SISÄLLYS: (continued 3)

Hän alkoi jälleen itkeä. Hovimestari sanoi hänelle:

— Jatkakaa, armollinen neiti, ja kertokaa loppuun saakka, mitä teille on tapahtunut, sillä sananne ja kyynelenne pitävät meitä kaikkia levottoman jännityksen vallassa.

— Minulla ei ole enää paljoa sanottavaa, — vastasi tyttö — mutta on paljon itkettävää, sillä sopimattomat toiveet eivät voi johtaa mihinkään muuhun kuin tämmöisiin pettymyksiin.

Tytön kauneus oli vaikuttanut syvästi edeskäyvän sydämeen. Hän nosti vielä kerran lyhtyään nähdäkseen tytön jälleen, ja hänestä näytti, ettei tytön silmistä valunut kyyneliä, vaan päärlyjä ja niittyjen kastehelmiä, ja hän piti niitä vieläkin parempina, vertasi niitä todellisiin itämaitten helmiin ja toivoi vain, ettei tytön onnettomuus olisi niin suuri kuin hänen itkunsa ja huokauksensa tuntuivat osoittavan. Käskynhaltia oli epätoivoissaan, kun tyttö oli niin hidas kertomustaan jatkamaan, ja pyysi, ettei hän kauemmin pitäisi heitä jännityksessä, koska hetki oli myöhäinen ja heidän piti vielä tehdä pitkä kiertomatka kaupungille. Tyttö sanoi nyt, vähän väliä nyyhkyttäen ja kokien tukahduttaa huokauksiaan:

— Kova kohtaloni ja onnettomuuteni on vain siinä, että pyysin veljeltäni lupaa saada pukeutua hänen vaatteisiinsa ja että hän veisi minut jonakin yönä isämme nukkuessa näkemään koko kaupunkia. Pyyntöjeni ahdistamana hän sitten suostui toivomukseeni, minä pukeuduin näihin vaatteisiin, ja hän otti ylleen minun pukuni, joka sopi hänelle mainiosti, sillä hän on ihan haiveneton ja mitä kauneimman nuoren tytön näköinen, ja tänä yönä, ehkä noin tunti sitten, hiukan aikaisemmin tai myöhemmin, me lähdimme kotoa ja olemme nyt kierrelleet kaikkialla kaupungissa lapsellisen ja kevytmielisen päähänpiston opastamina. Mutta juuri aiheessamme palata kotiin näimme tulevan suuren väkijoukon, ja veljeni sanoi minulle; »Kuule, sisko, tuo on varmaan patrulli, pidä nyt kiirettä ja juokse minkä jaksat minun jäljessäni, niin ettei meitä tunneta, sillä muuten meitä tästä moititaan.» Sen sanottuaan hän kääntyi ja lähti, en sano juoksemaan, vaan lentämään; mutta minä ehdin juosta tuskin kuutta askelta, kun peloissani kaaduin, ja sitten tuli oikeudenpalvelija ja toi minut armollisten herrojen luo, missä huomaan joutuvani häpeään monien ihmisten nähden, kuin olisin kelvoton ja kevytmielinen tyttö.

— Eikö siis teille, armollinen neiti, — kysyi Sancho — ole sattunut mitään muuta ikävyyttä, ja eikö teitä ajanutkaan kotoa pois mustasukkaisuus, kuten kertomuksenne alussa mainitsitte?

— Minulle ei ole sattunut mitään, eikä minua ajanut mustasukkaisuus, vaan pelkkä halu nähdä maailmaa, enkä minä halunnut nähdä enempää kuin tämän kaupungin katuja.

Tytön tiedonannot saivat nyt täyden vahvistuksen, kun kaupunginvartiat saapuivat tuoden hänen veljeänsä, jonka oli saavuttanut ja ottanut kiinni eräs heistä hänen juostessaan pois sisarensa luota. Hänellä oli yllään vain kallisarvoinen naisen puku ja sinisestä damastista tehty, kultanauhoilla koristettu mantilja; hänen päänsä oli paljaana, ja sen ainoana koristeena olivat hänen omat hiuksensa, jotka hohtelivat kuin kultarenkaat, niin vaaleat ja kiharat ne olivat. Käskynhaltia, hovimestari ja edeskäypä menivät hänen kanssaan syrjään ja kysyivät häneltä hänen sisarensa kuulematta, minkätähden hän esiintyi siinä asussa, ja hän kertoi heille samoin häveten ja hämillään samaa, mitä sisar oli kertonut, mikä kovin ilahdutti rakastunutta edeskäypää. Mutta käskynhaltia sanoi heille:

— Hyvä herrasväki, tämä on totisesti ollut oikein poikamainen kepponen, eikä semmoisen lapsellisuuden ja ajattelemattomuuden tunnustamiseen olisi tarvittu niin pitkiä puheita eikä niin monia kyyneliä ja huokauksia; jos olisitte vain sanonut: »Me olemme se ja se, lähdimme kotoa kävelylle tässä valhepuvussa, pelkästä uteliaisuudesta, ilman muuta tarkoitusta», niin juttu olisi ollut selvä eikä olisi tarvinnut ollenkaan huokailla eikä itkeä tillitellä.

— Se on totta; — vastasi tyttö — mutta armollisten herrojen tulee tietää, että minä olin niin hämmentynyt, etten voinut käyttäytyä niinkuin olisi pitänyt.

— Eihän tässä ole mitään vahinkoa tapahtunut — virkkoi Sancho. — Lähdetään pois; me jätämme teidän armonne teidän isänne taloon. Ehkei hän ole teitä kaivannutkaan. Mutta älkää tästä puoleen enää käyttäytykö niin lapsellisesti ja älkää niin kovin himoitko nähdä maailmaa, sillä kelpo tyttö kotonaan, kuin jalkoja ei oliskaan, ja tyttö ja kana jos kulkevat omia teitä, hukan poluille pian ovat eksyneitä, ja ken näkemään, se myös nähtäväksi. Enempää en sano.

Poika kiitti käskynhaltiaa hänen ystävällisestä tarjouksestaan saatella heidät kotiin, ja niin lähdettiin kulkemaan kohti heidän isänsä taloa, joka ei ollut kovin kaukana. He tulivat perille, veli heitti pienen kiven ristikkoikkunaan, samassa jo tulikin alas palvelijatar, joka oli ollut heitä odottamassa, ja he menivät sisään toisten jäädessä ihmettelemään heidän sievää käytöstään ja kauneuttaan sekä heidän haluaan nähdä maailmaa öiseen aikaan kaupungista poistumatta; mutta he katsoivat kaiken tuon johtuvan heidän nuoruudestaan. Edeskäyvän sydämen oli lävistänyt lemmen nuoli, ja hän päätti mennä seuraavana päivänä pyytämään tyttöä vaimokseen hänen isältään, varmasti uskoen, ettei hänen kosintaansa hylättäisi, koska hän oli herttuan palveluksessa. Sanchonkin mieleen nousi toiveita ja hämäriä aikeita, että hän naittaisi tyttärensä Sanchican nuorukaiselle, ja hän päätti panna asian toimeen aikanaan, koska arveli, ettei kukaan voisi kieltäytyä antamasta poikaansa käskynhaltian tyttären puolisoksi.

Siihen päättyi sen yön kierros, ja kahta päivää myöhemmin loppui koko käskynhaltiana-olo, joten Sanchon kaikki suunnitelmat menivät ihan myttyyn, kuten tuonnempana saadaan nähdä.

Viideskymmenes luku,

missä mainitaan, keitä olivat ne noidat ja kiusaajahenget, jotka paukuttivat kamarirouvaa ja nipistelivät ja kynsivät Don Quijotea, ja kerrotaan, mitä sattui hovipojalle, joka vei kirjettä Sancho Panzan vaimolle Teresa Sanchalle.

Cide Hamete, joka on erittäin tarkasti tutkinut tämän todenperäisen historian kaikkein pienimmätkin seikat, kertoo, että Doña Rodriguezin lähtiessä huoneesta mennäkseen Don Quijoten makuusuojaan eräs toinen hänen kanssaan nukkuva kamarirouva huomasi sen, että tämä, koska kaikki kamarirouvat mielellään ottavat asioista selkoa, kuuntelevat ja nuuskivat, lähti hänen jälkeensä niin hiljaa, ettei kelpo Rodriguez sitä havainnut, ja nähtyään kumppaninsa menevän Don Quijoten huoneeseen noudatti uskollisesti kaikkien juoruilevien kamarirouvien yleistä tapaa lähtien heti ilmoittamaan emännälleen herttuattarelle, että Doña Rodriguez oli Don Quijoten huoneessa. Herttuatar ilmoitti asian herttualle ja pyysi häneltä, että hän ja Altisidora saisivat mennä katsomaan, mitä tuo kamarirouva oikeastaan Don Quijotesta tahtoi. Herttua antoi luvan, molemmat naiset hiipivät hiljaa ja varovasti huoneen ovelle ja sijoittuivat niin lähelle sitä, että kuulivat kaikki, mitä huoneessa puhuttiin. Kun herttuatar sitten kuuli Rodriguezin antavan ilmi hänen vetohaavansa, jotka virtasivat runsaina kuin Aranjuezin suihkukaivot, ei hän voinut sitä sietää enempää kuin Altisidorakaan, ja niin he vihan vimmassa ja kostonhimoisina syöksyivät huoneeseen ja nipistelivät Don Quijotea ja paukuttivat kamarirouvaa, kuten aikaisemmin jo kerrottiin; naisten kauneuteen ja turhamaisuuteen sattuvat solvaukset näet sytyttävät heihin ankaraa vihaa ja kostonhimoa. Herttuatar kertoi herttualle, mitä oli tapahtunut, ja se huvitti kovin herttuaa.

Herttuatar tahtoi edelleen tehdä kepposia ja hankkia itselleen huvia Don Quijotesta ja lähetti matkaan hovipojan, joka oli näytellyt Dulcinean osaa, kun oli tehty sopimus siitä, miten tämä vapautettaisiin lumouksesta (sen seikan Sancho Panza oli kokonaan unohtanut käskynhaltiana toimiessaan), Sanchon vaimon Teresa Panzan luo viemään hänen miehensä kirjoittamaa kirjettä ja toista, jonka herttuatar oli itse kirjoittanut, sekä pitkää, kallisarvoista korallinauhaa lahjaksi.

Historia kertoo, että hovipoika oli sangen älykäs ja ovela ja että hän, haluten palvella isäntäväkeänsä, varsin mielellään lähti matkaan kohti Sanchon kylää. Ennenkuin sinne ehti, hän näki joukon naisia pesemässä erään puron partaalla ja kysyi heiltä, tiesivätkö he, asuiko kylässä joku Teresa Panza-niminen nainen, Don Quijote Manchalaisen nimellä mainitun ritarin aseenkantajan Sancho Panzan vaimo. Hänen tuota kysyttyään muudan pesijöistä, nuori tyttö, kohotti päätään ja sanoi:

— Teresa Panza on minun äitini, ja se Sancho on minun isäni, ja mainittu ritari on meidän isäntämme.

— Tulkaahan siis, neitoseni, — virkkoi hovipoika ja opastakaa minut äitinne luo, sillä minä tuon hänelle kirjettä ja lahjaa mainitulta isältänne.

— Sen teen varsin mielelläni, hyvä herra — vastasi tyttö, joka näytti olevan noin neljäntoista vuoden ikäinen.

Hän jätti pesuvaatteet eräälle kumppanilleen, ei huolinut koota hiuksiaan eikä ottaa kenkiä jalkoihinsa — hän näet oli avojaloin ja hajalla hapsin — vaan lähti juoksemaan hovipojan hevosen edellä sanoen:

— Tulkaa, armollinen herra, asuntomme on kylän laidassa, ja äitini on kotona kovin huolissaan, kun ei ole pitkiin aikoihin kuullut mitään isästä.

— Minä tuon hänelle niin hyviä uutisia, — sanoi hovipoika — että hän voi hyvinkin niistä kiittää Jumalaa.

Tyttö hyppi ja juoksi, ehti vihdoin perille ja huusi jo ovelta, ennenkuin sisään ehti:

— Tule ulos, äiti Teresa, tule ulos, tule ulos; täällä on muudan herra, joka tuo kirjettä ja muutakin isä kullalta.

Tuon kuullessaan hänen äitinsä Teresa Panza tuli ulos, kädessä rohdinkuontalo ja yllään tummanharmaa hame. Hame oli niin lyhyt, että näytti kuin se olisi hänen häpeäkseen poikkileikattu;[36] sitäpaitsi hänellä oli yllään samoin tummanharmaa liivi ja avokauluksinen paita. Hän ei ollut kovin vanha, vaikka näytti olevan viidennelläkymmenellä, mutta oli voimakas, reipas, jäntevä ja luiseva. Nähdessään tyttärensä ja ratsastavan hovipojan hän kysyi:

— Mitä tämä merkitsee, lapsi kulta? Kuka on tämä herra?

— Hän on armollisen rouvan Doña Teresa Panzan alamainen palvelija — vastasi hovipoika.

Niin sanottuaan hän teki mitä asiaan kuului, hyppäsi alas hevosen selästä, astui rouva Teresan eteen, polvistui nöyrästi ja sanoi:

— Ojentakaa minulle kätenne, armollinen rouva Doña Teresa, armollisen herran Don Sancho Panzan, Baratarian saaren todellisen käskynhaltian laillinen ja yksityinen puoliso.

— Voi hyvä herra, nouskaa ylös, älkää niin tehkö; — vastasi Teresa — minä en ole mikään hieno hovinainen, vaan köyhä maalaismuija, päivätyöläisen tytär ja vaeltavan aseenkantajan eukko enkä minkään käskynhaltian puoliso!

— Teidän armonne — vastasi hovipoika — on kaikkein arvoisimman käskynhaltian erittäin arvoisa puoliso, ja havaitakseen tämän todeksi teidän armonne suvaitkoon ottaa vastaan tämän kirjeen ja tämän lahjan.

Samassa hän veti taskustaan korallinauhan, jossa oli kultainen lukko, pani sen Teresan kaulaan ja sanoi:

— Tämä kirje on herra käskynhaltialta, ja toinen, joka minulla on mukana, ja nämä korallit ovat armolliselta rouva herttuattarelta, joka on lähettänyt minut teidän armonne luo.

Teresa oli ihan ällistyksissään, ja hänen tyttärensä samoin, ja tyttö virkkoi:

— Minut saa tappaa, jollei tämä ole meidän armollisen isäntämme Don Quijoten työtä, joka varmaan on nyt antanut isälle sen käskynhaltianviran tai kreivikunnan, jonka hän on jo monta kertaa luvannut antaa.

— Niin on laita, — vastasi hovipoika — sillä herra Don Quijoten toimesta herra Sancho on nyt Baratarian saaren käskynhaltia, niinkuin tästä kirjeestä nähdään.

— Lukekaa se minulle, armollinen herra aatelismies; — sanoi Teresa — vaikka näet osaan kehrätä, en osaa lukea vähän vähääkään.

— En minäkään; — lisäsi Sanchica — mutta odottakaahan vähän, minä menen hakemaan semmoisen, joka osaa sen lukea, joko itse kirkkoherran tai kandidaatti Simson Carrascon; he näet tulevat varsin mielellään kuulemaan uutisia isästäni.

— Ei tässä tarvitse lähteä ketään hakemaan; minä tosin en osaa kehrätä, mutta lukea osaan ja minä luen kirjeen.

Niin hän lukikin sen kokonaan; mutta kirjettä ei esitetä tässä, koska se oli jo aikaisemmin puheena. Sitten hän veti esiin toisen, herttuattaren kirjoittaman kirjeen, joka kuului näin:

»Parahin Teresa. Puolisonne Sanchon erinomaiset luonteen ja ymmärryksen lahjat ovat minua yllyttäneet ja velvoittaneet pyytämään miestäni herttuaa antamaan hänen hallittavakseen jonkin saaren monien hänen omistamiensa joukosta. Minä olen saanut kuulla, että hän hallitsee kuin haukka, mikä kovin ilahduttaa minua ja siis myös puolisoani herttuaa; siksi kiitän hartaasti taivasta siitä, etten erehtynyt valitessani hänet mainittuun käskynhaltianvirkaan; rouva Teresan näet tulee tietää, että tässä maailmassa on vaikea löytää kelvollista käskynhaltiaa, ja suokoon Jumala, että minun kävisi niin hyvin kuin Sanchon virassaan.

Tässä lähetän teille, rakas ystävä, korallinauhan, jossa on kultainen lukko; olisin mielelläni nähnyt, että ne olisivat olleet itämaitten helmiä, mutta sekään, joka antaa sinulle luun, ei toivo sinun nälkään kuolevan; tulee varmaan sekin aika, jolloin toisiimme tutustumme ja saamme seurustella toistemme kanssa, ja Jumala yksin tietää, mitä vielä voikaan tapahtua. Sanokaa terveisiä tyttärellenne Sanchicalle ja kehoittakaa minun puolestani häntä varustautumaan, sillä minä aion toimittaa hänet ylhäisiin naimisiin hänen vähimmin sitä aavistaessaan.

Minulle on kerrottu, että teidän kylässänne on mainioita ruokatammen terhoja. Lähettäkää minulle niitä pari tusinaa; minä tulen pitämään niitä suuressa arvossa, koska te ne lähetätte, ja kirjoittakaa minulle seikkaperäisesti antaen tietoa terveydestänne ja voinnistanne, ja jos jotakin tarvitsette, niin ei muuta kuin avatkaa suunne, kyllä se täytetään, ja Jumala teitä varjelkoon. Kirjoitettu täällä.

Teidän suopea ystävänne

Herttuatar.»

— Oi oi, — sanoi Teresa kirjeen kuultuaan — onpa se hyvä ja laadullinen rouva! Semmoisen herrasväen kanssa minä menen vaikka hautaan, mutta en näiden meidän kylän aatelisnaisten kanssa, jotka pitävät itseänsä niin aatelisina, ettei muka tuulenhenkikään saa heihin koskea, ja menevät kirkkoon niin kopeasti kuin olisivat oikeita kuningattaria, niin että näyttää ihan siltä kuin pitäisivät häpeänä katsoakaan maalaisnaiseen; ja kas nyt tätä kelpo rouvaa, joka on herttuatar, mutta siitä huolimatta sanoo minua ystäväkseen ja kohtelee minua kuin olisin hänen vertaisensa, ja tahtoisinpa minä puolestani nähdä hänet yhtä ylhäisenä kuin Manchan korkein kirkontorni. Ja mitä niihin terhoihin tulee, hyvä herra, niin minä lähetän niitä hänen armolleen kokonaisen vakallisen ja niin suuria ja koreita, että niitä sopii tulla ihmettelemään pitkän matkan päästä. Ja katso nyt sinä, Sanchica, että tämä herra saa kaikkea, mitä tarvitsee: hoida hevosta, tuo tallista munia ja leikkaa läskiä kelpo viipaleet, ja laitetaan hänelle ateria kuin ruhtinaalle, sillä sen hän hyvin ansaitsee tuomistaan hyvistä uutisista ja kauniitten kasvojensa tähden; minä lähden sillävälin ulos kertomaan iloisia uutisia naapurin eukoille ja arvoisalle kirkkoherralle ja parturille, Nicolas mestarille, jotka ovat aina olleet isäsi hyviä ystäviä.

— Sen kyllä teen, äiti, — vastasi Sancha — mutta muistakaa, että teidän pitää antaa minulle puolet tuosta korallinauhasta, sillä en minä usko armollista rouva herttuatarta niin typeräksi, että hän olisi lähettänyt koko nauhan teille.

— Sinä saat sen kokonaan, tyttäreni; — vastasi Teresa — mutta anna minun nyt kantaa sitä kaulassani muutamia päiviä, sillä minusta tuntuu totisesti, että se ilahduttaa sydäntäni.

— Arvoisat naiset tulevat varmaan iloisiksi, — virkkoi hovipoika — kun näkevät kääryn, joka on tässä matkalaukussa, sillä siinä on kaikkein hienoimmasta verasta tehty puku, jota käskynhaltia on käyttänyt yhtenä ainoana päivänä metsästysretkellä ja jonka hän kokonaan lahjoittaa Sanchica-neidille.

— Eläköön hän tuhat vuotta, — vastasi Sanchica — ja yhtä kauan lahjan tuoja, vieläpä kaksikin tuhatta vuotta, jos niin vaaditaan.

Teresa lähti nyt kiireesti ulos, kirjeet kädessä ja korallinauha kaulassa, rummutti sormillaan kirjeitä kuin tamburiinia ja kohdattuaan sitten sattumalta kirkkoherran ja Simson Carrascon alkoi tanssia ja sanoi:

— Ei nyt enää köyhyys rasita, ei totisesti! Meillä on pieni, sievä käskynhaltianvirka! Nyt saa kaikkein kopeinkin aatelisnainen tulla nyrpistämään nenäänsä, kyllä minä sen käännän oikeaan niin että kelpaa!

— Mitä tämä merkitsee, Teresa Panza? Mitä hullutusta tämä on, ja mitä papereita nuo ovat?

— Ei se ole mitään muuta hullutusta kuin että tässä on kirjeitä herttuattarilta ja käskynhaltioilta, ja nämä, jotka minulla on kaulassa, ovat oikeita avemaria-koralleja, ja paternoster-palloset ovat taottua kultaa, ja minä olen käskynhaltian rouva.

— Jumala avuksemme tulkoon, me emme teitä ymmärrä, Teresa, emmekä tiedä, mitä oikeastaan puhutte.

— Katsokaa itse tästä — vastasi Teresa.

Hän ojensi heille kirjeet. Kirkkoherra luki ne ääneen, niin että Simson Carrascokin ne kuuli, Simson ja kirkkoherra katselivat toisiaan kuin ällistyneinä siitä, mitä olivat lukeneet, ja kandidaatti kysyi, kuka oli kirjeet tuonut. Teresa kehoitti heitä lähtemään kanssaan hänen kotiinsa, missä näkisivät sanantuojan, nuoren miehen, hienon kuin kultainen koru, ja hänen tuomansa toisen, vielä kalliimman lahjan. Kirkkoherra otti korallit Teresan kaulasta, katseli niitä kerran ja toisenkin, havaitsi ne todella aitokoralleiksi, ihmetteli jälleen ja sanoi:

— Virkapukuni nimessä en tiedä, mitä sanoa ja mitä ajatella näistä kirjeistä ja näistä lahjoista; toiselta puolen minä näen ja sormillani tunnen, että nämä ovat aitokoralleja, ja toiselta puolen minä luen, että joku herttuatar lähettää pyytämään pari tusinaa tammenterhoja.

— Kumma juttu! — virkkoi siihen Carrasco. Lähdetään nyt näkemään kirjeentuojaa; hän varmaan osaa antaa meille tietoa näistä selvittämättömistä pulmista.

He lähtivät matkaan, ja Teresa palasi heidän kanssaan. Heidän saapuessaan hovipoika oli parhaillaan seulomassa hiukan kauroja hevoselleen, ja Sanchica oli leikkaamassa silavaa käristääkseen sitä munien kanssa hovipoikaa varten, jonka olemus ja sievä asu molempia ystävyksiä kovin miellytti. Kun he sitten olivat häntä kohteliaasti tervehtineet ja hän oli tervehdykseen vastannut, pyysi Simson häntä kertomaan sekä Don Quijotesta että Sancho Panzasta ja sanoi, että he, vaikka olivat lukeneet Sanchon ja rouva herttuattaren kirjeet, olivat yhä ymmällä eivätkä voineet saada oikein selville, mitä merkitsi tuo puhe Sanchon käskynhaltiana-olosta, sitä vähemmän, kun hänen kerrottiin olevan käskynhaltiana saaressa, vaikka kaikki tai ainakin useimmat Välimeren saaret kuuluivat hänen majesteetilleen. Siihen vastasi hovipoika:

— On aivan varmaa, että herra Sancho Panza on käskynhaltiana. Hallitseeko hän saarta vai ei, siihen kysymykseen en kajoa; joka tapauksessa se on paikkakunta, missä on toista tuhatta asukasta. Mitä taas tammenterhoihin tulee, sanon vain, että armollinen rouva herttuatar on niin laadullinen ja kansanomainen, ettei, hän ainoastaan lähetä pyytämään terhoja joltakin talonpojan vaimolta, vaan lähettää toisinaan pyytämään kampaakin lainaksi joltakin naapuriltaan. Armollisten herrojen näet tulee tietää, etteivät Aragonian ylhäiset naiset, olivatpa kuinka jalosukuisia tahansa, ole niin joutavanaikaisia ja kopeita kuin kastilialaiset rouvat; he kohtelevat ihmisiä tutunomaisemmin.

Heidän parhaillaan näin keskustellessaan pyrähti sisään Sanchica, hameenhelma täynnä munia, ja kysyi hovipojalta:

— Kuulkaa, armollinen herra, käyttääkö isäni nyt käskynhaltiaksi tultuaan ihomyötäisiä housuja?

— En ole tullut tuota katsoneeksi, — vastasi hovipoika — mutta luultavasti käyttää.

— Herra siunatkoon, — virkkoi Sanchica — kuinka hauskaa olisikaan nähdä isän kävelevän topatuissa housuissa! Eikö olekin hassua, että minä olen syntymästäni saakka toivonut näkeväni isän ihomyötäisissä?

— Armollinen neiti näkee hänet varmaan niissä, jos elää saa — vastasi hovipoika. — Totta totisesti, näyttää siltä, että hänellä on matkustaessaan kohta naamari nenän katolla, niinkuin ainakin suurilla herroilla, jos hän vain saa olla käskynhaltiana pari kuukautta.

Kirkkoherra ja kandidaatti huomasivat kyllä, että hovipoika lasketteli pilojaan, mutta aitokorallit ja metsästyspuku, jonka Sancho oli lähettänyt (Teresa näet oli jo heille näyttänyt pukua) saivat heidät sittenkin ihan ymmälle. Sanchican toivomus heitä sentään nauratti, ja asia muuttui vielä hupaisemmaksi, kuu Teresa sanoi:

— Herra kirkkoherra, pitäkää varanne, jos sattuu joku semmoinen, joka lähtee Madridiin tai Toledoon; minä näet käskisin hänen ostaa itselleni oikein pönkkähameen, uusinta muotia ja parhaan, mitä voi saada, sillä täytyyhän minun sen verran kunnioittaa miestäni käskynhaltiaa, mikäli voin. Ja jos pahat päähäni panen, niin lähden tästä pääkaupunkiin ja hankin itselleni vaunut samoinkuin kaikki muutkin, sillä voihan ihminen, jonka mies on käskynhaltiana, varsin hyvin kustantaa itselleen vaunut.

— Totta kai, äiti! — sanoi Sanchica. — Jumala suokoon, että se tapahtuisi mieluummin tänään kuin huomenna, vaikka ne, jotka näkisivät minut istumassa armollisen rouva äitini kanssa vaunuissa, sanoisivat: »Katsokaahan tuota, mikä lieneekään, sipulinsyöjän tytär, kuinka se istuu komeasti ja nojailee vaunuissa, ihan kuin mikäkin paavitar!» Mutta astelkoot he vain tien laitaa, minä ajelen vaunuissani, jalat maasta korkealla. Paha periköön kaikki maailman panettelijat; kun minun vain on hyvä olla, niin naurakoot kyllältään! Olenko oikeassa, äiti kulta?

— Oletpa tietenkin, tyttäreni! — vastasi Teresa. — Ja kaiken tämän onnen ja vielä enemmänkin on hyvä Sanchoni minulle ennustanut, ja sinä saat nähdä, tyttäreni, ettei hän hellitä, ennenkuin on tehnyt minusta kreivittären. Meitä näyttää totisesti alkavan onni potkia, ja minä olen kuullut hyvän isäsi monta kertaa sanovan (hänellä näet on aina sananlaskuja suussaan), että jos lehmä sulle tarjotaan, käy vikkelästi ottamaan; kun sinulle annetaan käskynhaltianvirka, ota se vastaan, kun sinulle tarjotaan kreivikunta, käy siihen käsiksi, ja kun sinua kutsutaan saamaan jotakin hyvää lahjaa, niin käy kiireesti se korjaamaan. Olisipa laitaa, jos tässä nukuttaisiin eikä mitään vastattaisi, vaikka hyvä onni ja menestys on ovella koputtamassa!

— Niin, ja mitä minä siitä välitän, — lisäsi Sanchica — vaikka kuka tahansa, nähdessään minut koko prameudessani, sanoisi: »Koira hurstihousuissaan…» ja muuta semmoista?

Tuon kuultuaan kirkkoherra sanoi:

— Minusta näyttää totisesti siltä, että koko tämä Panzan suku on jo syntyessään täynnä sananlaskuja. En ole nähnyt yhtäkään heistä, joka ei niitä viskele ympärilleen alinomaa niin pian kuin suunsa avaa.

— Se on totta, — virkkoi hovipoika — sillä herra käskynhaltia Sancho lausuu hänkin niitä lakkaamatta. Vaikka useat niistä eivät osukaan oikein naulanpäähän, niin ne sittenkin huvittavat, ja armollinen rouva herttuatar ja herttua ovat niistä kovin mielissään.

— Vakuuttaako teidän armonne siis yhä, — kysyi kandidaatti — että tuo juttu Sanchon käskynhaltianaolosta on totta ja että maailmassa on herttuatar, joka kirjoittaa hänen vaimolleen ja lähettää hänelle lahjoja? Vaikka lahjat ovat tässä käsinkoskettavina ja vaikka olemme kirjeet lukeneet, emme sitä sittenkään usko, vaan ajattelemme, että tämä on niitä maanmiehemme Don Quijoten asioita, joka luulee, että kaikki tapahtuu noituudesta, ja olenpa vähällä sanoa, että tekee mieleni koetella ja tunnustella teidän armoanne nähdäkseni, oletteko vain lähettilään haamu vai oikea ihminen, lihaa ja verta.

— Hyvät herrat, en osaa sanoa itsestäni muuta — vastasi hovipoika — kuin että olen oikea lähettiläs ja että herra Sancho Panza on todellinen käskynhaltia ja että isäntäväkeni, herttua ja herttuatar, voivat mainitun käskynhaltianviran antaa ja ovat sen antaneet ja että olen kuullut sanottavan, että mainittu Sancho Panza hoitaa sitä mainiosti. Teidän armonne voivat keskenään kiistellä siitä, onko tässä noituutta vai ei; minä en tiedä mitään muuta, sen vannon omien vanhempieni nimessä, jotka vielä elävät ja joita sydämestäni rakastan.

— Saattaa kyllä olla niin laita; — virkkoi kandidaatti — mutta dubitat Augustinus.[37]

— Epäilköön, ken epäilee; — vastasi hovipoika — minä olen puhunut totta, ja totuus se aina ui valheen päällä kuin öljy veden pinnalla, ja muuten: operibus credite et non verbis.[38] Tulkoon jompikumpi armollisista herroista minun kanssani, niin saatte nähdä omin silmin, mitä kuulemalta ette usko.

— Minun asiani on lähteä mukaan; — sanoi Sanchica — viekää vain minut mukananne, armollinen herra, hevosenne lautasilla; minä lähden oikein mielelläni näkemään arvoisaa isääni.

— Käskynhaltioiden tytärten ei sovi matkustaa yksinään, heillä täytyy olla saatossaan vaunuja ja kantotuoleja ja suuri joukko palvelusväkeä.

— Mitä joutavia, — vastasi Sancha — minä voin yhtä hyvin ratsastaa aasintammalla kuin ajaa vanuissa. En minä ole arkalasta kotoisin!

— Ole vaiti, tyttö; — sanoi Teresa — sinä et tiedä, mitä puhut, ja tämä herra on oikeassa. Kaikki asiat ajallaan: kun isäsi oli Sancho, olit sinä Sancha, ja kun hän on käskynhaltia, niin sinä olet armollinen neiti; en sitten tiedä, olenko oikeassa vai en.

— Armollinen rouva Teresa on oikeammassa kuin luuleekaan; — virkkoi hovipoika — mutta antakaa minulle nyt syötävää ja päästäkää minut pian menemään, sillä minä aion palata jo tänä iltana.

Siihen virkkoi kirkkoherra:

— Suvaitkoon teidän armonne tulla minun luokseni vaatimattomalle aterialle; armollisella rouva Teresalla on enemmän hyvää tahtoa kuin hyviä ruokia näin arvokkaan vieraan kestitsemiseksi.

Hovipoika esteli, mutta lopulta hänen täytyi suostua, mikä oli hänelle itselleen eduksi, ja kirkkoherra vei hänet mielellään mukanaan, koska sai siten tilaisuutta mielin määrin kysellä Don Quijotesta ja hänen urotöistään.

Kandidaatti tarjoutui kirjoittamaan vastaukset Teresan kirjeisiin, mutta tämä ei halunnut, että kandidaatti, jota hän piti koiranleukana, sekaantuisi hänen asioihinsa, vaan katsoi paremmaksi antaa kakun ja kaksi munaa eräälle kuoripojalle, joka osasi kirjoittaa ja kirjoittikin Teresan puolesta kaksi kirjettä, toisen hänen miehelleen, toisen herttuattarelle, molemmat aivan Teresan pään jälkeen, ja ne eivät olekaan huonoimpia tähän suureen historiaan sisältyvistä, kuten tuonnempana saadaan nähdä.

Yhdeskuudetta luku.

Lisää Sancho Panzan käskynhaltiana-olosta ja muista hupaisenlaisista tapahtumista.

Aamu koitti sen yön jälkeen, jona käskynhaltia oli ollut kiertokäynnillään. Edeskäypä vietti yönsä unetonna, sillä hänen ajatuksiaan askarruttivat valhepukuisen neidon kasvot, hänen viehätyksensä ja kauneutensa. Hovimestari oli käyttänyt jäljelläolevan osan yötä kirjoittaakseen herrasväelleen, mitä Sancho Panza oli tehnyt ja sanonut. Hänkin ihmetteli sekä Sanchon tekoja että hänen sanojansa, sillä hänen puheissaan ja toimissaan ilmeni sekaisin älykkäitä ja typeriä piirteitä. Herra käskynhaltia nousi vihdoin, ja hänelle annettiin tohtori Pedro Tuiman ohjeitten mukaan aamiaiseksi hiukan hillohedelmiä ja muutamia kulauksia raikasta vettä, ateria, jonka Sancho olisi mielellään vaihtanut leivänkannikkaan ja rypäleterttuun. Mutta huomatessaan, että tässä vallitsi pikemmin pakko kuin vapaa tahto, hän suostui siihen sielunsa suureksi suruksi ja vatsansa vaivaksi, koska tohtori Pedro Tuima hänelle uskotteli, että vähät ja hienot ruoat elvyttävät ihmisen henkeä ja että ne parhaiten sopivat henkilöille, joilla on hoidettavana virkoja ja tärkeitä toimia, niissä heidän tulee käytellä enemmän ymmärryksen kuin ruumiin voimia.

Näiden rikkiviisauksien tähden Sancho näki nälkää, vieläpä niin kovin, että kiroili hiljaa mielessään käskynhaltianvirkaa ja sitä henkilöäkin, joka oli sen hänelle antanut; mutta kaikesta huolimatta hän ryhtyi hillohedelmiä nautittuaan yhä nälkäisenä sinäkin päivänä toimittamaan tuomarin tehtäviä. Ja ensimmäisenä tuli käsiteltäväksi kysymys, jonka hänelle esitti muudan vieras hovimestarin ja kaikkien muiden asiaan perehtyneitten läsnäollessa. Miehen esitys oli seuraavanlainen:

— Armollinen herra, eräs runsasvetinen joki erotti toisistaan kaksi samaan herraskartanoon kuuluvaa aluetta… Suvaitkoon teidän armonne kuunnella tarkkaavasti, sillä tapaus on tärkeä ja vaikeanlainen ratkaista. Sanon siis, että mainitun joen yli johti silta, ja sillan päässä oli hirsipuu ja jonkinmoinen oikeusistuin, jossa tavallisesti oli neljä tuomaria tuomitsemassa joen, sillan ja tiluksien omistajan säätämän lain mukaan. Laki oli tämmöinen: »Jos joku kulkee tätä siltaa rannalta toiselle, niin hänen tulee sitä ennen valallisesti ilmoittaa, minne hän on menossa ja mitä tekemään; jos hän vannoo todenmukaisesti, annettakoon hänen kulkea, jos taas valehtelee, niin hirtettäköön hänet tässä sijaitsevaan hirsipuuhun ilman yhtään armoa.» Kun tämä laki ja sen ankarat määräykset olivat tulleet tunnetuiksi, kulki paljon ihmisiä joen yli, ja heidän valallisesti antamistaan ilmoituksista kävi selvästi ilmi, että he puhuivat totta, ja tuomarit antoivat heidän kulkea vapaasti. Mutta sitten sattui, että eräs mies, jota vaadittiin valalle, vannoi tekemänsä valan nimessä aikovansa mennä tuohon hirsipuuhun kuolemaan, eikä mitään muuta. Tuomarit harkitsivat hänen valaansa ja sanoivat: »Jos päästämme tämän miehen vapaasti kulkemaan, niin hän on vannonut väärän valan, ja hänen täytyy lain mukaan kuolla; jos taas hänet hirtämme, niin hän on vannonut kuolevansa tässä hirsipuussa, joten hänen, koska hän on puhunut totta, tulee saman lain mukaan päästä vapaaksi.» Nyt kysytään teidän armoltanne, herra käskynhaltia, mitä tuomarien pitää tehdä tuolle miehelle; he näet ovat yhä vielä kahden vaiheilla ja ihan ymmällä. Saatuaan kuulla teidän armonne terävästä ja ylevästä ymmärryksestä he ovat lähettäneet minut anomaan teidän armoanne puolestanne lausumaan mielipiteenne tästä monimutkaisesta ja epäilyttävästä seikasta.

Siihen vastasi Sancho:

— Nuo herrat tuomarit, jotka ovat lähettäneet teidät minun luokseni, olisivat totisesti voineet säästää itseltään sen vaivan, sillä minä mies poloinen olen pikemmin hidasjärkinen kuin terävä, mutta kertokaahan siitä huolimatta juttu vielä kerran, niin että sen oikein ymmärrän; kukapa tietää, vaikka osuisin oikeaan.

Kysymyksen esittäjä toisti kerran ja kahdesti, mitä oli jo sanonut, ja Sancho virkkoi:

‒ Minusta näyttää, että voin ottaa selon tästä jutusta kädenkäänteessä ja että laita on näin: tuo mies vannoo menevänsä hirsipuuhun kuolemaan, ja jos hän todella hirtetään, niin hän on puhunut totta ja hänen tulisi säädetyn lain mukaan olla vapaa ja päästä kulkemaan sillan yli; jos taas häntä ei hirtetä, niin hän on tehnyt väärän valan, joten hänet on saman lain mukaan hirtettävä.

‒ Aivan niinkuin herra käskynhaltia sanoo; — virkkoi sanantuoja — ja mitä tulee asian täydelliseen käsittämiseen, ei siinä ole enää mitään epäiltävää eikä kysyttävää.

— Minä sanon siis, — jatkoi Sancho — että tulee sallia sen osan miestä, joka on puhunut totta, vapaasti kulkea, ja hirttää se osa, joka on valehdellut; sillä tavalla ylikulkua koskeva määräys tulee kirjaimellisesti täytetyksi.

— Mutta, herra käskynhaltia, — virkkoi kysymyksen esittäjä — silloinhan on välttämättä jaettava tuo mies kahteen osaan, valehtelevaan ja totta puhuvaan, ja jos hänet siten jaetaan, niin hänen täytyy auttamattomasti kuolla, ja niin ei suinkaan täytetä lain vaatimuksia; mutta on aivan välttämätöntä, että ne tulevat täytetyiksi.

— Kuulkaa, hyvä mies, — vastasi Sancho — jollen ole ilmetty aasi, niin tuolla mainitsemallanne joen yli kulkevalla on yhtä suuri oikeus kuolla kuin elää ja kulkea sillan yli; jos näet totuus hänet pelastaa, niin toiselta puolen valhe hänet langettaa, ja jos on niin laita, kuten todella onkin, niin minä olen sitä mieltä, että teidän tulee sanoa noille herroille, jotka ovat teidät lähettäneet minun luokseni, että koska syyt, jotka vaativat tuomitsemaan tai vapauttamaan hänet, ovat yhtä painavat, heidän tulee päästää hänet vapaasti menemään, sillä aina on kiitettävämpää tehdä hyvää kuin pahaa, ja tämän minä antaisin teille allekirjoituksellani vahvistettuna, jos osaisin nimeni kirjoittaa. Mutta tässä tapauksessa en ole pannutkaan omiani, vaan muistiini johtui muudan neuvo, jonka isäntäni Don Quijote antoi minulle monien muiden neuvojen kanssa illalla ennen sitä päivää, jona matkustin tämän saaren käskynhaltiaksi; hän näet sanoi, että oikeuden ollessa epäilyksenalainen minun tulisi taipua ja tyytyä armahdukseen; ja Jumala on tahtonut nyt johdattaa sen mieleeni, sillä se sopii tähän tapaukseen aivan kuin valettu.

— Se on totta, — vastasi hovimestari — ja minun nähdäkseni ei itse Lykurgoskaan, joka laati lait spartalaisille, olisi voinut antaa parempaa tuomiota kuin se, jonka suuri Panza on nyt antanut. Ja loppukoon nyt tähän tämän aamupäivän istunto; minä käsken pitää huolta siitä, että armollinen herra käskynhaltia saa aterioida aivan mielensä mukaan.

— Sitä minäkin pyydän, ja olkoon se selvää peliä; — sanoi Sancho — antakaa minulle vain syötävää, ja tulkoon sitten riitajuttuja ja pulmallisia kysymyksiä vaikka sataen, kyllä minä niistä suoriudun silmänräpäyksessä.

Hovimestari piti sanansa, sillä hän kärsi tunnonvaivoja ajatellessaan, että niin älykäs käskynhaltia voisi kuolla nälkään, sitä enemmän, kun hän aikoi jo samana iltana lopettaa Sanchon käskynhaltiana-olon tekemällä hänelle viimeisen kepposen, joka oli jätetty hänen suoritettavakseen. Sancho siis sai sinä päivänä syödä päivällistä aivan vastoin niitä sääntöjä ja ajatelmia, joita oli esittänyt tohtori Puikipois, ja aterian päätyttyä astui sisään kuriiri tuoden kirjettä Don Quijotelta käskynhaltialle. Sancho kehoitti sihteeriä lukemaan sen itsekseen ja sanoi, että hän, jollei siinä ollut mitään semmoista, mikä oli pidettävä salassa, voisi lukea sen ääneen. Sihteeri teki niin, silmäili ensin kirjettä ja sanoi sitten:

— Tämä voidaan hyvinkin lukea ääneen, sillä se, mitä herra Don Quijote tässä teidän armollenne kirjoittaa, kannattaisi painaa ja kirjoittaa kultaisilla kirjaimilla; se näet kuuluu näin:

Don Quijote Manchalaisen kirje Sancho Panzalle, Baratarian saaren käskynhaltialle.

»Minä olen odottanut saavani kuulla sinun ajattelemattomista ja typeristä teoistasi, hyvä Sancho, mutta olenkin sensijaan saanut kuulla älykkäistä toimistasi. Minä kiitän niistä erinomaisesti taivasta, joka voi nostaa köyhän loasta[39] ja tehdä typeristä älykkäitä. Minulle kerrotaan, että sinä hoidat hallitusta kuin olisit oikea ihminen ja että olet ihmisenä nöyrä kuin luontokappale; niin alava kuulut olevan käytökseltäsi. Mutta minä kehoitan sinua, Sancho, ottamaan huomioon, että useasti on soveliasta ja välttämätöntäkin virkasi arvovallan tähden torjua sydämen liiallista nöyryyttä, sillä henkilöä, joka on saanut hoitaakseen tärkeitä tehtäviä, kaunistaa parhaiten se, että hän noudattaa oman virkansa vaatimuksia eikä sitä määrää, johon hänen oma luonnollinen vaatimattomuutensa häntä taivuttaa. Pue itsesi hyvin, sillä koristettu seiväs ei enää seipäältä näytä. En tarkoita, että sinun tulee käyttää kaikenlaisia koruja ja juhlapukuja tai tuomarina ollessasi esiintyä sotilaan asussa, vaan tarkoitan, että sinun tulee koristaa itseäsi virkaasi kuuluvalla puvulla, joka olkoon siisti ja sopiva.

Jos tahdot saavuttaa alamaistesi suosion, tulee sinun muun muassa ottaa huomioon kaksi seikkaa: ensinnäkin, että olet kohtelias kaikille, vaikka tämänhän minä olen sinulle jo aikaisemmin sanonut, ja toiseksi, että hankit runsaasti elintarpeita, sillä ei ole mitään, mikä pahemmin koettelee köyhien ihmisten sisua kuin nälkä ja kallis aika.

Älä julkaise kovin paljon asetuksia, ja: kun niitä julkaiset, pidä huoli siitä, että ne ovat hyviä, ja ennen kaikkea, että niitä, noudatetaan ja käytetään, sillä asetukset, joita ei noudateta, voisivat yhtä hyvin jäädä antamatta; nehän näet osoittavat vain, ettei ruhtinaalla joka oli kyllin älykäs ja oikeutettu niitä antamaan, ollut kykyä saada ihmisiä niitä tottelemaan, ja lait, jotka uhkaavat, mutta joita ei panna täytäntöön, ovat lopulta kuin pölkky, josta tuli sammakkojen kuningas: aluksi se niitä peloitti, mutta vähitellen ne alkoivat sitä ylenkatsoa ja kiipesivät sen päälle.

Ole hyveitten isä ja paheitten isäpuoli. Älä ole aina ankara äläkä aina lempeä, vaan pysyttele näiden molempien äärimmäisyyksien keskivälillä, sillä siinä on älykkään menettelyn ydin. Käy vankiloissa, teurastamoissa ja kauppatoreilla, sillä käskynhaltian läsnäolo on semmoisissa paikoissa erittäin tärkeä. Lohduta vankeja, jotka toivovat asiansa tulevan pian ratkaistuksi, ole pöpö teurastajille, sillä sitten he käyttävät oikeita painoja, ja ole samasta syystä toriakkojen kauhu. Vaikka sattuisit olemaan (mitä en kumminkaan usko) ahnas, naisia himoitseva ja ahmatti, älä kumminkaan sellaiselta näytä, sillä jos alamaisesi ja ne, jotka ovat kanssasi tekemisissä, havaitsevat sinussa jonkin erikoisen heikkouden, niin he kääntävät tykkinsä heti siihen suuntaan syösten sinut lopulta kadotuksen syvyyteen. Ajattele ja harkitse, kertaa mielessäsi yhä uudelleen niitä neuvoja ja opetuksia, jotka kirjallisesti sinulle annoin, ennenkuin matkustit täältä käskynhaltianvirkaan, niin saat nähdä, että löydät niistä, niitä noudattaen, erinomaista apua vaivoihin ja vastuksiin, joita käskynhaltiat kohtaavat joka askelella. Kirjoita isäntäväellesi ja lausu heille kiitollisuutesi; kiittämättömyys näet on kopeuden tytär ja suurimpia syntejä, mitä tunnetaan, mutta henkilö, joka on kiitollinen niille, jotka ovat tehneet hänelle hyvää, osoittaa samalla, että hän on kiitollinen myös Jumalalle, joka on tehnyt ja yhä tekee hänelle niin paljon hyvää.

Rouva herttuatar on lähettänyt kuriirin viemään pukuasi ja erästä muuta lahjaa vaimollesi Teresa Panzalle; me odotamme vastausta joka hetki. Minä olen ollut hiukan huonovointinen, sillä minua sattui tässä kissa kynsimään, mikä ei ollut nenälleni kovin terveellistä. Mutta ei hätää mitään; jos näet on noitia, jotka minua pahoin pitelevät, niin on toisia sellaisia, jotka minua puolustavat.

Lähetä minulle tietoa, oliko se hovimestari, joka on sinun luonasi, missään tekemisissä kamarirouva Trifaldin toimenpiteitten kanssa, kuten epäilit, ja anna minulle vähin erin tietoa kaikesta, mitä sinulle sattuu, sillä eihän matka tänne ole pitkä. Sitäpaitsi aion pian luopua nykyisestä joutilaasta elämästäni, sillä enhän minä ole sitä varten maailmaan syntynyt.

Minulle on sattunut muudan selkkaus, jonka vuoksi luultavasti joudun tämän herrasväen epäsuosioon. Vaikka se mieltäni pahoittaa, ei se kuitenkaan mitään haittaa, sillä loppujen lopuksi minun täytyy noudattaa ennemmin virkani vaatimuksia kuin heidän mieltänsä, kuten sanoo tunnettu sananlasku: amicus Plato, sed magis amica veritas.[40] Minä kirjoitan sinulle tämän latinaksi, koska otaksun, että käskynhaltiaksi tultuasi olet latinaa oppinut. Jumalan haltuun, hän sinua varjelkoon, jottei kenenkään tarvitse sinua surkutella.

Ystäväsi

Don Quijote Manchalainen.»

Sancho kuunteli kirjettä erittäin tarkkaavasti, ja sitä kiittivät ja pitivät ymmärtäväisenä kaikki, jotka sen kuulivat. — Sitten Sancho nousi pöydästä, kutsui sihteerinsä ja sulkeutui hänen kanssaan omaan huoneeseensa tahtoen viivyttelemättä vastata herralleen Don Quijotelle. Hän käski sihteerin kirjoittaa, mitä hän sanelisi, siihen mitään lisäämättä ja jättämättä mitään pois, ja sihteeri teki työtä käskettyä. Vastauskirjeen sisältö oli seuraavanlainen:

Sancho Panzan kirje Don Quijote Manchalaiselle.

»Minulla on niin paljon virkatehtäviä, ettei ole aikaa päätäni kynsiä eikä edes kynsiäni leikata, ja ne ovatkin niin pitkät, että Jumala paratkoon. Minä mainitsen tämän, rakas herrani, jotta teidän armonne ei pane pahakseen, vaikka en ole toistaiseksi antanut mitään tietoa, käykö minun hyvin vai huonosti tässä käskynhaltianvirassa, jossa saan kärsiä enemmän nälkää kuin silloin, kun me molemmat vaelsimme metsissä ja erämaissa.

Herrani herttua kirjoitti minulle tässä taannoin, ilmoittaen, että tähän saareen oli tullut joitakin vakoilijoita minua murhaamaan, mutta toistaiseksi en ole havainnut ketään muuta kuin erään tohtorin, joka nauttii palkkaa tällä paikkakunnalla tappaakseen kaikki käskynhaltiat, jotka tänne tulevat; hänen nimensä on tohtori Pedro Tuima, ja hänen kotipaikkansa on Puikipois. Jo tästä nimestä teidän armonne näkee, että minulla on syytä pelätä joutuvani kuolemaan hänen käsissään! Tämä samainen tohtori sanoo itse itsestään, ettei hän paranna tauteja, kun ne ovat jo olemassa, vaan ehkäisee niitä ollenkaan tulemasta, ja lääkkeenä hän käyttää niukkaa ravintoa ja yhä niukempaa ravintoa, kunnes ihmisestä ei ole jäljellä muuta kuin luut ja nahka, ikäänkuin ei laihuus olisi pahempi kuin kova kuume. Sanalla sanoen, hän tappaa minut vähitellen nälkään, ja minä kuolen vähitellen mieliharmiin, sillä minähän luulin, että saisin tähän käskynhaltianvirkaan päästyäni syödä lämmintä ja juoda kylmää ja lepuuttaa ruumistani Hollannin palttinasta tehtyjen lakanoiden välissä höyhenpatjoilla, mutta olenkin joutunut paastoamaan kuin mikäkin erakko, ja koska en tee sitä omasta vapaasta tahdostani, niin luulen, että minut lopulta piru perii.

Minä en ole toistaiseksi saanut mitään oikeudella enempää kuin vääryydelläkään, enkä minä ymmärrä, mistä se johtuu, sillä minulle on täällä sanottu, että käskynhaltioille, joita tähän saareen tapaa tulla, on kaupungin väki jo ennen heidän tänne tuloaan lahjoittanut tai lainannut suuria rahoja ja että niin on yleensä laita kaikkien, jotka käskynhaltianvirkaan rupeavat, eikä ainoastaan täällä.

Viime yönä minä olin kiertokäynnillä ja kohtasin oikein korean pojaksi puetun tytön ja hänen veljensä, joka oli naisen vaatteissa; tyttöön rakastui minun edeskäypäni, joka omassa mielessään valitsi hänet vaimokseen, kuten kuuluu sanoneen, ja minä valitsin pojan vävykseni; tänään me molemmat lähdemme aiheestamme puhumaan heidän isälleen, joka on joku Diego de la Llana, hidalgo ja vanhaa kristittyä juurta niin ettei paremmasta apua.

Minä käyn toreilla, kuten teidän armonne minua neuvoo, ja eilen minä tapasin muutaman toriämmän, joka möi tuoreita pähkinöitä, ja minä sain heti selville, että hän oli sekoittanut vakalliseen tuoreita pähkinöitä vakallisen vanhoja, tyhjiä ja pilaantuneita; minä määräsin ne kaikki vaivaistalon lapsille, jotka kyllä osaavat ne toisistaan erottaa, ja tuomitsin ämmän olemaan kaksi viikkoa poissa torilta. Minulle on sanottu, että menettelin urhoollisesti; voin puolestani vain sanoa teidän armollenne, että tässä kaupungissa yleisesti huhuillaan, ettei ole kehnompaa väkeä kuin toriämmät, sillä ne ovat kaikki tyynni hävyttömiä, tunnottomia ja julkeita, ja samaa uskon minäkin, sillä olenhan nähnyt niitä muualla.

Olen oikein iloinen, että armollinen rouva herttuatar on kirjoittanut eukolleni Teresa Panzalle ja lähettänyt hänelle lahjan, jonka teidän armonne mainitsee, ja minä koetan osoittaa kiitollisuutta ajallansa; pyydän teidän armoanne suutelemaan hänen käsiään minun puolestani ja sanomaan, että minä sanon, ettei se hyvä työ ole kaivoon heitetty, kuten hän tulee vielä näkemään ja kokemaan.

Ei olisi minulle mieleen, jos teidän armonne joutuisi ikäviin rettelöihin armollisen herrasväkeni kanssa; jos näet teidän armonne riitaantuu heidän kanssaan, niin onhan selvää, että siitä on minulle vahinkoa, ja koska minua neuvotaan olemaan kiitollinen, ei ole hyvä, jos teidän armonne itse ei ole kiitollinen niille, jotka ovat niin monella muotoa osoittaneet teille suosiotaan ja ovat niin vieraanvaraisesti teitä linnassaan kestinneet.

Siitä kissa-metakasta minä en ymmärrä mitään, mutta luulen, että se on niitä ilkeitä temppuja, joita teidän armollenne tekevät kehnot noidat; saanhan siitä kuulla, kun taas tavataan.

Tekisi mieleni lähettää teidän armollenne jotakin, mutta en tiedä, mitä lähettäisin, jollen mahdollisesti joitakin peräruiskun putkia; semmoisia näet valmistetaan tässä saaressa oikein sieviä, häränrakkoon kiinnitettäviä. Mutta jos saan jäädä tähän virkaani, niin koetan löytää jotakin lähetettävää, olipa se sitten mitä tahansa.

Jos eukkoni Teresa Panza minulle kirjoittaa, niin suvaitkoon teidän armonne maksaa kirjeentuojalle ja lähettää kirjeen minulle, sillä minun tekee kovin mieli kuulla, kuinka eukko ja lapseni kotona jakselevat. Ja sitten minä vain rukoilen Jumalaa, että hän vapahtaisi teidän armonne pahanilkisistä noidista ja päästäisi minut kaikessa rauhassa tästä käskynhaltianvirasta, jota pahoin epäilen, sillä luulen henkeni olevan siinä menoteillään, tohtori Pedro Tuiman minua näin pidellessä.

Teidän armonne palvelija

Sancho Panza, käskynhaltia.»

Sihteeri sulki kirjeen ja lähetti kuriirin sitä heti viemään, ja ne, jotka olivat yhdessä juonessa tehdäkseen Sancholle kepposia, sopivat keskenään, kuinka hänet kukistaisivat käskynhaltianvirasta. Sancho vietti tämän iltapäivän sommitellen joitakin asetuksia otaksutun saarensa hyvää hallintoa varten. Hän määräsi, ettei yhteiskunnassa saanut olla mitään elintarpeitten varastoonostajia ja että oli lupa tuoda sinne viiniä mistä tahansa sillä ehdolla, että ilmoitettaisiin, mistä viini tuotiin, jotta se sitten hinnoitettaisiin arvonsa, hyvyytensä ja maineensa mukaan, ja se, joka lisäsi viiniin vettä tai muutti sen nimeä, saisi maksaa rikoksen hengellään. Hän alensi kaikenlaisten jalkineitten, varsinkin tavallisten kenkien hintoja, koska ne näyttivät hänestä ylen korkeilta. Hän vahvisti palkkataksan palvelijoille, jotka hillittömästi katsoivat omaa etuansa, määräsi mitä ankarimmat rangaistukset niille, jotka lauloivat rivoja ja sopimattomia lauluja, tapahtuipa se sitten yöllä tai päivällä, sääti, ettei kukaan sokea saanut laulaa ihmetöistä, jollei hänellä ollut laillista todistusta, että ihmetyö oli todellinen, sillä hän oli sitä mieltä, että useimmat ihmeet, joista sokeat laulavat, ovat keksittyjä ja tekevät vahinkoa oikeille ihmetöille. Hän määräsi ja asetti katsastusmiehen köyhiä varten, ei niin, että tämä heitä ahdistaisi, vaan tutkimaan, olivatko he todella köyhiä; teeskennellyn raajarikkoisuuden ja tekohaavojen varjossa näet on paljon käsivarsia, jotka kykenevät varastamaan, ja terveyttä, joka sietää juopottelua. Sanalla sanoen, hän antoi niin mainioita asetuksia, että niitä noudatetaan sillä paikkakunnalla vielä tänäkin päivänä ja nimitetään »Suuren käskynhaltian Sancho Panzan asetuksiksi».

Kahdeskuudetta luku,

missä kerrotaan seikkailusta toisen kamarirouva Tuskallisen eli Ahdistuksenalaisen kanssa, jota muuten mainitaan Doña Rodriguezin nimellä.

Cide Hamete kertoo, että Don Quijote, kun hänen naarmunsa olivat parantuneet, katsoi linnassa viettämänsä elämän olevan täydellisessä ristiriidassa sen ritarikunnan sääntöjen kanssa, johon hän kuului, ja siksi hän päätti pyytää herttualta ja herttuattarelta lupaa matkustaa Zaragozaan, missä kohta oli määrä pitää turnajaiset; hän näet aikoi voittaa omakseen haarniskan, joka näissä turnajaisissa oli voittajan palkintona. Kun hän eräänä päivänä istui pöydässä herttuan ja herttuattaren kanssa ja oli juuri aikeissa toteuttaa suunnitelmansa ja pyytää lähtölupaa, astui suuren salin ovesta äkkiarvaamatta sisään kaksi naista (kuten myöhemmin kävi ilmi), surupuvussa kiireestä kantapäähän, ja toinen heistä tuli Don Quijoten luo, heittäytyi pitkäkseen hänen eteensä, painoi huulensa Don Quijoten jalkoihin ja päästi niin murheellisia, niin syviä ja niin tuskallisia huokauksia, että kaikki, jotka tämän kuulivat ja näkivät, joutuivat hämmästyksen valtaan. Vaikka herttua ja herttuatar otaksuivat sen olevan jotakin pilaa, jota heidän palvelijansa aikoivat tehdä Don Quijotelle, olivat he sittenkin kahden vaiheilla ja jännittyneinä nähdessään, miten kiihkeästi nainen huokaili, valitti ja itki, kunnes Don Quijote sääliväisenä nosti hänet maasta ja kehoitti häntä siirtämään pois hunnun ja poistamaan verhon kyyneleisiltä kasvoiltaan. Nainen teki niin ja osoittautui henkilöksi, jota ei kukaan olisi voinut ajatella; hän näet paljasti kamarirouva Doña Rodriguezin kasvot, ja toinen surupukuinen oli hänen tyttärensä, jonka oli vietellyt äveriään maanviljelijän poika. Kaikki, jotka hänet tunsivat, joutuivat ihmeisiinsä, ja herttua ja herttuatar enemmän kuin muut; vaikka näet he pitivät kamarirouvaa typeränä ja yksinkertaisena, eivät he kumminkaan olisi uskoneet hänen tekevän ilmettyjä hullutuksia. Doña Rodriguez kääntyi vihdoin herrasväen puoleen sanoen:

— Suvaitkoot teidän ylhäisyytenne antaa minulle luvan hiukan keskustella tämän ritarin kanssa, sillä se on tarpeellista, jotta voin onnellisesti suoriutua ikävyydestä, johon erään ilkeän moukan julkeus on minut saattanut.

Herttua sanoi antavansa hänelle luvan ja kehoitti häntä keskustelemaan herra Don Quijoten kanssa niin paljon kuin hänen mieli teki. Kamarirouva käänsi nyt kasvonsa Don Quijoten puoleen ja lausui hänelle:

— Minä kerroin teille jo muutamia päiviä sitten, urhoollinen ritari, siitä vääryydestä ja uskottomuudesta, jota muudan kehno talonpoika on osoittanut hellästi rakastetulle tyttärelleni, joka on tämä läsnäoleva onneton, ja te lupasitte ryhtyä häntä suojelemaan vaatimalla hyvitystä hänelle tehdystä vääryydestä. Mutta nyt olen saanut tietää, että aiotte poistua tästä linnasta lähteäksenne etsimään onnellisia seikkailuja, joita Jumala teille suokoon, ja siksi tahtoisin, että te, ennenkuin täältä pois pujahdatte, haastatte kaksintaisteluun tuon kehnon lurjuksen ja pakotatte hänet menemään naimisiin tyttäreni kanssa, jotta hän siten täyttää avioliittolupauksen, jonka antoi hänelle, ennenkuin oli häneen yhtynyt; on näet aivan turha vaiva ajatella ja odottaa, että armollinen herra herttua hankkii minulle oikeutta, ja syynä on se, mitä olen jo aikaisemmin teidän armollenne salaa ilmoittanut, ja suokoon siis Herra teidän armollenne hyvää terveyttä ja älköön jättäkö meitä suojelustaan vaille.

Näihin sanoihin vastasi Don Quijote erittäin vakavasti ja juhlallisesti:

— Arvoisa kamarirouva, hillitkää kyyneliänne tai paremmin sanoen pyyhkikää ne ja lakatkaa huokailemasta, sillä minä otan tehtäväkseni hankkia hyvitystä tyttärellenne, joka olisi tehnyt viisaammin, jos ei olisi niin herkästi uskonut rakastajien lupauksiin, jotka ovat enimmäkseen helppoja antaa, mutta erittäin raskaita täyttää; ja niinmuodoin minä lähden armollisen herra herttuan luvalla heti etsimään tuota tunnotonta nuorta miestä, löydän hänet, haastan hänet kaksintaisteluun ja surmaan hänet, jos hän uskaltaa kieltäytyä täyttämästä antamaansa lupausta; sillä minun kutsumukseni tärkeimpänä tehtävänä on säästää nöyriä ja kurittaa kopeita, minä tarkoitan: auttaa onnettomia ja tuhota paatuneita.

— Ei ole tarpeen, — virkkoi herttua — että teidän armonne näkee vaivaa lähtemällä etsimään tuota talonpoikaa, jota tämä kelpo kamarirouva syyttää, eikä teidän armonne myöskään tarvitse pyytää minulta lupaa haastaa hänet kaksintaisteluun, sillä minä katson hänet nyt kaksintaisteluun haastetuksi ja otan tehtäväkseni ilmoittaa hänelle tämän haasteen sekä saada hänet ottamaan sen vastaan ja tulemaan itse siitä vastaamaan tänne minun linnaani, missä minä luovutan teille molemmille asianmukaisen taistelukentän pitäen silmällä kaikkia niitä ehtoja, joita sellaisissa otteluissa yleensä pidetään ja tulee pitää silmällä, samalla tarkaten, että kumpikin nauttii täyttä oikeutta, kuten tulee menetellä kaikkien ruhtinaitten, jotka tarjoavat vapaan kentän niille, jotka heidän alueittensa rajoissa käyvät taistelemaan toisiaan vastaan.

— Saatuani teidän ylhäisyydeltänne tämän varmuuden ja hyvän luvan — vastasi Don Quijote — ilmoitan nyt heti, että luovun tällä kertaa aateluudestani, alennun vahingontekijän alhaiseen tasoon ja halpenen hänen vertaisekseen, siten tehden hänelle mahdolliseksi käydä taistelemaan minua vastaan; ja niinmuodoin minä haastan hänet, vaikka poissaolevana, ja vaadin häntä vastaamaan, koska hän on tehnyt väärin pettäessään tämän onnettoman, joka oli neitsyt, mutta hänen tähtensä ei enää ole, ja vaadin hänet täyttämään lupauksen, jonka on hänelle antanut lupaamalla tulla hänen lailliseksi puolisokseen, tai menettämään henkensä tähän haasteeseen.

Sitten hän riisui hansikkaansa ja heitti sen keskelle salia. Herttua nosti sen sanoen ottavansa, kuten oli jo maininnut, haasteen vastaan vasallinsa nimessä. Hän määräsi kaksintaistelun tapahtuvaksi kuuden päivän kuluttua, linnanpihalla. Aseina käytettäisiin ritarien tavallisia varuksia, peistä, kilpeä ja rautapaitaa kaikkine asiaankuuluvine lisineen, ilman minkäänlaista viekkautta, petosta tai noituutta, erotuomarien tutkimuksen mukaan. Mutta ennen kaikkea, lisäsi hän, on tarpeen, että tämä hyvä rouva ja tämä vaivainen neiti jättävät oikeuden puolustaa asiaansa herra Don Quijoten tehtäväksi, sillä muuten ei siitä tule mitään eikä haastetta voida panna asianmukaisesti toimeen.

— Minä suostun siihen — vastasi kamarirouva.

— Samoin minä — lisäsi hänen tyttärensä, aivan kyynelten vallassa, häpeissään ja pahalla mielellä.

Kun siis tämä sopimus oli tehty ja herttua oli harkinnut, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä, poistuivat molemmat surupukuiset, ja herttuatar määräsi, ettei heitä tästä lähtien saanut pitää hänen palvelijoinaan, vaan seikkailevina naisina, jotka olivat tulleet pyytämään oikeutta, ja niin heille annettiin oma huone ja heitä palveltiin kuin vieraita ainakin, mikä kovin ihmetytti muita palvelijattaria, jotka eivät tietäneet, mihin Doña Rodriguezin typeryys ja hänen harhateille joutuneen tyttärensä julkeus lopulta johtaisi. Kun oli ehditty niin pitkälle, astui saliin juhlailoa lisäämään ja ateriaa sievästi päättämään hovipoika, joka oli vienyt kirjeet ja lahjat Teresa Panzalle, käskynhaltia Sancho Panzan puolisolle. Herttua ja herttuatar olivat kovin mielissään hänen tulostaan, sillä he halusivat saada kuulla, mitä hän oli matkallaan kokenut; mutta heidän sitä kysyttyään hovipoika vastasi, ettei hän voinut kertoa siitä niin julkisesti eikä muutamilla sanoilla. Hän pyysi heidän ylhäisyyksiään jättämään asian siksi, kunnes he olisivat kahden kesken, ja lukemaan sillävälin kirjeitä, jotka heitä varmaan huvittaisivat. Samassa hän otti esiin kaksi kirjettä ja ojensi ne herttuattarelle. Toisen kirjeen päällekirjoituksena oli: »Kirje armolliselle rouva herttuattarelle sille ja sille, en tiedä missä», ja toiseen oli kirjoitettu: »Miehelleni Sancho Panzalle, Baratarian saaren käskynhaltialle, jolle Jumala suokoon onnea kauemmin kuin minulle». Herttuatar oli kuin tulisilla hiilillä, kuten sanotaan, niin kovin hänen teki mieli saada lukea kirjettä. Hän avasi sen, luki sen itsekseen ja huomattuaan, että sen voi lukea ääneen, niin että herttua ja muut läsnäolijat saisivat sen kuulla, luki siitä seuraavaa:

Teresa Panzan kirje herttuattarelle.

»Minä olin erittäin iloinen, armollinen rouva, saadessani kirjeen, jonka teidän korkeutenne minulle kirjoitti, sillä minä olin todella sitä hartaasti odottanut. Korallinauha on oikein kaunis, eikä mieheni metsästyspuku ole yhtään huonompi. Koko meidän kylä on kovin mielissään, että teidän armonne on tehnyt puolisoni Sanchon käskynhaltiaksi, vaikka ei sitä täällä kukaan usko, ei varsinkaan kirkkoherra, ei parturimestari Nicolas eikä kandidaatti Simson Carrasco; mutta minä en siitä mitään piittaa, sillä jos asia vain niin on, niinkuin onkin, niin saavat kaikki sanoa mitä haluavat; vaikka totta puhuen, jos ei olisi tullut niitä koralleja ja niitä vaatteita, niin en olisi sitä uskonut minäkään, sillä täällä meidän kylässä kaikki pitävät miestäni hölmönä eivätkä voi ymmärtää, mihin käskynhaltianvirkaan voi kelvata hän, joka ei ole ennen hallinnut muuta kuin vuohilaumaa. Jumala sen suokoon ja johdattakoon häntä niin, että hänen lapsilleen on siitä hyötyä.

Minä, rakas armollinen rouva, olen päättänyt teidän armonne luvalla takoa niin kauan kuin rauta on kuuma, lähteä pääkaupunkiin ja ajaa komeasti vaunuissa, niin että ne lukemattomat kadehtijat, joita minulla on, saavat töllistellä silmät päästään, ja sentähden pyydän teidän ylhäisyyttänne sanomaan miehelleni terveisiä, että hän lähettäisi minulle vähän rahaa ja sen verran, että siitä jotakin kostuu, sillä pääkaupungissa maksaa kaikki paljon; leivästä vaaditaan kokonainen reaali ja lihanaulasta kolmekymmentä maravedia, niin että se on oikein synti ja häpeä, ja jos hän ei tahdo, että minä sinne lähden, niin antakoon siitä minulle tiedon ajoissa, sillä minun tekee mieli lähteä, niin että sääriäni oikein kutkuttaa, ja tuttavani ja naapurin eukot sanovat, että jos minä ja tyttäreni kävelemme ylhäisinä ja komeina pääkaupungissa, niin minä teen mieheni paremmin tunnetuksi kuin hän minut, sillä monikin joutuu siinä välttämättä kysymään: »Keitä ovat nuo ylhäiset naiset näissä vaunuissa?» Ja siihen vastaa palvelijani: »Baratarian saaren käskynhaltian Sancho Panzan puoliso ja tytär», ja sillä tavalla Sancho tulee tunnetuksi ja minua pidetään arvossa ja kunniassa, ja muusta sitten viisi.

Mieleni on kovin paha, ettei tänä vuonna ole täällä meidän kylässä saatu mitään terhoja, mutta siitä huolimatta lähetän teidän korkeudellenne puoli vakkaa, jotka olen metsästä hakenut, poiminut ja valikoinut, ja suurempia en enää löytänyt; minä toivoisin, että ne olisivat suuria kuin strutsinmunat.

Älköön teidän juhlallisuutenne unohtako minulle kirjoittaa; minä kyllä pidän huolen vastaamisesta ja annan tietoa terveydestäni ja kaikesta, mitä täällä meidän kylässä sattuu kertomisen arvoista, ja rukoilen rukoilemistani meidän Herraamme, että hän suojelee teidän korkeuttanne eikä unohda tomuakaan. Tyttäreni Sancha ja poikani suutelevat teidän armonne käsiä.

Palvelijattarenne

Teresa Panza,

jolla on suurempi halu päästä tapaamaan teidän armoanne kuin teille kirjoittaa.» Kaikki, mutta erittäinkin herttua ja herttuatar, olivat kovin mielissään, kun kuulivat Teresa Panzan kirjeen, ja herttuatar kysyi Don Quijotelta, oliko hänen mielestään oikein avata käskynhaltialle osoitettu kirje, joka varmaan aivan oli verraton. Don Quijote sanoi tahtovansa sen avata tehdäkseen heidän mielikseen. Hän tekikin niin ja huomasi kirjeen sisällön seuraavanlaiseksi:

Teresa Panzan kirje miehelleen Sancho Panzalle.

»Minä olen saanut kirjeesi, rakas Sancho, ja minä lupaan ja vannon sinulle katolisena kristittynä, ettei paljoa puuttunut, etten tullut ilosta ihan hulluksi. Näetkös, hyvä ystävä, kun sain kuulla, että olet käskynhaltia, luulin kaatuvani kuoliaaksi siihen paikkaan pelkästä ilosta, sillä tiedäthän, että äkillisen ilon sanotaan tappavan samoinkuin suuren surun. Tyttäresi Sanchica kasteli itsensä havaitsemattaan, pelkästä mielihyvästä. Minulla oli edessäni lähettämäsi puku, kaulassa ne korallit, jotka minulle lähetti armollinen rouva herttuatar, ja kirjeet kädessä, ja niitten tuoja oli hänkin läsnä, mutta sittenkin minä ajattelin ja uskoin, että se oli vain unta kaikki tyynni, mitä minä näin ja kosketin, sillä kuka olisi voinut arvata, että vuohipaimenesta tulisi saarten käskynhaltia? Tiedäthän sinä, hyvä ystävä, että äidilläni oli lapana sanoa, että joka kauan elää, se paljon näkee; minä sanon nyt samoin, sillä minä aion nähdä vielä enemmän, jos saan kauemmin elää; minä näet en aio hellittää, ennenkuin näen sinut kruununvoutina tai veronkantajana, sillä ne ne sentään ovat virkoja, ja vaikka piru perii, jos niitä huonosti hoitaa, niin sittenkin heillä on aina rahoja ja aina he rahoja käsittelevät. Armollinen rouva herttuatar varmaan sinulle kertoo, että minun tekee mieli lähteä pääkaupunkiin; ajattele nyt sitä asiaa ja lähetä minulle tietoa, mitä sinä siitä arvelet; minä kyllä koetan olla siellä sinulle kunniaksi ja ajella vaunuissa.

Kirkkoherra, parturi, kandidaatti ja suntiokaan ei voi uskoa, että sinä olet käskynhaltia, vaan väittävät, että tämä kaikki on petosta tai noituutta, niinkuin on laita kaikkien isäntäsi Don Quijoten asioiden, ja Simson sanoo aikovansa lähteä sinua etsimään ja ottamaan käskynhaltianviran pois sinun päästäsi ja hulluuden Don Quijoten kallosta; minä vain nauran ja katselen korallinauhaani ja tuumin, kuinka teen sinun vaatteistasi puvun tyttärellemme.

Minä lähetin vähän terhoja rouva herttuattarelle; toivoisin, että ne olisivat olleet kultaa. Lähetä sinä minulle joitakin helminauhoja, jos niitä siellä saarella käytetään.

Minulla on täältä kylästä kerrottavana, että Berrueca[41] naitti tyttärensä jollekin maalaritöhertäjälle, joka tuli tänne kylään maalaamaan mitä sattuu. Valtuusto antoi hänen tehtäväkseen Hänen Majesteettinsa vaakunan maalaamisen kunnantuvan oven yläpuolelle. Hän pyysi siitä kaksi dukaattia, hänelle annettiin etukäteen, ja hän oli työssä kahdeksan päivää, joiden kuluessa ei saanut mitään maalatuksi, sanoihan vain, ettei välittänyt semmoisen roskan maalaamisesta, maksoi rahat takaisin, mutta meni siitä huolimatta naimisiin, ollen muka hyväkin käsityöläinen; ja totta on, että hän on nyt heittänyt siveltimen ja tarttunut lapioon ja kulkee vainiolla kuin herrasmies ainakin. Pedro de Lobon poika on suorittanut alkututkinnon, hänen päälakensa on ajeltu paljaaksi, hänellä näet on aikomus ruveta papiksi; sen sai tietää Minguilla, Mingo Silvaton pojan tytär, joka on haastanut hänet oikeuteen, väittäen saaneensa häneltä avioliittolupauksen; pahat kielet kertovat, että tyttö on hänestä raskaana, mutta poika kieltää sen kiven kovaan.

Tänä vuonna ei täällä ole saatu yhtään oliivia, eikä koko kylässä ole tippaakaan etikkaa. Tästä kulki komppania sotilaita, jotka veivät mennessään kylästä kolme tyttöä; en huoli sanoa sinulle, keitä ne olivat, saattavat tulla takaisin, ja onhan niitä semmoisia, jotka ottavat heitä vaimokseen, olipa heissä sitten hyviä tai huonoja merkkejä.

Sanchica nyplää reunapitsejä; hän ansaitsee joka päivä kahdeksan maravedia puhdasta säästöä ja panee ne säästölippaaseen kapioitansa varten; mutta nyt, kun hän on käskynhaltian tytär, sinä varmaan annat hänelle myötäjäiset, niin ettei hänen tarvitse sitä varten raataa. Kylän torilla on kaivo kuivunut; salama on iskenyt kaakinpuuhun, ja käyköön niin niiden kaikkien.

Minä odotan vastausta tähän kirjeeseen ja tietoa, mitä ajattelet matkastani pääkaupunkiin, ja antakoon Jumala sinulle elinvuosia enemmän kuin minulle, tai yhtä paljon, sillä minä en tahtoisi jättää sinua tähän maailmaan ilman itseäni.

Vaimosi

Teresa Panza.»

Kirjeitä kehuttiin, niille naurettiin, niitä kiitettiin ja ihmeteltiin, ja kaiken hyvän lisäksi tuli vielä kuriiri tuoden Sanchon Don Quijotelle lähettämän kirjeen, joka myös luettiin julkisesti ja joka herätti kuulijoissa epäilystä, oliko käskynhaltia sittenkään niin typerä. Herttuatar poistui saadakseen hovipojalta kuulla, mitä hänelle oli sattunut Sanchon kylässä, ja poika kertoi hänelle asian sangen yksityiskohtaisesti jättämättä mainitsematta ainoatakaan seikkaa; hän antoi herttuattarelle terhot ja lisäksi juuston, jonka Teresa oli hänelle antanut sanoen sen olevan niin erinomaisen hyvän, etteivät Tronchónin[42] juustotkaan vetäneet sille vertoja. Herttuatar kuunteli kertomusta mitä suurimmalla mielihyvällä, ja siihen me hänet nyt jätämme kertoaksemme, millaisen lopun sai suuren Sancho Panzan, kaikkien saarten käskynhaltiain kukan ja kuvastimen hallitustoimi.

Kolmaskuudetta luku.

Murheellisesta lopusta ja päätöksestä, jonka sai Sancho Panzan käskynhaltiana-olo.

»Se, joka luulee, että tämän elämän seikat pysyvät aina kohdallaan ja entisellään, luulee mahdottomia; pikemmin näyttää siltä, että elämä on alinomaista kiertokulkua, tarkoitan, että kaikki käy ympäri: kevät johtaa kesään, kesä syksyyn, syksy talveen ja talvi taas kevääseen, ja niin aika kiertää tässä alinomaisessa kehässä; ainoastaan ihmisen elämä kiitää kohti loppuansa nopeammin kuin tuuli voimatta toivoa uutta syntymistä muualla kuin ehkä toisessa elämässä, joka ei ole mihinkään rajoihin suljettu.» Näin lausuu Cide Hamete, muhamettilainen filosofi; monet näet ovat osanneet tajuta maisen elämän häviäväisyyden ja epävakaisuuden sekä meitä odottavan iäisen elämän kestäväisyyden, vaikka heissä ei ole ollut uskon kipinää, vaan ainoastaan luonnollisen ymmärryksen valo; mutta kirjailijamme lausuu tuon tässä senvuoksi, että Sanchon käskynhaltianvirka loppui, tuhoutui ja häipyi pois kuin savu ja varjo.

Sancho makasi sängyssään hallituspäiviensä seitsemäntenä yönä, ei leivästä eikä viinistä kylläisenä, vaan kyllästyneenä tuomitsemaan ja antamaan lausuntoja, laatimaan asetuksia ja määräyksiä, kun uni nälästä huolimatta alkoi sulkea hänen silmäluomiansa. Samassa hän kuuli ankaraa kellojen soiton ja huutojen pauhinaa, niin että hänestä tuntui kuin koko saari olisi ollut hajoamassa. Hän nousi sängyssä istumaan ja kuunteli tarkkaavasti, koettaen saada selville, mikä saattoi olla semmoisen metelin syynä; hän ei kumminkaan saanut siitä selkoa, ja kun äänten ja kellojen pauhinaan liittyi vielä lukemattomien torvien ja rumpujen ääni, joutui Sancho vielä suuremman hämmingin, pelon ja kauhun valtaan. Hän nousi vuoteesta, otti jalkoihinsa tohvelit, sillä lattia oli kostea, ja lähti huoneen ovelle huolimatta pukea ylleen aamunuttua tai mitään muuta sellaista, ja näki samassa, että käytäviä pitkin tuli juosten kolmattakymmentä henkeä, käsissä palavat soihdut ja paljastetut miekat ja huutaen kovalla äänellä:

— Aseisiin, aseisiin, herra käskynhaltia! Aseisiin, sillä saareemme on tunkeutunut suunnaton joukko vihollisia, ja me olemme hukassa, jollei teidän kekseliäisyytenne ja urhoollisuutenne tule meitä pelastamaan. Sellaista ääntä pitäen he saapuivat Sanchon luo, joka oli ihmeissään ja ällistyneenä siitä, mitä kuuli ja näki, ja heidän saavuttuaan hänen luokseen eräs heistä sanoi:

— Teidän armonne tulee heti asestautua, jollette mieli tuhoutua ja nähdä koko tämän saaren tuhoutuvan!

— Miksi minä asestautuisin, — vastasi Sancho — ja mitä minä tiedän aseista ja pelastamisesta? Parasta on jättää semmoiset asiat isäntäni Don Quijoten tehtäväksi, joka toimittaa ne kädenkäänteessä oikealle tolalleen; minä vaivainen syntinen en ymmärrä mitään tämmöisistä otteluista.

— Ah, armollinen herra käskynhaltia! — virkkoi eräs toinen. — Mitä arkailua tämä on? Teidän armonne suvaitkoon asestautua; me näet luomme tässä teille hyökkäys- ja puolustusasema, ja lähtekää vain ulos torille ja olkaa meidän johtajamme ja sotapäällikkömme; onhan teillä täysi oikeus se olla, koska kerran olette meidän käskynhaltiamme.

— Asestakaa minut sitten Herran nimeen — vastasi Sancho.

He ottivat heti kaksi suurta kilpeä, jotka olivat tuoneet mukanaan, ja asettivat ne Sanchon paidan päälle, toisen eteen ja toisen taakse, sallimatta hänen pukea ylleen muita vaatteita, vetivät hänen käsivartensa ulos ennakolta tehdyistä pyöreistä rei'istä ja sitoivat hänet oikein tiukasti nuorilla, niin että hän seisoi siinä kuin olisi ollut lautojen väliin muurattu tai puristettu, suorana kuin värttinänvarsi, voimatta taivuttaa polviaan tai liikahtaa askeltakaan. Hänen käteensä pistettiin peitsi, johon hän nojasi pysyäkseen pystyssä. Siten hänet varustettuaan he kehoittivat häntä lähtemään matkaan, johtamaan heitä ja rohkaisemaan kaikkia; he sanoivat uskovansa, että asia päättyisi hyvin, koska hän oli heidän pohjantähtensä, lyhtynsä ja soihtunsa.

— Kuinka minä onneton voin lähteä kävelemään? — vastasi Sancho. — Enhän minä voi liikuttaa polviani, sillä siitä minua estävät nämä laudat, joiden väliin koko ruumiini on puristettu. Teidän asianne on ottaa minut syliinne, kantaa minua ja sijoittaa minut joko poikkipuolin tai pystyyn jollekin takaportille; sitä minä kyllä varjelen joko tällä peitsellä tai omalla ruumiillani.

— Lähtekää vain matkaan, herra käskynhaltia, sanoi toinen — sillä teitä estää kävelemästä pikemmin pelko kuin laudat; pitäkää kiirettä ja liikuttakaa sääriänne, sillä on jo myöhä ja vihollisten luku lisääntyy, huuto paisuu yhä suuremmaksi ja vaara yhä uhkaavammaksi.

Näiden kehoitusten ja moitteitten vuoksi käskynhaltia parka yritti lähteä liikkeelle, mutta tuiskahti maahan niin hervottomasti, että luuli särkyneensä kappaleiksi. Hän makasi siinä kuin kuoreensa sulkeutunut ja sen peittämä kilpikonna tai kuin kinkku kahden kaukalon välissä tai kuin rannalle kumottu venhe; mutta kepposen tekijät eivät häntä yhtään säälineet, vaikka näkivät hänen siinä makaavan, vaan sammuttivat soihtunsa ja alkoivat taas huutaa entistä hurjemmin ja toistaa kehoitusta »aseisiin» yhä innokkaammin juosten samalla Sancho-paran yli ja suunnaten hänen kilpeensä lukemattomia iskuja, niin että käskynhaltia raukan olisi paha perinyt, jollei hän olisi kyyristynyt kokoon ja vetänyt päätänsä kilpien sisään; siellä, ahtaassa piilopaikassaan, hän hikoili kylmää ja kuumaa hikeä ja rukoili sydämestään Jumalaa pelastamaan hänet tästä vaarasta. Muutamat kompastuivat häneen, toiset kaatuivat, ja eräs seisoi hänen päällään pitkän aikaa komentaen siitä sotajoukkoja kuin vahtitornista ja huutaen kovalla äänellä:

— Meikäläiset tänne päin, sillä tällä suunnalla viholliset pahimmin ahdistavat. Puolustakaa tuota aukkoa; sulkekaa tuo portti; tukkikaa nuo portaat! Tuokaa tänne käsigranaatteja, pikeä ja pihkaa kattiloissa, joissa on kiehuvaa öljyä! Sulkekaa kadut patjoilla!

Sanalla sanoen, hän mainitsi kaikessa kiireessä kaikenlaista tavaraa ja kaikenlaisia välineitä ja tarpeita, joita sodassa käytetään ja joilla yleensä torjutaan kaupungin valloitusta, ja möyhennetty Sancho, joka tuon kuuli ja jonka täytyi tämä kaikki sietää, sanoi itsekseen:

»Oi jos Jumala sallisi, että tämä saari nyt kohta täydellisesti menetettäisiin ja minä pääsisin tästä suuresta tuskasta elävänä tai kuolleena!» Taivas kuuli hänen rukouksensa, ja hänen vähimmin sitä odottaessaan kuului huutoja:

— Voitto, voitto! Viholliset pakenevat voitettuina! Nouskaa, armollinen herra käskynhaltia, tulkaa nauttimaan voitosta ja jakamaan saalista, joka on otettu vihollisilta teidän voittamattoman käsivartenne urhoollisuudella.

— Nostakaa minut — sanoi surkealla äänellä surkea Sancho.

He auttoivat häntä nousemaan, ja hän sanoi, päästyään jaloilleen:

— Vihollisen, jonka minä olen voittanut, saatte vaikka otsaani naulita. Minä en tahdo jakaa mitään vihollisilta saatuja saaliita, vaan pyytää ja rukoilla jotakin ystävää, jos minulla semmoinen on, antamaan minulle kulauksen viiniä, koska olen janoon nääntymässä, ja pyyhkimään hikeäni, koska olen vedeksi sulamassa.

Hänet pyyhittiin, hänelle tuotiin viiniä ja kilvet irroitettiin; hän istuutui vuoteeseensa ja pyörtyi kestämästään pelosta, säikähdyksestä ja vaivasta. Kepposen tekijät olivat jo pahoillaan, että olivat häntä niin kovin pidelleet, mutta Sanchon tultua taas tajuihinsa hänen pyörtymisestään johtunut ikävä tunne jälleen haihtui. Sancho kysyi, kuinka myöhä oli; hänelle vastattiin, että päivä alkoi koittaa. Mitään enempää virkkamatta Sancho alkoi pukeutua hiljaisena kuin hauta, ja kaikki katselivat häntä ihmetellen, mitä saattoi merkitä hänen kiireinen pukeutumisensa. Vihdoin hän sai kaikki vaatteet ylleen ja lähti kohti tallia, kulkien aivan hiljaa, sillä hänen jäsenensä olivat möyhennetyt, niin ettei hän voinut astella vapaasti, ja kaikki läsnäolijat seurasivat häntä. Harmon luo saavuttuaan hän syleili sitä, painoi rauhansuudelman sen otsalle ja lausui sille, kyynelet silmissä:

— Tule tänne, sinä kumppanini ja ystäväni, sinä, joka olet ollut kanssani kestämässä vaivoja ja kurjuutta; kun vielä elelin sovussa sinun kanssasi enkä ajatellut mitään muuta kuin sinun valjaittesi korjaamista, sinun sievän ruhosi ruokkimista, olivat kaikki minun hetkeni, minun päiväni ja minun vuoteni autuaat. Mutta kun sitten sinut hylkäsin ja kiipesin kunnianhimon ja kopeuden torniin, on sieluuni tunkeutunut tuhat kurjuutta, tuhat vaivaa ja monta tuhatta huolta.

Niin puhuessaan hän samalla satuloi aasin kenenkään hänelle mitään virkkamatta. Saatuaan aasin satuloiduksi hän nousi sen selkään suurella vaivalla ja tuskalla, suuntasi sanansa ja puheensa hovimestarille, sihteerille, edeskäyvälle ja tohtori Pedro Tuimalle sekä monille muille läsnäoleville ja lausui:

— Antakaa tietä, hyvät herrat, ja sallikaa minun palata entiseen vapauteeni, sallikaa minun lähteä etsimään entistä elämääni, jotta voin nousta ylös tästä nykyisestä kuoleman kaltaisesta tilasta. Minä en ole syntynyt olemaan käskynhaltiana tai puolustamaan saaria tai kaupunkeja vihollisia vastaan, jotka tahtovat hyökätä niiden kimppuun. Paremmin osaan kyntää ja kuokkia, leikata ja juurruttaa viiniköynnöksiä, kuin säätää lakeja tai puolustaa maakuntia tai valtakuntia. Pyhä Pietari on Roomassa kuin kotonaan, minä tarkoitan, että jokainen voi hyvin hoitaessaan tointa, johon on syntynyt. Minun käteeni sopii sirppi paremmin kuin käskynhaltian valtikka, minä haluan mieluummin syödä vatsani täyteen tavallista maalaisvelliä kuin kärsiä hävyttömän lääkärin saituudesta, joka tahtoo tappaa minut nälkään, ja mieluummin minä lepään kesällä jonkin tammen varjossa ja käärin talvella ympärilleni halvan lammasnahkanutun eläen vapaudessa, kuin makaan käskynhaltiana orjuudessa Hollannin palttinasta tehtyjen lakanoiden välissä ja pukeudun soopeliturkkeihin. Jääkää Jumalan haltuun, armolliset herrat, ja sanokaa herra herttualle, että alastomana olen syntynyt ja alaston olen vieläkin, en mitään menetä enkä mitään voita, minä tarkoitan, että ilman yhtään kolikkoa tulin tähän käskynhaltianvirkaan ja ilman yhtään kolikkoa siitä eroan, aivan toisin kuin muitten saarien käskynhaltiat yleensä tekevät. Väistykää nyt ja antakaa minun mennä menojani, sillä minä menen laastaroimaan itseäni; luulen näet, että kaikki kylkiluuni ovat ruhjotut, kiitos olkoon niiden vihollisten, jotka ovat tänä yönä minua polkeneet.

— Se ei käy päinsä, herra käskynhaltia; — sanoi tohtori Tuima — minä annan teidän armollenne lääkejuoman, joka auttaa putoamisissa ja ruhjevammoissa ja joka heti saattaa teidät entiseen voimaan ja terveyteen; ja mitä ravintoon tulee, lupaan teidän armollenne, että parannan itseni ja sallin teidän syödä oikein runsaasti kaikkea, mitä mielenne tekee.

— Myöhäistä piipitystä! — vastasi Sancho. — Minä en aio peruuttaa päätöstäni, että tästä lähden, yhtä vähän kuin aion ruveta turkkilaiseksi. Ei tämmöiseen leikkiin kannata käydä kahta kertaa. Minä en jumaliste jää tähän virkaan enkä ota vastaan toista samanmoista, vaikka se tuotaisiin minulle tarjottimella, yhtä vähän kuin aion lentää taivaaseen siivetönnä. Minä olen Panzojen sukua, jotka ovat kaikki härkäpäisiä, ja jos he kerran sanovat yksi, niin se on yksi eikä kaksi, vaikka koko maailma toisin väittäisi. Jääkööt tähän talliin ne muurahaisensiivet, jotka kohottivat minut ilmaan, jotta törmäpääskyt ja muut linnut saisivat minut syödä, ja aletaan nyt taas kävellä maassa ja omilla jaloilla; vaikka näet ne eivät komeilekaan koreissa karmaanikengissä, ei niistä suinkaan puutu paksuja hamppuanturoita. Puskekoon mulli mukaistansa, ja älköön kukaan ojentako koipeansa pitemmälle kuin peite ulottuu, ja päästäkää minut nyt menemään, sillä tässä on jo kiire.

Siihen virkkoi hovimestari:

— Herra käskynhaltia, me antaisimme varsin kernaasti teidän armonne lähteä, vaikka olemme kovin pahoillamme siitä, että teidät menetämme, sillä teidän älynne ja kristillinen käytöksenne pakottavat meitä teitä kaipaamaan; mutta onhan tunnettu asia, että jokainen käskynhaltia on velvollinen selvittämään tilinsä, ennenkuin poistuu seudusta, missä hänellä on käskynhaltianvirka ollut; tehköön siis teidän armonne tiliä niistä kymmenestä päivästä, joina olette käskynhaltianvirkaa hoitanut, ja lähtekää sitten Jumalan nimeen.

— Sitä minulta ei voi kukaan vaatia, — vastasi Sancho — jollei semmoista määräystä anna itse herra herttua. Minä menen häntä tapaamaan ja hänelle minä teen tiliä niin että kelpaa, sitä paremmin, kun lähden täältä niin paljaana kuin lähden, joten ei tarvita muuta todistusta siihen, että olen hoitanut virkaani kuin enkeli.

— Suuri Sancho on totisesti oikeassa, — virkkoi tohtori Tuima — ja minun mielestäni on paras antaa hänen lähteä, sillä herttua varmaan sanomattomasti iloitsee saadessaan hänet nähdä.

Kaikki suostuivat siihen ja päästivät hänet menemään, sitä ennen tarjottuaan hänelle seuraansa ja kaikkea, mitä hän vain halusi omaksi virkistyksekseen ja mukavuudekseen matkalla. Sancho sanoi, ettei hän halunnut saada mitään muuta kuin vähän kauroja harmoa varten ja leivän- ja juustonpuolikkaan itselleen; koska matka oli niin lyhyt, ei hän mielestään tarvinnut suurempaa eikä parempaa evässäkkiä. Kaikki syleilivät häntä, ja hän puolestaan syleili itkien kaikkia jättäen heidät ihmettelemään sekä puheitaan että järkkymätöntä ja viisasta päätöstään.

Neljäskuudetta luku,

missä käsitellään seikkoja, jotka koskevat tätä historiaa eikä mitään muuta.

Herttua ja herttuatar päättivät, että kaksintaistelu, johon Don Quijote jo mainitusta syystä oli haastanut heidän vasallinsa, pantaisiin toimeen, ja koska nuori mies oli Alankomaissa, minne hän oli paennut, jottei saisi Doña Rodriguezia anopikseen, he päättivät ottaa hänen sijaisekseen erään Tosilos-nimisen gascognelaisen lakeijan, jonka he sitä ennen erittäin tarkoin perehdyttivät kaikkeen, mitä hänen tuli tehdä. Kaksi päivää myöhemmin herttua sanoi Don Quijotelle, että hänen vastustajansa tulisi neljän päivän kuluttua, asettuisi taistelukentälle ritarinvaruksissa ja väittäisi kamarineidin valehtelevan puolen, jopa koko partansakin verosta, jos sanoisi hänen antaneen mitään aviohittolupausta. Don Quijote oli kovin iloinen tämän kuultuaan, päätti itse mielessään tehdä asiassa ihmeitä ja piti erinomaisena onnena, että hänelle oli tarjoutunut tilaisuus, missä herrasväki saisi nähdä, mitä kaikkea hänen voimallisen käsivartensa urheus kykeni matkaansaattamaan. Niin hän odotti iloisena ja tyytyväisenä näiden neljän päivän kulumista, jotka hänen harras halunsa sai tuntumaan neljältä vuosisadalta.

Mutta jättäkäämme ne (kuten olemme jättäneet paljon muita asioita) ja lähtekäämme seuraamaan Sanchoa, kun hän puolittain iloisena ja puolittain surullisena matkasi harmollaan etsimään isäntäänsä, jonka seura hänestä nyt tuntui mieluisammalta kuin kaikkien maailman saarten hallitseminen. Sattui sitten, että hän, kun ei ollut vielä ehtinyt kauas hallitsemastaan saaresta (hän ei ollut tullut ollenkaan tutkineeksi, oliko se, mitä hän oli hallinnut, saari, kaupunki, kauppala vai kylä), näki samaa tietä tulevan kuusi pyhiinvaeltajaa vaellussauvoineen, niitä ulkomaalaisia pyhiinvaeltajia, jotka laulaen pyytelevät almuja. Ehdittyään hänen luokseen he asettuivat riviin ja koroittivat kaikki yhtaikaa äänensä alkaen omalla kielellään laulaa laulua, josta Sancho ei ymmärtänyt muuta kuin yhden ainoan sanan, joka selvästi kuulosti almulta, mistä hän käsitti, että he tahtoivat laulullaan pyytää juuri almua. Ja koska hän, kuten Cide Hamete sanoo, oli erinomaisen armelias, niin hän otti eväspussistaan leivän- ja juustonpuolikkaan, jotka oli varustanut mukaansa, ja antoi ne heille tehden eleillä tiettäväksi, ettei hänellä ollut heille mitään muuta annettavaa. He ottivat lahjan varsin mielellään vastaan ja sanoivat:

— Gelte! Celte![43]

— Minä en ymmärrä, — vastasi Sancho — mitä minulta pyydätte, hyvät ihmiset.

Eräs heistä otti nyt povestaan kukkaron ja näytti sitä Sancholle, joka siitä ymmärsi, että he pyysivät häneltä rahaa. Mutta hän kosketti peukalollaan kurkkuaan ja ojensi kätensä ylöspäin, siten heille selittäen, ettei hänellä ollut lanttiakaan, kannusti sitten harmoa ja ajoi eteenpäin heidän välitseen. Hänen ajaessaan ohi syöksyi eräs miehistä, joka oli erittäin tarkkaavasti häntä katsellut, hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja sanoi kuuluvalla äänellä ja hyvällä kastiliankielellä:

— Jumala minua auttakoon! Mitä näenkään? Onko mahdollista, että syleilen rakasta ystävääni, kelpo naapuriani Sancho Panzaa? Aivan varmaan on niin laita, sillä enhän nuku enkä ole nyt päissänikään.

Sancho oli ihmeissään, kun kuuli mainittavan itseään nimeltään ja näki muukalaisen pyhiinvaeltajan syleilevän itseään, katseli miestä vähän aikaa erittäin tarkkaavasti mitään virkkamatta, mutta ei sittenkään voinut häntä tuntea. Muukalainen, joka huomasi hänen hämminkinsä, virkkoi hänelle:

— Kuinka onkaan mahdollista, parahin Sancho Panza, ettet tunne naapuriasi Ricotea, moriskoa, joka oli rihkamakauppiaana kylässäsi?

Sancho katseli häntä nyt vielä tarkemmin, miehen piirteet alkoivat näyttää hänestä tutuilta, ja vihdoin hän hänet täysin tunsi, kiersi käsivartensa hänen kaulaansa, astumalta alas aasin selästä, ja sanoi hänelle:

— Kuka peeveli olisi tuntenut sinut, Ricote, tuossa naamiaispuvussa, joka sinulla on ylläsi? Sanothan minulle, kuka sinusta on tehnyt ranskalaisen ja kuinka uskallat tulla takaisin Espanjaan, missä sinut paha perii, jos ottavat sinut kiinni ja saavat tietää, kuka olet?

— Jos et sinä, Sancho, ilmianna minua, vastasi pyhiinvaeltaja — olen varma, ettei kukaan voi tuntea minua tässä puvussa. Mutta mennään tästä tieltä tuonne metsikköön, niissä kumppanini haluavat syödä ja levätä, niin saat syödä siellä heidän kanssaan; he näet ovat aivan rauhallista väkeä. Siellä saan tilaisuutta kertoa sinulle, mitä olen joutunut kokemaan lähdettyäni kylästämme totellen hänen majesteettinsa julistusta, joka uhkasi niin ankarasti onnettomia kansalaisiani, kuten itse kuulit.

Sancho totteli, Ricote puhutteli toisia pyhiinvaeltajia, ja he lähtivät vähän kauempana näkyvään metsikköön, hyvän matkan päähän valtatieltä. He heittivät pois sauvansa, riisuivat vaeltajankaapunsa jääden pelkkiin alusvaatteisiin, ja he olivat kaikki nuoria kauniita miehiä, lukuunottamatta Ricotea, joka oli jo vanhemmalla puolella ikää. Heillä oli kaikilla evässäkit, ja nämä olivat, kuten sitten kävi ilmi, hyvin varustetut ainakin sellaisilla aineilla, jotka ärsyttävät janoa ja herättävät sitä kahden peninkulman päähän. He paneutuivat pitkäkseen maahan, käyttivät nurmea pöytänään ja levittivät siihen leipää, suolaa, veitsiä, pähkinöitä, juustonkimpaleita ja liikkiöitä; näissä tosin ei ollut silavaa, joten niitä ei käynyt pureskeleminen, mutta kyllä esteettömästi imeskeleminen. He asettivat siihen vielä erään mustan ruokalajin, joka kuuluu olevan kaviaaria nimeltään; sitä tehdään kalanmädistä ja se sytyttää valtavaa viininjanoa. Ei puuttunut oliivejakaan, jotka tosin olivat kuivia ja mehuttomia, mutta maistuivat siitä huolimatta hyviltä ja olivat sopivaa pureskeltavaa. Näiden komeiden pitojen suurimpana komeutena oli kumminkin kuusi viinileiliä, joista kukin otti yhden esiin eväslaukustaan; kelpo Ricotekin, joka oli moriskosta muuttunut saksalaiseksi, otti esiin oman leilinsä, joka veti suuruudeltaan vertoja kaikille viidelle.

He alkoivat aterioida erinomaisella mielihalulla ja pitämättä ollenkaan kiirettä, nauttien jokaisesta suupalasta, jonka seivästivät veitsensä kärkeen ottaen vain hyvin vähän kutakin eri lajia, ja sitten he kaikki kohottivat yhtaikaa käsivartensa ja viinileilinsä, huulet leilin suulla ja silmät tuijottaen taivaalle, niin että näytti kuin he olisivat leileillään sinne tähdänneet, ja siinä asennossa he sitten kallistelivat päätään puolelta toiselle nautintonsa merkiksi ja vakuudeksi, hellittämättä pitkään aikaan ja kumoten leilien sisällystä vatsaansa. Sancho katseli tuota menoa eikä ollut suinkaan pahoillaan; päinvastoin, noudattaakseen tuttua sananlaskua »jos liikut Rooman mailla, tee roomalaisten lailla» hän pyysi Ricotelta leiliä, sihtaili samoinkuin toiset eikä suinkaan nauttinut vähemmän kuin he.

Neljä kertaa he antoivat leilien siten nousta, mutta viidennellä kerralla se ei enää käynyt päinsä, sillä ne olivat jo kuivempia ja mehuttomampia kuin aroheinä, ja tämä laimensi heidän siihen saakka osoittamaansa hilpeyttä. Silloin tällöin joku heistä löi oikean kätensä Sanchon käteen sanoen: »Espanjalainen ja saksalainen, yhtä samaa, hauska veikko», ja Sancho vastasi: »Hauska veikko, lempo vie!» alkaen nauraa hohottaa, ja sitä naurua kesti sitten kokonaisen tunnin, eikä hän enää ollenkaan ajatellut, mitä oli joutunut kokemaan käskynhaltiana ollessaan; syötäessä ja juotaessa näet ei huolella ja murheella ole suurta sananvaltaa. Kun viini oli loppunut, tuli vihdoin unen aika, joka valtasi heidät kaikki, ja he nukahtivat siihen ateriansa ääreen; ainoastaan Ricote ja Sancho pysyivät valveilla, koska olivat syöneet enemmän ja juoneet vähemmän. Ricote vei Sanchon syrjään, he istuutuivat erään pyökin juurelle, jättäen pyhiinvaeltajat suloisen unen helmaan, ja Ricote kertoi seuraavaa puhtaalla kastiliankielellä, vähääkään moriskolaiselle kielelleen murtamatta:

— Tiedäthän sinä, hyvä ystäväni ja naapurini Sancho Panza, kuinka se ilmoitus ja julistus, jonka hänen majesteettinsa käski kuuluttaa kansalaisiani vastaan, sai meidät kaikki pelon ja kauhun valtaan: ainakin minä pelkäsin niin kovin, että minusta tuntuu kuin olisin jo ennen sen ajan päättymistä, joka meille myönnettiin poistuaksemme Espanjasta, saanut omassa persoonassani ja lapsissani kokea rangaistuksen koko ankaruuden. Minä siis ryhdyin toimenpiteisiin, menetellen mielestäni niinkuin ainakin viisas mies (nimittäin niinkuin mies, joka tietää, että häneltä riistetään määrättynä aikana koti, missä hän asuu, ja joka senvuoksi hankkii itselleen toisen, mihin voi muuttaa), ryhdyin, sanon, toimenpiteisiin lähteäkseni kylästämme yksin, ilman perhettäni, etsiäkseni jotakin paikkaa, mihin voisin sen viedä mukavasti ja hätäilemättä, siis toisin kuin muut maastamuuttavat; minä näet ymmärsin varsin hyvin ja samoin ymmärsivät kaikki vanhimpamme, etteivät, nuo käskyt olleet mitään tyhjiä uhkauksia, kuten muutamat sanoivat, vaan todellisia lakeja, jotka pantaisiin aikanaan täytäntöön; ja minua pakotti niin uskomaan se seikka, että tunsin meikäläisten tuhoisat ja mielettömät suunnitelmat, jotka olivat laadultaan semmoisia, että hänen majesteettinsa näytti minusta noudattaneen jumalallista mieleenjohdatusta toteuttaessaan niin rohkean päätöksen, ei niin, että olisimme kaikki olleet syyllisiä, sillä joukossamme oli muutamia lujia ja vilpittömiä kristityltä; mutta heitä oli niin vähän, etteivät he kyenneet vastustamaan niitä, jotka eivät olleet kristittyjä, eikä suinkaan ollut hyvä kasvattaa käärmettä povellaan antamalla vihollisten asua omassa talossa. Sanalla sanoen, meitä rangaistiin oikeudenmukaisesti ajamalla meidät maanpakoon,[44] mikä muutamista näytti lempeältä ja lievältä rangaistukselta, mutta meistä itsestämme kaikkein kamalimmalta, mitä meille voitiin määrätä. Olimmepa missä tahansa, aina me itkemme ja kalpaamme Espanjaa, sillä olemmehan kuitenkin täällä syntyneet, ja tämä on meidän oikea isänmaamme; me emme saa missään osaksemme semmoista kohtelua kuin onnettomuudessamme toivomme, ja Berberiassa ja kaikkialla Afrikassa, missä uskoimme saavamme hyvän vastaanoton ja ystävällisen kohtelun, meitä loukataan ja ahdistetaan enemmän kuin missään muualla. Me emme ole oikein tajunneet onneamme, ennenkuin sen menetimme, ja meissä elää melkein kaikissa niin harras halu päästä takaisin Espanjaan, että useimmat niistä, jotka osaavat maan kieltä, kuten minä (ja niitä on paljon), palaavat tänne ja jättävät vaimonsa ja lapsensa vieraalle maalle oman onnensa nojaan. Niin kovin he rakastavat Espanjaa, ja nyt minä ymmärrän ja saan kokea, kuinka totta on, mitä sanotaan: että isänmaanrakkaus on suloinen. Minä lähdin, kuten sanoin, kotikylästämme, saavuin Ranskaan, missä meidät otettiin hyvin vastaan, mutta tahdoin sentään katsella kaikkia muitakin maita. Niin siirryin Italiaan ja sieltä Saksaan, ja minusta tuntui, että siellä voi elää vapaammin, koska sen maan asukkaat eivät välitä niin paljoa monista joutavista pikkuseikoista: kukin elää niinkuin haluaa, sillä suurimmassa osassa maata vallitsee omantunnonvapaus. Minä asetuin asumaan erääseen kylään lähelle Augsburgia ja liityin sitten näihin pyhiinvaeltajiin, joista monet pitävät tapanaan lähteä joka vuosi Espanjaan käydäkseen tämän maan pyhissä paikoissa, joita he pitävät omana Intianaan, paikkana, missä varmimmin voi saada ansiota ja voittoa. He vaeltavat melkein kaikkialla maassa, eikä ole yhtään ainoata kylää, mistä he eivät lähde kylläisinä ja saatuaan janonsa sammutetuksi, kuten sanotaan, ja vieden vielä mukanaan rahoja ainakin yhden reaalin; ja matkansa suoritettuaan he ovat saaneet kokoon toistasataa taalaria puhdasta säästöä. Sen he vaihtavat kullaksi ja sijoittavat rahat joko onttoihin pyhiinvaeltajan-sauvoihinsa tai paikattuihin kaapuihinsa tai vievät jotakin muuta keinoa käyttäen saaliinsa ulos valtakunnasta kuljettaen sen kotimaahansa huolimatta raja-asemien ja satamapaikkojen vahdeista, jotka heitä tarkastavat. Nyt on aikomukseni, Sancho, noutaa täältä aarre, jonka ennen lähtöäni kaivoin maahan ja jonka voin löytää ilman mitään vaaraa, koska se on kylän ulkopuolella, ja sitten aion Valenciasta kirjoittaa vaimolleni ja tyttärelleni, joiden tiedän oleskelevan Algeriassa, tai lähteä heidän luokseen ja keksiä jotakin keinoa kuljettaakseni heidät johonkin Ranskan satamaan ja sieltä Saksaan, missä sitten odotamme, mitä Jumala tahtoo meille tehdä. Minä näet tiedän aivan varmaan, että tyttäreni Ricota ja vaimoni Francisca Ricota ovat katolisia kristittyjä, ja vaikka en itse olekaan yhtä ehdottomasti kristitty, on minussa kuitenkin enemmän kristittyä kuin mauria, ja minä rukoilen aina Jumalaa, että hän avaisi ymmärrykseni silmät ja opettaisi minut tietämään, kuinka minun tulee häntä palvella. Minua ihmetyttää vain se, etten tiedä, minkätähden vaimoni ja tyttäreni lähtivät mieluummin Berberiaan kuin Ranskaan, missä olisivat voineet elää kristittyinä.

Siihen virkkoi Sancho:

— Näetkös, Ricote, se ei varmaankaan riippunut heistä itsestään, sillä heidät vei mukanaan vaimosi veli Juan Tiopieyo, ja hän, ollen nähtävästi oikea mauri, lähti maahan, jota piti parhaimpana. Tiedänpä kertoa sinulle enemmänkin: luulen näet, että tulet turhaan etsimään, mitä olet maahan kaivanut, sillä me saimme kuulla, että lankomieheltäsi ja vaimoltasi oli otettu paljon helmiä ja suuri summa kultarahoja, jotka tarkastettaessa heiltä löydettiin.

— Se on kyllä mahdollista; — virkkoi Ricote — mutta minä tiedän, Sancho, etteivät he ole koskeneet siihen, mitä kaivoin maahan, sillä minä en ilmoittanut heille, missä se oli, koska pelkäsin jotakin onnettomuutta. Jos siis sinä, Sancho, haluat lähteä kanssani ja auttaa minua kaivamaan sitä ylös ja saattamaan sen varmaan talteen, niin annan sinulle kaksisataa taalaria, joilla voit täyttää tarpeitasi; minä näet kyllä tiedän, että sinulla on niitä paljon.

— Sopisihan se tehdä; — vastasi Sancho — mutta minä en ole ollenkaan ahne; muutenhan en olisi tänä aamuna laskenut käsistäni virkaa, jossa olisin voinut hankkia asuntooni kultaiset seinät ja päästä puolen vuoden kuluessa syömään hopeaisista astioista. Senvuoksi ja myös siitä syystä, että minusta tuntuu kuin pettäisin kuningastani, jos auttaisin hänen vihollisiaan, en lähtisi kanssasi, vaikka antaisit lupaamasi kahdensadan taalarin asemesta tässä heti paikalla neljäsataa käteistä.

‒ Mistä virasta sinä olet luopunut, Sancho? — kysyi Ricote.

‒ Minä olen luopunut erään saaren käskynhaltianvirasta, — vastasi Sancho — ja se olikin semmoinen saari, ettei toista sen vertaista hevin löydetä.

— Entä missä se saari sijaitsee? — kysyi Ricote.

— Missäkö? — virkkoi Sancho. — Kahden peninkulman päässä tästä, ja sen nimi on Baratarian saari.

— Älä nyt joutavia, Sancho; — sanoi Ricote — saarethan ovat meren selällä, eihän manterella mitään saaria ole.

— Kuinka niin? — virkkoi Sancho. — Minä vakuutan sinulle, hyvä Ricote, että lähdin sieltä tänä aamuna, ja vielä eilen minä sitä hallitsin kuin poika, ihan mieleni mukaan; mutta siitä huolimatta minä sen jätin, sillä käskynhaltianvirka tuntui minusta vaaralliselta.

— Mitä sinä olet siinä virassa ansainnut? — kysyi Ricote.

— Minä olen ansainnut, — vastasi Sancho — että olen tullut tietämään, etten kelpaa käskynhaltiaksi, jollei kysymyksessä ole karjalauma, ja että ne rikkaudet, joita semmoisissa hallitusviroissa ansaitaan, vaativat ihmistä luopumaan levosta ja unesta, vieläpä ravinnostakin, sillä käskynhaltioitten täytyy saaressaan tyytyä vähiin ruokiin, varsinkin, jos heillä on lääkäreitä, jotka pitävät huolta heidän terveydestään.

— Minä en ymmärrä, mitä tarkoitat, Sancho, — sanoi Ricote — mutta minusta tuntuu, että kaikki, mitä sanot, on hullutusta, sillä kuka sinulle antaisi saaria hallittaviksi? Eikö maailmassa ollut miehiä, jotka kelpaavat käskynhaltioiksi paremmin kuin sinä? Älä nyt jaarittele joutavia, Sancho, vaan käytä järkeäsi ja harkitse, haluatko lähteä kanssani, kuten sinulle sanoin, auttaaksesi minua kaivamaan ylös piilottamaani aarretta (se on toden totta niin suuri, että sitä sopii aarteeksi nimittää), niin minä annan sinulle niin paljon, että sinulla on mistä elää, kuten jo sanoin.

— Sanoinhan jo sinulle, Ricote, — vastasi Sancho — etten halua; ole iloinen, etten ilmianna sinua, jatka matkaasi Jumalan nimeen ja salli minun jatkaa omaa matkaani; minä näet tiedän, että oikein saatu menee niinkuin on tullutkin, mutta väärin saatu vie hiireen saajankin.

— En viitsi inttää, Sancho — sanoi Ricote. — Mutta sanohan minulle: olitko kotona kylässämme, kun sieltä lähti vaimoni, tyttäreni ja lankomieheni?

— Olinpa niinkin, — vastasi Sancho — ja voin sinulle sanoa, että tyttäresi oli niin kaunis, että koko kylän väki lähti häntä katsomaan, ja kaikki he sanoivat, että hän oli sorein olento koko maailmassa. Hän itki ihan yhtenään ja syleili kaikkia ystävättäriään ja tuttaviaan ja kaikkia, jotka tulivat häntä näkemään, ja kaikkia hän pyysi, että sulkisivat hänet Jumalan ja pyhän Neitsyen suosioon, ja pyysi niin hartaasti, että sai minutkin itkemään, vaikka en minä tavallisesti ole kovin herkkäitkuinen. Ja olipa siinä totisesti useita semmoisia, joiden teki mieli piilottaa hänet ja ryöstää hänet matkalla, mutta siitä heitä pidätti se, että pelkäsivät rikkoa kuninkaan käskyä. Kaikkein kiihkeimmältä näytti Don Pedro Gregorio, se nuori rikas tilanomistaja, jonka hyvin tunnet; hänen sanotaan tyttärestäsi paljon pitäneen, ja tyttäresi lähdettyä ei häntäkään ole enää näkynyt kylässämme, ja me kaikki luulemme, että mies lähti hänen jälkeensä ryöstääkseen hänet; mutta toistaiseksi ei ole saatu siitä mitään varmaa tietoa.

— Minä jo aina pahoin pelkäsin, — sanoi Ricote — että tuo nuori herra rakasti tytärtäni, mutta luotin Ricotan kunnollisuuteen enkä ollut enempää huolissani, vaikka tiesin hänen tyttäreeni kiintyneen; olethan näet sinäkin, Sancho, varmaan kuullut sanottavan, että moriskotytöt ovat harvoin, jos milloinkaan, suostuneet lemmensuhteisiin vanhojen kristittyjen kanssa, ja minun tyttäreni, joka luullakseni pyrki enemmän olemaan kristitty kuin rakastunut, ei suinkaan ole välittänyt tuon herra tilanomistajan liehittelystä.

— Jumala sen suokoon, — vastasi Sancho — sillä muuten kävisi molempien huonosti. Mutta päästä minut nyt tästä lähtemään, hyvä Ricote; minä näet aion ehtiä vielä tänä iltana sinne, missä herrani Don Quijote oleskelee.

— Jumalan haltuun, parahin Sancho; kumppanini alkavat jo liikahdella, ja meidänkin on aika lähteä jatkamaan matkaa.

He syleilivät toisiaan, Sancho nousi harmonsa selkään, Ricote tarttui vaeltajansauvaansa, ja niin he erosivat.

Viideskolmatta luku.

Seikoista, joita Sancholle sattui matkalla, ja muista asioista, jotka ovat niin merkillisiä, ettei paremmasta apua.

Sancho oli viipynyt Ricoten seurassa niin kauan, ettei hän mitenkään voinut ehtiä samana päivänä herttuan linnaan, vaikka saapuikin puolen peninkulman päähän siitä. Silloin näet hänet yllätti yö, joka tuli sangen pimeänä. Oli kumminkin keskikesä, joten Sancho ei ollut tuosta huolissaan, vaan poikkesi tieltä aikoen odottaa aamua. Mutta hänen onneton ja kova kohtalonsa sääti niin, että hän, etsiessään paikkaa, mihin voisi parhaiten sijoittua, putosi harmoineen päivineen syvään ja aivan pimeään luolaan, joka sijaitsi muutamien ikivanhain rakennusten jäännösten keskellä. Pudotessaan hän huusi sydämestään avuksi Jumalaa luullen, ettei pysähtyisi ennenkuin kadotuksen syvimmässä pohjassa. Niin ei kumminkaan käynyt, sillä harmo mäiskähti maahan noin kolmen sylen syvyydessä, ja Sancho istui sen selässä nyrjähdyttämättä mitään jäsentään ja muutenkaan vahingoittumatta. Hän tunnusteli koko ruumistaan ja pidätti henkeään saadakseen selville, oliko jäänyt terveeksi, vai oliko jokin kohta murskautunut, ja huomattuaan olevansa eheä, että kaikki jäsenet olivat tallella ja terveys aivan moitteeton, hän kiitti kiittämistään Herraa Jumalaa siitä armosta, jota hän oli hänelle osoittanut; hän näet oli varmasti uskonut särkyneensä tuhansiksi sirpaleiksi. Hän tunnusteli käsillään myös luolan seinämiä saadakseen selville, oliko mahdollista päästä sieltä toisten auttamatta, mutta huomasi, että ne olivat joka puolelta ihan sileät ja ettei niissä ollut yhtään kohtaa, mihin olisi voinut tarttua kiinni. Siitä Sancho kovin huolestui, varsinkin, kun kuuli harmon surkeasti valittavan, mikä ei ollutkaan ihmeteltävää, sillä se ei suinkaan valittanut suotta, vaan oli totisesti pahoin loukkaantunut. »Voi onnetonta», virkkoi nyt Sancho Panza, »kuinka aavistamattomia seikkoja voikaan sattua joka askelella niille, jotka elävät tässä matoisessa maailmassa! Kuka olisi voinut arvata, että mies, joka vielä eilen istui valtaistuimellaan saaren käskynhaltiana, komentaen palvelijoitaan ja alustalaisiaan, joutuisi jo tänään haudatuksi luolaan kenenkään ihmisen tulematta häntä auttamaan, yhdenkään palvelijan tai alustalaisen rientämättä vetämään häntä sieltä pois? Tänne meidän täytyy nääntyä nälkään, minun ja juhtani, jollemme kuole jo sitä ennen, harmo saamistaan iskuista ja minä mielipahasta. Minä en tule ainakaan olemaan yhtä onnellinen kuin oli herrani Don Quijote Manchalainen laskeutuessaan siihen noiduttuun Montesinon luolaan, missä hän tapasi väkeä, joka kestitsi häntä paremmin kuin häntä kestittiin omassa talossaan, niin että hän kerrassaan näyttää päässeen katettuun pöytään ja pöyhittyyn vuoteeseen. Siellä hän näki kauniita ja miellyttäviä ilmestyksiä, mutta minä saan luultavasti nähdä täällä vain konnia ja käärmeitä. Voi minua onnetonta! Mihin ovatkaan hullut haaveeni minut johtaneet! Täältä vedetään ilmoille luuni, kun taivas sallii, että minut löydetään, minun paljaat, valkoiset ja nakerretut luuni, ja kelpo harmoni luut niitten kanssa, ja siitä kukaties havaitaan, keitä olemme, havaitsevat ainakin ne, joilla on selko siitä, ettei Sancho Panza eronnut milloinkaan aasistaan eikä hänen aasinsa milloinkaan Sancho Panzasta. Sanon vielä kerran: voi meitä poloisia, että kova kohtalomme ei ole sallinut meidän kuolla kotipaikallamme ja omaistemme luona; vaikka siellä ei olisi ollut mitään apua onnettomuuteemme, olisi sentään ollut joku, joka olisi sitä surrut ja olisi kuoleman hetkellä silmämme sulkenut! Voi sinä kumppanini ja ystäväni, kuinka huonosti olenkaan palkinnut sinun hyvät palveluksesi! Anna minulle anteeksi ja rukoile kohtaloa niin hyvin kuin suinkin osaat, että se pelastaisi meidät tästä surkeasta ahdistuksesta, johon olemme yhdessä joutuneet, niin minä lupaan panna päähäsi laakeriseppelen, jotta olet aivan kuin seppelöity runoilija, ja antaa sinulle kaksinkertaisen määrän apetta.»

Niin valitti Sancho Panza, ja hänen aasinsa kuunteli häntä vastaamatta sanaakaan; niin suuressa tuskassa, ja ahdistuksessa se raukka oli. Kun sitten oli kulunut koko yö surkeassa itkussa ja valituksessa, koitti vihdoin päivä, jonka valossa ja loistossa Sancho havaitsi, että oli kerrassaan mahdotonta päästä tästä luolasta toisten auttamatta. Hän alkoi jälleen valittaa ja huutaa nähdäkseen, sattuisiko joku kuulemaan, mutta hän oli kuin huutavan ääni korvessa, sillä koko siinä seudussa ei ollut ainoatakaan ihmistä, joka olisi voinut huutoja kuulla, ja nyt hän piti itseään lopullisesti menneenä miehenä. Harmo makasi kuono pystyssä, ja Sancho Panza auttoi sitä niin, että sai sen jaloilleen, vaikka se tuskin kykeni seisomaan; sitten hän otti eväspussista, joka oli joutunut saman kovan kohtalon alaiseksi, kappaleen leipää ja antoi sen aasilleen, joka ei ollut siitä pahoillaan. Sancho sanoi sille, ikäänkuin se olisi hyvinkin puhetta ymmärtänyt:

— Ei hätää kovaa käsissä, jos viel' on leipää säkissä.

Samassa hän havaitsi luolan toisessa päässä aukon, joka oli niin suuri, että ihminen mahtui siitä kulkemaan kumartuen ja ryömimällä. Sancho Panza kiiruhti sinne, kyyristyi kokoon, ryömi aukkoon ja näki, että sen takana oli avara onkalo, ja hän voi sen nähdä, koska katosta, jos sitä katoksi voi sanoa, lankesi sisään auringonsäde, jonka valossa sen voi selvästi havaita. Hän näki myös, että aukko laajeni ja johti toiseen avaraan luolaan, ja sen huomattuaan hän palasi takaisin aasinsa luo ja alkoi kivellä raivata pois maata aukosta saaden sen aivan pian niin laajaksi, että aasi siitä helposti mahtui, kuten sitten tapahtuikin. Sancho tarttui aasin marhamintaan ja alkoi vaeltaa eteenpäin luolassa nähdäkseen, löytäisikö ulospääsyn joltakin suunnalta. Toisinaan hän liikkui pimeässä, toisinaan valossa, mutta ei milloinkaan pelkäämättä. »Jumala kaikkivaltias minua auttakoon!» lausui hän itsekseen. »Tämä minulle onneton seikkailu olisi paremmin sopinut isäntäni Don Quijoten mainioksi seikkailuksi. Hän olisi varmaan pitänyt näitä kuiluja ja luolia kauniina kukkatarhoina ja Galianan[45] palatseina ja olisi toivonut pääsevänsä tästä pimeydestä ja ahdingosta jollekin kukkaniitylle; mutta ininä onneton, neuvoton ja pelonalainen ajattelen joka askelella, että jalkojeni alle avautuu yhtäkkiä toinen vielä syvempi kuilu, joka kerrassaan minut nielaisee. Mutta tervetuloa vain, onnettomuus, jos yksin tulet.» Sillä tavalla ja näissä mietteissä hän otaksui kulkeneensa hiukan enemmän kuin puoli peninkulmaa, kun vihdoin havaitsi himmeää valoa, joka näytti päivänvalolta ja lankesi sisään jostakin aukosta osoittaen hänelle, että tämä tie, jota hän oli jo pitänyt tienä haudantakaiseen elämään, sittenkin johti lopulta ylös maan pinnalle.

Siihen hänet jättää Cide Hamete Benengeli palaten kertomaan Don Quijotesta, joka iloisena ja tyytyväisenä odotti määrättyä aikaa päästäkseen taistelemaan sen kunnottoman kanssa, joka oli riistänyt kunnian Doña Rodriguezin tyttäreltä, aikoen kostaa sen vääryyden ja solvauksen, joka tälle oli katalasti tehty. Sattui sitten, että hän, ratsastettuaan eräänä aamuna ulos harjoittelemaan, mitä hänen oli tehtävä tuona ratkaisevana hetkenä, johon otaksui joutuvansa lähipäivinä, kannusti Rocinantea lyhyeen laukkaan tai hyökkäykseen ja ajoi sen niin lähelle erästä kuoppaa, että ratsu olisi varmaan siihen pudonnut, jollei ratsastaja olisi kaikin voimin kiristänyt ohjaksia. Hän sai sentään hevosen pysähtymään, ettei pudonnut, ajoi sitten maahan astumatta hiukan lähemmäksi, katseli tuota syvennystä ja siinä katsellessaan kuuli sieltä kovaa huutoa. Hän kuunteli tarkkaavasti ja kuuli huutajan sanovan: »Hoi te siellä ylhäällä! Onko siellä ketään kristittyä ihmistä, joka huutoni kuulee tai ketään armeliasta ritaria, joka säälii vaivaista syntistä, joka on joutunut elävältä haudatuksi, onnetonta käskynhaltiaa, joka on hallituksensa päättänyt?»

Don Quijote oli kuulevinaan Sancho Panzan äänen ja oli senvuoksi kovin ihmeissään. Hän koroitti ääntään niin paljon kuin voi ja huusi:

— Kuka on siellä alhaalla? Kuka siellä valittaa?

— Kuka täällä onkaan ja kuka muu täällä valittaakaan — kuului vastattavan — kuin kovaonninen Sancho Panza, joka syntiensä ja onnettomuutensa tähden joutui Baratarian saaren käskynhaltiaksi, kuuluisan ritarin Don Quijote Manchalaisen entinen aseenkantaja!

Tuon kuultuaan Don Quijote ihmetteli kaksin verroin, ja hänen hämmästyksensä vielä lisääntyi, kun hän tuli ajatelleeksi, että Sancho Panza varmaan oli kuollut ja että hänen sielunsa oli tuolla alhaalla kiirastulen vaivoissa. Tätä kuvitelmaansa noudattaen hän sanoi:

— Minä vannotan sinua kaiken sen nimessä, minkä nimessä voin sinua vannottaa katolisena kristittynä, että sanot minulle, kuka olet, ja jos olet kiirastulessa kärsivä sielu, niin sano minulle, mitä tahdot minun hyväksesi tekevän; koska näet tehtävänäni on auttaa ja tukea niitä, jotka tässä maailmassa kärsivät hätää, tahdon myös tukea ja auttaa niitä, jotka ovat hädänalaisia toisessa maailmassa eivätkä voi itse itseään auttaa.

— Jos niin on laita, — kuului vastattavan — niin teidän armonne, joka minulle puhuu, on varmaan herrani Don Quijote Manchalainen, ja äänestä päättäen te ette voikaan olla kukaan muu.

— Minä olen Don Quijote, — vastasi Don Quijote — hän, joka on valinnut tehtäväkseen tukea ja auttaa eläviä ja kuolleita heidän hädässään. Sano siis minulle, kuka olet sinä, joka saat minut tällaisen hämmingin valtaan; jos näet olet aseenkantajani Sancho Panza ja jos paholaiset eivät ole sinua vieneet, vaan olet Jumalan laupeuden tähden kiirastulessa, niin meidän pyhällä äidillämme roomalaiskatolisella kirkolla on riittävät keinot vapahtaa sinut tuskista, joita nyt kärsit, ja minä puolestani koetan häntä siihen kehoittaa niin hartaasti kuin suinkin osaan. Puhu siis suoraa kieltä ja sano minulle, kuka olet.

— Minä vannon — kuului vastattavan — minkä nimessä ja kenen syntymän kautta tahansa, herra Don Quijote Manchalainen, että olen aseenkantajanne Sancho Panza ja etten ole kuollut vielä ikipäivinäni, vaan olen heittänyt käskynhaltianvirkani semmoisten syitten ja seikkojen tähden, joiden kertomiseen tarvitaan enemmän aikaa, ja nyt minä tässä viime yönä putosin tähän luolaan, missä vieläkin makaan, ja kanssani on harmo, joka varmaan todistaa puheeni oikeaksi, sillä se on suuremmaksi varmuudeksi tässä ihan vieressäni.

Ja mitä ollakaan: näyttää siltä kuin aasi olisi ymmärtänyt Sanchon puheen, sillä se alkoi samassa huutaa niin kovasti, että koko luola raikui.

— Mainio todistaja! — sanoi Don Quijote. — Tuon huudon minä tunnen kuin olisin itse sen siittänyt, ja kuulenhan minä sinunkin äänesi, rakas Sancho. Odota, minä lähden tästä herttuan linnaan, joka on aivan lähellä, ja tuon sieltä jonkun vetämään sinut ylös tästä kuilusta, johon syntisi nähtävästi ovat sinut langettaneet.

— Menkää tosiaan, armollinen herra, — sanoi Sancho — ja palatkaa pian ainoan Jumalan nimessä, sillä minä en kestä sitä enää, että olen täällä elävältä haudattuna ja pelkoon menehtymässä.

Don Quijote jätti hänet ja lähti linnaan kertomaan herttualle ja herttuattarelle, miten Sancho Panzan oli käynyt. Se heitä melko lailla ihmetytti, vaikka he hyvin ymmärsivät, että hänen oli täytynyt pudota; he näet tunsivat hyvin luolan, joka oli ollut siellä ikimuistoisista ajoista; mutta he eivät voineet käsittää, kuinka Sancho oli jättänyt käskynhaltianvirkansa heidän saamatta mitään tietoa hänen tulostaan. Viimein lähdettiin paikalle, mukana köydet ja nuorat, ja monen miehen väellä ja suurella vaivalla Sancho Panza ja harmo vedettiin pimeydestä päivän valkeuteen. Sen näki muudan ylioppilas, joka sanoi:

— Kaikkien huonojen käskynhaltioitten pitäisi lähteä viroistaan niinkuin tämä syntinen nyt nousee syvyyden kuilusta, nälkään menehtymässä, kelmein kasvoin ja luullakseni ilman yhtään kolikkoa.

Sancho kuuli sen ja sanoi:

— Siitä on nyt kahdeksan tai kymmenen päivää, hyvä veli morkkaaja, kun minä rupesin hallitsemaan minulle annettua saarta, ja koko sinä aikana en ole ollut hetkeäkään kylläinen, en edes leivästä; minua ovat vainonneet lääkärit, ja viholliset ovat murskanneet luuni, eikä minulla ole ollut tilaisuutta hankkia itselleni mitään vääryydellä enempää kuin oikeudellakaan, ja jos on niin laita, kuten todella onkin, en olisi mielestäni ansainnut joutua sieltä pois tällä tavalla; mutta ihminen päättää ja Jumala säätää, ja Jumala parhaiten tietää, mikä on kullekin parasta, ja tapahtukoon kaikki aina ajallaan, ja älköön kukaan sylkekö liemeen, sillä moni luulee löytävänsä kinkun, missä ei ole kinkunkoukkuakaan, ja Jumala kyllä ymmärtää tarkoitukseni, ja riittäköön tämä, en sano enempää, vaikka kyllä osaisin.

— Älä nyt suutu, Sancho, äläkä pahastu siitä, mitä kuulet, muuten tästä ei tule loppuakaan. Lähde nyt vain pois hyvällä omallatunnolla, ja sanokoot mitä tahtovat, sillä yhtä mieletöntä on yrittää sitoa panettelijoiden kieliä kuin sulkea veräjällä vainiota. Jos käskynhaltia poistuu virastaan rikkaana, sanotaan, että hän on ollut varas, ja jos hän eroaa siitä köyhänä, sanotaan, että hän on ollut mitätön mies ja vähämielinen.

— Se ainakin on varmaa, — vastasi Sancho — että niiden täytyy tällä kertaa pitää minua pikemmin hölmönä kuin varkaana.

Näin keskustellen he saapuivat poikasten ja monien muitten ympäröiminä linnaan, jonka parvekkeella herttua ja herttuatar jo olivat odottamassa Don Quijotea ja Sanchoa. Sancho ei halunnut lähteä herttuaa tervehtimään, ennenkuin oli toimittanut harmonsa talliin, sillä se oli, kuten hän sanoi, viettänyt majapaikassaan hyvin huonon yön. Sitten hän lähti tervehtimään herrasväkeä, painui polvilleen heidän eteensä ja sanoi:

— Minä, armollinen herrasväki, lähdin, koska teidän ylhäisyytenne niin tahtoi, ilman yhtään omaa ansiotani hallitsemaan teidän saartanne Baratariaa; paljaana minä sinne tulin ja paljas olen vieläkin, en ole menettänyt enkä voittanut. Siitä, olenko hallinnut hyvin vai huonosti, minulla on ollut todistajia ympärilläni, jotka saavat sanoa, mitä hyväksi näkevät. Minä olen ratkaissut epäilyksenalaisia kysymyksiä, langettanut tuomioita ja ollut koko ajan nälkään nääntymässä, koska niin on suvainnut asiat järjestää tohtori Pedro Tuima, saaren ja käskynhaltian lääkäri, jonka kotipaikan nimi on Puikipois. Viholliset hyökkäsivät meidän kimppuumme yöllä, ja saaren asukkaat sanovat, että he, jouduttuaan pahaan ahdinkoon, siitä selviytyivät ja saivat voiton minun urhoollisen käsivarteni avulla, ja suokoon Jumala heille menestystä niin totta kuin he totta puhuvat. Minä olen sanalla sanoen saanut tänä aikana tuta niitä rasituksia ja velvollisuuksia, jotka kuuluvat käskynhaltianvirkaan, ja olen puolestani havainnut, etteivät minun hartiani kykene niitä kantamaan ja ettei minun selkäni kestä niiden painoa ja etteivät ne ole semmoisia nuolia, jotka sopivat minun viineeni, ja sentähden minä, peläten, että käskynhaltianvirka voisi jättää minut, tahdoin jättää käskynhaltianviran, ja niin minä eilen aamulla poistuin saaresta, missä on kaikki samassa kunnossa kuin minun sinne tullessani, samat kadut, talot ja katot. En ole pyytänyt rahaa lainaksi keneltäkään enkä ole yrittänyt mitenkään hyötyä, ja vaikka ajattelin säätää muutamia hyödyllisiä asetuksia, en kumminkaan säätänyt mitään, koska pelkäsin, ettei niitä noudatettaisi; jos näet niin käy, on aivan sama, säätääkö ne vai jättääkö säätämättä. Minä lähdin, kuten sanoin, saaresta seurassani vain harmo, putosin luolaan ja kuljin sitä pitkin, kunnes tänä aamuna auringon noustua näin ulospääsyn. Mutta asia ei ollut sittenkään helppo; jollei taivas olisi lähettänyt luokseni herraani Don Quijotea, olisin varmaan jäänyt sinne maailman loppuun saakka. Niinpä siis, armollinen herra herttua ja rouva herttuatar, tässä nyt seisoo teidän käskynhaltianne Sancho Panza, joka sinä lyhyenä kahdeksan päivän aikana, jonka on ollut käskynhaltiana, on voittanut toimestaan sen varman vakuutuksen, ettei hänen tee ollenkaan mieli olla käskynhaltiana, ei saaressa eikä koko maailmassa, ja kun tämä nyt on tapahtunut, suutelen teidän armojenne jalkoja ja niinkuin pojat leikkiessään huutavat »hyppää pois ja päästä minut», niin hyppään minä ulos käskynhaltianvirasta ja astun herrani Don Quijoten palvelukseen; vaikka näet syön siinä virassa leipää pelolla ja vapistuksella, saan ainakin syödä kyllikseni, ja kun vain olen kylläinen, niin vähät minä välitän, olenko syönyt porkkanoita vai peltopyitä.

Siihen Sancho lopetti pitkän puheensa, jonka kestäessä Don Quijote oli alinomaa pelännyt, että hän lausuisi tuhansia hullutuksia; mutta huomatessaan Sanchon pääsevän puheensa päähän niinkin onnellisesti hän kiitti sydämessään taivasta. Herttua syleili Sanchoa ja sanoi olevansa murheellinen, että hän oli niin pian luopunut käskynhaltianvirastaan, mutta lupasi pitää huolta, että Sancho saisi hänen tiluksillaan toisen viran, josta olisi vähemmän vaivaa ja enemmän hyötyä. Herttuatarkin syleili Sanchoa ja käski kestitä häntä hyvin, koska oli aivan ilmeistä, että hän oli joutunut kovia kokemaan ja pahoin pidellyksi.

Kuudeskuudetta luku.

Hirmuisesta ja ennenkuulumattomasta taistelusta, johon kävivät Don Quijote Manchalainen ja lakeija Tosilos ensinmainitun puolustaessa kamarirouva Doña Rodriguezin tytärtä.

Herttua ja herttuatar eivät katuneet pilaa, jota olivat tehneet Sancho Panzasta antamalla hänelle käskynhaltianviran, sitä vähemmän, kun heidän hovimestarinsa saapui jo samana päivänä ja kertoi heille yksityiskohtaisesti melkein kaikki Sanchon noina päivinä lausumat ja suorittamat sanat ja teot ja lopuksi erityisellä huolella kuvaili hyökkäystä saareen, Sanchon pelkoa ja hänen poistumistaan, mikä heitä kelpo lailla huvitti. Sitten historia kertoo, että suunnitellun taistelun päivä koitti, ja herttua, joka oli kerran ja monta kertaa teroittanut lakeijansa mieleen, miten hänen piti menetellä Don Quijoten kanssa, jotta voittaisi hänet häntä surmaamatta tai edes haavoittamatta, käski ottaa peitsistä pois rautakärjet selittäen Don Quijotelle, ettei kristillinen mieli, jota hän piti kunnianaan, sallinut taistelua järjestettävän niin, että taistelevien henki joutuisi kovin suureen vaaraan, vaan että Don Quijoten tuli tyytyä siihen, että hän, herttua, luovutti hänelle vapaan taistelupaikan tiluksillaan, vaikka tuli siten rikkoneeksi pyhän Kirkolliskokouksen määräystä,[46] joka kieltää sellaiset kaksintaistelut; hän siis toivoi, ettei tätä ankaraa ottelua kehitettäisi äärimmilleen. Don Quijote vastasi, että hänen ylhäisyytensä sai järjestää asian yksityiskohdat aivan oman mielensä mukaan ja että hän tulisi kaikin puolin häntä tottelemaan. Kun siis tuo peloittava päivä oli saapunut ja herttua oli käskenyt rakentaa linnan edustalle tilavat telineet, joille asettuisivat taistelutuomarit ja molemmat syyttäjinä esiintyneet naiset, äiti ja tytär, oli kaikista paikoista ja kylistä koko lähiseudulta saapunut suunnattoman paljon väkeä katselemaan tätä ennennäkemätöntä taistelua; sellaista näet ei tosiaankaan ollut kukaan niillä mailla milloinkaan nähnyt eikä edes kuullut sellaisesta kerrottavan, eivät elossa olevat enempää kuin nekään, jotka olivat jo kuolleet.

Ensimmäisenä astui kentälle ja aitaukseen turnajaisten ohjaaja, joka tutki paikan ja kulki sen ympäri nähdäkseen, ettei siinä ollut mitään vilppiä eikä mitään piilotettua esinettä, johon voisi kompastua ja kaatua. Sitten tulivat molemmat naiset ja asettuivat paikoilleen, kasvoilla hunnut, jotka ulottuivat heidän silmilleen, vieläpä rinnoilleenkin. He näyttivät joutuvan melkoisen mielenliikutuksen valtaan nähdessään Don Quijoten jo olevan taistelutanterella. Vähän ajan kuluttua ilmaantui tanteren toiselle laidalle monilukuisien torvensoittajien seuraamana kookas lakeija Tosilos ratsastaen valtavalla hevosella, jonka alla maa vavahteli. Hänen kypärinsä silmikko oli suljettu, ja hän oli kokonaan verhottu raskaisiin ja loistaviin varuksiin, joissa hän tuskin kykeni hievahtamaan. Hevonen näytti olevan friisiläistä rotua, leveärintainen tumma kimo, ja sen etu- ja takajalkojen vuohisista riippui jokaisesta parinkymmenen naulan painoinen karvatukko. Herra herttua oli tarkoin teroittanut tämän urhean taistelijan mieleen, kuinka hänen piti menetellä urhoollisen Don Quijote Manchalaisen kanssa, ja hänelle oli huomautettu, ettei hän missään tapauksessa saanut ritaria surmata, vaan että hänen piti koettaa välttää ensimmäistä hyökkäystä, jotta ei joutuisi vaaraan aiheuttaa hänen kuolemaansa, joka oli varma, jos Tosilos hyökkäisi hänen kimppuunsa täyttä vauhtia. Tosilos ratsasti taistelutanteren ympäri ja saavuttuaan siihen kohtaan, missä naiset istuivat, katseli vähän aikaa sitä henkilöä, joka vaati häntä puolisokseen. Taistelumarsalkka kutsui Don Quijotea, joka oli jo saapunut tanterelle, ja esitti lakeijan kanssa naisille kysymyksen, suostuivatko he siihen, että Don Quijote Manchalainen kävisi puolustamaan heidän oikeuttaan. Naiset vastasivat myöntävästi ja vakuuttivat pitävänsä kaikkea, mitä hän tulisi asiassa tekemään, oikeana, hyvänä ja pätevänä. Sillävälin olivat herttua ja herttuatar sijoittuneet parvekkeelle, mistä voi nähdä taistelutanteren, jota ympäröi suunnaton väkijoukko haluten katsella tuota hirmuista ja ennenkuulumatonta ottelua. Taistelijat olivat sopineet, että Don Quijoten voittaessa hänen vastustajansa täytyisi naida Doña Rodriguezin tytär ja että hänen hävitessään hänen vastustajansa pääsisi vapaaksi lupauksesta, jonka vuoksi häntä syytettiin, tarvitsematta antaa mitään muuta korvausta. Turnajaisten ohjaaja sijoitti nyt taistelijat sivuttain aurinkoon, kummankin siihen paikkaan, missä heidän tuli olla. Rummut pärisivät, torvien toitotus täytti ilman, tanner vapisi jalkojen alla, katselijain sydämet olivat täynnä levottomuutta, toisten pelätessä ja toisten toivoessa asian onnellista tai onnetonta päättymistä. Don Quijote sulkeutui vihdoin koko sydämestään Herramme Jumalan ja neiti Dulcinea Tobosolaisen suojelukseen ja odotti, että annettaisiin merkki hyökkäykseen. Mutta lakeijamme oli aivan toisissa ajatuksissa; hän mietti ainoastaan sitä, minkä tässä kohta mainitsen.

Näyttää siltä, että hänen katsellessaan vihamielistä neitiä tämä tuntui hänestä ihanimmalta naiselta, mitä hän oli eläessään nähnyt, ja se pieni sokea poika, jota yleensä ja kaikkialla nimitetään Amoriksi, ei tahtonut päästää käsistään hänelle nyt tarjoutuvaa tilaisuutta saada haltuunsa eräs lakeijansielu ja liittää se voitonmerkkiensä luetteloon; hän siis lähestyi miestä aivan hiljaa, kenenkään häntä näkemättä, lasketti kahden kyynärän pituisen nuolen lakeija paran vasempaan kylkeen ja kerrassaan lävisti hänen sydämensä, ja sen hän voi tehdä kaikessa rauhassa, sillä Amor on näkymätön ja kulkee ulos ja sisään mistä haluaa, kenenkään voimatta vaatia häntä tilille teoistaan. Sanon siis, että hyökkäysmerkkiä annettaessa lakeijamme kerrassaan hurmaantuneena ajatteli sen naisen kauneutta, jonka oli jo tehnyt vapautensa valtiattareksi, eikä siis ollenkaan kuunnellut torventoitotusta, aivan toisin kuin Don Quijote, joka tuskin sen kuultuaan kävi hyökkäykseen ja syöksyi kohti vihollistaan niin vinhasti kuin Rocinante suinkin jaksoi juosta; ja nähdessään hänen syöksyvän päin hänen kelpo aseenkantajansa Sancho huusi raikuvalla äänellä:

— Jumala sinua johdattakoon, sinä vaeltavien ritarien kerma ja kukka! Jumala suokoon sinulle voiton, sillä oikeus on sinun puolellasi!

Vaikka Tosilos näki Don Quijoten hyökkäävän päin, ei hän hievahtanutkaan paikaltaan, vaan kutsui kovalla äänellä marsalkkaa ja hänen tultuaan kysymään, mitä hän tahtoi, sanoi hänelle:

— Hyvä herra, eikö tämä taistelu tapahdu sitä varten, että saataisiin selville, pitääkö minun naida tuo neiti vai ei?

— Epäilemättä — kuului vastaus.

— No niin, — sanoi lakeija — niinä pelkään tunnonvaivoja ja rasittaisin omaatuntoani kovin, jos lähtisin jatkamaan tätä taistelua; niinpä sanonkin, että tunnustan itseni voitetuksi ja haluan heti naida tuon neidin.

Marsalkka oli ihmeissään, kun kuuli, mitä Tosilos sanoi, ja vaikka hän oli eräs niistä, jotka olivat osallisina koko tässä juonessa, ei hän osannut vastata mitään. Don Quijote keskeytti hyökkäyksensä nähdessään, ettei hänen vihollisensa hyökännyt häntä vastaan. Herttua ei tietänyt, mikä oli syynä siihen, ettei taistelusta tullut sen enempää, mutta marsalkka meni hänen luokseen ja ilmoitti, mitä Tosilos oli sanonut, ja siitä herttua kovin hämmästyi ja suuttui. Sillävälin Tosilos meni sinne, missä Doña Rodriguez istui, ja huusi kovalla äänellä:

— Armollinen rouva, minä haluan naida tyttärenne enkä tahdo riidalla ja tappelulla saavuttaa, mitä voin saavuttaa kaikessa rauhassa ja ilman hengenvaaraa.

Urhoollinen Don Quijote kuuli sen ja lausui:

— Koska niin on laita, olen vapaa lupauksestani; menkää naimisiin onneksenne, ja koska Herramme Jumala on hänet teille suonut, siunatkoon hänet teille pyhä Pietari.

Herttua oli tullut alas linnan pihalle, astui lakeijan luo ja sanoi hänelle: