SISÄLLYS: (continued 2)

Jos joku kaunis nainen tulee pyytämään sinulta oikeutta, käännä katseesi pois hänen kyynelistään äläkä kuuntele hänen valitustaan, vaan harkitse rauhallisesti hänen anomuksensa sisältöä, jollet halua, että järkesi hukkuu hänen itkuunsa ja vilpittömyytesi hänen huokauksiinsa.

Älä solvaa sanoilla henkilöä, jota sinun täytyy rangaista teolla, sillä onnettomalle riittää rangaistuksen tuska ilman siihen liitettyjä loukkaavia sanoja.

Pidä syytettyä, joka joutuu tuomiovaltasi alaiseksi, onnettomana ihmisenä, jota rasittaa meidän turmeltunut luontomme, ja käyttäydy omasta puolestasi armeliaasti ja lempeästi tekemättä mitään vääryyttä vastapuolelle; vaikka näet Jumalan kaikki ominaisuudet ovat yhden veroiset, niin meidän katsantokannaltamme hänen laupeutensa loistaa ja säteilee ihanammin kuin hänen vanhurskautensa.

Jos noudatat näitä neuvoja ja sääntöjä, Sancho, niin saat elää kauan maan päällä, maineesi tulee olemaan ikuinen, palkkasi runsas, onnesi sanomattoman suuri, sinä voit naittaa lapsesi mielesi mukaan, he ja lapsenlapsesi saavat maallista hyvyyttä ja kunniaa, sinä tulet elämään rauhassa ja ystävyydessä ihmisten kanssa, elämäsi lopulla sinut saavuttaa kuolema leppoisassa ja kypsässä vanhuudessa, ja jälkeläisesi kolmannessa polvessa sulkevat silmäsi viimeiseen uneen hellillä, hennoilla kätösillään. Mitä tässä olen sinulle sanonut, on sanottu sielusi opetukseksi ja kaunistukseksi; kuuntele nyt neuvoja, joita noudattaen voit kaunistaa ruumistasi.

Kolmasviidettä luku.

Kuinka Don Quijote vielä neuvoi Sancho Panzaa.

Kukapa olisi voinut kuunnella Don Quijoten esittämää puhetta pitämättä häntä erittäin älykkäänä ja vielä enemmän oikeamielisenä henkilönä? Mutta, kuten tätä suurta historiaa esitettäessä on moneen kertaan huomautettu, hänen hulluutensa ilmeni ainoastaan silloin, kun kosketettiin hänen ritariseikkojansa; kaikissa muissa puheissaan hän osoitti selvää ja hämmentymätöntä ymmärrystä, niin että hänen tekonsa alinomaa kumosivat hänen ajatuksiansa ja hänen ajatuksensa hänen tekojansa. Sancholle vielä antamissaan neuvoissa hän osoitti olevansa erittäin leikkisä ja ilmaisi huomattavassa määrässä sekä älyänsä että hulluuttansa. Sancho kuunteli häntä sangen tarkkaavaisesti ja yritti painaa mieleensä hänen neuvojansa, ikäänkuin olisi tosiaan tahtonut ne mielessään säilyttää niiden avulla onnellisesti synnyttääkseen hallituksensa, jota hänen mielensä nyt oli raskaana. Don Quijote siis jatkoi sanoen:

— Mitä tulee oman henkilösi ja huoneesi hallitsemiseen, Sancho, velvoitan sinua ensinnäkin olemaan siivollinen ja leikkaamaan kyntesi ja varoitan sinua niitä kasvattamasta, kuten tekevät muutamat, tietämättömyydessään luulotellen, että pitkät kynnet käsiä koristavat, ikäänkuin sellainen liikakasvu ja lisä, jonka he jättävät lyhentämättä, olisi ihmisen kynsi, vaikka se pikemmin on sisiliskoja pyydystävän tornihaukan kynsi, sanalla sanoen: törkeä ja ruma siivottomuus.

Älä käy, Sancho, huolimattomasti puettuna äläkä reuhota vyötönnä; huolimaton vaatetus näet ilmaisee velttoa mieltä, jollei sellainen epäjärjestys ja huolimattomuus johdu ovelasta teeskentelystä, kuten Julius Caesarista arveltiin.

Tutki varovasti, kuinka paljon sinulla voi olla tuloja virastasi, ja jos tulosi sallivat, että annat palvelijoillesi liverit, niin anna mieluummin säädylliset ja kestävät kuin koreat ja upeat ja jaa ne palvelijaisi ja köyhien kesken; minä tarkoitan: jos voit antaa sellaisen puvun kuudelle palvelijallesi, niin anna se kolmelle ja lahjoita toiset kolme köyhille; siten saat palvelijoita sekä taivasta että maata varten. Tätä uutta palvelijain pukemistapaa eivät turhamaiset ymmärrä.

Älä syö kynsilaukkaa ja sipulia, jotta ihmiset eivät hajustasi huomaa moukkamaisuuttasi.

Kävele hitaasti, puhu rauhallisesti, mutta ei niin, että näyttää siltä kuin kuuntelisit omaa puhettasi; sillä kaikki teeskentely on pahasta.

Syö vähän päivälliseksi ja vielä vähemmän illalliseksi, sillä koko ruumiin terveys taotaan vatsan työpajassa.

Juo kohtuullisesti ja muista, ettei henkilö, joka nauttii liian paljon viiniä, kykene säilyttämään salaisuutta eikä pitämään sanaansa.

Varo, Sancho, pureksimasta ruokaa molemmilla leukapielilläsi ja erukteeraamasta kenenkään läsnäollessa.

— Tuota erukteeraamista minä en ymmärrä — sanoi Sancho.

Don Quijote sanoi:

— Erukteeraaminen, Sancho, merkitsee röyhtäisemistä. Tämä on kielen kaikkein rumimpia sanoja, vaikka erittäin kuvaava, ja senvuoksi ovat hienot ihmiset turvautuneet latinankieleen ja käyttävät röyhtäisemisestä puhuessaan sanaa erukteerata; ja vaikka joku ei sellaisia sanoja ymmärrä, ei se mitään haittaa, sillä ne tulevat vähitellen käytäntöön ja helposti ymmärrettäviksi. Siten rikastutetaan kieltä, jota vallitsee ihmisten suuri joukko ja käytäntö.

— Totisesti, armollinen herra, — sanoi Sancho — yksi niistä neuvoista ja opetuksista, jotka aion painaa mieleeni, on se, ettei saa röyhkäistä; minulle näet semmoista sattuu tämän tästä.

— Erukteerata, Sancho, ei röyhkäistä — sanoi Don Quijote.

— Minä puhun tästä puoleen erupteeraamisesta, — vastasi Sancho — enkä totisesti sitä unohda.

— Sinun, Sancho, ei myöskään pidä sekoittaa puheeseesi niin ylen paljon sananlaskuja kuin tapasi on. Sananlaskut tosin ovat lyhyitä mietelauselmia, mutta sinä käytät niitä usein niin sopimattomasti, että ne tuntuvat pikemmin mielettömyyksiltä kuin mietelauseilta.

— Sen voi korjata yksin Jumala; — vastasi Sancho — minä näet osaan sananlaskuja enemmän kuin mahtuu kokonaiseen kirjaan, ja minun puhuessani niitä tulee suuhun yhtä haavaa niin paljon, että ne tyrkkivät toisiaan ulos pyrkiessään, ja kieli heittää ulos minkä sattuu, vaikka se ei erinomaisesti asiaan sopisikaan; mutta tästä puoleen minä varon sanomasta mitään, mikä ei sovi virkani arvoon. Sanon siis vain, ettei hätää kovaa käsissä, kun on leipää, lihaa säkissä, ja parempi katsoa kuin katua, ja hätäkös sen, joka tornissa soittelee, ja kyllä moni hankkii, muttei osaa hallita.

— Kas niin, Sancho! — virkkoi Don Quijote. — Laskettelet jo taas sananlaskuja pitkät sarjat; kuka sinua estää! Kuollen koira tapansa jättää! Tuskin olen päässyt sinulle sanomasta, että sinun täytyy vähentää sananlaskujasi, kun samassa latelet niitä kokonaisen litanian, ja ne sopivat käsittelemäämme asiaan kuin nyrkki silmään. Katsohan, Sancho, en minä sinulle sano, että oikeaan kohtaan sovitettu sananlasku näyttää huonolta, mutta jos latoo sananlaskuja toisen toisensa jälkeen, miten sattuu, niin puhe tulee typerää ja alhaista.

Kun nouset hevosen selkään, älä nojaudu taaksepäin satulan takakaaren yli, älä pidä sääriäsi jäykkinä ja ojennettuina, niin että ne ulkonevat hevosen vatsasta, mutta älä myöskään ratsasta niin huolimattomasti, että näyttää kuin istuisit harmosi selässä; ratsastustapa näet tekee toisista herroja, toisista tallirenkejä.

Älä nuku liikaa, sillä aamulla vireä pyörii, ehtoolla laiska hyörii, ja huomaa, Sancho, että ahkeruus kovan onnen voittaa; laiskuus sitävastoin ei milloinkaan johda toivotuille perille.

Viimeinen neuvoni, jonka nyt tahdon sinulle antaa, ei tosin tarkoita ruumiin kaunistusta, mutta toivon kuitenkin, että painat sen muistiisi, sillä uskon siitä olevan sinulle yhtä paljon hyötyä kuin aikaisemmin antamistani; ja se on tämä: sinun ei pidä milloinkaan käydä kiistelemään sukujohdoista, ei ainakaan niitä toisiinsa vertailemaan, sillä niiden joukossa, joita toisiinsa verrataan, täytyy toisen välttämättä olla parempi, joten sydämestään vihaa se, jota alennat, mutta ei millään tavalla kiitä se, jota ylennät.

Pukunasi olkoot pitkät housut, väljä nuttu, hiukan pitempi päällystakki; polvihousuja sinun ei pidä ajatellakaan, sillä ne eivät sovi ritareille enempää kuin käskynhaltioillekaan.

Nämä neuvot ovat nyt johtuneet mieleeni sinulle annettaviksi, Sancho; aikojen kuluessa ja tilaisuuden tarjoutuessa tulen tarjoamaan sinulle lisää oppia, jos muistat antaa minulle tietoa oloistasi.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — minä kyllä huomaan, että teidän armonne on lausunut minulle ainoastaan hyviä, hurskaita ja hyödyllisiä asioita; mutta mitä ne pyhittävät, kun en muista niistä yhtään ainoata? Se neuvo, ettei saa antaa kynsien kasvaa ja että pitää naida toistamiseen, jos niikseen tulee, kyllä pysyy pääkopassani, mutta muuta moskaa ja sekamelskaa ja hölynpölyä en muista nyt enkä tule koskaan muistamaan enempää kuin viimevuotisia pilviä, ja senvuoksi on välttämätöntä antaa ne minulle kirjallisesti; voinhan näet, vaikka en osaa lukea enkä kirjoittaa, antaa neuvot rippi-isälleni, jotta hän takoo ne päähäni ja palauttaa niitä mieleeni, kun tarve vaatii.

— Jumala paratkoon, — vastasi Don Quijote — kuinka sopimatonta onkaan, ettei käskynhaltia osaa lukea eikä kirjoittaa! Sinun näet tulee tietää, Sancho, että ihmisen lukutaidottomuus tai vasenkätisyys merkitsee jompaakumpaa; joko, että hänellä on ollut ylen vähäpätöiset ja alhaiset vanhemmat, tai että hän itse on ollut niin kunnoton ja kehno, ettei hyvä käytös eikä hyvä oppi ole voinut häneen juurtua. Tuo on sinussa suuri puutos, ja siksi toivoisin sinun oppivan ainakin nimesi kirjoittamaan.

— Kyllä minä nimeni osaan kirjoittaa; — vastasi Sancho — ollessani oltermannina kotikylässäni minä opin piirtämään muutamia kirjaimia kuin tavarapaalien merkkejä, ja niitä sanottiin minun nimekseni; voinhan sitäpaitsi teeskennellä, että oikea käteni on rampa, ja antaa jonkun toisen kirjoittaa nimeni, sillä kaikkeen keino keksitään, paitsi kuolemaan, ja kun tästä valtaan pääsen, teen mitä mieleni tekee, ja sitäpaitsi, eihän hätää mitään, kun on isä kylänvoutina… Ja kun olen käskynhaltia, joka on paljon suurempi herra kuin kylänvouti, niin tulkoot vain, kyllä minä niille näytän! Koettakoot vain katsoa minua yli olkansa ja puhua minusta pahaa takanapäin. Yrittäkööt vain tulla villoja hakemaan, niin saavat lähteä takaisin kerittyinä, ja kyllä Jumala omansa löytää, ja mitä rikas paistaa, sen köyhä maistaa, ja koska minusta tulee rikas, kun pääsen käskynhaltiaksi, ja samalla antelias, kuten aikomukseni on, niin minussa ei pidä näkyä mitään vikaa. Ei, jos on liian makea, niin kärpäset syövät; mikä kultaa, se kunniaa, tapasi isoäitini sanoa, ja mitä pappikaan paremmallensa mahtaa?

— Sinä kirottu Sancho! — virkkoi siihen Don Quijote. — Kuusikymmentätuhatta paholaista vieköön sinut ja sinun sananlaskusi! Sinä olet ladellut niitä nyt kokonaisen tunnin, ja jokainen niistä on ollut minulle pitkä kidutus. Minä vakuutan sinulle, että nuo sananlaskut vielä vievät sinut hirteen; niiden tähden alustalaisesi riistävät sinulta käskynhaltianviran tai nousevat kapinaan sinua vastaan. Sano minulle, mistä sinä ne keksit, sinä hölmö, ja kuinka niitä käytät, mieletön. Jos minä aion esittää yhden ainoan ja sovittaa sen oikeaan paikkaan, niin saan hiota ja ponnistella kuin olisin ojaa luomassa.

— Herra nähköön, rakas armollinen isäntä, — virkkoi Sancho — vähistäpä teidän armonne valittaa. Miksi hiidessä teitä kaivelee, että minä käytän, mitä minulle kuuluu, koska minulla ei mitään muuta omaa ole kuin sananlaskuja toinen toisensa jälkeen? Nytkin johtuu mieleeni neljä, jotka tulevat kuin kinnas käteen, mutta minä en niitä sano, sillä Sancho-poika osaa olla vaiti ajallansa.

— Sinä et ole se Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä sinä et osaa olla vaiti oikealla hetkellä, vaan puhua jaarittelet, kun ei pitäisi; mutta siitä huolimatta haluaisin tietää, mitkä olivat ne neljä sananpartta, jotka johtuivat mieleesi ja sopivat hyvin tähän asiaan; minä näet haeskelen muististani, joka on sangen hyvä, mutta en löydä yhtään ainoata.

— Mikä voisikaan sopia paremmin — sanoi Sancho kuin nämä: »älä pistä sormeasi toisen poskihampaisiin» ja »talo työlle, vieras tielle», ja »mitäs te meidän emännästä?» ja »saviruukku kiveen tai kivi saviruukkuun, saviruukun aina kehnosti käy», jotka kaikki sopivat tähän mainiosti. Kenenkään ei pidä ruveta riitelemään käskynhaltian tai sen henkilön kanssa, jolla käskyvalta on, sillä siinä käy vain huonosti, niinkuin sen, joka pistää sormensa toisen poskihampaisiin, ja vaikka ne eivät olisi poskihampaitakaan, vaan tavallisia hampaita, niin se ei tee mitään eroa, ja käskynhaltiaa vastaan ei sovi mukista, eikä ole mitään sanomista, jos käsketään korjaamaan luunsa toisen miehen talosta tai kysytään, mitä tahtoo toisen miehen eukosta. Ja mitä kiveen ja saviruukkuun tulee, niin senhän sokeakin huomaa. Sen, joka näkee raiskan toisen silmässä, tulee siis nähdä malka omassaan, jottei hänestä sanota: pata kattilaa soimaa, ja tietäähän teidän armonne, että hölmö on viisaampi kotonaan kuin viisas kylässä.

— Eipä suinkaan, Sancho; — vastasi Don Quijote — hölmö ei tiedä mitään kotonaan enempää kuin kylässäkään, koska tyhmyyden pohjalle ei voida rakentaa mitään järjen rakennusta. Mutta jätetään tämä nyt sikseen, Sancho; jos hallitset huonosti, niin syy on sinun ja häpeä minun, mutta minä lohdutan itseäni sillä, että olen tehnyt velvollisuuteni neuvomalla sinua niin vilpittömästi ja järkevästi kuin olen osannut; olen siis täyttänyt velvollisuuteni ja lupaukseni. Jumalan haltuun, Sancho, ja Jumala sinua itseäsi hallitkoon hallituksessasi, ja hän sinut vapauttakoon huolesta, joka minua yhä vaivaa, nimittäin, että panet koko saaresi mullin mallin, minkä olisin voinut ehkäistä ilmoittamalla herttualle, kuka olet, ja kertomalla hänelle, ettei sinun pieni, paksu persoonasi ole muuta kuin säkki täynnä sananlaskuja ja juonia.

— Armollinen herra, — vastasi Sancho — jos teidän armonne on sitä mieltä, etten minä kelpaa tähän käskynhaltianvirkaan, niin minä luovun siitä heti paikalla, sillä minulle on tärkeämpi kynnenmustuaisen verta sieluani kuin koko ruumiini, ja voinhan elää yhtä hyvin Sanchona leivästä ja sipulista kuin käskynhaltiana peltopyistä ja salvokukoista, ja sitäpaitsi on huomattava, että nukkuessaan kaikki ovat yhtäläisiä, suuret ja pienet, köyhät ja rikkaat, ja jos teidän armonne oikein asiaa ajattelee, niin tulette huomaamaan, ettei koko tätä käskynhaltiahommaa ole pannut päähäni kukaan muu kuin teidän armonne, sillä minä en ymmärrä saarten hallitsemisesta enempää kuin korppikotka, ja jos uskotte, että piru minut perii, jos rupean käskynhaltiaksi, niin minä tahdon mieluummin päästä Sanchona taivaaseen kuin käskynhaltiana helvettiin.

— Jumaliste, Sancho, — sanoi Don Quijote — yksin näiden viime sanojesi vuoksi katson sinut kyllin arvokkaaksi hallitsemaan tuhansia saaria. Sinulla on hyvä luonnonlaatu, jonka puuttuessa ei olekaan mitään arvokasta tietoa. Rukoile Jumalaa avuksesi ja koeta olla eksymättä tärkeimmästä tarkoituksestasi, toisin sanoen, yritä aina vakavasti toimia oikein kaikissa kohdallesi sattuvissa seikoissa, sillä taivas suosii aina hyviä aikeita. Mutta lähtekäämme nyt aterioimaan; minä luulen, että herrasväki jo meitä odottaa.

Neljäsviidettä luku.

Kuinka Sancho Panza kuljetettiin käskynhaltiaksi ja Don Quijotelle linnassa sattuneesta merkillisestä seikkailusta.

Tämän historian alkutekstistä sanotaan voitavan havaita, ettei kääntäjä ole tulkinnut tätä lukua niinkuin Cide Hamete oli sen kirjoittanut. Mauri näet oli tähän saakka ehdittyään puhjennut jonkinlaiseen itsesoimaukseen, että oli ryhtynyt kirjoittamaan niin kuivaa ja niin ahdasrajaista historiaa kuin tämä Don Quijoten historia, koska hänen piti mielestään aina puhua vain Don Quijotesta ja Sanchosta uskaltamatta ulottaa esitystään muihin sivukertomuksiin ja vakavampiin ja mielenkiintoisempiin välikohtauksiin; ja hän sanoi, että niin ollen, kun täytyy aina käyttää ajatustaan, kättään ja kynäänsä kirjoittamaan yhdestä ainoasta aiheesta ja puhua muutamien harvojen henkilöitten suulla, siitä koitui sietämätön työ, jonka hedelmästä ei ollut tekijälle mitään hyötyä, ja että hän tämän epäkohdan välttämiseksi oli edellisessä osassa käyttänyt sellaista keinoa, että oli liittänyt historiaansa muutamia kertomuksia, kuten kertomuksen Mielettömästä uteliaisuudesta ja Orjuuteen joutuneesta kapteenista, jotka ovat kuin erillään tästä historiasta, kun sen sijaan muut kerrotut tapahtumat ovat itse Don Quijotelle sattuneita seikkoja, joita ei sopinut jättää kirjoittamatta. Hän sanoo myös ajatelleensa, että monet, jotka kiinnittävät tarkkaavaisuutensa sitä vaativiin Don Quijoten urotöihin, eivät ollenkaan välittäisi historiaan liitetyistä kertomuksista, vaan sivuuttaisivat ne kiireesti tai harmistuneina, ollenkaan ottamatta huomioon niihin sisältyvää hienoa ja taiteellista työtä, joka olisi ilmennyt aivan selvästi, jos ne olisi julkaistu erikseen eikä Don Quijoten hullutuksiin ja Sanchon typeryyksiin liitettyinä. Hän ei siis tahtonut ottaa tähän toiseen osaan mitään irrallisia tai löyhästi siihen liittyviä kertomuksia, vaan ainoastaan muutamia todellisuudessa esiintyvien tapahtumien aiheuttamia välikohtauksia, jotka heti voi sellaisiksi havaita, ja niitäkin vain säästäen ja käyttäen niin vähän sanoja kuin niitten esittäminen vaatii. Koska hän siis pysyttelee kertomuksen ahtaissa puitteissa, vaikka hänellä on kykyä, voimaa ja ymmärrystä kuvailla koko maailmankaikkeutta, niin hän pyytää, ettei hänen työtänsä pidetä halpana, vaan annetaan hänelle kiitosta, ei siitä, mitä hän on kirjoittanut, vaan siitä, mitä on jättänyt kirjoittamatta.

Sitten hän jatkaa historiaansa kertoen, että Don Quijote, lopetettuaan päivällisaterian sinä päivänä, jona hän antoi Sancholle neuvoja, jätti ne hänelle samana iltapäivänä kirjoitettuina, jotta hän saisi etsiä henkilön, joka ne hänelle lukisi. Mutta Sancho kadotti ne melkein heti saatuaan, ja ne joutuivat herttualle, joka näytti ne herttuattarelle, ja he molemmat ihmettelivät jälleen Don Quijoten hulluutta ja mielevyyttä. Nyt he jatkoivat kujeitaan ja lähettivät samana iltapäivänä Sanchon suuren seurueen kanssa siihen paikkaan, jonka piti olla hänen saarensa. Henkilö, jonka haltuun Sancho oli uskottu, sattui olemaan muudan herttuan hovimestari, erittäin älykäs ja hupainen mies (hupainen luonnonlaatu näet aina edellyttää älyä), joka oli aikaisemmin esiintynyt kreivitär Trifaldina, ja näiden ominaisuuksiensa vuoksi ja saatuaan herrasväeltään tarkat ohjeet, kuinka hänen piti Sanchon kanssa menetellä, hän onnistui aikeissaan mainiosti. Sattui sitten, että Sancho, nähdessään tämän hovimestarin, havaitsi hänet Trifaldin näköiseksi ja kääntyi sanomaan herralleen:

— Armollinen herra, vieköön minut piru tästä paikasta kuin höyhenen, jos teidän armonne ei täydy minulle tunnustaa, että tämän herttuan hovimestarin naama on kamarirouva Tuskallisen naama.

Don Quijote katseli tarkkaavasti hovimestaria ja katseltuaan sanoi Sancholle:

— Pirulla ei ole mitään syytä viedä sinua, Sancho, tai kuljettaa sinua kuin höyhentä (en edes oikein ymmärrä mitä tarkoitat), sillä Tuskallisen kasvot ovat samat kuin tämän hovimestarin, mutta hovimestari ei silti ole Tuskallinen; jos näet hän se olisi, niin siihen sisältyisi erittäin vaikea ristiriita, eikä nyt ole aikaa ryhtyä sellaisiin tutkimuksiin, sillä siinä joutuisimme sekaviin sokkeloihin. Usko minua, ystäväni: tässä on rukoiltava Jumalaa oikein hartaasti varjelemaan meitä molempia pahoilta velhoilta ja ilkeiltä noidilta.

— Ei se ole mitään pilaa, armollinen herra, — virkkoi Sancho — vaan seikka on se, että minä kuulin hänen äsken puhuvan, ja tuntuipa totisesti siltä kuin korviini olisi kaikunut Trifaldin ääni. Olkoon menneeksi, minä olen vaiti; mutta kyllä minä tästä lähtien pidän varani ja katson, havaitsenko jotakin muuta merkkiä, joka epäilystäni vahvistaa tai sitä kumoaa.

— Se sinun tulee tehdä, Sancho, — sanoi Don Quijote — ja anna minulle tieto kaikesta, mitä siinä suhteessa havaitset, ja kaikesta muusta, mitä käskynhaltiana ollessasi joudut kokemaan.

Sancho lähti vihdoin, siviilivirkamiehen asussa ja mukanaan suuri seurue. Hänellä oli yllään avara kellervä viitta ja samasta kankaasta tehty lakki, hän ratsasti muuliaasilla lyhyin jalustimin, ja hänen jäljessään tuli herttuan käskystä hänen harmonsa, jolla oli uudenuutukaiset valjaat ja silkkiloimet. Sancho käänsi tavan takaa päätään katsellakseen aasiansa ja matkusti sen seurassa niin tyytyväisenä, ettei olisi vaihtanut asemaa Saksan keisarinkaan kanssa. Sanoessaan jäähyväisiä herttualle ja herttuattarelle hän suuteli heidän käsiään, sai herransa siunauksen, jonka tämä antoi hänelle kyynelet silmissä, ja alkoi sitä vastaanottaessaan itkeä tillittää.

Salli nyt, hyvä lukija, kelpo Sanchon mennä menojaan kaikessa rauhassa ja onnekseen ja varaudu sinä kyllältäsi nauramaan, sillä nauraa sinun täytyy, kun saat kuulla, kuinka hän virassaan käyttäytyi. Sillävälin voit kääntää tarkkaavaisuutesi siihen, mitä hänen herralleen sattui samana yönä, ja jollet niille seikoille ääneen naura, niin ainakin irvistelet kuin apina, sillä Don Quijoten seikkailujen kunniaksi täytyy joko ilmaista ihmetystään tai hymyillä. Kerrotaan siis, että Sanchon tuskin ehdittyä lähteä Don Quijote tunsi olonsa kovin yksinäiseksi ja että hän, jos olisi voinut peruuttaa määräyksen ja ottaa Sancholta pois käskynhaltianviran, olisi niin tehnyt. Herttuatar huomasi hänen alakuloisuutensa ja kysyi häneltä, miksi hän oli niin surullinen; jos syynä oli Sanchon poislähtö, niin olihan talossa aseenkantajia, kamarirouvia ja neitejä, jotka häntä palvelisivat aivan hänen mielensä mukaan.

— On totta, armollinen rouva, — vastasi Don Quijote — että kaipaan Sanchoa; mutta se ei ole suurimpana syynä siihen, että näytän murheelliselta, ja niistä monista tarjouksista, jotka teidän ylhäisyytenne minulle esittää, otan vastaan ja valitsen yhden ainoan, nimittäin tarjouksessa ilmenevän hyväntahtoisuuden, ja muuten pyydän hartaasti teidän ylhäisyyttänne sallimaan ja suostumaan siihen, että saan olla yksin huoneessani ja itse itseäni palvella.

— Totisesti, herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — se ei käy päinsä; teitä tulee palvella neljän kamarineitini, jotka ovat kauniita kuin kukkaset.

— Minulle — vastasi Don Quijote — he eivät tule olemaan kuin kukkasia, vaan kuin okaita, jotka lävistävät sieluni. He eivät pääse minun huoneeseeni, ei sinnepäinkään, se on yhtä varmaa kuin ettei heillä ole siipiä. Jos teidän korkeutenne haluaa edelleen osoittaa minulle suosiota, jota en suinkaan ansaitse, niin sallikaa minun itse hoitaa itseäni ja tulla toimeen omin neuvoin suojissani, niin että asetan seinän himojeni ja hyveeni välille; en näet tahdo luopua hyvästä tavastani, vaikka teidän korkeutenne osoittaa minulle niin erinomaista auliutta. Sanalla sanoen, minä nukun mieluummin täysissä pukimissa kuin sallin kenenkään itseäni riisua.

— Ei sanaakaan enää, armollinen herra Don Quijote — virkkoi herttuatar. — Minä lupaan antaa määräyksen, ettei huoneeseenne saa päästää kärpästäkään, tytöstä puhumattakaan. Minä en ole sellainen henkilö, että herra Don Quijoten siveyden tulee joutua vahinkoon minun tähteni; mikäli näet olen voinut havaita, on juuri siveys kaikkein huomattavin hänen monien hyveillensä joukossa. Teidän armonne voi riisuutua ja pukeutua omin neuvoin ja yksinään, milloin ja miten haluaa; kukaan ei tule teitä häiritsemään, sillä te löydätte huoneestanne kaikki ne astiat, joita tarvitsee nukkuessaan lukitun oven takana, jottei mikään luonnollinen tarve pakota sitä avaamaan. Tuhansia vuosisatoja eläköön suuri Dulcinea Tobosolainen, ja levitköön hänen nimensä maine yli koko maanpiirin, koska hän ansaitsee niin urhoollisen ja siveän ritarin rakkauden, ja valakoon suopea kaitselmus käskynhaltiamme Sancho Panzan poveen halun saattaa pian päätökseen lihansa kiduttamisen, jotta maailma saa jälleen nauttia niin ylhäisen naisen kauneudesta.

Siihen virkkoi Don Quijote:

— Teidän korkeutenne on puhunut täysin arvonsa mukaisesti; jalojen naisten huulille näet ei voi tulla minkään kehnon naisen nimi, ja Dulcinea on tuleva maailmassa onnellisemmaksi ja kuuluisammaksi, koska teidän ylhäisyytenne on häntä ylistänyt, kuin kaikkien niitten kiitosten vuoksi, joita maailman suurimmat kaunopuhujat voivat hänestä lausua.

— No niin, herra Don Quijote, — virkkoi herttuatar — illallisen aika lähestyy, ja herttua jo varmaan odottaa; teidän armonne suvaitkoon tulla, ja lähtekäämme aterialle, niin pääsette aikaisin makuulle, sillä teidän Candayaan tekemänne matka oli sentään niin pitkä, että se varmaan teitä väsyttää.

— Minä en tunne minkäänlaista väsymystä, armollinen rouva; — vastasi Don Quijote — voin vannoa teidän ylhäisyydellenne, etten ole milloinkaan eläessäni ratsastanut rauhallisemmalla ja tasaisemmin kulkevalla ratsulla kuin Tappiniekka, enkä minä ymmärrä, mikä voi saada Malambrunon luopumaan niin liukkaasti liikkuvasta ja miellyttävästä ratsusta ja muitta mutkitta sytyttämään sen tuleen.

— Voi otaksua, — vastasi herttuatar — että hän, kaduttuaan Trifaldille, hänen seurueelleen ja muille henkilöille tekemäänsä pahaa sekä ilkitöitä, joihin hän velhona ja noitana varmaan on tehnyt itsensä vikapääksi, on tahtonut tuhota kaikki toimessaan käyttelemänsä välineet ja on polttanut poroksi kaikkein tärkeimmän, sen, joka aiheutti hänelle suurinta levottomuutta harhailemalla maasta maahan, nimittäin Tappiniekan, jonka hehkuva tuhka ja pergamenttinen voitonmerkki säilyttävät ikuisiin aikoihin suuren Don Quijote Manchalaisen urheuden mainetta.

Don Quijote kiitti jälleen herttuatarta ja vetäytyi illallisen jälkeen huoneensa yksinäisyyteen sallimatta kenenkään sinne tulla palvelijantöitä toimittamaan. Niin kovin hän pelkäsi joutuvansa tilanteeseen, joka saattaisi houkutella tai pakottaakin hänet unohtamaan siveän uskollisuutensa valtiatartaan Dulcineaa kohtaan; hänellä näet oli aina mielessään esikuvana oivallinen Amadis, vaeltavien ritarien kukka ja kuvastin. Hän sulki oven jälkeensä, riisuutui kahden vahakynttilän valossa, ja hänen riisuessaan jalkineitaan häneltä pääsi (oi onnettomuutta, jota hänenlaisensa henkilö ei suinkaan ollut ansainnut!) häneltä pääsi, ei huokauksia eikä muutakaan, mikä olisi voinut saattaa huonoon valoon hänen moitteettoman käytöksensä, vaan pääsi repeämään pari tusinaa silmukkaa toisesta sukasta, joka harveni seulaksi. Kelpo herramme tuli siitä kovin murheelliseksi, ja hän olisi mielellään antanut unssin hopeaa, jos olisi saanut pienen vyyhden viheriää silkkiä; sanon viheriää silkkiä, sillä hänen sukkansa olivat viheriät.

Tässä kohden Benengeli huudahti ja kirjoitti: »Oi köyhyys, köyhyys! En ymmärrä, mikä sai suuren cordobalaisen runoilijan[22] nimittämään sinua pyhäksi lahjaksi, josta ei kiitetä. Vaikka olen mauri, tiedän seurustelustani kristittyjen kanssa, että pyhyyden luovat rakkaus, nöyryys, usko, kuuliaisuus ja köyhyys; mutta siitä huolimatta väitän, että ihmisen, joka tyytyy olemaan köyhä, täytyy olla hyvin jumalinen, mikäli ei ole puheena köyhyys, josta eräs heidän pyhimpiä miehiään[23] on sanonut: 'Käyttäkää kaikkea kuin ette sitä käyttäisi', ja tätä he nimittävät hengelliseksi köyhyydeksi; mutta sinä toinen köyhyys (sillä sinusta minä tässä puhun), miksi ahdistat hidalgoja ja jalosukuisia miehiä enemmän kuin muita? Miksi pakotat heitä peittämään musteella jalkineittensa halkeamia ja tyytymään siihen, että heidän nutuissaan toiset napit ovat silkistä, toiset jouhista, toiset lasista tehtyjä? Miksi heidän kauluksensa ovat enimmälti ryppyisiä eikä tärkättyjä ja silitettyjä?» Tästä näemme, kuinka kauan maailmassa on jo käytetty tärkättyjä ja silitettyjä kauluksia. Sitten hän jatkoi: »Onneton se jalosukuinen, jonka täytyy ylläpitää omaa kunniaansa nauttimalla vaivaista ateriaansa suljetun oven takana ja ulos lähtiessään tehdä hammastikustaan teeskentelijä, koska hän ei ole syönyt mitään, minkä vuoksi sellainen puhdistus olisi tarpeellinen. Onneton se, sanon minä, joka on kunnialtaan niin vauhko, että pelkää ihmisten peninkulman päähän havaitsevan hänen paikatut kenkänsä, hänen hikeytyneen hattunsa, hänen nukkavierun nuttunsa ja hänen suoliansa kurnivan nälän!»

Kaikki nämä seikat johtuivat Don Quijoten mieleen, kun hänen sukkansa repesi, mutta hän tyyntyi havaitessaan, että Sancho oli jättänyt hänelle matkasaappaat, jotka hän päätti ottaa jalkoihinsa seuraavana päivänä. Hän meni vihdoin makuulle mietteissään ja murheellisena, osalta siksi, että kaipasi Sanchoa, osalta siksi, että häneltä olivat revenneet sukat, jotka hän olisi parsinut eriväriselläkin silkillä, mikä on kaikkein ilmeisimpiä köyhyyden merkkejä, joita hidalgo voi osoittaa alinomaisessa puutteessaan. Hän sammutti kynttilät, mutta huoneessa oli niin lämmin, ettei hän voinut nukkua. Hän nousi sängystä, avasi hiukan ristikkoikkunaa, joka oli kauniin puutarhan puolella, ja huomasi ja kuuli sitä avatessaan, että puutarhassa oli ihmisiä, jotka keskustelivat. Hän kuunteli tarkkaavasti. Alhaalla olevat koroittivat ääntään, niin että hän kuuli selvästi seuraavan keskustelun:

— Älä vaadi minua laulamaan, Emerentia, sillä tiedäthän, että siitä lähtien kuin tuo muukalainen tuli tähän linnaan ja silmäni saivat hänet nähdä, en voi enää laulaa, vaan ainoastaan itkeä, ja sitäpaitsi armollinen rouva herttuattaremme nukkuu pikemmin kevyesti kuin sikeästi, enkä minä tahtoisi, että hän tapaa meidät täällä, vaikka minulle luvattaisiin kaikki maailman aarteet. Mutta lauluni olisi turha siinäkin tapauksessa, että ritari nukkuisi heräämättä sitä kuulemaan, hän, tuo uusi Aeneas, joka on saapunut näille maille minua ylenkatsomaan ja minut hylkäämään.

— Ole huoletta, rakas Altisidora, — kuului toinen ääni vastaavan — sillä herttuatar ja kaikki muut linnassa asuvat varmaan nukkuvat, lukuunottamatta häntä, joka on sydämesi valtias ja sielusi herättäjä, sillä minä kuulin vastikään hänen huoneensa ikkunan avautuvan, ja hän on varmaan valveilla. Laula, murheellinen ystäväni, laula hiljaa ja suloisesti harppusi säestyksellä, ja jos herttuatar sen kuulee, niin voimmehan sanoa, että kuumuus estää meitä nukkumasta.

— Vaikeus ei ole siinä, rakas Emerentia, — vastasi Altisidora — vaan siinä, etten haluaisi laulullani ilmaista sydämeni tunteita, koska ne, jotka eivät tunne lemmen suurta valtaa, voisivat pitää minua kevytmielisenä ja julkeana tyttönä. Mutta kävi miten kävi, parempi on puna kasvoissa kuin haava sydämessä.

Samassa kuului harpun suloisia säveliä. Ne kuullessaan Don Quijote kovin hämmästyi, sillä samassa silmänräpäyksessä palautuivat hänen muistiinsa ne monet monituiset samanlaiset seikkailut, joita hän oli lukenut mielettömistä ritarikertomuksistaan ja joissa puhuttiin ikkunoista, ristikoista ja puutarhoista, serenadeista, lemmentunnustuksista ja muista hullutuksista. Hän kuvitteli heti, että joku herttuattaren kamarineideistä oli häneen rakastunut ja että häveliäisyys pakotti hänet salaamaan kiintymyksensä. Hän pelkäsi joutuvansa antautumaan, mutta päätti lujasti varoa häviötä, sulkeutui koko sydämestään ja sielustaan valtiattarensa Dulcinea Tobosolaisen varjelukseen, päätti kuunnella musiikkia ja osoittaakseen olevansa läsnä oli aivastavinaan, mikä tyttöjä kovin ilahdutti, koska he juuri toivoivat, että Don Quijote heidät kuuksi. Kun siis harppu oli koeteltu ja viritetty, alkoi Altisidora laulaa seuraavaa romanssia:

Oi sinä, joka lepäilet välissä hienoin lakanain ja oiot illast' aamuhan niin jalkojasi vain.

sä ritareista urhokkain ja Manchan poika uljahin, sä, joka loistat kirkkaammin kuin puhtain kultakin.

Nyt kuule ääntä impyen, mi kaunis on, mut onneton: sun silmiesi auringot sai poven polttohon.

Sä seikkailuja etsien niin monta kärsiväistä näät; voit auttaa, mutta tuskilleen sä kylmäks silti jäät.

Voi lausu, nuori sankari, jos toivot taivaan satamaa, sun kotis onko Libya vai Jacan vuorimaa,[24]

sua imettikö käärmehet, ja hoivasiko lapsuuttas maat synkät, vuoret korkeat tai korpi varjokas?

Kas Dulcinea tosiaan, tuo tyttö pulska, pullea, kesyttäneensä tiikerin voi kyllä kerskata.

Siks kunniaan hän nouseekin Henaresista Jaramaan, ja Pisuergast' Arlanzaan[25] myös hänet mainitaan.

Jos osansa hän vaihettais, niin sais hän päälle kaupan sen muu puvuistani koreimman, tuon kultaripsuisen.

Oi jospa syliis päästä vois tai vuotees ääreen tulla sais vain hilsett' edes kynsimään suloisten suortuvais.

Ma liian paljon pyytelen, oon siihen aivan arvoton; mut jalkojasi hieroisin, se mulle kylliks on.

Oi kuinka kauniit päähineet ja viitat kultapäärmehin ja kengät hopein kirjatut ma sulle antaisin!

Myös helmet kaikkein kauneimmat mun sydämeni sulle sois, niin suuret, että nimeltään ne ainokaiset ois.[26]

Oi Manchalainen Nero, et Tarpeijan kukkulaltas saa noin tuimin silmin kiihdyttää sa Roomas roihuntaa.

Oon lapsi, hento tyttönen, en vielä viittätoistakaan; kuut' yhdeksän on siihen näät, sen pyydän uskomaan.

Oon vailla virhett' yhtäkään, en ole rampa, romuluu; kuin liljanvarret kutrini maan puoleen kurkoittuu.

Vaikk' onkin suuni leveä ja nenä latuskainen lie, on hampaani kuin topaasit, ne maineeseen mun vie.

Niin kauniisti ei kenenkään soi ääni kuin soi minun vain; ja keskimittaa lyhemmäks' oon jäänyt varreltani.

Nää kaikki sulot saaliiks saat, jos mulle suot sen suosion; oon hovineitsyt — nimeni Altisidora on.

Siihen päättyi lemmensairaan Altisidoran laulu, ja siitä alkoi kosiskellun Don Quijoten säikähdys. Hän huokasi syvään ja virkkoi itsekseen: »Miksi pitääkään minun olla niin onneton vaeltava ritari, että joka-ainoa neito minut nähdessään heti minuun rakastuu…! Miksi pitääkään verrattoman Dulcinea Tobosolaisen olla niin kovaonninen, ettei hänen sallita yksin nauttia minun verratonta uskollisuuttani…! Mitä te oikeastaan tahdotte, kuningattaret? Miksi vainoatte häntä, keisarinnat? Miksi ahdistatte häntä niin kovin, te neljän-, viidentoista vuoden ikäiset neidot? Sallikaa, sallikaa sen onnettoman riemuita, iloita ja ylpeillä kohtalosta, jonka Amor on suvainnut hänelle suoda jättämällä sydämeni ja sieluni hänen haltuunsa. Huomaa, sinä lemmensairas lauma, että minä olen yksin Dulcinealle mantelitahdasta ja rintasokeria, mutta kaikille muille piikiveä; hänelle minä olen hunajaa, mutta teille karvasta vettä; minulle on yksin Dulcinea kaunis, älykäs, siveä, oivallinen ja jalosukuinen; kaikki muut ovat rumia, yksinkertaisia, kevytmielisiä ja halpasukuisia. Luonto on minut maailmaan luonut, jotta olisin hänen omansa enkä kenenkään muun naisen. Itkeköön tai laulakoon Altisidora ja olkoon epätoivoissaan se daami, jonka tähden minua peitottiin noidutun maurin linnassa; minä kuulun Dulcinealle, vaikka minut keitettäisiin tai paistettaisiin, hänen tähtensä minä säilyn puhtaana, jalosukuisena ja siveänä maailman kaikkien noitamahtien uhalla.» Niin sanottuaan hän paukahdutti ikkunan kiinni ja meni harmistuneena ja vihoissaan, kuin olisi häntä kohdannut jokin suuri onnettomuus, takaisin sänkyynsä; ja sinne me nyt hänet jätämme, sillä meitä kutsuu suuri Sancho Panza, joka tahtoo aloittaa mainion käskynhaltiana-olonsa.

Viidesviidettä luku.

Kuinka suuri Sancho Panza otti saaren haltuunsa ja ja kuinka hän alkoi sitä hallita.

Oi sinä antipodien alinomainen paljastaja, sinä maailman soihtu, taivaan silmä, vedenviilentäjien suloinen pyörittäjä,[27] sinä, joka olet täällä Tyrnbriläinen, tuolla Phoibos, milloin jousimies, milloin lääkäri, runoustaiteen isä, soitannon keksijä, sinä, joka aina nouset etkä milloinkaan laske, vaikka siltä näyttää, oi Aurinko, jonka avulla ihminen siittää ihmisen, sinua minä huudan avukseni ja rukoilen hälventämään mieleni pimeyttä, jotta voisin esittää kohta kohdalta kertomuksen suuren Sancho Panzan hallituksesta, sillä ilman sinua tunnen olevani hervoton, väsynyt ja epäselvä.

Sanon siis, että Sancho saapui koko seurueensa kanssa pieneen kaupunkiin, jossa oli suunnilleen tuhat asukasta ja joka oli herttuan omistamista paikkakunnista huomattavimpia. Hänelle uskoteltiin, että sen nimi oli Baratarian[28] saari, joko siitä syystä, että paikkakunnan nimi todella oli Baratario, tai siksi, että käskynhaltianviran luovuttaminen hänelle oli pelkkää petosta. Sanchon saavuttua muurien ympäröimän pienen kaupungin portille tuli paikkakunnan raati ottamaan häntä vastaan, soitettiin kelloilla, ja kaikki asukkaat ilmaisivat iloa sekä veivät hänet riemusaatossa pääkirkkoon, missä pidettiin kiitosjumalanpalvelus. Sitten toimitettiin eräitä naurettavia juhlamenoja, joiden kestäessä kaupungin avaimet jätettiin Sancholle ja hänet tunnustettiin Baratarian saaren alinomaiseksi käskynhaltiaksi. Uuden käskynhaltian puku, hänen partansa ja koko hänen pieni ja turpea hahmonsa hämmästyttivät kaikkia, joilla ei ollut tietoa asian todellisesta laadusta, vieläpä niitäkin, jotka sen tunsivat ja joita oli paljon. Vihdoin hänet kuljetettiin kirkosta oikeussaliin, istutettiin tuomioistuimelle, ja herttuan hovimestari lausui:

— Armollinen herra käskynhaltia, tässä saaressa on ikivanhana tapana, että sen, joka tulee ottamaan haltuunsa tämän kuuluisan saaren, pitää vastata erääseen hänelle esitettävään ja hiukan monimutkaiseen ja pulmalliseen kysymykseen. Vastauksesta saaren asukkaat oppivat tuntemaan uuden käskynhaltian älyn, ja niin he joko iloitsevat tai ovat pahoillaan hänen saapumisestansa.

Hovimestarin niin puhuessa Sancho katseli vastakkaiseen seinään kirjoitettuja lukuisia suuria kirjaimia ja, koska ei osannut lukea, kysyi, mitä maalauksia seinässä oli. Hänelle vastattiin:

— Armollinen herra, siihen on kirjoitettu ja merkitty päivä, jona teidän armonne otti tämän saaren haltuunsa, ja kirjoituksen sisältö on tämä: »Tänä päivänä, siinä ja siinä kuussa, sinä ja sinä vuonna, otti tämän saaren haltuunsa herra Don Sancho Panza, joka siitä nauttikoon monet vuodet.»

— Ketä siinä mainitaan Don Sancho Panzan nimellä? kysyi Sancho.

— Teidän armoanne; — vastasi hovimestari — tähän saareen ei ole saapunut ketään muuta Panzaa kuin hän, joka nyt istuu siinä tuolissa.

— Kuulkaahan, hyvä ystävä, — sanoi Sancho ‒ minun nimessäni ei ole mitään Donia, eikä koko suvussani ole semmoista ollut. Nimeni on kerta kaikkiaan Sancho Panza; Sancho oli isäni ja Sancho isoisäni nimi; ja kaikki he olivat Panzoja, eikä siinä ole tarvittu mitään Donin tai Doñan laisia lisiä. Minusta tuntuu kuin tässä saaressa täytyisi olla Doneja enemmän kuin pieniä kiviä; mutta jääköön sikseen, Jumala kyllä tietää, mitä tarkoitan, ja voi käydä niin, että minä, jos tämä hallitukseni kestää muutamia päiviä, kitken pois kaikki nuo Donit, joita on niin paljon, että niistä on varmaan sama vaiva kuin hyttysistä. Antakaa nyt kuulua, mikä on se kysymyksenne, herra hovimestari, niin minä vastaan siihen parhaan taitoni mukaan, olkoot asukkaat sitten pahoillaan tai ei.

Samassa astui tuomiosaliin kaksi miestä, toinen talonpojan puvussa, toinen räätälin asussa — hänellä näet oli kädessään sakset — ja räätäli sanoi:

— Armollinen herra käskynhaltia, minä ja tämä talonpoika tulemme teidän armonne eteen siitä syystä, että tämä hyvä mies astui eilen työhuoneeseeni (minä näet olen, kaikkien läsnäolijoitten suosiollisella luvalla, opinkäynyt räätälimestari, Jumalalle olkoon siitä kiitos), pisti käteeni kappaleen verkaa ja kysyi minulta: »Hyvä herra, riittääkö tämä verka yhteen hilkkaan?» Minä mittailin verankappaletta ja vastasin hänelle myöntävästi, mutta minä luulen ja luulen syystäkin hänen luulleen, että aikomukseni oli näpistää hiukan hänen verkaansa, ja siihen oli aiheena hänen oma kehnoutensa ja ne huonot ajatukset, joita ihmisillä yleensä on räätäleistä, ja niin hän vaati minua katsomaan, eikö se riittäisi kahteen. Minä arvasin hänen ajatuksensa ja vastasin myöntävästi; hän pysyi yhä alkuperäisessä ilkeässä luulossaan, lisäsi yhä hilkkojen lukumäärää, ja minä myöntelin yhä, kunnes ehdimme viiteen hilkkaan. Nyt hän on tullut niitä hakemaan, ja minä jätän ne hänelle, mutta hän ei tahdo maksaa työpalkkaa, vaan vaatii minulta maksua verastaan tai verkaansa takaisin.

— Onko tämä kaikki totta, hyvä ystävä? — kysyi Sancho.

— On, armollinen herra; — vastasi mies — mutta suvaitkoon teidän armonne käskeä häntä näyttämään ne viisi hilkkaa, jotka hän on minulle valmistanut.

— Sen teen mielelläni — vastasi räätäli.

Hän veti kätensä esiin viittansa alta, näytti viittä hilkkaa, jotka hänellä oli viiden sormen nokassa ja sanoi:

— Tässä ovat ne viisi hilkkaa, joita tämä hyvä mies minulta vaatii. Minä vakuutan Jumalan ja omantuntoni nimessä, ettei verkaa ole yhtään jäljellä, ja jätän työni ammattikunnan tarkastajani nähtäväksi.

Kaikki läsnäolijat nauroivat monille hilkoille ja merkilliselle riitajutulle. Sancho mietti asiaa vähän aikaa ja sanoi sitten:

— Minusta näyttää, ettei tätä juttua tarvitse kauan käsitellä, vaan että se voidaan ratkaista heti kunnon miehen ymmärryksellä, ja minä siis annan siitä sen tuomion, että räätäli menettää työpalkkansa ja talonpoika verkansa. Hilkat vietäköön vankilassa oleville vangeille, ja sillä hyvä.

Jos myöhemmin langetettu tuomio, joka koski karjakauppiaan kukkaroa, synnytti läsnäolijoissa ihmettelyä, niin tämä sai heidät nauramaan; mutta käskynhaltian tuomio pantiin sentään täytäntöön. Sitten saapui hänen luokseen kaksi vanhaa miestä; toinen nojasi ruokokeppiin, ja toinen, kepitön, virkkoi:

— Armollinen herra, minä lainasin tälle hyvälle miehelle tässä taannoin kymmenen kultadukaattia tehdäkseni hänelle palveluksen ja samalla ansiollisen työn, sillä ehdolla, että hän maksaisi ne minulle takaisin, kun niitä häneltä vaatisin. Kului päiviä, enkä minä niitä häneltä vaatinut, koska en tahtonut saattaa häntä maksamisen vuoksi pahempaan pulaan kuin missä hän oli silloin, kun ne hänelle lainasin. Koska minusta kuitenkin alkoi näyttää siltä, ettei hän ajatellutkaan maksaa takaisin, olen niitä vaatinut häneltä monet kerrat, mutta hän ei maksa, vaan kieltää koko asian sanoen, etten ole milloinkaan niitä hänelle lainannut ja että hän, jos olen ne hänelle lainannut, on jo ne maksanut minulle takaisin. Minulla ei ole todistajia, ei siihen, että olen rahat hänelle antanut, eikä takaisinmaksamiseen, sillä hän ei ole niitä takaisin maksanut. Nyt pyydän teidän armoanne asettamaan hänet valalle, ja jos hän vannoo maksaneensa rahat takaisin, niin minä luovun vaatimuksestani kaikkien läsnäolevien ja Jumalan edessä.

— Mitäs te tähän sanotte, kelpo keppiukko? — kysyi Sancho.

Ukko vastasi:

— Armollinen herra, minä tunnustan, että hän lainasi minulle rahat, ja suvaitkoon teidän armonne laskea alas tuomarinsauvan; koska hän jättää asian riippumaan valastani, niin minä vannon, että olen ne todella ja totisesti maksanut ja antanut hänelle takaisin.

Käskynhaltia laski alas virkasauvansa, ja ukko antoi keppinsä toiselle ukolle, jotta tämä pitelisi sitä hänen vannoessaan valaa, ikäänkuin se olisi ollut hänelle itselleen pahaksi esteeksi, laski sitten kätensä virkasauvan ristin päälle sanoen olevan totta, että hänelle oli lainattu ne kymmenen dukaattia, joita häneltä nyt vaadittiin, mutta että hän oli ne maksanut takaisin kädestä käteen ja että toinen tavan takaa niitä häneltä vaati, koska ei ollut selvillä asiasta. Tuon kuultuaan suuri käskynhaltia kysyi velkojalta, mitä hänellä oli sanottavana vastapuolensa väitteeseen, ja mies vastasi, että hänen velallisensa oli varmaan puhunut totta; hän näet piti toista kunniallisena miehenä ja kelpo kristittynä, arveli unohtaneensa, milloin ja miten toinen oli hänelle rahat takaisin maksanut, ja lupasi tästä lähtien olla milloinkaan häneltä mitään vaatimatta. Velallinen otti keppinsä takaisin, kumarsi ja lähti ulos tuomiosalista. Nähdessään tämän ja havaitessaan miehen muitta mutkitta lähtevän tiehensä ja huomatessaan vielä saamamiehen kärsivällisyyden Sancho painoi päänsä alas, nosti oikean käden etusormen kulmakarvojen ja nenän juureen, istui siinä vähän aikaa kuin mietteisiinsä vaipuneena ja kohotti sitten päänsä ja käski kutsua takaisin keppiukon, joka oli jo mennyt menojaan. Äijä tuotiin takaisin, ja Sancho sanoi hänet nähdessään:

— Antakaa minulle tuo keppi, hyvä mies; minä tarvitsen sitä.

— Varsin mielelläni; — vastasi ukko — tässä se on, armollinen herra.

Hän ojensi sen Sancholle. Sancho otti sen, ojensi sen toiselle ukolle ja sanoi hänelle:

— Menkää Jumalan nimeen; nyt olette saanut rahanne takaisin.

— Minäkö, armollinen herra? — virkkoi ukko. — Onko tämä ruokokeppi siis kymmenen kultadukaatin arvoinen?

— On, — sanoi käskynhaltia — jollen minä ole maailman suurin pässinpää. Ja nyt saamme kohta nähdä, onko minulla älliä hallitakseni kokonaista valtakuntaa.

Sitten hän käski siinä kaikkien läsnäollessa katkaista ja avata kepin. Niin tehtiin, ja sen sisästä löydettiin kymmenen kultadukaattia. Kaikki olivat ihmeissään ja pitivät käskynhaltiaansa uutena Salomona. Häneltä kysyttiin, mistä hän oli arvannut, että nuo kymmenen dukaattia olivat ruokokepin sisässä. Hän vastasi, että havaitessaan ukon valaa tehdessään jättävän keppinsä toiselle riitapuolelle, sitten vakuuttavan totisesti antaneensa rahat hänelle takaisin ja valan tehtyään pyytävän keppinsä takaisin, hän oli tullut ajatelleeksi, että ukolta vaadittu maksu oli kepissä. Siitä voitiin hänen mielestään havaita, että vaikka hallitsevat henkilöt ovat hölmöjä, Jumala sentään toisinaan heitä ohjaa heidän tuomioissaan. Sitäpaitsi hän oli kuullut kotipaikkansa kirkkoherran kertovan toisesta samanlaisesta tapauksesta,[29] ja hänellä itsellään oli omien sanojensa mukaan niin mainio muisti, ettei semmoista löytyisi koko saaresta, jollei sentään olisi niin laita, että hän aina unohti, mitä tahtoi muistaa. Niin äijät vihdoin lähtivät pois, toinen häpeissään ja toinen tyytyväisenä. Läsnäolijat olivat ihmeissään, ja henkilö, joka merkitsi kirjaan Sanchon sanat, teot ja eleet, ei päässyt täyteen selvyyteen, oliko hän katsottava ja merkittävä hölmöksi vai älykkääksi mieheksi.

Tuo riitajuttu oli tuskin saatu päätökseen, kun tuomiosaliin astui nainen, joka oli käynyt lujasti käsiksi äveriään karjakauppiaan puvussa olevaan mieheen ja huusi kovalla äänellä:

— Oikeutta, armollinen herra käskynhaltia, oikeutta, ja jollen sitä löydä täältä maan päältä, lähden sitä hakemaan taivaasta! Rakas herra käskynhaltia, tämä hävytön mies sai minut käsiinsä tuolla vainiolla ja käsitteli ruumistani kuin se olisi ollut pesuriepu, ja — voi minua onnetonta! — vei minulta, mitä olen varjellut enemmän kuin kolmekolmatta vuotta, puolustaen sitä maureja ja kristittyjä, täkäläisiä ja muukalaisia vastaan, ja minä, joka olin aina kova kuin korkkitammi ja säilytin itseäni vikautumattomana kuin salamanteri tulessa tai kuin villa orjantappuroissa, tein sen siis vain, jotta tämä siivo mies nyt pääsi minua kourimaan siisteillä käsillään.

— Sietää ottaa tutkittavaksi, ovatko tämän teikarin kädet siistit vai ei — virkkoi Sancho.

Hän kääntyi miehen puoleen ja käski hänen puhua ja vastata naisen esittämään syytökseen. Mies vastasi aivan hämillään:

— Hyvät herrat, minä olen vaivainen harjaskarjan kasvattaja ja lähdin täältä tänä aamuna myytyäni luvalla sanoen neljä sikaa, ja minulta vietiin leimamaksuina ja muuten puijaten melkein niiden hinta. Olin palaamassa kotikylääni, tapasin tiellä tämän arvoisan naishenkilön, ja piru, joka aina pitää peliänsä ja aina punoo juoniansa, järjesti niin, että me jouduimme yhteen. Minä annoin hänelle täyden maksun, mutta hän oli tyytymätön, kävi minuun kiinni eikä päästänyt minua, ennenkuin sai minut tänne hinatuksi. Hän väittää, että minä makasin hänet väkisin, mutta hän valehtelee sen valan nimessä, jonka nyt teen tai olen valmis tekemään; ja tämä on totista totta, ilman mitään vilppiä.

Käskynhaltia kysyi häneltä nyt, oliko hänellä yhtään hopearahaa. Mies sanoi olevan noin kaksikymmentä dukaattia, jotka hänellä oli nahkakukkarossa povellaan. Sancho käski häntä vetämään sen esiin- ja jättämään sen semmoisenaan syyttäjälle. Mies totteli vapisten; nainen otti sen niiaillen tuhannet kerrat kaikille ja rukoillen Jumalalta pitkää ikää ja terveyttä herra käskynhaltialle, joka piti niin hyvää huolta apuatarvitsevista orpotytöistä, ja lähti sitten tuomiosalista vieden kukkaron, jota piteli lujasti molemmin käsin, sitä ennen sentään katsottuaan, oliko siinä todella hopearahoja. Hän oli tuskin ehtinyt lähteä, kun Sancho sanoi karjakauppiaalle, joka oli jo itkuun pillahtamassa ja seurasi kukkaroaan silmillään ja sydämellään:

— Hyvä mies, lähde tuon naisen jälkeen ja ota häneltä kukkaro, vaikka hän vastaankin panisi, ja palaa tänne sen kanssa.

Tuo ei ollut lausuttu kuuroille korville, sillä mies lähti kohta kuin nuoli tekemään työtä käskettyä. Kaikki läsnäolijat olivat erittäin uteliaita näkemään, kuinka tämä riitajuttu päättyisi, ja vähän ajan kuluttua mies ja nainen palasivat pidellen toisistaan kiinni vielä lujemmin kuin edellisellä kerralla. Naisella oli kukkaro nostetussa hameenhelmassa, ja mies koki kaikin voimin sitä häneltä riistää; mutta nainen piti puoliaan niin kiukkuisesti, etteivät hänen yrityksensä onnistuneet, huusi ja sanoi:

— Oikeutta Jumalan ja ihmisten edessä! Katsokaa, armollinen herra käskynhaltia, kuinka hävytön ja julkea on tämä lurjus, joka tahtoi keskellä kylää ja keskellä raittia viedä minulta kukkaron, jonka teidän armonne määräsi minulle annettavaksi.

— Onkos hän sen teiltä vienyt? — kysyi käskynhaltia.

— Onko vienyt? — vastasi nainen. — Ennen antaisin tappaa itseni kuin viedä kukkaroni. Ei sitä niin vain viety tältä tytöltä! Parempia pitää olla niiden kissojen, jotka naamaani kynsivät, kuin tuommoinen kelvoton rähjys! Sitä ei saada minun käsistäni pihdeillä eikä vasaroilla, ei nuijilla eikä rautakangilla, ei vaikka leijona päälleni kävisi; ennemmin saavat repiä minut hengettömäksi!

— Hänen puheessaan on perää; — sanoi mies — minä tunnustan olevani voimaton ja kykenemätön ottamaan häneltä kukkaroa ja annan hänen mennä.

Käskynhaltia sanoi nyt naiselle:

— Kuule, sinä siveä ja urhoollinen tyttö, kukkaro tänne!

Nainen antoi kohta kukkaron, ja käskynhaltia jätti sen takaisin miehelle sanoen väkivaltaiselle, mutta ei väkisinmaatulle:

— Rakas ystävä, jos olisitte osoittanut samaa rohkeutta ja urhoollisuutta, jota olette nyt osoittanut tätä kukkaroa puolustaessanne, tai edes puolta siitä, puolustaessanne ruumistanne, niin teille ei olisi voitu tehdä väkivaltaa Herkuleenkaan voimilla. Menkää nyt Jumalan haltuun, ja piru teidät periköön, ja varokaa jäämästä koko tähän saareen tai kuutta peninkulmaa lähemmäksi, jollette mieli saada sataa paria raippoja. Lähtekää heti, te petturi, te hävytön ja epärehellinen otus!

Nainen kauhistui ja lähti tiehensä alla päin ja tyytymättömänä. Mutta käskynhaltia sanoi miehelle:

— Hyvä mies, lähtekää nyt Jumalan nimeen kotipaikallenne rahoinenne, ja jollette toiste halua niitä hävittää, niin varokaa huvittelemasta tuommoisten kanssa.

Mies kiitti häntä niin kömpelösti kuin suinkin, ja läsnäolijat ihmettelivät jälleen uuden käskynhaltiansa lausuntoja ja tuomioita. Hänen kronikoitsijansa merkitsi kaikki heti paperille, ja siitä ilmoitettiin kohta kirjeellisesti herttualle, joka kovin uteliaana odotti näitä uutisia.

Ja jääköön nyt siihen kelpo Sancho; meillä on kiire hänen isäntänsä luo, jonka mieltä Altisidoran musiikki oli kovin liikuttanut.

Kuudesviidettä luku.

Hirmuisesta tiuku- ja kissametelistä, joka säikähdytti Don Quijotea lemmenseikkailussa rakastuneen Altisidoran kanssa.

Me jätimme suuren Don Quijoten syviin mietteisiin, joita rakastuneen kamarirouvan Altisidoran serenadi oli hänen mieleensä nostanut. Hän meni niiden kanssa makuulle, mutta ne olivat kuin kirppuja, eivät antaneet hänelle elävää rauhaa, ja sitäpaitsi kaiveli hänen mieltään sukkien ratkeaminen. Mutta aika liikkuu kepeästi, minkäänlaiset esteet eivät voi sitä pidättää, ja niin se nytkin riensi ratsastaen hetkestä toiseen, ja aamu koitti aivan pian. Sen huomattuaan Don Quijote nousi pehmoilta untuvapatjoiltaan, puki ylleen, virkeästi kuten ainakin, säämiskänuttunsa ja veti jalkoihinsa matkasaappaat siten salatakseen sukkien kärsimän vaurion. Sitten hän otti ylleen tulipunaisen viittansa, pani päähänsä hopeapunoksella reunustetun viheriästä sametista tehdyn metsästyslakin, ripusti olalleen hankkiluksen, josta riippui hänen hyvä ja terävä miekkansa, otti suuren rukousnauhan, jota aina kuljetti mukanaan, ja lähti ylen upeana ja juhlallisena eteissaliin, missä herttua ja herttuatar olivat jo täysissä pukimissaan, kuin olisivat häntä odottaneet. Hänen kulkiessaan erästä käytävää oli siellä Altisidora ja toinen kamarineiti, hänen ystävättärensä, häntä odottamassa. Don Quijoten nähdessään Altisidora oli pyörtyvinään, ja ystävätär otti hänet syliinsä ja alkoi kiireesti avata hänen liiviänsä. Tuon huomattuaan Don Quijote astui heidän luokseen ja lausui:

— Minä kyllä tiedän, mistä nuo kohtaukset johtuvat.

— Minä taas en voi sitä aavistaakaan, — vastasi ystävätär — sillä Altisidora on tervein kaikista herttuattaren kamarineideistä, enkä minä ole kuullut hänen koskaan vähääkään valittavan koko sinä aikana, jona olen hänet tuntenut; mutta paha periköön maailman vaeltavat ritarit, jos he tosiaan ovat kaikki niin kiittämättömiä. Menkää pois, armollinen herra Don Quijote, sillä tämä lapsirukka ei voi tulla tajuihinsa teidän armonne läsnäollessa.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Pitäkää huolta, armollinen neiti, että tänä iltana toimitetaan huoneeseeni luuttu, niin minä koetan parhaani mukaan lohduttaa tätä murheellista neitiä; lemmentunteitten vasta itäessä on yleensä taattu parannuskeino heti osoittaa ne aivan toivottomiksi.

Niin sanottuaan hän lähti, koska ei tahtonut antaa näkijöille mitään epäilyksen aihetta. Hän oli tuskin ehtinyt lähteä, kun pyörtynyt Altisidora jo toipui ja virkkoi kumppanilleen:

— Hänelle täytyy välttämättä toimittaa luuttu; Don Quijote aikoo varmaan pitää meille serenadin, ja se ei voi olla huono, koska hän sen pitää.

He lähtivät heti kertomaan herttuattarelle, mitä oli tekeillä ja että Don Quijote pyysi saada luutun, ja herttuatar, jota asia kovin huvitti, sopi herttuan ja kamarineitiensä kanssa siitä, että tehtäisiin Don Quijotelle kepponen, joka olisi pikemmin naurettava kuin vahingollinen. Erittäin hilpeän mielialan vallitessa he sitten odottivat illan tuloa, ja se tuli yhtä pian kuin päivä, jonka herttua ja herttuatar viettivät miellyttävissä keskusteluissa Don Quijoten kanssa. Ja samana päivänä herttuatar todella lähetti erään paashinsa (hänet, joka oli metsässä näytellyt lumotun Dulcinean osaa) Teresa Panzan luo viemään kirjettä hänen mieheltänsä Sancho Panzalta sekä vaatekääröä, jonka Sancho oli jättänyt hänelle lähetettäväksi, ja lähettiläspojalle annettiin määräys, että hänen piti palattuaan seikkaperäisesti kertoa kaikesta, mitä hän joutuisi kokemaan ja kuulemaan perille tultuaan. Kun tämä oli tapahtunut ja kello oli yksitoista illalla, löysi Don Quijote huoneestaan eräänlaisen soittimen; hän viritti sen, avasi ristikkoikkunan, havaitsi puutarhassa liikkuvan ihmisiä ja koeteltuaan soittimen kieliä ja saatuaan siitä lähtemään niin puhtaan äänen kuin suinkin voi hän sylkäisi ja rykäisi ja lauloi sitten käheänlaisella, mutta puhtaalla äänellä seuraavan romanssin, jonka oli itse sepittänyt samana päivänä:

On vaarallinen rakkaus, sen askeleit' ei nää, se huomaa, ken on joutilas, ja hänet yllättää.

Mutt' ahkeraan jos ompelet ja puuhaat, askaroit, niin lemmentuskat unhottain sa vaaran välttää voit.

Siveä, kaino neitonen, ken mielii miehelään, tuo myötäjäiset parhaimmat puhtaassa nimessään.

Niin vaeltavat ritarit kuin hovimiehet nuo ne kevytkenkää liehakoi, mutt' ei vie papin luo.

On lempeä, mi leimahtaa, kun kerran kohdataan, mut kohta eron jälkehen myös sammuu nopeaan.

Ei lempi tänään syttynyt, mi huomenn' on jo pois, sydämeen kuvaa kaiverra, mi siihen jäädä vois.

Ja eihän kuvaa maalata voi päälle entisen; miss' on jo toinen kauneus, on myöskin valta sen.

Niin Dulcinean kuva on mun sydämessäni, ei sitä toinen peittää voi, se säilyy iäti.

Ja kallein lahja lempiväin on uskollisuus vain, tuo taikasauva Amorin, tuo lahja autuain.

Niin kauas Don Quijote oli ehtinyt esittäessään lauluansa, jota kuuntelivat herttua ja herttuatar, Altisidora ja melkein koko linnan väki, kun parvekkeelta, joka oli suoraan Don Quijoten ikkunan yläpuolella, laskettiin alas nuora, johon oli kiinnitetty toista sataa tiukua, ja kohta sen jälkeen tyhjennettiin iso kissoilla täytetty säkki. Kissojen häntiin oli sidottu pienempiä tiukuja. Tiukuset kilisivät ja kissat naukuivat niin vimmatusti, että herttua ja herttuatar siitä säikähtivät, vaikka olivat itse juonen keksineet, ja Don Quijote joutui kerrassaan kauhun valtaan. Sattui vielä niin, että pari kolme kissaa hyppäsi ikkunasta hänen huoneeseensa, missä juoksivat sinne tänne, niin että tuntui kuin siellä olisi ollut legio perkeleitä. Ne sammuttivat huoneessa palavat kynttilät ja hakivat epätoivoissaan ulospääsyä. Nuoraa, johon isommat tiukuset oli kiinnitetty, laskettiin ja nostettiin lakkaamatta, ja suurin osa linnan väkeä, joka ei tietänyt asian todellista laitaa, oli ihmetyksen ja jännityksen vallassa. Don Quijote nousi seisomaan, tarttui miekkaansa, alkoi heiluttaa sitä ulos ikkunasta ja huutaa kovalla äänellä:

— Ulos, te ilkeät noidat! Ulos, sinä hävytön noitalauma! Minä olen Don Quijote Manchalainen, johon pahat elkenne eivät pysty eivätkä tehoa!

Sitten hän kääntyi päin huoneessa kirmailevia kissoja ja suuntasi niitä kohti monta iskua. Ne syöksyivät ikkunalle ja hyppäsivät siitä ulos, yhtä lukuunottamatta; Don Quijoten iskujen ahdistamana tämä hyppäsi hänen kasvoilleen ja iski kyntensä ja hampaansa hänen nenäänsä, niin että Don Quijote alkoi tuskissaan huutaa täyttä kurkkua. Sen kuultuaan ja arvattuaan, mistä huuto saattoi johtua, herttua ja herttuatar riensivät hänen huoneeseensa niin nopeasti kuin suinkin voivat, avasivat oven omalla avaimellaan ja näkivät ritari paran kaikin voimin ponnistelevan saadakseen kissan irti kasvoistaan. Sitten tuotiin valoa ja nähtiin koko tuo epätasainen taistelu. Herttua kiiruhti luo taistelevia erottamaan, mutta Don Quijote huusi:

— Älköön kukaan temmatko sitä pois! Jättäkää minut kahden kesken tämän paholaisen, tämän velhon, tämän noidan kanssa! Kyllä minä sille opetan, kuka on Don Quijote Manchalainen!

Mutta kissa ei välittänyt näistä uhkauksista, vaan sylki ja kynsi kuten ennenkin. Vihdoin herttua tempasi sen pois ja heitti ulos ikkunasta.

Don Quijoten kasvot olivat rikkikynsityt, eikä nenäkään ollut parhaassa kunnossa, mutta hän oli kovin harmissaan, ettei ollut sallittu hänen saattaa päätökseen taistelua, johon hän oli niin kiivaasti käynyt tuota konnamaista noitaa vastaan. Sitten hankittiin haavabalsamia, ja itse Altisidora sovitti lumivalkoisilla kätösillään siteet kaikkiin haavoittuneisiin kohtiin lausuen siinä sitoessaan hänelle hiljaa:

— Kaikki nämä onnettomuudet kohtaavat sinua, sinä kivikova ritari, sinun synnillisen jäykkyytesi ja itsepintaisuutesi tähden, ja suokoon Jumala, että aseenkantajasi Sancho unohtaa ruoskia itseään, jotta hellästi rakastettu Dulcineasi ei milloinkaan pääse lumouksestaan, jotta sinä et saa nauttia hänen sulojaan etkä saa mennä hänen kanssaan häävuoteeseen, et ainakaan niin kauan kuin elän minä, joka sydämestäni sinua rakastan.

Kaikkeen tuohon Don Quijote ei vastannut sanaakaan, huokasi vain syvään, paneutui pitkäkseen vuoteeseensa ja kiitti herttuaa ja herttuatarta heidän hyväntahtoisuudestaan, ei niin, että hän olisi mitenkään pelännyt tuota kissamaista, noitamaista ja tiukumaista roskajoukkoa, vaan siksi, että oli selvästi havainnut, kuinka hyvässä tarkoituksessa he olivat tulleet hänen avukseen. Herttua ja herttuatar jättivät hänet lepäämään ja poistuivat, pahoillaan siitä, että kepponen oli päättynyt niin huonosti; he näet eivät olleet uskoneet, että seikkailu koituisi Don Quijotelle niin ankaraksi ja kalliiksi kuin todella koitui: hänen täytyi pysytellä huoneessaan ja vuoteessaan viisi päivää. Sillävälin hänelle sattui toinen nyt kerrottua hauskempi seikkailu, mutta hänen historiansa kirjoittaja ei halua kertoa sitä juuri nyt, vaan palaa Sancho Panzan luo, joka hoiti käskynhaltianvirkaa erittäin uutterasti ja hupaisesti.

Seitsemäsviidettä luku,

jossa jatketaan kertomusta siitä, miten Sancho Panza hoiti käskynhaltianvirkaa.

Historia kertoo, että Sancho Panza vietiin tuomiosalista upeaan palatsiin, missä oli suureen saliin katettu kuninkaallinen ja runsas pöytä. Sanchon saliin astuessa soivat oboet, ja neljä hovipoikaa astui tarjoamaan hänelle käsien valelemista varten vettä, jonka Sancho otti vastaan erittäin arvokkaasti. Musiikki taukosi, Sancho istuutui pöydän yläpäähän, sillä mitään muuta paikkaa ei ollut, eikä koko pöytään oltu katettu ketään muuta varten. Hänen viereensä asettui muudan henkilö, joka myöhemmin osoittautui lääkäriksi, kädessään valaskalanluinen keppi. Sitten otettiin pois kallisarvoinen valkoinen liina, joka oli peittänyt hedelmiä ja lukuisia astioita, joissa oli erilaisia ruokalajeja. Eräs oppineennäköinen henkilö luki pöytärukouksen, muudan hovipoika pani pitsireunuksisen lautasliinan Sanchon leuan alle, ja eräs toinen, joka oli edeskäyvän virassa, asetti hänen eteensä hedelmäkulhon. Mutta Sancho oli tuskin ehtinyt syödä suupalaa, kun luukeppiä pitelevä mies kosketti sillä kulhoa, joka poistettiin hänen edestään mitä kiireimmin. Edeskäypä toi kumminkin toisen vadin, jossa oli jotakin toista ruokaa, Sancho aikoi maistaa siitä, mutta ennenkuin oli päässyt siihen käsiksi ja sitä maistamaan, oli keppi jo sitä koskettanut ja hovipoika vienyt sen pois yhtä vikkelästi kuin hedelmäkulhon. Tuon huomattuaan Sancho hämmästyi, katseli kaikkia läsnäolijoita ja kysyi, oliko tarkoitus, että tätä ateriaa syötäessä ruokalajit hävisivät kuin silmänkääntäjän tehdessä temppujaan. Siihen vastasi keppiniekka:

— Armollinen herra käskynhaltia, tässä ei käy aterioiminen muulla tavalla kuin mitä yleinen tapa ja pitämys vaatii muissa saarissa, missä on käskynhaltioita. Minä, armollinen herra, olen lääkäri, minut on palkattu toimimaan tässä saaressa sen käskynhaltioitten lääkärinä, ja minä pidän paljoa enemmän silmällä heidän terveyttään kuin omaani, yötä päivää opiskellen ja tutkien käskynhaltian ruumiinrakennetta voidakseni hänet parantaa, jos hän sattuu sairastumaan, ja tärkeimpänä tehtävänäni on olla läsnä hänen nauttiessaan päivällistä ja illallista antaakseni hänen syödä, mitä pidän hänelle sopivana, ja estääkseni häntä syömästä semmoista, minkä uskon tekevän hänelle vahinkoa ja tuottavan vauriota hänen vatsalleen. Siitä syystä käskin ottaa pois hedelmäkulhon, koska hedelmät ovat liian vetisiä, ja samoin käskin viedä pois vadin, jossa oli tuo toinen ruokalaji, koska se oli liian kuumaa ja liiaksi höystettyä, mikä kiihoittaa janoa; henkilö, joka juo paljon, näet surmaa ja hävittää perusnestettään, josta elämä riippuu.

— Jos niin on, niin nuo tuossa vadissa olevat paistetut peltopyyt, jotka näyttävät hyvin kypsennetyiltä, eivät voi tehdä minulle mitään vahingoa.

Siihen vastasi lääkäri:

— Niitä ei armollinen herra käskynhaltia saa syödä niin kauan kuin minä elän.

— Mikä siitä estää? — kysyi Sancho.

Lääkäri vastasi:

— Se, että mestarimme Hippokrates, lääketieteen johtotähti ja valo, lausuu eräässä aforismissaan: Omnis saturatio mala, perdicis autem pessima.[30] Se merkitsee: »Kaikki ylenkylläisyys on pahaa, mutta peltokanoista johtuva kaikkein pahinta.»

— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho — niin suvaitkoon herra tohtori katsoa, mikä kaikista näistä tässä pöydässä olevista ruokalajeista on minulle hyödyllisin ja mikä vähimmän vahingollinen, ja antakoon minun syödä sitä, huolimatta sitä kepillä kurittaa, sillä käskynhaltian elämän nimessä ja niin totta kuin toivon Jumalan antavan minun sitä nauttia, olen nälkään nääntymässä, ja jos nyt kiellätte minulta ravinnon, niin te, pankoon herra tohtori sen pahakseen miten tahansa ja sanokoon minulle mitä hyvänsä, pikemmin riistätte minulta elämän kuin sitä pitennätte.

— Teidän armonne on oikeassa, herra käskynhaltia, — vastasi lääkäri — ja siksi olenkin sitä mieltä, ettei teidän armonne nyt pidä syödä noita keitettyjä kaniineja, sillä se on hienokarvaisten eläinten lihaa. Tuota vasikanpaistia voisi koettaa, jos se ei olisi paistettua eikä höystettyä, mutta näin ollen ei kannata.

Sancho sanoi:

— Tuossa isossa vadissa, joka tuolla kauempana höyryää, näyttää olevan olta podridaa, ja koska siinä on kaikenmoisia eri aineksia, niin varmasti löydän siitä jotakin, mikä on sekä maukasta että terveellistä.

— Absit![31] — sanoi lääkäri. — Kaukana olkoon meistä niin vahingollinen ajatus. Maailmassa ei ole mitään vähemmän ravitsevaa kuin olta podrida. Kelvatkoon se tuomioherroille tai koulunrehtoreille tai maalaishäihin, mutta käskynhaltiain pöytään sitä ei saa tuoda; siinä saa olla ainoastaan kaikkein valioimpia ja herkullisimpia ruokia. Syynä on se, että aina ja kaikkialla pidetään ja kuka tahansa pitää yksinkertaista lääkettä suuremmassa arvossa kuin useasta aineesta kokoonpantua, sillä yksinkertaisessa ei voi tulla mitään erehdystä, mutta monesta aineesta kootussa voi sattua, ettei eri aineita panna siihen oikeata määrää. Herra käskynhaltia voi uskoa sanani, että teidän, jos tahdotte säilyttää terveytenne ja sitä lujittaa, tulee nyt syödä noin sata kappaletta lehikäisiä ja muutamia aivan ohuita kvitteniviipaleita, jotka panevat vatsan kuntoon ja edistävät ruoansulatusta.

Tuon kuultuaan Sancho heittäytyi taaksepäin tuolinsa selkänojaa vasten, tuijotti lääkäriin ja kysyi häneltä vakavalla äänellä, mikä hänen nimensä oli ja missä hän oli opiskellut. Lääkäri vastasi:

— Armollinen herra käskynhaltia, minun nimeni on tohtori Pedro Tuima Enne, kotikyläni on Puikipois, joka sijaitsee Caracuelin ja Almodovar del Campon välillä, oikealla kädellä, ja tohtorinarvon olen saanut Osunan yliopistossa.

Siihen vastasi Sancho vihan vimmassa:

— No niin, herra tohtori Pedro Tuima Pahaenteinen, jonka kotikylä Puikipois on oikealla kädellä, kun kuljetaan Caracuelista Almodovar del Campoon, te Osunassa oppiarvonne saanut tohtori, puikkikaa heti pois minun näkyvistäni; jollette niin tee, niin vannon paistavan päivän nimessä, että otan ryhmysauvan ja alan sillä peitota, ensiksi teitä, niin ettei tähän saareen jää yhtään ainoata lääkäriä, ei ainakaan semmoista, joka ei ymmärrä olevansa tietämätön; oppineita, järkeviä ja älykkäitä lääkäreitä minä kyllä osaan pitää arvossa ja kunnioittaa kuin jumalallisia henkilöitä. Ja minä sanon vieläkin, että Pedro Tuiman pitää tästä lähteä; jollei hän sitä tee, niin minä otan tämän tuolin, jolla istun, ja lyön sen tuhanneksi pirstaksi hänen kalloonsa, ja vaadittakoon minut siitä vastaamaan, kun hallitustani tullaan tänne tutkimaan; minä kyllä vapaudun vastuusta sanomalla tehneeni Jumalalle palveluksen, kun olen ottanut hengiltä kehnon lääkärin, joka on yhteiskunnan vitsauksena. Ja antakaa minulle nyt syötävää tai viekää hiiteen koko tämä käskynhaltianvirka, sillä toimi, joka ei haltiaansa ravitse, ei maksa kahta pahentunutta papua.

Tohtori säikähti huomatessaan käskynhaltian niin vihastuneen ja aikoi puikkia pois salista, mutta samassa kuului ulkoa postitorven ääni. Edeskäypä kiiruhti ikkunaan, palasi ja sanoi:

— Sieltä tulee armollisen herra herttuan kuriiri; hän tuo varmaan jotakin tärkeätä viestiä.

Kuriiri tuli sisään hiestyneenä ja hengästyneenä, otti povestaan kirjeen, jätti sen käskynhaltian käteen, ja Sancho antoi sen hovimestarille käskien hänen lukea osoitteen, joka kuului näin: »Don Sancho Panzalle, Baratarian saaren käskynhaltialle, hänen omaan käteensä tai hänen sihteerilleen.» Sen kuultuaan Sancho sanoi:

— Kuka on täällä minun sihteerini?

Eräs läsnäolijoista vastasi:

— Minä, armollinen herra, sillä minä osaan lukea ja kirjoittaa ja olen biskajalainen.[32]

— Koska sekin olet, — sanoi Sancho — niin kelpaisit vaikka keisarin sihteeriksi. Avaa kirje ja katso, mitä siinä on.

— Vastaleivottu sihteeri teki niin ja sanoi kirjeen luettuaan, että siinä oli asia, josta täytyi keskustella salaisesti. Sancho käski tyhjentää salin ja määräsi sinne jäämään ainoastaan hovimestarin ja edeskäyvän. Muut henkilöt sekä lääkäri poistuivat, ja sihteeri luki sitten kirjeen, jossa oli seuraavaa:

»Tietooni on tullut, herra Don Sancho Panza, että muutamat minun ja teidän saarenne viholliset aikovat käydä hirmuiseen hyökkäykseen sitä vastaan jonakin yönä, en tiedä milloin; tulee siis valvoa ja olla varuillaan, jotta he eivät pääse teitä yllättämään. Luotettavilta vakoilijoilta olen saanut vielä tietää, että kaupunkiinne on saapunut neljä valhepukuista henkilöä, jotka aikovat teidät surmata, koska pelkäävät teidän terävää älyänne; pitäkää siis silmänne auki, katsokaa tarkoin, kuka tulee teitä puhuttelemaan, ja varokaa syömästä mitään, mitä eteenne asetetaan. Minä kyllä pidän huolen siitä, että teitä autetaan, jos havaitsen teidän joutuvan hätään, ja muuten teidän tulee kaikin puolin toimia niinkuin sopii hyvältä ymmärrykseltänne odottaa. Annettu tässä paikassa elokuun 16:na kello 4 aamulla.

Teidän ystävänne

Herttua.»

Sancho ihan kauhistui, ja läsnäolevat näyttivät hekin säikähtyneiltä. Sancho kääntyi nyt hovimestarin puoleen ja sanoi hänelle:

— Ensimmäinen ja kiireellisin tehtävä on se, että tohtori Tuima suljetaan maanalaiseen vankikoppiin; jos näet kukaan minut surmaa, niin hän sen tekee, vieläpä kaikkein hitaimmalla ja kamalimmalla tavalla, nimittäin näännyttämällä minut nälkään.

— Minunkaan mielestäni — virkkoi edeskäypä, — teidän armonne ei pidä syödä kaikkea, mitä tässä pöydässä on, sillä sen ovat lähettäneet lahjaksi muutamat nunnat, ja tavataanhan sanoa, että ristin takana piilee piru.

— Sitä en tahdo kieltää: — vastasi Sancho — mutta antakaa minulle nyt pala leipää ja neljän naulan verosta viinirypäleitä, sillä niissä ei voi olla mitään myrkkyä; minä näet en voi tosiaankaan tulla toimeen, jollen saa syödä, ja jos meidän nyt pitää olla valmiina uhkaaviin taisteluihin, niin meidän täytyy saada hyvä ravinto, sillä vatsa se sydäntä vahvistaa eikä sydän vatsaa. Ja te, sihteeri, vastatkaa armolliselle herra herttualle ja sanokaa hänelle, että kaikki, mitä hän käskee, pannaan täytäntöön hänen käskynsä mukaan ihan pilkulleen, ja lähettäkää armolliselle rouva herttuattarelle minulla terveiset, että minä suutelen hänen käsiään ja pyydän häntä muistamaan lähettää jonkun oman miehen viemään kirjettäni ja vaatemyttyäni vaimolleni Teresa Panzalle; jos hän sen tekee, niin minä pidän sitä suurena suosionosoituksena ja koetan kaikin puolin palvella häntä voimieni mukaan; ja ohimennen voitte liittää kirjeeseen kunnioittavat terveiset herralleni Don Quijote Manchalaiselle, jotta hän näkee, kuinka olen hänelle kiitollinen; ja sitten voitte vielä hyvänä sihteerinä ja kelpo biskajalaisena lisätä siihen, mitä ikinä mielenne tekee ja mitä siihen parhaiten sopii. Ja korjattakoon nyt tästä pöydästä astiat pois ja annettakoon minulle syötävää, niin minä kyllä selviydyn kaikista vakoilijoista ja murhamiehistä ja noidista, jotka saattavat hyökätä minua ja minun saartani vastaan.

Samassa astui sisään hovipoika, joka sanoi:

— Täällä on muudan puheille pyrkivä talonpoika, joka haluaa keskustella teidän armonne kanssa, hänen sanojensa mukaan erittäin tärkeästä asiasta.

— Merkillistä väkeä — sanoi Sancho — nuo puheillepyrkivät. Kuinka ne voivatkaan olla niin typeriä, etteivät ymmärrä, ettei sovi tulla puheille pyrkimään tämmöisenä hetkenä? Emmekö me hallitsevat henkilöt, me tuomarit, ole lihaa ja verta, ja eikö meidänkin pidä antaa levätä niin kauan kuin tarve vaatii, vai pitäisikö meidän olla kuin marmoripatsaita? Jumalan ja omantuntoni nimessä, jos tätä käskynhaltiana-oloa jatkuu (vaikka minä aavistelen, ettei sitä tule kauan jatkumaan), niin minä kyllä saatan järkiin useampiakin tuommoisia puheillepyrkiviä. Käskekää nyt sitä kelpo miestä astumaan sisään, mutta katsokaa ensin, ettei se ole mikään vakoilija tai semmoinen, joka aikoo minut murhata.

— Ei, armollinen herra; — vastasi hovipoika — hän näyttää hyvin yksinkertaiselta, ja pahoin erehdyn, jollei hän ole lauhkea kuin lammas.

— Ei mitään pelättävää; — sanoi hovimestari — olemmehan me kaikki tässä läsnä.

— Olisiko mahdollista, edeskäypä, — kysyi Sancho — että nyt, kun tohtori Pedro Tuima ei ole tässä, saisin syödä jotakin kunnollista ja ravitsevaa, vaikka vain palasen leipää ja sipulin?

— Tänä iltana tulee illallisateria korvaamaan, mitä päivällisestä puuttui, ja teidän armonne tulee olemaan tyytyväinen — vastasi edeskäypä.

— Jumala sen suokoon — sanoi Sancho.

Samassa astui sisään talonpoika, joka näytti varsin kunnialliselta mieheltä; jo tuhannen peninkulman päähän voi nähdä, että hän oli vilpitön ja laadullinen. Hän sanoi ensimmäisiksi sanoikseen:

— Kuka täällä on herra käskynhaltia?

— Kukapa muu — vastasi sihteeri — kuin se, joka istuu tuolissa?

— Minä siis nöyrryn hänen edessään — virkkoi talonpoika.

Hän polvistui ja pyysi käskynhaltian kättä sitä suudellakseen. Sancho kieltäytyi ja käski hänen nousta ja sanoa, mitä halusi. Talonpoika totteli ja sanoi sitten:

— Minä, armollinen herra, olen talonpoika, kotoisin Miguelturrasta, kylästä, joka on kahden peninkulman päässä Ciudad Realista.

— Tässä meillä on toinen Puikipois! — virkkoi Sancho. — Puhukaa, hyvä ystävä; minä puolestani voin sanoa hyvin tuntevani Miguelturran ja tiedän, ettei se ole aivan kaukana omasta kylästäni.

— Seikka on se, armollinen herra, — jatkoi talonpoika — että minä olen Jumalan armosta naimisissa pyhän roomalaiskatolisen kirkon suostumuksella; minulla on kaksi poikaa, jotka ovat opin tiellä, ja nuorempi pyrkii lisensiaatiksi. Minä olen leski, sillä vaimoni kuoli, tai oikeammin hänet tappoi huono lääkäri, joka antoi hänelle ulostusainetta hänen ollessaan raskaana, ja jos Jumala olisi sallinut lapsen tulla maailmaan ja jos se olisi ollut poika, niin minä olisin pannut hänet lukemaan tohtoriksi, jotta hänen ei olisi tarvinnut kadehtia veljiänsä kandidaattia ja lisensiaattia.

— Jos siis vaimonne ei olisi kuollut, — sanoi Sancho — tai jos häntä ei olisi otettu hengiltä, niin te ette olisi nyt leski.

— En, armollinen herra, en millään muotoa — vastasi talonpoika.

— Oikeassa ollaan! — virkkoi Sancho. — Jatkakaa, hyvä ystävä, sillä nyt on pikemmin aika nukkua kuin keskustella tämmöisistä asioista.

— No niin, — sanoi talonpoika — tämä minun poikani, josta pitää tulla kandidaatti, rakastui muutamaan oman kylän tyttöön, jonka nimi on Clara Perlerina, erittäin varakkaan talonpojan Andrés Perlerinon tyttäreen; eikä tämä Perlerinien nimi johdu heidän esi-isistään tai muusta suvustaan, vaan siitä, että koko tämä perhekunta on perlaattista[33] väkeä, toisin sanoen potee luuvaloa, ja niin heitä nimitetään komeasti Perlerineiksi, ja jos tässä totta puhun, niin tyttö onkin kuin itämaitten päärly, ja oikealta puolelta katsottuna hän on kuin niityn kukkanen; vasemmalta puolelta hän tosin ei näytä niin korealta, sillä siltä laidalta puuttuu silmä, jonka hän menetti isossarokossa; ja vaikka hänen kasvoissaan on paljon ja syviä rokonarpia, sanovat ne, jotka hänestä pitävät, etteivät ne ole mitään rokonarpia, vaan kuoppia, joihin hänen rakastajiensa sydämet haudataan. Hän on niin siisti, että hän, välttääkseen kasvojen likaantumista, pitää nenäänsä ihan pystyssä, niin että näyttää siltä kuin se karkaisi pois suun läheisyydestä, ja kaikesta huolimatta hän näyttää kerrassaan ihastuttavalta, sillä hänellä on suuri suu, ja jollei siitä puuttuisi kymmentä tai kahtatoista etu- ja poskihammasta, voisi se olla kaikkien sievimpien suitten veroinen, vieläpä niitä kauniimpikin. Huulista minun ei tarvitse sanoa mitään, sillä ne ovat niin hienot ja ohuet, että jos olisi tapana viipsiä huulia, niin näistä saisi kokonaisen vyyhden, mutta ollen väriltään aivan toisenlaiset kuin huulet yleensä ne näyttävät ihan ihmeellisiltä, sillä ne ovat sinisen, viheriän ja sinipunaisen kirjavat; ja herra käskynhaltia suvaitkoon antaa minulle anteeksi, että näin seikkaperäisesti maalailen hänen ominaisuuksiaan, joka kumminkin lopulta tulee tyttärekseni; minä näet pidän hänestä, eikä hän minusta näytä ollenkaan rumalta.

— Maalatkaa päälle vain niin paljon kuin haluatte; — sanoi Sancho — minua huvittaa teidän maalauksenne, ja jos olisin saanut syödä, en olisi voinut toivoa mitään parempaa jälkiruokaa kuin maalaamanne muotokuva.

— Se minulla on vielä antamatta; — vastasi talonpoika — mutta se, mikä ei voi tapahtua nyt, voi tapahtua tuonnempana, ja minä sanon, armollinen herra, että jos voisin maalata hänen kauneutensa ja hänen solakan vartensa, niin siitä tulisi jotakin ihmeellistä, mutta se ei käy päinsä, sillä hän on kumarainen ja muodoton, ja hänen polvensa hipovat suuta; mutta kaikesta huolimatta voi nähdä, että hän, jos voisi ojentaa itsensä suoraksi, kohottaisi päänsä kattoon saakka, ja hän on jo antanut kandidaatilleni kätensä luvaten tulla hänen vaimokseen, vaikka ei hän kättään oikeastaan voi ojentaa, sillä se on täynnä luuvalokyhmyjä; mutta hänen leveistä ja vakoisista kynsistään voi kyllä nähdä, että käsi on hyvä ja muodoltaan semmoinen kuin olla pitää.

— Hyvä, — sanoi Sancho — ja otaksukaa nyt, hyvä ystävä, että olette jo maalannut hänet kiireestä kantapäähän. Mitä te oikeastaan tahdotte? Käykää asiaan kiertelemättä kaartelematta, ilman mitään toisteluja ja liikoja lisäyksiä.

— Minä haluaisin, armollinen herra, — vastasi talonpoika — että teidän armonne osoittaisi minulle suosiotaan ja antaisi minulle suosituskirjeen tulevan miniäni isälle, pyytäen häntä olemaan hyvä ja sallimaan tämän naimisiinmenon tapahtua, koska me emme ole eriarvoisia onnen enempää kuin luonnonkaan lahjoilta, sillä totta puhuen, herra käskynhaltia, poikani on pirun riivaama, eikä kulu yhtäkään päivää, etteivät pahat henget kiusaa häntä kolmesti tai neljästi, ja kerran hän kaatui tuleen, niin että hänen kasvonsa ovat nyt ryppyiset kuin pergamentti, ja hänen silmistään vuotaa aina vettä ja märkää; mutta hän on sävyisä kuin enkeli ja olisi siunatun siivo, jollei hän toisinaan löisi ja takoisi itseään nyrkeillään.

— Haluatteko vielä jotakin, hyvä mies? — kysyi Sancho.

— Haluaisinhan minä vielä muutakin, — vastasi talonpoika — vaikka en uskalla sitä sanoa. Mutta olkoon menneeksi, en tahdo sittenkään jättää sitä poveeni pahenemaan, kävi miten kävi. Sanon siis, armollinen herra, että toivoisin teidän armonne antavan minulle kolmesataa tai kuusisataa dukaattia kandidaattini myötäjäisiä varten, tarkoitan avustukseksi kodin järjestämistä varten, sillä täytyyhän heidän sittenkin elää omissa oloissaan, niin etteivät appivanhemmat heidän asioihinsa sekaannu.

— Ajatelkaa, onko teillä vielä jotakin pyydettävää, — sanoi Sancho —ja älkää antako ujouden tai häveliäisyyden estää itseänne sitä sanomasta.

— Ei, ei mitään — vastasi talonpoika.

Hän oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun käskynhaltia nousi seisomaan, sieppasi käteensä tuolin, jolla oli istunut, ja huusi:

— Tuhat tulimmaista, te kehno lurjus ja hölmö, jollette heti lähde tästä ja poistu näkyvistäni, niin ruhjon ja halkaisen kallonne tällä tuolilla! Sinä hävytön nartunpoika, sinä itse pirun maalaaja, näinkö sinä tulet pyytämään minulta kuuttasataa dukaattia? Mistä minä ne otan, sinä porsas? Ja jos minulla ne olisikin, miksi antaisin ne sinulle, sinä juonipussi ja pölkkypää? Ja mitä minä välitän Miguelturrasta ja Perlerinien koko suvusta? Mene matkoihisi, sanon minä; jos et tottele, niin, niin totta kuin armollinen herrani herttua elää, teen mitä sanoin! Sinä et taida ollakaan Miguelturrasta, vaan olet joku konna, jonka helvetti on tänne lähettänyt minua kiusaamaan. Sano minulle, sinä jumalaton, mitä oikeastaan ajattelet! Minä en ole ollut käskynhaltianvirassa vielä puoltatoista päivää, ja sinäkö luulet, että minulla on pussissa jo kuusisataa dukaattia?

Edeskäypä viittasi talonpojalle, että hän lähtisi pois salista, ja mies lähti alla päin ja nähtävästi peläten, että käskynhaltia voisi panna täytäntöön vihaisen uhkauksensa; se veijari osasi hyvin näytellä osaansa.

Mutta jättäkäämme nyt Sancho vihansa valtaan, tulkoon rauha maahan, ja palatkaamme Don Quijoten luo, jonka näimme viimeksi, kun hänen kasvonsa olivat sidotut ja laastaroidut kissan kynsien jäljeltä, mistä vauriosta hän ei parantunut kahdeksassa päivässä. Eräänä näistä päivistä hänelle sattui jotakin, minkä Cide Hamete lupaa kertoa niin tarkasti ja totuudenmukaisesti kuin hän yleensä kertoo tämän historian kaikkein vähäpätöisimmätkin tapaukset.

Kahdeksasviidettä luku.

Mitä Don Quijotelle sattui herttuattaren kamarirouvan Doña Rodriguezin kanssa, sekä muita tapauksia, joita kannattaa kirjaan merkitä ja ikuisessa muistossa säilyttää.

Pahoin haavoittunut Don Quijote oli sangen ärtynyt ja alakuloinen; hänen kasvonsa, joita ei ollut merkinnyt Jumalan käsi, vaan kissan käpälä, olivat siteissä — onnettomuuksia, jollaisiin vaeltavat ritarit helposti joutuvat. Hän vietti kuusi päivää näyttäytymättä julkisesti, ja eräänä yönä, maatessaan valveilla ja unetonna, miettien onnettomuuksiaan ja Altisidoran tungettelevaisuutta, hän kuuli, kuinka hänen huoneensa ovi avattiin avaimella, ja kuvitteli heti, että rakastunut neiti tuli yllättämään hänen siveyttänsä ja saattamaan hänet tilaan, missä hän rikkoisi uskollisuuden, jonka oli velkaa valtiattarelleen Dulcinea Tobosolaiselle. »Ei», sanoi hän, lujasti uskoen kuvitelmaansa ja niin kovalla äänellä, että se voitiin kuulla, »maailman paraskaan kaunotar ei saa minua luopumaan palvomasta häntä, joka on piirrettynä ja painettuna sydämeni syvyyteen ja sieluni pohjimmaiseen pohjaan, ei sittenkään, vaikka sinä, oi valtiattareni, olet muuttunut sipulilta haiskahtavaksi maalaistytöksi tai kulta- ja hopeakankaita kutovaksi kultaisen Tajon nymfiksi, tai vaikka Merlin tai Montesinos pidättävät sinua, missä mielivät, sillä olitpa missä tahansa, sinä olet minun, ja minä, olinpa missä hyvänsä, olen ollut ja tulen olemaan sinun.»

Hänen niin sanottuaan ovi samassa avattiin. Hän nousi sängyssään seisomaan, kokonaan kääriytyneenä keltaiseen silkkipeitteeseen, päässä yömyssy ja kasvot ja viikset sidottuina, kasvot naarmujen vuoksi ja viikset, jotta ne eivät höltyisi ja valahtaisi alas, ja hän näytti tässä asussaan merkillisimmältä aaveelta, mitä kuvitella voi. Hän tuijotti jäykästi ovelle odottaen näkevänsä, kuinka siitä astuisi sisään antautuvainen ja lemmensairas Altisidora, mutta näkikin tulevan kunnianarvoisen kamarirouvan, päässä valkoinen myssy, jonka sivuharsot olivat niin pitkät, että peittivät ja verhosivat hänet kiireestä kantapäähän. Vasemmassa kädessä hänellä oli palava lyhyt kynttilä, ja oikealla kädellään hän varjosti silmiänsä, joita peittivät suuret silmälasit, jotta valo ei sattuisi niihin. Hän hiipi hiljalleen ja siirsi jalkojansa varovasti.

Don Quijote katseli häntä tähystyspaikaltaan ja nähdessään hänen pukunsa ja huomatessaan, kuinka hiljaa hän kulki, hän luuli, että joku noita-akka tuli tuossa asussa tekemään hänelle jotakin pahaa, ja alkoi innokkaasti tehdä ristinmerkkejä. Haamu tuli yhä lähemmäksi; ehdittyhän keskelle lattiaa se kohotti katseensa ja näki, kuinka uutterasti Don Quijote teki ristinmerkkejä, ja jos Don Quijote oli tämän hahmon nähdessään säikähtänyt, niin haamu pelästyi sitä enemmän huomatessaan hänet. Nähdessään hänet siinä pitkänä ja keltaisena, peitteineen ja siteineen, jotka tekivät hänet aivan muodottomaksi, se kiljaisi kovalla äänellä:

— Jeesus! Mitä näenkään?

Säikähdyksissään se pudotti kynttilän kädestään ja pimeään jäätyään kääntyi lähteäkseen pois, mutta kompastui peloissaan omiin liepeisiinsä ja kaatui pitkin pituuttaan lattialle. Don Quijote alkoi pelästyneenä huutaa:

— Minä vannotan sinua, kummitus tai mikä lienetkin, sanomaan minulle, kuka olet, ja sanomaan, mitä minusta tahdot. Jos olet kärsimyksessä oleva vainajan sielu, sano se minulle, niin minä teen hyväksesi, mitä suinkin voin, sillä minä olen katolinen kristitty ja teen mielelläni hyvää kaikille ihmisille. Siitä syystä olen liittynyt vaeltavaan ritarikuntaan, jonka palveluksessa olen ja jonka toiminta ulottuu niinkin pitkälle, että se tahtoo tehdä hyvää kiirastulessa oleville sieluille.

Kuullessaan itseään niin vannotettavan arvasi kaatuessaan loukkaantunut kamarirouva omasta pelostaan, että Don Quijotekin pelkäsi, ja vastasi murheellisella ja hiljaisella äänellä:

— Armollinen herra Don Quijote (jos teidän armonne todella on Don Quijote), minä en ole mikään kummitus, en mikään ilmestys enkä kiirastulessa oleva sielu, kuten teidän armonne näyttää luulevan, vaan Doña Rodriguez, armollisen rouva herttuattaren kamarirouva, ja tulen teidän armonne luo erään semmoisen vaikeuden vuoksi, jossa teidän armonne yleensä antaa apuaan.

— Sanokaa minulle, rouva Doña Rodriguez, — virkkoi Don Quijote — tuleeko teidän armonne ehkä jonkinlaisissa parittamisen aikeissa? Siinä tapauksessa sanon teille, ettei minusta ole mitään apua, kiitos olkoon valtiattareni Dulcinea Tobosolaisen verrattoman kauneuden. Sanalla sanoen, rouva Doña Rodriguez, minä tarkoitan, että jos teidän armonne jättää sikseen ja tuomatta kaikki lemmenviestit, niin voitte jälleen sytyttää kynttilän ja tulla takaisin, ja sitten me keskustelemme kaikesta, mitä haluatte antaa tehtäväkseni ja mitä itse mielitte, lukuunottamatta, kuten sanoin, kaikkia lemmenhoukutuksia.

— Minäkö tulisin tuomaan keneltäkään lemmenviestiä, parahin herra? — vastasi kamarirouva. — Huonosti teidän armonne minut tuntee; minä en ole vielä niin ikäloppu, että toimittelisin semmoisia lapsellisuuksia, sillä minulla on, Jumalan kiitos, yhä täydet sielunvoimat ruumiissani ja suussa kaikki etu- ja poskihampaat, muutamia harvoja lukuunottamatta, jotka minulta on vienyt täällä Aragoniassa aivan tavallinen röhkä-yskä. Mutta odottakaa vähän, armollinen herra, minä menen ulos sytyttämään kynttilän ja palaan heti kertomaan huolistani teille, joka autatte kaikkia ihmisiä heidän vaivoissaan.

Vastausta odottamatta hän lähti huoneesta, mihin Don Quijote jäi rauhallisesti miettimään ja häntä odottamaan. Mutta kohta hänen mieleensä tulvi tuhansia ajatuksia tästä uudesta seikkailusta, ja hänestä tuntui huonosti tehdyltä ja vielä huonommin ajatellulta antautua vaaraan rikkoa valtiattarelleen lupaamansa uskollisuuden, ja hän sanoi itsekseen: »Kuka tietää, eikö perkele, joka on viekas ja kavala, tahdo minua nyt pettää tämän kamarirouvan avulla, minua, jota eivät ole voineet pettää keisarinnat, kuningattaret, herttuattaret, markiisittaret eivätkä kreivittäret? Minä näet olen kuullut monien älykkäitten henkilöitten usein sanovan, että paholainen, jos voi, lähettää viettelijäksi mieluummin nykerönenäisen kuin sellaisen, jolla on kreikkalainen nenä. Ja kukapa tietää, eikö yksinäisyys, tämä tilaisuus ja tämä hiljaisuus herätä minussa uinuvia himoja ja saa aikaan, että vanhoilla päivilläni lankean siinä, missä en ole milloinkaan kompastunut? Semmoisissa tapauksissa on parempi paeta kuin jäädä odottamaan taistelua. Mutta minä en taida olla oikein järjissäni, kun lausun ja ajattelen tällaisia typeryyksiä; eihän näet ole mahdollista, että valkomyssyinen ja lasisilmillä varustettu kamarirouva voi sytyttää minkäänlaista irstasta ajatusta kaikkein tunnottomimpaankaan poveen. Onko maailmassa yhtäkään muhealihaista kamarirouvaa? Onko maan päällä yhtäkään kamarirouvaa, joka ei ole julkea, äreä ja teeskentelevä? Väisty pois, sinä kamarirouvien lauma, josta ihmiselle ei ole minkäänlaista iloa! Kuinka oikein menettelikään se ylhäinen rouva, josta kerrotaan, että hänellä oli vastaanottohuoneensa toisessa päässä kaksi nukkea, jotka esittivät kahta kamarirouvaa silmälaseineen ja ompelutyynyineen, ikäänkuin he olisivat siinä tehneet käsityötään, ja jotka ylläpitivät talon mainetta yhtä hyvin kuin todelliset kamarirouvat!» Niin sanottuaan hän syöksyi pois sängystä aikoen mennä sulkemaan ovea, jottei Doña Rodriguez pääsisi sisään, mutta hänen juuri ollessaan sulkemassa rouva Rodriguez samassa palasi, kädessään sytytetty valkoinen vahakynttilä. Nähdessään nyt Don Quijoten läheltä, peitteeseen kääriytyneenä, siteissä ja yömyssyssä, hän jälleen säikähti ja peräytyi noin kahden askelen päähän sanoen:

— Olemmeko me naiset täällä täydessä turvassa, herra ritari? Minun mielestäni ei ole mikään erinomainen siveyden merkki, että teidän armonne on noussut sängystä.

— Samaa voin minä kysyä teiltä, armollinen rouva, — vastasi Don Quijote — ja minä siis kysyn teiltä, onko varmaa, ettei kukaan hyökkää minun kimppuuni ja tee minulle väkivaltaa.

— Ketä vastaan ja keneltä te, herra ritari, pyydätte semmoista varmuutta? — virkkoi kamarirouva.

— Teiltä ja teitä vastaan minä sitä pyydän, — vastasi Don Quijote — sillä enhän minä ole marmoria ettekä te ole pronssia, eikä kello ole nyt kymmenen aamupäivällä, vaan nyt on keskiyö ja vähän myöhempikin, kuten luulen, ja me olemme täällä huoneessa, joka on paremmin lukittu ja salaisempi kuin oli se luola, missä uskoton ja uskalias Aeneas nautti kauniin ja sääliväisen Didon suloja. Mutta ojentakaa minulle kätenne, armollinen rouva, sillä minä puolestani en pyydä mitään muuta tai suurempaa varmuutta kuin sen, jonka oma pidättyväisyyteni ja hyveeni sekä teidän kunnianarvoisa myssynne minulle tarjoaa.

Niin sanoen hän kosketti huulillaan oikeata kättänsä ja tarttui kamarirouvan käteen, jonka tämä ojensi hänelle täyttäen samat seremoniat.

Tässä Cide Hamete esittää pienen välihuomautuksen sanoen, että hän olisi Mohammedin nimessä mielellään antanut toisen parhaista kauhtanoistaan, jos olisi saanut nähdä, kuinka he molemmat menivät käsi kädessä ovelta sängyn luo.

Don Quijote nousi sitten jälleen sänkyynsä, ja Doña Rodriguez istuutui tuolille vähän matkan päähän ottamatta pois silmälasejaan ja laskematta kädestään kynttilää. Don Quijote veti peitteen päälleen, niin ettei näkyviin jäänyt muuta kuin kasvot, ja molempien sitten täysin tyynnyttyä Don Quijote keskeytti ensinnä vaitiolon sanoen:

— Nyt, armollinen rouva Doña Rodriguez, teidän armonne voi sanoa, mitä teillä on sydämellänne, ja purkaa kaikki huolenne; minä kuuntelen teitä siveillä korvilla ja tahdon auttaa teitä laupiailla töillä.

— Sen kyllä uskon, — vastasi kamarirouva — sillä teidän armonne jalo ja miellyttävä olemus sai minut ehdottomasti odottamaan semmoista kristillistä vastausta. Seikka on nyt se, herra Don Quijote, että vaikka teidän armonne näkee minun istuvan tällä tuolilla ja keskellä Aragonian kuningaskuntaa ja halvan ja vaivaisen kamarirouvan puvussa, olen kuitenkin syntyisin Oviedon seuduilta Asturiasta ja kuulun heimoon, johon monet sen maakunnan parhaimmat perheet liittyvät sukulaisuuden siteillä; mutta kova kohtaloni ja vanhempieni huolimattomuus, jotka köyhtyivät ennen aikojaan, miten lienevätkään köyhtyneet, vei minut pääkaupunkiin Madridiin, missä vanhempani hyvää tarkoittaen ja välttääkseen suurempia onnettomuuksia toimittivat minut erään ylhäisen rouvan palvelijattareksi, ja minä voinkin vakuuttaa teidän armollenne, ettei kukaan ole eläessäni ollut minua etevämpi reikäompelussa eikä liinavaatteitten neulomisessa. Vanhempani jättivät minut palvelukseen ja palasivat kotipuoleen, ja muutamia vuosia myöhemmin he kuolivat ja siirtyivät varmaan taivaaseen, sillä he olivat erinomaisen hyviä katolisia kristittyjä. Minä jäin orvoksi, ja ainoana turvanani oli se huono palkka ja ne niukat lahjat, joita semmoisille palvelijattarille yleensä annetaan ylhäisissä perheissä. Tähän aikaan ja minun antamatta siihen mitään aihetta minuun rakastui muudan talon tallimestari, jo iäkäs mies, parrakas ja komearyhtinen ja ennen kaikkea jalosukuinen kuin itse kuningas; hän näet oli vuoristolaisia. Me emme pitäneet lemmenseikkojamme niin salassa, ettei armollinen rouva saanut niistä vihiä, ja hän, ehkäistäkseen joutavia juoruja, toimitti meidät avioliittoon pyhän äitimme roomalaiskatolisen kirkon suostumuksella ja sen määräämien menojen mukaan. Tästä avioliitosta syntyi tytär, jotta onneni kerrassaan tuhoutuisi, jos minulla mitään onnea olikaan; ei niin, että olisin kuollut synnytykseen, joka tapahtui asianmukaisesti ja ajallansa, vaan siksi, että puolisoni vähän ajan kuluttua kuoli muutamaan säikähdykseen, joka hänet kohtasi ja joka seikka oli semmoinen, että teidän armonne varmaan hämmästyisi, jos minulla nyt olisi tilaisuutta siitä kertoa.

Samassa kamarirouva alkoi hereästi itkeä ja jatkoi:

— Suokaa minulle anteeksi, armollinen herra Don Quijote, mutta minä en voi sille mitään: joka kerta, kun mieleeni muistuu onneton mies-vainajani, tulvivat silmiini kyynelet. Jumala siunatkoon, kuinka komeasti hän aina kuljetti armollista rouvaa muhkean pikimustan muulin lautasilla! Siihen aikaan näet ei käytetty vaunuja eikä kantotuoleja, niinkuin nyt sanotaan käytettävän, vaan ylhäiset naiset ratsastivat tallimestariensa takana. Mutta erästä seikkaa en sittenkään voi jättää kertomatta, jotta huomaatte, kuinka moitteettoman hieno minun kelpo mieheni käytös oli. Kun he kerran Madridissa kääntyivät Santiagon kadulle, joka on kapeanlainen, oli siinä juuri tulossa joku hovituomari, jonka edellä kulki kaksi oikeudenpalvelijaa, ja kelpo tallimestarini käänsi hänet nähdessään muulinsa osoittaen aikovansa palata herra tuomaria saattelemaan. Muulin lautasilla istuva armollinen rouva sanoi miehelleni hiljaa: »Mitä teettekään, onneton? Ettekö tiedä, että minä olen tässä?» Hovituomari pysähdytti kohteliaasti hevosensa ja sanoi miehelleni: »Jatkakaa matkaanne, hyvä herra, sillä minun velvollisuuteni on saatella armollista rouva Casildaa» (se näet oli emäntäni nimi). Mieheni siitä huolimatta yhä kursaili, lakki kädessä, tahtoen lähteä saattelemaan tuomaria. Sen huomattuaan armollinen rouva harmistuneena ja vihoissaan veti esiin parsinneulan tai paremmin sanoen äimän kotelostaan ja tuikkasi sen mieheni selkään, niin että tämä kiljaisi ja vääntelehti sysäten emäntänsä maahan. Kaksi armollisen rouvan lakeijaa kiiruhti häntä nostamaan, ja samoin tekivät hovituomari ja oikeudenpalvelija. Siinä syntyi ankara hälinä Guadalajaran portilla, tarkoitan siinä maleksivan väen joukossa. Emäntäni lähti kotiin jalkaisin, ja mieheni kiiruhti erään välskärin luo ja sanoi hänelle, että hänen sisuksensa oli kerrassaan puhkaistu. Mieheni kohtelias käytös tuli yleisesti tunnetuksi, jopa niin, että poikaviikarit alkoivat juoksennella kaduilla hänen jäljessään, ja siitä syystä sekä myös sen vuoksi, että hän oli hiukan likinäköinen, armollinen rouva erotti hänet palveluksestaan, ja minä uskon aivan varmaan, että tästä johtuva suru oli syynä mieheni kuolemaan. Niin minä jäin leskeksi ja oman onneni nojaan, vaivoinani vielä tytär, jonka kauneus yhä lisääntyi kuin merenvaahto. Koska olin mainion ompelijattaren maineessa, suvaitsi armollinen rouva herttuatar, joka oli vastikään mennyt naimisiin armollisen herra herttuan kanssa, vihdoin viedä minut mukanaan tänne Aragonian kuningaskuntaan, ja tyttäreni minun kerallani. Niin sitten päivän mennen, toisen tullen tyttäreni kasvoi ja hänessä kasvoi maailman koko hempeys: hän laulaa kuin leivonen, tanssii kuin ajatus, karkeloi kuin vimmattu, lukee ja kirjoittaa kuin koulumestari ja laskee kuin saituri. En sano mitään hänen siisteydestään, sillä juokseva vesi ei voi olla puhtaampi kuin hän, ja hänen täytyy olla nyt, jollen väärin muista, kuudentoista vuoden, viiden kuukauden ja kolmen päivän ikäinen, hiukan enemmän tai vähemmän. Sanalla sanoen, tähän tyttäreeni rakastui eräässä herra herttualle kuuluvassa lähitienoilla sijaitsevassa kylässä asuvan ylen äveriään maanviljelijän poika. En tosiaankaan tiedä, miten se oikeastaan on tapahtunut, mutta he ovat päässeet yhteen, ja mies on vietellyt tyttäreni luvaten mennä hänen kanssaan naimisiin eikä aiokaan nyt pitää lupaustaan, ja armollinen herra herttua, vaikka hän tietää asian, koska olen hänelle siitä valittanut, en yhtä kertaa, vaan useita kertoja, pyytäen häntä määräämään, että mainitun talonpojan tulee ottaa tyttäreni vaimokseen, tekeytyy kuuroksi kuin kauppias eikä viitsi edes kunnollisesti minua kuunnella, ja syynä on se, että viettelijän isä on niin rikas ja lainaa hänelle rahoja ja menee kerran toisensa jälkeen takaamaan hänen kevytmielisiä velkojaan, joten hän ei millään muotoa halua miestä loukata tai tuottaa hänelle mitään harmia. Toivoisin siis, armollinen herra, että teidän armonne ottaisi tehtäväkseen tämän loukkauksen korjaamisen, joko hyvillä sanoilla tai aseilla, sillä kaikki ihmiset sanovat, että teidän armonne on syntynyt maailmaan korjaamaan semmoisia loukkauksia, oikomaan vääryyksiä ja auttamaan onnettomia. Ajatelkaahan nyt, armollinen herra, tyttäreni orpoutta, hänen rakastettavuuttaan, hänen nuoruuttaan ja kaikkia niitä hyviä ominaisuuksia, joita olen kertonut hänessä olevan; minä näet voin vakuuttaa Jumalan ja omantuntoni nimessä, ettei armollisen rouvan kaikkien kamarineitien joukossa ole yhtään ainoata, joka yltäisi hänen kengänanturansakaan tasalle, ja muudan heistä, jota nimitetään Altisidoraksi ja pidetään kaikkein virkeimpänä ja hilpeimpänä, jää tyttäreeni verrattuna ainakin kaksi peninkulmaa jälkeen. Teidän tulee näet tietää, hyvä armollinen herra, ettei kaikki ole kultaa, mikä kiiltää, sillä tämä Altisidora on pikemmin omahyväinen kuin todella kaunis ja pikemmin julkea kuin siveä, ja sitäpaitsi hän ei ole edes oikein terve: hänen hengityksensä näet haisee niin, ettei voi olla hetkeäkään aivan lähellä. Ja onpa armollinen rouva herttuatarkin… On paras, että vaikenen, sillä onhan tapana sanoa, että seinät kuuntelevat.

— Siunatkoon, mikä vaivaa armollista rouva herttuatarta, rouva Doña Rodriguez? — kysyi Don Quijote.

— Koska minua näin vannotetaan, — vastasi kamarirouva — en voi olla täysin totuudenmukaisesti vastaamatta minulle esitettyyn kysymykseen. Näettehän, armollinen herra Don Quijote, kuinka kaunis armollinen rouva herttuatar on, että hänen kasvojensa hipiä on kuin hiottu ja kiilloitettu säilänpinta, että hänen poskensa ovat kuin maitoa ja karmiinia, toinen kuin aurinko ja toinen kuin kuu, ja näettehän, kuinka reippaasti ja keveästi hän astelee ja melkein liitelee, niin että tuntuu kerrassaan siltä kuin hän levittäisi terveyttä kaikkialle, missä liikkuu? Tietäköön teidän armonne siis, että hän saa tuosta kaikesta kiittää ensinnäkin Jumalaa ja sitten kahta vetohaavaa, jotka hänellä on säärissä ja joiden kautta hänestä virtaavat pois kaikki pahat nesteet, mitkä lääkärien sanojen mukaan täyttävät hänen koko ruumiinsa.

— Pyhä Neitsyt! — virkkoi Don Quijote. — Onko mahdollista, että armollisessa rouva herttuattaressa on sellaisia viemäreitä? Sitä en olisi uskonut, vaikka sen olisivat minulle sanoneet paljasjalkamunkit; mutta totta sen täytynee olla, koska rouva Doña Rodriguez sen sanoo. Mutta sellaiset ja sellaisissa paikoissa sijaitsevat vetohaavat eivät suinkaan voi erittää mitään pahoja nesteitä, vaan sulaa ambraa. Totisesti, nyt minä vasta oikein uskon, että täytyy olla erinomaisen terveellistä kuppauttaa itseään.»

Don Quijote oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun huoneen ovi vihaisesti avattiin. Paukahdus säikähdytti Doña Rodriguezia niin, että kynttilä putosi hänen kädestään, ja huone pimeni pimeäksi kuin sysikellari, kuten tavataan sanoa. Kamarirouva parka tunsi samassa, että joku tarttui kaksin käsin hänen kurkkuunsa niin tuimasti, ettei hän kyennyt hiiskahtamaankaan, ja että joku toinen henkilö aivan kiireesti ja mitään virkkamatta nosti hänen hameensa ja alkoi paukuttaa häntä jollakin tohvelin tapaisella esineellä niin armottomasti, että se oli ihan surkeata. Vaikka Don Quijoten tosiaan tuli häntä surku, ei hän sentään hievahtanutkaan vuoteestaan, koska ei tietänyt, mitä tämä saattoi merkitä, vaan makasi aivan hiljaa ja mitään virkkamatta, peläten vain, että joutuisi itse samoin paukutettavaksi. Hänen pelkonsa ei ollutkaan aiheeton, sillä vaiteliaat pieksijät, möyhennettyään aikansa kamarirouvaa (joka ei uskaltanut edes päästää valitusääniä), kävivät käsiksi Don Quijoteen, vetivät hänet ulos lakanan ja peitteen välistä ja nipistelivät häntä niin uutterasti ja tuimasti, että hänen täytyi huitoa nyrkeillään ympärilleen, ja kaikki tämä tapahtui ihmeellisen hiljaisuuden vallitessa. Taistelu kesti noin puoli tuntia; sitten aaveet poistuivat, Doña Rodriguez suori hameensa ja lähti hänkin ovesta ulos huokaillen kovaa kohtaloansa, virkkamatta sanaakaan Don Quijotelle, joka nyt oli taas yksinään, surullisena ja nipistettynä, hämillään ja mietteissään, Siihen me hänet nyt jätämme odottamaan tietoa, kuka oli ollut se jumalaton noita, joka oli saattanut hänet siihen tilaan. Siitä saadaan selko aikanaan; nyt meitä kutsuu Sancho Panza, ja historian hyvä järjestys vaatii meitä palaamaan hänen luokseen.

Yhdeksäsviidettä luku.

Mitä Sancho Panzalle sattui hänen ollessaan kiertomatkalla saaressa.

Kun jätimme suuren käskynhaltian, oli hän vihoissaan ja kiukuissaan maalailevalle ja hävyttömälle talonpojalle. Tämä oli saanut ohjeensa hovimestarilta ja hovimestari herttualta, ja he molemmat tekivät pilaa Sanchosta. Mutta Sancho piti puoliaan heitä kaikkia vastaan, vaikka olikin yksinkertainen, oppimaton pallukka, ja sanoi läsnäoleville, muiden muassa tohtori Pedro Tuimalle, joka oli palannut saliin, kun herttuan kirjettä koskevat salaiset neuvottelut olivat päättyneet:

— Nyt minä totisesti ymmärrän, että tuomarien ja käskynhaltioitten tulee, jopa täytyykin olla pelkkää pronssia, jotta eivät joudu kärsimään asioitaan esittävien henkilöitten tungettelevaisuudesta, kun nämä yhtä mittaa ja aina vaativat, että pitää heitä kuunnella ja ratkaista heidän riitajuttujaan pitäen silmällä ainoastaan heidän asiaansa, kävi sitten kuinka tahansa; ja jos tuomari parka ei kuuntele heitä eikä ratkaise heidän asioitaan, joko siksi, ettei voi sitä tehdä, tai siksi, ettei ole vielä tullut aika päästää heitä puheilleen, niin he heti häntä kiroavat ja napisevat, panevat hänet ihan pataluhaksi ja häpäisevät vielä hänen sukuansakin. Sinä typerä riitapukari, sinä järjetön riitapukari, älä pidä niin kiirettä, odota oikeata aikaa ja tilaisuutta esittääksesi, mitä sinulla on esitettävänä, älä tule päivällisen aikaan tai silloin, kun makuulle mennään, sillä tuomarit ovat lihaa ja verta, ja heidän täytyy myöntää luonnolle, mitä se luonnollisesti heiltä vaatii, lukuunottamatta minua, joka en anna itselleni mitään syötävää, kiitetty olkoon herra tohtori Pedro Tuima Puikipois, joka on tässä läsnä ja tahtoo minun kuolevan nälkään ja vakuuttaa, että semmoinen kuolema on elämää. Suokoon Jumala semmoisen elämän hänelle itselleen ja kaikille hänen kaltaisilleen, tarkoitan huonoille lääkäreille; hyvät sitävastoin ansaitsevat palmuja ja laakereita.

Kaikki, jotka Sancho Panzan tunsivat, ihmettelivät kuullessaan hänen puhuvan niin hienosti eivätkä tietäneet, miten sen selittäisivät, jollei siten, että tärkeät virat ja tehtävät joko teroittavat järkeä tai sitä lyhentävät. Tohtori Pedro Tuima Enne Puikipois lupasi vihdoin suostua siihen, että hän aterioisi sinä iltana, vaikka kaikki Hippokrateen säännöt siten rikottaisiin. Siihen käskynhaltia oli tyytyväinen ja odotti nyt kärsimättömästi illan ja aterioimis-ajan tuloa, ja vaikka aika hänen mielestään pysyi paikallaan, ollenkaan kulumatta, saapui sentään vihdoin tuo toivottu hetki, jolloin hänelle annettiin syötäväksi kylmää naudanlihaa ja sipulia ja muutamia verrattain iäkkään vasikan keitettyjä jalkoja. Hän kävi tähän kaikkeen käsiksi suuremmalla halulla kuin jos hänelle olisi tarjottu Milanon peltokanoja, Rooman fasaaneja, Sorrenton vasikanlihaa, Moronin peltopyitä tai Lavajosin hanhia,[34] ja aterioidessaan hän kääntyi sanomaan tohtorille:

— Kuulkaa, herra tohtori, älkää huoliko tästä lähtien antaa minulle syötäväksi mitään herkkuja tai valikoituja ruokalajeja, sillä ne panevat vain mullin mallin vatsani; se näet on tottunut vuohen ja naudan lihaan, läskiin, suolalihaan, nauriisiin ja sipuleihin, ja jos sille sattumalta tarjotaan herrasruokia, niin se kääntyy nirsoksi ja toisinaan kerrassaan kieltäytyy ottamasta vastaan. Edeskäyvän on paras tuoda minulle sitä lajia, jota nimitetään olta podridaksi, sillä mitä vanhempaa se on, sitä paremmalle se tuoksahtaa, ja siihen hän voi pistää ja sulloa mitä ikinä haluaa, kun se vain on syötävää, ja minä olen hänelle kiitollinen ja palkitsen hänet jonakin kauniina päivänä. Ja kenenkään ei pidä tehdä minusta pilaa, sillä me olemme tai emme ole; eletään nyt kaikin rauhassa ja syödään hyvässä ystävyydessä, sillä Jumala sallii päivänsä paistaa kaikille antaessaan sen kerran valjeta. Minä aion hallita tätä saarta tinkimättä oikeudesta ja huolimatta lahjuksista, ja varokoon itsekukin ja pitäköön huolta omista asioistaan, sillä minä teen heille tiettäväksi, että nyt on itse piru irti ja että saadaan nähdä ihmeitä, jos minua ärsytetään. Sivele itsesi hunajalla, niin kärpäset sinut syövät.

— Herra käskynhaltia, — virkkoi edeskäypä — teidän armonne on varmaan varsin oikeassa niin sanoessaan, ja minä lupaan kaikkien tässä saaressa asuvien nimessä, että he tulevat palvelemaan teidän armoanne kaikin puolin täsmällisesti, hartaasti ja hyväntahtoisesti, sillä se lauhkea hallitustapa, jota teidän armonne on nyt hallituskautensa alussa osoittanut, ei anna heille aihetta tehdä tai ajatella mitään, mistä voisi koitua vahinkoa teidän armollenne.

— Sen kyllä uskon, — vastasi Sancho — ja hölmöjä he olisivatkin, jos toisin tekisivät tai ajattelisivat. Ja minä sanon vieläkin, että tulee pitää hyvää huolta minun ja minun harmoni ravitsemisesta, sillä se on tässä tärkeintä ja tähdellisintä. Kun nyt tässä ehdimme, lähdemme kiertokäynnille, sillä aikomukseni on puhdistaa tämä saari kaikenmoisesta roskasta ja maankiertäjistä, joutilaasta ja kelvottomasta väestä, sillä teidän tulee tietää, hyvät ystävät, että toimettomat ja laiskat ihmiset ovat yhteiskunnassa kuin kuhnurit mehiläispesässä: syövät vain hunajaa, jota työmehiläiset valmistavat. Minä aion suosia talonpoikia, suojella aatelismiesten etuoikeuksia, palkita kelvollisia ja ennen kaikkea pitää arvossa uskontoa ja hengenmiesten kunniaa. Mitä tästä arvelette, hyvät ystävät? Onko siinä jotakin järkeä, vai höpisenkö joutavia?

— Siinä on niin paljon järkeä, armollinen herra käskynhaltia, — sanoi hovimestari — että olen ihan ihmeissäni, kun kuulen teidän armonne laisen oppimattoman miehen (minä näet otaksun, ettette ole mitään oppia saanut) lausuvan niin viisaita ajatuksia; nehän ovat täynnä ydinlauselmia ja hyvää älyä, eivätkä ne, jotka ovat meidät tänne lähettäneet, enempää kuin me, jotka olemme tänne tulleet, ollenkaan osanneet teidän armoltanne semmoista odottaa. Mutta mitä kauemmin elää, sitä enemmän näkee: pila muuttuu todeksi ja pilkka sattuu omaan nilkkaan.

Ilta tuli, ja käskynhaltia aterioi herra tohtori Tuiman luvalla. Sitten varustauduttiin kiertokäynnille; Sancho lähti ulos hovimestarin, sihteerin, edeskäyvän ja historioitsijan kanssa, jonka tehtävänä oli merkitä muistiin hänen tekonsa, ja saattueeseen liittyi vielä niin paljon järjestyksen valvojia ja kirjureita, että heistä olisi voinut muodostaa kokonaisen pataljoonan. Sancho kulki heidän keskellään, virkasauva kädessään, niin mahtavana, ettei paremmasta apua, ja kuljettuaan muutamia kaupungin katuja he kuulivat säiläin kalsketta; he riensivät luo ja havaitsivat, että siinä oli taistelemassa kaksi miestä, jotka lopettivat ottelunsa nähdessään oikeudenpalvelijain lähestyvän. Toinen heistä huusi:

— Tänne, Jumalan ja kuninkaan nimessä! Kuinka voidaan sallia, että täällä ryöstetään keskellä kaupunkia ja että ihmisen kimppuun hyökätään avoimella kadulla?

— Tyyntykää, hyvä mies, — sanoi Sancho — ja kertokaa minulle, mikä on tämän riidan aiheena, sillä minä olen käskynhaltia.

Toinen taistelijoista sanoi:

— Herra käskynhaltia, minä kerron asian aivan lyhyesti. Teidän armonne tulee tietää, että tämä hieno herra voitti äsken tuossa pelituvassa, joka on tässä vastapäätä, toista tuhatta reaalia, Jumala tiesi, millä tavalla, ja koska olin siinä läsnä, ratkaisin useita epäilyttäviä seikkoja hänen edukseen, aivan vastoin omaatuntoani. Hän lähti tiehensä voittoineen, ja kun toivoin, että hän antaisi minulle ainakin jonkin taalarin lahjaksi, niinkuin on tapana antaa minunlaiselleni arvossapidetylle henkilölle, joka on läsnä seuraamassa hyvää ja huonoa peliä tukeakseen kohtuuttomia vaatimuksia ja ehkäistäkseen riitoja, niin hän pistikin rahat taskuunsa ja karkasi tiehensä. Minä lähdin harmistuneena hänen jälkeensä ja pyysin häntä hyvillä ja kohteliailla sanoilla antamaan minulle ainakin kahdeksan reaalia, koska hän tietää, että olen kunniallinen mies ja ettei minulla ole tointa eikä virkaa; vanhempani näet eivät opettaneet minulle mitään ammattia eivätkä jättäneet perinnöksi mitään tointa, mutta tämä lurjus, joka on yhtä suuri varas kuin Cacus ja yhtä suuri pelipetturi kuin Andradilla,[35] ei tahtonut antaa minulle enempää kuin neljä reaalia. Siitä teidän armonne, herra käskynhaltia, voi nähdä, kuinka häpeämätön ja tunnoton hän on! Mutta sen minä takaan, kunniani nimessä, että jollei teidän armonne olisi tullut, olisin pakottanut hänet hellittämään voiton ja olisin opettanut hänelle, kuinka puntari pannaan kohdalleen.

— Mitä te tähän sanotte? — kysyi Sancho.

Toinen mies vastasi, että kaikki, mitä hänen vastustajansa oli sanonut, oli totta, mutta ettei hän ollut tahtonut antaa hänelle enempää kuin neljä reaalia, koska oli antanut saman summan jo monta kertaa. Idän sanoi, että niiden, jotka toivovat pelaajilta palkkiota, tulee olla kohteliaita ja ottaa iloisesti vastaan, mitä heille annetaan, ollenkaan rupeamatta tekemään tiliä voittajien kanssa, jolleivät satu varmasti tietämään, että he ovat pelipettureita ja ovat vääryydellä saaneet voittonsa. Parhaana todistuksena, että hän oli rehellinen mies eikä varas, kuten toinen väitti, oli hänen mielestään juuri se, ettei hän ollut halunnut miehelle mitään antaa, sillä pelipetturit ovat aina velvolliset maksamaan veroa niille, jotka heidän peliänsä katselevat ja heidät tuntevat.

— Niin on laita — virkkoi hovimestari. — Harkitkaa nyt, armollinen herra käskynhaltia, mitä näille miehille pitää tehdä.

— Tässä tulee tehdä seuraavaa — vastasi Sancho. ‒ Te, joka olette voittanut, rehellisesti tai epärehellisesti tai ei kummallakaan tavalla, antakaa heti tälle ahdistajallenne sata reaalia; sitäpaitsi teidän pitää maksaa kolmekymmentä reaalia köyhille vangeille; ja te, joka maleksitte viratonna ja toimetonna tässä saaressa, ottakaa heti vastaan nuo sata reaalia ja lähtekää huomispäivänä tästä saaresta, josta teidät karkoitetaan kymmeneksi vuodeksi, uhalla, että tätä käskyä vastaan rikottuanne saatte täyttää puuttuvat vuodet toisessa elämässä, sillä minä ripustan teidät hirteen tai ainakin sen tekee pyöveli minun käskystäni. Ja älköön kukaan minua vastustelko, jollei tahdo tuta minun kättäni.

— Toinen maksoi rahat, toinen otti ne vastaan, jälkimmäinen poistui saaresta, edellinen lähti kotiin, ja käskynhaltia jäi paikalleen sanoen:

— Jos mitään voin, niin varmaan hävitän nuo pelituvat, sillä minusta ne näyttävät kovin vahingollisilta.

— Ainakaan tätä pelitapaa — sanoi kirjuri — teidän armonne ei voi hävittää, sillä siinä isännöi eräs suuri herra, joka menettää verrattomasti paljon enemmän rahaa kuin hän korttipelistä ansaitsee. Vähäpätöisemmille pelihuoneille teidän armonne kyllä voi osoittaa mahtiansa, ja ne juuri tekevätkin suurinta vahinkoa ja salaavat suurimpia petoksia. Ylhäisten aatelismiesten ja suurten herrojen taloissa eivät pahamaineiset pelipetturit uskalla käyttää viekkaita juoniaan; ja koska pelihimo on tullut niin yleiseksi, on parempi, että pelataan ylhäisissä taloissa kuin jonkun käsityöläisen luona, missä ne saavat onnettomia kynsiinsä keskiyön jälkeen ja nylkevät heidät elävältä.

— Niin kyllä, kirjuri; — virkkoi Sancho — minä tiedän, että tästä asiasta voi paljonkin sanoa.

Samassa tuli muudan kaupunginvartia pidellen erästä kiinniottamaansa nuorukaista ja sanoi:

— Herra käskynhaltia, tämä nuori mies tuli meitä vastaan, mutta esivallan nähdessään hän kääntyi ja alkoi juosta kuin kauris, ja se osoittaa, että hän varmaan on pahantekijä. Minä lähdin juoksemaan hänen jälkeensä, mutta en olisi suinkaan saanut häntä kiinni, jollei hän olisi sattunut kompastumaan ja kaatumaan.

— Minkätähden sinä pakenit, mies? — kysyi Sancho.

Siihen vastasi nuorukainen:

— Jotta ei tarvitsisi vastata esivallan tekemiin moniin kysymyksiin, armollinen herra.

— Mitä ammattia sinä harjoitat?

— Minä olen kutoja.

— Mitä sinä kudot?

— Peitsenkärkiä, teidän armonne suosiollisella luvalla.

— Taidatte ruveta leikkiä laskemaan? Luuletteko olevanne oivakin koiranleuka? Hyvä! Entä minne olitte nyt menossa?

— Hengittelemään raitista ilmaa, armollinen herra.

— Entä missä sitä raitista ilmaa hengitellään tässä saaressa?

— Missä se puhaltaa.

— Hyvä; te vastaatte oikein osuvasti! Teissä on älyä, nuori mies; mutta otaksukaa nyt, että minä olen se raitis ilma ja puhallan peränne takaa ja puhallan teidät vankikoppiin. Hoi, ottakaa hänet kiinni ja viekää sinne; minä kyllä pidän huolta, että hän nukkuu siellä tämän yön hengittelemättä raitista ilmaa!

— Totta totisesti, — sanoi nuorukainen — teidän armonne ei saa minua nukkumaan kopissa enempää kuin voitte tehdä minusta kuningasta!

— Miksi en voisi saada sinua koppiin nukkumaan? kysyi Sancho. — Eikö minulla ole valta vangita ja vapauttaa sinut milloin ja miten usein haluan?

— Olipa teidän armollanne kuinka suuri valta tahansa, — sanoi nuorukainen — se ei sittenkään riitä pakottamaan minua koppiin nukkumaan.

— Vai ei — virkkoi Sancho. — Viekää hänet heti sinne, jotta hän saa omin silmin nähdä erehtyneensä, vaikka vanginvartian tekisi hyvinkin mieli osoittaa hänelle myöntyväisyyttä omaksi edukseen; minä näet määrään hänelle kahden tuhannen dukaatin sakon, jos hän sallii sinun astua askelenkin kopista ulos.

— Tämähän on aivan naurettavaa — vastasi nuorukainen. — Seikka on se, ettei koko maailmakaan voi saada minua kopissa nukkumaan.

— Sano minulle, sinä pirulainen, — virkkoi Sancho — onko sinulla joku enkeli, joka sinut vapauttaa ja riisuu sinulta kahleet, joilla aion antaa sinut kytkeä?

— Kuulkaahan, herra käskynhaltia, — vastasi nuorukainen varsin hilpeästi — harkitkaamme asiaa järkevästi ja katsokaamme, mistä oikeastaan on kysymys. Otaksutaan, että teidän armonne käskee viedä minut koppiin, että minut siellä sidotaan ja kahlehditaan, että minut heitetään maanalaiseen luolaan, että vanginvartiaa uhataan ankaroilla rangaistuksilla, jos hän päästää minut ulos, ja että hän menettelee aivan käskyjen mukaan. Jos en sittenkään viitsi nukkua, vaan valvon koko yön silmiäni ummistamatta, niin voiko teidän armonne, vaikka hänellä olisi suurikin valta, saada minut nukkumaan vastoin tahtoani?

— Eipä tietenkään; — sanoi sihteeri — ja mies on osoittanut väitteensä oikeaksi.

— Te siis olisitte nukkumatta — virkkoi Sancho — vain siitä syystä, ettette tahdo nukkua, eikä siksi, että tahdotte vastustaa tahtoani?

— Niin, armollinen herra, — vastasi nuorukainen — en minä mitään muuta ajattele.

— Menkää siis Herran nimeen, — sanoi Sancho — lähtekää kotiinne nukkumaan, ja antakoon Jumala teille unta; minä näet en suinkaan aio sitä teiltä riistää. Mutta sen neuvon teille annan, että on tästä lähtien paras olla tekemättä pilaa esivallasta, sillä voitte joutua semmoiseen paikkaan, missä saatte pilanne poukahtamaan takaisin omaan kalloonne.

Nuorukainen poistui, ja käskynhaltia jatkoi kiertoretkeään. Vähän ajan kuluttua tuli kaksi kaupunginvartiaa, jotka toivat kiinniottamaansa miestä ja sanoivat:

— Herra käskynhaltia, tämä on miehennäköinen, mutta ei ole mies, vaan nainen, eikä mikään ruma nainen, miehen vaatteissa.

Pidätetyn kasvojen eteen ojennettiin pari kolme lyhtyä, joitten valossa nähtiin arviolta kuudentoista vuoden ikäisen tai hiukan vanhemman tytön kasvot. Hän oli koonnut hiuksensa kultalangasta ja viheriästä silkistä tehtyyn hiusverkkoon ja oli kaunis kuin päivä. Läsnäolijat tarkastelivat häntä kiireestä kantapäähän ja huomasivat, että hänellä oli punaiset silkkisukat ja niissä valkoiset taftinauhat kulta- ja helmiripsuineen; hänen roimahousunsa olivat viheriää kultabrokadia, ja samasta kankaasta tehdyn avonaisen nutun eli röijyn alla hänellä oli kaikkein hienoimmasta valkoisesta palttinasta valmistetut, kullalla kirjaellut liivit, ja jaloissa valkoiset miehen kengät; hänellä ei ollut vyöllään miekkaa, vaan erinomaisen hieno tikari, ja sormissa hänellä oli useita erittäin kallisarvoisia sormuksia. Sanalla sanoen, tyttö miellytti kaikkia, mutta kukaan näkijöistä ei häntä tuntenut, ja paikkakuntalaiset sanoivat, etteivät voineet aavistaakaan, kuka tyttö oli. Ne, jotka tiesivät, mitä pilaa Sanchon kanssa pidettiin, ihmettelivät enemmän kuin muut, sillä tämä tapaus, tämä tytön kohtaaminen, ei ollut heidän järjestämänsä, ja senvuoksi he olivat aivan epätietoisia ja odottivat, kuinka seikkailu päättyisi. Sanchoa tytön kauneus ihan ällistytti, ja hän kysyi tytöltä, kuka hän oli, minne hän oli menossa ja mikä oli saanut hänet siten pukeutumaan. Tyttö vastasi, silmät maahan luotuina, häveliäänä ja punastuen:

— Armollinen herra, minä en voi kertoa näin julkisesti asiaa, jonka salaisena säilyminen on minulle tärkeätä. Erään seikan tahdon kuitenkin ilmoittaa: etten ole mikään varas tai pahantekijä, vaan onneton tyttö, jonka mustasukkaisuuden voima on saanut rikkomaan sen soveliaisuuden, jota kunniallinen käytös edellyttää.

— Tuon kuultuaan hovimestari sanoi Sancholle:

— Herra käskynhaltia, käskekää miesten väistyä kauemmaksi, jotta tämä neiti voi vapaammin kertoa, mitä haluaa sanoa.

Käskynhaltia teki niin, kaikki muut paitsi hovimestari, edeskäypä ja sihteeri väistyivät pois. Kun he olivat jääneet siihen toisten poistuttua, jatkoi tyttö sanoen:

— Hyvät herrat, minä olen Pedro Perez Mazorcan, tämän paikkakunnan villakaupan vuokraajan tytär, hänen, joka käy usein isäni luona.

-— Se ei voi pitää paikkaansa, hyvä neiti, — sanoi hovimestari — sillä minä tunnen Pedro Pérezin varsin hyvin ja tiedän, ettei hänellä ole lapsia, poikaa enempää kuin tytärtäkään, ja sitäpaitsi te sanotte, että hän on isänne, ja lisäätte heti, että hän käy usein isänne luona.

— Minäkin sen jo huomasin — sanoi Sancho.

— Nähkääs, hyvät herrat, minä olen niin hämilläni, etten tiedä, mitä puhun; — vastasi tyttö — mutta minä olen todella Diego de la Llanan tytär, jonka armolliset herrat varmaan kaikki tuntevat.

— Siinä saattaa olla perää; — vastasi hovimestari — minä näet tunnen Diego de la Llanan ja tiedän, että hän on ylhäinen ja rikas hidalgo, että hänellä on poika ja tytär ja että hänen leskeksi jäätyään ei koko tässä kaupungissa ole ollut ainoatakaan ihmistä, joka voisi väittää nähneensä hänen tyttärensä kasvot; hän näet vartioi tyttöä niin tarkoin, ettei aurinkokaan pääse häntä näkemään; mutta kaikesta huolimatta huhu tietää kertoa hänen erinomaisesta kauneudestaan.

— Niin on laita, — vastasi tyttö — ja minä olen hänen tyttärensä; ja te, hyvät herrat, olette varmaan voineet minut nähtyänne päättää, valehteleeko huhu vai ei kertoessaan kauneudestani.

Samassa tyttö alkoi hereästi itkeä. Sen nähdessään sihteeri meni hovimestarin luo ja kuiskasi hiljaa hänen korvaansa:

— Tälle tyttö rukalle on varmaan sattunut jokin paha onnettomuus, koska hän liikkuu poissa kotoa tämmöisessä asussa ja tähän vuorokauden aikaan, vaikka on niin jalosukuinen.

— Aivan varmasti, — vastasi hovimestari — ja hänen kyynelensä sitä vielä vahvistavat.

Sancho lohdutti tyttöä niin hyvin kuin suinkin osasi ja pyysi häntä aivan pelkäämättä heille kertomaan, mitä hänelle oli sattunut, vakuuttaen, että he kaikki kokisivat auttaa häntä vilpittömästi ja kaikilla mahdollisilla tavoilla.

— Seikka on se, hyvät herrat, — vastasi tyttö — että isäni on pitänyt minua kotiini suljettuna kymmenen vuotta, toisin sanoen siitä asti kuin äitini peitettiin maan multaan. Kotona pidetään jumalanpalvelusta upeassa kappelissa, mutta minä en ole koko tänä aikana nähnyt mitään muuta kuin taivaan auringon päivisin ja öisin kuun ja tähdet; minä en tiedä, mitä kadut, torit ja kirkot ovat, enkä tunne edes ihmisiä, lukuunottamatta isääni ja veljeäni ja vuokraaja Pedro Péreziä, joka usein käy kotonani ja jonka siitä syystä mainitsin isäkseni, jottei olisi tarvinnut mainita oikeata nimeäni. Tämä yksinäisyyteni ja se, että minua on kielletty poistumasta kotoa ja käymästä edes kirkossa, on monien päivien ja kuukausien kuluessa tehnyt minut ihan lohduttomaksi; minun teki mieli nähdä maailmaa tai ainakin sitä paikkakuntaa, missä olen syntynyt, ja minusta tuntui, ettei tämä haluni ollut ristiriidassa sen soveliaan käytöksen kanssa, jonka hyväsukuiset tytöt ovat itselleen velkaa. Kun kuulin kerrottavan, että järjestettiin härkätaisteluja ja turnajaisia ja esitettiin näytelmiä, pyysin veljeäni, joka on vuotta nuorempi kuin minä, sanomaan minulle, mitä oli tuo kaikki ja paljon muuta, mitä en ole nähnyt; hän selitti sen minulle niin hyvin kuin osasi, mutta siitä syttyi mieleeni vielä suurempi halu saada se nähdä. Päättääkseni kertomuksen onnettomuudestani niin pian koin suinkin sanon, että vihdoin pyysin ja rukoilin veljeäni — kunpa en olisi milloinkaan häntä pyytänyt enkä rukoillut…