SISÄLLYS: (continued 4)

— Onko totta, ritari, että tunnustatte itsenne voitetuksi ja että haluatte mennä naimisiin tämän neidin kanssa omantuntonne vaatimuksesta?

— On kyllä, armollinen herra — vastasi Tosilos.

— Siinä hän tekeekin aivan oikein, — virkkoi siihen Sancho Panza — sillä parasta on antaa kissalle, minkä muuten hiiri vie, niin pääsee siitä vaivasta.

Tosilos yritti irroittaa kypäriänsä ja pyysi, että toiset tulisivat hänen avukseen, koska hän oli tukehtumaisillaan eikä voinut olla kauempaa suljettuna ahtaaseen häkkiinsä. Se riisuttiin häneltä tuota pikaa, ja hänen lakeijankasvonsa paljastuivat kaikkien katseltaviksi. Ne nähtyään Doña Rodriguez ja hänen tyttärensä huusivat täyttä kurkkua:

— Tämä on petosta; petostahan tämä on! Oikean sulhasen sijaan on pantu Tosilos, armollisen herra herttuan lakeija! Jumala ja kuningas tulkoot avuksi tämmöisessä ilkeydessä, jotta emme sano konnamaisuudessa!

— Älkää olko huolissanne, armolliset rouvat, — virkkoi Don Quijote — sillä tämä ei ole ilkeyttä eikä konnamaisuutta, ja jos olisikin, niin siihen ei ole ollut syynä herttua, vaan minua vainoavat katalat noidat, jotka, minulle tämän voiton kunniaa suomatta, ovat muuttaneet sulhasmiehenne kasvot tämän miehen naamaksi, jonka on väitetty olevan herttuan lakeija. Noudattakaa neuvoani ja menkää hänen kanssaan naimisiin ollenkaan välittämättä vihollisteni ilkeydestä, sillä te haluatte aivan varmaan saada juuri hänet puolisoksi.

Kuullessaan tuon herttua oli vähällä antaa koko kiukkunsa purkautua nauruksi ja sanoi:

— Seikat, joita herra Don Quijotelle sattuu, ovat niin erinomaisia, että melkein uskon, ettei tämä minun lakeijani ole minun lakeijani; mutta käyttäkäämme juonta ja viekkautta: siirtäkäämme häät kahden viikon päähän, jos niin haluatte, ja pitäkäämme tätä henkilöä, joka nyt saa meidät epäröimään, niin kauan vangittuna, sillä voihan sattua, että hän sinä aikana saa takaisin entisen hahmonsa; noitien karsaus Don Quijotea kohtaan ei näet voine kestää niin kauan, varsinkaan, kun heillä ei ole mitään sanottavaa hyötyä tällaisista muodonmuutoksista.

— Voi armollinen herra, — sanoi Sancho — noilla ilkiöillä on aivan yleisenä tapana muuttaa toiseen muotoon asioita, jotka koskevat isäntääni. Erään ritarin, jonka hän taannoin voitti ja jonka nimi oli Peiliritari, he muuttivat kandidaatti Simson Carrascoksi, joka on kotoisin kylästämme ja oli hyvä ystävämme, ja armollisen neidin Dulcinea Tobosolaisen ne ovat muuttaneet kömpelöksi maalaistytöksi, ja siitä syystä minä luulen, että tämä lakeija tulee kuolemaan ja elämään lakeijana kaiken ikänsä.

Siihen virkkoi Doña Rodriguezin tytär:

— Olkoon tämä, joka pyytää minua vaimokseen — mistä olen hänelle kiitollinen — kuka tahansa; minä tahdon mieluummin olla lakeijan laillinen vaimo kuin jonkun ritarin petetty rakastajatar, vaikka eihän se, joka minut petti, ollutkaan mikään ritari.

Lopulta nämä kaikki tarinat ja tapahtumat päättyivät siten, että Tosilos päätettiin pitää tallessa, kunnes nähtäisiin, miten hänen muodonmuutoksensa kävisi. Kaikki ylistivät huutaen Don Quijotea voittajaksi, mutta useimmat olivat pahoillaan ja alakuloisina siitä, etteivät nuo kaksi taistelijaa, joiden ottelua oli niin hartaasti odotettu, olleet hakanneet toisiaan kappaleiksi, aivan kuin katupojat ovat pahoillaan, kun heidän odottamansa hirsipuuhun tuomittu ei tulekaan, koska hänet on armahtanut joko vastapuoli tai oikeus. Väki lähti tiehensä, herttua ja Don Quijote palasivat linnaan, Tosilos suljettiin tyrmään, Doña Rodriguez ja hänen tyttärensä olivat erinomaisen iloisia havaitessaan, että juttu sittenkin tavalla tai toisella tulisi johtamaan avioliittoon, ja Tosilos toivoi sitä samaa.

Seitsemäskuudetta luku,

jossa kerrotaan, miten Don Quijote sanoi jäähyväiset herttualle ja mitä hänelle sattui herttuattaren kamarineidin, älykkään ja huiman Altisidoran kanssa.

Don Quijotesta tuntui jo soveliaalta luopua linnassa viettämästään joutilaasta elämästä, sillä hän kuvitteli, että hänen persoonaansa kovin kaivattiin, hänen salliessaan pidättää itseään eristettynä ja joutilaana ja ottamassa osaa niihin lukemattomiin pitoihin ja huveihin, joita herttua ja herttuatar järjestivät hänelle, vaeltavalle ritarille, ja hänestä tuntui kuin hän joutuisi tekemään taivaalle ankaraa tiliä tästä joutilaisuudesta. Niin hän eräänä päivänä pyysi herttualta ja herttuattarelta lupaa lähteä pois. He suostuivat hänen pyyntöönsä samalla vakuuttaen, että hänen lähtönsä kovin pahoitti heidän mieltään. Herttuatar antoi Sancho Panzalle tämän vaimon kirjoittamat kirjeet, Sancho kuunteli niitä itkeä tillittäen ja lausui:

— Kuka olisi osannut ajatella, että semmoiset suuret toiveet kuin ne, joita tieto minun käskynhaltiana-olostani sytytti eukkoni Teresa Panzan poveen, sammuisivat siihen, että minä nyt palaan ottamaan osaa isäntäni Don Quijoten surkeihin seikkailuihin? Olen kumminkin iloinen havaitessani, että Teresani käyttäytyi niinkuin hänen tuli ja sopi, koska hän lähetti tammenterhoja herttuattarelle; jollei hän olisi niitä lähettänyt, olisin ollut siitä pahoillani, ja Teresa olisi osoittanut kiittämättömyyttä. Lohdutuksenani on, että tätä lahjaa ei mitenkään voida nimittää lahjuksiksi, sillä minä olin jo käskynhaltiana, kun hän sen lähetti, ja on oikein ja kohtuullista, että ne, jotka saavat ottaa vastaan jonkin hyvän työn, osoittavat kiitollisuuttaan, vaikkapa vähäpätöisessäkin muodossa. Paljaanahan minä käskynhaltianvirkaan rupesin ja paljaana minä siitä lähden, niin että voin sanoa hyvällä omallatunnolla, mikä ei olekaan mikään pikkuasia: »Alastonna minä synnyin ja alaston olen, ei ole tullut häviötä enempää kuin voittoakaan.»

Näin puhui Sancho itsekseen lähtöpäivänä, ja Don Quijote, joka oli edellisenä iltana sanonut jäähyväiset herttualle ja herttuattarelle, ilmaantui aamulla varuksissaan linnanpihalle. Häntä katseli parvekkeelta koko linnanväki, ja herttua ja herttuatarkin tulivat ulos häntä näkemään. Sancho istui harmonsa selässä haarapusseineen, matkalaukkuineen ja eväineen erinomaisen tyytyväisenä, sillä herttuan hovimestari, hän, joka oli ollut Trifaldina, oli antanut hänelle pienen kukkaron, jossa oli kaksisataa kultadukaattia matkakustannuksia varten, ja tätä Don Quijote ei vielä tietänyt. Kun siis kaikki, kuten sanottu, parhaillaan häntä katselivat, koroitti herttuattaren muitten kamarirouvien ja kamarineitien keskeltä, jotka olivat kerääntyneet lähtöä katselemaan, huima ja älykäs Altisidora äänensä lausuen murheellisesti:

Oi kuule, ritari häijy, pidätä hiukkasen, älä kannusta kaakkias juoksuun noin hurjasti peläten.

Kas, ethän käärmettä julmaa sä pakene, uskoton, ei lammaskaan sua vainoo, — vain karitsa pieni se on.

Sinä hurmasit neidon kauniin — ei yhtään vertaista tään Diana vuorilla nähnyt, ei Venus metsissään.

Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas, sinä julma Bireno[47] ja karkaava Aeneas.

Ah hirviö, terävin kynsin sinä kannat mun sydäntäin, joka antaunut on sulle, sun katseestas värähtäin.

Viet myssyä kolme ja sukkain monikirjavat nauhat pois sinä polvista, hohtoa joitten ei marmori voittaa vois.

Kakstuhatta huokausta niin tulista myöskin sait, ett' ois ne polttaa voineet kakstuhatta Troiaa kait.

Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas, sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas.

Asemiehesi Sanchon mieli niin kovaksi paatukoon, ett' iäksi Dulcinea jää lumottuun olentoon.

Sun rikostes rangaistuksen niin kärsiä saakoon hän, kuin vanhurskasten nähdään vuoks syntisten kärsivän.

Sinun hienot seikkailuretkes lopun kurjimman saakohon, unennäöksi jääköön riemus, nimes olkoon: Uskoton.

Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas, sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas.

Nimes olkoon mainetta vailla Granadasta Lojaan, niin Sevillasta myös Marchenaan ja Lontoosta Englantiin.

Ja neljän kuninkaan kirjaa jos joskus sä tutkinet, sua ässä ja kuningas karttaa ja valttia löydä et.

Kun liikavarpaitas leikkaat, veri varpaasta vierähtää, kun sinulta hampaita viedään, niin juuret suuhusi jää.

Mene hornan kuiluun, saattonas Barrabas, sinä julma Bireno ja karkaava Aeneas.

Murheellisen Altisidoran tällä tavalla valittaessa tuskaansa Don Quijote katseli häntä koko ajan; sitten hän kääntyi sanaakaan vastaamatta Sanchon puoleen ja sanoi hänelle:

— Esivanhempiesi autuuden nimessä, rakas Sancho, minä vannotan sinua tunnustamaan minulle totuuden. Sano minulle, onko sinulla kukaties ne kolme myssyä ja ne sukkanauhat, joista tuo rakastunut neiti puhuu?

Siihen vastasi Sancho:

— Ne kolme myssyä minulla kyllä on, mutta sukkanauhoista ei aavistustakaan.

Herttuatar hämmästyi Altisidoran julkeutta; vaikka hän piti kamarineitiänsä huimana, veitikkamaisena ja hillittömänä, ei hän kumminkaan olisi uskonut, että tyttö rohkenisi olla näin julkea, ja hänen hämmästyksensä oli sitä suurempi, kun hän ei ollut osannut tätä pilaa odottaa. Herttua halusi jatkaa leikkiä ja sanoi:

— Minusta ei näytä oikealta, herra ritari, että te, nautittuanne tässä linnassani osaksenne tullutta hyvää kohtelua, olette rohjennut ottaa mukaanne ainakin kolme myssyä ja mahdollisesti vielä kamarineitini sukkanauhat. Tämä osoittaa huonoa sydäntä; se on teko, joka huonosti sopii teidän maineeseenne. Antakaa hänelle sukkanauhat takaisin; jollette niin tee, haastan teidät taistelemaan elämästä ja kuolemasta, ollenkaan pelkäämättä, että konnamaiset noidat muuttavat minut toiseen hahmoon tai vaihtavat kasvoni, niinkuin ovat vaihtaneet lakeijani kasvot, joka kävi kanssanne kaksintaisteluun.

— Jumala varjelkoon — vastasi Don Quijote minua paljastamasta miekkaani teidän kaikkein korkeinta persoonaanne vastaan, jolta olen saanut niin paljon suosionosoituksia. Myssyt minä annan takaisin, koska Sancho sanoo, että ne hänellä on, mutta sukkanauhoja minun on mahdoton palauttaa, sillä niitä en ole saanut minä enempää kuin hänkään, ja jos tämä teidän kamarineitinne suvaitsee tutkia piilopaikkojaan, niin hän varmasti ne löytää. Minä, armollinen herra herttua, en ole koskaan ollut varas enkä aio siksi tulla eläessäni, jollei Jumala minua kokonaan hylkää. Tämä kamarineiti puhuu, kuten hän itse sanoo, rakastuneena, mihin minä en ole syypää, ja niinmuodoin minun ei tarvitse anoa mitään anteeksi, ei häneltä eikä teidän ylhäisyydeltänne, jota hartaasti pyydän ajattelemaan itsestäni paremmin ja jälleen antamaan minulle luvan lähteä matkaan.

— Jumala suokoon, että matkanne on onnellinen, herra Don Quijote, — sanoi herttuatar — ja että saamme aina kuulla hyviä uutisia urotöistänne. Ja lähtekää nyt Jumalan nimeen, sillä mitä kauemmin viivyttelette, sitä enemmän kiihdätte tulta näiden teitä katselevien neitojen povissa; mutta minä tulen rankaisemaan kamarineitiäni, niin ettei hän tästä lähtien käyttäydy sopimattomasti, ei katseissaan eikä puheissaan.

— Minä pyydän sinua kuulemaan vielä yhden ainoan sanan, oi urhoollinen Don Quijote, — sanoi nyt Altisidora — ja se on tämä: minä pyydän sinulta anteeksi, että syytin sinua sukkanauhojen varastamisesta, sillä Jumalan ja oman sieluni nimessä, minullahan on ne ylläni, ja minä olen ollut yhtä hajamielinen kuin se, joka etsi aasia sillä ratsastaessaan.

— Enkö sitä sanonut? — virkkoi Sancho. — Minä se olenkin oikea poika salantajaksi! Jos minua olisi haluttanut niin tehdä, niin totisesti minulla olisi ollut siihen mainio tilaisuus ollessani käskynhaltiana.

Don Quijote taivutti päätään ja kumarsi herttualle ja herttuattarelle ja kaikille läsnäolijoille; sitten hän käänsi Rocinanten, Sancho seurasi häntä harmollaan, ja niin hän lähti pois linnasta suunnaten kulkunsa kohti Zaragozaa.

Kahdeksaskuudetta luku,

jossa kerrotaan, kuinka Don Quijotelle sateli seikkailuja niin paljon, että toinen oli toisen tiellä.

Päästyään avoimelle kentälle, missä Altisidoran lemmentouhu ei häntä vaivannut eikä rasittanut, Don Quijote tunsi olevansa oikein elementissään, hänen elämänvoimansa virkistyivät jälleen jatkamaan ritarillista tehtävää, ja hän kääntyi sanomaan Sancholle:

— Vapaus, hyvä Sancho, on kalleimpia lahjoja, mitä taivas on ihmisille suonut; sille eivät vedä vertoja ne aarteet, joita maa sisäänsä kätkee ja meri helmaansa salaa; vapauden samoinkuin kunnian tähden sopii ja tuleekin uskaltaa henkensä; vankeus sitävastoin on suurin onnettomuus, mikä voi ihmisiä kohdata. Sanon tämän, Sancho, siksi, että olet varmaan havainnut, millaista hekumallista ja yltäkylläistä elämää olemme viettäneet linnassa, josta nyt lähdemme. Mutta sittenkin minusta tuntui keskellä noita ylellisiä pitoja ja jäähdytettyjä juomia, että olin kuin nälkäänäkevä, koska en nauttinut niitä niin vapaasti kuin olisin nauttinut, jos kaikki olisi ollut omaani; velvollisuus korvata hyviä tekoja ja suosionosoituksia, joita on osakseen saanut, on näet kahle, joka estää sielua vapaasti liikkumasta. Onnellinen se, jolle taivas on antanut leivänkannikan hänen tarvitsematta siitä kiittää ketään muuta kuin taivasta itseään!

— Huolimatta kaikesta, mitä teidän armonne nyt sanoi, ‒ virkkoi Sancho — on väärin, jollemme ole puolestamme kiitollisia niistä kahdestasadasta dukaatista, jotka minulle antoi kukkaroineen päivineen herttuan hovimestari ja joita nyt kannan povellani kuin sydämen laastarina ja vahvistavana lääkkeenä kaiken sen varalta, mitä voi sattua; me näet emme suinkaan aina löydä linnoja, missä meitä kestitään, vaan voimme kenties osua majapaikkoihin, missä meitä piestään.

Näissä ja muissa samanlaisissa keskusteluissa molemmat vaeltajat, ritari ja aseenkantaja, liikkuivat eteenpäin. Kuljettuaan hiukan toista peninkulmaa he näkivät eräällä viheriällä niityllä ruohikossa noin tusinan miehiä, jotka olivat talonpoikaispuvuissa ja istuivat nuttujensa päällä aterioimassa. Heillä oli vierellään eräänlaisia valkoisia lakanoita, joilla he olivat jotakin peittäneet; lakanat olivat maasta koholla ja erillään toisistaan. Don Quijote lähestyi aterioitsevia, tervehti heitä ensin kohteliaasti ja kysyi sitten, mitä oli noitten liinojen alla. Eräs miehistä vastasi:

— Hyvä herra, näiden peitteitten alla on muutamia veistokuvia, jotka tullaan liittämään kylämme kirkossa rakenteilla olevaan alttariin; me kuljetamme niitä peitettyinä, jotta ne eivät menetä kiiltoaan, ja kannamme niitä olkapäillämme, jotta ne eivät säry.

— Jos suvaitsette, — vastasi Don Quijote — haluaisin mielelläni ne nähdä, sillä kuvat, joita kuljetetaan niin varovasti, ovat varmaan oivallisia.

— Ovatpa tietenkin! — vastasi mies. — Osoittaahan sen jo niiden hinta, sillä niiden joukossa ei totisesti ole yhtäkään, joka ei maksa kuudettakymmentä dukaattia ja jos teidän armonne haluaa nähdä, että niin on laita, niin odottakaa vähän, saatte nähdä sen omin silmin.

Mies nousi aterialtaan ja meni ottamaan pois peiton ensimmäisen kuvan päältä, joka esitti ratsastavaa Pyhää Yrjänää. Ratsun jaloissa kiemurteli louhikäärme, ja pyhä Yrjänä oli syöksemässä sen kitaan peistään niin tuimasti kuin ainakin häntä esittävissä kuvissa. Kuva hehkui kuin sula kulta, kuten sanotaan. Sen nähdessään Don Quijote sanoi:

— Tämä oli eräs kaikkein parhaita vaeltavia ritareita taivaallisessa sotajoukossa; hänen nimensä oli pyhä Yrjänä, ja hän oli sitäpaitsi neitojen suojelija. Katsotaanpa tätä toista.

Mies otti peitteen pois, ja näkyviin tuli ratsastava pyhä Martti, joka oli antamassa viittansa toista puolta köyhälle. Tuskin sen nähtyään Don Quijote virkkoi:

— Tämäkin ritari kuului kristittyihin seikkailijoihin, ja minä uskon, että hän oli vielä anteliaampi kuin urhoollinen, kuten voit nähdä, Sancho, siitä, että hän antaa puolet viittaansa köyhälle, ja tämä tapahtuu varmaan talviseen aikaan; jollei olisi niin laita, hän varmaan antaisi koko viitan, niin armelias hän oli.

— Ei suinkaan asia niin ollut, — sanoi Sancho vaan hän varmaan noudatti sananlaskua, joka sanoo, että kohtuus hyvä kaikessa, makkarassakin.

Don Quijote nauroi ja pyysi ottamaan pois seuraavan peitteen, jonka alta tuli näkyviin Espanjan Suojeluspyhimys. Hän oli ratsun selässä, kädessä verinen miekka, hän ajoi kumoon maureja syöksyen heidän päittensä ylitse, ja hänet nähdessään Don Quijote lausui:

— Tämä on oikea ritari Kristuksen sotajoukoista: hänen nimensä on pyhä Jaakko Mauriensurma, hän on kaikkein urhoollisimpia pyhimyksiä ja ritareita, mitä on ollut maailmassa ja nyt on taivaassa.

Sitten otettiin jälleen pois peite, ja sen alta tuli näkyviin pyhä Paavali putoamassa ratsultaan, kaikkine yksityisseikkoineen, joita yleensä kuvataan hänen kääntymistään esittäviin alttaritauluihin. Nähdessään hänet niin ilmielävänä, että olisi luullut Kristuksen todella hänelle puhuvan ja Paavalin vastaavan, Don Quijote sanoi:

— Tämä oli kaikkein suurin vihollinen, mitä Herramme Jumalan kirkolla oli hänen aikanaan, ja kaikkein voimallisin puolustaja, mitä sillä tulee milloinkaan olemaan; hän oli eläessään vaeltava ritari ja pysyi pyhänä taistelijana hamaan kuolemaan saakka, uupumattomana työmiehenä Herran viinamäessä, kansojen opettajana, joka oli saanut oppinsa taivaasta,[48] missä hänen mestarinaan ja opettajanaan oli itse Jeesus Kristus.

Useampia kuvia ei ollut; siksi Don Quijote käski ne jälleen peittää ja sanoi niiden kuljettajille:

— Olen katsonut hyväksi enteeksi, rakkaat veljet, että olen nähnyt, mitä olen nähnyt, sillä nämät pyhät miehet harjoittivat samaa tointa, jota minä harjoitan, nimittäin asetointa, vaikka minun ja heidän kesken on se ero, että he olivat pyhimyksiä ja taistelivat taivaallisella tavalla, minä sitävastoin olen syntinen ihminen ja taistelen inhimillisellä tavalla. He valloittivat taivaan väkisin, sillä taivaan valtakuntaan voidaan hyökätä,[49] minä taas en toistaiseksi tiedä, mitä voin valloittaa suurellakaan vaivalla; mutta jos valtiattareni Dulcinea Tobosolainen sattuisi sentään vapautumaan vaikeuksista, joiden alaisena on, niin onneni olisi parempi, mieleni pääsisi tasapainoon, ja minä voisin ohjata askeleni paremmalle tielle kuin se, jota nyt vaellan.

— Jumala sen kuulkoon, ja piru olkoon kuuro — virkkoi siihen Sancho.

Miehet ihmettelivät sekä Don Quijoten ulkomuotoa että hänen puhettaan eivätkä ymmärtäneet puoltakaan siitä, mitä hän tarkoitti. He lopettivat ateriansa, nostivat kuvat olkapäilleen, sanoivat hyvästi Don Quijotelle ja lähtivät jatkamaan matkaansa.

Sanchosta tuntui jälleen kuin ei hän olisi milloinkaan herraansa oikein tuntenut, hän ihmetteli, mitä kaikkea tämä tiesi, ja hänestä näytti, ettei maailmassa ollut yhtään historiaa eikä tapahtumaa, jota hän ei tuntenut kuin viittä sormeaan ja säilyttänyt uskollisesti muistissaan. Sancho sanoi:

— Totisesti, armollinen herra isäntäni, jos sitä, mitä meille tänään on tapahtunut, sopii nimittää seikkailuksi, niin se on ollut kaikkein lempeimpiä ja suloisimpia, mitä meille on koko vaelluksemme kestäessä sattunut: me olemme selviytyneet siitä joutumatta piestyiksi ja ollenkaan pelästymättä, emme ole paljastaneet miekkaamme, ruumiimme eivät ole kellahtaneet maahan, emmekä ole joutuneet näkemään nälkää. Kiitetty olkoon Jumala, joka on sallinut minun nähdä semmoista omin silmin.

— Sinä puhut hyvin ja oikein, Sancho; — sanoi Don Quijote — mutta sinun tulee ottaa huomioon, etteivät viikot ole veljeksiä eivätkä kulu samalla tavalla; ja sitä, mitä rahvas yleensä nimittää enteiksi ja mikä ei perustu mihinkään luonnolliseen syyhyn, tulee ymmärtäväisen ihmisen pitää onnellisena sattumana ja sellaisena arvostella. Joku sellainen taikauskoinen nousee aamulla, lähtee ulos, kohtaa jonkun Pyhän Franciskuksen munkkikunnan veljen, kääntyy ja palaa Antiinsa kuin olisi kohdannut aarnikotkan. Toinen, joku Mendoza,[50] kaataa epähuomiossa suolaa pöydälle, ja tuosta valahtaa heti hänen sydämeensä syvä alakuloisuus, ikäänkuin luonto olisi velvollinen ilmoittamaan tulevaisia onnettomuuksia mainitunlaisilla joutavilla seikoilla. Järkevän kristityn ihmisen ei pidä saivarrellen pyrkiä saamaan selkoa siitä, mitä taivas aikoo tehdä. Scipio astuu maihin Afrikassa, kompastuu hypätessään maihin, hänen sotamiehensä pitävät tuota huonona enteenä, mutta hän syleilee maan kamaraa ja sanoo: »Sinä et pääse minulta pakoon, Afrika, sillä minä pidän sinua lujasti sylissäni.» Minulle, Sancho, on siis ollut erinomainen sattuma, että olen tullut kohdanneeksi nuo kuvat.

— Sen kyllä uskon; — vastasi Sancho — mutta nyt pyytäisin teidän armoanne sanomaan minulle, mistä johtuu, että espanjalaiset, aikoessaan lähteä johonkin taisteluun, huutavat avukseen tuota pyhää Jaakkoa Mauriensurmaa näillä sanoilla: »Santiago ja kiinni Espanja!»[51] Onko Espanja kukaties irti, niin että se pitää panna kiinni, vai mitä merkillistä hommaa se on?

— Sinä olet ylen typerä, Sancho; — vastasi Don Quijote — muista, että tuon suuren punaristiritarin[52] on Jumala antanut Espanjalle maan suojeluspyhimykseksi ja varjelijaksi, varsinkin niissä ankaroissa otteluissa, joita espanjalaisilla on ollut maurien kanssa, ja siksi he huutavat häntä avukseen ja puolustajakseen kaikissa aloittamissaan taisteluissa, ja onpa niissä monta kertaa nähty hänen itsensä kumoavan ja kaatavan, hävittävän ja surmaavan Hagarin poikien joukkoja; ja tämän seikan todistukseksi voisin mainita sinulle paljon esimerkkejä, joita kerrotaan todenperäisissä espanjalaisissa historioissa.

Sancho vaihtoi puheenaihetta ja sanoi isännälleen:

— Minua, armollinen herra, ihmetyttää herttuattaren kamarineidin Altisidoran julkeus. Hänet oli varmaan pahoin haavoittanut ja lävistänyt tuo, jota mainitaan Amorin nimellä. Hänenhän sanotaan olevan melkein sokea poika, joka kaihestaan tai paremmin sanoen sokeudestaan huolimatta osuu aina maaliinsa, jos valitsee maalikseen ihmisen sydämen, olipa tämä maali kuinka pieni tahansa, osuu siihen ja sen kerrassaan puhkaisee nuolillaan. Olen myös kuullut sanottavan, että tyttöjen siveys ja häveliäisyys katkaisee lemmennuolien kärjen ja tylsyttää ne, mutta tässä Altisidorassa ne näyttävät pikemmin teroittuvan kuin tylsyvän.

— Ota huomioon, Sancho, — virkkoi Don Quijote — ettei Amor menettele toimissaan hienotunteisesti eikä pysyttele järjellisissä rajoissa, vaan on samanluontoinen kuin kuolema, joka hyökkää yhtä hyvin kuninkaitten korkeihin linnoihin kuin paimenten mataloihin majoihin, ja että se, otettuaan sydämen täysin valtaansa, ensi työkseen karkoittaa siitä kaiken pelon ja häveliäisyyden. Juuri siksi Altisidorakin ilmaisi julkeasti tunteensa, jotka nostavat poveeni pikemmin hämminkiä kuin sääliä.

— Sehän on selvää julmuutta! — sanoi Sancho. Ennenkuulumatonta kiittämättömyyttä! Omasta puolestani voin sanoa, että neidin lausuma pieninkin lemmensana olisi minut kukistanut ja tehnyt hänen alamaisekseen. Voi koiranpoika, millainen kivisydän, millainen pronssipovi, ja sielu selvää muurisavea! Mutta minä en voi ymmärtää, mitä se neiti näki teidän armossanne semmoista, mikä sai hänet niin antautumaan ja alistumaan. Missä on se komea ulkonäkö, se reippaus, se sievyys, missä ne kasvot, missä nämä mainitsemani seikat erikseen tai kaikki yhdessä, jotka saivat hänet rakastumaan; olen näet totta totisesti monta kertaa pysähtynyt katselemaan teidän armoanne kantapäästä aina ylimmän hiuskarvan huippuun, mutta näen ainoastaan seikkoja, jotka ovat pikemmin omansa peloittamaan kuin rakastuttamaan, ja olenhan sitäpaitsi kuullut sanottavan, että kauneus on ensimmäinen ja etevin ominaisuus, joka sytyttää rakkautta, ja koska teidän armossanne ei yhtään kauneutta ole, en ymmärrä, mihin se raukka rakastui.

— Sinun tulee tietää, Sancho, — vastasi Don Quijote — että on olemassa kahdenlaista kauneutta, nimittäin sielun ja ruumiin kauneutta; sielun kauneus loistaa ja ilmenee ymmärryksessä, kunniallisuudessa, jalossa toiminnassa, anteliaisuudessa ja moitteettomassa käytöksessä, ja kaikki nämä ominaisuudet voivat olla rumassa ihmisessä; ja katseen kiintyessä tähän kauneuteen, eikä ruumiin kauneuteen, siitä yleensä syntyy kiihkeä ja ylivoimainen rakkaus. Minä, hyvä Sancho, tiedän kyllä, etten ole kaunis, mutta tiedän myös, etten ole muodoton, ja arvokkaalle miehelle riittää, ettei hän ole mikään hirviö, jotta häntä voidaan hellästi rakastaa, jos hänellä vain on mainitsemani sielunlahjat.

Näissä puheissa ja keskusteluissa he saapuivat erääseen metsikköön, joka oli vähän matkan päässä tiestä, ja Don Quijote havaitsi äkkiarvaamatta kietoutuneensa viheriästä langasta kudottuun verkkoon, joka oli kiinnitetty puitten väliin. Ollenkaan käsittämättä, mitä tämä saattoi merkitä, hän sanoi Sancholle:

— Minusta näyttää, Sancho, että tästä verkosta sukeutuu kaikkein merkillisimpiä seikkailuja, mitä kuvitella saattaa. Vietäköön minulta henki, jolleivät minua vainoavat noidat aio kietoa minua siihen estääkseen matkaani, ikäänkuin kostoksi siitä ynseydestä, jota olen osoittanut Altisidoralle. Mutta tietäkööt he, että minä, vaikka nämä verkot eivät olisi viheriästä langasta punotut, vaan kaikkein kovimmista timanteista, ja olisivat vielä lujemmat kuin se, johon seppien mustasukkainen jumala kietoi Venuksen ja Marsin, hajoittaisin ne ikäänkuin ne olisivat meriheinistä tai pumpulilangoista kudotut.

Kun hän sitten aikoi mennä eteenpäin ja repiä verkon kokonaan, astui puitten välistä yhtäkkiä hänen näkyviinsä kaksi erinomaisen kaunista paimentyttöä; ainakin he olivat paimentyttöjen vaatteissa, lukuunottamatta sitä, että heidän nuttunsa ja hameensa olivat hienoa brokadia, tarkoitan, että heidän hameensa olivat kaikkein hienointa kultakudelmaa. Heidän hiuksensa valuivat vapaina hartioille, ja niiden kultainen hohto voi kilpailla auringon säteitten kanssa; hiuksia koristi kaksi seppelettä, jotka olivat viheriästä laakerista ja punaisesta amarantista sidotut. Iältään he eivät näyttäneet olevan alle viidentoista eikä yli kahdeksantoista.

Tuo oli näky, joka sai Sanchon ihmeisiinsä, Don Quijoten jännityksen valtaan, auringon pysähtymään juoksussaan heitä katselemaan ja loi kaikkien neljän ympärille ihmeellisen hiljaisuuden. Ensimmäisenä alkoi vihdoin puhua toinen paimentyttö, joka lausui Don Quijotelle:

— Pysähtykää, herra ritari, älkää repikö näitä verkkoja, joita ei ole tähän jännitetty teidän vahingoksenne, vaan meidän huviksemme; ja koska tiedän, että tulette kysymään, miksi ne on tähän asetettu ja keitä me olemme, tahdon sen teille ilmoittaa muutamalla sanalla. Eräässä kylässä, joka sijaitsee noin kahden peninkulman päässä täältä ja jossa on paljon ylhäistä väkeä ja paljon hidalgoja ja rikkaita henkilöitä, sopivat erinäiset sukulaiset ja ystävät keskenään, että me, heidän poikansa, vaimonsa ja tyttärensä, naapurit, ystävät ja sukulaiset, tulisimme huvittelemaan tähän paikkaan, joka on miellyttävimpiä koko seudussa, ja että koko seura muodostaisi uuden idyllisen Arkadian, missä me tytöt esiintyisimme paimentyttöinä ja nuoret miehet paimenina. Me olemme opetelleet kaksi paimennäytelmää; toisen niistä on sepittänyt kuuluisa runoilija Garcilaso, toisen on kirjoittanut mainio Camões omalla portugalinkielellään, mutta me emme ole niitä vielä esittäneet. Me saavuimme tänne eilen, olemme pystyttäneet lehvien alle muutamia telttoja, semmoisia, joita nimitetään matkateltoiksi, runsasvetisen puron rannalle, joka kostuttaa kaikkia näitä niittyjä; viime yönä kiinnitimme puitten väliin nämä verkot viekoitellaksemme typeriä lintuja, jotta ne pitämämme melun säikähdyttäminä niihin lentäisivät. Jos te, armollinen herra, haluatte tulla vieraaksemme, niin teidät otetaan vastaan kohteliaasti ja ystävällisesti, sillä nyt ei tänne päästetä huolta ja alakuloisuutta.

Hän vaikeni eikä virkkanut enempää. Don Quijote vastasi hänelle:

— Ihana neiti, Aktaion ei varmaankaan ollut niin ihastunut ja hämmästynyt äkkiarvaamatta nähdessään Dianan kylpevän aalloissa kuin minä nähdessäni teidän kauneutenne. Minä ylistän teidän huvienne aihetta ja kiitän ystävällisistä kohteliaisuuksistanne, ja jos voin jollakin tavalla teitä palvella, voitte huoleti minua käskeä, varmasti luottaen siihen, että tulen teitä tottelemaan, sillä minun toimenani on juuri osoittaa kiitollisuutta ja tehdä hyvää kaikenlaisille ihmisille, varsinkin niin ylhäisille kuin teidän henkilönne näyttävät olevan; ja jos nämä verkot, jotka varmaan sulkevat piiriinsä vain pienen alueen, kiertäisivät koko maanpiiriä, niin minä etsisin uusia maailmoita voidakseni kulkea niiden kautta näitä rikkomatta; ja jotta luottaisitte näihin liioitteleviin lupauksiini, tietäkää, ettei lupauksen antaja ole kukaan vähäisempi kuin Don Quijote Manchalainen, jos hänen nimensä ehkä on ehtinyt teidän kuuluviinne.

— Voi rakas ystäväni, — sanoi nyt toinen paimentyttö toverilleen — ajattele, kuinka suuri onni on tullut osaksemme! Näetkö tämän herran, joka on edessämme? No niin, sinun tulee tietää, että hän on maailman urhoollisin, rakastunein ja käytökseltään hienoin ritari, jollei ole pettäväinen se hänen urotöistään kertova painosta ilmestynyt historia, jonka olen lukenut. Lyönpä vetoa, että tämä kelpo mies, joka saapuu hänen kanssaan, on muudan Sancho Panza, hänen aseenkantajansa, jolle ei hupaisuudessa kukaan vedä vertoja.

— Siinä on perää; — sanoi Sancho — minä olen juuri teidän armonne mainitsema vekkuli ja aseenkantaja, ja, tämä herra on minun isäntäni, se historiassa mainittu ja kuvattu Don Quijote Manchalainen.

— Ah! — virkkoi toinen. — Pyydetään, hyvä ystävä, hartaasti häntä jäämään, sillä vanhempamme ja veljemme ovat siitä varmaan sanomattomasti hyvillään. Olenhan minäkin kuullut kerrottavan hänen urhoollisuudestaan ja rakastettavuudestaan aivan samaa kuin sinä äsken mainitsit; ja ennen kaikkea sanotaan, että hän on kaikkein lujin ja luotettavin rakastaja, mitä tunnetaan, ja että hänen naisensa on muudan Dulcinea Tobosolainen, jolle koko Espanjassa myönnetään kauneuden kunniapalkinto.

— Siihen onkin täysi syy, — virkkoi Don Quijote — mikäli ei teidän verraton kauneutenne saata seikkaa epäilyksenalaiseksi. Mutta älkää huoliko vaivautua, armolliset neidit, minua pidättämään, sillä kutsumukseni välttämättömät velvollisuudet eivät salli minun missään levätä.

Samassa tuli siihen paikkaan, missä nämä neljä henkilöä olivat, toisen paimentytön veli, samoin paimeneksi puettuna, aivan yhtä upeassa asussa kuin molemmat paimentytöt. Nämä kertoivat hänelle, että heidän seurassaan oleva henkilö oli urhoollinen Don Quijote Manchalainen ja toinen hänen aseenkantajansa Sancho, jonka nuori mies jo tunsi, koska oli lukenut heidän historiansa. Muhkea paimen tervehti heitä kohteliaasti ja pyysi heitä lähtemään hänen kanssaan heidän teltoilleen; Don Quijoten täytyi suostua, ja niin he lähtivät. Samassa läheni meluava ajojoukko, ja verkot täyttyivät erilaisista linnuista, jotka verkkojen värin pettäminä eksyivät vaaraan, jota aikoivat välttää. Paikalle keräytyi neljättäkymmentä henkilöä, jotka olivat kaikki upeissa paimenten ja paimentyttöjen puvuissa, ja kaikki saivat heti tietää, keitä olivat Don Quijote ja hänen aseenkantajansa, mikä heitä kovin ilahdutti koska he jo tunsivat heidän historiansa. Keräännyttiin telttojen luo, missä oli katettu upeat, runsaat ja siistit pöydät. Don Quijotea kunnioitettiin luovuttamalla hänelle paras paikka; kaikki katselivat häntä ja olivat ihmeissään hänet nähdessään. Kun sitten ruoka-astiat oli vihdoin korjattu pois, koroitti Don Quijote erittäin juhlallisesti äänensä ja lausui:

— Vaikka muutamat väittävät, että ihmisten tekemiin suurimpiin synteihin kuuluu ylpeys, väitän minä, että pahin kaikista on kiittämättömyys, ja ajattelen näin väittäessäni yleistä sananpartta: että helvetti on täynnä kiittämättömiä. Tätä syntiä olen minä, mikäli se on ollut minulle mahdollista, koettanut välttää siitä lähtien, kun olen kyennyt järkeäni käyttämään, ja jollen voi palkita niitä hyviä tekoja, joita minulle tehdään, toisilla hyvillä teoilla, asetan niiden sijaan ainakin hartaan halun niitä suorittaa, ja jollei tämä riitä, teen ne yleisesti tunnetuiksi; sillä henkilö, joka kertoo hänen osakseen tulleista hyvistä töistä ja tekee ne tiettäviksi, olisi myös valmis niitä korvaamaan toisilla samanlaisilla, jos hän vain voisi; useimmiten näet ne, jotka saavat, ovat vähäpätöisempiä kuin ne, jotka antavat, ja niinmuodoin on Jumala kaikkein ylinnä, koska hän on kaikkein ylimmäinen antaja, eivätkä ihmisen lahjat voi milloinkaan vetää vertoja Jumalan antimille, niin ääretön ero on niiden välillä; mutta tätä kykenemättömyyttä ja puutteellisuutta korvaa sentään tavallaan kiitollisuus. Kiitollisena suosiosta, jota minulle on täällä osoitettu, mutta kykenemättä siihen vastaamaan samalla mitalla, minä siis pysyttelen oman kykyni ahtaissa rajoissa, tarjoan mitä voin ja mitä minulla on omaa satoa, ja sanon siis, että tulen kahden kokonaisen päivän kuluessa keskellä tätä Zaragozaan johtavaa maantietä puolustamaan ketä vastaan hyvänsä sitä väitettä, että nämä tässä paimentyttöjen valhepuvuissa esiintyvät neidit ovat maailman kauneimpia ja hienoimpia neitejä, lukuunottamatta vain verratonta Dulcinea Tobosolaista, minun aivoitusteni ainoata valtiatarta, tämä sanottuna kaikkien minua kuuntelevien suosiollisella luvalla.

Sancho, joka oli erittäin tarkkaavasti kuunnellut hänen sanojaan, puhkesi tuon kaiken kuultuaan äänekkäästi puhumaan ja lausui:

— Onko mahdollista, että maailmassa voi olla henkilöitä, jotka uskaltavat väittää ja vannoa, että tämä minun herrani on hullu? Sanokaa te, arvoisa paimenherrasväki: onko ketään maalaispappia, olipa hän kuinka viisas ja oppinut tahansa, joka kykenisi sanomaan, mitä isäntäni on sanonut, tai ketään vaeltavaa ritaria, olipa hänen urhoollisuutensa maine kuinka suuri hyvänsä, joka voisi tarjoutua tekemään, mitä isäntäni on tässä luvannut tehdä?…

Don Quijote kääntyi Sanchon puoleen ja sanoi hänelle, kasvot vihaa hehkuen.

— Onko mahdollista, oi Sancho, että maan päällä voi olla ketään henkilöä, joka väittäisi ettet sinä ole hölmö sisältä samoinkuin päältäkin, ja lisäksi ties millaisilla ilkeyden ja lurjusmaisuuden ripsuilla kaunistettu. Kuka sinua käskee sekaantumaan minun asioihini ja tutkistelemaan, olenko viisas vai hullu? Ole vaiti äläkä vastaa mitään, vaan satuloi Rocinante, jos satula on riisuttu; me lähdemme panemaan täytäntöön lupaustani, ja koska oikeus on täysin minun puolellani, voi ennakolta katsoa voitetuiksi kaikki, jotka tahtovat ryhtyä vastarintaan.

Ankaran vihan vallassa ja harmiansa selvästi ilmaisten hän hyppäsi ylös istumapaikastaan jättäen kaikki läsnäolijat ihmettelemään ja saaden heidät epäröimään, oliko häntä pidettävä hulluna vai viisaana. Kun sitten oli yritetty suostutella häntä luopumaan sellaisesta haasteesta, koska kaikki täysin tunnustivat hänen hyväntahtoisen mielihalunsa, joten ei tarvittu mitään uusia todistuksia hänen urheutensa osoitukseksi, kun näet se, mitä hänen historiassaan oli hänen urotöistään kerrottu, täysin riitti, Don Quijote pysyi siitä huolimatta päätöksessään, nousi Rocinanten selkään, otti kilven käsivarrelleen, tarttui peitseensä ja asettui keskelle valtamaantietä, joka kulki lähellä viheriää niittyä. Sancho seurasi häntä harmollaan, ja heidän jäljessään tulivat kaikki paimenjoukkoon kuuluvat henkilöt haluten nähdä, mihin hänen uhkarohkea ja ennenkuulumaton tarjoumuksensa johtaisi.

Asetuttuaan, kuten jo sanoin, keskelle tietä Don Quijote vapisutti ilmaa seuraavanlaisilla sanoilla:

— Te kulkijat ja matkustavaiset, ritarit, aseenkantajat, jalkaisin ja ratsain liikkuvat, jotka kuljette tätä tietä tai tulette sitä kulkemaan näinä kahtena seuraavana päivänä! Tietäkää, että Don Quijote Manchalainen, vaeltava ritari, on asettunut tähän puolustamaan väitettä, että maailman kaiken kauneuden ja rakastettavuuden voittaa se kauneus ja rakastettavuus, jolla on sijansa näillä niityillä ja näissä lehdoissa asuvissa nymfeissä, lukuunottamatta sieluni valtiatarta Dulcinea Tobosolaista. Käyköön siis päin, ken on toista mieltä, minä odotan häntä tässä.

Hän kertasi nämä samat sanat kahdesti, ja kummallakaan kerralla niitä ei kuullut yksikään seikkailija. Mutta kohtalo, joka ohjasi hänen asioitaan yhä parempaan päin, sääti niin, että vähän ajan kuluttua näkyi tiellä suuri joukko ratsastavia miehiä, joilla useilla oli peitset käsissä, kaikki ratsastaen yhdessä rykelmässä ja kovaa vauhtia. Ne, jotka olivat Don Quijoten seurassa, olivat tuskin ehtineet tuon joukon nähdä, kun kääntyivät ja poistuivat kauas tieltä, koska arvasivat, että voisivat joutua johonkin vaaraan, jos jäisivät odottamaan. Don Quijote yksin jäi paikalle pelottomin sydämin, ja Sancho Panza piiloutui Rocinanten lautasten taakse kuin kilven suojaan. Peitsimiesten joukko tuli lähemmäksi, ja eräs heistä, joka ajoi toisten edellä, alkoi huutaa Don Quijotelle:

— Pois tieltä, sinä saakelin mies, muuten tallaavat härät sinut murskaksi!

— Hoi, te riivatut, — vastasi Don Quijote — minä en välitä mistään härjistä, vaikka ne olisivat kaikkein villeimpiä, mitä Jarama rannoillaan kasvattaa! Tunnustakaa, te konnat, liikoja miettimättä, että se, mitä olen tässä julistanut, on totta; jollette sitä tee, joudutte ottelemaan minun kanssani.

Häränajajalla ei ollut aikaa vastata eikä Don Quijotella aikaa väistyä, vaikka olisi tahtonutkin, ja niin syöksyi koko joukko villejä sonneja ja kesyjä härkiä ja joukko häränajajia ja muuta väkeä, jotka olivat viemässä tätä karjaa johonkin paikkaan, missä oli järjestetty seuraavaksi päiväksi härkätaistelu, Don Quijoten ja Sanchon, Rocinanten ja harmon yli kukistaen heidät kaikki maahan ja heittäen kierimään pitkin kenttää. Sancho makasi siinä pahoin pideltynä, Don Quijote kauhun vallassa, harmo kolhittuna eikä Rocinantekaan parhaassa kunnossa. Vihdoin he sentään nousivat kaikki jaloilleen, ja Don Quijote, tavan takaa kompastuen ja kaatuen, alkoi kiireesti juosta härkälauman jälkeen huutaen täyttä kurkkua:

— Pysähtykää ja odottakaa, te kehnot konnat; tässä odottaa teitä ritari yksinään, eikä hän ole sitä lajia eikä sitä mieltä kuin ne, jotka sanovat, että pakenevalle viholliselle tulee rakentaa silta hopeasta!

Häränajajat, joilla oli kiire, eivät kumminkaan tuosta pysähtyneet eivätkä välittäneet hänen uhkauksistaan enempää kuin edellisen vuoden pilvistä. Väsymys pakotti Don Quijoten vihdoin pysähtymään, ja hän istahti, tuntien enemmän kiukkua kuin koston tyydytystä, tielle odottamaan Sanchon, Rocinanten ja harmon saapumista. Ne saapuivatkin, isäntä ja renki nousivat taas ratsuilleen ja lähtivät jatkamaan matkaansa pikemmin häpeissään kuin hyvillä mielin, huolimatta lausua jäähyväisiä jäljennetylle Arkadialle.

Yhdeksäskuudetta luku,

missä kerrotaan Don Quijotelle sattuneesta erinomaisesta tapauksesta, jota sopii seikkailuna pitää.

Don Quijote ja Sancho saivat siihen pölyyn ja uupumukseen, joka heille oli jäänyt muistoksi härkien epäkohteliaasta käytöksestä, apua ja virkistystä eräällä puhtaalla ja kirkkaalla lähteellä, jonka löysivät viileästä lehdosta ja jonka partaalle molemmat, isäntä ja palvelija, masentuneina istuutuivat jättäen harmon ja Rocinanten vapaiksi riisuttuaan niiltä riimun ja suitset. Sancho kävi käsiksi haarapussinsa eväisiin ja otti siitä esiin, mitä tapasi nimittää särpimiksi; Don Quijote huuhteli suunsa ja pesi kasvonsa, ja tästä virkistyksestä hänen väsyneet voimansa jälleen elpyivät. Don Quijote oli kuitenkin yhä niin harmissaan, ettei syönyt mitään, ja Sancho puolestaan oli niin kohtelias, ettei uskaltanut koskea ruokiin, joita hänellä oli edessään, vaan odotti, että hänen herransa aloittaisi. Mutta huomattuaan sitten, ettei mietteisiinsä vaipunut Don Quijote ajatellutkaan ottaa leipää suuhunsa, Sancho alkoi mitään virkkamatta ja syrjäyttäen kaiken sopivaisuuden pistää poskeensa leipää ja juustoa, joita hänellä oli tarjona.

— Syö sinä, Sancho ystäväni, — sanoi Don Quijote — ylläpidä elämää, joka on sinulle arvokkaampi kuin minulle, ja salli minun kuolla raskaisiin ajatuksiini ja musertaviin onnettomuuksiini. Minä, Sancho, olen syntynyt elämään kuolemaa varten, ja sinä kuolemaan syödessäsi, ja jotta huomaat minun tässä puhuvan totta, katsele minua, josta kertovat painetut historiateokset, minua, joka olen asetöiltäni kuuluisa, teoissani moitteeton, minua, jota ruhtinaat kunnioittavat ja neidot tavoittelevat omakseen ja joka sittenkin loppujen lopuksi, kun toivoin urhoollisilla teoillani voitettuja ja ansaittuja palmuja, triumfeja ja seppeleitä, havaitsin tänä aamuna joutuneeni likaisten ja saastaisten elukkain sorkkain tallattavaksi ja möyhennettäväksi. Tämä ajatus tekee hampaani aroiksi, leukaperäni jäykiksi, käteni voimattomiksi ja riistää minulta kaiken ruokahalun, niin että aion antautua nälkäkuolemaan, joka on hirmuisin kaikista kuoleman lajeista.

— Jos niin on laita, — virkkoi Sancho yhä vikkelästi ruokaansa pureksien — niin teidän armonne ei taida hyväksyä sitä sananlaskua, joka sanoo, että kelpaa kuolla, kun kuolee kylläisenä. Minä puolestani en ainakaan aio itseäni tappaa, vaan aion ennemmin tehdä niinkuin suutari, joka venyttää nahkaa hampaillaan, kunnes saa sen ulottumaan kyllin pitkälle; samoin minä venytän elämääni syömällä, kunnes se ulottuu niin kauas kuin taivas on säätänyt. Ja teidän tulee tietää, armollinen herra, ettei ole mitään suurempaa hulluutta kuin tahallaan joutua epätoivoon niinkuin teidän armonne, ja uskokaa minua: jos nyt ensin syötte ja sitten ojennatte itsenne hiukan nukkumaan tähän nurmen viheriöille patjoille, niin saatte nähdä, että herättyänne olette melkoista virkeämpi.

Don Quijote teki niin, sillä hänestä tuntui, että Sanchon lausumat sanat olivat pikemmin filosofin kuin hölmön puhetta, ja hän sanoi Sancholle:

— Jos sinä, oi Sancho, suostuisit tekemään hyväkseni, mitä nyt sinulle sanon, niin virkistymiseni olisi varmempi ja huolteni paino vähenisi; ja sinun olisi tehtävä seuraavaa: minun nukkuessani ja noudattaessani neuvoasi sinä menisit vähän matkan päähän tästä, paljastaisit paikkasi ja antaisit Rocinanten suitsienperillä itsellesi kolme- tai neljäsataa iskua vedettäviksi pois niistä kolmestatuhannesta ja niin ja niin monesta, jotka sinun tulee itsellesi antaa vapauttaaksesi Dulcinean lumouksesta; ei näet ole mikään pieni ikävyys, että tuo neito raukka on yhä lumottuna sinun huolimattomuutesi ja laiminlyöntisi tähden.

— Siitä asiasta voisi paljonkin puhua — virkkoi Sancho. — Nukutaan nyt kumpikin; kyllä Jumala sitten sanoo, mitä tulee tapahtumaan. Teidän armonne tietäköön, ettei ihmisen ole niinkään helppo piiskata itseään ihan kylmäverisesti, varsinkaan, jos iskut sattuvat huonosti hoidettuun ja vielä huonommin ruokittuun ruumiiseen. Armollisen neiti Dulcinean tulee olla kärsivällinen; vähimmin sitä aavistaessaan hän saa nähdä, että ihoni on iskuista tullut reikäiseksi kuin seula, ja niin kauan kuin ihminen ei ole kuollut, hän on yhä elossa; minä tarkoitan, että minäkin vielä elän ja että haluan täyttää, mitä olen luvannut.

Don Quijote kiitti häntä, söi hiukan Sanchon syödessä paljon, ja sitten molemmat ojentautuivat nukkumaan jättäen alinomaiset kumppanit, Rocinanten ja harmon, omin valloin ja ilman mitään rajoituksia syömään niityllä kasvavaa vehmasta ruohoa. He heräsivät verrattain myöhään, nousivat jälleen ratsujensa selkään ja lähtivät jatkamaan matkaansa pitäen kiirettä, jotta ehtisivät erääseen majataloon, joka näytti sijaitsevan peninkulman päässä sieltä. Minä puhun tässä majatalosta, koska Don Quijote sitä niin nimitti, vaikka hän muuten yleensä mainitsi kaikkia majataloja linnojen nimellä.

Niin he saapuivat perille ja kysyivät isännältä, voivatko saada yösijaa. Heille vastattiin, että se kävi päinsä ja että he saisivat samat mukavuudet ja yhtä hyvän kestityksen kuin olisivat voineet saada Zaragozassa. He astuivat maahan, ja Sancho vei eväsvaransa huoneeseen, jonka avaimen isäntä hänelle antoi. Hän toimitti eläimet talliin, ruokki ne, lähti sitten ulos kuulemaan, mitä hänen käskisi tehdä Don Quijote, joka istui kivirahilla oven ulkopuolella, ja kiitti taivasta varsinkin siitä, ettei tämä majapaikka ollut näyttänyt hänen isännästään linnalta. Illallisen aika lähestyi, he vetäytyivät huoneeseensa, ja Sancho kysyi isännältä, mitä hänellä oli antaa heille illalliseksi. Siihen isäntä vastasi, että he saisivat mitä ikänä haluaisivat, ja kehoitti Sanchoa tilaamaan mitä tahtoi, sillä tämä majatalo oli varustettu kaikella ilmassa lentävällä, maassa kulkevalla ja vedessä uivalla.

— Emme me niin paljoa tarvitse; — vastasi Sancho — me tyydymme pariin paistettuun kananpoikaan, sillä herrani on nirso ja vähäruokainen, enkä minäkään ole paha ahmatti.

Isäntä vastasi, ettei hänellä ollut kananpoikia; haukat näet olivat ne ryöstäneet.

— No paistakaa sitten, herra isäntä, — virkkoi Sancho — kana, mutta katsokaa, että se on möyheä lihainen.

— Kana? Hyvä isä! — vastasi isäntä. — Enkös minä totta totisesti lähettänyt niitä eilen kaupunkiin myytäväksi kuudettakymmentä kappaletta; mutta kanoja lukuunottamatta teidän armonne voi tilata mitä haluaa.

— Jos niin on, — sanoi Sancho — niin täältä ei varmaankaan puutu vasikkaa eikä vohlaa.

— Niitä — vastasi isäntä — ei nyt ole kotona; ne ovat loppuneet, mutta ensi viikolla sitä lajia tulee liikaakin.

— Siitähän meille suurikin apu lähtee! — vastasi Sancho. — Lyönpä vetoa, että kaiken muun täältä loputtua on varmaan jäljellä runsaasti silavaa ja munia.

— Jumala paratkoon; — vastasi isäntä — onpa tämä minun vieraani vaatimaton! Sanoinhan hänelle jo, ettei minulla ole kananpoikia eikä kanoja; mistä siis luulette minulle munia tulevan? Suvaitkaa mainita muita herkkuja, mutta älkää huoliko kysellä kanatarhan antimia.

— Koetetaan nyt, hitto vie, saada asia selväksi; — sanoi Sancho — sanokaa minulle vihdoinkin, mitä teillä oikeastaan on, ja heittäkää itse kaikki verukkeet, herra isäntä.

Isäntä vastasi:

‒ Totta puhuen minulla on kaksi lehmänjalkaa, jotka ovat kuin vasikanlapoja, tai kaksi vasikanlapaa, jotka näyttävät lehmänjaloilta; ne on keitetty, herneet, sipulit ja läski mukana, ja ne huutavat parhaillaan: »Syö minut! Syö minut!»

— Ne minä merkitsen heti omikseni; — sanoi Sancho — älkää salliko kenenkään niihin kajota; minä maksan niistä paremmin kuin kukaan muu, sillä en voinut toivoa mitään maukkaampaa, enkä minä välitä ollenkaan, olkootpa lapoja tai koipia.

— Ei niihin kukaan kajoa; — sanoi isäntä — muut vieraani näet ovat niin hienoa väkeä, että heillä on pelkän hienoutensa vuoksi matkassaan kokki, tarjoilija ja eväsvarat.

— Jos hienoudesta tulee kysymys, — sanoi Sancho — niin kukaan ei ole hienompi kuin minun isäntäni; mutta hänen ammattinsa ei salli hänen kuljettaa mukanaan eväsvaroja eikä kellareita; me paneudumme pitkäksemme niitylle ja syömme vatsamme täyteen tammenterhoja tai mispelinmarjoja.

Tällä tavalla Sancho keskusteli majatalon isännän kanssa, mutta ei tahtonut vastata enää mitään, kun isäntä kysyi häneltä, millainen virka tai toimi hänen herrallaan oli. Tuli sitten illallisen aika, Don Quijote vetäytyi huoneeseensa, isäntä toi ruokalajin sellaisenaan, ja Don Quijote istuutui päättävästi sen ääreen. Mutta sitten Don Quijote sattui kuulemaan jonkun sanovan viereisessä huoneessa, jota erotti hänen huoneestaan vain ohut lautaseinä:

— Totta totisesti, herra Don Jerónimo, kun tässä odotamme illallista, sopii lukea vielä yksi luku Don Quijote Manchalaisen toisesta osasta.[53]

Tuskin ehdittyhän kuulla oman nimensä Don Quijote nousi heti seisomaan ja kuunteli tarkkaavasti, mitä hänestä puhuttiin. Hän kuuli Don Jerónimoksi nimitetyn henkilön vastaavan:

— Minkätähden te, armollinen herra Don Juan, tahdotte, että lukisimme noita mielettömyyksiä? Eihän ole mahdollista, että se, joka on lukenut Don Quijote Manchalaisen historian ensimmäisen osan, voi saada mitään huvia tämän toisen osan lukemisesta.

— Kaikesta huolimatta, — virkkoi Don Juan — voi olla sentään hyvä se lukea, sillä ei ole niin huonoa kirjaa, ettei siinä ole jotakin hyvää. Epämiellyttävimmältä minusta tuntuu, että siinä kerrotaan Don Quijoten jo lakanneen rakastamasta Dulcinea Tobosolaista.

Tuon kuultuaan Don Quijote koroitti vihastuneena ja harmistuneena äänensä ja sanoi:

— Kuka tahansa sanookaan, että Don Quijote Manchalainen on unohtanut tai että hän voi unohtaa Dulcinea Tobosolaisen, hänelle minä opetan tasapäisessä taistelussa, kuinka ylen kaukana totuudesta hän on, sillä verratonta Dulcinea Tobosolaista ei voida unohtaa, eikä sellaisella unohtamisella ole sijaa Don Quijotessa: hänen vaakunakilpeensä on kirjoitettu lujuus, ja hänen tehtävänään on noudattaa sitä iloisesti ja ollenkaan itseään siihen pakottamatta.

— Kuka on se, joka meille vastaa? — kysyttiin toisesta huoneesta.

— Kuka se olisikaan muu — vastasi Sancho — kuin Don Quijote Manchalainen itse, joka tulee osoittamaan todeksi, mitä on sanonut, vieläpä senkin, mitä tulee sanomaan, sillä hyvää maksajaa ei pantti rasita.

Sancho oli tuskin ehtinyt tuon sanoa, kun huoneen ovesta astui sisään kaksi aatelismiestä (sellaisilta he ainakin näyttivät) ja toinen heistä kiersi käsivartensa Don Quijoten kaulaan sanoen hänelle:

— Teidän ulkomuotonne ei jätä mitään tilaisuutta olla epätietoinen teidän nimestänne, ja teidän nimenne voi tuottaa vain kunniaa ulkonäöllenne. Te, armollinen herra, olette varmaan oikea Don Quijote Manchalainen vaeltavan ritarikunnan pohjan- ja kointähti, huolimatta siitä henkilöstä, joka on halunnut anastaa nimenne ja tuhota urotyönne, niinkuin on tehnyt tämän kirjan tekijä, jonka tässä teille nyt ojennan.

Hän antoi Don Quijotelle kirjan, joka oli hänen kumppanillaan matkassa. Don Quijote otti sen ja alkoi mitään virkkamatta sitä selailla, ojensi vähän ajan kuluttua sen takaisin ja sanoi:

— Siitä vähästä, mitä olen tässä nähnyt, olen huomannut kolme seikkaa, joista sen tekijää sopii moittia. Ensinnäkin muutamat sanat, jotka olen kirjan esipuheesta lukenut, toiseksi, että kieli on Aragonian murretta, koska hän toisinaan jättää pois artikkelin, ja kolmanneksi — mikä selvimmin osoittaa hänen tietämättömyyttään — että hän poikkeaa totuudesta siinä, mikä on historiassa kaikkein tärkeintä; hän näet sanoo, että aseenkantajani Sancho Panzan vaimon nimi on Mari Gutiérrez, mutta hänen nimensä ei ole se, vaan Teresa Panza; ja sen, joka tekee virheitä niin tärkeässä seikassa, voidaan pelätä tekevän virheitä historian kaikissa muissakin kohdissa.

Siihen virkkoi Sancho:

— Onpa se hupainen historioitsija! Hänellä täytyy totisesti olla oiva selko meidän seikoistamme, koska hän nimittää eukkoani Teresa Panzaa Mari Gutiérreziksi! Ottakaa käsille se kirja uudestaan, armollinen herra, ja katsokaa, onko minut siinä mainittu ja onko minun nimeni muutettu.

— Puheistanne päättäen, hyvä ystävä, — sanoi Don Jerónimo — te olette varmaan Sancho Panza, herra Don Quijoten aseenkantaja.

— Niin olen, — vastasi Sancho — ja olen siitä ylpeä.

— Totta totisesti — virkkoi ritari — tämä uusi kirjailija ei käsittele teitä niin siivosti kuin teidän oma persoonanne näyttää edellyttävän; hän kuvaa teidät suursyömäriksi, yksinkertaiseksi eikä ollenkaan hupaiseksi, ja aivan toisenlaiseksi kuin se Sancho, jota kuvaillaan isäntänne historian ensimmäisessä osassa.

— Jumala sen hänelle anteeksi antakoon — sanoi Sancho. — Hän olisi voinut jättää minut loukkooni ollenkaan minua mainitsematta, sillä soittakoon, joka soittaa osaa, ja hätäkös Pyhän Pietarin Roomassa olla!

Molemmat aatelismiehet pyysivät Don Quijotea siirtymään heidän huoneeseensa ja aterioimaan heidän kanssaan sanoen hyvin tietävänsä, ettei tässä majatalossa ollut sellaisia ruokia, jotka hänelle sopivat. Don Quijote, joka oli aina kohtelias, suostui heidän pyyntöönsä ja aterioi heidän kanssaan; Sancho jäi isännän tuoman ruokavadin ääreen sekalaiseen seuraan: hän sijoittui pöydän päähän, ja hänen kanssaan istui pöydässä isäntä, joka nautti lehmänjalkoja ja vasikanlapoja yhtä suurella mielihyvällä kuin Sancho.

Aterian aikana Don Juan kysyi Don Quijotelta, mitä uutisia hän oli saanut neiti Dulcinea Tobosolaisesta: oliko tämä mennyt naimisiin, oliko hän saanut lapsia tai oliko niitä saamassa, vai muisteliko hän yhä neitseyden tilassa ollen (kaikkea kunniallisuutta ja sopivaisuutta noudattaen) herra Don Quijoten hellää kiintymystä. Siihen vastasi Don Quijote:

— Dulcinea on yhä neitsyt, minun kiintymykseni on lujempi kuin milloinkaan, hän osoittaa vastarakkautta yhtä niukasti kuin ennen, ja hänen ihanuutensa on muuttunut ruman maalaistytön hahmoon.

Sitten hän kertoi heille seikkaperäisesti neiti Dulcinean lumouksesta ja mitä oli tapahtunut Montesinon luolassa, mainiten tietäjä Merlinin hänelle antaman neuvon, miten neito voitaisiin lumouksestaan vapauttaa, jos Sancho itseänsä piiskaisi. Molemmat aatelismiehet kuuntelivat kovin mielellään Don Quijoten kertomusta hänen historiansa merkillisistä tapauksista ja ihmettelivät yhtä paljon hänen hullutuksiaan kuin hänen hienoa esitystapaansa. Toisinaan he pitivät häntä viisaana, toisinaan taas hän heidän mielestään luiskahti ilmeiseen mielenvikaan, ja heidän oli mahdoton ratkaista, miten hänet sijoittaisivat viisauden ja hulluuden välimaalle.

Sancho lopetti ateriansa ja jätti majatalon isännän, jonka jalat alkoivat arveluttavasti mennä ristiin, siirtyi isäntänsä huoneeseen ja sanoi sisään astuessaan:

— Minut saa tappaa, hyvät herrat, jollei tuon armollisten herrojen hallussa olevan kirjan kirjoittaja halua tulla tekemisiin minun kanssani; toivon vain, ettei hän, haukuttuaan minua suursyömäriksi, kuten teidän armonne sanovat, hauku minua vielä juoppolalliksi.

— Sen hän kyllä tekee; — virkkoi Don Jerónimo — mutta en muista, millä tavalla, vaikka sen tiedän, että hänen puheensa ovat ilkeitä ja lisäksi valheellisia, kuten selvästi näen läsnäolevan kelpo Sanchon kasvoista.

— Armolliset herrat saavat uskoa, — sanoi Sancho — että se Sancho ja se Don Quijote, jotka esiintyvät tuossa historiassa, ovat aivan toisenmoiset kuin ne, joista kerrotaan Cide Hamete Benengelin sepittämässä historiassa, nimittäin me: isäntäni, joka on urhoollinen, älykäs ja rakastunut, ja minä, joka olen vain tämmöinen vekkuli, mutta en mikään ahmatti enkä juopporatti.

— Sen kyllä uskon; — sanoi Don Juan — ja jos kävisi päinsä, pitäisi antaa semmoinen määräys, ettei suuren Don Quijoten asioista saa kertoa kukaan muu kuin hänen historiansa ensimmäinen kirjoittaja Cide Hamete, niinkuin Aleksanteri Suuri määräsi, ettei hänen kuvaansa saanut maalata kukaan muu kuin Apelles.

— Maalatkoon minua kenen mieli tekee, — virkkoi Don Quijote — mutta älköön minua tuhriko; kärsivällisyys näet loppuu usein, kun sitä liiaksi rasitetaan solvauksilla.

— Herra Don Quijotea — sanoi Don Juan — ei voi kohdata mikään solvaus, jota hän ei kykene kostamaan, mikäli hän ei sitä torju kärsivällisyytensä kilvellä, joka minusta näyttää lujalta ja suurelta.

Näissä ja muissa keskusteluissa kului suuri osa yötä, ja vaikka Don Juan olisi tahtonut, että Don Quijote olisi lukenut kirjaa enemmän nähdäkseen, mistä siinä oli kysymys, eivät he kumminkaan saaneet häntä siihen suostumaan. Hän sanoi katsovansa sen jo luetuksi ja vakuutti sen kaikin puolin typeräksi sekä selitti, ettei hän, jos kirjoittaja ehkä saisi tietää, että hän oli pitänyt sitä kädessään, halunnut hänen iloitsevan siitä luulostaan, että hän oli sen lukenut; rivoista ja likaisista asioista näet tulee kääntää pois ajatuksensa ja sitä enemmän silmänsä. Häneltä kysyttiin, minne hän oli aikonut suunnata matkansa. Hän sanoi aikoneensa lähteä Zaragozaan ottamaan osaa turnajaisiin, joita siinä kaupungissa pidetään joka vuosi ja joissa voittajalle annetaan palkinnoksi haarniska. Don Juan sanoi hänelle, että tuossa uudessa historiassa kerrottiin, kuinka Don Quijote, olipa hän sitten kuka tahansa, oli ollut mainitussa kaupungissa ottamassa osaa turnaukseen, että kuvauksesta puuttui kekseliäisyyttä, että se oli köyhä valiolauseista, vielä köyhempi hienoista ritarivaruksista, mutta rikas typeryyksistä.

— Juuri siitä syystä, — vastasi Don Quijote — minä en astu jalallani Zaragozaan, ja niin minä koko maailman nähden osoitan tuon uuden historioitsijan valehtelijaksi, ja ihmiset saavat nähdä, etten minä ole se Don Quijote, josta hän puhuu.

— Te teette aivan oikein, — sanoi Don Jerónimo — ja pidetäänhän Barcelonassa toiset turnajaiset, joissa herra Don Quijote voi osoittaa urhoollisuuttaan.

— Se on aikomukseni; — sanoi Don Quijote — mutta sallikoot teidän armonne minun nyt poistua, sillä minun on jo aika mennä makuulle, ja katsokaa te minut parhaitten ystävienne ja palvelijoillenne joukkoon kuuluvaksi.

— Samoin minut; — sanoi Sancho — kenties minäkin kelpaan johonkin.

Niin he sanoivat toisilleen jäähyväiset, ja Don Quijote ja Sancho siirtyivät omaan huoneeseensa jättäen Don Juanin ja Don Jerónimon ihmettelemään ritarissa ilmennyttä älyn ja hulluuden sekoitusta. Nyt he uskoivat aivan varmaan, että nämä olivat oikea Don Quijote ja Sancho, eivätkä ne, joita heidän aragonialainen kirjailijansa kuvaili.

Don Quijote nousi varhain aamulla, koputti väliseinään ja sanoi hyvästi isäntäväelleen. Sancho maksoi majatalon isännälle auliisti ja neuvoi häntä joko vähemmän kehumaan majatalonsa varastoja tai pitämään niistä parempaa huolta.

Kuudeskymmenes luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen ollessaan matkalla Barcelonaan.

Don Quijoten lähtiessä majatalosta oli raikas aamu, ja päiväkin näytti tulevan samanlainen. Ennen lähtöään hän tiedusteli, miten voi päästä suorinta tietä Barcelonaan kulkematta Zaragozan kautta; niin hartaasti hän halusi osoittaa valehtelijaksi tuon uuden historioitsijan, jonka sanottiin häntä niin pahoin solvaavan. Sitten ei hänelle enemmän kuin kuuden päivän aikana sattunut mitään, mitä kannattaisi muistiin merkitä. Tuon ajan kuluttua, hänen poistuttuaan maantieltä, hänet yllätti yö muutamien tuuheiden tammien tai korkkipuitten alla — tässä näet Cide Hamete ei ole niin täsmällinen kuin muuten yleensä.

Isäntä ja renki astuivat maahan juhtainsa selästä ja istuutuivat nojaamaan puun runkoon; Sancho, joka oli tänä päivänä saanut illallisensa, painui muitta mutkitta sisään unen portista, mutta Don Quijote, jota pitivät valveilla pikemmin hänen haaveensa kuin nälkä, ei voinut silmiään sulkea, vaan harhaili ajatuksissaan lukemattomissa eri paikoissa. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi ollut Montesinon luolassa, toisinaan hän oli näkevinään maalaistytöksi muuttuneen Dulcinean laukkaavan ja hyppäävän aasinsa selkään, toisinaan taas hänen korvissaan soivat viisaan Merlinin sanat, mitkä hänelle selittivät ehtoja ja toimenpiteitä, jotka oli täytettävä ja joihin oli ryhdyttävä vapautettaessa Dulcineaa lumouksesta. Hän oli aivan epätoivoinen, ajatellessaan aseenkantajansa Sanchon välinpitämättömyyttä ja rakkaudettomuutta, koska näet uskoi hänen antaneen itselleen ainoastaan viisi iskua, mikä oli suhteettoman pieni määrä verrattuna lukemattomiin vielä puuttuviin; ja siitä hän niin harmistui ja suuttui, että päätteli seuraavalla tavalla: »Jos kerran Aleksanteri Suuri löi poikki Gordionin solmun sanoen: 'Samantekevää, lyönkö sen poikki vai avaan', ja kaikesta huolimatta pääsi koko Aasian ehdottomaksi valtiaaksi, niin voisihan käydä ihan samalla tavalla vapautettaessa Dulcineaa lumouksesta, jos minä piiskaisin Sanchoa vastoin hänen tahtoansa; jos näet tämän toimenpiteen ehtona on, että Sancho saa ne kolmetuhatta ja niin ja niin monta iskua, niin mitä minä välitän, antaako hän ne itse itselleen vai antaako ne hänelle joku toinen, koska kerran asian ydin on siinä, että hän ne saa, tulivatpa ne sitten mistä tahansa?»

Näin ajatellen hän lähestyi Sanchoa otettuaan ensin Rocinanten suitset ja koottuaan ne niin, että voi niillä lyödä, alkoi irroittaa Sanchon housujen kannattimia, vaikka oikeastaan otaksutaan, että Sancholla oli vain etupuolella yksi kannatin, jonka varassa hänen housunsa riippuivat. Mutta Don Quijote oli tuskin ehtinyt alkuunkaan, kun Sancho heräsi aivan valveille ja huusi.

— Mitä tämä merkitsee? Kuka minuun koskee ja avaa remmiäni?

— Minä tässä olen; — vastasi Don Quijote ininä näet tulen korvaamaan sinun laiminlyöntejäsi ja hälventämään omia huoliani; minä tulen piiskaamaan sinua, Sancho, ja vapauttamaan sinua ainakin osasta sitä velkaa, jonka olet sitoutunut suorittamaan. Dulcinea riutuu pois, sinä elelet aivan huoletonna, minä näännyn kaipaukseen; laske siis housusi alas vapaaehtoisesti, sillä minä aion antaa sinulle täällä yksinäisyydessä ainakin kaksituhatta iskua.

— Siitä ei synny mitään; — sanoi Sancho — pysyköön teidän armonne alallaan, muuten, niin totta kuin Jumala elää, tulevat kuurotkin kuulemaan, mitä tässä tapahtuu. Ne iskut, jotka olen sitoutunut antamaan, tulee antaa vapaaehtoisesti eikä väkipakolla, ja nyt minulla ei ole yhtään halua ruveta itseäni pieksemään; riittää, kun lupaan teidän armollenne kunniasanallani, että tulen itseäni kurittamaan ja piiskaamaan, kun satun sille päälle.

— Asiaa ei sovi jättää riippumaan sinun mielihalustasi, Sancho, — sanoi Don Quijote — sillä sydämesi on paatunut, ja vaikka oletkin moukka, olet arkaihoinen.

Niin hän yritti tempoa ja saada kannattimia avatuiksi, mutta Sancho Panza sen huomattuaan nousi jaloilleen, hyökkäsi isäntänsä kimppuun, kävi häneen käsiksi sylisin, pisti jalkakamppia ja kellisti hänet maahan selälleen; sitten hän painoi oikean polvensa hänen rinnalleen ja piteli hänen käsiään, niin ettei hän päässyt hievahtamaan eikä kunnolla hengittämäänkään. Don Quijote sanoi hänelle:

— Mitä teetkään, sinä konna? Kapinoit omaa herraasi ja isäntääsi vastaan? Julkeat hyökätä hänen kimppuunsa, joka antaa sinulle jokapäiväisen leivän?

— Minä en kukista kuningasta enkä aseta kuningasta valtaistuimelle,[54] — vastasi Sancho — vaan autan itseäni, koska olen oma herrani. Teidän armonne tulee luvata pysyä alallaan eikä yrittää piiskata minua tällä kertaa, niin päästän teidät vapaaksi; jollette sitä tee niin

tähän kuolet, petturi, sa Doña Sanchan vihamies.[55]

Don Quijote lupasi sen hänelle ja vannoi rakkautensa nimessä, ettei koskettaisi hänen hiuskarvaansakaan, vaan jättäisi kaikin puolin Sanchon oman harkinnan ja vapaan tahdon valtaan piiskata itseään milloin hyväksi näkisi. Sancho nousi, lähti hyvän matkan päähän ja aikoi paneutua erään toisen puun juurelle, mutta tunsi samassa, että jokin pyyhkäisi hänen päätänsä, ojensi kätensä ja havaitsi siinä kaksi ihmisen jalkaa kenkineen ja sukkineen. Hän vapisi pelosta, juoksi nopeasti toisen puun juurelle, ja siellä hänen kävi samoin. Nyt hän huusi kovalla äänellä Don Quijotelle kutsuen häntä avukseen. Don Quijote tuli, kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut ja mitä hän pelkäsi, ja Sancho vastasi, että kaikki nuo puut olivat täynnä ihmisten jalkoja ja sääriä. Don Quijote tunnusteli niitä, ymmärsi heti, mitä se saattoi olla, ja sanoi Sancholle:

— Sinun ei tarvitse pelätä, sillä nämä jalat ja saaret, joihin kosketit ja joita et näe, kuuluvat epäilemättä joillekin rosvoille ja ryöväreille, jotka on näihin puihin hirtetty; näillä mailla näet oikeudenpalvelija niitä hirttävät, kun saavat käsiinsä, aina pari-, kolmekymmentä yhdellä kertaa; ja tästä minä päättelen, että meidän täytyy olla lähellä Barcelonaa.[56]

Oli todella niin laita kuin hän otaksui.

Aamun koittaessa he katsahtivat ylöspäin ja huomasivat, että puissa riippui rosvojen ruumiita kuin hedelmiä ikään. Sitten tuli jo aamu, ja jos kuolleet olivat heitä säikähdyttäneet, niin yhtä ankarasti he pelästyivät nähdessään neljäkymmentä elävää rosvoa, jotka äkkiä heidät piirittivät ja sanoivat heille kataloniankielellä,[57] että heidän piti pysyä hiljaa paikoillaan, kunnes heidän päällikkönsä saapuisi. Don Quijote oli jalkaisin, hänen hevoseltaan oli riisuttu päitset päästä, hänen peitsensä nojasi puuhun, ja hän oli sanalla sanoen aivan turvaton; siksi hän pitikin parhaana laskea käsivartensa ristiin ja taivuttaa päänsä säästääkseen itseänsä parempaa tilaisuutta varten.

Ryövärit riensivät tutkimaan harmoa eivätkä jättäneet jäljelle mitään, mitä sen kuljettamassa matkalaukussa ja haarapussissa oli, ja Sancho sai kiittää onneaan, että herttuan dukaatit ja ne, jotka hänellä oli ollut mukana kotoa lähdettäessä, olivat vyössä hänen vatsallaan. Mutta siitä huolimatta nämä kelpo miehet olisivat varmaan tutkineet ja tarkastaneet hänetkin ja olisivat katsoneet, eikö hän ollut piilottanut mitään nahan ja lihan väliin, jollei samassa olisi saapunut heidän päällikkönsä, joka näytti olevan vähän yli kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, roteva, keskimittaa pitempi, vakavannäköinen ja tummapintainen. Hän ratsasti valtavan suurella hevosella, hänellä oli yllään panssaripaita ja kupeillaan neljä pistoolia (semmoisia, joita niillä seuduilla nimitetään piilukkoisiksi). Hän huomasi asemiestensä — niin näet nimitetään henkilöitä, jotka harjoittavat tätä ammattia — olevan aikeissa ryöstää Sancho Panzaa ja käski heitä jättämään sen tekemättä. Toiset tottelivat heti, ja niin Sanchon vatsavyö pelastui. Päällikkö oli ihmeissään, kun näki peitsen puuhun nojaamassa, maassa kilven ja Don Quijoten varuksissaan ja mietteissään, niin surullisen ja alakuloisen näköisenä kuin itse murhe mustimmillaan. Hän meni Don Quijoten luo ja sanoi hänelle:

— Älkää olko niin surullinen, hyvä mies, sillä teitä ei ole saanut käsiinsä mikään julma Osiris,[58] vaan Roque Guinart, jonka kädet ovat pikemmin armeliaat kuin ankarat.

— Minun alakuloisuuteni — vastasi Don Quijote — ei johdu siitä, että olen joutunut sinun käsiisi, urhoollinen Roque, jonka maineella ei ole maailmassa rajoja, vaan omasta huolimattomuudestani, jonka syytä on, että sotilaasi ovat voineet minut esteettömästi yllättää, vaikka olen sen vaeltavan ritarikunnan sääntöjen mukaan, johon kuulun, velvollinen elämään aina valppaana ja olemaan alinomaa varuillani; sinun tulee näet tietää, oi suuri Roque, että jos he olisivat kohdanneet minut, kun istuin ratsuni selässä, peitsi kädessä ja kilpi käsivarrellani, ei olisi ollut niinkään helppo minua kukistaa, sillä minä olen Don Quijote Manchalainen, ritari, jonka mainetta koko maailma on täynnä.

Roque Guinart[59] ymmärsi heti, että Don Quijotea vaivasi pikemmin hulluus kuin urhoollisuus, ja vaikka hän oli joitakin kertoja kuullut hänestä puhuttavan, ei hän ollut milloinkaan pitänyt hänen urotöitään todenperäisinä, yhtä vähän kuin oli voinut uskoa sitäkään, että tuollainen oikku olisi voinut saada valtaansa ihmisen sydämen, ja hän oli sanomattomasti iloissaan, kun nyt hänet tavannut, jotta sai aivan läheltä katsella ja kokea, mitä oli ennen kuullut vain kaukaisena huhuna. Hän sanoi siis:

— Urhoollinen ritari, älkää olko pahoillanne ja älkää pitäkö kovana onnena tätä, mihin nyt olette joutunut, sillä voihan olla, että teidän näin kompastuttuanne kova kohtalonne muuttuu paremmaksi; taivas näet nostaa yleensä jaloilleen langenneita ja tekee köyhiä rikkaiksi merkillisillä ja ennenkuulumattomilla tavoilla, joita ihmiset eivät osaa kuvitellakaan.

Don Quijote oli juuri aikeissa kiittää häntä, kun he kuulivat takaansa kovaa töminää, kuin olisi sieltä tullut joukko hevosia, mutta sieltä tulikin vain yksi ainoa. Sillä ratsasti hurjaa laukkaa näöltään noin kahdenkymmenen vuoden ikäinen nuorukainen, jolla oli viheriästä damastista tehty kultanauhuksilla koristettu nuttu, ihomyötäiset housut ja ratsasviitta, päässä vallonilainen hattu, jonka reunat olivat ylöspäin käännetyt, jaloissa kapeavartiset kiiltävät saappaat ja niissä kannukset, kupeella kullattu tikari ja toisella miekka, kädessä pieni karbiini ja pistooli kummallakin puolella. Roque käänsi töminän kuultuaan päätään ja näki tuon kauniin ratsastajan, joka tuli hänen luokseen ja sanoi:

— Sinua minä olen tullut etsimään, oi urhoollinen Roque, saadakseni sinulta, jollei apua, niin ainakin lievitystä onnettomuuteeni, ja koska en tahdo pitää sinua epätietoisuuden vallassa, kun huomaan, ettet ole minua tuntenut, tahdon sanoa sinulle, kuka olen. Minä olen Claudia Jeronima, Simon Forten tytär; isäni on hyvä ystäväsi ja Clauquel Torrellasin vihollinen, joka on sinunkin vihollisesi, koska kuuluu vastustajiesi puolueeseen; ja tiedäthän myös, että tällä Torrellasilla on poika, joka on nimeltään Vicente Torrellas, tai jota ainakin vielä toista tuntia sitten sillä nimellä mainittiin. Kertoakseni onnettomuuteni muutamalla sanalla mainitsen sinulle lyhyesti, mihin onnettomuuteen hän on minut saattanut. Hän näki minut, kehitteli minua, minä kuuntelin häntä ja rakastuin häneen isäni tietämättä; ei näet ole yhtään semmoista naista, elipä hän kuinka eristettynä tahansa ja olipa kuinka kaino hyvänsä, jolla ei ole liikaakin aikaa muuttaa toiminnaksi ja toteuttaa harkitsemattomia halujansa. Sanalla sanoen, hän lupasi tulla puolisokseni, ja minä lupasin suostua hänen vaimokseen, mutta me emme menneet teossa sen pitemmälle. Eilen sain kuulla, että hän, unohtaen, mitä oli minulle velkaa, oli aikeissa mennä naimisiin toisen kanssa ja että vihkiminen piti toimittaa tänä aamuna. Tämä uutinen sai minut ihan mielettömäksi ja lopetti kärsivällisyyteni, ja koska isäni oli poissa kotoa, oli minulla tilaisuutta pukeutua asuun, jossa minut nyt näet. Minä kannustin hevoseni täyteen laukkaan, saavutin Don Vicenten noin peninkulman päässä täältä, en huolinut esittää mitään valituksia tai kuunnella mitään puolusteluja, vaan ammuin häntä tällä karbiinilla ja lisäksi näillä molemmilla pistooleilla, niin että olen luullakseni laukaissut enemmän kuin kaksi kuulaa hänen ruumiiseensa avaten siihen aukkoja, joista kunniani pääsee ulos hänen verensä keralla. Siihen minä hänet jätin palvelijainsa keskelle, jotka eivät uskaltaneet eivätkä voineet käydä häntä puolustamaan. Tulen nyt etsimään sinua, jotta viet minut Ranskaan, missä minulla on sukulaisia, joiden luona voin elää, ja pyydän sinua myös puolustamaan isääni, jotta Don Vicenten monet heimolaiset eivät uskalla kostaa hänelle verisesti.

Kauniin Claudian reippautta, upeutta, moitteetonta vartaloa ja seikkailua ihmetellen Roque sanoi hänelle — Tule, armollinen neiti, lähtekäämme katsomaan, onko vihollisesi kuollut; sitten saamme nähdä, mikä on itsellesi parasta.

Don Quijote, joka oli tarkkaavasti kuunnellut, mitä Claudia oli kertonut ja mitä Roque Guinart vastannut, virkkoi:

— Kenenkään ei tarvitse vaivautua puolustamaan tätä armollista neitiä, sillä sen otan tehtäväkseni minä. Antakaa minulle ratsuni ja aseeni ja odottakaa minua tässä, niin minä menen etsimään tuota ritaria ja pakotan hänet, olkoon hän elävä tai kuollut, pitämään tälle erinomaiselle kauneudelle antamansa lupauksen.

— Älköön sitä kukaan epäilkö, — sanoi Sancho — sillä herrani on sangen kätevä naittamishommissa; ei näet ole montakaan päivää siitä, kun hän pakotti naimaan erään toisen, joka samoin kieltäytyi pitämästä eräälle toiselle tytölle antamaansa lupausta, ja jos noidat, jotka häntä vainoavat, eivät olisi muuttaneet miestä todellisesta hahmosta lakeijaksi, niin tuo neitsyt ei olisi tällä hetkellä enää neitsyt.

Roque oli syventynyt enemmän ajattelemaan, mitä kauniille Claudialle oli tapahtunut, kuin kuuntelemaan isännän ja palvelijan puheita, joita hän ei todella kuullutkaan. Käskettyään sitten asemiestensä antaa Sancholle takaisin kaikki, mitä he olivat harmolta vieneet, hän käski heitä vielä menemään siihen paikkaan, missä he olivat viettäneet edellisen yön, ja lähti heti mitä kiireimmin Claudian kanssa etsimään haavoittunutta tai kuollutta Don Vicenteä. He saapuivat sinne, missä Claudia oli hänet kohdannut, mutta eivät löytäneet muuta kuin äsken vuotanutta verta; tähystellessään joka puolelle he sentään havaitsivat muutamia henkilöitä eräällä kummulla ja otaksuivat, aivan oikein, että siellä oli Don Vicente, jota hänen palvelijansa kantoivat pois, elävänä tai kuolleena, hankkiakseen hänelle apua tai haudatakseen hänet. He kiiruhtivat heidän jälkeensä saavuttaakseen heidät, mikä kävikin helposti päinsä, koska toiset liikkuivat hitaasti. Heidän tullessaan luo Don Vicente lepäsi palvelijoittensa sylissä pyytäen uupuneella ja heikolla äänellä, että he antaisivat hänen kuolla siihen, koska hänen haavansa tekivät niin kipeätä, ettei hän voinut liikkua eteenpäin.

Claudia ja Roque hyppäsivät maahan ja astuivat hänen luokseen. Palvelijat pelästyivät tuntiessaan Roquen, ja Claudia hämmentyi nähdessään Don Vicenten; puolittain heltyneenä, puolittain katkerana hän tuli miehen luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi:

— Jos olisit antanut minulle tämän sopimuksemme mukaan, et olisi milloinkaan joutunut tähän tilaan.

Haavoittunut aatelismies avasi melkein sulkeutuneet silmänsä, tunsi Claudian ja sanoi hänelle:

— Tiedän kyllä, kaunis ja harhaanjohdettu rakastettuni, että olet minut surmannut, mutta sellaista palkkaa eivät ole ansainneet tunteeni, joilla, enempää kuin teoillanikaan, en ole milloinkaan tahtonut enkä voinut sinua loukata.

— Eikö siis ole totta, — kysyi Claudia — että olit tänä aamuna menossa vihityttämään itseäsi rikkaan Balvastron tyttären Leonoran kanssa?

— Ei suinkaan; — vastasi Don Vicente — kova kohtalomme on nähtävästi tuonut sinulle sellaisen tiedon, jotta sinä mustasukkaisena riistäisit minulta hengen, mutta minä pidän sittenkin osaani onnellisena, kun saan heittää henkeni sinun käsissäsi ja sylissäsi. Jos tahdot päästä varmuuteen siitä, että tämä on totta, niin puserra kättäni ja ota minut puolisoksesi, jos niin haluat, sillä minä en voi antaa sinulle mitään parempaa hyvitystä loukkauksesta, johon luulet minun tehneen itseni syypääksi.

Claudia puristi hänen kättään, ja Claudian sydäntä puristi tuska, niin että hän vaipui pyörtyneenä Don Vicenten rinnalle, tämän tehdessä kuolemaa. Roque oli hämillään eikä tietänyt, mitä tehdä. Palvelijat lähtivät hakemaan vettä pirskottaakseen sitä heidän kasvoihinsa, toivat sitä ja valelivat heitä sillä. Claudia toipui pyörtymyksestään, mutta Don Vicente ei toipunut, sillä hänen elämänsä oli lopussa. Sen nähtyään ja saatuaan varmuuden, että hänen rakas puolisonsa oli kuollut, Claudia värisytti ilmaa huokauksillaan ja sinkosi avaruuteen valituksiaan, repi hiuksiaan heittäen ne tuulen vietäviksi, raateli omin käsin kasvojaan ja ilmaisi kaikkea sitä tuskaa ja epätoivoa, jota voi ajatella onnettomassa sydämessä piilevän.

— Voi minua julmaa ja ajattelematonta naista, — huusi hän — kuinka helposti annoinkaan yllyttää itseni toteuttamaan niin pahan ajatuksen! Voi sinua, sinä mustasukkaisuuden raivokas voima, millaiseen hirmuiseen loppuun saatatkaan sen, joka suo sinulle sijaa povessaan! Oi sinä, puolisoni, jonka kova kohtalo, nähdessään sinut omanani, tempasi häävuoteesta hautaan!

Claudian valitus oli niin kiihkeätä ja tuskallista, että se sai kostumaan Roquenkin silmät, jotka eivät muuten milloinkaan kyyneliä vuodattaneet. Palvelijat itkivät, Claudia pyörtyi tavan takaa, ja koko seutu näytti murheen kentältä ja onnettomuuden tyyssijalta. Roque Guinart käski vihdoin Don Vicenten palvelijoita kantamaan ruumiin hänen isänsä kotiin, joka sijaitsi siinä lähellä, jotta se saatettaisiin hautaan. Claudia sanoi Roquelle tahtovansa lähteä erääseen luostariin, missä hänen tätinsä oli abbedissana, ja elää siellä lopun elämäänsä seurustellen paremman ja iäisemmän puolison kanssa. Roque kiitti hänen hyvää aiettaan, tarjoutui saattelemaan häntä niin kauas kuin hän halusi ja puolustamaan hänen isäänsä Don Vicenten sukulaisia ja koko maailmaa vastaan, jos nämä aikoisivat häntä ahdistaa. Claudia ei tahtonut millään muotoa suostua siihen, että hän lähtisi saattelemaan, vaan kiitti häntä hänen ystävällisyydestään niin sydämellisesti kuin osasi ja sanoi hänelle itkien jäähyväiset. Don Vicenten palvelijat kantoivat ruumiin pois, Roque palasi miestensä luo, ja näin päättyi Claudia Jeróniman lemmenseikkailu. Mutta eipä ihmekään; olihan mustasukkaisuuden hillitön ja hirmuinen voima kutonut hänen surkean tarinansa langat!

Roque Guinart tapasi asemiehensä siinä, mihin oli käskenyt heidän lähteä, ja Don Quijote oli heidän keskellään, Rocinanten selässä, pitäen heille puhetta, jossa vannotti heitä luopumaan tästä sekä sielulle että ruumiille ylen vaarallisesta elämäntavasta; mutta Don Quijoten puhe ei heihin ollenkaan tehonnut, sillä useimmat heistä olivat gascognelaisia, karkeata ja hurjaa väkeä. Roque kysyi kohta saavuttuaan Sancho Panzalta, olivatko miehet antaneet hänelle takaisin ne kalleudet ja arvoesineet, jotka he olivat harmolta riistäneet. Sancho sanoi niin tapahtuneen ja ilmoitti kaipaavansa ainoastaan kolmea yömyssyä, jotka olivat kolmen suuren kaupungin arvoiset.

— Mitä horiset, mies? — sanoi eräs läsnäolevista. — Ne on minulla, eivätkä ne ole kolmen reaalinkaan arvoiset.

— Totta kyllä; — virkkoi Don Quijote — mutta aseenkantajani pitää niitä niin arvokkaina kuin sanoi, sen henkilön tähden, joka on ne minulle lahjoittanut.

Roque Guinart käski jättää ne heti takaisin, määräsi miehensä riviin ja käski heidän ottaa esiin kaikki vaatekappaleet, jalokivet ja rahat ja kaiken muun, mitä olivat ryöstäneet viime jaon jälkeen; sitten hän nopeasti arvioi kaikki, laski, mitä ei voinut jakaa, rahaksi, ja jakoi siten saaliin joukon kaikkien jäsenten kesken niin rehellisesti ja viisaasti, ettei vähimmälläkään tavalla loukannut tasapuolisuuden vaatimuksia. Kun tämä oli tehty ja kaikki olivat siihen tyytyneet, sanoi Roque Don Quijotelle:

— Heidän kanssaan olisi mahdoton elää, jollei toimisi näin täsmällisesti.

Siihen virkkoi Sancho:

— Minä huomaan tästä oikeuden niin mainioksi asiaksi, että sitä täytyy välttämättä viljellä varkaittenkin joukossa.

Tuon kuuli muudan asemies, kohotti pyssynperän ja olisi varmaan sillä murskannut Sanchon pääkuoren, jollei Roque Guinart olisi huutanut miehelle käskien häntä jättämään sen tekemättä.

Sancho kauhistui ja päätti olla enää suutaan avaamatta niin kauan kuin olisi tässä seurassa.

Samassa tuli eräs niistä asemiehistä, jotka oli sijoitettu teille vakoojiksi, jotta katsoisivat, keitä siellä liikkui ja antaisivat päällikölleen tietoa siitä, mitä tapahtui, ja sanoi:

— Herra, vähän matkan päässä, Barcelonan tiellä, tulee suuri joukko ihmisiä.

Siihen vastasi Roque:

— Voitko nähdä, ovatko ne semmoisia, jotka etsivät meitä, vai semmoisia, joita me etsimme?

— Ne ovat juuri niitä, joita me etsimme — vastasi asemies.

— Lähtekää siis kaikki matkaan — sanoi Roque — ja tuokaa ne heti tänne päästämättä ketään pakenemaan.

Miehet lähtivät, ja paikalle jäivät vain Sancho, Don Quijote ja Roque odottamaan, mitä asemiehet toisivat. Siinä odotettaessa Roque sanoi Don Quijotelle:

— Elämäntapamme täytyy varmaan näyttää herra Don Quijotesta oudolta, ja outoja ovat hänelle varmaan seikkailumme, outoja ja vaarallisia, enkä ihmettele, että ne hänestä semmoisilta näyttävät, sillä minä tunnustan vilpittömästi, ettei ole rauhattomampaa eikä vaarallisempaa elämää kuin meidän elämämme. Minua yllytti siihen jonkinlainen kostonhimo, joka kuohuttaa kaikkein rauhallisintakin sydäntä. Minä olen luonnostani sääliväinen ja hyväntahtoinen, mutta, kuten sanottu, halu saada kostaa eräs kokemani solvaus tukahduttaa kaikki hyvät taipumukseni niin täydellisesti, että huolimatta paremmasta ymmärryksestäni jatkan tätä elämäntapaa, ja koska kuilu johtaa toiseen ja synti vie toiseen syntiin, ovat kostotyöni liittyneet toisiinsa niin, etten pidä huolta ainoastaan omista asioistani, vaan otan vielä kostaakseni toisten puolesta. Mutta Jumala on armollinen, ja vaikka nyt olen keskellä erehdysteni sokkeloita, en kumminkaan menetä toivoa päästä siitä vielä kerran turvalliseen satamaan.

Don Quijote ihmetteli kuullessaan Roquen puhuvan niin oikein ja viisaasti; hän näet oli luullut, ettei henkilöitten joukossa, jotka harjoittavat ammatikseen varastamista, murhaavat ja ryöstävät, voinut olla ketään oikeinajattelevaa, ja hän vastasi Roquelle:

— Hyvä herra Roque, parantuminen alkaa siitä, että tuntee sairautensa ja käyttää lääkärin määräämiä lääkkeitä. Teidän armonne on sairas, te tunnette vaivanne, ja taivas, tai oikeammin sanoen Jumala, joka on meidän lääkärimme, antaa teille varmaan lääkkeitä, jotka teidät parantavat. Mutta nämä lääkkeet parantavat yleensä vain vähitellen eikä yhtäkkiä ja kuin ihmeen voimalla; sitäpaitsi ovat ymmärtäväiset syntiset parannusta lähempänä kuin yksinkertaiset, ja koska teidän armonne on osoittanut puheissaan hyvää älyä, tarvitaan vain rohkeutta ja toivoa, että omantuntonne sairaus tulee paranemaan. Ja jos teidän armonne tahtoo lyhentää tietä ja lähteä vaivattomasti kulkemaan pelastuksen polkua, niin lähtekää minun kanssani; minä opetan teidät vaeltavaksi ritariksi, missä toimessa teitä kohtaavat niin monet vaivat ja vastoinkäymiset, että ne, jos niitä pidetään katumusharjoituksena, vievät teidät taivaaseen kädenkäänteessä.

Roque nauroi Don Quijoten neuvolle, vaihtoi puheenaihetta ja kertoi hänelle Claudia Jeróniman surullisen tapauksen, joka teki Sanchon sanomattoman murheelliseksi, sillä tytön kauneus, reippaus ja rohkeus oli häntä miellyttänyt.

Nyt palasivat asemiehet, jotka oli lähetetty saalista noutamaan, tuoden mukanaan kaksi ratsastavaa ratsumiestä, kaksi jalkaisin kulkevaa pyhiinvaeltajaa, vaunut, joissa oli naisia, ja noin kuusi palvelijaa, jotka seurasivat heitä, toiset ratsain, toiset jalkaisin, sekä vielä kaksi muulinajajaa, jotka kuuluivat molempien ratsumiesten seuraan. Asemiehet olivat ottaneet heidät keskelleen, voittajat ja voitetut olivat aivan hiljaa odottaen, että suuri Roque Guinart lausuisi jotakin, ja tämä kysyi ratsumiehiltä, keitä he olivat, minne matkustivat ja kuinka paljon heillä oli rahoja. Toinen heistä vastasi:

— Armollinen herra, me olemme espanjalaisen jalkaväen kapteeneja; komppaniamme ovat Napolissa, ja me olemme menossa Barcelonaan astuaksemme johonkin siellä olevista neljästä kaleerista, joiden sanotaan sieltä lähtevän Sisiliaan; meillä on noin kaksi- tai kolmesataa dukaattia, niin että olemme mielestämme hyvinkin rikkaita ja onnellisia, koska sotilaitten niukat palkat eivät suo heille suurempia aarteita.

Roque kysyi pyhiinvaeltajilta samaa kuin kapteeneilta ja sai vastaukseksi, että he aikoivat astua laivaan matkustaakseen Roomaan ja että heillä oli molemmilla yhteensä noin kuusikymmentä reaalia. Roque tahtoi myös saada tietää, keitä vaunuissa matkusti, minne he olivat menossa ja kuinka paljon heillä oli rahaa mukanaan, ja eräs ratsastavista palvelijoista vastasi:

— Armollinen rouva Doña Guiomar de Quiñones,[60] Napolin Hovioikeuden presidentin puoliso, hänen pieni tyttärensä, kamarineiti ja kamarirouva matkustavat näissä vaunuissa; me kuusi palvelijaa saattelemme häntä, ja meillä on rahoja kuusisataa dukaattia.

— Meillä on siis — virkkoi Roque Guinart — nyt yhdeksänsataa dukaattia ja kuusikymmentä reaalia. Minulla on sotilaita noin kuusikymmentä; katsokaa, kuinka paljon siitä tulee kullekin, minä näet olen huono laskemaan.

Tuon kuultuaan rosvot koroittivat äänensä ja huusivat:

— Kauan eläköön Roque Guinart huolimatta haukkujista, jotka tahtovat syöstä hänet turmioon!

Kapteenit näyttivät alakuloisilta, presidentinrouva tuli murheelliseksi, eivätkä pyhiinvaeltajatkaan olleet iloisia nähdessään, kuinka heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Roque piti heitä vähän aikaa tässä epävarmuuden tilassa, mutta ei tahtonut pitkittää heidän alakuloisuuttaan, jonka voi havaita jo pyssynkantaman päähän, vaan kääntyi sanomaan kapteeneille:

— Hyvät herrat kapteenit, suvaitkaa ystävällisesti lainata minulle kuusikymmentä dukaattia, ja presidentinrouva antakoon kahdeksankymmentä, jotta voin tyydyttää tätä seurassani olevaa joukkoa, sillä laulaen pappi rahan saapi; sitten voitte vapaasti ja esteettömästi jatkaa matkaanne turvananne suojeluskirje, jonka teille annan, jotta toiset eri paikkoihin näille seuduille sijoittamani joukkueet eivät tee teille mitään pahaa, jos satutte heitä kohtaamaan; tarkoitukseni näet ei ole loukata sotilaita eikä naisia, varsinkaan ylhäisiä.

Kapteenit kiittivät Roquea hänen ystävällisyydestään ja jaloudestaan lukemattomin ja sievin sanoin, sillä he pitivät todella ystävällisenä ja jalona tekona, että hän salli heidän pitää omat rahansa. Rouva Doña Guiomar de Quiñones tahtoi hypätä ulos vaunuistaan suutelemaan suuren Roquen jalkoja ja käsiä, mutta tämä ei millään muotoa siihen suostunut, vaan päinvastoin pyysi häneltä anteeksi loukkausta, johon oli tehnyt itsensä syypääksi, koska hänen täytyi täyttää kehnon ammattinsa ankarat velvollisuudet. Presidentinrouva käski erään palvelijansa heti luovuttaa ne kahdeksankymmentä dukaattia, jotka oli määrätty hänen maksettavakseen, ja kapteenit olivat jo maksaneet kuusikymmentä dukaattiansa. Pyhiinvaeltajat olivat juuri aikeissa jättää vähäiset roponsa, mutta Roque kielsi heitä ja kääntyi puhuttelemaan omia miehiään:

— Näistä dukaateista saa kukin teistä kaksi, joten jäljelle jää kaksikymmentä; kymmenen annettakoon näille pyhiinvaeltajille ja toiset tälle kelpo aseenkantajalle, jotta hän voi puhua hyvää tästä seikkailusta.

Sitten otettiin esiin kirjoitusneuvot, jotka Roquella oli aina mukanaan, ja hän kirjoitti heille rosvojoukkonsa eri osastojen päälliköille osoitetun suojeluskirjeen. Hän sanoi hyvästi kaikille ja päästi heidät vapaasti menemään ja ihmettelemään hänen jaloa olemustaan, hänen urhoollista mielenlaatuaan ja harvinaista käytöstään, jonka vuoksi he pitivät häntä pikemmin Aleksanteri Suurena kuin pahamaineisena rosvona. Muudan asemies sanoi gascognelais-katalonialaisella murteellaan:

Tämä meidän päällikkömme sopii paremmin munkiksi kuin ryöväriksi; jos hän tahtoo toiste osoittaa anteliaisuuttaan, niin tehköön sen omista eikä meidän varoistamme.

Onneton mies ei ollut sanonut tuota niin hiljaa, ettei Roque sitä kuullut. Hän tarttui miekkaansa ja melkein halkaisi sillä miehen pään sanoen:

Näin minä rankaisen hävyttömiä, jotka eivät osaa pitää kieltänsä kurissa.

Kaikki kauhistuivat eikä kukaan uskaltanut hiiskahtaa; niin nöyrästi he häntä tottelivat.

Roque meni syrjään ja kirjoitti kirjeen eräälle ystävälleen Barcelonaan ilmoittaen, että hänen luonaan oli kuuluisa Don Quijote Manchalainen, vaeltava ritari, josta niin paljon puhuttiin, sekä kertoi hänelle, että tämä oli maailman naurettavin ja viisain ihminen ja että hän neljän päivän kuluttua, Johannes Kastajan päivänä,[61] toimittaisi ritarin keskelle kaupungin rantatietä, missä hänet nähtäisiin täysissä varuksissa ratsunsa Rocinanten selässä ja hänen aseenkantajansa Sancho aasilla ratsastamassa. Roque kehoitti ystäväänsä ilmoittamaan tästä omille Niarros-nimisille ystävilleen, jotta heillä olisi hänestä huvia, ja sanoi oikeastaan haluavansa, että hänen kaikki vihollisensa jäisivät tätä huvia vaille, mutta että se nähtävästi oli mahdotonta, koska Don Quijoten hullutukset ja älynilmaukset ja hänen aseenkantajansa Sancho Panzan hupaiset huomautukset välttämättä huvittivat kaikkia ihmisiä. Hän lähetti tätä kirjettä viemään erään asemiehensä, joka vaihtoi rosvonpuvun talonpojan vaatteisiin, lähti Barcelonaan ja toimitti kirjeen sille, jolle se oli osoitettu.

Yhdesseitsemättä luku.

Siitä, mitä Don Quijotelle sattui hänen saapuessaan Barcelonaan, sekä muista seikoista, jotka ovat pikemmin todenperäisiä kuin mieleviä.

Don Quijote viipyi Roquen luona kolme vuorokautta, ja vaikka olisi viipynyt kolmesataa vuotta, ei häneltä suinkaan olisi puuttunut näkemistä ja ihmettelemistä, mitä tuli tämän rosvopäällikön elämäntapaan. Päivän koittaessa oltiin yhdessä paikassa, päivällistä syötiin toisessa, toisinaan paettiin tietämättä miksi, toisinaan taas odotettiin tietämättä mitä. Nukuttiin seisoallaan, noustiin kesken unta ja siirryttiin paikasta toiseen. Lakkaamatta asetettiin vakoilijoita, kuulusteltiin vahteja, puhallettiin muskettien sytyttimiin, vaikka sellaisia aseita oli vain vähän, sillä melkein kaikki käyttivät piilukkoisia pyssyjä. Roque vietti yönsä erillään miehistään, sellaisissa paikoissa, että he eivät voineet tietää, missä hän oikeastaan oli, sillä monet hänen henkeänsä uhkaavat kuulutukset, joita Barcelonan varakuningas oli toimittanut julkisuuteen, pitivät häntä alinomaisessa levottomuudessa ja pelossa, eikä hän uskaltanut luottaa kehenkään, koska pelkäsi, että omat miehet joko surmaisivat hänet tai jättäisivät oikeuden käsiin: todella surkeaa ja kurjaa elämää.

Roque, Don Quijote ja Sancho, seurassaan kuusi asemiestä, lähtivät vihdoin kulkemattomia teitä ja salaisia polkuja pitkin Barcelonaan. He saapuivat kaupungin rantaan Johannes Kastajan juhlan aattona, Roque syleili Don Quijotea ja Sanchoa, antoi Sancholle aikaisemmin lupaamansa kymmenen dukaattia, ja niin he erosivat, lausuen kummaltakin puolen tuhansia kohteliaisuuksia.

Roque lähti takaisin, Don Quijote jäi paikalleen ja odotteli päivää yhä istuen hevosensa selässä, eikä kestänytkään kauan, ennenkuin heleän aamuruskon kasvot alkoivat näkyä idän parvekkeilta ilahduttaen yrttejä ja kukkasia sensijaan, että olisivat hivelleet korvaa; mutta samassa ilahdutti jo korviakin monilukuisten sorapillien ja käsirumpujen soitto, tiukujen kilinä ja nähtävästi kaupungista tulevien ratsumiesten huudot: »Hei, hei, alta pois, alta pois!» Aamurusko väistyi auringon tieltä, joka kohosi vähitellen näkörannan yli, kasvot pyöreää kilpeä suurempina.

Don Quijote ja Sancho tähyilivät joka puolelle; he näkivät meren, jota eivät olleet aikaisemmin milloinkaan nähneet; se näytti heistä kovin laajalta ja leveältä, paljoa suuremmalta kuin Ruidera-lammikot, joihin olivat Manchassa tutustuneet; he näkivät satamansuulla kaleerit, joissa aurinkoteltat oli laskettu alas, niin että ne näkyivät täynnä viirejä ja lippuja, jotka liehuivat tuulessa ja hipoivat ja viistivät vedenkalvoa; aluksista kuului huilujen, torvien ja sorapilven ääni, joka täytti ilman lähellä ja kaukana miellyttävillä ja sotaisilla soinnuillaan. Sitten alukset alkoivat liikkua ja suorittaa jonkinlaista leikkitaistelua tyvenellä merellä, ja samanlaista leikkiottelua suorittivat maalla lukemattomat ratsumiehet, jotka hyökkäsivät ulos kaupungista upeissa puvuissa ja kauniilla hevosilla ratsastaen. Kaleerisotilaat pitivät lakkaamatta yllä muskettitulta johon kaupungin muureilla ja vallituksilla oleva miehistö vastasi; järeän tykistön laukaukset raikuivat ilmoille peloittavasti kumahdellen, ja niihin vastasivat kaleerien kansitykit. Tyven meri, miellyttävä rantamaisema, kirkas ilma, jota vain toisinaan himmensi ruudinsavu, näytti alinomaa luovan uutta iloa kaikkiin ihmisiin. Sancho ei voinut käsittää, kuinka noilla merellä liikkuvilla myhkyröillä voi olla niin paljon jalkoja.

Samassa saapuivat upeapukuiset ritarit huutaen, hihkuen ja riemuiten sinne, missä Don Quijote oli yhä aivan hiljaa, täynnä ihmetystä ja kummastusta, ja eräs heistä, sama mies, jolle Roque oli kirjoittanut, huusi Don Quijotelle kovalla äänellä:

Tervetullut kaupunkiimme, te kaikkien vaeltavien ritareitten kuvastin, majakka, tähti ja kompassi, niinkuin toisessa kohdassa on yksityiskohtaisemmin mainittu. Tervetullut, sanon minä, te urhoollinen Don Quijote Manchalainen; ei se väärä ja väärennetty, ei se apokryyfinen, joka on äskettäin meille näytetty väärissä historioissa, vaan se oikea, se ainoa todellinen, jonka meille on kuvannut Cide Hamete Benengeli, kaikkien historioitsijoitten kukka.

Don Quijote ei vastannut sanaakaan, eivätkä ratsumiehet odottaneetkaan häneltä mitään vastausta, vaan ajelivat edestakaisin toisten seuralaistensa kanssa alkaen kiertää hurjassa laukassa Don Quijotea, joka kääntyi sanomaan Sancholle:

Nämä ovat tosiaan meidät tunteneet; lyönpä vetoa, että he ovat lukeneet meidän historiamme ja myös sen aragonialaisen kirjoittaman, joka on äsken painosta ilmestynyt.

Ratsumies, joka oli Don Quijotea puhutellut, tuli takaisin ja sanoi hänelle:

— Suvaitkoon teidän armonne herra Don Quijote lähteä kanssamme; me olemme kaikki teidän kuuliaisia palvelijoitanne ja Roque Guinartin hyviä ystäviä.

Siihen vastasi Don Quijote:

— Jos kohteliaisuus synnyttää kohteliaisuutta, niin teidän mielenlaatunne, herra ritari, on suuren Roquen mielenlaadun tytär tai likeinen sukulainen. Viekää minut, minne haluatte, sillä minulla ei ole muuta tahtoa kuin teidän tahtonne, varsinkin, jos tahdotte sitä käyttää palvelukseenne.

Hänelle vastasi yhtä sievin sanoin ratsumies. Sitten he kaikki ottivat hänet keskelleen ja lähtivät hänen kanssaan kohti kaupunkia sorapillien ja käsirumpujen soidessa. Mutta heidän kaupunkiin ratsastaessaan yhtyi paholainen, joka kaiken pahan matkaansaattaa, katupoikiin, jotka ovat pahempia kuin paholainen itse, ja kaksi kaikkein huiminta ja julkeinta tunkeutui väkijoukkoon ja nosti toinen harmon, toinen Rocinanten häntää pistäen niiden alle kourallisen takkiaisia. Eläinraukat tunsivat outojen kannusten pistot, painoivat häntänsä kiinni lisäten siten omaa kipuaan, lähtivät hyppien laukkaamaan ja paiskasivat ratsastajansa maahan. Don Quijote riensi häpeissään ja suuttuneena poistamaan koristuksia koninsa hännästä, ja Sancho teki samoin harmolleen. Don Quijoten seuralaiset olisivat mielellään halunneet rangaista poikia heidän hävyttömyydestään, mutta se oli mahdotonta, sillä pojat olivat pujahtaneet heitä seuraavien lukemattomien muiden joukkoon.

Don Quijote ja Sancho nousivat jälleen juhtainsa selkään ja saapuivat suosionosoitusten ja musiikin yhä raikuessa opastajansa taloon, joka oli suuri ja komea, sanalla sanoen kuin rikkaan aatelismiehen talo; ja sinne me heidät nyt jätämme, sillä niin tahtoo Cide Hamete.

Kahdesseitsemättä luku,

missä kerrotaan taiotun pään kanssa sattuneesta seikkailusta ja muista vähäpätöisistä seikoista, joita ei sovi kertomatta jättää.

Don Quijoten isännän nimi oli Don Antonio Moreno. Hän oli rikas ja älykäs aatelismies ja piti sievistä ja miellyttävistä huveista. Don Quijoten nyt ollessa hänen luonaan hän yritti keksiä keinoa, miten voisi häntä vahingoittamatta saada ilmi hänen hulluutensa; pila, joka tekee kipeätä, ei näet ole oikeata pilaa, eivätkä huvit ole minkäänarvoisia, jos niistä on vahinkoa toiselle. Ensiksi hän antoi riisua Don Quijoten varukset ja vei hänet ihomyötäisessä säämiskäpuvussa (jonka olemme jo aikaisemmin kuvailleet) erään kaupungin pääkadun puolella sijaitsevalle parvekkeelle kaikkien ihmisten ja katupoikien nähtäväksi, jotka katselivat häntä kuin apinaa. Ritariasuun puetut ratsumiehet kiersivät häntä jälleen, ikäänkuin olisivat pukeutuneet siihen asuun yksinomaan hänen tähtensä eikä juhlapäivän viettämiseksi, ja Sancho oli erinomaisen tyytyväinen, koska hänestä tuntui, että hän oli jollakin ihmeellisellä tavalla löytänyt toiset Camachon häät, toisen samanlaisen talon kuin Diego de Mirandan ja toisen linnan, joka oli herttuan linnan kaltainen.

Sinä päivänä oli Don Antonion luona päivällisillä muutamia hänen ystäviään, jotka kaikki kunnioittivat Don Quijotea ja kohtelivat häntä niinkuin ainakin vaeltavaa ritaria, mistä hän tuli erittäin ylpeäksi ja sanomattoman iloiseksi. Sancho lausui niin paljon hupaista, että kaikki talon palvelijat kuuntelivat häntä kuin henkeään pidättäen ja samoin kaikki muut, jotka olivat häntä kuuntelemassa. Pöydässä oltaessa Don Antonio sanoi Sancholle:

— Me olemme tässä saaneet kuulla, hyvä Sancho, että te syötte kanamureketta ja kokkareita niin mielellänne, että liikaa saadessanne pistätte sen poveenne seuraavaa päivää varten.

— Ei, armollinen herra, se ei pidä kutiansa, — vastasi Sancho — sillä minä olen pikemmin siisti kuin ahmatti, ja herrani Don Quijote, joka on tässä läsnä, tietää hyvin, että me molemmat tulemme usein toimeen kahdeksan päivää kourallisella terhoja tai pähkinöitä. Totta kyllä, että toisinaan niin sattuessa, kun lehmää mulle tarjotaan, käyn viipymättä ottamaan, tarkoitan, että syön, mitä minulle tarjotaan, ja käytän kutakin aikaa hyväkseni, mutta olkoon kuka tahansa, joka on väittänyt, että minä olen suuri ahmatti ja rähjys, hän tietäköön, ettei siinä puheessa ole perää pahaakaan; ja minä olisin sanonut tämän hiukan toisin, jollen olisi ottanut huomioon tässä pöydässä istuvia kunnianarvoisia partoja.

— Varmaa on, — virkkoi Don Quijote — että Sanchon aterioidessaan osoittama kohtuus ja siisteys voidaan kirjoittaa ja piirtää pronssitauluihin, jotta se pysyy iäisessä muistossa tulevia aikoja varten. Nälkäisenä hän tosin saattaa näyttää hiukan ahmatilta, koska syö nopeasti ja pureksii ruokaa suun täydeltä, mutta siisteydestä hän aina pitää huolen, ja ollessaan käskynhaltiana hän oppi syömään oikein hienosti, niin että söi haarukalla viinirypäleitä ja omenansiemeniäkin.

— Mitä! — virkkoi Don Antonio. — Onko Sancho ollut käskynhaltiana?

— On, — vastasi Sancho — Barataria-nimisen saaren käskynhaltiana. Minä hallitsin sitä kymmenen päivää niin ettei paremmasta apua; niinä päivinä menetin mieleni rauhan ja opin halveksimaan kaikkia maailman käskynhaltianvirkoja; minä pakenin sieltä, putosin erääseen luolaan, mihin luulin kuolevani ja mistä pelastuin ihmeellisellä tavalla.

Don Quijote kertoi nyt yksityiskohtaisesti Sanchon koko käskynhaltiatarinan, joka kovin miellytti kuulijoita.

Aterian päätyttyä Don Antonio tarttui Don Quijoten käteen ja lähti hänen kanssaan erääseen sivuhuoneeseen, missä ei ollut mitään muita huonekaluja kuin pöytä, joka näytti olevan jaspista ja lepäsi samasta kivilajista tehdyllä alustalla; pöydälle oli asetettu Rooman keisaria muistuttava pronssiselta näyttävä rintakuva. Don Antonio kulki Don Quijoten kanssa ympäri koko huoneen kiertäen pöydän moneen kertaan ja sanoi sitten:

— Herra Don Quijote, nyt, kun varmasti tiedän, ettei kukaan meitä kuule eikä kuuntele, ja ovi on suljettu, tahdon kertoa teidän armollenne erään kaikkein merkillisimpiä seikkailuja tai oikeammin sanoen uutuuksia, mitä kuvitella saattaa, sillä ehdolla, että teidän armonne sijoittaa sen, mitä tulen teille sanomaan, vaiteliaisuutensa syvimpään kätköön.

— Sen vannon, — vastasi Don Quijote — ja paremmaksi vakuudeksi panen vielä hautakiven sen päälle, sillä tietäköön teidän armonne, herra Don Antonio (hän näet jo tiesi isäntänsä nimen), että puhutte henkilön kanssa, jolla kyllä on korvat kuulla, mutta jolla ei ole kieltä puhua; teidän armonne voi siis aivan rauhallisesti siirtää, mitä povessanne on, minun poveeni luottaen siihen, että olette heittänyt sen vaitiolon syvään kuiluun.

— Tähän lupaukseenne luottaen — vastasi Don Antonio — tahdon antaa teidän armonne nähdä ja kuulla seikkoja, jotka teitä ihmetyttävät, ja lieventää hiukan ikävyyttä, jota tunnen, kun ei ole, kenelle ilmaista salaisuuksiani, joita ei sovi uskoa kaikille.

Don Quijote oli ihmeissään ja odotti, mihin tämä varovaisuus lopulta johtaisi. Samassa Don Antonio tarttui hänen käteensä, kuljetti sitä pronssipään ja koko pöydän sekä sen alla olevan jaspisjalan yli ja sanoi sitten:

— Tämän pään, herra Don Quijote, on tehnyt ja valmistanut eräs kaikkein suurimpia noitia ja velhoja, mitä maailmassa on milloinkaan ollut; minä luulen, että hän oli syntyjään puolalainen ja oli saanut oppinsa kuuluisalta Escotillolta,[62] josta kerrotaan niin paljon ihmeellistä; hän oli täällä talossani ja valmisti hänelle antamani tuhannen dukaatin hinnasta tämän pään, jossa on se ominaisuus ja kyky, että se vastaa kaikkeen, mitä siltä kysytään, kun kysymykset lausutaan sen korvaan. Sen valmistaja otti huomioon ilmansuunnat, piirsi taikamerkkejään, tähyili tähtiä, piti silmällä otollisinta hetkeä ja sai sen lopulta niin täydelliseksi kuin huomenna tulemme näkemään; perjantaisin se näet on mykkä, ja koska tänään on perjantai, se vaatii meitä odottamaan huomiseen. Sillävälin teidän armonne voi valmistautua harkitsemalla, mitä haluatte siltä kysyä; minä näet tiedän kokemuksesta, että se vastatessaan puhuu aina totta.

Don Quijote ihmetteli kovin pään kykyä ja ominaisuutta ja voi tuskin uskoa Don Antonion sanoja, mutta ajatellessaan, kuinka lyhyen ajan kuluttua koe tulisi tehtäväksi, hän ei huolinut sanoa mitään muuta kuin kiitokset siitä, että hänen isäntänsä oli ilmaissut hänelle niin suuren salaisuuden. He poistuivat huoneesta, Don Antonio lukitsi oven, ja he lähtivät saliin, missä muut herrat olivat. Sancho oli tällävälin näille kertonut useita hänen herrallensa sattuneita seikkailuja ja tapahtumia.

Iltapäivällä he veivät Don Quijoten ratsastamaan, ei varuksissa, vaan tavallisessa puvussa, puettuna keltaisenruskeasta verasta tehtyyn laajaan päällystakkiin, joka olisi saanut itse pakkasenkin hikoilemaan tänä vuodenaikana. He käskivät talon palvelijoita sillävälin huvittamaan Sanchoa, niin ettei hänen päähänsä pistäisi lähteä ulos. Don Quijote ei ratsastanut Rocinantella, vaan isolla muuliaasilla, joka asteli aivan tasaisesti komeissa valjaissaan. Päällystakki pantiin hänen hartioilleen ja selkään kiinnitettiin hänen huomaamattaan pergamentti, johon oli kirjoitettu suurin kirjaimin: Tämä on Don Quijote Manchalainen. Heti ratsastuksen alussa veti pergamenttilappu puoleensa kaikkien huomiota, jotka joutuivat sen näkemään, ja kun he siitä lukivat »Tämä on Don Quijote Manchalainen», joutui Don Quijote ihmeisiinsä havaitessaan, että kaikki, jotka hänet näkivät, tunsivat hänet ja mainitsivat hänen nimensä. Siksi hän kääntyi Don Antonion puoleen, joka ratsasti hänen vierellään, ja virkkoi hänelle:

— Vaeltavan ritarin ammattiin sisältyy totisesti suuria etuja, sillä se tekee harjoittajansa tunnetuksi ja kuuluisaksi kaikilla maailman äärillä; katsokaahan, armollinen herra Don Antonio, kuinka tämän kaupungin katupojatkin tuntevat minut, vaikka eivät ole koskaan ennen minua nähneet.

— Niin on laita, herra Don Quijote, — vastasi Don Antonio — sillä yhtä vähän kuin tulta voidaan pitää piilossa tai sisään suljettuna, voi kuntokaan jäädä tunnetuksi tulematta, ja kunto, joka saavutetaan harjoittamalla asetointa, loistaa kirkkaammin kuin mikään muu.

Sattui sitten, että Don Quijoten ratsastaessa eteenpäin suosionosoitusten kaikuessa, kuten jo aikaisemmin mainittiin, muudan kastilialainen, joka oli lukenut hänen selässään olevan ilmoituksen, koroitti äänensä ja sanoi:

‒ Piru sinut periköön, Don Quijote Manchalainen! Kuinka olet päässyt tänne saakka saamatta surmaasi niissä lukemattomissa selkäsannoissa, joita sinulle on annettu? Sinä olet hullu, ja jos olisit hullu yksinäisyydessä ja hulluutesi suljettujen ovien takana, ei olisi niinkään pahasti; mutta sinulla on kyky tehdä kaikki, jotka seurustelevat tai ovat tekemisissä kanssasi, yhtä hulluiksi ja järjettömiksi, ja jollei sanojani uskota, niin katsottakoon vain noita herroja, jotka ovat seurassasi. Palaa kotiisi, mieletön, hoida taloasi, vaimoasi ja lapsiasi ja luovu näistä järjettömyyksistä, jotka kalvavat aivojasi ja kuorivat pois ymmärryksesi kerman.

— Hyvä ystävä, — sanoi Don Antonio — menkää te matkaanne jakamatta neuvojanne, kun niitä ei teiltä pyydetä. Herra Don Quijote Manchalainen on varsin viisas, emmekä me, jotka olemme hänen seurassaan, ole liioin typeriä. Hyvettä tulee kunnioittaa, tavattakoon sitä niissä tahansa, ja menkää itse hiiteen huolimatta sekaantua asioihin, jotka eivät teitä liikuta.

— Jumaliste, teidän armonne on oikeassa; — vastasi kastilialainen — sillä neuvojen antaminen tuolle kelpo miehelle on potkimista tutkainta vastaan; mutta kaikesta huolimatta on mielestäni sääli, että mielevyys, jota tämän mielenvikaisen sanotaan osoittavan kaikissa muissa asioissa, virtaa pois hänen vaeltavan ritariutensa viemäriä pitkin. Mutta koskekoon teidän armonne lausuma kehoitus, että minun pitää mennä hiiteen, minua ja kaikkia jälkeläisiäni, jos koskaan tämän jälkeen, vaikka eläisin vanhemmaksi kuin Metusalem, annan neuvoa kenellekään, vaikka sitä minulta pyydettäisiin.

Neuvoja lähti tiehensä, ja ratsastusta jatkettiin; mutta sitten syntyi niin kova ahdinko katupoikien ja kaikenlaisen muun väen tungeksiessa ja lukiessa Don Quijoten selässä olevaa julkipanoa, että Don Antonion täytyi ottaa se pois, ikäänkuin olisi pudistellut siitä pois vain jotakin muuta.

Tuli ilta, palattiin kotiin. Siellä pantiin toimeen tanssiaiset, sillä Don Antonion puoliso, joka oli ylhäinen ja hilpeä, kaunis ja älykäs nainen, oli kutsunut muutamia ystävättäriään luokseen kunnioittamaan vierasta ja nauttimaan hänen ennenkuulumattomista hullutuksistaan. Muutamat heistä saapuivat, nautittiin upea illallinen, ja tanssiaiset alkoivat keho kymmenen tienoissa illalla. Naisten joukossa oli kaksi luonnonlaadultaan veitikkamaista ja kujeellista, ja he, vaikka olivat aivan kunniallisia, käyttäytyivät kuitenkin hiukan vapaasti saadakseen aikaan pilaa ketään loukkaamatta. He kutsuivat Don Quijotea tanssiin niin uutterasti, että kerrassaan uuvuttivat hänet, eikä ainoastaan ruumiillisesti, vaan myös sielullisesti. Maksoi tosiaan vaivan katsella Don Quijoten hahmoa, kun hän kävi tanssiin pitkänä, laihana ja kelmeänä, ihomyötäisissä vaatteissa, kömpelönä eikä suinkaan kevytjalkaisena. Naiset häntä salaa liehittelivät, ja hän puolestaan torjui heidän lähentelyään, samoin salavihkaa; mutta huomatessaan lähentelyn käyvän liialliseksi hän sitten koroitti äänensä ja sanoi:

— Fugite, partes adversae![63] Jättäkää minut rauhaan, te epätervetulleet lemmenajatukset. Luopukaa, arvoisat rouvat, toiveistanne, sillä hän, joka on minun toiveitteni valtiatar, verraton Dulcinea Tobosolainen, ei suvaitse mitään muita tunteita niiden ohella, jotka tekevät minut hänen vasallikseen ja alamaisekseen.

Niin sanottuaan hän istuutui lattialle keskelle salia, uupuneena ja riutuneena tanssin vaatimasta ankarasta ponnistuksesta. Don Antonio käski nostaa hänet ja kantaa sänkyyn, ja ensimmäisenä kävi häneen käsiksi Sancho sanoen:

— Hiisi vieköön, rakas herrani ja isäntäni, jopa olette tanssinut! Luuletteko, että kaikki sankarit ovat tanssijoita ja kaikki vaeltavat ritarit tanssimestareita? Minä vakuutan teille, että erehdytte, jos niin luulette: on semmoisia, jotka pelkäämättä käyvät surmaamaan jättiläistä mieluummin kuin ottamaan yhtäkään tanssiaskelta. Jos tässä olisi ollut kysymyksessä tavallinen koputustanssi, olisin astunut teidän sijaanne, sillä sitä lajia minä tanssin kuin poika, mutta tämmöisiin herrasväen tansseihin ei minusta ole.

Näillä ja muilla samanlaisilla puheillaan Sancho nauratti tanssiseuraa ja vei sitten isäntänsä sänkyyn peittäen hänet huolellisesti, jotta hän saisi hikoilla pois tanssista mahdollisesti koituneen vilustumisen.

Seuraavana päivänä Don Antoniosta näytti sopivalta käydä koettelemaan lumottua päätä, ja niin hän sulkeutui huoneeseen, jossa pää oli, Don Quijoten, Sanchon ja kahden ystävänsä sekä molempien naisten kanssa, jotka olivat uuvuttaneet Don Quijoten tanssissa ja olivat jääneet siksi yöksi Don Antonion puolison luo. Hän kertoi heille, millainen kyky tuossa päässä piili, pyysi heitä olemaan siitä kenellekään kertomatta ja sanoi, että tämä oli ensimmäinen päivä, jolloin tämän lumotun pään kykyä koeteltiin. Don Antonion molempia ystäviä lukuunottamatta ei kukaan tuntenut tämän noituuden salaisuutta, ja hekin olisivat joutuneet ihmettelemään samoinkuin muut, jollei Don Antonio olisi sitä ennakolta heille ilmaissut. Muu ei ollut mahdollistakaan; niin taitavasti pää oli rakennettu.

Ensimmäisenä astui pään korvan luo Don Antonio itse ja lausui hiljaisella äänellä, mutta kumminkin niin selvästi, että kaikki sen kuulivat:

— Sano minulle, pää, sen voiman nimessä, joka sinussa asuu: mitä minä nyt ajattelen?

Pää vastasi, huuliaan liikuttamatta, selvällä ja kuuluvalla äänellä, niin että kaikki sen ymmärsivät, näin:

— Minä en arvostele ajatuksia.

Kaikki joutuivat tuon kuullessaan ihmeisiinsä, varsinkin, kun huomasivat, ettei koko huoneessa eikä pöydän läheisyydessä ollut ketään ihmistä, joka olisi voinut vastata.

— Kuinka monta meitä tässä on? — kysyi jälleen Don Antonio.

Sama ääni vastasi hänelle verkalleen:

— Läsnä olette sinä ja sinun vaimosi, kaksi ystävääsi ja kaksi vaimosi ystävätärtä, muudan kuuluisa ritari nimeltä Don Quijote Manchalainen ja hänen aseenkantajansa, jonka nimi on Sancho Panza.

Nyt oli jälleen ihmettelemisen aihetta; nyt asia oli niin merkillinen, että pelko sai kaikkien hiukset nousemaan pystyyn! Don Antonio väistyi pään luota loitommaksi ja sanoi:

— Tämä riittää osoittamaan minulle, ettei minua ole pettänyt se, joka sinut minulle möi, sinä viisas pää, sinä puhuva pää, sinä vastaava pää, sinä ihmeellinen pää! Tulkoon nyt joku toinen ja kysyköön, mitä mieli tekee.

Koska naiset yleensä ovat kiihkeitä ja uteliaita, astui ensimmäisenä esiin toinen Don Antonion puolison ystävätär ja esitti seuraa van kysymyksen:

— Sano minulle, pää, mitä minun pitää tehdä tullakseni oikein kauniiksi?

Hänelle vastattiin:

— Ole oikein kunniallinen,

— Minä en kysy sinulta enempää — sanoi kysyjä.

Sitten tuli hänen kumppaninsa ja sanoi:

— Minä tahtoisin tietää, pää, rakastaako mieheni minua vai ei.

Hänelle vastattiin:

— Katso, kuinka hän sinua kohtelee, niin tulet sen tietämään.

Rouva siirtyi pois sanoen:

— Tuota ei olisi tarvinnut kysyä, sillä ihmisen teot tietenkin ilmaisevat hänen tunteitaan.

Sitten tuli luo toinen Don Antonion ystävistä ja kysyi:

— Kuka minä olen?

Hänelle vastattiin:

— Kyllä sen itse tiedät.

— En minä sitä sinulta kysy, — vastasi herrasmies — vaan pyydän sinua sanomaan, tunnetko minut.

— Tunnen kyllä; — vastattiin — sinä olet Pedro Noriz.

— Enempää en tahdo tietää, sillä jo tästä huomaan, että sinä, oi pää, tiedät kaikki.

Hän väistyi syrjään, toinen ystävä tuli luo ja kysyi:

— Sano minulle, pää, millaisia toiveita on pojallani tilanomistajalla?

— Olen jo sanonut, — vastattiin hänelle — etten arvostele mitään toivomuksia, mutta siitä huolimatta voin sinulle sanoa, että poikasi toivoo saavansa haudata sinut.

— Oikein; — sanoi aatelismies — mitä silmilläni näen, voin käsin kokea.

Hän ei kysynyt enempää. Don Antonion puoliso tuli ja sanoi:

— En tiedä, mitä sinulta kysyisin, pää; haluaisin vain sinulta kuulla, saanko vielä kauan pitää kelpo mieheni.

Hänelle vastattiin:

— Saat kyllä, sillä hänen terveytensä ja kohtuullinen elämäntapansa takaavat hänelle pitkän iän, jota monet lyhentävät kohtuuttomuudellaan.

Sitten astui luo Don Quijote ja sanoi:

— Sano minulle, sinä, joka vastaat: oliko totta vai unta, mitä minä kerroin kokeneeni Montesinon luolassa? Tuleeko aseenkantajani Sanchon pieksäjäisistä totta? Tuleeko Dulcinea todella pääsemään lumouksestaan?

— Mitä luolaan tulee, — vastattiin — olisi paljon sanottavaa; siinä on sekä unta että totta; Sanchon pieksäjäiset edistyvät hitaasti; Dulcinea tulee asianmukaisesti lumouksestaan vapautetuksi.

— En halua tietää enempää; — sanoi Don Quijote — jos vain saan nähdä Dulcinean lumouksesta vapautettuna, niin katson yhdellä iskulla saaneeni kaiken onnen, mitä toivoa voin.

Viimeinen kysyjä oli Sancho, ja hän kysyi näin:

— Kuinka mahtaa olla, pää, saanko minä toista käskynhaltianvirkaa? Pääsenkö vapaaksi tästä vaivaisesta aseenkantajantoimesta? Saanko nähdä jälleen eukkoni ja lapseni?

Siihen hänelle vastattiin:

— Sinä tulet hallitsemaan kotonasi, ja jos sinne palaat, saat nähdä eukkosi ja lapsesi, ja aseenkantajantoimesi loppuu, kun lakkaat palvelemasta.

— Oivallista, jumaliste! — sanoi Sancho Panza. — Senhän olisin voinut sanoa itse itselleni; paremmin ei olisi voinut sanoa profeetta Perogrullo.[64]

— Hölmö, — sanoi Don Quijote — mitä tahdotkaan vastattavan? Eikö riitä, että tämän pään antamat vastaukset sopivat siihen, mitä siltä kysytään?

— Riittää kyllä; — vastasi Sancho — mutta olisin toivonut sen selittävän asiaa paremmin ja ilmoittavan minulle enemmän.

Siihen loppuivat kysymykset ja vastaukset, mutta ei suinkaan ihmetys, jonka vallassa olivat kaikki, lukuunottamatta Don Antonion molempia ystäviä, joilla oli asiasta selko. Cide Hamete Benengeli tahtoo selittää sen heti, jottei jättäisi maailmaa jännitykseen eikä siihen uskoon, että päässä todella oli jokin velhomainen ja erinomainen salaisuus, ja siksi hän kertoo, että Don Antonio Moreno, joka oli Madridissa nähnyt toisen, erään puunveistäjän tekemän pään, oli antanut valmistaa kotonaan samanlaisen huvittaakseen itseään ja hämmästyttääkseen niitä, jotka eivät olleet asiasta selvillä. Laitos oli tällainen: pöydän kansi oli puuta, maalattu ja kiilloitettu jaspiksen väriseksi, ja samoin pöydän jalka, josta pisti ulos neljä kotkankynttä, jotta pöytä seisoi sitä tukevammin. Pää oli Rooman keisarien rintakuvien näköinen, pronssinvärinen ja aivan ontto ja samoin pöydän levy, johon se sopi niin tarkoin, ettei näkynyt pienintäkään saumaa. Pöydän jalka oli sekin ontto ja yhteydessä pään, kaulan ja rinnan kanssa, ja koko laitos oli yhteydessä toisen alakerrassa sijaitsevan huoneen kanssa. Pöydän jalan, kannen ja kuvan rinnan ja kaulan kautta kulki läkkipeltinen putki, joka oli sovitettu niin hyvin, ettei kukaan voinut sitä nähdä. Alakerran huoneeseen, joka oli yhteydessä ylemmässä kerroksessa sijaitsevan kanssa, sijoittui se, jonka tuli vastata, ja piti suutaan putken suulla, niin että ääni kulki kuin puheputkessa ylhäältä alas ja alhaalta ylös, oikeina lausuttuina ja selvinä sanoina, ja niinmuodoin oli mahdoton petosta keksiä. Vastaukset antoi Don Antonion sisarenpoika, sukkela ja älykäs ylioppilas, jolle hänen enonsa oli ilmoittanut, kutka sinä päivänä menisivät hänen kanssaan huoneeseen, missä pää oli, ja niin hänen oli helppo nopeasti ja oikein vastata ensimmäiseen kysymykseen; toisiin hän vastasi arvaamalla, älykkäästi, kuten ainakin älykäs mies. Cide Hamete kertoo vielä, että tätä ihmettä kesti noin kahdeksan tai kymmenen päivää, mutta että hän sitten, kun kaupungille oli levinnyt huhu, että Don Antoniolla oli talossaan taikainen pää, joka vastasi kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, ja kun hän itse alkoi pelätä, että tämä voisi tulla uskontomme vartioiden korviin, ilmoitti asian herroille inkvisiittoreille, ja nämä käskivät hänen hävittää pään ja olla enää jatkamatta leikkiä, jottei tietämätön väki siitä pahentuisi. Mutta Don Quijoten ja Sancho Panzan mielestä pää oli taiottu ja pysyi sellaisena ja kykeni vastaamaan kysymyksiin, tyydyttäen kuitenkin enemmän Don Quijotea kuin Sanchoa.

Tehdäkseen Don Antonion mieliksi, osoittaakseen ystävällisyyttä Don Quijotelle ja antaakseen hänelle tilaisuutta tuoda ilmi hullutuksiaan kaupungin herrat suunnittelivat turnajaisia, jotka oli määrä pitää kuuden päivän kuluttua, mutta joista ei tullut mitään eräästä syystä, joka tuonnempana mainitaan. Don Quijoten teki mieli lähteä kaupungille kävelemään aivan yksinkertaisesti ja jalkaisin, sillä hän pelkäsi, että katupojat häntä ahdistelisivat, jos hän lähtisi ratsain, ja niin he lähtivät kävelemään, hän ja Sancho sekä kaksi palvelijaa, jotka Don Antonio antoi heidän mukaansa. Heidän kävellessään erästä katua Don Quijote tuli sattumalta katsahtaneeksi ylös ja näki, että erään portin yläpuolelle oli kirjoitettu suurin kirjaimin: Täällä painetaan kirjoja. Siitä hän oli kovin mielissään, sillä hän ei ollut aikaisemmin nähnyt mitään kirjapainoa ja halusi tietää, millainen laitos se oli. Hän meni koko seurueensa kanssa sisään ja näki, kuinka eräällä puolella painettiin, toisella luettiin korjausvedosta, kolmannella ladottiin, neljännellä korjattiin ladelmaa, sanalla sanoen, näki koko suuren kirjapainon kaikki laitteet. Don Quijote astui erään kastin luo ja kysyi, mitä siinä tehtiin; latojat selittivät hänelle asian, hän ihmetteli ja lähti eteenpäin. Hän tuli erään toisen luo ja kysyi, mitä tämä teki. Mies vastasi:

— Hyvä herra, tämä herrasmies tässä — hän osoitti erästä komearyhtistä, hienonnäköistä, arvokkaalta näyttävää henkilöä — on kääntänyt erään italialaisen kirjan meidän kieleemme, ja minä tässä ladon sitä painettavaksi.

— Mikä on kirjan nimi? — kysyi Don Quijote.

Siihen vastasi kirjailija:

— Hyvä herra, kirjan italiankielinen nimi on Le bagatelle.

— Entä mitä on le bagatelle meidän kielellämme? — kysyi Don Quijote.

— Le bagatelle — sanoi kirjailija — merkitsee sitä, mitä me kielellämme nimitämme pikkuseikoiksi, mutta kirja, vaikka sen nimi on niin vaatimaton, sisältää kuitenkin erittäin hyviä ja ytimekkäitä asioita.

— Minä — virkkoi Don Quijote — osaan hiukan italiankieltä ja ylpeilen siitä, että osaan laulaa muutamia Arioston säkeitä. Mutta sanokaa minulle, armollinen herra (ja minä en sano tätä tutkiakseni teidän armonne neroa, vaan pelkästä uteliaisuudesta): oletteko tavannut kirjassanne kertaakaan sanaa pignatta?

— Olen kyllä, monta kertaa — vastasi kirjailija.

— Entä kuinka teidän armonne sen kääntää meidän kieleemme? — kysyi Don Quijote.

— Kuinka sen muuten kääntäisin — vastasi kirjailija — kuin sanalla pata?

— Hitto vieköön, — sanoi Don Quijote — kuinka hyvin teidän armonne onkaan perehtynyt italiankieleen! Lyönpä kelpo vedon, että italiankielen käyttäessä sanaa piace teidän armonne kääntää sen sanalla miellyttää, kun siinä on più, niin te sanotte enemmän, sanan su te käännätte sanalla ylös, ja sanan giù sanalla alas.

— Niin käännän, epäilemättä, — sanoi kirjailija — sillä nuo ovat juuri vastaavat sanat.

— Uskallan vannoa, — sanoi Don Quijote — ettei teidän armonne ole tunnettu maailmassa, joka on haluton palkitsemaan loistavia neroja ja kiitettävää vaivannäköä. Kuinka paljon kykyjä onkaan tuhoutunut! Kuinka paljon neroja onkaan työnnetty johonkin loukkoon! Kuinka paljon hyveitä onkaan jätetty palkitsematta! Mutta sittenkin minusta tuntuu, että käännökset kielestä toiseen, mikäli niitä ei tehdä kielten kuningattarista, kreikasta ja latinasta, ovat kuin flaamilaiset seinäverhot nurjalta puolelta; vaikka kuviot näkyvät, ovat ne täynnä himmentäviä lankoja, eikä näkyvissä ole oikean puolen tasainen kudelma ja kirkkaat värit. Helpoista kielistä kääntäminen ei todista erinomaista älyä eikä kielellistä taitoa, enempää kuin jonkin valmiin paperin jäljentäminen tai kopioiminen. Tästä en kuitenkaan tahdo päätellä, ettei käännöstyö ole kiitettävää, sillä voihan ihminen askarrella huonommissa tehtävissä ja semmoisissa, joista hänellä on vähemmän hyötyä. Tämä ei koske kahta kuuluisaa kääntäjää, nimittäin tohtori Cristóbal de Figueroa[65] ja hänen Pastor Fido'aan ja Don Juan de Jáuriguia[66] ja hänen Aminta'ansa, jotka osallisuudellaan saavat lukijan epäilemään, kumpi on käännös, kumpi alkuperäinen teos. Mutta sanokaa minulle, armollinen herra: painetaanko tämä kirja omaan laskuunne, vai oletteko jo myynyt kustannusoikeuden jollekin kirjakauppiaalle?

Minä painatan sitä omaan laskuuni — vastasi kirjailija — ja aion ansaita ainakin tuhat dukaattia tästä ensimmäisestä painoksesta, jota otetaan kaksituhatta kappaletta, ja ne myydään kädenkäänteessä kuuteen reaaliin.

— Teidän armonne osaa laskea mainiosti![67] — vastasi Don Quijote. — Hyvin huomaa, ettette tunne kirjanpainajien laskuja ja miten he vetävät yhtä köyttä toistensa kanssa. Minä vakuutan teille, että saatuanne niskaanne kaksituhatta kappaletta kirjoja, huomaatte ruumiinne olevan niin pahassa pinteessä, että ihan kauhistutte, varsinkin, jos kirja on hiukan ikävä eikä ollenkaan pikantti.

— Entä sitten? — virkkoi kirjailija. — Onko teidän armonne sitä mieltä, että minun tulee jättää se jollekin kirjakauppiaalle, joka maksaa minulle kolme maravedia kustannusoikeudesta ja luulee vielä tekevänsä minulle suuren palveluksen suorittaessaan tuon summan? Minä en painata kirjojani saavuttaakseni mainetta maailmassa, sillä teokseni ovat jo tehneet minut tunnetuksi, vaan etsin ansiota, sillä sen puuttuessa suuri maine ei maksa ropoakaan.

— Jumala suokoon teidän armollenne menestystä — vastasi Don Quijote.

Hän siirtyi toisen kastin luo, missä näki korjattavan erään kirjan arkkia, jonka nimi oli Sielun valo,[68] ja sen nähdessään hän lausui:

— Vaikka tällaisia kirjoja on paljon, tulee niitä sentään painaa, sillä täällä maailmassa on paljon syntisiä ja äärettömän paljon valoa tarvitaan niiden valistamiseksi, jotka pimeydessä vaeltavat.

Hän asteli eteenpäin, näki taas korjattavan erästä toista kirjaa, ja hänen kysyttyään, mikä sen nimi oli, hänelle vastattiin, että se oli Mielevän Hidalgon Don Quijote Manchalaisen Toinen osa, jonka oli sepittänyt joku Tordesillasin asukas.

— Olen jo kuullut tästä kirjasta, — sanoi Don Quijote — ja luulin totta totisesti, että se oli hävyttömyytensä vuoksi jo poltettu ja muutettu tuhkaksi; mutta tuleehan sillekin Martinpäivä[69] samoinkuin kaikille muille sioille; keksityt historiat näet ovat sikäli hyviä ja hupaisia, mikäli lähenevät totuutta tai totuudenmukaisuutta, ja todenperäiset ovat sitä parempia, mitä todenperäisempiä ovat.

Niin sanottuaan hän poistui kirjapainosta, ilmeisesti hiukan harmistuneena, ja samana päivänä Don Antonio ryhtyi toimenpiteisiin viedäkseen hänet katsomaan satamassa olevia kaleereja, mikä kovin ilahdutti Sanchoa, koska hän ei ollut niitä eläessään nähnyt. Don Antonio lähetti kaleerien päällikölle tiedon, että aikoi samana päivänä iltapuolella tuoda niitä katsomaan vieraansa, suurimaineisen Don Quijote Manchalaisen, jonka päällikkö ja kaupungin kaikki asukkaat jo tunsivat; ja se, mitä Don Quijotelle tapahtui kaleereilla, kerrotaan seuraavassa luvussa.

Kolmasseitsemättä luku.

Kuinka huonosti Sancho Panzan kävi hänen ollessaan kaleereilla ja ihmeellisestä seikkailusta kauniin moriskotytön kanssa.

Don Quijote painui taiotun pään vastauksista syvämietteisiin ajatuksiin voimatta kumminkaan keksiä sen salaisuutta, ja lopulta hän aina päätyi miettimään hänelle annettua varmaa lupausta, että Dulcinea vapautuisi lumouksestaan. Siihen hän aina palasi ja iloitsi siitä sydämessään, uskoen aivan pian saavansa nähdä sen toteutuvan. Sancho puolestaan, vaikka hän, kuten sanottu, nyt inhosi käskynhaltiana-oloa, halusi kuitenkin saada jälleen käskeä ja nähdä toisten tottelevan, sillä tuo onneton olotila tuo sentään mukanaan käskyvallan, vaikka se olisi annettu vain piloillaan.

Saman päivän iltapuolella lähtivät sitten hänen isäntänsä Antonio Moreno ja tämän molemmat ystävät Don Quijoten ja Sanchon kanssa kaleereille. Päällikkö, joka oli saanut tiedon heidän tulostaan, oli kovin iloinen nähdessään molemmat kuuluisat henkilöt, Quijoten ja Sanchon, ja nämä olivat tuskin ehtineet rantaan, kun kaikki kaleerit laskivat alas aurinkotelttansa ja sorapillit alkoivat soida; sitten laskettiin vesille venhe, jota peittivät upeat matot ja tulipunaiset samettipielukset, ja Don Quijoten siihen astuessa päällikön alus laukaisi tykkinsä, ja samoin tekivät toiset kaleerit. Don Quijoten noustessa aluksen oikealla puolella riippuvia köysiportaita tervehti häntä laivan koko miehistö huutamalla kolme kertaa »hu! hu! hu!» niinkuin on tapana, kun joku ylhäinen henkilö käy kaleereilla. Kenraali — voimmehan näet antaa hänelle sen nimen — Valenciasta kotoisin oleva ylhäinen aatelismies, ojensi Don Quijotelle kätensä, syleili häntä ja sanoi: