SISÄLLYS: (continued 4)

Kun tulimme takaisin hotelliin, oli siellä minun hevoiseni, jonka aamulla, ennenkuin leiristä lähdin olin käskenyt tulkin lähettämään hotelliin jälkeen puolenpäivän. Minä sanoin nyt jäähyväiset ystävilleni ja ratsastin ylös öljymäelle olevaan leiriimme.

Me viivyimme vielä kolme päivää Jerusalemin läheisyydessä ja kaksi viimeistä päivää asuin minä itse kaupungissa eräässä hotellissa, saadakseni sanoa että kumminkin olin asunut Jerusalemin muurein piirissä.

Me mietimme nämät päivät ystäväin ja kristiveljesten seurassa ja teimme useampia kävelyitä ulos kaupungista, joilla retkillä meitä useimmasti seurasi Jerusalemissa asuvia opettajia, jotka hyväntahtoisesti selittivät meille kaikkein raamatussa nimitettyin paikkain aseman niin hyvin, kuin he monivuotisten tutkimusten avulla sitä luulivat voivansa tehdä.

Eräänä iltana olimme lähetyssaarnaajain kokouksessa, joka pidettiin suuressa koulusalissa Zionin vuorella. Kun olimme tulleet paikalle, kehoitettiin minua kertomaan hengellisistä liikunnoista Ruotsissa, joista huhu oli levinnyt veljesten kokoukseen Jerusalemissakin ja joista täällä olevat kristityt iloitsivat. Wähän aikaa arveltuani, lupasin noudattaa veljesten tahtoa; mutta eräs lähetyssaarnaaja Indiasta, jonka ensin tuli mainita jotakin kokemuksistaan tältä lähetysalalla, kulutti niin paljon aikaa kertomukseensa, ettei enää kellään toisella ollut tilaisuutta nousta puhumaan. Kuitenkin ilmoitin minä opettajille yksityisesti yhtä ja toista niistä suurista yleisistä herätyksistä, jotka liikkuvat minun kotimaassani, ja pieninkin sivuseikka näytti heitä suuresti miellyttävän.

Kun nyt lopetan tämän luvun ja samassa jätän Jerusalemin, tunnen minä kuinka heikko ja vaillinainen kertomukseni tästä kaupungista on. Minä olen vaan lausunut muutamia sanoja siitä, enkä voinutkaan muuta tehdä; sillä jos tätä kaupunkia olisin ruvennut laveammin kertomaan ja sen erityisiä osia kuvaamaan, olisi siitä syntynyt suuri teos, johon ei minulla ole kykyä ja johon ilman sitä olisi tarvittu enemmän tutkimusta ja kauvempaa viipymistä näillä pyhillä seuduilla, kuin mitä minulle oli sallittu.

Kolmastoista Luku.

Jerusalemista Sichemiin — Samarialaiset.

Tuorstaina 3:s päivä Toukokuuta suorimme me matkaan. Iltapuolella päivää otettiin teltit alas, kaikki kapineet sälytettiin kokoon, ja muulit, jotka olimme vuokranneet koko siksi ajaksi, kuin vielä Palestinassa ja Syriassa matkoillamme viivyimme, olivat aamulla varhain saapuvilla meidän leirissä. Puolipäivän aikaan läksimme me hotellistamme Jerusalemissa ja ratsastimme ylös Öljyvuorelle, nähdäksemme kuinka miehemme kuormittivat muuleja.

Silloin tällöin vilkahti silmä miesten puuhasta alas Gethsemaneen, Kidronin ojaan ja Morian vuorelle, jolla jälkimmäisellä on temppelin piha ja koko kaupunki sen ympärillä. Kun rakkaista ystävistä on erkaneminen, tahtoo mielellään ikäänkuin viivyttää noita viimeisiä rientäviä hetkiä, että oikein ehtisi painamaan armastensa muodon iäksi päiviksi muistiinsa. Melkein sama oli meidän laitamme täällä, kun jätimme nämä armaat seudut. Me nousimme vihdoin hevostemme selkään, katselimme viimeisen kerran tätä kaunista näkyä — Öljyvuoren pyhää ympäristöä — ja ulotimme matkamme Pohjoseen päin — meidän rakasta vaikka kaukaista kotoa kohden.

Me ratsastimme alas Öljyvuoren rinnettä myöten, sivusimme vielä kerran Gethsemanen ja Kidronin ja tulimme sille tielle, joka Damaskun portista menee Pohjoseen päin Jerusalemista.

Matkamme alussa katsahdimme me useasti taaksemme, saadaksemme vielä kerran nähdä Jerusalemin kolkkoja muureja ja Öljyvuoren tummia kukkuloita laskevan auringon valossa. Wihdoin katosi taaksemme tuon pyhän kaupungin viimeinen haave ja Öljyvuoren korkein kukkulakin meni näkymistämme.

Wähän ajan perästä, sitte kuin Jerusalem oli kadonnut näkymistämme, laski aurinko ja iltarusko levitti punertavaa loistoaan Judean vuorille ja laksoihin ja valaisi esineitä yhä vaihtelevilla, ihanilla väreillä. Wärit välkkyivät joka tuokio eri tavalla, sillä auringon valo heikkoni heikkonemistansa ja nousseen kuun himeä kumotus rupesi taistelemaan sen kanssa vallasta, kunnes vihdoin täyden kuun hopealta hohtava kehä oli ainoa valo, joka johti meidän kulkuamme.

Seutu, jonka läpitse matkasimme, oli hedelmällisempi kuin mikään toinen paikka, jonka Judeassa olimme nähneet. Eivät ainoastaan laksot olleet viljellyt, vaan useimmat vuoretkin olivat peitetyt vihannoilla penkerillä aina huippuun asti, ja näköalat olivat vähän vapaammat kuin tavallisesti tässä omituisessa vuorimaassa.

Illan suloinen viileys ynnä tuo ihana seutu, jonka läpitse matkasimme, ja tuo kirkas kuuvalo, joka meitä johti, teki tämän ratsastuksen eriomaisen viehättäväksi.

Me ohjasimme kulkumme Betheliä kohden, jossa aioimme pystyttää telttimme ja olla yötä. Matkalla sinne sivusimme me Anathoth'in joka on yksi niistä neljästä kaupungista, jotka luvatun maan jaossa tulivat Benjaminin suvulle. Anathoth on erään Israelin suurimman prophetan, nimittäin Jeremiaan, syntymäpaikka. Hän oli Hiskiaan poika, Anathothin papeista, Benjaminin maalta. Täällä tuli hän jo nuorukaisena kutsutuksi Herran prophetaksi. Kun hän täällä vastasi Jumalalle: "voi Herra, Herra! katso en minä kelpaa saarnaamaan, sillä minä olen nuori" sai hän vastaukseksi: "älä sano: minä olen nuori; mutta sinun pitää kaikkiin niihin menemän, kuin minä sinun lähetän ja puhuvan kaikkia, kuin minä sinulle käsken. Älä Pelkää heitä! sillä minä olen tykönäs, ja pelastan sinun, sanoo Herra". Kun Jeremias tässä syntymäkaupungissaan sai kärsiä vainoomista ja asujamet eivät tahtoneet ottaa korviinsa hänen sanojansa, vaan uhkasivat tappaa hänen, jollei hän lakannut puhumasta Herrasta, julisti Herra prophetan kautta Anathothille seuraavan rangaistuksen: "Sentähden sanoo Herra näin Anathothin miehiä vastaan, jotka sinun henkeäs väijyvät ja sanovat: älä ennusta meille Herran nimeen, jolles muutoin tahdo kuolla meidän käsissämme. Sen-tähden näin sanoo Herra Zebaoth: katso, minä etsin heitä kostolla, nuoret miehet pitää heistä miekalla tapettaman, heidän poikansa ja tyttärensä pitää nälästä kuoleman, niin ettei heistä pidä mitään jäämän; sillä minä saatan Anathothin miehille onnettomuuden sinä vuonna, koska heitä kostolla pitää etsittämän."

Me saavuimme sitte Betheliin klo ½ 10 aikaan ja pystytimme leirimme ihan kaupungin viereen. H:ra Botcharbyn muulit eivät tulleet perille samaan aikaan kuin meidän, vaan paljoa myöhempään, niin että Botcharby ja Taylor joivat teetä meidän kanssa ja lepäsivät meidän telteissä klo 1:teen yöllä, jolloin heidän telttinsä vihdoinkin tuli.

Nykyinen Bethel on rakettu jotenkin avaralle vuorelle, jota laaksot ympäröivät. Wuoret rajoittavat näköalaa joka taholta, etelässä eivät ne kuitenkaan ole ylen korkeita, niin että kenties tuon suuren moskeijan kuvusta Jerusalemissa voi nähdä Betheliin. Tuon vanhan kaupungin rauniot viruivat hajallaan meidän leirimme ympärillä ja näyttivät todistavan, että me nyt olimme samalla paikalla, jossa raamatussa mainittu Bethel kerran seisoi. Rauniot ovat kukistuneitten huonetten perustuksia, muurein jätteitä ja suurempia ja pienempiä kiviläjiä. Alhaalla länteenpäin antamassa laaksossa on lammikko eli vesisäiliö, joka on rakettu kivestä 300 jalkaa pitkäksi ja noin 200 jalkaa leveäksi. Täällä löytyy myös kaksi kirkasta lähdettä.

Näillä lähteillä juotti Abraham usein karjaansa, sillä patriarkka on tänne toisinaan pystyttänyt telttinsä; laaksoin runsaat laitumet ja lähdetten raitis vesi houkutteli häntä tänne.

Täällä lepäsi kerran Jakob, paetessaan veljensä Esaun vihaa, ja oli yötä paljaan taivaan alla, kivi päänalaisena. Täällä näki hän unissaan ne kummalliset tikapuut, jotka olivat taivaan ja maan välillä, ja näki Jumalan enkelein käyvän niitä myöten ylös ja alas, ja Herra itse seisoi ylimpänä ja sanoi: "Minä olen Herra, Abrahamin sinun isäs Jumala, ja Isakin Jumala: tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan minä sinulle ja sinun siemenelles. Ja sinun siemenes pitää olevan niinkuin maan tomu, ja sinun pitää leviämän länteen ja itään, pohjaan ja etelään päin. Ja sinussa pitää kaikki sukukunnat maan päällä siunatuksi tuleman, ja sinun siemenessäs. Ja katso, minä olen sinun kanssas, ja varjelen sinua, kuhunkas ikänäs joudut, ja saatan sinun jälkensä tälle maalle: sillä en minä hylkää sinua siihen asti, että minä kaikki teen, mitä minä sinulle puhunut olen". Kun Jakob heräsi, pelkäsi hän ja sanoi: "totisesti on Herra tässä paikassa; eikä tässä muu ole kuin Jumalan huone ja taivaan ovi" Hän pystytti kiven, jota hän oli käyttänyt päänsä alaisena, muistopatsaaksi ja kutsui paikan Bethel (Jumalan huone). Hän teki täällä lupauksen että jos Jumala oli hänen kanssansa ja varjeli häntä matkalla ja toi hänen takaisin rauhassa kotia isänsä tykö, Herra oli oleva hänen Jumalansa ja tämä kivi, jonka hän oli pystyttänyt, oli oleva Jumalan huone.

Kolmenkymmenen vuoden perästä tuli Jakob takasin Betheliin, mutt'ei silloin yksinäisenä pakolaisena, vaan suuren palvelia-joukon ja mahtavan karjalauman kanssa, jotka hän oli ansainnut sukulaisensa Labanin luona Mesopotamiassa. Täällä hautasi hän erään tammen alle Deboran, Rahelin imettäjän. Täällä ilmestyi uudestaan Jumala Jakobille ja antoi hänelle toistamiseen nimen Israel. Täällä pystytti hän alttarin Herralle Jumalalle, niinkuin hän luvannut oli.

Kun Israelin valtakunta jaettiin, tuli Bethet kahdessa suhteessa merkilliseksi, ensiksi että se oli pyhä paikka, toiseksi että se oli rajalinnana ja tosiaankin avaimena molempiin valtakuntiin.

Kuningas Jerobeam rakensi Betheliin alttarin ja asetti sen päälle kultaisen vasikan ja pakoitti kansansa uhraamaan sille, eikä päästänyt heitä menemään Jerusalemin temppeliin viettämään jumalan palvelustansa, sillä hän pelkäsi että kansa siinä tapauksessa kääntyisi uudestaan Judan kuningasten puolelle. Kun Jerobeam kerran oli valmistanut Bethelissä suuren juhlan ja juuri seisoi alttarinsa edessä, valmisna uhraamaan, tuli Jumalan mies Judasta Herran sanan kautta Betheliin ja huusi alttaria vastaan ja sanoi: "Alttari, alttari! näin sanoo Herra: katso, Davidin huoneelle on syntymä poika, Josia nimeltä: hän on uhraava sinun päälläs korkeuden pappeja, jotka sinun päälläs suitsuttavat, ja on polttava ihmisen luita sinun päälläs". Ja hän lisäsi: "tämä on se ihme, jonka Herra puhunut on: katso, alttarin pitää halkeaman, ja tuhka, joka sen päällä on, pitää hajotettaman". Koska kuningas Jerobeam tämän kuuli, julmistui hän, oikaisi kätensä tuota uskaliasta miestä kohden ja sanoi: ottakaat hän kiinni; mutta samassa kuivettui hänen kätensä, ettei hän taitanut sitä jälleen vetää puoleensa, ja ennenkuin kukaan ehti tuohon rohkeaan mieheen kiinni käymään, halkesi alttari ja tuhka sen päältä hajosi. Kuningas sanoi miehelle: "rukoile sinun Jumalaas minun edestäni, että minun käteni taipuis minun tyköni. Niin Jumalan mies rukoili nöyrästi Herraa, ja kuninkaan käsi taipui jälleen hänen puoleensa ja tuli niinkuin se oli ennenkin ollut".

Tämän epäjumalan palveluksen tähden muutettiin Bethel'in nimi toisinaan Bethaven'iksi: epäjumalain huone.

Yli näiden vuorten ja näiden laaksoin kautta matkusti Elias Jordanin virralle viimeisellä matkallaan maan päällä.

Jumalan miehen ennustus Bethelin alttarista kävi viimein toteen, kun Josia, täynnä kiivautta epäjumalia vastaan, myöskin tuli Betheliin sille korkeukselle, jonka Jerobeam tehnyt oli ja joka Israelin saatti syntiä tekemään. Hän kukisti sen alttarin ja korkeuden, survoen sen tuhkaksi ja poltti myös metsistön. Kun Josia kääntyi taaksepäin, sai hän nähdä haudat, jotka olivat vuorella, ja lähetti noutamaan luut haudoista ja poltti ne alttarilla ja saastutti sen Herran sanan jälkeen, kuin Jumalan mies huutanut oli. Ja hän tappoi kaikki korkeusten papit, kuin siellä olivat, alttareilla ja poltti ihmisten luut niitten päällä ja palasi Jerusalemiin.

Me jätimme Bethelin varhain seuraavalla aamulla ja pitkitimme matkaamme Pohjoseen päin. Meillä oli aikomus sioittaa illaksi leirimme Sichariin, jonka "maa-kartanon" Jakob antoi pojallensa Josephille ja jossa me olisimme tilaisuudessa käymään tuolla rakkaalla Jakobin lähteellä, jolla Herra kerran matkasta väsyneenä levähti.

Me poikkesimme matkallamme Siloon, joka on taipaleen matkan päässä itäänpäin Bethelin ja Sicharin välillä käyvällä tieltä. Silon ympärillä oleva seutu on ruma; et näe muuta kuin pyöreitä alastomia vuoria ja kun tulet tuon entisen kaupungin raunioille, eivät ne mitään erinomaisia ole. Ensin tullaan eräälle neliskulmaiselle rakennukselle, joka silminnähtävästi ei ole aivan vanhoilta ajoilta; se näyttää ensin olleen kirkkona, mutta on sitte muutettu linnaksi; sen muurit omat 4 jalkaa paksut. Wähän matkan päässä tästä rakennuksesta viruvat Silon rauniot siellä täällä hajallaan.

Paikan pyhät muistot ainoastaan voivat houkutella matkustajaa tälle syrjäretkelle Siloon.

Täällä sai liitonarkki ensimäisen vakinaisen paikkansa, sitten kuin Israelin lapset olivat valloittaneet maan, joka heille oli luvattu, ja täällä jakoivat he keskenänsä maan arvalla. Arkki jäi Siloon, siksi kunnes se Aphek'in tappelussa joutui voittavain Philistealaisten käsiin. Täällä lankesi pappi Eli alas tuoliltaan ja kuoli, saadessaan sanoman tästä tappelusta, arkin ryöstöstä ja molempain poikainsa kuolemasta.

Siloon vei kiitollinen Hanna pienokaisen poikansa Samuelin, "antaaksensa häntä Herralle kaikeksi elinajaksensa, että hän Herralta rukoiltu oli".

Silossa vietettiin joka vuosi suurta juhlaa sen ajan muistoksi, jolloin liitonarkki oli täällä. Silon tyttäret hyppivät tässä juhlassa ja eräsnä vuonna, kun tätä juhlaa vietettiin, kätkivät nuoret miehet Benjaminin suvusta itsensä läheisiin viinamäkiin. Kun hyppy oli parhaimmallansa, riensivät miehet esille ja ryöstivät nuo tanssivat neidot, veivät heidät kotiansa ja jokainen otti vaimoksensa sen, jonka hän oli kiinni saanut.

Todistukseksi, kuinka julmalla tavalla naisia näillä seuduilla nykyään kohdellaan, tahdon vaan kertoa seuraavan kohtauksen: Me olimme istahtaneet keskelle raunioita, levätäksemme hetken aikaa ja syödäksemme aamiaista. Suuri joukko miehiä, kumminkin 50 luvulta, istui meidän ympärillämme, katsellen meitä kummastuksella ja uuteliailla silmäyksillä. Joukko vanhoja ja nuoria naisia oli myöskin lähestynyt katselemaan vieraita; muutamat miehistä ärjäsivät heille, että korjaisivat luunsa. Kun eivät he kohta noudattaneet heidän epäkohteliasta käskyänsä, viskasivat he isoja kiviä heidän jälistänsä ja ajoivat heidät pois, ikäänkuin lammaslaumaa ajetaan.

Tämän paikkakunnan väestö on tunnettu hyvin villiksi. He kokoontuvat aina suurissa joukoissa matkustavain ympärille ja pyytävät hyvin vaativalla tavalla "baksjista". He kalistelevat samassa miekkojansa ja pitkiä pyssyjänsä, ja jos he matkustajissa havaitsevat vähänkin pelkoa, tulevat he yhä rohkeammiksi ja hävyttömämmiksi; mutta he ovat itse tavallisesti hyvin pelkureita ja pysyvät tarpeenmukaisen matkan päässä, jos matkustajat näyttävät heistä kelvollisilta ja vakavilta.

Me pitkitimme matkaamme Pohjoseen päin. Me kävimme tänä päivänä yli Judean rajan ja tulimme Samarian maakuntaan. Nuo alastomat, hedelmättömät kalliot rupesivat nyt harvenemaan ja me sivusimme yhden viljavan lakeuden toisensa perästä. Useampia kyliä näkyi etäällä ja näköalat levisivät joka askelelta.

Me tulimme vihdoin ylängölle, josta meillä oli vapaa ja ihana näköala edessämme. Suuri, puoltatoista penikulmaa pitkä lakeus ulottui täältä etelästä Pohjoseen ja sen leveys saattoi olla noin puolta penikulmaa. Idässä rajoittivat tätä lakeutta synkät, matalat vuoret, lännessä päin olivat vuoret paljoa korkeammat, niin että niiden kukkulat nousivat yli koko ympärillä olevan seudun. Korkein näistä vuorista on tuo tunnettu Garizim, jonka kukkulalla vielä löytyy Samarialaisten temppelin jäännöksiä. Heti Garizimin pohjoispuolelta tulee näkymiin Ebal. Wedellä runsaasti siunatussa laksossa näiden molempain mahtavain vuorten välissä on tuo tunnettu Sichar, ja idänpuolella kaupungista tuon suuren äsken mainitun lakeuden rajalla on mainio Jakobin lähde. Kaukana pohjassa päin näkyy Hermonin mahdottoman suuri vuorenhuippu kohottavan hopealta hohtavaa lumilakeansa pilviä kohden. Maksaa kyllä vaivan seisahtaa tähän hetkeksi aikaa vähän likemmin tarkastelemaan tätä näköalaa, joka on kauniimpia pyhässä maassa.

Kun sitte ratsastat yli tämän suuren lakeuden, havaitset sen joka paikassa olevan hedelmällisen ja verrattavasti hyvin viljellyn ja tie luikertaa edelleen yhtä mittaa läpi peltoin ja viljavainioiden. Samalla lakeudella, jossa maamies kyntää peltoa, jonka hän äsken on niittänyt, häälyttelee tuuli juuri hänen vieressään kypsinyttä eloa, joka odottaa leikkuuta.

Kylät eivät ole lakeudella, vaan niitä nähdään siellä täällä vuorten välissä, jonne ne ovat raketut paremman turvallisuuden vuoksi vihollisen päällekarkauksilta.

Kaksi tietä käy tätä lakeutta pitkin Sichariin, toinen seuraa noiden läntisten vuorien juurta, toinen kulkee lakson pohjassa. Tuo viimeksi mainittu vie matkustajan Jakobin lähteen ohitse, jonka tähden me tietysti valitsimme tämän tien.

Luultavasti matkusti Mestari opetuslastensa kanssa tätä samaa tietä, kun hän aikoi Judeasta Galileaan ja silloin täytyi kulkea Samarian kautta. Hän kävi yli tämän polttavan lakeuden, juuri kuin päivä oli palavimmallansa, sillä kuudennella hetkellä eli puolipäivän aikaan saapui hän Jakobin lähteelle, jossa hän matkasta väsyneenä istahti levähtämään.

Puolipäivän aikaan saavuimme mekin nyt tälle lähteelle ja istahdimme tähän niinhyvin levätäksemme kuin myöskin saadaksemme itse paikalla lukea tuota suloista kertomusta Johanneksen 4:ssä luvussa. Kun Jesus väsyneenä oli istahtanut tähän ja opetuslapset olivat menneet kaupunkiin ostamaan ruokaa, tuli yksi Samarian vaimo vettä noutamaan ja Jesus sanoi hänelle: anna minun juodakseni.

Waimon vastaus osoittaa selvästi mikä kiukku malliksi Samarialaisten ja Judalaisten välillä, kun hän vastasi tuolle janoovalle, joka lähteellä pyysi häneltä vettä: "kuinka sinä minulta juoda tahdot, joka olet Judalainen, ja minä olen Samarialainen?"

Wapahtajan vastaus sitä vastaan osoittaa hänen ääretöntä rakkauttansa. Waimolle, joka ei tahdo antaa hänelle vettä Jakobin lähteestä, tarjoo hän pyytämättä Elämän vettä, Jumalan anteeksiantavaa rakkautta, joka ijankaikkisesti sammuttaa sielun janon. Hän avaa vaimon sydämen uskolle puhumalla hänen kanssansa hänen synneistänsä ja osoittamalla todeksi, että hän oli propheta, jonka kaikkinäkevä silmä jo aikoja sitten oli nähnyt hänen, ennenkuin hän nyt tuli lähteelle, vettä noutamaan.

Kun vaimo tämän havainnon johdosta rupesi puhumaan hänen kanssansa rukouksesta ja sanoi: "meidän isämme ovat tällä vuorella kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte: Jerusalemissa on se sia, jossa pitää rukoiltaman", opettaa vapahtaja hänelle oikean rukouksen laatua, sanoen: te ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta hetki tulee ja on nyt jo, että totiset rukoiliat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä Isä tahtoo myös senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat. Jumala on henki, ja jotka häntä rukoilevat niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman.

Tähän vastasi vaimo: minä tiedän, että Messias on tuleva, joka kutsutaan Kristus: koska se tulee, niin hän ilmoittaa meille kaikki.

Jesus ilmoitti silloin kuka hän oli, sanoen: "minä olen se, joka puhun sinun kanssas". Tämä sana tunki syvälle vaimon sydämeen ja hän uskoi sen.

Opetuslapset tulivat nyt takaisin ja heidän tulonsa keskeytti tämän merkillisen keskustelun Jakobin lähteellä.

Waimo jätti vesiastiansa ja meni kaupunkiin ja sanoi ihmisille: Tulkaat katsomaan sitä ihmistä, joka minulle sanoi kaikki, mitä minä tehnyt olen: olleeko hän Kristus?

Sillä aikaa rukoilivat opetuslapset häntä, sanoen: Rabbi, syö.

Hän vastasi heille: "minulla on ruokaa syödäkseni, jota ette tiedä", ja selitti heille mitä ruokaa hän tarkoitti, lisäten: "minun ruokani on se, että minä teen hänen tahtonsa, joka minun lähetti, ja täytän hänen tekonsa".

Kun sen päivän ilta tuli, jolloin Jesus oli istahtanut levähtämään lähteelle, oli suuri joukko Samarialaisia kokoontunut hänen ympärillensä, kuulemaan hänen sanojansa. Moni uskoi hänen sanainsa tähden ja hän viipyi siellä kaksi päivää, saarnaten Jumalan valtakunnasta, joka nyt oli tullut aivan lähelle.

Hyvin liikuttava oli tämä kertomus, kun istuttuamme maahan lähteen ympäri, aukaisimme raamattumme ja luimme sen.

Lähde on viimeisinä vuosina täytetty kivillä ja soralla melkein aina reunoihin saakka. Kerrottiin minulle että lähiseuduilla asuvat Muhamedilaiset ovat tämän ilkiötyön tehneet vihasta kristityitä kohtaan, jotka aina kävivät tällä lähteellä ja pitivät sitä kalliina paikkana.

Kun se viimeisen kerran, ennenkuin se täytettiin, mitattiin, oli se noin 75 jalkaa syvä. Se on hakattu kovaan kallioon. Se on ihan ymmyrkäinen ja on 9 jalkaa läpimitaten.

Lähteen ympärillä nähdään erään rakennuksen jätteitä, luultavasti jonkun kirkon raunioita, joka kristinuskon ensi aikoina oli rakettu yli tämän kuuluisan lähteen.

Kreekkalainen kirkko on luullakseni juuri nykyään ostanut paikan, perataksensa puhtaaksi kaivon ja arvattavasti sitte pilataksensa koko paikan rakentamalla sen ylitse komean kirkon ja varustamalla lähteen reunat kiiltävällä marmorilla, joten se menettää kaiken sen ihanuuden mikä sillä nyt on, niin kauvan kuin lähde on avonaisella kentällä paljaan taivaan alla, jommoinen se oli, silloin kuin vapahtaja lepäsi sen reunalla.

Wähän matkan päässä Pohjoseen päin lähteestä on Josephin hauta. Paikkaa osoittaa pieni nelikulmainen rakennus ja on varmaankin sama paikka, johon Josephin luut todellakin laskettiin, sitte kuin Israelin lapset olivat ne tuoneet Egyptistä luvattuun maahan. Joseph vannotti nimittäin kuolinvuoteellaan Israelin lapsia ja sanoi: "kun Jumala on teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä". Ja Josephin luut, jotka Israelin lapset olivat tuoneet Egyptistä, hautasivat he Sichemissä siihen peltoon, jonka Jakob osti Hemorin lapsilta sadalla hopiapenningillä; ja tuli Josephin lasten perinnöksi. Jakob osti nimittäin, palattuaan Mesopotamiasta Kanaan maalle, Hemorin lapsilta sadalla hopeapenningillä pellon-tilkun juuri lähellä Sichemiä. Tänne pystytti hän majansa ja rakensi alttarin ja rukoili väkevätä Israelin Jumalan nimeä.

Tässä kaupungin läheisyydessä, arvattavasti samalla lakeudella, jolla me nyt olimme, olivat Sichemin ihanat laitumet, joilla Josephin veljet paimensivat isänsä karjaa, kun Joseph lähetettiin heitä katsomaan, jolloin he ensin päättivät tappaa hänen, mutta sitten tyytyivät siihen, että myivät hänen Egyptin kauppamiehille.

Me jätämme Jakobin lähteen ja Josephin haudan ja pitkitämme matkaamme länteen päin. Meidän oikealla puolellamme on nyt tuo mahtava Ebal ja vasemmalla kädellämme tuo vielä korkeampi Garizim. Juuri suoraan edessämme on Sichar, vanha Sichem, jota nyt kutsutaan Nabulus, keskellä ihaninta ja hedelmällisintä laksoa näiden korkeain vuorten välissä.

Tähän laksoon kokosi Josua koko Israelin seurakunnan, sitte kuin hän oli valloittanut luvatun maan ja "rakensi Herralle Israelin Jumalalle alttarin Ebalin vuorella". "Ja koko Israel heidän vanhempainsa, pää-miestensä ja tuomareinsa kanssa seisoivat molemmilta puolilta arkin tykönä: puoli heistä Grisimin (Garizimin) vuoren kohdalla ja toinen puoli Ebalin vuoren kohdalla". Täällä kuulutti Josua "kaikki lain sanat, siunauksen ja kirouksen, kaiken sen jälkeen kuin kirjoitettu on lakikirjassa".

Lakso on tässä niin ahdas että kansa, joka seisoi sen kummallakin vierteellä, hyvin voi kuulla lain käskyt, jotka tässä heille julistettiin.

Me ratsastimme edemmäksi tätä laksoa pitkin ja saavuimme vihdoin Sichemin kaupunkiin. Me ratsastimme sen läpitse, tullaksemme leiriimme, joka jo oli pystytettynä toisella puolella kaupunkia.

Ei juuri kukaan Europalainen pääse tämän kaupungin läpitse tulematta herjatuksi sen villiltä, kiihkoisilta väestöltä. Me saimme nähdä monta irvistelevää naamaa ja kuulla monta pistosanaa.

Kaupungissa on noin 8,000 asukasta, joista 500 ovat kristityttä, 150 Samarialaista, 50 Judalaisia ja tähteet Muhamettilaisia.

Täkäläinen muhamedilainen väestö on tunnettu hurjimmaksi suvuksi, mitä koko Palestinassa löytyy, ja se on jotakin se. He ovat melkein yhtämittaa puolittain kapinallisessa tilassa ja Turkkilaiset, maan herrat, eivät juuri mitään voi näille alamaisillensa.

Ibrahim Pashan voimallisen hallituksin aikana, jolloin hän hallitsi Syriaa isänsä Mehemed Alin nimessä, oli heidän taipuminen hänen tahtonsa mukaan, sillä hän lannisti heidän uppiniskaisuutensa suurella verilöylyllä. Mutta nykyisen heikon hallituksen aikana, ovat he palanneet takaisin entiseen vallattomuuteensa.

Kristityt raukat, samaten kuin Samarialaiset ja Judalaiset, saavat yhä kokea heidän julmuuttansa ja vainoansa, ja heitä häväistään, rääkätään, vieläpä tapetaankin toisinaan hirveällä tavalla. Muutamia vuosia takaperin ampui eräs Muhamettilainen varsin raakealla mielellä Judalaisen pojan eräässä puotissa, ilman että hän siitä sai kärsiä mitään rangaistusta. Juuri hiljakkoin hätyytti roistoväki, hallitusmiesten yllytyksestä, kristityitä. He ryöstivät kristittyin kirkon, protestanttisen kouluhuoneen ja lähetyssaarnaajain asuinpaikan sekä monta muuta kristityille kuulumaa rakennusta. He tappoivat useita ja harjoittivat monenkaltaisia julmia tekoja; ja kaikki tämä sai tapahtua, ilman että turkkilaiset hallitusmiehet ryhtyivät mihinkään toimeen, vallattomuutta hillitäksensä.

Kaupungin rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaat ja likaiset, niinkuin muut itämaalaiset kaupungit. Ei mitään raunioita vanhoilta ajoilta löydy täällä, siellä täällä maan nähdään särjettyjä pylväitä ja suurempia hakattuja marmorin ja granitin lohkareita.

Kaupungin historia ulottuu aina 4000 vuotta takaperin, jolloin kerrotaan että Abraham tultuansa maahan "vaelsi sen maakunnan lävitse, hamaan Sichemin paikkakuntaan, Morehn lakeuteen asti"; arvattavasti oli Moreh Sichemin laakson senaikuinen nimi. "Ja siihen aikaan", kuuluu vielä, "asuivat Kananealaiset maalla".

Sittemmin mainitaan uudestaan tätä paikkaa pyhässä historiassa, kun kerrotaan kuinka patriarkka Jakob "tuli siihen kaupunkiin Sichem, joka on Kanaan maalla, sitte kuin hän oli tullut Mesopotamiasta; ja sioitti itsensä kaupungin kohdalle". Täällä osti hän, niinkuin jo on mainittu, pellontilkun, johonka hän teki majansa ja asui muutaman aikaa. Täällä harjoitettiin sitten sitä väkivaltaa Dinaa, Lean tytärtä vastaan, jonka kaupungin miehet saivat hengellänsä maksaa.

Kuinka Josephia täällä pahoin pidettiin, kuinka hän myytiin ja kuinka koko Israel maan valloituksen perästä kokoontui tänne kuulemaan lakia, on jo mainittu.

Sitten mainitaan taas Sichemiä Abi Melechin verisessä historiassa ja valtakunnan jakamisessa Rehabeamin ja Jerobeamin välillä. Tämän paikan rikkahin muisto on Wapahtajan viipyminen tässä kaupungissa, jolloin monta Samarialaista kääntyi ja uskoi Häneen hänen sanainsa tähden.

Sanoin kaupungissa tätä nykyä olevan 150 Samarialaista ja nämät ovatkin ainoat tähteet tästä lahkokunnasta. Heidän lukunsa, omituista kyllä, ei ole moneen aikaan enennyt eikä vähennyt. He pitävät vielä katkerinta vihaa Judalaisia vastaan, mutta odottavat samoin kuin jälkimmäiset Messiasta, joka on tuleva auttamaan heitä heidän hädässänsä ja on hankkiva heille valtaa ja rikkautta, armoa ja kunniaa.

Heidän jumalanpalveluksensa on hyvin Judalaisten jumalanpalveluksen kaltainen ja he viettävät useimpia Israelilaisten juhlia ja juhlallisia menoja.

Sinä päivänä, jolloin me saavuimme Sichemiin, viettivät Samarialaiset Garizimin kukkulalla Passah'nsa (Pääsiäistä). Me olimme sentähden kiiruhtaneet matkaamme, ehtiäksemme paikalle hyvään aikaan näkemään tätä juhlallisuutta. Pääsiäistä viettävät Samarialaiset samoin kuin Judalaiset jälkeen auringon laskun. Kun saavuimme leiriimme, saimme harmiksemme kuulla että juhlallisuus oli jo lopussa, vaikka aurinko tuskin vielä oli laskenut. Syynä siihen oli että seuraavana päivänä oli sapatti (lauvantai) ja heidän Pääsiäisensä täytyi siis loppua klo 6 perjantai-iltana, jolloin lepopäivä alkaa.

Toisena päivänä ratsastimme me ylös Garizimin vuorelle; vuori ei ole nimittäin niin jyrkkä, ettei sen huipulle voisi ratsastaa.

Täällä näimme Samarialaisten leirin, johon kuului useampia telttejä. He jäivät nimittäin vuorelle sapatin päiväksi.

Me kävimme ylimmäisen papin luona hänen teltissään ja puhelimme hetken aikaa hänen kanssansa tulkkimme avulla. Hän kertoi meille muun ohessa että Garizim oli korkein vuori maan päällä, vaikk'ei se nouse yli 3,600 jalan yli merenpinnan. Kun me vastasimme että vuoria voidaan mitata erinomaisen tarkasti ja että löytyy pian lukemattomia vuoria, jotka ovat korkeammat kuin Garizim, sanoi hän kyllä olevan mahdollista että vuoria voi löytyä, jotka juuresta huippuun olivat korkeammat kuin tämä pyhä muori, jolla me nyt olimme, mutta että Garizim seisoi niin korkealla ylängöllä, että sen juuri melkein kohosi yli korkeimpain kukkulain. Kun me todistukseksi väitteellemme, että löytyi korkeampia muoria kuin Garizim, osoitimme Hermonia, jonka täältä näimme kaukana taivaanrannalla ja joka vuori on peitetty lumella ja jo siitäkin syystä näyttää olevan korkeampi, vastasi hän syynä Garizimin lumettomuuteen olevan sen, että tämä vuori oli likempänä aurinkoa kuin Hermon. Tähän väitteesen emme tietäneet mitään vastata. Me käänsimme sentähden puheen toisaalle ja ylimmäinen pappi jäi luultavasti siihen luuloon, että meidän oli myöntäminen hänen olevan oikeassa, kun hän ilmoitti meille kuinka korkea Garizim oli.

Hän sanoi myöskin Garizimin sisuksista virtaaman vettä kaikkiin lähteisin maan päällä ja että sillä tavoin kaikki maailman maakunnat saavat hedelmällisyytensä ja kaikki ihmiset elatuksensa tästä vuoresta.

Täällä oli, hänen ennustuksensa jälkeen, Messias kerta ilmestyvä. Silloin on hän siunaava Samarialaisia ja tekee heidän suureksi ja voimalliseksi kansaksi.

Tässä olisi ehkä paikallaan lausua muutaman sanasen Samarialaisten synnystä ja historiasta. Kun Israelin lapset olivat viedyt pois Babelin vankeuteen, lähetettiin uudisasukkaita heidän hävitettyihin kaupunkeihinsa idänpuolella Palestinaa olevista maista. Maa oli sillä aikaa sodan kautta paljastunut ja oli muuttunut melkein erämaaksi, ja kun kansa oli viety vankeuteen, oli maa tullut autioksi ja asuttomaksi. Sentähden oli melkein koko Kanaan maa tähän aikaan joutunut petojen valtaan. Danista Bersabaan, Wälimerestä Jordaniin kuleksi leijonia, karhuja, pantteria, hyenoja, susia ja sjakaleja. Uudisasukas ei voinut niissäkään olla turvassa näiltä pedoilta. Ne hävittivät hänen karjansa ja uhkasivat hänen omaakin henkeänsä.

Maahan muuttaneet muukalaiset luulivat syynä tähän onnettomuuteen olevan sen, että Kanaan Jumala oli vihoissaan että he vielä palvelivat vanhoja jumaliaan ja kun eivät he tietäneet kuinka heidän tuli palvella Israelin Jumalaa, pyysivät he Assyrialaisia lähettämään heille Judalaisia pappeja, jotka voisivat opettaa heille Judalaisten jumalanpalvelusta. Uksi Kanaan maasta vankeuteen viedyistä papeista lähetettiin nyt heille ja hän asettui asumaan Betheliin ja opetti heitä Herran pelkoon. "He pelkäsivät Herraa ja palvelivat myös epä-jumalitansa pakanain tavan jälkeen, kusta he tulleet olivat".

Semmoinen oli Samarialaisten lahkokunnan synty. He saivat sillä tavoin osan Judalaisten raamatusta, oikeastaan Moseksen viisi kirjaa, ja omistivat koko joukon Judalaisia juhlamenoja. He nimitettiin Samarialaisiksi, koska he enimmästä päästä asuivat Samariassa.

Kun Judalaiset tulivat takaisin vankeudesta, pyysivät Samarialaiset saada auttaa heitä temppelin rakennuksessa ja sillä tavoin yhtyä heihin; mutta Judalaiset kielsivät tämän heiltä ja sanoivat itse tahtovansa rakentaa Jumalansa huoneen. Kun Judalaiset sillä tavoin hylkäsivät Samarialaiset, päättivät he rakentaa itsellensä erityisen temppelin Garizimin vuorella, jonka temppelin he saivatkin valmiiksi noin 420 vuotta ennen Kristuksen syntymää.

Sichem tuli nyt Samarialaisten pääkaupungiksi ja, Josephon luulon mukaan, myöskin turvapaikaksi Judalaisille, jotka olivat tehneet rikoksen, tahi semmoisille, jotka eivät tahtoneet noudattaa kirkkolain ankaria käskyjä.

Tähän aikaan syttyi tuo tunnettu vihollisuus Judalaisten ja Samarialaisten välillä, joka on kestänyt aina meidän aikoihin saakka.

Näistä ajoista asti näyttämät Samarialaiset aina pysyneen näillä seuduilla. Kun he kerran hyökkäsivät Sicharissa asumain kristittyin päälle, ajettiin he joksikuksi ajaksi pois Garizimin vuorelta. Kristityt rakensivat silloin vuorelle kirkon ja kun Samarialaiset yhtenään sitä ahdistivat, ja ottaaksensa sitä maahan, antoi keisari Justinianus ympäröidä kirkon vahvalla linnoituksella, suojelluksensa sitä Samarialaisten päällekarkauksilta.

Kun ristiretkein aikana maassa marsi milloin minkäkin vihollisen sotajoukko, sai Sichar kärsiä samoja kovia kohtaloita kuin muut kaupungit; se valloitettiin ja ryöstettiin kerta toisensa perästä.

Koko tällä melskeisellä ajalla ei, minun tietääkseni, mainita sanaakaan Samarialaisista niissä kertomuksissa, jotka puhuvat Sicharista, ja vasta eräs matkustava Judalainen, Benjamin Tudelasta, mainitsee heistä jotakin, kun hän kahdennellatoista vuosisadalla kävi näillä tienoilla. Hän sanoo tavanneensa Cæreassa Wälimeren rannikolla noin 200 Samarialaista ja Nabulossa, vanhassa Sichemissä lähes 100. Muuten kuvailee hän heitä, heidän uskontoansa ja tapojansa melkein samallaisiksi, jommoisina matkustaja ne vielä tänäpäivänä näkee.

Tästä lähin ovat matkustajat tuon tuostakin kertomuksissaan vähän maininneet tätä merkillistä kansaa.

Oikein alakuloiseksi tuli mieli nähdessä tätä vähäistä vielä elävää Samarialaisten joukkoa kokoontuneena sen vuoren huipulla, jolla heidän esi-isänsä tavallisesti rukoilivat ja jossa he turhaan odottamat Messiastansa.

Se paikka vuoresta, jossa me kohtasimme Samarialaisten leirin, oli jotenkin avara ala heti alapuolella vuorenhuipun.

Me jätimme nyt Samarialaiset ja kävimme ihan vuoren huipulle. Täällä löytyi avaria raunioita, jotka varmaankin olivat tuon äsken mainitun kristillisen kirkon ja sen linnoituksen jäännöksiä, ja kenties löytyi näiden raunioin seassa myöskin Samarialaisten entisen temppelin kiviä.

Wähän matkan päässä etelään päin näistä raunioista löytyy jonkinlainen tasainen paikka, jonka luonto itse on tehnyt kallioon. Tämä tasakatto, joksi sitä voisi sanoa, on epäsäännöllinen soikio muodoltaan, ja se on lähes 45 jalkaa läpimitaten.

Tämä paikka on Samarialaisten "kaikkein pyhin". Joka kerta kuin he lähestyivät sitä, riisuvat he kenkänsä ja tätä paikkaa kohden kääntyivät he aina rukoillessaan, samoin kuin Muhamedilaiset aina rukoillessaan kääntävät kasvonsa itäänpäin.

Samarialaiset luulevat että Abraham tällä kalliolla aikoi uhrata poikansa ja että Jakob makasi täällä, kun hän näki unta taivaan tikapuista, jonka tähden he kutsumat tätä paikkaa "Jumalan huoneeksi" Betheliksi.

Wähän matkan päässä länteenpäin tuosta äsken mainitusta suuresta linnanrauniosta seisoo 12 kiveä yhdessä rivissä. Samarialaiset sanovat näiden olevan ne kivet, jotka otettiin Jordanista, kun Israelin lapset tullessaan pyhälle maalle kävivät yli tämän virran.

Rauniot ovat siellä täällä hajallaan itse vuoren kukkulalla ja kun suurella vaivalla olimme nousseet raunion korkeimmalle kohdalle, joka on jonkinlainen torni, oli meillä sieltä niin suuri ja avara näköala, että se veti vertoja mille näköalalle hyvänsä niistä, kuin jo pyhässä maassa olimme nähneet.

Idässäpäin oli juuri alapuolellamme tuo rikas ja hedelmällinen Mukhuan lakeus, jonka ylitse edellisenä päivänä olimme matkanneet. Näin korkealta katsoen, näytti lakeus levitetyltä matolta. Sarat olivat nelikulmaisia pilkkuja siinä, joista muutamat, äsken kynnetyt, näyttivät tummanharmailta, toiset taasen, äsken kylvetyt, rehoittivat ihanimmassa vihannuudessa ja vielä toiset, kypsinä leikkuuseen, häikäsivät silmää heleänkeltaisella loisteellaan.

Tästä alangosta lähtee kaksi vihreätä haaraa. Toinen menee länteen päin ja se on Sichemin lakso. Toinen kulkee vastaisella puolella itään päin harmahtavain vuorentörmäin välissä. Tätä jälkimmäistä laaksoa sanotaan Salemin laksoksi ja se on saanut nimensä eräästä vähäisestä kylästä, joka on öljypuiden keskellä lakson pohjoisella vierteellä.

Täällä oli varmaankin Salem, yksi Sichemin kaupungeista, johon Jakob, palattuaan Mesopotamiasta Kanaan maalle, pystytti majansa.

Täältä ulottuu sitte vuoren selänne pohjoista kohden, kunnes se näyttää loppuvan hopealla seppelöityyn Hermoniin, joka tuolla etäällä näyttää mahtamatta kulmakiveltä.

Lännessä päin kohouu koko joukko vuoria, joista muutamat ovat terävähuippuisia, toiset ymmyrkäisten kumpuin näkösiä. Näiden vuorten välistä vilkahtelee sieltä täältä esiin Saronin viljava, tammia kasvava lakeus, joka ulottuu länteen päin aina Wälimeren rantaan asti.

Ympärillämme töröttävät Ephraimin vuoret, joiden välissä hedelmällisiä lakeuksia ja viljavia laksoja luikertelee joka taholle mahdottoman suuren verkon tavalla.

Kun jätimme Garizimin, ratsastimme alas toista tietä kuin vuorelle nousseet olimme, ja tulimme nyt juuri Jakobin lähteen edessä olevalle kedolle. Me kävimme vielä kerran tuolla rakkaalla paikalla ja palasimme sitte leiriimme.

Tällä matkustuksellamme oli meidän seuralaisenamme ollut eräs kristitty Arabialainen Sichemistä, joka oli täällä opettajana ja saarnaajana, ja julisti Kristuksen evankeliumia maanmiehillensä. Tässä tärkeässä toimessa oli hänellä apulaisena eräs hänen kansalaistansa, joka myös oli tullut käännetyksi Kristinuskoon. Pispa Gobat Jerusalemissa oli vihinnyt heidät molemmat protestanttisiksi papeiksi. He puhuivat molemmat jotenkin hyvin engelskaa ja heillä oli enemmän sivistystä ja oppia kuin mitä olimme voineet odottaa.

Neljästoista Luku.

Sichemistä Karmeliin.

Iltapuolella päivää jätimme Sichemin, ratsastaaksemme Samariaan. Tie, jota nyt kuljimme, kävi viljavain seutujen läpitse. Joka paikassa näimme vuorien välissä vihantavia laksoja ja lakeuksia, joita runsaat, raittiit lähteet kostuttivat. Useat kukkulat olivat myös viljeltyjä ja näyttivät runsasten istutustensa kanssa penkeren tapaisilta puutarhoilta. Tämä iltapuolipäiväinen ratsastus oli sentähden aivan suloinen ja tuntui pikemmin virvoittavalta huvitukselta kuin vaivalloiselta, rasittamalta matkalta.

Me saavuimme illan päälle Samariaan, joka on rakettu erään töyrään kukkulalle, joka nousee tuolta ympärillä olevalta lakeudelta 300 jalan korkeuteen. Samariasta voi sentähden nähdä erinomaisen avaralle. Me sivusimme itse kaupungin ja sioitimme itsemme erääsen lehtoon, jossa oli runsaasti viikunapuu-istutuksia. Täällä saatoimme katsella Saronin ihanaa lakeutta ja tuolla taaempana kimalteli Wälimeren kiiltävä selkä.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai ja me saimme sentähden levätä päiväkauden tällä kauniilla, varjokkaalla paikalla.

Melkein koko sunnuntain puhalsi raitis merituuli suoraan Wälimereltä. Tämä tuuli kiihkeni päivän kuluessa varsinaiseksi myrskyksi, niin että pelkäsimme sen puhaltavan telttimme pois. Yksi teltti — h:ra Botcharbyn — meni todellakin nurin. Herra Botcharby makasi silloin telttisängyssään, kun hän yht'äkkiä tuli häirityksi; kaatuva telttitanko sattui häntä nenään, joka siitä rupesi pahasti verta vuotamaan.

Sekin paikka, jossa nyt olimme, oli hyvin rikas muistoista.

Tämän kaupungin alku on selvästi kerrottu raamatussa, jota sanoo: "Assan, Judan kuninkaan, ensimäisenä vuonna neljättäkymmentä oli Amri Israelin kuningas kaksitoistakymmentä ajastaikaa, ja hallitsi Thirtsaassa kuusi ajastaikaa. Hän osti Semeriltä Samarian vuoren kahdella hopiacentnerillä, ja rakensi vuorelle, ja kutsui kaupungin, jonka hän rakensi, Semerin vuoren herran nimellä Samariaksi".

Samaria kilpaili nyt vanhan Sichemin kanssa pääkaupungin arvosta Israelin valtakunnassa, joka silloin jo oli eroitettu Judan valtakunnasta.

Amrin kuoleman jälkeen nai Ahab, hänen poikansa ja jälkeläisensä, tuon pahamaineisen Jesebelin, Sidonin kuninkaan Eth'in tyttären.

Jesebel houkutteli puolisonsa palvelemaan Baalia ja asettamaan tälle epäjumalalle alttarin Baalin huoneessa, jonka Kuningas sille rakensi Samariassa. Arvellaan tämän Baalin temppelin seisoneen sen töyrään kukkulalla, jolle Samaria oli rakettu.

Ahabin aikana piiritti Samariaa Benhadad, Syrian kuningas, joka oli tullut maastaan äärettömän suuren sotalauman kanssa. Pieni joukko Israelilaisia löi heidät Herran avulla ja Samaria tuli tällä erällä pelastetuksi.

Syrian kuningas hyökkäsi toisen kerran Israelin maahan. Propheta Elisa ilmoitti silloin vihollisen hankkeet Israelin kuninkaalle, niin että hän voi valmistaida puolustukseen. Kun Syrian kuningas vihdoin sai tästä tiedon, lähetti hän osan sotajoukkoansa Dothaniin, jossa Elisa asui, ottamaan hänen kiinni. He saapuivat kaupunkiin yöllä ja piirittivät hänen. Kun jumalan miehen palvelia varhain aamulla nousi, mennäksensä ulos: katso, suuri sotajoukko piiritti kaupunkia hevoisten ja vaunuin kanssa. Palvelia sanoi silloin Elisalle: voi, minun herrani! mitä me nyt teemme? Propheta vastasi: älä pelkää, sillä niitä on enämpi kuin meidän kanssamme ovat, kuin niitä, jotka heidän kanssansa ovat. Ja kuin Elisa samassa rukoili, että Herra avaisi hänen palveliansa silmät, niin katso, vuori oli täynnä tulisia hevosia ja vaunuja Elisan ympärillä. Elisa ei ollut niin yksinään kuin hänen pelästynyt palveliansa luuli. Ylimmäisen voima oli hänen puolellansa ja hän voi Paavalin kanssa sanoa: jos Jumala meitä puolustaa, ken voi meitä vastaan seisoa. Wäkevä Herran nimessä kävi hän yksin koko tuota vihollisten joukkoa vastaan, jonka Jumala löi sokeudella, niin että Elisa vei heidän keskelle heidän vihollisiansa. Kun Israelin kuningas näki että viholliset olivat hänen vallassansa, kysyi hän Elisalta, löisikö hän heitä. Elisa vastasi: älä lyö! Pitääkö sinun lyömän niitä, kuin sinä vangiksi saat miekallas ja joutsellas? Anna heille leipää ja vettä, että he söisivät ja joisivat, ja anna heidän mennä heidän herransa tykö. Ja niin tuli loppu sodasta sillä kertaa.

Sitten tapahtui, että Benhadad, Syrian kuningas uudestaan kokosi sotajoukkonsa ja meni piirittämään Samariaa. Tämän piirityksen aikana tuli kauhea nälänhätä kaupunkiin. Wihollisen sotajoukko saarsi kaupunkia joka taholta niin visusti, ettei yksikään päässyt ulos.

Hätä nousi yhä korkeammalle kaupungissa, niin että vihdoin aasinpäästä maksettiin kahdeksankymmentä hopiapenninkiä; nälkä sai tästä syystä niin hirveän vallan, että vaimot rupesivat teurastamaan ja syömään omia lapsiansa. Kun kuningas sai tämän kuulla päätti hän tappaa Elisan, ikäänkuin olisi hän syypää tähän kauhistavaan kurjuuteen, vaikka tämä vaan oli Herran Rangaistus Ahabin ilkeän epäjumaluuden tähden. Kun kuoleman sanoma tuotiin Elisalle, vastasi propheta: kuulkaat Herran sanaa: huomenna tähän aikaan maksaa yksi vakkainen pieniä jauhoja siklin, ja kaksi vakkaista ohria siklin Samarian portissa. Kun yksi kuninkaan päämiehistä sanoi: jos Herra tekis vielä akkunat taivaasen, kuinka se tapahtuis? vastasi Elisa: katso, sinun silmilläs pitää sinun sen näkemän, mutta ei sinun pidä siitä syömän.

Neljä pitalista miestä päättivät seuraavana päivänä mennä vihollisten leiriin rukoilemaan ruokaa, sillä he pitivät parempana ennen kuolla vihollisten miekkaan kuin odottaa kaupungissa tuskallista nälkään nääntymistä. Kun he tulivat Syrialaisten leiriin, katso, ei siellä ollut ketään; sillä Herra oli antanut Syrialaisten sota joukon kuulla vaunuin, hevosten ja suuren sotaväen äänen, niin että he pelkäsivät ja pakenivat, jättäen leirinsä ja kaikki mitä heillä oli. Nuo pitaliset miehet ilmoittivat tämän kaupungissa. Kun kaupunkilaiset visseytyivät, että tosiaankin niin oli laita, menivät he kaikki ulos kaupungista ja paljastivat Syrialaisten leirin ja niin maksoi vakkanen pieniä jauhoja siklin ja kaksi tunkkaista ohria siklin Herran sanan jälkeen. Kuningas lähetti sen päämiehen, joka edellisenä päivänä oli puhunut Elisan kanssa, kaupungin portille, ja kansa, joka nälkänsä innossa riensi ulos leiriin, tallasi hänen siinä, niin että hän kuoli, niinkuin Jumalan mies sanonut oli.

Samariassa saarnasi Philippus Kristuksen evankeliumia ja perusti siellä seurakunnan. Kun apostolit, jotka olivat Jerusalemissa, saivat kuulla että Samarialaiset olivat vastaanottaneet Jumalan sanan, lähettivät he heille Pietarin ja Johanneksen. Silloin pyysi Simon, joka ennen oli kaupungissa harjoittanut noituutta, opetuslapsilta saada rahalla ostaa Pyhän Hengen lahjaa. Tästä lähin ei paljon tiedetä Samariasta.

Nykyisessä kaupungissa on noin 60 taloa ja 400 asukasta. Merkillisin rakennus on niin kutsuttu Pyhän Johanneksen kirkko, joka nyt on muutettu muhamedilaiseksi moskeijaksi. Tämä kirkko sanotaan olevan rakettu Johannes Kastajan haudalle, joka on pieni kallioon hakattu kammio. Taru tietää kertoa että tämä kolo myöskin oli hänen vankihuoneensa ja sama paikka, jossa hänen kaulansa leikattiin; kuitenkin sanoo Josephus varmasti että Johannes teloitettiin Macheron luostarissa, joka oli idän puolella Kuollutta merta.

Tuo vanha kaupunki oli luultavasti töyrään kukkulalla, jossa raunioita vielä on jälillä. Nykyinen Samaria eli Sebrestieh on rakettu vuoren itäiselle rinteelle, vahan matkan päähän huipusta, joka nyt on viljelty ja hedelmällinen ylänkö. Tämän vuoren sivutkin ovat penkereen tapaisesti viljellyt.

Itse kaupungissa ei löydy mitään raunioita, mutta sen yläpuolella, tuolla äsken mainitulla ylängöllä, joka on jotenkin laaja, löytyy melkoisia muinaisjäännöksiä. Suurin osa näitä muinaismuistoja — näitä pylväitä ja hakattuja kiviä — on korjattu pois tuosta hedelmällisestä maasta, jolla ne ovat seisoneet. Ne ovat joko kootut läjiin, tahi käytetyt pengerten rakentamiseen, eli heitetyt alempana oleviin laksoihin.

Itse vuoren huipulla on kuitenkin vielä noin 15 pylvästä jälellä. Wähän matkan päässä tästä, vuoren lounaisella vietteellä, nähdään toinen hirmuisen suuri ylänkö ja siellä löytyy vielä suuremmoisia pylväsrivejä ja hajanaisia raunioryhmiä, jotka ottavat 1000 jalkaa pitkän tilan. Nämä rauniot todistavat kuinka mahtavia Samarian temppelit ja palatsit kerran ovat olleet. Tuo voimakas kaupunki on nyt kadonnut ja nuo särkyneet pylväät seisovat siellä yksinänsä, osottaen kaupungin entistä asemaa, ja kaupungin rakennusten jäännökset ovat muuttuneet penkeriä kannattaviksi kiviaidoiksi, tahi viruvat hajallaan noissa läheisissä laksoissa. Eräs matkustaja lausuu tästä: kun seisoimme tällä töyräällä ja katselimme näitä hylätyttä pylväitä, jotka nousivat viinamäistä ja viljavainioista, ja noita hakatuista kivistä tehtyjä muureja pengerten ympärillä ja noita suuria soraläjiä, joita oli siellä täällä öljypuiden keskellä noissa ympärillä olevissa laksoissa, juohtui meille mieleen Michan oikea, mutta kauhistava ennustus: "minä teen Samarian kiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen ympäri, ja vieritän hänen kivensä laksoon ja särjen perustukseen asti maahan".

Maanantaina Toukokuun 7 päivänä jätimme nyt Samarian ja ohjasimme kulkumme suorastaan Cæsareaan, tuohon kerran väkevään merikaupunkiin, jonka Herodes rakennutti Wälimeren rannalle ja vihki Palestinan pääkaupungiksi.

Ratsastettuamme alas Samarian vuorelta, kuljimme hyvin hedelmällisen seudun kautta, jota lähteet ja lorisevat purot kostuttivat.

Täällä näimme koko joukon kyliä, muutamia laksoissa, toisia kaunisten kukkulain huipuilla, ja vähän välistä vilkahteli Saronin avara lakeus näkymiimme.

Näiden kyläin asujamet olivat kaikki varustetut kantapäästä kiireesen, sillä heidän on aina oleminen valmisna puolustamaan henkeänsä ja omaisuuttansa heidän ainaisia vihollisiansa, noita verenhimoisia Havara-Arabialaisia vastaan, jotka kuleksivat Saronin lakeuksilla.

Me jätimme vihdoin taaksemme Samarian vuorimaiseman ja tulimme alempana olevalle suurelle lakeudelle. Ei mitään tietä käynyt yli Saronin lakeuden Cæsareaan, vaan me ratsastimme poikki lakeuden niin suoraan kuin mahdollista matkamme määrää kohden.

Tuo avara lakeus kasvoi melkein joka paikassa korkeata ohdaketta, joka oli niin tiheä ja niin kietoontunut toinen toisiinsa, että meidän hevosraukat ja muulit toisinaan töin tuskin pääsivät läpitse.

Joka taholla näkyi yksinäisiä tammia, ja siellä täällä seisoi niitä koossa suurempiakin joukkoja, muodostaen kauniita, tiheitä puistoja. Kun ratsastimme näiden lehtimetsäin läpitse, voimme melkein luulla olevamme sivistyneessä maassa, ja me milt'emme odottaneet kohtaavamme jotakin viehättävää maataloa, jonka isäntä tavallisella europalaisella ystävyydellä ottaisi meitä vastaan; mutta kun metsiköstä olimme päässeet, tulimme taas tuolle polttavalle ohdakkeita kasvavalle lakeudelle, ja ystäväin siasta, jotka ilolla olisivat tervehtineet matkustavia, kohtasimme ainoastaan mustanruskeita, ryysyistä olentoja, joista koko joukko aseita pistihe näkyviin, ja nämä maan villit lapset katselivat meidän kuormaa kantavia muulejamme ja meidän pelätyitä europalaisia ampuma-aseitamme silmäyksillä, jotka näyttivät sanovan: "jos vaan tohtisimme".

Mitä enemmän lähestyimme meren rannikkoa, sitä autiommaksi ja kolkommaksi tuli seutu. Lakeus muuttui nyt vähitellen hedelmättömiksi hietakummuiksi, joita myrskyin tuoma hiekka tekee ja johon hiekkaan koko Wälimeren rantamaa vähitellen hautaantuu. Samoin kuin Philistean hedelmällinen maa joka vuosi vähenee tämän erämaista tulevan turmiollisen elementin kautta, niin tapahtuu täälläkin Saronin lakeudella, joka on lähinnä Philisteaa sen pohjoisella puolella.

Saronin lakeudet eivät ole raamatun muistoja vailla. Täällä paimensi Sithrai, Saronilainen, kuningas Davidin karjaa, ja Esaias sanoo että Saronin pitää oleman laumain huoneen. Esaias puhuu vielä Karmelin ja Saronin ihanuudesta ja Salomo on ylistänyt Saronin kukkia, sen laksojen liljaa ja sen ruusua orjantappurain seassa.

Wielä nyt on tämä lakeus maan kauniimpia, tammiensa, vihreän ketonsa, pyöreäin kumpuinsa ja vienosti viertäväin laksoinsa kanssa; Pohjosessa kohouu tuo kaunis Karmel ja idässä Samarian vuorentörmät.

Me olimme nyt, illan tullessa, ratsastaneet yli tämän lakeuden ja saapuneet noiden hedelmättömäin hietakumpujen keskelle, jotka lännessä sitä rajoittavat ja eroittavat sen Wälimeren rannasta. Me jätimme tähän muulimme ja miehemme ja joudutimme ratsastustamme, niinhyvin sen vuoksi että ehtisimme Cæsareaan niin aikaseen, että vielä päivän lopulla saisimme katsella sen raunioita, kuin myöskin sentähden että miehemme rupesivat napisemaan ja tahtoivat seisahtaa, sillä he sanoivat eksyneensä Cæsareaan vievältä tieltä. Me arvasimme tämän vaan olevan veruketta ja päätimme itse omin päimme ratsastaa merenrannalle etsimään Cæsareaa, sillä me tiesimme että miehemme kyllä seuraisivat meitä. Tulkkimme jäi myös perään ja tuli muulein kanssa, sillä hänen hevosensa oli väsynyt.

Me — 7 matkakumppania — ratsastimme suorastaan länteenpäin tullaksemme merenrannalle. Joka kerta kuin pääsimme jonkun kumman kukkulalle, toivoimme saamamme näkyviimme Cæsarean rauniot, mutta kerta toisensa perästä petyimme me toivossamme, me emme nähneet edes mertakaan vilaukselta. Useat kerrat jouduimme niin tiheään, läpipääsemättömään viidakkoon, että meidän oli palaaminen takaisin ja tekeminen suuri väärä, päästäksemme pois. Hevosemme rupesivat väsymään, sillä tätä vaivalloista ratsastusta syvässä hiekassa kesti kaksi tiimaa aikaa.

Koska minun hevoseni oli vahvimpia, ratsastin minä edeltäpäin korkeuksille, tähystelläkseni toisella puolella olevaa maisemaa ja havaitakseni merta tahi Cæsarean raunioita. Ilokseni sain vihdoinkin eräältä töyräältä nähdä kaukana lännessä päin kolme kivipylvästä, jotka eivät voineet olla muuta kuin tuon muinoin voimallisen Cæsarean jäännöksiä. Minä viittasin kumppaneille, jotka nyt riensivät ylös töyräälle, ja me olimme kaikki yhtämieliset siinä, että vihdoinkin matkamme määrä näkyi edessämme, ja me ohjasimme iloisina kulkuamme sinnepäin.

Kun sillä tavoin olimme ratsastaneet noin puolen tiiman aikaa, tulimme eräälle lakeudelle meren rannalla, joka lakeus kasvoi viljaa, ja täällä saimme yhtäkkiä nähdä jotenkin suuren joukon hurjimman näköisiä Beduineja. Muutamat näistä miehistä puivat eloa, sillä aikaa kuin toiset pitivät vaaria, oliko joku vihollinen lähestymässä. Niinhyvin työntekijät kuin vartiat olivat hyvästi varustetut.

Tämä oli meille hieman odottamaton näky, erittäinkin kun tiesimme seudun väestön olevan erinomaisen villiä ja verenhimoista kansaa. Heitä oli myös enemmän luvultaan kuin meitä. Me ratsastimme kaikki yhdessä koossa ja sivusimme heidät ihan läheltä ja kysyimme heiltä Arabian kielellä, niinhyvin kuin voimme, tietä Cæsareaan, ja he osoittavat sen meille ja tarkastelivat meitä uuteliailla silmäyksillä, niin kauvan kuin olimme näkyvissä.

Me tulimme sillä tavoin viimeinkin onnellisesti Cæsareaan. Se kaupunki, jolla muinoin oli tämä nimi, on nyt kokonaan hävinnyt. Ei ole siitä yhtäkään huonetta jälillä eikä sillä alalla asuta. Rauniot ovat ainoastaan sjakalein, hyenain ja kärmetten tyyssiana ja toisinaan myöskin Beduinein, joita matkustajan tulee pelätä enemmän kuin petoja.

Nuo vielä jälillä olevat rauniot ovat hyvin suuret ja enimmäksi osaksi erään vahvan linnoituksen jäännöksiä. Me ratsastimme tähän raunioon sisään, riisuimme hevosemme ja laskimme heidät laitumelle siksi ajaksi, kuin katselimme Cæsarean muinaisjäännöksiä. Kun hyvän aikaa olimme odottaneet ja kun jo rupesi hämärtämään, saimme vihdoinkin etäältä kuulla muuleimme kellojen kilinän ja vähän ajan kuluttua olivat sekä tulkkimme että kaikki miehemme luonamme.

Me sioitimme itsemme raunioin keskelle ja lepo oli tänä yönä hyvin tervetullut tuon tavallista enemmän rasittavan päivämatkan perästä.

Illalla olivat miehemme kovin pelonalaisia ja sanoivat, että Beduinit, jotka he olivat kohdanneet, varmaankin hyökkäisivät meidän leiriimme yöllä. He kehoittivat sentähden meitä lataamaan pyssymme ja pistoolimme, voidaksemme puolustaa itseämme.

Juuri kuin meidän piti mennä levolle, kuulimme pyssyn laukauksen lähellä leiriämme, ja me melkein jo luulimme vihollisen karkaavan päällemme, mutta hetken ajan kuluttua saimme kuulla, että eräs miehistämme oli laukaissut pyssynsä, peloittaaksensa Beduineja, jos niitä ehkä oli läheisyydessä.

Cæsarean rauniot ovat jotenkin Askalonissa löytyväin muinaisjäännösten kaltaisia. Ne ovat vahvain linnoitusten jätteitä, joita luultavasti ristiretkeiljät rakensivat; mutta joka paikassa nähdään muureissa tuon vanhan komean Cæsarean jäännöksiä; sillä joukko sievästi hakatuita pylväitä näkyy jokaisessa muurissa; ne tekevät tässä saman toimituksen kuin rautaliitokset meidän muureissa. Paitsi muureja, on jälillä vielä useita torneja, jotka ovat joko raketut mereen ulkoneville niemekkeille, tahi sioitetut niin, että ne suojelevat paikkaa maan puolelta nousevaa vihollista vastaan. Nuo ennen mainitut kiviset pylväät, jotka nousevat noiden sortuneiden muurein ylitse, ovat arvattavasti kaupungin ensimäisiltä loistavilta ajoilta.

Paikka näytti niin autiolta, niin oudolta, että minun on työläs sitä kuvata. Meidän ympärillämme kohosivat nuo tumman harmaat särkyneet rauniot, joiden halkeillusta melkein joka paikassa liukkaat sisiliskot tirkistivät esiin. Ympärillä oleva seutu ei ollut erämaata parempi, ja sen tiheissä pensaikoissa hiipii väijyviä Beduineja; mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin tuon meuroavan meren alituinen pauhu, kun kuohuiset aallot särkyivät rantaa vastaan tahi huuhtoivat tuon suuremmoisen raunion perustuksia.

Cæsareaa mainitaan usein, kun kerrotaan apostolein lähetystoimesta pyhässä maassa: niin on kirjoitettu esimerkiksi, että Philippus, kastettuansa Ethiopian kamariherran, matkusti ympäri ja saarnasi evankeliumia kaikissa kaupungeissa, kunnes hän tuli Cæsareaan, ja että hän sitte jäi tänne asumaan ja teki työtä neljän tyttärensä kanssa lähetystoimen hyväksi.

Cæsareassa asui sadanpäämies Kornelius, joka erään ilmestyksen johdosta lähetti noutamaan Pietaria, joka silloin oli Joppessa Simon parkkarin luona, ja täällä sitte kastettiin Kornelius ja koko hänen perheensä, kun hän sitä ennen oli kuullut evankeliumia saarnattavan ja oli saanut Pyhän hengen. Tänne tuotiin Paavali vankina Jerusalemista. Täällä tämä apostoli myös puhui vanhurskaudesta, puhtaudesta ja tuomiosta, niin että Felix peljästyi ja sanoi: "mene tällä haavalla matkaas; vaan koska minä saan tilan, niin minä sinun tyköni kutsutan". Tämän kaupungin palatsissa puolusti tämä uskollinen totuudensaarnaaja itseänsä niin väkevästi, ja antoi niin hyvän tunnustuksen opetuksestaan, että kuningas Agrippa huudahti: "ei paljo puutu, ettes minua saa Kristityksi". Tästä satamasta läksi se laiva merelle, jolla Paavali alotti pitkän monivaiheisen retkensä maailman pääkaupunkiin Romaan, todistaaksensa siellä yhtä lujasti hänestä, jota hän ennen vainosi, kuin hän kotimaassaan oli tehnyt.

Täällä tapahtui eräs kuuluisa, surullinen tapaus, joka myöskin on kirjoitettuna Apostolein Tekoraamatussa. Herodes, sen Herodeksen pojanpoika, joka oli perustanut Cæsarean, tuli tänne alas Jerusalemista, vangittuansa siellä useampia seurakunnan jäseniä ja kidutettuansa heitä ja tapettuansa Jakobin, Johanneksen veljen miekalla ja vangittuansa Pietarin, joka kuitenkin ihmeellisellä tavalla pelastui hänen käsistänsä. Täällä määräsi Herodes juhlapäivän ja puki itsensä kuninkaallisiin vaatteisin ja istui tuomioistuimelle ja piti puheen kansalle, ja koko seurakunta huusi silloin: "Jumalan ääni (tämä on), ja ei ihmisen". Ja kohta löi Herran enkeli häntä, ettei hän kunniata Jumalalle antanut, ja madot söivät hänen, ja hän antoi henkensä.

Yökausi, jonka vietimme Cæsarean autioilla raunioilla, sai kuluneeksi rauhallisesti, vaikka seuralaisemme olivat pahaa aavistaneet, ja varhain seuraavana aamuna läksimme taas liikkeelle. Me seurasimme nyt merenrantaa matkallamme Karmeliin, jonne aioimme ehtiä illaksi. Me sivusimme matkallamme kaksi kaunista rauniota, jotka olivat hyvin Cæsarean raunioin kaltaisia; ja tällä päivämatkalla oli meidän kahlaaminen muutamain virtain poikki, jotka laskevat tässä Wälimereen. Ne olivat jotenkin syviä, niin että vesi nousi aina hevostemme satuloihin asti.

Koko päiväkauden näimme Karmelin mahtavat kukkulat ja saavuimme tälle vuorelle ennen auringon laskua ja ratsastimme ylös sen harjalle erääsen luostariin, joka on rakettu vuoren korkeimmalle huipulle ja jonka nimi on Eliaan-luostari.

Wiidestoista Luku.

Karmel. Matka Karmelista Nazaretiin.

Rakettuna Karmelin korkean harjan läntiseen päähän on Eliaan luostarilla vapaain ja kauniin asema. Sieltä katselet 1750 jalan korkeudesta yli tuon uljaan meren, jolla näimme useita valkeita, pullistuneita purjeita, "noita meren muhkeita joutsenia". Oikealla kädelläsi tuolla alhaalla on tuo kaunis S:t Jean d'Acre'n lahti ja vasemmallasi viljava lakso, nimeltä Dor, jonka läpitse juuri olimme matkustaneet.

Itse rakennus on kaunis ja suuremmoinen ja matkustaja voi asua täällä niin mukavasti kuin hän milloinkin toivoa saattaa. Wierasten huoneet ovat isot ja ilmaiset ja sisustus on parhaimmassa kunnossa. Munkit ovat erinomaisen ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Tuo mahtava luostarirakennus on monenkertainen ja katon päältä nousee pyöreä torni, josta matkustaja älköön laiminlyökö tuon ihanan näköalan katselemista.

Keskellä tätä rakennusta on kirkko, jonka alla näytetään sitä luolaa, jonne Elias kätki itsensä, Jesebelin vainoomista välttääksensä.

Jo varhain kokoontui tänne koko joukko erakolla, jotka sitten yhdistyivät, seuraten missejä sääntöjä, ja muuttuivat sillä tavoin munkeiksi.

Kun Napoleon piiritti S:t Jean d'Acre'ta, käytettiin luostaria sairashuoneena haavoitettuja Franskalaisia varten, ja kun hän vetäytyi takaisin, ryöstivät Turkkilaiset luostarin ja hävittivät sen milt'ei kokonaan.

Wuonna 1826 hankki eräs munkki, Jean Baltista, itsellensä luvan Turkin hallitukselta, saada uudestaan rakentaa luostarin, ja 14 vuoden perästä seisoi se valmisna vuorella kaikessa komeudessaan ja oli maksanut lähes puolen miljonaa riksiä.

Paikan mainio muisto on se suuri ihmetyö, jonka Herra täällä palveliansa Eliaan kautta teki. Hänen pyynnöstänsä oli Herra sulkenut taivaan, niin ettei satanut moneen vuoteen eikä myöskään langennut kastetta. Tästä syystä tuli suuri nälänhätä maahan, kunnes vihdoin aika tuli, että Herra tahtoi lakkauttaa rangaistuksensa. Hän sanoi silloin Eliaalle: mene ja osota itses Ahabille, että minä annan sataa maan päälle.

Elias meni ja astui Ahabin eteen, joka vihoissaan kysyi prophetalta: etkö sinä ole se, joka Israelin villitset? Tähän vastasi tuo peloton Jumalan mies: "En minä Villitse Israelia, vaan sinä ja sinun isäs huone, että te olette hyljänneet Herran käskyt, ja sinä vaellat Baalin jälkeen. Lähetä siis", lisäsi hän, "nyt kokoomaan minun tyköni koko Israel Karmelin vuorelle, ja neljä sataa ja viisikymmentä Baalin prophetaa ja neljä sataa metsistöin prophetaa, jotka syövät Jesebelin pöydältä".

Olisi voinut luulla, että Ahab, vastaukseksi tähän uskaliaasen puheesen, olisi antanut tappaa tuon rohkean saarnaajan. Mutta Eliaan Jumala, johon hän turvasi, oli hänen kilpensä. Ahabin oli tällä kertaa häntä totteleminen. Hän lähetti kaikkein Israelin lasten tykö, ja kokosi prophetat Karmelin vuorelle.

Täällä astui Elias kansan eteen ja sanoi: "kuinka kauvan te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, niin vaeltakaat hänen jälkeensä, mutta jos Baal, niin vaeltakaat hänen jälkeensä".

Kun ei kansa mitään hänen kysymykseensä vastannut, pitkitti hän: "Minä olen ainoasti jäänyt Herran prophetaista; mutta Baalin prophetaita on neljä sataa ja viisikymmentä miestä: Niin antakaat nyt meille kaksi kalpea, ja antakaat heidän valita toinen kalpei ja hakata kappaleiksi, ja pankaan puitten päälle, mutta älkään siihen panko tulta; ja minä otan sen toisen kalpein ja panen myös puitten päälle, ja en pane siihen tulta. Ja huutakaat te teidän jumalainne nimeä, ja minä huudan Herran nimeä. Kumpi Jumala vastaa tulen kautta, hän olkoon Jumala".

Arvattavasti eivät Baalin papit mielellänsä tähän kilpailuun suostuneet tuon pelätyn Jehovan prophetan kanssa, mutta ei heillä tässä ollut muuta neuvoa; sillä ei Elias kysynyt heiltä vaan kansalta, joka ikäänkuin yhdestä suusta vastasi Eliaan esitykseen: "Se on oikein".

Noiden vääräin prophetain oli siis koettaminen onneansa, sillä, jos he olisivat kieltäneet ottamastansa osaa uhraukseen, he silloin julkisesti olisivat tunnustaneet koko kokoontuneen mäkijoukon edessä, etteivät he itse luottaneet jumalaansa. Kun siis Elias sanoi heille: "valitkaat teillenne yksi kalpei, ja tehkäät te ensin, sillä teitä on monta, ja huutakaat teidän Jumalainne nimeä", niin ottivat he kalpein, jonka hän heille antoi, ja valmistivat ja huusivat Baalin nimeä aamusta puolipäivään asti, sanoen: "Baal kuule meitä". Mutta ei siinä ollut ääntä eli vastausta.

Ikäänkuin pilkaten heidän jumalaansa, sanoi Elias heille: "huutakaat vahvasti; sillä hän on jumala, hän asettelee jotakin, eli on jotakin toimittamista, eli on matkalla, eli jos hän makaa, että hän heräis". Epätoivossaan huusivat he vahvasti ja viileskelivät itseänsä veitsillä ja naskaleilla heidän tavallansa, niin että he verta tiukkuivat. He pitkittivät sitä iltapuoliin siihen asti, että ruokauhri uhrattaman piti, mutta ei ollut siinä ääntä, ei vastaajaa, elikkä joka vaaria otti.

Silloin sanoi Elias kaikelle kansalle: "tulkaat minun tyköni". Ja koska kaikki kansa tuli hänen tykönsä, paransi hän Herran alttarin, joka kukistunut oli, ja otti kaksitoistakymmentä kiveä Jakobin lasten luvun jälkeen ja rakensi näistä kivistä alttarin Herran nimeen, ja teki kuopan ympäri alttarin, valmisti sitten ja hakkasi kalpein palasiksi ja pani sen puitten päälle. Hän antoi sitten tuoda neljä saavillista vettä ja kaataa ne polttouhrin ja puitten päälle ja teki tämän kolme kertaa, niin että vesi juoksi ympäri alttarin ja kuoppakin täyttyi vedestä.

Kun kaikki näin oli valmistettu, korotti Elias äänensä ja sanoi: "Herra, Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumala! ilmoita tänäpänä, että sinä olet Israelin Jumala ja minä sinun palvelias, ja että minä kaikki nämät sinun sanas jälkeen tehnyt olen. Kuule minua, Herra, kuule minua, että tämä kansa tietäis sinun olevan Herran Jumalan; ettäs kääntäisit heidän sydämensä takaisin". Niin lankesi Herran tuli ja poltti polttouhrin, puut, kivet ja mullan, ja nuoli veden kuopasta.

Kun kaikki kansa näki tämän, lankesivat he kasvoillensa ja sanoivat: "Herra on Jumala, Herra on Jumala". Mutta Elias sanoi heille: "ottakaat Baalin prophetat kiinni, ettei yksikään heistä Pääsisi", ja he ottivat heidän kiinni ja Elias vei heidän Kisonin ojan tykö ja tappoi heidän siellä.

Sillä tavoin kukisti Elias, Jumalan propheta, tuon väärän epäjumalan ja asetti Israeliin Jehovan palveluksen.

Hän menee vielä toisella ihmetyöllä näyttämään että elävä Jumala on Herra, kun hän astuu Ahabin eteen, joka, mitä hän liekin itsessään ajatellut, tämän kaiken tapahtuessa ei kuitenkaan uskaltanut vastustella Eliasta, sillä kaikki kansa, hänen ihmeestänsä hämmästyneenä, piti hänen puoltansa.

Elias sanoo Ahabille: "mene ylös, syö ja juo; sillä suuren sateen hyminä kuuluu".

Kun Ahab meni syömään ja juomaan, meni Elias Karmelin kukkulalle, ja lankesi maahan, ja kumarsi itsensä kasvoillensa, ja pani päänsä polveinsa välille; ja sanoi palveliallensa: "mene nyt ylös ja katso meren puoleen". Hän meni ylös, katsoi ja sanoi: "ei siellä ole mitään". Elias vastasi: "mene vielä sinne seitsemän kertaa". Ja seitsemännellä kerralla sanoi palvelia: "katso, sieltä nousee vähä pilvi merestä, niinkuin miehen kämmen". Elias sanoi silloin hänelle: "mene ja sano Ahabille: valjasta ja mene, ettei sade sinua käsittäisi". Ja sillä välillä tuli taivas pilvistä mustaksi ja tuulesta, ja tuli sangen suuri sade.

Niin osoitti Elias tälläkin ihmeellä että se Herra, jota hän palveli, oli Jumala.

Heti näiden tapausten jälkeen täytyi Karmelin väkevän prophetan, joka siellä ikäänkuin käski Jumalan tulta ja taivaan pilviä, paeta pelastaaksensa henkeänsä ja välttääksensä kuningatar Jesebelin vihaa, kun hän lähetti sanansaattajat sanomaan Eliaalle: "jumalat minun niin ja niin tehköön, jollen minä huomenna tällä aikaa tee sinun sielulles niinkuin yhdelle näitten (Baalin prophetain) sielulle".

Elias pakeni silloin etelän puolella Kanaan maata olevaan erämaahan ja tuli Jumalan vuorelle Horebille, jossa hän puhui Jumalan kanssa, niinkuin jo mainitsin Sinailla käydessämme.

Paikka, jossa nämät suuret ihmetyöt tapahtuivat, on varmaankin Karmelin vuoren harjan itäinen kamara, kuuden tai seitsemän tiiman matkan päässä luostarista. Paikan nykyinen nimi on el-Muhrakah (uhri), joka nimi luultavasti on saanut alkunsa Eliaan polttouhrista, jonka Herran tuli ihmeellisellä tavalla kulutti.

Koska olisi kulunut puolentoista vuorokautta, jos olisimme matkanneet tälle paikalle, emme tahtoneet tuhlata niin paljon aikaa tämmöiselle sivuretkelle, vaan tyydyimme siihen, että kumminkin olimme nousseet vuoren meren-puoliselle harjalle, ja matkalla Kanaan ja Nazarethiin saimme myös nähdä vuoren itäisen selänteen.

Wielä toisen kohtauksen kertoo raamattu täällä tapahtuneeksi. Karmelin vuorella asui nimittäin propheta Elisa, kun Sunemin vaimo, jonka huoneessa jumalan mies kerran oli asunut, tuli häntä etsimään ilmoittaaksensa hänelle, että hänen poikansa oli kuollut, ja pyytääksensä häntä herättämään hänen poikaansa kuolleista. Waimo meni prophetan tykö vuorelle, lankesi maahan hänen eteensä ja tarttui hänen jalkoihinsa ja rukoili apua. Elisa lähetti silloin palveliansa Gehasin vaimon huoneesen, että hän laskisi Elisan sauvan pojan kasvoille. Mutta pojan äiti sanoi prophetalle: "niin totta kuin Herra elää ja sinun sielus elää, en minä päästä sinua". Elisa nousi, seurasi vaimoa ja herätti hänen poikansa.

Me jätimme luostarin Myöhäseen illalla ja ratsastimme alas vuorelta polkua pitkin, joka oli melkein kiviporrasten kaltainen, ja saavuimme vähässä ajassa Haifa'n kaupunkiin, jossa leirimme jo oli valmisna.

Haifa siaitsee juuri Karmelin juurella meren rannalla. Kaupunki ei ole mikään merkillinen paikka. Siinä on 2000 asukasta.

Seuraavana päivänä ratsastimme tuon suuren S:t Jean d'Acre'n (Ptolemais) lahden ympäri. Me kävimme matkallamme yli Kisonin ojan, jonka rannalla Elias surmasi Baalin papit. Se on hyvin syvä, niin että täytyy kahlata kappaleen matkaa ulos merelle virran suun ympäri.

Me ratsastimme kauvan aikaa tuota hietaista merenrantaa ympäri lahden ja kävimme vielä yli toisenkin virran, Namon, joka maantieteessä on tunnettu nimellä Belus. Täällä, niin kertoo Plinius, keksivät Phoinikilaiset sattumalta lasin. Neljänneksen tiimaa vielä ratsastettuamme, saavuimme S:t Jean d'Acre'hen ja ratsastimme sen aimollisen portin kautta kaupunkiin sisään.

Kaupungin arabialainen nimi on Akka. Wanhassa Testamentissä mainitaan sitä Accon nimellä, kun kerrotaan että Asser ei ajanut Accon asujamia pois, vaan asui heidän seassansa.

Tuo Phoinikilainen Acco sai sitten nimen Ptolemais, luultavasti jonkun Ptolemeus-nimisen Egyptin kuninkaan jälkeen, sillä Aleksander Suuren valtakunnan jaon jälkeen hallitsivat Egyptin Ptolemeit osaa Syriastakin.

Paavali kävi Ptolemaissa, kun hän matkusti Jerusalemiin, ja tästä retkestä sanoo hän: "mutta me päätimme meidän purjehdusretkemme, tulimme Tyrosta Ptolemaidaan, tervehdimme veljiä ja olimme päivän heidän tykönänsä".

Ristiretkein aikana piiritettiin Akkaa useat erät ja se tuli monasti valloitetuksi, jolloin aina täällä vertä vuosi virtana.

Paikka oli ristiretkeiliäin vahvimpia linnoituksia. Kun olivat menettäneet Jerusalemin ynnä koko maan, pysyi Ptolemais vielä heidän hullussansa, ja täällä puolustivat he itsiänsä niin kauvan kuin mahdollista Turkkilaisia vastaan, kunnes vihdoin sultani Khalib ibn Kaluvan verisellä rynnäköllä valloitti kaupungin 1291.

60,000 kristittyä silloin joko tapettiin, tai myytiin orjiksi.

Niin päättyivät ristiretket, sittekuin Europan kristityt kansat kaksi vuosisataa olivat ponnistelleet voimiansa valloittaaksensa pyhää maata verivihollisiltansa Muhamedilaisilta, ja sitte kuin enemmän kuin kuusi miljonaa ihmistä oli menettänyt henkensä näissä yrityksissä. Tämä jättiläistaistelu oli nyt loppunut — puolikuu oli voittanut — kolkko ja haikea hiljaisuus vallitsi taas niillä rannoilla, jotka niin kauvan olivat kajahdelleet mailman suuren sodan pauhinasta.

500 vuotta sai nyt kuluneeksi, jolla aikaa Akkam kohtalot ovat peitetyt pimeyteen.

Kahdeksannentoista vuosisadan loppupuolella sai se taas surullisen maineen hallitsiansa julmuuden tähden. Tämän hirviön nimi oli el-Jezzar. Monien vaihetten ja seikkain perästä pääsi hän vihdoin Akkan pashaksi ja koko hänen elämänsä oli sitten yhtämittainen jakso rikoksia ja julmia tekoja. Hän myi usein saman piirikunnan hallituksen useammille hakijoille yhtä haavaa; toisinaan veljeksille, välistäpä isälle ja pojallekin; ja sitten yllytti hän heitä salaisesti surmaamaan toinen toistansa.

Usein tapahtui, kun hän oli haremissaan lemmityistensä kanssa, että hän sieppasi jotakuta heistä korvasta kiinni, ikäänkuin pilan vuoksi, ja keikkasi samassa korvan pois väkipuukollaan.

Eräs Judalainen, joka oli hänen pankkiirinsa, oli tunnettu erinomaisen kauniiksi. Muutamana päivänä tervehtää Jezzar häntä ja ylistää hänen kauneuttansa, mutta samassa kutsuu hän palveliansa paikalle ja käskee puhkaista Judalaiselta silmän pois päästä. Jonkun ajan kuluttua huomasi Jezzar, että pankkiiri osasi niin kääriä turbaninsa, että hän melkein sai peittoon tuon puhkaistun silmän, ja hän antoi nyt ilman arvelematta leikata häneltä nenän. Ja vihdoin leikkautti hän häneltä päänkin. Tämän Judalaisen perhe elää vielä Damaskussa ja on rikkaampia pankkiirihuoneita siellä.

Jezzar antoi kerran polttaa hirmuisen suuressa uunissa erään muukalaisen elävältä, jonka hän yhtenä päivänä tapasi istumasta ulkopuolella kaupungin porttia ja joka ei noussut seisoalle hänen tullessansa, ja samassa uunissa poltatti hän myös kaikki orjat, jotka tällä hänen kävelyllänsä seurasivat häntä, sentähden että hän luuli yhden heistä matkivan häntä.

Muutamana päivänä tappoi hän omalla kädellään suurimman osan seraljissaan olevista naisista, ja kun hän itse vihdoin väsyi teurastamiseen, kutsutti hän saapuville kolme hurjaa soturiansa, jotka tappoivat nuo jälillä olevat, niin että vähintänsäkin 15 kaunista nuorta tyttöä sillä tavoin julmimmalla tavalla raadeltiin. Hän pani tämän tekonsa toimeen eräässä kauniissa puutarhassaan ja syynä oli että hän epäili heitä kaikkia uskottomuudesta.

Eräällä toisella verisellä tavalla tuli Akka vähän ajan kuluttua toistamiseen kuuluisaksi, kun Napoleonin laivasto 1799 laski maalle sen rannalla. S:t Jean d'Acre'n vahva varustusvärkki kesti kuitenkin piirityksen ja löi takaisin 8 väkirynnäkköä ja Napoleonin oli veteraneinsa kanssa jättäminen kaupungin tyhjin toimin.

Ei kauvoja kumminkaan kulunut, niin valloittivat Egyptiläiset, tuon voimallisen Ibrahim Pashan johdossa, tämän vahvasti varustetun kaupungin.

Kun tämä urhokas ruhtinas sitten levitti valloituksiaan yhä edemmäksi, niin että Europalainenkin Turkinmaa oli vaarassa, kävivät Englanti, Itävältä ja Wenäjä keskenänsä liittoon häntä vastaan. Englantilainen laivasto, amirali Staffordin ja Commodore Charles Napierin komennon alla, purjehti silloin Akkaan ja ampui maahan kaupungin varustukset hyvin lyhyellä, mutta ankaralla pommittamisella. Akkan ynnä koko Palestiinan jätti nyt voittaja tuolle kurjalle Turkin hallitukselle, maakunnalle itse vahingoksi.

Warustusvärkit, jotka sodasta ovat kärsineet niin paljon että ne näyttävät suurelta raunioryhmältä, ovat jääneet sillensä lahistumaan eikä Turkin hallitus näy ottavan niitä korjataksensa.

Kaupungissa on lähes 5,000 asukasta, eikä sillä ole mitään erittäin merkillistä näytettävänä, jonka tähden emme viipyneetkään täällä kauvoja aikoja, vaan pitkitimme matkaamme, katseltuamme varustusvärkit.

Ilma ei ollut tänä aamuna niin kaunis, kuin meillä tavallisesti oli ollut. Taivas oli pilvessä ja tuontuostakin tuli sadekuuroja.

Kun olimme jättäneet S:t Jean d'Acre'n, ratsastimme itäänpäin yli suuren viljavan lakeuden. Tie, eli oikeimmin polku, oli täällä erinomaisen tasainen ja hyvä, niin ettei mikään estänyt meidän virkkuja hevosiamme ravaamasta ja tuontuostakin heittämästä nelistä.

Kun olimme tulleet lakeuden loppupuoliin, sanoi tienopas, jonka Akkasta olimme ottaneet, ettei hän voinut käydä etemmäksi, mutta vakuutti samassa, ettemme voineet eksyä tieltä, kun vaan seurasimme polkua. Me tulisimme, hänen sanainsa jälkeen, pian kylään, josta voisimme pyytää uutta opasta. Me maksoimme hänelle hänen palkkansa ja laskimme hänet menemään.

Kun aamulla läksimme liikkeelle Haifasta, olimme lähettäneet miehemme muulein kanssa menemään suorinta tietä Kanaan. L., joka oli väsynyt, seurasi heitä, ettei hänen tarvinnut tehdä niin pitkää matkaa sinä päivänä. Meitä oli siis vaan nuot toiset matkakumppanit ja tulkkimme.

Sitte kuin oppaamme oli meistä luopunut, pitkitimme me omin päimme ratsastustamme itää kohden. Me jätimme nyt heti pian tuon ennen mainitun lakeuden ja tulimme keskelle korkeita ja kauniita puita kasvavia kumpuja, joiden välissä meidän tiemme luikerteli edelleen läpi hedelmällisten laksoin, joista muutamat olivat viljellyt, toiset villisti kasvavan heinän vallassa.

Emme olleet pitkälle ehtineet, ennenkuin jo kokonaan eksyimme tieltämme. Laksot olivat niin toinen toisensa kaltaisia, ettemme tietäneet missä olimme, tai mihin ohjaisisimme kulkumme. Me ratsastimme sentähden suorastaan itää päin, toivoen löytävämme jonkun polun tai tapaamamme jonkun ihmisellisen olennon, joka voisi neuvoa meitä taas oikealle uralle.

Kuleksittuamme sillä tavoin noin kaksi tiimaa aikaa, löysimme viimeinkin hyvän ja tasaisen tien ja päätimme seurata sitä, sillä, jos ei se vienytkään meitä Kanaan, johtihan se meidät kumminkin johonkin kylään, josta voisimme saada tienoppaan.

Juuri kuin parhaiden iloitsimme että olimme löytäneet tämän tien, hämmästyimme suuresti kun emme nähneet H:ra Tayloria seurassamme; hän oli jäänyt perään, eikä ollut kai sitten enää löytänyt meidän jälkiämme.

H:ra Botcharby hämmästyi kaikkein pahimmasti, sillä hän pelkäsi hoidokkaansa niin eksyneen vuoristoon, ettemme enää löytäisi häntä.

Me ratsastimme nyt kaikille haaroille etsimään häntä, ja huusimme hänen nimeänsä voimaimme perästä. Me etsimme häntä kauvan aikaa turhaan, mutta vihdoin näimme hänen tulla ratsastaman täyttä nelistä juuri samaa tietä, jonka äsken olimme löytäneet.

Me olimme iloissamme että tapasimme hänen, mutta hän sai ankaria nuhteita varomattomuutensa tähden, että oli eronnut meistä semmoisella paikalla, jossa helposti olisimme voineet erota iäksi päiviksi.

Me seurasimme nyt tietä, jonka olimme löytäneet ja muutaman tiimaa ratsastettuamme, tulimme avaralle lakeudelle, jossa muutamat paimenet paimensivat laumaansa. Me huusimme näille miehille että tulisivat näyttämään meille tietä Kanaan, mutta he pelästyneinä ottivat turvansa käpälämäkeen ja potkivat tiehensä.

Me näimme nyt kumminkin etäällä kylän, jonne ohjasimme kulkumme. Kylän asukkailta saimme tietää että Kanaan kaupunki oli kappaleen matkan päässä Pohjosessa päin tällä lakeudella.

Lakeus oli erinomaisen kaunis ja viljava, sen nimi on el-Battauf.

Me ratsastimme nopeasti hyvää tietä viljavain vainioin läpitse. Aurinko laski juuri noiden ympärillä olevain vuorten taa ja lähetti pitkiä varjoja lakeudelle lähellä Kanaata Galileassa.

Wihdoinkin näin taas ruotsalaisen matkakumppanini ja sain kuulla että hän oli saanut kokea samoja vastuksia kuin me; miehemme, joita hän seurasi, olivat nimittäin käyneet harhaan, niin että he, samoin kuin me, olivat kuleksineet sinne tänne koko päiväkauden ja saapuivat Kanaan ainoastaan puolta tiimaa ennen meitä. Me olimme sentähden kaikki jotenkin väsyneitä sinä iltana.

Kanaa on rakettu sen vuoren vierteelle, joka sattuu tuohon äsken mainittuun lakeuteen, ja sieltä on jotenkin avara näköala yli tuon kauniin lakeuden ja yli vuorten, jotka sitä ympäröivät.

Täällä ei löydy mitään raunioita ja luultavaa on ettei Kanaa milloinkaan ole ollut mikään etevä kaupunki. Ainoa, mitä kaupungista on muistettavaa, on tuo kertomus Joh. 2:ssa luvussa Jesuksen ensimäisestä ihmetyöstä Galileassa, jonka hän teki "ilmoittaaksensa kunniaansa".

Me jätimme nyt Kanaan seuraavana päivänä, ratsastaaksemme Nazaretiin, joka on noin kolmen tiiman matkan päässä täältä. Me ratsastimme yli tuon kauniin el-Battauf'in lakeuden ja tulimme taas vuoriselle maalle.

Kohta kun olimme lakeuden jättäneet, sivusimme erään kylän, jota nyt kutsutaan Sefurieh, muinoin oli sen nimi Sepphoris ja Diocæsarea. Kylä on rakettu erään ymmyrkäisen kummun vierteelle, jonka huippua kaunisti jotenkin ison linnan raunio. Ylt'ympäri virui pylvästen ja suurten hakattuin kivein kappalia, jotka osoittavat että paikka ennen on ollut sangen tärkeä paikka.

Josephus mainitseekin useassa paikassa että Sepphoris oli vahvimpia kaupunkeita, mitä Romalaisilla Galileassa oli. Itse kaupungissa löytyy gootilaiseen malliin raketun kirkon raunioita. Kirkko rakettiin luultavasti ristiretkein aikana ja taru tietää kertoa sen seisoneen samalla paikalla, jossa Neitsyt Marian vanhemmat, Joakim ja Anna, kerran asuivat.

Sefurieh'n ja Nazaretin välillä oleva tie kävi koko ajan vuoristen seutujen kautta. Kerran vei se meidät korkealle vuoren-selälle, josta meillä oli vapaa ja ihana näköala. Länteen päin näimme maan ulottuvan aina Wälimereen asti. Etelässä näimme ainoastaan korkeita muoria, toinen toisensa takana; kaikkein kauvimpana idässä päin olivat Gilboan vuoret, sitte Samarian kauniit kukkulat keskellä, ja lännessä päin Karmelin harja, ulottuen aina Wälimeren rantaan saakka. Pohjoisessa päin katosi myöskin näköala vuoristoihin ja korkealle yli tämän harmaan ryhmän kohosi tuo lumella peitetty Hermon, jonka valkea huippu kopeasti katseli ympärillään olevia alempia vuorenselkiä. Syyllä siis ansaitsee se nykyisen nimensä Gebel es-Sheik (vuoripäällikkö). Itäänpäin leveni tuo yhtä suuri kuin kaunis Esdraelonin lakeus, ja tuolla toisella puolella Jordanin kohosivat Gileadin vuoret. Lakeudella, taipaleen matkan päässä, törötti tuo kaunis tammia kasvava Tabor ja samalla suunnalla, vaikka hyvän matkaa toisella puolella vuoren, tiesimme tuon kuuluisan Genesarethin järven eli Galilean meren olevan. Nämä vapaat, ihanat näköalat viehättivät kauvan meidän silmiämme, ja katseltuamme niitä hyvän hetken, ratsastimme nyt alas vuorelta ja saavuimme pian Nazaretiin.

Kuudestoista Luku.

Nazaret.

Niiden vuorien sylissä, jotka ympäröivät Esdraelonin suurta lakeutta pohjan ja luoteen puolelta, on Nazaret. Kaupungin rakennukset ovat kaikki kivestä ja paremmin raketut ja huolellisemmin hoidetut kuin minkään muun kaupungin rakennukset pyhässä maassa. Ne seisovat joko alhaalla ahtaan lakson pohjassa, tahi niiden vuorten vierteillä, jotka ympäröivät laksoa. Kadut ovat kapeat ja likaiset, niinkuin kaikissa itämaalaisissa kaupungeissa.

Asukasten lukumäärä on 4000 paikoille. Niistä ovat ainoastaan 680 muhamedilaista, muut kristityitä.

Ne tapaukset, jotka ovat tehneet Nazaretin kuuluisaksi ja ovat houkutelleet tänne lukemattomia joukkoja pyhissä vaeltajia, ovat "Marian ilmestys", joka tapahtui tässä kaupungissa, ja Jesuksen lapsuuden ja nuoruuden aika, jonka hän vietti täällä vanhempainsa luona.

"Kuudentena kuukautena lähetettiin enkeli Gabriel Jumalalta Galilean kaupunkiin, joka oli Nazaret, neitseen tykö, joka oli kihlattu miehelle, jonka nimi oli Joseph, Davidin huoneesta; ja neitseen nimi oli Maria. Ja enkeli tuli sisälle hänen tykönsä ja sanoi: terve, armoitettu! Herra on sinun kanssas: siunattu sinä vaimoin seassa!

"Mutta kuin hän näki hänen, hämmästyi hän hänen puheestansa ja ajatteli, millainen se tervehdys oli. Ja enkeli sanoi hänelle: älä pelkää, Maria! sillä sinä löysit armon Jumalan tykönä. Ja katso, sinä siität kohdussas ja synnytät Pojan, ja sinun pitää kutsuman hänen nimensä Jesus. Sen pitää oleman suuren ja pitää kutsuttaman ylimmäisen pojaksi; ja Herra Jumala antaa hänelle Davidin hänen isänsä istuimen, ja hänen pitää Jakobin huoneen kuningas ijankaikkisesti oleman ja hänen valtakunnallansa ei pidä loppua oleman".

Niin sanoi Maria enkelille: "kuinka tämä tulee, sillä en minä miehestä mitään tiedä?" Enkeli vastasi ja sanoi hänelle: "Pyhä Henki tulee sinun päälles ja ylimmäisen voima varjoo sinun: sentähden myös se Pyhä, kuin sinusta syntyy, pitää kutsuttaman Jumalan Pojaksi".

Täällä ilmestyi myös enkeli Josephille, Marian kihlatulle miehelle, kun hän salaisesti aikoi hylätä hänen; ja enkeli sanoi: "Joseph, Davidin poika! älä pelkää ottaakses Mariata puolisotas tykös; sillä se kuin hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä. Ja hänen pitää synnyttämän pojan, jonka nimen sinun pitää kutsuman Jesus; sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä". Tämä kaikki on tapahtunut, että täytettäisiin mitä Herralta sanottu on prophetan kautta, joka sanoo: "katso neitseen pitää raskaaksi tuleman ja synnyttämän pojan, ja hänen nimensä pitää kutsuttaman Emanuel; se on niin paljo sanottu: Jumala meidän kanssamme".

Kun Joseph ja Maria tulivat takaisin Israelin maalle lapsen kanssa pakoretkeltään Egyptistä, "tulivat he ja asuivat kaupungissa, joka kutsutaan Nazaret, että täytettäisiin kuin prophetain kautta sanottu oli: hän pitää Nazareukseksi kutsuttaman".

Tässä kaupungissa kasvoi lapsi ja vahvistui hengessä ja täytettiin viisaudella, ja Jumalan armo oli hänen kanssansa. Kahdentoista vuoden vanhana jätti Jesus Nazaretin, mennäksensä vanhempainsa kanssa Jerusalemiin Pääsiäisjuhlalle, ja kun hän siellä temppelissä oli todistanut totuuden opettajille, niin että kaikki, jotka hänen kuulivat hämmästyivät hänen ymmärrystänsä ja vastauksiansa, ja kun hänen vanhempansa täältä vihdoin löysivät hänen, niin meni hän alas heidän kanssansa ja tuli Nazaretiin ja oli heille alamainen. Ja Jesus menestyi viisaudessa ja iässä ja armossa Jumalan ja ihmisten edessä.

Näin kuuluu raamatun kertomus niistä tapauksista, jotka ovat tapahtuneet Nazaretissa ja jotka ovat tehneet tämän vähäpätöisen kaupungin niin kuuluisaksi. Täällä ilmoitettiin Jumalan Pojan syntyminen hänelle, joka oli synnyttävä Hänen ihmisen pojaksi, täällä mainitsivat enkelein kielet ensimäisen kerran Jesuksen nimen ja sen merkitys sanottiin olevan: "hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä".

Eräs matkustaja lausuu Nazaretista näin: "Kuinka usein on Vapahtaja lapsuudessaan juoksennellut näillä kaduilla? Kuinka usein on hän varmaankin seurannut äitiänsä lähteelle? Kuinka usein on hän rauhallisina iltahetkinä istunut vanhempainsa kanssa heidän asuntonsa katolla, niinkuin näillä seuduilla tapa on? Kuinka usein on hän käyskennellyt näillä vuorilla, astellen jumalallista kutsumustansa ja keskustellen tuttavallisesti Isänsä kanssa?"

Melkein samankaltaisia kysymyksiä heräsi meissä sinä päivänä, jolloin telttimme seisoivat pystytettyinä lähellä Nazaretia ja kun nuo muistorikkaat kukkulat joka taholta ympäröitsivät meitä.

Kahdesti mainitaan evankeliumeissa, että Jesus matkoillaan pyhässä maassa kävi kotiseuduillaan, sitte kuin hän oli alottanut opettaja-virkansa.

"Ja hän tuli Nazaretiin, kussa hän kasvatettu oli, ja meni tapansa jälkeen sapatin päivänä synagogaan, ja nousi lukemaan. Ja hänelle annettiin Esaian prophetan raamattu. Ja kuin hän raamatun avasi, löysi hän sen paikan, kussa on kirjoitettu: Herran Henki on minun päälläni, sentähden on hän minun voidellut ja lähettänyt saarnaamaan köyhille hyvää sanomata, parantamaan särjetyitä sydämiä, saarnaamaan vangeille lunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta". Sitten selitti hän tämän raamatun paikan ja sanoi sen tarkoittaman häntä itseä, lausuen: "tänäpänä on tämä kirjoitus täytetty". Hän todisti vielä tätä monesta muusta paikasta, mutta sai lopuksi itse tuntea sen sananparren totuuden, jonka hän tässä synagogassa lausunut oli: "ei yksikään propheta ole isänsä maalla otollinen", sillä Nazaretin asujamet eivät kauvemmin tahtoneet kuullella hänen terveellisiä sanojansa, vaan "kaikki kuin synagogassa olivat, tulivat vihaa täyteen, koska he nämät kuulivat, ja nousivat ylös ja ajoivat hänen ulos kaupungista, ja veivät hänen hamaan vuoren kukkulalle, jonka päälle heidän kaupunkinsa rakettu oli, syöstäksensä häntä alas; mutta hän kävi ohitse heidän keskellänsä ja meni pois.

"Kun Jesus toisen kerran kävi Nazaretissa, sai hän kärsiä samaa malttamattomuutta ja mielen hurjuutta, vaikk'ei niin väkivaltaisella tavalla kuin ensimäisellä kerralla: ja hän läksi sieltä ja meni isänsä maalle, ja hänen opetuslapsensa seurasivat häntä. Ja kun sapatti tuli rupesi hän synagogassa opettamaan; ja monta, jotka kuulivat, hämmästyivät, sanoen: kusta tällä nämät ovat? ja mikä viisaus hänelle annettu on, että myös senkaltaiset väkevät työt hänen kättensä kautta tapahtuvat? Eikö tämä ole se seppä, Marian poika, Jakobin ja Josen ja Judan ja Timonin veli? eikö myös hänen sisarensa ole tässä meidän kanssamme? ja he pahenivat hänessä".

Nazaretissa on suuri Romalaiskatolinen luostari, johon kuuluu koko joukko korkealla muurilla ympäröittyjä rakennuksia. Pyhin paikka tässä luostarissa on eräs luola, jossa munkit sanovat Marian ilmestyksen tapahtuneen. Tässä luolassa, joka on 25 jalkaa pitkä ja 10 jalkaa leveä, näytetään paikkaa, jossa Maria seisoi kuullellen enkelin tervehdystä, ja sekin paikka, jossa enkeli ilmestyi. Kappaleen matkan päässä tästä luolasta näytetään Neitsyt Marian kyökkiä, erästä pitkää siivotonta vuorenkoloa.

En voi tässä olla kertomatta erästä Romalais-katolisen kirkon eriskummaista uskonkappaletta, joka koskee tätä paikkaa. Sanotaan nimittäin että ilmestyksen luolan edessä ja lähellä Marian kyökkiä oli maja, jossa hän asui ja jossa hän otti vastaan enkeli Gabrielin.

Kun Muhamedilaiset valloittivat Palestiinan ja ajoivat kristityt pois joka paikasta, veivät enkelit tämän majan pois uskomattomain käsistä ja laskivat sen ensiksi vuorille lähellä Fiumea Dalmatiassa ja kuljettivat sen sieltä sittemmin Loretton vuorelle Italiassa, jossa se nyt vielä seisoo ja on se paikka Europassa, jossa pyhissä vaeltajia runsaimmin käy. Paavi Leo X:s teki tämän tarinan uskonkappaleeksi bullalla, joka tuli ulos vuonna 1518.

Eräässä toisessa paikassa näytetään tässä kaupungissa Josephin "työhuonetta", kappelinkaltaista rakennusta, joka on Romalaisen kirkon oma. Siellä nähdään vanhan muurin jäännöksiä, joiden sanotaan olevan niiltä ajoilta, kuin Joseph täällä työskenteli.

Seuraava paikka, johon matkustaja viedään, on niin kutsuttu Mensa, Christi-capelli (Kristuksen pöydän kappeli). Tämä kappeli on pienoinen suoja, jossa nähdään pöydän kaltaiseksi muodostettu kallio. Tarun mukaan — "traditio continua et nunquam interrupta," (ainainen ja järkähtymätöin taru), joka latinalainen lause on kirjoitettu seinään — on tämä sama pöytä, jossa Jesus ja hänen opetuslapsensa niin usein söivät niinhyvin ennen kuin jälkeen ylösnousemisen.

Myöskin näytetään täällä synagogaa, jossa Jesus puhui Nazaretilaisille, kun he vihastuneina ajoivat hänen pois ja veivät hänen jyrkälle vuoren reunalle, jota vuorta myöskin näytetään, mutta se on liian kaukana, ettei se voi olla oikea.

Idän puolella kaupunkia on Kreekkalainen kirkko. Pyhin paikka tässä kirkossa on syvä kallionkolo, josta pursuaa kirkas lähde, nimeltä Neitsyt Marian lähde. Täällä, niin sanoivat kreekkalaiset munkit, oli Maria vettä noutamassa, kun enkeli ilmaantui hänelle ja ilmotti Jesuksen syntyvän. He ovat sentähden tälle paikalle rakentaneet heidän "Marian ilmestys-kirkkonsa" ja jonkun matkan päässä näkyy tuo latinalainen luostari, jossa Romalais-katoliset väittämät tämän tapauksen tapahtuneen, ja on tämä seikka vielä riidan aineena näiden molempain kirkkojen välillä.

Wähän matkaa ulompana Kreekkalaista kirkkoa on lähde, josta Nazaretin asukkaat saavat vetensä. Wesi pursuaa vähäisestä reiästä maassa, niin että vedennoutajat ainoastaan yksi erältään voivat täyttää astiansa. Tämän tähden on täällä joukko naisia kokopäiväkauden klo 4:stä aamulla klo 12:teen yöllä ja harvoin saa nähdä niin paljo kauniita kasvoja yhdellä paikalla koossa, kuin täällä; sillä Nazaretin väestö on tunnettu kauneudestaan.

Sen illan, jonka viivyimme Nazaretissa, vietimme L. ja minä erään lähetyssaarnaaja Zellerin luona, joka asui tässä kaupungissa. Hän oli nainut pispa Goleatin tyttären ja meillä oli kirjeitä ja terveisiä hänelle ja hänen vaimollensa Jerusalemista. Heidän iloisessa kodissaan mietimme sangen hupaisen illan.

Kun palasimme leiriimme, valaisi meidän tietämme Nazaretin vuorilla välähtelevät ihanat ukkosen leimaukset.

Nazaretissa olimme tavanneet erään nuoren Amerikalaisen, h:ra Turnbull'in, jonka jo Jerusalemissa olimme tulleet tuntemaan ja joka oli seurannut meitä matkallamme Kuolleelle merelle ja Jordanin virralle. Hän oli päivää ennen saapunut Nazaretiin, ja kuultuansa ettemme vielä olleet menneet, päätti hän odottaa meitä, saadaksensa meidän seurassamme pitkittää matkaa Damaskuhun.

Hän kertoi meille kohtauksen matkastaan, joka helposti olisi voinut tuottaa hänelle kuoleman. Hän oli ensin matkannut erään nuoren maanmiehen kanssa, mutta tämä oli niin tuimasti sairastunut Jerusalemissa, ettei hän uskaltanut lähteä tuolle vaivalloiselle retkelle läpi Palestiinan, vaan matkasi Joppeen, mennäksensä sieltä sitten höyrylaivalla kotimaallensa. Turnbull jatkoi matkaansa nyt yksinään tulkkinsa ja miestensä kanssa.

Kun hän ja tulkki ynnä kaksi turkkilaista sotamiestä, jotka hän oli ottanut vartioiksensa, eräänä iltana olivat luopuneet miehistä, jotka kuljettivat muuleja, käydäksensä katsomaan jotakin tien syrjässä olevaa paikkaa, kävivät he harhaan eivätkä tietäneet missä olivat. He tulivat vihdoin erääsen kylään ja kun he ulkopuolella kylää tapasivat miehen, kysyivät he häneltä, tokko lähitienoilta löytyi jotakin lähdettä. Hän tarjousi nyt viemään heitä lähteelle, jonka jälkeen mies ynnä yksi sotamiehistä läksi noutamaan vettä ja Turnbull tulkin ja tuon toisen soturin kanssa jäi odottamaan samalle paikalle, jossa ensin olivat seisahtaneet. He riisuivat hevosensa ja päästivät heidän läheiselle laitumelle.

Wähän ajan perästä saivat he nähdä suuren joukon miehiä, kaikki varustetut pitkillä pyssyillä, tulevan täyttä vauhtia ulos kylästä ja karkaavan suoraan heitä kohden. Nämät miehet piirittivät heidät ympäri tiheässä ryhmässä, tähtäsivät heitä pyssyillänsä ja kirkuivat voimainsa perästä.

Tulkki ja sotamies olivat jähmistyä pelosta, ja tuskin saattoi tulkki hämmästyksissään vastata, kun Turnbull kysyi häneltä mitä miehet tahtoivat. Wihdoin vastasi hän kumminkin: "me olemme kuoleman omia kaikki kolme, he tulevat ampumaan meitä, sillä he luulevat Turkin hallituksen lähettäneen meidät kiskomaan sotamiehiä, ja luulevat meidän ottaneen sen miehen, joka oli mennyt tuon toisen soturin kanssa noutamaan vettä". Turnbull käski hänen sanoa heille kuinka asian laita oli, mutta joko kirkuivat he liian suuresti, etteivät kuulleet tulkin sanoja, taikka ei osannut hän oikein puhua heidän murrettansa.

Sillä aikaa tähtäsi kuitenkin enemmän kuin 30 pyssyn piippua Turnbullia kohden; hän tunnusteli nyt vyötänsä, jossa hän tavallisesti säilytti revolveriansa, mutta onneksensa oli hän sinä päivänä unohtanut revolverin pistoolin koteloon, joka oli hevosen selässä, ja hänen hevosensa käveli nyt laitumella hyvän matkan päässä tästä. Kun Turnbull tämän havaitsi, sieppasi hän pistoolin sotamiehen vyöltä, mutta se oli lataamatta.

Tällä tavoin huomattuansa ettei hänellä ollut mitään millä itseänsä puolustaisi, istui hän maahan kivelle niin levollisen näköisenä kuin mahdollista ja jatkoi illallis-atriaansa, jonka hän jo oli alottanut, ennenkuin nämät kutsumattomat vieraat olivat tulleet häiritsemään häntä niin epäkohteliaalla tavalla. Kaiken tämän aikaa tähtäsivät pyssyt häntä, eikä hän tietänyt minä hetkenä paukahtaisi.

Mikä häntä enimmästi huoletti, sanoi hän olevan sen seikan että, jos hän seuralaistensa kanssa tulisi ammutuksi, hän katoisi ihan kuulumattomiin ja hänen omaisensa eivät milloinkaan saisi tietää missä ja millä tavalla hän oli kuollut.

Kun tätä tuskallista tietämättömyyttä, tätä silminnähtävää hengenvaaraa oli kestänyt hetken aikaa, joka meidän ystävällemme tuntui sanomattoman pitkäksi, näkyi viimeinkin etäällä tuo toinen sotamies sen miehen keralla, jonka kylän asukkaat luulivat petollisella tavalla tulleen ryövätyksi. Kun he taas saivat nähdä hänen vahingoittamattomana, nostivat he paikalla lasketut pyssynsä ja näyttivät häpeevän tekoansa. He pyysivät Turnbull'ilta anteeksi ja sovittaaksensa erehdystänsä, pyysivät he, kun olivat kuulleet hänen eksyneen, että hän viipyisi yötä heidän kylässänsä, ja valmistivat hänelle sian moskeiassa, joka todellakin osoitti suurta ystävällisyyttä Muhamedilaisilta kristittyä kohtaan.

Seitsemästoista Luku.

Nazaretista Kapernaumiin.

Perjantaina Toukokuun 11 päivänä jätimme me aamulla varhain muistorikkaan Nazaretin ja vähän aikaisen ratsastuksen perästä saavuimme tuolle suurelle Esdraelonin lakeudelle, joka Nazaretin vuorilta ulottuu monta peninkulmaa kaakkoista ilmaa kohden.

Ratsastettuamme muutamat tiimat pitkin tätä lakeutta etelää kohden, tulimme paikalle, jonka nimi on El-Fuleh. Paikka on nykyään asumaton, niinkuin melkein koko Esdraelonin avara lakeus. Me näimme täällä eräällä isolla ja korkealla maatöyräällä vanhan, aimollisen linnoituksen rauniot.

Täällä, lukijani, mahdamme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme tätä lakeutta ja johtaaksemme mieleemme mitä on tapahtunut, mitä sotia on taisteltu tällä avaralla kentällä.

Esdraelonin lakeus — myöskin kutsuttu Jisreelin lakeus, joka muinoin oli tunnettu Megiddon nimellä erään virran jälkeen, joka tästä kulki läpitse — tämä lakeus on Jordanin lakson perästä suurin lakeus Palestinassa. Se tekee ison epäsäännöllisen kolmikulman, jonka itäisenä kylkenä ovat Jeninistä etelässä Taboriin pohjoisessa ulottumat vuoret. Lakeuden pohjoisena rajana ovat Galilean vuoret, jotka Taborista ulottuvat lounaan päin vähän matkaa sivutse Nazaretin, jossa ne yhtyvät Samarian vuoriin, ja ovat nuo viimeksi mainitut vuoret lakeuden eteläisenä rajana.

Itään päin lähtee tästä lakeudesta useampia isoja laksoja, jotka yhdistävät Esdraelonin Jordanin lakson kanssa. Länteen päin menee eräs lakso täältä tuolle ennen mainitulle S:t Jean d'Acre'n lakeudelle; tämän lakeuden läpitse juoksee tuo kuuluisa Kisonin oja Wälimertä kohden, kostutettuansa ensin osan Esdraelonin lakeutta. Ainoastaan kuudes osa tätä suurta lakeutta on viljelyksellä ja nuo kylvetyt sarat näyttävät kuinka oivallista maalaatua tämä on ja kuinka runsaan saaliin se voisi antaa taitavalle ja ahkeralle maanviljeliälle.

Kuitenkin ovat ihmiset vaan ikäänkuin poikkeuksena toimittaneet täällä rauhallisia askareita, he ovat enimmästäin käyttäneet Esdraelonin ihanaa lakeutta vaan silloin, kuin he kokoontuneissa joukoissa ovat käyneet teurastamaan toinen toisiansa.

Tämän lakeuden poikki kulki Jabin, Kananealaisten kuningas, voitollisna sotajoukkonsa ja yhdeksän sadan rautavaunuinsa kanssa ja vaivasi Israelia tylysti kaksikymmentä ajastaikaa. Wihdoin vapautti Herra Israelin näistä heidän vihollisistansa Deboran ja Varakin kautta, jotka Israelin miehillä löivät tällä lakeudella lähellä Taboria Sisseran, Jabinin sotapäällikön, vaunuinensa, miehinensä. Täällä veisasivat sitten Debora ja Barak Herralle tuon tunnetun ylistysvirren, joka loppui näillä sanoilla: "Kaikki sinun vihollises niin hukkukoon, Herra! Mutta ne kuin sinua rakastavat, olkoon niinkuin ylöskäypä aurinko voimassansa".

Midianitat, Amalekitat ja "ne itäiseltä maalta" ovat ryöstäneet ja raastaneet tätä lakeutta ynnä koko maata, kun he tulivat laumoinensa ja majoinensa, niinkuin suuri metsäsirkkain paljous, että sekä he että heidän kamelinsa olivat lukemattomat; ja tulivat hävittämään maata. Seitsemän vuotta vaivasivat nämät viholliset Israelia, kunnes Herra Gideonin kautta ihmeellisellä tavalla ainoastaan kolmella sadalla miehellä löi Midianitat, jotka olivat sioittaneet itsensä tähän laksoon lukemattomana joukkona "niinkuin santa meren rannalla paljouden tähden".

Täällä sotivat Philistealaiset Israelia vastaan, ja Syrialaiset matkustivat useat kerrat sotajoukkoinensa yli tämän lakeuden.

El-Fuleh, tuo raunioiksi rauennut linna, jossa nyt olemme, tuli hyvin kuuluisaksi ristiretkein aikana; täällä taisteltiin usein tuimasti; paikkaa kutsuttiin silloin Fabaksi.

Huhtikuussa vuonna 1799 oli tällä kentällä verinen taistelu Turkkilaisten ja Franskan armeijan välillä, jota jälkimmäistä johti Napoleon.

Yksi alapäälliköistä, Kleber, läksi Nazaretista joukkonsa kanssa hätyyttämään Turkkilaisten leiriä. Wiholliset ennättivät kuitenkin hänen yrityksensä tyhjäksi tekemään, sillä 15,000 turkkilaista hevosmiestä ja yhtä paljon jalkaväkeä marssi kentälle ja eteni aina El-Fuleh'en asti. Kleber asetti heti pienen armeijansa neliskulmaan ja sioitti tykistön sivuille. Tuskin oli armeija ehtinyt saamaan asemansa, kun jo Turkkilaisten tiheät ratsuparvet tulla tulvasivat, kuin kaikki hävittävä myrsky, yli lakeuden, yhdellä hyökkäyksellä tallataksensa tämän mitättömän joukon hevostensa kavioin alle.

Franskan kokeneet sotilaat ottivat vihollisiansa vastaan hyvin tähdätyillä laukauksilla ja koko joukko päälleryntääviä Turkkilaisia syöksyi maahan, niin että kaatuneitten ruumiit viimein olivat ikäänkuin muurina, jonka takana tuo pieni urhollinen joukko kokonaista kuusi tuntia puolusti itseänsä vihollisten suurta enemmistöä vastaan.

Wihdoin tuli Napoleon itse paikalle hevoisväen ja franskalaisten osakuntain kanssa. Korkeuksilta, jotka ympäröivät lakeutta, näki hän sotureinsa aseman ja huomasi, heti, miten paras oli päälle hyökätä. Hän lähetti kenraali Letourcq'in hevosväen ja kahden kanunan kanssa hätyyttämään Mamelukkeja, jotka seisoivat varajoukkona lähellä Jeniniä. Muilla joukoillaan ryntäsi hän vihollisen kylkiin, sillä aikaa kuin Kleber uskaliaalla parvellaan ahdisti keskustaa.

Turkkilaiset tulivat sillä tavoin ahdistetuiksi usealta haaralta, eivätkä kestäneet enää kauvan. Heidän armeijansa hajotettiin ja he jättivät tappelukentän, hurjasti paeten, ja Franskan tykistö, joka lakaisi lakeutta kuulillaan, teki hirmuista tuhotyötä noiden pakenevain joukossa.

Tätä tappelua kutsutaan Napoleonin sotahistoriassa "tappelu Taborin vuoren tykönä".

El-Fuleh'sta ratsastimme, me Jisreeliin, joka on melkein keskellä lakeutta, puolen penikulman päässä kaakkoista ilmaa kohden. Kylä on rakettu vuorelle, josta on avara näköala yli lakeuden ja lakeutta ympäröiväin vuorten.

Tänne rakensi Ahab palatsinsa ja tänne pakeni hän sadetta, jonka Herra lähetti maahan ikäänkuin vastaukseksi Eliaan rukoukselle. Täällä hallitsi sitten kaksi tämän onnettoman kuninkaan jälkeläistä.

Kaksi kamalaa, veristä tapausta on tapahtunut tällä paikalla. Ahabin mieli teki viinamäkea, joka oli kaupungin alapuolella juuri lähellä hänen palatsiansa. Tämän viinamäen omistaja, Naboth, ei tahtonut sitä myydä, sillä se oli isiltä peritty. Ahab tuli tästä pahoille mielin ja suuttui kovin; silloin lupasi hänen pahanilkinen vaimonsa Jesebel hankkia hänelle viinamäen. Hän palkkasi väärät todistajat vannomaan, että Naboth oli pilkannut Jumalaa ja kuningasta, ja sai kansan kivittämään hänen ulkopuolella Samarian kaupunkia, jossa hän asui. Sitte sanoi hän Ahabille: nouse ja omista Nabothin Jisreeliläisen viinamäki, jonka hän sinulta on kieltänyt rahan edestä; sillä ei Naboth elää, vaan on kuollut. Ahab otti silloin viinamäen omaksensa. Kohta sen perästä lähetti Herra Eliaan Ahabin tykö sanomaan hänelle: "Niin sanoo Herra: pitikö sinun tappaman ja vielä päälliseksi omistaman? Siinä paikassa, jossa koirat nuoleskelivat Nabothin veren, pitää myös koirain sinun veres nuoleskeleman". Ja Jesebelistä puhui Herra samaa, sanoen: "Koirain pitää syömän Jesebelin Jesreelin muurin tykönä".

Pian sen jälkeen tapettiin Ahab sodassa Syrialaisia vastaan. Hän ammuttiin kuoliaaksi vaunuissaan ja vietiin Samariaan, jossa hän haudattiin, ja kun vaunuja pestiin Samarian lammikolla, nuoleskelivat koirat hänen vertansa, Herran sanan jälkeen, kuin hän puhunut oli.

Kun Elias Herran käskystä oli voidellut Jehun Israelin kuninkaaksi, tuli tuo uusi kuningas sotajoukolla ja valloitti Jisreelin. Herran rangaistus sattui silloin Jesebeliin, sillä hän syöstiin ulos akkunasta Ahabin palatsissa ja koirat söivät hänen ruumiinsa Jisreelin pellolla.

Jisreelistä ratsastimme me itää kohden siihen suureen laksoon, jota Gilboan ja erään toisen, Wähä-Hermon-nimisen vuoren välitse vie Esdraelonin lakeudelta Jordanin laksoon.

Etelässä päin kohouvat täällä Gilboan jyrkät vuorentörmät, joilla Saul sai surmansa sodassa Philistealaisia vastaan. Täällä kaatuivat myös hänen kolme poikaansa.

Yöllä ennen taistelua kävi Saul noitavaimon luona Endorissa, joka kylä on rakettu Wähä-Hermonin pohjoiselle vierteelle. Siellä näytetään luolaa, jossa Propheta Samuelin hahmon luullaan ilmaantuneen Saulille.

Toisena päivänä taisteltiin ja Israelin sotajoukko tuli lyödyksi. Kun Saul havaitsi ettei hänen väkensä voinut voitolle päästä, kaatui hän omaan miekkaansa ja kuoli.

Kuu voitolliset Philistealaiset tappelun jälkeisenä päivänä löysivät Saulin ja hänen kolme poikaansa kaatuneina Gilboan vuorella, hakkasivat he irti hänen päänsä ja ripustivat hänen ruumiinsa Bethsan muurin päälle.

Me ratsastimme hyvän matkaa alas tätä laksoa myöten eräälle runsaalle lähteelle, joka juoksee Gilboan vuoressa olevasta luolasta ja johdimme täällä mieleemme tätä veristä sotaa, tätä Saulin ja hänen poikainsa onnetonta loppua.

Lähteellä tapasimme koko joukon Beduineja eikä yksikään heistä häirinnyt meitä millään tavalla, vaikka h:ra Botcharbyn tulkki, joka näki vaaroja joka paikassa, oli pahaa aavistanut, kun me ratsastimme alas tähän laksoon ja Beduini-joukko tuli näkyviin. Meidän peloton Alimme nauroi useat kerrat tuota varovaista virkaveljeänsä.

Jätettyämme lähteen, ratsastimme ympäri Wähä-Hermonin sen läntistä vierrettä. Heti vuoren pohjoisella tahi pikemmin koillisella sivulla tapasimme eräällä töyräällä kaupungin, jonka nimi vielä on Nain.

Kaupungin asema ei suinkaan ole kaunis eikä täällä löydy mitään, joka vetäisi matkustajan huomiota puoleensa, vaan hän käy tällä paikalla ainoastaan muistuttaaksensa mieleensä Lukaan evankeliumin 7:ssä luvussa mainittua kertomusta.

Ruumista saatettiin hiljaisesti pitkin katuja kaupungin porttia kohden. Avonaisilla paareilla makasi nuorukainen, äitinsä ainoa poika. Perässä kulki tuo sureva, nyt lapseton leskivaimo ja suuri joukko kaupunkilaisia. Waimot itkivät ja valittivat suurella äänellä, niinkuin näillä tienoilla vielä tänä päivänä on tapana, kun kuollutta saatetaan viimeiseen lepokammioonsa.

Saattojoukko kohtaa joukon miehiä, jotka matkustavat kaupungin porttia kohden Kapernaumista tulevaa tietä myöden (he tulivat siis pohjoisesta päin). Hän, joka kävi tämän parven etupäässä, armahti tuota itkevää leski-vaimoa ja sanoi hänelle lempeällä äänellään: "älä itke! Ja meni ja rupesi paariin; ja kantajat seisahtivat. Ja hän sanoi: nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse ylös! ja kuollut nousi istualle ja rupesi puhumaan, ja hän antoi sen hänen äitillensä. Ja pelko tuli kaikille, ja kunnioittivat Jumalata, sanoen: suuri propheta on noussut meidän sekaamme, ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä sanoma kuului hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen lähimaakunnan ympäri".

Nainista nähdään, muutaman matkan päässä Pohjosta kohden, Tabor. Wähän oudostuttaa, kun näkee tämän vuoren olevan niin matalan; mutta sen kauneus on myös oudostuttava. Sen tasaiset sivut kasvavat aina huippuun asti tuuheita tammia. Sen vasemman olan ylitse näkyy Hermonin siintävä kukkula tuolla himeässä etäisyydessä.

Me jätimme nyt Nainin ja ratsastimme täyttä laukkaa yli lakeuden Taborille ja saavuimme illan päälle leiriimme, joka oli pystytetty vuoren eteläiselle vierteelle.

Seuraavana sunnuntaina lähetimme muulimme suorastaan Galilean meren luoteiselle rannikolle, jossa Kapernaum kerran oli ja jossa me aioimme viettää seuraavaa päivää, joka oli sunnuntai.

Opas johtajanamme, jätimme me leirimme, avustaaksemme Taborin vuorelle. Kun kappaleen matkaa olimme ratsastaneet, havaitsi opas unohtaneensa jotakin leiriin; hän käski meidän pitkittää matkaa suoraan eteenpäin, sillä aikaa kuin hän itse hetkeksi palasi takaisin.

Taipaleen matkaa ratsastettuamme, kadotimme me tiemme, joka todellakin oli hyvin eksyttävä, sillä polkuja kävi ristiin rastiin, sinne tänne. Me päätimme nyt ratsastaa suorastaan ylös vuoren sivua myöten, mutta tätä päätöstä ei ollut helppo toimeen panna, sillä vuori tuli yhä jyrkemmäksi, ja paikka paikoin kohtasimme alastomia kallioita, joiden ympäri meidän oli kiertäminen, sillä hevoset eivät millään tavoin voineet päästä niiden ylitse. Wiimein emme enää voineet ratsastaa, vaan täytyi meidän, tässä auttaa hevosiamme paljoa enemmän, kuin ne auttivat meitä, niin että tämä aamukävely todellakin tuli jotenkin rasittavaksi.

Eräällä tuommoisella liukkaalla kalliolla luiskahti L:n hevonen, meni nurin ja keikahti useat kerrat ympärinsä alas vuoren jyrkkää rinnettä myöten, kunnes hän vihdoin seisahtui erästä puuta vastaan, jolloin hän taas nousi jaloillensa. Hän ei ollut loukkaantunut, vaikka hän useat kerrat oli mennyt nurin niskoinsa.

Enemmän kuin tiiman aikaa ponnistettuamme, saavuimme viimeinkin vuoren huipulle, jossa tienoppaamme lepäsi levollisesti, odottaen meidän tuloamme.

Tabor nousee noin 1400 jalkaa korkealle yli lakeuden, joka on 500 jalkaa ylempänä merenpintaa. Wuoren kukkula on jotenki avara ja soikean nelikulman kaltainen muodoltaan, ja siihen voisi hyvin rakentaa joltisenkin kylän tai vähemmän kaupungin.

Täältä on avara näköala yli Esdraelonin muistorikkaan lakeuden, jossa näet jalkaisi alla pieninä pilkkuina Jisreelin, Nainin ja Endorin sekä Gilboan ja Wähä-Hermonin ympyräin kumpuin kaltaiset vuoret. Idässä päin näkyy Jordanin lakso, joka ulottuu aina Gilboan vuoriin asti, jotka kohoavat tummina tuolla taivaanrannan äärellä. Tässä laksossa, vähän Pohjosessa päin, näet osan Genezaretin järveä. Tätä ilmaa kohden näkyy muuten ainoastaan vuoria, toinen toisensa takana, kunnes silmä vihdoin seisahtaa Hermonin korkealle kukkulalle ja Libanonin kelvollisille vuoren harjanteille, jotka siintävät esiin tuolta takaa.

Taborin kukkulalla tapasimme useita raunioita, jotka näyttävät olevan niinhyvin linnotusten kuin asuinhuonetten jäännöksiä.

Tällä paikalla näyttää olleen asujamia jo siihen aikaan, kuin Israelilaiset valloittivat maan, ja Josua lukee Taborin niiden kaupunkein ja kyläin joukkoon, jotka maan jaossa tulivat Isascharin lasten suvuille.

Taborin nimeä mainitaan sitten useat kerrat Wanhan Testamentin kirjotuksissa, ja puhutaan paikasta silloin aina ikäänkuin jostakin asutusta kaupungista eli kylästä.

Josephus tietää kertoa että kaupunki vielä Jesuksen aikana oli olemassa, vaikka linnoitus makasi raunioina.

Tästä siis on selvä, ettei Jesuksen kirkastaminen voinut tapahtua tällä vuorella, jota muinaistaru aina neljännestä vuosisadasta asti on tahtonut väittää. Raamattu sanoo nimittäin että Jesus otti Pietarin, Jakobin ja Johanneksen, ja vei heidän erinänsä korkealle vuorelle yksinänsä ja hän kirkastettiin heidän edessänsä. Tämä tapaus ei siis voinut tapahtua raketulla ja asutulla Taborin vuorella.

Tätä tapausta on koetettu sovittaa jollekkin Hermonin läheisyydessä olevalle vuorelle ja tämä otaksuminen on paljoa uskottavampi kuin tarun kertomus.

Opas johtajanamme, ratsastimme me nyt alas Taborilta jyrkkää, mutta kumminkin verrattavasti hyvää tietä myöten.

Me ratsastimme sitte suorastaan Galilean merta kohden, ja koska tie oli hyvä, saavuimme tälle kalliille, muistorikkaalle järvelle 4 tiiman kuluttua.

Olin jättänyt kumppanini vähän taaemmaksi ja ajoin täyttä nelistä yli lakeuden erästä vuorta kohden ja kun olin ehtinyt sille, ilmaantui yhtäkkiä Galilean meri kaunisten rantainsa kanssa eteeni ja minä katselin sitä töyräältä, joka kohosi muutamaa sataa jalkaa korkealle melkein pystysuorasti sen rannalta. Minä seisatin hevoseni ja istuin kauvan, katsellen tuota pyhää näkyä. Tuntui suloiselta että sain olla yksinäni, tätä kallista paikkaa ensi kerran silmäillessäni.

Raitis tuuli puhalsi merellä, niin että aallot kävivät vahtopäisinä, ja Genezaretin järven rannat levisivät eteheni tuolla alhaalla. Läntisellä rannalla, jossa se töyräs oli, jolle minä olin pysähtänyt, oli Tiberias ja Pohjosessa päin siitä Magdalan, Kapernaumin ja Korazinin harvat jäännökset. Idän puolelta järveä nousee korkeita vuoria tuolta Gadarenilaisten maan ääriltä.

Minä katselin nyt hetken aikaa näitä kalliita seutuja ylhäiseltä asemaltani ja tämä näky teki minuun suuren vaikutuksen.

Tällä merellä on Jesus opetuslastensa kanssa purjehtinut ristiin rastiin. Hän on käynyt sen valtavilla aalloilla ja käskenyt niitä tyyntymään, juuri kun myrsky riehui parhaimmallansa. Hän on opettanut sen rannoilla ja on täällä tehnyt monta ihmetyötä.

Me ratsastimme alas tuota ennen mainittua vuorta myöten, sivusimme Tiberiaan ja pitkitimme matkaamme pitkin läntistä rannikkoa meren luoteiselle kulmalle. Lähellä Tiberiasta oli tie vaivalloinen, niin kauvan kuin käytiin yli jyrkkäin, epätasaisten kallioin, jotka täällä ulkonevat aina mereen asti; mutta hetken aikaa ratsastettuamme tulimme lakeudelle, joka täällä levisi pitkin rannikkoa hyvän matkaa länteen päin.

Tämä lakeus oli paikka paikoin viljelty ja näytti erinomaisen hedelmälliseltä. Me näimme muutamia maan asukkaita, jotka kokosivat eloa, toisia jotka kylvivät.

Meidän tiemme vei meidän ihan rannan reunaa pitkin, jossa kasvoi villisti oleandereita, joista muutamat kukoistivat, ja nämät kauniit kasvit ylemmät puunkaltaisina pensaina ja tekivät tien luonnolliseksi lehtokujaksi.

Me ratsastimme kuuden kirkkaan puron ylitse, jotka, lähtien läheisistä vuorista, laskeuvat järveen, kostutettuansa ensin tuota hedelmällistä lakeutta.

Warhaiseen iltapuolella päivää saavuimme leiriimme, joka oli sioitettu lähelle vuoria, jonka juurella juoksi kirkas puro.

Täällä aioimme viettää sunnuntaita — viimeistä sunnuntaita Palestiinassa, sillä ennen pitkiä tulimme Syrian rajoille.

Kahdeksastoista Luku.

Galilean meri.

Meidän leirimme oli nyt samalla paikalla, jossa varmaankin Kapernaumin kaupunki muinoin seisoi, ja puro, jonka lorinan me kuulimme leiriimme, saa alkunsa "vuoresta lähellä Kapernaumia", kenties samasta vuoresta, jolla Herra piti "vuorisaarnansa". Lähdettä kutsutaan arabiaksi Ain et-Tin (viikunapuun lähde) ja on saanut tämän nimensä suuresta viikunapuusta, joka kasvaa vuoren juurella ja varjostaa puroa.

Harvoja raunioita löytyy enää jälillä tästä kerran väkirikkaasta kaupungista. Enimmästäin ovat ne soraläjiä, joissa tuskin näet kiveä kiven päällä, joita ei ole sysätty pois paikaltaan. Ei mitään käytävää käy raunioille. "Arabialaisiin", sanoo eräs matkustaja, "näyttävät kamoovan näitä autioita paikkoja".

Ympäri Kapernaumin kivirauniota kasvaa ohdakkeita niin tiheässä, että ne estävät matkustajaa pääsemästä pois. Kapernaum ynnä Korazin ja molemmat kaupungit Bethsaidat ovat niin kadonneet, niin kutistuneet kokoon, ettei edes niitä paikkojakaan, missä nämät kaupungit ovat seisoneet, millään varmuudella ole voitu löytää.

Seuraa minua, lukijani, niin nousemme tuolle äsken mainitulle vuorelle lähellä Kapernaumia, katsellaksemme tältä ylhäiseltä asemalta merta, sen rantoja ja sen muistoja.

Meri lepää nyt edessämme tyynenä, rauhallisena; mutta, niinkuin kaikki vuorilta ympäröidyt järvet, voi se äkkiä nousseen myrskyn vallassa ruveta raivoamaan, niin että venhe, joka läksi vesille, kun järvi vielä oli sileä kuin peili, on määrässä hukkua ennenkuin ehtii toiselle rannalle, vaikk'ei järvi ole mikään suuri.

Järvi on hyvin kalainen ja voisi vielä tänä päivänä antaa pyytäjälle "suuren kalansaaliin", mutta rannikkoin erinomaisen harvat asujamet eivät välitä tästä elinkeinosta.

Täällä asuvain Arabialaisten kalastustapa on sangen omituinen ja hyödytön. He pyytävät kahdella tavalla kaloja. He joko heittävät pienen käsinuotan rannalta apajalle ja sillä onnistuu heidän silloin tällöin saada vähäpätöinen saalis; tahi myrkyttävät he veden myrkyllisillä leivänmuruilla: kun kala on näitä syönyt, kuolee hän vähässä ajassa ja nousee veden pintaan, jolloin Arabialainen ui ottamaan saalistansa.

Hän syö sitte tätä terveellistä ruokaa tahi tarjoo sitä matkustajalle, jonka hän sattumalta tapaa. Vieraalle on kuitenkin paras että hän pidättää halunsa Galilean meren kaloista, jollei hän itse oli niitä pyytänyt.

Siihen aikaan, kuin järven rannat olivat ikäänkuin reunustetut kukoistavilla kaupungeilla ja väkeä vilisi runsaasti täällä, oli merikin täynnä kalastajain venheitä, joiden uutterat isännät yöt päivät heittelivät verkkojansa apajalle; — nyt sitä vastaan kuulin sanottavan, että ainoastaan yksi pursi purjehtii sen selällä, ja seudun kalastajista olen jo puhunut.

Katselkaammepa nyt itse rantoja ja niiden muistoja. Jos ensiksi luomme silmämme etelään päin, niin näemme vuoremme juurella seitsemän valkeata telttiämme (meidän uusilla matkakumppaneilla oli nimittäin 4 telttiä yhteensä) seisovan vähäisellä ruohoa kasvamalla kedolla. Meidän miehet lepäävät loikovat matkan vaivain perästä telttein vieressä, ja leirimme ympärillä käyvät hevoset ja muulit laitumella.

Puut ja pensaat ympäröivät tätä pientä lakeutta niin tiheästi, erittäinkin järven puolelta, ettei leiristämme voi nähdä järven kirkasta pintaa muuten kuin sieltä täältä lehtien välistä.

Ylt'ympäri lakeutta näkyy sitte Kapernaumin soraläjät ohdakkeilleen.

Etelän puolella Kapernaumia levenee vihannoiva, 1/2 penikulmaa pitkä ja 1/6 penikulmaa leveä kenttä. Kentän arabialainen nimi on el-Ghaveir — me tunnemme sen Genezaretin maan nimellä.

18 vuosisataa takaperin oli tämä lakeus, Josephon kertomuksen jälkeen, maallisen paratiisin kaltainen, jossa kasvoi runsaasti ihanimpia hedelmiä ja jossa vallitsi ainainen kevät. Olemme huomauttaneet jo siihen seikkaan, että paikan viljavuus ihmetyttää matkustajaa. Joka paikassa näet pitkää ruohoa, puita ja pensaita. "Kaikilla haaroilla", sanoi eräs matkustaja, "kuulee täällä turturi-kyyhkysen tuherrusta ja peltopyy viheltelee tällä lehväkkäällä rannalla".

18 vuosisataa takaperin oli tämä seutu väkirikkaimpia paikkoja Palestinassa, nyt on se melkein kylmillä. Ainoa tätä nykyä asuttu paikka koko lakeudella on tuo vähäpätöinen Mejdel'in — Magdalan — kylä, jonka näemme vuoreltamme kappaleen matkan päässä etelässä päin, juuri lähellä niitä vuoria, jotka ovat lakeuden eteläisenä rajana ja jotka longottavat pystysuorina järveen. Nykyisessä Magdalassa on noin 20 mökkiä, joiden ympärillä nähdään sen kaupungin jäännöksiä, jossa Maria Magdalena oli syntynyt.

Nuot mainitut vuoret etelässä estävät meitä näkemästä Tiberiasta, joka on laksossaan heti niiden takana ja jonka kaupungin me kaikkein ensiksi saimme näkyviimme, lähestyessämme Genezaretin järveä.

Tiberias oli aikanansa Galilean pääkaupunki. Josephus kertoo Herodes Antipaan (Johannes Kastajan murhaajan) perustaneen kaupungin noin 16 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Kaupunki sai nimensä Herodeksen ystävän ja suosijan, Keisari Tiberion jälkeen, ja puhkesi äkkiä kukoistukseen, niin että se jo Kristuksen aikana oli melkoinen kaupunki.

Nykyinen kaupunki ei ole varsin mitätön, siinä on 2000 asukasta, joista 800 ovat Juutalaisia.

Eräs arabialainen Sheikki, joka menneen vuosisadan keskipaikoilla valloitti kaupungin, varusti Tiberiaan muureilla. Maanjäristykset, jotka usein vapisuttavat näitä seutuja, ovat suureksi osaksi hävittäneet nämä muurit, niin että useasta kohdin voi varsin mukavasti ratsastaa sisään noista suurista halkeimista.

Tiberias on rakettu juuri järven rannalle, niin että aallot viruttelevat muuria.

Wanhan kaupungin rauniot makaavat hajallaan rannikolla. Ne ovat kiviroukkioita, muurein jätteitä ja muutama kymmenkunta kukistunutta pylvästä.

Wähäinen Romalais-katolinen luostari löytyy kaupungissa, osoittaen sitä paikkaa, jossa tarun mukaan opetuslapset vetivät maalle sen suuren kalain paljouden, jonka he saivat, heitettyänsä Herran kehoituksesta verkkonsa apajalle, kun Herra täällä ilmaantui heille ylösnousemisensa jälkeen.

Kappaleen matkan päässä etelään päin kaupungista on juuri lähellä rantaa neljä lämmintä lähdettä. Näiden lähdetten mesi on katkeran suolaista ja hajahtaa vahvasti tulikiveltä; sen sanotaan parantavan muutamia tauteja, erittäinkin luuvaloa.

Jos nyt vuoreltamme käännämme silmämme Pohjosta kohden, niin näemme jyrkän ja epätasaisen, kallioon hakatun tien kulkevan tuolta äsken mainitulta lakeudelta Syriaan päin. Idän puolella tätä tietä ovat Korazinin ja noiden molempain Bethsaida nimisten kaupungein rauniot.

Kovin vaikea on päästä näille raunioille, sillä niiden ympärillä kasvaa niin pitkää ohdaketta, kuin mies hevosen selässä, ja niin tiheässä, että matkustajan, joka aikoo niiden luotsi, täytyy palkata kolme, neljä miestä raivaamaan tietä ja nuijilla hakkaamaan maahan noita pitkiä ohdakkeita.

Ensimäisen eli eteläisimmän Bethsaidan rauniot, joka oli rakettu ihan järven rannalle, ovat ainoastaan 1/8 penikulman päässä Kapernaumista.

Bethsaidasta (Kalahuoneesta) oli neljä apostolia, nimittäin Pietari ja Andreas, Jakobus ja Johannes kotoisin.

4-kymmenessä minutissa voi täältä ratsastaa sille paikalle, jossa Korazin varmaankin oli. Rauniot ovat kaatuneita pylväitä ja kukistuneita muureja. Ne ovat jotenkin avaralla alalla rannalla ja vesi huuhtoelee osaa niistä. Ne todistavat Korazinissa kerran olleen isoja ja komeita rakennuksia, jotka ovat voineet vetää vertoja mille muille hyvänsä Palestinassa. Nämät rauniot ovat puolen penikulman päässä lännessä päin Jordanin virran laskupaikasta Galilean mereen. Jordanin itäisellä rannalla, ⅓ penikulman päässä virran laskupaikasta, oli tuo toinen Bethsaida. Kivirauniot ja muutamat sortuneet rakennukset ovat ainoat jäännökset, mitkä täältä on voitu löytää.

Bethsaida oli ensin alussa vaan vähäpätöinen kylä, jossa asui Galilean kalastajia. Iturean ja Trachonitin maakunnan Tetrarka Philippus suurensi ja kaunisti sitä ja pani sille nimeksi Julius, keisari Auguston tyttären Julian jälkeen, ja paikalla on vielä tämä nimi.

Jossakin tämän Bethsaidan autioilla lähitienoilta ruokki Herra 5000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla. Kun ihmetys oli tehty vaati hän kohta opetuslapsiansa astumaan haahteen ja menemään ennen häntä yli meren Bathsaidaan (toiseen tämän nimiseen kaupunkiin, joka oli lähellä Kapernaumia), sillä aikaa kuin hän päästäisi kansan. Ja koska hän oli päästänyt heidät, meni hän vuorelle rukoilemaan. Ja koska ehtoo tuli oli haaksi keskellä merta, ja hän yksinänsä maalla. Hän näki heidän olevan hädässä soutamisessa, sillä heillä oli vastainen tuuli. Ja liki neljäntenä yön vartiona tuli hän heidän tykönsä, käyden meren päällä, ja tahtoi mennä heidän ohitsensa. Kun he pelästyivät, puhui hän heille ja sanoi: "olkaat hyvässä turvassa, minä olen, älkäät pelätkö". astui heidän tykönsä haahteen, ja tuuli heikkeni. Ja he paljoa enemmän keskenänsä häm-mästyivät ja ihmettelivät. Kun he olivat menneet ylitse, tulivat he Genezaretin maalle ja laskivat satamaan. Heidän aikomuksensa oli mennä Bethsaidaan, mutta myrsky oli kai heidän ajanut pois oikealta suunnalta, että he sen siasta laskivat maalle tuolle kauniille Genezaretin lakeudelle.

Paitsi näitä, enimmästi tunnettuja kaupunkeita Galilean meren tykönä, oli sen rannoilla useampia toisiakin, niinkuin Gamala, Hippos ja Tarichæa ja samoilla seuduilla, vaikka kappaleen matkan päässä merestä, Scythopolis, Gadara ja Pella, ynnä koko joukko väkirikkaita kyliä.

Tämän niin kukoistavan, niin väkirikkaan maan paikan valitsi Jesus asuinsiaksensa, kun Nazaretilaisten vihollisuus ikäänkuin pakoitti häntä heittämään lapsuuden kotinsa. "Ja meni alas Kapernaumiin Galilean kaupunkiin ja asui siellä".

Täällä oli hänen ympärillänsä aina "paljo kansaa". Täällä saarnasi hän väkevästi suurille joukoille kaupungeissa ja kylissä ja ulkona erämaissa ja kedoilla, ja usein istui hän jollekin vuorelle puhumaan.

Kapernaum oli tähän aikaan Mestarin Varsinainen koti ja kutsuttiin "hänen kaupungiksensa".

Kapernaumin synagogassa paransi hän perkeleeltä riivatun ja Pietarin anopin. Täällä näytti hän todeksi, että "hänellä oli valta maan päällä antaa synnit anteeksi", kun hän paransi halvatun. Täällä teki hän yhdellä sanalla sadanpäämiehen palvelian terveeksi ja herätti Jairin tyttären kuolleista.

Kapernaumin lähitienoilla valitsi hän 12 opetuslastansa ja lähetti heidän saarnaamaan taivaan valtakunnasta, joka oli tullut aivan lähelle, piti vuorisaarnansa ja puhui merkilliset vertauksensa kylväjästä, rikkaruohosta ja nisusta, sinapin siemenestä, happamesta taikinasta, aarteesta, joka oli kätketty peltoon, kalliista päärlystä, verkosta, joka heitettiin mereen y.m.

Kapernaumissa saarnasi hän uskosta kansalle synagogassa ja nöyryydestä, armeliaisuudesta ja veljellisestä rakkaudesta opetuslapsillensa.

Näillä seuduilla on Jesus tehnyt useimmat väkevät työnsä, mutta suuri oli vastus, jota hän sai kokea, ja ainoastaan harvat noista suurista parvista, jotka tunkivat hänen ympärillensä, tulivat hänen oikeiksi opetuslapsiksensa. Moni suuttui kohta hänen puheestansa ja etsi tilaisuutta tappaaksensa häntä. Muutamat seurasivat häntä jonkun aikaa, kun he näkivät mitä ihmeitä hän teki sairaille, mutta pian he hänestä luopuivat eivätkä enää kulkeneet hänen kanssansa. Harvat hylkäsivät kaikki ja seurasivat häntä.

Jesus rupesi sentähden nuhtelemaan niitä kaupunkeita, joissa hän oli tehnyt väkevimmät työnsä, eivätkä ne kuitenkaan olleet parantuneet: "Woi sinuas, Korazin, voi sinuas, Bethsaida! Jos senkaltaiset väkevät työt olisivat tehdyt Tyrossa ja Sidonissa, kuin teissä tehdyt ovat, niin he olisivat aikaa säkissä ja tuhkassa tehneet parannuksen. Jonka tähden sanon minä teille: Tyrolle ja Sidonille pitää oleman huokiamman tuomiopäivänä kuin teille. Ja sinä Kapernaum, joka olet korostettu taivaaseen asti! sinun pitää hamaan helvettiin sysättämän; sillä jos Sodomassa olisivat sen kaltaiset väkevät työt tehdyt kuin sinussa, niin he vielä tänäpänä seisoisivat. Jonka tähden sanon minä teille: Sodoman maalle pitää huokiamman oleman tuomiopäivänä, kuin sinulle".