SISÄLLYS: (continued 3)

Bethaniasta käy sitte toinen tie yli Öljyvuoren kukkulan Jerusalemiin. Sitä myöten kuin noustaan ylemmäksi tätä tietä, lavenevat näköalat. Wihdoin näet Bethanin syvällä tuolla lakson pohjassa. Ympäri on kauniita, puita kasvavia harjanteita ja laksosa, vaihetellen alastomain kallioin kanssa; etäämpänä idässä nousee toinen törmä toisen takaa, kunnes silmä vihdoin seisahtaa Jordanin kauniisen, vihannoivaan laksoon ja Kuolleen meren sinertävään selkään, jonka takana siintää Moabin korkeat, tasaiset vuoret.

Jos Öljyvuoren kukkulalla luomme silmämme länteen päin, voimme nähdä suoraan alas Jehosaphatin laksoon ja Kidronin osaan. Lakson toisella puolella näkyy koko Jerusalemin kaupunki ikäänkuin levitettynä jalkaisi eteen. Ensimäiseksi pistää silmääsi tuo avara vihreä temppelipiha Omarin moskeijan kanssa, sitten sen takaa pyhän haudan kirkko ja nuo monet kauniit rakennukset Zionin vuorella. Tuonnempana toisella puolella kaupungin, näet yhden vuoren kukkulan kohoavan toisensa takaa aina siintävään etäisyyteen asti.

Kaikki ovat pyhiä paikkoja, joiden katseleminen täyttää pyhissävaeltajan sydämen sanomattomalla haikeudella, liikutuksella, jota ei voi kertoa, vaan ainoastaan tuntea.

Juuri Öljyvuoren korkeimmalla kukkulalla seisoo kirkko, joka on rakettu sille paikalle, josta tarun mukaan Jesus astui taivaasen. Sitä kirkkoa kutsutaan sentähden taivaasenastumisen kirkoksi. Tämän kirkon asema on semmoinen, että sen voi nähdä Jerusalemista joka taholta; mutta luultavaa on, että Jesus valitsi vähemmän julkisen paikan, palataksensa Isän tykö, ja ettei Hän tässä tilaisuudessa tahtonut muita todistajia, kuin uskovaiset opetuslapsensa. Wähän alempana Öljyvuoren huippua löytyy kaakossa päin eräs kumpu, jolla useat niistä, jotka itse paikalla enemmän aikaa ovat tutkineet paikkakunnallisia suhteita, luulevat tämän suuren tapauksen tapahtuneen, ja tämä otaksuminen näyttää todenmukaisemmalta.

Ensimäisenä perjantaina, jonka Jerusalemissa vietimme, kävimme eräässä paikassa, jonne Judalaiset tavallisesti kerran viikossa kokoontuvat itkemään hävitettyä temppeliänsä ja rukoilemaan Jumalaa, että Hän uudestaan rakentaisi Israelin valtakunnan. Paikka, johon he kokoontuvat, on jotenkin ahdas kartano, jota yhdeltä puolelta sulkee muuri, joka kaupungin puolelta kannattaa tuota avaraa temppelipihaa. Täällä tapasin minä suuren joukon enimmäksi osaksi vanhoja Judalaisia pitkillä, valkoisilla parroilla. Heillä oli jokaisella hebrealainen rukouskirja, joista he lukivat tai oikeemmin lauloivat rukouksen rukouksen perästä.

Näiden Judalaisten ulkomuoto, samoin kuin kaikkein kaupungissa olevain Israelitain, osoitti suurinta köyhyyttä ja kurjuutta. Judalaiset kortteerit Jerusalemissa ovat hyvin tutut kaikille Itämaissa matkustaville siivottomuutensa ja viheliäisyytensä tähden. Niiden näky jo herättää sääliä, ja näyttää siltä kuin Herran erityinen tuomio painaisi niitä Judalaisia, jotka vielä asuvat siinä kaupungissa, joka on rakettu heidän uljaan Jerusaleminsa raunioille, samoin kuin tämän tuomion nähdään rasittavan kaikkia heidän maamiehiänsä, jotka ovat hajoitetut ympäri maailman, ilman isänmaata, vaikka monella heistä onkin yltäkyllin maallisia rikkauksia.

Seuraavana sunnuntaina oli meillä tilaisuus nähdä niinkutsuttua kristillistä juhlan viettoa pyhän haudan kirkossa. Oli "pyhän tulen juhla", jota Kreekkalaiset ja Armenialaiset kristityt yhteisesti viettävät. Katoliset kristityt viettivät sitä myös ennen, mutta lakkasivat sitä viettämästä noin neljäkymmentä vuotta sitte.

Kreekkalaiset ja Armenialaiset kirkot väittävät nimittäin, että joka pääsiäisaattona tulta putoaa taivaasta ja sytyttää Kristuksen hautakirkossa olevat lamput. Ensimäisenä lauantaina, jonka Jerusalemissa olimme, viettivät Kreekan-uskolaiset pääsiäis-aattoansa; heidän pääsiäisensä oli juuri viikkoa myöhemmin kuin meidän.

Me olimme matkallamme myöhästyneet muutamia päiviä, niin ettemme voineet viettää pitkäperjantaita tässä pyhässä kaupungissa, joka meistä oli suuri vahinko; mutta sitä ei enää voitu auttaa, ja vaikka kiiruhdimme matkaamme, emme kumminkaan ehtineet Jerusalemiin ennen kuin vasta toisena pääsiäispäivänä.

Kreetalaisten pitkäperjantai ja pääsiäinen oli viikkoa myöhempään, ja kun pitkäperjantaina oli vietetty loistavaa jumalan palvelusta haudan kirkossa, jossa myös Golgatha on, oli nyt ääretön kansan paljous pääsiäisaaton aamupuolella kokoontunut tuohon avaraan kirkkoon, näkemään tätä suurta ihmetyötä, jolloin Jumala oli langettava tulen taivaasta, joka sytyttäisi hautakappelin lamput.

Jokaisella pyhissävaeltajalla, joita tänne oli runsaasti kokoontunut, oli yksi tai useampi vahakynttilä kädessä, saadaksensa sytyttää niitä tuossa taivaallisessa tulessa.

Niinkuin tavallisesti sotaisessa niinkutsutussa kristillisessä juhlamenossa, joita tässä kirkossa pidetään, oli nytkin suuri joukko turkkilaisia sotamiehiä komennettu tänne pitämään kristityitä järjestyksessä ja estämään heitä lyömästä kuoliaaksi toinen toisiansa, joka usein on tapahtunut näissä kristittyin veljellisissä kokouksissa. Heti sisäänkäytävän vieressä vasemmalla kädellä loikoi muutamia turkkilaisen vartiajoukon päälliköitä varsin mukavassa asemassa uutimillaan ja katselivat sisääntulvaavia kristityitä suurimmalla ylenkatseella. Sotamiehet seisoivat kahdessa rivissä ja muodostivat sillä tavoin avonaisen käytävän portista kirkkoon ja ympäri hautakappelin. Koko kirkko oli täynnä kristityitä ja tungos oli niin suuri, ettei yhdellenkään enää olisi siellä siaa ollut.

Turkkilaiset upseerit ja alaupseerit kävivät edestakaisin pitkin tätä avonaista käytävää sotamiesten välissä, pitääksensä silmällä, että kristityt joka paikassa olivat siivosti ja käyttivät itsensä säännöllisesti. Nämä upseerit olivat varustetut kepeillä, ja jos jossakin paikassa joku melu nousi, rupesivat he lyömään joukkoon kaikin voimin ja heitä näytti suuresti miellyttävän, kurittaa noita vihattuja kristityitä.

Amerikalaisen konsulin avulla olimme saaneet hyvän paikan ylhäällä niin kutsutussa katolisessa parvessa, josta voimme hyvin nähdä hautakappelin ja äärettömän väentungoksen tuolla alhaalla.

Kun hetken aikaa olimme odottaneet, ilmaantui vihdoinkin joukko patriarkkoja ja piispoja juhlakulussa. Heidän edellänsä kannettiin joukko lippuja ja viirejä, joilla oli kuvattuna neitsyt Maria ja Wapahtaja. He kävivät avonaiselle käytävälle sotamiesten välissä, ja tarkoitus oli, että he nyt rukoilisivat Jumalaa lähettämään tulta. Kun kansajoukko näki tämän juhlakulun, rupesivat he kirkumaan ja raakumaan täyttä kurkkua. Muutamat heistä tunkivat sotamiesten rivein läpitse ja seurasivat juhlakulkua hyppien, riekuen ja lyöden itseänsä kuin mielipuolet.

Kun juhlakulku sillä tavoin oli kiertänyt useat kerrat ympäri kappelin, seisahtui se vihdoin sen sisäänkäytävän eteen. Jerusalemin kreetalainen patriarkka riisui päältänsä kaikki koristeensa ja antoi ne seuralaistensa huostaan, kävi sitte kappeliin sisään ottamaan tulta vastaan, ja sulki varovasti oven jälkeensä. Kun hän hetken aikaa oli ollut siellä, aukaistiin kaksi aukkoa, yksi kummaltakin puolelta kappelia, ja niistä sysättiin ulos kaksi palavaa tulisoittoa.

Samassa tuokiossa tuli kaikki koko kirkossa epäjärjestykseen. Kauhea riekuna kuului kansanjoukosta, väkevä, niin että seinät olivat haljeta. Sotamiesten rivit murrettiin paikalla — kaikki tahtoivat sytyttää kynttilänsä yhtä haavaa; käsiä, päitä vilisi sekaisin, ettei voinut yhtä toisesta eroittaa. Hirmuista oli nähdä kaikkea tätä hulluutta, mutta ilahuttavalta tuntui kuitenkin, ettei Kristuksen todellista, vielä tietämättömissä olevaa hautaa saastutettu tämmöisillä pakanallisilla juhlilla, joita kirkon eksyneet lapset viettävät niin kutsutussa "hauta-kirkossa".

Ihmeteltävällä pikaisuudella olivat kaikki sytyttäneet kynttilänsä; näytti siltä kuin koko tuo hyörivä ihmisjoukko yhtäkkiä olisi leimahtanut tuleen, ja tuota kauheata riekunaa kesti yhtä mittaa. Tämä ei ollut kristillisen juhlan kaltainen, vaan sopi paremmin helvetin kuvaksi.

Pyhissävaeltajat luulevat tällä tulella olevan ylenluonnollisia omaisuuksia, se poistaa synnit, vaan ei vahingoita ruumista, ja minä näinkin useain heistä heiluttavan tulenliekkiä kasvoillansa, kunnes tulivat ihan mustiksi. Ne, joilla oli lapsia muassa, tahtoivat myös polttamalla poistaa synnit heistä, ja lapset, parkuvat täyttä kurkkua, liekin heitä koskettaissa.

Minulla oli paikkani keskellä muutamia katolisia pappeja, jotka koko ajan voivottelivat tuota pakanallista juhlaa vaikka heidän oma kirkkonsa neljäkymmentä vuotta takaperin itse oli osallinen samoissa kemuissa ja vieläkin viettää yhtä pakanallisia juhlia kuin tämä.

Me jätämme nyt Jerusalemin muutamaksi päiväksi, palataksemme sinne taasen takaisin, tehtyämme ensin vähäisen matkan ulos kaupungista. Paljon on vielä sanomista tuosta pyhästä kaupungista, mutta jätämme sen takaisintuloomme asti. Joka kerta kun ulkoretkiltämme palasimme Jerusalemiin ja silloin näimme kaupungin joltakin toiselta taholta, tuntui se meistä yhä enemmän ja enemmän vanhalta tuttavalta, rakkaalta ystävältä, joka tuli meille aina mieluisemmaksi ja tutummaksi jota useammin sen uudestaan näimme, ja toivon että lukijan käy samoin seuratessansa meitä meidän matkoillamme näillä pyhillä paikoilla.

Yhdeksäs Luku.

Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon.

Maanantaina varusteleimme kolme-päiväiselle matkalle Kuolleelle merelle, Jordanin virralle ja Jerikoon. Tie, jota meidän nyt piti matkata, on epäluotettavimpia koko Palestinassa. Rosvomisia tapahtuu usein näillä seuduilla, sillä toisella puolella Kuollutta merta ja Jordanin virtaa löytyvillä vuorilla asuu hurjia Beduini-heimoja, jotka silloin tällöin joukottain tulevat Judean puolelle ja ryöstävät kaikki mitä heidän tiellensä sattuu. He vetäytyvät sitte takaisin vuoristoonsa, jonne turkkilaiset hallitusmiehet eivät tohdi heitä seurata. Matkustajat kulkevat sentähden aina vahvan vartiajoukon turvissa Jerikoon, sillä muuten pelkäävät he lankeevansa rosvoin käsiin.

Muutamia päiviä ennen, kuin läksimme matkallemme, oli kolme eri matkustaja-seuruetta matkalla Jerikoon saanut rosvot kimppuunsa. Yksi näistä joukoista tuli kokonaan paljaaksi ryöstetyksi; kahdelle toiselle, jotka olivat väkevämmät, onnistui kartoittaa rosvot ja pelastaa itsensä. Yhtä näistä matkustajista, nimittäin erästä Amerikalaista, kohtasi se kova onni, että, kun hän latasi pyssyänsä, tämä yht'äkkiä laukesi ja luoti kävi hänen käteensä.

Kun nyt päätimme lähteä tälle retkelle, pyysivät kaikki, jotka samoina päivinä aikoivat käydä Kuolleella merellä ja Jordanilla, että saisivat yhtyä meidän seuraamme, joten meistä tuli jotenkin lukuisa joukko, yhteensä yksitoista matkustajaa ja kaksi tulkkia. Me olimme hyvästi varustetut kaksipiippuisilla pyssyillä ja revolvereilla, niin että olisimme voineet ampua yhdellä haavaa 60 laukausta. Jerusalemissa olimme vouranneet hevosia sekä itsellemme että tulkeillemme ja muuleja tavaraimme kuljetusta varten. Mukavuuden vuoksi otimme me viisi erämaan kumppania ainoastaan yhden teltin mukaamme; sillä yhden yön tulimme lepäämään eräässä luostarissa ja ainoastaan yhden yön täytyi meidän viettää teltissä, jonka ajan saatoimme olla kuinka suuressa tungoksessa hyvänsä.

Meidän seurassamme oli neljä Amerikalaista, kolme Englantilaista ja kaksi Schweitsiläistä sekä L. ja minä.

Me olimme tehneet välipuheen erään Beduini-sheikin kanssa, että hän miehinensä seuraisi meidän kapineitamme ja suojelisi niitä, ja jos jotakin katoisi, olisi hän velvollinen palkitsemaan vahingon.

Varhaiseen tiistai-aamuna oli kaikki valmisna. Kun kaikki olimme koossa, oli meitä oivallinen ratsumies-joukko. Jätettyämme Jerusalemin ja ratsastettuamme yli Gihonin lakson, ajoimme täyttä nelistä yli toisella puolella olevan ylängön sitä vuoriseutua kohden, jossa Bethlehem on, sillä Bethlehem antaa suoraan etelään Jerusalemista.

Yhden tiimaisen ripeän ratsastuksen perästä saavuimme tähän kaupunkiin. Me ratsastimme sen kapeita, epäsäännöllisiä katuja pitkin sille suurelle avonaiselle paikalle, joka on niinkutsutun Jesuksen syntymisen kirkon ulkopuolella. Täällä oli joukko vanhoja ja nuoria Bethlehemiläisiä koossa. Kaikki he tahtoivat ansaita jotakin joko pitämällä meidän hevosia tahi myymällä yhtä ja toista rihkamaa muistoksi Bethlehemistä.

Me kävimme vielä kerran katsomassa kirkkoa kaikkine kappeleinensa ja muistoinensa ja pitkitimme sitte matkaamme.

Nyt ratsastimme alas sitä jyrkkää vierrettä myöten, jonka päällä Jesuksen syntymäkaupunki on. Ihana oli näköala kaupungista yli ympärillä olevain vuorten ja laaksoin, somalta näytti kaupunki, kun tuolta alhaalta lakson pohjasta sitä katselimme. Paikan rikkaat, suloiset muistot kirkastavat koko tämän maiseman ja tekemät sen pyhissävaeltajan silmissä enemmän kuin yhdessä suhteessa kauniimmaksi mitä hän milloinkaan on nähnyt.

Jätettyämme Bethlehemin, ratsastimme itään päin jylhän, Wuorisen Judean kautta. Eräässä jotenkin avarassa laaksossa kaupungin läheisyydessä näytetään niitä ketoja, joilla paimenet saivat sanoman Jesuksen syntymisestä. Samalla paikalla on vanhan kirkon rauniot.

Täältä aioimme käydä niinkutsutulla Frank-vuorella, jossa Herodeksen haudan sanotaan olevan. Tämä vuori on vähän matkan päässä tieltä. Me jätimme sentähden tänne muulimme, joiden meidän sheikkimme ja hänen miestensä turvissa piti jatkaa matkaa suoraa tietä luostariin, sillä aikaa kuin me loppupuolella päivää teimme tämän retken syrjään päin. Suurin vaikeus oli oppaan saamisesta, sillä ne miehet, joita siihen kehoitimme, eivät sanoneet uskaltavansa käydä vuorelle, sillä he pelkäsivät Beduineja, jotka asustelivat näillä tienoin. Wihdoin lupasi yksi miehistä seurata meitä kappaleen matkaa, sitte saisimme opastaa itseämme niin hyvin kuin voimme. Seutu, jonka läpitse ratsastimme oli yhtä mittaa jylhää ja autiota ja tie toisinaan melkein mahdotointa kulkea. Kun sillä tavoin hyvän hetken olimme ratsastaneet saavuimme sangen korkean vuoren juurelle. Wuorelle vievä tie oli varsin vaikea ja kävi toisinaan suoraan yli alastomain kallioin, jossa hevoset luiskahtelivat ja kompastuivat joka askeleella. Useat hevoset menivät nurin niskoinsa, vaan ei kuitenkaan kukaan meistä vahingoittunut. Tohtori Nickels'n hevonen lankesi muistaakseni kolme kertaa; herra Moorin kerran. Toisen tulkin hevonen luisti alas eräältä liukkaalta kalliolta; tulkki putosi selästä ja vieri toiselle puolelle, hevonen toiselle. Kun sillä tavoin näin kumppanieni suistuvan nurin yhden toisensa perästä, katselin omaa valkoista, vilpasta arabialaista hevostani, arvellen kuinka hän tepastelisi tuolla epätasaisella tiellä, joutumatta kumppaniensa kohtaloon. Yht'äkkiä keskeytyin aatoksissani, kun hevoseni astui isolle vierukivelle, joka luiskahti syrjään päin, ja seurauksena oli että me kumpikin menimme kuperkeikkaa. Hevonen lankesi nimittäin turvalleen ja keikahti yli niskainsa, niin että hän makasi selällänsä kaviot päin taivasta. Samassa tilassa olin minä myös hevoseni vieressä ja toinen jalkani oli joutunut hänen selkänsä alle. Paitsi jalkaa, joka vähän litistyi, en muuten kärsinyt mitään vahinkoa.

Tuon hankalan tien tähden olimme joutuneet niin hajalle, että, kun ensimäiset jo olivat ehtineet vuoren huipulle, olivat jälkimmäiset vielä lähellä sen juurta. Kun ensimäiset meistä ehtivät vuoren harjalle, havaitsivat he kappaleen matkan päässä viisi aseellista Beduinia, jotka, niin pian kuin huomasivat vieraat, juoksivat suoraan heitä kohden, varmaankaan ei missään ystävällisessä aikomuksessa. Kun nyt saavuimme kukkulalle yksi toisensa perästä, ja he saivat nähdä meidän väkevän joukon kokoontuneena sekä huomasivat meidän hyvin varustetuiksi aseilla, seisahtivat he yht'äkkiä eivätkä lähenneet meitä enää askeltakaan, vaikka me huusimme heille tulemaan lähemmäksi sanomaan meille tietä Frankvuorelle, jonka kukkula näkyi etäällä. Mies, joka tähän saakka oli meitä opastanut, ei sanonut uskaltavansa tulla etemmäksi, jonka tähden nyt saimme pötkiä eteenpäin omin päimme, miten parhain voimme.

Eräällä töyräällä juuri vastapäätä sitä vuorta, jolla me olimme, huomasimme sangen suuren Beduini-leirin, ja niin pian kuin sikäläiset Beduinit meidän havaitsivat, nostivat he hirveän melun ja yksi joukko tuli täyttä juoksua meitä vastaan, riekuen ja rääkyen, vilkutellen sapeleitansa ja ladattuja pyssyjänsä, ja kotvasen ajan perästä läksi vielä aseellinen ratsasjoukko Beduinein leiristä täyttä nelistä meitä kohden. Miehet heiluttivat pitkiä keihäitänsä ja paljaita sapeleitansa ja koettivat saada niin väkevää sotahuutoa toimeen kuin mahdollista.

He lähenivät nyt aivan pikaisesti ja omituista oli heitä nähdä. Jalkaväki tuli juosten taholtaan minkä jaksoi, ja ratsuväki ajaa ryöpytti täyttä laukkaa tulisten, hurjain hevosten selässä tietä myöten, joka näytti olevan tehty ainoastaan vuorivuohia ja gaselleja varten.

Me kysyimme urholliselta, alati vakavalta tulkiltamme mitä hän nyt luuli tapahtuvan. Hän ei sanonut varmaan tietävänsä. Hän antoi meille kuitenkin vihiä siltä, että nuot saaliinhimoiset Beduinit kyllä ryöstäisivät, minkä vaan voisivat, mutta koska meillä ei ollut mitään tavaraa muassamme paitsi aseitamme, luuli hän varmaan etteivät he tekisi meille mitään. Hän kehoitti meitä vaan pysymään koossa ja ratsastamaan lähelle heitä, että hän voisi puhua heidän kanssansa.

Muutaman minutin perästä olimme juuri lähellä toinen toisiamme. Meidän tulkkimme huusi silloin heille ja sanoi meidän olevan matkustavia, jotka tahdoimme katsella maisemaa ja ettemme aikoneet tehdä heille mitään pahaa, elleivät he hyökkäisi meidän päällemme. He viihtyivät nyt ja katseltuansa meitä tarkoin, tulivat he varsin ystävällisiksi, antoivat meille jokaiselle kättä ja kysyivät eivätkö saisi teurastaa muutamia lampaita ja antaa ne meille ruoaksi; mutta koska tiesimme, että he sitte ottaisivat niistä viiden-, kuuden-kertaisen hinnan, kiitimme vaan heidän ystävällisestä tarjoomuksestansa ja tyydyimme omiin eväisiimme.

Astuttuamme alas hevostemme selästä, istahdimme maahan niin mukamaan asemaan kuin mahdollista ja söimme atrian, jolla aikaa Beduinit meitä uuteliaasti tarkastelivat.

Kun sitte pyysimme heitä näyttämään meille tietä Frankvuorelle ja sieltä Mar-Saban luostariin, niin läksi neljä Beduinia meitä opastamaan, saadaksensa siten neljänkertaisen maksun.

Joku ehkä kummastunee, että otimme oppaiksimme näitä miehiä, jotka olivat osoittaneet olevansa meidän vihollisiamme; olisivathan he helposti voineet viedä meidät tietämättömiin, tappaa meidät ja ryöstää tavaramme ilman kenenkään näkemättä. Mutta tässä ei meillä muuta neuvoa ollut, meidän oli tyytyminen oppaasen, joka siksi tarjoutui.

Hyvin omituista oli nähdä millä lamoin Ali menetteli oppaamme kanssa, luulotellaksensa häntä että hän nyt oli meidän vallassamme. Hän käski tohtori Nickels'-in kirjottaa paperille mitä hän sanoi hänelle. Hän kutsui nyt suurella äänellä esille sen miehen, joka oli tarjoutunut meille oppaaksi ja liuskasi hänelle sanomaan nimensä. Kun mies nimensä oli sanonut, käski hän tohtorin kirjoittaa jotakin paperillensa, että Beduini luulisi hänen kirjoittaman kirjaan koko keskustelun. Sitte kysyi Ali samalla tylyllä, käskemällä äänellä, kuinka suuri hänen perheensä oli ja kuinka monta kuttua ja lammasta hänellä oli. Kaiken sen aikaa istui tohtori ja kirjoitti, luoden Beduiinin tuimia, läpitunkemia silmäyksiä.

Kun Ali oli lakannut kysymästä ja tohtori oli pistänyt tuon tärkeän paperin povitaskuunsa, luuli meidän oppaamme todellakin olevansa meidän vallassamme ja arveli että jos hän veisi meidät harhaan, hän itse ynnä koko hänen perheensä tapettaisiin ja hänen karjansa myytäisiin.

Sillä tavoin taattuamme meille oppaamme uskollisuuden, läksimme matkaan.

Nyt saavuimme viimeinkin tuolle mainitulle vuorelle, joka nousee sokurikeon-tapaisena ylös ilmoihin. Me nousimme sen kukkulalle ja näimme siellä sangen suuren rakennuksen rauniot, jonka muutamat matkustajat ovat luulleet Herodeksen haudaksi, muutamat romalaiseksi linnoitukseksi, joka jälkimmäinen otaksuminen näyttää minusta todenmukaisimmalta. Koko päiväkauden oli riehunut ankara myrsky, joka erittäinkin täällä vuoren huipulla tuntui erinomaisen tuimalta; niin väkevä oli myrskyn voima että se oli viedä meidät muassaan.

Me pitkitimme matkaamme ja saavuimme illalla luostariin.

Asemansa puolesta on Mar-Saban luostari merkillisin kaikista luostareista koko Palestiinassa. Luonto on niin jylhä ja mahtava, ettei sitä voi kuvatakaan. Luostari kaikkein torneinsa, kappeleinsa ja rakennustensa kanssa töröttää jyrkällä kalliolla, joka melkein pystysuorasti suistuu alas Kidronin ojaan. Sitä ympäröitsevät korkeat vahvat muurit ja se näyttää pikemmin voittamattomalta, kovaan vuoreen hakatulta linnoitukselta, kuin rauhalliselta luostarilta, hiljaisten munkkien syrjäiseltä kodolta. "Milloinkaan", sanoo muuan matkustajia tästä luostarista, "ei erakko olisi voinut valita sopivampaa paikkaa kolkkoa yksinäisyyttä ja hiljaista hartautta varten kuin Mar-Saban lakson".

Luostariin tullaan rautaportin kautta, joka on niin paksu ja jykeä, että se melkein kestäisi meidän ajan kanunainkin ampua. Meitä otettiin ystävällisesti vastaan luostariin ja munkit näyttivät meille kaikkia siellä löytyviä pyhiä paikkoja. Pyhin niistä oli kenties S:t Saban oma hauta.

S:t Saba oli nimittäin luostarin perustaja ja häntä mainitaan ihmeen pyhäksi. Hän oli syntynyt Kappadokiassa v. 439. Ihan nuorena tuli hän Palestinaan ja matkusteli ympäri maata, etsiäksensä itsellensä mieluista kotia. Wihdoin seisahtui hän tähän jylhään vuorenrotkoon, jossa hän asui eräässä luolassa, jota vieläkin näytetään. Hänen erinomainen pyhyytensä houkutteli vähässä ajassa hänen ympärillensä koko joukon erakkoja, ja hän perusti täällä vihdoin munkkiluostarin, jolla vielä on hänen nimensä.

Täällä olevat munkit elävät erinomaisen ankarain sääntöjen jälkeen, he eivät milloinkaan maista lihaa, eikä yksikään nainen saa tulla luostarin muurein kehän sisään. Kuitenkin moi matkustaja pian havaita, että vaikka he ovat syömättä väkevää ruokaa, eivät he kumminkaan voi olla nautitsematta väkeviä juomia.

Tässä samoin kuin melkein kaikissa muissa Palestinassa olevissa luostareissa, on useasti munkkein veri vuotanut. Persialaiset ryöstivät Mar-Sabaa seitsemännellä vuosisadalla, jolloin enemmän kuin neljäkymmentä munkkia surmattiin. Muhamettilaiset ovat sittemmin useat kerrat valloittaneet tämän paikan, aina harjoittaen täällä tavallista julmuuttansa. Wielä tänä päivänä kuleksii erämaan hurjia poikia sen muurien ympärillä ja käyttäisivät varmaankin hyväksensä ensimäistä tilaisuutta, ryöstääksensä tätä luostaria, jota pidetään rikkaimpana koko Palestinassa.

Me lepäsimme täällä yötä kahdessa isossa mukavassa huoneessa, ja kaikki oli valmistettu niin hyvin, ettei parempaa toivoa voinut. Moneen aikaan emme olleet levänneet katoksen alla, emme sitte kuin Sinain luostarista läksimme; sillä Jerusalemissa ollessamme olimme tähän asti yhä asuneet telteissämme. Warhain seuraavana päivänä läksimme luostarista ja kuljimme Kuolleelle merelle vievää tietä myöten, joka luikerti monipolvisena Judean jylhäin vuorten välissä. Wartiaväki, joka meitä seurasi, oli näillä tienoilla hyvin tarkka ja varova. Sheikki lähetti aina muutamia aseellisia miehiä edeltäpäin niille vuorille joiden ohitse meidän matkamme kävi, tiedustellaksensa oliko rosvoja väijymässä meitä noissa ahtaissa vuorensolissa. Minun on tunnustaminen, etten milloinkaan ole nähnyt ilkiötöille sopivampia paikkoja kuin nämä seudut, joiden läpitse näinä päivinä matkasimme. Silloin tällöin tuli Moabin vuoret näkymiin tuolla toisella puolella Jordania ja kun tiesimme niillä asuman Beduineja, jotka enimmästään elävät rosvoomisesta, ei meidän sheikkimme varovaisuus näyttänyt liialliselta. Pari tiimaa ratsastettuamme olin minä kuuleminani valitushuudon vähän matkan päästä, mutt'en voinut eroittaa mistä se tuli, sillä me kuljimme nyt korkeita vuoria ympäröivissä ahtaissa ja pienissä laaksoissa. Ratsastettuani muutaman askeleen eteenpäin ja tultuani toiseen laaksoon, näin yhden tulkeistamme makaaman tainnuksissa maassa ja muutamat matkakumppaneistamme seisoman hänen ympärillänsä. Hevonen oli nimittäin potkaissut häntä ja isku oli sattunut hänen kupeisinsa. Hänellä oli suuri leveä veitsi vyöllänsä ja onneksi oli kavion isku sattunut juuri veitseen, muuten olisi hän varmaankin menettänyt henkensä; veitsi oli kokonaan käyristynyt. Tuo mies parka tointui pian taasen, mutta sai kärsiä suuria vaivoja koko loppupuolen matkaa.

Noin kolme-tiimaisen ratsastuksen perästä aukeni näköala vihdoinkin ja me saavuimme tuolle avaralle lakeudelle Kuolleen meren ja Jordanin varrella. Oikealla puolellamme näimme tämän ihmeellisen meren ja vasemmalla kädellä Jordanin virran kauniin laakson, jossa vihreältä vivahtava juova osoitti tuon pyhän virran monimutkaista uomaa. Se vihannuus, jonka näimme, lähti nimittäin tuosta rikkaasta kasvullisuudesta molemmin puolin virtaa.

Me ratsastimme yli lakeuden Kuolleen meren rannalle.

Mikä merkillinen meri! Wesi on kirkas kuin läpi-kuultavin lasi ja katkeraa, kuin katkerin suola. Sen pimeässä pohjassa vallitsee ainoastaan kuolema samoin kuin sen rannoilla, jotka ovat erämaita ja kaljuja kalkkivuoria.

Eräs Franskalainen, joka oli käynyt Kuolleella merellä, kertoi minulle kerran kotimaassani, että hän köydessänsä täällä oli syönyt tästä merestä pyydettyjä kaloja; minä ihmettelin sitä silloin suuresti, mutta nyt selkeni minulle asia, ja minä ymmärsin että jos hän todellakin oli syönyt kaloja täällä, oli ne saatu Jordanin laskupaikoilta, jossa ei virran vesi vielä ollut ehtinyt sekaantua Kuolleen meren myrkyllisiin nesteisin, sillä niissä ei voi mikään elää.

Kuollut meri on hirmuisen suuressa laaksossa, ulottuva pohjasta etelään, Hermonin vuoren juurelta Akaban poukamaan asti, joka on Punaisen meren itäinen lahdeke. Tätä laaksoa kostuttaa vedellään tuo kaunis raitis Jordanin virta, joka laakson pohjoisessa osassa juoksee läpi Genesarethin järven eli Galilean meren ja sitte luikertaa pitkin laaksoa, kunnes se laskeuu Kuolleesen mereen. Tätä pitkää laaksoa ympäröivät kahden puolin korkeat vuoret, aina Hebronista ruveten Akabaan asti. Kuollut meri on alhaisin paikka maan päällä; sen pinta on 1,300 jalkaa alempana tavallista meren pintaa. Tämä seikka vaikuttaa, että tässä laaksossa, erinomattainkin Kuolleen meren läheisyydessä, on tuskin kärsittävä kuumuus. Meren ympärillä olevat seudut ovat kokonaan vulkaanillista luontoa; siellä tavataan usein laavaa ja tulikiven kappaleita. Toisinaan, erittäinkin kuumana vuodenaikana, nousee maasta myrkyllisiä tulikiven höyryjä, jotka ovat kovin vaarallisia terveydelle. Meidän tulkkiamme kertoi kuinka hän eräänä kesänä tuli muutamain matkustajain seurassa Kuolleelle merelle, jolloin yksi matkustajista tuli niin kovasti sairaaksi, että hänet täytyi niin pian kuin mahdollista viedä takaisin Jerusalemiin.

Niinä päivinä, jolloin viivyimme Kuolleen meren läheisyydessä, oli ilma erinomaisen raitis, niin ettei meillä ollut mitään haittaa siitä kuumuudesta, joka tavallisesti täällä rasittaa matkamiestä.

Paitsi lavaa ja tulikiveä on usein löydetty paljon maanpihkaa joko juoksevana meren pinnalla tahi viskattuna rannoille; erinomattainkin on sitä tavattu maanjäristysten jälkeen, jotka eivät ole harvinaisia näillä kummallisilla seuduilla. Tohtori Robinson puhuu matkakertomuksessaan, että täällä asuvat Arabialaiset olivat kertoneet hänelle, kuinka vuoden 1834 maanjäristyksen perästä meri oli ajanut rannalle maapihkaa suuressa määrässä kaakkoiselle kulmalle, ja että vuoden 1837 maan-vavistuksen perästä sitä nähtiin ihmeteltävän paljon uiskentelevan merenpinnalla, kunnes se vihdoin ajautui maalle läntiselle rannikolle. Nämä havainnot ansaitsevat todellakin suurta huomiota, kun niitä verrataan siihen mitä raamattu kertoo näistä seuduista.

Lähes 4000 vuotta takaperin, kun paimenten riidat pakoittivat Abrahamin ja Lotin erkanemaan toisistansa, silmäili tuo jälkimmäinen Bethelin ylängöltä itäänpäin viertävää maata ja "katseli kaiken Jordanin lakeuden; sillä se oli vedestä viljainen: ennen kuin Herra Sodoman ja Gomorran hukutti, oli se niinkuin Herran yrttitarha, niinkuin Egyptin maa. Ja Lot valitsi hänellensä koko sen lakeuden Jordanin tykönä, ja matkusti itään päin". Maata kuvaillaan sitte likemmin, kun seuraavassa luvussa puhutaan Siddimin laaksosta, jossa nyt on suolainen meri, ja joka laakso runsasten lähteillensä ja viljavain ketoinsa kanssa, keskellä erämaita ja vuoria, oli kuin vihannoitseva Eedeni, kuin Herran suloinen yrttitarha. Mikä eroitus tämän kuvauksen ja sen aution, elottoman maiseman välillä, joka samalla paikalla nyt nähdään!

Raamattu puhuu sitten niistä kauhistavista synneistä, joita Sodoman ja Gomorran sekä niitä lähellä olevain kaupunkein asukkaat harjoittivat, ja kuinka enkelit kävivät Abrahamin luona, joka silloin asui Mamren tammien siimeksessä, ja kuinka hänelle edeltäpäin ilmoitettiin mitä Siddimin laksolle tapahtuva oli. Tämän kuultuansa rukoili Abraham, joka muisteli siellä asuvaa sukulaistansa Lotia, hartaasti Jumalaa, ja Herra lupasi vihdoin hänelle, että jos hän löytäisi kymmenen vanhurskasta Sodomasta ja Gomorrasta, ei Hän hukuttaisi noita jumalattomia kaupunkeita. Abraham palasi silloin majaansa; mutta varhain seuraavana aamuna tuli hän uudestaan samalle paikalle, jossa hän oli puhunut Herran kanssa ja katseli Sodomaan ja Gomorraan päin ja kaiken sen maan lakeuteen, ja näki että savu nousi maasta niinkuin pätsin savu.

Kuinka Herra oikeastaan "hävitti Sodoman ja Gomorran", ei ole lähemmin kerrottu; raamattu sanoo vaan: "ja Herra antoi sataa Sodoman ja Gomorran päälle tulikiveä ja tulta taivaasta ja kukisti ne kaupungit ja kaiken sen lakeuden niin myös kaikki niiden kaupunkein asuvaiset ja maan kasvon".

Kenties oli tähän kauhistavaan paloon syynä joku maanalaisen tulen vaikuttama maanmullistus, jolloin maa repesi ja tulisia laavavirtoja ja kokonaisia pilviä tuli-kiveä ja palavaa maapihkaa syöksihe korkealle ilmoihin ja sitten putosivat alas turmiollisena tulisateena. — Kaikki paloi tuhaksi, kaupungit, niiden asukkaat, kaikki mitä kedolla kasvoi ja vielä ketokin, josta sanotaan että Siddimin laaksossa oli monta maapihkakuoppaa. Tämä maassa oleva palava aine, joka kohta syttyi tuleen, esti noita tuomituita asukkaita pakenemasta ja enensi hirmuttavalla tavalla tämän kauhean rovion liekkejä, niin että koko paikkakunta oli tulen ja savun peitossa ja näytti Abrahamin silmiin yhdeltä ainoalta palavalta pätsiltä. Halennut maa näyttää sitte nielleen nuo hävitetyt kaupungit samoin kuin koko niiden läheisyydessä olevan seudun, kunnes kaikki vajosi ja sillä tavoin syntyi maan syvin laakso — oikein jättiläishauta, täynnä myrkyllisiä höyryjä ja kuollettavia huuruja, ja kun Jordanin raitis lähdevesi, joka ennen toi siunausta Siddimin hedelmällisille kedoille, nyt kokoontui Sodoman ja Gomorran hautaan, syntyi siitä tuo ihmeellinen meri, jota syystä sanotaan Kuolleeksi mereksi.

Sen tapainen on raamatun yhtä vanha kuin yksinkertainen kertomus tämän paikan historiasta, ja seudun nykyinen tila ja oppineitten tutkimukset todistavat että täällä kerran on tapahtunut kauhistavia asioita, ja koko tämä meri on vielä suurena ihmeenä, yhtä suurena ainakin kuin Sodoman ja Gomorran hävitys. Me pysähdimme nyt tämän merkillisen meren autiolle rannalle ja lepäsimme täällä muutamia tiimoja. On jo mainittu, että vesi on erinomaisen kirkasta, mutta tavattoman katkeraa, ja on laskettu, että kun tavallisessa merivedessä on 4 osaa sadasta suolaa, on Kuolleen meren medessä 26¼ osaa, joka vaikuttaa sen että tämä vesi on viidettä osaa painavampi kuin valtameren vesi. Tästä syystä on mahdoton vajota Kuolleesen mereen; ihmisen ruumis ui sen pinnalla melkein yhtä keveästi kuin korkki tavallisella vedellä. Me olimme usein kuulleet puhuttavan tästä merkillisestä seikasta ja saimme nyt tilaisuuden itse sitä koetella, jonka useimmat meistä tekivät sillä aikaa kuin aamiaista valmistettiin. Kylpy oli varsin virkistävä; mutta pitää tarkoin varoa, ettei vesi pääse silmiin, sillä se kirventelee sanomattomasti, eikä sitä saa ottaa suuhunkaan, sillä silloin on vaarassa läkähtyä. Jälestäpäin tunsimme kirventelemisen ihossamme, joka ei loppunut ennenkuin vasta muutamien tuntien perästä. Samana päivänä saimme uida tuossa raittiissa ja kauniissa Jordanissa.

Kuolleen meren läntiset ja eteläiset rannat ansaitsemat huomiota, mutta sinne vievä tie on hankala ja muutoinkin sangen vaarallinen tuon polttavan helteen tähden, ja siellä asuviin Beduineihin ei ole paljon luottamista. Kunnaalla juuri lähellä meren kaakkoista kulmaa ovat tuon vähäisen Zoarin kaupungin rauniot, jonne Lot vietiin sen kauhean päivän koittaessa, joka oli Sodomalaisten viimeinen päivä. Jos sitte ratsastat pitkin eteläistä rantaa, kohtaat lähellä meren lounaista kolkkaa eriskummaisen vuoren tahi oikeimmin vuorijonon, joka ulottuu luoteesen päin yli 3/4 peninkulmaa. Kun tätä likemmin tutkistelet, havaitset koko vuoren olevan puhdasta kivennäissuolaa. Suuria lohkareita on pudonnut vuoren sivuilta ja viruvat nyt sikin sokin pitkin rannikkoa.

Aikomuksemme oli ollut käydä katsomassa näitäkin seutuja, mutta me pelkäsimme hellettä ja aikamme oli myöskin täpärällä, jonka tähden muutimme ennen tehdyn matkasuunnitelmamme. Jätimme siis Kuolleen meren ja käänsimme kulkumme Pohjoseen päin. Wähän enemmän kuin tiiman ratsastettuamme yli avaran lakeuden jotenkin hyvää tietä, jolla saatoimme ajaa aika vauhtia, saavuimme tuolle "pyhälle virralle", kuuluisalle Jordanille. Kun lähestytään tätä virtaa, nähdään tiheän lehvistön molemmin puolin reunustavan virran uomaa. Itse virtaa ei vielä näy ollenkaan; vasta silloin kun tullaan keskelle tuota tuuheata lehdikköä, näkyy virta tuolla kapean mutta syvän laakson pohjassa kirkkaana kimaltelevan. Tämän uoman molemmat äyräät kasvavat runsaasti puita ja pensaita, jotka virran reunalle muodostavat tiheän, melkein läpipääsemättömän seinän. Näiden ihmeen ihanain äyrästen välissä juoksee tuo raitis virta hyvällä vauhdilla. Sitä katselee mielellään niin kauvan kuin mahdollista. Jordan oli semmoinen, kuin olin sitä itselleni kuvaillut, ja joka sen on kerran nähnyt, sen mielestä ei milloinkaan haihdu luo rakas virta kauniine rantoinensa ja vielä kauniimpine muistoinensa.

Me seisahduimme viimein sille kohdalle virran rantaa, jossa katoliset pyhissävaeltajat tavallisesti käyvät, vaeltaissansa pyhässä maassa. Se on pieni, mutta kuitenkin aukea paikka, josta voi lähestyä itse virran reunaa, tarvitsematta tunkea tuon tiheän lehvistön läpitse.

Wirta on näillä kohdin 80—100 jalkaa leveä ja 10—12 jalkaa syvä; leveimmästä paikasta on se kenties vähän yli 150 jalan.

Wirran vesi oli niin viehättävä, emmekä luultavasti enää toistamiseen olisi olleet tilaisuudessa kylpeä Jordanissa; sentähden päättivät useimmat meistä uida täällä uudestaan. Kuolleessa meressä pysyimme helposti veden päällä, täällä sitä vastoin saimme ponnistaa kaikki voimamme; muutoin virta olisi meidät voittanut ja vienyt meidät muassaan.

Jordanin virtaan liittyy kalliita muistoja. Tämän ylitse kävi lupauksen kansa, tullessaan valloittamaan luvattua maata. Mistä paikasta Israelin lapset kävivät ylitse, ei voida tarkoin sanoa, siitä ei muuta tiedetä kuin että se tapahtui vastapäätä Jerikoa ja että kansa tuli lakeudelle Moabin vuorilta. He asettivat ensin leirinsä idänpuolelle Jordania. Seuraavana päivänä kävivät papit virralle, kantaen liiton arkkia. He seisahtuivat niin lähelle virtaa, että heidän jalkansa koskivat veteen ja kaikki kansa seurasi heitä 2,000 kyynärän päässä. Kun pappein jalat kastuivat Jordanin veteen, joka silloin "oli täynnä partaasen saakka kaiken elonajan", niin seisoi se vesi, joka ylimmäiseltä puolelta juoksi, koottuna yhdessä läjässä sangen kaukana sen kaupungin puolessa, joka on Zarthanin tykönä; mutta se vesi, joka juoksi alas mereen, Suolaiseen mereen, väheni ja juoksi pois; niin meni kansa ylitse Jerikota kohden. Ja papit, jotka kantoivat Herran liiton-arkkia, seisoivat alallansa kuivina keskellä Jordania, kunnes kaikki kansa kävi ylitse. Hyvä matka virran uomaa, niin kauvas kuin silmä voi kantaa kahden puolen, tuli siis kulmille. Kaksitoista kiveä pystytettiin keskelle virtaa sille paikalle, jossa papit olivat seisoneet, ja ne ovat siellä vielä tänä päivänä. Toiset kaksitoista kiveä otettiin samalta paikalta ja pystytettiin Gilgalissa tämän ihmeen muistoksi.

Kenties jakoi Eliaskin tällä samalla paikalla Jordanin veden, kun hän Elisan kanssa kävi tämän virran yli, mennessänsä Elisan nähden otettavaksi taivaasen; ja tässä ehkä Elisakin, takaisin tullessaan, "otti Elian hameen, joka häneltä pudonnut oli, löi veteen ja sanoi: kussa on nyt Herra Elian Jumala?" ja niin jakautui kolmannen kerran Jordanin vesi.

Tällä virralla on kuitenkin vielä kalliimpiakin muistoja kuin äsken mainitut. Täällä kasti Johannes ja saarnasi parannusta syntein anteeksi-saamiseksi. Tänne tuli koko Jerusalemin kaupunki kuulemaan tätä ankaraa parannuksen saarnaajaa. Hän asui noissa läheisissä erämaissa, ja täällä tunnusti hän itsestään: "minä olen huutavan ääni korvessa, valmistakaat Herran tietä". Tänne tuli Jesus Galileasta Johanneksen tykö, että hän kastaisi Hänen. Tällä kauniilla rannalla sanoi Johannes, nähdessään Jesuksen tulevan tykönsä: "Katso, se Jumalan karitsa, joka pois ottaa mailman synnin. Tämä on se, josta minä sanoin: minun jälkeeni tulee mies, joka minun edelläni on ollut; sillä hän oli ennen kuin minä. Tässä virrassa kastettiin Jumalan poika — vihittiin suureen kutsumukseensa, ja täällä tunnusti Jumala hänestä: 'tämä on minun rakas poikani, johon minä mielistyin'."

Mainitsin että me pysähdyimme sille paikalle virran rannalla, jossa pyhissävaeltajat tavallisesti käyvät; tällä paikalla pidetään nimittäin omituisia juhlamenoja määrättynä päivänä pääsiäisviikolla joka vuosi. Pääsiäis-rnaanantaina tulla tulvaa tuhansittain pitkämatkaisia pyhissävaeltajia Jerusalemista alas Jerikoon. Tuo jylhä autio tie näyttää silloin omituiselta. Joukon etupäässä kulkee Jerusalemissa hallitsema turkkilainen Pasha, tai se, jonka hän siaansa määrää, aseilla varustetun miesjoukon kanssa, suojellaksensa kristityttä niiltä rosvoilta, jotka vielä väijyvät matkamiestä Jerikoon vievän tien varrella; sen perässä seuraa koko tuo kirjava ihmisjoukko, jota on karttunut tänne melkein kaikista mailman osista. Koko joukko sijoittuu nyt lähelle Jerikoa, semmoiseen paikkaan, josta Gilgal on näkyvissä, ja siinä ollaan yötä ulkoilmassa. Tuo muuten autio lakeus on nyt täynnä eloa ja liikettä.

Aamupuolella, kaksi tiimaa ennen auringon nousua, täräytetään leirissä torviin ja rummun rätinällä annetaan merkki lähteä liikkeelle. Koko joukko vaeltaa nyt syvimmässä hiljaisuudessa yli tuon vielä pimeän lakeuden Jordania kohden. He ehtivät tämän virran rannalle ennen päivän koittoa, ja, valaistuina aamun vielä himmeältä koitteelta, rientävät he täällä Jordanin veteen, jonka he luulevat viruttavan pois sekä ennen tehdyt että vasta tehtävät synnit. Muutamat hyppäävät virtaan ihan alastomina, mutta enimmät puettuina valkoisiin vaatteisin.

Pyhissa-vaeltajain joukosta heittäyvät Koptilaiset kristityt kaikkein suurimmalla rohkeudella tuohon vihaiseen virtaan; sillä kotimaassaan ovat he tottuneet uimaan Niilivirran sangen kiireesti juoksevassa vedessä. Näiden kylpeväin pyhissävaeltajain joukossa nähdään kaiken ikäisiä miehiä ja naisia sekaisin. Täällä auttavat lapset voimattomia vanhempiansa virtaan ja vanhemmat kantavat pienokaisiansa käsivarsillaan veteen.

Ennenkuin päivä on ehtinyt puolille, on tämä toimitus tehty ja koko joukko on taas siirtynyt leiriin lähelle Jerikoa. Puoli-yön aikaan herätetään pyhissävaeltajat uudestaan rummun rätinällä, joka tällä kertaa on merkkinä palausmatkaan. Wähässä ajassa on koko ihmisjoukko kadonnut ja tuo suuri lakeus lähellä Jerikoa ja Jordania on taas hiljainen ja rauhallinen kuin ennen.

Me nousimme taas hevostemme selkään ja aloitimme virkistyneillä voimilla ratsastustamme Jerusalemia kohden. Ajettuamme täyttä nelistä yli lakeuden, tuntui meistä melkein odottamattomalta, kun niin pian saavuimme leiriimme, joka oli asetettu siihen paikkaan, jossa Jeriko muinoin oli; me olimme nimittäin lähettäneet kaikki tavaramme luostarista suorastaan Jerikoon, niin että ne tulivat perille useampia tiimoja ennen meitä. Me söimme hyvällä ruokahalulla päivällisemme, jonka meidän oivallinen kokkimme (sama, joka meillä oli erämaassa ollut) jo oli valmistanut yhtä maukkaaksi kuin ainakin. Iltapuolella joimme L. ja minä teetä yhteisessä teltissämme kolmen erämaan-kumppanimme kanssa ja pakisimme yhtä ja toista, kun yhtäkkiä maa rupesi vapisemaan allamme, niin että teltti värisi; me katselimme kummastuksella toinen toisiamme — tämä oli ensimäinen maantäristys, jota yksikään meistä oli havainnut, ja me olimme kiitolliset, ettei se ollut sitä rajumpi. Hetken ajan perästä tulivat toisetkin kumppanimme meidän luoksemme puhumaan tästä merkillisestä ilmiöstä. Me istuimme sitten yhdessä ja keskustelimme koko iltakauden, kunnes tuli aika mennä levolle.

Me olemme nyt taas merkillisellä paikalla. Muikea on sanoa missä vanha Jeriko seisoi. Täällä näkyi kyllä meidän leirimme ympärillä hajonneita jäännöksiä hyvin vanhoista ajoista; mutta vaikea on päättää ovatko nämät tuon ikivanhan Jerikon jätteitä, jonka muurit Jumala voimallansa kukisti Israelin pasunain kaikuessa, tai sen saman-nimisen kaupungin jonka Betheliläinen Hiel rakensi Ahabin aikana, tai sen Jerikon, jonka Herodes Suuri osti Kleopatralta ja jonka hän kaunisti ja koroitti pääkaupunkeinsa joukkoon.

Täällä tehtyin havaintoimme johdosta arvelimme leirimme nyt seisoman vanhan Gilgalin, vaan ei Jerikon asemalla. Josephus sanoo nimittäin Gilgalin olleen 10 vakomittaa Jerikosta ja 50 Jordanista, ja Jordanista tähän paikkaan oli ihan sama matka, ja 10 vakomittaa meidän leiristämme Judeaan päin löysimme seuraavana päivänä hirmuisen suuren vesisäiliön, joka oli noin 660 jalkaa pitkä ja 460 jalkaa leveä, ja sen ympärillä oli jotenkin isoja raunioita; me tiesimme siis varmaan että se Jeriko, josta Josephus puhuu, oli ollut tässä.

Gilgalissa, näin kertoo Josua, sijoitti Israelin kansa ensimäisen kerran leirinsä, sitte kuin he luvattuun maahan olivat tulleet, ja täällä pystyttivät he ne kivet, jotka Jordanista olivat otetut. Täällä levähtivät nuo väsyneet erämaan kulkijat, se sukukunta, joka Arabian korvessa oli kasvanut siitä kansasta, joka paetessaan Egyptin orjuudesta neljäkymmentä vuotta takaperin meni yli Punaisen meren. Täällä vietti Israel ensimäistä pääsiäistänsä siinä maassa, joka heidän isillensä luvattu oli.

Täällä näki Josua miehen seisoman edessänsä, jonka kädessä oli paljastettu miekka, ja kun Josua kysyi, oliko hän Israelin taikka heidän vihollistensa puolella, sanoi hän olevansa Herran sotajoukon päämies ja julisti Jumalan antavan Jerikon Israelilaisten käsiin. Tähän asetettiin "seurakunnan maja" eli tapernakeli, ja se oli täällä kaiken sen aikaa kuin Israelilaiset kävivät sotaa sisämaassa, kunnes se muutettiin Siloon. Gilgal oli sittemmin yksi niistä kolmesta kaupungista, joihin Samuel eri aikoina kokosi kansan, tuomarina ratkaistaksensa heidän riitojansa. Tänne kokoontui kansa uhraamaan poltto- ja kiitosuhria. Täällä korotettiin Saul Israelin kuninkaaksi ja täällä teki hän sen rikoksen, jonka tähden kruunu otettiin häneltä ja hänen suvultansa. Tänne kokoontui Judan sukukunta vastaanottamaan Davidia, kun hän palasi pakomatkaltaan. Täällä toimitti Elisa monta ihmetyötä; hän poisti kuolettavan aineen myrkytetystä padasta, hän paransi Naamanin, Syrian maaherran, ja rankaisi palvelijaansa Gehasia. Gilgal näyttää jo varhain tulleen hylätyksi ja jääneen autioksi. Tästä paikasta ei lausuta mitään Judalaisten vankeuden jälkeen, eikä Josephuskaan sano sen olleen asutun hänen aikanansa.

Tätä paikkaa nimitetään kuitenkin tätä nykyä Jerikoksi, jonka tähden minä käytin tätä nimitystä mainitessani leirimme olleen sijoitettuna Jerikon lähelle.

Täällä vanhan Gilgalin tienoilla on nykyään muutamia savikojuja, ja näissä asuu Beduineja, jotka osaksi viljelevät tätä avaraa lakeutta. Keskeltä heidän kyläänsä kohosi vanha mahtava torni, jonka ristiretkeilijät luultavasti ovat rakentaneet.

Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle sangen varhain ja kävimme niillä raunioilla, joista ennen olen puhunut, ja jotka todenmukaisesti ovat vanhan Jerikon jäännöksiä. Ne ovat vähän matkan päässä länteen päin Gilgalista. Me kävimme tuolla ennen mainitulla vesisäiliöllä; siitä kulki jono raunioita Pohjoseen päin pitkin erään kirkkaan virran kumpaakin rantaa; tämän virran nimi oli Kelt ja sen vesi kostutti muinoin Jerikon ympärillä olevan maan, niin että tämä seutu oli ihanan puutarhan kaltainen. Kelt on varmaankin sama kuin Cherith, jonka reunalla Elias oleskeli Israelissa vallitsevan kovan nälän aikana ja jonne kaarneet toivat hänelle ruokaa. Wielä nyt on lakeus virran rannoilla viljeltyä maata ja näyttää kasvavan runsaasti viljaa. Kaksi tai kolmekymmentä minuutia kuljettuamme tulimme kauniille lähteelle, nimeltä Ain-es-Sultan, joka pursuaa erään kummun juurelta. Tämän vesi koottiin muinoin tuohon suureen säiliöön ja johdettiin sieltä vesikuljetuslaitosten avulla noille avarille kentille, jotka sen kautta tulivat sanomattoman hedelmällisiksi. Eräässä vanhassa kertomuksessa Jerusalemista ja sen lähitienoista on mainittu, että Jeriko neljännellä Vuosisadalla seisoi erään vuorenselänteen juurella 1½ romalaisen penikulman päässä lähteestä. Tämä sopii ihan tesmälleen yhteen sen kanssa, mitä me paikalla havaitsimme. Keltin rannoilla olevat rauniot, tuon suuren vesisäiliön luona, olisivat sillä tavoin tuon Uuden Testamentin aikaisen Jerikon jäännöksiä, jonka Herodes kaunisti, ja itse lähteellä löytyvät muistomerkit osoittaisivat tuon vanhan saman-nimisen kaupungin asemaa.

Meidän on tässä taasen vähän seisahtaminen, luodaksemme silmäys Jerikon historiaan. Me olimme täällä keskellä näitä ainoita jäännöksiä siitä kaupungista, jonne Josua lähetti vakojat Moabista, ja tuolla takanamme olivat ne vuoret, jossa vakojat Rahabin kehoituksesta piilivät kolme päivää, välttääksensä takaa-ajajia. Herran käskystä kävi Israel, liitonarkkia kantaen, tämän kaupungin ympäri 7 päivää; ja seitsemäntenä päivänä, käytyänsä 7 kertaa sen ympäri, puhalsivat papit torviin ja kaikki kansa nosti suuren huudon ja muuri jakosi itsestänsä ja kaikki kansa itse kukin kohdastansa astui kaupunkiin, ja he voittivat kaupungin. Jeriko kukistettiin silloin tykkänään; ja siitä langetettiin tämä tuomio: "kirottu olkoon se mies Herran edessä, joka nousee ja rakentaa tämän Jerikon kaupungin; koska hän laskee siihen perustuksen, niin kadottakoon esikoisensa, ja koska hän rakentaa sen portit, niin kadottakoon nuorimman poikansa". Viiden sadan vuoden perästä rakettiin kaupunki uudestaan ja tämä tuomio täytettiin. Ahabin aikana rakensi Betheliläinen Hiel Jerikon, ja hän menetti vanhimman poikansa Abiramin, kun hän laski perustuksen, ja nuorimman poikansa Segubin, kun hän pystytti portit, niinkuin Herra Josuan Nunin pojan kautta sanonut oli. Täällä oli melkein alituinen koulu Israelin prophetaita varten. Elias ja Elisa tulivat alas Bethelistä tähän kouluun, jonne sieltä oli tuskin päivä-kauden matka. Täältä pitkittivät he matkaansa yli tuon avaran lakeuden Jordanin rannoille ja "prophetain pojat" seurasivat heitä etäältä ja seisahtuivat viimein kauvas heistä ja näkivät heidän käyvän yli Jordanin ja kävivät sitten tervehtimään Elisaa, kun hän yksin palasi. Täällä paransi Elisa Kelt-virran veden ja teki sen terveelliseksi ja siunausta tuottavaksi.

Sitten ei virkata Jerikosta pyhässä historiassa mitään ennenkuin puhutaan sen palmupuistoista ja balsami-tarhoista siihen aikaan, jolloin Herodes osti sen Kleopatralta ja vielä enemmän kaunisti kaupunkia. Tämä uusi Jeriko oli, niinkuin mainittiin, rakettu Kelt-virran rannoille, noin ¾ penikulman päähän eteläänpäin vanhasta kaupungista.

Tässä uudessa Jerikossa oli Jesus vieraana Zakeuksen luona, joka nähdäksensä mestarin, oli noussut metsä-viikunapuuhun.

Ennenkuin jätimme Jerikon lakeuden, kävimme erällä Ain-Dyk nimisellä lähteellä, joka on kauniimpia lähteitä mitä nähdä saadaan. Se on noin tiiman matkan päässä Jerikosta luoteesen päin. Tie oli erinomaisen vaivalloinen ja nousi paikottain yli jyrkkäin vuorien, mutta aina niin, että Jerikon suuri lakeus oli näkyvissä. Waivamme tuli täydellisesti palkituksi, perille päästyämme. Lähteen kirkas ja maukas vesi kumpuaa kalliosta kahden ison yhteenkasvaneen puun juurelta ja koko lähitienoo rehoittaa vihantavana, runsas kasvullisena. Joukko maan puoliraakoja asukkaita oli koossa lähteen ympärillä, kun me saavuimme paikalle, ja kohta kun he meidän äkkäsivät, pötkivät he tiehensä. Luulivat kai meidän karkaavan heidän päällensä. Me huusimme heille tulkkimme kautta, ettei heidän ollut tarvis pelätä. He tulivat vähitellen takaisin ja me puhuimme heidän kanssansa hetken aikaa.

Sitte käännyimme takaisin, ratsastaaksemme suorastaan Jerusalemiin. Meidän oli nyt ensiksi ratsastaminen taipaleen matkaa etelään päin, kunnes tulimme juuri Jerikon kohdalle. Tässä poikkesi tie länteen ja vei meidät uudestaan Judean jylhille vuorille, jotka tässä limat miltei jylhempiä kuin ne, joiden ylitse olimme kulkeneet Kuolleelle merelle. Tuo jyrkkä tie kiertelee ylös pitkin valkoisia kalkkikivivuoria ja huimaavia syvyyksiä jää matkamiehen sivulle toinen toisensa perästä. Näiden vuorten luonto on todellakin omituisinta ja jylhintä laatua mitä ajatella voi. Tohtori Olin sanoo niistä: "näyttää siltä kuin olisivat nämä vuoret heltineet perustuksiltaan ja joku maanmullistus olisi ruhjonut ne palasiksi, jättäen ne sitten auringon polttavain säteitten hävitettäväksi". "Ne näyttävät todellakin siltä", sanoo eräs toinen matkustaja, "kuin olisi tuli tehnyt täällä tuhojansa".

Matkustusta näillä vuorilla pidetään vaarallisimpana matkana koko Palestiinassa, ja jossakin näillä tienoin ryöstettiin Englantilainen Sir Fredrik Henniker 1820, haavoitettiin ja jätettiin kuoliaana verihinsä makaamaan.

Puolipäivän aikaan saavuimme me Bethaniaan ja Bethfageen Öljymäen juurella ja näimme uudestaan rakkaan Jerusalemimme. Siltä puolen, kuin nyt tulimme, näytti tuo pyhä kaupunki sangen komealta. Kun olimme tulleet niin korkealle Öljyvuorelle, että näköala oli vapaa, näimme koko kaupungin yhtäaikaa melkein kuin jalkaimme alla. Tältä puolelta olisi Jerusalem ensimäisen kerran nähtävä! Täällä Jesus luultavasti itki Jerusalemia, aatellessaan mitä tuon kopean kaupungin ennen pitkää piti kärsimän.

Vihdoinkin saavuimme leiriimme, joka oli Gihonin laaksossa ja me olimme varsin väsyneinä yhdeksän tiimaisen vaivalloisen ratsastuksen perästä. Me levähdimme täällä lähes kaksi vuorokautta, lähteäksemme sitten uudelle retkelle Filisteaan ja siellä oleville merkillisille paikoille.

Kymmenes Luku.

Matkustus Filisteassa.

Tultuamme takaisin Jerusalemiin, käytimme ensimäisen päivän valmistuksiin uudelle retkellemme. Lejonhufvud, joka oli hyvin väsyksissä äsken päättyneen rasittavan retken jälkeen, päätti nyt jäädä Jerusalemiin eikä tahtonut lähteä tälle matkalle, joka oli kestävä vähän yli kahdeksan päivää. Hän siirtyi sentähden erääsen kaupungin hotelliin. Jerusalemissa on kolme semmoista, joissa voi asua hyvin mukavasti. Minun oli siis nyt asuminen yksin meidän sievässä hupaisessa teltissämme, jota L. ja minä tähän asti olimme yhteisesti käyttäneet, ja minä kaipasin hyvää ruotsalaista matkatoveriani niin suuresti, että tämä ikävyys turmeli minulta melkein koko tämän suloisen viikon. Lievittääkseni kaipaustani kehoitin erästä Amerikalaista matkakumppania, herra Daughty'a, jonka seurassa parhaiten viihdyin, muuttamaan täksi ajaksi minun telttiini, johon pyyntööni hän ilokseni suostui.

Meidän seuramme oli nyt lisääntynyt kahdella Englantilaisella, joista toinen herra Botcharby, oli iällinen mies. Hänellä oli harmaat hivukset, harmaat viikset ja suuri, samaten harmaa parta. Hän matkusteli tämän talven Itäisillä mailla erään nuoren, 17 vuotisen maanmiehen, herra Taylorin kanssa, jonka opettaja hän oli. Me olimme tavanneet nämä molemmat Englantilaiset jo Niili-virralla, ja kun nyt täällä taasen satuimme yhteen, päätimme matkustaa yhdessä; sillä meillä oli sama tie Palestinan läpitse; ja heidän seurastansa oli meillä suurta huvitusta matkallamme.

Olimme aikoneet tällä retkellä käyttää samoja hevosia kuin edelliselläkin, mutta koska emme voineet sopia niiden omistajan kanssa hinnasta, ja koska hän ei myöskään suostunut antamaan toista hevosta yhdelle kumppaneistamme, joka pyysi saada vaihtaa, päätimme vuokrata itsellemme toiset hevoset. Tämä vaihto viivytti meitä, niin että vasta lauvantaina Huhtikuun 21 p:nä pääsimme lähtemään.

Me sanoimme varhain aamulla L:lle jäähyväiset ja lähdimme matkalle. Me seurasimme nyt taipaleen matkaa sitä tietä, joka Jerusalemista käy Joppeen. Suuri joukko pyhissävaeltajia lähti Jerusalemista samaan aikaan kuin mekin ja eteni hiljakseen pitkin tuota kapeata, epätasaista polkua loppumattomana jonona, niin kauvaksi kuin silmä kantoi. Osa heistä kulki jalkaisin, toiset ratsastivat hevosilla, borikka-aaseilla ja muuleilla, ja tämän joukon keskellä astua keikkui eteenpäin useita kameleja, kantaen selässään koko perhekuntia kapineineen, kamsuineen. Meidän oli nyt liittyminen tähän äärettömään matka-seurueesen ja vaikea oli päästä heidän ohitsensa, sillä tie oli kaita ja muulit, jotka kantoivat meidän kapineitamme, tahtoivat mielellään seurustella toisten kumppaneinsa kanssa. Wiimeinkin löysimme sivutien, joka vei etelään Päin, ja sitä meidän nyt oli kulkeminen, tullaksemme Filisteaan. Jerusalemista tähän maahan vievä tie on hyvin eksyttävä. Alinomaa tullaan tienhaaroihin, joista yksi polku menee sinne, toinen tänne, eikä matkustaja tosiaankaan voi eroittaa, minkä näistä seudun lukuisat kuttu- ja lammaslaumat ovat polkeneet, tai mikä niistä on Sultanin valtamaantie Gazaan: sillä ne ovat kaikki yhtä huonot ja epätasaiset. Täällä täytyy siis välttämättömästi aina käyttää opasta.

Kuljettuamme sillä lamoin muutamia tiimoja näitä eksyttäviä polkuja, tulimme eräälle isolle kirkolle, joka nyt oli jotenkin raunioina, mutta joka varmaankin oli rakennettu ristiretkeilijäin aikana. Tätä temppeliä käytetään nykyään tallina. Me ratsastimme siihen sisään ja hevosemme luiskahtelivat kirkon likaisella, ryvetyllä lattialla; sen pylväät, akkunat ja sen korkea kupu — kaikki oli pölyä ja saastaisuutta täynnä ja sieltä lähti samallainen löyhkä kuin meidän navetoistamme. Tämä väärinkäytetty temppeli teki omituisen vaikutuksen meihin. Se oli rakennettu Herran huoneeksi, ja ennen kuultiin täällä Jumalan sanaa saarnattavan ja kaarrokset kaikuivat virsien veisusta — nyt on se järjettömäin eläinten saastainen karsina. Niin puhdistetaan ja vihitään moni sydänkin kasteen kautta Herran temppeliksi, mutta lankeaa sitten ja tulee epäuskon, synnin ja kuoleman kodiksi.

Illemmällä samana päivänä saavuimme vanhan Bethsemenen raunioille, jonne liitonarkki tuotiin takaisin Filistealaisten maasta.

Wähän matkan Päässä tästä oli Zorga, Simsonin syntymäkaupunki ja vähän etäämpänä Thimnath, jossa Simsonin ensimäinen vaimo oli syntynyt.

Me olimme tulleet alas Judean vuorilta ja olimme nyt lähellä Filistean tasankoa, vaikka maa vielä oli jotenkin mäkistä.

Hetken aikaa Bethsemenessä viivyttyämme, jätimme sen paikan ja jatkoimme ratsastustamme lounaasen päin. Ehtoolla, kun jo oli pimeä, saavuimme kylään tahi kaupunkiin, nimeltä Bejt-Nettif, jossa päätimme viipyä Sunnuntaipäivän.

Täältä on hyvin avara näköala: idässä näkyy Judean vuorimaa kohouvan amphiteaterin kaltaisesti ja lännessä päin levenee Philistean ääretön tasanko. Bejt-Nettif on rakennettu kunnaalle mäkisen maan keskipaikalle, joka ikäänkuin yhdistää ylempänä olevat vuoret alhaalla olevaan lakeuteen.

Täältä näkyy koko joukko raunioita ja kyliä, joista kumminkin kymmenellä on raamatussa mainittuja nimiä. Semmoisia ovat: Sanoah, Lorgah, Jarmuth, Aseka, Socho y.m.. Etelässä päin on tammilaakso Sochon ja Asekan välillä, lähellä Dammimia, jossa David löi Goliathin. Idässä kohoavain muorien välistä näkyy myös Gibea ja Gedor.

Me asetimme majamme eräälle kedolle tällä paikalla, joka oli niin rikas muistoista Simsonin ja Davidin ajoilta. Koko tämän ajan oli paahtava helle meitä vaivannut, ja seuraavana sunnuntaina oli kuumuus melkein sietämätön, meillä oli illoin teltissämme yli 40 astetta lämpöä. Sen lisäksi häiritsi meitä edellä puolen-päivää lukematon joukko mustia, kahta tuumaa pitkiä matoja, jotka suoraan sanoen peittivät sen lakeuden, jolla meidän leirimme seisoi. Ne matelivat ylös meidän teltteimme päälle ja peittivät ne sekä ulkoa että sisältä samoin kuin myös sängyt, pöydät, tuolit ja muut kalut. Nämä kutsumattomat vieraat pakoittivat meidän jättämään telttimme ja etsimään paikkaa, jossa olimme heistä vapaat. Me löysimme semmoisen paikan erään suuren, tuuhean viikunapuun alla, jossa meillä myös oli vähän suojaa tuota ankaraa hellettä ja polttamaa aurinkoa vastaan. Me viivyimme melkein koko päivän tämän puun varjossa, ja kun ilta vihdoinkin tuli suloisen toivotun viileytensä kanssa rupesimme hävittämään matoja, jotka olivat piirittäneet meidän telttimme. Me pääsimme hyvin helposti heistä, sillä ne olivat nyt ihan liikkumattomia eivätkä osoittaneet mitään elon merkkiä, kun niitä noukimme pois. Koko seuraavan yön kiusasivat meitä hyttyset, jotka vuorostaan tulivat meille vieraiksi, ainakin yhtä lukuisina kuin madot päivällä — tämä kaikki pani meidän kärsivällisyytemme Bejt-Nettifissä ollessamme kovalle koetukselle.

Seuraavana aamuna lähetimme muulimme suorastaan Bejt-Jibriniin, vanhaan Eleutheropoliin, jossa aioimme viettää tulevan yön. Itse teimme sinä päivänä useampia retkilöitä lähitienoilla oleville, merkillisille paikoille. Ensimäinen paikka, jota nyt kävimme katsomassa, oli es-Sumt, joka on sama kuin Sochan ja Asekan välillä Dammin'in rajalla oleva tammilakso, jossa "Saul ja Israelin miehet tulivat kokoon ja sioittivat leirinsä ja valmistivat itsensä sotimaan Philistealaisia vastaan". Bejt-Nettifistä tänne vievä tie oli hyvin hankala, se kulki yli jyrkkäin vuorentörmäin; mutta onneksi oli se hyvin lyhyt, niin että me 20 minutissa saavuimme laaksoon. Laakso on sangen avara, se on lähes puolta penikulmaa leveä. Keskellä tätä laaksoa juoksee virta tai oikeimmin puro, joka kuitenkin kesäisin on kuivilla. Raamatun kertomus siitä tanteresta, jossa Filistealaisten ja Israelin sotajoukot tulivat vastatusten ja jossa David teki ensimäisen urostyönsä, viittaa ihan tesmälleen tähän paikkaan. Laaksoa, joka kulkee kaakosta luoteesen, sulkee kaksi korkeata vuorenharjaa, joista raamatussa sanotaan: "Filistealaiset seisoivat vuorella siellä, ja Israelilaiset seisoivat vuorella täällä, että laakso oli heidän välillänsä". Täällä astui tuo mahtava sankari Goliath Gathista esiin ja kehoitti yhtä Israelin miehistä, ken vaan tahtoi, käymään hänen kanssansa taisteluun, ja kun ei kenkään uskaltanut siihen ryhtyä, pilkkasi hän koko sotajoukkoa. Hän jatkoi tätä miekkasille vaatimustansa ja näitä pilkkasanojansa monta päivää, kunnes vihdoin uros astui esiin Israelinkin leiristä ja kävi pelotta taistelemaan tämän määrällisen vihollisen kanssa. Sotajoukot katselivat levottomalla uuteliaisuudella, kun David ja Goliath, kumpikin vuoreltaan, astuivat alas laaksoon ja lähestyivät toisiansa tuossa kauniissa, hedelmällisessä tammilaaksossa. Filistealaisten jättiläisen kaltainen sankari, puettuna rautaan ja varustettuna oivallisilla aseilla, katseli kummastellen tuota heikkoa, punaposkista nuorukaista, joka tuli taistelemaan hänen kanssansa, varustettuna ainoastaan sauvalla, lingolla ja muutamilla kivillä. Goliath ylenkatsoi hentoa, kaunista vastustajaansa ja sanoi hänelle: "olenko minä koira, ettäs tulet sauvoilla minua vastaan? Tule tänne minun tyköni, ja minä annan sinun lihasi taivaan linnuille ja kedon pedoille". Tuo Israelin kuninkaaksi jo voideltu nuorukainen vastasi: "sinä tulet minun tyköni miekalla, keihäällä ja kilvellä, vaan minä tulen sinun tykös Herran Zebaothin, Israelin sotaväen Jumalan nimessä, jota sinä pilkannut olet; tänäpänä antaa Herra sinun minun käsiini, että minä lyön sinun, ja otan sinun pääs sinulta pois, ja annan Filistealaisten sotaväen ruumiin tänäpänä taivaan linnuille ja kedon pedoille, että kaikkein maan asuvaisten pitää tietämän Israelilla olevan Jumalan, ja koko tämän seurakunnan pitää ymmärtämän, ettei Herra auta miekan eikä keihään kautta; sillä sota on Herran, ja Hän antaa teidän meidän käsiimme".

Tuokion perästä makasi tuo väkevä soturi verisenä maassa, nuorukaisen kivi oli sattunut hänen otsaansa ja hänen oma peloittava miekkansa eroitti hänen päänsä ruumiista. Filistealaiset pakenivat ja Israelin miehet ajoivat heitä takaa ja löivät heitä aina Ekroniin ja Gathiin asti.

Omituista oli lukea kertomusta tästä merkillisestä sodasta samalla paikalla, jossa se varmaankin oli tapahtunut.

Me ratsastimme alas laksoon siltä vuorelta, jolla Israelin leiri oli ollut, ja nousimme ylös sille töyräälle, jolla Israelin viholliset olivat sijoittuneet. Meidän matkamme kävi samaa suuntaa kuin pakenevain Filistealaisten, kun he voitettuina ottivat turvansa Gathiin ja Ekroniin.

Maa oli täällä kaikkialla hedelmällistä ja silmiinpistävänä vastakohtana Judean kaljuihin vuoriin; vuorien rinteetkin olivat täällä viljeltyinä, ja penkereen-tapaisesti rakennetut kivimuurit estivät maata vierimästä alas vesivirtain kanssa sadeaikana.

Sillä vuorenharsulla, jossa Filistealaisten sotajoukko seisoi, löytyy Makedan luola, jonne ne viisi Israelia vastaan sotivaa kuningasta oli paennut ja jossa Josua heidät otti kiini ja tappoi.

Me ratsastimme eteenpäin läpi tuon viljavan, puita kasvavan seudun ja seisahduimme silloin tällöin kirkkailla lähteillä, joiden raitis maukas vesi virvoitti sekä meitä että hevosiamme.

Puolipäivän aikaan tulimme kaupunkiin, joka on rakennettu korkean, melkein pystysuoran vuoren kukkulalle. Tätä kaupunkia on yleisesti arveltu Gathiksi, Goliathin syntymäpaikaksi. Sen asema on semmoinen että se varustettuna mahtoi olla Filistealaisten vahvimpia linnoja. Näköala täältä on erinomaisen avara ja kaunis. Ylt'ympäri näkyy Filistean, viljava silmin siintämättömiin ulottuva lakeus, ja tätä rajoittavat idässä Judean vuoret ja lännessä Wälimeri, jonka välkkyvä pinta selkeällä ilmalla näkyy Gathiin asti. Lounaassa päin näkyy tummia pilkkuja lähellä merenrantaa; nämät ovat ne armolliset öljypuistot, jotka ympäröivät Gazaa ja Askalonia. Lännessä nähdään Asdodin kukkulat, joilla myös kasvaa öljypuita. Taipaleen matkaa siitä oikealle päin näkyy Ekron ja Ramlah.

Sen vuoren harjalla, jossa Gath muinoin oli, nähdään muutamia vanhan linnan raunioita, joiden joukosta nykyisen kaupungin huoneet kohouvat.

Gath oli, siihen aikaan kuin Israel soti Filistealaisia vastaan, vahvasti varustettu paikka juuri Filistean ja Judean rajalla. Se oli ikäänkuin avain kumpaankin maahan ja sentähden taisteltiin täällä usein verisiä taisteluita, jolloin Gath hyvin usein toiselta ja toiselta valloitettiin. Kun Filistealaiset olivat saaneet liiton arkin, käsiinsä kuljettivat he sitä paikasta paikkaan; mutta joka paikassa, jonne se tuotiin, ilmaantui surmaava rutto kansaan. Muiden paikkain ohessa vietiin se myös Gathiin, jossa sen tulo oli yhtä turmiollinen asukkaille, niin että se sieltä siirrettiin Ekroniin.

Gathin kuninkaan luona David sai turvapaikan, kun hän pakeni Saulin vainoa.

Levättyämme hetken aikaa sen vuoren harjalla, jolla varmaankin tuo vahva ja kuuluisa Gath muinoin seisoi, ja johdettuamme mieleemme niitä ihmeellisiä, viehättäviä seikkoja, jotka sen läheisyydessä olivat tapahtuneet, astuimme alas vuorelta ja jatkoimme matkaamme kivistä ja epätasaista tietä myöten.

Ratsastettuamme tiiman verran saavuimme vähäiseen kylään, nimeltä Dhikrin. Tämän kylän ympärillä oleva seutu oli hedelmistä rikas ja kasvoi tiheästi tuuheita viikuna- ja öljypuita, mutta itse kylä on rakennettu laakson vierteelle, alastomille kallioille. Eräällä korkealla töyräällä, juuri kylän lähellä etelää kohti töröttää vähäinen ympyriäinen torni, joka, varsin huolettomasti kokoon kyhätty kömpelömäisesti hakatuista kivistä, näyttää hyvin rutiskomaiselta. Useat kerrat on tämä Dhikrinin vähäpätöinen linnoitus saanut kestää ankaraa piiritystä. Wiime kerta taisteltiin täällä tuimasti, kesällä 1856 jolloin urholliset asukkaat suojelivat kyläänsä voimallisempaa vihollista vastaan, ja tämä rohkea taistelu olisi todellakin tuottanut kunniaa mille maalle hyvänsä. Kun melkein kaikki naisväki oli ulkona pelloilla kokoomassa eloa, hyökkäsi kylään lähes 50 Tyahah-Arabialaista (sama Beduini-heimo, joka meidän erämaamatkallamme oli kuljettanut meitä Nukhl'ista Hebroniin), toiset ratsastaen kameleilla, toiset hevosen selässä. Paimenet huomasivat heidän jo kaukaa, ja kylän asukkailla oli tuskin aikaa hätä-pikaan kokoomaan karjansa ja ajamaan niitä kylään. He itse, yhdeksän luvultaan, ottivat turvansa torniin, latasivat pitkät pyssynsä ja varustivat itsensä puolustukseen, sillä aikaa kuin vaimot ja lapset piilivät erääsen tornin alla olevaan luolaan. Näillä tienoilla oli useampia isompia ja pienempiä vuoriin hakattuja luolia. Ylös kylään vievä tie on ratsastajille vaikea kulkea, ja Arabialaiset lähestyivät sentähden vitkaan, toivoen helposti voittavansa saaliinsa. Laukaus tornista kaatoi heidän johtajansa maahan, ja vaikka hän sai ainoastaan pienen haavan, täytyi heidän kumminkin viedä hänet pois. Toiset vetäysivät takaisin mutta yksi heidän hevosistansa ammuttiin kuoliaaksi. Rosvot kiersivät nyt tornin itäiselle kulmalle, jossa maa oli verrattavasti tasaisempi ja lähestyivät tiheässä joukossa. He otettiin hyvin tähdätyillä laukauksilla vastaan ja useampia miehiä ja hevosia kaatui. He hyökkäsivät uudestaan päälle, mutta paimenet ampuivat heitä niin tuimasti, että he vihdoin vetäytyivät takaisin, ikäänkuin aikoen luopua koko yrityksestä. Dhikrinin vähälukuinen väestö päästi voittohuudon, naiset juoksivat ulos luolastaan ja yhtyivät miesten riemuun; mutta ei kauvan viipynyt ennenkuin tämä voiton hälinä vaikeni. Arabialaiset seisahtuivat niin pian kuin pääsivät ulkopuolelle ampuma-alaa, he astuivat alas hevostensa ja kameleinsa selästä ja sitoivat ne erään vuorentörmän taa. He laskivat tähän haavoitettunsa ja jättivät muutamia miehiä heitä vartioimaan. He asettivat vanhat sytyttimillä varustetut kivärinsä kuntoon, sillä kahdella- tai viidellätoista heistä oli tälläiset aseet. Wähän aikaa neuvoiteltuansa, jakautuvat he kahteen osaan. Yksi joukko ryntäsi suorastaan kylään, toinen, joka oli suurempi, kiersi itäänpäin, hätyyttääksensä tornia siltä puolelta. Paimenet, jotka tämän kaiken näkivät, valmistivat itseänsä urholliseen puolustukseen. Naiset kehoittivat heitä ja kymmenkunta reippaimpia vaimoja täytti helmansa kivillä ja kantoi ne torniin. He riensivät sitte lähimpään taloon ja varustivat itsensä nuijilla, kuokilla ja mitä vaan käsiinsä saivat, jonka perästä he yhtyivät miesten kanssa yhteiseen puolustukseen. Hetken aikaa kesti tuskallinen odotus. Arabialaiset tulivat hiipien kallioiden, mäkien ja pensaiden suojassa. Merkki annettiin, ja he hyökkäsivät kaikki yht'aikaa tornia vastaan, laukaisten samassa pyssynsä. Piiritetyt eivät ampuneet laukaustakaan, ennenkuin koko joukko oli 20 askeleen päässä. Silloin ampui 5 paimenta ja 5 Arabialaista kaatui, toiset hämmästyivät ja naiset viskasivat heidän niskaansa kiviä. He tahtoivat paeta, mutta päällikkö paljasti miekkansa ja pakoitti heidät rynnäkköön. Kun he ehtivät tuon vähäisen linnoituksen muurille, ammuttiin sieltä vielä kolme hyvin tähdättyä laukausta. Päällikkö nousi siitä huolimatta muurille ja oli juuri aikeissa ampua pistoolillaan torniin, kun samassa eräs vaimo löi häntä nuijalla päähän, niin että hän kaatui. Toisen yhtä urhokkaan Arabialaisen kävi samoin ja muut pakenivat sinne tänne. Toinen joukko oli kuitenkin sillä aikaa tunkenut kylään ja ruvennut kuljettamaan karjaa pois, mutta muutamat pyssynlaukaukset karkoittivat heidät sieltä, sitten kun ensin kuitenkin kostoksi olivat sytyttäneet kaksi huonetta tuleen. Kylän urhokkaat naiset hyökkäsivät nyt ulos tornista ja luolasta ja heille onnistui sammuttaa valkean, huolimatta niistä luodeista, joita pakenevat Beduinit etäältä ampuivat heitä kohden. Dhikrinin uskaliaat asukkaat olivat sillä tavoin pelastaneet kylänsä, henkensä ja omaisuutensa.

Paimenet tervehtivät meitä ystävällisesti ja puhuivat jonkinlaisella kopeudella urosteostaan ja näyttivät meille ne paikat, joissa oli taisteltu.

Me jätimme sitte Dhikrinin ja vähän yli tiiman aikaa ratsastettuamme saavuimme hyvään aikaan iltapäivällä Bejt Jibrin nimiseen kylään, jota ennen kutsuttiin Eleutheropolis.

Syötyämme päivällistä oli meillä aikaa ennen pimeän tuloa käydä katsomassa muutamia luolia, joiden kautta Bejt Jibrin on merkillinen. Nämä hirmuisen suuret salit ovat hakatut suuriin kalkkikivisiin vuoriin, jotka kahden puolin sulkevat avaran, eteläänpäin viertävän laakson.

Me kävimme ensin laakson itäisellä puolella olevissa luolissa. Isompain ja vähempäin kaarrosaukkojen kautta tullaan isoihin saleihin, jotka ihmiskäsi on hakannut kallioon; sivulla oli siellä täällä koko rivit pienempiä kammioita ja etehemme aukeni sali salin perästä. Muutamissa luolissa voimme tungeida aina viimeiseen saliin saakka, muutamissa taasen oli meidän seisahtaminen hirveän, pilkkopimeän syvyyden reunalle, joka näytti johtavan vuoren sisuksiin asti. Muutamain näiden salein katot olivat luhistuneet, niin että me kävelimme ikäänkuin jonkun suuren haudan pohjassa. Enimmät katot olivat avarain kirkonkupuin kaltaisia. Salit olivat lähes 100 jalkaa pitkiä ja 60 jalkaa korkeita, syrjäkammiot olivat 70 jalkaan saakka pitkiä ja yhtä korkeita kuin salit. Eräs matkustaja lausuu näistä ihmeellisistä luolista, että Virgilius olisi voinut ottaa ne kaavoiksi niille onkaloille, joista hänen lauluissaan puhutaan ja joissa Eolus tavallisesti piti ulvovia tuuliaan suljettuina.

Näiden luolien toisella puolella, melkein laakson päässä, ovat niinkutsutun S:t Annan kirkon rauniot. Ainoastaan osa niistä on enää jälillä todistamassa, kuinka jalo tämä rakennus ennen on ollut. Tämä kirkko lienee ollut hyvin vanha, sillä jo Eusebius mainitsee Eleutheropolista pispan istuimena, joka todistaa täällä olleen kristillisen seurakunnan.

Laakson läntisenä rajana oleva vuori on kokonaan luolia täynnä. Monta käytävää vie tämän ontoisen vuoren sisään. Me ratsastimme yhdelle näistä ja, sidottuamme hevosemme, kapusimme alas kaitaa ja jyrkkää kivikäytävää, joka vei tuohon pimeään luolaan. Heti, aukon alapuolella oli jonkinlainen lattia, josta kaitaiset kiertoportaat johtivat alas huimaavaan syvyyteen. Me sytytimme tässä kaksi vahakynttilää ja, seuraten molempia oppaitamme, menimme tähän eksyttävään sokkeloon, täynnä portaita, holveja ja käytäviä, jotka kävivät ristin rastin tuon ison vuoren sisustassa.

"Nämä komerot", sanoo eräs matkustaja, "ovat merkillisimmät koko Syriassa ja vetävät melkein vertoja Roman katakombeille".

Yhdestä luolasta toiseen tultiin jotenkin ahtaan aukon kautta ja nämä vuorikammiot olivat melkein yhdennäköiset. Jokainen niistä oli varustettu seinään hakatuilla kiertoportailla, jotka ulottuivat alas kallioiseen lattiaan asti. Wähän matkan päässä ylhäällä näiden portaiden sivulla oli se aukko, josta päästiin viereiseen kehänmuotoiseen kammioon ja sen kiertoportaille, ja tällä tavoin tultiin sitte huoneesta huoneesen, portailta portaille läpi koko vuoren. Jos oppaamme olisivat meidän jättäneet, kun kappaleen matkaa jo olimme tunkeuneet tähän sokkeloon, olisi meidän ollut mahdoton osata täältä ulos ja jos kynttilät olisivat sammuneet, eivät oppaamme itsekkään olisi tainneet tietää, minne mennä. Toinen kynttilöistämme sammuikin, ja meille juohtui mieleen, mihin vaaraan olisimme joutuneet, jos toinenkin olisi sammunut. Me käännyimme sentähden takaisin, ja palausmatkalla seisahtuivat kerran oppaamme ja näyttivät olevan kahden vaiheella, minkä tien valitsisivat. Hetken aikaa matkattuamme, havaitsimme kuitenkin etäältä päivänvalon pilkistävän ja vähän ajan perästä olimme taasen hevostemme selässä. Näiden luolien historia on vielä tuntematon, eikä kukaan tiedä varmuudella, minkä tähden ne ovat hakatut. Moni on kumminkin koettanut selittää niiden syntyä seuraavalla tavalla: Kun Judalaiset olivat viedyt pois Aabelin vankeuteen, tulla tulvasi Edomiteja yli koko eteläisen, osan Palestinaa, jonka tähden Josephus usein kutsuu tätä osaa maasta Idumeaksi. Kun Judalaiset tulivat takaisin, ottivat he maan vähitellen jonkun osan siitä uudestaan haltuunsa. Hieronymus kutsuu Idumealaisia Horiteiksi, se on Troglodyteiksi eli luolanasukkaiksi, ja sanoo heidän asuneen lähellä Eleutheropolista. Tästä näyttää, kuin olisi tämä kansa kovertanut mainitun kaupungin läheisyydessä olevat vuoret ja asunut niissä, niinhyvin löytääksensä suojaa paahtavaa hellettä vastaan kuin ollaksensa paremmassa turvassa; ja oli kenties tämä jälkimmäinen seikka syynä siihen, että he hakkasivat äsken kerrotun vuorisokkelon, sillä vieraan ei ole hyvä tunkeuda siihen. Ei yksikään matkustaja ole vielä aivan pitkälle päässyt tämän kolkon vuoren sisään. Kenties keksii sen historian vielä kerran joku rohkea tutkija, joka uskaltaa käydä sen pimeät, hiljaiset salit läpitse, kunnes hän löytää sen seinissä jonkun kirjoituksen, joka kertoo kuinka ne ovat alkunsa saaneet ja kutka niissä omat asuneet.

Me ratsastimme nyt takaisin leiriimme ja saavuimme sinne illan hämyssä.

Seuraavana päivänä, kun muulimme kuormitettiin, silmäilimme itse kylää. Se ei ole juuri iso ja huoneet ovat matalia ja huonoja. Juuri kaupungin vieressä on suuren linnoituksen raunioita. Näitä ympäröi korkea valli ja sen sisäpuolella näimme muutamia rakennusten jäännöksiä.

Me jätimme nyt Eleutheropolin, ratsastaaksemme Gazaan. Me lähetimme miehemme muulein kanssa suorinta tietä tähän kaupunkiin, sillä aikaa kuin itse tulkkimme kanssa valitsimme toisen tien, käyväksemme muutamain raamatussa mainittuin kaupunkein raunioilla, jotka löytyivät lähitienoolla. Me jouduimme kuitenkin väärälle tielle ja eksyimme, niin ettemme tietäneet missä olimme. Hetken aikaa ratsastettuamme umpimähkään, tapasimme muutamia Beduineja, joilta kysyimme tietä Gazaan. Me seurasimme heidän neuvoansa ja kyselimme sitte tietä niiltä harvoilta, joita tapasimme, ja tulimme sillä tavoin munkeinkin taasen oikealle tielle. Kun olimme useat tiimat kulkeneet yli tasaisen ja polttavan kuuman lakeuden, rupesimme tulemaan levottomiksi, ettemme nähneet muulejamme, ja ne Beduinileirit, joita siellä täällä lähitienoilla havaitsimme, eivät suinkaan meitä rauhoittaneet. Pahoin jo pelkäsimme, että kuormastomme oli joutunut näiden erämaan saaliinhimoisten asujainten käsiin. Mutta tässä ei muuta neuvoa ollut kuin pitkittää matkaamme Gazaan.

Koko päiväkauden puhalsi hirveän kuiva ja polttava erämaantuuli, jota näillä seuduilla kulkevat matkustajat ovat valittaneet. Tämä tuuli oli niin kuuma, että tuntui milt'ei varsin vilpoiselta, kun se tuokioksi herkesi, vaikka Itämaiden polttava aurinko paahti meidän kasvojamme, ja se tuotti sammuttamattoman janon, jonkatähden me pian olimme juoneet koko vesivarastomme tyhjäksi. Me saimme sitten monta tiimaa kärsiä hirmuista janoa, sillä tuolta kuivalta aavikolta emme voineet löytää veden pisartakaan. Matkatessamme erään Beduinileirin ohitse, poikkesimme sinne ja kysyimme noilta teltteinsä alla varsin levollisesti loikovilta Arabialaisilta, oliko heillä vettä, mutta he eivät sanoneet olevan, luultavasti sentähden että he tahtoivat säästää vesivarastoansa. Me ratsastimme eteenpäin ja monen tiimaisen kärsimyksen perästä saavuimme lammikolle, johon vettä vuosi eräästä lähteestä. Tämä vesi ei suinkaan ollut hyvän makuista, mutta meille maistui se kuin parhain vesi, mitä milloinkaan olimme juoneet.

Me levähdimme tässä lähteen reunalla ja söimme aamiaista. Ihan lähellä lammikkoa oli vähäinen arabialainen kylä.

Juurikuin meidän piti lähteä liikkeelle täältä, saimme nähdä miehemme ja muulimme, jotka tulivat toisaalta päin. Me olimme tulleet samaan paikkaan vaikka eri teitä, ja sentähden emme olleet nähneet toisiamme. Nyt iloitsimme, kun he terveinä taas olivat luonamme, ja hilpeällä mielellä ja uudistetuilla voimilla jatkoimme matkaamme Gazaan.

Erämaat ja hietatöyräät ympäröivät tätä kaupunkia joka taholta, niin että lähetessämme sitä oli hevostemme kulku pehmeällä tiellä varsin vaivalloista. Noin puolta peninkulmaa leveä hietavyöhyke kiertää ympäri kaupungin. Tämän kehän sisäpuolella on Gaza eli niinkuin sitä nykyään kutsutaan: Ghuzse, kaunisten puutarhainsa ja leheväin puistoinsa kanssa, ikäänkuin kukoistava kosteikko. Me lähestyimme kaupunkia pohjoiselta puolelta, jossa puuistutukset ovat erittäin avarat; melkein koko tiima sai kuluneeksi, ennenkuin olimme ratsastaneet näiden akaseja, viikunapuita, aprikkosa-, öljy- ja mulperi-puita kasvavain metsäin läpitse.

Hevosemme olivat väsyneet, niin että meidän oli ratsastaminen varsin verkkaan, joka tuntui kovin vaikealta, sillä meitä ahdisti naännyttävä jano ja me halusimme saada sammuttaa sitä Gazan kirkkailla lähteillä. Wihdoin viimeinkin tuli tästä meidän vaivalloisimmasta päivämatkastamme loppu. Me astuimme alas hevostemme selästä erään kirkkaan lorisevan lähteen reunalle, jossa sekä meidän hevosparkamme että heidän ratsastajansa samalla haavaa saivat virvoittaa itseänsä.

Sitten ratsastimme bazarille eli markkinapaikalle ja ostimme hyvän joukon apelsiineja ja sitruuneja, joita hedelmiä syödä uhmasimme, sillä me olimme niin nääntyneet tuosta kuivaavasta erämaan tuulesta, ettei juominen janoamme sammuttanut. Neljä, viisi apelsiinia oli kuitenkin kylliksi meille.

Me asetimme leirimme pellolle, jonka lähellä oli kaksi raitista lähdettä.

Iltapuolen päivää lepäsimme, ja vasta seuraavana päivänä kävimme katsomassa, mitä Gazassa oli katsottavaa.

Hevonen, jonka Jerusalemissa olin vaihtanut itselleni, oli kaunis rautikko-orhi. Hän näytti virkulta, niin että luulin saaneeni hyvänkin kulkijan; mutta tuskin olin sillä muutaman askeleen ajanut, kun jo havaitsin hänet jotenkin laiskaksi ja ilman sitä ihan tottumattomaksi ratsastukseen. Minun oli sitten koko aika vaikea seurata kumppaneitani. Sentähden vaihetin minä sen täällä Gazassa ja sain lihavan ja uljaan orhini siaan laihan konin, jolla oli pitkä suora kaula ja joka ei suinkaan näyttänyt kauniilta; minä otin hänen ensiksi koetteeksi, mutta en luopunutkaan hänestä ennenkuin Beirutissa, sitte vasta kun hän oli kantanut minun kaiken jälillä olevan osan matkastani Itämailla, ja paremmalla hevosella ei kukaan ole tätä retkeä tehnyt. Hän oli nöyrä ja totteli pienintäkin käden viittausta ja rupesi kohta nelistämään, niin pian kuin kannustimet koskivat kupeisin. Niinä tunsin itseni päivä päivältä kiitollisemmaksi, että olin saanut semmoisen hevoisen, sillä ilman hyvää hevosta on matkustus Palestinassa täydellinen kidutus. Useat matkatovereista saivat sitä kyllä kovaksi onneksensa kokea.

Uuden hevoseni omistaja oli ijällinen mies Damaskusta, joka nyt oli matkalla kotiinsa; hän seurasi meidän karavania ja vuokrasi meille hevosensa ja muulinsa ansaitaksensa jotakin. Jättäessään minulle hevosensa, suuteli hän minun kättäni ja pyysi minua kohtelemaan hänen juhtaansa hyvästi, sitte suuteli hän kyyneleet silmissä hevostansa, josta minä sittemmin rupesin pitämään melkein yhtä paljon kuin hänen omistajansakin.

Me ratsastimme nyt eräälle töyräälle kaupungin itäisellä puolella, josta meillä oli kaikkein avarin näköala. Jalkaimme alla oli koko Gaza, edessämme sen huoneet, sen puutarhat ja lehtopuistot ja niiden ympäri kierteli tuo keltainen tai valkealta hohtava hietavyöhyke. Pohjoisessa näkyi ääretön lakeus, joka ulottui aina Saroniin asti. Kaukana idässä rajoittivat lakeutta Judan vuoret. Lännessä levisi välimeri, jonka rannasta me olimme puolen peninkulman päässä. Etelässä oli tuo suuri erämaa, jonka kautta tie menee Egyptiin. Yksin tämän ihanan näköalan näkeminen palkitsee jo matkan Jerusalemista tänne.

Tällä ylhäisellä asemalla tahdomme viipyä hetken aikaa, katsellaksemme vähän likemmältä entistä ja nykyistä Gazaa. Gaza on maailman vanhimpia kaupunkeita, se on melkein yhtä vanha kuin Damaskus, Sidon ja Hebron. Jo ennenkuin Abraham jätti isänmaansa, oli Gaza Kanaanmaan eteläisellä rajalla. Sen asukkaat — Avim eli Hivitit — tulivat voitetuiksi ja hävitetyiksi Caphtorimilta, eräältä Egyptiläiseltä heimokunnalta, joka oli liitossa Filistealaisten kanssa. Se tuli sitten Filistealaisten kuningasten kaupungiksi ja voimallisen heimokunnan, nimittäin Enokin jälkeläisten, pesäpaikaksi, josta he alituisesti häiritsivät Israelin kansaa. Josua levitti kyllä valtaansa aina Gazaan asti, mutta ei hävittänyt tätä kansaa. Hän ei antanut yhtäkään Enakimia jäädä Israelin lasten maalle, paitsi Gazassa, Gathissa ja Asdodissa, joihin he jäivät. Pian sen jälkeen valloitti Judan sukukunta tämän kaupungin ynnä Askalonin ja Ekronin; mutta nuo sotaiset Filistealaiset saivat sen uudestaan haltuunsa ja voittivat ja kukistivat vuorostaan Israelilaiset. Neljäkymmentä vuotta sen jälkeen herätti Herra Simsonin heidän pelastajaksensa Filistealaisten ikeen alta ja kansan kärsimyksen kostajaksi. Gazassa näytti Simson voimiansa, kun hän otti kaupungin portit pihtipielinensä ja telkeinensä olalleen ja kantoi ne mäen kukkulalle, joka on Hebronin edessä.

Wiimein sortui kuitenkin tämä väkevä "Jumalan Naziri" ja täällä Gazassa lopetti hän päivänsä. Kun Filistealaiset viimeinkin Delilan petoksen kautta saivat hänet käsiinsä, puhkaisivat he häneltä silmät ja veivät hänen vankina tähän kaupunkiin. He sitoivat hänen vaskikahleilla ja hänen oli jauhaminen vankeudessa — jota työtä tavallisesti naiset toimittavat Itäisillä mailla, sillä miehet pitävät sitä häpeänä. Hänen hivuksensa rupesivat kuitenkin kasvamaan ja hänen pelastuksensa hetki oli lähenemässä. Filistealaisten ruhtinaat kokoontuivat Dagonin temppeliin viettämään riemujuhlaa ja kiittämään jumalaansa, joka oli antanut tuon pelätyn vihollisen heidän käsiinsä. Heitä oli kokoontunut sinne noin kolme tuhatta miestä ja naista. He lähettivät noutamaan Simsonia vankeudesta, että tuon sokean näky heitä huvittaisi ja että hän soittaisi heidän kuullensa.

Simson pyysi taluttajiansa kuljettamaan häntä lähelle temppelin molempia pylväitä, että hän nojautuisi niitä vastaan. Sitten huusi hän Herraa avuksensa, lausuen: "Herra, Herra, muista minua, ja vahvista minua Jumala ainoasti tällä haavalla, että minä kahden minun silmäni tähden kostaisin yhden kerran Filistealaisille". Seuraavassa tuokiossa muuttui ilonhuudot, joista temppeli oli kajahdellut, hirveäksi kuoleman parkumiseksi, kun Simson taivutti pylväät, niin että huone lankesi ja tappoi kaikki, jotka siinä olivat; niin että kuolleita, kuin hän tappoi kuollessansa, oli enemmän kuin niitä, jotka hän eläissänsä tappoi.

Epätietoista on, missä tuo entinen Gaza oli.

Löytyy muutamia muinaisjäännöksiä lähellä merenrantaa ja siitä syystä ovat muutamat matkustajat arvelleet kaupungin olleen siellä, toiset taasen ovat luulleet sen olleen lähempänä nykyistä Gazaa; mutt' ettei se seisonut samalla paikalla kuin nykyinen, näkyy selvästi siitä, ettei itse kaupungin kehän sisässä löydy mitään niin vanhoja muistomerkkejä.

Waikea on löytää tuon vanhan Gazan raunioita, vaikka ne vielä olisivatkin jälillä, sillä erämaan lentävä hieta on kokoontunut kaupungin ympärille ja tehnyt hirmuisen suuria hietatöyräitä, joiden alla kokonaiset kaupungit voivat olla haudattuina. Missä hyvänsä se lieneekin seisonut, on ennustus kuitenkin käynyt toteen, joka sanoi että Gazan piti paljaspääksi tuleman ja hävitettämän laaksoissansa. Hieronymus kertoo hänen aikanansa tuskin mitään jälkeä olleen tuosta vanhasta kaupungista, ja ristiretkeiliät havaitsivat paikan olevan ihan aution. Että sittemmin saman niminen kaupunki on rakennettu lähitienoille, ei vähennä ensinkään ennustuksen todenperäisyyttä.

Minä puolestani olen siitä luulosta että tuo vanha kaupunki oli lähellä merenrantaa, sillä ne muinaisjäännökset, muurit ja hakatut marmorinkappaleet, joita siellä löytyy, eivät voi olla muuta kuin Gazan raunioita. Ne muinaismuistot, joita on töyräillä nykyisen kaupungin läheisyydessä, ovat kaikki siirretyt sinne merenrannalta, eivätkä suinkaan todista, että nykyinen Gaza, niinkuin muutamat luulevat on samalla paikalla, kuin vanha.

Kaupunki, jonka me täällä näimme, oli ilman varustuksia, ilman muureja, vaikka se on juuri erämaan rajalla ja sillä tavoin alttiina monilukuisten Beduini-heimokuntain päällekarkauksille, jotka kuleksivat paikasta paikkaan tällä äärettömällä hietaulapalla. Kuitenkin on Gaza jotenkin turvassa näistä saaliinhimoisista retkeiliöistä. Beduineja tulee joukottain kaupunkiin tekemään ostoksiansa, me näimme useampia satoja heitä, joko menossa kaupunkiin tahi sieltä palaamassa. Syynä siihen, etteivät he ryöstä kaupunkia, on luultavasti se, että kaupungin asukkaat ovat samaa sukukuntaa kuin hekin ja että he täällä voivat hankkia itsellensä kaikki tarpeensa, ja sillä tavoin pääsevät tekemästä pitempää retkeä Jerusalemiin tai Hebroniin. Rajakaupunkina Egyptiin päin on Gaza juuri puolimatkassa sen valtatien varrella, jota myöten karavanit kulkevat mainittuun maahan, ja sentähden on täällä melkein alinomainen hyörinä ja pyörinä ja kaupunki harjoittaa melkoista kauppaa. Sen asukasten lukumäärä on 15,000; näistä ovat pari kolme sataa kristityitä, muut muhamedilaisia.

Wastikään ovat Europan vallat koettaneet lähettää konsuleja Gazaan, mutta tuo kiihkoinen kansa ei sitä kärsinyt, vaan repi alas heidän lippunsa, vaikka Englantilainen sotalaiva ilmaantui rantaan.

Yhdestoista luku.

Filisteassa matkustamisen loppu.

Gazan lähellä olevalta korkeudelta katseltuamme Filistean suurta lakeutta, joka ulottui täältä Pohjoseen päin kauemmaksi kuin silmä kantoi, lähdimme vihdoinkin liikkeelle, matkataksemme poikki tämän lakeuden niin pitkältä kuin sitä kesti.

Me lähetimme muulimme taluttajainsa kanssa Asdodiin, sillä aikaa kuin itse teimme pienen syrjäretken Askaloniin. Me kuljimme ison matkaa samaa tietä, jota Eleutheropoliista olimme tulleet, ja vasta sitte kuin olimme kulkeneet läpi Gazan pitkäin lehtimetsäin, poikkesimme tältä tieltä koilliseen päin; meidän tiemme vei meidät pian keskelle töyräitä, joita tuo turmiollinen lentohieta oli muodostanut. Tämä hieta hävittää vuosittain yhä enemmän Filistean hedelmällistä maata. Useat näistä töyräistä olivat niin pehmeätä hiekkaa, että meidän hevosemme vajosivat aina polviin saakka siihen, joka teki matkamme täällä hyvin vaivalloiseksi.

Me sivusimme muutamia kyliä, joita vihannoivat istutukset ympäröivät. Muutamat näistä puista olivat puoliksi, toiset kokonansa lentohiedan peitossa. Tästä huomasimme selvästi, mikä turmiota tuottama aine tämä oli.

Kun olimme muutaman tiiman ratsastaneet saavuimme Askaloniin, tahi oikeimmin sille paikalle, jossa kaupunki ennen seisoi. Askaloni oli aikanansa yksi Filistealaisten viidestä isosta kaupungista. Se oli silloin rikas ja voimallinen ja sitä kaunistivat ihanat palatsit. Nyt on siellä ainoastaan joku mökki ja muutamia harvoja istutuksia; muuten nähdään vaan raunioita ja lentohiedan tekemiä valkoisia kumpuja. Rauniot ovat hyvin suuremmoisia ja ovat todistuksina Askalonin entisestä ihanuudesta; seutu on melkein täynnä marmoripylvästen pirstaleita, jotka pylväät kerran kaunistavat komeita palatseja. Täällä on erään suuren linnoituksen rauniot, jonka luultavasti ristiretkeilijät rakensivat, ja joka paikassa tämän linnoituksen valleissa nähdään isompia ja pienempiä marmoripylväitä, jotka ovat olleet ikäänkuin muurien siteenä ja vahvistuksena. Myöskin nähdään kaikissa kylissä tämmöisten pylvästen kappaleita, jotka luultavasti kaikki ovat tuotuna vanhasta Askalonista. Niiden äärettömästä paljoudesta voi arvata kuinka rikas ja loistoisa tuo vanha kuningasten kaupunki oli.

Kaupunki oli rakennettu kunnaalle, joka amphiteaterin kaltaisena laskihe alas Wälimeren rantaan, jonka aaltojen kuohu oli Askalonin alituisena soitantona.

Tuo täydellinen näillä seuduilla vallitseva kolkkous tekee matkustajan mielen alakuloiseksi. Walkea, keveä hieta peittää joka vuosi osan raunioista, ja harvat, vielä jälellä olevat puut hautaantuvat yksi toisensa perästä, niin että puolen vuosisadan kuluttua kenties koko tuon vanhan kaupungin asema on kätkettynä hedelmättömäin hietakumpujen alle.

Prophetain ennustukset olivat käyneet toteen; Askalon pitää autioksi tehtävän ja Askalonissa ei pidä kenenkään asuman. Toiset prophetat ovat myös ennustaneet sen täydellistä häviötä.

Askalonin historia on merkillinen, mutta tulisi liian pitkäksi sitä tässä kertoa.

Me olimme nyt Wälimeren rannalla ja silmäilimme Askalonin kukkuloilta sen aaltoilevaa selkää. Nähdessämme tämän meren tunsimme aina uudestaan saman ilon ja myöskin jonkinlaisen ikävöitsemisen, että se hetki pian tulisi, jolloin Palestinat ja Syriat matkattuamme, saisimme astua laivaan, ohjataksemme kulkumme takaisin Europaan. Erittäin suloista oli katsella raitista merivettä tänä kuumana, paahtavana päivänä. Ennenkuin söimme aamiaista vilvoittelimme sen verkalleen vyöryvissä aalloissa.

Meidän tiemme kävi nyt useat tiimat pitkin meren rantaa niin lähellä merta, että aallot toisinaan läiskyivät vasten hevostemme jalkoja. Itse ranta oli täynnä pehmeätä hietaa ja näkinkenkiä. Oikealla puolellamme oli korkeita hietakumpuja, jotka kokonaan sulkivat meiltä näköalan. Koko maa on Beduinein hallussa, jotka kuitenkin hyvin harvoin häiritsevät matkustajia. Turvallisuuden vuoksi olimme kuitenkin Gazasta palkanneet oppaan, joka hyvin varustettuna seurasi meitä ratsastaen.

Pakisten kahden nuoremman matkatoverini kanssa ratsastin minä eteenpäin pitkin rantaa. Kun hyvän hetken perästä katsahdimme taaksemme, nähdäksemme kumppaneitamme, olivat he niin kaukana meidän jälessämme, että he näyttivät aivan pieniltä pilkuilta rannikolla. Me seisahdimme sentähden ja päätimme odottaa heitä. Enemmän kuin tiiman odotuksen perästä saavuttivat he meidät vihdoinkin; syynä heidän viivytykseensä oli se, että kaksi hevosista oli väsynyt, niin että he tuskin voivat kulkea. Yksi mies jätettiin viemään näitä kahta hevosta Asdodiin ja se tovereistamme, jonka hevonen oli väsynyt, käytti sen siaan borikka aasia, joka tänäpänä meitä seurasi; toinen väsynyt hevonen oli tulkkimme oma ja hänen täytyi kulkea jalkaisin loppupuolen päivää.

Me luovuimme tässä merenrannasta ja poikkesimme sydänmaahan päin. Tie oli taasen kovin vaivalloinen meidän väsyneille hevosraukoillemme, sillä meidän oli ratsastaminen yli useampain hietatöyrästen, joilla hevoset vajosivat syvälle. Useimmat meistä astuivat alas ja taluttivat hevoisiansa, säästääksensä niitä. Näitä kumpuja, jotka hieta yksin oli tehnyt, ulottui pitkin koko rannikkoa aina Libanoniin asti, ja myrskyn aikana lentää tuo keveä hieta pyrynä yli kenttäin ja muuttaa ne vähitellen erämaiksi.

Meidän oppaamme näytti kotvasen ajan perästä eksyneen tieltänsä, sillä hän kuljetti meitä milloin mihinkin suuntaan. Wihdoinkin pitkän ja vaivalloisen matkustuksen perästä tässä hietaisessa maassa, tulimme kovalle ja hyvälle pohjalle, ja meidän oppaamme näytti taasen osanneen oikialle polulle. Tässä ei kuitenkaan mitään varsinaista tietä ollut, vaan me ratsastimme läpi vainioin, johtaen kulkuamme suorastaan Asdodiin. Me tulimme sillä tavoin suurelle viljavainiolle ja kun olimme juuri keskellä sitä, näimme etäällä muutamia ratsastajia, jotka tulivat täyttä nelistä meitä kohden; tultuansa meitä niin likelle, että ääni voi kuulua, seisahtivat he ja huusivat meille muutamia tuimia sanoja Arabian kielellä. Me kysyimme tulkiltamme mitä he tahtoivat. Hän vastasi meitä kehoittamalla meitä jouduttamaan matkaamme ja pysymään koossa. Luultavasti olivat nuot ratsastajat sen viljan omistajia, jota me ihan vastoin tahtoamme sotkimme, ja he olisivat varmaankin, jos heitä olisi ollut useampi tai meitä vähempi, kostaneet meille tämän pahanteon. Nyt pysyivät he kohtuullisen matkan päässä ja jättivät meidät, kun olimme ratsastaneet ulos heidän vainiostansa.

Hämärässä saavuimme vihdoinkin leiriimme, jonka jo havaitsimme asetetuksi eräälle vähäiselle lakeudelle lähellä Asdodia. Päivällinen oli jo valmisna ja me istuimme hyvin nälkäisinä pöytään.

Täällä löysimme hyvin vähäpätöisen kylän keskellä kaunista seutua. Ylt'ympäri kasvoi kosolta öljypuita, viikunapuita ja palmuja. Kaupungin asema on sangen korkealla ja sieltä voi nähdä hyvin etäälle yli tuon avaran lakeuden Judean synkkiin muoriin asti, jotka siintävinä kohoavat tuolla kaukana idässä.

Wanha kaupunki on — samoin kuin Gaza ja Askalon — kadonnut maan päältä ja jättänyt jälkeensä ainoastaan joitakuita hakattuja kiviä. Nuo jo mainitut ennustukset, jotka ilmoittivat Gazan ja Askalonin hävitystä, koskivat myöskin Asdodia, ja ne ovat tämänkin suhteen käyneet toteen.

Täällä jossakin paikoin oli Dagonin — Filistealaisten epäjumalan — temppeli, jonne voitolliset Filistealaiset veivät Monarkin, lyötyänsä Israelilaiset Aphekin kedolla. He asettivat arkin Dagonin kuvan viereen, ja kun Asdodin asukkaat seuraavana aamuna varhain nousivat, löysivät he Dagonin makaavana suullansa Herran arkin edessä; mutta he ottivat Dagonin ja nostivat hänen entiselle siallensa. Kun he seuraavana aamuna uudestaan nousivat, löysivät he Dagonin toistamiseen makaavan suullansa Herran arkin edessä ja hänen päänsä ja molemmat kätensä olivat hakatut pois kynnyksellä, niin että muu ruumis vaan makasi siinä. Heidän epäjumalansa pantiin pian uudestaan kokoon, mutta Herran käsi oli raskas heidän päällänsä ja löi Asdodin ja kaiken ympäristön. He lähettivät silloin arkin yli lakeuden Gathiin. Tämä on merkillisin niistä tapauksista, joita raamattu kertoo täällä tapahtuneeksi.

Me lähdimme liikkeelle varhain seuraavana aamuna ja lähetimme muulimme suorinta tietä Lyddaan, jonne itse aioimme saapua illaksi, käytyämme ensin Joppessa.

Kun lähdimme Asdodista, kulki tiemme läpi seudun, joka oli hedelmällisempi ja paremmin viljelty kuin yksikään niistä paikoista, mitkä tähän saakka Pyhässä maassa olimme nähneet. Me sivusimme yhden lainehtiman viljavainion toisensa perästä ja näimme myös monta äsken orastunutta vihantavaa peltoa. Tällä hedelmällisellä alalla oli monta kylää keskellä kauniita istutuksia.

Edellä puolenpäivää kuljimme Ekronin ohitse, joka oli viides Filistealaisten suuremmista kaupungeista. Tämä kaupunki oli taipaleen matkaa itäänpäin meidän tieltämme.

Me viivyimme hetken aikaa eräällä lammikolla ja katselimme muutamia sen ympärillä olevia raunioita.

Niin pian kuin pysähdimme, laskihe yksi matkakumppaneistamme, Hra Doughty, maahan pitkäkseen. Me luulimme hänen tehneen sen ainoastaan väsymyksestä, emmekä sentähden luoneet mitään huomiota häneen; mutta kun meidän taasen piti lähteä matkalle, valitti hän itseänsä kovin kipeäksi, hänellä oli kuitenkin sen verran voimia, että hän jaksot nousta hevosen selkään, ja me ratsastimme hiljakseen eteenpäin. Wähän ajan kuluttua seisatti Doughty hevosensa, astui tahi pikemmin putosi selästä ja vaipui hermottomana maahan. Me tutkimme hänen tilaansa ja havaitsimme hänellä olevan ankaran poltteen ja hänen otsansa oli hyvin kuuma; me pelkäsimme hänen saaneen tuon vaarallisen Syrian kuumetaudin, joka vuosittain tekee tuhojaan Itämailla matkustajain joukossa. Ainoa mitä voimme tehdä, oli, että niin pian kuin mahdollista koetimme saada häntä viedyksi Joppeen, jossa hän voi saada lääkärin apua. Me asetimme hänen sentähden etunojoon borikka-aasin selkään, jota hevostemme hoitaja käytti, ja koetimme kuljettaa häntä tällä tavoin eteenpäin; mutta hänen vaivansa tuli yhä kovemmaksi ja hetken ajan perästä rupesi hän hourailemaan ja vaikeasti valittamaan. Wiimein heittäytyi hän alas borikan selästä ja putosi maahan, vakuuttaen ett'ei hän voinut kulkea edemmäksi. Me neuvottelimme nyt hetken aikaa mitä oli tehtävä, ja päätimme vihdoin, että joku meistä jäisi Doughtyn luoksi, sillä aikaa kuin toiset ratsastivat Joppeen tuomaan kantotuolin, jolla voisimme kuljettaa ystäväraukkamme kaupunkiin. Minä lupasin tulkkimme kanssa jäädä hänen tykönsä, ja toiset lähtivät Joppeen, joka oli kahden tiiman päässä siitä, missä nyt olimme.

Minä valmistin meidän vilteistämme niin mukavan sijan kuin mahdollista oli kipeälle matkatoverilleni ja panin takin hänelle päänalaiseksi. Sateenvarjo levitettiin yli hänen päänsä suojelemaan häntä Filistean paahtamalta auringolta, ja minä kostutin silloin tällöin hänen kuumaa otsaansa raittiilla vedellä. Doughty houraili hourailemistaan ja puhui paljon, mutta varsin sekavasti; ainoastaan silloin, kun hän puhui äitistään (hänen äitinsä oli leskenä ja hän oli äitinsä ainoa poika), olivat hänen sanansa jotenkin selvät; hän sanoi olevansa varma siitä, ettei hän enää milloinkaan saa häntä nähdä. Meidän tulkkimme laskihe levolle ja vaipui pian sitkeään uneen ruohostoon vähän syrjässä päin Doughtyn vuoteesta.

Ympärillämme oleva seutu oli täynnä kukkuloita ja laaksoja ja me olimme sijoittuneet ruohoiseen laaksoon. Wiisi pitkää tiimaa sai kuluneeksi, eivätkä meidän kumppanimme vielä tulleet. Doughtyn polte rupesi vähitellen taukoamaan ja houraileminen loppui, mutta hän valitti vielä surkeasti.

Kun jo rupesi hämärtämään heräsi tulkki ja,'havaittuansa päivän jo niin pitkälle joutuneen, sanoi hän minulle, että meidän oli kaiken mokomin ehtiminen Joppeen ennen pimeän tuloa, sillä jos yöksi jäimme kedolle, emme olleet turvallisuudessa Arabialaisilta. Minä luulin hänen liioittelevan vaaraa, mutta Joppessa sain toisena päivänä kuulla, että samana iltana, kun me tämmöisessä tilassa olimme muutaman penikulman päässä idässä päin kaupungista, oli kaksi turkkilaista sotamiestä joutunut Beduinein käsiin, toinen heistä oli ammuttu kuoliaaksi ja toisen käden oli kuula särkenyt.

Minä kysyin Doughtylta, luuliko hän voimansa pitkittää matkaa; hän koetti silloin nousta vuoteeltaan, mutta vaipui heti takaisin ja sanoi olevansa niin heikko, että hän tuskin voi sormeansakaan liikuttaa. Minä neuvottelin nyt tulkin kanssa, miten turvallisimmalla tavalla voisimme viettää yötä; sillä jos oli mahdoton pitkittää matkaa ja kumppanimme luultavasti olivat käyneet harhaan, aioimme etsiä jonkun syrjäisen laakson, viedä sinne sairaan, panna hevosemme liekoon, ja valvoa vuorotellen. Tulkki sanoi kumminkin tämän olevan hyvin vaarallista, kun meitä oli niin vähän eikä meillä ollut muita aseita kuin minulla revolveri ja Alilla sapeli.

Kun me pidimme tästä neuvoa, lausui Doughty, joka oli kuullut keskustelumme, että hän tahtoi tehdä viimeisen yrityksen, ja käski meidän uudestaan nostaa hänet borikan selkään. Me asetimme hänen silloin borikan leveään satulaan, joka oli hyvin vuoteen kaltainen muodoltaan. Minä hyppäsin hevoseni selkään ja ratsastin etupäässä, tulkki tuli perässä taluttaen borikkaa, ja tällä tavoin me matkustimme Joppea kohden.

Me kohtasimme paljon Arabialaisia vähemmissä ja suuremmissa joukoissa, vaan ei kukaan meitä häirinnyt, muutamat lausuivat muutamia sanoja meidän tulkillemme, ja katselivat vähän kummastuen Doughtya, joka suuresti vaikeroiden makasi borikan satulassa.

Me ratsastimme nyt yhtä mittaa eteenpäin, ja matkattuamme noin tiiman aikaa, rupesi sairas tointumaan; hän ei enää valittanut ja vihdoin kykeni hän nousemaan pystyynkin. Yhtä suruissani kuin ennen olin ollut, pelätessäni matkakumppanini saaneen Syrian kuumetaudin, joka muutamissa päivissä, vieläpä tiimoissakin olisi voinut tehdä lopun hänestä, yhtä iloinen olin nyt, kun tuosta äkillisestä parantumisesta luulin voivani päättää, ettei hänen tautinsa muuta ollutkaan kuin näillä seuduilla liikkuma vilutauti, joka kyllä on tuima ja tuskallinen, mutta ei kuitenkaan hengelle vaarallinen.

Hän tuli viimein niin voimiinsa, että me saatoimme ruveta ratsastamaan hienoa juoksuakin.

Tultuamme eräälle vuoren kukkulalle, josta meillä oli vapaampi näköala yli edessämme olevan seudun, saimme nähdä useampia ratsastajia, jotka ajoivat täyttä nelistä ja puhuivat korkealla äänellä toinen toisillensa, niin että me voimme kuulla heidän huutonsa; he ratsastavat edessänsä oleville kunnaille ja näyttivät tähystelevän tienoota. Kun he viimein huomasivat meidän, tulivat he kaikki meitä kohden täyttä vauhtia. Me arvasimme jo heidän olevan meidän matkakumppanejamme, vaikk'emme pimeän tähden voineet heitä tuntea, ja emme luulossamme erehtyneetkään. Ilolla kohtasimme taas toinen toisemme ja ilahduttavaa oli heistä nähdä Doughtyn niin toipuneena.

Syynä heidän viipymiseensä oli, että he olivat ratsastaneet väärää tietä Joppeen, joten he olivat viipyneet enemmän aikaa matkalla, kuin me olimme arvelleet; sen lisäksi oli heidän ollut työlästä saada kantotuolia Joppesta ja sitten olivat he eksyneet laaksoissa, etsiessänsä sitä paikkaa, jonne olivat meidän jättäneet.

Heillä oli muassaan kantotuoli, jota neljä miestä kuljetti, mutta koska Doughty nyt oli melkein täysissä voimissaan, käytti hän mieluisemmin vastedeskin borikkaansa, ja tämä olikin onneksi hänelle; sillä, kun hra Botcharby, joka oli väsynyt, hänen siastansa istui kantotuoliin, ei käynyt paremmin kuin että yksi kantajista kompastui ja veti mukaansa kolme toveriaan, niin että hra Botcharby suistui maahan ja satutti rintansa pahoin.

Me saavuimme vihdoinkin myöhään illalla Joppeen eli Jaffaan, joksi kaupunkia nykyään kutsutaan, ja pilkkopimeä oli, kun kävimme kaupunkiin sisään. Ennenkuin tulimme kaupunkiin, ratsastimme pitkäin istutettujen puistojen läpitse.

Me poikkesimme yöksi erääsen mukavaan hotelliin, sillä liian myöhäistä oli enää ehtiä leiriimme lähellä Lyddaa.

Jaffa on jotenkin iso ja hyvinrakennettu kaupunki ja harjoittaa melkoista kauppaliikettä, sillä se on Jerusalemin satama. Sillä on 5,000 asukasta, joista 1000 ovat kristityltä, 150 juutalaista ja muut muhamedilaisia.

Doughty kävi kohta erään täällä asuvan amerikalaisen lääkärin puheella, nimeltä Barkley, ja sai tietää ettei hänen tautinsa ollut muuta kuin vilutautia.

Me saimme varsin hyvät huoneet hotellissa ja tapasimme siellä erään Englantilaisen, joka oli ollut meidän seurassamme niinä kolmena päivänä, joina olimme Kuolleella merellä ja Jordanin virralla. Hän oli nyt palausmatkalla Englantiin ja makasi täällä Jaffassa odottamassa höyrylaivaa. Me emme olleet asuneet missään hotellissa siitä saakka kuin Kairossa nousimme kameleimme selkään.

Seuraavana aamuna nousin minä hotellin katon päälle ja katselin sieltä kaupunkia avaroine puistoineen. Jaffa on tunnettu runsaasta appelsiini-viljelyksestään; täällä ostimme appelsiinejä ja maksoimme skillingin kappaleesta. Kaupungin alapuolella levisi satama laivoineen. Tämä satama on niinkuin kaikki, jotka tällä rannikolla näin, ihan avonainen merta kohden, niin ettei se myrskyn aikana tarjoa mitään suojaa eikä siis ansaitsisikaan sataman nimeä. Höyrylaiva näkyi ulkona merellä, joka, tullen Europasta päin, läheni rannikkoa. Se tuli vihdoin niin lähelle, että selvästi voin nähdä sen keikkumista aalloilla.

Rannikko on laakea ja määrällinen, niin etteivät höyrylaivat voi tässä laskea rantaan, ja jos on kova tuuli, ei voida edes lähettää venheitä rannalle, niin että usein tapahtuu etteivät laivat tässä voi laskea matkustajia eikä postia maalle, vaan niiden täytyy jatkaa matkaansa johonkin toiseen satamaan.

Kaupungilla on valli, joka merta kohden on varustettu muutamilla vanhoilla kanuunilla; koko tämä muuri kukistuisi kuitenkin pian, jos Europalainen sotalaiva muutaman kerran täyden kylkensä sitä vastaan tyhjentäisi.

Maanpuolelle päin on Joppella ainoastaan yksi portti, jossa aina on semmoinen borikkain, hevosten, kamelein ja Beduinein tungos, että matkustajan on työläs päästä läpitse.

Taru tietää kertoa että Joppe on vanhin kaikista kaupungeista. Sen satamaan kuljetettiin Salomonin aikana, "seteripuita Libanonilta", jota puulajia käytettiin Herran huoneen rakennukseen.

Kun Israelin lapset olivat tulleet takaisin Babelin vankeudesta, kertoo Esra, antoivat Judalaiset Zidonin ja Tyron kivenhakkaajille ja salvureille rahaa, ruokaa ja juomaa ja öljyä, että he kuljettaisivat seteripuita Libanonilta meritse Joppeen saakka.

Joppessa astui profeta Jona laivaan, kun hän aikoi paeta Herran edestä, joka oli kehoittanut häntä saarnaamaan Niniveläisille.

Täällä herätti Pietari opetuspiian, nimeltä Tabitha, kuolleista ja asui täällä sitten monta päivää Simon parkkarin huoneessa. Matkustajille näytetään vielä vanha huone, jonka sanotaan olleen Simon parkkarin.

Tänne lähetti Kornelius palveliansa, noutamaan Pietaria sen ilmestyksen jälkeen, jonka hän oli saanut, ja täällä näki Pietari, kun miehet lähestyivät Joppea, sen näyn, jonka kautta Herra opetti häntä, ettei hän ylenkatsoisi pakanoita, vaan saarnaisi heillekin evankeliumia, joka on Jumalan voima itsekullekin uskovaiselle autuudeksi, ensin Judalaisille niin myös Grekiläisille.

Joppea mainitaan usein Makkabein sodissa.

Kun Franskalaiset Napoleonin aikana hyökkäsivät Syriaan ja Pyhään maahan, joutui Joppekin heidän valtaansa, ja he harjoittivat täällä semmoista julmuutta, joka paremmin olisi sopinut raaoille Beduineille kuin europalaisille sotureille. Osoitteeksi heidän hirmuisuudestaan mainittakoon, että kun lähes 3000 miestä kaupungin varustusväkeä oli antaunut sillä ehdolla, että saisivat jäädä henkiin, antoi Napoleon, sotaoikeutta pidettyään, ampua heidät kaikki, sillä hän ei luullut voivansa elättää niin paljon vankeja. Nuot uhriraukat asetettiin joukottain merenrannalle, heille suotiin muutamia minuuteja, valmistuaksensa kuolemaan. He rukoilivat vielä kerran armoa, turvautuen niihin ehtoihin, joilla he olivat antautuneet; vastaukseksi komennettiin: "ampukaa!" ja neljän tunnin kuluessa ei kuulunut muuta kuin kivärin laukauksia ja kuoleman parkua. Tämä työ on ruma pilkku, joka monen muun senkaltaisen teon kanssa saastuttaa "suuren" Napoleonin muistoa!

Käveltyämme kerta kaupungin kadut, joilla väkeä vilisi yltä kyllin, suorimme uudestaan matkaan:

Kuljettuamme noiden pitkien puistojen poikki, jotka kolmelta puolelta ympäröivät Joppea, tulimme taas tuolle hedelmälliselle lakeudelle. Noin kolme tiimaa kestävän ratsastuksen perästä saavuimme Lyddaan, jossa meidän leirimme oli pystytettynä. Kokkimme ja miehemme katselivat meitä ällistyneinä, ja kysyivät mikä syynä oli meidän viipymiseemme; he olivat levottomuudella odottaneet meitä koko yön ja olivat nyt iloissaan nähdessään meidät taasen. Me istahdimme nyt maahan ja söimme murkinaksemme sen päivällisen, jonka Moses (meidän kokkimme) edellisenä päivänä oli valmistanut.

Lyddankin ympärillä on kukoistavia istutuksia ja se on rakennettu kauniille kunnaalle. Puolen penikulman päässä etelään päin näimme Ramlah'n tornit, mutta meillä ei ollut aikaa käydä katsomassa paikkaa eikä sillä olekkaan mitään erityistä merkitystä.

Lyddassa löytyy vielä niin kutsutun Pyhän Yrjön kirkon kauniit rauniot. Kirkko on suuri ja muutamat osat siitä ovat jotenkin hyvin säilyneet. Se on hyvin vanha ja Richard Leijonamielen sanotaan ristiretkein aikana rakennuttaneen sen uudestaan.

Lydda on sama kuin Wanhan Testamentin Lad, joka kaupunki kuului Benjaminin suvulle, niinhyvin ennen kuin jälkeen Babelin vankeuden. Paikalla on vielä vanha hebrealainen nimensä.

Apostoli Pietari tuli myöskin lähetysretkillään "Pyhäin" luoksi Lyddaan. Siellä tapasi hän miehen nimeltä Eneas, joka kahdeksan vuotta oli halvattuna maannut vuoteellaan. Ja Pietari sanoi hänelle: Enea, parantakoon sinun Jesus Kristus: nouse, tee itse vuotees, ja hän kohta nousi. Ja kaikki Lyddan ja Saronan asuvaiset näkivät hänen, jotka tulivat käätyksi Herran tykö. Täällä Pietari vielä oli, kun opetuslapset Joppesta lähettivät kaksi miestä hänen luoksensa rukoilemaan, ettei hän viivyttelisi heidän tykönsä tulemasta.

Jättäen Lyddan ratsastimme nyt yli lakeuden itäänpäin ja saavuimme vihdoin taas Judean vuorille.

Alenevan auringon valossa aloitimme vaivalloista matkustustamme ylös vuoren jyrkille kukkuloille kallioista polkua pitkin, joka kierteli ylöspäin vuoren melkein pystysuoraa rinnettä myöten. Kun ehdimme yliseen Beth Horoniin, johon olimme aikoneet sijoittaa leirimme ensi yöksi, oli aurinko jo lähestynyt taivaan rantaa, ja meistä näytti ikäänkuin sen punertava kehä olisi hetken aikaa viivähtänyt Wälimeren peilikirkkaalla pinnalla. Me katselimme näiltä Ajalonin laakson yli kohoavilta kukkuloilta kaunihinta auringon laskemista mereen, mitä milloinkaan olimme nähneet. Me seisoimme noiden armasten Judan vuorien läntisellä rinteellä, etelässä näimme Ajalonin laakson ja Gibeon oli vähän matkan päässä takanamme; jalkaimme alla levisi Filistean avara lakeus, täynnä todistuksia Jehovan, Israelin väkevän Jumalan voimasta, ja sitten tuolla sen takana tuo kullan kiiltävä Wälimeri, jonka sylihin aurinko laski — aurinko, josta Raamattu kertoo, että se seisahti, kun Josua sillä paikalla, jossa me nyt olimme, puhui Herran kanssa ja sanoi koko Israelin läsnä ollessa: Aurinko seiso alallas Gibeonissa ja kuu Ajalonin laaksossa. Täällä myös Judas Makkabeus pienellä joukollansa kohtasi Syrialaisten sotalauman ja tuiman taistelun perästä ajoi heidät takaisin alempana olevalle kedolle.

Beth Horonin muistoja mieleemme johdattaessa, tulimme yht'äkkiä siinä toimessa keskeytetyksi ankaran melun kautta, jonka tulkkimme ja passaajamme olivat nostaneet eräässä teltissä; me kuulimme muutamia aika lätkäyksiä teltistä ja heti sen perästä tulivat he ulos tuimasti painellen. Me erotimme heidät toisistansa ja palvelia riisui nyt turbaninsa, viskasi sen vihan vimmassa maahan, kohotti sitte molemmat kätensä taivasta kohden ja huusi täyttä kurkkua: "Allah!" jonka arabialaiset aina tekevät, kun he ovat epätoivon tai vihan vimmassa. Hän sitten koko iltakauden uhkasi yöllä tappaa tulkin veitsellä, mutta ennen kuin yö tuli, olivat he taas hyviä ystäviä ja söivät varsin levollisina illallista yhdessä. Arabialaisen viha asettuu tavallisesti yhtä pian kuin se syttyykin.

Warhain seuraavana aamuna läksimme Beth Horonista, ratsastaaksemme Jerusalemiin.

H:ra Doughty, joka edellisenä päivänä oli ollut varsin terveenä sai nyt taas matkalla vilutaudin puuskan. Hänen oli taasen laskeuminen maahan ja minä jäin tulkin kanssa häntä odottamaan, toiset jatkoivat matkaansa Jerusalemiin ja aikoivat poiketa Gibeoniin ja Aissaan. Neljän tai viiden tiiman kuluttua oli taudin aika ohitse ja me voimme taas pitkittää matkaamme tuota vaivalloista tietä myöten.

Illemmällä saavuimme Jerusalemiin ja näimme tuon kalliin kaupungin toiselta puolelta kuin ennen, sillä nyt tulimme pohjoisesta päin suoraan sille portille, jota sanotaan Damaskon portiksi. Tältä puolelta katsoen näyttää kaupunki aivan kauniilta. Näköala ei ole niin avara kuin Jerikosta tullessa, mutta täältä näkyy yhtä haavaa itse kaupunki, koko Jehosaphatin laakso ja tuo mahtava Öljymäki kolmen korkean huippunsa kanssa.

Me ratsastimme nyt kaupunkiin siihen hotelliin, missä Lejonhufvud asui, ja armas oli se hetki, jona taas sain nähdä rakkaan ruotsalaisen matkatoverini.

Kun lyhyesti olimme kertoneet toinen toisellemme tärkeimmät havaintomme sillä aikaa, kuin olimme olleet eroitettuina, jätin minä hänen ja Doughtyn, joka oli päättänyt asua hotellissa siksi että hän oli kokonaan toipunut sairaudestaan, ja lähdin tulkin kanssa leiriimme, joka oli sijoitettu Öljymäen eteläisimmälle huipulle. Kaupungin portti oli jo suljettu, kun me aioimme ratsastaa ulos, mutta turkkilainen vartia aukaisi sen meille, vaikka aurinko jo oli aikaa laskenut ja oli ihan pimeä.

Me ratsastimme nyt alas Jehosaphatin laaksoon, yli Kidronin osan eli oikeimmin yli tuon entisen puron uoman, kuljimme Gethsemanen sivutse ja nousimme öljymäelle.

Elävästi muistuivat mieleeni öisen ratsastuksen aikana Vapahtajani viimeiset elämänvaiheet. Minä ratsastin samaa tietä, jota hän oli käynyt. Minä kuljin sen paikan ohitse, jossa tuo rakkaudesta rikas Sovittaja vaipui maahan meidän syntikuormamme alla ja jossa hän murehti, vapisi ja hikoili verta, tunteissaan sen kauhean kuoleman esimakua, jonka hän seuraavana päivänä oli kärsivä.

Minä kävin näin viettämään ensimäistä yötäni Öljymäellä, jossa Vapahtaja oli viettänyt niin monta yötä rukoillen Jumalaa — mikä kallis, mikä autuas yö oli tämä minulle — semmoisina hetkinä ja semmoisilla paikoilla tuntee itsensä olevan ikäänkuin hyvin lähellä Jumalatansa.

Kahdestoista Luku.

Wiimeiset päivät Jerusalemissa.

Leiristämme oli meillä vapaa näköala yli Jerusalemin; me katselimme täältä joka päivä tuota pyhää kaupunkia ja koetimme painaa tätä kallista näkyä muistiimme ijäksi päiviksi.

Täällä on tapahtunut asioita, jotka ovat luoneet maailman uudestaan, täällä on elänyt pyhiä miehiä, joiden sanat, joiden maine on levinnyt kaukaisiin kansoihin ja etäisiin aikoihin, ja jotka vielä vuosisatojen kuluttua vaikuttavat kansakuntain ja yksityisten elämään ihmeteltävällä voimalla. Täällä vaikutti ja opetti se ihmeellinen Propheta, jota Raamatun Pyhät miehet ovat kutsuneet Messiaaksensa ja Mestariksensa, ja joka on kaikkein heidän kirjoitustensa ihanana pääaineena. Täällä uhrattiin se rakkauden Ruhtinas, joka voitti kuoleman, sovitti Jumalan maailman kanssa ja aukaisi meille iankaikkisen elämän portit; sillä täällä jossakin paikassa meidän jalkaimme alla on Golgatha, jossa Jumalan poika kuoli. Täältä astui elämän Ruhtinas alas tuonelaan ja kukisti ihmiskunnan nimessä sen voiman, sen hirmuisen vallan ja muutti kuoleman uskovaisille tunnustajillensa sillaksi maan ja taivaan välille — kiiltäviksi Eliaan Waunuiksi, joilla he viedään maan "sumuisista laaksoista" taivaalliseen Jerusalemiin, elävän Jumalan kaupunkiin, Jehovan valtaistuimen eteen, säädöksensä ijankaikkisessa rauhassa asua heidän Isänsä monissa majoissa.

Jerusalem on se paikka, jossa Jumala on tehnyt suurimmat rakkauden ihmeensä, mutta tämä kaupunki on myöskin se paikka, jossa maailman suurin synti on tehty. Täällä ovat ihmiset, samassa kuin he vapauttivat murhaajan, ilkeimmillä syytöksillä ahdistaneet ainoata puhdasta, viatonta olentoa, joka jälkeen syntiin lankeemuksen heidän joukossansa on ollut. Täällä ovat he julistaneet Elämän Ruhtinaan syylliseksi, ja tuominneet hänen kuolemaan. Täällä ovat he ristiinnaulinneet Kunnian Herran. Jumalan rangaistus näyttää sentähden erittäin kohdanneen tätä kaupunkia; sillä ei missäkään maailmassa ole ihmiset niin vihaisina ja verenhimoisina teurastaneet ja raadelleet toinen toisiansa kuin täällä.

Neljäkymmentä vuotta tämän murhatyön jälkeen piiritti kaupunkia romalainen sotajoukko, jonka päällikkönä oli Titus. Kristityt pakenivat silloin kaupungista, niinkuin Mestari oli heitä eläessään käskenyt, sanoen, koska Jerusalemia saartaa sotalauma, on silloin sen hävitys lähellä; ja hävitys seurasikin, hävitys niin julma ja kauhistava, ettei maailma ole semmoista milloinkaan nähnyt. Se kansa, joka Pilatuksen palatsin ulkopuolella niin yksimielisesti oli huutanut: "hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle", sai tässä tuta tuon väkevän Kostajan vanhurskasta vihaa. Heidän kaupunkinsa hävitettiin, heidän temppelinsä poltettiin ja he itse kaatuivat joukottain. Muutamat kuolivat nälkään, ja nähtiinpä esimerkkejä, että isät ja äitit epätoivossa söivät omia lapsiansa. Monta paloi tulen liekeissä, suuri joukko sai surmansa keskinäisissä sodissa, jotka näinä kauhistuksen päivinä raivosivat Judalaisten kesken, ja suurimman osan teurastivat voitolliset Romalaiset.

Toisella vuosisadalla, keisari Hadrianon aikana, nostivat Judalaiset kapinan Romalaisia vastaan. Eräs mies nimeltä Bar-Coch-Ba johti heitä. Hän sanoi olevansa Jumalalta lähetetty vapauttamaan sorrettua Israelia. Jerusalem, ynnä monta muuta paikkaa Palestinassa lankesi heidän käsiinsä, mutta heidän valtansa oli lyhyt. Suuri romalainen sotajoukko ryntäsi heitä vastaan. Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä ja niistä Judalaisista, jotka puolustivat kaupunkia, kaatui enin osa sodassa ja muut myytiin orjiksi. Tämä oli Judalaisten viimeinen yritys, saadakseen takaisin isäinsä kaupunkia eli sitä paikkaa, jossa se oli ollut. He jättivät sitte maansa, ollaksensa vierasten kansain seassa elävinä todistuksina raamatun ennustusten totuudesta.

Jerusalem pysyi nyt Romalaisten hallussa vuoteen 636, jolloin kiihkoisten muhamedilaisten armeija ilmaantui kaupungin eteen. Se otettiin nyt taasen väkirynnäköllä ja Saracenit harjoittivat tavallista julmuuttansa.

Kaupungissa olevat kristityt saivat nyt usein kärsiä ankaria vainoomisia ja pyhissä vaeltajia rääkättiin ja tapettiin tuontuostakin. Sitä kesti monta vuosisataa perätysten, kunnes vihdoin tuo yhä kiihkenevä vainoominen Palestinassa asuvia Kristityttä vastaan herätti koko Europassa yleistä mielipahaa. Nyt päätettiin valloittaa pyhä maa uskottomain käsistä, ja niinkutsutut ristiretket alkoivat. Saksanmaan, Englannin, Franskan ja Italian parhaimmat soturit riensivät tälle pyhälle paikalle taistelemaan Saraceneja vastaan, ja Jerusalem virui taasen veressä.

Ristiarmeija valloitti kaupungin v. 1099, muhamettilaiset teloitettiin säälimättä ja kristityt harjoittivat semmoista julmuutta, joka paremmin olisi sopinut Arabialaisille kuin kristityille.

Sittemmin Saracenit ja kristityt vuorottain valloittivat kaupungin toisiltansa, jolloin verta aina vuosi virtana, kunnes kristityt vihdoin ajettiin siitä pois iäksi päiviksi v. 1243.

Tästä ajasta saakka on kaupunki yhtämittaa ollut muhamedilaisten hallussa. Kuitenkin käy puhe Arabialaisten kesken, että kristityt vielä kerran valloittavat kaupungin ja kukistavat muhamedilaisten vallan, ja huhu kertoo myöskin minkä portin kautta he tunkevat sisään, nimittäin "Kultaisen portin" kautta, joka on kaupungin itäisessä kyljessä juuri vastapäätä Omarin moskejaa ja joka johtaa isolle temppelikartanolle. Tämän ennustuksen tähden on tuo Kultainen portti muurattu kiini, etteivät Kristityt pääsisi sisään.

Omituista oli johtaa mieleensä tämän kaupungin monivaiheista historiaa ja kaikkia niitä verisiä mullistuksia, jotka täällä ovat tapahtuneet, samalla haavaa kuin olimme tilaisuudessa leiristämme katselemaan tuon suuren kuninkaan kaupunkia, semmoisena kuin se näkyy matkustajan silmiin. Se ei tätä nykyä ole paljon sen ihanan kaupungin näköinen, jonka Titus hävitti, mutta sillä on sama nimi, ja sen pyhät muistot kirkastavat sitä ja tekevät sen kalliiksi kaikille kristityille, niin kauvan kuin maailma seisoo. Me emme väsyneet katselemasta Jerusalemia, ja illoin viivyin minä kauvan ulkona leiristäni, katsellen, tuota muistojen kallista kaupunkia ympäristöineen, heleän kirkkaan kuuvalon valaisemana. Jerusalemin väkilukua ovat eri kirjailijat hyvin erinkaltaisesti arvostelleet. Muutamat eivät sano sen nouseman yli 10,000, toiset lukevat taas sen 30,000 asti. Erään laskun jälkeen, jonka minä olen nähnyt ja jonka sanotaan olevan kaikkein todenperäisimmän, olisi väkiluku 4,000 muhamedilaista, 6,000 Judalaisia, 1,610 Kreikkalaista kristittyä, 1,200 Romalais-katolilaista, 200 Armenialaista, 150 Syrialaista, Kopteja ja Abyssinialaisia ynnä 100 protestanttilaista — yhteensä 13,340.

Kaupunki on jaettu neljään suureen kortteeriin, joissa eri uskolaiset asuvat erillään toinen toisistaan. Koillisessa kortteerissa asuvat Muhamettilaiset, luoteisessa kristityt, lounaisessa Armenialaiset ja kaakkoisessa Judalaiset.

Näistä kortteereista on erittäin Judalaisten kortteeri silmiinpistävä huonoin rakennustensa ja äärettömän likaisuutensa tähden. Sen perästä on muhamedilaisten kortteeri kurjin. Molemmat jälillä olevat ovat paljoa siivommat. Nämä kortteerit ovat erotetut toisistaan kaupungin kahden suurimman kadun kautta, joiden varrella bazarit ovat.

Jerusalemissa on useampia isoja, eri kirkkokunnille kuuluvia luostareita, ja juuri nykyään on Zionin vuorelle rakennettu yksinkertainen, mutta erinomaisen soma protestanttinen kirkko. Tämän kirkon esimiehenä on pispa Gobat ja hänen allensa kuuluu useita englantilaisia ja saksalaisia evankelisia opettajia.

Tuossa protestanttisessa kirkossa olimme, täällä viipyessämme, joka sunnuntaina tilaisuudessa muiden kristiveljein kanssa viettämään harrasta jumalanpalvelusta ja veisaamaan Jumalan kunniaa juuri samoilla virsillä, joita David tällä sialla teki ja lauloi. Hyvin liikuttava oli kuulla Jerusalemissa saarnattaman ristiinnaulitusta.

Me saimme useiksi illoiksi ystävällisen kutsumuksen pispa Gobatin luokse ja kohtasimme siellä ne protestanttiset opettajat ja lähetyssaarnaajat, jotka asuvat Jerusalemissa. Nämät olivat: pastori Crawford Englannista, pastori Valentiner Preussista, herrat Hefter ja Baeley, erään Londonissa löytyvän judalaisen lähetysseuran lähettämät saarnaajat, ja herrat Klein ja Sandrecsky, jotka Englannin kirkon lähetysseura oli lähettänyt. Paitsi näitä tapasimme täällä koko joukon matkustavia niinhyvin Englannista kuin Saksanmaalta.

Nämä iltaseurat tuon protestanttisen pispan luona Jerusalemissa alkoivat rukouksella, jonka pispa itse piti ja jonka aikana kaikki läsnäolijat olivat polvillansa. Sitten puheltiin kaiken iltaa hengellisistä asioista, ja kokous päättyi rukouksella ja veisulla. Kalliita olivat todellakin nämä kristillisten veljesten kokoukset tuossa pyhässä kaupungissa. Milloinkaan emme unohda sitä rakkautta ja ystävällisyyttä, jolla pispa ja hänen rouvansa meitä kohtelivat, ollessamme Jerusalemissa.

Prostestanttinen seurakunta Jerusalemissa ei ole monen vuoden vanha. Se on sen lähetysseuran toimeen panema, joka Londonissa on syntynyt Kristinuskon levittämistä varten Judalaisten seassa.

Ensimäinen saarnaaja, jonka tämä seura lähetti Palestinaan, tuli tänne 1820; mutta vasta m. 1824 asettui ensimäinen lähetyssaarnaaja Jerusalemiin asumaan; hän oli T:ri Dalton. Hän kuoli jo v. 1826, melkein kohta sen jälkeen kuin tuo myöskin jo kuollut pappismies Nicolayson saapui paikalle hänen apulaiseksensa. Wihdoin, monien vastusten perästä Turkkilaisten puolelta, onnistui saada ostaa protestanttisen kirkon rakentamista varten tarpeellinen tontti. Useita rakennuksia ruvettiin heti panemaan toimeen, mutta kun työ jo oli melkoisesti edistynyt, kuoli rakennusmestari ja tämä tapaus ynnä Egyptiä vastaan syttynyt sota esti rakennuksen valmistumista.

W. 1841 päättivät Englannin ja Preussin hallitukset yhteisellä kustannuksella toimeen panna ja voimassa pitää erityistä protestantista hiippakuntaa Itämailla ja Jerusalem määrättiin pispan istuimeksi. Tämä hiippakunta oli käsittävä Mesopotamian, Kaldean, Syrian, Palestinan, Egyptin ja Abyssinian. Englannin ja Preussin hallitukset valitsevat pispan vuorotellen. Jo syksyllä v. 1841 vihittiin Mikael Salomo Aleksander, eräs kääntynyt Judalainen, Jerusalemin ensimäiseksi protestanttiseksi pispaksi. Yksi Judan hajoitetun suvun jäsen palasi takaisin isäinsä kaupunkiin kristittynä pispana —todellakin merkillinen tapaus, suuri ajan merkki, jota kristityt, tuo hengellinen Israel, pitivät enteenä sen lupauksen täyttämiseen, joka sanoo että uudistuneet heistä tulevat autuaiksi ja tunnustavat sydämessänsä Messiaan, jonka heidän esi-isänsä tuomitsivat kuolemaan, ja ottavat Hänen nimessään haltuunsa luvatun maan niinhyvin sanan maallisessa kuin hengellisessä merkityksessä.

Pispa Aleksander kuoli jo v. 1845 ja hänen jälkeensä tuli pispaksi Gobat, joka ennen suurella innolla oli lähetyssaarnaajana työtä tehnyt Itämailla, erittäinkin Abyssiniassa.

Toisena päivänä senjälkeen kuin Filisteasta olimme takaisin tulleet, oli sapatti. Jo varhain aamulla jätin minä leirimme ja ohjasin kulkuni Jerusalemiin päin, viettääkseni siellä jumalanpalvelusta. Edessäni oleva kaupunki, tuo rakas vuori, jonka jyrkkää tietä minä kuljin, Gethsemane sen juurella, ja sapatin rauhallisuus, — nämä kaikki yhdistyneenä olivat voimallisin saarna sydämelleni, Minkä milloinkaan olin kuullut.

Minä kävin ensin hotellissa asuvain ystäväini, Lejonhufvudin ja Doughtyn luona ja menin sitte heidän seurassansa protestanttiseen kirkkoon.

Tämä kirkko on rakettu kauniille avonaiselle paikalle Zionin vuorelle, ja on todellakin siellä Herran Zionina tuon pyhän kaupungin pimeyden keskellä.

Wuonna 1842 laski pispa Aleksander tämän kirkon perustuksen. Työtä jatkettiin sitten yhtämittaa Tammikuuhun v. 1843, jolloin Turkkilaiset koettivat estää sen pitkittämistä. Wastuksia ilmaantui nyt runsaasti, mutta Herran avulla ja kristittyjen uutteruuden kautta päästiin niistä kaikista, ja siellähän nyt seisoo Zionin vuorella tuo yksinkertainen mutta erinomaisen soma kirkko ikäänkuin Jumalan vartiatornina, josta hänen sotamiehensä katselevat pyhää maata, valloittaaksensa sitä ja tehdäksensä sitä pyhän kansan maaksi.

Me olimme täällä evankelisessa jumalanpalveluksessa, joka alkaa k:lo 10 e.p.p. ja iltapuolla päivää kuulimme saksalaisen saarnan; semmoinen pidetään täällä joka sunnuntai klo 3. Molemmat saarnat olivat erinomaisen hyvät.

Jerusalemin protestanttiset kristityt tekevät työtä monella haaralla. Täällä löytyy eräs sairashuone Judalaisia varten, jossa on siaa 36 sairaalle, ja moni köyhä Israelilainen on täällä saanut sekä ruumiin että sielun terveyden. T:ri Mac-Gavon on tämän sairashuoneen esimiehenä ja hänen apunansa on eräs herra Atkinson ynnä useampia sairashoitajattaria; ja esimiehessä on yhtyneenä totinen kristillinen rakkaus tottuneen lääkärin taitavuuteen.

Ilman sitä on Jerusalemissa Diakonissa-koulu, jonka pispa Aleksander on perustanut, ja tätä koulua pidetään voimassa sekä tuon judalaisen Londonissa olevan lähetysseuran kustannuksella että vapaaehtoisilla apurahoilla. Poikakoulu on Zionin vuorella, ulkopuolella kaupungin muuria eräässä nykyään rakennetussa huoneessa. Täällä opetetaan noin 30 lasta. Tyttökoulu on kaupungin sisäpuolella ja oppilasten lukumäärä on lähes 20.

Täällä löytyy myös työhuone köyhiä varten, jotka ovat joko kääntyneitä kristityitä tahi semmoisia, jotka siksi tahtovat tulla, ja erityinen koulu Judalaisia naisia varten. Näiden lisäksi tulee vielä Preussilainen sairas-huone ja tyttökoulu, joiden johtajina on neljä diakonissaa, kaikki Kaiserwerthista kotoisin, ja eräs majapaikka matkustajia varten.

Protestanttinen lähetystoimi näyttää sillä tavoin täällä vakaantuneen, ja on tämä työ jo ruvennut hedelmiä kantamaan. Paitsi useampia kääntymisiä sairasvuoteilla, joista kuulimme puhuttavan, kertoi pispa Gobat että jotenkin suuri joukko turkkilaista sotaväkeä alkoi ruveta kuultelemaan evankeliumia, ja, samassa kuin tämä häntä ilahutti, lausui hän vakuutuksensa olevan, että, jos nämä sotamiehet todellakin muuttuisivat kristityiksi, sen seurauksena voisi olla yleinen kristittyjen murha.