SISÄLLYS: (continued 5)
J. A. (Juho Aukusti) Hollo translation
— Tämän päivän kohdalle minä panen valkoisen kiven, sillä se on kaikkein parhaimpia, mitä uskon eläessäni saavani kokea, koska olen nyt kohdannut herra Don Quijote Manchalaisen, ja muistuttakoon tämä päivä ja merkki meille miestä, johon sisältyy vaeltavan ritarikunnan koko oivallisuus.
Don Quijote vastasi hänelle yhtä kohteliaaseen tapaan, ylen mielissään siitä, että häntä kohdeltiin niin suurenmoisesti. Kaikki lähtivät takakannelle, joka oli järjestetty erittäin sievästi, ja istuutuivat sivupenkeille; soutupäällikkö asteli keskikäytävää eteenpäin ja antoi vihellyspillillään merkin, että miehistön piti riisuutua, mikä tapahtui silmänräpäyksessä. Nähdessään niin paljon ihmisiä ilkialastomina Sancho kerrassaan ällistyi, varsinkin, kun näki heidän nostavan suojakatoksen niin nopeasti, että hänestä tuntui kuin kaikki paholaiset olisivat olleet heitä auttamassa; mutta tämä kaikki oli pelkkää leikkiä verrattuna siihen, mitä nyt kerron. Sancho istui keskikäytävällä lähellä perimmäistä oikeanlaidan soutajaa, kun tämä, jolle oli jo sanottu, mitä hänen tuli tehdä, kävi Sanchoon käsiksi ja nosti hänet käsivarsilleen; ja koko miehistö, joka oli noussut seisomaan ja oli varuillaan, otti Sanchon vastaan ja heitti häntä eteenpäin käsivarsilta toisille ja penkistä penkkiin alkaen aluksen oikealta puolelta ja niin nopeasti, että Sancho parka oli ihan päästä pyörällä ja aivan varmaan uskoi, että itse paholaiset olivat käyneet häneen käsiksi. Mutta pilantekijät eivät lopettaneet, ennenkuin olivat kuljettaneet hänet laivan vasenta laitaa takaisin ja laskeneet hänet peräkannelle. Sancho rukka oli pahoin möyhentynyt, haukkoi ilmaa ja hikoili eikä voinut mitenkään käsittää, mitä hänelle oikeastaan oli tapahtunut. Nähtyään Sanchon siten siivetönnä lentävän Don Quijote kysyi kenraalilta, noudatettiinko tämmöisiä juhlamenoja aina niitten kanssa, jotka olivat ensimmäistä kertaa kaleereilla; jos niin oli laita, ei hän, koska hänellä ei ollut aikomusta ruveta palvelemaan kaleereilla, halunnut ottaa osaa sellaisiin harjoituksiin, vaan vannoi Jumalan nimessä, että jos joku kävisi häneen käsiksi ja heittäisi häntä kuin palloa, niin hän potkisi miehen kuoliaaksi; ja niin sanoessaan hän nousi ja tarttui miekkansa kahvaan.
Samassa laskettiin aurinkoteltta alas, ja isoraaka putosi kannelle kamalasti rämähtäen. Sancho luuli, että taivaan perustukset horjuivat ja että sen kansi oli putoamassa hänen päähänsä; hän painoi kauhistuen päänsä alas ja pisti sen polviensa vähin. Don Quijote ei hänkään seisonut kovin varmasti jaloillaan, sillä hänkin säikähti, kohotti hartioitaan ja kalpeni. Miehistö veti sitten raakapuun ylös samalla vauhdilla ja melulla kuin oli sen laskenutkin ja teki kaiken tämän syvän hiljaisuuden vallitessa, ikäänkuin sillä ei olisi ääntä eikä kieltä ollutkaan. Soutupäällikkö antoi merkin ankkurin nostamiseen, juoksi soutukäytävää pitkin, kädessään ruoska, alkoi sillä kutkutella soutajien selkiä, ja kaleeri alkoi lipua ulos merelle. Nähdessään niin paljon punaisia jalkoja — niinä hän näet piti airoja — Sancho sanoi itsekseen:
— Tämä on totista noituutta eikä semmoista, mistä isäntäni tapaa puhua. Mitä nämä onnettomat ihmiset ovat tehneet, että heitä niin ruoskitaan, ja kuinka voi yksi ainoa mies, joka tuossa astelee ja viheltelee, uskaltaa ruoskia niin suurta joukkoa? Minä sanon toden totta, että tämä on helvetti, tai ainakin kiirastuli.
Don Quijote näki, kuinka tarkkaavasti Sancho katseli, mitä tapahtui, ja sanoi hänelle:
— Sancho ystäväiseni, miten nopeasti ja miten vähällä vaivalla te voisittekaan, jos vain tahtoisitte, riisuutua vyötäisiä myöten, asettua noitten toisten soutaja-herrain joukkoon ja lopettaa Dulcinean lumouksen! Ollessanne niin monien kurjien ja kidutettujen joukossa te näet ette paljoakaan tuntisi omaa tuskaanne, ja sitäpaitsi voisi sattua, että viisas Merlin katsoisi jokaisen näistä iskuista, jotka annetaan lämpimästä kädestä, vastaavan kymmentä niistä, jotka teidän lopultakin täytyy itsellenne antaa.
Kenraali olisi halunnut tiedustella, mitä iskuja ne olivat ja mistä Dulcinean lumouksesta oli kysymys, kun tähystäjä samassa sanoi:
— Linnoituksesta annetaan merkki, että läntisellä rannikolla on näkyvissä jokin soutualus.
Sen kuultuaan kenraali hyppäsi keskikäytävälle ja huusi:
— Hei pojat, ei päästetä sitä karkuun! Montjuichin vahtitornista ilmoitettu alus on varmaan jokin Algerian merirosvojen brigantiini.
Kolme muuta kaleeria lähestyi nyt päällikön alusta saadakseen menettelyohjeita. Kenraali määräsi, että kahden niistä piti suunnata kulkunsa avoimelle merelle, hänen oma aluksensa ja kolmas kaleeri sitävastoin kulkisivat pitkin rannikkoa, sillä niin menetellen alus ei pääsisi heidän käsistään. Miehistö tarttui tuimasti airoihin ja kiidätti kaleereja niin huimaa vauhtia, että ne näyttivät lentävän. Molemmat merelle lähteneet kaleerit havaitsivat suunnilleen kahden peninkulman päässä aluksen, jossa silmämäärällä arvioiden otaksuivat olevan neljä- tai viisitoista soutupenkkiä, ja niin oli tosiaan laita. Huomattuaan kaleerit alus lähti pakenemaan aikoen ja toivoen pelastuvansa nopeudellaan; mutta sen kävi sittenkin huonosti, sillä päällikön kaleeri oli kaikkein nopeimpia merialuksia ja läheni brigantiinia niin huomattavasti, että tämän miehistö selvästi havaitsi pakoyrityksen epäonnistuvan. Kapteeni olisi senvuoksi tahtonut, että he olisivat vetäneet airot sisään ja antautuneet, jotta eivät ärsyttäisi kaleerien päällikköä vihaan; mutta kohtalo, joka ohjasi asiaa toisin, järjesti niin, että päällikön kaleerin ollessa niin lähellä, että brigantiinin miehistö jo voi kuulla huudot, joilla heitä kehoitettiin antautumaan, kaksi juopunutta torakia, toisin sanoen kaksi turkkilaista, jotka kahdentoista muun kanssa olivat brigantiinissa, ampuivat kaksi laukausta ja surmasivat kaksi sotilasta, jotka olivat meidän aluksemme kokassa, toinen toisella, toinen toisella puolella. Sen nähtyään kenraali vannoi, ettei jättäisi henkiin ainoatakaan brigantiinista vangiksi saamaansa; mutta kaleerin hyökätessä täyttä vauhtia sen kimppuun se liukui ohi kaleerin airojen alitse. Kaleeri työntyi hyvän matkan päähän, brigantiinissa olevat huomasivat tuhon tulevan, kohottivat kaleerin kääntyessä purjeet ja yrittivät jälleen päästä pakoon purjeitten ja airojen avulla. Heidän ponnistuksensa eivät kumminkaan auttaneet niin paljoa kuin heidän uskaliaisuutensa heitä vahingoitti, sillä vähän enemmän kuin puoli peninkulmaa kuljettuaan päällikön alus saavutti heidät, heitti valtaushakansa ja otti heidät kaikki elävinä vangeiksi. Samassa saapuivat molemmat toiset kaleerit, ja kaikki neljä palasivat satamaan, missä lukematon ihmisjoukko seisoi odottamassa, uteliaana näkemään, mitä he toivat mukanaan. Kenraali laski ankkurin lähelle rantaa ja huomasi laiturilla seisovan kaupungin varakuninkaan. Hän lähetti laivapurren häntä noutamaan ja käski laskea isonmaston raakapuun hirttääkseen heti merirosvojen kapteenin ja muut turkkilaiset, jotka hän oli ottanut brigantiinista vangiksi ja joita oli noin kolmekymmentäkuusi miestä, kaikki reippaita sotilaita ja useimmat turkkilaisia tarkka-ampujia. Kenraali kysyi, kuka oli brigantiinin kapteeni, ja eräs vangeista, joka sittemmin havaittiin espanjalaiseksi luopioksi, vastasi kastiliankielellä:
— Tämä nuorukainen, jonka tässä näet, hyvä herra, on meidän kapteenimme.
Samassa hän osoitti tuskin kahdenkymmenen vuoden ikäistä nuorta miestä, joka oli niin kaunis ja uljas, että ihminen tuskin kykenee sellaista mieleensä kuvaamaan. Kenraali kysyi häneltä:
— Sano minulle, sinä kelvoton koira, mikä sinut sai surmaamaan sotilaitani, vaikka näit, ettet mitenkään voinut päästä pakoon? Sillä tavallako osoitetaan kunnioitusta päällikön alukselle? Etkö tiedä, ettei urhoollisuus ole samaa kuin uhkarohkeus? Epävarmojen toiveitten tulee tehdä ihminen uskaliaaksi, mutta ei uhkarohkeaksi.
Kapteeni aikoi vastata, multa kenraalilla ei ollut aikaa sitä kuunnella, sillä hänen täytyi rientää ottamaan vastaan varakuningasta, joka oli jo astumassa kaleeriin palvelijoittensa ja muutamien kaupungin huomattavien henkilöitten seurassa.
— Te olette saanut hyvän saaliin, herra kenraali — sanoi varakuningas.
— Niin, teidän ylhäisyytenne saa nähdä, kuinka hyvä se on, — vastasi kenraali — kun näette sen kiikkuvan raakapuun nokassa.
— Kuinka niin? — virkkoi varakuningas.
— Siksi, — vastasi kenraali — että minulta on vastoin kaikkea lakia ja oikeutta ja sodassa yleisesti noudatettua tapaa surmattu kaksi näiden kaleereiden kaikkein parasta sotilasta, ja minä olen vannonut hirttäväni kaikki vangeiksi ottamani, ensinnä tämän nuoren miehen, brigantiinin kapteenin.
Hän viittasi nuorukaiseen, joka odotti kuolemaa, kädet sidottuina ja nuoransilmukka kaulassa. Varakuningas katseli häntä, ja nähdessään, kuinka kaunis ja uljas ja samalla vaatimaton hän oli, hän sai samassa vangin kauneudelta suosituskirjeen, niin että hänessä heräsi halu pelastaa nuorukainen kuolemasta. Siksi hän kysyi:
‒ Sano minulle, kapteeni, oletko turkkilainen, mauri vai luopio?
Siihen nuorukainen vastasi, hänkin kastiliankielellä: ‒ Minä en ole turkkilainen, en mauri enkä luopio.
— Mikä sitten olet? — kysyi varakuningas.
‒ Kristitty nainen — vastasi nuorukainen.
— Nainen, ja kristitty, ja tuossa asussa, ja semmoisessa tilassa? Se on niin ihmeellistä, että sitä on vaikea uskoa.
— Siirtäkää tuonnemmaksi, hyvät herrat, — sanoi nuorukainen — mestauksen toimeenpano; ettehän paljoa häviä, vaikka siirrätte kostonne, kunnes olen kertonut teille elämäni historian.
Kenen sydän olisi voinutkaan olla niin kova, ettei olisi heltynyt noista sanoista, tai ainakin tyytynyt odottamaan, kunnes saataisiin kuulla, mitä tuolla surullisella ja onnettomalla nuorukaisella oli kerrottavaa? Kenraali käski hänen sanoa, mitä hänellä oli sanottavaa, mutta huomautti, ettei hänen pitänyt toivoa saavansa anteeksi ilmeistä rikostaan. Luvan saatuaan nuorukainen aloitti kertomuksensa näin:
— Minä polveudun tuosta pikemmin onnettomasta kuin viisaasti harkitsevasta kansasta, joka on näinä aikoina joutunut sanomattomien vastoinkäymisten uhriksi; vanhempani näet olivat moriskoja. Heimoni onnettoman kohtalon pyörteissä enoni ja tätini kuljettivat minut Berberiaan, eikä minulla ollut vähääkään apua siitä, että selitin olevani kristitty, kuten todella olen, enkä vain teeskennellen tai näön vuoksi, vaan totisesti ja vilpittömästi. Minua ei auttanut, että esitin tämän seikan niille, joiden tehtävänä oli meidät surkeasti karkoittaa. Enoni ja tätini eivät tahtoneet sitä uskoa, vaan pitivät tiedonantoani valheena ja keksintönä, jonka avulla toivoin saavani jäädä maahan, missä olin syntynyt, ja niin he veivät minut mukanaan pikemmin väkisin kuin suostumuksellani. Minulla oli kristitty äiti ja yhtä ymmärtäväinen ja kristitty isä; minä imin itseeni katolisen uskon äidinmaidossa, minut kasvatettiin hyviin tapoihin, minä en ole puheessani enkä käytöksessäni, mikäli itse voin asiaa arvostella, milloinkaan osoittanut olevani maurilainen. Näitten hyvien ominaisuuksien ohella (uskon näet, että ne ovat hyviä ominaisuuksia) lisääntyi kauneuteni, jos muuten kaunis olen, ja vaikka elämäni oli sangen siveätä ja yksinäistä, ei se kumminkaan liene ollut sitä siinä määrässä, ettei minua päässyt näkemään muudan nuori aatelismies nimeltä Don Gaspar Gregorio, erään aatelismiehen sukutilan perijä, jonka tilukset sijaitsevat aivan lähellä kyläämme. Kävisi liian pitkäksi kertoa, kuinka hän näki minut, kuinka tulimme puheisiin toistemme kanssa, kuinka hän menetti sydämensä minulle ja sai korvaukseksi minut, ja sitäkin vaikeampaa se on tänä hetkenä, jolloin pelkään minua uhkaavan julman nuoran painuvan kieleni ja kurkkuni väliin; tahdon senvuoksi sanoa vain, että Don Gaspar päätti seurata minua maanpakoon. Hän liittyi toisilta paikkakunnilta lähteviin moriskoihin, sillä hän oli hyvin perehtynyt kieleemme, ja matkalla hän teki tuttavuutta enoni ja tätini kanssa, jotka kuljettivat minua mukanaan. Isäni, älykäs ja varovainen mies, oli näet, kuultuaan ensimmäisen käskyn meidän karkotuksestamme, lähtenyt kylästämme vieraisiin maihin etsiäkseen sieltä meille pakopaikkaa. Hän oli piilottanut ja kaivanut erääseen paikkaan, jonka vain minä tiedän, suuren määrän erittäin kallisarvoisia helmiä ja jalokiviä sekä hiukan selvää rahaa, portugalilaisia ja espanjalaisia kultakolikolta. Hän varoitti minua millään ehdolla koskemasta tähän jättämäänsä aarteeseen, jos meidät karkotettaisiin maasta, ennenkuin hän palajaisi. Minä tottelin ja lähdin, kuten sanottu, enoni, tätini ja muitten sukulaisten ja tuttavien kanssa Berberiaan, ja siellä me asetuimme Algeriaan, mikä oli samaa kuin jos olisimme asettuneet helvettiin. Kuningas sai kuulla kauneudestani, ja huhu kertoi hänelle rikkauksistani, mikä tavallaan oli minulle onneksi. Hän kutsui minut luokseen ja kysyi, mistä Espanjan seudusta olin kotoisin ja kuinka paljon rahoja ja jalokiviä minulla oli. Minä mainitsin hänelle syntymäseutuni ja sanoin, että jalokivet ja rahat oli kaivettu sinne maahan, mutta että olisi helppo saada ne käsiinsä, jos itse palaisin niitä noutamaan. Minä sanoin hänelle kaiken tämän peläten, että kauneuteni hänet häikäisisi, ja yrittäen sensijaan ärsyttää hänen ahneuttaan. Hänen keskustellessaan minun kanssani tultiin hänelle ilmoittamaan, että seurassani oli saapunut eräs kaikkein uljaimpia ja kauneimpia nuoria miehiä, mitä ajatella saattaa. Minä arvasin heti, että tarkoitettiin Don Gaspar Gregorioa, joka on kaikkein kauniimmiksi ylistettyjä kauniimpi. Minä pelästyin ajatellessani, missä vaarassa oli Don Gregorio, sillä näitten barbaaristen turkkilaisten keskuudessa pidetään kaunista poikaa tai nuorukaista parempana kuin naista, olipa tämä kuinka kaunis tahansa. Kuningas antoi heti käskyn, että nuorukainen oli tuotava sinne nähtäväksi, ja kysyi minulta, oliko totta, mitä nuoresta miehestä sanottiin. Ikäänkuin taivas olisi ajatuksen mieleeni johdattanut sanoin hänelle sen olevan totta, mutta lisäsin, ettei hän ollut mies, vaan nainen samoinkuin minä. Sitten pyysin häneltä lupaa mennä pukemaan hänet luonnolliseen pukuunsa, jotta hänen kauneutensa esiintyisi täydessä loistossaan ja hän voisi arkailematta astua kuninkaan eteen. Kuningas vastasi, että sain kernaasti niin tehdä ja että keskustelisimme seuraavana päivänä, miten voisin palata Espanjaan noutamaan maahan kaivettua aarretta. Minä puhuttelin Don Gasparia, kerroin hänelle, millaisessa vaarassa hän oli esiintyessään miehenä, puin hänet moriskotytöksi ja vein hänet saman päivän iltapuolella kuninkaan luo, joka hänet nähdessään joutui ihmetyksen ja ihastuksen valtaan ja päätti pidättää hänet luonaan lahjoittaakseen hänet Suurherralleen. Välttääkseen vaaraa, joka saattoi häntä uhata seraljissa hänen naistensa puolelta ja itseänsäkin peläten hän käski viedä muukalaisen muutamien ylhäisten maurilaisnaisten luo, jotka häntä vartioisivat ja palvelisivat, ja niin tehtiin viipymättä. Meidän molempien tunteet (en näet voi kieltää, että häntä rakastan) jääkööt niiden harkittaviksi, joiden täytyy toisistaan erota, vaikka toisiaan rakastavat. Kuningas ryhtyi sitten toimenpiteisiin, jotta palaisin tässä brigantiinissa Espanjaan, määräten minua saattelemaan kaksi turkkilaista, samat miehet, jotka surmasivat teidän sotilaitanne. Minun kanssani matkusti myös tämä espanjalainen luopio (hän viittasi mieheen, joka oli ensiksi puhunut), joka, sen varmaan tiedän, on salainen kristitty ja toivoo hartaammin saada jäädä Espanjaan kuin palata Berberiaan. Brigantiinin muu miehistö on maureja ja turkkilaisia, joista ei ole muuhun kuin soutajiksi. Molemmat turkkilaiset, jotka olivat ahnaita ja julkeita, eivät välittäneet määräyksestä, jonka mukaan heidän olisi pitänyt laskea minut ja tämä luopio kristittyjen vaatteissa (jotka olimme varustaneet mukaan) maihin ensimmäisessä kohdassa Espanjan rannikolla, vaan tahtoivat ensiksi liikkua pitkin rannikkoa ja siepata itselleen jotakin saalista, jos sattuisivat saamaan; he näet pelkäsivät, että jos ensiksi laskisivat meidät maihin, me molemmat voisimme jonkin sattuman nojalla ilmoittaa brigantiinin olevan vielä merellä, ja jos rannikolla sattuisi olemaan kaleereja, niin ne kaappaisivat heidät. Viime yönä tuli tämä rannikko näkyviimme, meidät, jotka emme tietäneet mitään näistä neljästä kaleerista, havaittiin, ja sitten kävi niinkuin olette itse nähneet. Don Gregorio on siis naiseksi puettuna naisten joukossa ilmeisessä hengenvaarassa, ja minä olen tässä kädet selän taakse sidottuina odottaen ja peläten menettäväni henkeni, joka onkin minulle nyt rasitukseksi. Tämä, hyvät herrat, on yhtä surkean kuin todenperäisen tarinani loppu. Pyydän teitä vain sallimaan minun kuolla kristittynä, koska, kuten jo sanoin, en ole mitenkään vikapää rikokseen, jonka kansalaiseni ovat tehneet.
Hän vaikeni, hänen silmänsä olivat täynnä liikutuksen kyyneliä, ja monet läsnäolevista itkivät hänen kanssaan. Liikutettuna ja täynnä myötätuntoa astui varakuningas hänen luokseen, sanaakaan virkkamatta, ja irroitti omin käsin nuoran, joka sitoi moriskotytön kauniita käsiä.
Mutta kristityn maurilaistytön kertoessa merkillistä tarinaansa oli eräs vanha pyhiinvaeltaja, joka oli tullut kaleeriin samalla kertaa kuin varakuningas, kiinteästi häntä katsellut, ja moriskotyttö oli tuskin ehtinyt lopettaa kertomuksensa, kun hän heittäytyi tytön jalkojen eteen, syleili niitä ja sanoi hänelle lukemattomien huokausten ja nyyhkytysten värisyttämällä äänellä:
— Oi Anna Felix, onneton tyttäreni! Minä olen isäsi Ricote ja olen palannut sinua etsimään, koska en voi elää ilman sinua, omaa sieluani.
Nuo sanat kuullessaan Sancho levitti silmänsä suuriksi ja kohotti päätään, joka oli ollut kumarassa hänen ajatellessaan omaa onnetonta menoaan; hän katseli pyhiinvaeltajaa, tunsi hänet samaksi Ricoteksi, jonka oli tavannut lähdettyään käskynhaltianvirastaan, ja sai varmuuden siitä, että tuo oli hänen tyttärensä, joka nyt vapaaksi päästettynä syleili isäänsä ja sekoitti kyyneliään hänen kyyneliinsä. Ricote sanoi kenraalille ja varakuninkaalle:
— Tämä, hyvät herrat, on minun tyttäreni, jonka kohtalot ovat vähemmän onnelliset kuin hänen nimensä.[70] Hänen nimensä on Anna Felix ja lisänimensä Ricote, ja hän on laajalti tunnettu kauneutensa samoinkuin minun rikkauteni vuoksi. Minä lähdin isänmaastani etsiäkseni vieraista valtakunnista suojapaikkaa ja tyyssijaa, ja löydettyäni sen Saksasta olen palannut tässä pyhiinvaeltajan puvussa toisten, saksalaisten kanssa etsiäkseni tytärtäni ja kaivaakseni maasta suuria aarteita, jotka olen sinne piiloittanut. Tytärtäni en tavannut, mutta aarteeni löysin, ja se on minulla mukanani, ja nyt olen kaikkein merkillisintä kiertotietä kulkien löytänyt sen aarteen, joka tekee minut kaikkein rikkaimmaksi, nimittäin rakkaan tyttäreni. Jos meidän syyttömyytemme sekä hänen ja minun kyyneleni voivat oikeudentuntoanne loukkaamatta avata säälinne ovet, niin armahtakaa meitä, sillä me emme ole ajatelleetkaan teitä vahingoittaa emmekä ole millään tavalla ottaneet osaa niiden meikäläisten salajuoniin, jotka on oikeudenmukaisesti maasta tarkoitettu.
Siihen virkkoi Sancho:
— Minä tunnen Ricoten hyvin ja tiedän, että hän puhuu totta sanoessaan Anna Felixiä tyttärekseen, mutta tuohon muuhun loruun, hänen matkoihinsa edes ja takaisin, hyviin tai huonoihin aikeisiin, minä en ollenkaan kajoa.
Kaikki läsnäolijat ihmettelivät kovin tätä merkillistä tapausta, ja kenraali sanoi:
— Teidän kyynelenne eivät tosiaankaan salli minun pitää vannomaani valaa; eläkää, kaunis Anna Felix, niin monta vuotta kuin Jumala on teille säätänyt, mutta nuo molemmat julkeat ja hävyttömät miehet kärsikööt rangaistuksen tekemästään rikoksesta.
Hän käski heti hirttää isonmaston raakapuuhun molemmat turkkilaiset, jotka olivat surmanneet kaksi hänen sotilastaan; mutta varakuningas pyysi häntä hartaasti jättämään heidät hirttämättä, koska heitä oli tekoon yllyttänyt pikemmin hulluus kuin rohkeus. Kenraali taipui varakuninkaan pyyntöön, sillä eihän kostoa mielellään tehdä niin kylmäverisesti. Sitten mietittiin, mitä keinoa olisi pidettävä, jotta saataisiin Don Gregorio pelastetuksi vaarallisesta tilastaan. Ricote tarjosi siihen tarkoitukseen kolmattatuhatta dukaattia, joiden arvosta hänellä oli helmiä ja jalokiviä. Tehtiin monenlaisia suunnitelmia, mutta mikään ei ollut niin hyvä kuin se, jota ehdotti mainittu espanjalainen luopio. Hän tarjoutui palaamaan Algeriaan pienessä kuusisoutuisessa aluksessa, jossa olisi soutajina kristityitä, sillä hän tiesi, milloin, missä ja miten hänen tuli ja sopi nousta maihin, ja sitäpaitsi hän tiesi talon, missä Don Gaspar oli. Kenraali ja varakuningas eivät voineet arvelematta luottaa luopioon eikä uskoa hänen haltuunsa kristityitä, joiden piti toimia soutajina, mutta Anna Felix meni takaukseen hänen puolestaan, ja hänen isänsä Ricote sitoutui maksamaan kristityitten lunnaat, jos he sattuisivat joutumaan vangeiksi.
Kim siis tämä päätös oli tehty, lähti varakuningas maihin, ja Don Antonio Moreno vei mukanaan moriskotytön ja hänen isänsä, varakuninkaan kehoitettua kestitsemään heitä niin hyvin kuin hän suinkin voi ja tarjottua puolestaan heitä varten kaikkea, mitä hänellä itsellään oli kotonaan. Niin suurta hyväntahtoisuutta ja myötätuntoa nosti hänen mieleensä Anna Felixin kauneus.
Neljässeitsemättä luku,
missä kerrotaan seikkailusta, joka tuotti Don Quijotelle enemmän huolta kuin kaikki aikaisemmin häntä kohdanneet.
Historia kertoo, että Don Antonio Morenon puoliso mielellään näki Anna Felixin vieraanaan. Hän otti hänet vastaan erittäin ystävällisesti ja mielistyi yhtä paljon hänen kauneuteensa kuin hänen älyynsä; moriskotyttö näet oli todella erittäin kaunis ja älykäs, ja kaikki kaupungin ihmiset tulivat häntä katsomaan, kuin olisi heitä sinne kutsuttu kelloja soittaen.
Don Quijote sanoi Don Antoniolle, ettei päätös, jonka he olivat tehneet Don Gasparin vapauttamisesta, ollut oikea, koska se oli pikemmin vaarallinen kuin tarkoituksenmukainen; olisi parempi, jos hän, Don Quijote itse, kuljetettaisiin Berberiaan ratsuineen ja varuksineen; hän näet kyllä toisi miehen sieltä pois koko maurilaisesta roskaväestä huolimatta, niinkuin Don Gaiferos oli hakenut pois puolisonsa Melisendran.
Ottakaa huomioon, armollinen herra, — sanoi Sancho tuon kuullessaan — että Don Gaiferos nouti puolisonsa mannermaalta ja kuljetti hänet Ranskaan maitse; mutta tässä, jos kukaties saammekin Don Gasparin vapaaksi, meillä ei ole mitään, mitä pitkin kuljettaisimme hänet Espanjaan, sillä siinä on meri välissä.
— Kaikkeen löytyy keino, paitsi kuolemaan; — vastasi Don Quijote — jos vain tuodaan alus lähelle rantaa, voimme nousta siihen, vaikka koko maailma yrittäisi sitä estää.
Sieväksi tempuksi teidän armonne sen kuvailee ja kovin helpoksi; — sanoi Sancho — mutta ei sanoista siltaa tehdä, ja minä puolestani luotan luopioon, sillä hän näyttää minusta kelpo mieheltä, jolla on sydän oikeassa paikassa.
Don Antonio sanoi siinä tapauksessa, ettei luopio hyvin suoriutuisi, voitavan turvautua suureen Don Quijoteen, joka lähtisi Berberiaan.
Kaksi päivää myöhemmin luopio lähti kevyessä kuusisoutuisessa aluksessa, jonka miehistö oli erittäin urhoollista väkeä, ja vielä kahden päivän kuluttua kaleerit lähtivät itäänpäin kenraalin sitä ennen pyydettyä varakuningasta ystävällisesti lähettämään hänelle tietoa, miten Don Gasparin vapauttaminen menestyisi ja miten Anna Felixin asiat kehittyisivät, ja varakuningas lupasi täyttää hänen pyyntönsä.
Don Quijote lähti eräänä aamuna ratsastamaan rantatielle, täysissä varuksissaan ja aseissaan, sillä nämä, kuten hän usein tapasi sanoa, olivat hänen koristeensa ja taistelu oli hänen leponsa, joten hän ei luopunut niistä hetkeksikään. Samassa hän näki vastaan tulevan ritarin, joka oli hänkin asestettu kiireestä kantapäähän ja jolla oli kilvessä kirkkaasti loistava kuu. Tultuaan niin lähelle, että ääni kuului, hän huusi kovalla äänellä puhutellen Don Quijotea näin:
— Mainio ritari Don Quijote Manchalainen, jota ei ole milloinkaan ylistetty ansion mukaan, minä olen Hohtavan kuun ritari; ennenkuulumattomat urotyöni ovat kenties jo palauttaneet nimeni sinun muistiisi. Minä tulen taistelemaan kanssasi ja koettelemaan käsivarsiesi voimaa saadakseni sinut tietämään ja tunnustamaan, että valtiattareni, olipa hän kuka tahansa, on verrattomasti kauniimpi kuin sinun Dulcinea Tobosolaisesi. Jos avoimesti ja suoraan tunnustat tämän totuuden, niin vältät kuoleman ja säästät minulta vaivan päättää päiväsi; jos sitävastoin käyt taistelemaan ja minä sinut voitan, en vaadi sinulta mitään muuta hyvitystä kuin että luovutat aseesi, lakkaat etsimästä seikkailuja, palaat kotipuoleesi ja oleskelet siellä vuoden ajan eläen kaikessa rauhassa ja hyväätekevässä levossa miekkaan tarttumatta; se näet on otollista omaisuutesi lisäämiseksi ja sielusi pelastukseksi. Jos taas sinä voitat minut, saat tehdä minulle mitä tahdot, varukseni ja ratsuni joutuvat saaliiksesi, ja urotöitteni maine siirtyy sinulle. Harkitse nyt, mikä on itsellesi parasta, ja vastaa minulle heti, sillä minä olen määrännyt tämän asian ratkaisemista varten koko tämän päivän.
Don Quijotea hämmästytti sekä Hohtavan kuun ritarin julkeus että hänen taisteluhaasteensa aihe, ja hän vastasi hänelle tyynesti ja ankaran vakavasti:
— Hohtavan kuun ritari, jonka urotyöt eivät ole vielä tulleet tietooni, minä pakotan teidät valallisesti tunnustamaan, ettette ole milloinkaan nähnyt ylhäistä Dulcineaa; minä näet tiedän, että jos olisitte hänet nähnyt, olisitte varonut ryhtymästä tähän otteluun, koska hänen ulkomuotonsa olisi hälventänyt erehdyksenne ja olisi teille osoittanut, ettei ole ollut eikä voi olla kauneutta, jota sopisi verratakaan hänen kauneuteensa. En siis tahdo väittää, että valehtelette, mutta väitän, ettette osu väitteessänne oikeaan, ja hyväksyn haasteenne esittämillänne ehdoilla, vieläpä nyt heti, jotta määräaika ei ehdi kulua loppuun, erottaen mainituista ehdoista kuitenkin sen, että urotöittenne kunnia siirtyisi minulle, sillä minä en edes tiedä, mitä ja millaisia ne ovat, vaan tyydyn omiin urotöihini, sellaisinaan. Ottakaa siis itsellenne tilaa tästä kentältä niin paljon kuin haluatte; minä teen samoin, ja jolle Jumala sen antaa, sillä pyhä Pietari sen siunaa.
Kaupunkilaiset olivat jo huomanneet Hohtavan kuun ritarin ja olivat ilmoittaneet varakuninkaalle, että hän oli keskustelemassa Don Quijote Manchalaisen kanssa. Otaksuen, että se oli jokin uusi seikkailu, jonka oli järjestänyt Don Antonio Moreno tai joku muu kaupungin herra, varakuningas lähti heti ulos rantaan Don Antonion kanssa ja monien muiden ylhäisten herrojen seuraamana ja saapui paikalle Don Quijoten parhaillaan kääntäessä Rocinantea lähteäkseen ottamaan vauhtia. Huomatessaan molempien ritarien olevan kääntymässä ja aikovan hyökätä toisiaan vastaan varakuningas astui heidän väliinsä ja kysyi heiltä, mikä syy heidät sai näin äkkiarvaamatta käymään taisteluun. Hohtavan kuun ritari vastasi, että kysymyksessä oli kaunotarten vertaileminen ja lausui hänelle lyhyesti samaa, mitä oli sanonut Don Quijotelle, mainiten lisäksi molempien taistelijoitten asettamat ja hyväksymät ehdot. Varakuningas meni Don Antonion luo ja kysyi häneltä hiljaa, tiesikö hän, kuka tuo Hohtavan kuun ritari oli, vai oliko tämä jokin kepponen, joka aiottiin tehdä Don Quijotelle. Don Antonio vastasi, ettei tietänyt, kuka tuo ritari oli, enempää kuin sitäkään, oliko taisteluhaaste annettu piloillaan vai tosissaan. Tämä vastaus sai varakuninkaan kahden vaiheille, pitikö hänen sallia heidän käydä taisteluun vai ei; mutta voimatta uskoa, että tämä oli muuta kuin pilaa, hän sitten väistyi syrjään sanoen:
— Herrat ritarit, jollei tässä ole mitään muuta keinoa kuin taipua tunnustamaan tai kuolla ja jos herra Don Quijote on vääjäämätön ja teidän armonne, Hohtavan kuun ritari, päätöksessään järkähtämätön, niin pehmittäkää toisianne Jumalan nimeen.
Hohtavan kuun ritari kiitti kohteliain ja valituin sanoin varakuningasta hänen antamastaan lupauksesta, ja Don Quijote teki samoin. Tämä sulkeutui koko sydämestään taivaan ja Dulcineansa suojelukseen (kuten hänen oli tapana tehdä taistelua aloittaessaan), peräytyi ottaakseen vauhtia ja tällä kertaa hiukan kauemmaksi, koska näki vastustajansa niin tekevän, ja niin he sitten, minkään torven tai sotaisen soittimen antamatta hyökkäysmerkkiä, käänsivät yhtaikaa ratsunsa, ja koska Hohtavan kuun ritarin ratsu oli nopeampi, hän kohtasi Don Quijoten kahden kolmanneksen päässä hyökkäysradalla ja syöksyi häntä vastaan, kumminkaan koskettamatta häntä peitsellään, jota näytti tahallaan pitävän kohotettuna, niin tuimasti, että kumosi Rocinanten ja Don Quijoten suin päin maahan. Hän kiiruhti heti Don Quijoten luo, laski peitsenkärjen kypärinsilmikon eteen ja lausui:
— Te olette voitettu, ritari, ja vainajakin, jollette lausu tunnustustanne kaksintaistelumme ehtojen mukaan.
Don Quijote, joka oli loukkaantunut ja huumaantunut, vastasi heikolla ja raukealla äänellä, joka kaikui kuin haudasta, koska hän ei kohottanut kypärinsä silmikkoa:
‒ Dulcinea Tobosolainen on maailman kaunein nainen, ja minä olen onnettomin ritari maan päällä, eikä ole oikein, että heikkouteni saattaa häpeään tämän totuuden. Iske peitselläsi, ritari, ja vie minulta henki, koska olet jo riistänyt minulta kunnian.
‒ Sitä en suinkaan tee; — vastasi Hohtavan kuun ritari — eläköön, eläköön himmentymättömänä neiti Dulcinea Tobosolaisen kauneuden maine. Minä tyydyn siihen, että suuri Don Quijote lähtee kotikyläänsä yhdeksi vuodeksi tai määräämäkseni ajaksi, niinkuin sovimme, ennenkuin kävimme tähän taisteluun.
Kaiken tuon kuulivat varakuningas ja Don Antonio sekä monet muut läsnäolevat ja kuulivat myös Don Quijoten vastaavan, että hän tunnollisena ja rehellisenä ritarina täyttäisi kaikki muut vaatimukset, kun häneltä vain ei vaadittaisi mitään, mikä olisi vahingoksi Dulcinealle. Tuon tunnustuksen kuultuaan Hohtavan kuun ritari käänsi ratsunsa, kumarsi kohteliaasti varakuninkaalle ja ratsasti lyhyttä laukkaa kaupunkiin.
Varakuningas käski Don Antonion lähteä hänen jälkeensä ja ottaa kaikin mokomin selville, kuka hän oli. Don Quijote nostettiin maasta, hänen silmikkonsa avattiin ja huomattiin, että hän oli aivan kalpea ja hiessään. Rocinante oli niin huonossa kunnossa, ettei kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Syvän surun ja murheen valtaama Sancho ei tietänyt, mitä sanoa tai tehdä: kaikki, mitä oli tapahtunut, tuntui hänestä kuin unennäöltä, ja koko asia oli kuin pelkkää noituutta. Hän näki herransa voitettuna ja velvoitettuna olemaan kokonaisen vuoden aseisiin tarttumatta; hän ajatteli, että hänen isäntänsä urotöitten maine oli himmentynyt ja hänen uusiin lupauksiinsa liittyvät toiveet rauenneet kuin tuhka tuuleen. Hän oli tuskallisen epätietoisuuden vallassa, jäisikö Rocinante rammaksi vai ei ja tulisivatko hänen herransa kaikki jäsenet paikoilleen; vaikka hänestä tuntui, että olisi jo suuri onni, jos hänen päässään tulisivat kaikki ruuvit paikoilleen. Lopuksi Don Quijote kuljetettiin kaupunkiin kantotuolissa, jonka varakuningas haetti, ja varakuningas palasi itsekin kaupunkiin haluten saada tietää, kuka oli Hohtavan kuun ritari, joka oli saattanut Don Quijoten niin surkeaan tilaan.
Viidesseitsemättä luku,
missä mainitaan, kuka Hohtavan kuun ritari oli, ja kerrotaan Don Gregorion vapauttamisesta sekä muista seikoista.
Don Antonio Moreno seurasi Hohtavan kuun ritaria ja häntä itseään seurasi, jopa ahdistikin, joukko katupoikia, kunnes jäivät piirittämään erästä kaupungissa olevaa majataloa, johon Don Antonio meni. Hän meni sinne haluten saada tietää, kuka tuo ritari oikeastaan oli. Aseenkantaja tuli ottamaan ritaria vastaan ja auttamaan häntä varuksien riisumisessa; sitten ritari meni erääseen alakerran huoneeseen ja hänen kanssaan Don Antonio, joka oli ylen utelias saamaan hänestä selkoa. Huomattuaan, ettei tämä herra jättänyt häntä rauhaan, Hohtavan kuun ritari virkkoi hänelle:
— Minä tiedän varsin hyvin, jalo herra, minkätähden tulette. Te tulette ottamaan selkoa, kuka olen, ja koska minulla ei ole mitään aihetta kieltäytyä sitä ilmoittamasta, sanon sen teille palvelijani riisuessa varuksiani ja sanon täysin totuudenmukaisesti. Tietäkää siis, hyvä herra, että nimeni on kandidaatti Simson Carrasco. Minä olen kotoisin samasta kylästä kuin Don Quijote Manchalainen, jonka hulluus ja typeryys saa kaikki, jotka hänet tuntevat, häntä surkuttelemaan, ja niihin, jotka ovat häntä syvimmin säälineet, olen minäkin kuulunut. Varmaan uskoen hänen voivan parantua ainoastaan, jos hän pysyy hiljaa kotonaan omassa kylässään ja talossaan, tein suunnitelman saadakseni hänet sinne jäämään ja lähdin siis noin kolme kuukautta sitten matkaan vaeltavana ritarina nimittäen itseäni Peiliritariksi, aikoen käydä taistelemaan hänen kanssaan ja voittaa hänet tekemättä hänelle mitään vahinkoa, mutta asettaen ennen taistelua ehdoksi, että voitetun piti joutua voittajan armoille. Minä aioin vaatia häntä (katsoin näet hänet jo ennakolta voitetuksi) palaamaan kotipaikalleen ja jäämään sinne vuodeksi, jona aikana hän voisi parantua; mutta sallimus järjesti asian toisin, sillä hän voitti minut ja heitti minut ratsun selästä, joten aikomukseni ei toteutunut. Hän jatkoi matkaansa, ja minä palasin kotiin voitettuna, häpeissäni ja pahoin loukkaantuneena putoamisesta, joka oli erittäin vaarallinen. Mutta sittenkään ei sammunut haluni lähteä vielä kerran häntä etsimään ja voittaa hänet, kuten tänään kävi. Ja koska hän tunnollisesti noudattaa vaeltavan ritarikunnan sääntöjä, niin hän varmaan noudattaa sitäkin, jonka olen hänelle säätänyt hänen lupauksensa täyttämiseksi. Tämä, hyvä herra, on asian todellinen juoksu, eikä minulla ole mitään siihen lisättävää. Pyydän vain, ettette ilmianna minua ettekä sano Don Quijotelle, kuka olen, jotta hyvä aikomukseni pääsee toteutumaan ja tulee jälleen järkiinsä mies, joka on tosiaan erittäin järkevä, kunhan vapautuu ritarihullutuksista.
— Ah, hyvä herra, — virkkoi Don Antonio — Jumala antakoon teille anteeksi vääryyden, jonka olette tehnyt koko maailmalle tahtoessanne tehdä jälleen viisaaksi maailman hupaisimman hullun! Ettekö huomaa, hyvä herra, ettei hyöty, jota Don Quijote voi saada aikaan viisaana, milloinkaan vastaa huvia, joka meille koituu hänen hassutuksistaan? Mutta luulenpa, ettei herra kandidaatti suurtakaan vaivaa nähden kykene palauttamaan järkiinsä niin auttamattomasti hullua ihmistä; ja jollei tämä olisi ristiriidassa lähimmäisenrakkauden kanssa, toivoisin, ettei Don Quijote koskaan parantuisi; jos näet hän tulisi terveeksi, emme menettäisi ainoastaan hänen hauskuuttansa, vaan myös hänen aseenkantajansa Sancho Panzan leikkisät puheet, joista joka-ainoa voi tehdä itse murheenkin jälleen iloiseksi. Kaikesta huolimatta olen tästä vaiti enkä virka hänelle mitään saadakseni nähdä, olenko oikeassa otaksuessani, ettei toimenpide, johon herra Carrasco on ryhtynyt, johda toivottuun tulokseen.
Kandidaatti vastasi, että yritys epäilemättä oli hyvällä tolalla ja että hän toivoi sen päättyvän onnellisesti. Don Antonion sitten lausuttua kohteliaita vakuutuksiaan ja luvattua häntä palvella kaikella muotoa kandidaatti sanoi hänelle hyvästi, antoi lastata varukset muulin selkään, lähti jo samana päivänä kaupungista samalla hevosella, jolla oli kaupunkiin ratsastanut, ja palasi kotipaikalleen kokematta matkan varrella mitään, mitä tarvitsisi mainita tässä todenperäisessä historiassa. Don Antonio kertoi varakuninkaalle kaikki, mitä Carrasco oli hänelle ilmoittanut, mutta varakuningas ei ollut siitä kovin mielissään, sillä Don Quijoten lähdettyä kotipuoleensa jäisivät vaille huviaan kaikki, jotka saivat tietoa hänen hullutuksistaan.
Don Quijote makasi sängyssä kuusi päivää ärtyneenä, alakuloisena, mietteissään ja huonolla tuulella, muistellen kerran toisensa jälkeen tuota onnetonta kohtausta, jossa hänet oli voitettu. Sancho lohdutteli häntä ja sanoi hänelle muun muassa:
— Rakas armollinen herra, kohottakaa päänne ja olkaa iloinen, jos voitte, ja kiittäkää taivasta, etteivät kylkiluut katkenneet, vaikka teidät paiskattiin maahan; ja koska tiedän, että selkään antaminen ja saaminen kuuluvat yhteen ja ettei aina ole kinkkua, missä on koukkuja, niin heittäkää hiiteen tohtori, sillä ettehän te häntä tarvitse tämän taudin parantamiseen, lähdetään takaisin kotiin eikä huolita kulkea etsimässä seikkailuja semmoisista maista ja seuduista, joita emme tunne; ja jos asiaa oikein tarkoin ajatellaan, niin minä tässä suurempaan vahinkoon joudun, vaikka teidän armoanne on pahemmin pidelty. Minä, joka käskynhaltianvirasta lähtiessäni päätin olla milloinkaan enää semmoista virkaa ikävöimättä, en ole jättänyt toivoa, että pääsen kerran kreiviksi, ja se toivo ei toteudu koskaan, jos teidän armonne ei huolikaan enää ruveta kuninkaaksi ja jättää ritarihommansa; ja sillä viisillä kaikki toivoni haihtuvat savuna ilmaan.
— Ole vaiti, Sancho; tiedäthän, ettei toimettomuuteni ja yksinäisyyteni tule jatkumaan kauempaa kuin yhden vuoden; sitten minä palaan kunniakkaaseen toimeeni, eikä minulta suinkaan tule puuttumaan valloitettavaa kuningaskuntaa eikä sinulle lahjoitettavaa sopivaa kreivikuntaa.
— Jumala sen kuulkoon, — sanoi Sancho — ja piru olkoon kuuro; minä näet olen aina kuullut sanottavan, että on parempi hyvää toivoa kuin pitää huonoa omanaan.
Niin pitkälle he olivat ehtineet keskustelussaan, kun huoneeseen astui Don Antonio lausuen erittäin tyytyväisen näköisenä:
— Hyviä uutisia, herra Don Quijote! Don Gregorio ja luopio, joka lähti häntä hakemaan, ovat satamassa! Mitä sanonkaan, satamassa? He ovat jo varakuninkaan luona ja saapuvat tänne aivan heti.
Don Quijote ilahtui hiukan ja sanoi:
Minun tekee totisesti melkein mieli sanoa, että olisin iloinen, jos olisi käynyt aivan päinvastoin, sillä silloin minun olisi täytynyt lähteä tästä Berberiaan, missä olisin käsivarteni voimalla vapauttanut sekä Don Gregorien että kaikki Berberiassa olevat kristityt vangit. Mutta mitä sanonkaan, minä onneton? Enkö ole joutunut voitetuksi? Enkö ole tullut kukistetuksi? Eikö juuri minun täydy olla kajoamatta aseisiin vuoden aikana? Mitä siis lupaankaan? Miksi itseäni kiitän? Sopisihan minun pikemmin polkea rukkia kuin heiluttaa miekkaa!
— Älkää huoliko niin puhua, armollinen herra; — sanoi Sancho — eihän kanaakaan tapeta, vaikka se vähän nikottelee; tänään sinun vuorosi, huomenna minun, eikä tämmöisistä kohtauksista ja paukutuksista pääse selville mitenkään; sillä se, joka tänään kaatuu, voi huomenna nousta, jos ei hänen tee mieli sänkyyn jäädä, minä tarkoitan, jollei hän itse anna arkuudelle valtaa, vaan kerää uutta rohkeutta uusiin tappeluihin. Nouskaa nyt, armollinen herra, ottamaan vastaan Don Gregorioa; kaikki ihmiset tuntuvat olevan levottomia, ja hän on varmaan jo talossa.
Niin olikin laita. Don Gaspar ja luopio olivat tehneet varakuninkaalle selkoa meno- ja paluumatkasta, ja Don Gregorio, joka kovin halusi päästä tapaamaan Anna Felixiä, oli tullut luopion kanssa Don Antonion taloon. Don Gregorio, joka oli Algeriasta lähtiessään ollut naisen vaatteissa, oli laivassa vaihtanut ne erään hänen kerallaan pakenevan vangin vaatteisiin; mutta olisipa hän esiintynyt millaisessa asussa tahansa, hän olisi varmaan aina näyttänyt henkilöltä, joka ansaitsi ystävällistä kohtelua, auliutta ja kunnioitusta, sillä hän oli tavattoman kaunis ja, kuten näytti, seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen. Ricote ja hänen tyttärensä kiiruhtivat häntä tervehtimään, isä liikutettuna ja tytär ujona. He eivät syleilleet toisiaan, sillä siinä, missä on paljon rakkautta, ei yleensä ole liiallista ujostelemattomuutta. Nähdessään nämä molemmat kauniit nuoret ihmiset, Don Gregorien ja Anna Felixin, yhdessä, kaikki läsnäolijat joutuivat ihastuksen ja ihmetyksen valtaan. Ainoastaan hiljaisuus puhui molempien rakastavaisten puolesta, ja silmillään he ilmaisivat toisilleen iloisia ja siveitä ajatuksiaan. Luopio kertoi, mitä keinoja ja juonia hän oli käyttänyt vapauttaessaan Don Gregorion, Don Gregorio kertoi niistä vaaroista ja vaikeuksista, joissa hän oli ollut jäätyään naisten joukkoon, mutta ei kertonut tuota monisanaisesti, vaan aivan lyhyesti, osoittaen siten olevansa paljoa älykkäämpi kuin hänen ikänsä edellytti. Ricote vihdoin maksoi ja palkitsi anteliaasti sekä luopion että ne, jotka olivat olleet soutajina. Luopio palasi takaisin kirkon helmaan, ja niin tästä viallisesta jäsenestä tuli katumuksen ja parannuksen avulla jälleen puhdas ja terve.
Kaksi päivää myöhemmin varakuningas keskusteli Don Antonion kanssa, miten olisi meneteltävä, jotta Anna Felix ja hänen isänsä saisivat jäädä Espanjaan; heistä näet ei tuntunut ollenkaan sopimattomalta, että tytär, joka oli niin hyvä kristitty, ja isä, joka näytti niin hyväaikeiselta mieheltä, saisivat maahan jäädä. Don Antonio tarjoutui matkustamaan pääkaupunkiin asiasta keskustelemaan, koska hänen täytyi välttämättä sinne lähteä toisten seikkojen vuoksi, ja hän vihjaili, että siellä voi saada monetkin vaikeat asiat hyvälle tolalle suosijoiden ja lahjojen avulla.
‒ Ei, ‒ sanoi Ricote, joka oli läsnä tämän keskustelun aikana — meidän ei pidä luottaa mihinkään suosijoihin eikä lahjoihin, sillä suurta Don Bernardino de Velascoa, Salazarin kreiviä, jonka tehtäväksi hänen majesteettinsa on jättänyt karkoittaa meidät maasta, eivät taivuta mitkään rukoukset, ei lupaukset, ei lahjat eikä valitukset; vaikka onkin totta, että hän liittää oikeuteen armeliaisuutta, käyttää hän kuitenkin, koska havaitsee kansamme koko ruumiin taudin tartuttamaksi ja turmelemaksi, mieluummin polttorautaa kuin lievittävää lääkettä, ja niin hän älykkäästi, järkevästi, uutterasti ja peloittavasti toimien on ottanut voimakkaille hartioilleen tämän suuren ja monimutkaisen asian moitteettomasta toimeenpanosta koituvan taakan, eivätkä meidän salajuonemme, viekkautemme, rukouksemme ja petoksemme ole kyenneet sokaisemaan hänen silmiään, jotka hän pitää aina avoimina, jottei yksikään meistä saa jäädä maahan tai piiloutua työntääkseen sitten kuin salassa piilevä juuri ajan mittaan uusia vesoja ja kantaakseen myrkyllisiä hedelmiä Espanjassa, joka nyt on puhdas ja vapaa siitä pelosta, missä suuri lukumäärämme on sitä pitänyt. Suuri Filip kolmas on tehnyt sankarillisen päätöksen ja menetellyt uskomattoman viisaasti antaessaan sen toimeenpanon mainitun Don Bernardino de Velascon tehtäväksi!
— Minä tulen joka tapauksessa sinne päästyäni ryhtymään kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin, ja tehköön taivas sitten, mitä hyväksi näkee — sanoi Don Antonio. — Matkustakoon Don Gregorio minun kanssani vapauttaakseen vanhempansa tuskasta, jota he hänen poissaolonsa vuoksi varmaan tuntevat; Anna Felix jääköön talooni vaimoni luo tai menköön siksi aikaa johonkin luostariin, ja minä tiedän herra varakuninkaan mielellään näkevän, että kelpo Ricote viipyy hänen talossaan, kunnes saadaan nähdä, miten aikeeni luonnistuvat.
Varakuningas suostui kaikkiin näihin ehdotuksiin, mutta Don Gregorio, saatuaan tietää, mitä oli tekeillä, sanoi, ettei hän millään ehdolla voinut eikä tahtonut jättää Anna Felixiä. Koska hän kuitenkin aikoi käydä vanhempiensa luona ja arvasi voivansa pian palata häntä noutamaan, hän sentään suostui tehtyyn suunnitelmaan. Anna Felix jäi siis Don Antonion puolison luo ja Ricote varakuninkaan taloon.
Tuli sitten Don Antonion ja samoin Don Quijoten ja Sanchon lähtöpäivä, kaksi päivää edellä kerrottujen tapausten jälkeen; putoaminen hevosen selästä näet esti Don Quijotea lähtemästä matkaan aikaisemmin. Don Gregorion ja Anna Felixin jäähyväiset vaativat kyyneliä, huokauksia, pyörtymisiä ja nyyhkytyksiä. Ricote tarjosi Don Gregoriolle tuhat dukaattia, jos hän halusi ne ottaa, mutta tämä ei ottanut yhtään ainoata, vaan lainasi vain Don Antoniolta viisi dukaattia luvaten maksaa ne takaisin pääkaupungissa. Niin he molemmat lähtivät matkaan, ja myöhemmin, kuten sanottu, myös Don Quijote ja Sancho, Don Quijote aseetonna ja matkapuvussa ja Sancho jalkaisin, sillä harmolla oli kuormanaan ritarin varukset.
Kuudesseitsemättä luku,
missä kerrotaan, mitä saa nähdä, kun sen lukee, tai kuulla, kun sen itselleen luetuttaa.
Barcelonasta lähtiessään Don Quijote katseli vielä kerran paikkaa, missä oli kukistunut, ja sanoi:
— Tässä Troia tuhoutui! Tässä riisti minulta onnettomuus, mutta ei suinkaan oma heikkouteni, hankkimani maineen; tässä osoittautui onnettareni epävakaiseksi, tässä himmentyivät urotyöni; tässä, sanalla sanoen, onneni sortui voimatta nousta siitä notkosta enää milloinkaan!
Tuon kuultuaan sanoi Sancho:
— Urhoollisille sydämille, herrani, on ominaista, että ne osoittavat kärsivällisyyttä vastoinkäymisessä samoinkuin iloista mieltä myötäkäymisessä. Minä päättelen näin itsestäni; jos näet olin iloinen ollessani käskynhaltiana, en ole surullinen nytkään, vaikka olen aseenkantaja ja kuljen jalkaisin; olenhan kuullut sanottavan, että tuo, jota nimitetään Onnettareksi, on juoppo, oikullinen ja ennen kaikkea sokea ämmä, joten hän ei näe, mitä tekee, eikä tiedä, ketä kukistaa, ketä ylentää.
— Sinähän olet oikea filosofi, Sancho; — vastasi Don Quijote — sinä puhut varsin viisaasti; en tiedä, kuka sinulle on tuon opettanut. Mutta sen tiedän, ettei maailmassa ole mitään onnetarta ja etteivät siinä tapahtuvat seikat, olkootpa ne hyviä tai huonoja, johdu mistään sattumasta, vaan taivaan nimenomaisesta kaitselmuksesta. Siksi sanookin tunnettu sananlasku, että jokainen on oman onnensa seppä. Minäkin olen ollut oman onneni seppä, mutta en ole toiminut niin viisaasti kuin olisi pitänyt, ja siksi ovat vaateliaat toiveeni johtaneet surkeaan häviöön. Olisihan minun pitänyt ajatella, ettei heikko Rocinante voinut vastustaa Hohtavan kuun ritarin valtavan suurta ratsua. Siitä huolimatta uskalsin käydä otteluun, tein mitä voin, minut viskattiin maahan, ja vaikka menetin taistelijan kunnian, en sentään menettänyt enkä voi menettää hyvettä, joka on siinä, että pidän sanani. Ollessani peloton ja urhoollinen vaeltava ritari minä puolustin mainettani teoillani ja omin käsin, ja nyt, kun olen vain jalankäyvän aseenkantajan veroinen, aion tehostaa sanojani täyttämällä antamani lupauksen. Vaella siis eteenpäin, ystäväni Sancho, ja viettäkäämme koevuotemme kotipuolessa, niin saamme siellä yksinäisyydessä kerätä uusia voimia palataksemme sitten minulle unohtumattoman asetoimen harjoittamiseen.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jalan kulkeminen ei ole niin hauskaa, että se kehoittaisi ja yllyttäisi minua tekemään pitkiä päivämatkoja. Jätetään nämä aseet riippumaan tänne johonkin puuhun jonkun hirtetyn pahantekijän asemesta, ja kun pääsen jälleen istumaan harmoni selkään, jalat maanpintaa korkeammalla, voimme tehdä päivämatkoja niin pitkiä kuin teidän armonne haluaa; mutta se, joka luulee, että minun pitää jalkaisin kulkea pitkiä päivämatkoja, luulee turhia.
— Hyvin puhuttu, Sancho; — vastasi Don Quijote — ripustettakoon aseeni voitonmerkiksi, ja niiden alapuolelle tai niiden ympärille piirrettäköön puuhun, mitä oli kirjoitettu Rolandin aseitten muistomerkkiin
Ei muille nämä, ainoastaan sille, ken vertoja voi vetää Rolandille.
— Kaikki tuo tuntuu minusta mainiolta, — vastasi Sancho — ja jollemme tulisi matkan varrella Rocinantea kaipaamaan, sopisi sekin ripustaa siihen.
— Minä en anna hirttää Rocinantea enempää kuin aseitanikaan, — virkkoi Don Quijote — sillä kenenkään ei pidä sanoa, että hyvästä palveluksesta on saatu huono palkka!
— Teidän armonne puhuu varsin viisaasti, — vastasi Sancho — sillä ymmärtäväisten ihmisten mielestä ei pidä kostaa satulalle, jos aasi on syyllinen, ja koska teidän armonne itse on syyllinen tähän tapaukseen, niin teidän tulee rangaista itseänne eikä purkaa vihaanne näihin rikkinäisiin ja verisiin aseisiin, ei leppoisaan Rocinanteen eikä minun arkoihin jalkoihini vaatimalla niitä liikkumaan nopeammin kuin on kohtuullista.
Semmoisissa puheissa ja keskusteluissa heiltä kului koko se päivä ja lisäksi vielä neljä päivää, joiden aikana ei sattunut mitään, mikä olisi heidän matkaansa häirinnyt; mutta viidentenä päivänä, saavuttuaan erääseen kylään, he näkivät majatalon edustalla paljon väkeä, joka oli siinä huvittelemassa, koska oli pyhäpäivä. Kun Don Quijote ehti lähelle heitä, koroitti muudan talonpoika äänensä ja sanoi:
— Jompikumpi näistä molemmista herroista, jotka tässä tulevat eivätkä tunne kumpaakaan asianosaista, sanokoon, miten tässä vedonlyönnissä on meneteltävä.
— Minä sanon sen aivan varmaan, — vastasi Don Quijote —ja aivan vilpittömästi, jos vain kykenen asian oikein ymmärtämään.
— Seikka on se, hyvä herra, — sanoi talonpoika — että eräs tämän kylän mies, joka on niin lihava, että painaa viisitoista leiviskää, on haastanut kilpajuoksuun naapurinsa, joka painaa vain seitsemän leiviskää. Ehtona oli, että heidän piti juosta sadan askelen matka yhtä suurine painoineen, ja kun haasteen antajalta kysyttiin, kuinka painot piti tasoittaa, niin hän sanoi, että kilpailuun haastetun miehen, joka painaa seitsemän leiviskää, tuli ottaa selkäänsä kahdeksan leiviskän kantamus, niin että hänkin tulisi viidentoista leiviskän painoiseksi samoinkuin lihava.
— Se ei käy päinsä — virkkoi siihen Sancho, ennenkuin Don Quijote ehti vastaamaan. — Ja minun asiani, minun, joka muutamia päiviä sitten erosin käskynhaltian ja tuomarin virasta, kuten koko maailma tietää, minun asiani on ratkaista semmoisia epäilyttäviä kysymyksiä ja antaa tuomioita kaikenmoisissa riitajutuissa.
— Vastaa siis Herran nimeen, — sanoi Don Quijote — parahin Sancho; minusta näet ei ole edes kissaa ruokkimaan, niin hämmentynyt ja epäselvä on ymmärrykseni.
Saatuaan siten luvan Sancho lausui talonpojille, jotka olivat kerääntyneet hänen ympärilleen ja suu auki odottivat hänen tuomiotaan:
— Hyvät ystävät, se, mitä lihava mies vaatii, on mahdotonta, eikä siinä ole oikeuden varjoakaan; jos näet on totta, kuten sanotaan, että haastetun tulee saada valita aseet, niin ei ole hyvä, että tuo haastaja valitsee ne semmoiset, että toisen on vaikeata ja mahdotonta päästä voittajaksi, ja siksi olenkin sitä mieltä, että tuon lihavan haastajan tulee itseänsä ruokota, puhdistaa, ohentaa, silittää ja siivota ja laihduttaa lihojaan kahdeksan leiviskää jostakin ruumiinsa kohdasta, mikä hänestä näyttää sopivimmalta ja otollisimmalta, ja kun hän siten on tullut seitsemän leiviskän painoiseksi, niin hän ja hänen vastustajansa painavat aivan yhtä paljon, ja niin he voivat lähteä tasapainoisina juosta viilettämään kilpaa.
— Hiisi vieköön, — sanoi muudan talonpoika, joka kuuli Sanchon tuomion — tämä herra on totisesti puhunut kuin pyhimys ja tuominnut kuin tuomiorovasti! Mutta se on aivan varmaa, ettei tuo paksu poika halua luovuttaa lihoistaan hiventäkään, vielä vähemmin kahdeksaa leiviskää.
— On paras, että jättävät juoksunsa juoksematta, — vastasi toinen — jottei laiha tärvele itseään kantamuksellaan eikä lihava laihduta itseään piloille; pistetään puolet vetosummasta likoon, viedään nämä herrat kapakkaan, missä saadaan hyvää, ja vähät sitten muusta.
— Olen teille kiitollinen, arvoisat herrat, — vastasi Don Quijote — mutta en voi viipyä hetkeäkään; murheellisten ajatusten ja tapausten vuoksi minun täytyy näyttää epäkohteliaalta ja matkustaa tavallista nopeammin.
Kannustaen Rocinanteaan hän lähti ajamaan eteenpäin, ja toiset jäivät siihen ihmettelemään hänen merkillistä ulkonäköään ja hänen palvelijansa hyvää älyä; hänen palvelijanaan he näet Sanchoa pitivät. Ja eräs talonpojista sanoi:
— Kun kerran palvelija on noin viisas, niin kuinka viisas onkaan hänen isäntänsä! Jos he ovat menossa Salamancaan opiskelemaan, niin lyönpä vetoa, että he pääsevät tuossa paikassa hovituomareiksi; sehän käy kuin leikki; tarvitsee vain lukea ja tutkia ja saada hiukan suosijoita ja auttajia, ja niin on miehellä, kun hän vähimmin osaa sitä odottaa, tuomarinsauva kädessä tai piispanhiippa päässä.
Sen yön isäntä ja renki viettivät ulkona taivasalla. Seuraavana päivänä lähtiessään matkaansa jatkamaan he näkivät vastaantulevan jalankulkijan, jolla oli haarapussi kaulassa ja kädessä jonkinlainen pieni keihäs, jollaisia jalkaisin kulkevat viestinviejät käyttävät. Tultuaan lähemmäksi Don Quijotea hän joudutti askeliaan, saapui puolta juoksua hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen oikean reitensä ympärille, koska ei ylemmäksi ulottunut, ja sanoi hänelle, nähtävästi kovin mielissään:
— Oi armollinen herra Don Quijote Manchalainen, kuinka sydämestään armollinen herra herttua iloitseekaan saadessaan tietää, että teidän armonne palaa hänen linnaansa, missä hän yhä vielä oleskelee armollisen rouva herttuattaren kanssa!
— Minä en teitä tunne, hyvä ystävä, — vastasi Don Quijote — enkä tiedä kuka olette, jollette sitä minulle sano.
— Minä, armollinen herra Don Quijote, — vastasi kuriiri — olen Tosilos, herra herttuan lakeija, joka en halunnut taistella teidän armonne kanssa siinä Doña Rodriguezin tyttären naittamisjutussa.
— Herra siunatkoon! — sanoi Don Quijote. — Onko mahdollista, että olette se henkilö, jonka noidat muuttivat mainitsemaksenne lakeijaksi petoksella riistääkseen minulta sen taistelun kunnian?
— Älkää huoliko sanoa enempää, hyvä armollinen herra, — vastasi viestinviejä — sillä siinä ei totisesti ollut mitään noituutta eikä mitään kasvojen muuttamista: minä olin kentälle ajaessani lakeija Tosilos ja lakeija Tosilos olin sieltä lähtiessäni. Minä ajattelin mennä naimisiin tappelematta, sillä tyttö minua miellytti, mutta kävikin aivan toisin kuin olin ajatellut, sillä teidän armonne lähdettyä linnastamme herra herttua käski antaa minulle sata paria raippoja, koska olin rikkonut määräykset, jotka hän oli minulle antanut, ennenkuin lähdin taisteluun, ja kaiken loppuna ja päätöksenä oli, että tyttö on nyt nunna, Doña Rodriguez on lähtenyt takaisin Kastiliaan ja minä olen tässä matkalla Barcelonaan viemään varakuninkaalle kirjekääröä, jonka isäntäni hänelle lähettää. Ja jos teidän armonne haluaa saada pienen kulauksen, tosin hiukan lämmintä, mutta puhdasta ainetta, niin minulla on tässä taskumatti, jossa on sitä kaikkein parasta, ja joitakin viipaleita Tronchonin juustoa, joka kelpaa kutsumaan ja herättämään janoa, jos se sattuu nukkumaan.
— Tuota kelpaa kuulla; — sanoi Sancho — hiiteen kaikki muut kohteliaisuudet, ja antakaa tulla vain, hyvä Tosilos, kaikkien Intian noitien uhalla ja kiusaksi.
— Sinä, Sancho, olet totisesti maailman suurin ahmatti, — sanoi Don Quijote — ja lisäksi suurin hölmö, kun et ymmärrä, että tämä kuriiri on noiduttu ja tämä Tosilos väärennetty. Jää sinä hänen seuraansa ja syö minkä jaksat; minä ajan tässä hiljalleen eteenpäin ja odotan sinua.
Lakeija nauroi, veti esiin taskumattinsa, otti haarapussistaan juustonviipaleen ja kappaleen leipää. Sitten hän ja Sancho istuutuivat viheriälle nurmelle ja söivät kaikessa rauhassa ja hyvinä tovereina mitä haarapussissa oli, pohjaa myöten ja niin hyvällä ruokahalulla, että nuoleksivat kirjekäärön kuorenkin vain siksi, että se haiskahti hiukan juustolta. Tosilos sanoi Sancholle:
— Sinun isäntäsi, hyvä Sancho, on varmaan moneen hulluuteen vikapää.
— Sanoitteko velkapää? — vastasi Sancho. — Ei hän ole velassa kenellekään; hän maksaa kaikki, varsinkin, jos hulluus käy rahasta. Kyllä minä sen näen, ja sanonhan minä sen hänelle, mutta mitä se pyhittää? Varsinkaan nyt, kun hän on ihan lyötynä, koska Hohtavan kuun ritari hänet voitti.
Tosilos pyysi häntä kertomaan, kuinka se oli tapahtunut, mutta Sancho vastasi hänelle, että oli epäkohteliasta antaa isännän odottaa, ja sanoi, että tulisihan tilaisuutta siitä kertoa, jos satuttaisiin tapaamaan jonakin toisena päivänä. Hän nousi ravisteltuaan nuttuaan ja pudisteltuaan ruoan murenet parrastaan, lähti ajamaan harmoa edellään, huusi toverilleen »Herran haltuun», meni menojaan ja saavutti isäntänsä, joka odotti häntä erään puun varjossa.
Seitsemässeitsemättä luku.
Kertomus siitä, miten Don Quijote päätti ruveta paimeneksi ja viettää maalaiselämää lupaamansa vuoden ajan, sekä muista todella hupaisista ja oivallisista tapahtumista.
Jos Don Quijotea olivat ahdistaneet monenlaiset ajatukset, ennenkuin hänet kukistettiin maahan, rasittivat häntä vielä useammat kukistumisen jälkeen. Hän istui, kuten sanottu, puun varjossa, ja siinä lensivät ajatukset hänen luokseen ja häntä kiusaamaan niinkuin kärpäset hunajakakkuun. Muutamat niistä koskivat Dulcinean vapauttamista lumouksesta, toiset kysymystä, millaista elämää hänen tuli viettää pakollisessa toimettomuudessaan. Sitten saapui Sancho ja kehui lakeija Tosilosta ylen anteliaaksi.
— Onko mahdollista, oi Sancho, — kysyi Don Quijote — että yhä vielä pidät häntä oikeana lakeijana? Näyttää siltä kuin olisit kerrassaan unohtanut, että olet nähnyt Dulcinean maalaistytöksi ja Peiliritarin kandidaatti Carrascoksi muuttuneena, mikä kaikki on minua vainoavien noitien työtä. Mutta sanohan minulle nyt: kysyitkö tuolta mieheltä, jota mainitset nimellä Tosilos, mitä Herramme on tehnyt Altisidoralle: onko neito lähdettyäni itkenyt vai onko hän jo luovuttanut unohduksen helmaan ne lemmenhaaveet, jotka minun läsnäollessani häntä rasittivat?
— Minun omat ajatukseni — vastasi Sancho — eivät olleet semmoisia, että olisivat sallineet minun kysellä tyhmyyksiä. Peijakas vieköön, armollinen herra, onko teidän armonne nyt siinä kunnossa, että kykenette tutkistelemaan toisten ajatuksia ja lisäksi vielä lemmenhaaveita?
— Katsos, Sancho, — sanoi Don Quijote — on suuri ero rakkaudesta ja kiitollisuudesta tehtyjen tekojen välillä. On mahdollista, ettei ritari ole rakastunut, mutta kaikkein ankarimmassa katsannossa ei ole mahdollista, että hän on kiittämätön. Altisidora nähtävästi rakasti minua; antoihan hän minulle, kuten tiedät, ne kolme yömyssyä, hän itki minun lähtiessäni, hän kirosi minua, solvasi minua, syytti minua julkisesti, mistään häveliäisyydestä välittämättä, ja tämä kaikki todistaa, että hän rakasti minua, sillä rakastavaisten viha päätyy yleensä kirouksiin. Minulla ei ollut mitään toiveita hänelle antaa eikä mitään aarteita hänelle tarjota, sillä minä olen asettanut kaikki toiveeni Dulcineaan, ja vaeltavien ritareitten aarteet ovat niinkuin peikkojen aarteet pelkkää petosta ja silmänlumetta, joten voin lahjoittaa hänelle ainoastaan nämä muistoni hänestä, kumminkaan loukkaamatta muistojani Dulcineasta, jota sinä pahoin solvaat jättäessäsi kurittamatta lihasi, jonka haluaisin nähdä joutuvan susien syötäväksi, koska se haluaa mieluummin säästyä matojen ruoaksi kuin antautua pelastamaan tuota neito rukkaa.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jos tässä totta puhun, niin en saa itseäni uskomaan, että pakaroitteni ruoskiminen voi olla missään tekemisissä lumottujen henkilöiden lumouksesta vapauttamisen kanssa, sillä sehän on samaa kuin jos sanoisimme: »Kun päätäsi pakottaa, voitele polviasi.» En ainakaan uskalla vannoa, että teidän armonne on missään lukemassaan historiassa, jossa puhutaan vaeltavista ritareista, milloinkaan nähnyt ketään vapautettavan lumouksesta pieksemällä; mutta olipa sen asian laita kuinka tahansa, minä kyllä itseäni paukutan, kun tulen sille tuulelle ja saan sopivaa tilaisuutta lihani kiduttamiseen.
— Jumala sen suokoon, — vastasi Don Quijote — ja sallikoon armollinen taivas sinun tulla käsittämään, että olet velvollinen auttamaan valtiatartani, joka on sinunkin valtiattaresi, koska sinä olet minun palvelijani.
Niin keskustellen he matkasivat ja saapuivat vihdoin siihen paikkaan, missä härkälauma oli heidät kumonnut. Don Quijote tunsi paikan ja sanoi Sancholle:
— Tämä on se niitty, missä kohtasimme viehättävät paimentytöt ja uljaat paimenet, jotka tahtoivat tässä uudistaa ja jäljitellä Arkadian paimenten elämää — yhtä uusi kuin älykäskin ajatus, jota haluaisin noudattaa, jos sinä, oi Sancho, suostut siihen, että muutumme paimeniksi ainakin siksi ajaksi, joka meidän täytyy viettää kotipuolessamme. Minä ostan muutamia lampaita ja kaikkea muuta, mitä paimentolaiselämään kuuluu, annan itselleni nimen Quijotiz paimen ja sinulle nimen Pancino paimen, ja niin me vaellamme vuorilla, metsissä ja niityillä, milloin laulaen, milloin valittaen, juoden lähteitten virtaavia kristalleja tai kirkkaitten purojen ja runsaitten virtojen vesihelmiä. Tammet tulevat auliisti lahjoittamaan meille maukkaita hedelmiään, kovien korkkipuitten rungot suovat meille istuimia, halavat varjoa, ruusut hyvää tuoksuaan, avarat niityt tuhansine väreineen hohtelevia mattoja, ilma puhtaan henkäyksensä, kuu ja tähdet valonsa yön pimeyden uhalla, laulut huvia, itku lievitystä, Apollo säkeitä, rakkaus aatteita, joilla voimme hankkia itsellemme kuolemattoman maineen, ei ainoastaan nykyisinä, vaan tulevaisinakin aikoina.
— Totta jumaliste, — sanoi Sancho — semmoinen elämäntapa sopii minulle kuin nakutettu, sitä paremmin, kun kandidaatti Simson Carrasco ja parturimme, mestari Nicolas, jos saavat siitä vähänkään vihiä, varmaan tahtovat päästä mukaan ja ruveta paimeniksi meidän kanssamme; ja suokoon vain Jumala, ettei kirkkoherrankin ala tehdä mieli liittyä lammaskatraaseen; hän näet on iloinen mies ja huvittelee mielellään.
— Olet aivan oikeassa, — sanoi Don Quijote — ja jos kandidaatti Simson Carrasco yhtyy paimenkiltaan, kuten epäilemättä tekeekin, niin hänen nimensä voisi olla Simsonino paimen tai Carrascón paimen, parturi Nicolas voi olla nimeltään Niculoso, kuten Boscán aikoinaan nimitti itseään Nemorosoksi,[71] kirkkoherrasta en tiedä, minkä nimen hänelle antaisimme, jollemme johtele jotakin hänen arvonimestään ja kutsu häntä Curiambro paimeneksi. Paimentytöille, joihin meidän täytyy olla rakastuneita, voimme valita nimiä mielin määrin; ja koska minun valtiattareni nimi sopii yhtä hyvin paimentytölle kuin prinsessalle, ei minun tarvitse nähdä vaivaa etsimällä toista hänelle paremmin sopivaa; sinä Sancho, saat antaa omallesi minkä nimen haluat.
— En minä aio — vastasi Sancho — antaa sille muuta nimeä kuin Teresona,[72] joka hyvin passaa hänen pyylevyyteensä ja hänen oikeaan nimeensä, koska hänen nimensä kerran on Teresa; ja voinhan minä sitäpaitsi, ylistäessäni häntä sepittämilläni säkeillä, ilmaista siveät tunteeni, sillä enhän minä kiertele vieraissa taloissa lämmintä leipää vaanimassa. On parasta, että kirkkoherra jää paimentyttöään vaille, koska hänen tulee olla toisille hyvänä esimerkkinä; jos kandidaatti haluaa semmoisen saada, niin oma hänen asiansa.
— Herra siunatkoon, — sanoi Don Quijote — millainen elämä siitä meille syntyykään, hyvä Sancho! Kuinka soivatkaan korvissamme sorapillit, kuinka helisevät zamoralaiset mandoliinit, kuinka paljon tamburiineja, käsirumpuja ja viuluja silloin pannaankaan soimaan! Entäs sitten, kun kaikkien näiden eri soittimien joukossa kaikuvat vielä alboguein sävelet! Silloin saadaan kuulla melkein kaikki paimenten soittimet.
— Mitä ne alboguet ovat; — kysyi Sancho — minä en ole kuullut koskaan niistä puhuttavan enkä ole niitä nähnyt ikipäivinäni.
— Alboguet — vastasi Don Quijote — ovat metallilevyjä, suunnilleen samanlaisia kuin messinkisten kynttilänjalkain pohjat; kun niiden onttoja puolia lyödään vastakkain, syntyy ääni, joka tosin ei ole kovin miellyttävä eikä sointuisa, mutta ei kovin epämiellyttäväkään, ja joka sopii hyvin mandoliinien ja tamburiinien maalaiseen musiikkiin. Tämä nimitys albogue on maurilainen, samoinkuin kaikki kastiliankielemme al-alkuiset sanat,[73] kuten esimerkiksi: almohaza, almorzar, aihombra, alguacil, alhucema, almacén, alcancía ja muut semmoiset, joita muuten ei paljon enempää olekaan; ja kielessämme on ainoastaan kolme sanaa, jotka ovat maurilaisia ja päättyvät í:hin, nimittäin boreeguí, zaquizamí, maravedí. Sanat alhelí, aljaquí osoittaa arabialaisiksi sekä alussa oleva al että i, johon ne loppuvat. Olen maininnut sinulle tämän ohimennen, koska ne johtuivat mieleeni, kun tulin sinulle puhuneeksi albogue'ista. Mitä sitten uuteen elämäntapaamme tulee, niin siinä meille on suureksi avuksi, että minussa, kuten tiedät, on hiukan runoilijan vikaa ja että kandidaatti Simson Carrasco on oikein mainio runoseppo. Kirkkoherrasta en sano mitään, mutta lyönpä vetoa, että hänessäkin on semmoisia oireita ja taipumuksia, ja varmaan uskon vielä, että mestari Nicolas on samaa maata, sillä kaikki tai ainakin useimmat parturit ovat kitaransoittajia ja laulajia. Minä tulen valittamaan rakastettuni poissaoloa, sinä voit ylistää itseäsi uskolliseksi rakastajaksi, Carrascon paimen voi laulaa siitä, miten hänet on hylätty, kirkkoherra Curiambro mistä mieli tekee, ja kaikki käy niin hyvin, ettei paremmasta apua.
Siihen vastasi Sancho:
— Armollinen herra, minä olen semmoinen kovan onnen poika, että pelkään sen päivän jäävän tulematta, jolloin saan olla niissä hommissa. Siunatkoon, kuinka sieviä puulusikoita minä vuolen, kun pääsen paimeneksi! Silloin kelpaa maistella vehnäsiä ja hyvää kermaa, punoa kukkaköynnöksiä ja muita sieviä esineitä, jotka kuuluvat paimenten elämään; vaikka näet en pääsekään sillä lailla viisaan maineeseen, niin varmaan minua sentään kehutaan kekseliääksi! Tyttäreni Sanchica saa tuoda meille ruokaa ulkosalle. Mutta silmät auki, tyttö on sievä, ja niitä on paimenia, jotka ovat pikemmin pirullisia kuin yksinkertaisia, ja ikävää minusta olisi, jos tyttö lähtisi villoja hakemaan ja tulisi takaisin kerittynä; rakkauden hommaa ja pahoja himoja niitä on maalla samoinkuin kaupungeissakin, paimenten majoissa samoinkuin kuningasten linnoissa, eikä vara venettä kaada, ja mitä silmä ei näe, sitä ei sydän himoitse, ja parempi loikata aidan yli kuin luottaa hyväin ihmisten esirukouksiin.
— Lopeta jo sananlaskusi, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä jokainen lausumasi riittää ajatustasi ilmaisemaan. Olenhan jo monta kertaa sinua neuvonut, ettei sinun pidä viljellä niin ylen runsaasti sananlaskuja, vaan noudattaa niiden käytössä kohtuullisuutta. Mutta minusta tuntuu kuin olisin huutavan ääni korvessa, eikä näy pysyvän kannettu vesi kaivossa.
— Minusta näyttää, — vastasi Sancho — että teidän armoonne sopii sananlasku: pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin; tässä te moititte minua ja käskette olemaan käyttämättä sananlaskuja, ja teidän armonne itse latelee niitä kaksitellen.
— Näetkös, Sancho, — vastasi Don Quijote — minä käytän sananlaskuja paikallaan, niin että ne minun niitä käyttäessäni sopivat kuin sormus sormeen, mutta sinä tuot niitä kuin tukasta vetäen, niin että pikemmin niitä laahaat luo kuin sovitat kohdalleen. Jos en väärin muista, olen sinulle jo ennen sanonut, että sananlaskut ovat lyhyitä ydinlauseita, jotka on saatu viisaitten esivanhempiemme kokemuksesta ja harkinnoista; ja sananlasku, joka ei osu paikalleen, on pikemmin tyhmyyttä kuin mikään mietelauselma. Mutta jätetään nyt tämä sikseen, ja koska yö jo tulee, lähdetään vähän matkan päähän valtatieltä yötä viettämään; Jumala kyllä tietää, mitä huomenna tapahtuu.
He poistuivat tieltä ja aterioivat myöhään ja huonosti, mikä oli aivan vastoin Sanchon halua ja tahtoa. Hänen mieleensä johtuivat vaeltavan ritarikunnan kaikki puutteet, joita hän oli joutunut kokemaan metsissä ja vuorilla, vaikka runsauttakin oli toisinaan ilmennyt linnoissa ja taloissa, sekä Don Diego de Mirandan luona että rikkaan Camachon häissä ja Don Antonio Morenon luona; mutta sitten Sancho tuli ajatelleeksi, ettei voi olla aina päivä eikä aina yö, ja niin hän vietti tämän yön nukkuen, isännän valvoessa.
Kahdeksasseitsemättä luku.
Don Quijotelle sattuneesta karheasta seikkailusta.
Yö oli pimeänlainen; vaikka näet kuu oli taivaalla, ei se ollut sellaisessa kohdassa, että sitä olisi voinut nähdä, sillä rouva Diana lähtee toisinaan kävelemään toiselle pallonpuoliskolle ja jättää meidän vuoremme mustiksi ja metsämme pimeiksi. Don Quijote maksoi luonnolle veronsa nukkumalla yhden tovin, mutta suostumatta jälleen nukkumaan, aivan toisin kuin Sancho, jolle ei koskaan tullut toista tovia, koska ensimmäinen ulottui illasta aamuun, mikä todisti hänen hyvää terveyttään ja huoliensa vähälukuisuutta. Don Quijoten huolet sitävastoin pitivät häntä valveilla, niin että hän herätti Sanchon ja sanoi hänelle:
— Minua todella ihmetyttää, Sancho, sinun huoleton luonnonlaatusi. Uskon tosiaan, että olet kiveä tai kovaa pronssia, jossa ei ole mitään liikutusta eikä tunnetta. Minä valvon, kun sinä nukut, minä itken, kun sinä laulat, minä riudun paastoamiseen, kun sinä olet joutilas ja niin kylläinen, että tuskin pääset kääntymään. Hyvien palvelijain velvollisuus on ottaa kantaakseen osa herrojensa taakoista ja tuntea heidän tunteitaan, ainakin näön vuoksi. Katso, kuinka tyyni on tämä yö ja kuinka yksinäisiä me olemme; sehän kehoittaa meitä hiukan valvomaan unen lomassa. Niin totta kuin elät, nouse seisomaan ja poistu tästä vähän matkan päähän ja anna itsellesi rohkeasti ja kiitollisella mielellä kolme- tai neljäsataa iskua, jotka sopii vähentää siitä luvusta, mikä tarvitaan Dulcinean lumouksesta vapauttamiseksi; minä pyydän tätä sinulta nyt pyytämällä, sillä en halua joutua kanssasi käsikähmään niinkuin viime kerralla, koska tiedän, että olet kovakourainen. Kun olet työsi suorittanut, voimme viettää lopun yötä laulaen, minä valittaen, että olen poissa rakastettuni luota, sinä ylistäen lujuuttasi, ja siten me jo nyt aloitamme sen paimenelämän, jota tulemme kotikylässä viettämään.
— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä en ole mikään munkki, jotta nousisin kesken untani ja piiskaisin itseäni, eikä minusta näytä mahdolliselta, että toisesta äärimmäisyydestä, nimittäin piiskaamisen aikana saadusta kivusta, voidaan muitta mutkitta siirtyä iloiseen musiikkiin. Teidän armonne antakoon minun nukkua ja olkoon ahdistamatta minua tuolla piiskaamisella; muuten vannon ja vakuutan, etten milloinkaan kosketa edes nuttuni karvaa, vielä vähemmän omia ihokarvojani.
— Voi sinua, paatunutta sielua! Voi sinua, sydämetöntä aseenkantajaa! Voi kuinka huonosti on käytetty leipä, jota olet syönyt, ja kuinka huonosti on tullut palkituksi sinulle osoittamani ja suunnittelemani suosio! Minä olen tehnyt sinut käskynhaltiaksi, ja minun tähteni sinulla on hyviä toiveita päästä kreiviksi tai johonkin muuhun vastaavaan aatelisarvoon, ja toiveittesi täyttymiseen ei kulu enempää aikaa kuin kuluu tämän vuoden päättymiseen; minä näet post tenebras spero lucem.[74]
— En minä tuota ymmärrä, — virkkoi Sancho, — ymmärrän vain, että niin kauan kuin nukun, minussa ei ole yhtään pelkoa eikä toivoa, ei mitään vaivaa eikä mitään kunniaa, ja siunattu olkoon se, joka on unen keksinyt, tuon viitan, joka peittää kaikki ihmisen ajatukset, tuon ravinnon, joka karkoittaa nälän, tuon juoman, joka poistaa janon, tuon tulen, joka lämmittää vilussa, tuon viileyden, joka viihdyttää helteessä, ja sanalla sanoen tuon yleisesti käyvän rahan, jolla voi ostaa mitä tahansa, tuon puntarin ja painon, joka antaa yhtä paljon paimenelle kuin kuninkaalle ja yhtä paljon yksinkertaiselle kuin ovelalle. Yksi ainoa paha puoli unessa on, mikäli olen kuullut sanottavan, ja se on siinä, että se muistuttaa kuolemaa, sillä nukkuvan ja kuolleen välillä on hyvin vähän eroa.
— Enpä ole kuullut sinun, Sancho, — sanoi Don Quijote — koskaan puhuvan niin hienosti kuin nyt, ja siitä minä havaitsen todenperäiseksi sananlaskun, jota sinä silloin tällöin käytät: »Vähät suvusta, seura se miehen hioo.»
— Hiisi vieköön, rakas herra ja isäntä! — virkkoi Sancho. — Nyt en minä latele sananlaskuja; niitähän tulee teidän armonne suusta ihan parittain ja paremmin kuin minulta, se vain erona minun lausumieni ja teidän armonne lausumien välillä, että teidän armonne sananlaskut osuvat kohdalleen, ja minun lausumani miten sattuu; mutta sananlaskuja ne sittenkin ovat kaikki tyynni.
Niin pitkälle he olivat ehtineet, kun kuulivat kumeata melua ja röhinää, joka levisi kaikkiin seudun laaksoihin. Don Quijote nousi ja tarttui miekkaan, ja Sancho kyyristyi harmon taakse sovittaen suojaksi eteensä herransa varukset ja aasinsa satulan; hän vapisi pelosta, ja Don Quijotea värisytti levottomuus. Melu kiihtyi hetki hetkeltä ja lähestyi molempia pelon vallassa olevia, tai ainakin toista; toisen urhoollisuus kyllä tunnetaan. Seikka oli se, että muutamat miehet olivat ajamassa seitsemättäsataa sikaa markkinoille myytäväksi; he olivat matkassa niiden kanssa tähän vuorokauden aikaan, ja sikojen aikaansaama meteli ja röhkinä ja puuskutus oli niin kova, että se kerrassaan löi Don Quijoten ja Sanchon korvat lukkoon, joten he eivät kyenneet oikein käsittämään, mitä se mahtoi olla. Röhkivä joukko hyökkäsi luo kulkien laajassa rintamassa, ollenkaan välittämättä Don Quijoten enempää kuin Sanchonkaan arvokkuudesta, syöksyi heidän ylitseen, hävitti Sanchon varustukset eikä ainoastaan heittänyt kumoon Don Quijotea, vaan vei kaiken muun hyvän lisäksi vielä Rocinanten mukanaan. Tuo taaja, röhkivä joukko, nuo saastaiset eläimet heittivät hyvää vauhtia liikkuessaan aasin satulan, ritarin varukset, harmon, Rocinanten, Sanchon ja Don Quijoten sikin sokin maahan. Sancho nousi niin hyvin kuin voi ja pyysi isännältään miekkaa sanoen tahtovansa tappaa puoli tusinaa noita kopeita ja hävyttömiä sikoja; hän näet oli nyt ehtinyt huomata, mitä ne oikeastaan olivat. Don Quijote vastasi hänelle:
‒ Anna niiden olla, hyvä ystävä; tämä solvaus on minun syntini rangaistus, ja on oikeudenmukaista taivaan kuritusta, että voitetun vaeltavan ritarin syövät shakaalit, että häntä pistävät ampiaiset ja että siat polkevat hänet jalkoihinsa.
‒ Silloin on varmaan taivaan rangaistusta sekin, vastasi Sancho — että voitettujen ritarien aseenkantajia pistelevät kärpäset, syövät täit ja että nälkä heitä julmasti ahdistaa. Jos me aseenkantajat olisimme niiden ritarien poikia tai oikein likeisiä sukulaisia, joita palvelemme, niin ei olisi ihmekään, vaikka heidän syntinsä kostettaisiin meille kolmanteen ja neljänteen polveen. Mutta mitä on Panzoilla tekemistä Quijotein kanssa? Kas niin, käydään taas makuulle ja nukutaan se pieni aika, mikä yöstä on vielä jäljellä; Jumala antaa uuden päivän, ja me voimme jälleen toivoa parempaa onnea.
— Nuku sinä, Sancho, — vastasi Don Quijote — joka olet syntynyt nukkumaan; minä, joka olen syntynyt valvomaan, annan tänä aikana, mikä on vielä päivänkoittoon jäljellä, ajatusteni vapaasti vaeltaa ja ilmaantua pienenä madrigaalina, jonka olen tänä yönä mielessäni sepittänyt sinun tietämättäsi.
— Minun mielestäni — vastasi Sancho — eivät semmoiset ajatukset, jotka sallivat sepittää lauluja, ole paljon mistään kotoisin. Teidän armonne vääntää värssyä niin paljon kuin haluaa, minä puolestani nukun niin paljon kuin jaksan.
Niin hän ojentautui pitkäkseen maahan, kääri peitteen ympärilleen ja vaipui sikeään uneen, missä häntä eivät häirinneet mitkään takaukset, ei velat eikä surut. Don Quijote nojasi erään pyökin tai korkkitammen runkoon (Cide Hamete Renengeli näet ei tarkoin mainitse, mikä puu se oli) ja lauloi omien huokaustensa säestyksellä tähän tapaan:
Kun tunnen tuskat julmat, joita sun valtas, Amor, tuottaa, en kuolonkaipuutani voita, vain kuolemaan voin luottaa.
Mut läheltä kun silmään kerta mä rauhan maata tätä, taas riemuin halaan tuskain merta, en elämääni jätä.
Niin antaa kuolo mulle elon, kun elämä mun surmaa. Oi kumma leikki riemun, pelon, oi kohtaloni turmaa!
Näihin säkeisiin hän liitti yhtä monta huokausta ja runsaita kyyneliä, kuin ainakin henkilö, jonka sydämen oli kerrassaan lävistänyt häviölle joutumisen tuska ja Dulcinean poissaolosta koituva ikävä.
Samassa alkoi päivä koittaa, auringon säteet osuivat Sanchon silmäluomiin, hän heräsi, venyttelihe, ravisteli ja oikoi jäykkiä jäseniään, katseli sikojen eväsvarastossa aikaansaamaa hävitystä ja kirosi koko laumaa ja vielä muuta lisäksi. Vihdoin he lähtivät jatkamaan aloittamaansa matkaa. Illan suussa he sitten näkivät suunnilleen kymmenen ratsumiestä ja neljä tai viisi jalkamiestä, jotka tulivat heitä vastaan. Don Quijoten sydäntä hykähdytti hämmästys ja Sanchon sydäntä pelko, sillä nuo lähestyvät henkilöt olivat peitsillä ja kilvillä varustetut ja muutenkin aivan sotaisessa asussa. Don Quijote kääntyi sanomaan Sancholle:
— Jos voisin käytellä aseitani, Sancho, eikä lupaukseni sitoisi käsivarsiani, niin tuo meitä vastaan tuleva joukkio olisi minulle oikein herkkua; mutta voihan sattua, että se on jotakin muuta kuin pelkäämme sen olevan.
Samassa saapuivat ratsumiehet heidän luokseen, he laskivat peitsensä ja piirittivät sanaakaan virkkamatta Don Quijoten suunnaten peitsien kärjet uhkaavasti kohti hänen selkäänsä ja rintaansa. Eräs jalkamies laski sormen huulilleen vaitiolon merkiksi, tarttui Rocinanten ohjaksiin ja vei ritarin tieltä pois; toiset jalkamiehet ajoivat Sanchoa ja harmoa edellään ja seurasivat kaikki ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa sitä, joka kuljetti Don Quijotea. Tämä aikoi pari kolme kertaa kysyä, minne hänet vietiin tai mitä hänestä tahdottiin, mutta ehti tuskin huuliaan liikuttaa, kun toiset jo olivat valmiit ne sulkemaan peitsiensä kärjillä. Sanchon kävi samoin, sillä hänen aikoessaan jotakin sanoa eräs jalkamies tuikkasi häntä piikillä ja samoin harmoa, ikäänkuin tämäkin olisi aikonut puhua. Tuli yö, vauhtia lisättiin, molempien vangittujen pelko kasvoi, varsinkin, kun he kuulivat, kuinka heille tavan takaa huudettiin:
— Joutukaa, troglodyytit!
— Olkaa vaiti, barbaarit!
— Maksakaa, kannibaalit!
— Älkää valittako, skyytit, älkää avatko silmiänne, te verenhimoiset polyfeemit, te ahnaat leijonat!
Ja muita samanlaisia nimityksiä, joilla he kiusasivat onnettoman isännän ja rengin korvia. Sancho puheli itsekseen: »Emmehän me ole mitään trullityttöjä? Olemmeko me mitään partureita tai kannunvalajia? Olemmeko koiranpentuja, joille annetaan kyytiä. En minä pidä tuommoisista nimistä. Tässä on piru merrassa, ja onnettomuus tulee kaikki yhtä haavaa, kuin kepin iskut koiran selkään, ja Jumala suokoon, ettei meille sattuisi pahempaa tässä seikkailussa, josta uhkaa tulla paha selkkaus!
Don Quijote oli aivan ällistynyt eikä voinut miettimälläkään saada selville, mitä saattoivat tarkoittaa kaikki nuo solvaavat nimitykset, joita heille oli lausuttu ja joista hän ymmärsi ainoastaan, ettei ollut syytä toivoa mitään hyvää, vaan sopi pelätä suurtakin pahaa. Sitten he saapuivat, kun yötä oli kulunut suunnilleen tunti, linnaan, jonka Don Quijote varsin hyvin tunsi herttuan linnaksi, missä he olivat oleskelleet joitakin aikoja sitten. »Jumala varjelkoon», sanoi hän tuntiessaan paikan, »mitä tästä tuleekaan? Tässä talossa tosin noudatetaan kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä, mutta voitetuille muuttuu hyvä pahaksi ja paha vielä pahemmaksi.»
He saapuivat linnan suurelle pihalle ja havaitsivat siellä semmoiset laitteet, että heidän ihmetyksensä lisääntyi ja pelkonsa paisui kaksinkertaiseksi, kuten seuraavassa luvussa saadaan nähdä.
Yhdeksässeitsemättä luku.
Kaikkein merkillisimmästä ja ihmeellisimmästä seikkailusta, mitä Don Quijotelle sattui koko tämän suuren historian aikana.
Ratsumiehet astuivat maahan, tarttuivat jalkamiesten kanssa äkkiä Don Quijoteen ja Sanchoon ja kantoivat heidät kuin kaksi säkkiä linnan pihalle. Siellä paloi eri puolilla satakunta soihtua pitimissään, ja pihan holvikäytävissä oli kuudettasataa lamppua, niin ettei ollenkaan huomannut päivänvalon puutetta, vaikka oli yö ja sangen pimeä. Keskellä pihaa kohosi ruumisalttari noin kolmen kyynärän korkeuteen maanpinnan yläpuolelle, sen päällä oli mustasta sametista tehty suuri telttakatos, ja sen ympärillä paloi portailla toistasataa valkoista vahakynttilää hopeaisissa jaloissaan. Siinä makasi tytön ruumis, niin kaunis, että sen kauneus sai kuolemankin näyttämään kauniilta. Pää lepäsi brokadityynyllä, ja sitä kiersi monenlaisista tuoksuvista kukista sidottu seppele, kädet olivat ristissä rinnalla ja pitelivät kellastunutta voitonpalmua.[75] Pihan toiselle puolelle oli rakennettu eräänlainen näyttämö, missä istui kahdella tuolilla kaksi miestä, kruunu päässä ja valtikka kädessä, siten osoittaen olevansa hallitsijoita, joko todellisia tai kuviteltuja. Näyttämön toisella puolella, minne päästiin portaita pitkin, oli kaksi muuta tuolia, joille vankien kuljettajat sijoittivat Don Quijoten ja Sanchon, yhä hiljaisuuden vallitessa ja eleillään heille ilmoittaen, että heidänkin piti olla vaiti, vaikka he olisivat pysyneet hiljaa ilmankin, koska hämmästyttävä näky sitoi heidän kielensä. Nyt nousi näyttämölle kaksi ylhäistä henkilöä lukuisine seurueineen; Don Quijote tunsi heidät heti isäntäväekseen, herttuaksi ja herttuattareksi, ja nämä istuutuivat kahteen upeaan tuoliin molempien hallitsijoilta näyttävien henkilöitten viereen. Kuinka olisikaan voinut olla ihmettelemättä kaikkea tätä, kun Don Quijote sitäpaitsi oli tuntenut ruumisalttarilla makaavan vainajan ihanaksi Altisidoraksi? Herttuan ja herttuattaren tullessa Don Quijote ja Sancho nousivat ja kumarsivat heille syvään, ja herttua ja herttuatar vastasivat hiukan päätänsä nyökäyttäen.
Samassa kulki näyttämön yli eräs palvelija, saapui Sanchon luo ja puki hänen ylleen mustan parkkumikaavun, joka oli maalattu täyteen tulenliekkejä, otti sitten hänen päästään lakin ja asetti sijaan suipon päähineen, jollaisia kantavat ne, jotka pyhä tuomioistuin on tuominnut katumuksen tekoon, sekä kuiskasi hänen korvaansa, ettei hänen pitänyt avata suutaan, koska siihen muuten pistettäisiin kapula tai hänet otettaisiin hengiltä. Sancho silmäili itseään ylhäältä alas asti ja näki olevansa ihan liekkien vallassa, mutta ei välittänyt siitä tämän taivaallista, koska liekit eivät polttaneet. Hän otti päähineen päästään, näki sen olevan täynnä pirunkuvia, pani sen jälleen päähänsä ja mutisi itsekseen:
— Onpa onni, etteivät liekit minua polta eivätkä pirut minua vie.
Don Quijotekin katseli häntä, ja vaikka pelko oli vallannut hänen aistinsa, ei hän voinut olla nauramatta Sanchon nähdessään. Samassa alkoi, kaikesta päättäen ruumisalttarilta, kuulua hiljaista ja miellyttävää huilunsoittoa, ja koska sitä ei häirinnyt mikään ihmisääni — tässä paikassa näet hiljaisuuskin tuntui kuin henkeään pidättävän — niin se kaikui leppoisalta ja lemmekkäältä. Sitten ilmaantui yhtäkkiä vainajan ruumiilta näyttävän pääpuoleen kaunis nuorukainen, joka oli puettu roomalaiseen tapaan ja lauloi mitä miellyttävimmällä heleällä äänellä, itse harpulla lauluaan säestäen, seuraavat säkeistöt:
Siks kunnes Altisidora henkiin palaa, Quijoten tunnottoman uhri tuo, niin kauan kunis lainehtien valaa tään linnan käytäviä kyynelvuo, niin kauan kunis suruvaattein halaa myös hovineidot jäädä kuolleen luo, niin kauan laulan, häntä kunnioittain ja Orfeuksen soinnuillani voittain.
Myös aavistan sen, että tehtävääni mua määrätty ei elämässä vain, vaan että ihanammin kaikuu ääni mun kieleltäni vasta kuoltuain, kun multaa kohden painuu raskas pääni, ja yli Lethen aaltoin kuohuvain taas liitää sielu laulain vielä siellä sun ylistystäs kaihoisalla miellä.[76]
— Riittää, — lausui nyt toinen niistä, jotka näyttivät kuninkailta — riittää, sinä jumalainen laulaja, sillä tarvittaisiin iäisyys, jos tahdottaisiin tässä käydä kuvailemaan verrattoman Altisidoran kuolemaa ja kauneutta. Hän ei ole kuollut, kuten ymmärtämätön maailma luulee, vaan elää yhä Maineen laulamana ja niissä tuskissa, joihin tässä läsnäolevan Sancho Panzan täytyy alistua palauttaakseen hänet tämän elämän valkeuteen. Sinä, oi Rhadamanthys, joka kanssani tuomitset Orkhon pimeissä kuiluissa, koska tiedät kaikki, mitä tutkimaton sallimus on päättänyt tämän neidon elämään palauttamisesta, niin sano ja ilmoita se heti, jotta meidän ei tarvitse kauemmin odottaa onnea, jota hänen ylösnousemuksestaan toivomme.
Tuomari Minos, Rhadamanthyksen virkaveli, oli tuskin ehtinyt tuon lausua, kun Rhadamanthys nousi seisomaan ja lausui:
— Hoi, te tämän talon palvelijat, korkeat ja alhaiset, suuret ja pienet, astukaa esiin toinen toisenne jälkeen ja antakaa Sancholle neljäkolmatta nenäpiuvia, kaksitoista nipistystä ja kuusi neulanpistoa käsivarsiin ja kupeisiin, sillä semmoista seremoniaa vaatii Altisidoran toipuminen.
Tuon kuultuaan Sancho Panza lopetti vaitiolon ja lausui:
— Ei, hiisi vieköön, ennen minä muutun turkkilaiseksi kuin annan merkitä nokkaani tai pahoinpidellä naamaani! Mitä peeveliä on minun naamani pahoinpitelemisellä tekemistä tuon naikkosen ylösnousemuksen kanssa? Kun kerran makuun päästään, niin ei rajaa ollenkaan. Dulcinea joutuu lumotuksi, ja minun pitää piestä itseäni, jotta hän pääsisi siitä lumouksesta. Altisidora kuolee johonkin tautiin, jonka Jumala on katsonut hyväksi hänelle lähettää, ja nyt hänen muka pitää herätä jälleen elämään, kun minulle annetaan neljäkolmatta nenäpiuvia, puhkotaan ruumiini seulaksi neuloilla ja nipistellään käsivarteni ihan sinisiksi. Pitäkää semmoista pilaa serkkupojan kanssa, minä olen vanha koira, ei minua niin vain sesetellä!
— Sinun täytyy kuolla! — huusi korkealla äänellä Rhadamanthys. — Taivu, sinä tiikeri, nöyrry, sinä kopea Nimrod, ja vaikene ja kärsi, sillä eihän sinulta mitään mahdottomia vaadita. Äläkä yritä tutkistella tämän asian vaikeuksia: nenäpiuvit sinä saat, reiälliseksi kuin seula sinä tulet, ja sinua nipistellään niin että huuto pääsee. Kas niin, sanon minä, täyttäkää käskyni, palvelijat; jollette sitä tee, niin minä vannon kunniani nimessä, että saatte nähdä, mikä teitä odottaa.
Samassa tuli näkyviin kuusi kamarirouvaa, jotka kulkivat rivissä perätysten yli pihan, neljä heistä silmälaseilla varustettuina ja kaikki pitäen oikeata kättään kohotettuna, niin että rannetta oli näkyvissä neljän sormen leveydeltä, jotta kädet näyttäisivät pitemmittä, kuten muoti nyt vaatii. Tuskin ehdittyään heidät nähdä Sancho alkoi mylviä kuin sonni ja huusi:
— Kyllä minä voin antaa kenen hyvänsä kopeloida naamaani, mutta siihen, että kamarirouvat minuun koskevat, siihen minä en suostu. Kynsittäköön naamaani, niinkuin isäntäni naamaa kynsittiin tässä samassa linnassa, puhkottakoon ruumiini terävillä tikareilla, nipisteltäköön käsivarsiani hehkuvilla pihdeillä; tuon kaiken minä siedän kärsivällisesti saadakseni palvella herrasväkeä, mutta siihen, että kamarirouvat minuun koskevat, siihen minä en suostu, en vaikka piru perisi.
Nyt lopetti vaitiolon myös Don Quijote sanoen Sancholle:
— Ole kärsivällinen, poikani, tee tämän herrasväen mielen mukaan ja kiitä hartaasti taivasta, joka on sijoittanut ruumiiseesi sellaisen voiman, että sinä lihaasi kiduttamalla päästät lumottuja lumouksesta ja herätät vainajia kuolleista.
Kamarirouvat olivat jo ehtineet lähelle Sanchoa, kun hän, myöntyväisempänä ja alistuneempana, asettui mukavaan asentoon tuolissaan jättäen kasvonsa ja partansa alttiiksi ensimmäiselle, joka antoi hänelle tuiman nenäpiuvin ja sitten niiasi hänelle syvään.
— Vähemmän kohteliaisuutta ja vähemmän hajuvesiä, armollinen rouva kamarirouva; — sanoi Sancho — haisevathan kätenne jumaliste kuin niitä olisi voideltu viinietikalla!
Miten olikaan, kaikki kamarirouvat antoivat hänelle nenäpiuvinsa, ja monet muut talonväkeen kuuluvat nipistelivät häntä, mutta neuloilla pistelemistä Sancho ei voinut sietää, vaan hyppäsi ilmeisesti suuttuneena ylös tuolilta, sieppasi vierestään palavan soihdun, huitoi sillä päin kamarirouvia ja muita kiusanhenkiään ja sanoi:
— Menkää hiiteen, te helvetin palvelijat; en minä ole pronssista, etten ollenkaan tuntisi näitä hirmuisia tuskia!
Altisidora, joka varmaan oli väsynyt makaamaan niin kauan pitkänään, kääntyi samassa toiselle kyljelleen, ja sen nähtyään läsnäolevat huusivat kaikki yhteen ääneen:
— Altisidora on elossa! Altisidora elää!
Rhadamanthys kehoitti Sanchoa leppymään, koska tarkoitus oli jo saavutettu.
Nähdessään Altisidoran liikahtavan Don Quijote laskeutui polvilleen Sanchon eteen ja sanoi hänelle:
— Nyt on aika, sinä rakas poikani, en sano aseenkantajani, antaa itsellesi muutamia niistä iskuista, joita olet velvollinen itsellesi antamaan vapauttaaksesi Dulcinean lumouksesta. Nyt, sanon minä, on aika, jolloin kykysi on korkeimmillaan ja jolloin voit saada toteutumaan, mitä sinulta toivotaan.
Siihen vastasi Sancho:
— Minusta näyttää, että tässä tarjotaan paukku paukun päälle eikä hunajaa pannukakun päälle. Olisipa mainiota, jos kaiken tämän nipistelyn, kaikkien näiden nenäpiuvien ja neulanpistosten jälkeen pitäisi vielä piestä itseään. Nyt ei ole enää muuta tehtävää kuin ottaa iso kivi, sitoa se kaulaani ja viskata minut kaivoon; eikä tuo kovin mieltäni pahoittaisikaan, jos kerran täytyy ruveta syntipukiksi pelastaakseen toisia. Jättäkää minut rauhaan, muuten minä jumaliste heitän kaikki hiiteen, vaikkei piru siitä huolisikaan.
Sillävälin Altisidora oli noussut istumaan ruumisalttarilla, ja samassa alkoivat soida sorapillit, joihin yhtyivät huilut ja kaikkien läsnäolevien äänet huutaen:
— Eläköön Altisidora! Altisidora eläköön!
Herttua ja herttuatar sekä kuninkaat Minos ja Rhadamanthys ja kaikki muut, myös Don Quijote ja Sancho, lähtivät tervehtimään Altisidoraa ja auttamaan häntä alas ruumisalttarilta. Hän oli olevinaan vielä voimaton, niiasi herttualle ja herttuattarelle ja molemmille kuninkaille, katsoi syrjäsilmällä Don Quijotea ja sanoi hänelle:
— Antakoon Jumala sinulle anteeksi, sinä lemmetön ritari, sillä sinun julmuutesi tähden minä olen ollut toisessa maailmassa, toistatuhatta vuotta, kuten minusta tuntuu. Mutta sinua, sinä sääliväisin kaikista aseenkantajista, mitä maa päällänsä kantaa, sinua minä saan kiittää, että olen jälleen elossa. Ota haltuusi tästä päivästä lähtien, ystäväni Sancho, kuusi paitaani, jotka sinulle annan, jotta saat teettää niistä kuusi itsellesi, ja jos ne kaikki eivät olekaan eheitä, niin ovat ainakin kaikki puhtaita.
Sancho suuteli hänen käsiään, suippolakki kädessä ja polvet maassa. Herttua käski ottaa häneltä pois suippolakin ja antaa hänelle takaisin hänen oman päähineensä, pukea hänen ylleen hänen oman nuttunsa ja riisua häneltä liekkikaavun. Sancho pyysi herttualta, että hänen sallittaisiin pitää hattu ja kaapu, sillä hän halusi viedä ne mukanaan kotipuoleen merkiksi ja muistoksi tästä ennenkuulumattomasta tapauksesta. Herttuatar vastasi, että hän saisi ne pitää, ja sanoi, että Sancho varmaan tiesi, kuinka ystävälliset hänen tunteensa Sanchoa kohtaan olivat. Herttua käski korjata linnanpihan entiseen kuntoon, kehoitti kaikkia lähtemään huoneisiinsa ja käski viedä Don Quijoten ja Sanchon niihin suojiin, jotka oli heille jo ennakolta määrätty.
Seitsemäskymmenes luku,
joka seuraa yhdeksättäseitsemättä ja käsittelee seikkoja, jotka ovat välttämättömiä tämän historian ymmärtämiseksi.
Sancho nukkui tämän yön telttasängyssä samassa huoneessa kuin Don Quijote, vaikka olisi mielellään ollut niin tekemättä, jos olisi voinut, koska hyvin tiesi, ettei hänen isäntänsä antaisi unenrauhaa kysymyksiltään ja vastauksiltaan, ja Sanchon ei tehnyt mieli paljoa puhua, sillä kestettyjen kidutusten muistoa säilytti yhä tuntuva kipu, joka ei sallinut hänen vapaasti käyttää kieltään, niin että hän olisi mieluummin nukkunut yksin jossakin nurkassa kuin toisen kanssa tässä upeassa suojassa. Hänen pelkonsa osoittautui niin aiheelliseksi ja hänen epäilyksensä niin oikeaksi, että hänen herransa tuskin sänkyyn ehdittyään jo lausui:
— Mitä sinä oikeastaan arvelet, Sancho, tästä tämäniltaisesta tapauksesta? Suuri ja väkevä on ylenkatsotun rakkauden voima, kuten olet omin silmin saanut havaita Altisidorasta, jota eivät ole surmanneet nuolet eikä mikään muu sota-ase, ei myöskään kuolettava myrkky, vaan se ajatus, että minä olen häntä aina kohdellut niin ynseästi ja ylenkatseellisesti.
Minun puolestani hän olisi mielellään saanut kuolla milloin ja miten tahansa, — vastasi Sancho jos vain olisi jättänyt minut rauhaan, koska minä en ole häntä itseeni rakastuttanut enempää kuin ylenkatsonutkaan eläissäni. En ymmärrä enkä voi käsittää, kuinka saattaa olla laita niin, että semmoisen pikemmin oikullisen kuin älykkään tytön kuin Altisidoran pelastamisella voi olla mitään tekemistä Sancho Panzan kidutuksen kanssa, kuten olen jo ennen sanonut. Nyt minä todella alan selvästi ymmärtää, että noitia ja noituuksia maailmassa on, ja Jumala minut niistä auttakoon, koska en voi itse itseäni auttaa; mutta kaikesta huolimatta pyydän hartaasti teidän armoanne antamaan minun nukkua ja olemaan minulta enempää kyselemättä, jollette tahdo, että hyppään ulos ikkunasta.
— Nuku, hyvä Sancho, — vastasi Don Quijote — jos saamasi neulanpistot ja nipistykset ja nenäpiuvit sen sallivat.
— Mikään kipu — vastasi Sancho — ei ollut niin suuri kuin se, joka johtui noista solvaavista nenäpiuveista, ei muuten, mutta senvuoksi, että minulle antoivat niitä kamarirouvat, jotka piru periköön; ja minä pyydän vielä kerran teidän armoanne sallimaan minun nukkua, sillä uni suo lievitystä valvoviin kärsimyksiin.
— Tapahtukoon niin, — virkkoi Don Quijote — ja Jumala olkoon kanssasi.
He nukahtivat nyt molemmat, ja sillävälin tahtoi Cide Hamete, tämän suuren historian kirjoittaja, merkitä muistiin ja kertoa, mikä sai herttuan ja herttuattaren toimeenpanemaan jo kuvailemamme moniseikkaisen näytelmän. Hän sanoo, että kandidaatti Simson Carrasco ei ollut unohtanut, kuinka Don Quijote oli voittanut ja kukistanut tantereeseen Peiliritarin, mikä häviö ja kukistuminen ehkäisi ja tuhosi kaikki hänen aikeensa, ja että hän tahtoi vielä kerran koettaa onneaan toivoen käyvän paremmin kuin edellisellä kerralla. Hän siis tiedusteli hovipojalta, joka toi kirjettä ja lahjaa Sanchon vaimolle Teresa Panzalle, missä Don Quijote oleskeli, hankki itselleen uudet varukset ja uuden ratsun, laittoi kilpeensä hohtavan kuun ja kuljetti kaikkea mukanaan muulin selässä, jota ei tällä kertaa taluttanut hänen entinen aseenkantajansa Tomé Cecial, vaan eräs toinen talonpoika, jotta Sancho ja Don Quijote eivät miestä tuntisi. Niin hän saapui herttuan linnaan, missä sai kuulla, mitä tietä ja mihin suuntaan Don Quijote oli lähtenyt aikoen ottaa osaa Zaragozan kilpaleikkeihin. Herttua kertoi hänelle myös, mitä pilaa Don Quijoten kanssa oli pidetty keksimällä Dulcinean lumouksesta vapauttaminen, jonka piti tapahtua Sanchon pakarain kustannuksella. Lopuksi hän kertoi kandidaatille vielä, millaisen kepposen Sancho oli tehnyt isännälleen uskottelemalla hänelle, että Dulcinea oli lumottu ja muutettu maalaistytöksi, ja kuinka hänen puolisonsa herttuatar oli uskotellut Sancholle, että tämä itse erehtyi, koska Dulcinea oli todella lumottu. Kandidaatti sekä nauroi että ihmetteli tuota melko lailla, ajatellen, miten Sancho saattoi olla samalla kertaa niin ovela ja yksinkertainen ja miten Don Quijoten hulluus voi kehittyä sellaiseen määrään. Herttua pyysi kandidaattia, siinä tapauksessa, että tämä kohtaisi Don Quijoten, voittipa hänet tai ei, tulemaan takaisin ja kertomaan tapahtumasta. Kandidaatti teki niin, hän lähti etsimään ritaria, ei löytänyt häntä Zaragozasta, ratsasti eteenpäin, ja silloin hänelle tapahtui, mitä on jo aikaisemmin kerrottu. Sitten hän palasi herttuan linnaan ja kertoi hänelle kaikki, mainitsi taistelun ehdot ja että Don Quijote nyt oli paluumatkalla pitääkseen moitteettomana vaeltavana ritarina sanansa ja vetäytyäkseen yhdeksi vuodeksi kotikyläänsä elämään siellä kaikessa rauhassa. Kandidaatti arveli, että hän voisi tuona aikana parantua hulluudestaan, ja sanoi, että juuri tämä aikomus oli saanut hänet esiintymään niin monissa hahmoissa, koska hänen mielestään oli kovin sääli, että Don Quijoten lainen ymmärtäväinen hidalgo oli hulluna. Sitten hän sanoi herttualle jäähyväiset ja lähti kotipuoleen odottaen Don Quijoten pian tulevan sinne hänen jäljessään. Tästä herttua otti aiheen uuteen juoneen; niin kovin häntä huvitti kaikki, mikä koski Sanchoa ja Don Quijotea. Hän asetti miehiä väijyksiin kaikille teille lähelle ja kauas linnasta, kaikkialle, mistä vain otaksui Don Quijoten voivan tulla, sijoittaen eri paikkoihin ratsain tai jalan kulkevia palvelijoitaan, jotta nämä hänet kohdattuaan toisivat hänet linnaan joko hyvällä tai pahalla. Hänet tavattiin, ja siitä lähetettiin tieto herttualle, joka oli jo ryhtynyt kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja saatuaan tiedon hänen tulostaan antoi sytyttää pihalla olevat soihdut ja lamput sekä laskea Altisidoran ruumiin alttarille kaikilla jo kuvailluilla asiaankuuluvilla menoilla, niin luonnollisesti ja taitavasti, että pilan ja toden välillä oli hyvin vähän eroa. Ja Cide Hamete sanoo vielä, että hän puolestaan pitää pilantekijöitä yhtä hulluina kuin sen esineitä ja että herttua ja herttuatar todella muistuttivat houkkioita, koska näkivät niin suurta vaivaa tehdessään pilaa kahdelle houkkiolle. Toinen näistä nukkui nyt sikeässä unessa, ja toinen valvoi syvissä mietteissään; ja siinä tilassa heidät tavoitti nouseva päivä ja samalla halu nousta, sillä joutilaisuuden untuvapatjat eivät koskaan miellyttäneet Don Quijotea, olipa hän sitten joutunut voitetuksi tai itse saanut voiton.
Mutta Altisidora, joka Don Quijoten luulon mukaan oli palannut kuolemasta elämään, jatkoi herrasväkensä päähänpiston toteuttamista ja astui, päässään sama seppele, joka hänellä oli ollut ruumisalttarilla, yllään valkoisesta taftista tehty ja kultakukkasin koristettu leninki, hiukset valtoiminaan hartioilla ja nojaten kaikkein hienoimmasta ehenpuusta tehtyyn mustaan keppiin, Don Quijoten huoneeseen. Hänet nähtyään Don Quijote kyyristyi säikähtyneenä ja hämmästyneenä kokoon ja meni melkein huppuun lakanan ja peitteen alle, aivan mykkänä ja kykenemättä osoittamaan tulijalle vähintäkään kohteliaisuutta. Altisidora istuutui tuolille hänen pieluksensa viereen, huokasi syvään ja lausui hänelle sitten hellällä ja heikolla äänellä:
— Kun ylhäiset rouvat ja siveät neidot tallaavat kunnian jalkoihinsa ja sallivat kielensä häikäilemättä rikkoa kaikkea soveliaisuutta ilmaisemalla salaisuuksia, joita heidän sydämessään piilee, niin heidät on epäilemättä saatettu äärimmilleen. Minä, armollinen herra Don Quijote Manchalainen, olen eräs heistä, ahdistuksenalainen, voitettu ja rakastunut, mutta siitä huolimatta niin kärsivällinen ja siveä, että sydämeni suuren siveyteni tähden kaikessa hiljaisuudessa pakahtui ja minä menetin henkeni. Sen kylmyyden vuoksi, jota olet osoittanut minua kohdellessasi, oi sinä kivikova ritari, joka olet minun valittaessani ollut marmoria ynseämpi, minä olen ollut kaksi vuorokautta kuolleena, tai ovat ainakin minua kuolleena pitäneet ne, jotka ovat minut nähneet, ja ellei Amor olisi minua säälinyt ja pelastanut tämän kelpo aseenkantajan kidutuksen avulla, olisin saanut jäädä sinne toiseen maailmaan.
— Olisihan Amor — sanoi Sancho — hyvinkin voinut pelastaa teidät kiduttamalla minun aasiani, ja minä olisin ollut teille siitä kiitollinen. Mutta sanokaa minulle, armollinen rouva, niin totta kuin taivas suokoon teille toisen auliimman rakastajan kuin tämä minun isäntäni: mitä te näitte siellä toisessa maailmassa? Millaista menoa siellä helvetissä pidetään? Täytyyhän näet ihmisen, joka epätoivoon kuolee, välttämättä joutua juuri sinne.
— Totta puhuakseni — vastasi Altisidora — minä en sittenkään tainnut ihan kuolla, koska en tullut helvettiin; jos näet olisin sinne joutunut, en varmaankaan olisi päässyt sieltä pois, vaikka olisi mielikin tehnyt. Mutta portille minä tulin, ja siinä oli tusinan verta piruja palloa pelaamassa, kaikilla yllään housut ja nuttu, leveät taitekaulukset ja niissä flaamilaiset pitsit, hihansuissa samanlaiset kalvosinten virassa ja käsivarret hihoista ulkona neljän sormen leveydeltä, jotta näyttäisivät pidemmillä kädet, joissa he pitelivät tulisia karttuja. Mutta sitäkin enemmän ihmettelin, että heillä oli pallojen asemesta kirjoja, jotka näyttivät olevan täynnä ilmaa ja rohtimia, ja tämä oli ihmeellinen ja ennennäkemätön seikka; mutta se ei sittenkään minua kummastuttanut niin kovin kuin eräs toinen: vaikka näet on aivan luonnollista, että pelin voittajat iloitsevat ja häviölle joutuvat ovat pahoillaan, niin tässä pelissä kaikki murisivat, kaikki napisivat ja kaikki kiroilivat.
— Ei se mikään ihme ole, — vastasi Sancho — sillä pirut, pelasivat tai eivät, eivät voi koskaan olla iloisia, voittivat tai olivat voittamatta.
— Niin on nähtävästi laita; — vastasi Altisidora mutta on vielä eräs seikka, joka sekin minua ihmetyttää (tarkoitan, silloin ihmetytti), nimittäin se, että pallo ei ollut koskaan ensimmäisen heiton jälkeen enää eheä ja ettei sitä voitu toista kertaa käyttää, joten he heittelivät vanhoja ja uusia kirjoja niin tiheään, että se oli ilmetty ihme. Eräälle niistä, joka oli ihka uusi ja hyvin sidottu, he antoivat semmoisen paukun, että sen sisukset purkautuivat ja lehdet levisivät mikä minnekin. Muudan piru sanoi toiselle: »Katso, mikä kirja tuo on.» Toinen piru vastasi: »Tämä on Don Quijote Manchalaisen historian toinen osa, jota ei ole kirjoittanut sen alkuperäinen tekijä Cide Hamete, vaan joku aragonialainen, joka sanoo olevansa kotoisin Tordesillasista.» »Ota se pois», sanoi toinen piru, »ja heitä se helvetin syvyyteen, niin etteivät silmäni sitä enää näe.» »Onko se niin huono?» kysyi toinen. »Se on niin huono», virkkoi ensimmäinen, »etten olisi voinut huonompaa tehdä, vaikka olisin yrittämällä yrittänyt.» He jatkoivat leikkiään ja heittivät palloa toisilla kirjoilla, ja minä, kuultuani mainittavan Don Quijoten nimen, hänen, jota sydämestäni rakastan, painoin tämän näyn visusti muistiini.
— Näky se varmaan oli; — sanoi Don Quijote — minua näet ei ole toista koko maailmassa, ja jos tuo uusi historia kulkeekin kädestä käteen, ei se sentään kenenkään käteen jää, sillä kaikki antavat sille potkun. Minä en ole pannut pahakseni, vaikka olen kuullut vaeltavani kuin haamu kadotuksen pimeydessä ja päivän valkeudessa, sillä minä en ole se henkilö, jota mainittu historia koskee. Jos se on hyvä, vilpitön ja todenperäinen, niin se elää vuosisatoja, mutta jos se on huono, ei sen tarvitse kulkea pitkää matkaa kehdosta hautaan.
Altisidora aikoi jatkaa valitustaan Don Quijotesta, kun tämä lausui hänelle:
— Olen sanonut teille jo monta kertaa, armollinen neiti, olevani pahoillani siitä, että olette kohdistanut lemmenaatoksenne minuun, koska ne voivat minun puoleltani saada ainoastaan kiitosta, mutta ei mitään täyttä korvausta. Minä olen syntynyt olemaan Dulcinea Tobosolaisen oma, ja kohtalottaret, jos niitä on olemassa, ovat minut hänelle määränneet; ja se, joka luulee minkään muun kauneuden voivan vallata hänen sijaansa sydämessäni, luulee mahdottomia. Olkoon tämä selitys riittävä, jotta vetäydytte takaisin kunniallisuutenne rajoihin, koska ketään ei voida velvoittaa siihen, mikä on mahdotonta.
Tuon kuultuaan Altisidora näytti närkästyvän ja suuttuvan ja sanoi hänelle:
— Niin totta kuin Jumala elää, te herra kapakala, te huhmarsielu, te taatelinsydän, kovempi ja härkäpäisempi kuin moukka, jolta jotakin pyydetään, kun hänellä on jotakin muuta kiikarissa, jos saan teidät kynsiini, niin revin silmät päästänne! Luuletteko kukaties, te herra kukistettu ja herra möyhennetty, että minä teidän tähtenne kuolin? Kaikki, mitä olette tänä yönä nähnyt, on ollut pelkkää pilaa, sillä en minä ole niitä naisia, jotka suostuvat suremaan rahtuakaan tuommoisten kameelien tähden, vielä vähemmän kuolemaan.
— Sen minä hyvin uskon, — sanoi Sancho — sillä semmoisille jutuille, että rakastuneet muka kuolevat, niille ei kannata muuta kuin nauraa; kyllä ne osaavat niin sanoa, mutta tekemisestä ei tule mitään, ei totisesti.
Heidän näin keskustellessaan astui huoneeseen se soittoniekka, joka oli laulajana ja runoilijana laulanut jo mainitut, säkeistöt, kumarsi syvään Don Quijotelle ja sanoi:
— Teidän armonne, herra ritari, suvaitkoon lukea ja katsoa minut nöyrimpien palvelijoillensa joukkoon kuuluvaksi, sillä minä olen jo kauan ollut teihin kiintynyt, sekä teidän maineenne että teidän urotöillenne tähden.
Don Quijote vastasi hänelle:
— Suvaitkoon teidän armonne sanoa minulle, kuka olette, jotta osaisin vastata niin kohteliaasti kuin teidän ansionne edellyttävät.
Nuori mies vastasi sanoen olevansa edellisen illan laulaja ja ylistyshymnin esittäjä.
— Epäilemättä, — virkkoi Don Quijote — epäilemättä teidän armollanne on mainio ääni; mutta se, mitä lauloitte, ei tuntunut minusta oikein tilaisuuteen sopivalta, sillä mitä tekemistä on Garcilason säkeistöillä tämän neidin kuoleman kanssa?
— Teidän armonne ei pidä sitä ihmetellä, — vastasi soittoniekka — sillä meidän aikamme parrattomien runoniekkojen keskuudessa on tapana, että kukin kirjoittaa miten haluaa ja varastaa keneltä mieli tekee, sopipa se sitten aiheeseen tai ei, ja suurintakin typeryyttä, mitä he laulavat tai kirjoittavat, puolustetaan sanomalla, että se on runollista vapautta.
Don Quijoten teki mieli vastata, mutta hänet estivät siitä herttua ja herttuatar, jotka tulivat häntä tapaamaan. Heidän kesken sukeutui nyt pitkä ja miellyttävä keskustelu, jonka kuluessa Sancho esitti niin monta lystikästä huomautusta ja niin monta purevaa ilkeyttä, että herttua ja herttuatar jälleen ihmettelivät sekä hänen yksinkertaisuuttaan että hänen teräväjärkisyyttään. Don Quijote pyysi heiltä lupaa saada lähteä jo samana päivänä, koska hänenlaistensa voitettujen ritareiden sopi paremmin asua sikoläteissä kuin ruhtinaitten linnoissa. Lupa annettiin hänelle mielellään, ja herttuatar kysyi Don Quijotelta, oliko hän suopea Altisidoralle. Don Quijote vastasi:
— Armollinen rouva, teidän ylhäisyytenne tulee tietää, että tämän neidon koko sairaus johtuu joutilaisuudesta, jonka paras lääke on siveä ja alinomainen askarteleminen. Hän on tässä itse minulle kertonut, että helvetissä käytetään pitsejä, ja koska hän varmaan osaa niitä valmistaa, niin tehköön niitä lakkaamatta; jos hän näet antaa nypläyspuikkojen tanssia, niin hänen lempimänsä henkilön kuva tai kuvat eivät pääse tanssimaan hänen mielessään. Tämä on totuus, tämä on minun mielipiteeni ja tämä on minun neuvoni.
— Samoin minun, — lisäsi Sancho — sillä en ole eläessäni tavannut ketään pitsinnyplääjää, joka olisi kuollut rakkauteen. Tytöt, joilla on jotakin tekemistä, ajattelevat näet enemmän töittensä valmistumista kuin lemmenseikkojansa. Minä sanon tämän omasta kokemuksestani, sillä maata kuokkiessani en ajattele eukkoani, tarkoitan Teresa Panzaani, joka on minulle rakkaampi kuin oma silmäteräni.
— Te puhutte erittäin hyvin, Sancho, — sanoi herttuatar — ja minä pidän kyllä huolen siitä, että Altisidorani saa tästä lähtien liinavaatteita ommeltavikseen, sillä siinä työssä hän on oikein taitava.
— Se ei ole tarpeen, armollinen rouva, — vastasi Altisidora — sitä keinoa ei tarvitse käyttää, sillä sen julmuuden muisto, jota tämä moukkamainen maankiertäjä on minulle osoittanut, varmaan hälventää hänet mielestäni ilman mitään muuta toimenpidettä. Ja nyt minä tahdon teidän korkeutenne luvalla tästä poistua, jotta en kauemmin näe silmieni edessä, en sano hänen murheellista hahmoaan, vaan hänen rumaa ja inhoittavaa naamaansa.
— Tuo tuntuu minusta — virkkoi herttua — muistuttavan sananlaskua, että se, joka haukkuu, antaa kohta anteeksi.
Altisidora oli pyyhkivinään kyyneliään nenäliinaansa, niiasi herrasväelleen ja poistui huoneesta.
— Minä sanon sinulle, — virkkoi Sancho — sinä tyttö raiska, minä sanon sinulle, että huonosti sinun käy, sillä sinä olet ollut tekemisissä sielun kanssa, joka on kuiva kuin saraheinä, ja sydämen kanssa, joka on kova kuin tammi. Totisesti, jos olisit ollut tekemisissä minun kanssani, niin sinulle olisi laulanut toinen kukko!
Siihen keskustelu päättyi. Don Quijote pukeutui, aterioi herttuan ja herttuattaren kanssa ja lähti matkaan saman päivän iltapuolella.
Yhdeskahdeksatta luku.
Mitä Don Quijotelle ja hänen aseenkantajalleen Sancholle sattui heidän palatessaan kotikyläänsä.
Voitettu ja kukistettu Don Quijote matkusti eteenpäin, osalta kovin mietteliäänä, osalta erittäin iloisena. Hänen alakuloisuutensa johtui hänen häviöllejoutumisestaan ja ilonsa siitä, että hän muisti Sanchossa olevan tuon ihmeellisen kyvyn, jota hän oli osoittanut herättäessään Altisidoran kuolleista, vaikka Don Quijoten olikin hiukan vaikea saada itseään uskomaan, että rakastunut kamarineiti oli todella ollut kuollut. Sancho sitävastoin ei ollut lainkaan iloinen, sillä häntä suretti, ettei Altisidora ollut pitänyt lupaustaan eikä ollut antanut hänelle paitoja, ja tätä seikkaa sinne tänne pohtiessaan hän sanoi isännälleen:
— Totisesti, armollinen herra, minä olen kaikkein onnettomin lääkäri, mitä maailmasta voidaan löytää. Niitähän on tohtoreita, jotka ensin vievät hengen hoidokiltaan ja sitten vielä vaativat maksua vaivoistaan, vaikka ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin kirjoittaa nimensä jonkin rohtoresehdin alle, ja rohtojakaan ei valmista hän itse, vaan apteekkari, ja siinä koko juttu. Sitävastoin minulle, joka saan maksaa toisten pelastumisen verenvuodatuksella, nenäpiuveilla, nypistyksillä, neulanpistoilla ja pieksämisestä koituvalla kivulla, minulle ei makseta vähän vähääkään. Mutta hiisi vieköön, jos käsiini tuodaan vielä joku toinen sairas, niin kyllä varmaan saavat käsiäni voidella, ennenkuin sen kureenaan, sillä eihän voi laulaa, jos ei saa kastaa kaulaa, ja minä en jaksa uskoa, että taivas on suonut minulle tämän voiman, joka minussa on, jotta käyttäisin sitä toisten hyväksi ihan ilmaiseksi.
— Olet oikeassa, hyvä Sancho, — vastasi Don Quijote — ja Altisidora menetteli kovin väärin, kun ei antanut sinulle noita lupaamiansa paitoja. Vaikka näet kykysi on sinulle gratis data,[77] koska se ei ole kysynyt sinulta minkäänlaista opiskelua, merkitsee se, että olet kokenut kidutusta omassa persoonassasi, enemmän kuin mikään opiskelu. Voin puolestani sinulle sanoa, että jos sinä olisit halunnut saada maksua iskuista, joita annat itsellesi, jotta Dulcinea vapautuu lumouksesta, olisin suorittanut sinulle kelpo korvauksen; mutta minä en tiedä, sopiiko tätä parannusta rahalla maksaa, enkä suinkaan tahtoisi, että palkka ehkäisisi lääkityksen voimaa. Siitä huolimatta minusta ei näytä voivan olla vaarallista, vaikka sitä koetetaan. Harkitse siis, Sancho, minkä palkan vaadit, käy sitten piiskaamaan itseäsi ja suorita itsellesi maksu käteisellä ja omakätisesti, sillä sinullahan on hallussasi minun rahojani.
Tuon tarjouksen kuultuaan Sancho levitti silmiään ja korviaan, suostui mielessään piiskaamaan itseään vapaaehtoisesti ja sanoi isännälleen:
— Olkoon menneeksi, armollinen herra, minä lupaan tehdä teidän armonne mielen mukaan niinkuin haluatte, jos siitä on minulle ansiota; minä näet rakastan lapsiani ja eukkoani, niin että minulla on täysi syy hyväksyä ehdotuksenne. Sanokaa siis minulle, armollinen herra, kuinka paljon minulle maksatte jokaisesta iskusta, jonka itselleni annan?
— Jos minun tulisi maksaa sinulle, Sancho, — vastasi Don Quijote — niinkuin tämän toimenpiteen tärkeys ja laatu oikeastaan vaatii, niin siihen eivät riittäisi Venezian aarrekammiot eivätkä Potosin kultakaivokset;[78] mutta katso sinä, paljonko sinulla on minun rahojani, ja pane itse hinta joka iskulle.
— Iskuja — vastasi Sancho — piti olla kolmetuhattakolmesataa ja vähän päälle; niistä minä olen antanut itselleni jo viisi; muut siis ovat jäljellä. Jos nyt lasketaan, että nuo viisi vastaavat sitä, mikä on vähän päälle, ja ajatellaan, että niitä on kaikkiaan kolmetuhattakolmesataa, niin neljännesreaalin mukaan kappaleelta — vähemmästä minä en huoli, vaikka koko maailma minua houkuttelisi — siitä tulee kolmetuhattakolmesataa neljännesreaalia; ne kolmetuhatta ovat sitten niin paljon kuin tuhat ja viisisataa puolta reaalia, mikä tekee seitsemänsataaviisikymmentä koko reaalia, ja ne kolmesataa tekee sataviisikymmentä puolta reaalia, josta tulee niin paljon kuin seitsemänkymmentäviisi koko reaalia, ja kun nämä lasketaan niihin seitsemäänsataanviiteenkymmeneen, niin siitä tulee kaiken kaikkiaan kahdeksansataakaksikymmentäviisi reaalia. Ne minä vedän pois hallussani olevista teidän armonne rahoista, ja niin minä palaan kotiin rikkaana ja iloisena, vaikka pahoin piiskattuna; mutta eihän kalaa kastumatta saada… enempää en huoli sanoa.
— Oi sinä siunattu Sancho! Oi sinä kultainen Sancho, — huudahti Don Quijote — kuinka suureen kiitollisuudenvelkaan me jäämmekään sinulle, Dulcinea ja minä, kaikiksi elämänpäiviksi, joita taivas vielä meille suo! Jos Dulcinea saa takaisin menetetyn olemuksensa — ja täytyyhän hänen se saada — niin hänen onnettomuutensa on ollut sulaa onnea ja minun häviöni kaikkein autuain riemuvoitto. Ajattelehan nyt, Sancho, milloin aiot aloittaa kurituksesi; jos teet sen pikemmin, lisään sinulle vielä sata reaalia.
— Milloinko? — vastasi Sancho. — Jo tänä yönä, aivan varmaan. Pitäköön teidän armonne vain huolta siitä, että vietämme tämän yön ulkona taivasalla, niin minä kyllä käyn lihaani kiduttamaan.
Tuli sitten yö, jota Don Quijote oli odottanut ylen kärsimättömästi; hänestä näet tuntui, että auringonjumalan vaunujen pyörät olivat särkyneet ja että päivää kesti tavallista kauemmin, niinkuin yleensä tuntuu rakastavaisista, jotka eivät koskaan saa toiveilleen täyttä tyydytystä. He saapuivat vihdoin muutamaan leppoisaan lehtoon, vähän matkan päähän maantieltä, riisuivat Rocinanten ja harmon satulavehkeet, paneutuivat pitkäkseen viheriälle nurmelle ja aterioivat Sanchon eväsvaroista. Sancho teki harmon riimunvarresta voimallisen ja taipuisan piiskan ja siirtyi noin kahdenkymmenen askelen päähän isännästään, muutamien pyökkipuitten alle. Don Quijote, joka näki hänen astelevan sinne päättäväisesti ja urhoollisesti, sanoi hänelle:
— Katsohan vain, hyvä ystävä, ettet hakkaa itseäsi ihan kappaleiksi; odota aina vähän aikaa iskujen välillä äläkä pidä sellaista kiirettä, että henkesi salpautuu kesken kaiken; minä tarkoitan, ettei sinun pidä piestä itseäsi niin ylen ankarasti, että siihen menehdyt, ennenkuin pääset toivottuun määrään. Ja pitääkseni huolta siitä, ettet häviä pelissä, joko sentähden, että sinulla on kortti liikaa tai että sinulta kortti puuttuu, minä seison tässä loitompana ja lasken rukousnauhallani, kuinka monta iskua itsellesi annat. Taivas sinua auttakoon, niinkuin hyvä tarkoituksesi ansaitsee.
— Ei hyvä maksaja panttia sure — vastasi Sancho. — Minä aion hutkia itseäni niin että tuntuu, silti itseäni tappamatta, sillä siinä se kaiketi on koko tämän ihmeen ydin.
Hän paljasti nyt yläruumiinsa, heilutti piiskaa ja alkoi ruoskia itseään, ja Don Quijote alkoi laskea iskuja. Sancho oli lyönyt noin kuusi tai kahdeksan kertaa, kun pila alkoi tuntua hänestä ikävältä ja maksu liian alhaiselta. Hän siis hellitti hetkeksi ja sanoi isännälleen katsovansa itsensä petetyksi, koska jokaisesta semmoisesta iskusta pitäisi saada puoli reaalia neljännesreaalin asemesta.
— Jatka, Sancho ystäväni, älä menetä rohkeuttasi; — sanoi Don Quijote — minä maksan sinulle kaksinkertaisesti.
— Jos niin on laita — sanoi Sancho — niin olkoon menneeksi Herran nimeen, ja annetaan tulla iskuja kuin sataen!
Mutta nyt se veijari ei enää piessytkään omaa selkäänsä, vaan pieksi puita, tavan takaa huokaisten, niin että kuulosti siltä kuin hänen sielunsa olisi ollut joka iskulla ruumiista lähtemässä. Don Quijote oli liikutuksen vallassa, pelkäsi Sanchon ruoskivan itsensä hengettömäksi ja toiveitten jäävän täyttymättä hänen varomattomuutensa tähden ja sanoi siis hänelle:
— Niin totta kuin elät, hyvä ystävä, hellitä nyt toistaiseksi, sillä tämä lääkitys näyttää minusta sangen tuimalta, ja parasta on hiukan odottaa, sillä eihän Zamoraa tunnissa valloitettu. Jos en ole väärin laskenut, olet antanut itsellesi toistatuhatta iskua; riittäkööt ne toistaiseksi, sillä karkeata lausepartta käyttääkseni: aasi sietää kuormitusta, mutta liika on sillekin liikaa.
— Ei, ei, armollinen herra; — vastasi Sancho — minusta ei pidä sanottaman, että kun rahat on saatu, niin käsi on kuin halvattu. Siirtykää vielä hiukan kauemmaksi, armollinen herra, ja sallikaa minun antaa itselleni ainakin toiset tuhat iskua, sillä kahden tämmöisen tovin jälkeen juttu on lukossa, ja vielä vähän kaupanpäällisiksi.
— Koska olet niin hyvällä tuulella, — sanoi Don Quijote — niin taivas sinua auttakoon; piekse vain itseäsi, minä lähden tästä kauemmaksi.
Sancho kävi tehtäväänsä niin urhoollisesti, että oli pian piessyt kuoren irti monesta puusta; niin tuimasti hän itseänsä hutki. Kerran hän koroitti äänensä, iski pyökkipuun kylkeen hirmuisella voimalla ja sanoi:
— Tähän sinä kuolet, Simson, ja kaikki filistealaiset sinun kanssasi!
Kuullessaan tuon valitusäänen ja hirmuisen ruoskanläiskäyksen Don Quijote kiiruhti ulos, sieppasi kaksinkerroin käännetyn riimunvarren, jota Sancho käytti ruoskanaan, ja sanoi:
— Älköön suoko sallimus, Sancho ystäväni, että sinä menetät henkesi tahtoen tehdä minun mielikseni, sillä sinä tarvitset henkeäsi pitääksesi huolta vaimostasi ja lapsistasi. Odottakoon Dulcinea soveliaampaa tilaisuutta; minä puolestani tyydyn toivomaan asian pikaista toteutumista ja odottamaan, kunnes voimasi toipuvat, jotta tämä seikka saadaan päätökseen kaikkien tyydytykseksi.
— Koska teidän armonne, armollinen herra, niin tahtoo, — vastasi Sancho — niin olkoon menneeksi. Ja heittäkää nyt viittanne selkääni, sillä minä hikoilen enkä haluaisi vilustua; aloittelevia itsensäkiduttajia näet uhkaa se vaara.
Don Quijote teki niin, riisui viittansa, heitti sen Sanchon hartioille, ja Sancho nukkui, kunnes aurinko hänet herätti. Sitten he jälleen jatkoivat matkaansa, joka sinä päivänä päättyi kolmen peninkulman päässä sijaitsevassa kylässä. He poikkesivat erääseen majataloon, jota Don Quijotekin piti majatalona eikä vallihaudoilla, torneilla ja nostosillalla varustettuna linnana; jouduttuaan voitetuksi hän näet ajatteli kaikin puolin järkevämmin, kuten kohta saadaan kuulla. Hänet sijoitettiin erääseen alakerran huoneeseen, jonka seiniä eivät peittäneet mitkään kultanahkatapetit, vaan vanhat maalatut verhopahaset, jollaisia maakylissä käytetään. Erääseen niistä oli erinomaisen kömpelösti kuvattu Helenen ryöstö, kuinka julkea vieras riisti hänet Menelaolta, ja eräässä toisessa esitettiin Didon ja Aeneaan historiaa, Dido korkeassa tornissa, missä hän huiskutti lakananpuolikasta pakenevalle vieraalleen, joka fregatissa tai brigantiinissa kiiti pois meren selkää pitkin. Kuvista huomasi, ettei Helene seurannut ryöstäjäänsä kovin vastahakoisesti, sillä hän nauroi salaa ja veitikkamaisesti; mutta kaunis Dido näytti vuodattavan silmistään pähkinänkokoisia kyyneliä. Tuon nähdessään Don Quijote virkkoi:
Nämä molemmat ylhäiset naiset olivat ylen onnettomat siksi, etteivät syntyneet meidän aikanamme, ja minä olen sanomattoman onneton siksi, etten saanut syntyä heidän ajallansa; minä näet olisin käynyt ottelemaan näiden herrojen kanssa, ja silloin ei olisi Troiaa poltettu eikä Kartagoa hävitetty, sillä nämä suuret onnettomuudet olisivat välttyneet, kun vain olisin surmannut Pariin.
— Lyönpä vetoa, — sanoi Sancho — ettei kestä kauan, ennenkuin maailmassa ei ole yhtään bodegaa, majapaikkaa, ruokalaa tai parturintupaa, missä ei nähdä meidän urotöitämme kuvallisesti esitettyinä. Mutta minä toivon, että ne maalaisi parempi maalari kuin se, joka on nämä tehnyt.
— Olet oikeassa, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä tämä maalaaja on kuin Orbaneja, muudan Ubedassa asunut maalaaja; kun häneltä kysyttiin, mitä hän maalasi, virkkoi hän vastaukseksi: »Mitä sattuu tulemaan», ja jos hän sattumalta maalasi kukon, niin hän kirjoitti siihen alle: »Tämä on kukko», jotta ihmiset eivät luulisi sitä ketuksi. Samanmoiselta, Sancho, näyttää minusta se maalari tai kirjailija, olipa mikä tahansa, joka on julkaissut äskettäin ilmestyneen historian Don Quijotesta; hänkin on maalannut tai kirjoittanut, mitä on sattunut tulemaan. Sopii myös sanoa, että hänen laitansa on ollut samoin kuin erään Mauleón nimisen runoilijan, joka tässä takavuosina liikkui pääkaupungissa ja valmistautumatta vastasi kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin. Kun joku häneltä tiedusteli, mitä tarkoittaa Deum de Deo,[79] niin hän vastasi: »Teki mitä teki.» Mutta jääköön se nyt sikseen, ja sano minulle, Sancho, aiotko antaa itsellesi toisen annoksen tänä yönä ja haluatko tehdä sen katosalla vai taivasalla.
— Hitto vieköön, armollinen herra, — vastasi Sancho — tässä nyt puheenaolevassa asiassa on minusta yhdentekevää, tapahtuuko se huoneessa vai vainiolla, mutta toivoisin sentään, että se tapahtuisi puitten juurella, sillä minusta tuntuu kuin ne olisivat minulle seurana ja ihmeellisesti minua auttaisivat vaivaani kestämään.
— Jääköön siis, Sancho ystäväni; — vastasi Don Quijote — kokoa sinä nyt voimia ja säästetään asia siksi, kunnes ehditään kotikylään, mihin saavumme viimeistään ylihuomenna.
Sancho vastasi, että Don Quijote sai tehdä mielensä mukaan, mutta että hän puolestaan tahtoi saada asian päätökseen niin pian kuin suinkin, tahtoi takoa, kun rauta oli kuuma, ja jauhaa, kun mylly oli käynnissä, sillä viipymisessä piilee vaara, ja auta itseäsi, niin Jumalakin sinua auttaa, ja parempi on yksi anti kuin kaksi lupausta, ja parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.
— Ei enempää sananlaskuja, Sancho, Jumalan nimessä; — sanoi Don Quijote, — näyttäähän siltä, että sinun on kohta laita sicut erat;[80] puhu yksinkertaisesti, selvästi, kiertelemättä, niinkuin olen monta kertaa sinulle sanonut, niin saat nähdä, että siitä on satakertainen hyöty.