SISÄLLYS: (continued 4)

»En suinkaan minä sitä vasten ole kulkemassa, että söisin teidän elttaantuneita sillejänne satakertaiseen hintaan; ja vahva luuloni on, että voin pakottaa teidät täyttämään velvollisuutenne ja antamaan minulle hevosen», sanoin hänelle loukatun itsearvoni tunnolla.

»Pakottaa, kunom. Kuka voipi minua pakottaa? Kun minä lyön oveni lukkoon, niin sitä ei voi avata kuvernöörikään, enkä hevosta anna, kunom», äysti isäntä.

»Nähdäänpä», sanoin minä ja aloin kysellä, tietäisikö kukaan matkustavista, missä sen pitäjään nimismies asui; sen tietooni saatuani aloin hankkiutua menemään hänen luoksensa.

»No, jos minä kuitenkin armostani annan hevosen, kunom, pääsenhän siten pikemmin tuommoisista kerjäläisistä», sanoi isäntä tuon nähtyänsä.

Toiset matkustajat pitivät isännän käytöstä niin törkeänä loukkauksena, että he kehottivat minua nostamaan kannetta häntä vastaan, antaen nimensä tietooni todistajiksi, mutta kun en ole koskaan ollut mikään käräjämies, olin hyvin tyytyväinen, kun pääsin lähtemään pois.

Neljäskolmatta luku.

SÄÄSTÄVÄINEN MIES.

Kyytimiehekseni sain nyt taasen niin omituisen miehen, etten malta olla mainitsematta hänestäkin jotakuta sanaa. Hän oli keski-ikäinen ja -kokoinen mies, huonoissa vaate-rievuissa. Kehnon takkikulunsa oli hän köyttänyt jollain hamppuköyden-pätkällä kiinni ja päässä oli hänellä ikikulu karvalakki-reuhka tahi oli se ainakin kerran ollut semmoinen. Hänellä oli tuiki hyvä hevonen, melkeinpä syöttiläs, mutta ajokalut olivat hänellä mitä kurjimmat olla saattaa. Kärryt kyllä vielä olivat välttävät, mutta suitsi-ohjakset ja varret olivat solmieltu vaimoväen vanhojen ja kuluneiden hameiden palteista. Silat olivat raketut paikoin väännetyistä vitsoista ja toisin paikoin näkyi niissä ikivanhoja nahkoja, joissa lienevät kaikki rajasatulan tekijät taitoansa koettaneet, sillä niissä oli senkin seitsemän nappulaa ja sidelmää.

Miehen oma asema ja ajoneuvot olivat hevoseen verraten semmoisessa ristiriidassa keskenään, etten tiennyt mitä ajatella. Mikä vielä oli mielestäni kumminta, oli se, kun hän vakavana ja vähääkään hätäilemättä tyyneesti ohjasi vireän ja voivan hevosensa noilla kehnoilla ohjaksilla mihin ikänä tahtoi. Kun en parhaalla tahdollanikaan saanut mitään selvää tuosta ilmiöstä, pyrin keskusteluun hänen kanssaan.

»Oletteko», alotin, »hevosen omistaja vai renki?»

»Omistaja olen», vastasi hän lyhyesti.

»Onko teillä talo, vai oletteko jostain torpasta?»

»Talontapainen minulla on.»

»Teillä on hyvä hevonen.»

»Onhan tuo; mitenkäpä sitä huonolla hevosella työhön kykenee.»

»Mutta ajoneuvot teillä on huonot.»

»Eipä kärryt ole niinkään huonot, joka kuitenkin on pääasia hevosen jälkeen.»

»Niin, mutta valjaat ja suitset?»

»Minä en ole koskaan huonojen valjaiden vuoksi taipaleelle jäänyt, enkä katovuotta saanut, sillä jos joku paikka pettää, suopi metsä pian jatkoa ja parannusta eikä niitä vilu pane koskaan. Ettei mitään erinomaista viivykkiä tulisi vahingon sattuessa, pidän aina varalta mukanani näitä», selitti ukko ja vetäsi samassa povestansa sieviä, nuorteita, väännetyitä vitsoja, jotka olivat käärittynä pienelle kerälle.

Minä jouduin vähän hämille ja äänettömäksi.

»Minä olen tyhjästä alkanut, täytyy olla säästäväinen, kyllä aina on aikaa hauskoin elää», alotti taasen ukko.

»Mutta kuinka, herran tähden, te voitte hevosenne hillitä tuommoisilla ohjaksilla?» kysyin häneltä.

»Niinkö tekin luulette, että voipa hevonen voidaan hillitä ohjasten lujuudella? Jos ei siinä muuta ole, niin niiden vuoksi kyllä hevonen menee vaikka päin seinää. Hevonen pitää varsasta pitäin taivuttaa tottelemaan ihmisen tahtoa, ja sen saapi aikaan pelkällä hyvyydellä ja silloin sen voipi ohjata vaikka tappuralangalla; ruoska se on, joka tekee äksyjä hevosia», selitti ukko.

Samassa lähti hän ajaa kaaristamaan niin paljon kuin hevonen eteensä pääsi, ja pääsikin se, sillä hevosella oli mainiot kulun lahjat. Hän ajoi nelistä, ravia, juoksua, käänteli sitä oikeaan ja vasempaan, käski ja pysäytti sitä aivan oman tahtonsa mukaan niinkuin pientä karitsaa, ja kaikkea tuota teki hän enemmän suullisella kehotuksella kuin noilla hametten paltoista tehdyillä ohjaksilla. Minua oikein ihmetytti tuo ajaminen ja tuntuipa siltä, kuin hän olisi voinut kilpailla ajamisen taidossa vanhojen kreikkalaisten kanssa Olympian kilpaleikeissä.

»Noin minä hevosiani ajan», sanoi hän ajamasta lakattuaan, ikäänkuin vähän kerskaten.

»Onko teillä muitakin hevosia?» kysyin kummastuksissani.

»Eihän tämä toki ole ainoa», vastasi ukko umpimielisesti.

Juuri nyt rupesi edestäpäin näkymään eräs puhtokunta.

»Onko teillä kuinka kiire?» kysyi hän tovin vaiti oltuansa.

»No eipä mitään hengen kiirettä; minkätähden sitä kysytte?»

»Niin, ajattelin vaan, että jos ei teillä kovin kiirettä olisi, käytäisiin meillä vähän hevosta puhalluttamassa», arveli ukko vähän arasti.

»Käydään vaan, ei minulla mitään erinomaista hoppua ole. Onko talonne liki tietä?» sanoin minä.

»Tuossa juuri.»

Puhtokunta olikin aivan likellä tietä. Siinä oli useita taloja yhdessä rypäässä ja rypään keskeltä näkyi iso, maalattu, iso-akkunainen pytinki. Toiset asuinhuoneet olivat mataloita ja maalaamattomia, jonka vuoksi tuo korkea ja iso pytinki näkyä kollotti toisien yli kuin joku linna autioksi palaneella saarella. Puhtokuntaa lähetessämme minua oikein pelotti, että kun ei vaan tuo uljaan näköinen pytinki liene kyytimieheni koti.

Nyt juuri tultiin puhtokunnan kohdalle, ja ukko käänsi sinne. Tie kulki aivan tuon komean talon pihan lävitse ja oikein henkeäni helpoitti, kun ma huomasin, että ukko ajaa sen sivu toisiin takimmaisiin taloihin, pysäyttäen hevosensa erään siellä olevan talon pihalle. Hän pani heiniä hevoselleen ja kehotti minua menemään huoneeseen.

Talo oli hyvästi, mutta kohtuullisesti rakennettu. Hyvä järjestys vallitsi kaikkialla ja karkeissa sarkanutuissa oleva väki oli syömässä puolista pitkän, petäjäisen pöydän ympärillä. Isäntä esitteli heti minut vähän oudoksuvalle väellensä ja emännälle. Tämä tervehti kohteliaasti minua ja kysyi, olenko minä syönyt tänään puolista, ja minä vastasin kieltämällä. Hän katosi heti, mutta kauvan ei viipynyt, ennenkun hän tuli käskemään minua syömään. Hän oli laittanut ruoan eri kamariin, johon hän minut ohjasi.

»Istukaa, vieras, syömään. Meillä ei ole muuta tarjoamista, sillä meillä ei ole koskaan vielä nähty viinaa eikä kahvia», sanoi emäntä.

»Mitäpä sitä noilla tekeekään?» sanoin, ja aloin syödä tuota puhdasta, maukasta ja voimakasta ruokaa nälkäiseen vatsaani.

Syömästä päästyäni kiittelin isännän ja emännän ja kysyin, mitä ruoka maksaa, mutta sen ei sanottu maksavan mitään; oikein minua hävetti tuo kohteliaisuus.

»Joutaisitteko, niin käytäisiin aitassa?» sanoi isäntä.

»Kyllä.»

Isännällä oli useita avaimia kädessä ja niin lähdettiin.

»Käydään mennessämme tallissa», sanoi hän pihalle tultuamme.

Talliin mentyämme käsitti minut aika hämmästys. Viisi lihavaa ja kiiltäväkarvaista hevosta seisoi tallissa ja vielä päälliseksi kaksi varsaa. Ajoneuvot olivat tallin seinällä nauloissa hyvässä järjestyksessä, ja vaikka olivatkin paikatut, jopa paikottain vitsallakin sidellyt, olivat ne kumminkin eheät ja ajokunnossa.

»Paljonhan teillä on hevosia!» huudahdin minä.

»Parahiksi.»

Sitten mentiin aittaan. Siellä oli viljaa niin paljon, ettei yksikään sitä olisi ukkoon katsoen uskonut. Mutta ei siinä kyllä: hän vei minut toiseen ja kolmanteen aittaan ja kaikissa niissä oli sama viljan rikkaus, ja sitä ihmetellessäni sanoi hän aitoissaan olevan kymmenen vuoden vanhoja jyviä.

»Te ette siis myö ensinkään viljaa?» sanoin hänelle.

»En hyvinä vuosina ollenkaan, sillä mistä sitä ottaisi ja muille antaisi, kun katovuosi kohtaa», sanoi hän.

Eräässä aitassa ei ollut kattoa paljon laisinkaan ja sentähden oli viljat peitetty niinimatoilla, tuohilla ja minkä milläkin oli voitu.

»Kumma kun ette ole kattaneet tuota aittaa!» sanoin kummastuksissani.

»Syksyllä myöhään hajoitti sen myrsky, ja sitten ovat olleet niin kylmät ilmat, ett'ei ole voitu sitä kattaa; tuohet menevät pakkasessa rikki», arveli ukko.

»Päreillä.»

»Menee paljon nauloja, tulee kalliiksi.»

»Laudoilla.»

»Menee nauloja siihenkin. Meillä on tuohia varalla, jospa paljonkin tarvittaisiin, ja mikä pakko silloin on tavaraansa tuhlata, kun vähemmälläkin pääsee», selitti ukko.

Nyt vei hän minut erääseen aittaan ja siellä minä vasta kummista kummimman näin. Eräs seinä oli, näette, ahdettu täyteen monenkaltaisia uuden uutukaisia —- ajokaluja. Siinä oli suitsia, päitsiä, ränkiä, ruomia, siloja, mäkivöitä, luokkia, ja taivas ties mitä kaikkea.

»No herranen aika! Onhan teillä parempiakin hevosten valjaita», huudahdin minä hämmästyksissäni.

»Kuinkas muutoin. Mistäs silloin uudet otettaisiin, kun entiset kokonaan hajoaa?» sanoi ukko vähän mielihyvällä.

»Mutta eivätkö nuot vitsakorjaukset ole kovin löyhät, sillä vitsahan pian murtuu?» sanoin hieman vastustellen, sillä mielessäni kuvasteli, että liian kitsas ukko oli tavaralleen sittenkin.

»Eivät ne ole löyhät, eikä vitsa murru, sillä minä keitän ne lipeässä sitä varten», sanoi hän, siepaten samassa povestansa vitsakerän, jonka hän ojensi minun tunnusteltavakseni, kuinka sitkeitä ne muka olivat.

»Miksikä tuon toisen talon iso pytinki on noin huonossa voimassa?» kysyin minä aitasta poismennessämme, sillä olin ohikulkiessamme huomannut sen portaat lahonneiksi ja ikkunat rikkinäisiksi.

»Helposti saatu helposti menee. He ovat olleet perinnön kautta rikkaita, mutta he eivät osanneet pitää. Kyllä he ovat saaneet hyvänsä, mutta lyhyt se oli. Heilläkin on ollut vaatesuitsivarret kuten minulla nyt, vaan peräti toista laatua, sillä ne olivat kaupungista ostetuita, kalliita käpynauhoja, varustettuina huikaisevilla kukkatupsuilla. Heillä on ollut monin kerroin paremmat ajokalut kuin minulla koskaan, mutta niitä viljeltiin vaan siihen asti, kun ne ensikerran menivät rikki, silloin ne viskattiin pois ja uusia ostettiin. Tehdasten vaate verhosi heidän ruumiitaan, ja tehdasten ja ulkomaan juomat virkistivät heitä. Hyvästi hoidettu ruumis tarvitsee hyvän aseman ja sen periaatteen hedelmänä seisoo tuo pytinki tuossa, mutta kolkkona ja autiona, muistuttamassa ollutta onnea, mennyttä suuruutta, sillä kaikki sen entiset omistajat ovat mieron tiellä», puheli hän puolisurullisesti.

Kun hän oli vienyt avaimet pois, lähdimme jatkamaan matkaamme. Kun istuimme kärryihin, havaitsin minä, että ukon takin lakkareista pisti esiin useita pareja teeren siipiä.

»Mitä te noilla teette?» kysyin häneltä, siipiin viitaten.

»Ne ovat kaupankalua.»

»Kaupankalua?»

»Niin. Meillä pyydetään lintuja ja siipiä karttuu paljon yli oman tarpeen. Kaikkialla pidän niitä jonkun parin mukanani ja tarvitseville myöskentelen niitä. Paljon niillä ei tosin saa, mutta aina vähän kuitenkin, joka muutoin menisi aivan hukkaan.»

Kauvan emme viipyneet enään lopputaipaleella, sillä hän ajoi aika vauhtia. Pitemmittä mutkitta erkaannuimme me kestikievarissa, melkeinpä umpimielisinä, mutta vaikka niin oli, en minä vaan saanut ukkoa niin pian pois mielestäni. Hänen säästäväisyytensä näyttää kenties vähän liialliseltakin, mutta olihan hänellä silmien edessä surkea esimerkki, mihin tuhlaavainen ja pöyhkeilevä elämä viepi.

Kun aivan pian pääsin matkani perille ja kun ei mitään erinomaisia sittemmin tapahtunut, niin en kerrokaan enää mitään kyydillä-ajamisestani.

Viideskolmatta luku.

KELLOMESTARI.

Oli paras niitynaika ja ihmiset puuhailivat palavissa päin heinänteossa. Eräänä kauniina poutapäivänä sattui niin, että olin pakotettu käymään kaupungissa. Kun kaukaisiin aikoihin en ollut tavannut Laarilaa enkä hänen perhettänsä, aioin käydä heitäkin samalla kertaa katsomassa, koska oluttehdas, jossa hän asui, ei ollut kaukana kaupungista. Sinne tultuani huomasin ilokseni, että Laarilan jalka oli parannut aivan terveeksi. Hän oli hihasillaan, puhkaillen ja puhallellen palavasta, jonka kuuma kesäilma oli hänelle tuottanut. Tuo kovan onnen kohdannut ja arvoa tuottava viheriäpantainen virkalakkikin oli siistitty, tärkätty, oijottu ja täytetty, niin että se oli yhtä pönäkän ja arvokkaan näköinen kuin ennenkin. Pitkällisen kursailemisen ja moninkertaisten tervehtimisten perästä tulin minä vihdoinkin entiseen, tuttavaan asemaan talonväen kanssa.

Se mikä tällä kerralla enimmän veti huomiotani puoleensa, oli akkunan kohdalla tuolilla istuva mies, joka puuhaili talon lyövän seinäkellon kimpussa. Pienellä pöydällä hänen edessään oli joku vanha sikarilaatikko, jossa oli joitakin vanhoja, kuluneita ja ruostuneita, viila-ruopioita, muutamia kantapoikkeimia ja tutkaimista litistettyjä rautanauloja ja joku rautalangan palanen. Laatikon vieressä pöydällä oli vielä neljä sukkapuikon pituista rautalangan pätkää, joiden jokaisen päässä oli reikä. Kun vielä lisään, että pöydällä oli palanen hitua ja avonainen rasia, jonka sisällä näytti olevan rukiista puuroa, niin ovat mestarin esineet melkein tarkkaan kerrotut.

Heti ensisilmäyksellä tuntui tuo outo mies vastenmieliseltä. Ensinnäkin oli outoa se seikka, kun parhaallaan oleva mies jouti noin arvottomaan työhön kuin kellon parantamiseen ja ilman sitä osoittivat hänen kapineensa kaikkea muuta, mutta ei kelloseppää. Pistipä silloin mieleeni, että kenties hän on joku mieroa kiertävä narri, joka kulkee peijaten ihmisiä, nyt kun väki on niityllä-olon tähden taloista vähänä. Minä päätin mielessäni ottaa selvän, mitä hän on miehiänsä, kuta urohiansa.

»Mistä vieras on kotoisin?» kysyin häneltä, samassa istuen hänen viereensä tuolille.

»Minulla on koti joka talossa, eikä kuitenkaan oikeastaan missään», sanoi hän ja loi samassa epäileväisen katseen minuun.

»Kuinka se niin on?»

»Niinpä se on.»

»Minusta on se onnettomin ihminen, jolla ei ole kotia.»

»Sanoinhan, että kotini on joka talossa.»

»Kuinka se joka talossa saattaa olla, sitä en ymmärrä.»

»Ja asia on kumminkin ihan selvä: minua tarvitaan joka talossa, ymmärrättekö nyt?» sanoi hän ylpeästi ja ylönkatseellisesti.

»Oletteko sitten joku mestarimies?»

»Luulisipa sen värkeistä kysymättäkin näkevän», sanoi mies ylvästellen.

»Sen kyllä näen», vastasin, »että olette talon kellon kimpussa, mutta eipä kaikki kellot tarvitse korjaamista ja kaikissa taloissa ei ole kelloa olemassakaan, siis kellojen tähden ei teitä tarvita joka talossa, niinkuin väitätte.»

»Muut tekevät mitä osaavat, mutta minä mitä tahdon.»

»Mitä te muuta teette?»

»Pitääkö minun jokaiselle tekoni selittää?»

»Kuinkas muutoin? Älkäähän nyt toki ylpistykö.»

»Jos niin tarkoin tahdotte tietää, niin minä parannan kelloja ja teen uudestakin kun tarvitaan. Minä olen 'puuppinnari', muurari, suutari, nikkari, seppä, kaidetten tekijä, harja- ja kampamestari — ja, ja — maalari, enpä ollut sitä muistaakaan; sanalla sanoen: minä teen mitä milloinkin tarvitaan», luetteli mies ja saatuansa luettelonsa valmiiksi, katsoi kysyvästi ja nuhtelevaisesti minua silmiin.

Hän oli ottanut heilarin pois ja piteli taulusta irroitettua, purkamatonta sisustaa kädessänsä, jota hän käänteli, tirkisteli ja tarkasteli joka puolelta. Yht'äkkiä rupesi hän peukalonsa kynnellä painamaan rullarattaasta ja seuraus oli se, että hakkuri rupesi mennä räplättämään.

»Tuon se nyt teki, kun ei muuta tiennyt», sanoi mestari ja katsoi jokaista silmiin. Sillä tepposella tahtoi hän kaikille näyttää, mimmoinen mestari hän todellakin oli, joka löysi kellosta semmoiset taikapaikat, joiden kautta täytyi kaikki kellon juonet tulla ilmi ja ehdottomasti totella häntä. Laarilakin tuli likelle, katsomaan tuota ihmeellistä, tottelevaista kelloa, mutta ennenkuin hän tohti sitä oikein tarkoin katsoa, pani hän molemmat kätensä selkänsä taa, ikäänkuin peläten, että saattaisi tulla jollain tavalla kiusaksi tuolle ihmeelliselle, mutta rantulle ajanjakajalle ja viisaalle kellomestarille. Mestari havaittuaan Laarilan hartaan halun ojensi hyväntahtoisesti kellon likemmäksi, painaen vielä lujemmasti rullaratasta, jonka vuoksi se rupesi yhä kiivaammasti räplättämään. Melkein pyhästä pelosta vapisten koetti Laarila köyristyä, katsoaksensa oikein likeltä tuota hengettömän koneen liikettä, jonka mestari oli sille antanut. »Kah! — Voi herranen aika, mitenkä se panee», sanoi Laarila kummastuksissaan, ja vetäytyi sitten pois niin hitaasti ja varovasti kuin hänen olisi, valkea kädessä, ollut poistuminen jostain kruutimiinauksesta.

Mestari hajoitti nyt kellon yksiksi kipeneiksi ja nytkös hänelle puuhaa siitä tuli. Hän viilaeli ja jyrösteli milloin mitäkin kappaletta, puhalteli ja hankaili välisti niitä liitupalasella, ikäänkuin poistaaksensa niistä kaiken vastahakoisuuden, katseli tavasta niiden lävitse päivää vasten, takoa kilkutteli ja kalkutteli yhtä ja toista kappaletta; väliin taas kieritteli ja kairitteli jollain purantapaisella napojen reikiä.

»Oliko tuo kellonne käymätönnä?» kysyin Laarilalta.

»Ei, ei se ollut — tuota, mutta lyönti siinä oli sekauksissa», sanoi hän.

»Mitä näillä tehdään?» sanoin minä tuolle ankaralle kellosepälle, ja otin samassa nuot toisesta päästä reijitetyt rautalangan palaset käteeni.

»Niitä tarvitaan kirjojen sitomisessa», sanoi mestari päätäänkään kääntämättä.

»Missäs tuota puuroa tarvitaan?»

»Onkos se puuroa?» kysyi mestari tuimasti.

»Mitäs sitten?»

»Se on mökkermeijaa.»

»Mistä sitä saadaan?»

»Ulkomaalta.»

»Mihin sitä käytetään?»

»Sitäkin tarvitaan kirjojen sitomisessa», selitti hän nähtävästi vähän lauhtuneempana.

»Eipäs konstiakaan! Eipä mestarit sitten mitään maksaisikaan, kun heidän aineitansa joka paikasta saisi ja jos jokainen heidän oppinsa tietäisi», sanoi Laarila, joka aralla ihmettelemisellä oli ulompaa katsellut mestarinsa ihmeellistä taitoa kellon parantamisessa, ja samassa kuunnellut meidän keskusteluamme.

»Te olette ymmärtäväinen mies ja te ymmärrätte asioita, mutta tuo vieras on epäilijä», sanoi mestari, osoittaen minua sormellansa.

»Kyllä Laarila on niin oppinut mies, ettei hänellä ole vertaa, ja hänellä on erinomainen kyky tuntea asioita; paha vaan, että hänen oppiansa ja kykyänsä niin vähän tunnetaan», säesti Laarilan vaimo.

»Tuota — — —», sanoi Laarila ja erinomainen tyytyväisyyden hymy levisi hänen kasvoillensa.

»Mistä te voitte päättää, että minä epäilen teistä?» kysyin mestarilta.

»Ymmärsinhän minä mitä sillä tarkoititte, kun kyselitte, oliko kello käymätönnä, ettekä ymmärrä, että lyönnin epävakaisuuteen on paljon syvemmät ja suuremmat syyt kuin ikään käymiseen onkaan», sanoi mestari vieläkin vähän loukkaantuneena.

Emäntä antoi nyt minulle merkin, että tulisin perillä olevaan pieneen kamariin. Minä tottelin kutsua ja menin sinne, Laarila tuli myös. Siellä toi emäntä meille kahvia.

»Suvaitsetteko ottaa?» sanoi hän. »Me emme pidä vielä nytkään väkevästä kahvista, se on niin vaarallista terveydelle.»

»Kyllä se niin on, rakas Mari — tuota», myönsi Laarila.

Minunkin täytyi myöntää, että tämän väkevämpi kahvi on pilalla, vaikka oli työ ja tuska, jos ma sain ylönantamatta nieleskellyksi sen haalean ja kaikenlaiselta tulevan veden, jota minulle kahvin asemasta tarjottiin; monenkertaisilla kiittelemisillä ja estelemisillä sain toki aikaan, ettei tarvinnut ruvetakseni toisen kupin kanssa taistelemaan.

»Se on ihmeteltävä kumma, minkälainen kyky tuolla Laarilalla on, sillä hän ymmärtää ja käsittää kaikki», puhkesi taasenkin emäntä ihmettelemään.

»Se on, tuota, rakas Mari, luontainen neronlahja, jonka Luoja lahjoittaa vaan harvoille ihmisille, ja kun semmoinen nero saapi sitten opin siunatuita hedelmiä nauttia, tulee hänelle välttämättä erinomaisempi kyky kuin tavallisille ihmisille», selitti Laarila.

Minä olin jo niin usein kuullut tuota heidän nuottiaan, että se totta puhuen oikein harmitti. Minulla oli vaan nyt huolena heidän aineellisuutensa, sillä hyvin hyvällä syyllä oivalsin, ettei heillä suinkaan liiaksi ollut varoja, ei ainakaan tuhlaamiseen asti. Minä olin todellakin oikea Tuomas tuon korskean mestarin suhteen ja pelkäsin pahinta Laarilan puolesta sekä kellosta että mestarista, käänsin siis puhetta siihen suuntaan.

»Minusta näyttää tuo teidän mestarinne oikein aika lurjukselta, varokaa itseänne häneltä, ja ottakaa kellonne pois hänen käsistänsä, ennenkuin hän sen kokonaan pilaa», sanoin heille.

»Vielä vai. Kyllä hän ymmärtää kellon tavat, koska hän osaa sitä niin kummallisesti naksututtaa, ja ettekö huomannut, kuinka vinhasti ja pelkäämättömästi hän teki parantamistyötä. Antaapas miehen vaan koettaa. Meillä on myös raamattu, joka on vähän siteistään laukeillut, sen hän sanoi myös parantavansa vähällä vaivalla. Muutoin annoin minä hänelle rahaa etukäteen kolme markkaa (nyt oli jo markkalasku) ainetten ostamista varten. Tekisinpä typerän työn — tuota — jos ma ottaisin kellon häneltä pois, sillä eipä hänellä taitaisi olla varoja takaisin maksaa rahaani, jonka kylläkin ahtaalta lainaksi sain», selitti Laarila luottavasti ja asiantuntijan tavalla.

»Tehkää kuin tahdotte, mutta kumminkin luulen minä olevan syytä pelkoon», sanoin heille, lähdin toiseen huoneeseen ja istuin siellä taasen mestarin viereen.

»Sanoittehan olevanne maalarikin», aloitin taaskin puhetta.

»Sanoinhan niinkin.»

»Mitä te enimmästi maalaatte?»

»Vaikka mitä.»

»Huoneitakin?»

»Huoneitakin, ulkoa ja sisältä.»

»Oletteko näillä tienoilla maalannut huonetta sisältä?»

»Olen.»

»Missä?»

»Sallisella.»

»Ja minkä siellä?»

»Erään kamarin ja oikein kauniiksi, kaupungissakaan ei löydy niin kaunista huonetta.»

»Minkälaiseksi te sen sitten maalasitte, sillä onhan kaupungissa toki kauniitakin huoneita?»

»On kyllä, vaan ei niin kaunista.»

»Minkä väriseksi te sen maalasitte?»

»Pohjan maalasin minä röteliini-punaiseksi, johon sitten tein paljon kauneita kuvia.»

»Minkälaisia kuvia?»

»Minä maalasin siihen seetrupuita ja kaikenlaisia kauneita kuvia, mutta seetrupuita kaikista enimmän.»

»Mistä te tiedätte minkälainen setripuu on?»

»Kyllä minä tiedän, seisoohan se raamatussa.»

»Niin nimi, mutta eihän siinä itse puuta seiso, eipä edes kuvaakaan», intin minä.

»Olisiko teillä maalauttamisia?» kysyi mies vähän tuimasti ja katsoa vilautti minua epäilevän näköisesti.

»Ei, ei meillä ole.»

»Nyt minä huomaan, että te olette liika viisas ja pakkautte asioihin, joita ette ymmärrä ensinkään. Tekisitte viisaammasti, kun olisitte hiljaa, ja aina paremmasti, kun menisitte matkoihinne», sanoi mestari närkästyksissään, sillä hän nyt täydellisesti huomasi minun itseänsä puhuttelevan paremmin tunteakseni, enkä ensinkään tarjotakseni hänelle työtä. — Kun asiat kerran kääntyivät siihen suuntaan, jättelin sekä talonväen että mestarin hyvästi ja lähdin pois.

Asiani oli sitä laatua, että viivyin pari päivää kaupungissa, ja kun kotiin palasin, en malttanut olla käymättä katsomassa ystäviäni. Huoneesen tultuani kummastutti minua se seikka, kun ei mestaria näkynytkään, vaikka kello oli vielä yksinä kipeneinä pöydällä.

»Missäs teidän mestarinne nyt on?» kysyin Laarilalta.

»Hän meni — tuota.»

»Kuinka, poisko?» kysyin kummastuksissani, sillä luulin hänen olevan vaan käymässä jossain ulkona.

»Juuri hän meni pois — se heittiö, tuota.»

»Ja mihinkä?»

»Sitä en tiedä — tuota.»

»Hän on siis mennyt pois, ja kello on tuossa vielä ihan levällänsä!» sanoin minä ihmetellen.

»Sen hän teki.»

»No mikä siitä tuli?»

»Tuossapa se nyt on. Koetin tarjota sitä jo eräälle kaupungin kellosepälle korjattavaksi, mutta hän sanoi, ett'ei siitä tule enään mitään — se heittiö, tuota», selitti Laarila mieliharmissaan.

Tarkastelimme tuon kello vainajan erityisosia. Useita hampaita oli taottu poikki ja napojen reijät olivat puratut niin isoiksi, että olisin luullut niihin mahtuvan jonkunmoisen käsikärryjen akselin.

»Mikäs raamatusta tuli?» kysyin Laarilalta.

»Tässäpä sekin on», sanoi hän, vetäin eräältä laudalta raamattunsa esille. Se oli kumman näköinen otus. Mestari oli sen tuolla mainiolla mökkermeijallaan joka paikasta taikinoinut niin vahvasti, että se kuivuttuaan oli mennyt siirilleen kuin simppu. Jos sitä koetti saada auemmaksi tahi kiinnemmäksi, ritisi ja ratisi se kuin pärekori, ja kaikki entisetkin niteet menivät poikki.

»Kuinka hän raamattunne ääreen ryhtyi», kysyin vielä, »kun kello oli vielä hajallaan hänen käsissään?»

»Hän sanoi kellon korjaamisen olevan niin vaikeaa tehtävää, että sitoo raamatun levähtäissään.»

»Lähtikö mestari teidän nähtenne pois?»

»Eikö mitä, hän karkasi.»

»Karkasi! Milloin?»

»Viime yönä.»

»Saitteko rahaannekaan häneltä takaisin?»

»Vielä vainen; hän sai vielä lisää!»

»Lisää!?»

»Juuri niin — tuota.»

»Ja paljonko?»

»Toiset kolme markkaa.»

»Ja menetitte kellonne.»

»Niin, ja raamattuni.»

»Varoitinhan minä teitä, sillä ensikatsannolla näytti hän mielestäni aika lurjukselta.»

»Kyllä kai, mutta minä en uskonut teitä — tuota.»

»Vaikka Laarilalla on niin erinomainen kyky ja vaikka hän on niin oppinut mies, erehtyi hän tuossa asiassa sangen suuresti, mutta erehdykset kuka ymmärtää, ja tuleehan vahinko viisaallekin», sanoi Laarilan vaimo tunnustavaisesti ja anteeksi-antavaisesti.

»Niin, rakas Mari, tuota.»

»Mutta, rakas Laarila! Mistä ja mitenkä voimme saada semmoisenkaan kellon, joka kävisi, vaikk'ei juuri niin säännöllisesti löisikään? — tuleehan elämä kellotta niin ikäväksi», sanoi emäntä ja katsoi miestään kysyvästi ja puoleksi syyttävästi silmiin.

»Rakas Mari! Älä nyt niitä kysele, sillä minulla on nyt tuskan, pelon ja epäilyksen aika», sanoi Laarila haikeasti.

»En tahdo lisätä kiviä kuorman päälle, pahasti tein, anna se minulle anteeksi, rakas Laarila», sanoi vaimo.

Minä katsoin nyt parhaaksi lähteä pois. —

Olin jonkun ajan perästä tilaisuudessa näkemään tuota Sallisen kammaria, jonka karannut mestari kehui niin ihmeen ihanaksi maalanneensa. Hän oli seoittanut punamultaa ja liitua veteen, jolla seoksella hän oli töhrännyt kammarin yltä-yleensä, — Kuivuttuansa oli tuo töhräys niin löyhässä, että se vähimmälläkin koskemisella tarttui joka ikiseen esineeseen. — Sitten oli hän seoittanut nokea punamullan sekaan, jolla hän oli tehnyt katon ja seinät täyteen niin inhottavia koukeroita, vinkuroita ja vankuroita, että oikein hävetti. — Jos tuon mielestänsä niin mainion mestarin olisi välttämättömästi täytynyt maalarina olla, niin olisi hän saattanut olla jonakin apuna helvetissä niiden hiilihankojen kuvaamisessa, joilla pahat henget kuuluvat kadotettujen sieluja kohentelevan.

Kuudeskolmatta luku.

ME MUUTAMME TAKAISIN.

Viisitoista vuotta! Oi kuinka paljon voipi sekin aika muuttaa ihmisiä sekä ulkonaisesti että sisällisesti, eikä kuitenkaan aika itse muutu vähintäkään. Se rientää vaan eteenpäin, jakaen iloja, suruja ja taisteloita ihmislapsille. Oikeastaan ei aika muuta ihmisiä, eivätkä ihmiset aikaa ja kumminkin ne tavallansa muuttavat toinen toistaan. Kun ihminen ottaa ajasta vaarin ja täyttää tunnollisesti kutsumuksensa, silloin vaikuttaa hän historian tehtävään ja historiahan on ajanjuoksun tarkasteloa. Siten, ainoastaan siten, voivat aika ja ihminen muuttaa toisiansa, mutta muussa tapauksessa rientävät ne toisensa ohitse, vaikuttamatta toisiinsa mitään, ja aika katsoo yhtä kylmäkiskoisesti ihmisen kuolemaa, kuin ihminenkin oli katsellut ohitsensa rientävää aikaa.

Niin, viisitoista vuotta olimme me olleet poissa kotipitäjäästämme, johon meillä oli nyt onni palata takaisin. Tuo oli meille sangen mieluisa tehtävä. Me emme olleet sitten muuttomme kertaakaan käyneet siellä, emmekä paljon muitakaan tietoja saaneet sikäläisistä elämän riennoista. Kummallisia tunteita ja mielikuvituksia liehui ajatuksissamme, kun lähenimme noita rakkaita seutuja, jossa elämämme aamu alkoi, ja mitä lähemmäksi tulimme, sitä kiihkeämmiksi ne kävivät.

Pitäjäämme läpi juoksee valtava joki, jonka ylitse jo aikoja sitten oli rakennettu silta matkalaisten helpotukseksi. Tuo silta tarvitsi olla tukevilla perustuksilla, jos sen oli mieli siinä seisoa. Vaikka sen rakentamisessa oli aina parasta koetettu, hajoitti tulva tavasta sen kuitenkin, niin ankara oli virran voima. Poissaolomme viimeisinä vuosina oli silta rakennettu uudestaan, uusimman rakennustaiteen perustuksella.

Aivan sillan korvassa on jo vanhuudesta asti ollut talo ja siinä sopi meidän tarkastaa ensikerran syntymäseutujamme. Ajan hammas oli meidän ulkonaista ihmistämme tuolla ajalla niin paljon muuttanut, ettei meitä ollut helppo äkikseltä tuntea, semminkin, kun minä olin antanut kasvaa itselleni pitkän parran, joka tuuheana peitti osan kasvoistani. Tuota tuntemattomuuttamme lisäsi vielä se seikka, ettei talossa ollut kotona ketään vanhempia ihmisiä ja uteleville nuorille emme antaneet oikeata selvää, sillä onhan niin hauska olla tuttujen seassa tuntemattomana.

Oli kaunis kesäpäivä ja minä lähdin eukkoni kanssa katselemaan tuota uutta siltaa. Sen rakentaminen oli tullut kalliiksi ja sentähden oli pitäjäs hakenut siihen siltarahan, joka taksan mukaan oli jokaisen ylikulkijan maksettava. Kaunis oli tuo silta maalattuine käsipuineen, ensimmäisen sillanarkun päälle rakennettuine ja maalattuine vahtitupineen ja virallisine salpoineen, joka jurosti sulki tien maksamattomalta matkustajalta. Kepeänä kuin aamusumu, mutta jäntevänä, riippui silta vallattoman uoman päällä, jota myöten Ahti oli vuosituhansia teitänsä pitänyt ja ryöppeää kulkuansa pitkittänyt.

Voi, taivahan herra, mitä tunteita tuo kohiseva koski ja nuot rakkaat rannat ja kaikki mitä olin nähnyt, toivat nyt sydämeeni! Kosken kuohuissa jyskivä tamppi ja hyrisevät myllyt lisäsivät vielä mieleni sopusointua, niin että sydämeni oli niin täynnä lämpöä ja intoa, jotta unhotin oman itseni; luulisinpa, että olisin tullut varmasti autuaaksi, jos ma sillä hetkellä olisin kuollut.

Siinä hetkisen haaveksittuamme, lähdimme huoneeseen. Siellä ei ollut nyt muuta talonväkeä kuin keskenkasvuinen poika, jota emme nuoruutensa vuoksi tunteneet. Kuinka hämmästyinkään, kun akkunasta ulos katsottuani huomasin Tipakkalan Maijan tulla reppasevan pitkin siltaa. Havaintoni ilmoitin heti eukolleni ja sitten me yhdessä katsoimme hänen liikkeitään. Lääkepullo riippui hankista hänen peukalossaan ja kun hän piti käsiänsä ristissä rintainsa päällä, palkkerehti pullo hänen pyöreän ja pullean vatsansa päällä. Hän käveli vahtituvan luo, avasi oven ja katsoi sisään. Siellä olevan pojan kanssa Maija puheli jonkun aikaa. Voi, kuinka sydämiämme tykytti, kun näimme hänen tulevan sitä huonetta kohden, jossa me olimme! Hän tulikin aivan pian sisään, mutta ei tuntenut meitä.

»Onko täällä minun säkkiäni?» kysyi Maija pojalta.

»En minä tiedä», sanoi tämä.

»Missäs isäsi on?»

»Myllyssä.»

»Onko sinulla, poika-rukka, kovin ikävä äitiäsi?» kysyi Maija taasen.

»Kovasti on ikävä», sanoi poika ja hänen mielensä näytti murtuvan.

»Älä, raukkani, kovin häntä murehdi, kyllä Jumala orvoistakin murheen pitää», lohdutteli Maija.

Tuolta poikaraukalta on siis kuollut äiti, ajattelin minäkin osanottavasti.

»Etkö sinä olisi hyvä ja käskisi isääsi tänne, minun olisi hänelle vähän asiaa?» pyysi Maija.

Poika totteli.

»Mistä nämät vieraat ovat?» kysyi Maija minulta pojan mentyä.

Minä en uskaltanut vastata mitään, myrähdin vaan vähän ja pyörähdin selin häneen, sillä minä pelkäsin, että hän äänestä minut tuntisi.

Ei kauvan viipynyt, ennenkuin poika tuli isänsä kanssa. Mutta voi ihmettä! Tuo isä ei ollutkaan kukaan muu kuin — Palkolan Hanno. Minä säikähdin niin tuota näköä, että veri nousi kasvoihini. Kahdenlainen syy sen vaikutti: niin äkkinäinen kahden vanhan ystävän tapaaminen ja Hannon vaimon kuolo.

»Hyvää päivää! Onkos Liisua hyvin ikävä?» sanoi Maija ja meni tervehtimään.

»Kylläpä se koskee», sanoi Hanno.

»Häntä ei ole murheella muisteleminen, hän täytti velvollisuutensa äitinä, puolisona ja ihmisenä, niinkuin kristityn ihmisen tuleekin», selitti Maija.

»Totta on, että hän oli hyvä puoliso ja äiti», sanoi Hanno.

»Onko täällä minun säkkiäni, jonka minä käskin erään pojan tänne jättää?» sanoi Maija ja katsoi Hannoa hartaasti silmiin.

»Sitä en minä tiedä, ei ainakaan minulle ole mitään semmoista tuotu. Mutta saadaanpa katsoa, onko täällä vierasta säkkiä», sanoi Hanno, kävellen samassa erästä nurkkaa kohden, jossa oli kasa tyhjiä säkkejä.

»Minun säkissäni on viisi sievästi pantua paikkaa ja sen vuoksi tunnen sen vaikka sadan seasta», sanoi Maija, hänkin kävellen säkkikasalle.

Siinä he sitten yksistä neuvoin hakivat tuota kateissa olevaa säkkiä. He tarkastelivat joka säkin erikseen, nurjalta ja oikealta puolen, pitivät niitä pitkin ja poikin akkunaa vasten, ja tirkkasivat niiden läpi niin hartaasti ja yksimielisesti, että milt'ei heidän nenänsä koskeneet yhteen. Kun tuo ankara tarkastelu oli käynyt ensikertaan läpi, alkoi toinen ja sen he tekivät semmoisella arvokkaisuudella ja hitaisuudella, että syrjästäkatsojasta näytti siltä, kun he olisivat toivoneet joka säkin olevan yksinä paikkoina, mutt'ei kuitenkaan yhtään semmoista säkkiä löytynyt, jossa olisi ollut »viisi sievästi pantua paikkaa». — Vaimoni, joka on hyvin kekseliäs ihminen, varsinkin semmoisissa asioissa, kuihkasi minulle salavihkaa: »Tipakkalan Maijalla ei ole vielä miestä.» Hän oli huivilla suojannut kasvonsa ja pyörinyt selin noihin vanhoihin tuttuihinsa ja silti ei häntäkään tunnettu.

»Ei täällä ole minun säkkiäni», sanoi Maija vihdoin huokaavaisesti, ikäänkuin pahoillaan siitä, kun tuo säkin hakeminen vihdoinkin oli päättynyt.

»Ei sitä vielä ole täällä, mutta käyhän tavasta katsomassa, kukaties se joskus tänne ilmestyisi!» toivotti Hanno.

Minä puolestani luulen vielä nytkin, ett'ei Maija ollut koskaan ajatellutkaan lähettää mitään säkkiä tänne talletettavaksi, vaan että hän oli keksinyt hiivoja asiakseen, saadaksensa sen varjolla puhutella Hannoa.

Hän lupasi hartaasti käydä tapaamassa tuota juoksussa olevaa säkkiänsä ja niin lähtivät hän sekä Hanno pois.

»Sinä olet Palkolan Hannon poika?» sanoin pojalle heidän mentyänsä.

»Niin olen.»

»Sinulta on kuollut äiti?»

»Niin on», sanoi poika ja teetteli itkua.

»Joko äitisi on kauvan ollut kuollunna?»

»Kohta vuoden; tunsitteko hänet?»

»Hyvinkin.»

»Isänikin?»

»Oikein hyvin.»

Sen kuultuaan luikahti poika ulos ja vähän ajan perästä palasi hän isänsä kanssa. Hanno loi minuun tutkivia silmäyksiä, mutta ei näyttänyt rohkenevan minua puhutella.

»Hanno!» sanoin minä ja kävelin häntä kohden ojennetuin käsin.

»Herra siunatkoon! Kuinka? Onko totta? Sakeusko vai miten?» kyseli hän hätäillen, pitäen tarjottua kättäni omassaan ja katsoen minua silmiin.

»Kyllä minä olen Sakeus niin varmasti kuin sinäkin olet Hanno», sanoin hänelle vastaukseksi.

»No, voi voi! Voi herra sentään! Kuka olisi uskonut?! Olethan oikein komea mies. Olet antanut parrankin kasvaa. En totta maarian olisi sinua tuntenut, vaikka vuoden olisit luonani asunut, jos et olisi ruvennut ääntelemään ja paremmin päin pyörähtänyt. — Pois nyt vaatteita vähemmäksi, ei tästä nyt niin lähdetäkään», puheli Hanno, pudistaen ehtimiseen kättäni; sitten meni hän vaimoani ja lapsiani tervehtimään.

Me olimmekin Hannon luona yötä, sillä olihan kummallakin paljon haastelemista niin pitkän ajan perästä. Hän kummaili kovin sitä, kun ei meitä sittenkään tuntenut, vaikka oli kyllä ollut tietona meidän tulomme. Hänen oma elämänsä juoksu oli ollut seuraava: kun pitäjäs oli rakentanut sillan ja hakenut siihen siltarahan, oli hänet otettu maksun kantajaksi. Hänen kaksi poikaansa oli jo siinä ijässä, että he vuoroonsa hoitivat sitä tointa. Välisti oli hän itsekin siellä semminkin pimeinä, syksyisinä öinä, jolloin useinkin tahdotaan tehdä väkivaltaa vähäväkisille pojille. Hän itse oli ison tullimyllyn myllärinä, jossa hän sai hyvät palkat. Sillä tavalla oli hän sovitellut elämänsä ja ammattinsa ja kun poikasillakin oli kykynsä mukaista työtä, jonka vuoksi ei mitään voimia mennyt hukkaan, oli heillä sen vuoksi hyvä toimeentulo. Vaimonsa kuolemaa suri hän kovin.

»Vieläkö Tipakkalan Maija on naimatonna?» kysyin minä häneltä muun puheen muassa.

»Vielä; hän ei ole löytänyt vielä muka mieluistansa miestä, vaikka kyllä hän on kokenut kaahkeellansa olla. Ne, joita hän olisi saanut, eivät ole hänelle kelvanneet ja jotka hänelle olisivat kelvanneet, niitä ei hän ole saanut», selitti Hanno nähtävästi vähän hämillään. »Kumma kun ei Maijakaan tuntenut kumpaakaan teistä! Hän puhuu usein suurella kaipauksella ja ikävällä teistä», lisäsi hän sitten, ikäänkuin salataksensa hämminkiään.

Seuraava päivä oli pyhä ja sentähden olimme Hannon luona vielä sivu puolenpäivän. Sitten me lähdimme menemään kirkolle, johon ei ollutkaan kovin pitkä matka. Tiellä sanoi vaimoni: »Mutta nyt varmaankin on Tipakkalan Maijalla tarjolla semmoinen mies, jonka hän ottaa ja jonka hän saapi.»

Ennen kirkolle tuloa on maantien haara, joista toinen menee itään päin, toinen pitäjään halki. Juuri tuohon tienhaaraan tultuamme, tulla viuhkasi herrastuomari pystönä ja käpeänä kuin kukko, keikarimaisesti heiluttaen merenruokoista, heloitettua sauvaansa. Voi herra, kuinka paljon vanhentunut, rypistynyt ja kellastunut hän oli sillä ajalla. Hänen ennestäänkin pehmeät ja kipeät silmänsä olivat nyt niin pihistyneet, tirhottuneet ja kutistuneet, ettei niillä olisi luullut näkevän sylen päähän, eikä niillä liene tarkasti nähnyt sitäkään matkaa. Vaan mikä ryhti ja jäntevyys oli kuitenkin hänen kaikissa liikkeissään! Ja sanomattoman rakkaalta tuntui semmoisenaan tuo vanha isäntäni tuossa.

»Hyvää päivää, herrastuomari!» huudahdin minä iloisesti tervehdykseksi.

»Jumala antakoon! Sakeusko, vai?» sanoi hän vastaukseksi ja katsoa tirkisti minuun päin.

»Niin olen. Olkaa hyvä ja nouskaa meidän kärryihimme, niin ajamme yhtenä kylään», pyytelin minä sääliväisyydestä vanhaa miestä kohtaan.

»Ei, kiitoksia! Minä matkustan tätä toista tietä», sanoi herrastuomari.

»Mihin teidän matkanne pitää?»

»Pietariin.»

»Pietariin?»

»Juuri sinne.»

»No mitä, herran tähden, te sinne menette?»

»Minä menen keisarin puheille.»

»Keisarin puheille! Mitä varten?»

»Minä koetan päästä kruunun palkalle. Olen palvellut kruunua lautamiehenä kolmekymmentä vuotta, ja sillä ajalla olen monta pahaa estänyt ja monta hyvää aikaan saanut.»

»Tottapa te sitten mielitte saada jotain virkaa.»

»Aivan niin, vaikkapa vaan maaviskaalin virkaa tahi jos ei sitä, niin ainakin elinkautista pensionia; minulla on paljon ansioita ja ne eivät saa hukkaan mennä», selitti ukko oikein innostuksissaan.

»Älkää lähtekö niin pitkälle, vaivaloiselle ja epätietoiselle matkalle. Te olette jo kohta kahdeksankymmenen vuoden mies ja silmänne ovat heikot, te ette voi sitä matkaa kestää. Muutoin tuntuu mielestäni teidän asianne kovin hämärältä, sillä luulenpa keisarilla olevan muutakin tekemistä, kuin lautamiesten virkavuosien lueskelemista. Paras on mielestäni, kun nousette tänne kärryihin ja palaatte takaisin», puhelin hänelle säälitellen.

»Ei niistä mitään. Minulla on lujat jalat ja huonommillakin silmillä näkee sen verran, että maantiellä pysyy. Minua ei estä mikään ja minä menen vaan Pietariin — hyvästi!» sanoi herrastuomari. Sitten viuhautti hän ison kaarroksen ilmaan merenruokosauvallaan, oikasi itsensä hyvin ryhdikkääksi, nakkasi päänsä kekkaan, ja alkoi kävellä viuhtoa eteenpäin.

Me emme saattaneet lähteä liikkeelle, vaan katsoimme hänen jälkeensä niin kauan kun vähänkin näimme ukkoa viuhtovine merenruokosauvoineen.

Me menimme kirkon lähellä olevaan kestikievariin. Siellä oli iso väenpaljous koossa. Joku joukosta tunsi heti meidät ja tieto levisi heti muille. Tuttavien tapaisesti tulivat useat heistä meitä tervehtimään, mutta sitä sydämmellistä vastaanottoa ei heillä ollut, jota olin toivonut; näyttipä siltä kuin joku yleinen murhe olisi kaikkia rasittanut. Mentyäni sisään näin, että huone oli melkein täynnä väkeä. Silmäiltyäni ympäri huonetta, huomasin Piukka-Jaakon istuvan penkillä. Hän istui erään nuoren miehen vieressä ja näytti hyvin alakuloiselta. Alakuloinen oli tuo minulle tuntematon nuorukainenkin ja kaikissa tuvassaolijoissa näytti vallitsevan joku aavistuksen tapainen kammo, ja kaiken tuon syytä en voinut käsittää.

Suoraa päätä kävelin minä Piukka-Jaakon luo ja tervehdin häntä hyvin iloisesti. Mutta hädin tuskin vastasi hän tervehdykseeni, ja sen tehtyään vaipui hän ihan paikalla entiseen surumieliseen tilaansa. Eipä paljoa puuttunut, etten minäkin yhtynyt samaan suru- ja umpimielisyyteen kuin muutkin, sillä käsittämättömältä ja oudolta tuntui tuo ihmisien käytös. Minä tunkeuduin Piukka-Jaakon viereen istumaan, ja koin pitää puhetta vireillä, mutta ei se onnistunut. Samassa liikahti nuorimies ja raikea, kirmeltelevä helähdys tunkeutui samassa korviini. Minä säikähdin tuota harvinaista ja outoa ääntä, sydäntäni vihloi ristiin rastiin ja minä hypähdin pois paikaltani; näyttipä Piukka-Jaakkokin säikähtävän.

»Miten, onko tuo nuorimies raudoissa?» kysyin minä lohtuneena.

»On», sanoi Piukka-Jaakko synkästi.

»Hyvä Jumala! Mitä on hän tehnyt? Eihän vuosikymmeniin ole täällä ollut ketään raudoissa», sanoin minä hätäillen.

»Hän on tehnyt murhan», sanoi Piukka-Jaakko kamalasti.

»Murhan!? Voi raukkaa, kuinka kamalan teon hän on tehnyt! Sallikaa minun kysyä, kenenkä lapsia hän on, joka niin pitkälle on joutunut? minä en tunne häntä», pyytelin minä.

»Kenenkä muiden lapsi hän olisi kuin minun», sanoi Piukka-Jaakko murtuneella mielellä.

»Sinun! Voi taivahan Jumala!»

»Niin on, veljeni. Minun poikani on hän. Mutta hän ei ole murhaa tehnyt, minä se olen, joka sen tein, vaikka hän oli välikappaleena siihen ja saapi nyt minun tähteni kärsiä. Sinä tiedät, veljeni, minkälainen minä itse olen ollut ja sen parempaa en ole lapsillenikaan opettanut. En ole heitä opettanut pelkäämään Jumalaa enkä häpeemään ihmisiä. Kiroileminen ja tappeluitteni kertomiset ovat olleet heillä alituisina kuunneltavina, ja kaiken tuon hedelmä on nyt sangen katkerana ja karvaana edessäni. Kyllä sen nyt tunnen täydessä mitassa, mutta nyt on myöhäinen», puhui sitten Piukka-Jaakko katuvaisesti.

Lopulla puhettansa valtasi hänet itku ja hän tuli ja otti minuun syliksi. Minunkin mieleni murtui ja siinä sitten itkimme yhdessä kuin pienet lapset. Vankiraukaltakin pääsi itku, ja hän tulla helyytti isänsä luo, otti häntä kiinni, mutta hän ei voinut muuta sanoa kuin: »Isä isä!»

Silmäsin ympärilleni, usean entinen surumielisyys oli puhjennut kyyneleihin.

Seitsemäskolmatta luku.

KOSTO.

Pian olimme me sijoittuneet uuteen kotiimme ja asemaamme. Kaikki entiset tuttumme kävivät meitä tervehtimässä ja toivottamassa tervetulleiksi. Vanhimmat heistä olivat tulleet vanhoiksi, kyrmyselkä-äijiksi ja koukkuleuka-ämmiksi. Mutta vaikka he olivat niin rypistyneet ja vanhentuneet, tuntuivat he kuitenkin sangen rakkailta, sillä olivathan he maanmiehen kovassa helteessä kouristuneet ja käyristyneet; tunnustaa täytyy, että hyvältä tuntui olla heidän ystävyydessään.

Tipakkalan Maija oli toki ensimmäinen vieraamme. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun keksikin samat ihmiset, jotka hän oli tavannut tuolla Hannon luona. Hänellä oli itku ja nauru sekaisin, eikä hän ollut tietää mitä sanoa.

»Kyllä minä teidät mokomat — vai kuljette te tuntemattomina ja salaatte itsenne tosi-ystävältänne, silloinkin kun hän tunkeutuu teitä puhuttelemaan. Ja tuo parta sitten — sehän se pahimman petoksen tekikin, mokoma katajapensas. — Kyllä tuo pitää keritä tahi muutoin hävittää, joka on noin julmakin, eikö totta, Liisa? Vai pitääkö se olla sillä, joka kirjoja tekee?» höpötti hän ja katsoi meitä kumpaakin vuoroonsa silmiin niin veitikkamaisesti kuin hänen mielenliikutuksensa suinkin salli.

Me puistelimme, pyöritimme ja rytyytimme häntä vuoroin, ja siinä hän pöläkässä oli. Lääkepullokin otti tehokkaasti osaa yleiseen riemuumme, sillä se hyppeli, paukahteli ja palkkarehti puolelta toiselle semmoista vauhtia, että sai varoa kynsiänsä.

»Etpä osaa minusta mitään kirjoittaa», sanoi hän sitten minulle, kun oli vähän tyyntynyt.

»Eipä tiedä», sanoin minä. —

Paljon oli utelemista ja kyselemistä sillä ajalla tapahtuneista asioista. Herrastuomari oli jo aikoja ollut viratonna. Hänen emäntänsä oli yhä pitkittänyt kerran aljettua, huonoa elämäänsä. Hän oli hävittänyt kaikki ja laittanut sekä ukon että itsensä lumelle suin. Siitä selveni minulle herrastuomarin kummallinen Pietarinmatka. Se oli viimeinen ponnistus, jolla hän tahtoi saada jotain vanhan päivän varaa, sillä raskaalta tuntui hänestäkin armoleipään turvaantuminen.

Tipakkalan Maija kävi usein Hannon luona, hakemassa tuota viisipaikkaista säkkiänsä, mutta semmoista ei vaan löytynyt. Ja Maija nurkui ehtimiseen tuota epattoa poikaa, joka ei vienytkään säkkiä Hannon talteen, niinkuin hän oli käskenyt. Seuraus kuitenkin tuosta alinomaisesta kokemisesta oli se, etteivät he muistaneet ensinkään katsoa, oliko säkkien joukossa semmoista, jossa olisi viisi sievästi pantua paikkaa, mutta sen sijaan katsoivat he hartaasti toisiinsa ja unhottivat koko säkki-jutun. Kovin pitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkuin Hanno ja Maija kuulutettiin avioliittoon. — Vaimoni oli ollut oikeassa. Meidätkin kutsuttiin häihin. Mitään erinomaista ei niistä olekaan kerrottavaa. Olkoon kuitenkin sivumennen sanottu, että Maija ei uskaltanut mennä niin tärkeään toimitukseen kuin vihille ilman tuota tehoisata lääkepulloa. Juhlallisena riippui se peukalohankista hänen pyöreän vatsansa päällä sattuvan tarpeen varalta. Se ei ollutkaan hulluin tuuma, sillä juuri kun pappi kysyi, tahtoiko hän ottaa Hanno Palkolan aviomiehekseen, tapasi hänet taas reväisin-pahuus, jonka vuoksi koko tuo tärkeä vastaus jäi niin kauaksi, kun hän pulman lannistamiseksi kerkesi pullostansa kulauttaa aika siemauksen. Senjälkeen menivät asiat tavallista rataansa, ja rahtusen ajan päästä oli Maija aviovaimo.

»Löytyikö sitä viisipaikkaista säkkiä ensinkään?» kysyi vaimoni Maijalta ja katsoi veitikkamaisesti häntä silmiin.

»Säkkiä? Ei, ei sitä löytynyt, mutta löysinpä täältä jotakin muuta — tuo poika-lurjus — mutta nyt huomaan. Vai olet sinä ollut sissinä säkin hakemisessa, senkin mokoma», sanoi Maija ja reutuutti vaimoani sinne tänne, samassa nauraen niin paljon kuin hän jaksoi.

Joitakin vuosia oli vielä jäljellä sitä aikaa, joina Hanno oli ottanut kantaaksensa siltarahat eikä hän ollut se mies, joka työnsä kesken heittää. Maijakin oli usein vahtituvassa vastaanottamassa määrätyitä pennejä matkustavaisilta. Kaikkia ihmisiä kohteli hän ystävyydellä, etteipä sitä ihmistä sivu mennyt, jolle ei hänellä olisi ollut jotakuta ystävällistä sanaa antaa. Sentähden kohtelivatkin ihmiset häntä kunnioituksella ja arvonantavaisuudella.

Lapsipuoliaan hoiteli hän kaikella hellyydellä ja rakkaudella, ollen heille kaikessa niinkuin todellinen äiti, ja lapset rakastivat häntä kaikella lapsen rakkaudella. Talouden toimet ohjasi hän totutulla ja tunnetulla tarkkuudella ja pian alkoi näkyä, että perheeseen taasen oli tullut valpas käsi, josta viime aikoina oli niin tuntuva puute ollut. Niin täytti Maija tuota monen mielestä myöhäistä kutsumustansa, johon hän oli niin kauvan pyrkinyt; mutta jos katsoi hänen sydämeensä ja hartaaseen haluunsa, ollaksensa perheellensä hyödyksi, niin täytyi myöntää, että sallimus oli hänet juuri tähän paikkaan ja aikaan säästänyt.

On eräs syksy. Rajuilma raivoaa. Taivas on paksussa pilvessä ja vettä tulee myrskyn riehuessa niinkuin saavista kaataen. Illan tultua pimenee ilma sysimustaksi, niin ettei näe, vaikka tikulla silmään pistäisi. Hanno on monta yötä peräkkäin valvonut myllynkäyttämisessä. Hän on väsynyt ja tarvitsee lepoa. Maija tietää sen ja hän esittelee, että Hanno menisi levolle, kyllä hän menee vahtitupaan yöksi, siltarahoja vastaanottamaan.

»Minä en saata sinua päästää sinne näin kovalla ilmalla, oikeinhan kammottaa täälläkin ollessa», esteli Hanno.

»Mikäpä minulla siellä on hätänä, eikähän liene kulkeviakaan tämmöisellä ilmalla. Sinä tarvitset lepoa ja minä kyllä tulen siellä toimeen», intteli Maija.

»En ainakaan yksin laske, minä lähden kumppaniksi, koska olet taasenkin niin peräänantamaton uhrauksessasi; jos minut uni voittaa, voithan herättää minut», sanoi Hanno ja niin he lähtivät yhdessä.

Yhä yltyi myrsky ja yhä raivosi rankka sade. Pimeys paisui myös niin mustaksi, että olisi sitä luullut Mooseksen aikuiseksi Egyptin pimeydeksi. Tuuli vonkui jokaisessa saumassa ja kulmassa epäsointuisia säveleitään, ja väliin vongahti ja törähti se niin kaamoittavan synkästi ja rumasti, että olisi luullut Manalan haltijain olevan myrskyn seassa liikkeellä, puhaltelemassa synkkiä epätoivon äänteitä. Silta rutisi ja ratisi kuin pärekori ja vahtitupa huiskui juuri kuin sorsa virrassa. Huolimatta kaikesta tuosta nukkui Hanno kuitenkin heti tupaan päästyänsä, sillä luonto vaati velkaansa. Maija valvoi, kuunteli ja odotti, mutta ketään ei tullut. Vihdoin rupesi häntäkin uuvuttamaan ja hän kallistui penkille pitkäksensä ja meni unenvienoon.

»Tie auki!» kuuli hän yht'äkkiä karjastavan.

»Kohta, heti, malttakaa vaan rahtunen», sanoi Maija, ja törmäsi samassa salpaa avaamaan.

»Tie auki, Pullo-Maija!» karjasi taasen järeä ääni myrskyn seasta, ennenkuin Maija ennätti mitään tehdä.

»Olkaa hyvä ja maksakaa ensin, sillä tuntuupa siltä, ettette ole rehellisiä ihmisiä», sanoi Maija ja irrotti salpaa.

»Avaa paikalla, taikka — — —» huusi mies ja töytäsi vasten salpaa, jonka Maija oli ennättänyt jo auvaista. Salpa lensi auki, ja Maija, joka sattui olemaan sen nokan kohdalla, paukahti tuota tuokemmaksi tielle seposten seljälleen, ja lääkepullonsa lensi pitkin siltaa kolin kolia. Samassa hyppäsi mies kärryihinsä ja alkoi myrskystä huolimatta ajaa eteenpäin minkä pääsi, pitämättä vähääkään lukua siltarahan maksamisesta.

Hanno oli herännyt vieraan viimeisestä karjahduksesta sekä salvan jyrähdyksestä, ja kömpinyt ulos niin pian kuin voi, mutta kun hän sinne pääsi, oli väkivaltainen vieras jo heittimissään. Maija ei voinut missään tapauksessa heittää lääkepulloansa, vaan heti töppösilleen päästyänsä rupesi hän sitä koperoimalla hakemaan.

»Mitä sinä haet?» kysyi Hanno hänet huomattuaan.

»Lääkepulloani.»

»Kuinka se sinne on joutunut?»

»Salvan kanssa lensin selälleni», sanoi Maija.

»Mitä, menikö hän maksamatta?»

Maija selitti hänelle asian.

»Se ei ollut kukaan muu kuin Kivisen Heikki. Hänestä on kuulunut yhtä ja toista huhua, eikä yhtään hyvää; viimeiseksi on hänen huhuttu tekevän väärää rahaa», päätteli Hanno.

»Olisipa hän saattanut olla joku muukin, mutta kuka hän lienee ollutkin, huono ihminen hän kumminkin oli», arveli Maija.

»Olenpa melkein varma luulostani, sillä olinpa tuntevinani hänet äänestäkin — mutta löysitkö pullosi? Olen pökerryksissäni unhottanut kysyä: saitko mitään vammaa tuon riiviön tähden?» puheli Hanno hajanaisesti.

»En toki. Pulloani en ole vielä löytänyt, mutta sitä hakiessani tapasin kouraani erään miehen lakin tuolta sillan käsipuun raosta, johon myrsky lienee sen jonkun päästä paiskannut», selitteli Maija.

»Se on varmaankin hänen. Luultavasti meni hän kestikievariin ja minä lähdenkin häntä tapaamaan», sanoi Hanno.

»Tämmöisellä ilmalla? Ja palkitseehan lakki siltarahan», esteli Maija.

»Eivät vaivat eivätkä voitot saa tulla kysymykseen, silloin kun joku konnuus on ilmisaatava. — Heitä sinä pullon hakeminen aamuun, sillä nyt sitä on mahdoton löytää, ja mene vahtitupaan», sanoi Hanno.

»Herra siunatkoon, Hanno, mitä sinä esittelet! Kuinka minä tulisin hetkeäkään aikaan pullottani; olisinpa sitä tarvinnut nytkin moneen kertaan, kun se vaan olisi ollut saatavissa», sanoi Maija melkein kiivaasti.

Hanno naurahti Maijan välttämättömyydelle, otti löytölakin käteensä ja lähti; mutta huolimatta kylmästä, ankarasta sateesta ja tuulesta, haki Maija pulloansa vielä vankan tunnin, ennenkuin sen löysi, ja löyttyä meni hän sen kanssa lämpymään vahtitupaan, johon päästyään hänet heti tapasi reväisinpuuskaus, joka oli rajuimpia mitä hän elämässään oli kärsinyt, ja tuota ankaraa ryntäystä sai vastalöytynyt lääkepullo vastustaa parilla tai kolmella aika siemauksella.

Kun Hanno tuli kestikievariin, oltiin siellä ylhäällä, sillä valkea näkyi akkunoista; se antoi Hannolle toivoa asiansa menestymisestä. Kun hän astui huoneeseen, oli siellä useita matkustavaisia ja Kivisen Heikki myös, hyvästi pöhnässä ja avopäin.

»Sinä jätit siltarahan maksamatta», sanoi Hanno rohkeasti astuen samassa hänen eteensä.

»Se on valkeaakin valkeampi valhe», sanoi Heikki ylpeästi.

»Mistäpäin nämät muut matkustajat kulkevat?» kysyi Hanno, kääntyen heihin päin.

»Etelästä», oli heidän kaikkien yhteinen vastauksensa.

»Sinä siis tulit pohjoisesta», sanoi Hanno Kivisen Heikille ja katsoi kiinteästi häntä silmiin.

»En ikänä — kyllä ikänä, mutta nyt en minä tullut sieltä», änkytti Heikki.

»Sieltä tulit ja teit vielä päälliseksi sen ilkityön, että kun tunsit salvan saaduksi auki, töytäsit sillä turvattoman naisen kumoon, katsomatta sitä kuoliko hän vai jäi eloon», kiilasi Hanno.

»Mitä sinä olet tänne tullut valehtelemaan tuommoisia kunniallisten ihmisten päähän.»

»Ja kun huomasit, ettei kumoonheitetystä, pökertyneestä vaimosta ollut mitään pelkoa, hyppäsit rattaille ja lähdit ajamaan minkä voit.»

»Onko tuo mies poissa järjeltä, kun hän tuommoisia puhuu? Vieraat eivät mahda uskoa tuommoista renttua, sillä päältä päinkin jo näkyy, ettei hän ole minkään-arvoinen», sanoi Heikki matkustavaisille, kokien siten heidän edessään kannattaa Hannon polkemaa arvoansa.

»Minäkö järjeltäni? Minä luulen, että puheeni on mielestäsi hyvinkin järkevää puhetta, mutta sitä sinun on vaikeata kuunnella, sillä näkyisitpä tahtovan kieritellä itsesi irti asiasta, mutta minun luullakseni et siitä pääse. Vai minä renttu! Tahtoisinpa tietää kumpi meistä on renttu. Tappionikin minä olen aina rehellisesti maksanut, mutta sinä et kummaksu, vaikka hengen ottaisit turvattomalta naiselta, kunhan vaan saisit kavalletuksi jonkun kymmenen penniä. Vaan nyt ei se sinulle menesty, luulen ma. Kyllähän sinä itsekin tiedät minun rehellisyyteni ja oman kavaluutesi, vaikket tahdo sitä tunnustaa. Enkö minä ole rehellisesti maksanut sinulle kaikkea mitä minulta olet väärillä velkakirjoilla ja kaupoilla anastanut? Ensinnähän olit sinä ystävä ja juotit minut myötäänsä juovuksiin, ja kun sitten sait minut pauloihisi, viekoittelit minua jollain tekosyyllä antamaan suuria velkakirjoja, joista en saanut kruunun mynttiä, ja tekemään semmoisia kauppoja, joista en kaikesti saanut vastaan langankiertämää. Eikö totta, vai? Eikö totta, että sillä tavoin maani, mantoni, kiluineen, kaluineen meni sinulle, vaikka se nyt kaikki on huilannut kurjan kurkkusi lävitse, ja sitä tietä on mennyt monen muunkin omaisuus. Voi, voi! Paljon olet sinä niellyt vaimojen kyyneleitä, mutta tästä lähin olkootkin soitantonasi vaimojen ja lasten itkut, ja pysykööt ne aina kaikuna korvissasi, vaikka kuinka kauvas menisit! — Miltä maistuu? Tahdotko vielä väittää, että olet siltarahan maksanut?» puhui Hanno kiivaasti aivan Heikin nenän alla.

»Mitä sinä joutavia höpiset. Minä en ole jonkun pennin vaivainen, että olisin tarvinnut siltarahan jättää maksamatta», sanoi Heikki, ja kääntyi Hannoon selin.

»Vai niin! Sinä siis kiellät vielä nytkin!» sanoi Hanno.

»Minusta menee jo liian pitkälle, kosk'ei teillä kumminkaan ole mitään tukevia perustuksia asiallenne», sanoi joku vieraista, joiden mielipide alkoi kallistua Hannoa vastaan.

»Etteikö minulla ole perustuksia? Onpa niinkin, mutta minä en ole vielä hänen kanssaan selvillä. Jos luulette häntä oikeaksi, rehelliseksi ihmiseksi, niin petyttepä suuresti. Kyselkääpä tuolta tekoherralta, missä hänen lakkinsa on, sitä ei hänellä kai ole olemassakaan. — Ahaa! Katsokaapa tuota rehellisyyttä, kuinka hän vapisee muutaman pennin tähden. Sallimus näet ohjasi nyt niin, että kun hän turvattomalta naiselta ryösti salvan auki ja töytäsi hänet puolikuolluksiin, putosikin häneltä siihen lakki, jota ei hän joutanut kiireissään hakemaan. Kai hän luotti tähän-astiseen konnan-onneensa ja otaksui myrskyn sen vieneen kosken kuohuihin, mutta niin ei käynytkään, sillä sallimuksella on välisti sieviä pikkukeinoja, joiden kautta tulee useinkin asioita ilmi», puheli Hanno ja pyöritteli kädessään povestaan vedettyä, märkää lakkia.

»Minusta tuntuu tämä vieras olevan oikeassa, sillä ensin tullut on tässä moneen kertaan uhkeillut, kuinka myrsky vei häneltä lakin», sanoi joku matkustajista.

»Aivan oikein! Jopahan rupeette selvenemään. Haluatko nyt maksaa siltarahan, vai kuinka?» sanoi Hanno, astuen Heikin luo ja koetti sovitella lakkia hänen päähänsä.

»Minä maksan hänelle suotta siltarahan, että pääsen erilleni tuosta suupaltista. Tosi kyllä, että tuuli vei minulta lakin, mutta tämä ei ole minun lakkini, se meni toisessa paikassa, enkä voinut pimeässä sitä löytää», sanoi Kivisen Heikki, vavisten niinkuin haavanlehti ja ojentaen samassa Hannolle hopeamarkan. »Minulla ei ole vaskirahoja», sanoi hän sitä antaissaan.

Hanno otti sanaa lausumatta vastaan tarjotun rahan, ja käveli sen kanssa suoristaan pöydällä palavan kynttilän luo. Siinä hän käänteli ja katseli sitä joka puolelta, punnitsi sormiensa nenillä, välisti nakkasi sen pöydälle ja otti taasen ylös. Koko sillä ajalla ei puhunut kukaan yhtään sanaa. Vihdoin kääntyi hän ihmisiin päin ja sanoi: »Tämä on väärä raha.»

»Väärä! Ei suinkaan», sanoi Heikki vavisten.

»Niin totta kuin me olemme tässä, on tämä väärä; katsokaa muutkin», sanoi Hanno jyrkästi ja ojensi rahaa läsnäolevalle.

»Olisinko joltain pimeässä saanut väärän rahan, on minulla oikeitakin», sanoi Heikki hätäyksissään, sieppasi muille tarjotun markan käteensä ja antoi Hannolle samassa toisen.

Hanno taasen saadun rahansa kanssa kynttilän luo. Nyt ei hän sitä paljoa tarkastellutkaan, ennenkuin hän lausui tyyneesti: »Tämä myös on väärä. Minä luulen, että hänellä löytyy niitä enemmänkin», sanoi Hanno.

Haudan hiljaisuus vallitsi kaikissa, mutta Heikki vapisi yhä enemmän. Kaikki katsoivat häneen epäluuloisesti, ja yleinen mielipide oli nyt Hannon puolella.

Kaiken muun hyvän lisäksi osasi vielä olla niin, että paikkakunnan nimismies oli virkamatkoillaan sattunut yöpymään samassa kestikievarissa. Hän oli viereisessä huoneessa jo levolla, mutta hän oli herännyt Hannon kovasta puheesta, ja kuunnellut asiain menoa; kukaan ei tietänyt, että hän oli siellä. Kun hän sitten kuuli mainittavan väärästä rahasta, pisti hän kiireesti vaatetta päälleen ja tulla pölähti kaikkien suureksi hämmästykseksi huoneeseen.

»Mitä täällä haasteltiin väärästä rahasta?» kysyi nimismies huoneeseen tultuansa.

»Minä tapasin tältä tanssijalta kaksi väärää markan kappaletta. Minun uskoni on, että hänellä löytyy niitä enemmänkin, ja sen vuoksi pyydän teidän olemaan hyvän ja tarkastamaan, paljonko hänellä niitä löytyy», sanoi Hanno ujostelematta.

Nimismies loi vapisevaan Heikkiin tuiman katseen; näyttipä siltä kuin hän olisi tahtonut tunkea aran miehen sielun lävitse.

»Näyttäkääpäs minullekin niitä rahoja», sanoi hän sitten, ojentaen kättänsä, ottaaksensa ne vastaan.

Heikki kaivoi niitä vavisten lakkaristaan ja kun hän ne vihdoinkin sai haapuroiduksi käteensä, laski hän ne odottavan nimismiehen käteen.

Tämä tarkasteli ja katseli niitä vaan vähän aikaa ja kääntyi sitten Heikkiin päin ja sanoi: »Nämät ovat selvästi vääriä rahoja, onko teillä muitakin tämmöisiä?»

»Ei minulla ole muita», änkytti Heikki.

»Mistä olette nämät saanut?» kysyi nimismies.

»Keneltä lienen ne pimeässä saanut.»

»Näyttäkää kaikki rahanne minulle.»

»Ei minulla ole muita rahoja.»

»No tottahan sitten tiedätte keneltä nämät saitte.»

»Minun oli mahdoton häntä pimeässä tuntea», intti Heikki.

»Jos ei hän niitä muutoin tuo esille, niin pitää hänet syynätä, ja luulenpa, että silloin saadaan siltarahat ja lisää tinarahoja, sillä olen kuullut huhuja hänen itsensä niitä sepitsevän», sanoi Hanno.

»Olen minäkin jotain semmoista huhua kuullut. Ja koska tässä on jo asiassa vähäisen vikaa, niin minä vaadin teidän näyttämään minulle kaikki rahanne», sanoi nimismies Heikille.

»Niinkuin sanoin, ei minulla ole muita rahoja.»

»No sitten syynään minä sinut lain nimessä.»

»Kyllä kaiketi minut saapi syynätä», sanoi Heikki teeskennellyllä rehevyydellä ja tarjoutui itse syynättäväksi.

Nimismies koetteli kaikki hänen taskunsa ja lakkarinsa, mutta niistä ei löytynyt mitään.

»Tehkää hyvin, riisukaa kengät pois jaloistanne», komensi nimismies.

Heikki totteli, sillä hän ei voinut toisin tehdä. Olihan hän nyt semmoisessa asemassa, josta ei käynyt peräytyminen.

Tuolille istuttuaan, veti Heikki kengät pois jaloistaan ja suuria saapasvartten suita alaspäin pitäen kopisteli niitä.

»Näettehän, ettei täällä ole mitään», sanoi hän sitten voittoriemulla.

»Miksikä te tuota toista saapastanne noin kovin varoin pitelette?» sanoi nimismies ja sieppasi Heikin kädestä kengän pois.

Kohta putosi lattialle suurehko vaatepussi; se rosahti pudotessaan; sen sisällä oli jotain.

Kiireesti otti nimismies pudonneen pussin ja rupesi tutkimaan sen sisustaa. Siellä oli koko joukko tinarahoja; ainoastaan puolen markan raha oli oikea, kaikki muut olivat vääriä markan ja kahden markan kappaleita.

»Lain nimessä vangitsen minä sinut», sanoi nimismies kolkosti, kääntyen Heikkiin, jolla ei ollut sanaakaan suuhun tulevaa.

Käsky täytettiin pian, ja nimismies lähti Heikin kotiin tarkastamaan siellä olevia oloja. Sieltä löytyi täydelliset tinarahojen tekokoneet sekä paljon jo valmiiksi tehtyjä vääriä rahoja. Asia oli nyt selvä ja nimismies lähetti Heikin suoristaan läänin vankilaan, odottamaan tutkintoa; hän ei saanut enään käydä kotonaankaan, mutta sitä ennen maksoi nimismies Hannolle tuosta puolesta markasta siltarahan.

Kihlakunnan oikeus tutki asian ja tuomitsi Kivisen Heikin elinkautiseen pakkotyöhön.

Niin oli hän vihdoin käynyt satimeen. Monta vääryyttä oli hän tehnyt, monta kyyneltä kylvänyt. Monesti oli hän itsensä kierrellyt irti lain rankaisevasta kädestä ja kavaluudellaan itsensä vapaaksi saattanut, mutta pää se tulee viimein vetävälle.

Kahdeksaskolmatta luku.

SE TOINEN TAAS.

Hanno ja Maija elivät ammatissaan niinkuin ennenkin. Vaikka Hanno oli ryyppimästä laattuaan koonnut itsellensä melkoisen omaisuuden ja vaikka Maija oli tarkkuudellaan lisännyt vanhemmiltaan perittyä omaisuuttaan, eivät he kuitenkaan heittäneet kesken sillanvahdin ammattia, jonka yhteiskunta oli heille uskonut, vaan tahtoivat siinä olla niin kauan kun suostuttu aika kesti.

Joessa, jossa silta oli, kävi ankara virta. Usein veivät paisuvat kevättulvat siitä sillan yhdellä pyyhkäyksellä, niinkuin lastun. Vanhat muistelivat usein, kuinka tulvat tulivat aina ankarammiksi ja kuinka entisinä aikoina ei niistä tietty juuri mitään. Mutta mikäli maat tulivat viljellyiksi, korvet peratuiksi, suot ja rämeet kuivatuiksi ja raivatuiksi viljamaiksi, sikäli isonivat tulvat ja sitä useammin ne veivät sillan. Monta mestaria oli siinä taitoansa koettanut, mutta yhtä monasti olivat luonnon voimat ne turhiksi tehneet.

Niinkuin ennen olen maininnut, oli silta taasen uudesta rakennettu. Kunnialla se oli koetuksen kestänyt niinä vuosina. Vaikka kyllä ansaat olivat ratisseet, vuoliaiset notkuneet ja arkut vavisseet, isojen jäälohkareiden kiitäessä hirmuista vauhtiansa kuohuvaa koskea alas, oli silta paikkansa pitänyt, ja ihmisten ilo oli suuri.

Oli ollut ankaran luminen ja kylmä talvi. Oli ollut niin kovia pyryjä, että kinokset olivat olleet useissa paikoissa huoneitten korkuisia; olipa täytynyt välisti lapiolla luoda kinokset auki, koettaessa saada ovi auki. Usein käypi niin että kylmän ja lumisen talven perästä tulee kylmä ja pitkä kevät, sillä luonto ei voi vähällä murtaa niin ankaraa talven valtaa, eikä sulattaa ja lämmittää ilmapiiriä oikealla ajalla. Semmoisten keväimien perästä tulee tavallisesti isot tulvat, sillä lumi sulaa silloin muutamissa vuorokausissa ja syöksee vuorilta ja ylängöiltä laaksoihin, puroihin, ojiin ja virtoihin, ja silloin kysytään, kestävätkö sillat ja muut vesirakennukset.

Pitkää kevättä ennustivat vanhat nytkin ja semmoinen tuli todellakin. Vapunpäivän aikana ei ollut lumi vielä hievahtanutkaan ja rekikeli oli parhaimpia mitä koskaan olla saattaa. Vasta viikkoa ennen Erkin päivää rupesi vettä satelemaan ja väliin paistoi aurinko lämpymästi; seuraus siitä oli, että kolmessa vuorokaudessa oli joki tulvillansa. Kaikkialla ryhdyttiin varokeinoihin: venheet vedettiin esille talviteloiltaan ja laitettiin kuntoon, myllyjä tuettiin, paalutettiin ja köytettiin, jokirannoilla olevia aittoja tyhjennettiin ja navetoista laitettiin varmoja ulospääsypaikkoja eläimille.

Neljännellä vuorokaudella lähtivät jäät jo liikkeelle. Suvanteilla kirposivat ne paisuvan veden pullistamina rannoista irti, ja alkoivat joentäyteisinä levyinä kiitää kohisevaa koskea kohden. Siihen tultuansa jysähtelivät ne kuohujen seassa piileviin kiviin ja kallion kielekkeihin, joihin murtuivat pienemmiksi, mutta korkealle ruiskui vesipatsaat suhisten ilmaan. Olipa jyminä ja pauke semmoinen luonnon voimien yhteen sattuessa, että selvästi tunsi törmien vapisevan jalkojensa alla. Alintaan puoltatoista kyynärää vahvoja ollen, eivät jäät koskien kovissa hyrskyissäkään kovin pieniksi pirstaantuneet, vaan paksuina ja jykevinä jyskyinä kiitivät ne alas, ja harva oli se esine, joka murtumatta niiden edessä jäi. Jonkun kovan vastarinnan kohdattuaan pysähtyivät ne hetkiseksi ja röykköysivät hirmuiseksi jääpadoksi. Siinä ne pyörivät ja hyörivät, kiersivät ja kaarsivat, menivät toistensa päälle ja alle, sivuhun ja välihin, eteen ja taakse; näyttipä siltä kuin heillä olisi ollut ennakolta suunniteltu järjestelmä. Kauvan ei kuitenkaan tuo ankaran näköinen vastarinta voinut seisoa ylhäältä tulevaa voimaa vastaan, sillä yhä suurempia jääpatoja ryntäsi vastustajain niskaan, työntäen entiset pois edestänsä. Yhdistetyillä voimilla ryntäsivät ne sitten eteenpäin, repien ja kiskoen kaikki mukaansa, mikä vaan oli niiden tiellä. Myllyt ja niittyladot mennä köllöttelivät kokonaisina virtaa alas, kunnes ne, kohdattuansa jonkun vastuksen, lavahtivat yksin puin palkkeroimaan jäiden sekaan vuolaassa virrassa. Jääpadon seisahduttua jossain matalatörmäisessä paikassa, yltyi vesi silmänräpäyksessä niin, että se äyrästen yli syöksähti alaville, laajoille vainioille, tehden ne tuokiossa mereksi. Jäljestä seuraavat jäät tulivat jääpadon rintamaan, ikäänkuin tunnustellaksensa, kuinka suuri vastustusvoima sillä on. Siitä läpi pääsemättä pyörähtivät ne äyrästen yli tulvivan veden muassa padon sivuitse vainioille, jossa ne jonkun pyörteen voimasta tanssivat hurjaa rinkitanssia; olipa kuin ne olisivat iloinneet voitostansa. Kun sitten jääpato lähti liikkeelle, laskeusi vesi uomaansa, mutta nuot hirmuiset jäälohkareet jäivät törmille ja vainioille; näyttivätpä ne auringon valossa monenvärisiltä kristallipalatseilta. Kova hätä oli ihmisillä. Korkeammille paikoille talutetut, tiheään ahdetut eläimet mylvivät peloissaan, siellä ja täällä kuului hätähuutoja sekä kehottavia komentosanoja, ja veneillä kiidettiin apuun sinne, missä hätä oli korkeimmallaan.

Silta oli korkeatörmäisen, pitkän kosken kohdalla, sentähden ei vesi noussut siinä äyrästen yli. Mutta hätä oli siinäkin, sillä silta oli joka silmänräpäys vaarassa. Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut sillan luokse, jos mahdollista, tukemaan sitä ja katsomaan kuinka kävisi. Jäitä tulla jymisi kiivasta koskea alas, ja kun ne vaan sattuivat arkkuihin ja kirmuihin, vavahti koko silta perustuksiansa myöten.

Nyt juuri rupesi ylempänä siltaa, erään kauas koskeen pistävän kallionkielekkeen suojaan, tekemään jääpatoa. Suurina levyinä asettuivat siihen vahvat jäätelit, ikäänkuin levätäksensä paljoista ponnistuksistansa ja hiljentääksensä hirmuista vauhtiaan. Levy levyn, teli telin perästä kiirehti tuohon rauhan satamaan. Ne pyörivät, sijoittelivat ja tunnustelivat missä kunkin paikka olisi ja sitten ne laskeusivat, mikä kyljelleen, mikä lappeelleen rintamaa vasten, täyttäen niin pohjaa myöden veden ja toisien jäiden kulkuväylän. Tulvan särkemien huoneitten hirret nousivat jääpadon rinnassa pystyyn, menivät yli ja ympäri, pitkin ja poikin, sijoitellen itseänsä ikäänkuin siteiksi jääpadolle. Ennen pitkää oli pato muodostunut jyrkäksi ja vahvaksi ja näytti aikovan lujasti vastustaa ylempää tulevia luonnonvoimia.

Kaikki muut hätäilivät ja pelkäsivät pahinta, mutta Tipakkalan Maija ei. Luottaen Jumalaan ja lääkepulloonsa istui hän vaan vahtituvassa rauhallisena, toimittaen levollisesti salvan avaamista niille harvoille, jotka vielä uskalsivat yli kulkea. Häntä usein muistutettiin ja varoitettiin, kuinka vaaranalaista on olla vahtituvassa, sillä jääpato saattaa lähteä liikkeelle minä silmänräpäyksenä hyvänsä ja silloin ei ole sillan pysyminen taattu. Mutta semmoisista muistutuksista ja varoituksista huoli Maija vähän, vastasihan vaan: »Ellei Herra itse huonetta rakenna niin vartijat hukkaan valvovat.»

Pitäjään iso pappila oli aivan sillan läheisyydessä. Kynsi kansi, mikä vaan kykeni, oli kirkkoherran perheestäkin sillan tienoilla, katselemassa luonnon suuria voimia. Siellä tiheissä väkiryhmissä oli itse kirkkoherrakin neuvomassa ja ohjaamassa, kuten parhaiten taisi, ja hätäilemässä muiden hätäisien kanssa. Yht'äkkiä kajahti väkijoukosta huikea hätähuuto ja kaikkien silmät kääntyivät siltaa kohden. Silloin nähtiin kirkkoherran kahdeksanvuotiaan, valkotukkaisen pojan avopäin juosta vilistävän siltaa myöden vahtituvalle.

»Lapseni, lapseni!» huusi kirkkoherra, voimatta mitään muuta tehdä.

»Mikä on hätänä? Mistä on kysymys?» kysyi syvä miehen ääni väkijoukosta. Se oli Hanno, joka oli ollut muualla hätääntyneitä auttamassa, ja oli nyt juuri tullut sieltä takaisin.

»Lapseni juoksi tuonne vahtitupaan Maijan luokse», sanoi kirkkoherra hätäisesti.

»Kuinka on voitu olla niin huolimattomia, ettei ole käsketty Maijaa pois ja ilmoitettu hänelle vaaran suuruutta, silta olisi myös pitänyt vartioida, ettei sinne olisi kukaan voinut päästä. Jääpato ei seiso enään paria minuuttia kauemmin, ja silloin on silta mennyt vahtitupineen ja asukkaineen», sanoi Hanno nuhtelevaisesti ja synkästi.

»Maijaa on kyllä varoitettu, mutta hän ei ole totellut», sanoi kirkkoherra.

Huolimatta mistään mitään, ja kuulematta kirkkoherran viimeistä vastausta, töytäsi Hanno sillalle, pelastamaan noita vaarasta väliäpitämättömiä. Mutta tuskin oli hän ennättänyt harpata kymmentä syltää, kun jääpato lähti liikkeelle suurella ryskeellä, ja sentähden täytyi hänen heti potkaista takaisin niin pian kuin vaan kerkesi. Eipä siinä pitkiä aikoja ollutkaan, kun jääpato tuli kauhean pakkoveden kanssa. Ja yhdellä pyyhkäyksellä veivät ne sillan arkut juuri kuin jotkut keveät lastut; ainoastaan se arkku jäi paikoilleen, jonka päällä vahtitupa oli.

Kauhistus ja hämmästys valtasi kaikki ihmiset. »Lapseni, lapseni!» huudahteli kirkkoherra ehtimiseen, ja hänen rouvansa kannettiin pyörtyneenä kotiin. Hanno, tuo muutoin niin jäykkä ja voimakas mies, tuli niin voimattomaksi ja kykenemättömäksi, ettei jaksanut muuta tehdä kuin voivottaa ja käsiänsä väännellä.

Vaara suureni joka silmänräpäys, sillä tulevat jäälohkareet puskivat ehtimiseen tuota turvattomaksi jäänyttä, yksinäistä sillanarkkua, ja selvästi nähtiin vahtituvan vapisevan. Samassa syöksähti Maija tuvasta arkun päälle jääneelle sillan palaselle, pitäen kirkkoherran poikaa sylissään ja puristaen häntä rintaansa vasten; näytti siltä kuin hän olisi jotain puhunut, mutta sitä ei voitu kuulla kosken kovan pauhinan vuoksi.

Kirkkoherra tointui ensiksi yleisestä hämmästyksestä.

»Onko venheitä saatavissa? Niitä kaluineen tänne! Onhan ihan väärin, ellemme koeta pelastaa noita onnettomia; sata, kaksisataa markkaa palkinnoksi hänelle, joka sen tekee», komensi kirkkoherra.

»Minä lisään sata markkaa; kolme sataa markkaa pojan ja Maijan pelastajalle, kuulitteko? — kolme sataa markkaa!» lisäsi Hanno, voimatta muuta tehdä.

Pian oli useita venheitä paikalla airojen ja vankkojen sauvointen kanssa. Useita yrityksiä tehtiin vieläpä uhkarohkeitakin, mutta aina yhtä huonolla menestyksellä. Vanhat, karaistuneet koskenlaskijat koettivat useat kerrat parastansa, mutta turhat olivat kaikki ponnistukset luonnonvoimia vastaan.

»Pelastakaa lapseni ja vaimo! Pelastakaa herrantähden, maksoi mitä maksoi — neljä — viisisataa markkaa — pelastakaa!» hätäili kirkkoherra.

»Ei toki liene yhtään niin halpamielistä ihmistä, joka sen tekisi ainoastaan palkinnon toivosta; tavallinen ihmisvelvollisuus velvoittaa jo meidät siihen. Mutta ihmisvoimat eivät riitä sitä tekemään ja jos ei joku ihme tapahdu, luulenpa pelastuksen olevan mahdottoman», sanoi eräs kivellä istuva ja kovasti huohottava, yrityksen tehnyt mies.

Vaara suureni suurenemistaan. Hirmuinen jääjönkäle survasi osan arkusta pois, vahtitupa horjahti ja kallistui kuohuvaa koskea kohden; olipa niinkuin olisi se siihen kallistunut odottamaan viimeistä iskua.

»Lapseni, lapseni! Pelastakaa lapseni — seitsemän, kahdeksan sataa markkaa — pelastakaa!» huuteli kirkkoherra epätoivossaan ja perin voimatonna.

Samassa tuokiossa nähtiin omituinen näky. Pitkin maantietä tuli joku matkustajajoukko, mies vetäen perässään nelirattaisia vankkureita ja kantaen olallansa vankkaa luotipyssyä; vaimon olalla oli isonlainen lippo (haavi) ja hänen kintereillään tallusteli neljä isompaa lasta. Se oli Laarilan perhe, joka ikäänkuin rientomarssissa asteli hätäpaikkaa kohden.

Heitettyään vankkurinsa, perheensä, pyssynsä ja passinsa väkiryhmien taa, tuli hän halki väkijoukon sen rintamaan, nyrvien ja nuijien nyrkeillään oikeaan ja vasempaan, saadaksensa tietä.

»Mikä täällä on hätänä? Onko mitään vaaraa?» — kyseli hän hätäisesti johtavain henkilöiden luo päästyänsä.

»Lapseni, lapseni — Maija — kahdeksan sataa markkaa, ken pelastaa», äännähti kirkkoherra, osoittaen sormellansa vahtitupaa ja sillan palasella olevaa, lasta syleilevää Maijaa kohden.

»Vene, vene! nopeaan — pertana — vene tänne! joutukaa!» komensi Laarila, nuivien tilaa itsellensä; hän oli tuokiossa käsittänyt vaaran suuruuden.

»Tässä on venheitä, mutta turha on ihmisapu; kyllä on koetettu auttaa, mutta ei ole voitu», sanoi joku jo ennen parastansa koettanut.

»Sillä ei vielä ole todistettu, ettei enään saisi koettaa — ei mitään vastaväitteitä eikä neuvottelemisia, aika on tärkki — persina, ei sinne venettä, tänne, kauas ylipuolelle siltaa! kuinka se alapuolelta onnistuisi?» touhusi Laarila, samassa tarttuen venheen kaareen parin muun miehen kanssa kiinni. Sitten he veivät juoksujalassa venheen sillan sivutse paljon ylemmäs siltaa erään niemekkeen kohdalle.

Joku miehistä tarjoutui Laarilalle kumppaniksi.

»Ei mitään kumppania, hän olisi tiellä vaan; yksin, ihan yksin tahdon koettaa — palanen köyttä vielä, kas niin, ja nyt lähden Jumalan nimessä», puuhaili ja puheli hän.

Mieltä jännittävä oli se hetki. Jokaisen silmät olivat luotuina tuohon uhkarohkeaan yrittäjään. Ei mitään kysymyksiä kuulunut eikä mitään päätelmiä, eipä hennottu vapaasti hengittääkään; silloin tällöin kuultiin vaan jonkun rinnasta puhkeevan syvän ja toivovan huokauksen. Vankkana ja jäykkänä ohjasi Laarila seisoaltaan venhettä, väistellen milloin sauvoimella, kulloin airolla kiitäviä jäälohkareita, yhä ohjaten venhettä ulommaksi, päästäksensä sen arkun kohdalle, jonka päällä palanen siltaa ja horjuva vahtitupa vielä oli; sen kohdalle päästyänsä laski hän myötävirtaan sinne. Nyt tuli ratkaiseva hetki. Voiko hän pysähtyä arkun luo, vai viekö hänet vaahtoava hyrsky siitä sivuitse? Hirmuista vauhtia kiiti hän nyt eteenpäin ja jokainen tunsi pelosta jäsenensä vapisevan. Mutta juuri kun hän kiiti kuohuvien hyrskyjen keskellä seisovan arkun ohi, teki hän, haaralla jaloin tanakasti seisoessaan, jykevällä melalla semmoisen kaarroksellisen mestarikiemauksen, että venhe pyörähti kuin väkkärä arkun alapuolella olevaan kosteeseen, ja nyt oli Laarila perillä. Tuokiossa sitoi hän muassaan olevalla nuoralla venheen kiinni arkkuun, ja rupesi toimimaan vaaranalaisia venheeseen.

»Pian alas, pelotta vaan, kyllä minä vastaanotan; poika ensin ja sinä sitten — pian, pertana, aika on kallista», komensi Laarila.

Mutta juuri kun Maijan piti antaa poika Laarilalle, kohtasi häntä niin kova mielenliikutus, että reväisin tuli taas niinkuin kuolema päälle, ja pojan antaminen jäi siihen. »Pian, pian — persina», kiirehti Laarila, mutta Maija ei tuota säikähtänyt, karjasi vaan: »Reväisimeni» ja otti pullostansa aika kulauksen. »Arkku hajoaa tuossa paikassa, joudu!» hopitti Laarila, ja tuskan huudahduksia kuului rannalta. Kun Maija oli saanut tenhovetensä juoduksi, antoi hän pojan Laarilalle niin levollisena, kuin ei olisi mitään hätää eikä mitään olisi tapahtunut; sitten laskeusi hän itse. Laarila asetti molemmat pohjalle ja varoitti olemaan liikahtamatta. Nyt aljettiin ponnistaa maalle päin. Sielläpä nyt oli neuvojia, huutajia, viittojia, toivojia ja pelkääjiä, mutta Laarilalla oli omat tuumansa. Poikkivirtaan ei ollut ajattelemistakaan, sillä ensimmäinen kohtaava jääjärkäle olisi lyönyt venheen murskaksi. Hän ohjas venhettä viistoon, myötävirralle, väistellen jäälohkareita niin paljon kuin mahdollista. Juuri kun hän oli päässyt arkun ulottuvista ja kohdalta pois, romahti sillan viimeinen jäännös vahtitupineen kuohuvaan koskeen; iso jääteli teki lopun työstä, minkä muut olivat alottaneet. Haikeita huutoja kuului rannalta ja kirkkoherra ja Hanno katsoivat mykkinä yhteen paikkaan, tuohon hyrskyjen kanssa taistelevaan venheeseen.

Laarila ponnisteli kaikin voimin, ohjaten venhettä, ja mikäli hän livui alaspäin, läheten maata, vetäysi väkikin kohdalle, ollaksensa valmiina heitä vastaanottamaan. Vihdoin pääsivät he niin likelle rantaa, että eräs mies ulettui pitkävartisella keksillä iskemään kiinni venheen kokkaan; sen avulla vedettiin se pian rantaan ja kymmenet kädet sivalsivat sen asukkaineen päivineen kuivalle törmälle.

Kumma oli katsella tuon ennen niin verkkaisen ja kähveröisen miehen äkillisiä päätöksiä ja sitä rajua liikuntoa, jota hän koko pelastuksen ajan osoitti. Häntä ei oltu koskaan ennen semmoisena nähty, ja hän teki työn, jota ei kukaan muu kyennyt tekemään.

Maalle päästyänsä raukesi Laarila pitkäksensä maata eikä voinut puhua, eipä silmiänsäkään liikuttaa; paljot ponnistukset olivat mieheltä voimat vieneet; näyttipä siltä kuin hän olisi kuiskinut: »Minulla on suuri kyky, mutta ihmiset eivät tunne minua.»

Ei voinut Maijakaan puhua, mutta poika makasi itkeä nyyhkien isänsä rinnoilla; kaikki väki oli vähäpuheisena.

»Oletpa kummanrohkea ihminen, Maija, kun melkein tahallasi antaudut silminnähtävään vaaraan!» sanoi Hanno nuhtelevaisesti, sittenkun enin mieltenliikutus oli mennyt ohitse.

»Minä en peljännyt, sillä tiesinhän minä, että Jumala voipi minut varjella, jos hän sallii minun vielä elää. Hän olisi voinut vaikka kosken kuohuista luoda uuden Laarilan minua ja poikaa pelastamaan, jos ei hän olisi hyväksi katsonut tätä entistä siihen toimeen lähettää», sanoi Maija luottavasti.

»Olipa se — tuota — oikein aika ponnistusta vaativa toimi», sanoi Laarila vähän levähdettyään.

»Ei ainoastaan ponnistusta, mutta myös uljuutta, neuvokkaisuutta ja alttiiksi antavaisuutta vaativa. Sinä olet tehnyt jalon työn ja jos se olisi nyt vielä tekemättä, itkisin tässä mennyttä lastani ja Hanno tuossa vaimoaan», sanoi kirkkoherra.

»Hän on oppinut mies ja hänellä on suuri kyky, mutta ihmiset eivät tunne häntä», sanoi saapuville tullut Laarilan vaimo.

»Saatanpa minä — tuota — muutakin tehdä, en vaan herrasvärkeillä syödä talonpoikaista ruokaa», sanoi Laarila, vilkaisten samassa kirkkoherraa silmiin.

»Kauan olet, ystäväni, pitänyt mielessäsi tuota ajattelemattomuudessani kerran lausuttua sanaa, mutta jalosti, ylevästi kostit sinä. Kauan olenkin katunut tuota ylimielistä lausettani, sillä elämä on minulle opettanut sen totuuden, että ihmisen tulee hillitä kieltänsä, eikä pahoittaa ketään. Heitetään pois nyt nuot vanhat hapatukset ja lyödään sovinnon kättä!» puheli kirkkoherra.

»Kyllä kai minä — tuota. En minä ole äissäni ollutkaan, vaikka kyllä ensin tuntui ilkeältä, kun ihmisen kunniaa loukattiin — tuota», sanoi Laarila ja sitten he löivät kättä niinkuin veljekset.

»Niin ja sitten palkinto!» lisäsi kirkkoherra, ojentaen samassa Laarilalle tukun setelirahoja.

»Palkinto! Mikä palkinto se on? — tuota», sanoi Laarila, vetäen kätensä koukkuun, evätäksensä siten rahoja vastaan ottamasta.

»Kahdeksansadan markan palkinto on luvattu sille, joka pelastaisi ne kaksi henkeä, jotka olivat varman surman suussa», selitti kirkkoherra.

»Sitä en kiireeni vuoksi ole kuullut, sen tein palkinnon toivotta, tavallisesta ihmisvelvollisuudesta, enkä sentähden ota vastaan mitään palkintoa», sanoi Laarila lujasti; tuntuipa hän olevan liukaspuheisempikin kuin tavallisesti vastaväitöksessään.

»Ei kukaan ole vielä rehellisemmästi ja kunniakkaammasti palkintoa ansainnut, kuin juuri sinä. Ota vastaan tämä vähäinen kiitollisuuteni osoitus! Tosi kyllä on, ettei jaloa työtäsi voida suurillakaan summilla palkita, mutta onhan se edes joku muisto minulta ja Hannolta», puheli kirkkoherra.

»Palkinto on rehellisesti edeltäpäin luvattu, eikä kukaan muu meistä kyennyt sitä ansaitsemaan; on kovin väärin tehty, jos ei hän ota sitä vastaan», mutisi kansa.

Hitaasti ja verkkaisesti nousi Laarila istualtaan seisomaan. Hän otti lakin pois päästään, astui pari askelta lähemmäksi kirkkoherraa ja sanoi:

»Tuota — koska se on kirkkoherran hyvä tahto ja yleinen mielipide, niin otan sitten vastaan — tuota.»

»Oikein!» huudahti kirkkoherra ja ojensi rahat Laarilalle, joka siinä seisoi yhä lakittomin päin.

»Jokohan, jokohan — tuota. Jopahan kerran arvasin astua oikealle astuimelle onnen epävakaisella rattaalla —», sanoi Laarila, tukkiessaan verkkaisesti rahoja lakkariinsa.

Samassa havaitsi hän minut. Hän asteli oitis verkkaisilla, mutta arvokkailla askelilla luokseni. »Hyvää päivää — tuota. Terveiksi, tuota!» sanoi hän kättä puristaen. »Onpa todellakin hauskaa! Saanko ystävyytemme nojalla pyytää jotain — tuota? Arvelin teidän olevan täällä ja sentähden tulimme tämän kautta, vaikka olisimme suorempaankin voineet päästä, sillä eipä kulkuneuvomme suuria siltoja kaipaa», jatkoi hän sitten.

»Jos vaan pyyntönne on minun vallassani, niin se on jo edeltäpäin myönnetty», sanoin hänelle.

»Pyytäisin vaan saada muutamiksi päiviksi majapaikkaa luonanne.»

»Sen myönnän kernaasti, vaikka kauaksikin; kaikki mitä meillä on, on myös teidän, mutta itse en vielä jouda lähtemään», sanoin hänelle.

»Kiitos — tuota», sanoi hän, keikauttaen itsensä suoraksi ja kohentaen jotenkin rappiotilassa olevaa viheriäpantaista lakkiansa pystömpään asemaan. Sitten asteli hän odottavan joukkonsa luo, sieppasi pyssyn olallensa ja vankkurien pestin käteensä sekä alkoi pystöpäisenä ja ryhdikkäänä astella kotiani kohden. Kauan katsoin hänen jälkeensä, kuinka tuo viheriäpantainen lakki teki, säännöllisten askelien vuoksi, tasamittaisia heilahduksia oikeaan ja vasempaan, aivan niinkuin hyvästi käyvän vanhan seinäkellon lerkko. — Muu perheensä seurasi jäljessä, vaimo kantaen lippoa olallaan ja lykäten vankkureita.

Yhdeksäs kolmatta luku.

LOPPUMUISTELMIA.

Kotiin tultuani oli Laarila perheineen siellä jo hyvin kodistunut. Lippo oli asetettu pystyyn porstuan nurkkaan, pyssy riippui juhlallisesti naulassa tuvan seinällä, viheriäpantaisen lakin vieressä, ja lapset juoksentelivat ympäri lattiaa iloisesti leikkien. Itsensä oli hän riisunut paitahihasilleen ja tuli minua vastaanottamaan, kuten isäntä ainakin.

Me emme nyt pitkään kursailleet; sentähden aloimme heti muistella menneitä ja aavistella tulevaisia aikoja.

»Kuinka olette voinut sitten viimenäkemän?» alotti Laarila.

»No, onpa se mennyt vaan, kuinka itse olette voineet?»

»Kyllähän se muutoin — tuota — mutta epävakainen on onnen ratas», sanoi hän puolisurullisesti.

»Minusta se tänään ei ensinkään ollut epävakainen.»

»Tosi kyllä, mutta minusta se ei ollut onnen, vaan miehuuden teko — tuota —; kumminkaan en tahdo väittää, ettei se voisi olla alku parempaan.»

»Onko sitten joku vastahakoisuus kohdannut teitä?»

»He eivät tunne minua.»

»Ettekö pitäneet siitä ammatista, jossa olitte meidän sieltä lähtiessämme?»

»He panivat minut pois — tuota.»

»Panivat?»

»Niin.»

»No minkä tähden?»

»Ihmiset eivät tunne minua.»

»Rakas Laarila! Tosi kyllä, että sinä olet oppinut mies ja että sinulla on suuri kyky, mutta tunnusta toki, että poispanoon on omaakin syytäsi, sillä sinähän rupesit liiaksi — — —», selitti Laarilan vaimo.

»Kultaseni! Minä rukoilen sinua. Eihän toki miehen suuren opin ja kyvyn rinnalla katsottane pienten hairahdusten ansaitsevan poisajoa. Minä toivon sinulla olevan kehittyneen ymmärryksen; minä pyydän sinua», ehätti Laarila sanomaan, katkaistakseen vaimonsa puheen.

Vaimo vaikeni ja kääntyi toisapäin, mutta silmäellessäni häntä, näin selvästi hänen pyyhkivän kyyneleitä silmistänsä.

Hetki tuntui tukalalta. Ennen niin eloisa ja vastuksienkin aikana yhtä köyttä vetävä parikunta vaipui nyt niin syvään suru- ja umpimielisyyteen, että se syrjäistäkin oikein kauhistutti; puhe oli kai koskenut arkaan paikkaan. Oli mielestäni kovin paha, kun äsken niin iloiset ja vapaat ystäväni tulivat niin noloiksi, sentähden mietin keinoa, kuinka tuon alakuloisuuden saisin poistetuksi.

»Oletteko nyt juuri lähteneet oluttehtaalta?» kysyin asian aluksi.

»Eikö mitä, meidät pantiin pois melkein heti, kun tekin lähditte siitä paikkakunnasta», sanoi vaimo.

»Millä tavalla olette sittemmin toimeen tulleet?»

»Kirjoittamalla ja asioita ajelemalla — tuota», sanoi Laarila.

»Mitä tuolla lipolla ja pyssyllä aijotte tehdä?»

»Mitäkö — tuota? Senpä tahdon selvittää. Suomen vesissäkin löytyy helmisimpsukoita ja moni on niitä kokoomalla äkkiä rikastunut. Mekin laitoimme lipon ja viime kesänä sillä jo vähin koettelin, mutta epävakainen on ollut vielä onnen ratas, vaikka ei aivan merkitönkään. Timantteja myös voidaan saada, kun vaan aikaisin keväällä ammutaan kurkia ja etsitään niiden kivipiirasta; kurjet, näette, ovat talvella timanttimaassa ja nieleskelevät niitä. Sitäkin olen koettanut tänä keväänä, eikä se ole aivan turhaan mennyt — tuota», selitti Laarila innokkaasti.

Samassa meni hän kiireesti komujensa luo, penkoi ja peuhtoi niitä, sieltä ja täältä. Viimein hän veti pussista pienen kääröksen ja asteli sen kanssa luokseni. Käärös oli senkin seitsemän kertainen, sidelty ja solmieltu niin monikertaisilla siteillä ja nuorilla, että se näytti kokonaan mahdottomalta aukaista. Suurella varovaisuudella näpläsi hän siteitä ja solmuja, ja viimein auki saatuansa pani hän niskansa ja hartiansa kyrmyyn, ikäänkuin peläten, että siellä olevilla kalleuksilla olisi siivet ja että ne ulkoilmaan päästyänsä pölähtäisivät lentoon, joka onnettomuus olisi kaikin mokomin estettävä.

»Kas täällä, tulkaapas katsomaan!» sanoi Laarila, sitten kun hän oli kääröksensä auki saanut, pitäen niitä kahdenkäsin kiinni ja katsoen aarteitansa niin liki, että nenä oli niihin koskea. »Saattepa nähdä mitä täällä on», lisäsi hän sitten.

Me lähenimme hyvin varovasti tuota ihmeellistä paikkaa.

»Tuossa toisessa on helmien alkuja ja toisessa on varmoja timantteja», esitteli Laarila.

Tirkistin ensin timanttiläjään. Jotenkin likaisessa liinarievussa oli joitakin maasälpä- ja ukonkivi-jyväsiä, jotka lienevät herra ties kuinka monen kurki-rievun kuvusta hengen palkkiolla riistetyt. Silmäsin toiseenkin samanlaiseen auki-olevaan riepuun. Siinä oli muutamia pieniä simpsukankuoren värisiä jytysiä ja niiden piti olla helmien alkuja; vahinko vaan, ettei niitä käynyt enään kasvattaminen, sillä niiden imettäjä-nilviäiset olivat jo aikoja sitten mäsäksi muserretut.

»Kyllä ne ovat todellakin ihmeellisiä nuot helmet ja timantit! Mikä vielä kummempi, timantit pystyvät lasiinkin — sallitko rakas Laarila?» sanoi vaimo, seisoen kumarassa niiden ihmeellisten kalleuksien yli, molemmat kädet selän takana ja pyhällä kunnioituksella tirkistellen niitä ihmeitten ihmeitä.

»Rakas Mari! — sallin; sinun tähtesi sallin vaikka mitä — mene ja tuo», myönsi Laarila ehdottomasti.

Vaimo meni äsken mainitsemani rötyko'on luo ja kaivoi sieltä esiin muutamia lasinpalasia, jotka olivat niin ruostuneita, että niissä näkyi kaikki vesikaaren seitsemän väriä. Laarila laski hyvin juhlallisesti ja varovasti molemmat riepunsa pöydälle, asetti lasinpalasen eteensä, otti timanttiko'osta maasälpä- tahi ukonkivi-jytysen ja alkoi sillä raapia lasia. Tuo kova kivilaatu tekikin paksuun ruosteeseen valkeita raamuja.

»Noin, ettekö näe? Tämä lasi on kovinta mitä ikänä olla saattaa ja yhtäkaikki pystyy timantti siihen. Nämät eivät ole mitään muuta vailla kuin päähänsä panemista, ja vähän teroittamista, niin ne ovat valmiita lasiveitsiä, ja nämät olen minä kaikki jo tänä keväänä käsittänyt, näytti Laarila innokkaasti toteen, arvostellen timanttien arvon lasiveitsien kannalta.

»Rakkaani! Sinä olet oppinut mies ja sinulla on suuri kyky, sen tunnustan, mutta ihmiset eivät tunne sinua. Näissä saattaa olla suuri rikkaus kätkettynä», sanoi Laarilan vaimo.

»Älä muuta sano, rakkaani. Ja entä nämät täällä? Näillä ei kyllä taida olla suurta rahallista arvoa, mutta katsopas tätäkin köpälettä! Jos tämä olisi saanut kasvaa vielä joitakin kuukausia, niin se maksaisi tuhansia, ja kuitenkin olen niin vähän vielä koetellut», säesti Laarila.

»Ja tänään sieppasit kahdeksansataa markkaa», sanoi vaimo.

»Niin, niin, kultaseni! Nythän meillä on varaa tehdä kokeita ja yrittää; me emme ole koskaan olleet vielä niin rikkaita. Kuka takaa, etten minä vielä jonakuna päivänä nosta saavillista noita kalliita ja halutuita helmiä ja täytä kaikkien ruhtinattarien ja prinsessain kauloja niillä. Kuka takaa, etten minä laske vielä timanttien hintaa ja laita lasiveitsiä kaikille maailman lasimestareille — tuota? Kaikkiin noihin katsoen ei sinulla, rakkaani, olisi mitään syytä nurkua, vaikka tulimmekin erotetuksi tuosta vähän tuottavasta oluttehtaan ammatista — tuota», puheli Laarila.

»Rakas Laarila! Väärin olen sinua arvostellut ja tuominnut, anna se minulle anteeksi! Sinulla on suuri kyky», sanoi vaimo ja kavahti Laarilan kaulaan. Siinä he sitten yhdessä itkeä niiskuttivat niinkuin pienet lapset, mutta se ei ollut epätoivon painavaa ja rasittavaa itkua, mutta toivon ja luottamuksen ihanaa tunnetta, joka niin paljon keventää sydäntä ja peittää menneitä rikoksia sekä murheita.

Laarila oli voittanut. Herra ties kuinka kauan heitä oli jo kummankin puolisesti painanut tuo raskas ja jäytävä tunne, jonka heissä huomasin, ja joka niin usein turmelee avio-onnen. Laarila ei suinkaan ollut koskaan ollut paha vaimollensa, ja luultavasti oli hän kaikin voimin kokenut häneltä poistaa tuota kalvavaa tunnetta, jonka hän oli ryyppimisellään matkaansaattanut, mutta sitä ei hän ollut voinut. Sen juuret olivat elämänkokemuksessa vähitellen kasvaneet ja juurtuneet sekä yhä varttuneet; sentähden eivät ne olleet niin helpot sieltä lähtemään millään näennäisillä tempuilla. Tuo tämänpäiväinen onnenpotkauskaan ei ollut voinut heti vaimon sydämestä poistaa tuon tunnon vakuutusta. Vasta sitten kun hän vei vaimonsa uuteen helmi- ja timanttisateeseen, haihtui vaimon pelko ja ahdistus kuin tuhka tuuleen, ja elämä astui taas hänen eteensä toivorikkaana ja paljon lupaavana. —

Juuri kun tuo näytelmä oli loppunut, asteli herrastuomari, merenruokosauvaansa vinhasti viskoen, asuntoamme kohden.

»Terveisiä Pietarista!» sanoi hän juhlallisesti huoneeseen tultuansa, astellen meitä tervehtimään.

»Kiitoksia. Käykää istumaan! Kuinka siellä nyt kävi?» koin hänelle sanoa.

»Eihän se niin hyvästi käynyt kuin ma luulin», sanoi hän, käyden istumaan.

»Kuinka niin?»

»Keisari ei ollut kotona.»

»Ei ollut kotona?»

»Ei ollut.»

»Missäs sitten?»

»Ranskanmaalla.»

»Asianne kävi siis kuten ennustin?»

»Niin kävi, vaan ei asiani vuoksi, mutta sentähden kun keisari ei ollut kotona. Kaikki siellä sanoivat minulle: teillä on niin kauniit kirjat, kun te olette divisioni-laskulla subraheerannut, multipliseerannut ja adeerannut summat yhteen, että jos vaan keisari olisi ollut kotona, niin teidän asianne olisi käynyt sangen hyvin», selitti hän toimessaan.

»Kuka teille niin sanoi?»

»Suomen pääpiispakin, joka asuu Pietarissa.»

»Mutta eihän — tuota — —»

Minä estin Laarilan enempää sanomasta.

»Millä tavalla olette matkustanut?» kysyin, muuttaakseni puheen suuntaa.

»Näillä omilla jaloillani», sanoi hän, nousten seisallensa ja tehden ketterän pyörähdyksen ympäri ja vivauttaen sauvallansa ison kaarroksen.

»Se ei ole mahdollista. Olette kohta kahdeksankymmenen vuoden vanha ja matkaa on kumminkin seitsemänkymmentä peninkulmaa.»

»Se on tosi. Kaksi viikkoa olen ummelleen menettänyt aikaa paluumatkallani, enkä ole askeltakaan minkäänlaista kyytiä saanut. Mitä tuo nyt on? Minulla on lujat jalat, ja kun keisari tulee kotiin, käyn minä toisen kerran Pietarissa», selitti hän tehden poislähtöä.

»Älkää nyt lähtekö mihinkään; olkaa meillä yötä ja levähdyttäkää jalkojanne», kehotin häntä.

»Eivät ne tarvitse levähdyttämistä. Minä kävelen vielä tämän puolen peninkulmaa vanhain ystäväini luokse; ei tämä paljon paina», sanoi hän ja lähti.

»Mutta melkein yksinkertainen — tuota. Onko ikänä kummempaa kuultu tahi nähty — tuota. Lähteä keisarilta suorastaan pyytämään virkaa taikka pensionia semmoisen miehen, joka ei tiedä missä Suomen pääpiispa asuu — tuota. Semmoista se on, kun ei ihminen saa mitään oppia — tuota», arvosteli Laarila herrastuomaria tämän mentyä.

Useita päiviä oli Laarila perheineen meillä. Kaikista elämän vähäisimmistäkin säteistä näkyi, että vaimo oli kaikki unhottanut ja jaksoi täydellä luottamuksella toivoa; heidän välinsä oli tullut jälleen niin avonaiseksi, vapaaksi ja lämpöiseksi, että se tuotti minunkin perheelleni monta hauskaa hetkeä. Puhelimme yhtä ja toista, mutta parhaiten toki viihtyi Laarila puhuessaan timanteista ja helmistä.

»Nyt meidän pitää lähteä», sanoi Laarila eräänä kertana, nousten äkkiä istualtaan seisalleen.

»Mihin sitten aijotte mennä?» kysyin häneltä,

»Tuonne isojen vesien luokse sisämaahan tuota. Siellä on paljon helmisimpsukoita, niitä nostan koko kesän, ja kevään tultua ammun siellä isoilta soilta timanttikurkia — tuota», selitti hän.

Pyysin heitä olemaan vielä jonkun päivän luonani, mutta mikään ei auttanut. Oitis rupesivat he haalimaan kokoon reppujaan ja sijoittelemaan niitä vankkureihin. Kaikki valmiiksi saatuansa astelivat he hitaasti luokseni ja kyyneleet valahtelivat kummankin silmistä.

»Hyvästi nyt, rakas ystävä — tuota! Te olette ainoat, jotka olette minua ymmärtäneet. — Ihmiset eivät tunne minua — tuota. Vähien virheitteni vuoksi unhottavat he minun oppini ja kykyni — tuota. Minä en haekaan enään mitään virkaa, sillä olenpa selvään huomannut, ettei sitä minulle anneta. Minä koetan polkea onnen epävakaista ratasta toisilla vesillä, ja tahdonpa maailmalle näyttää. mitä oppi ja kyky voivat aikaansaada. Teillä on sulaa onnea, meillä pelkkää onnettomuutta. Minä — tuota, en kadehdi sitä, mutta oi kuinka olisin onnellinen ollessani teidän sijallenne. Oma talous hyvällä toimeentulolla, se on jo paljon, mutta en ollenkaan epäile, etten minäkin sitä vielä saa, kukapaties korkeammassakin määrässä — tuota», puheli Laarila.

Molemmilta meiltä sydämmelliset jäähyväiset otettuansa sijoittelivat he nuorimmat lapsensa vankkureihin, vaimo sivalsi lipon ja Laarila pyssyn olallensa ja vankkurin jukon toiselle olallensa, ja niin he lähtivät. Niin kauas kuin silmä kantoi, katsoin heidän jälkeensä. Ryhdikkäänä asteli Laarila pystöpäisenä edelleen ja säännöllisesti taas viippasi viheriäpantainen lakki oikeaan ja vasempaan; luottavana tepsutteli vaimo jäljessä, työntäen vankkureita. Tunsin outoa kaihoa sydämmessäni ja vaivuin ajatuksiini. He menivät oikein väkirynnäköllä koettamaan, eikö tuo onnen oikullinen, epävakainen ratas vihdoinkin käänny heille suotuisammaksi ja viskaa heille timantteja ja helmiä. He riensivät vahvassa toivossa onneansa kohden, mutta nuot onnen perusteet olivat mielestäni niin heikolla ja haaveellisella pohjalla, että minä epäilin sitä ja sydämmestäni säälittelin heitä.

* * * * *

Kului joku vuosi. Herrastuomari oli menettänyt melkein kaiken näkönsä ja tullut halvatuksi; hän joutui meille ruodulle. Hän vapisi niinkuin kahila virrassa ja oli sen vuoksi hyvin vastuksellinen hoidettava. Hän ei kyennyt vuoteesta liikkumaan, mutta kuitenkin täytyi häntä usein käyttää ylhäällä, vuoteen korjaamisen ja muun tähden. Ei mikään sotamiehen äkseerinki liene rantumpaa ja monimutkaisempaa, kuin tuo ylhäällä käyttäminen oli. Tuolissa piti olla peukaloiden reiät, joihin molemmat peukalot piti istuma-ajaksi panna ja täytetten kanssa tilkitä. Jalkojen alla piti olla pölkky, johon oli koverrettu kantapäiden kolot, joihin jalat piti tarkoin tukien kanssa sovitella; harvassa oli niitä ihmisiä, jotka olisivat voineet kaikki nuot temput tehdä, niin että ukko olisi niihin ollut tyytyväinen. Minä hoitelin usein ukkoa, ja hän perehtyi niin minuun, ettei olisi suvainnut kenenkään muiden hoitavan itseänsä kuin minun.

»Sakeus! Missä Sakeus on?» huuteli hän, kun vaan satuin olemaan vähän ulompana; aina silloin kiirehdin hänen vuoteensa luo.

»Voi Sakeus! Paljon on minusta sinulle vaivaa, mutta tarvitsen päästä ylös, vuode on korjattava. — Kas niin, sinulta se käypi niin hyvästi — peukalot reikiin nyt täytetten kanssa — siihen niin — ja jalat koloihin — kas niin, nyt on hyvä, laita nyt vuode!» puheli hän useinkin, kun häntä hoitelin.

Vuoteeseen häntä takaisin laittaissa vasta temppuja oli. »Meni liiaksi kyljelleen, ronkan kolo ei ole hyvä, kantapäiden kolot ovat liian syvät, ne pitää tilkitä, — polvi pitää tueta — niin, niin, siihen niin! Korvatuki nyt ja sitten hankaseen täyte, varvasten välit ovat vielä liian väljällä — niin, aivan niin, voi kuinka nyt on hyvä. — Kiitoksia Sakeus, kiitoksia! — sinä osaat niin hyvästi», komenteli apua tarvitseva vanhus.

Minä tunsin sanoilla selittämätöntä sääliä tuota kovaonnista vanhusta kohtaan. Usein istuin väliaikoinakin hänen vuoteensa vieressä, kertomassa hänelle jotain tahi kuuntelemassa hänen kertomuksiaan, lievennelläkseni hänen karuja hetkiään ja antaakseni hänelle kaikenlaisia tarpeitaan. Niillä hetkillä tunsin tunnossani, kuinka hän oli yhtä oikeutettu ihminen kuin kaikki muutkin, vaikka onni oli häntä niin pahoin kohdellut; mielipahalla tunsin myös kuinka moni hänen sijalleen joutunut raukka saapi ihmisien tylyyden tähden silloin juoda pohjaan sen mielikarvauden sapella sekoitetun maljan, jonka kova onni on heidän käteensä työntänyt.

»Kyllä minä vielä kerran maksan ne paljot vaivat, joita minusta olet nähnyt», sanoi herrastuomari eräänä kertana.

»Vai niin, mutta minä en maksun tähden ole sitä tehnytkään», sanoin hänelle.

»Mutta minä en jätä maksamatta, se olisi syntikin. Kun minä pääsen lääkärin luo, niin minä vielä paranen ja sitten minä menen Pietariin keisarin puheille, sillä onpa hän nyt kotona», tuumaili ukko.

»Olettehan jo yli kahdeksankymmenen», arvelin hänelle.

»Kahdeksankymmenen viiden.»

»Olette jo vanha ja taudin rasittama. Minusta olisi paras kun heittäisitte paranemisen toiveet siihen, sillä eihän teillä voi olla enään pitkä ikä, vaikkapa vielä paranisittekin», sanoin hänelle.

»Niin, mutta minun isäni eli yhdeksänkymmenen vuoden vanhaksi, ja herra ties, enkö minä elä vielä vanhemmaksi», sanoi ukko vähän nyrpeissään.

Niinhän se on: »Elohon on elävän mieli, vielä haudan partaallakin.»

»En minä ennen ollut näin, mutta ei tämä ole minun vikani», virkahti ukko eräänä kertana surumielisyyteen vaipuneena.

»Sen tietää jokainen, että te olette ollut mies ja ettette ole syypää nykyiseen alennukseenne», koin sanoa.

»Niin. Oli aika, jolloin minulla oli tavaraa ja arvoa, mutta molemmat ovat nyt menneet. Ei kenenkään vanhan miehen pitäisi naida nuorta, kaunista vaimoa», sanoi hän ja suuret kyynelkarpaleet valahtivat hänen silmistään. — »Peukalo-tuki paremmasti, se pääsee liikkumaan, toinen jalka samoin», lisäsi hän sitten, ja niin ankara vavistuksen puuska valtasi hänet, että minun piti ruveta pitämään häntä kiinni.

Mitä miettikään hän nyt? Kenties koko mennyt elämä kaikkinensa astui hänen eteensä. Hän ei ollut koskaan puhunut vaimostansa luotuista sanaa, mutta kenties hänen silmiensä edessä oli kirkkaampana nyt kuin koskaan ennen elämänsä suurin erehdys, nimittäin toinen naimisensa, joka saattoi hänet armoleipää syömään, ja se lienee hänelle tuntunut kovin katkeralta, vaikkei hän ollut mitään vailla.

Ukon sydämmestä puhjenneet sanat olivat mielestäni niin syvällistä laatua, etten voinut niihin vastata mitään, koin vaan hoidella häntä ja kuivata hänen kyyneleisiä silmiänsä.

»Nyt minä olen puhutellut keisaria ja hän on pannut minut kruunun palkalle ja antanut minulle pensionin. — Jumala siunatkoon Keisariamme! — Nyt voin maksaa Sakeuksellekin ne suuret vaivat, joita hän on minun tähteni nähnyt. En ole kipeäkään enään yhtään, enkä vapise vähääkään», sanoi hän eräänä kertana, kun tulin hänen tykönsä.

Tuota puhuessaan loi hän minuun tuiman katseen ja hänen silmänsä kiiluivat niin kummallisesti, ikäänkuin ne olisivat olleet lasittuneet, ja minä oikein kammostuin sekä puheesta että katseesta. Pian kuitenkin käsitin, että se oli houriota ja ihmeekseni huomasin, ettei hän todellakaan vavissut vähääkään.

»Pois peukaloiden, jalkojen ja muiden tukeet, pois reikätuolit ja muut kipeän miehen kalut, minä olen terve — tuossa on rahaa, Sakeus», lisäsi hän sitten ja nosti laihaa kättänsä minua kohden.

Samassa kumarruin minä hänen puoleensa ja hän kiersi kylmän, luisen kätensä kaulaani. Siinä hän korahteli muutaman kerran, käsi hervahti kaulasta irti ja elo oli hänestä luopunut.

Siihen jäivät keisarit, kruunun palkat ja pensionit, mutta siihen jäivät myöskin surut, tuskat ja vapisemiset; se oli vapautus kaikista ja samalla sovitus elämän erhetyksistä.

* * * * *

Kun sillan määrävuodet olivat loppuun kuluneet, heittivät Hanno ja Maija vahtiviran pois. He ostivat molemmin puolin säästetyillä varoillaan aivan meidän läheltä pienemmän maatilan ja tulivat siis lähimmäksi naapuriksemme. Siinä tekivät he ahkerasti työtä ja tuota pikaa oli heidän lapsillansa hyvä toimeentulo. Niin kummalta kuin se kuuluneekin, mutta tosi kumminkin on, että Maijan reväisin rupesi vähitellen antamaan perään ja viimein voi hän kokonaan hylätä tuon avuliaan lääkepullonsa. Ihmeitten lisäksi tuli vielä se seikka, että vaikka Maija oli jo ikäpuoli, sai hän vielä perillisen, terveen ja kauniin pojan. Usein ovat he meillä ja me heillä vieraina ja silloin on oikein hauskat hetket. Silloin aina muistelemme menneitä aikoja ja kuinka monimutkaiset elämämme vaiheet ovat olleet. Keskustelujemme aikana unohtuu Maija useinkin hymysuin katsomaan poikaansa, eikä silloin kuule eikä näe mitään muuta. »Kuka olisi uskonut», virkahtaa hän viimein, ja silloin hän havahtuu. He ovat niin sydämmellisiä ja ystävällisiä ihmisiä. Heitä kaikki kunnioittavat ja Hanno täyttää tunnollisesti elämän velvollisuuksia. Hänellä on kunniaraha rinnassaan, ja tosi on, että hän on siitä mielestämme hieman liiaksi rehevä, mutta sen annamme hänelle niin mielellämme anteeksi. Niin, Hanno on kaikin puolin niin hyvä mies, että hän kelpaisi nykyään monelle esikuvaksi; hän oli kerran langennut, mutta noussut jälleen, ja noussut niinkuin mies!

* * * * *

Useita vuosia oli kulunut siitä kun Laarila joukkoinensa lähti meiltä. Koko ajalla en ollut saanut minkäänlaista sanomaa, joutuiko hän itään vai länteen. Surunsekaisella ikävällä koetin jos jollain tavalla hänestä saada jotain tietoa, mutta hän oli kadonnut kuin kaste maahan eikä hänestä kuulunut enää mitään.

Eräänä kertana olin taas muistelemassa tuota omituista ystävääni lippoineen, pyssyineen, timantteineen, helmineen ja epävakaisine onnenrattaineen. Silloin juuri aukesi ovi ja postimies toi minulle kirjeen. Hätäisesti mursin sen auki ja aloin lukea, sillä olipa päällekirjoitus jo mielestäni niin tutunomaista. Kirjeen sisällys oli seuraava:

»Rakas, ikävällä kaivattu ja unhottumaton ystäväni!

Täällä Amerikassa olen ollut jo pari vuotta puuveitsellä kultaa vuolemassa. Sittenkun teiltä lähdin, ovat elämäni retket olleet seuraavat: Painuin maamme suurimpien vesien luo, joissa ahkerasti koetin lipota helmisimpsukoita. Talvet kirjoittelin asiakirjoja paikkakuntalaisille ja keväimet ammuskelin timanttikurkia. Mutta rakas veli! Olenhan usein vakuuttanut, kuinka epävakainen minun onnenrattaani on. Niin kävi tässäkin. Sillä kun minä rupesin heitä pyytämään, katsoivat kurjet hyväksi ruveta timanttien sijasta nielemään pelkkiä maakiviä, ja helmisimpsukat sukeltivat syvimpiin kuiluihin, niin etten minä saanut kuin tyhjiä kuoria ja mitättömiä ruomuja. Pari vuotta kokoilin minä niitä ahkerasti, ja sitten lähdin tulosteni kanssa asiantuntevien luokse. He väittivät kiven kovaan, etteivät timanttini ole muuta kuin tavallisia kiven jytysiä ja etteivät helmeni ole sukuakaan helmille. He nauroivat minulle vasten silmiä ja milt'eivät pilkanneet minua, ja tuon ivansa seasta vakuuttivat he monikertaan, ettei minun luulluilla aarteillani ole enempää arvoa kuin puupätäkällä. Mikäpä minulla oli muu neuvona, kun viimein ruveta uskomaan heitä, semminkin kun he olivat kaikki niin yksimieliset. Kyllä arvaatte, minkälaiselle mielelle se saattoi minut, kun kahden vuoden työt, ponnistukset ja toiveet taasen raukesivat turhaan kuin tina tuhkaan. En voinut kaukaan aikaan nukkua silmän täyttä, niin kovasti koski se, ja yhä mietin tilaani. Varamme olivat supistuneet puoleen siitä, mitä onni tuppasi minun kouraani siellä sillan luona. Silloin juolahti mieleeni tämä luvattu maa ja varamme riittivät juuri matkarahoiksemme tänne. Esittelin keksintöni vaimolleni, eikä hän ollut yhtään vastaan tänne muuttoamme, sillä kussa minä olen, siellä tahtoo hän myös olla. Päätetty ja tehty, ja me muutimme. Ei ollut hauskaa täälläkään: ei yhtäkään tuttua ihmistä, ei yhtäkään ystävää, vieras kieli, vieras kansa ja vieras maa, ne olivat asioita, jotka saattoivat sydämmeen semmoisen ahdistuksen, että se oli tuskasta pakahtua. Jospa minulla olisi ollut niin paljon varoja, että olisin voinut palata Suomeen takaisin, olisin sen tehnyt jo samalla viikolla, mutta niitäpä ei ollutkaan. Suurella sydämmen surulla täytyi minun alistua mitä halvimpiin ja arvoani alentavimpiin töihin, sillä muutoin olisimme kuolleet nälkään. Sitä myöten olemme kokeneet pitkittää samaa viheliäistä elämää, eikä vielä ole mitään parempaa tiedossa. Jos vaan onni minua vielä niin paljon auttaisi, että saisin sen verran varoja kokoon, tulisin heti joukkoineni takaisin. Tästä kaikesta huomaatte, hyvä ystävä, että onnenratas on täällä ollut minulle epävakaisempi kuin koskaan ennen. Tätä on aina kehuttu onnen ja suurten aatteiden maaksi, mutta jos missään oppi ja kyky vähän maksavat, niin se on juuri täällä. Työtä pitää vaan tehdä rehkiä, jos mieli elää; voi kuinka toisin kuitenkin oli siellä Suomessa asiain huonoimmillaankin ollessa; sinne minä halajan ja ikävöitsen! — Muistakaa onnetonta

Laarilaa.»

Siinä oli vastaus äskeisiin mietteisiini. Nyt tiesin missä Laarila ystäväni oli. Hän oli koettanut koko elämänsä ajan polkea onnensa rattaan astuimia, käsittääksensä vihdoinkin sen pykälän, jota hän luuli onnettaren hänen edessään kieputtavan. Hän oli kokenut kaikkia, mutta ei ollut missään onnistunut, paitsi tuossa pelastustyössä. Hän piti itseänsä aikakauttansa etevämpänä ja sen perustuksen nojalla piti hän ihmisien kiittämättömyyttä kaiken onnettomuutensa syynä. Hellittämättä perusaatteestaan, oli hän mennyt Amerikkaan onneansa etsimään — maahan, jossa onnen ratas on kaikkein oikullisin.

Tuskin oli kolme kuukautta kulunut, kun taasen sain vastaanottaa seuraavaisen kirjeen:

»Rakkaat ystävät!

Täten saan teille lyhyesti ilmoittaa, että rakas mieheni, Henrik Laarila, kuoli eilen tapaturmaisesti. Hän kietoontui ison höyrykoneen rattaisiin, jotka hänet musertivat silmänräpäyksessä murskaksi. En tiedä mitenkä lienee ollut, mutta sanotaan hänen olleen vähä — — — voi, en voi sanoa enempää. Siitä olen vaan varma, että hänessä meni suuri oppi ja kyky, mutta ihmiset eivät tunteneet häntä. Oma tilani on mitä katalin, sillä itseni ja lasteni elatukseksi ei jäänyt maahan putoavaa; jos eivät armeliaat ihmiset auta, on nälkäkuolema edessämme — Jumala meitä armahtakoon!

Maria Laarila.»

Kirjeen luettuani vapisin niinkuin haavanlehti; kirje putosi kädestäni lattialle. Syvä huokaus puhkesi rinnastani ja tuskin sain sanotuksi:

»Todellakin epävakainen onnenratas!»

»Todellakin», sanoi vaimoni värähtävästi.

Niin olen tullut kertomuksessani elämäni nykyiseen aikaan. Monta kovaa on koettu, monta vaivaa nähty, mutta aina on Jumala vienyt eteenpäin. Monta surua on surtu, monta iloa iloittu, mutta voitto on joka kerralla saatu, nimittäin elämän kokemus. Monesti on langettu, mutta monesti noustukin, ja se on opettanut meitä valppaammaksi. Elämänkoulussani on ollut vaimoni rinnallani, tukemassa ja lohduttamassa. Lujalle, kristillissiveelliselle pohjalle perustetulla mielenlaadullaan on hän osannut murheitten aikoina lievennellä ja tasoitella helteen. Muutamat sanovat hänen jo alkavan rypistyä, mutta minun mielestäni on hän verrattoman kaunis. Aamusin nousee hän ani varhain: kun minä nousen ylös, on hän tehnyt pihan jo jälkiä täyteen. Illoin hän panee maata ennen minua, ja nukkuu heti. Minä katselen häntä, kuinka hän nukkuissaan värähtelee ja elehtii, ja sydämmessäni tunnen silloin sanomatonta rakkautta. Usein rukoilen hiljaisuudessa hänelle niin pitkää ikää, että hän saisi painaa minua silmäni viimeisen kerran umpeen.