SISÄLLYS: (continued 5)

Näiden kaupungein nykyinen tila on juuri semmoinen kuin Mestari ennusti. Ne ovat hävitetyt, melkein kokonaan kadonneet, niin että tuskin tiedetään, missä ne ovat seisoneet.

Turmiolliset sodat ovat raastaneet niitä; ja maa, joka kannatti näitä kiittämättömiä kaupunkeita, on usein vavissut tuimain maanjäristysten aikana, joten heidän huoneensa, heidän komeat palatsinsa ja vahvat muurinsa ovat kukistuneet ja muuttuneet soraläjiksi, jotka seudun hedelmällinen maa on ympäröinyt ohdake-aituuksilla, ikäänkuin estääksensä yhdenkään ihmisen pääsemästä näille hylätyille aloille.

Yhdeksästoista Luku.

Galilean mereltä Damaskuun.

Maanantaina Toukokuun 11 päivänä läksimme liikkeelle aamulla. Yön kuluessa olivat miehemme olleet erinomaisen levottomia ja ehtimiseen kehoittaneet meidän tulkkia herättämään meitä, että olisimme valmiit puolustamaan itseämme; sillä he luulivat Beduinein karkaavan meidän päällemme. He olivat edellisenä päivänä joutuneet pelon valtaan huhun tähden, jonka yksi mies oli levittänyt, että nimittäin sota oli syttynyt muutamain läheisyydessä asuvain Beduini-heimokuntain välillä.

Tämä huhu ei ollut varsin perätön, sillä juuri näinä päivinä syttyi tuo verinen, nykyään jo hyvin tunnettu sota Drusein ja Maronitein välillä Libanonin vuorella, jota sodankäyntiä pian saimme nähdä likempää. Meidän miehemme, tästä huhusta pelästyneinä, luulivat nyt yön kuluessa näkevänsä väijyviä vihollisia milt'ei joka pensaassa ja olivat kuulevinansa hiipuvia askeleita, joka krahahduksessa.

Ali ei kuitenkaan ottanut pelätäksensä, vaan kysyi levollisesti: "missä ovat Beduinit?" Kun miehet vastasivat että he selvästi kuulivat heidän äänensä ja askeleensa lähitienoilta, sanoi hän ensin tahtovansa nähdä heidän ryntäävän päälle, ennenkuin hän herätti herroja ja niin saimme me kiittää häntä levollisesta unestamme.

Lähtien Galilean meren kauniilta muistorikkaalta rannalta, ratsastimme Pohjosta kohden erinomaisen vaivalloista kalliopolkua pitkin, joka vie matkustajan noille korkeille vuorille, jotka nousevat pohjan ja koillisen puolelta Genezaretin järveä.

Waikka tämä tie on vaivalloinen, ratsastetaan sitä myöten kuitenkin kernaasti, sillä se kuljettaa korkeuksille, joilta on ihanimpia näköaloja yli Galilean meren ja läheisten maisemien.

Yhdellä silmäyksellä näkee täältä koko meren, kaikki sen rannat korkeine vuorineen ja viljavine laksoineen — kaikki on yht'aikaa näkyvissä, ikäänkuin kartalle levitettynä.

Yhdellä näistä vuorista oli kaupungin rauniot, jonka hirmuinen maanjäristys hävitti, ja melkein tasoitti maan tasalle vuonna 1837. Kummallista kyllä, että maan asukkaat ovat ruvenneet uudestaan rakentamaan kaupunkia eli oikeimmin kylää tuon vanhan raunioille.

Kun hetken aikaa olimme vaeltaneet tuota vaivalloista tietä, joka monipolvisena luikerti näiden vuorten ylitse, rupesi taas Pohjosessa päin lakeus näkymään ja tällä lakeudella näimme me tuon vähäisen Meromin järven, jota mainitaan Wanhassa Testamentissa.

Me astuimme vihdoin alas tälle lakeudelle jyrkkää vuoren rinnettä myöten ja sioitimme iltapuolella päivää leirimme lähelle Meromin järveä.

Täällä sai Josua voiton kaikista niistä kansoista, jotka silloin asuivat näissä vuorimaissa ja jotka olivat kokoontuneet sotimaan Israelia vastaan.

Meromin nimi on nyt Huleh ja järvi on kolmion kaltainen, jonka kärki viittaa etelään päin. Jordanin virta juoksee tämänkin järven läpitse ja sen rannat ovat täällä hyvin rämeisiä, ja koko lakeus on sentähden terveydelle vahingollisimpia paikkoja koko maassa.

Monta virtaa juoksee tämän lakeuden läpitse ja meidän leirimme oli sioitettu yhdelle niistä.

Seuraavana päivänä läksimme varhain liikkeelle ja ohjasimme kulkumme suorastaan Banias'iin (Cæsarea Philippi).

Meidän oli nyt kahlaaminen useain noiden mainittujen virtojen ylitse ja samosimme monta niin hölläpohjaista paikkaa, että hevosemme vaivalloisesti kulkivat.

Eräällä kentällä lähellä Meromin järveä näimme suunnattoman joukon haikaria. Niitä oli monta tuhatta ja ne peittivät ison alan, niin että me ensimältä kummaksuimme, mikä valkonen keto tuolta loisti. Kun havaitsimme koko lakeuden olevan täynnä haikaria, ratsastin minä ja Turnbull sinne, ampuaksemme niitä revolverillamme, saadaksemme siten tilaisuuden katsella niitä likemmältä. Me emme kumminkaan päässeet niitä liian likelle, sillä ne olivat laskeuneet maahan pehmeäperäiseen suohon. Me laukaisimme kumminkin pistoolimme, saadaksemme heitä lentoon, ja oli tosiaankin uljasta nähdä kuinka koko tämä suunnaton paljous suuria lintuja yht'aikaa levitti hirmuiset siipensä ja kohosi ilmaan, ikäänkuin suuri, loistava pilvi, joka hiljakseen ajeli pois, ja heidän siipeinsä kohina kuului kuin kaukaisen ukkosen jylinä.

Aamiaisen aikaan saavuimme eräälle Jordanin virran lähteistä, jossa raittihinta, kirkkainta kaivovettä juoksi runsaasti erään vähäisen lehväsen kummun kupeelta.

Tämän paikan nykyinen nimi on: Teil el-Kady (Tuomarin kumpu) — Raamatun Dan.

Tämä lähde on suurin lähde Syriassa ja suurimpia maailmassa.

Nuot läheiset kummut kasvavat tammia ja muita lehtipuita, joiden suloisessa siimeksessä matkustaja voi nauttia virvoittavaa lepoa, sillä aikaa kuin hän kuultelee lähteen lorinaa ja turturikyyhkysen kuherrusta.

Tässä oli Palestinan pohjoinen raja ja me olimme kulkeneet maan läpitse päästä päähän, Bersebasta Daniin.

Siinä asui ensin uudisasukkaita Sidonista ja paikan nimi oli silloin Lais. Kun Danin sukukunta maan jaossa ei ollut saanut mitään osaa, lähettivät he vakojia näille seuduille, tiedustelemaan maata. Wakojat tulivat takaisin ja sanoivat "maan olevan lavian" ja että se oli "paikka, jossa ei mitään puutu, kuin maan päällä on". Tästä tiedon saatuansa, läksi 600 aseilla varustettua miestä Danin suvusta matkaan ja valloittivat maan. He löivät siellä asuvan kansan miekan terällä ja polttivat kaupungin tulella. Valloittajat rakensivat sitte uuden kaupungin ja kutsuivat sen Dan heidän isänsä Danin jälkeen, joka Israelista oli syntynyt.

Muutamia harvoja raunioita löytyy vielä jälillä, mutta enimmät niistä ovat tuon erinomaisesti runsaan lehvistön peitossa.

Woidaan jotenkin varmasti näyttää todeksi, että tämä paikka tosiaankin on Wanhan Testamentin Dan.

Meidän tiemme vei meidät nyt koillista suuntaa Baniasiin päin. Maisema oli ihana ja suuremmoinen. Wuoret ja laksot olivat peitetyt lehtimetsillä, joissa kasvoi kaikenlaisia kauniita puita. Maa oli heleän vehreässä puvussa ja koristettu kaiken värisillä villisti kasvavilla kukilla. Siellä täällä näkyi vuorten huipulla jonkun kylän tai ikivanhan linnan rauniot, ja edessämme seisoi "Wuoripäällikkö" (Hermon) kaikessa komeudessaan ja kohotti uljaasti valkeata päätänsä pilviä kohden — Harvoin saa matkustaja katsella näin ihanata luontoa kuin tämä.

Me lähenimme nyt vähitellen niitä jyrkkiä vuorentörmiä, joita voisi verrata mahdottoman suuriin sille kantakivelle vieviin portaisin, jolla tuo mahtava hermon seisoo. Meidän karavani saapui vihdoinkin jotenkin avaralle ylängölle, jossa kylä Banias on rakettuna tuon Wanhan Cæsarea Philippin raunioiden keskelle.

Tällä ylängöllä kasvoi runsaasti metsää ja veden-johdatuksia kävi kaikille tahoille.

Täältä saa Jordanin toinen lähde alkunsa ja kilpailee tuon edellisen kanssa, jota muutamia tiimoja takaperin ihmettelimme. Se lähtee erään kallion juurelta, ja kohouu 100 jalkaa korkealle pohjois-puolella Baniasta. Tämän kallion juurella on suuri rotko, josta tuo raitis vesi juoksee.

Lähellä lähdettä löytyy erään vanhan temppelin rauniot, joka temppeli oli osaksi hakattu kovaan kallioon.

Wesi virtaa sitten vihaisena etelään päin, yhtyäksensä kotvasen ajan kuluttua tuohon vilppaasen virtaan, joka Tell el-Kadyn lähteestä juoksee samaa suuntaa kohden, ja sillä tavoin syntyy tuo kaunis kuuluisa Jordani.

Tämän lähteen itäisellä puolelta nousee 1000 jalkaa korkea vuori, jonka kukkula on seppelöitty Syrian kauniimmalla rauniolla, jota kutsutaan Kul'at es-Subeibeh (Su-beibeh'n linna).

Tämän raunion tavallisin nimi on kuitenkin Baniasin Linna.

Me ratsastimme ylös tälle rauniolle jyrkkää mutta kumminkin hyvää tietä, joka monimutkaisena kierteli ylös vuoren itäistä rinnettä myöten. Wuoren muut sivut olivat melkein pystysuorat.

Tähän uhkeaan rakennukseen tullaan vähäisen yhdessä tornissa olevan portin kautta.

Wuoren huippu, joka on kokonaan linnan hallussa, on 100 jalkaa pitkä ja leveimmästä paikasta 200 jalkaa leveä ala. Tämä tasapintainen ala ei ole jokapaikasta yhtä korkea, vaan viertää tuntuvasti länteen päin, niin että linnan itäinen torni kohouu yli koko rakennuksen.

Länteen ja etelään päin oli näköala täällä erinomaisen avara. Koko lakeus lähellä Meromia ynnä ne vuoret, jotka eroittavat tämän lakeuden Galilean merestä, näkyvät täältä. Pohjassa ja idässä päin näkyy vaan Hermon vuorihaaroinensa.

Warmaankin on tämä linna Phoinikialaisten tekemä ja on siis hyvin vanhoilta Phoinikialaisten kukoistusajoilta.

Tämän vuoren juurella viruvat nyt Cæsarea Philippin rauniot. Niistä on jälellä sangen suuri nelikulmainen linnoitus, jota ympäröivät vahvat, paikka paikoin vielä 10 ja 20 jalkaa korkeat muurit. Ilman sitä nähdään joka paikassa tässä soraläjiä ja pylvästen palasia.

Luultavaa on, että tällä paikalla siihen aikaan, kuin Israelin lapset valloittivat Palestinan, oli nimenä Baal Gad, jonka kerrotaan olleen Libanonin laksossa alapuolella Hermonin vuoren, jonne saakka Josua levitti valloituksiansa.

Paikkaa kutsuttiin sittemmin Panium erään Pan-jumalalle pyhitetyn temppelin jälkeen, jonka Josephus sanoo olleen tuossa ylhäällä mainitussa rotkossa, josta Jordanin toinen lähde saa alkunsa.

Nimi Panium muutettiin sitten Paniaaksi.

Philippus, Iturean ja Trachonitin maakunnan Tetrarka, kaunisti aikanaan tätä temppeliä ja kutsui sen Cæsareaksi, keisari Tiberius Cæsarin jälkeen, ja Philippiksi, oman nimensä jälkeen, eroittaaksensa sitä tuosta toisesta Wälimeren rannalla olevasta Cæsareasta.

Tämä nimi katosi vähitellen ja paikka sai takaisin vanhan nimensä, muutettuna Baniaaksi.

Wapahtajamme kävi myös tällä paikalla, josta käynnistä luemme Matheuksen evankeliumissa: Koska Jesus tuli Cæsarean maan ääriin, joka kutsutaan Philippuksen, kysyi hän opetuslapsiltansa ja sanoi: kenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen pojan olevan? Niin he sanoivat: monitahdat Johannes Kastajan; mutta muutamat Eliaan; muutamat taas Jeremian, taikka jonkun prophetaista. Sanoi hän heille: mutta kenenkä te sanotte minun olevan? Wastasi Simon Pietari ja sanoi: Sinä olet Kristus, sen elävän Jumalan poika. Ja Jesus vastaten sanoi hänelle: autuas olet sinä Simon Jonan poika! sillä ei liha eikä veri ilmoittanut sitä sinulle, mutta minun Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani ja helvetin portit ei pidä häntä voittaman.

Täällä rupesi Jesus sitten puhumaan opetuslastensa kanssa edessään olevasta kärsimyksestä, kuinka hänen piti Jerusalemiin menemän ja paljon vanhimmilta ja pappein päämiehiltä ja kirjanoppineilta kärsimän, ja tapettaman ja kolmantena päivänä ylösnouseman.

Täällä nuhteli hän Pietaria ankarasti, kun hän neuvoi häntä säästämään itseänsä ja sanoi: älköön sinulle se tapahtuko.

Täällä näyttää Vapahtaja viipyneen muutamia päiviä, koska kohta tämän jälkeen kuuluu — ilman että on mainittu hänen matkustaneen muualle — ja kuuden päivän perästä otti Jesus Pietarin ja Jakobin ja Johanneksen hänen veljensä, ja vei heidän erinänsä korkealle vuorelle. Ja kirkastettiin heidän edessänsä ja hänen kasvonsa paistivat niinkuin aurinko, ja hänen vaatteensa tulivat valkiaksi niinkuin valkeus.

Tällä seudulla löytyi monta korkeata vuorta, joille Jesus olisi voinut mennä erinänsä opetuslastensa kanssa, ja minusta näyttää paljon luultavammalta, että tämä suuri tapaus tapahtui ennemmin jollakin näistä vuorista kuin tuolla asutulla ja verrattavasti mitättömällä Taborilla.

Me olimme saapuneet Cæsarea Philippiin iltapuolella päivää Toukokuun 15:ntenä. Warhain seuraavana aamuna läksimme me taas liikkeelle. Me matkasimme nyt yli sen paikan, jossa Cæsarean rauniot viruvat hajallaan, ja kahlasimme useain vähempäin virtain ylitse, jotka, saaden alkunsa Jordanin vuorilähteestä, täällä juosta vilisevät kaikille haaroille ja tekevät tämän paikan niin hedelmälliseksi. Jättäen tämän ylhäisen tasangon, nousimme yhä ylöspäin, kunnes vihdoin näimme tuon ennen mainitun kauniin linnan raunion töröttävän tuolla vuoren huipulla syvällä meidän allamme.

Tie oli tämän päiväkauden vaivalloinen, sillä se kierteli monipolvisena vuorten välistä, jotka ympäröivät tuon mahtaman Hermonin juurta.

Illan päälle saavuimme kylään, nimeltä Kefr Hauvar, joka on juuri Hermonin juurella.

Tämän kylän asujamet ovat osaksi Muhamettilaisia, osaksi Druseja.

Koska pian tulen puhumaan enemmän tästä lahkokunnasta, joka juuri niinä päivinä, kuin me saavuimme Syriaan, oli ruvennut veriseen ja julmaan hävityssotaan Maroniiteja vastaan, jossa sodassa näitä onnettomia yli 80,000 sai surmansa, niin tahdon tässä mainita muutaman sanan sen ilmaantumisesta.

Eräs mies, nimeltä Hakim, oli ilmestynyt Egyptissä ja sanoi olevansa suuri propheta. Yksi hänen jälkeläisiänsä ajettiin yhdennellätoista vuosisadalla ulos Egyptistä ja tämä pakolainen otti turvansa Hermonin vuoristoon, jossa hän perusti Drusein lahkokunnan.

He uskovat yhden Jumalan olemisen, mutta sanovat hänen ilmoittaneen itsensä ihmisille monessa personassa, joista Hakim oli viimeinen. He uskovat myös, samoin kuin Muhamettilaiset, että Kristus on suurimpia prophetaita, joita Jumala on maailmaan lähettänyt.

Se uskonto, jota he tunnustavat, on kerran riemuitseva voitostaan kaikkein muiden maailmassa löytyväin uskontoja ylitse, ja Hakim on kerran omassa personassa hallitseva kaikkia maan sukukuntia.

He uskomat sielun-vaelluksen.

He kokoontumat kappeleihinsa joka tuorstai-ilta, viettämään jumalan-palvelustansa, mutta millä tavalla he sitä viettävät, on tietämätöntä ja he koettavat kaiken mokomin pitää sitä salassa.

Yleisesti on havaittu heidän lahkokuntansa askaroivan enemmän valtiollisella kuin uskonnollisella alalla.

He ovat hyvin yksmielisiä ja peljättäviä sodassa.

He jakauvat kahteen luokkaan eli arvoon: Okkal eli "oppineet" ja Juhall eli "oppimattomat."

Heidän lahkokuntansa on saanut alkunsa muhamedilaisuudesta, kun Drusien veriviholliset, Maroniitit, sitä vastaan ovat jonkinlaisia kristityitä; ja minä tahdon tässä mainita vähän tästäkin lahkokunnasta.

Se ilmaantui Monoteletisen riidan aikana seitsemännellä vuosisadalla.

Sen perustajan nimi on Johan Maron, jonka jälkeen lahkokunta sai nimensä.

W. 1180 luopuivat he valalla harha-uskostaan ja tunnustivat paavia ja he ovat vieläkin jonkinlaisessa yhteydessä Roman kanssa.

Libanonilla löytyy noin 80 Maronitista luostaria, joissa oleskelee noin 2,000 munkkia ja nunnaa, joiden tulot nousevat ehkä 70,000 Englannin puntaan vuodessa — siis jotenkin suureen summaan.

Koko heidän kristillisyytensä näyttää muuten olevan vaan tyhjää ulkokultaisuutta ja hengetöntä tepastusta, ja he näyttävät seisovan paljoa alhaisemmalla hengen kannalla kuin Romalaisen ja Kreekkalaisen kirkon jäsenet.

Molemmilla lahkokunnilla on nyt tyyssiansa Libanonilla. Maroniitit, joita lasketaan olevan 200,000 jäsentä, asuvat tämän vuoriston pohjoisella puolella, ja Drusit, 100,000 luvultaan, asuvat etelässä päin aina Hermoniin saakka.

Me olemme nyt tuon mahtaman Hermonin juurella, ja mielellämme olisimme nousseet sen korkealle huipulle, mutta sen kautta olisimme tulleet viivytetyksi enemmän kuin kokonaisen vuorokauden ja me emme tahtoneet tuhlata niin paljon aikaa, sillä määrättynä päivänä piti meidän olla Beirutissa.

Näköalat Hermonin vuorelta mahtavat olla mitä avarimpia nähdä saadaan. Sen korkealta huipulta saattaa nähdä suuremman osan Pyhää maata. Idässä näkyvät Arabian äärettömät erämaat ja pohjassa Libanonin ja Anti-Libanonin mahtavat lumella peitetyt harjat.

Ei kukaan ole vielä mitannut Hermonin korkeutta, mutta varma voi olla, että se nousee yli 10,000 jalan.

Lumi peittää sen huippua eli oikeimmin kolmea huippua vuoden ympäri.

Muutamia satoja askelia pohjan puolella Kefr Hauvar'ia juoksee Avaj, muinoin kutsuttu Pharphar, jota virtaa ynnä Albana-jokea Naaman Damaskusta ylisti, kun Elisa kehoitti häntä kylpemään Jordanin virrassa, tullaksensa puhtaaksi pitalitaudistaan.

Avaj saa alkunsa Hermonin vuorelta ja syöksyy vahtoisena alas sen jyrkkiä kallio-uurroksia myöten ja juoksee sitten yli tuon polttavan lakeuden Damaskua kohden.

Tämä kaupunki on nimittäin avaralla lakeudella koilliseen päin Hermonista ja idänpuolella Anti-Libanonin vuorenselkää.

Me jätimme Kefr Hauvar'in varhain seuraavana aamuna ja ratsastimme yli tämän lakeuden.

Muutaman tiimaisen ratsastuksen perästä havaitsimme me kaukana taivaan rannalla jotakin vihreätä ikäänkuin vihannoivan ulapan, joka levisi eteemme — se oli tuo runsas kasvullisuus, joka joka taholta ympäröi "Itämaan helmeä", itäisten maiden niinhyvin kaunihinta kuin vanhinta kaupunkia.

Yli tämän polttavan lakeuden ratsasti kerran ratsastajajoukko, kun Saulus, kristittyjä kiivas vainooja, lähestyi Damaskua, ottaaksensa kiinni kenen ikinänsä hän tämän tien miehistä eli vaimoista löytäisi, viedäksensä heitä sidottuna Jerusalemiin.

Täällä leimahti äkisti valkeus taivaasta ympäri häntä, ja hän lankesi maahan ja kuuli äänen sanoman: "Saul, Saul, miksis vainoot minua?"

Kysymykseensä: "Kuka sinä olet, Herra?" sai hän vastaukseksi: "Minä olen Jesus, jota sinä vainoot: työläs on sinun potkia tutkainta vastaan."

Niin hän vapisi, hämmästyi ja sanoi: "Herra, mitäs minua vaadit tekemään?" Ja Herra sanoi hänelle: "nouse ja mene kaupunkiin; siellä sinulle sanotaan, mitä sinun pitää tekemän."

Miehet, jotka hänen seurassansa olivat, seisoivat hämmästyksissä; he kuulivat tosin äänen, vaan eivät he ketään nähneet.

Niin Saulus nousi maasta ja ei nähnyt ketään avoimilla silmillä, mutta he taluttivat häntä kädestä ja veivät Damaskuun.

Me lähenimme nyt yhä lähemmäksi noita sadunkaltaisesti rikkaita ja runsaita istutuksia, jotka ympäröivät ja varjostavat tuota ikivanhaa kaupunkia.

Sai kuitenkin useita tunteja kuluneeksi, ennenkuin ehdimme näihin vilvottaviin puistoihin, ja saavuttaaksemme niitä niin pian kuin mahdollista, annoimme hevostemme juosta nelistä.

Nelistäissään meni Lejonhufvud'in hevonen nurin, josta seurauksena oli että tuo rakas matkatoveri vahingoitti toisen polvensa ja taitti sormensa; onneksi eivät nämät vauriot olleet kuitenkaan pahempaa laatua.

Päivä oli erinomaisen kuuma, niin että lehtimetsäin siimes tuntui kahta kertaa suloisemmalta, kun vihdoinkin olimme ehtineet tuon avonaisen polttavan lakeuden loppuun, jolla nyt juuri puhalsi kuuma erämaan tuuli.

Me tulimme nyt varsinaiseen paratiisiin. Joka taholla oli tuuheita varjokkaita puita, joiden välissä virtoja vilisi kaikille haaroille. Jos käänsimme silmämme minne hyvänsä, näimme aina runsainta kasvullisuutta, joka näytti meistä sitä rikkaammalta, kun me tulimme sen keskelle suorastaan polttavasta erämaasta.

Me sivusimme useampia kyliä, jotka pilkistivät sieltä täältä esille noista istutetuista ja runsaasti, melkeinpä ylöllisesti vedellä siunatuista lehvistöistä ja jotka kylät kehän tapaisesti ympäröivät Damaskua.

Wiimein tuli näkymiimme tuo mahtava kaupungin portti ja me ratsastimme sen kautta mailman "vanhimpaan kaupunkiin" sisään.

Kahdeskymmenes Luku.

Damaskus.

Olimme jo nähneet useoita itämaalaisia kaupunkeita, mutta emme yhtäkään niin nimenomaan itämaalaista kuin Damaskus.

Konstantinopolissa, Smyrnassa, Alexandriassa, Kairossa, Jerusalemissa ynnä muissa kaupungeissa, joissa olimme käyneet, näimme kaikkialla Europalaisia ja useat rakennukset olivat rakennetut puoliksi europalaiseen malliin ja huoneitten sisustus muistutti paljon meidän maanosasta.

Damaskussa emme nähneet ketään europalaisessa puvussa paitsi muutamia harvoja matkustajia hotelleissa ja Englannin konsulin ynnä Franskan prinsit, jotka olimme nähneet Sinailla ja jotka tapasimme taas täällä. Muuten olivat kaikki puvut ihan itämaalaisia.

Kaikki rakennukset ja kadut olivat epäsäännöllisiä muodoltaan, joka on omituista näille seuduille.

Melkein kaikki kadut olivat varustetut katolla, niin että suloinen puolihämärä vallitsi kaikkialla.

Batsarit olivat täällä lukuisammat kuin missään toisessa kaupungissa, kuin ennen olimme nähneet. Niissä oli puoti puolin kyljessä, katu kadun vieressä ja yksi kaupungin-osa toisensa perästä.

Jokaisessa puotissa istui omistaja keskellä kauppa-tavaroitansa, jalat ristissä, erinomaisen ahtaalla alalla, joka tuskin oli puoltatoista jalkaa pitkä ja leveä. Hän istui tässä Europalaiselle kovin haitallisessa asemassa tunti tunnin perästä koko päiväkauden.

Vaatetuksena on turbani ja pitkä silkkitakki ynnä keltaiset tahi punaiset tohvelit.

Useimmat kadut olivat täynnä ihmisiä ja silloin tällöin tuli näkyviin joku ratsastaja tulisen, täysiverisen, arabialaisen hevosen selässä, jotka elävät ovat tunnetut yli koko mailman.

Kauniimpaa, kuin nähdä jonkun taiturin ratsastus-temppuja, on nähdä Arabialaista täysiverisen hevosensa selässä, jota hän näyttää rakastavan yhtä paljon ja usein enemmänkin kuin henkeänsä. Hevonen rakastaa ratsastajaansa takaisin ja ymmärtää häntä varsin hyvin.

Hän voi käydä tyynesti ja rauhallisesti kuin lammas, jos ratsastaja tahtoo. Hän voi hypätä pystyyn ja tehdä hurjimpia ja sukkelimpia harppauksia ratsastajan mielen mukaan. Hän voi kantaa häntä tulisessa juoksussa ja kiitää pois kuin tuuli, kun ratsastaja pakenee vihollistansa, tahi hyökkää hänen päällensä.

Ken ei tunne sitä tuttavallista sopua, joka useinkin vallitsee Arabialaisen ja hänen hevosensa välillä?

He kasvavat usein yhdessä isoiksi, he lepäävät usein samassa teltissä, he kiitävät niin usein yhdessä yli noiden hiljaisten äärettömäin lakeuksien. He tulevat parhaimmiksi ystäviksi.

Damaskussa olevat talot ovat tavallisesti sisustetut itämaalaisella loistoisuudella. Huoneet ovat korkeat ja kaarrokkaat, ikäänkuin kirkon-holvit. Seinät ja katot ovat maalatut ihanimmilla väreillä. Lattiat ovat viileästä marmorista ja useimmissa huoneissa löytyy marmorisia vesisäiliöitä ja ruiskulähteitä, joista raittiinta lähdevettä juoksee, alati loristen. Pitkin seinuksia on pehmoisia, leveitä, tavallisesti silkillä verhottuja patjakoita.

Huoneet ympäröivät suuren, avonaisen, marmorilla lasketun pihan, ja siellä täällä kasvaa marmorin halkeimissa etelämaan puita, täynnä hedelmiä tahi loistavia kukkia. Keskelle tätä pihaa on tehty mahdottoman suuri allas marmorista, jonka raittiissa ruiskulähteistä tänne pirskuvassa vedessä kimaltelevia kulta- ja hopea-kaloja leikittelee joukottain.

Tähän tapaan olivat useimmat niistä huoneista sisustetut, joita me olimme tilaisuudessa näkemään Damaskussa; samoin oli myös se hotelli varustettu, jossa me nämät päivät asuimme.

Damaskussa on kaksi hotellia, yksi vanhempi ja toinen, joka vasta nykyään on tullut valmiiksi. Tuo vanhempi hotelli on huonossa huudossa. Se on vähemmän siisti ja monessa kohdin epämukava, ja sen isäntä ei ole tunnettu erittäin rehelliseksi.

Tuo uusi hotelli sitä vastaan, nimeltä El Locanda el Jedid, eli Locanda Melluk, on samalla kertaa kauniimpia ja parhaimmin sisustettuja huoneita Damaskussa, kuin se on siistein ja mukavin hotelli, missä matkustaja milloinkaan saa asua.

Täällä syödään yhteisessä vieraspöydässä aamiaista ja päivällistä ja ruokia oli aina yltäkyllin.

Isäntä on Kreekkalainen, nimeltä Demetrius (nykyään kenties murhattu siinä kauhistavassa verilöylyssä, jota Damaskussa asuvat kristityt sittemmin ovat kärsiä saaneet, ja kenties on tuo komea hotellikin niiden talojen seassa, jotka nuot vimmatut Drusit tässä onnettomassa tilaisuudessa polttivat). Demetrius oli oivallisin isäntä. Hän oli kohtuullinen otoissaan ja rehellinen, aina kohtelias ilman hätäilemättä. Paitsi näitä kahta hotellia on kaupungissa koko joukko majapaikkoja eli n.k. "Karavan-seraita".

Me emme voineet aavistaakaan niinä päivinä, kuin me Damaskussa viivyimme, mitä kauheita verisiä töitä täällä oli tapahtuva muutamia viikkoja jälistä päin. Me kyllä kuulimme puhuttavan yhtä ja toista tuimasta ja verisestä sodasta, joka Libanonilla oli syttynyt Drusein ja Maroniitein välillä. Mutta näiden lahkokuntain keskinäiset riidat ovat niin tavallisia, ettei kukaan näyttänyt pitävän mitään lukua tuosta nykyisestä taistelusta, sitä vähemmin voitiin aavistaa että muutamana päivänä joukko Druseja oli hyökkäävä itse Damaskuun ja siellä asuvain Muhamedilaisten avulla rupeeva armottomalla tavalla teurastamaan noita raukkoja kristityitä, jotka eivät aavistaneet mitään vaaraa.

Kristittyin teloitus tässä kaupungissa on nyt koko mailmassa tunnettu asia. Damaskun väkiluku on arvosteltu 150,000, jotka ovat Muhamettilaisia, kristityitä ja Juutalaisia.

Kaupunki harjoittaa melkoista kauppaa. Europan tavarat menevät mielellään tätä tietä itäisiin maihin, ja paljo itämaiden tuotteita kuljetetaan Damaskun kautta Europaan.

Damaskus on Syrian pääkaupunki ja suurin kaupunki turkkilaisessa Aasiassa. Täällä on Syrian armeijan pääkortteeri ja "Seraskierin" eli sotamarsalkin asunto.

Kaupungin historia ulottuu aina satuaikakauteen asti, vieläpä sitä kauvemmaksikin.

Josephus sanoo Uzin, Aramin pojan ja Noakin pojanpojan, perustaneen tämän kaupungin; eikä ole mitään syytä epäillä sitä. Aramin jälkeentulevaiset asettuivat asumaan Syrian koilliseen kolkkaan ja kansoittivat sen ja antoivat maalle nimen, jolla se tavallisesti raamatussa on tunnettu, nimittäin Aram.

Miten kaupunki liekään perustettu, oli se kumminkin jo Abrahamin aikana tunnettu paikka. Patriarkan "huoneenhaltia" oli nimittäin "Eleasar Damaskusta".

Myöhempään Benhadadin hallituksen aikana oli Damaskus paisunut suur'-vallaksi ja Israel pelkäsi usein vapisten sen voitollisia sotajoukkoja.

Kun Syrialaiset kerran olivat sotaretkellä Israelin maassa, toivat he tullessaan muiden vangein joukossa myöskin Israelilaisen tytön, joka sitte palveli Naamanin vaimoa.

Naaman oli korkea-arvoinen mies kuningas Benhadadin hovissa ja oli pitalinen.

Eräsnä päivänä sanoi tämä Israelilainen tyttö emännällensä: "O, jos minun herrani olis prophetan tykönä, joka on Samariassa, niin hän parantais hänen pitalista".

Naaman päätti seurata hänen neuvoansa ja kun hän läksi Damaskusta, sai hän Syrian kuninkaalta kirjan viedäksensä Israelin kuninkaalle.

Kun Naaman oli tullut Samariaan, antoi hän kirjeen Israelin kuninkaalle, ja sen sisältö oli tämä: "Koska tämä kirja tulee sinulle, katso, minä lähetin minun palveliani Naamanin sinun tykös, ettäs hänen puhdistaisit pitalistansa".

Koska Israelin kuningas oli kirjan lukenut, repäisi hän vaatteensa ja sanoi: "Olenko minä Jumala, että minä kuolettaisin ja eläväksi tekisin? Sillä hän lähettää minun tyköni, että minä puhdistaisin miehen pitalistansa. Havaitkaat siis ja katsokaat kuinka hän etsii tilaa minua vastaan."

Kun Jumalan mies Elisa kuuli Israelin kuninkaan reväisseeksi vaatteensa, lähetti hän kuninkaan tykö ja antoi sanoa hänelle: "miksis olet reväissyt vaattees? Tullaan nyt minun tyköni, että hän tietais prophetan olevan Israelissa".

Niin tuli Naaman hevosillansa ja vaunuillansa, ja seisahti Elisan huoneen oven eteen. Ja Elisa lähetti sanansaattajan hänen tykönsä, sanoen: "Mene ja pese itses seitsemän kertaa Jordanissa, ja sinun lihas pitää entisellensä ja puhtaaksi tuleman".

Niin Naaman vihastui ja meni matkaansa, sanoen: "Katso, minä luulin hänen kumminkin tulevan ulos minun tyköni, seisovan ja huutavan avuksensa Herran hänen Jumalansa nimeä, ja hänen kädellänsä pitelevän tätä paikkaa ja niin parantavan pitalin. Eikö Abanan ja Pharpharan virrat Damaskussa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat, että minä itseni niissä pesisin ja tulisin puhtaaksi?"

Ja hän palasi ja meni matkaansa vihoissansa. Ei pidä kummaksua että Naaman ylvästeli Damaskun vesistä, sillä ne voittavat kauneuden ja hedelmällisyyden suhteen kaikki Israelin vedet, vieläpä itse Jordaninkin. Palveliansa kehoituksesta seurasi hän kumminkin viimein prophetan neuvoa ja astui terveenä ylös Jordanista.

Hasael tuli Benhadadin jälkeen kuninkaaksi, ja hänen hallituksensa aikana nousi Damaskus suureen voimaan. Hasael valloitti Israelin maan ja tappoi paljon kansaa.

Tätä mahtavuutta kesti vaan vähän aikaa.

Nuot alituiset päällekarkaukset ja hävitykset Palestinaan pakoittivat Israelin kuningasta vihdoin etsimään apua Tiglat Pileseriltä, Assyrian kuninkaalta.

Tämä marssi nyt sen erämaan halki, joka eroittaa Syrian Assyriasta. Damaskus valloitettiin, sen kuningas sai surmansa, koko maa hävitettiin ja enimmät asukkaat vietiin pois vankeuteen Kisiin.

Monta vuosisataa oli Damaskus jo ollut voimallisen kuningaskunnan pääkaupunkina, ja nyt oli kaupunki raunioina. Se ennustus täytettiin, joka sanoo: "Katso, ei Damaskun pidä oleman enää kaupunkina, vaan rauvenneen kiviroukkion".

Taas sanoo toinen propheta: "Minä lähetän tulen Hasaelin huoneesen; sen pitää Benhadadin huoneet kuluttamaan. Ja rikon Damaskun salvat ja hävitän Avenin lakson asuvaiset — — — niin että Syrian kansa pitää Kisiin vietämän, sanoo Herra".

Assyriasta lähetettiin uudisasukkaita uudestaan rakentamaan kaupunkia ja Damaskus yleni vähässä ajassa taas tuhastaan ja tuli uudestaan itämaisen kaupan pesäpaikaksi.

Damaskus ei kuitenkaan enää ollut vapaan, voimallisen valtakunnan pääkaupunki, vaan maksoi veroa vieraille valloille.

64 vuotta ennen Kristuksen syntymää valloittivat Romalaiset, Pompejon johdannon alla, Damaskun.

Ei kauvoja aikoja sen jälkeen, niin tuotiin Saulus sokiana kaupunkiin ja hän asui "kadulla, jota kutsutaan Oikiaksi". Ja hän oli kolme päivää näkemättä, ja ei syönyt eikä juonut.

Wihdoin lähetti Herra hänen tykönsä opetuslapsen, nimeltä Ananias, joka laski kätensä hänen päällensä ja sanoi, "rakas veljeni Saul! se Herra lähetti minun (Jesus, joka sinulle ilmestyi tiellä, jotas vaelsit), että sinä saisit näkys jälleen, ja Pyhällä Hengellä täytettäisiin." Ja hänen silmistänsä putosivat kohta niinkuin suomukset, ja hän sai sillä hetkellä näkönsä jälleen, nousi ja kastettiin.

Munkit näyttävät tietysti niinhyvin Judan huonetta kuin myöskin Ananiaan asuntoa. Näytetäänpä sekin paikka muurista, josta Paavali laskettiin korissa maahan, että hän pääsisi vainoojiltansa.

Kristinusko leveni pikaiseen Damaskussa. Sen metropoliti oli Nikeian kokouksessa (325) seitsemän muun hänen allensa kuuluvan pispan kanssa.

Seitsemänkymmentä vuotta tämän kokouksen jälkeen muutettiin kaupungin iso temppeli kristilliseksi kirkoksi ja sai nimensä Johannes Kastajan jälkeen.

Kristin-usko pysyi täällä voimassa monta vuosisataa, kunnes muhamedilaisuuden tulva hävitti sen täältä, niinkuin kaikista muistakin paikoista Itämailla. W. 634 valloittivat nimittäin Muhamedilaiset Damaskun.

Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen muutti Kalisi Moavyah asuntonsa kaupunkiin ja teki sen muhamedilaisen valtakunnan pääkaupungiksi.

Täältä levisi Muhamedilaisten valta pikaisesti länteen päin yli Afrikan aina Atlantin mereen asti ja itäänpäin yli Aasian aina tuolle puolelle Indus-virran Himalaja vuorelle asti.

Damaskus tuli tämän suunnattoman suuren valtakunnan keskustaksi ja sillä tavoin maailman suurimman vallan pääkaupungiksi. Se oli mahtavampi kuin Noma, ja kreekkalaisten kuningasten istuin vapisi usein Saracenien edessä.

Monta vuosisataa pysyi Damaskus Arabialaisten hallussa, kunnes heidän valtansa vuorostaan sai loppunsa mahtavalla kansantulvalta, joka tuli Aasian sydänmaista. Nuot urholliset Mongulit, joiden johtajana oli tuo hurja ja verenhimoinen Tamerlan, tulvasivat yli suuren osan maailmaa ja vuodattivat joka paikassa, mihin he ilmaantuivat, virtana verta. Tamerlan valloitti väkirynnäköllä Damaskun. Kaupunki jaotettiin maan tasalle ja asukkaat teurastettiin.

Tuon komean kaupungin rikkaus ja loistoisuus katosi yhtenä päivänä.

Kaupunki nousi kumminkin toistamiseen ikäänkuin sadun Phoenix häviöstään, ja kun Mongulilaisten valtakunta ennen pitkiä kukistui, tuli Damaskus Turkkilaisten valtaan.

Wielä luetaan Damaskus kuuluvaksi Turkkilaisten valtakuntaan.

Sillä tavoin on kuusi eri kansakuntaa toinen toisensa perästä omistanut "mailman vanhimman kaupungin."

Tällä kaupungilla on siis kuusi eri aikakautta. Ensimäinen aikakausi kesti 1450 vuotta, jolloin kaupunki oli vapaana. Seuraavana aikakautena tuli se Babylonian ja Persian kuningasten haltuun, joiden malta kesti 417 vuotta. Kreekkalaiset hallitsivat sitte kaupunkia 248 ja Romalaiset heidän jälkeensä 699 vuotta. Sen jälkeen tuli Damaskus Saracenien valtaan 441 vuodeksi ja vihdoin Turkkilaisten.

Nykyään näyttää siltä kuin tulisi kaupunki pian vaihtamaan hallitsiaa seitsemännen kerran, sillä Turkin valtakunta kallistuu loppuansa kohden.

Kaikkein näiden mullistusten aikana on kaupunki kukoistanut.

Omituisuutena on mainittava, ettei tästä ikivanhasta kaupungista ole jäänyt mitään raunioita jälkimailmalle, niinkuin Babylonista, Ninivestä, Thebestä, Athenasta, Nomasta y.m. Ei semmoisia nähdä juuri ollenkaan Damaskussa ja ne harvat, jotka vielä löytyivät jälillä, ovat vähäpätöisiä ja melkein kokonaan nykyisten rakennusten ja huonetten peitossa.

Wuonna 1843 alottivat protestanttiset lähetyssaarnaajat tointansa Damaskussa ja sitä on sitten jatkettu yhtä mittaa.

Monta kaupungin asukkaista on kääntynyt. Muhamedilaisia, Juudalaisia ja kaikenuskoisia kristityttä on käynyt lähetyssaarnaajain kouluissa, ovat lukeneet heidän kirjosansa ja sillä tavoin tulleet tuntemaan elävän kristillisyyden päätotuuksia.

Me tulimme Damaskuun tuorstaina 17:ntenä päivänä Toukokuuta ja läksimme matkaan taas maanantaina 21:ntenä.

Sunnuntaina jätti Turnbull meidät "hyvästi" ja matkasi suorinta tietä Beirutiin.

Me kuultelimme sunnuntaina tohtori Nickelsin saarnaa Englannin konsulin huoneessa.

Yhdeskolmatta Luku.

Matka Libanonin vuoriston kautta Beirutiin.

Samaan aikaan kuin me läksimme Damaskusta, jättivät myös Franskan prinsit kaupungin. Ääretön ihmisjoukko oli kokoontunut noihin istutettuihin puistoihin ulkopuolella kaupungin porttia, nähdäksensä prinsien lähtöä. Tungos oli niin suuri kaupungin portissa, että meidän oli vaikea päästä pois.

Me ratsastimme nyt yli lakeuden koillista suuntaa kohden ja saavuimme pian Anti-Libanonin vuorille.

Tie kulkee täällä jyrkkiä vuoren-uurroksia myöten ja tiiman aikaisen vaivalloisen matkustuksen perästä sivutaan vasemmalla kädellä oleva töyräs, jonka päällä on erään rakennuksen, luultavasti jonkun moskeian rauniot.

Matkustajan tulee kaikin mokomin ratsastaa ylös tälle töyräälle, nähdäksensä sieltä Damaskua valkoisine huoneineen, istutuksineen ja vilppaine virtoineen.

Tällä paikalla sanotaan Muhamedin ensi kerran nähneen Damaskun.

Hämmästyneenä tästä näystä, joka häntä täällä kohtasi, seisotti hän hevosensa ja katseli hetken aikaa tätä kaunista näkyä.

Hän käänsi sitten hevosensa ja ratsasti pois, sanoen: minä etsin taivaallista paratiisia, vaan en maallista.

Paratiisin kaltaiselta näytti todellakin tämä raittihin vihannuus ja kasvullisuus keskellä elottomia erämaita.

Tämä kukoistava alue, tämä hedelmällinen kosteikko on noiden kahden jo mainitun virran, Abanan ja Pharpharin synnyttämä ja kasvattama. Ei kenkään siis voi kummaksua tuon pitalisen Naamanin sanoja: "eikö Akanan ja Pharpharin virrat Damaskussa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat." Matkustajan on myöntäminen hänen puhuneen totta.

Pharpharin lähteen Hermonin vuorella olemme jo sivunneet ja lähdemme nyt etsimään Abanan lähdettä, joka saa alkunsa Anti-Libanonin vuorista.

Lähteen nimi on Tijeh. Se on taipaleen matkan päässä meidän tieltämme, niin että meidän täytyy tehdä lähes tiiman aikaa kestävän matkustuksen syrjään päin.

Matkalla pudotti minun hevoseni kengän. Ali ja minä ratsastimme sentähden vähäiseen tien vieressä, juuri Abanan rannalla, olevaan kylään.

Sillä aikaa kuin odotin, istuin tuolla lehväkkäällä, viehättävän kauniilla rannalla palmulehdistä tehdyllä tuolilla, ja Ali hankki minulle Nargilen (vesipiipun) ja kupillisen Turkin kahvia, ilman kermaa ja sokuria.

Me istuimme näin yhdessä ja haastelimme toinen toisemme kanssa, siksi kuin arabialainen seppä oli tehnyt tehtävänsä, jolloin hyppäsimme virkkuin hevostemme selkään ja riensimme kumppaneimme perästä niin sukkelaan, kuin tuo epätasainen tie salli.

Me kapusimme edelleen uljasten, alastomain vuorien ja metsäisten kukkulain läpitse Abanan runsaalle lähteelle, jonne saavuimme iltapuolella päivää.

Wuoret, joilla nyt vaelsimme, olivat oivallisia, ja kuitenkin olivat ne vaan vähäpätöisiä töyräitä verrattuina Anti-Libanonin korkeaan harjanteesen, joka seisoi meidän edessämme kuin suuri mustanharmaa pilvi.

Tijeh'n lähde oli erinomaisen runsasvesinen. Wahva, valtava virta pursuaa täällä kalliosta.

Lähteen yläpuolella on oivallisen temppelin rauniot. Hyvin saattaa ymmärtää mitä vanhat tarkoittivat, kun he runsasten lähteillensä reunoille rakensivat kauniita temppeleitä, palvellaksensa siellä jumaliansa ja ikäänkuin kiittääksensä heitä heidän suuresta lahjastansa.

Tijeh muistutti mieleen Jordanin lähdettä lähellä Baniasta.

Tuota vahvasti kuohuvaa lähdevettä varjostivat kelvolliset puut, jotka kahden puolin kaunistivat rantoja.

Syötyämme aamiaistamme tällä luonnon ihanalla paikalla, pitkitimme matkaamme ylös Anti-Libanonin mahtavalle harjanteelle.

Illalla, kun jo oli pimeä, saapui meidän karavani Zebdany'n kylään, joka on rakettu keskellä Anti-Libanonin vuoren-selänteitä olevalle suurelle tasangolle.

Harjanteet kahden puolin tätä laksoa idässä ja lännessä päin ovat useampia tuhansia jalkoja korkeat ja näyttävät hyvin uhkeilta. Lumi peittää aina näitä kukkuloita, ja nuot paksut pilvet vyöryivät myrskyn ajamina yli näiden lumisten jättiläisvuorten, kostuttaaksensa sitte virvoittavalla sateella noita lämpösiä, hedelmällisiä laksoja.

Näitä laksoja kastelee myös koko joukko pieniä virtoja, jotka vuoden ympäri syöksyvät alas noilta ilmaisilta lumi-aloilta.

Zebdanyn kylä, samoin kuin kaikki muut Libanonin kylät, on tunnettu silkin-viljelyksestä.

Lakso oli ylt'ympäri erinomaisen lehväkäs ja viljava, ja ihanat kukkaset täyttivät sen suloisimmilla hajuilla.

Seuraavana päivänä ratsastimme yli jälillä-olevain Anti-Libanonin harjanteiden ja tulimme illan päälle summattoman suurelle Cælesyrian lakeudelle, jota lännessä ja idässä rajoittavat Libanon ja Anti-Libanon. Tällä lakeudella, ei kaukana länteenpäin Anti-Libanonin juurelta, ovat Baalbekin mailman-mainiot rauniot. Kauneuden ja suuruuden puolesta vetävät ne vertoja seka Kreekan että Egyptin muinaisjäännöksille. Ne ovat kolme eri temppeliä, jotka ovat raketut niin liki toinen toisiansa että niitä voisi sanoa saman temppelirakennuksen eri osiksi.

Yksi temppeli oli pyhitetty Jupiterille, toinen Auringolle ja kolmas, suurin kaikista, on Europalaisille tuttu ainoastaan suuren temppelipihan nimellä. Näiden raunioitten kirjoitukset todistavat täällä olleen tuon vanhan Phoinikialaisen Heliopolis kaupungin aseman.

Kuka tämän kaupungin perusti, on, minun tietääkseni, vielä tietämättömissä, eikä sitäkään tiedetä millä aikakaudella nämät temppelit rakettiin.

Temppelit ovat olleet suuria saleja, ympäröityt mahdottomilla pylväsriveillä. Enimmät salit ovat kukistuneet ja ainoastaan verrattavasti harvoja pylväitä on jälille jäänyt.

Parhaiten säilynyt näistä temppeleistä on tuo Jupiterille pyhitetty.

Pylväät ovat ihmeteltävän korkeita ja muutamat temppeliseinät kivistä ovat 60 jalkaa pitkät ja 30 jalkaa leveät, ja näitä hirmuisia kallionlohkareita on nostettu enemmän kuin 20 jalkaa korkealle. Kuinka näitä jättiläiskiviä on lohkottu, voi vielä ymmärtää, mutta millä keinolla ne ovat nostetut ylös ja sovitetut muuriin, on salaisuus.

Baalbek'in vieressä oleva kylä ei ole erittäin suuri ja väestö on tunnettu hurjuudestaan.

Tuo suuri lakeus levenee kaikille tahoille ja kahden puolin näkyvät nuot mahtavat vuoret lumivalkeine harjoilleen.

Noiden oivallisten raunioin keskelle pystytimme me leirimme ja kamelimme useita tiimoja edes takaisin, ihmetellen näiden jättiläisrakennusten suuruutta ja sitä erinomaista hienoutta ja kauneutta, joka oli nähtävänä jokaisessa noiden vanhain kivenhakkaajain vuolemassa kivessä.

Illalla tuli eräs mies meidän leiriimme ja kertoi että 10,000 Drusia oli hyökännyt Maroniitein kyliin, ja että verinen taistelu, oikein hävityssota, raivosi Libanonilla.

Enimmät meidän muuleimme ja hevostemme omistajista olivat kristityitä. He eivät sanoneet tohtivansa matkata edemmäksi, sillä he pelkäsivät joutumansa Drusein surmattavaksi. He tahtovat sentähden jättää meidät ja paeta kotia.

Me vastasimme heille, ettemme voineet mennä mitään muuta tietä kuin yli Libanonin Beirutiin, ja että heidän siis oli meitä seuraaminen. Meillä ei ollut mitään muuta neuvoa kuin käydä pois. Ilman sitä uhkasimme me heitä sillä, ettemme maksaisi heille äyriäkään ennen kuin tulisimme Beirutiin, ja tämä autti enemmän kuin kaikki muut meidän väittelymme.

Ikävä oli kuitenkin tämä sanoma, ja me läksimme seuraavana aamuna matkaan tietämättä mikä kohtalo meidät oli saavuttava.

On jo tunnettu asia, että tämä sota sittemmin levisi Baalbek'iinkin ja että täälläkin veri vuosi virtana.

Me ratsastimme yli Buka'a-lakeuden, yli sen ylhäisen tasangon, jolla Baalbek on, ja sai kuluneeksi lähes kolme tiimaa, ennen kuin meidän karavani saapui itse Libanonin juurelle.

Keskellä tätä lakeutta seisoi yksinäinen pylväs, joka oli 5 jalkaa läpimitaten ja lähes 60 jalkaa korkea.

Me rupesimme nyt nousemaan Libanonin vuorelle ja sioitimme itsemme illalla erään virran varrelle, jonka nimi oli Ain'Ata. Sen vesi tulee Libanonin lumisilta huipuilta ja on kylmä kuin jää. Se kastelee vähäistä vuoren juurella olevaa laksoa.

Täällä kuulimme taas puhuttavan tuosta onnettomasta sodasta ja että Maroniitit niissä kylissä, joita Drusit ahdistivat, olivat lähettäneet pyytämään uskolaisiansa avuksi.

Seuraavana päivänä kävi meidän karavanimme yli Libanonin vuoriharjan. Meidän hevosemme vajosivat syvään lumeen ja ilma tuntui raittiilta, niinkuin soipeina talvipäivinä meidän pohjoisilla mailla.

Wahva myrsky puhalsi suoraan Wälimereltä ja kiiti vinkuen yli vuorenselänteen. Me emme mertä nähneet, sillä se oli ikäänkuin peitetty pilvillä, joita me katselimme ylhäältä päin korkealta asemaltamme.

Libanonin harjalta näimme vähän matkan päässä Pohjosessa päin metsikön, joka on milt'ei ainoa jäännös niistä setripuista, jotka Salomonin aikana seppeleen-tapaisesti reunustivat melkein koko Libanonia.

Me ratsastimme alas Libanonin läntistä rinnettä myöten tähän metsikköön ja viivyimme muutamia tiimoja sen hongain alla.

Ikivanhoja setripuita oli enää jälillä ainoastaan kaksitoista, ja sanotaan näiden kasvaneen tässä jo Salomoninkin aikana. Näiden ikivanhain hongain ympärillä kasvaa noin 400 nuorempaa, joista kumminkin useain sanotaan olevan 300 vuoden vanhoja.

Libanonin setereitä käytettiin Jerusalemin temppelin rakennukseen ja näitä oivallisia puita mainitaan ilman sitä useasti raamatussa.

Noiden kaunisten havupuiden haju tällä raittiilla lumisella seudulla ikäänkuin siirsi meidät hetkeksi kotia Ruotsiin ja teki ne tiimat, jotka me täällä viivyimme, Lejonhufvud'ille ja minulle sangen suloisiksi.

Illalla sioitimme itsemme lähelle kylää, nimeltä Hasron, joka on rakettu enemmän kuin tuhatta jalkaa syvän lakson reunalle. Lakson toisella äyräällä oli toinen kylä. Nämät kylät olivat niin lähellä toisiansa, että asukkaat saattoivat puhutella toinen toisiansa, tarvitsematta huutaa erittäin suuresti, mutta kuitenkin kesti kaksi tiimaa aikaa ennenkuin voi päästä toisesta kylästä toiseen, niin syvä ja jyrkkä oli syvänne niiden välillä.

On jo mainittu, että Libanonin vuori ulottuu pohjoisesta etelään. Länteen päin lähtee itse pääselänteestä useampia sivuhaaroja alas Wälimerta kohden. Näiden sivuhaarojen välissä löytyy koko joukko laksoja, joiden pohjana usein on syvä, alastomilta, pystysuorilla seinillä varustettu uurros.

Semmoiseen laksoon olimme me nyt pystyttäneet telttimme.

Siellä täällä tuli joku vilpas vuorivirta näkyviin, joka juoksi alas lumi-alalta, kunnes ehti syvyyden äyräälle, jonne se katosi valkeana vahtona.

Näiden pienten purojen vesi kokoontuu lakson pohjaan ja tulee siellä väkeväksi, uusilla virroilla yhä lisääntyväksi koskeksi, joka kiiruhtaa Wälimeren rantaa kohden.

Me sivusimme useampia tämänkaltaisia laksoja matkallamme Beirutiin.

Damaskusta lähtien olimme yhtämittaa matkustaneet pohjoista kohden, kunnes tulimme setrimetsikköön. Tässä käännyimme nyt Beirutia kohden ja ratsastimme lounaan päin.

Hasronin asukkaat ovat Maroniiteja. He kokoontuivat suurissa joukoissa leirimme ympärille. Kansa on täällä kaunista ja puhtaannäköistä, me havaitsimme useoita kaunottaria meidän tiheässä ryhmässä seisovain katselijaimme joukossa.

Kaupungin kuvernööri kutsui meitä huoneesensa. Me nousimme ylös katon päälle, jossa hän tarjosi vieraillensa viiniä ja saksan-pähkinöitä. Sitten seurasi hän meitä meidän leiriimme, jossa hänelle tarittiin kibukia ja Turkin kahvia. Me puhuttelimme koko ajan häntä tulkin kautta, ja meidän vieraamme ilmaisi aina ajatuksensa tavallisella itämaalaisella liiallisella kohteliaisuudella.

Kun seuraavana aamuna tehtiin lähtöä ja miehemme juuri kuormittivat muuleja, joutuivat muutamat miehistä sanakiistaan, joka muuttui täydelliseksi tappeluksi. Kun tulkki tahtoi heitä eroittaa ja teki sen kenties jotenkin kovakouraisesti, hätyyttivät he vihdoin häntä; meidän oli nyt itse puuttuminen asiaan, rauhoittaaksemme Alia, ja tuli tappelusta nyt pian loppu; sillä, vaikka Arabialainen olisi kuinka vihainen ja vimmastunut hyvänsä, ei tappele hän mielellään Europalaisten kanssa, ellei näitä ole paljoa vähemmän luvultaan.

Me pakoitimme pian miehemme tekemään tehtävänsä. Muulit kuormitettiin hätäpikaan ja me läksimme matkaan.

Ympärillämme oli koko päivän kuluessa ihanimpia alppimaisemia ja me ehdimme illalla laksolle, nimeltä Afka eli Apheca, joka lakso jylhän kauneuden suhteen voitti tuon ylhäällä mainitun.

Laksoa ympäröi kaksi jyrkkää vuorta, jotka Libanonin korkealta harjalta lähtevät länteen päin. Me lähenimme nyt tätä laksoa pohjan puolelta ja olimme aikoneet matkata sen läpitse, sioittaaksemme leirimme Afkan kylään, joka on lakson eteläisellä vierteellä, mutta tie oli täällä erinomaisen hankala. Se kierteli alas noita melkein pystysuoria kallioita myöten aina syvänteen pohjaan asti ja sitte ylös taas yhtä jyrkkänä vastaisella sivulla. Me päätimme sentähden pystyttää leirimme lähellä vähäistä kylää, joka on lakson pohjoisella puolella vastapäätä Afkaa.

Meidän miehemme eivät tahtoneet mennä edes niinkään kauvaksi, vaan sanoivat miettivänsä seisahtaa lähellä toista kylää, joka oli noin puolentoista penikulman päässä siitä kylästä, jossa me olimme päättäneet ottaa yösiamme. Kun emme suostuneet heidän tuumaansa, rupesivat muutamat heistä riisumaan muuleja ja sanoivat, että me saimme mennä niin pitkälle kuin tietä kesti. H:ra Taylor antoi silloin noiden uppiniskasten johtajalle omalla kädellään niin tuntuvan muistutuksen, että miehen rohkeus masentui ja ettei hän enää yrittänyt estää meitä matkaamasta, vaan sieppasi turbanin päästänsä ja meni ylös muorille, huutaen täyttä kurkkua.

Me ilmoitimme noille muille miehille, että olimme päättäneet matkata ylhäällä mainittuun kylään saakka ja että he saivat joko jäädä tähän tahi seurata perästä, miten vaan tahtoivat.

Kun olimme saapuneet kylään ja olimme odottaneet pari tiimaa tulivat kaikki miehemme perästä päin. Olisi voinut luulla heidän nyt olevan jotenkin raivoissaan, mutta niin ei ollut laita. Arabialaisen viha on tuima, mutta lyhytaikainen. Eräs mies, jota aamulla tappelun aikana olin kurittanut, tuli, kun nyt taas tapasimme toinen toisemme, suorastaan minun luokseni, tarttui minun käteeni ja pudisteli sitä sydämellisesti, ikäänkuin olisi hän tahtonut pyytää anteeksi ja kiittää minua siitä mitä olin tehnyt. Minä pudistin myös sydämellisesti hänen kättänsä ja osoitin itseäni niin ystävälliseksi kuin mahdollista.

Ala-puolellamme olevasta kaksosta saa Adonis-virta alkunsa, joka on viehättävin kaikista Libanonin virroista.

Se kuohuu esille suuresta pimeästä rotkosta, joka on kappaleen matkaa ylhäällä sen vuoren sivulla, josta lakson itäinen puoli alkaa.

Lähde on vedenputouksen kaltainen, jonka valkea-vahtoiset aallot särkyvät alastomia kallioita vastaan ja putoovat alas suuria äkkijyrkkiä törmiä myöten, jossa mesi jakautuu ja tekee useampia putouksia toinen toisensa viereen.

Sitten juoksee virta kohisten edelleen lakson pohjassa ja runsain kasvullisuus kaunistaa sen rantoja.

Me kävimme seuraavana päivänä tämän virran ylitse siltaa myöten, jonka luonto oli tehnyt kallionlohkareista.

Näky, joka meitä täällä kohtasi, oli todellakin suuremmoinen. Tuolla oli edessämme tuo syvä rotko, jonka pimeästä sisuksesta tuo vahtoava vedenpaljous pursui esiin. Ikäpuolella rotkon kohosi lumella peitetty Sunnin, joka on Libanonin korkeimpia kukkuloita, ja juuri kun me katselimme tätä uhkeata luontoa, ympäröi mahtava pilvi vuoren korkean huipun. Tämä ilmaus antoi meille jonkinlaisen käsityksen Sinain vuorella häilyvistä pilvistä, joista lain salamat leimahtelivat, ja kirkastuksen vuorella ilmaantuneesta pilvestä, josta kuului: "tämä on minun rakas poikani, johonka minä mielistyin: häntä kuulkaat".

Täällä katselimme me pitkin tuota kaunista kallioista laksoa, jonka pohjassa tuo kirkas virta vierieli, tuottaen siunausta ympärilleen ja täyttäen lakson vetensä kohinalla.

Me näimme enemmän kuin viisi vuoripuroa, jotka syöksyivät alas äyräitä myöten ja enensivät virran vettä.

Ihan päälähteen vieressä on muutamia Venus-temppelin raunioita.

Lähtien Libanonin kauniimmasta laksosta eteni meidän karavani tuota epätasaista tietä pitkin, milloin kavuten jonkun vuoren harjanteelle, milloin laskien alas johonkin syvään laksoon. Joka paikassa kuulimme koskien kuohunaa ja näimme vahtoavia putouksia. Siellä täällä vaappui jonkun syvänteen äyräällä hyvin rakettu kylä keskellä viljeltyjä penkereitä ja tuuheita istutuksia.

Iltapuolella päivää saavuimme syvään laksoon, jonka pohjassa kohisi väkevä virta. Tämän virran ylitse kävi mahtava silta, joka oli kumminkin 60 jalkaa korkealla yli veden. Luonto itse on tehnyt tämän sillan yhdestä ainoasta kallion-lohkareesta.

Me kävimme alas virran rannalle ja katselimme sieltä tätä kaarevaa siltaa, joka alhaalta päin katsoen näytti kuin olisi taitava kivenhakkaaja sen vuollut.

Kun iltapuolella päivää olimme sivunneet erään syvän ongelman ja tavallisuuden mukaan ratsastimme kappaleen matkaa karavanimme edessä, emme huomanneet että miehemme poikkesivat toiselle tielle kuin me. Me erosimme sillä tavoin toinen toisistamme, ja suurin vahinko oli, ettei Ali tänä päivänä matkustanut meidän seurassamme, vaan seurasi muuleja. Meillä oli muassamme ainoastaan kolme miestä ja kolme muulia. Nämät miehet eivät tietäneet tietä. Me kävimme sentähden varsin eksyksiin ja kuleksimme kauvan aikaa sinne tänne vuorilla, löytämättä miehiämme.

Yksi miehistömme tuskaantui vihdoin vimmaisesti. Hän hyppäsi alas muulinsa selästä, viskasi turbaninsa maahan, kohotti kätensä taivasta kohden ja huusi Allah voimainsa perästä. Hän sieppasi sitte ison veitsen ja, uhotellen sillä kaulaansa, silmäili hän meitä hetken aikaa, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen hurja epätoivonsa meihin teki. Kun me kaikki nauroimme sydämemme pohjasta, pisti hän veitsen vyöhönsä, pani turbanin päähänsä ja tuli varsin levolliseksi.

Me pitkitimme sitte umpimähkäistä matkaamme, toivossa, että kohtaisimme taas miehemme, mutta kun aika sai kuluneeksi ja ilta oli tulossa, pelkäsimme ettemme sinä päivänä enää saisi heitä tavata.

Koska meillä sentään oli kolme muulia muassamme, emme olleet ilman muonavaroja. Kun kokkia ei ollut, lupasi yksi kumppaneistamme valmistaa sopan, toinen liharuo'an, kolmas jälkiruojan, neljäs teen, viides lupasi valmistaa leiripaikan ja koota puita j.n.e. Sillä tavoin toivoimme tulevamme toimeen niin hyvin kuin mahdollista.

Tämän päivän olimme kokonaan pilvien keskellä, jotka peittivät näitä korkeita vuoren harjoja, niin ettemme nähneet montaa syltää ympärillemme, ja tämä tietysti pahensi meidän tilaamme.

Kuleksittuamme tällä tavoin sinne tänne hyvän aikaa, saimme viimeinkin kuulla kulkusten kilinän. Me kävimme ääntä kohden ja saimme iloksemme nähdä tulkkimme ja miehemme, jotka myös iloitsivat nähdessänsä meitä. Leirimme pystytettiin illalla lähellä kylää, nimeltä Meshara, joka oli korkealla vuorien keskellä.

Tänä päivänä olimme tavanneet isompia ja vähempiä joukkoja aseellisia miehiä, jotka joko tulivat tahi menivät sotaan, joka nyt riehui parhaallansa meidän läheisyydessämme.

Seuraava päivä oli sunnuntai, jonka me mietimme leväten tällä paikalla. Tänäkin päivänä olimme pilvien peitossa, ja ilma oli kylmä ja vilvakka.

Ali ja pasurimme sairastuivat äkisti ja muutamat matkakumppaneistanikin tunsivat itsensä pahoinvoiviksi.

Seuraavana päivänä piti meidän saapua Beirutiin, ja oli meillä siis enää maan yksi päivämatka jälillä pyhässä maassa.

Omituisilla tunteilla kävimme viimeisen kerran levolle teltteihimme, joita olimme käyttäneet kolme kuukautta aikaa.

Seuraavana päivänä otimme alas siirtonaiset majamme, joita emme koskaan enää tulleet käyttämään. Me astuimme hevostemme selkään ja alotimme viimeisen päivämatkamme.

Hetken-aikaisen matkustuksen perästä tuli Wälimeri uudestaan näkymiin, ja muutaman päivän kuluttua saimme taas keikkua sen sinisillä aalloilla. Meidän matkamme Itämailla kävi loppuansa kohden. Tämä ajatus oli niin outo. Me olimme iloiset ja kiitolliset, samalla kertaa kuin sydän oli täynnä kaipausta.

Koko joukkoja aseellisia miehiä näkyi lakkaamatta sinä päivänä, ja kylissä olivat asukkaat koossa neuvottelemassa millä tavoin parhaiten voisivat puolustaa itseänsä noita yhä läheneviä voitollisia Druseja vastaan. Me olimme nimittäin Maroniitein alueella, juuri lähellä kyliä, jotka sota jo oli hävittänyt.

Nuot ihmisraukat, jotka me täällä näimme, tulivat muutamain päiväin perästä kurjalla tavalla teurastettaviksi. Nuot kauniit, hyvinvoivat kylät runsasten istutustensa kanssa tulivat pian tulenliekkien saaliiksi. Hotellimme katon päältä Beirutissa saimme sittemmin katsella tätä kamalaa polttoa.

Me tulimme vihdoin alas syvään laksoon ja seurasimme Koirajoki-nimisen virran pohjoista rantaa, kunnes viimein saavuimme Wälimeren rannalle.

Me kävimme yli virran aimollista vanhaa kivi-siltaa myöten. Täällä oli useampia satoja aseellisia miehiä koossa. Useat niistä tervehtivät meitä; ei yksikään meitä millään tavoin häirinnyt.

Eräällä vuorella lähellä merenrantaa löytyy koko joukko Phoinikilaisia kallioon hakattuja kirjoituksia ja kuvia. Me seurasimme nyt Wälimeren rantaa ja kohtasimme yhtä mittaa aseellista väkeä.

Me saavuimme onnellisesti Beirutiin, ja ratsastimme Bellevue nimiseen hotelliin. Siellä astuimme viimeisen kerran alas hevostemme selästä, ja meidän muistorikas, pitkällöinen ja vaivalloinen ratsastuksemme oli loppunut.

Kahdeskolmatta Luku.

Beirutista Athenaan.

Kun karavanimme saapui Beirutiin, oli tulkkimme ja pasurimme hyvin huonossa tilassa. Hra Botcharby sairasti myös viimeisen päivämatkan aikana ja vaikeroi suuresti. Hän pantiin kohta vuoteelle, eikä kauvoja viipynyt, ennenkuin hän meni tunnottomaksi ja rupesi hourailemaan.

Ilman-ala on Syriassa tähän vuodenaikaan erinomaisen vaarallinen, erittäinkin Europalaiset vaipuvat helposti koviin, usein kuolettaviinkin, taudinpuuskiin.

Me lähetimme kohta noutamaan lääkäriä, sairaita hoitamaan. Tohtori Barklay (tuon ennen mainitun, saman-nimisen, Jerusalemissa asuvan tohtorin poika) antoi meille hyvää toivoa sairasten parantumisesta. Hän kertoi, että päivää ennen, kuin me saavuimme Beirutiin, eräs englantilainen pappismies, hra Baker, oli kuollut siellä Syrian kuumetautiin. Hra Baker oli Jerusalemissa samaan aikaan kuin me, ja oli sitte sairastanut matkalla Libanonin vuorelta ja oli tuotu tunnottomana Beirutiin.

Beiruti on erinomaisen kauniilla asemalla juuri meren rannalla. Kaupunkia ympäröivät runsaat ja avarat istutukset. Lakeutta, jolle se on rakettu, rajoittavat idässä, pohjoisessa ja etelässä Libanonin mahtavat vuoret.

Itse kaupunki on rakettu erään töyrään vierteelle, joka nousee tältä lakeudelta. Mereltä päin katsoen näyttää sentähden Beirut kauniille, valkeine huoneineen ja vihannoivine puutarhoineen.

Myöskin Muhamedilaisten hautausmaat ovat erinomaisen kauniita; niissä nähdään alinomaa itkeviä naisia haudoilla, sillä tämä sureminen kuuluu hautaustemppuihin.

Kun illalla, päivää jälkeen tulomme, nousimme ylös hotellin katolle, nauttiaksemme tuota suloista viileyttä, näkyi jo joukko isoja tulipaloja vuorilla. Drusilaiset olivat nimittäin sytyttäneet Maroniitein kylät tuleen. Näiden tulten ympärillä näimme heidän pyssyistänsä lähteviä leimauksia, ja sota riehui niin lähellä Beirutia, että selvästi voi kuulla pamaukset.

Me näimme kylän kylän perästä syttyvän tuleen, ja voimme selvästi eroittaa kuinka sodan-liekki leveni levenemistänsä Maroniitein alueella.

Nämät tulet paloivat palamistansa niiden kuuden päivän kuluessa, jotka me Beirutissa viivyimme, ja Libanonin kukkulat olivat kaiken aikaa vahvan savupilven peitossa.

Koko joukkoja kodittomia naisia ja lapsia tulvasi alas vuorilta, ja me näimme heitä ryhmittäin kokoontuneena kaduilla tahi ahdistettuina ahtaisin hökkelöihin, joissa säälivä talon-omistaja oli antanut heille majapaikan.

Muutamana päivänä joutui kaupunki suureen hämmästykseen. Huhu oli nimittäin levinnyt, että Beirutissa asuvat Muhamedilaiset, jotka tietysti pitivät Drusein puolta, olivat koossa neuvottelemassa, käyttäisivätkö nyt tilaisuutta, tappaaksensa kaikki kaupungissa olevat kristityt.

Tätä kokousta pidettiin iltapuolella päivää ja tietty oli, että jos he olivat päättäneet ryhtyä teloitukseen, verilöyly oli alkava seuraavana yönä. Me menimme sentähden levottomina maata sinä iltana, peläten yön kuluessa heräävämme pyssyn-paukauksista ja kuoleman-parjauksista.

Europan konsulit olivat lähettäneet sanansaattajia lähimpiin paikkoihin, joissa heidän kansalaisillansa oli sotalaivoja, kehoittamaan näitä niin pian kuin mahdollista purjehtimaan Beirutiin.

Yö sai kumminkin kuluneeksi hiljaisuudessa ja aamulla, kun juuri olimme nousseet, kuului muutamia jykeäin kanunain jyräyksiä. Kaikki Europalaiset hengittivät taas vapaammin, sillä me arvasimme että tämmöisiä laukauksia lähti ainoastaan jostakin Europalaisesta sota-laivasta. Kun tulimme hotellimme katolle, saimme nähdäkkin aimollisen meikäläisen linjalaivan, ja me katselimme sen monia kanunaportteja jonkinlaisella turvallisuuden tunteella. Nyt eivät Muhameditaiset olisi uskaltaneet vuodattaa Europalaisten verta, vaikka kuinkin olisivat eilisessä neuvottelussaan päättäneet, sillä Europalaisten kuulat olisivat pian tasoittaneet heidän kaupunkinsa maan tasalle.

Meidän oli odottaminen kuusi päivää Beirutissa, sillä se höyrylaiva, jolla me aioimme matkata ei ollut vielä tullut.

Se tuli viimeinkin lauvantai-iltana, ja sunnuntaina oli se pitkittävä matkaansa Smyrnaan. Me valmistimme itsemme siis lähtöön.

Osa aseistamme ja muista kapineistamme, joita matkalla olimme käyttäneet, myytiin ja osa lahjoitettiin tulkillemme.

Ali parka oli vielä kovin huonona, kun me hänen jätimme; kuitenkin näytti hän olevan vähän parantumiseen päin. Hän ynnä kokkimme ja pasurimme, jotka kaikki kolme olivat Kairosta, aikoivat nyt mitä pikemmin palata sinne takaisin höyrylaivalla. Matkarahaksi olimme me, jo Kairossa suostutun sovinnon mukaan, antaneet heille yhden kuukauden palkan, että heillä olisi ollut jotakin jäämään. Me erosimme heistä niinkuin hyvistä ystävistä erotaan; erittäinkin tuntui minusta katkeralle sanoa "jäähyvästi" Alille. Hän pyysi minua silloin, että jos minä tapaisin jonkun maanmiehistäni, joka aikoi Itämaille, minä kehoittaisin häntä ottamaan Alia tulkiksi; ja minä luulen, ettei matkustaja, joka aikoo retkeillä Egyptissä, erämaassa ja Palestinassa, voi löytää parempaa tulkkia, kuin Ali Hagasai Kairosta on.

Sunnuntaina Kesäkuun 3 p:nä piti meidän jättää Syrian rannikko. Lauvantaina sälytimme me jo kapineemme kokoon ja laitimme kaikki valmiiksi lähtöön, saadaksemme olla sunnuntain levossa.

Me olimme aamupuolella päivää Saksalaisessa jumalanpalveluksessa, jota pidetään täällä joka sunnuntai.

Syötyämme päivällistä Ruotsin konsulin luona, astuimme kohta päivällisen jälkeen laivaan. Hämärässä nosti "Afrika" ankkurinsa ja johti kulkunsa Välimerelle.

Ilma oli erinomaisen kaunis. Aurinko oli juuri laskenut ja kuu valaisi haikeasti Itämaan rannikkoa, joka nyt katosi yhä syvemmälle mereen. Wielä näimme kuitenkin Libanonin mahtavat kukkulat Maroniitien kylistä lähtevän savun peitossa. Wihdoin katosi sen viimeinenkin haamotus. Pyhä maa sanomattomine muistoineen jäi taaksemme. Meidän matkustuksemme siinä maassa, nuot kalliit hetket, jotka me siellä olimme mieltäneet, meidän vaihtelevaiset kokemuksemme siellä — kaikki tämä oli nyt kuin yht'äkkiä kadonnut kaunis unelma.

Me keinuimme taas Wälimerellä, joka tällä kertaa oli varsin tyyni ja rauhallinen. Kun edellisellä kerralla purjehdimme yli tämän meren, saimme tilaisuuden ihmetellä sen mahtavia, kuohuvia aaltoja, joita talvimyrskyt ajelivat. Nyt osoitti se itsensä kaikessa levollisessa suuruudessaan.

Wesi on heleän sininen väriltään, joka on jotakin omituista tälle merelle.

Pitkät mainingit liikuttelivat meidän alustamme hiljalleen.

Seuraavana päivänä ankkuroimme me Nikosian eli Leukosian, Kypron pääkaupungin satamassa.

Joukko lipuilla koristettuja purjeveneitä, täynnä ihmisiä, ja soittokuntia keralla, seilaili edes takaisin kaupungin edessä. Täällä vietettiin nimittäin niin kutsuttua "Venus-juhlaa", jota joka kevät aina muinaisista ajoista asti on vietetty tällä saarella Venus-jumalattaren muistoksi, jonka mytologia sanoo kerran syntyneen täällä meren vahdosta.

Tätä juhlaa on vietetty, omituista kyllä, sittekin kun saaren asujamet ovat tulleet kristityiksi.

Me astuimme maalle ja havaitsimme kaupungin olevan ihan täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet viettämään juhlaa.

Tämän saaren sivusi Paavali matkallaan Romaan: "Kuin me sieltä laskimme ulos, niin me purjehdimme Kyprin ohitse, että vastatuulet olivat".

Jätettyämme Kypron, näimme vielä kauvan aikaa sen mahtavat vuoret, joiden korkein kukkula on tuo kuuluisa Olympos.

Paitsi kolmea Amerikalaista matkakumppaniamme, oli useampia englantilaisia matkustajia laivassa, ja aika kului rattosaan tuttavallisissa keskusteluissa, joilla ilmoitimme toinen toisillemme mitä kokemuksia kukin oli tehnyt matkallaan ja mitä paikkoja olimme nähneet.

Ilma oli yhtä mittaa kaunis ja meri tyyni kuin edellisenä päivänä.

Saman päivän illalla, jolloin Kyprosta lähdimme, tuli muutamia Wähä-Aasian vuoria näkyviimme, kun tuon mahtaman Taurus-selänteen kukkulat kohosivat ylös merestä.

Warhain seuraamana aamuna saavuimme Rodos-saareen, jonka olimme nähneet ainoastaan kaukaa, kun edellisellä erällä purjehdimme yli Wälimeren. Meidän laivamme ankkuroi nyt Rodon kaupungin satamassa, jossa meillä oli tilaisuus nousta maalle vähäksi ajaksi.

Me kohtasimme siellä erään Ruotsalaisen, tohtori Hedenborg'in, joka tätä nykyä asuu tällä saarella.

Alus viipyi vaan täällä puolentoista tiimaa ja ohjasi täältä kulkunsa pohjaan päin. Me matkasimme nyt keskeltä Kos-saaren ja Aasian niemekkeen Halikarnasson välistä, ja joka taholla ympärillämme näkyi suurempia ja vähempiä saaria, jommoisia tuolla kauniilla Arkipelagolla on yltä kyllin.

Koko sen päiväkauden oli ilma ihana ja illan päälle näimme taas tuon korkean ja kallioisen Pathmos-saaren, jossa Johannes kirjoitti Ilmestyskirjansa. Auringon laskeissa oli aluksemme saavuttanut tuon vielä korkea-vuorisemman Samos-saaren.

Warhain seuraavana aamuna tulimme me Smyrnaan, jossa viivyimme kaksi päivää, odottaen sitä höyrylaivaa, joka täältä oli vievä meidät Kreekkalaisessa Arkipelagossa olevaan Syra-saareen, josta saaresta sitte meidän matkamme oli menevä höyrylaivalla Pireoon, Athenan satamaan.

Me tapasimme Smyrnassa Ruotsin konsulin Hra van Lennep'in ja teimme tuttavuutta useampain täällä asuvain opettajain ja lähetyssaarnaajain kanssa.

Smyrnassa sanoimme "jäähyvästi" kolmelle erämaanmatka-kumppanillemme, jotka "Afrikalla" aikoivat pitkittää matkaansa Konstantinopoliin, ja me astuimme Imperatore nimiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät Syraan.

Molemmat höyrylaivat lähtivät samaan aikaan Smyrnasta ja seurattuamme toinen toistamme hetken aikaa, ohjasi nyt kulkunsa kumpikin suunnallensa, he Pohjoseen päin ja me lounaan. Me viittasimme ystävillemme, niin kauvan kuin hiukankin heitä näimme — me emme luultavasti enää koskaan tulleet näkemään noita rakkaita matkatovereita, paitsi Doughty'a, joka Konstantinopolista aikoi matkata Athenan kautta Parisiin ja luuli saapuvansa sinne, ennenkuin me olimme jättäneet kaupungin, sillä sinne mekin aioimme Athenasta.

Me läksimme Smyrnasta Kesäkuun 9 p:nä ja jätimme siis Aasian. Seuraavana aamuna saavuimme Syraan. Tuuli puhalsi nyt jotenkin tuimasti, niin että laiva rupesi keikkumaan.

Syran saarella on hyvä satama, ja siellä oli hyvin rakettu, kukoistava kaupunki erään korkean kallion vierteellä.

Me astuimme täällä vähäiseen höyryveneesen joka käy Syran ja Athenan väliä.

Tuuli kiihkeni kiihkenemistään päivän kuluessa ja illan päälle puhalsi puolittain myrsky. Hämärässä nosti alus ankkurin ja me läksimme tuolle avonaiselle, aaltoilevalle merelle.

Alus keikkui kuin pieni lastunen noilla korkeilla aalloilla, emmekä me olleet kauvoja aikoja kulkeneet, kun jo yleinen merikipu rupesi vaivaamaan matkustajia.

Koko joukko saaria näkyi joka taholla ja niiden välistä kiiti meidän pieni sukkela höyryveneemme, huolimatta sekä tuulesta että aalloista.

Seuraavana aamuna heräsimme me Pireossa, ja tunnin aikaa matkattuamme vaunuilla saavuimme Athenaan, jota joka taholta ympäröivät rauniot Kreekanmaan suuruuden ajoilta.

Athenassa on tätä nykyä noin 30,000 asukasta. Kaupunki, joka vapautumissodan aikana kärsi paljon Turkkilaisilta, on nyt vapauden aikana suuresti hyötynyt, ja yksistään viimeisten neljäin vuotten kuluessa on melkein kokonaisia katuja ikäänkuin noussut maasta.

Nämät uudemmat kadut ovat erinomaisen kauniita. Rakennukset näyttävät isoilta viehättäviltä huviloilta ja noita leveitä katuvierustoja varjostavat puistot.

Kuninkaan linna on suuri nelikulmainen rakennus vapaalla, ylhäisellä asemalla; se ei ole tehty minkään erittäin kauniin rakennustavan mukaan.

Uusi kaupunki on rakettu samalle paikalle, jossa vanha Athena kerran seisoi, ja monet ja suuret ovat sen vielä jälillä olevat jäännökset. Näiden kaikkein kertomiseen kuluisi paljon aikaa ja kertomus paisuisi pian suureksi kirjaksi.

Kaikista näistä raunioista vetää niin kutsuttu Akropolis kaikkein ensiksi matkustajan huomion puoleensa. Tämä kaunis maailmanmainio raunio, eli raunio-ryhmä, on töyräällä, joka nousee 150 jalkaa yli sen lakeuden, jolle Athena on rakettu.

Tämä temppeli seisoi keskellä vanhaa kaupunkia ja näkyi sen jokaiseen paikkaan.

Keskeltä Akropolista nousee Parthenon, Minervalle pyhitetty temppeli, jota temppeliä kaunisti jumalattaren kuva, jonka Phidias oli tehnyt kullasta ja elfenluusta.

Täällä kohouu toinenkin suuremmoinen raunio, jonka arvellaan olevan Hadrianon uljaan Pantheon'in jäännökset.

Lähellä Pantheonia ovat tuon ihanan Eudetheum'in rauniot.

Myöskin Kekropium löytyy täällä, ja sanotaan Kekrop'in makaavan haudattuna sen alla.

Akropolin lounaisessa kulmassa löytyy mahdottoman suuren teaterin jäännöksiä, jota teateria nimitetään Herodes Atticon nimellä.

Useat osat näistä merkillisistä raunioista ovat vielä jotenkin säilyneet, mutta kokonaisuudessaan ovat ne hyvin turmeltuneet sen kautta että noita entisiä temppeleitä eri aikoina on muuteltu linnoituksiksi, ja muinaisjäännökset ovat kärsineet paljon vahinkoa niistä piirityksistä, joita nämät västingit tuontuostakin ovat kestää saaneet.

Noin viisi sataa askelta Akropolista on Thesey'n temppeli, joka rakettiin muutamia vuosia jälkeen Salamin tappelun Kimonin, Miltiadeksen pojan, toimella. Tätä temppeliä käytetään nyt Athenan museumina ja on ihan täynnä kuvia ja muita muistomerkkejä.

Temppeliä ympäröivät pylväsrivit, joiden joukossa seisoo vielä 30 Dorialaista pylvästä melkein ihan eheinä.

Noin viisisataa askelta kaakkoon päin Akropolista seisoo 16 mahdottoman suurta pylvästä, jotka ovat melkein ainoat jäännökset tuosta yhtä ihanasta kuin suuremmoisesta temppelistä, joka kerran kaunisti tätä paikkaa ja joka oli pyhitetty Jupiter Olympiolle.

Ilissus-joen itäisellä rannalla löytyy vielä toinen temppeliraunio, jota muinoin kutsuttiin virran nimellä.

Muuten koristamat Athenaa vielä seuraavat rauniot, nimittäin: "tuulien torni", "Dorilainen portti", "Lysikratin ja Trasyllin muistopatsaat", ynnä koko joukko muita vanhain Kreekkalaisten ihmeteltävän rakennustaidon tuotteita.

Me viivyimme ainoastaan neljä päivää Athenassa, sillä meidän mielemme hehkui kotimaahan ja ilman sitä oli kuumuus täällä melkein sietämätön. Ulkoilmassa ei voinut käydä keskipäivän aikaan, vaan oli meidän käyttäminen aamu- ja ilta-hetkiä kaupungin ja sen muinaisjäännösten katselemiseen.

Athenassa tapasimme kuuluisan maalaisemme neiti Fredrika Bremerin. Hän oli oleskellut täällä jo kauvan aikaa, mutta aikoi vielä viipyä Kreekan maalla vuoden aikaa.

Tuo kaunokirjallisuutta harjoittava nainen teki nyt kertomusta olostaan Kreekan maassa.

Kesäkuukaudet aikoi hän käyttää matkoilla ympäri Arkipelagon saaristoa, jota retkeä varten kuningas Otto oli antanut höyryveneen hänen käyttääksensä.

Me puhuimme paljon Ruotsista, joka maa oli meille kaikille rakas. Neiti Bremer kertoi yhtä ja toista neljä-vuotisilta matkoiltaan ulkomailla.

Eräällä kävelyllä jonka me teimme kaupungissa ja sen ympäri, osoitti neiti Bremer meille kaikki ne eri paikat, jotka säilyttävät muistoja Kreekan maan suuruuden ajalta, ja jotka hän pitkällisen täälläolonsa aikana täydellisesti oli tullut tuntemaan.

Eräällä itäpuolella ajoimme L. ja minä ulos kaupungista lähellä kaupunkia olevalle kedolle, jonne muutamia tuhansia miehiä sotaväkeä oli koottu.

Kuningas Otto tuli illalla sinne hevosen selässä ja hänen seurassansa oli koko joukko herroja. Hän ratsasti ympäri kedon, tervehtien sotajoukkoja, jotka sitte marssivat hänen ohitsensa.

Kuningas oli puettu Europalaiseen univormuun, hänellä oli höyhentupsuinen kolmikulmainen hattu päässä, mutta muutamat hänen seuralaisistansa olivat puetut noihin koreihin kreekkalaisiin vaatteisin.

Omituista oli nähdä Kreekkalaisten sotamiesten ekseeraavan. Ajatus lensi ehdottomasti takaisin kaukaiseen muinais-aikaan, jolloin Kreetalaiset uroot tekivät ihmeteltäviä töitä, jolloin Kreekan maan vallat joko yhteisesti sotivat "Barbareja" vastaan, tahi taistelivat keskenänsä toinen toisensa kanssa.

Mutta ei ainoastaan ikivanhoja muistoja herännyt mieleen, näitä sotureita katsellessa, vaan ajatuksiin juohtui myös tuo rohkea vapautumisen sota, jolloin tuo pieni Kreekanmaa suurilla ponnistuksilla heitti hartioiltansa Turkkilaisten ikeen.

Lähetysretkillään tuli Apostoli Paavali myöskin Athenaan. Hänen henkensä syttyi täällä, kun hän näki kaupungin aivan epäjumaliseksi.

Hän väitteli Judalaisten kanssa heidän synagogeissansa ja turulla joka päivä niiden kanssa, jotka sinne tulivat kokoon.

Kreetalaiset Epikureit ja stoalaiset philosophit riitelivät hänen kanssansa, ja muutamat sanoivat: mitä tämä lipilaari tahtoo sanoa? Mutta muut sanoivat: hän näkyy tahtovan outoja jumalia ilmoittaa.

He ottivat viimein hänen kiini ja veivät oikeuden paikkaan ja sanoivat: emmekö me mahda tietää, mikä uusi opetus tämä on, josta sinä puhut?

Niin Paavali seisoi keskellä oikeuspaikkaa ja sanoi: "Athenan miehet! minä näen teidät kaikissa kappaleissa epäjumalisiksi! sillä minä kävelin tässä ympäri ja katselin teidän jumalanpalvelustanne, ja löysin yhden alttarin, jossa oli kirjoitettu: tuntemattomalle Jumalalle. Jota te siis tietämättä palvelette, sen minä teille ilmoitan".

Niin rupesi Herra tässä temppeleillä koristetussa kaupungissa valmistamaan itsellensä elävää temppeliä julistamalla sitä "evankeliumia, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi, ensin Judalaisille niin-myös Grekiläisille", ja elävä kristillisyys rupesi juurtumaan ja kasvamaan Kreekan klassillisella maalla.

Kolmaskolmatta Luku.

Kotimatka Athenasta Tukholmiin.

Perjantaina Kesäkuun 15 p:nä jätimme varhain aamulla Athenan, noustaksemme Pireon satamassa Franskalaiseen höyrylaivaan, joka oli vievä meidät Marseilleen.

Tämä höyrylaiva oli iso kolmemastoinen alus ja kuului niiden laivain joukkoon, jotka käyvät Marseillen ja Konstantinopolin väliä.

Ennen puoltapäivää nostimme me ankkurin ja läksimme Aegina-lahteen. Ilma oli tänään kaunis, ja "Danube" viilsi uljaasti edelleen, seuraten Kreekanmaan rantoja.

Seuraavana sunnuntaina katosi viimeinen Kreetan niemeke näkyvistämme ja me ohjasimme kulkuamme länteen päin Messinan salmea kohden. Puhalsi jotenkin vahva tuuli, mutta siitä ei ollut apua, sillä se oli vastainen.

Seuraavana päivänä puolipäivän aikaan tulivat Kalabrian vuoret näkyviimme ja me purjehdimme niiden kohdalla koko iltapuolen päivää. Wähän ajan kuluttua saimme nähdä suoraan edessämme tuon mahtavan tultasuitsevan Aetnan vuoren Sisilian saarella. Wuori, joka on noin 10,000 jalkaa korkea, on kolmikulmainen ja näyttää luonnolliselta jättiläis-pyramidilta.

Me lähenimme nyt lähenemistämme Messinan salmea ja näimme Kalabrian vuorilla joukon sotaväen vartiatulia. Frans II oli nimittäin lähettänyt tänne sotamiehiä, estääksensä Garibaldia voittoretkellään lähenemästä Neapelia. Tämä sankari oli nyt uskaliaisten vapaajoukkoinsa kanssa matkalla Palermosta Messinaan.

Oli jo pimeä, kun ankkuroimme Messinan satamassa, jossa laiva viipyi yötä. Kaupunki näytti autiolta. Kaikki asukkaat, jotka joinkin voivat, olivat lähteneet tiehensä, peläten tuon tätä nykyä riehuvan vapaus-sodan aikana verisiä tekoja täällä tapahtuvaksi. Näkyi melkein vaan sotaväkeä ja eräällä kedolla kaupungin vieressä ekseerasi Neapelilaisia sotajoukkoja.

Kaksi höyrylaivaa saapui satamaan, tuoden tullessaan osan sitä kuninkaallista sotaväkeä, joka oli antaunut vangiksi Palermossa.

Me läksimme nyt varhain aamulla Messinan satamasta ja ohjasimme kulkumme yli Tyrrhenan meren Bonifacion salmea kohden, joka eroittaa Korsikan ja Sardinian. Ilma oli yhtä mittaa kaunis, ja nuo rauhalliset illat merellä olivat niin viehättävät, että kaipauksella viimein jätimme laivankannen, mennäksemme levolle kojuumme.

Keskiviikon aamulla matkasimme tuon kauniin, kallioisen salmen läpitse Korsikan ja Sardinian välillä. Kun taas tulimme avonaiselle merelle, nousi raitis, myötäinen tuuli. "Danube" kohotti purjeensa ja tuulen ja höyryn avulla kiiti laiva Franskan maan rannikkoa kohden.

Kello 8 seuraavana aamuna ankkuroimme Marseillen satamassa.

Kun nousimme maalle täällä, tuntui meistä ikään kuin olisimme ihan lähellä rakasta kotimaatamme. Wilpas höyryveturi oli pian vievä meidät takaisin Itämeren rannoille.

Me viivyimme ainoastaan yhden päivän Marseillessa — tässä suuressa kauppakaupungissa, jossa piammiten jokainen ajattelee vaan ansaitaksensa rahoja ja jossa muukalaisilla tavallisesti on sanomattoman ikävä. Meistä tuntui kuitenkin tämä päivä liian lyhyeltä, sillä meille onnistui täällä tavata muutamia tuttuja maanmiehiämme, joiden seurassa hetket kuluivat rattosaan.

Me kävimme eläintarhassa ja useissa muissa kaupungin kauneissa istutetuissa paikoissa, ja syötyämme päivällistä maanmiestemme seurassa, läksimme rautatien pysäyspaikkaan, matkataksemme sieltä pika-junalla suorastaan Parisiin.

Iltapuolella seuraavana päivänä saavuimme tähän kaupunkiin ja olimme nyt valtiollisen elämän keskustassa. Tuo hyörinä täällä näytti meistä niin omituiselta ja me emme voineet olla vertaamatta tämän mailman pääkaupungin melskettä ja tuota häiritsemätöntä lepoa ja hiljaisuutta, joka vallitsi Pyhässä maassa ja sen hieta-aavikoilla, toinen toisiinsa.

Me viivyimme kahdeksan päivää Parisissa ja jatkoimme kotimaallamme taas lauvantaina Kesäkuun 29 p:nä. Meidän tiemme kulki nyt Kölnin ja Hampurin kautta, ja pari päivää viivyttyämme viimeksi mainitussa kaupungissa pitkitettiin matkaa Lyybekkiin, jossa näimme taas Svean.

Me menimme Heinäkuun 5 p:nä taas tällä höyrylaivalla Itämerelle. Tuuli puhalsi jotenkin tuimasti, niin että Svea keikkui vahvasti koko yökauden. Seuraavana aamuna näimme taas rakkaan Ruotsimme, kun Skoonen rannikko nousi ylös aalloista. Tämä halattu näky täytti sydämemme kiitollisuudella Häntä kohden, joka oli varjellut meitä pitkällä matkallamme.

Wielä yksi merimatka, ja me olimme keskellä Tukholmin saaristoa ja saimme taas nähdä syntymäkaupungin — ei syksyn kolkossa puvussa, vaan suven suloisessa ihanuudessa; ja kauniimpaa kaupunkia emme nähneet missään koko matkallamme. — Ihana on Tukholmi ainakin asuttuine saarineen ja töyräineen, välkkyvine lahtineen ja vilppaine virtoineen, ja rakkaus syntymäseutuun ynnä katoamattomat lapsuuden ja nuoruuden muistot tekevät sen vielä ihanammaksi.