parhaan tappelumme aikana sattui ovelta katsomaan ja kauhistuneena juoksi tiehensä.

Vasta jälestäpäin huomasin, että minulle olikin jäänyt ne seitsemänkymmentä kopeekkaa, jotka he pettääksensä minua, vapaehtoisesti antoivat minun voittaa; niin kiireisessä tilissä eivät he huomanneet niitä vaatia, enkä minä antaa. Muutamat esittelivät, että ostaisin niillä puolen tuoppia rommia, mutta siihen en suostunut, sillä ne tuntuivat mielestäni veren hinnalta. Sentähden veimme ne Hannon kanssa eräälle vaivais-äijälle.

Päästyäni vapaaksi tuosta rettelöstä, käsitin vasta koko vaarani suuruuden. Korttipeliin joutuminen, vaimonsa ansaitsemain rahain menettäminen ja hänen sekä lapsemme saattaminen puutosta kärsimään, oli jo niin suuri kauhistus tunnolleni, ettei siihen olisi enään lisiä tarvittu. Kun siihen sitten vielä lisäksi tuli hirveä tappelu, poliisin, lain ja rangaistuksen alle vähällä joutuminen, oli omantuntoni tuskan mitta täysi. Koko seuraavana yönä en nukkunut silmäntäyttä, niin suuri oli sieluni tuska ja niin pian kuin voin, toimitin itseni pois tuosta petoksen Babelista.

Kotiin tultuani kerroin vaimolleni rehellisesti kaikki, mihin kiusaukseen olin joutunut, ja kyynelsilmin pyysin häneltä anteeksi rikostani. Hän kuunteli suurella osanottavaisuudella kertomustani ja syliksi tarttuen antoi anteeksi rikokselliselle miehellensä. Oi kuinka hyvää se teki rikkimurretulle sydämelleni. Hän ei edes nuhdellutkaan minua, sillä hänen avonainen sydämensä silmä huomasi aivan pian, että nyt ei tarvittu kiviä kuorman päälle. Vasta jonkun ajan päästä, kun mieleni oli rauhoittunut, keskustelimme enemmän siitä asiasta. Silloin hän siveästi huomautti, että minä luotin liiaksi arvostelukykyyni ja luulin sen tuntevani perinpohjin, vaikken tuntenut kuin vähäisen alkupäästä. — Oi kuinka monta kertaa elämässäni olen havainnut niiden sanojen totuuden!

Kun tyynnyimme mielenliikutuksestamme, rupesimme tarkastelemaan markkinatuonnoksia. Niin lyötiin sieltä tuomani kalanelikon pohjakin auki, tarkastellaksemme, kuinka lujassa siinä kalat olivat, kun se oli niin raskas ja minkälaisia ne olivat laadultansa. Mutta voi ihmettä! nelikossa olikin enemmäksi kuin puoleksi — suoloja! ja mitä siinä oli kaloja, olivat ne paljon suolan vuoksi tulleet kitkeriksi kuin tervastikut, joita ei suinkaan intikseen syönyt.

Niin kävi mailmantuntemiseni, ankaran varovaisuuteni ja markkinamatkani, niin.

Viidestoista luku.

ME MUUTAMME POIS.

En tiedä oliko se onni vai onnettomuus, kun elämämme kääntyi sille kannalle, että meidän piti muuttaa kauvas pois syntymäseuduiltamme. Paikka, johon muutimme, oli saman läänin pääkaupungin läheisyydessä, jonka likitienoilla olin jo ennen ollut kesärenkinä, vaan en kuitenkaan samassa pitäjäässä.

Voi kuinka vaikea oli erota kasvinkumppaneistaan ja muista rakkaista ystävistään. Me kävimme heidät hyvästi jättelemässä ja erosimme kyynelsilmin heistä. Tuntuivatpa itse maisematkin niin rakkailta.

Minä olin mielikuvituksissani luulotellut, että niin likellä isoa kaupunkia mahtoi olla hyvinkin sivistynyt kansa, mutta sinne tultuani havaitsin aivan pian, että olin erehtynyt suuresti. Tulin, näette, huomaamaan, että kaupungin läheisyys pikemmin turmelee kuin parantaa kansan. Sillä kaupungin ulkonainen kiiltokuori ja korska takertuu ihmisiin ja poistaa heistä raittiit tavat; myös ovat kaupunkilaisten pimeät ja varjopuolet helpot sydämeen pujahtamaan, eikä ne ole herkät heittämään pesäänsä.

Tällä ei kuitenkaan tahdota väittää, että kaikki kaupunkiseudussa asuvaiset olisivat noin vaan ulkopuolisesti sivistyneitä, sillä löytyypä siellä ihmisiä, jotka sivistystyön ovat alkaneet oikeasta päästä; mutta enimmistön laita on kumminkin niin.

Uusi paikkakuntamme oli kovin taikauskon vallassa. Ei sitä Jumalan tautia, kommellusta ja pulmaa ollut ihmisissä eikä eläimissä, joita ei sanottu tenhomiesten laittamiksi, ja tavallisesti haettiin niihin apua poppa- ja myrrysmiehiltä. Alusta-alkaen koetin minä niin paljon kuin mahdollista oli, riisua heiltä pois tuota pimeää käsitystä, mutta sitkeässäpä se oli. Tuon kaiken tähden tulevat muutamat seuraavat kertomukseni olemaan ikävää laatua.

Olipa uudessa paikkakunnassamme oikein aika tietäjäkin, jota kuljetettiin laajoissa piireissä, missä mitäkin vammaa parantamassa ja uutta onnen sampoa luomassa. Milloin piti hänen naima-onni parantaa, milloin varastetut kalut takaisin laittaa, kulloin tauteja parantaa ihmisissä ja eläimissä, ja kaikissa tapauksissa oli hänen viimeinen tehtävänsä: »koiran (kirojen) kotiansa laittaminen.» Hän oli eräälle osalle ihmisistä kaikki kaikissa, hänen käsissään luulivat he olevan elämän ja kuoleman, onnen ja onnettomuuden.

Oli syystalvi, jolloin tuo velho noudettiin parantamaan erään talon parinkymmenen vuoden vanhaa, kivuloista tytärtä. Kuinka lienevätkin kylän nuoret miehet saaneet tietää, että tuon kuuluisan velhon pitäisi tulla heidän kyläänsä ja mennä yöllä kirkkomaahan pesemään kipuja sairaasta tytöstä. He aikoivat kaikin voimin tuommoista tekoa estää; siinä tarkoituksessa antoivat he toisillensa sanan, ja menivät hautausmaan aidan taakse vahtiin.

Puheena oleva kirkko on tiheän männikkömetsän sisällä korkeanlaisella mäen nyppylällä, jonka vuoksi hautausmaalta maantielle mennessä oli melkoinen mäki.

Tuolla hautausmaan aidan takana odottelivat pojat velhon tuloa. Kun he tuossa olivat odottaneet sen pitkää, tämän lyhyttä, tulla käähmikin velho kapineittensa, sairaan tyttären ja hänen isänsä kanssa hautausmaalle. Velho kantoi kädessänsä suurehkoa vaskikattilaa ja muita kapineitansa; tytön isällä oli halkotaakka seljassa ja vesiämpäri kädessä.

He asettuivat keskelle kirkkomaata ja velho rupesi laittamaan nuotiota. Ensinnä otti hän tytön isän selässä olevat halot ja viritti ne palamaan, sitten kokoili hän lisäksi maan päälle kaivetuita ruumisarkkujen lautoja ja kaatuneita ristejä. Saatuansa nuotion hyvään voimaan, rupesi hän laittamaan kattilaa tulelle, johon jo oli kaadettu sitä vasten sinne kannettu vesi ja muut tenhokopeneet.

Nyt rupesi velho tenhomaan lakittomin päin. Hän rymysi polvillaan, höpisi ja hölpötti, myrisi ja mörisi, ruopi ja raapi, silmät muljollaan kuin härän päässä, ja käänteli itseänsä kaikille maailman neljälle ilmansuunnalle.

Poikien oli helppo pimeän läpi, valkeanvaloa vasten, nähdä kaikki hänen temppunsa, ja he olivat niin mielissään, että oikein ilosta käsiään hykersivät, sillä olihan heillä nyt otus kierroksessa, jota he niin kauvan olivat mielihyvällä varttoneet.

»Nyt on aika», kuiskasi muudan pojista kumppaneillensa.

»Ei vielä», vastasi eräs heistä, »annetaan heidän päästä oikein vauhtiinsa.»

Samassa alkoi velho riisua vaatteita tytön päältä pois, siirtäen hänet ulommaksi nuotiosta.

»Tuo p—u riisuu sairaan tyttö-rievun alasti talviseen ilmaan, saamaan vielä lisää tautia, se ei saa tapahtua.» Niin sanoen otti sanoja kivenmokulan käteensä ja paiskasi sen kattilaa kohden, mutta se laukaus ei sattunutkaan, se putosi vaan likitienoille nuotiota. Yhtähyvin myrrysmiehet kuulivat kopsauksen, ja säikähtivät siitä niin, etteivät tohtineet hievahtaakaan, katsella tirkistelivät vaan ympärillensä ja kuuntelivat joka haaralle, saadaksensa selville syyn odottamattomaan tomaukseen. Mutta kun eivät he keksineet mitään syytä siihen, rupesi noita mellehtimään ja manaamaan Manalan väkeä ja selittämään tytölle ja hänen isällensä, kuinka männinkäisten on vaikea erota tytöstä, jopa niin vaikea, että oikein julkisesti tomahtelevat.

Samassa otti tuo nakkaaja toisen kiven ja heitti — molskis, se putosi keskelle kattilaa, kattila kaatui tenhovesineen ja nuotio sammui.

Nyt huomasivat sekä tenhoja että tenhottava, että paha on merrassa ja lähtivät käpälämäkeen täyttä väkeänsä.

»Juokse, Jaakko, tytön jälkeen! Sinulla on palttoo, anna se ensihätään hänen päällensä, paluuta hänet sitten vaatettensa tykö, toimita ne hänen päällensä ja saata raukka kotiinsa, muutoin paleltuu; me lähdemme tuota junkkaria saavuttamaan», kuului silloin pimeän läpi komentava ääni.

Käsketty poika juoksi heti toimeensa ja sai tytön pian kiinni, antoi palttoonsa hänelle suojaksi sekä toi hänet takaisin vaatteittensa luo, auttoi ne hänen päällensä ja otti hänet suojaansa, ettei hänelle mitään pahaa tapahtuisi.

Sillävälin olivat sekä velho että tytön isä kiitäneet kirkkomaan aidan porttia kohden, mutta heidän juuri sinne päästyään, töytäsi pari rivakkaa miestä heidän eteensä ja sanoivat: »Ohoh! mihinkäs semmoinen kiire? — Ei askelettakaan etemmäksi», ja samassa takertui pari vahvaa kättä velhon niskaan ja silmänräpäyksessä oli hän kirkkomaalla kyönänä; sama onni oli tytön isälläkin.

Pojat olivat jo varalta laittaneet portille vahdit ja siksi joutuivat nuot pimeyden työn tekijät niinkuin rotat loukkuun. Samassa tulivat toisella puolella hautausmaata olleet pojat paikalle ja tytön isä päästettiin irti, sitten kun he olivat ensin häntä nuhdelleet ja uhanneet hänet heittää lain käsiin.

»Päästäkää minutkin irti!» pyysi velho.

»Vai irti! Eipä niin vähällä kumminkaan; tarvitsetpa saada palkan työstäsi», sanoivat pojat.

»Päästäkää heti, taikka — — —»

»Taikka mitä?»

»Taikka minä näytän teille kummia», uhkaili noita.

»Näytä vaan meille nyt kaikki kummasi, niitä me oikein halusta katselisimme», ilkkuivat pojat.

»Kautta haamuin ja maan-alaisten haltijain vannon minä, päästäkäät minut irti ja paikalla, taikka muutoin saatte nähdä ja kuulla semmoista, joka ei ole juuri hauskaa — päästättekö? Jumala teitä muutoin armahtakoon», uhkaeli noita hammasta samassa purra karautellen ja yritellen tekemään äkkinäisiä rytkäyksiä.

»Ei puhettakaan irtipääsemisestä, koska kiinnipitämisellä saamme nähdä ihmeitä, joita niin halulla katselisimme. Onhan sinulla nyt apulaisesi lähellä, nosta nyt apuusi kirkonväkesi ja kaikki konninkaiset ja männinkäiset, joiden ylitse sanot itselläsi niin suuren vallan olevan ja jos voit sen tehdä, niin pääset pitemmittä metkuitta paikalla irti», sanoivat pojat ivaten.

Velho joutui aivan äänettömäksi tuosta poikien pelkäämättömästä puheesta ja niin oltiin tovin aikaa hiljaa.

»Noh!» sanoi eräs poika ja lyödä nauvautti velhoa hienolla pajukepillänsä selkään.

»Ai, ai», kitisi ukko.

»Jos sinä hiiskut yhden sanan, niin katso itseäsi», sanoivat pojat, ja antoivat samassa hänelle useampia huimauksia.

Sen perästä ei vanki uskaltanut hiiskua yhtäkään sanaa.

»Mitä me nyt hänelle teemme, sillä emme tuota ruojaa julkea pieksää, niinkuin hän ansainnut olisi», sanoi eräs joukosta.

»Lasketaan mennessämme hänellä mäkeä», neuvoi joku.

»Niinpä kylläkin», sanoivat pojat suostuen.

Tapahtuman edellä oli ollut iso suoja, jonka tähden tiet olivat iljanteella ja muu maa melkein lumetonna. Kirkolle nouseva tiekin oli aivan pelkkänä kaljama-jäätikkönä.

Pojat taluttivat nyt saaliinsa mäen partaalle ja kaasivat hänet kumoon. Sitten istui poikia hänen päällensä niin paljon kuin mahtui ja nyt mentiin kolin kolia mäkeä alas. Kun velho oli heidän allansa vatsallansa, piti niskalla istuja tukasta hänen päätään pystyssä, saadakseen siten ajokalullensa keulaa ja varjellaksensa hänen kasvojansa.

Tuo ei ollut velholle mikään hauska huilu, sillä hänen vaatteensa kuluivat aivan repaleiksi ja hänen tavattoman terävä huikkunokkansa tylsyi melkoisesti tuossa pitkässä kirkkomäessä.

»Armoa, Jumalan tähden armoa!» änkytti hän mäen alle päästyä.

»Me uskomme vahvasti, että noin mustasieluista miestä Jumala auttaa kaikkein vähimmän. Kumminkin saat nyt tällä kerralla mennä, mutta jos sinä vielä tulet tuommoisille töille meidän pitäjääseen, niin katso itseäsi», sanoivat pojat ja päästivät hänet irti. Velho lähti nyt kävellä köntystämään ja pojat menivät nauraa pyrskyen kotiinsa.

Ennenkuin vielä oli oikein päiväkään, oli tieto tuosta yöllisestä tapauksesta levinnyt ympäri kylää.

Aamulla varhain, kun kirkon likimmäisen talon isäntä tuli tupaan, oli velho penkillä istumassa.

»Jopa te nyt olette sangen surkeassa tilassa!» sanoi isäntä, joka tiesi koko jutun tarkalleen.

»Johan tuota — niinhän tuota.»

»Pojankonnat ovat, luulen ma, tehneet teille pahaa?» sanoi isäntä, ivahymy huulilla.

»Niin ovat — niin tekivät.»

»Tottahan kostatte heille oikein oikeasta kädestä?»

»Kostan — kovasti kostan.»

»Ja mitenkä?»

»En minä sentähden viitsi heille sen pahempaa tehdä, mutta minä laitan niin, että he kaikin joutuvat kärryin päälle ja pääsevät kruunun leipää syömään.»

»Tämänkö asian vuoksi?»

»Ei, mutta minä laitan niin, että kyllä he asiaa saavat ja paljon pahempaa kuin tämä onkaan — niin teen», sanoi velho ikäänkuin peläten, että ihmiset jo käsittävät, ettei hän oikeastaan kykene mitään tekemään.

Tuon tapauksen perästä kadotti velho paljon arvoansa niillä tienoilla, mutta kun hänellä oli laaja piiri, oli hänellä kuitenkin vielä viljalta työtä ja hän koetti kaikin tavoin korvata tuota harmillista tappiotaan.

Aivan pian levisi tieto tuosta kolttosesta meidänkin pitäjääseen. Minä luulin olevan sopivan ajan ruveta tälläkin suunnalla hänen tenho-arvoaan alentamaan, riisuakseni siten taikauskoa pois kansasta. Rupesin siis julkisesti puhumaan pilkallisesti noidasta, samalla osoittaen, kuinka turhanpäiväistä ja alentavaa on uskoa tuommoisen ilkiön uskottelemisia ja viettelemisiä. Pian olivat nuot vastustustuumani velhon korvilla ja uhkauksia alkoi kuulua.

Sattuipa kerran niin, että eräässä talossa oli maahanpanijais-pidot, joihin minut käskettiin, ja velho oli myöskin siellä. Heti taloon tultuani huomasin, etteivät velhon asiat olleet oikeassa. Hän pyöri syrjittäin minuun, ja viskasi minulle tavasta jonkun umpikuljuisen, pistelijään sanan. Niitä en kuitenkaan ollut ollenkaan huomaavinani. Puolisen jälkeen puhkesi hän julkisesti minua uhkaamaan.

»Kyllä niitä on jo parempiakin oriita kaadettu», sanoi hän ja katsoi kierosti.

»Minkälaisia?» kysyin minä.

»Semmoisia juuri kuin sinäkin olet.»

»Mitä sillä tarkoitatte?»

»Sitä että olisi hyvä sinulle itsellesi, kun pitäisit pienempää suuta ja antaisit arvoa muillekin.»

»Keneltä mielestänne olen arvon kieltänyt?»

»Esimerkiksi pakkaat sekautumaan minun asioihini, jotka eivät kumminkaan sinuun kuulu.»

»En ikänä anna julkiselle velholle mitään arvoa», sanoin lujasti.

Samassa nykäsi joku minua takinliepeestä syrjään.

»Antakaa hänen olla, hän voipi tehdä paljon», kuiski hän minulle.

»Mitä se on, jota hän saattaa tehdä?»

»Pahaa.»

»No tehköön sitä sitten niin paljon kuin haluttaa, kyllä hän siitä saapi palkkansa», sanoin niin lujasti, että kaikki sen kuulivat.

»Ovat nuot hyvät kylänmiehet ennen olleet tarpeeseen», uhkaili velho.

»Ne ovat kyllä tarpeellisia, mutta minä en rupea itselleni hankkimaan huonoja kylänmiehiä. — Te ja teidänlaisenne olette suuria pettureita ja konnia», sanoin kiivaudessani.

»Moni on ennenkin katunut suurta suutansa, mutta liiaksi myöhään», uhkasi velho, päätänsä vääntäen.

»Tuommoinen mies uhkaa, joka naapuripitäjään kirkonmäeltä on juuri hiljakkoin niin kunniallisen kyydin saanut! Koska nyt selvästi huomaan, mikä teillä on tarkoituksena, nimittäin se, että hyväksyisin teidän pimeyden-työnne ja antaisin rauhassa teidän niitä harjoittaa, — niin sanon suoraan, ettei siitä tule mitään; päinvastoin koetan joka tilaisuudessa tyhjäksi tehdä teidän vehkeitänne. Ja kostaaksenne uppiniskaisuuttani, saatte koota avuksenne koko maailman noidat tenhomaan minua, omaisiani ja karjaani, miten vaan parhaiten taidatte», sanoin vastapainoksi hänen ankaralle uhkauksellensa.

Tuo oli velholle kova papu purra, sillä hän ei ollut vielä koskaan ennen semmoista vastustusta kuullut. Hän puitti heittimiinsä kiireenkynnessä eikä palannut enään koko pitoihin.

Minä luulin tuolla iskulla riisuneeni likiseudun kansalaisiltani kaiken taikauskon, mutta erehdyinpä suuresti. Silmäsin pitovieraihin; he olivat synkän ja pelokkaan näköisiä. Eräs heistä hiipi hiljaa minun luokseni ja hyvin varovasti antoi tietää, mikä hirmuinen vaara minulla oli tarjona; ja olen varma, että hän oli yleisen mielipiteen tulkki.

Kului joku aika, eikä minulle ollut tullut huita haita. Kun he sen huomasivat, alkoi ihmisiä tulvata minun tyköni kysymään neuvoani. Minkä eläimillä ei ollut menestystä; millä oli »reväisin» parannettavana; minkä päähän ja pohkioihin olivat madot pakkauneet; millä oli madonpano, kuta painoi painajainen, mitä vaivasi kirkon, metsän tai vedenväki, kenenkä päälle oli käärmeet nostettu; millä oli pistokset, kulia muut pahat pulmat ja tartunnaiset, ja senkin seitsemät vammat, vastukset ja kohtaukset. Nämä kaikki olisi minun pitänyt tenhomalla parantaa. Nytpä minulle urakka! Jos kuinkakin olisin kokenut heille sanoa, etten minä ole mikään velho enkä tahdo heitä ruveta pettämään, niin eivät he sitä uskoneet. He sanoivat vaan: »Ette te olisi tuolle toiselle siellä pidoissa uskaltanut niin tehdä ja sanoa, jos ette tietäisi enemmän kuin leipänne palasen.»

Minä koin heille kaikin mokomin selvittää, että he olivat turhassa luulossa. Kun he vihdoin tulivat vakuutetuksi, ettei heidän harras halunsa menesty, lähtivät he nurpolla nokin pois.

Voi kuinka lujassa on pakanauskon ajoilta peritty taikausko ihmisissä!

Kuudestoista luku.

VANHA TUTTU.

Saman talven kevätpuolella tuli meille pari kummallista miestä. Hevosella he tulivat kartanoon, mutta sinne päästyään käänsivät he hevosensa ympäri ja sitoivat sen portinpieleen kiinni, ikäänkuin siltä varalta, että se olisi tarpeen tullessa valmis kiitämään portista ulos. Olin saapuvilla, kun he astuivat huoneeseen ja heidän kummallinen käytöksensä pisti heti silmääni. He tulivat syrjäkarullaan, mullistellen ja mulkahutellen silmiään, niin että silmävalkuaiset olivat myötäänsä päällimpänä. He eivät sanoneet mitään hyvää päivää, eivätkä tehneet mitään tervehdystä, katsella muljottivat vaan ympäri huonetta, tarkastellen erikseen joka esinettä.

»Käykää istumaan!» kehoitin heitä viimein kummastukseni seasta.

Mutta siihen sijaan, että he olisivat istuneet, otti vanhempi heistä lakkaristaan jonkun vanhan, tuiki likaisen ja kuluneen rievun, jonka lävitse hän alkoi katsella tirkistellä ympäri huonetta.

»Käykää, vieraat, istumaan!» sanoin puoli kiivaasti, sillä heidän kummallinen käytöksensä alkoi koetella kärsivällisyyttäni.

Sen tehtyäni, istui nuorempi heistä uunin kupeella olevalle jakkaralle, mutta vanhempi ei liikkunut ovipielestä mihinkään, vaan istui siinä olevalle ruhmolle.

»Mistä vieraat ovat kotoisin?» kysyin heiltä sitten.

»Oletkos ainoa muukalainen, joka et näitä tiedä?» sanoi vanhempi heistä.

Kuinka? Mitä? Mistä? Olihan tuo läksy niin tutunomaista, mutta missä, milloin ja keneltä olisin sen kuullut, sitä en voinut itselleni selittää. Koetin ajatella sinne ja tänne, koetin pinnistää muistoani, mutta turhaan, ja asia kävi yhä kummallisemmaksi.

»No, mistä herran tähden te sitten oikeastaan olette?» kysyin puoli-hämmästyksissäni.

»Tuuli minulla on tupana, meri peltona, aallot aurana ja metsänpedot palvelijoina», lausui taasen ruhmolla istuja.

»Seis! Minä olen jossain ennenkin kuullut nuot tenhosanat, mutta missä?» sanoin yhä enemmän hajaantunein mielin. »Mistä te olette ja mitä te asioitsette? Sanokaa asianne suorin sanoin, sillä minä en ymmärrä teidän umpimielistä ja salaperäistä puhettanne», lisäsin minä puoli-kauhuksissani.

»Me olemme kappamiehiä», sanoi nuorempi heistä.

»Mitä kappoja te kannatte?»

»Susivoudin kappoja.»

»Oletteko te sitten susivouteja?»

»En minä, vaan tämä minun kumppanini on», selitti nuorempi.

»Onko hän oikein virallinen susivouti?»

»Ei; hän on paljon parempi kuin virallinen susivouti.»

»Missä suhteessa hän on parempi virallista?»

»Siinä, että hän voipi karkoittaa sudet.»

»Millä tavalla?»

»Sanansa ja tietonsa avulla.»

Silmänräpäyksessä selkeni minulle nyt kaikki. Edessäni oli tuo kuuluisa susivouti, jonka niin monta vuotta sitten olin nähnyt tuolla niityllä umpikuljuisesti vehkeilemässä. Hän oli kokoilemassa kappojansa niistä piireistä ja pitäjistä, jotka hän oli saanut itseänsä uskomaan. Tuo hänen kumppaninsa oli kaaso, jonka tuli asiat esitellä, jos jossain talossa ei suoristaan tunnettu tuota suurta sutten haltijaa. Kun sitten tuommoinen pulma sattui, lauloi tuo mahtipontinen mies ensin nuot umpikuljuiset, kauvan aikaa sitten kokoon kerimänsä runolliset sanat, jotka jokaisessa semmoisessa tilassa aina olivat yhdet ja samat kuin tiasen laulu. Sattuiko niin hullusti, ettei hänen pyhää pyhyyttänsä vielä sittenkään ymmärretty, tuli kaason varovasti ilmoittaa asian todellinen laita, jolloin kapat ehdottomasti kirposivat. Sillä tavalla tuli myös varjelluksi susivoudin salaperäinen pyhyys, jonka hän oli itselleen anastanut.

Vaikka asia oli minulle selvinnyt, en kuitenkaan tahtonut mitään riitaa rakentaa, jonka vuoksi sanoin heille sävyisästi:

»Tämä ei ole mikään verotalo, eikä tästä makseta mitään kappoja millekään kappamiehelle.»

»Niin, niin, mutta onhan teillä eläimiä», selitti kaaso.

»On kyllä, mutta minun tietääkseni ei niillä ole mitään semmoista veroa», koetin minä puolustaida, olevinani ymmärtämättä koko asiaa.

»Eikä, mutta hän saattaa syöttää», sanoi kaaso viattomasti.

»Syöttää?»

»Hän voi syöttää eläimenne.»

»No, se on sen parempi, mutta kyllähän itsekin koemme niitä syöttää.»

»Voi kun te ette ymmärrä! Hän saattaa syöttää teidän eläimenne — susilla.»

»Ei meidän eläimet susia syö.»

»Mutta sudet voivat syödä teidän eläimiä.»

»Tosi kyllä, mutta se ei riipu yhdenkään ihmisen tahdosta, vaan on se luonnon oikku, jos jotain semmoista tapahtuisi. Muutoin voin teille ilmoittaa, ettei meidän elukoita ole vielä koskaan susi syönyt enkä luule sen vastakaan tapahtuvan, siitä selvästä ja yksinkertaisesta syystä, ettei täällä ole niitä olemassakaan», koin minä selittää.

»Se on hänen ansionsa, ettei niitä ole vahinko kohdannut», selitti kaaso.

»Kuinka se on mahdollista?»

»Te ette ymmärrä asiaa, tahi ette tahdo ymmärtää. Hänen hallussaan ovat sudet, niinkuin viisi sormea kädessään; hän se on, joka voi ne päästää karjaan tahi poistaa karjasta.»

»Joutavia. Onni tahi onnettomuus ei ole hänen koemmin kuin jonkun muunkaan kuolevaisen kädessä, vaan kaikkea ohjaa korkeampi kaitselmus. Olette sanonut, etten minä ymmärrä tahi en tahdo ymmärtää mitään. Mieleni tekee tuota lausetta muodostaa näin: te itse ette ymmärrä tahi teette tuommoista työtä vasten parempaa tietoanne», pitkitin minä.

»Minkälaista työtä?»

»Tuommoista konnan työtä.»

»Olemmekos me konnia, vai?»

»Olette, vieläpä oikein suuria konnia.»

»Ette siis aio maksaa meille kappoja?»

»En koskaan tuommoisille kappamiehille.»

»Minkälaisille?»

»Semmoisille kuin te olette.»

»Minkälaisille? Sanopas mies!» puhkesi nyt itse susivouti kysymään, joka tähän asti oli ollut vaiti.

»Juuri semmoisille roistoille ja pettureille kuin te olette; joko nyt ymmärrätte?»

»Kylläksi ymmärrän, kylläksi — Jumala minua ja sinuakin varjelkoon!» uhkasi susivouti.

»Semmoiset lauseet pois! Mitä teillä on Jumalan kanssa tekemistä, koska olette julkinen hiton palvelija? Suorikaa paikalla tiehenne koko kylästä niine kappoinenne, taikka minä panetan kiinni teidät; minä en pelkää yhtään teidän uhkauksianne enkä susilla syöttämisiänne», sanoin kiivastuksissani.

»Kiitoksia paljon — kiitoksia! Aika tulee ja pian, jolloin olisit nuot suuret ja rohkeat sanasi suonut olevan sanomatta», sanoi hammasta purra karskutellen ja silmiään mulkoillen tuo loukattu suuruus, tehden samassa uhkaavia liikkeitä.

»Suorikaa paikalla tiehenne, taikka minä muussa tapauksessa kiirehdin teitä», sanoin lujasti, sillä kärsimykseni alkoi olla aivan lopussa.

»Tee niin — sepähän nähdään — siinä on vallassasi, mutta sillä kädellä, jolla meidän lähtöämme kiirehditään, ei vasta sitä tehdä», puhkesi nyt susivouti uhkaamaan.

Ennenkuin ennätin mitään vastata tai ajatella, oli tulinen luontoni riehahtanut ilmi tuleen. Ja ennenkuin kykenin itseäni hillitsemään, olin ryöpsähtänyt ylös, tarttunut tuota suuritietoista susivoutia niskasta kiinni, aikanujakkaa vienyt hänet ulos ja paiskannut porrasten päähän lumipurkuun.

»Älkää, hyvä isäntä, minulle mitään tehkö, emme me tahdo kappoja — kyllä me menemme pois», pyyteli kaaso porstuassa peloissaan, sillä kun hän näki, kuinka itse päävaarin kävi, luuli hän itsensäkin niin käyvän, ehkäpä vielä pahemmastikin.

»En minä tahdo teille mitään pahaa tehdä, kun vaan suoritte heti rekeenne ja palaatte pois koko kylästä ihmisiä pettämästä, mutta se pitää tapahtua paikalla; saatte kostaa tämän minulle kuinka tahdotte», puhelin heille.

Susivouti ei tohtinut enään yhtään uhkaella, koki vaan kaasonsa kanssa kynttiä aikakyytiä rekeensä ja niin lähtivät he ajamaan pois kylästä.

Pian levisi tieto tuosta tapauksesta ympäri pitäjästä. Usea kyläläinen oli mielissään, kun pääsi tuosta kaksinkertaisesta susivoudin kappain maksusta vapaaksi; sitäpaitsi nouseva sivistys alkoi jo valaista joitakuita, vaikkeivät rohjenneet vielä totuutta vasten silmiä tunnustaa. Mutta paljon useampi oli niitä, jotka surivat sitä kovaa kohtaa, mikä minulle oli tuleva piankin tuon pelätyn susivoudin mielenpahoittamisen tähden.

Ei kuitenkaan tuo asia ketään niin huolettanut kuin renki Mattiamme. Meillä oli nuori ja kaikin puolin hyvä hevonen, jota hän hoiti niinkuin silmäteräänsä. Mattimme mielestä oli se selvä asia, että hänen »Pokunsa» syöpi susi, heti kun se ensikerran lasketaan laitumelle. Minä koin kaikin voimin luovuttaa häntä tuosta turhasta luulosta, mutta mikään ei auttanut. Kun en mitenkään saanut hänen suruansa haihtumaan, lupasin ostaa toisen yhtä hyvän hevosen sijaan, jos entisen niin huonosti kävisi, mutta ei sekään auttanut.

Vasta seuraavana talvena huomasi hän koko susivoudin uhkaukset turhiksi, siitä selvästä syystä, kun Pokulle ei tullut karvan vahinkoa.

Seitsemästoista luku.

SE TOINEN.

Kun asuin niin likellä lääninhallitusta, jouduin ennen pitkää ajamaan kaikenlaisia asioita siellä, sillä entiseltä asuinpaikaltani lähetettiin niitä tukuttain minulle, ja pianpa rupesi nykyinenkin paikkakunta uskomaan niitä minulle.

Kesä oli, ja eräänä päivänä lähdin minä kaupunkiin tämmöisille toimille.

Tultuani lääninhallituksen käytävään, tapasin siellä suureksi ihmeekseni Laarilan.

»Tekö täällä, vai pettävätkö silmäni?» sanoin hänelle hämmästyksissäni.

»Olenpa kun olenkin, aivan ihka elävänä, ihan teidän silmäinne edessä», sanoi Laarila ja tuli minua tervehtimään.

»No mitä teille kuuluu?»

»Eipä muuta, vaan epävakainen on onnen ratas — tuota.»

»Ettekö ole saanut mitään edullista paikkaa?»

»Eipä sitä ole tullut; kaikki ovat minua vastaan — tuota.»

»Se on kyllä surullista.»

»Niin se on. He eivät tunne minua, eikä minun kykyäni; minä onneton olen ennen-aikaani syntynyt maailmaan», selitti hän puolitukahtuneella äänellä.

»Milloin olette tullut tänne?» kysyin häneltä, saadakseni keskustelun kääntymään pois tuolta ikävältä tolalta.

»Eilen, koko perheeni kanssa.»

»Koko perheenne kanssa?!»

»Niin.»

»Minä en ymmärrä teitä», sanoin hämilläni.

»Minä uskon sen, ettette tekään ymmärrä minua, ettekä tunne minun kykyäni, vaikka asia on päivän selvä. Niin syrjäisessä paikassa meni minun aikani hukkaan, sillä siellä ei tarvittu oppinutta miestä ja sentähden muutimme tänne, toivossa, että täällä kaupungin läheisyydessä pysyisi onnen ratas kohdallansa — tuota.»

»Mihin olette ottanut asuntonne?»

»Erääseen torppaan lähelle kaupunkia.»

»Ja mitä nyt aiotte?»

»Menen kuvernöörin luo, pyytämään häneltä jotain virkaa.»

Turha olisi ollut häntä siitä estää, sillä hän olisi sen pitänyt suorana sortona, eikä suinkaan minään ystävän neuvona. Salaisella surkuttelemisella katselin minä hänen ulkoasuaan, ja samassa sisällistä ihmistäänkin. Hänen viheriäpantainen lakkinsa oli jo hyvin kulunut, ja itse pantakin oli jo ollut monesta kohden rikki, mutta sitä oli viheriällä langalla parsittu ja korjattu. Muutkin vaatteet olivat monikertaan paikatut, mutta kun ne olivat olleet alkujaan verasta, eivät nuot suuren arvon, opin ja kyvyn merkit suinkaan saaneet kokonaan kadota, viheriä panta ei ensinkään; arvattavasti olisi ne uudestakin tehty, mutta luultavasti eivät varat siihen riittäneet. Hän ei ollut rahtuakaan muuttunut, aivan entisellään seisoi hän kaikkineen tuossa, mielestänsä kiittämättömän maailman keskellä, kaikkien sortamana.

Kuvernööri tuli nyt ja astui sisälle, ja me menimme jäljessä. Laarila seisahtui ovenpieleen ja minä astelin peremmäksi asioitani toimittamaan.

Yksi ja toinen kanslisti tahi vahtimestari kävi Laarilalta kyselemässä, mitä hänellä olisi asiaa, mutta hän vaan lyhyeen vastasi: »Minä tahdon puhutella kuvernööriä — tuota.»

»Mikä teillä on asiana?» kysyi kuvernööri häneltä, tultuansa vihdoin Laarilan eteen.

»Virkaa — tuota.»

»Mitä virkaa?»

»Mitä häntä, tuota, olisi ensinnä aluksi —.»

»Minä en ymmärrä teitä.»

»Minä olen koulunkäynyt mies.»

»Vai niin. Minkä koulun olette käynyt?»

»Minä olen käynyt maanviljelyskoulun läpi.»

»Sepä hauskaa, mutta mikä on oikein tarkoituksenne?»

»Tarkoitan, että saisin jonkun viran, vaikkapa vaan aluksi nimismiehen tahi siltavoudin viran — tuota.»

»Te olette aivan väärässä. Maanviljelyskoulujen tarkoituksena ei ole kasvattaa virkamiehiä», sanoi kuvernööri nähtävästi hämillään.

»No mutta, tuota, eivätkö koulut ole sitä varten, että niissä tehdään virkamiehiä?»

»Maanviljelyskoulun tarkoitus on valmistaa kelvollisia maanviljelijöitä, eikä virkamiehiä; oppikouluissa virkamiehiä valmistetaan», selvitti kuvernööri.

»Opetetaanhan maanviljelyskoulussakin ja siltipä — tuota — minä olen oppinut mies», intteli Laarila.

»Te ette ota ymmärtääksenne mitään järjellistä puhetta! Onko teillä muuta sanottavaa?» virkkoi kuvernööri tuskaantuneen näköisenä.

»Ei tällä kerralla — tuota.»

»Saatte sitten mennä», sanoi kuvernööri, pyörähti ympäri ja meni tuiman näköisenä takaisin kamariinsa.

Minä olin saanut asiani toimitetuksi ja lähdin pois; Laarila tuli perässä. Ulos tultuamme rupesi hän haikealla mielellä valittamaan maailman kiittämättömyyttä ja kovuutta häntä kohtaan. »Kyllähän minä sen arvasin, tuota. Olisikin ollut ihme, että vihdoinkin olisi huomattu minun suuri kykyni, eipä maailma sitten maailma olisikaan. Monta vähemmän oppinutta ja pienempikykyistä miestä on isolla viralla ja minun vaan pitää olla ajelulla, maailman tuntemattomana hylkiönä, näkemässä nälkää perheeni kanssa. — Vahva uskoni on, että joku on kuvernöörille juorunnut minun päähäni», ja monta muuta semmoista puheli hän rinnan katua kävellessämme. Minä en suinkaan voinut yrittääkään kumoamaan noita hänen käsitteitään, sillä usein oli hän ollut jo lukemaisillaan minutkin vainoojainsa joukkoon, ja jos olisin vastustanut puolellakin sanalla, olisi tuomio ollut paikalla valmis ja sitä en kuitenkaan tahtonut. Koin siis hiljaisuudessa kuunnella hänen kujerruksiansa.

Kun meidän piti erota, rupesi hän hartaasti pyytämään, että tekisin hänelle sen kunnian, että lähtisin katsomaan heidän nykyistä asuntoaan ja hänen perhettänsä. Aikani ja asiani ei sallinut minun suostua hänen pyyntöönsä tällä kerralla, ja niin me erkanimme, sitten kun hän ensin oli saanut lupauksen, että jolloinkin toiste kävisin vaimoineni heitä katsomassa.

Muutaman viikon kuluttua tuli Laarila meille. Hänellä oli mukana viikate ja kirves, joita hän kaupitteli minulle, koska hän muka ei itse tarvitse niitä. Luonnollistahan oli, että minun täytyi ostaa ne vasten tahtoanikin, vaikka minulla ei suinkaan ollut niiden tarvetta ja vaikka hän määräsi niistä niin korkean hinnan. Ennen poislähtöänsä pyysi hän taaskin moneen kertaan, että kävisimme kaikin mokomin katsomassa heidän talouttaan ja perhettään.

Se oli elokuun puolivälin paikoilla, kun minä ja vaimoni lähdimme sinne. Heillä oli jo useita lapsia, joista vanhimmat alun toisella kymmenellä. Hyvin tietäen, ettei heillä suinkaan isoja varoja ollut, otimme mukaamme kaikenlaisia ruoka-aineita tulijaisiksi.

Perille tultuamme hämmästyimme kovin sen viheliäisyyden ja kurjuuden tähden, mikä siellä oli kaikkialla nähtävissä. Asunto oli mitä kurjin. Lahonneet seinät olivat pullistelleet sinne tänne ja maaperässä oleva lattia oli niin reikäinen, että sitä kävellessä täytyi varoa jalkojensa taittumista; jäljellä olevat lankut heiluivat kävellessä. Tuohilla ja päreillä paikatut akkunanruudut eivät suinkaan tehneet huonetta paremmaksi. Alaston vuode, pieni pöytä ja pari kolme kulunutta tuolia tekivät huonekalujen virkaa; muuta minkäänlaista ei siellä näkynyt, jos ei oteta lukuun muutamia puoli-alastomia lapsia.

Isäntäväki kovin riemastui meidän tulostamme.

»Voi hyväinen aika! Onko se nyt tosi, että saimme noin hyviä vieraita? Sepä oli oikein onni», hokivat he yhteen ääneen, tullessansa meitä tervehtimään.

»Me olemme tässä arkivaatteissamme, kun emme odottaneet juuri tällä hetkellä vieraita; lähdetään, Laarila, panemaan päällemme», sanoi vaimo, ja vaikka kuinkakin olisimme sanoneet, ettei tässä sen parempia tarvittu, menivät he vaan molemmin ulos. Missä he lienevätkin käyneet, sen ties taivas, mutta loppupäätös oli se, että he tovin päästä tulivat takaisin juhlapuvussaan. Vaimolla oli ijänikuiset olianssi-vaatteet päällä, jotka olivat senkin seitsemään kertaan korjatut ja kursitut, mutta joiden helma sentään juhlallisesti takapuolella laahasi maata; ei tarvinne mainitakaan, että Laarilalla oli muun muassa tuo arvoa antava viheriäpantainen lakki päässä.

Kun he nyt noin ilmestyivät, tulivat he uudestansa meitä tervehtimään ja toivottamaan meitä tervetulleiksi.

Sitten rupesi emäntä kahvia keittämään. Kun hän sai sen valmiiksi, toi hän sitä vieraillensa ja herrallensa, kuten luonnollistakin oli. Tuodessansa pyysi hän tuhat kertaa anteeksi, kun heillä vesi on niin huonoa, ettei siitä saa kunnollista kahvia. Ja tosiaankin lienee tuossa vedessä ollut jotain vikaa, jos ei muuta, niin ainakin se, ettei siinä luonnostansa löytynyt mitään semmoista höystöä, sillä kahviksi keitettynäkään ei siinä mitään semmoista ollut, jos ei vaan lukuun oteta sitä likaisen siintevää väriä, jonka se kiehuessaan oli saanut, mutta mistä, sen ties taivas.

Sillä välin oli vaimoni jakanut tuomisensa lapsille, jotka kävivät kohta ahnaasti käsiksi kaikkiin, mitä saivat. Mutta heidän äitinsä, kun sen huomasi, otti ne riistämällä pois vastaan kinnistelevien lastensa kynsistä ja vei omaan talteensa. Niitä tuli hyvä sylillinen, sillä vaimoni oli ottanut hyvän palasen lihaa, ison rasiallisen voita, pari juustoa ja useita paksuja, rukiisia leipiä.

»Sitä ei viitsi nähdä, että nuot lapset sotkevat ruokia, ja ilman sitä eivät he ole tottuneet semmoisiin ruokiin», sanoi emäntä takaisin tullessaan.

Nyt ruvettiin vieraille ruokaa hommamaan. Kun oli kulunut aikaa, sen pitkää, tämän lyhyttä, ja kun asuinhuoneen edessä olevassa mökissä oli kiluutettu ja kaluutettu sitä ja tätä, ruvettiin kantamaan ruokia ja kaluja pöydälle. Neljä posliinilautasta asetettiin pöydälle (joista kaksi kitattua) ja jokaisen viereen pantiin pöytäveitsi ja kahveli; sitten kehotettiin istumaan. Isäntä ja emäntä loppasivat heti kätensä ristiin, istuen pöytään, ja me seurasimme esimerkkiä.

»Me emme pidä voista, vaikka kyllä meillä sitä olisi, näin laitettu kala on verrattoman hyvää ja sitä me syömme», sanoi kohtelias emäntämme ja ojensi samassa meille lautasen, jossa oli halaistuja ja päättömiä silahkoita, ja joihin oli höysteeksi tiputettu etikkaa sekä hienonnettua sipulia.

»Emmekä lihasta», sanoi Laarila, ajaen ahnaasti leivän kanssa silahkoita suuhunsa.

»Niin, emmekä lihasta, sentähden en tuonut sitä pöytään, sillä näin laitettu kala on verrattain paljon parempaa kuin voi ja liha, ja kyllähän vieraamme kotonaan aina saavat jokapäiväisiä ruokia», puheli emäntä.

Kun oli tuota verratonta kalaa syöty kyllikseen, ryöpsähti emäntä pöydästä ylös ja meni etumökkiin. Sieltä palasi hän aivan pian, tuoden tullessaan kivikupin, jossa oli kylmiä pieniksi leikeltyjä, kuorituita perunoita, joku hitunen pienittyä silahkaa ja joku pisara etikkaa. Tuon kupin laski hän juhlallisesti pöydälle ja istui itsekin pöytään.

»Tässä on salaattia — ottakaa ja syökää! Syökää niin paljon kuin haluatte. Ei tarvitse yhtään ujostella, vaan olkaa niinkuin kotonanne! Tämmöinen salaatti on erinomaisempaa laatua ja me pidämme siitä paljon. Ei mikään vedä vertoja tälle ruokalaadulle eikä Laarilakaan pidä mistään niinkuin tästä», esitteli emäntämme yhtenä hyörinänä.

»Se on tosi: en mistään ruokalaadusta minä pidä niin paljon kuin tästä salaatista; voita ja liharuokia en tahdo nähdäkään — olkaa hyvä ja ottakaa lisää! Onpa hyvä, kun vieraamme saavat näin harvinaista ruokaa», säesti isäntämme.

Sitten kun oli tuota ihmeellistä salaattia apettu oikein aikalailla, oikaisi isäntä itsensä suoraksi ja kysyi: »Vieläkö sinulla on muuta antamista?»

»Eihän minulla ole muuta, ja mitäpä tässä muuta tarvittaisiinkaan. Kun meillä on niin hyviä vieraita, olen laittanut vaan kylmiä ruokia; sillä se on paljon harvinaisempaa; kyllähän lämpymiä ruokia aina saapi. Me emme pidä maidosta, emmekä sahdistakaan. Tuo meidän vesi onkin hyvää ja varsin erinomaista juomaksi, vaikkei siitä ole kahvivedeksi — juokaapa sitä salaatin päälle oikein kelpolailla, se on erittäin hyvänmakuista ja terveellistä. Tosin olisin minä osannut laittaa tämän puolisen monipuolisemmaksikin, vaan minulla ei ollut aikaa käydä kaupungissa, kun vieraamme tulivat niin äkkiarvaamatta. Olisihan minulla ollut ihan valmista puljongiakin, mutta kun se olisi ollut liharuokaa, joka ei olisi ollut sopivaa tähän järjestelmään ja kun se olisi ollut lämmitettävä, niin ei se olisi ollenkaan sopinut, kun kerran rupesin kylmiä ruokia valmistamaan», puheli emäntä ja sitten me nousimme pois pöydästä.

Koko syöntiajan seisoivat lapset ympärillämme ja vesissä suin näyttivät ahnain silmin lukevan joka ikisen palan, jonka me suuhumme panimme. Nyt tuli heidän vuoronsa, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin päättömät ja halaistut silahkan jäännökset olivat salaattinensa sukeltaneet teille tietämättömille.

Sitten kääreentyi isäntäväki meidän ympärillemme ja keskustelu alkoi.

»Kuinka te olette voineet sitten viime näkemämme?» alotteli emäntä.

»Kiitos, hyvinpä vaan», vastasi vaimoni.

»Eipä teidän ole konstikaan, vaan toista on meidän tässä.»

»Kuinka se niin on?»

»Niinpä se on, kun Laarila ei saa mitään virkaa.»

»Se on kyllä paha.»

»Kyllähän tekin sen huomaatte, kuinka paha se on. Ajatelkaapas: mennä ensin kouluun ja laittaa itsensä oppineeksi mieheksi, ja yhtäkaikki joutua unhotuksiin ja hyljätyksi!»

»Ei se ole hyvä.»

»Ei se ole hyvä. Ja vaikka emme ole erinomaisesti mitään vailla, käypi elämä kuitenkin tukalaksi, kun Laarila ei saa virkaa, ja koko perheen tarpeisiin ei ole mitään muuta tuloa kuin mitä Laarila kirjoittamalla ansaitsee ja se on liian vähän.»

»Kyllä sitä ei saata paljoksi sanoa.»

»Kyllä sitä ei saata — mutta se tulee siitä, etteivät ihmiset tunne, kuinka iso kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut mies hän on; hän tuntee kaikki, mutta kukaan ei häntä.»

»Epävakainen on onnen ratas», sanoi Laarila puoli huokaavasti ja kohensi itseänsä ryhdikkäämmäksi.

»Vaikka emme olekaan mitään erinomaista vailla, mutta saattaisihan elämämme kuitenkin monessa kohdassa olla toisin, esimerkiksi vaatteen ja asunnon puolesta; ruokaa meillä kyllä olisi yllin kyllin», pitkitti vaimo, tyynnyttyään, samaa nuottia.

»Minun mieleeni juohtuu jotain», sanoi vaimoni.

»Mitäpä se onkaan?» sanoi talon emäntä ilostuneemman näköisenä.

»Nythän on paras marjojen aika», sanoi vaimoni.

»Entä sitten?»

»Ajattelen, että nuot lapsetkin saattaisivat ansaita jotain. He voisivat aivan hyvin poimia marjoja ja viedä niitä kaupunkiin kaupaksi, jossa niistä maksetaan hyvä hinta.»

»Niinkö, semmoistako sanotte? Enpä minä olisi teistä semmoista uskonut. — Miltä se näyttäisi kun meikäläisten lapset kaupungissa marjoja kaupittelisivat? Jopa ne ihmiset jotakin ajattelisivat, kun näkisivät meidän lapset marjoja myömässä. — Eipä käy päinsä niin alentaa arvoansa», sanoi emäntä melkein kauhistuksissansa.

»Emme me suinkaan ole sitä hävenneet, sillä minä olen harva päivä käynyt lasteni kanssa marjassa, jotka olen itse käynyt kaupungissa myömässä», sanoi vaimoni.

»Mitäs siitä, se on aivan eri asia. Teikäläisille se kyllä sopii, vaan ei meikäläisille, sillä ettehän te ole mitään koulua käyneet», selvitti emäntämme.

Kun ei pidot näyttäneet paranevan, aloimme hankkia poislähtöä. Isäntäväki jätteli meidät monikertaan hyvästi ja pyysi meitä käymään vastakin talossa, samassa toivottaen, että entinen ystävyys pysyisi edelleenkin voimassa; myös vakuuttivat he monikertaan, että he käyvät jolloinkin meillä vieraina. — Ja niin me lähdimme.

Surkutella tosiaankin täytyi tuon perheen tilaa. Niin silminnähtävä kurjuus ja köyhyys kun heillä oli, oli heillä kuitenkin niin ankara aatelisylpeys, että he katsoivat arvoansa alentavaksi kaiken luvallisen ja kunniallisen työn. Aatelisylpeydellä he myös koettivat arvoansa yllä pitää ja salata köyhyyttänsä, joka ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin, kuin päättymällä mitä surkeimpiin kujerruksiin ja valituksiin puutteesta ja ihmisten kiittämättömyydestä. Tuota kaikkea ajatellessamme tunsimme itsemme sanomattoman onnellisiksi, ja kahta rakkaammalta tuntui meistä kaikki luvallinen työ. Vaimoni oli erittäin tyytyväinen, kun hän vei heille mielestänsä niinkin runsaat viemiset, että he edes kerrankin saisivat nälkänsä sammuttaa.

Kahdeksastoista luku.

KIPEÄ HEVOSENI.

Ensimmältä näytti siltä, kuin kaikki ponnistukseni taikauskon kukistamiseksi olisivat ihan turhat. Mutta niin kuitenkaan ei ollut, sillä aikojen kuluessa aleni noidilta arvo, johon suuresti vaikutti ajan oloon tuo velhon julkinen vastustamiseni ja susivoudin viimeinen kyyti kylästä. Silloin oli jo useita suomalaisia sanomalehtiä, ja ne levittivät kirkkaan kynttilän tavoin valoaan matalimpaankin majaan ja olivat suurena apuna taikauskonkin poistamisessa. Sen ylönkatsojia eneni enenemistään ja sen kautta väheni velhouskin viimein niin, ettei sitä luullut olevan olemassakaan.

Minä en ollut siihen elettyyn koskaan kasvattanut hevosta. Nyt olin sen tehnyt ja se menestyi sangen hyvin. Kun olin sen pienestä varsasta pitäin ruokkinut, vaalinut ja hoitanut, perehtyi se niin minuun, että äänenikin kuultuansa, tuli kohta hirnuen luokseni ja juoksi perässäni kuin koira. Ollen hyvälahjainen ja pulskea elukka, oli se oikein lempihevoseni.

Eräänä talvena tuli tuo hevoseni semmoiseksi, että se tallissa seisoessaan hikoili aivan vesimäräksi asti. Minä koetin hoitaa ja ruokkia sitä, mutta hevonen vaan laihtui.

Peräti kokematon kun olin tuommoisissa tapauksissa, kyselin yhdeltä ja toiselta neuvoa tuohon vammaan. Neuvoja ei puuttunutkaan, ja niistä huomasin, ettei taikausko olekaan vielä läheskään loppunut ihmisistä. Kaikki neuvojat olivat siitä yksimieliset, että hevosella ajaa painajainen, vaikka heillä olikin niin erilaiset neuvot sen poistamiseksi. Eräs heistä neuvoi, että pitäisi salvaa annakka piltun patsaaseen; toinen väitti, että joku hengellinen kirja olisi paljon tehoisampi annakkaa, varsinkin semmoinen, jossa olisi Vapahtajan nimi; joku taas, että tehokkain keino pahan poistamiseen olisi se, kun vääntäisi soimen laitaan kairilla reijän, panisi elohopeaa sen pohjaan ja löisi leppäpuusta vuollun, kahdeksankanttisen tulpan suulle. Olipa joku, joka väitti kivenkovaan, ettei minulla menesty koskaan mustat eikä ruunit hevoset, vaan minun on hankkiminen itselleni punaisia. Kaikki nuot neuvot annettiin minulle salavihkaa, ensin vilkaistiin ympärillensä, ettei kukaan sitä kuulisi.

Minä katsoin sydämestäni ylön kaikki nuot neuvot, sillä käsitinhän aivan hyvin, etteivät ne olleet muuta kuin tyhjiä taikauskon kompeita lievemmässä muodossa.

Kun hevonen oli yhä edelleen samanlaisena, pitkitin kuitenkin apukeinojen kyselemistä. Sattuipa niin, että muutamassa talossa oli iso huutokauppa, johon oli kerääntynyt paljon väkeä. Esittelin siis asiani siellä suuressa miesjoukossa. Se ei ollut sanottu kuuroille korville, sillä eräs mies otti heti puheen vuoroa.

»Teidän hevosenne on aivan samanlainen kuin minunkin kerran oli», alkoi hän. »Minulla oli punainen, nuori hevonen, joka oli lihava kuin säkki, mutta tallissa oli sillä semmoinen vaiva, että tuli aivan vesimäräksi. Kun se vietiin joskus ulos, piti olla useita miehiä tukemassa kahden puolen, ettei se päässyt kaatumaan. Kun se käveli tallin lattialla, ratisivat lankut ja olivat mennä poikki, niin raskas paino siinä oli. Mutta kun se saatiin ulos, hyppäsi se kuin taivaan tähti ja oli iloinen kuin käki. Mutta annas vaan sen tulla talliin, heti taas sama paino päälle ja sama leikki eteen. Kun ei sille saatu apua, noudin minä Kelu-Kallen [eräs mies, joka kulki ympäri pitäjästä puoskaroimassa kaikenkaltaisia eläinten tauteja] sitä katsomaan. Minä katsoin oikein tarkasti mitä hän sille teki. Hän nouti metsästä hyvän joukon suopursuja, männynkärkkejä ja tuulenpesiä, pani ne muuripataan ja vettä päälle. Sitten lämmitti hän sitä niin paljon, että vesi rupesi juuri kirppuilemaan, ei yhtään muuta, sillä ei kuulu auttavan, jos se saapi kiehua. Sillä vedellä hän sitten pesi hevosen ja antoi sitä sisällekin. Hän ei tehnyt sille mitään muuta, sen katsoin tarkasti, ja sitten se rupesi paranemaan. Minä en usko taikoja, mutta koska tämä ei ole mikään taika, niin sopiihan tuota koettaa», näin selitti mies toimessansa.

»Paraniko hevonen heti sen jälkeen?» kysyin häneltä.

»Sitä en muista kuinka pian se parani, mutta sen jälkeen se parani», sanoi neuvoja.

Se oli järjellisin neuvo, mitä siihen asti olin kuullut, sillä olihan siinä jotain, joka oli jotakin muuta, eikä vaan pelkkiä papereita tahi puuhun naulattua elohopeaa. Mutta yhtäkaikki haiskahti tuokin neuvo taialta ja sen kautta huomasin, ettei kertoja ollut niin vapaa taikauskosta kuin hän itselleen ja muille uskotteli.

Tyytymättömänä tuohonkin neuvoon olin poislähtemäisilläni, kun joku nykäsi minua takinliepeestä. Minä pyörähdin katsomaan ja havaitsin että joku mies tahtoi minulle jotain sanoa. Minä pysähdyin odottamaan.

»On niitä parempiakin neuvoja painajaisen karkoittamiseksi, sillä painajainenhan teidän hevosellanne ajaa», sanoi puhuja ikäänkuin kuiskaamalla, katsellen ympärillensä.

»No minkälaisia? Antakaapas kuulla!» sanoin hänelle, uteliaisuudesta saadakseni tietää yhä moninaisempia keinoja luullun painajaisen karkoittamiseksi.

»Onko teidän aitassanne semmoista pölkyn- eli laudan päätä, jonka päällä olisi lihoja hakattu?» kysyi hän jo paljon rohkeampana.

»On ja vieläpä monivuotinenkin semmoinen palvelija, mutta mitä sillä tehtäisiin?» sanoin hänelle.

»Mitäkö sillä tehtäisiin? Silläpä sitä tehdäänkin, joka vaan osaa sitä oikein käyttää, mutta siinäpä se temppu onkin.»

»No!»

»On teillä talli?»

»On.»

»No sitten ei tarvitse tehdä muuta, kuin että otatte sen pölkynpään, jolla lihoja on hakattu, ja viette talliin, jossa sidotte sen piltun kohdalle kattoon aivan ihan sille kohdalle, jossa hevosta pidätte, niin on teko tehty ja painajainen poistettu», sanoi neuvoja suurella varmuudella.

»Olisikohan siitä apua?»

»Siitäkö apua? Onpa tietenkin siitä apua; minulla on oma kokemus asiassa. Ja Heitolan Matti-isännälläkin oli kerran aivan sama pulma edessä kuin teillä nyt, ja hänellekin minä neuvoin tämän keinon. Hän olikin hyvin mielissään, kun sai hevosensa niin vähällä paranemaan», vakuutti puhuja.

Hän teki nyt itsensä hyvin ryhdikkään näköiseksi, nypiskeli ehtimiseen nokkaansa ja ryiskeli uutterasti, joka nähtävästi oli tekoyskää. Näyttipä siltä kuin hän olisi vaatinut itselleen arvoa tuon salaperäisen ja avullisen keinon neuvomisesta.

»Kulopainajainen on taas hyvin huokea parantaa, se ei tarvitse juuri paljon mitään», sanoi neuvoja sitten, oikaisten itsensä suoraksi.

»Kulopainajainen? Onko niitä painajaisia useammanlaatuisiakin?» sanoin hämmästyksissäni.

»Ettekö te tuohon elettyyn vielä sitä tiedä?»

»En todellakaan.»

»Sepä nyt vasta kumma on. Kulopainajainen ei tee hevosta märäksi niinkuin tavallinen painajainen, vaan se kasvattaa karvan pitkäksi.»

»Vai niin!»

»Niin, ja se taivuttaa karvan nojalleen päinvastaiseen suuntaan kuin muilla hevosilla.»

»Sepä kumma!»

»Kumma se on, ja muutoin tulee kulopainajaisen ajaman hevosen karva kuin kuloheinä, niin että sitä oikein tuuli heiluttelee.»

»Mitä sellaiselle hevoselle sitten pitäisi tehdä?»

»Se ei juuri suuri keino, jolla se paranee. Ei tarvitse muuta kuin viepi karhin talliin, ja panee sen piltun kohdalle seljälleen tahi piit ylöspäin, niin kyllä kulopainajainen lähtee tiehensä», sanoi neuvoja ja rykäsi vakuudeksi.

»Eihän tuo minusta ole helpompi eikä vaikeampi tehtävä kuin tavallisen painajaisenkaan ajaminen», rohkenin hänelle muistuttaa.

»Eikö ole? Vai ei ole. Onpa vaan kulopainajainen helpompi poistaa kuin tavallinen. Sillä eipä kaikkien aitassa ole lihoja, joita hakatessa ei siis pölkkyäkään tarvita; karhi sitä vastaan on melkein jokaisella, jolla hevonenkin on», selitti mies toimessaan.

»Minusta», sanoin hänelle, »tuntuvat nuot neuvot niin pehmoisilta, etten minä voi niihin ensinkään luottaa.»

»Ette voi luottaa! Se tulee siitä kun ette ymmärrä asiaa.»

»Mahdollista kyllä, mutta sittenkään en voi luottaa.»

»Kuulkaapas nyt, kuulkaa kaikki! Asia on aivan luonnollinen. Se on tietty asia, että painajainen on olemassa ja että se ei ole mikään hyvä, vaan paha henki. Hän on saanut toimekseen tehdä pahaa ihmisille ja eläimille. Niitä se muokkaa, ahdistaa, nuijii ja painaa, semminkin öillä, jolloin kaikki pahat henget ovat liikkeellä. Sehän se on, joka hevostakin rutistaa yön aikoina, niin että se päivällä vielä hikoilee siitä löyhkeestä. Olen kuullut, että jotkut noista ilkiöistä ovat heikompia ja pelkäävät vähempiäkin keinoja, mutta kun sattuu oikein aika konninkoinen, niin ei tottelekaan vähää, eipä maar, ja semmoinen kuuluu olevan teidänkin hevosenne kimpussa. Semmoisille väkeville ilkiöille täytyy laittaa tehokkaampia keinoja. Mutta minä tahtoisin tietää, mikä olisi voimakkaampi pelättämään niin äkäistä koukoa, kuin juuri tuo pölkyn kappale, sehän on kokonainen mestauslava, jolla on niin monta elukkaa hakattu sadoiksi palasiksi. Kun se viedään tallin kattoon hevosen piltun kohdalle ja kun tuo hirviö sitten vielä tulee eläin parkaa painamaan ja nujuuttamaan, havaitsee se tuon vaarallisen pölkyn katossa, uhkaavana ja turmiota tuottavana. Tuotahan se heittiö sitten säikähtää ja lähtee täyttä vauhtia käpälämäkeen, sillä hän pelkää itsensäkin sen päällä kappaleiksi hakattavan, ja niin jättää hän eläin-raukan rauhaan. — Eikö tämä ole ihan luonnollinen asia, vai kuinka?»

»No entä kulopainajainen?»

»Samati on luonnollinen kulopainajaisenkin juttu. Ei suinkaan sekään ole mikään hyvä henki, mutta hän on saanut toisenlaista tehtävää kuin edellinen. Hänen toimenansa on elukkojen karvan nujuuttaminen ja taivuttaminen päähän päin nojallensa. Ilkiöllä lienee paljon vaivaa tuota tehdessänsä, semminkin kun hän ei tohdi sitä tehdä muulloin kuin yöllä, elukat kun ovat, näette, kristittyjen ihmisien hoidettavina. Hän kokee joutuisasti tehdä työtään, että joutuisi toiseen paikkaan, sillä piiri on iso. Kun nyt karhi viedään tallin parvelle ja lasketaan piltun kohdalle seljällensä, havaitsee kulopainajainen tullessaan siinä hirveän kovakarvaisen otuksen, jolla on vielä kovemmat karvat kuin piikkisialla. Tietysti hyppää se heti tuon kummallisen otuksen niskaan, lääpsähtää sen päälle ja kokee taivuttaa karhin piitä sinne ja tänne; mutta katso kummaa, nuot piikit eivät onnahdakaan. Jopa näkee ilkiö koko työnsä turhaksi ja lähtee tipo tiehensä koko tallista; ja tuon kauhun nähtyänsä heittää se koko virkansakin.» — Näin selitti mies oikein peruksellisesti alkamansa asian, kokien saada sen niin luonnolliseksi kuin suinkin mahdollista oli.

»Eikö kulopainajainen tule siitä, kun hevonen syöpi vaan pelkkiä kuloheiniä?» kysyi joku joukosta.

Tuo kysymys teki nähtävän vaikutuksen läsnäolijoihin, sillä melkein jokaisen suupielissä väikkyi hieno ilvehymy.

»Aina sinä noita joutavia puhut», sanoi mies ja lähti pois.

Minä en tuntenut hänen ulkonaista tilaansa, niinkuin sisällisen nyt jo tunsin, sentähden tuo kysymys ja sen vaikutus tuntui mielestäni vähän oudolta. Rupesin kyselemään miksikä se niin oli. He selittivät minulle, että hänen hevosellaan ajaa aina kulopainajainen siitä selvästä syystä, kun hän ei anna muuta ruoaksi kuin kuloheiniä, sentähden hänen hevosensa on aina laiha ja pitkäkarvainen, eikä sitä tautia ole vielä koskaan poistanut mikään selälleen pantu karhi. Heillä oli selvä esimerkki edessä ja sen valossa oivalsivat he kulopainajaisen jutun oikean laidan. — Kuinka he sitten lienevät olleet vapaita muusta taikauskosta ja muusta painajaisesta — sen ties taivas.

Minä olin neuvoja hakenut ja niitä saanutkin, mutta en semmoisia, jotka olisivat minua tyydyttäneet. Kun tulin kotia huutokauppapaikasta, sain heti tiedon, että eläinlääkäri oli kylässä. Riensin paikalla hänen luoksensa ja esittelin hänelle asiani. Hän kuunteli kertomustani maltillisesti, suu vähän naurussa.

»Hevosenne on nuori, eikö niin?» sanoi hän kertomukseni loputtua.

»Kolmas talvi.»

»Arvasinhan minä sen. Sillä on hammasten lähdön aika, ja ennenkuin ne lähtevät, liikkuvat ne kauvan, sentähden käypi syönti hitaasti ja vaikeasti. Hevonen kokee kumminkin saada ravintoansa, mutta työ on niin kovaa, että eläin kostuu paikoin aivan vesimäräksi; siinä se koko syy», selitti eläinlääkäri. Sen jälkeen hän antoi minulle tarpeelliset neuvot.

Riensin siis kotiin ja tein niinkuin oli käsketty. Samasta hetkestä lakkasi hevonen märkänä olemasta ja — painajainen oli poistettu.

Jonkun ajan kuluttua tapasin saman miehen, joka niin pontevasti oli esitellyt tuota painajaisen parantamiskeinoaan.

»Hevoseni on jo parannut», sanoin hänelle.

»Oikeinko todella?» sanoi mies huomiollisesti ja hänen silmänsä oikein kirkastuivat.

»Todellakin», vakuutin hänelle.

»Veittekö lihanhakkuu-pölkyn talliin?»

»En, sitä en tehnyt.»

»Millä se sitten parani?»

»Hevosen hampaat olivat irti, ja kun ne lähtivät pois, parani se heti.»

»Mistä te sen tiedätte?»

»Eläinlääkäri sanoi niin.»

»Ei se sen vuoksi ole parannut. Painajainen on poistunut jo pelkistä neuvoistani, se ei ole ollut, näen mä, äkäisintä laatua», sanoi hän nähtävästi pahoillaan, kun minä en ollut käsittänyt hänen mahdottoman hyviä neuvojansa.

Yhdeksästoista luku.

»DOBRA HARASHOO!»

Aikaa on kulunut, ja ohi rientäessään oli se meille opettanut monta opetusta, antanut monta ohjetta ja neuvoa. Kovat olivat useinkin nuot neuvot, mutta varmat. Ne vartuttivat meitä yhä enemmän tuntemaan itseämme ja lähimmäistämme, samalla kun ne kirkastivat näkö-alaamme tuntemaan maailmaa yleensä. Tuon avun nojalla rupesin tarkastelemaan ihmistä ja kansaani semmoisenaan, en parempana enkä pahempana. Sitä tehdessäni rupesin piirtelemään havaintojani paperille, ja ennen pitkää syntyi siitä semmoinen kyhäys, että eräs kirjankustantaja katsoi sen kannattavan painomustetta. — Minä häpesin tuota kyhäystäni niin kovin, etten olisi suonut löytyvän sitä yhtään kappaletta paikkakunnassani, enkä koskaan puhuttavan siitä yhtäkään sanaa. Jos jossain satuin huomaamaan sen, koin olla hiljaa kuin hiiri jauhoropeessa, ettei kukaan olisi siitä virkkanut mitään.

Joku aika sen jälkeen tuli Laarila vaimonsa kanssa meille vieraiksi. He onnittelivat minua juhlallisesti kirjailijana. Muutoin olivat he aivan samat ihmiset kuin ennenkin. Samat mielipiteet ja käsitykset, samat kujerrukset ja valitukset, samat itsensä, oppinsa, kykynsä ja suuruutensa peilailemiset sekä katkerat käsitteet maailman kiittämättömyydestä. Heillä oli samat juhlavaatteet yllään kuin ennenkin ja Laarila piti ylevästi ja pyyleänä samaa, mutta yhä riutuneempaa viheriäpantaista lakkia päässään.

»Te voitte täällä, näen mä, varsin hyvin, niinkuin suotava onkin. Teillä näkyy olevan kaikkia elämän tarpeita ja elämänne näyttää kaikin puolin mukavalta», aloitti Laarilan vaimo puheen.

»Kyllä kaiketi me täällä toimeen tulemme, semminkin kun olemme vähään tyytyväiset ja teemme työtä», sanoi vaimoni, ikäänkuin hienosti viitaten, että työ ja toimi on ainoa tuki ihmiselle elämässä taistellessa.

»Se on teille sangen hyvä, kun ei teidän miehenne ole käynyt mitään koulua, sentähden saattaa hän arvoaan menettämättä tehdä vaikka mitä työtä», sanoi Laarilan vaimo.

»Hyvä se on, kun ihminen työtä tekee, sillä se on jokaiselle elämän ehto», vastasi vaimoni.

»Mutta toista se on meidän — toista se on meidän», sanoi Laarilan vaimo, mutta tuo toinen »toista se on meidän» oli hyvin korkea ja itkunsekainen; ja hän purskahtikin valtavaan itkuun.

En tiedä kumpaako oli vaikeampi katsoa: Laarilaako, joka vaimonsa itkusta murtuneena väänteli käsiänsä ja heilutteli ruumistansa edestakaisin, samassa pidättäen kasvojensa kaikilla jäntäreillä häneltäkin pyrkivää itkua, — vaiko hänen vaimoansa, joka tuossa täydestä sydämestään itki luultua suuruuttansa ja ihmisien kiittämättömyyttä.

Tovin tuossa vaikeassa asemassa oltuansa sai Laarila viimeinkin lähteneeksi vaimonsa luo, jonka kädestä hän otti kiinni.

»Tiedänhän minä, Laarila, että sinä rakastat minua», koki vaimo itkunsa seasta sanoa.

»Minä rakastan sinua, rakastan sydämeni pohjasta, Mari.»

»Tiedänhän minä sen, rakas Laarila. Jos kärsimmekin, niin yhdessä kärsimme, sillä kussa sinä olet, siellä tahdon minä myös olla», sanoi vaimo jo jotenkin tyyntyneenä.

»Minä en pelkää enkä häpee työtä», sanoi Laarila haikeasti murtuneen mielensä seasta, ikäänkuin loukatulla itsearvonsa tunnolla.

»Minä tiedän sen, rakas Laarila, ettet sinä pelkää etkä häpee semmoista työtä, jota sinä saatat tehdä arvoasi alentamatta», sanoi vaimo lohduttavaisesti.

»Mutta he eivät anna minulle työtä», sanoi Laarila uudestaan heltyneenä ja itkussa suin.

»Mitä sillä kirjalla saatiin, jonka teidän miehenne on kirjoittanut?» kysyi vaimo äkkiä, nyt jo päässeenä itkustansa.

Hänelle sanottiin kirjan hinta.

»Mutta etkö sinäkin, Laarila, rupeaisi kirjaa kirjoittamaan? Siinähän olisi rahan ansiota», sanoi vaimo.

»Minun oppini kärsisi siitä kovin paljon. Jos minä ottaisin semmoisia joutavia syrjäasioita tehdäkseni, unhottuisi minun entinen oppini, ja se olisi meille suuri vahinko — tuota», sanoi Laarila viattomasti.

Nyt he rupesivat esittelemään asiaansa, joka oli semmoista, että he tahtoivat myödä meille parin vanhoja posliinilautasia ja pöytäveitsiä, jotka muka heille olivat ihan tarpeettomia. Minulla ei suinkaan ollut liikoja rahoja tuhlata niin tyhjänpäiväiseen romuun, mutta ostaa ne täytyi ja tietysti hyvään hintaan. — —

Ei kulunut montakaan viikkoa aikaa tuosta kohtauksestamme, kun sain näin kuuluvan kirjeen:

»Hyvä ystävä.

Jopa vihdoinkin! — Onnen epävakainen ratas on nyt kääntänyt paremman puolensa, sillä minä olen saanut paikan eräässä oluttehtaassa. Minä saan hyvän palkan ja rahaa sain etukäteen niin paljon, että meillä nyt on jo kaikilla uudet vaatteet. Asunto on mukava ja ruokaa saamme mitä itse ostaa tahdomme. Olenpa nyt tullut tuntemaan, ettei mailma olekaan niin kiittämätön kuin olen luullut ja että oppi ja kyky tulevat kyllä huomatuiksi, jos ei kohta, niin hitain. Minä olen nyt ensi-aluksi hyvin tyytyväinen tähän uuteen asemaamme, samaten vaimoni; kyllä vielä parempaakin tulee perästä. Toivottakaa nyt meille onnea! Soisimmepa sydämestämme teidän nyt olevan vierainamme, että voisitte ottaa osaa uudesta onnestamme. — Ystävänne

Laarila.»

* * * * *

Aikaa on taasenkin kulunut vuosi — pari. Se ei ole paljon itse ajan suhteen, mutta muutoksia voipi senkinvertainen aika tehdä paljon.

On elokuun loppupuolen päivä. Ilma on mitä kauniimpia: on lämmin ja tyyni, tuskin haavanlehti liikahtaa. Luoja, kaiken hyvän antaja, on siunannut maan runsaalla vuodentulolla ja maanmies kiirehtii iloisella mielellä kokoamaan palkintoa vaivoistansa.

Semmoinen aika se oli, jolloin matkustin vanhimman poikani kanssa omalla hevosellamme toisessa pitäjäässä asioillani. — Poika oli viidennellätoista ikävuodellansa.

Oli taloton metsätaival ja hevonen käveli omia aikojansa, sillä lämmin, tyyni ilma oli veltostuttanut sekä minun että pojan siihen määrään, ettemme juuri välittäneet hevosen kulkemisesta, semminkään kun ei mitään kiirettä ollut. Noin eteenpäin meneskellessämme tuli eteemme pitkä ojelmus. Samassa rupesi kuulumaan aika romina ja pauke, jota ensi tuokiossa luulimme ukkosen jyrinäksi, mutta pian haihtui se luulo, sillä taivaslaella ei näkynyt pilven hituakaan. Samassa huomasin, että koko jyrinä tulikin jonkun kiivasta vauhtia vastaantulevan kärryjen rominasta. Jo rupesikin vastaantulija näkymään ojelmuksen päästä ja kauhistuksella katselimme me hänen hurjaa ajoansa. Me rupesimme laittamaan hevostamme ja ajoneuvojamme niin paljon syrjään kuin voimme, ettemme saisi mitään vahinkoa. Vastaantulija oli lakittomin päin polvillaan kärryjen keulalla, syltä leveällä ja suitset höllällä, jossa asennossa hän karjui kurkun täydeltä pillastuneelle, hurjalle hevosellensa. Jo varaselta huusin hänelle, ettei hän ajaisi yhteen, mutta hän ei näyttänyt näkevän eikä kuulevan, ajoi vaan minkä eteenpäin pääsi. Ennenkuin joutui oikein kohdallekaan, huusi hän niin paljon kuin jaksoi: »dobra harashoo!» ja niin meni hän sivuitsemme, saamatta toki meille mitään vahinkoa; oikeinpa sydäntä helpotti, kun pääsimme kunnialla ohi vaarasta.

Paikalta liikkumatta katsoimme me hänen hurjaa ajoaan. Ojelmuksen päässä oli tiessä jotenkin äkkinäinen mutka. Siinä kuului nyt äkillinen romahdus ja kärryjen pauke ja sitten rätinä lakkasi kuulumasta. Ruveten aavistamaan jotakin pahaa, käänsimme hevosemme ja palasimme takaisin, katsomaan kuinka tuon ajomiehen oli mutkassa käynyt. Sinne tultuamme kohtasi meitä surkea näky. Hevonen kärryineen, miehineen päivineen oli kumossa syvässä ojassa! Hevonen oli aisojen ylitse kierähtäneenä kuristuksissa, niin ettei se suinkaan olisi siinä monta minuuttia pysynyt hengissä. Kuolon tuskissa potki ja kiemuroitsi se hirveästi. Tuon nähtyäni sivalsin veitsellä valjaat poikki useasta kohden, sillä mahdoton oli niitä muutoin aukoa. Hevonen pääsi siten varmasta kuolemasta, mutta isoon aikaan ei se voinut ylös nousta, niin lähellä se jo oli ollut kuristumista.

Nyt vasta oli mahdollinen ruveta tuota kovanonnen kokoa oikein perinpohjin hajoittamaan. Rupesimme kärryjä hinaamaan kohdalleen, sillä niiden alla oli luultavasti mies, koska ei häntä muualla näkynyt. Se luulo ei pettänytkään, sillä sieltä hän löytyi yltä päältä verissään, pyörtyneenä, suuri haava päässä. Meidän oli mahdoton tuntea häntä sivu ajaessaan, mutta heti ensi silmäyksellä huomasimme nyt, ettei tuo mies ollut kukaan muu kuin — Laarila. — Kiireesti noudimme läheisestä ojasta lakeillamme vettä, pesimme hänet verestä ja sidoimme hänen haavansa kuin parhaiten taisimme.

»Voih! Missä minä olen?» sanoi hän ensisanakseen pyörtymyksestä selvettyänsä.

»Ette ole nyt tällä kerralla hyvässä paikassa.»

»Sakeusko, vai kuinka?» sanoi hän silmiään aukoen.

»Niin, olen.»

»Epävakainen on onnen ratas — tuota.»

»Todellakin näyttää nyt niin olleen.»

»Tuo hevonen riivattu!»

»Minusta näytti vastaan tullessanne, että te juuri itse pakotitte hevosen riivatuksi. — Voitteko nousta ylös?»

»En, vaikka henkeni pitäisi lunastaa.»

»Miksi ette?»

»En tiedä miksi, mutta kuitenkaan en voi; tuntuupa siltä kun ei oikeassa jalassani olisi voimaa ensinkään», sanoi hän.

Minä rupesin koettelemaan jalkaa, se oli hermoton kuin riepu, ja lihan sisältä tuntuva rotina ilmoitti, että jalka oli reidestä — poikki.

»Mihin minä onneton nyt joudun?» sanoi hän asian kuultuansa.

»Ei suinkaan ole muuta neuvoa kuin että meidän täytyy kokea viedä teidät kotiinne», sanoin.

»Se on liian paljon — tuota», sanoi hän ja huokasi.

Otin metsästä hienoja pajukeppejä, muodostelin niistä jonkunmoisia listoja, joiden avulla koetimme vöillä ja huiveilla sitoa jalan miten parhaiten taisimme. Lähimmäisestä niitynladosta noudin heiniä, joista käsillä olevien vähien liikojen vaatetten avulla tehtiin toisien kärryjen lavoille jonkunmoinen sija, johon hänet suurella vaivalla hinasimme makuulleen.

Vastahakoiselta tuntui palata takaisin, viemään Laarilaa kotiinsa, mutta velvollisuus vaati. Ennenkuin lähdimme liikkeelle, silmäsin vielä sille paikalle, jossa tuo onneton kaatuminen oli tapahtunut. Siihen oli vielä jäänyt jotain, menin siis ja toin sen ylös. Se oli — viinapullo, jossa oli vielä vähän viinaa pohjassa.

»Kenen tämä on?» kysyin, samassa näyttäen pulloa Laarilalle.

»Se on tuota — — —»

»Kenen tuota?»

»Se on minun — — —», sanoi hän nähtävästi hämillään. »Minä olen siitä matkallani vähän maistanut, tuota.»

Minä en puhunut mitään siihen.

»Mitä te olette kulkemassa?» kysyin häneltä mennessämme.

»Minä olen oluttehtaan asioilla. Olen ollut jo varalta ostelemassa jyviä tehtaan tarpeeksi, kun ne tulevat niin hyviä; nyt niitä saapi helpoimmalla, maksamalla vähän edeltä käsin käsirahoja», selitti hän oikein liikemiehen tavoin.

»Kuinka te niin hurjasti ajoitte, että selvänä seurauksena oli tuommoinen onnettomuus?» kysyin häneltä taaskin.

»Tuo hevonen riivattu on semmoinen piltomus — tuota.»

»Minusta tuntuu, ettei hevosessa ole niinkään paljon syytä onnettomuuteenne.»

»Kuinkas sitten sen selitätte — tuota?»

»Minä huomasin sivuitseni ajaessanne, että te itse pakotitte ja peljätitte virman hevosenne semmoiseen raivoisaan kulkuun, koettamatta vähääkään hillitä sitä; luulen vian olevan jossain muualla.»

»Ja missä sitten — tuota?»

»Eikö koko onnettomuuden syy ollut tuossa?» arvelin hänelle, osoittaen samassa pulloa.

»Ei siinä ollut pullon syytä, minä olen siitä vaan vähän maistanut», sanoi hän hyvin laimeasti, ikäänkuin häveten ja siihen se puhe loppui.

Nähtävästi oli hän nytkin vielä aika pöhnässä. Hän ei tuntunut pitävän suurta lukua koko onnettomuudestaan ja kipua ei hän näyttänyt tuntevan vähääkään.

Kun huomasin, ettei tuo puheenaine miellyttänyt häntä, kysyin taas häneltä:

»Kenen hevonen teillä on?»

»Oluttehtaan — tuota.»

»Jos me emme olisi niin pian kerinneet apuun, olisi hevosennekin jo aikoja kuollut.»

»Kuinka niin?»

»Se oli kaatuissaan joutunut niin pahoin kuristuksiin, ettei se olisi elänyt siinä enään paria minuuttia enempää.»

»Sepä olisi ollut paha vahinko, hevonen on kallis, en olisi voinut sitä mitenkään maksaa», sanoi hän melkein yhtäkaikkisesti ja nukahti samassa; näyttipä siltä kuin ei hän noista onnettomuuksista olisi kovin paljoa huolinut.

Ajaa näin nytkyttelimme Laarilan kotoa kohden, hänen unta ottaessaan. Kauvan nukkui hän, mutta sen surkeampi oli hänen heräämisensä. Polttava jano vaivasi häntä, ja kivut olivat nyt niin ankarat, että hän pienimmälläkin nytkäyksellä ja täräyksellä valitti ja uikutti surkeasti. Usein piti seisattaa talojen kohdalla ja noutaa hänelle jotain juotavaa, polttavan kielensä kostukkeeksi.

Toisena päivänä lähenimme Laarilan kotoa; hän näytti olevan murheellisen ja miettivän näköinen.

»Voi, voi! Minä valehtelin eilen teille», puhkesi hän viimein sanomaan.

»No mitä vainen?»

»En sanonut tuon pullon olleen syynä onnettomuuteeni.»

»Olikos se sitten?»

»Oli, ystävä-kulta, oli. Minä olin juovuksissa melkein taidotonna.»

»Niin minäkin luulin huomanneeni.»

»Niin se oli, niin se oli. Voi minua onnetonta! Mutta älkää, Jumalan tähden, ilmoittako sitä vaimolleni», pyyteli hän, »hän surisi itsensä kuoliaaksi, älkääkä muillekaan ihmisille, sillä minun arvoni loppuisi aivan kaikki, jos he sen saisivat tietää.»

Minä lupasin olla vaiti.

Nyt juuri tultiin Laarilan kotiin. Kartanolle tuli hänen vaimonsa meitä vastaanottamaan. Hän näytti olevan niin mielissään meidän tulostamme, että oikein käsiänsä hykerteli.

»Ahaa! Nyt sitä ollaan jo kotona, paljon pikemmin kuin puhekaan oli. Se tulee kai siitä, kun hyvät ystävät ovat tavanneet matkalla toisensa; heidän on sopinut yhdessä matkustaa tänne ennen määräaikaakin. Sepä oikein kaunista ja hauskaa. Mutta herra siunatkoon! Miksi ei Laarila nosta edes päätänsäkään?» puheli hän iloiten ja hätäillen.

»Laarila on saanut matkalla pienen vamman», sanoin hänelle varovasti.

»Herra Jumala! Minkä vamman?»

»Hän on kaatunut ja loukannut itseänsä.»

»Loukannut itseänsä ja oikein pahoin, luulen ma. Onko hänessä enää henkeäkään?» sanoi hän hämmästyksestä vaaleana, samassa kävellen kärryjen luo.

Lakiton, sidottu pää ja listoilla köytetty jalka ilmoitti hänelle asian oikean laidan. Hän vapisi niin kovin, että hänen täytyi tueta itseänsä kärryjen laidasta kiinnipitämällä, välttääksensä siten kaatumista. Hän ei uskaltanut katsoa miestään silmiinkään, sanoi vaan sydäntä särkevällä äänellä: »Vieläkö hänessä on henkeäkään, vai onko hän kuollut?»

»Rakas Mari!» äännähti silloin Laarila.

»Herra Jumala! Hän elää, hän puhuu!» hoki vaimo yhä vavisten, samassa kun kumartui miehensä yli, pistäen hänelle suuta ja silitellen hänen sidottua päätänsä.

»Rauhoittukaa toki», sanoin vaimolle. »Onnettomuus ei ole niin suuri kuin te sen otaksutte. Laarila tarvitsee joutuisaa ja hyvää hoitoa, ja sentähden olisi sen parempi kuta pikemmin voisitte laittaa hänelle hyvän vuoteen, johon saisimme hänet saattaa.»

Ilomielin, vaikka vielä mielenliikutuksesta vaaleana, riensi hän vuodetta laittamaan. Kun se oli valmis, kannettiin sairas varovasti siihen. Paikalla noudettiin saapuvilla oleva lääkäri avuksi. Hän piti sen hyvin toimellisena työnä, kun heti sidoimme haavan ja jalan, jonka tähden hänen oli nyt paljon helpompaa peruksellinen sitomus tehdä. Lääkäri laittoi sairaan niin hyvään kuntoon, että mies tuossa sidottuna ja korjattuna näytti oikein miellyttävältä.

»Voi, rakas Laarila, kuinka iso onnettomuus meitä kohtasi», sanoi vaimo lääkärin poismentyä.

»Rakas Mari! Oikullinen on onnen epävakainen ratas — tuota», sanoi Laarila puolisurullisella äänellä.

»Minä tiedän, että sinä olet oppinut ja viisas mies ja että sinulla on suuri kyky», puheli vaimo, istuen miehensä vuoteen vieressä. »Mutta kerro minulle nyt, rakkaani, kuinka tuo onnettomuus tapahtui!»

»Tuota — kun olin yksinäni kulkemassa eräällä metsätaipaleella, nukutti minua vähän lämpymällä ilmalla. Mitä lieneekin hevonen säikähtänyt torkuksissa ollessani, mutta yht'äkkiä rupesi se nelistämään niin paljon kuin vaan eteensä pääsi. Minä koin hillitä sitä minkä voin, mutta mikään ei auttanut. Tulipa sitten mutka tiessä; siinä menimme kaikin ylönkuppuraisiamme syvään ojaan, minä, hevonen ja kärryt; siinä onnettomuus tuli», selitti Laarila, mutta tuota tehdessään loi hän pikaisen ja hätäisen silmäyksen minuun.

»Mutta, rakas Laarila, minä pyydän sinua, salli minun vielä kysyä, eiköhän vaan taasenkin ole ollut — — —?»

Heti tuon kysymyksen alun kuultuansa loi Laarila vaimoonsa varoittavan ja vaijentavan katseen ja kiirehti sanomaan:

»Ei mitään semmoista ole ollut; älä nyt taas, Mari, aja pelkillä luuloilla.»

»Mutta salli minun vielä kysyä, missä sinun lakkisi on?» kiilasi vaimo ja katsoi tutkivasti miestänsä silmiin.

»Niin lakkini — tuota — sitä en tiedä», sanoi Laarila hätäilevästi.

»Niinpä se on, rakkani. Eikö minulla ole syytä, vai?» sanoi vaimo itkua teetellen.

»Kyllä lakki on tallella», sanoin minä ja menin samassa noutamaan sen kärryistä.

Lakki oli kovin nuhraantunut ja rutistunut. Suurella huolella ja varovaisuudella rupesi vaimo sitä puhdistelemaan ja oikomaan. »Tuommoisena se nyt on! Voi hyväinen aika; niin arvokas lakki! Kunpa olisi saatavissa viheliäistä samettia uudeksi pannaksi, vaan sitä ei ole, sillä kun tätä tehtiin, en löytänyt koko kaupungista kuin sen verran. Sinun suuri oppisi ja kykysi on nyt tullut huomatuksi ja tunnetuksi, mutta minusta tuntuu ikäänkuin koko huomio olisi tämän lakin kanssa mennyt. Voi, Laarila! Huonosti sinä olet pitänyt näin arvokasta lakkia», puhui vaimo lakkia puhdistellessaan.

»Älä nyt, rakas Mari! — tuota.»

»Rakas Laarila! Sinä tiedät, etten minä tarkoita pahaa, ja minä tiedän että sinulla on suuri kyky», sanoi vaimo ja kyyneleet vyörähtivät hänen silmistänsä.

Juuri samassa tuokiossa tuli heidän pieni poikansa huoneeseen, tuoden tullessansa sen pullon, jonka minä Laarilan kaateesta kärryihin nostin; poika oli kupastanut kärrynlavoilla ja löytänyt sen.

»Mitä tämä merkitsee, rakas Laarila? salli minun kysyä», sanoi vaimo, ottaen pullon pojan kädestä ja pitäen sitä Laarilan silmien edessä.

»Se on minun matkapulloni», ehätin siihen sanomaan, sillä alkoi käydä jo säälikseni Laarila-paran tukala tila.

Sitten rupesin minä selittämään vaimolle, että Laarila tarvitsisi välttämättömästi lepoa ja hoitoa, sillä vaikka hän näyttikin hyvinvoivalta nykyään, saattaisi siitä pahempaakin seurata.

Vaimo uskoi ehdottomasti sekä valheeni että neuvoni ja Laarila heitti minuun kiitollisen katseen. Hän kertoi lyhyesti vaimollensa, kuinka kenties hän olisi kuollutkin, jos en minä olisi sattunut tulemaan paikalle häntä pyörryksistä virvoittamaan, kuristuksissa olevaa hevosta ja kärryjä päältä pois toimittamaan, sekä häntä kotiin saattamaan.

Tuon kuultuansa kiitteli ja kosteli vaimo moneen kertaan minua, ehtimiseen vakuuttaen, ettei semmoinen uhraavaisuus ole millään palkittu. — Sitten lähdimme me pojan kanssa ajelemaan kotiin.

Heidän ulkonainen elämänsä ei näyttänyt entisestään suuresti edistyneen tuossa heidän mielestään ensimmäisessä onnen kiepsauksessa, mutta hiukan kuitenkin. Olihan Laarilalla ja hänen vaimollansa kuitenkin paremmat ja ehyemmät vaatteet ja virkalakkikin oli tehty aivan uudesta. Lapsetkin olivat saaneet jonkunlaista vaatetten uudistusta — vanhempiensa vanhoista vaatteista. Näkyivätpä huonekalutkin olevan hieman pyylistymään päin, sillä — seinälle oli ilmestynyt vanha taalalainen lyöpä tiimakello.

Niin, Laarila oli monen tavoittelemisen, yrityksen ja vaivan perästä vihdoinkin mielestänsä löytänyt onnen askeleen tuossa oikullisessa ja epävakaisessa onnen rattaassa. Mutta tuossa uudessa onnessaan hän oli tottunut — ryyppimään, sen huomasin sekä hänen omasta tunnustuksestaan että vaimonsa huonosti peitetystä puheesta.

Kahdeskymmenes luku.

ENSIMMÄISET KYYTIMIEHENI.

Meidän yhteiskunnallinen asemamme vaurastui ja varttui yhä ja kaikki tuo oli Laarilan niin halpana pitämän työn hedelmää. Kun kaikissa vähäisimmissäkin meille uskotuissa asioissa ja muissa toimissamme käytimme rehellisyyttä ja suoruutta, rupesivat ihmiset luottamaan meihin ja rakastamaan meitä. Sillä tavoin sain minä yhden ja toisen toimen haltuuni. — Eräänä kertana annettiin minulle semmoinen yhteiskunnallinen asia valvottavaksi, että sen vuoksi täytyi matkustaa pitkät matkat ja niin pääsin ajamaan kyydillä, jota en ennen vielä koskaan ollut tehnyt. Kun se oli minulle outoa tehtävää, oli huomioni sitä herkempi, ja jokainen uusi tapahtuma tai omituinen henkilö loi uuden ja mieleeni painuvan kuvan.

Oli marraskuun alkupuoli. Maa oli kovasti roudassa, mutta lunta ei ollut vielä vähääkään. Syksy oli ollut sateinen, jonka tähden tiet olivat röysteiset ja koleiset. Kun vielä otetaan lukuun, että oli myötäänsä parinkymmenen pykälän pakkanen, niin jokainen käsittää, ettei ollut mikään hauska kärrykeli.

Lähtöni oli eräästä kaupungista, ja majapaikassani olin odottanut hevosta lähes pari tuntia.

»Hevonen on tullut», tultiin vihdoin minulle sanomaan. Sieppasin siis matkalaukkuni ja riensin kartanolle. Todellakin oli hevonen tullut. Se seisoi valmiiksi käännettynä, istuimella varustetut työkärry-ronikat perässä, vieressä isonlainen poika-torrelo. Kärryjen lavalla ei ollut tämän taivaallista, ei heinän piikkiä, eikä vaatteen repaletta, mutta istuimelle oli pantu vähän heiniä.

»Kumma kun et edes pannut hevosenlointakaan tuohon heinien päälle», sanoin pojalle.

»Eipä se isäntä tahdo sitä», sanoi poika ja vänki kärryihin.

»Mitä minä isännän tahtomisista», sanoin minä, »minähän sitä tahdon.»

»Niin, mutta isäntä ei anna sitä, siinähän se temppu.»

»Oletko sinä kestikievarin poika?»

»Enkä ole; nouskaa vaan kärryihin!»

»Kenenkäs sitten?» kysyin häneltä taasen mennä jyrytessämme.

»Meidän isäntä pitää hevosia kestikievarille — —»

»Ja sinä olet renkipoika, eikö niin?»

»Niin olen.»

»Paljonko sinä saat palkkaa?»

»Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä että saa ruokaa suuhunsa ja vähän vaatteen apua.»

Pojan päällä oli jonkun aikaihmisen vanha takki, köytettynä jollain nuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta.

»Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?» kysyin pojalta, koetellakseni häntä.

»Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin, kumpi on raskaampi», sanoi poika vakaisesti.

Minä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei hymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä poika oli minut voittanut.

»Koeta nyt ajella, ettemme kovin kauan taipaleella viipyisi», kehotin häntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.

»Kyllä, kunhan tässä tie paranee.»

Nyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika lyödä räppäsi hevosta suitsienperillä ja hevonen lähti menemään täyttä riiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, ettei kenenkään kuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.

»Älä Jumalan tähden aja, älä aja», koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä, pinnistäen vatsallani sisälmyksiäni niin koolle kuin mahdollista.

»Tpruu, tpruu!» Hevonen rupesi kävelemään.

Sitten taas mennä jurpoteltiin eteenpäin sanaakaan puhumatta.

»Aja nyt pikkujuoksua, nyt on parempi tie», sanoin hänelle tovin päästä.

»Kyllä, kun minä ensin käyn.»

»Missä käyt?»

»Tuolla tiepuolessa vitsaa leikkaamassa.»

Hän pudotti itsensä kärryistä alas, meni tiepuoleen ja oli siellä sen lyhyttä, tämän pitkää. Vihdoin ilmestyi hän tielle, mutta hän oli niin kaukana, että vähän siinti pitkällä ojelmuksella. Vaikka hevonen vaan käveli hiljakseen, ei poika näyttänyt saavuttavan ensinkään. Huusin hänelle, että tulisi pois ja silloin hän näytti rupeavan juosta lönkyttämään, mutta eipä vaan saavuttanut ensinkään. Tuota menoa pitkitettiin useita virstoja ja tie oli parasta mitä semmoisella kelillä olla saattaa. Vihdoin poika rupesi todenteolla juoksemaan ja pääsi kärryihin.

»Sinä viivyit ainakin tunnin sillä matkalla, se on liika paljon», sanoin hänelle nuhtelevaisesti.

»Minkäpä minä sille tein, kun en jaksanut juosta, ettekä te seisattanut hevosta», arveli poika.

Nyt juuri loppui hyvä tie ja tuli eteen semmoista rousteikkoa kuin kiukaan harjaa. Raide oli syvää ja tie täynnä syviä kuoppia ja lyötteitä, että oli kärryjen vaikea pysyä pystyssä. Selvästi huomasin minä, että poika tarkasti tunsi taipaleen ja että hän teki tuon kärryistä putoamisensa sentähden, jotta pääsi ajamasta juoksua tuolla paremmalla tiellä.

»Pitäisipä tässä ajaa, ettei kovin kauan taipaleella viivyttäisi», sanoi poika ja räppäsi taasen hevostansa.

Kärryt rupesivat yhtenä piuvina hyppelemään rattaalta rattaalle ja isot matkat mentiin, niin ettei toinen ratas koskenut maahan ensinkään; joka silmänräpäys olimme vaarassa mennä ojaan ylönkuppuraisiamme.

»Älä sen riivattu aja!» sain viimein hänelle ärjästyksi.

»No, en suinkaan minä tahdo ajaa», sanoi poika vakavasti, ikäänkuin ei hänessä olisi ollut vilppiä vähääkään, vaan että koko hitaan kulkumme syy oli minussa.

»Aja nyt vähän juoksua, nyt on taasen parempaa tietä», sanoin jälleen tovin päästä.

»Te olette niin kummallinen: ei ole hyvä jos ma ajan, eikä jos ajamatta olen», sanoi poika nuhtelevaisesti ja lähti ajamaan niin, että säkenet kärrynpyöristä sinkoilivat. Nyt olisi ollut hyvä kyyti ja hyvä tie, mutta nytpä tultiinkin juuri kestikievariin.

»Paljonko sinä nyt vaadit kyytirahaa?» kysyin pojalta kestikievarihuoneeseen tultuamme, koetellakseni häntä tarkemmin.

Poika joutui vähän hämille, mutta pian selkeni hän ja määräsi kaksivertaa mitä päiväkirja sisälti.

»Kuinka sinä enemmän vaadit kuin vahvistettu taksa säätää?» sanoin hänelle ja katsoin häntä terävästi silmiin, luullen hänen nyt ainakin joutuvan hämille.

Poika oikasi itsensä suoraksi, ja teetteli itsensä hyvin rehevän ja miehevän näköiseksi.

»No, annetaan hänen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo; annetaan hänen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii», sanoi hän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa jalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.

Noilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme tuntia vähän toista peninkulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi olisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi voinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan, ettei poika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.

Tästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä nyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin, pari, eikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin tultiin sanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle. Hevosen luo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.

»Minä en lähde yötä vasten tuolla hevosella taipaleelle», sanoin lujasti.

»Ei, herra! (Minä kävin herrasta pimeän päässä.) Älkää olko millännekään, kyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on jo monta kyytiä vienyt — kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!» vakuutti kärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.

Mikäpä siinä muu oli neuvona: nousimme kärryihin ja niin lähdettiin mennä jukertamaan eteen päin.

Kappaleen matkaa kestikievarista lähtien oli tiheää kylää, ja sen kohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa juoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat sileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita olisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä pois ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin näyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä; näyttipä todellakin siltä, että »tämä on koeteltu hevonen» ja että »tämä on jo monta kyytiä vienyt».

»Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja sileät, että niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna», sanoin hänelle.

»Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, silti se pyrkii joka tienhaarassa kotiin kääntymään», selitti mies.

»Samapa sillä näkyy tapana olevan, vaikkei ole mitään tienhaaraakaan.»

»Niin, mutta kotiin-palastuksesta se kumminkin tulee, näettekös, kuinka se kääntyy aina yhtäänne päin? Kyllä ne juonet loppuvat kun pääsemme edemmäksi kodista», vakuutti mies.

»Yhähän tuo palastaa kotiin päin, vaikka kodin sivu lienee jo menty», arvelin hänelle tovin päästä.

»Vielä on tienhaaroja, älkää hätäilkö.»

»Teidän pitää jostain talosta ottaa toinen hevonen ja jättää omanne syömään, sillä minä en lähde tuommoisella hevosella toista peninkulmaa pitkälle talottomalle taipaleelle yötä vasten ja tämmöisellä pakkasella», sanoin hänelle ennenkuin kylä loppui.

»Voi kun te ette usko. Tienhaarat loppuvat, tie paranee taipaleella, konstiko meidän on sitten mennessä», vakuutti mies.

»Oletteko te talon isäntä?» kysyin häneltä mennä nuhjustellessamme.

»Isäntäpä tietenkin», sanoi mies ylvästellen ja nykäsi samassa hevoskaakkiansa.

»Kuinka te niin huonosti hevostanne pidätte, kun tuo on noin kovin laiha?»

»Tämä onkin vaan hollihevonen.»

»Niinkö alhaiselta kannalta te tehtävänne käsitätte?»

»Mutta tällä tultiin tänään pitkältä taipaleelta, aina Maukkulasta asti.»

»Mutta se on laiha ja huono sittenkin.»

»Varasta takaa ajamasta.»

»Se seikka ei paranna asiaa yhtään.»

»Kyllä meillä on kotona semmoinen hevonen, ettei kenelläkään ole semmoista. Yhtätoista korttelia korkea, lihava kuin säkki ja vireä kuin säkene; entäs se?»

»Miks'ei se ole nyt tässä?»

»Se on kengitönnä ja sen jalat ovat niin ajetuksissa, ettei tallista saada ulos; kovalla roudalla ovat ne menneet semmoisiksi.»

»Se olisi pitänyt kengittää.»

»Ei ole saanut seppää.»

»Joutavia! Ainahan sepän saa, kun vaan on sen verran tointa.»

»Ei todellakaan.»

»Kuljettehan joka päivä kaupungissa, olisitte sieltä ostaneet kengät ja naulat!»

»Niin, vaan ne tulevat niin paljon kalliimmiksi.»

»Päinvastoin; ne tulevat paljoa helpommiksi, kun vaan otetaan lukuun raudat, sydet, sepän ja miehen palkat ja niiden ruoka.»

»Niinhän se olisi, joka sen niin tarkoin räknää», arveli mies ja rykäsi samassa, ikäänkuin todistukseksi, että hän oli joutunut puheissaan kiinni.

»Koettakaappas nyt vähän ajaa, nythän tienhaarat ovat loppuneet, ja tie on parannut», muistutin hänelle.

»Niinpä tosiaankin, nythän sopii koettaa», sanoi mies touhussa.

Hän rupesi taasenkin kaikin tavoin kehottamaan hevosta juoksemaan, mutta joka yritykselle käännähti hevonen samalle puolelle tietä kuin ennenkin ja seisahtui.

Samassa ajoi hyvällä hevosella eräs vaimo hyvää kyytiä jäljessä päin.

»Tuopa oli onnen sattumus. Annetaan akan ajaa edelle ja ajetaan me jäljessä; tämä on hyvä jälkiin kulkemaan», sanoi mies ihastuksissaan, ikäänkuin hän olisi suurenkin keksinnön löytänyt.

»Saadaanpa nyt nähdä, mikä tästä syntyy.»

Vaimo ajoi juuri nyt meidän sivuitsemme. Luultavasti hän oli huomannut meidän pulamme, koska hän juuri ohimennessään sanoi hyvin ivallisesti: »Vaihdetaan hevosia!»

Jälkeenkulustakaan ei tullut tään taivaallista. Akka meni menojansa eikä mies saanut hevosta juoksemaan yhtäkään askelta, se kävellä lotosteli vaan niin hiljaa kuin joku matelija, korvat lerpallaan.

»Kuinka nyt? Enkö minä ennustanut oikein?» kysäsin häneltä.

»Tuo sen kappale, mutta kyllä minä sen opetan. Ohrat ja kaurat ovat myötäänsä edessä ja yhtäkaikki on tuommoinen! Minkälainen tuo lienee, kun ei siinä ruokakaan tepsi?» uhkeili mies ja hyppäsi kärryistä maahan.

Hän meni metsään ja leikkasi sieltä veitsellänsä paksun pajuisen kaariskan, jonka hän karsi ja jolta lopuksi leikkasi latvan poikki. Sen toi hän sitten juosten kärryjen luo, yhä vaan uhotellen, kuinka hän nyt muka opettaa tuon hevosen, joka ei ohrista eikä kauroistakaan ota hyötyäkseen.

»Antakaa minulle tuo kaariska! Tapa on, näette, semmoinen, että kyydillä-ajaja lyöpi aina ensikerran, ja minä osaan oikein hyvästi lyödä», esittelin hänelle.

Hän antoi sen minulle mielihyvällä.

Käsiini saatuani vääntelin minä sen palasiksi ja nakkasin metsään.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi mies tuimasti.

»Jos joku selkäänsä tarvitsisi saada, niin se olette juuri te itse. Tuolla lailla olette hevosenne ruokkinut ja sitten vielä pieksäisitte sitä. Näettehän että hevosriepu kokisi kyllä mennä, mutta se ei jaksa. Se on kyllä hyvä, jos se voipi kävelemälläkin perille päästä», porisin hänelle puolisuutuksissa.

Ennustukseni pätevyyttä ei tarvinnutkaan kauan odottaa: hevonen seisahtui yht'äkkiä, eikä astunut askeltakaan, vaikka kuinkakin olisi kehotettu.

Mies sivalsi kärryjen perältä leipäkakkaran, meni hevosen eteen ja rupesi aisapäällä syöttämään sitä hevosellensa.

»Jos tuo olisi oma hevoseni, et sieltä palaisikaan takaisin, vaan vaihtaisin pois koko otuksen.»

»Kenenkäs se sitten on?»

»Talon.»

»Sanoittehan olevanne isäntä.»

»Tuota noin, kyllä tämä vainkin on omani, vaikka ma niin sanoin», sanoi mies hätäyksissään.

»Te olette suuri valehtelija ja epärehellinen mies. Kuulkaa mitä nyt sanon: päästäkää hevonen heti aisoista, vetäkää kärryt ulommaksi tuonne tien sivuun, viekää hevonen sinne ja laittakaa sen eteen mitä teillä on evähiä. Itsenne teidän täytyy lähteä kantamaan minun kapineitani kestikievariin saakka», sanoin hänelle melkein tuimasti.

Mies totteli ehdottomasti.

Kun hevonen riisuttiin, silmäilin sen olkia. Vasempi olka oli läpeensä vereslihalla. Turvottunut ja pahannäköinen, kiusattu liha paistoi kuin kuu hevosraukan turvottuneesta olasta. Ärtyneet haavan partaat törröttivät korkeina ja vihavan näköisinä ylempänä haavaa. Tavattoman näköisien puuränki-koliskoiden toinen puolikas oli verissä kuin olisi veripurtilosta nostettu. Siihen oli ryytynyt laitapuoliin karvoja, haavasta tihisevää verta ja visvaa korkeiksi röystöiksi. — Hirveä oli näky ja tuossahan heti keksin syyn, minkätähden hevonen »palasti kotia päin» silloin, kun sen piti lähteä juoksemaan, sillä eihän se kärsinyt vetää kipeällä olallaan ensinkään, vaan koki keskipistettä sälyttää sen terveen kipeneen kohdalle, joka sillä vielä jäljellä oli.

»Voi hirveitä ihmisiä!» sanoin ja näytin hevosen olkaa miehelle. Hänellä ei ollut enään mitään mutkaa eikä valhetta, jolla olisi puoltanut rumaa asiaa; alakuloisena ja äänettömänä valmistautui vain kantamaan kapineitani.

»Onko teillä lointa muassanne?» kysyin häneltä.

»Ei ole.»

»Köyttäkää takkinne suitsienvarsilla hevosen selkään, kyllä te kävellessä paremmin tarkenette kuin hevonen tuossa seisoissansa», sanoin hänelle.

Mies totteli, ja sitten lähdettiin tallustelemaan, hän edellä ja minä jäljessä. Puoli taivalta oli vielä jäljellä ja täysi kuu valaisi täydeltä terää yöllistä matkaa. Ei yhtään elollista olentoa näkynyt missään, ja kumpikaan meistä ei puhunut yhtä ainutta sanaa. Kolkko, öinen hiljaisuus vallitsi kaikkialla ympärillämme, ainoastaan säännöllinen astuntamme kapse kuului korvissamme. Tuommoisessa olossa koetin saada selville kysymystä: olivatko nuot epäkohdat kyytilaitoksen vai pitemmän kyytivelvollisuuden täyttämisen synnyttämät? Mutta siihen en saanut tyydyttävää vastausta. — Noita ajatellessani tulimme vihdoin kestikievariin mitään erinomaista tapahtumatta.

Yhdeskolmatta luku.

EMÄNTÄ-ISÄNTÄ.

Erään päivän illalla tulin samalla matkalla erääseen kestikievariin. Siellä oli käsillä pulskea nuorimies, jota kuulin sanottavan »Jussiksi». Hän näytti olevan isäntä talossa, sillä hän piti isännyyttä kaikkialla. Hän antoi matkustavaisille mitä he tarvitsivat, otti maksut vastaan, järjesteli kyytejä ja kyytihevosia ja määräsi töitä talonväelle.

Kun olin melkein kaiken päivää ollut syömättä, oli minulla kova nälkä, pyysin siis ruokaa. Nuori mies katosi kokonaan näkyvistä ja hetken ajan päästä ilmestyi huoneeseen arviolta noin puolivälissä viidettäkymmentä oleva lihava vaimonpuoli. Hänellä oli iso avainkimppu vyöllä ja suuri irtain lakkari riippua lopotti oikean ronkan päällä.

»Ruokaakos vieras on vailla, vai?» kysyi hän kohteliaasti.

»Kyllä olisin», sanoin hänelle, »jos vaan suinkin olisi mahdollista.»

»Miksikäs se ei ole mahdollista», sanoi hän ja vetäytyi pois.

Kun tovin olin päiväkirjasta tarkastellut matkustavaisia, tuli hän taas huoneeseen ja sanoi vielä kohteliaammin: »Vieras on hyvä ja tulee tänne toiseen huoneeseen syömään.»

Minä tottelin kutsua.

Hän vei minut aina kolmanteen huoneeseen asti, jossa ruoka oli valmiina.

»Tahdotteko ryypyn?» esitteli hän.

»En tällä kerralla, kiitoksia», vastasin hänelle.

»Soo! Sepä kummallista», arveli hän, ikäänkuin olisi kuullut sitä, jota ei ole koskaan ennen kuullut.

»Vieras on hyvä ja istuu ruoalle», sanoi hän sitten.

Minua ei tarvinnut kahdesti käskeä.

Hän istui toiseen päähän pöytää, vastapäätä minua, ja alkoi kysellä sukuani, syntyäni, kotipaikkaani, matkaani, matkani tarkoitusta, keliä, kyytiä, hevosia, kyytimiehiä ja mitä ikänä niihin kuuluu.

Minä koin vastata kaikkiin kysymyksiin lyhimmästä tärkimpään.

»Tämä on puolen manttaalin talo», sanoi hän sitten, kun oli saanut minuun kuuluvat asiat tietoonsa.

»Vai niin, onpa tässä sitten veroa», sanoin vastaukseksi.

»On, ja tiluksia myös.»

»Tietysti.»

»Ja muuta hyvyyttä kanssa.»

»Minä uskon.»

»Olisitteko hyvä ja katsoisitte tänne kaapin sisään», sanoi hän sitten, ottaen samassa avainkimpun vyöltään ja avaten valitulla avaimella kaapin läpän auki.

»Katsokaapa tänne!» sanoi hän läpän avattuaan, ja kääntyi samassa itse syrjään, katsoen tarkasti minua silmiin, minkä vaikutuksen se näky tekisi.

Kaapissa oli parin tusinan paikoille hopealusikoita, hopeiset sokeri- ja kerma-astiat, vieläpä iso hopeamaljakin seisoa törötti siellä.

»Onpa siellä hopeakaluja», sanoin, sillä aloin käsittää, että emäntä oli ihmettelemistä vailla.

»On siellä ja on sitä muutakin hyvyyttä.»

»Luultavasti.»

»Haluaisitteko katsoa maitokamaria?» sanoi hän sitten, kun näki minun pääsevän syömästä.

»Kyllä kai», sanoin minä ja niin lähdettiin maitokamariin.

Paljo oli siellä pyttyjä, täysinäisiä ja tyhjiä, mutta siellä vallitsevaa siivoa en mielessäni kaikin puolin hyväksynyt.

»Eikös ole lehmänantia?» kysyi emäntä.

»On kyllä, se ei vuoda vähästä karjasta.»

»Ei, viisikolmatta lypsävää tarvitaan siihen.»

»Kyllähän se niin on.»

»On, mutta arvatkaapas montako hevosta meillä on?»

»Minun on mahdoton sitä arvata, taitaa olla neljä.»

»Enemmän, kuusi ja varmaa.»

»Teillä on sitten vankka asumus kaikin puolin.»

»Vankka, ja on niitä irtaimia rahojakin.»

»No silloin ette ole mitään vailla.»

»Ja kuitenkin puuttuu jotain», sanoi siihen emäntä puoliääneen.

Minä en tiennyt mitä ajatella tuosta kummallisesta käytöksestä. Emäntäkin oli kappaleen aikaa vaiti, kun näki minun ajatuksiini vaipuneen.

»Mihinkäs isäntä on mennyt, koska häntä ei enään näy?» sanoin vihdoin ikäänkuin toisensuuntaisen puheen aluksi.

»Mikä isäntä?»

»Eikö se nuorimies, joka oli tässä minun tullessani, ole isäntä?»

»Ei ole.»

»Mitä? Eikö hän ole teidän toinen miehenne?» sanoin kummastuksissani, sillä todellakin luulin asian niin olevan.

»Ei isäntä eikä mieheni.»

»Mikä hän sitten on?»

»Hän on minun vanhin poikani.»

»Missäs sitten isäntä on?»

»Minä olen isäntä ja emäntä; tämän parempaa isäntää tälle talolle ja kaikelle muulle omaisuudelle ei löydy, sillä kaikki mitä tässä näkyy, on minun; lapsetkin ovat saaneet mitä heille tulee», selitti tuo emäntä-isäntä eli isäntä-emäntä innokkaasti, ja nähtävästi oli hän odottanut tilaisuutta tuohon selitykseen.

»Olette siis leski», sanoin asian ymmärrettyäni.

»Leski ja rikas.»

»Joko miehenne on kauvan ollut kuollunna?»

»Kohta vuoden.»

Tuli nyt hetki äänettömyyttä, sillä minä jouduin jonkunlaiseen hämminkiin.

»Enkä minä vielä ole kovin vanhakaan», jatkoi hän.

»Kuinka?»

»Ei vielä puolivälissä viittäkymmentäkään.»

»Ettepä sitten kovin.»

»Joko teillä on kuinka vanhoja poikia?»

»Vanhin on täyttänyt kahdeksantoista.»

»Minkä näköinen hän on miehekseen?»

»Onpahan minun kokoiseni virheetön poika.»

»Onko hän tottunut väkeviin?»

»Mitäs toki, Jumalan tähden, niin nuori poikanulikka.»

»Olisipa hänessäkin — — —», sanoi eukko puoliääneen hyvin ujosti ja maahan luoduin silmin.

»Onko teidän pitäjäässä muita ryyppäämättömiä nuoria miehiä?» kysyi hän taas tovin vaiti-olon perästä.

»Ainahan niitä toki joitakin löytyy, sillä eihän ole maa miehittään, eikä kylä kirveittään», sanoin puolikylmästi.

Minä vaikenin, sillä minä en voinut puhua. Nyt selveni minulle kaikki ja nyt käsitin minkä vuoksi minulle oli noita rikkauksia ja tavaroita levitetty ja näytetty, vieläpä senkin, mikä se »jotakin» oli, joka vielä talossa puuttui. Kaikki nuot harkittuani sain semmoisen inhon tuohon kohteliaaseen emäntä-isäntääni, etten voinut häntä katsoakaan.

»Te pidätte minun käytöstäni outona, eikö niin?» sanoi hän, havaittuaan minun mielenhämminkini, ja katsoi minua silmiin.

»En voi kieltää, ettei se hieman semmoiselta tunnu», sanoin hänelle.

»Kuulkaa minua vielä vähän ja tuomitkaa sitten. Minulla on alusta alkain ollut semmoinen ajatus, ettei onnellisen avioliiton vertaista elämää löydy sen ulkopuolella. Löytääkseni tuota onnellisuutta menin avioliittoon yhdeksäntoistavuotiaana. Kaksikymmentäneljä vuotta olen ollut naimisissa, mutta se ei ollut onnellisuus, vaan sula onnettomuus. Monta kyyneltä olen sillä ajalla puristanut, monta itkua itkenyt. Monta kertaa olin pakotettu pakomatkalle lähtemään, monta sinimarjaa ja haavaa olen saanut, monta unetonta yötä viettänyt ja monta tautivuodetta maannut, ja nuot kaikki ovat sen avioliiton hedelmiä, jossa luulin onnen käsittäväni. Mieheni oli kauhea juoppo ja hirmuinen tyranni. En luullut kauvan kestäväni, mutta vahva luontoni ja ankara ponnistukseni ja toimeliaisuuteni pelasti sekä henkeni että taloutemme, sillä vainaja joi vaan kotona, eikä niin tavoin voinut tehdä mitään kauppoja. Kuolema katkaisi vihdoin hänen viheliäisen elämänsä, ja tässä minä nyt olen. Minulla on vielä sama periaate kuin ennenkin avioliiton onnellisuudesta, mutta kokemuksesta tiedän, ettei sitä voi löytyä siinä, kussa mies on juoppo. Minä tahtoisin vielä tulla tuntemaan tuota onnellisuutta — tahtoisin juomattoman miehen, vaikkapa kuinkakin köyhän, sillä juoposta en huoli, joita tavarani tähden parvittain ympärilläni kihisee. — Semmoinen on ajatukseni ja elämäkertani lyhykäisyydessä; sentähden olen tavarani näytellyt, sentähden ollut kummallinen; — tuomitkaa nyt kuinka tahdotte, mutta muistakaa toki, että viidennelläkymmenellä olevalla naisellakin on sydän», selitti hän sointuvalla, surullisella äänellä.

Voi kuinka pian muuttuivat mielipiteeni tuota vaimoa kohtaan hänen puheensa kuultuani. Minä olin väärin häntä ymmärtänyt, väärin tuominnut. Edessäni seisoikin nyt paljon kärsinyt ja paljon kokenut vaimo. Enkä enää kummastellut sitäkään, että hän niin ujostelematta ilmaisi ajatuksensa: hän tahtoi vielä tulla tuntemaan elämän valopuolia; sitä paitsi oli hänellä kiire, sillä aika kului. — Sentähden jättelin minä sydämellisesti hänet hyvästi.

Kuinka noiden pyrintöjen kävi, en ole kuullut.

Kahdeskolmatta luku.

TOHTORI JA VAALIMIES.

Eräänä yösydännä tulin muutamaan kestikievariin. Minä yritin vierashuoneeseen, mutta avainta ei ollut suulla. Kylmän, öisen ilman vuoksi olin jotenkin vilustunut ja sentähden tuntui porstuassa olo ikävältä; rupesin hiljakseen kolkuttamaan ovea. Kun ei tuosta ollut apua, kolkutin lujemmasti. Tuota tovin tehtyäni ryöpsähti toisen huoneen ovesta porstuaan eräs vaimo, jolla ei ollut muuta vaatetta päällä kuin paita ja hame. Hän oli vielä päälliseksi avojaloin, ja kaamealta tuntui hänen ilmestymisensä jäiseen porstuaan noin vähillä vaatteilla. Hän oli kestikievarin emäntä.

»Oih! Kolmas kyyti jo tänä yönä», sanoi hän tuskaisesti ja riensi panemaan avainta vierashuoneen suulle.

Huoneeseen tultuamme otti hän tulitikulla valkean ja sytytti sillä pöydällä olevan kynttilän. Akkuna oli yksinkertainen ja niin hatara, että kylmä pohjatuuli heilutti alaslaskettua akkunaverhoa sinne tänne ja samasta syystä liekehti ja lieputti kynttilässä oleva valkea, että oli siihen paikkaan sammua.

»Tuo akkunapa on liiaksi hatara, ei suinkaan tämä huone pysy lämpymänä», sanoin minä.

»Niinhän se on, mutta tämä onkin vaan vierasten huone», sanoi emäntä.

Tuo lause sointui niin kummalliselta korvissani, että katsoin häntä silmiin, tutkiakseni, sanoiko hän sitä ivalla; mutta ei, hän oli niin tyyneen ja vakavan näköinen kuin olisi sanonut ihan luonnollisen ja tosiperäisen asian.

»Mutta minulle ei suinkaan tuntuisi lämmin tekevän pahaa, ja minun luullakseni ei teillekään», sanoin hänelle.

»Enpä minä kauvan täällä asustelekaan», arveli hän.

Huomattava on, että tämä kestikievari oli merenrantapitäjäässä ja että juuri sillä kohdalla meressä oli iso saari, jossa oli itsepäällinen pitäjäs, omine kirkkoineen, kirkkoherroineen, kappalaisineen ja muine kirkollisine palvelijoineen. Minä nimitän tuota vaan Saareksi, koska sen tarkempi määritys ei ole miksikään hyödyksi kertomukselle.

»Keitä ne muut kaksi matkustajaa olivat, jotka tästä tänä yönä ovat menneet?» kysyin emännältä, ikäänkuin kääntääkseni puhetta toisaalle.

»Eiväthän he olekaan menneet, he vaan tulivat.»

»Mihin he sitten ovat joutuneet?»

»He ovat talossa yötä.»

»Eipä heitä näy.»

»He molemmat makaavat väen puolella.»

»Ja mitä miehiänsä he ovat?»

»Tohtori ja vaalimies.»

»Mikä tohtori?»

»Oikea tohtori; hän menee huomenna Rantakylään, leikkaamaan erästä tapaturmaisesti kuollutta miestä.

»Tiedättekö hänen nimeänsä?»

»En, sitä en tiedä; mistäpä minä kaikkien nimet tiedän.»

»Mistäpäin hän on kulkemassa?»

»Idästä.»

»Mutta eihän teidän piirilääkärinne asu sielläpäin; asia tuntuu minusta vähän oudolta», sanoin epäilevästi.

»En tiedä missäpäin meidän piirilääkärimme asuu ja mistäpäin hänen pitäisi tulla, mutta niin se Lenkolainen vakuutti, joka häntä kyyditsi, että tohtori se on», sanoi emäntä ikäänkuin vähän närkästyksissään.

»No, olkoonpa se asia miten tahansa, mutta mihin tuo vaalimies sitten matkustaa?» kysyin häneltä juuri kuin olisin puoliksi myöntänyt tuon tohtori-jutun.

»Saareen.»

»Saareen! Eihän siellä ole tietääkseni mitään virkaa avonaisena», sanoin kummastuksissani.

»Kuka on sitten sanonut, että siellä on joku virka avonaisena?» kysyi emäntä vuorostansa kummastuksissaan.

»No mitä varten sinne sitten vaalimies matkustaa?»

»Hän matkustaisi sinne, mutta ei pääse.»

»Vaalimies matkustaisi sinne, mutta ei pääse? Kuinka hän pääsisikään sinne, kun ei siellä ole mitään virkaakaan avonaisena, ja yhtäkaikki on hän Saaren vaalimies ja matkustaisi, vaan ei pääse sinne! Asia käypi mielestäni hyvin sekavaksi», koin hänelle selittää.

»Ja kuitenkin on asia aivan yksinkertainen ja selvä. Tiedättekö, että Saareen muutti viime keväänä uusi pappi?»

»Aivan hyvin, mutta se kuuluu minusta kaikkein vähimmän tähän asiaan.»

»Hän on pestannut rengin Ylipitäjäästä, sieltä, josta hän Saareen muutti.»

»Se sitäkin vähemmän, — ellei tämä ole se renki.»

»Mutta kuuluupa niinkin, hän matkustaisi Saareen, mutta ei pääse.»

»Mutta herran tähden, kuinka hän voipi olla mikään vaalimies?»

»Miksi ei: hän on vaalissa sinne, mutta ei pääse.»

»Miksi ei hän pääse, kun kerran on sinne rengiksi ruvennut; mutta mikä vaalimies hän silloin on?»

»Onpa vaan. Hän menisi sinne, vaan ei pääse, sillä meri on siksi jäässä, ettei Saareen pääse venheellä ja jää on niin heikkoa, ettei se kanna. Eikö totta? Hän matkustaisi sinne, mutta ei pääse, hän on vasta vaalissa sinne päästäkseen, ja siis hän on Saaren vaalimies», selitti emäntä voittoriemulla.

Samassa tultiin ilmoittamaan, että hevonen on jo valjaissa. Hyvästi jätellessäni emäntää, tunnustin hänelle, että hän oli kyllä sukkelasti esitellyt vaalimiehensä ja ajanut minut hymälään. Nauraa virnistellen sekä olkapäitään kohotellen läksi hän huoneesta ja meni omaan kamariinsa, toivottaen onnea matkalleni.

Ulos tultuani oli porrasten edessä hyvän näköinen hevonen valjastettuna kärryjen eteen. Vieressä seisoi vanha mies, pitäen toisessa kädessään ohjaksia ja toisessa ruoskaa. Tultuani ulottuville, tapaili hän kylmettyneillä, vanhoilla kinnaskopuloillaan nostamaan päässään olevaa karvalakki-reuhkaansa, tervehtääksensä minua, mutta vanhuuden kömpelyyden ja noiden kankeain kinnasten vuoksi ei se ottanut onnistuakseen. Ennenkuin vielä oikein ennätin kärryihinkään nousta, näppäsi ukko jo ruoskallaan, jonka vuoksi hevosen nyästessä olin kaatua seljälleni routaiseen kartanoon.

»Älkäähän nyt toki lyökö hevostanne, ennenkuin kärryihin pääsen», sanoin ukolle puolinärkästyksissäni.

»Tuota noin, ilman pikkusen niinkuin alkumuistutukseksi vaan», sanoi ukko.

Enpä ollut toistamiseenkaan oikein siivoon päässyt kärryihin, kun jo taas ukko näpäsi ruoskalla. Nuori, virkku hevonen hypähti heti pystyyn, ja lähti routaista kartanoa mennä nelistämään. Kylmettyneillä ja monikertaan paikatuilla kintaillaan ei ukko voinut hevostaan hallita ja se meni päin seinää.

»Jumalan tähden, älkäähän nyt toki hätyyttäkö hevostanne, ennenkuin se tielle pääsee», sanoin minä ukolle, hillitäkseni hänen ajamisintoansa.

»Mutta kuulkaapas — tuota noin: joka rahansa edestä kulkee, hänen täytyy päästä kulkemaan», sanoi ukko, ikäänkuin käsittäen, että kyydillä kulkijaa pitää kiidättää aika vauhtia, vaikka hänen päänsä halki menisi.

»Mistä olette kotoisin?» kysyin häneltä tielle tultuamme.

»Tuolta Ylipitäjään Metsäkulmalta», vastasi ukko, samassa taasen näpästen hevostaan.

»Hyvin ahkerapa te olette hevostanne lyömään», sanoin hänelle.

»Niin, joka rahansa edestä ajaa, sen täytyy päästä kulkemaan», sanoi taas ukko.

»Joko hevosenne on vanha?» kysyin häneltä.

»Kolmas talvi.»

»Kumma kun olette raskineet noin nuorella hevosella lähteä holliin», arvelin hänelle.

»Ei ollut sopivampaa hevosta. Ei niitä olekaan meillä kuin kaksi ja se, joka jäi kotiin, on vanha ja kankea, siitä ei olisi ollut kyydin tekoon. Kyllähän sääliksi käypi näin nuorella hevosella holliin tulla, semminkin näin huonolla kelillä, mutta mikäpä auttaa, kun velvollisuus kumminkin on täytettävä», selitti ukko.

»Ojee!» huudahti hän taasen ja löi hevostaan.

»Tuntuupa kun muka säälittelisitte hevostanne ja yhtäkaikki lyötte sitä syyttä, tarpeetta», muistutin häntä.

»Niin, mutta joka rahansa edestä kulkee, sen pitää päästä menemään», sanoi taasenkin ukko.

»Mutta se minua kummastuttaa, kun te lyödä näpsitte hevostanne, vaikkei olisi mitään syytäkään. Hevosennehan on vireä ja menisi suitsistakin, vaikka kuoliaaksi itsensä», muistutin häntä yhä.

»Niin, mutta jolla on kerran velvollisuuksia, niitä täytyy kokea täyttää», intti hän.

»Vaan eihän velvollisuudet ole välttämättömästi ruoskavelvollisuuksia; voipihan niitä muutoinkin täyttää», arvelin hänelle.

»Minä olen ollut paljon hollissa.»

»Vaikka.»

»Ja tiedän mitä on tehtävä.»

»Ja minusta tuntuu, että sitä juuri ette tiedä», sanoin hänelle vastaanpanevasti.

»Eihän tuo ole kaikesti hyvä lyömälläkään», sanoi ukko synkästi.

»En suinkaan minä ole teitä siihen pakottanut, päinvastoin olen kieltänyt, minkä olen voinut; eikö siinä tapauksessa ole vika juuri teissä?» selitin hänelle.

Ukko heittäytyi nyt niin hiljaiseksi ja miettiväksi, ettei pitkään aikaan tullut yhtään sanaa hänen suustaan, ja minua oikein harmitti niin pitkä vaiteliaisuus; rupesinpa pelkäämään, että olin häntä jotenkin loukannut.

»Minä olen monta kymmentä vuotta», alkoi hän vihdoin, »ollut hollin teossa. Sillä ajalla olen tullut tuntemaan mikä kyytivelvollisuus on. Jospa vaan ruoska on joutunut kyydillä-ajajan käsiin, niin ei siinä ole auttanut vireys eikä junsuus, lyöty on hevos-raiskoja niin paljon kuin on voitu, katsomatta kuinka paljon ne jaksavat mennä. Surkea kokemus minulla siinä on ja sentähden minä koen itse näpsiä vireääkin hevosta, ettei julma ja sydämetön matkustaja saisi syytä ja tilaa päästä ruoskan haltijaksi», selitti ukko.

Tuon selityksen kuultuani tunsin vasta ukon oikein. Edessäni ei ollutkaan mikään eläinrääkkääjä, mutta päinvastoin niiden rakastaja.

»Nyt olen nähnyt kaksi suurinta ihmettä, mitä elämässäni on eteeni tullut», sanoi ukko tovin vaitiolonsa perästä.

»Mitä ihmeitä ne sitte ovat», kysyin häneltä.

»Tohtori ja te. Minä en ole vielä koskaan tavannut semmoista kyydillä-ajajaa, joka olisi kieltänyt hevosta lyömästä ja liiaksi ajamasta.»

»Toki niitä muitakin löytyy, mutta te ette ole kaikkia kyydillä-ajajia kyydinneet, vaikka paljonkin olette sitä tehnyt», sanoin hänelle.

»Kyllähän niinkin voi olla», arveli ukko.

»Entä se tohtorin asia?»

»Niin, siihen kestikievariin, josta lähdimme, tuli myöhään illalla tohtori.»

»Mitä erinomaista hänessä sitten oli mielestänne?»

»Se ettei hän ollut ylpeä?»

»Mistä sen tietää?»

»Hän ei mennyt vierashuoneeseen, vaikka vaadittiin, vaan pani väentuvan pöydälle maata.»

»Entäs Saaren vaalimies?»

»Vaalimies! Hänestä en tiedä mitään.»

»Eikös väentuvassa maannut joku toinenkin matkustaja?»

»Ei, siellä ei maannut ketään muita vieraita kun tuo hyvä tohtori.»

»Minkälainen vuode tohtorille laitettiin pöydälle?»

»Ei minkäänlaista. Hän riisui vaan takin päältänsä, kääräsi sen päänsä alle ja kytkähti paljaalle puulle maata.»

»Eikö hänelle tarjouttu tekemään parempaa vuodetta?»

»Kovinkin, mutta hän sanoi kyllä tulevansa toimeen siinäkin, ja sehän se kumminta onkin.»

»Minä epäilen hyvin teidän tohtorianne», sanoin hänelle.

»Mutta niin se Lenkolainen vakuutti, joka häntä kyyditsi», väitti ukko.

»Minkälainen on tuo Lenkolainen miehekseen?»

»Hän on muutoin hyvä ja kelpomies, mutta tahtoo hänellä välisti olla koukkuja.»

»Mutta jos hän taas on katsonut hyväksi hieman narrata muita ihmisiä?»

»Eihän tuo toki niin isosti narranne», sanoi ukko vähän säpsähtäen.

Minä selitin hänelle juurta jaksain mitä minä olen emännän ja hänen puheestaan selville saanut tuon arvokkaan ja hyvän tohtorin asiassa. Sen johdosta päätin minä ukolle vakaasti, ettei tuo tohtori ollut kukaan muu kuin Saareen pyrkivä papin renki ja että Lenkolainen on heidät narrannut umpikenkään.

»Voi sitä Lenkolais-veitikkaa! Ilmankos se vieras heittäysikin puhumattomaksi, kun minä sanoin hänelle maata pannessaan: huonolle vuoteellepa herra tohtori maata panee», puheli ukko.

»Eikö hän puhunut mitään?»

»Ei niin luotuista sanaa, kääntyi vaan toiselle kyljelleen seljin minuun.»

»Se oli luonnollinen asia. Mies-rukka luuli joutuneensa suurien pilkkakirvesten keskelle, ja sentähden katsoi parhaaksi olla vaiti», selitin hänelle.

»Voi, voi minkälaisia saattaa tapahtua joutavien koukkujen tähden! Heti kun pääsen takaisin, täytyy minun anoa mieheltä anteeksi, sillä minä en tahdo olla kenenkään pilkkaaja», sanoi ukko mielipahoillaan.

Nyt juuri tuli kestikievari ja taival oli kulunut hupaisesti hauskoissa keskusteluissa. Sydämellisesti jättelin hyvästi tuon viattoman, rehellisen ja paljon kokeneen ukon ja lähdin toista hevosta saamaan.

Kolmaskolmatta luku.

KESTIKIEVARIN ISÄNTÄ.

Se kestikievari, johon nyt tulin, oli valtavien teitten haarassa. Heti kartanolle tultuani huomasin, että siinä oli iso matkustajaliike. Eräät ajopelit olivat juuri pysähtyneet porrasten eteen, ja niistä pyrki alas herra ja rouva, nuoren näköiset ihmiset kumpikin. Heitä auttamassa oli kookas ja lihava mies, joka näytti erinomaisen kohteliaalta; hän oli kestikievarin isäntä. Hän oli niin kummallinen käytökseltään ja olennoltaan, että huomioni kohta kiintyi yksistään häneen. Hänellä oli tavattoman iso ja punainen nenä ja sen pää oli erittäin leveä ja lihakas, jonka tähden se näytti jonkunmoiselta sutilta. Päälliseksi oli tuo paksu tutkain täynnä pieniä, ikäänkuin neulan nupilla painetuita orkosia, joiden välitse punaiset ja kuultavan näköiset verisuonet risteilivät ristiin rastiin, tehden sen siten punaistakin punaisemmaksi. Muun lisäksi oli hänellä se omituisuus, että hän joutilaana ollessansa piti molempien käsiensä muut sormet nyrkkiin puristettuina, mutta molemmat peukalonsa levitti niin soijollensa kuin ikänä voi. Niillä hän sitten viuhtoi yhtenään puoliympyrän mukaisia kaarteita itään ja länteen, ja kaikille maailman ilman suunnille, ylös ja alas, eteen ja taakse, ja mihin kaikkiin, sen ties taivas. Tuota hän teki silloin kun hänellä oli jollekin jotain toimittamista ja kaarteiden suunnittajina olivat peukalot soijottavassa asemassaan.

Kun hän oli matkustajat muka saanut autetuksi kiesseistä alas, asettui hän kohta kuin joku pilvenpatsas matkustajien eteen ja niin likelle, että heidän oli mahdoton päästä kiessien ja tuon elävän muurin välistä. Hän tungetteli niin liki sitä hienosti kasvatettua naista, että tuo nenällinen ihme melkein koski hänen kasvoihinsa. Inhoen semmoista julkeaa käytöstä, käänteli nainen päätään sinne tänne, mutta mikään ei auttanut. Tuo verraton nenä pyöri vaan aina samalla nopeudella, samalle suunnalle, mihin nainenkin väistellessään päätänsä käänteli, ja siinä asemassa teki hän peukaloidensa suuntaamia kaarteita niin tiheään ja vikkelästi, etten luule jääneen siihen yhtäkään kuutiotuumaa rikkomatonta ilmaa. Samassa puhui hän jotain hyvin kiihkeästi. Kuullakseni sen sisältöä, menin likemmäksi tuota ryhmää.

»Kas niin, rouvaseni», höpötti isäntä, »aivan niin herrani, kunom. Nyt olette päässeet kylkiluitanne taittamatta alas, mutta kovasti olikin apu tarpeeseen; — mitäs, kontettuuhan tuota tuommoisella ilmalla nuoretkin ihmiset kärryissä istuissansa, kunom. Menkääpäs nyt vaan sisälle, siellä saatte, jos tahdotte, lämmintä kahvia ja muutakin lämmitystä, kunom. Kyllä tämmöisellä ilmalla tarvitseekin lämmitystä, jos mieli sulana pysyä, kunom. Niin ja kuulkaapas, kunom! Kyllä tuo viina pitäisi hävittää pois, sillä se turmelee koko kansan, aivan koko kansan, kunom. Mutta viinaa ei saa pois, jos ei krouvareita ensin saada hävitetyksi, kunom — sitä ei saisi muualla löytyä kuin kestikievareissa matkustavaisten tarpeeksi, kunom. Eikö se teidänkin mielestänne niin ole, kunom?»

»No mutta herran tähden! Emmehän me pääse tästä edes huoneeseenkaan», sanoi nainen puolitukehduksissaan.

»Minä vaadin isännän siirtymään pois että pääsemme liikkeelle», sanoi herrakin toinnuttuaan hämmästyksistään.

»Kyllä tästä pääsee, kunom — vasemmankäden ovesta, kas niin — kunom», myönteli ja viittaili isäntä peukalokaarroksillaan, antaen vihdoinkin matkustavaisille tilaa pakenemiseen.

»Hyvää päivää, kunom! Kylmähän on, eikö niin? menkää sisälle, siellä on lämmintä kahvia ja muuta», sanoi hän sitten minun luokseni samassa tullen ja melkein niin liki, että vähällä olimme nenämme yhteen lyödä.

Peräydyin muutamia askeleita, sillä tuo nenä inhotti minuakin. Sitäpaitsi haisi hänen henkensä niin saastaiselta, josta selvästi erotti viinan löyhkän.

Kun hän huomasi, että pakenin häntä, ei hän sittemmin pakannutkaan kovin liki, vaan teki peukalokaarroksiaan vähän ulompana.

»Mitä teillä kupillinen kahvia maksaa?» kysyin häneltä melkein epäkohteliaasti, sillä mielessäni pyörivät väkisinkin edellisen kyytipojan virkkamat sanat: »Älkää ruvetko tässä kestikievarissa mihinkään tekemisiin.»

»Kyllähän niistä sitten sovitaan, kunom, eikähän ole tapana semmoisia edeltäpäin kysellä», sanoi isäntä melkein närkästyneenä.

Sen jälkeen lähdin minä huoneeseen, jättäen hänet kartanolle.

Epähuomiossa menin minä oikeanpuolisesta ovesta. Siellä oli useita juopuneita miehiä ja viinaa kaadettiin vaan vapaasti, vaikka oli pyhäpäivä. Eräs tyttö, luultavasti talon tytär, joka kaatoi viinaa anojille, selitti minulle, että olin tullut väärään huoneeseen ja että vierashuoneen ovi oli toisella kädellä. Minä lähdin inholla pois sieltä ja ajatellessani tuota isännän kartanolla pitämää viinasaarnaa ja itse hyvässä pöhnässä olevaa isäntää, käsitin, mitä hän tuolla maailman parannuksellansa tarkoitti.

Vierashuoneeseen tultuani oli isäntä jo siellä. Siellä oli useita muitakin matkustajia, joilta hän kyseli jos jonkunlaisia, tunkien teli-nenäänsä niin likelle kuin kukin kärsi.

»Kukahan nyt tulee 'pulmahiksi'?» kysyi hän nyt ikäänkuin kaikilta yhteisesti.

»Miksi pulmahiksi?» kysyi joku.

»Niin, meidän puolen pulmahiksi, kokoutaanhan nyt isoon kokoukseen, jossa tehdään lakeja ja asetuksia.»

»Valtiopäiville kai tarkoititte sanoa», arveli joku.

»Niin, niin, valtiopäiville, kunom.»

Hänelle selitettiin, kuka heidän paikkakuntansa edusmieheksi tulee, sillä vaalit olivat jo tunnetut.

»Hänelle pitäisi toimittaa, ettei viinaa saisi olla kaupan koko maassa muualla kun kestikievareissa, kunom, sillä se turmelee koko kansan, mutta matkustajat sitä tarvitsevat», sanoi isäntä juhlallisesti.

»Minä olen ottanut suolaa leipää; mitä se maksaa?» sanoi eräs juuri huoneeseen tullut matkustaja.

»Kolme markkaa, kunom.»

»Mitä kummaa! Kolme markkaa leipäpalasta, muutamasta elttaantuneesta sillin kipeneestä ja lasillisesta maitosintua?» sanoi matkustaja tuimasti.

»Olipa siinä voita myös, kunom.»

»Minä en voinut sitä panna suuhunikaan.»

»Se on teidän oma vikanne, kunom. Kalliiksi käypi ruoka tämmöisissä paikoissa, joissa sitä paljon tarvitaan; se teidän olisi pitänyt tietää jo edeltä käsin, kunom», sanoi isäntä ja viipotti kauheaa nenäänsä niinkuin viiren lakua; olisinpa sen semmoisenaan luullut kelpaavan merimerkiksi.

Matkustaja maksoi mutisten.

»Minulla olisi pikku ryyppy maksettava», sanoi eräs.

»Kuusikymmentä penniä, kunom.»

»Yhdestä raa'asta paloviinatillikastako?!»

»Aivan niin, kunom.»

»Ja minulla kaksi kuppia kahvia», sanoi taas joku.

»Neljäkymmentä penniä kuppi, yhteensä 80 penniä, kunom.»

»Kahdesta porokupistako?»

»Niin on, pitkä on matka kaupunkiin, kunom.»

»Oletteko te hullu vai viisas?»

»Vähän molemmat, kunom.»

»Te olette hävytön mies.»

»Hävyttömämpi on se, joka yrittelee kerjäämällä kulkemaan, vaikkei ole tarvettakaan.»

Molemmat maksoivat mitä vaadittiin, mutta samassa mutisivat he, etteivät he tässä synnin maailmassa ota siitä talosta mitään.

Kaikki matkustajat rupesivat hankkimaan poislähtöä ja minä myös, sillä kaikkia näytti inhottavan isännän tavaton käytös. Hevoset olivat jo melkein kaikki aisoissa ja oltiin juuri ulos lähtemäisillään, kun isäntä astui yht'äkkiä eteeni ja sanoi:

»Seis! Te ette saa liikkua askeltakaan.»

»No minkätähden ei?» sanoin vähän hämilläni.

»Te ette ole maksanut mitään, kunom.»

»Enhän minä ole mitään ottanutkaan», puolustelin itseäni.

»Se on valhe, suuri valhe, kunom. Tiedänhän minä, että kävitte toisessa huoneessa.»

»Tosi se, mutta sinne menin erhetyksissä, enkä sieltä mitään ottanut.»

»Jaa, jaa, kunom. Kävitte siellä ottamassa suuhunne ja ette luullut minun sitä tietävän. Mutta temppu on se, ettei siellä oteta maksua yhdeltäkään matkustajalta; minä koettelenkin kunkin rehellisyyden oikein tarkkaan, kunom. Maksakaapas pois, mitä olette ottanut.»

»En penniäkään, koska en ole mitään ottanutkaan», sanoin tuimasti, sillä kärsimykseni alkoi olla aivan lopussa.

»Minun on mahdoton uskoa teitä, minun pitää käskeä Liisu tänne, kuullakseni, onko se niin, kunom», sanoi isäntä ja meni ovelle huutamaan Liisuansa, pitäen samassa minua silmällä niinkuin jotakin suurta pahantekijää.

»Ottiko tuo vieras suuhunsa mitään siellä käydessänsä?» sanoi hän Liisun tultua, osoittaen minua soijollaan olevalla peukalollaan.

»Ei, ei hän ottanut, hän kävi siellä vaan kulmiaan rypistelemässä ja katsella mullistelemassa; hän näkyy tulevan omistaan toimeen», sanoi tyttö ja meni tiehensä.

»Vai niin, kunom! Te kuljettekin kerjäämällä, kunom. Ei tullut pojalta kysytyksi, saiko hän kyytirahaakaan. Koska noin kerjäämällä kuljette, niin minä en anna hevosta, kunom», tiuskui isäntä ja hänen nenänsä tuli nyt entistäkin punaisemmaksi, niin että se oli juuri kuin keitetty krapu, jota hän heilutti niin ankarasti, että luuli sen päästä pois putoavan; samassa teki hän noita peukalokaarroksiaan semmoisella vauhdilla, että tuntui rupeevan käymään jonkunlainen viima huoneessa.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings