SISÄLLYS: (continued 2)

Me viihdyimme hyvin siirtonaisessa majassamme ja menimme levolle tänä iltana, aivan tyytyväisinä matkamme alkuun.

Mainitsin äsken jotakin meidän Beduineista, ja ennenkuin menen edemmäksi, tahdon kirjoittaa muutaman sanasen tästä omituisesta kansasta; ansaitseehan se erityistä huomiota.

Beduini on yhteinen nimitys kaikille erämaan arabialaisille. He asuvat näillä autioilla seuduilla, siirtyen paikasta paikkaan, etsiäksensä laidunta kameleillensa, vuohilleen ja lampailleen sekä juottaaksensa niitä siellä täällä erämaassa löytyvillä lähteillä; noilla harvassa tavattavilla aaseilla harjoittavat he myös jonkinlaista maanviljelystä. He ovat jaetut eri heimokuntiin, joita jokaista hallitsee oma sheikkinsä, ja he asuvat eri piirikunnissa.

Jos joku heimokunta joutuu elatuksen puutteesen, tapahtuu usein että se lähtee liikkeelle ryöstämään jotakin toista paremmin voipaa heimokuntaa, ja silloin syttyy monasti verisiä taisteluita. Beduinit käyvätkin aina aseilla varustettuna ja ovat julmia ulkonäöltään. Heidän vaatepartensa on hyvin yksinkertainen; valkoinen paita on köytetty vyöllä ympäri ruumiin. Tällä vyöllä he kantavat miekkaansa ja toisinaan pistoliakin. Tämän paidan päällä on heillä ruskea ja valkea, tahi kokonaan valkea viitta. Heidän päähineenänsä on turbani eli pää- verho; jaloissaan käyttämät sandaleja, se on nahka-anturaa, joka sidotaan jalan alle. Heidän parhaimpana aseenansa on pitkä pyssy, jota kantavat olallaan.

Mitä niihin vaaroihin tulee, jotka matkustajaa täällä uhkaavat, ei ne ole niin suuria, kuin tavallisesti luullaan; sillä Beduineilla on täällä aina tilaisuutta ansaita jotakin vuoroamalle kamelinsa matkustajille sekä myymällä vuohia ja lampaita; he kohtelemat sentähden muukalaista usein jonkinlaisella ystävyydellä. Mutta ei vaara kuitenkaan ole varsin vähäpätöinen. Se näyttää minusta jotenkin sen vaaran kaltaisetta, jolle eläin-kesyttäjä on alttiiksi annettuna joka kerta, kuin hän käy petojensa luoksi; hänen yrityksensä onnistuu useimmasti, mutta voi myös käydä päinvastoin. Tänään on tie, jota matkustat, turvallinen, sillä beduinit ovat rauhallisia ja ystävällisiä, huomenna voi kaikki olla toisin; joku beduini-heimo on lähtenyt ryöstöretkelle, ja ne paikat, joiden kautta sinun on kulkeminen, saattavat olla veristen taisteluin tepastus-aloina; silloin on karavani vaarassa tulla ryöstetyksi, ja matkustajat saavat lunastaa henkensä semmoisissa tiloissa useinkin jotenkin suurella rahasummalla. Jos silloin joku matkustajista sattuisi olemaan niin varomaton, että ampuisi vihollisiansa ja haavoittaisi tahi tappaisi jonkun heistä, niin joutuisi, ei ainoastaan hän yksin, vaan myös kaikki hänen matkatoverinsa arvattavasti noiden jälkeenjääneitten koston uhriksi. Semmoisissa tiloissa ei siis juuri muuta ole tehtävänä kuin maksaa pois ja olla iloinen, jos sittenkään pääsee hengissä heidän käsistään.

Beduinein, niinkuin kaikkein muidenkin Arabialaisten, luullaan todellakin olevan Ismaelin, Abrahamin toisen pojan, jälkeläisiä. Kun hän ja hänen äitinsä Hagar ajettiin pois Abrahamin majasta, "sillä ei palkkavaimon pojan pidä perimän vapaan pojan kanssa", niin "eksyi hänen äitinsä korpeen, ja Ismael kasvoi ja asui siellä ja tuli tarkaksi joutsi-mieheksi". Jo Ismaelin syntyissä oli Herra ennustanut: "Hän tulee tylyksi mieheksi ja hänen kätensä jokaista vastaan, ja jokaisen käsi häntä vastaan, ja hän on asuva kaikkein veljeinsä edessä." Ja vielä lisäksi: "Minä teen hänen hedelmälliseksi ja lisään hänen sangen suuresti ja teen hänen suureksi kansaksi".

Wielä tänä päivänä ovat Ismaelin jälkeläiset semmoisia, jommoiseksi ennustus tässä kuvailee heidän esi-isäänsä — he ovat hurjaa ja julmaa sukua, jokaisen miehen vihollisia. Ei milloinkaan ole valloittajalle onnistunut kukistaa heitä, eivätkä he ole milloinkaan käyneet minkään toisen kansan kanssa liittoon. He ovat aina olleet erityisenä sukukuntana, heidän kätensä on ollut jokaista vastaan ja jokaisen käsi heitä vastaan.

Ennustus kansan "suuresta kasvamisesta", sen mahtavuudesta kävi toteen silloin kun Arabialaiset seitsemännellä vuosisadalla rupesivat tulvana levenemään yli suuren osan tunnettua mailmaa ja valloittivat alueen, joka oli suurempi kuin noiden ylpeitten Roomalaisten hallussa milloinkaan on ollut. Wäärän uskon kiihkossa läksi tämä hurja kansa valloittamaan mailmaa heidän prophetansa Muhammedin hyväksi ja sen uskonnon eduksi, jonka hän oli antanut heille. He valloittivat Palestinan, Syrian ja suuren osan Aasiaa aina Judiaan asti. He valloittivat Egyptin ja koko pohjoisen Afrikan aina Gibraltarin salmeen saakka. He kävivät yli tämän salmen ja Espanjakin lankesi heidän käsiinsä. He menivät Pyrenein vuorten yli Franskan maahan, laskeaksensa koko Europan heidän prophetansa jalkain juureen; mutta täällä Karl Martellin miekka särki heidän voimansa ja pani rajan heidän valloitus-retkellensä Poitiers'in tappelussa vuonna 732.

Kauvan pysyivät he vallanpitäjinä niissä maissa, jotka he olivat voittaneet, kunnes he vihdoin kadottivat yhden toisensa perästä, ja heidän valtansa supistui takaisin entisiin rajoihinsa.

Waikka Arabialaiset näin kauan aikaa olivat yhteydessä niin monen kansakunnan kanssa, ovat he kuitenkin pitäneet vanhat tapansa ja alkuperäisen, jo ennen ennustetun luonteensa, — he ovat vielä tänä päivänä villiä kansaa, julmaa ja kesyttämätöntä sukukuntaa — heidän kätensä on jokaista vastaan ja jokaisen käsi heitä vastaan.

Eräs kirjailia, joka nykyään on käynyt arabialaisissa maissa, lausuu tästä asiasta muun ohessa näin: "Tämä kansa on alhaisimmankin laskun jälkeen pitänyt samat tavat ja samaa elinkeinoa vähintänsäkin kolme tuhatta vuotta. Täten toteutuu kaikin puolin se ennustus, joka Ismaelin syntyissä julisti että hän ja kaikki hänen jälkeisensä olisivat ja tulisivat aina olemaan villiä kansaa, vaikka he aina tulevat asumaan veljeinsä edessä. Että vilpas ja toimelias kansakunta, eläen keskellä kukoistavia, viljelyksen tilassa olevia heimokuntia, on muinaisista ajoista ruveten nyky-aikaan asti pysynyt villinä kansana, kukistumattomana ja muuttumattomana, on todellakin silmiin-pistävä ihme — yksi niistä käsittämättömistä seikoista, jotka näyttävät ennustuksen käyneen toteen (Porter'in Travels)."

Meidän päiväjärjestyksemme erämaassa matkustaissamme oli seuraava. Joka aamu nousimme vähän ennen aurinkoa, s.t.s. k:lo 5 aikaan. Kun kapineemme oli kokoon sälytetty ja kaikki valmisna lähtöön, syötiin aamiaista isommassa teltissä; sillä aikaa kuormittivat Beduinit kamelimme, ja kun kaikki oli valmisna, nousimme korkeain konkareimme selkään ja alotimme päivämatkamme. Ratsastamista pitkitettiin siten k:lo 12:een, jolloin seisahdimme ja nautimme vähän virvokkeita, niinkuin lihaa ja leipää, apelsineja ja taateleja. Matkaa jatkettiin sitten k:lo 3:een tai 4:ään j.p.p., jolloin seisahdimme ja pystytimme leirimme. Päivällistä syötiin nyt niin pian kuin se ehti valmistua, päivällisen perästä joimme teetä, ja sitten oli meillä muutamia tunteja loma-aikaa, jota käytimme lukemiseen, kirjottamiseen ja keskustelemisiin, ennenkuin tuli aika mennä levolle. Tervetulleet olivat todellakin nämä levähdyshetket tuon jotenkin rasittavan päivämatkan perästä.

Me olimme suostuneet siitä, ettemme matkustaisi sunnuntaisin, vaan lepäisisimme pyhäpäivänä häiritsemättömässä rauhassa, ja me havaitsimme siitä olevan suurta hyötyä niinhyvin ruumiin kuin sielun puolesta.

Me olimme päättäneet matkata joka päivä noin 10 tiimaa, mutta ensimäisenä päivänä sen jälteen tuin Kairosta taksimme, emme ehtineet ratsastamaan enempää kuin 6 tiimaa; sai nimittäin useampia tunteja kuluneeksi, ennenkuin kaikki meidän kamelimme olivat koossa, sillä miehemme olivat palanneet useimmilla niistä Kairoon ostamaan yhtä ja toista, mitä olivat unohtaneet hankkia itsellensä matkaa varten. Päivänä sen jälkeen ratsastimme 10 tiimaa ja seuraavana päivänä saavuimme Suez'iin, pitkitettyämme sinä päivänä ratsastustamme 12 tiimaa yhtä mittaa. Tämä oli sangen raskas päivämatka, ja me tulimme leiripaikkaamme jotenkin väsyneinä; mutta seuraava päivä oli sunnuntai, jonka me lepäsimme Suez'issa, ja saimme niin tilaisuuden koota uusia voimia.

Se matka, jonka me näinä päivinä olimme tehneet, kävi yli autioin hieta-ulappain ja hietakumpuin, jossa tuskin yhtään ruohonkortta kasvoi; muutamia ohdakkeita näkyi vaan siellä täällä vihannoivan. Paikka paikoin kohosi eriskummallisia alastomia muoria, jotka vivahtivat kaikenlaisilta väreiltä ja antoivat koko seudulle kolkon ja aution muodon. Molempina ensimäisinä päivinä oli meillä vahva tuuli, niin että hietaa lentää ryöpytteli; mutta koska tuuli oli meille myötäinen, ei ollut siitä suurta haittaa.

Me olimme jo jotenkin tottuneet kameleihimme. Tuo keinuminen, jonka heidän raskas käyntinsä tuotti, vaikutti että me ensi iltoina tunsimme itsemme jotenkin runnelluiksi; mutta nyt olimme jo siitä päässeet ja toivoimme tästä lähin varsin hyvin voivamme kestää matkan vaivoja.

Kamelimme olivat ylimalkaan aivan rauhallisia ja siivoja; kuitenkin sattui silloin tällöin että joku niistä rupesi vikuroimaan. Yksi meidän kuormaa kantavista kameleistamme teki nimittäin useat kerrat semmoisia hurjia hyppäyksiä, että köydet, joilla hänen kuormansa oli sidottu, katkesivat ja kaikki tavarat syöksyivät hänen selästänsä maahan, jonka jälkeen hän kiiri täyttä nelistä hyvän matkaa aukealle. Matkamme toisena päivänä säikähti kameli, jota L. käytti, ja alkoi hyppiä niin, että minä pahoin pelkäsin ystäväni putoavan satulasta. Beduini, joka johti hänen kameliansa, sai kuitenkin sen pian lannistetuksi, jonka jälkeen se kulki tyynesti koko ajan. Muutamat kerrat tapahtui, kun annoin kamelini ravata, että hän yhtäkkiä seisahtui ja alkoi vikuroida. Kamelia ei ole vaikea johtaa; siihen tarkoitukseen käytetään ainoastaan kuonovyö, köyden kanssa, jolla se seisahdetaan, ja keppi, jolla sitä ohjataan oikealle ja vasemmalle keveillä lyönneillä vastaiselle puolelle kaulaa.

Ensimäiset päivät annoimme Beduinimme johtaa kameleitamme, mutta sitte ajoimme niitä itse ja se tuntui meistä varsin hupaiselle. Me ratsastimme enimmästä päästä käyntöjalkaa, mutta jolloin kulloin myös ravia.

Suez on vähäinen, halpa-arvoinen kylä keskellä erämaita Punaisen meren luoteisen lahdekkeen päässä. Ainoa seikka, joka tätä nykyä antaa kylälle jotakin arvoa, on se, että sitä käytetään kaikkein niiden tavarain purkauspaikkana, joita tätä tietä kuljetetaan Englannin ja Indian väliä. Sinne on nimittäin rakettu hirmuisen suuri hotelli niitä matkustajia varten, joita joka viikko englantilaiset ja indialaiset höyrylaivat tullessaan tuovat tänne.

Me emme asuneet itse kylässä, vaan pystytimme leirimme sen ulkopuolelle eräälle törmälle, josta meillä oli vapaa näköala yli Punaisen meren ja sen ihanain rantain.

Sunnuntai, 11:s päivä, jonka me vietimme täällä, antoi meille tilaisuuden tarkastelemaan tätä viehättävää paikkaa ja virkistämään mielessämme muinaisia muistoja näiltä seuduilta. Me luimme kaikki yhdessä 2:sen Mos. Kirjan 14:nnen luvun, ja tiesimme, että me nyt olimme meikein samalla paikalla, jossa se ihmeellinen tapaus tapahtui, josta mainitussa luvussa kerrotaan.

Meidän leirimme ulkopuolla levisi suuri aavikko pitkin Punaisen meren läntistä rantaa; tämän lakeuden rajana idässä päin oli Punainen meri, joka ennen ulottui paljoa ylemmäksi Suezin ohitse, mutta myrskyt ovat vähitellen täyttäneet osan tästä merenlahdesta hiedalla, jota läheisistä erämaista ryöpyttävät, ja tämä lentävä hieta on aikain kuluessa niin mataloinnut merta hyvän matkaa Suezista, etteivät höyrylaivat voi uida kaupunkiin saakka, vaan pysähtyvät kappaleen matkan päässä ulkona merellä, josta sitten pienempi höyryvene kuljettaa matkustajat ja tavarat kaupunkiin.

Etelässä rajoittivat tätä lakeutta korkeat vuoret, jotka ulottuivat aina mereen asti, mutta lännessä ja Pohjosessa katosi lakeus tuohon avaraan hieta-aavikkoon. Tähän luultavasti olivat Israelin lapset pystyttäneet leirinsä paetessaan Egyptistä kun he olivat matkalla maahan, jonka Jumala heidän isillensä oli luvannut. Tässä Israelilaiset eräsnä päivänä nostivat silmänsä ja näkivät Pharaon koko sotajoukkonsa, vaunuinsa ja ratsasmiestensä kanssa ajavan heitä takaa. He peljästyivät silloin sangen suuresti ja huusivat Herran tykö ja sanoivat Mosekselle: "eikö hautoja ollut Egyptissä, ettäs rupesit meitä johdattamaan korpeen kuolemaan." Moses vastasi kansalle: "Älkäät peljätkö, seisokaat ja katsokaat, minkä autuuden Herra tänäpänä tekee teille; sillä näitä Egyptiläisiä, jotka te tänäpänä näette, ei pidä teidän ikänänsä enämpi näkemän ijankaikkisesti. Herra sotii teidän puolestanne ja teidän pitää alallanne oleman."

Kuinka voi tämä ainoa mies olla niin ilman pelkoa keskellä tätä vapisevaa joukkoa? Tunsiko hän ehkä jonkun tien, joka vei ulos tästä paikasta, jossa hän ja hänen kansansa olivat niin hyvästi suljetut meren, erämaiden, vuorien ja vihollisen sotalaumain väliin? Ei, hän ei tuntenut mitään semmoista tietä. Kaikki mitä hän tiesi oli se, että Herra oli käskenyt hänen viedä kansan tälle lakeudelle Punaisen meren rannalla, ja että Jumala jo ennakolta oli sanonut tahtovansa voittaa kunnian Pharaosta ja kaikesta hänen sotajoukostansa, että Egyptiläiset näkisivät että Hän on Herra. Moses oli tehnyt niinkuin Herra oli käskenyt, ja tässä seisoi hän nyt Israelin lasten kanssa, Punainen meri edessään, tuolta läheni Pharaon sotajoukko ja vaara suureni joka hetki. Moses ei näytä pelkäävän tätä vaaraa, hän rohkaisee kansaa, ja julistaa heille mitä Herra oli sanonut: että hän itse tahtoi sotia Israelin puolesta ja että he seisoisivat alallansa silloin. Mutta yhtä kaikki mahtoi hän tuntea sisällistä kauhua ja pelkoa, sillä raamattu sanoo näin: "Ja Herra sanoi Mosekselle: mitäs huudat minun tyköni?" Kansa ei tätä huutoa kuullut, he kuulivat hänen vaan sanovan: "älkäät peljätkö, Herra on sotiva teidän puolestanne;" mutta Herra, sydämen tutkia, kuuli kuinka hänen sydämensä hädässä huusi Herraa ja sanoi hänelle: "mitäs huudat minun tyköni, sano Israelin lapsille, että he vaeltavat." Kummallinen käsky, eihän tässä mitään tietäkään ollut; mutta Herra selitti kohta sen jälkeen, mitä tietä Hän tarkoitti, kun hän sanoo: "Mutta nosta sinä sauvas ja ojenna kätes meren ylitse ja erotta se yhdestä, että Israelin lapset kävisivät keskeltä merta kuivaa myöten."

Sitte nousi pilvenpatsas, joka kävi Israelin edellä, näyttäen heille tietä, ja pilvi siirtyi heidän ja heidän vihollistensa väliin, niin etteivät he koko yönä voineet toinen toistansa lähestyä, ja pimeässä valaisi tämä pilvi kuin kirkas tuli.

Tämä pilvi, josta puhutaan niin paljon Israelin lasten matkan aikana Kanaan maahan, ja joka "ei milloinkaan erinnyt kansasta", ansaitsee todellakin likempää tarkastusta. Mitä siitä pitää uskoa? Raamatun yksinkertainen vastaus tähän kysymykseen kuuluu näin: "Ja Herra kävi heidän edellänsä päivällä pilven patsaassa, johdattaaksensa heitä tiellä, ja yöllä tulen patsaassa, valistaaksensa heitä vaeltamaan sekä yöllä että päivällä". Mikä oli pilvi, mikä oli tulen patsas tämän selityksen jälkeen? Eivät ne olleet muuta kuin se puku, jonka Jehovah otti, kun hän tuli täyttämään sitä lupausta, jonka hän oli vannonut Abrahamille, Isaakille ja Jakobille, että Hän antaisi luvatun maan heidän jälkeentulevaisillensa omaisuudeksi, että Hän veisi Israelin pois maasta, jossa heitä ahdistettiin, maahan, joka tulisi olemaan heidän omanansa. Tämän kansan seassa aikoi Hän panna toimeen ne "mainiot työt," jotka tulisivat olemaan koko mailman pelastuksen ikuisena perusteena. Siinä maassa, johon Hän nyt kuljetti tätä kansaa, aikoi hän sytyttää sen kirkkaan valkeuden, joka poistaisi mailman pimeyden. Heidän siassansa aikoi hän antaa sen ruhtinaan ilmestyä, joka oli perustava Jumalan valtakunnan ihmisten seassa, sen ruhtinaan, josta Hän sanoi Abrahamille: "sinun siemenessäs pitää kaikki sukukunnat maan päällä siunatuksi tuleman."

Aika rupesi nyt lähestymään, jolloin Jumala tahtoi täyttää tämän lupauksensa ja Hän alotti valmistuksiansa siihen sillä, että teki Israelin omaksi erityisiksi kansaksensa ja vei heidät Kanaan maahan, joka oli tuleva Hänen suurten ihmeillensä näyttämöpaikaksi.

Hän lähestyi kansaa puettuna pilviin, peittääksensä loistoansa. Hän tuli heidän luoksensa samassa puvussa, jossa Hän ilmaantui Thaborin vuorella, kun hän tuli puhumaan pojastansa mailmalle. Tämä ihmeellinen pilvi siirtyi nyt Israelin lasten taaksi ja varjeli heitä heidän vihollisiltansa koko yön.

"Koska Moses ojensi kätensä meren ylitse, antoi Herra vedet juosta pois vahvalla itätuulella koko sen yön; ja teki meren kuiville ja vedet erkanivat. Ja Israelin lapset kävivät keskeltä merta kuivaa myöten, ja vedet olivat heille niinkuin muurit heidän oikialla ja vasemmalla puolellansa."

Egyptiläiset ajoivat heitä takaa, mutta kun Israel oli ehtinyt toiselle rannalle, sanoi Herra pilvistä Mosekselle: "ojenna kätes meren Ylitse, että vedet juoksisivat Egyptiläisten ylitse, heidän vaunuinsa ja ratsasmiestensä ylitse. Niin ojensi Moses kätensä meren ylitse, ja meri palasi ennen huomenta voimiinsa. Ja koska Egyptiläiset pakenivat, kohtasi heitä vesi ja Herra syöksi heidän keskelle merta, niin että vedet kävivät vaunuin ja ratsasmiesten ja koko Pharaon sotajoukon ylitse, niin ettei yksikään heistä päässyt, mutta Israelin lapset kävivät kuivaa myöten keskeltä merta, ja vedet olivat heille niinkuin muuri heidän oikialla ja vasemmalla puolellansa, ja niin vapahti Herra sinä päivänä Israelin Egyptiläisten kädestä."

Niin kertoo raamattu Israelilaisten matkasta Punaisen meren kautta ja sanoo sitä ihmeeksi, jonka Jumala teki osoittaaksensa että Hän on Herra.

Paljon ovat ihmiset ajatelleet ja puhuneet tästä tapauksesta, ja moni on selittänyt asian varsin yksinkertaisesti riippuvan siitä vahvasta luoteesta ja vuoksesta, joka kunakin päivänä ilmaantuu näillä tienoin. He sanovat ettei Jumalalla ollut mitään muuta tämän tapauksen kanssa tekemistä, paitsi että Hän lähetti vahvan tuulen puhaltamaan yöllä, joten vesi luoteen aikana laski enemmän kuin tavallisesti. Mikään ei kuitenkaan ole helpompi näyttää vääräksi kuin tämä luulo; ensiksikin ei itä-tuuli täällä auttaisi veden laskemista, sillä se puhaltaa suoraan poikki meren; vaan sen tuulen, jolla semmoinen vaikutus pitäisi olla, täytyy tulla Pohjosesta ja puhaltaa pitkin merenselkää, että se ajaisi medet ulos Suezin lahdesta; — toiseksi tapahtui Israelin matkustus yli meren yölliseen aikaan aina aamuun asti, joka on juuri se aika, jolloin vuoksi on voimassa ja meri on korkeimmallansa; kumminkin oli laita semmoinen niinä päivinä kuin minä olin Suezissa; — kolmanneksi sanotaan kahdessa paikassa tuossa piplian kertomuksessa, että vedet olivat kuin muuri heidän oikealla ja vasemmalla puolellansa, ja tätä ei voi mikään luode eikä vuoksi sinä ilmoisna ikänä vaikuttaa, eikä myöskään palaja vuoksi niin pikaisesti, että se hukuttaisi kokonaisen armeian, joka on lähtenyt kulkemaan luoteen aikana kuivuneelle matalalle, ja hukuttaisi sen niin, ettei yksikään jäisi jälille; vaan kun vesi luoteen perästä taasen rupee nousemaan, tapahtuu se niin hiljakseen, että sen nousemista tuskin voi huomatakaan.

Ilman sitä, eihän kukaan voi otaksua ett'eivät Egyptiläiset, jotka olivat niin korkealla sivistyksen asteella, olisi tunteneet luoteen ja vuoksen aikoja eivätkä voineet arvata, mikä vaara oli odotettavana, jos mentiin matalalle, kun vuoksi oli tulossa.

Raamattu esittelee tämän tapauksen ihmeenä, Jumalan tekemänä työnä; ja epäusko, joka aina nauraa semmoiselle, joutuu hyvin ahtaalle tätä tapausta tyydyttävästi selittäissään.

Kuudes Luku.

Erämaassa matkustuksen jatkoa.

Me viivyimme vielä maanantainkin Suez'issa, sillä meillä oli yhtä ja toista toimittamista Sheikkimme kanssa täkäläisten Turkin hallitusmiesten edessä.

Me emme sentähden jatkaneet matkaamme, ennenkuin vasta tiistaina 13:tena päivänä. Silloin purjehdimme yli Suez'in lahdekkeen Aasian rannalle ja odotimme siellä kameleitamme, jotka kiersivät lahden ympäri.

Puolipäivän aikaan tulivat kamelimme perille, jolloin me pitkitimme matkaamme, ja saavuimme muutaman tiiman kuluttaa erääsen oasiin, nimeltä Ayun Mosa. Täällä löytyi useita lähteitä, joita sanottiin "Moseksen lähteiksi", ja tällä paikalla kasvoi palmuja sekä muita puita. Me pystytimme tähän leirimme yöksi, ja olipa varsin hyvä että saimme seisahtaa niin varhain, sillä tuuli puhalsi jotenkin vahvasti ja oli meille varsin vastainen.

Seuraavana päivänä pitkitimme matkaamme yli avaran hietalakeuden, ja tämä päivämatka oli kenties raskahin kaikista; sillä koko päivän kesti tuima, myrskyn-kaltainen tuuli. Hieta lensi kuin lumi meidän talvipäivinä, niin ettemme voineet nähdä pitkälle eteemme. Tuo hieno hieta tunkihe silmiin ja kirventeli pahasti, vaikka me peitimme kasvomme hunnulla, varjellaksemme itseämme. Matkaa voitiin kuitenkin pitkittää koko päiväkausi; me seisahdimme illalla tavalliseen aikaan ja pystytimme leirimme erään töyrään varjoon, jolta toivoimme jotakin suojaa tuulta ja lentävää hiekkaa vastaan. Auringon tehdessä laskua, taukosi toki tuuli, niin että saimme kauniin ja tyvenen ehtoon, jonka me tosiaankin pidimme suuremmassa arvossa kuin tavallisesti, semmoisen päivän perästä kuin tämä oli ollut.

Seuraavana päivänä kävi meidän matkamme vähän epätasaisemman seudun läpitse ja etäällä näimme kauniita, hämäräisiä törmiä. Päivän päälle sivusimme erään paikan, nimeltä Mara. Täältä löysimme muutaman töyrään kukkulalta lähteen, jonka vesi oli katkeran suolaista. Töyräan alla näimme tuoreita hyenain jälkiä. Pedot olivat luultavasti edellisenä yönä käyneet lähteellä juomassa.

Tälle paikalle tulivat Israelin lapset, kun lähdettyänsä Suezista kolme päivää olivat kulkeneet Surin korvessa, löytämättä mitään vettä. Kun tulivat Maraan, eivät voineet he juoda siellä löytyvää vettä, sillä se oli sangen katkeraa, jonka tähden tämän paikan nimikin on Mara. Siellä napisi kansa Mosesta vastaan ja sanoi: "Mitä me juomme? Hän huusi silloin Herran tykö, ja Herra osotti hänelle puun, jonka hän heitti veteen, ja vedet tulivat makiaksi".

Sieltä matkustavat Israelin lapset edemmäksi ja tulivat Elimiin. Siellä oli kaksitoista vesikaivoa ja seitsemän kymmentä palmupuuta; siellä sijoittivat he itsensä vetten luoksi.

Saman päivän illalla, jolloin Maran olimme jättäneet, saavuimme mekin tälle paikalle. Wielä löytyi siellä useampia lähteitä ja koko joukko palmupuita, ja me pystytimme sinne leirimme lähelle vettä.

Omituiselta tuntui sillä tavoin seurata Israelin lasten matkaa erämaassa, ja raamattu oppaana etsiä heidän jälkiänsä korvesta. Tästä syystä tuntui erämaa minusta melkein vanhalle tuttavalle, hyvälle ystävälle. Usein luin jo lapsuuden aikana halulla ja kummastuksella niitä ihmetöitä, joita Jumala täällä teki, ja nyt sain minä lukea kaikki nämä tapaukset juuri samoilla paikoitta, jossa ne olivat tapahtuneet.

Seutu, jonka kautta seuraavana päivänä kuljimme, rupesi käymään yhä vuorisemmaksi. Me sivusimme kolme lähdettä, joiden vesi oli katkeraa, ja niitä kutsuttiin Murk-hahen katkeriksi lähteiksi.

Illalla tulimme me Punaisen meren rannalle. Siitä asti kuin Suez'in jätimme, oli meidän matkamme kulkenut eteläistä suuntaa tasan tämän meren rantojen kanssa, vaikka hyvän matkaa sisämaahan päin, niin ettemme olleet voineet merta nähdä. Se tuli nyt taas näkymiimme ja suloista oli katsella tuota raitista sinistä merta, elettyämme useat päivät erämaassa, keskellä hietaa ja alastomia kallioita. Me pystytimme täällä leirimme juuri meren rannalle.

Seuraavana päivänä kulki meidän tiemme useat tiimat pitkin rantaa. Meri oli meidän oikealla puolellamme ja vasemmalla kädellä kohosi korkeita vuoria. Nämä vuoret olivat toisinaan niin lähellä vettä, että tie supistui vaan kaidaksi poluksi, jolla kamelein oli käyminen yksitellen. Kahdessa paikassa ylettyivät vuorensivut aina mereen asti, niin että meidän oli kiertäminen niitä kahlaamalla, jolloin vesi nousi kameleimme polviin saakka. Onneksemme sattui sinä päivänä olemaan jotenkin tyyni ilma, sillä tuulisena aikana mahtaa tämä tie olla ihan mahdoton kulkea.

Seurattuamme muutamat tiimat meren rannikkoa, poikkesi tiemme taasen sisämaata kohden. Me ratsastimme nyt jotenkin suuren lakeuden poikki, se oli Ginin korpi, jossa Israelin lapset napisevat Mosesta ja Aronia vastaan ja sanomat heille: "joska Jumala olisi suonut, että olisimme Egyptin maalla Herran käden kautta kuolleet, koska me istuimme lihapatain tykönä ja oli leipää yltä kyllä syödä; sillä te olette sentähden johdattaneet meidän tähän korpeen kuollettaaksenne nälällä kaikkea tätä joukkoa."

Täällä rupesi Herra antamaan kansalle mannaa ja peltokanoja ja antoi käskyn, että he kokoisivat sitä joka aamu niin paljon kuin päiväksi tarvitsivat, mutta sabbatina eivät he saaneet mitään koota, vaan piti heidän edellisenä päivänä koota kahta vertaa enemmän.

Kuljettuamme tämän korven läpitse, tulimme korkea-vuoriseen seutuun, jossa tie kävi ahtaita laksoja pitkin. Nämä laksot kapenivat kapenemistansa, kunnes vihdoin olimme tulleet umpisoppeen keskellä vuoristoa, josta ei näkynyt olevan mitään uloskäytävää. Me ohjasimme nyt kulkumme erään näiden vuorten juurille, ja vasta sitte kun varsin lähelle sitä olimme tulleet, huomasimme kapean käytävän, joka ei ollut kamelin jalkaa leveämpi, monimutkaisena luikertavan ylös vuoren jyrkkää rinnettä pitkin. Oli tosiaankin omituista nähdä kaikkein meidän suurten, uljasten kameleimme hirmuisten kuormainsa kanssa pitkänä jonona ikäänkuin kiipeevän ylöspäin tätä yhtä kapeata kuin jyrkkää tietä myöden. Minä en milloinkaan ollut aatellut että nämä suuret ja raskaat eläimet voivat niin hyvin ja niin vakaasti käydä raivaamattomilla poluilla. Tällä osalla matkastamme oli meillä useamman kerran tilaisuus ihmetellä tätä heidän oivallista kykyänsä. Tämän vuoripolun arabialainen nimi on: Nuklo Bade-reh (tie miekan terällä).

Samana päivänä kuljimme läpi lakson, nimeltä luolien lakso, jossa näimme vuoreen piirrettynä useita hieroglyphejä ja hebrealaisia puustaveita, sekä kaksi suurta luolaa, jotka oli hakattu kappaleen matkaa ylös vuoreen.

Me pystytimme leirimme illalla avaraan laksoon, nimeltä Wady Mukatteb (kirjoitusten lakso); täällä olivat nuo korkeat vuoret kahden puolin laksoa milt'ei täyteen kirjaellut hieroglyphejä ja hebrealaisia puustaveja, jotka muistuttavat Israelin lasten matkustuksesta näiden seutujen kautta ja näyttävät todeksi mitä raamattu kertoo tästä mailman-mainiosta retkestä. Kirjoitusten paljous todistaa, että Israelilaiset täällä mahtoivat viipyä enemmän aikaa, joka myöskin pitää yhtä raamatun kertomuksen kanssa heidän matkastansa Sinaille. Seuraava päivä oli Sunnuntai, jonka me lepäsimme täällä, ja tämä levähdys oli aivan tervetullut koko viikkoisen raskaan matkustuksen perästä, jolloin me olimme ratsastaneet kameleimme selässä noin yhdeksän tiimaa joka päivä. Lepopäivä oli aivan hiljainen ja häiritsemätön näillä autioilla seuduilla, jossa me olimme eroitettuina kauas muusta mailmasta. Erämaissa ympärillämme vallitsi syvin rauhallisuus, joka on niin omituista näillä seuduilla.

Me itse, meidän miehemme ja eläimemme, olimme ainoat elävät olennot tässä tyynessä, kuolleessa mailmassa, paitsi muutamia kaarneita, jotka silloin tällöin lensivät ohitse, ja joitakuita vikkeliä sisiliskoja, jotka juosta vilahtelivat lakson kulmissa pensaissa.

Seuraavana maanantaina saavuimme illan tullessa erääsen oasiin, jota hirmuiset vuoret ympäröivät. Tämän paikan nimi oli Wady Feran. Täällä löytyi lähde ja koko joukko palmupuita, joiden varjoon me sioituimme. Täällä tapasimme useita viljeltyjä kenttiä ja joukko Beduineja kokoontui meidän leirimme ympärille, niinhyvin pakisemaan meidän miestemme kanssa, joiden hyviä ystäviä he näyttävät olevan, kuin myöskin myymään muonavaroja.

Me viivyimme täällä koko tiistain, noustaksemme eräälle korkealle vuorelle, nimeltä Serbel, lähellä sitä oasia, johon me olimme leirimme pystyttäneet.

Serbel on yli 7000 jalkaa korkea, ja lähes neljä tiimaa kesti, ennenkuin olimme sen harjalla. Tämä vuori ynnä itse Sinai ovat merkillisimmät kohdat tällä niemellä. Se kohouu korkealle yli tuon ympäröivän vuoriseudun. Sen harja on jakautunut useampiin korkeisin huippuihin, jotka näyttävät nousevan pystysuorasti ilmaan ja ovat eroitettuina toisistaan syvillä uurroksilla.

Warhain aamulla läksimme leiristämme, noustaksemme vuorelle. Me ratsastimme ensin kameleillamme noin tiiman matkan yli korkeain ja jyrkkäin kiviraunioin, vuoren juurelle asti. Sitte rupesimme kiipeemään ja monta sangen raskasta hetkeä kului, ennenkuin vihdoinkin pääsimme kukkulalle. Hyvin usein oli meidän pysähtäminen, levätäksemme ja kootaksemme uusia voimia. Tie oli toisinaan niin jyrkkä ja täynnä pienempiä ja isompia kiviä, että näytti melkein mahdottomalta päästä edemmäksi. Kappaleen matkan päässä ylhäällä vuoren sivulla tapasimme kirkkaan vuorilähteen, jonka äärellä lepäsimme hyvän tuokion ja virvottelimme itseämme sen raittiilla vedellä. Lähes neljä-tiimaisen matkustuksen perästä saavuimme vuoren korkeimman kukkulan huipulle. Me olimme silloin jotenkin uuvuksissa, niin että istuimme hyvän hetken ja levähdimme, ennenkuin rupesimme katselemaan tuota vuorista, jylhää seutua, joka nyt leveni melkein meidän jalkaimme alla. Näköala tältä korkealta vuorenhuipulta palkitsi kyllin sen vaivan, minkä sinne kiipeäminen oli maksanut. Nuo ympärillä olevat vuoret, joita ennen syvistä laksoista olimme katselleet ja joita olimme pitäneet mahdottoman suurina, näyttivät nyt tältä ylhäiseltä asemalta pieniltä, mitättömiltä kummuilta, ja etäältä näimme tuon äärettömän hieta-ulapan levenevän pohjaan ja koilliseen päin. Tämän lakeuden kautta oli meidän tiemme kulkeva Pyhään Maahan, kuin ensin olimme matkanneet tuon mahtaman vuoriseudun läpitse, joka nyt varsin hämärästi häämötti tuolla etäällä etelässä. Niin! täältä näimme ensimäisen kerran sen merkillisen vuoren, jota niin suuresti olimme halanneet nähdä ja jonka tähden olimmekin lähteneet tälle pitkälle matkalle erämaahan. Niinkuin Serbel tässä kohosi noiden ympärillä olevain vuorten yli, niin nousi Sinai tuolla etäällä yli läheisyydessään olevan vuori-maiseman, ja me näimme sen täältä ihan selvästi, vaikka olimme enemmän kuin päiväkauden matkan päässä siitä. Lännessä päin meistä näkyi vielä kerta Punainen meri, jonka vastaiselta rannalta Egyptin vuoret kohosivat, niin että me olimme tilaisuudessa vielä luomaan silmäyksen hyvästijätöksi sille maalle, jossa olimme viettäneet niin monta kallista päivää.

Oli ehkä vielä vaikeampi astua alas Serbeliltä, kuin ylösnouseminen oli ollut, ja tunsimme itsemme hyvin kiitollisiksi, kun kaikki taasen terveinä istuimme telteissämme.

Illalla saivat meidän Beduinimme vieraikseen koko joukon Beduineja näiltä tienoilta, ja hyvin omituista oli nähdä näiden mustanruskeain, aseilla varustettuin miesten istuvan koossa ympäri ison valkean, jonka kuumassa tuhassa he kypsensivät leipäänsä ja valmistivat illallisatriaansa, pakisten vilkkaasti ja korkealla äänellä. Yhellä heistä oli jonkinlainen yksikielinen viulu, jolla hän soitti ja lauloi samassa, ilahduttaaksensa kumppaneitansa. Me istuimme hyvän aikaa tuoleillamme teltteimme edessä katsellen tätä erämaan elämää. Seuraavana päivänä matkasimme yhdeksän tiimaa ja sioitimme leirimme erääseen laksoon, kuuden tiiman matkan päässä Sinaista, ja toisena päivänä, joka oli tuorstai Maaliskuun 22:s päivä, saavuimme mainitulle vuorelle. Kun tie oli tehnyt polven ja minä viimeinkin sain Sinain näkyviini, en voinut kääntää silmiäni siitä pois koko sillä ajalla, joka vielä kului, ennenkuin sen saavutimme. Wuoren edessä levisi mahdottoman suuri ylhäinen tasanko, joka ulottui aina vuoren juurelle asti. Tältä lakeudelta katseli vapiseva Israel Jumalan ihmeitä, jotka tapahtuivat tuolla korkealla vuorenhuipulla, ja kuuli Hänen äänensä, kun Hän julisti heille lakinsa. Täällä rupesivat he pelkäämään ja pakenivat, siirtyen taaemmaksi.

Minkä suurellaisen näyn lie tämä korkea, jylhä vuori monien kukkulainsa kanssa silloin tarjonnut, kun Jehova astui alas sen päälle tulessa ja kun nuo kovat harmaat kalliot vapisivat Hänen jalkainsa alla ja suitsivat ja savusivat kuin pätsi ja jolloin taivaallisten pasunain ääni enemmän ja enemmän eneni, kunnes Jumala vihdoin julisti jumalallisen lakinsa.

Tätä suurta tapausta aattelin sydämessäni, kun vitkalleen keikuin edespäin kamelini selässä yli suuren lakeuden, kunnes me viimein saavuimme tuon halatun vuoren juurelle.

Muutamassa kapeassa laksossa, jota Sinain vuoret joka taholta ympäröivät, on kreikkalainen luostari, johon matkustajat voivat majaantua. Siinä tapauksessa on ainoastaan tarpeesen hankkia itsellensä lupakirja kreikkalaiselta pispalta Kairossa. Muutamat asuvat mieluisemmin telteissään luostarin ulkopuolella, mutta me puolestamme majoitimme itsemme luostariin, saadaksemme asua edes muutaman päivää varsinaisissa huoneissa.

Sinain luostari on oikea oasi erämaassa-matkustavalle. Suloinen levon ja turvallisuuden tunne valtaa hänet, niinpian kuin hän astuu muurien sisään — tunne, jota ainoastaan se voi käsittää, joka on kokenut tämän pitkän ja vaarallisen matkan vaivoja, kulkeissaan läpi aution maan, jossa ainoastaan villit Beduinit ovat hänellä seuralaisina.

Tämä oli ensimäinen kerta kuin olin luostari-muurien sisäpuolla, ja vaikka ilma siellä tuntui rasittavalta, oli kuitenkin suloista levähtää täällä tuon väsyttävän matkan perästä erämaassa. Siellä eleli noin kaksi- eli kolmekymmentä munkkia kokonaan eroitettuna muusta mailmasta. He viettivät aikaansa hoitamalla luostarin puutarhoja ja pitämällä tiheään jumalanpalveluksia rikkaasti koristetussa luostarikirkossaan.

Me olimme läsnä yhdessä näitä jumalanpalveluksia eräsnä sunnuntai-aamuna. Sitä vietettiin lukemalla koko joukko pitkiä kreikkalaisia rukouksia, ja samassa tehtiin kaikenlaisia ulkonaisia temppuja, niinkuin ristinmerkkejä, kumarruksia ja muuta semmoista. Suurta, hopeakansiin sidottua raamattua kannettiin ympäri juhlasaatossa ja useat munkeista suutelivat sitä. Paitsi sitä kävivät he lakkaamatta suutelemassa tauluja, jotka kaunistivat kirkon seiniä. Tuontuostakin toivat he esille suitsutusastiat, joita he heiluttivat edestakaisin, siksi että kirkko täyttyi hyvällä hajulla.

Tämän luostarin munkit ottavat aina hyväntahtoisesti ja kohteliaasti vastaan matkustajia, tarjoavat mielellänsä heille virvokkeita. He korjaavat aivan kernaasti ne vauriot, joita kapineet erämaan-matkalla ovat kärsineet, ja varustavat matkustajan kaikella mitä hän tarvitsee. Mutta kun tulee lähtemisen aika ja pitää velkansa heille suorittaa, silloin saadaan nähdä että tämä heidän rakkautensa, hyväntahtoisuutensa ja alttiutensa on ollut sulaa itserakkautta ja oman voiton pyyntöä. Nuo rauhalliset, kunnian-arvoisat ja nöyrät munkit menettävät kärsivällisyytensä, ellet kyllin korkeaksi annostele ja kyllin kalliisti maksa heidän alttiiksi-antavaa ihmisrakkauttansa. He muuttumat, yhtäkkiä saaliin himoisiksi Beduineiksi, jotka tiuskien, milt'ei uhkaamalla, vaativat enemmän, vaikka kreikkalainen kirkko elättää heitä täällä juuri sitä varten että ilmaiseksi holhoisivat matkustajia.

Tämä ilkivaltaisuus oli ollut niin suuri ja matkustajilla oli ollut heisiä niin paljon haittaa, että siitä oli nostettu kanne kreikkalaisen kirkon esimiesten edessä, ja seurauksena oli, että Kairon piispa juuri tänä talvena oli käynyt luostarissa maalimassa ankaraa tiliä noilta "pyhiltä isiltä." Hän jätti luostariin kirjan, johon joka matkustaja sai tehdä muistutuksensa ja kirjoittaa ne rahalahjat, joita hän vapaa-ehtoisesti oli munkeille antanut. Matkustajille ilmoitettiin myös tässä kirjassa, ettei heidän ollut tarvis maksaa äyriäkään, koska luostari oli rakettu matkustajain majoitusta varten, ja sentähden munkit saivat eläkkeensä kreikkalaiselta kirkolta. Joka vuosi oli piispa tarkasteleva tätä kirjaa.

Onneksemme olimme tulleet juuri kohta sen jälkeen, kuin piispa luostarin oli jättänyt, eikä meillä ollut siis mitään moittimista munkkein käytöstä vastaan.

Tämän luostarin historia ulottuu hyvin kauaksi menneisiin aikoihin. Jo ensimäisinä vuosisatoina jälkeen Kristuksen syntymän rupesi Sinain jylhä ja autio vuoristo olemaan hurskasten erakkoin tyyspaikkana; he asuivat siellä täällä noilla korkeilla vuorilla luolissaan, joita luonto oli muodostanut tahi erakot itse kaivertaneet. Niiden ankarain vainoin aikana, joita kristityt silloin saivat kärsiä, siirtyi yhä enemmän hurskaita miehiä näille kaukaisille, autioille seuduille, saadaksensa häiritsemättömässä rauhassa palvella Jumalaansa tällä pyhällä paikalla. Kolmannen vuosisadan alussa asuskeli jo useampi satamäärä erakoita näissä vuoriseuduissa. He rupesivat vähitellen likenemään toinen toistaan ja elämään yhdessä määrättyjen sääntöjen mukaan ja rakensivat vakinaisia asuntoja, kunnes vihdoin erakoista tuli munkkeja ja nuo hajanaiset suojukset muuttuivat isoksi luostariksi.

Usein ovat Beduinit karanneet erakkoin ja sittemmin myöskin munkkein päälle ja ovat hävittäneet heidät melkein perinpohjin. Ilman armotta saivat he surmansa luolissaan tahi luostarissaan, ja ne vähät elatus-varat ja vaatteet, jotka heillä oli, ryöstettiin.

Sanoma näistä tuhotöistä ei suinkaan pelättänyt toisia asettumasta tänne asumaan, vaan näytti päinvastoin kiihoittavan erakkoja ja munkkeja rientämään tänne, jossa he, samassa kuin joka päivä saivat pitää rukouksiansa näin pyhällä paikalla, myöskin voivat saavuttaa tuon suuresti halatun marttyyri-kruunun. Munkkien lukumäärä enentyi sentähden vaan enentymistään. Viimeisinä vuosisatoina on heidän lukunsa kuitenkin melkoisesti vähennyt, niin ettei heitä tätä nykyä ole enempi kuin kahden eli kolmen kymmenen paikoille.

Tuorstaina maaliskuun 22 päivänä saavuimme tähän luostariin, ja kun sitä lähestyimme, kuulimme kovan tykin ampumisen; luostarissa on nimittäin useampia tykkejä. Näillä tykin laukauksilla kunnioitettiin Parisin kreiviä, Ludvig Philipin pojanpoikaa, joka nuoremman veljensä kanssa oli luostaria katsomassa. Kun tulimme lähemmäksi, näimme franskalaisten prinsien leirin pystytettynä eräälle vähäiselle lakeudelle. He olivat tulleet tänne Kairosta ja heidän karavanissaan oli lähes satomäärä kameleja, hevosia ja muuleja. Kello kahdentoista aikana olimme jo majotetut pariin hupaiseen ja mukavaan huoneesen, ja hyvältä tuntui saada levätä tämän päivän tuon jotenkin väsyttävän matkan perästä.

Iltapuolla päivää katselimme luostaria ja kuljimme läpi täydellisen sokkelon käytäviä ja huoneita. Me kävimme luostarin rikkaassa kirkossa, sen kirjastossa, jossa on lähes 2000 niosta, ja sen kaikenlaisia hedelmäpuita kasvavissa puutarhoissa, sekä viimeiseksi noissa hautaholveissa, jotka tallettavat Sinailla kuolleitten munkkein luurankoja. Kävellessämme luostarissa kohtasimme useat kerrat Franskan prinsit, jotka samoin kuin me, käyskentelivät katselemassa luostarin merkillisiä paikkoja.

Seuraavana päivänä läksimme varhain aamulla luostarista ja rupesimme kiipeemään Sinain vuorelle.

Kun vähäistä ennemmin olimme kiivenneet melkein luoksepääsemättömälle Serbelin kukkulalle, tuntui meistä jotenkin helpolta nousta Sinain vuorelle.

Serbelillä olimme vaivoin löytäneet kuljettavaa polkua noissa syvissä ja jyrkissä uurroksissa; Sinailla sitä vastaan kävivät jotenkin hyvät, vaikka vähän epätasaiset, kiviportaat aina vuoren huipulle asti. Hetken aikaa matkustettuamme tapasimme täällä, samoin kuin Serbelillä, kirkkaan lähteen, jossa oli erinomaisen hyvää vettä.

Me nousimme yhä korkeammalle. Näköalat rupesivat joka askeleelta laakenemaan ja tulivat yhä jylhemmiksi ja mahtavammiksi. Ylt'ympärillämme vaan kovia harmaita kallioita ja niiden välissä kapeita, syviä laksoja. Näitä vuoria eivät kaunistaneet mitkään vihannoitsevat metsät, näistä laksoista ei tuoksunut mitään kukkasten lemua. Kaikki oli autiota, kuollutta — elämä näytti paenneen pois Horebin vuori-seuduilta, ja Sinain kalliohuiput kohosivat pilviä kohden, kovina, niin että tuskin mikään ruohonkorsi voi yletä niiden halkeimista, komina ja taipumattomina kuin se laki, jonka Herra täältä julisti.

Silloin tällöin rikkoi tuota syvää hiljaisuutta joka meitä ympäröitsi, tuolla alhaalla olevan luostarikirkon kellojen juhlallinen soiminen, joka kutsui munkkeja rukoukseen, ja luostari itse puutarhoinensa näytti, tältä ylhäiseltä asemalta katsoen, hyvin somalta. Se oli vähäisenä oasiana tässä vuorisessa erämaassa, ja silmä vihtyi kauvan tämän kuolleen seudun ainoassa, eloisassa, kukoistamassa kohdassa.

Me olimme jo tehneet melkein puolen matkaa, kun jonkinlaisen kiviportin kautta tulimme eräälle aukealle ylhäiselle alalle, jota nuo korkeat vuoren-huiput ympäröivät.

Tässä jakautui tie kahtiaalle: toinen polku vei vasemmalle kädelle ylös Moseksen vuoren huipulle, jonka tarinan mukaan pitäisi olla se paikka, jossa Herra antoi lakinsa — ja eräs toinen käytävä kukki oikealle kädelle kapeata laksoa myöten eräälle Sinain kukkulalle, nimeltä Sufsafeh, jota vuorta nykyisinä aikoina on ruvettu pitämään sinä vuorena, jolta Herra ilmoitti itsensä Israelin lapsille.

Keskellä tätä lakeutta kasvoi yksinäinen kypressi, joka latvallaan suojasi kirkasta lähdettä, ja siinä lähteessä oli hyvää, raitista vettä saatavana. Tämä paikka oli matkustajalle suloisena lepopaikkana, ja täältä saatoimme katsella noita korkeita vuorenhuippuja, joille aioimme nousta. Wasemmalla kädellä kohosi Moseksen vuori melkein pystysuorasti ilmaan. Juuri suoraan edessämme yleni toinen kukkula, joka oli korkein näistä kaikista; sen nimi oli S:t Chatharina, ja oikealle kädelle ulottui jono vuoria, jotka päättyivät korkealla huipulla, tuolla äsken mainitulla Sufsafeh'lla. Sillä vuoriseudulla, jossa nyt olimme ja jota niin moni kallis muisto Wanhasta Testamentista pyhittää, on raamatussa kaksi eri nimeä. Kaikkia näitä kukkuloita ynnä tuota lähellä olevaa erämaata kutsutaan toisessa Moseksen kirjassa Sinaiksi. Toisissa paikassa taasen, esimerkiksi kun puhutaan Moseksen keskustelusta Jumalan kanssa palavan pensaan vieressä ja Eliaan paosta tänne, nimitetään sitä Horebin vuoreksi. Tarkoitetaanko Horebilla jotakin erinäistä osaa Sinaista tai oliko koko vuoristolla myöskin tämä nimi, on vaikea ratkaista. Me olimme kuitenkin nyt kalliilla paikalla ja jalkamme tallasivat pyhää maata. Joka hetki tämän matkustuksen aikana oli sanomattoman kallis, ja me tunsimme ikäänkuin joutuvamme pyhän vavistuksen valtaan, kun kiipesimme näillä vuorilla, joita Jumala pyhässä, peloittavassa majesteetillisyydessään oli koskettanut jalallaan. Wähän matkan päässä ylhäällä Moseksen vuorella sivusimme erään rakennuksen, joka oli rakettu yli sen luolan, jossa Elias asui, kun hän pakomatkallaan pyhästä maasta oli tullut Jumalan vuorelle Horebille.

Elias oli tappanut Baalin papit, ja Isebel, kuningas Ahabin puoliso, oli vannonut sentähden ottamansa häneltä hengen. Jumalan mies pakeni silloin ja tuli yksinänsä korpeen päiväkunnan matkan etelään päin Judan maasta ja istui maahan katavan alle ja toivotti itsellensä kuolemaa, sanoen: "Jo kyllä on, Herra, ota nyt minun sieluni; sillä en minä ole parempi minun isiäni."

Väsymyksestä ja surusta uupuneena vaipui hän vihdoin uneen pensaan alla, jossa hän lepäsi. Mutta Herran enkeli herätti hänen ja käski hänen syödä ja juoda, ja kun hän katsahti ympärillensä, näki hän vieressänsä hiilillä kypsetyn leivän ja astiallisen vettä.

Syötyänsä ja juotuansa pani hän maata jälleen, kunnes Herran enkeli, uudestaan herätti hänen ja sanoi: "nouse ja syö, sillä sinulla on pitkä matka." Hän nousi, söi ja joi ja kävi sen ruoan voimalla neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä Jumalan vuoreen Horebiin asti. Ja tuli siellä luolaan ja oleskeli siellä yötä; ja Herran sana tuli hänelle ja sanoi: "mitäs tässä, Elia, teet?" Hän vastasi: "minä olen kiivaudella kiivannut Herran Jumalan Zebaothin tähden; sillä Israelin lapset ovat hylänneet sinun liittos, ja sinun alttaris kukistaneet ja tappaneet sinun prophetas miekalla ja minä yksinäni jäin, ja he etsivät minun henkeäni, ottaakseen sitä pois."

Täällä sai myös Elias käskyn astumaan Herran eteen, ja katso: Herra meni ohitse, ja suuri ja väkevä tuuli kävi, joka vuoret halkaisi ja mäet särki Herran edellä. Tuulen perästä tuli maanjäristys, vuori vapisi perustuksissaan ja erämaa värisi. Maanjäristyksen perästä tuli tulta, ukkonen jyrisi vuorilla ja ilmassa välähteli uhkaavia salamoita. Mutta ei Herra ollut tuulessa, ei Herra ollut maanjäristyksessä, eikä Hän ollut tulessa; nämä väkevät luonnon voimat olivat vaan Hänen edelläkäviöitänsä, jotka ilmoittivat Hänen tuloansa, hänen voimaansa ja väkevyyttänsä.

Naiden peloittavain enteiden perästä tuli vieno tuulen hyminä. Myrsky, maanjäristys, tuli, nämä Jumalan vihan väkevät tunnusmerkit, uhkaavat hänen vihamiehiänsä, ei hänen tunnustajiansa ja ystäviänsä. Ne uhkaavat Ahabia, hänen jumalatonta puolisoansa ja hänen epäjumalia palvelevaa kansaansa, vaan ei Eliasta — Jumalan prophetaa. Tuo hiljainen tuuli oli häntä varten. Kun se hiljaan ja viileästi liehui hänen ohitsensa, tuntui siltä kuin Jumala olisi häntä kädellään sivellyt, kun sen suloinen hyminä kävi hänen karvaansa, oli se ikäänkuin rauhallinen tervehdys Jumalalta. Kun Elias siis kuuli tämän tuulen hyminän, peitti hän kasvonsa hameellansa ja kävi Herran eteen.

Kun Jumala rakkaudessaan lähestyy meidän sydäntämme, niin tunnemme enemmän kuin milloinkaan oman mitättömyytemme, oman kelvottomuutemme. Semmoinen armo masentaa meidät, me häpeemme itseämme — me ikäänkuin peitämme kasvomme Jumalan edessä.

Elias valitti Herran edessä onnettoman Israelin lankeemusta, ja Herra vastasi hänelle ja käski hänen mennä Damaskoon, voitelemaan Hasaelia Syrian kuninkaaksi, ja Jehua Israelin kuninkaaksi ja Elisaa prophetaksi. Näiden piti paneman toimeen Jumalan tuomiot; sillä Herra lisää: "Ja tapahtuu, että se kuin välttää Hasaelin miekan, se tapetaan Jehulta, ja se kuin välttää Jehun miekan, se tapetaan Elisalta;" ja lopuksi ilmoitti Herra Eliaalle, että Hänellä oli seitsemän tuhatta miestä Israelissa, jotka eivät olleet notkistaneet polviansa Baalin edessä, ja ne oli Herra jättävä maahan; ei yksikään rangaistustuomio ollut koskeva heihin.

Kuinka monasti olen lukenut tätä Eliaan kohtausta Jumalan kanssa Horebin vuorella, ja nyt seisoin minä itse tällä vuorella sen luolan suulla, jossa Elias puhutteli Herraa. Tämä yksistään olisi jo kyllin palkinnut tuon vaivalloisen matkan erämaan läpitse ja kuitenkin oli Sinailla vielä kalliimpiakin muistoja, vielä pyhempiäkin paikkoja kuin tämä.

Kun olimme jättäneet Eliaan luolan ja kulkeneet vielä hyvän hetken, seisoimme vihdoinkin Moseksen vuoren huipulla ja katselimme yli tuon pyhän maiseman. Mahdoton on minun kuvata kuinka autioilta, jylhiltä ja mahtavan suurilta ympärillämme olevat vuoret näyttivät. Niiden pyhät muistot valtasivat meidät, ja minusta tuntui ikäänkuin olisin ollut liian rohkea uskaltaissani nousta tälle pyhälle vuorelle, jolle Jumala astui alas ja antoi meille lakinsa ja jonka juurta Israelin lapset eivät tohtineet lähestyä eikä koskea, sillä he pelkäsivät kuolevansa.

Mainitsin olevan epätietoista, kumpi näistä molemmista vuoren kukkuloista on se, jolla laki annettiin, Moseksen vuori vai Sufsafch'ko. Wanha taru tietää tuon suuren tapauksen tapahtuneen edellisellä kukkulalla, mutta useimmat matkustajat, jotka viimeisinä aikoina ovat käyneet näillä seuduilla ja ovat tutkineet asiaa, sanovat sen tapahtuneen Sufsafeh'ella. Kun sentähden täällä Moseksen vuoren kukkulalla olin lukenut raamatun kertomuksen lain antamisesta, voidakseni itse jotakin päättää asiasta, näytti minusta ikäänkuin molemmat mielipiteet olisivat oikeat. Toisessa Moseksen kirjassa löytyvän kertomuksen jälkeen ei tämä ihme tapahtunut yksin Moseksen vuorella, eikä yksin Sufsafeh'n kukkulalla, vaan koko Sinain vuori (kaikkein huippuinsa kanssa) suitsi siitä, että Herra astui alas sen päälle tulessa ja sen savu kävi ylös niinkuin pätsin savu, niin että koko vuori sangen kovaan vapisi.

Tämän kertomuksen mukaan näyttää siltä kuin koko tämä vuoriseutu olisi ollut niiden liekkien vallassa, niiden loistavain pilvein peitossa, joilla Jehovah peitti majesteetillisyytensä, kun hän astui alas Israelin kansan eteen.

Mutta koko tässä vuoriseudussa Sinain ympärillä löytyy ainoastaan yksi lakeus, joka oli kylläksi suuri Israelin lasten leiripaikaksi ja kylläksi tilava heidän paetaksensa etäälle, kadottamatta kuitenkaan vuoria pois näkyvistä, ja se on sama lakeus, jonka poikki me matkustimme, tullessamme Sinaille — Rahah'n lakeus — joka ulottuu aina Sufsafeh-vuoren juurelle asti. Tämä vuori nousee melkein pystysuoraan ylös lakeudelta, niin että voit lähestyä aivan liki sen juurta tasaista lakeutta myöten. Epäilemätöntä on siis että Israelin lapset juuri tältä lakeudelta katselivat Herran ihmeitä: ja silloin esti Sufsafehn vuori heitä näkemästä noita muita Sinain kukkuloita ja erittäinkin Moseksen vuorta, joka on juuri tuon edellisen takana. He näkivät siis etupäässä vaan Sufsafeh'n suitsevan ja savuavan, näkivät sen seppelöittynä välähteleviltä salamoilta ja sen huipulta kuulivat Jumalan pasunain äänen ja vihdoin viimeiseksi lain iloiset käskyt.

Me kävimme sentähden samana päivänä myöskin Sufsafeh'n kukkulalla. Sen huipulle viepä tie oli vaivalloisempi, kuin tie Moseksen vuorelle, ja itse huippu päättyi terävällä kärjellä. Sillä aikaa kuin täällä istuin, koetin kuvitella mieleeni niitä liikuttavia tapauksia, joita Israelin lapset täällä olivat nähdä saaneet; mutta en tahdo koettaakaan kuvata, niitä kynälläni sillä siihen puuttuu minulta kykyä.

Minä jätin vihdoin tuon pyhän paikan kiitollisuuden ja kaipauksen tunteilla. Olin suuresti kiitollinen sydämessäni, että olin saanut nousta tälle pyhitetylle muistorikkaalle vuorelle, mutta kaipauksella jätin sen, sillä aika oli ollut niin lyhyt. Jos olisin voinut, olisin seisahtanut ajan juoksun. Semmoisia hetkiä ei usein eläessään saa kokea. Itse paikka, sen juhlallinen hiljaisuus, sen ihana jylhyys ja vihdoin sen suuret muistot — kaikki tämä ylensi mielen Jumalan tykö.

Meidän oli kuitenkin jättäminen tämä kallis paikka, ja muutaman tiimaisen vaivalloisen matkustuksen perästä saavuimme takaisin luostariimme. Lauantaina 24:tenä päivänä kävimme katsomassa useita lähitienoilla olevia paikkoja, esimerkiksi sitä kalliota, johon Moses löi sauvallaan, niin että vesi juoksi siitä, paikkaa, jossa maa aukeni ja nieli Korah'n, joka kapinoitsi Mosesta vastaan j.n.e., mutta epäiltävää on, oliko oikein osattu yhteenkään näistä paikoista.

Seuraavaa päivää, joka oli sunnuntai, 25:s päivä Maaliskuuta, en voine unohtaa, vaikka eläisinkin kuinka kauvan. Tavallista juhlallisempi oli sabbatin aamu tällä paikalla, jossa Jumala itse pyhitti sabbatin.

Me olimme täällä ihan yksinämme, eroitettuina muusta mailmasta avarain erämaiden kautta, ja lepopäivän rauhallisuus oli niin täydellinen, että sitä häiritsi vaan silloin tällöin joku tuulen-leyhkä, joka humisi Sinain kukkuloilla ja täytti sen laaksot suloisella huminalla. Todellakin ihana, juhlallinen Sunnuntai.

Seitsemäs Luku.

Erämaassa-matkustuksen loppu.

Maanantaina, Maaliskuun 26:tena päivänä, sälytimme jo varhain aamulla kapineemme säkkeihin ja varusteleimme lähtöön. Ilman kaipausta emme jättäneet mukavia asuntojamme, alottaaksemme uudestaan erämaassa matkustusta, jonka vaivoja ja vaaroja muutamia viikkoja jo olimme kokeneet. Kuitenkin elähytti ja ilahutti meitä se aatos, että nyt ohjasimme kulkumme suoraan Pyhää Maata kohden, jonka rajoille toivoimme pian pääsevämme.

Me emme enää tulleet käyttämään samoja kameleita, kuin meillä Kairosta oli ollut, sillä kohta tänne tullessamme olimme tilanneet noilta lähitienoilta asumilta Beduineilta uusia. Varhaiseen aamulla oli sentähden noin 25 Beduinia kokoontunut luostarimuurin ulkopuolelle neljän, viiden kymmenen kamelin kanssa. Kaikilla näillä Beduiinilla oli nimittäin sama tie kuin meillä ja he yhtyivät meidän karavaniimme sekä paremman turvallisuuden vuoksi että myöskin ansaitakseen jotakin vouraamalla meille kameleitansa.

Kun kaikki kapineemme olivat säntillänsä, laskettiin ne alas eräästä aukosta luostarin muurissa ja niiden perästä me itse. Muurin korkeus oli noin 30 jalkaa. Paitsi tätä jotenkin epämukaista sisäänkäytävää oli luostarilla myöskin toinen, nimittäin pieni ahdasmainen takaportti, joka kokonaan oli raudoitettu paksuilla rautalevyillä. Kaikkiin näihin varokeinoihin oli ryhdytty luostarin puolustukseksi saaliinhimoisia Beduineja vastaan.

Kun kaikki kapineemme oli laskettu alas, syttyi kova kahakka Beduinein kesken, sillä jokainen tahtoi kuormittaa kamelinsa, ansaitaksensa jotakin. Tamaroitamme revittiin säälimättä sinne tänne, niin että meidän oli käsin käyminen väliin, varjellaksemme kapineitamme turmeltumasta.

Kamelein kuormittaminen alkoi kl. 7 ja kl. 9 oli kaikki valmisna. Silloin nousimme kameleimme selkään ja karavani läksi liikkeelle.

Luostari katosi vähitellen vuorien taaksi, ja sen kellojen ääni taukosi kuulumasta. Wiimeisen kerran loimme silmäyksen Sinain vuoren jylhille kukkuloille ja koetimme painaa tätä pyhää näkyä mieleemme iäksi päiväksi. Wihdoin katosi viimeinenkin vuoren huippu sen vuoriston taaksi, jonka laksoja pitkin meidän karavani eteni, ja nuo Sinailla vietetyt päivät olivat meille nyt ainoastaan kallis muisto.

Wähän aikaa matkustettuamme, tulivat muutamat kameleistamme vikuroiksi. Ne hyppivät ja potkivat voimainsa perästä, niin että saivat koko karavanin suureen hämmennykseen, joka oli sitä vaarallisempi, kun me nyt juuri kuljimme kapeata vuori polkua myöten. Yksi kameleista suistui nurin ja hänen kuormansa vieri alas jyrkkää tienvierua myöten; onneksi ei kukaan tällä kamelilla ratsastanut. Ennen pitkää saatiin kaikki kumminkin viihdytetyiksi ja me pitkitimme matkaamme.

Päivä oli kaunis niinkuin enimmät päivät matkustuksemme ajalla erämaassa ja ilta oli erittäin ihana halatun leponsa, virvoittavan viileytensä ja kirkkaan kuuvalonsa tähden. Ympäri meidän leiriämme, jonka olimme asettaneet jotenkin avaraan laksoon, olivat Beduinit tehneet viisi tulta, joiden ympäri he olivat sioittaneet itsensä yhtä moneen parvikuntaan. Nuo valkoiset teltit, riisutut kamelit ja Beduinit valkeainsa ympärillä — kaikki tämä hiljaisessa erämaan laksossa, ympäröittynä korkeilta alastomilta vuorilta olisi tarjonnut viehättävän aineen maalarin penselille.

Matkattuamme seuraavankin päivän vuoristen seutujen kautta, saavuimme keskiviikkona 28:tena päivänä isolle hieta-ulapalle. Kaukana tuolla lakeuden toisella puolella näimme hämäräisen selänteen, joka kiersi koko lakeuden. Meidän matkamme kävi nyt suoraan kohden tätä vuorenjonoa, joka nousi nousemistansa mitä lähemmäksi sitä tulimme.

Kun ratsastimme tämän lakeuden yli, seisahtui yksi meidän Beduineistamme yht'äkkiä (hän seurasi meitä jalkasin) ja kehoitti meitä tekemään samoin; nyt sieppasi hän kiven maasta, viskasi sillä jalkojemme edessä kiemurtelevaa kärmettä päähän, ja tappoi sen. Kärme oli saman värinen kuin hieta ja ainoastaan kyynärää pitkä, mutta miehemme vakuuttivat sen hampaan olevan auttamattomasti kuolettavan.

Nyt lähenimme lähenemistämme tuota ennen mainittua vuorta, ja kun viimeinkin olimme saapuneet sen juurelle, näytti meistä mahdottomalla että karavanimme voisi nousta sille. Se kohosi melkein pystysuoraan ylös 2000 jalkaa korkealle ja oli luonnollisen jättiläismuurin kaltainen, rakettu tähän sulkemaan Sinailta pyhälle maalle vievää tietä. Me havaitsimme kyllä käytävän, joka luikerti ylös vuorelle, mutta se oli niin kapea ja niin jyrkkä, että se näytti melkein kulkemattomalta, ja tohtori Nickels vakuutti ensin tahtovansa nähdä kamelein nouseman ylös tätä tietä myöten, ennen kuin hän voisi uskoa noiden suurten kömpelömäisten ja raskaasti kuormitettuin eläinten saattavan kiivetä ylös semmoista töyrästä myöten.

Me seisahdimme vuoren juurella ja söimme aamiaista; istuimme sitte kameleimme selkään ja jätimme tuon matalan hieta aavikon, noustaksemme Gebel a Thi'n kiertoportaita pitkin ylös vuorella olevalle ylängölle.

Kesti kaksi tiimaa ennenkuin pääsimme vuoren harjalle, ja tämä oli todellakin omituisinta ratsastusta, mitä milloinkaan olen kokenut. Kamelit kulkivat yksitellen, ja sillä tavoin luikerti koko tämä pitkä matkaseurue ylös melkein pystysuoraa vuoren rinnettä, kapeata polkua myöten. Toisella puolellamme oli äkkijyrkkä vuorenseinä ja toisella huimaava syvyys. Jos kameli olisi astunut vähänkin harhaan, olisi varma kuolema tässä ollut tarjona.

Kameli, jota tässä käytin, oli paras kaikista, kuin koko matkallani tapasin; se oli valkean karvainen ja hyvin korkea — samalla haavaa vilkas ja säisevä ja hyvä ratsastaa erittäinkin sen ravatessa. Hänen käyntinsä oli vakaa, ettei minun ollut tarvis pelätä hänen luiskahtavan tältä jyrkältä vuoripolulta; minä voin siis häiritsemättä katsella karavaniamme, kuinka se vaivalloisesti kiivetä tepasteli ylös vuorta pitkin, ja sain ihastella sitä näkyä, joka näyttihe tuolla alhaalla ja joka suureni suurenemistansa mitä ylemmäksi me tulimme. Kun vihdoin onnellisesti olimme päässeet vuoren huipulle, näimme allamme koko sen lakeuden, jonka ylitse äsken olimme matkanneet, ja erämaa vivahteli kaiken kaltaisilta väreiltä, aina sen mukaan miten heitä oli valkea, keltainen, harmaa, musta tahi ruskea. Tuolla etäällä taivaan toisella rannalla muodostivat sitte Sinain ja Serbelin synkät törmät mahtaman, tumman sinisen reunan tälle avaralle näköalalle.

Me sanoimme täältä viimeiset jäähyväisemme tuolle pyhälle vuorelle, joka taivaan rannalla kohosi kuin hirmuisen suuri pilvi. Nyt kadotimme sen iäksi päiväksi näkymistämme, ja saimme tästä lähin vaan johdattaa mieleemme ja aatoksiimme näitä kalliita, ihmeellisiä seutuja.

Kun Gebet a Thin olimme jättäneet, matkasimme kaksi päivää yli erään ylhäisen tasangon, jossa tapasimme ainoastaan harvassa joitakuita vähäpätöisiä mäkiä, ja tulimme niin perjantaina, 30:s päivä Maaliskuuta, paikkaan, nimeltä Nukhl. Täällä löytyi jonkinlainen linnoitus, joka oli Egyptin varakuninkaan oma. Siellä asuu kuvernöri ja hänen komentonsa alla on muutamia sotamiehiä. Paikka on aiottu pysäyspaikaksi muhamedilaisille pyhissävaeltajille, heidän matkustaessaan Mekkaan. Linnoituksen ympärillä oli vähäinen kylä, jonka asukkaat asuivat matalissa, viheliäisissä mökeissä, ja uuteliaisina kokoontuivat he kaikki meidän ympärillemme, katsomaan matkustajia.

Tämä pysäyspaikka on yksinänsä keskellä autiota erämaata, ympäröitynä ainoastaan hedelmättömiltä hieta-lakeuksilta, jotka ovat niin suuria, niin eksyttäviä, että kokonaiset karavanit, ovat eksyneet ja hukkuneet Akaban ja Mekkan välillä.

Beduini-joukkoja kuleksii näillä tienoilla ristiin rastiin etsimässä elatusta karjallensa. Matkustaja tapaa heidät joko asuvina siellä täällä laksoissa, joista ovat löytäneet laitumia ja vettä, tahi kuleksivina pitkissä karavanijonoissa, tiedustellen paikkaa, johon voisivat asettua asumaan.

Hyvin omituista on kohdata näitä villejä, saaliin-himoisia ja aseilla varustettuja Beduineja avarassa erämaassa, joka on luontaisin paikka väkivallan ja ilkiötöiden harjoittamiselle. Erämaa hävittää keveällä, kuivalla hiedallaan aivan pian jokaisen verisen jäljen, ja voi sekä kätkeä murhattuin ruumiit että suojella murhaajia takaa-ajavalta kostajalta. Kuitenkin kavahtavat erämaan lapset Europalaisia ja pelkäävät suuresti heidän ampuma-aseitansa, jotka ovat paljoa paremmat kuin heidän omansa; erittäinkin vaikuttaa monikuulainen revolveri heissä kauhistuksen kaltaista ihmetystä. Sen sain minä itse useat kerrat nähdä. Kun esim. kerta useampia Beduineja oli kokoontunut meidän leiriin, laukaisin minä kaikki kuusi latinkia revolveristani, pitäen vaan vähän väliaikaa kunkin laukauksen välissä. Ensimäiselle laukaukselle hurrasivat he, koska se pamahti kovasti; kun sitte lataamatta ammuin laukauksen laukauksen perästä, seisoivat he äänettöminä ällistyneinä, astuivat sitten esille ja katselivat suurella kunnioituksella tätä hirveätä asetta.

Nukhl'issa oli meidän vaihtaminen kameleita ja saimme odottaa täällä kaksi vuorokautta, ennenkuin uudet kamelit saapuivat paikalle. Emme voineet siis pitkittää matkaamme, ennenkuin vasta maanantaina huhtikuun 2 päivänä.

Me olimme nyt Tyahah-arabialaisten alueella. Tämä on suuri Beduini-heimokunta, paljoa hurjempi la saaliinhimoisempi kuin heimokunta Tavarah, jonka alueen juuri olimme jättäneet, ja tulkkimme ilmoitti että heidän kamelinsakin ovat yhtä kesyttämättömiä kuin he itse; me saimme sittemmin useassa tilaisuudessa nähdä, että hän puhui totta.

Tässä en moi olla mainitsematta muutamaa sanaa tulkistamme; hän ansaitsee hyvin tulla likemmin tunnetuksi.

Hän oli syntynyt Mekkassa ja hänen nimensä oli Ali Hagasay. Hän oli täysi arabialainen, kookas varreltaan ja roteva. Hänen hivuksensa, viiksensä ja partansa olivat hiilimustat, silmänsä tummat ja vilkkaat.

Hän oli tavallisesti puettu valkeisiin alusvaatteisiin, jotka olivat hyvin avarat ja köytetyt kiini heti alapuolelta polvein, valkeat sukat ja kengät jaloissa, keltainen silkkiliivi uumillaan ja sininen takki yllä, joka jälkimmäinen oli runsaasti koristettu punoksilla, ja silkki turbani oli hänellä päässä. Aseena oli hänellä hyvä n.k. Damaskon sapeli, punaisella tupella ja punaisella kannikkeella.

Hänen luonteensa ei ollut juuri niin tulinen kuin Arabialaisten tavallisesti. Meitä kohtaan oli hän aina kohtelias. Meidän palveliamme ärsyttivät häntä toisinaan niin pahoin, että hän kiukuissaan rankaisi heitä kovalla kädellä, jolloin välistä vertakin vuosi.

Hän kohteli erinomaisen osaavasti niitä Beduineja, joiden kanssa jouduimme johonkin sanaharkkaan. Hän pysyi semmoisissa tiloissa järkähtämättömän tyynenä, joka omaisuus on melkein välttämätön erämaan tulkille.

Hän puhui helposti kuutta kieltä, nimittäin Englannin, Franskan, Italian, Kreekan, Turkin ja Arabian kieltä. Ylimalkaan oppimat Arabialaiset hyvin helposti vieraita kieliä.

Tavallisesti valittavat Itämailla matkustajat näiden tulkkein olevan epärehellisiä ja että he kaikin keinoin koettamat anastaa itsellensä rahoja, enkä minäkään voi sanoa meidän tulkin olleen varsin vapaan tästä virheestä; kuitenkin, jos hän tavalla tai toisella otti meiltä enemmän kuin hänellä oli oikeus ottaa, oli se aivan vähäpätöistä, ja hänen hyvät asuunsa muuten miellyttivät minua suuresti, niin että, jos joskus vielä sattuisin näillä tienoin kulkemaan, en ketään parempaa tulkkia voisi itselleni toivoa.

Sillä aikaa kuin Nukhl'issa viivyimme, kokosi t:ri Nickels eräsnä päivänä Beduinimme ja piti heille jonkinlaisen raamatun selityksen, jonka Ali tulkitsi heille. T:ri Nickels istui tuolilla ja Arabialaiset istuivat hiekalla kehässä hänen ympärillänsä. He ilmoittivat milt'ei jokaisen lauseen perästä suostumustansa, sanoen: "ktaib" (hyvä). Kun esittely oli lopussa, kiittivät he tohtoria sydämellisimmästi hänen hyväntahtoisuudestansa, että hän oli puhunut heille niin hyvistä asioista.

Samana päivänä, kuin Nukhl'ista olimme lähteneet, ratsastimme L. ja minä vieretysten ja puhuimme yhdestä ja toisesta. Silloin taivas oikealla puolellamme äkisti rupesi pimenemään, ja kun käännyimme sinne kohden, kohtasi meitä omituinen näky. Me näimme nimittäin hirmuisen hietapilven kohoaman aina keskitaivaalle asti ja levenevän yli taivaanrannan; se oli synkkä kuin paksuin pilvi. Meitä tosin vähän peloitti, vaan olimme myös iloissamme että etäältä saimme nähdä tätä luonnon-ilmiötä, josta paljon olimme lukeneet ja jota niin suuresti olimme pelänneet, nimittäin todellisen hietamyrskyn erämaassa.

Erämaan toisella puolella, vasemmalla kädellä meistä, värjätti samalla aikaa toinen paksu pilvi, joka lähetti runsaan sateen, niin että tämäkin puoli taivaanrantaa synkistyi. Tämä kaikki teki erämaan kamalan ja kolkon näköiseksi ja antoi esineille eriskummallisen värin.

Jo tulla ryöpähytti joku hietavihuri vinkuen yli senkin seudun, jossa me olimme. Levottomuudella odotimme sitä hetkeä, jolloin myrsky oli puhkeeva täyteen voimaansa.

Wälistä kiihtyvät nämä hietamyrskyt niin ankariksi, että karavanit ovat vaarassa tulla haudatuiksi lentohiedan alle.

Me pitkitimme kuitenkin matkaamme, varroten mitä tapahtuva oli.

Kun ensimäiset tuiskut ennättivät meidät, tuli minun kamelini levottomaksi ja rupesi vihdoin niin pahasti vikuroimaan, etten enää voinut häntä hillitä, ja koska pelkäsin hänen karkaavan, kun myrsky kävisi tuimemmaksi, hyppäsin maahan ja pääsin hänestä onnellisesti. Meidän sheikki otti kamelin kiinni ja talutti sitä sitten koko päivän.

Hiekkamyrsky vetäytyi kuitenkin vähitellen meidän ohitsemme, tekemättä meille mitään suurempaa haittaa, ja tunsimme itsemme todellakin kiitollisiksi, että niin vähällä siitä olimme päässeet.

Me asetimme telttimme erään puron rannalle, joka oli paisunut vedestä, jota päivän kuluessa läheisyydessä oli satanut.

Seuraavana aamuna käytin minä taasen samaa kamelia, ja ratsastettuani ravia hetken aikaa, en saanut häntä seisahtumaan, vaikka kiristin riimunvartta niin, että vedin hänen päänsä likelle rintaani. Yksi miehistömme tuli minua auttamaan ja pysäytti kamelin. Aamiais-atrialla käskin minä tulkkini hankkimaan minulle toisen kamelin. Hän otti silloin minun kamelini ja antoi minulle omansa.

Kun niin olimme hetken aikaa ratsastaneet, kuulin takanani huudettavan että väistyisin pois tieltä. Käännyttyäni taakse päin, näin entisen kamelini juosta kiitämän täyttä laukkaa ja tulkkimme pitämän kiinni satulasta kaikin voiminsa, estääksensä putoamistaan.

Kameli karkasi nyt meidän ohitsemme kelpo vauhtia ja viilsi hyvän matkaa ulos aavikolle, kunnes hän vihdoin seisahtui ja laskihe maahan. Tulkkikin heitti nyt tämän kamelin ja otti yhden meidän kameleistamme, toivottaen minulle samassa onnea, että otollisella ajalla olin luopunut eläimestä, sillä hyvin työläs on pysyä nelistävän kamelin selässä.

Wedestä, jota edellisinä päivinä oli runsaasti satanut, oli paikka paikoin syntynyt joukko pieniä puroja. Useat näistä olivat juuri meidän tiellämme, niin että meidän oli ratsastaen kahlaaminen niiden ylitse, joka oli hyvin tukalaa, sillä koska kamelein jalkapohja on litteä, käyvät he hyvin epävakaisesti märällä ja liukkaalla maalla. Kaksi heistä suistuikin nurin ja niiden joukossa oli se, jolla minä ratsastin. Kuitenkaan ei meille mitään vahinkoa tullut, vaan saatoimme paikalla pitkittää matkaa.

Muutaman päivän vielä matkattuamme, tulimme paikkaan, jota kutsuttiin Ebodaksi. Täällä löytyi erään roomalaisen kaupungin raunioita. Eräällä töyräällä ulkopuolla kaupunkia näkyi hirmuisen suuren linnoituksen rauniot.

Saman päivän illalla pystytimme me telttimme lähelle erään toisen roomalaisen kaupungin raunioita. Näiden kaupunkein nimet ja historia ovat kokonaan hävinneet; mutta noista jälillä-olevista raunioista päättäen, ovat ne kerta mahtaneet olla hyvin väkirikkaita.

Näiden kaupunkein ympärillä oleva seutu ei ollut enää erämaata. Isoja viljavainioita löytyi siellä, ja niitä Beduinit viljelevät vielä tänä päivänä, ja täällä me myös näimme monesta ajasta ensimäisen kerran vihannoivia, lukemattomilla kukkasilla kaunistettuja niittuja, ja erämaassa-kulkumme oli siis jo melkein kuin päättynyt.

Kun seuraavana päivänä olimme ratsastaneet lähes parin tunnin ajan, tuli etäällä edessämme näkyviin kauniita sinertäviä kukkuloita — ne olivat Judan vuoria, joilta totinen valkeus loistaa pimeään mailmaan — Judan vuoria, joilla Jesus oli syntynyt, joilla hän oli työskennellyt, kärsinyt, rakastanut, kuollut — jossa hän opetuslasten nähden jätti maan ja palasi Isänsä luoksi, valkeuden maahan, jättäen meille sanansa valaisemaan ja opastamaan syntistä samaan maahan.

Kun siinä nyt vieretysten ratsastimme, kysyi tohtori Nickels minulta, tokko minä oikein voin käsittää että silmämme nyt tähtäsivät Pyhän Maan vuoria — saman maan, josta olimme niin paljon lukeneet, josta niin usein olimme saarnanneet meidän kaukaisilla kotiseuduilla, ja jossa ne tapaukset olivat tapahtuneet joihin meidän toivomme ja ilomme perustuu; — minä ymmärsin mitä hän tarkoitti näillä sanoilla ja mitkä tunteet häntä liikuttivat. Tätä kaikkea oli mahdoton yhtä-haavaa käsittää, sillä sydämeen tunki niin monta ajatusta, niin monta pyhää muistoa, että tuskin millekkään näytti siellä olevan siaa. Kuitenkin — kaikesta omasta heikkoudesta huolimatta — oli tämä päivä ylen rikas.

Aamiaisen aikaan saavuimme Bersabaan ja olimme siten siis jo Pyhän Maan piirissä. Täällä löytyi ennen kaupunki, joka oli vanhimpia kaupunkeja, mitä milloinkaan on löytynyt. Paikalla on nimensä niistä lähteistä, jotka Abraham tänne kaivoi ja siitä valasta, jonka hän vannoi käydessään liittoon Abimelekin kanssa. Wielä nyt löytyy siellä kaksi lähdettä, joissa on raitista juoksevaa vettä. Ne ovat lähes 40 jalkaa syvät. Me istahdimme tähän ja käytimme aamiaisatriaamme tuota hyvää vettä Abrahamin lähteestä, joka erittäinkin virkistytti meitä, jotka erämaassa matkustaissamme olimme saaneet juoda ainoastaan kameleimme kantamaa vettä. Yhtä virkistävää kuin vesi olivat myös paikan muinaiset muistot.

Täällä ovat nuo kolme patriarkkaa aikansa oleskelleet, toinen toisensa perästä. Täällä istutti Abraham puita, jotka olivat sinä luonnon temppelinä, jossa hän palveli Jumalaansa ja saarnasi Herran nimestä. Näillä seuduilla kuleksi palkkavaimo Hagar poikansa kanssa, kun hän ajettiin ulos Abrahamin majasta.

Täällä osti Jakob veljeltänsä esikko-oikeuden ja hankki petoksella itselleen isänsä siunauksen. Täällä uhrasi Jakob Herralle, kun hän perheinensä aikoi lähteä Egyptiin poikansa Josephin luotsi, ja jolloin hän sai lupauksen Herralta, että hänen siemenensä oli tuleva suureksi ja voimalliseksi kansaksi.

Täällä teki Samuel poikansa tuomareiksi.

Tänne jätti Elias palveliansa, kun hän pakeni Isebeliä ja matkasi eteläänpäin korpeen ja lepäsi katavan alla, jossa häntä ruokittiin leivällä taivaasta, jonka jälkeen hän kulki Jumalan vuorelle Horebille ja puhui siellä Jumalan kanssa.

Tämä oli vihdoin Palestinan eteläisenä rajana, kun maan pituus pohjasesta etelään ulottui Danista Bersabaan.

Itse paikkakunta on jotenkin lakeata maata mutta hedelmällistä, vaikka ainoastaan pieni osa siitä tätä nykyä on viljelyksen alaisena.

Muutaman tiiman levähdyksen perästä pitkitimme matkaamme, ja kun ilta tuli, sioitimme leirimme kaunihimpaan kevätpukuun verhotulle niitulle.

Mikä eroitus tämän ja edellisten leiripaikkaimme välillä erämaassa! Siellä kasvoi tuskin ruohonkortta, siellä vallitsi syvin hiljaisuus — täällä hengitimme suloisinta kukkasten lemua, kuultelimme lintusten iloisinta laulua. Sinailla oli mailma kuollut, kolkko, alaston, mutta niinpian kuin tulimme Pyhän Maan rajalle, muuttui kaikki eloisaksi, hedelmälliseksi. Nämä kuvat näyttävät kuinka laki yksistään kuolettaa, mutta evankeliumi antaa hengen, kuinka Sinai musertaa, mutta Kristus parantaa. Onhan Hän Pyhän Maan kirkas tähti! Eihän maa olisikkaan pyhä, jollei se olisi täynnä muistoja Hänen pyhästä elämästänsä!

Warhaiseen aamulla seuraavana päivänä oli muutamia Beduineja kokoontunut meidän leiriimme pyytämään "baksjishia," koska tämä paikka oli heidän maatansa. Muutamat matkakumppaneistamme väittivät, ettei meidän pitäisi antaa heille mitään, kosk'ei heillä ollut oikeutta veroittaa meitä. Me kuormitimme siis kamelimme ja läksimme matkoihimme. Kun kappaleen matkaa olimme ratsastaneet, tulivat Beduinit, jotka olivat oikotietä rientäneet meidän eteemme, ja seisattivat kamelimme. He ottivat yhtäaikaa pyssyt alaltansa ja ilmoittivat sillä tavoin ettemme pääsisi, jollemme maksaisi heille mitä he vaativat. Etäällä näkyi suuri Beduinein leiri, jossa oli kolmen neljän kymmenen teltin paikoille. Yksi amerikalaisista matkatovereistamme, joka oli hyvin tulinen luonteeltaan, väitti lujasti ettei meidän pitänyt maksaa mitään ja oli kovin pahoillaan heidän hävyttömyydestänsä, kun tohtivat seisattaa meidän kameleitamme. Me kysyimme tulkiltamme mitä hän arveli asiasta, ja hän sanoi meillä ei muuta neuvoa olevan kuin maksaa mitä he vaativat; sillä muuten ottaisivat he yhden meidän kameleistamme ja veisivät sen leiriinsä, ja meidän olisi siinä tapauksessa ollut maksaminen paljoa suurempi summa sen lunastukseksi. Me maksoimme siis vihdoinkin dollarin, ja saimme vapaasti matkata tietämme.

Kilo 11 aikaan samana päivänä tulimme me kaupunkiin nimeltä Dhoheriych, joka on keskellä Judan eteläistä vuorenjonoa. Se ei ole mikään merkillinen paikka, emmekä olisikaan pysähtäneet täällä, jollei meidän täällä olisi ollut vaihtaminen kameleita viimeisen kerran.

Täällä syntyi hirveä kiista meidän tulkin ja kylän asukasten välillä, sillä he pyysivät enemmän kameleistansa kuin me tahdoimme maksaa. Viimein oli meidän kuitenkin maksaminen mitä he vaativat ja päälliseksi vielä puoli napoleondoria juomarahaksi, lepyttääksemme kylän päällikköä, joka oli suuttunut siitä että eräs Amerikalaisista oli uhannut häntä nyrkillään.

Pitkällisen puuhan ja viivytyksen perästä tulimme vihdoinkin valmiiksi lähtöön, ja viiden tiimaisen kovin vaivalloisen matkustuksen perästä saavuimme illan tullen Hebroniin, ensimäiseen varsinaiseen kaupunkiin, jonka Kairosta lähdettyämme tapasimme.

Me jätimme nyt kamelimme iäksi päiväksi. — Erämaa luultuin ja todellisten vaarainsa kanssa oli nyt takanamme. Kiitollinen olin, että olin saanut matkata sen läpitse, ja kiitollinen myös siitä suojeluksesta, jota sillä aikaa olin saanut.

Erämaassa matkatessamme olimme ikävyydellä halanneet onnellisesti päästä matkamme perille; kun sinne olimme päässeet, muistelimme kaipauksella menneitä, tämän matkan aikana kuluneita päiviä.

Nyt olimme muistorikkaalla paikalla. Täällä saatoimme aatoksessamme ikäänkuin keskustella noiden kolmen suuren patriarkan kanssa, jotka olivat täällä viettäneet enimmän aikansa. Täällä oli heidän majansa, heidän keveä telttinsä usein pystytettynä. Näillä vuorilla, näissä laksoissa kävivät heidän karjalaumansa laitumella. Täällä eleli Abraham "uskovaisten isä", täällä Isaak, "lupauksen poika", ja Jakob, "jota Jumala rakasti" — täällä elivät nämä kolme armoitettua miestä tuttavallisessa yhteydessä Jehovan kanssa, joka tunnusti itsensä "Abrahamin, Isaakin ja Jakobin Jumalaksi". Täällä saivat he lupauksen lupauksen perästä siitä siunatusta "vaimon siemenestä", joka jo oli luvattu Paradisissa, joka oli poistava kirouksen ja sen siaan tuova runsaimman siunauksen kaikille sukukunnille, sillä Jumala lupasi että vapahtaja oli syntyvä heidän siemenestänsä.

Mainitsin Bersaban olevan vanhimpia kaupunkeita mailmassa, mutta Hebron on vielä vanhempi; sitä mainitaan vanhemmaksi Damaskoa Syriassa ja Laonia Egyptissä, jotka molemmat kaupungit ovat iki-vanhoja.

Kaupungin asema on erinomaisen kaunis. Se on syvällä Escholin lakson pohjassa, jonka korkeita äyräitä kaunistavat viinamäet ja runsaat öljy- ja muiden hedelmäpuiden istutukset. Wuorilla ja laksoissa on siellä täällä kyliä, jotka näyttävät kaunisten esikaupunkien kaltaisilta.

Kaupungilla on kaksi jotenkin suurta lammikkoa, joista kumminkin toinen on Davidin aikuinen.

Tänne jäi Abraham asumaan, kun hänen ja Lotin oli eroaminen. Täällä eli hän hiljaisuudessa ja rauhassa, kun sanoma Sodoman perikadosta ja Lotin vankeudesta tuli hänelle. Täällä kokosi hän sitte miehensä, ajoi pahantekiöitä takaa, tappoi heidät ja pelasti sukulaisensa.

Täällä sai hän vieraiksensa kolme miestä, kun hän Mamren lakeudella istui majansa ovella, koska päivä oli palavimmallansa, ja sai lupauksen poikansa syntymisestä. Täällä piti hän sittemmin tuota merkillistä keskustelua Jumalan kanssa Sodomasta ja Gomorrasta, jotka kaupungit Jumala oli sanonut aikovansa hävittää.

Täällä kuoli Sara ja Abraham osti pellon, jonka perällä oli Macpelan luola, Ephronilta Hethläiseltä hautauspaikaksi Saralle, itsellensä ja jälkeentulevaisillensa. Tämä oli ainoa osa siitä maasta, joka oli luvattu hänelle ja hänen siemenellensä, jota hän voi sanoa omaksensa. Tänne haudattiin ensin Sara, sitte Abraham itse; senjälkeen Isaak ja hänen vaimonsa Rebekka, sitten Lea, ja muutaman ajan perästä tuotiin tänne Jakobinkin balsameerattu ruumis Egyptistä.

Hauta on vielä jälillä — kaksoisluola jonka Abraham osti — ja arvattavasti säilyttää se povessaan patriarkkain tomun, ja luultavaa on että Jakobin ruumis, joka Egyptissä balsameerattiin, on kestänyt ajan hammasta samoin kuin Egyptin mumiat.

Tuo suuri patriarkkain hauta, jonka nimenä on Haram — Macpelan luola — on tätä nykyä merkillisin paikka Hebronissa. Sitä on pidetty pyhänä vuosisatain kuluessa lähes 4000 vuotta. Sitä ovat sekä Juutalaiset, että Kristityt ja Muhamettilaiset pitäneet kunniassa. Tämä seikka juuri selittää, kuinka tämä paikka on säilynyt kaikilta myrskyiltä, jotka Pyhällä Maalla ovat riehuneet. Kun Jerusalem niin monasti on hävitetty, tasoitettu maan kanssa, sen temppelit ja muurit kukistetut, ovat kaikki taistelevat puolueet kuitenkin kunnioittaneet tätä pyhää paikkaa, ja jokainen voittava kansa on aina pitänyt tämän haudan omistamista kalliimpana voittonansa. Muhamedilaiset, joiden hallussa tämä paikka, niinkuin koko maa, tätä nykyä on, pitävät patriarkkoja suurimpina prophetoinansa ja heidän hautaansa niin pyhänä, että niinhyvin Kristityiltä kuin Juutalaisilta on hengen-uhalla kielletty sisäänpääsy sinne, sillä Muhamedilaiset luulevat että "uskomattomain" salat saastuttaisivat tämän pyhän sian.

Jumala näyttää suojeleman tätä hautaa, jossa "uskovaisten isän" tomu lepää, vaikka Hän muutamaksi ajaksi on hylännyt sen kansan, jotka ovat hänen jälkeläisiänsä lihan jälkeen. Sillä ajalla kuin Abrahamin maja täällä on ollut rauhassa, on hänen kansansa kummallisia kohtaloita kokea saanut. He ovat huo'anneet Egyptin kovassa orjuudessa, sieltä tulleet takaisin siihen maahan, joka oli heille annettu. He ovat kärsineet Babylonin vankeutta ja sieltä toistamiseen palanneet isäinsä maahan. He ovat nyt, ristiinnaulittuansa Kunnian Herran, hajoitetut kaikkiin maihin ja kansakuntiin, joiden joukossa he vielä ovat häväisty sukukunta, jonka ajoittain on täytynyt kärsiä kovimpaa vainoomista. Jumalan lupauksen jälkeen ovat he vielä kerta palajavat maahansa, isäinsä haudalle. He tulevat takaisin, löydettyänsä Messiaansa, ei sitä, jota he vielä yhtenään etsivät, vaan sen, jonka heidän isänsä ristiinnaulitsivat Golgathalla. He tulevat takaisin otettuansa vastaan sen evankeliumin, jonka niin tylysti ja ykspäisesti ovat hylänneet. He palavat siunattuna sillä siunauksella, jonka Abrahamin siemen Herran lupauksen jälkeen oli tuottava mailmaan; sama siunaus on vihdoin kohtaava heitäkin. Silloin ylistävät he täällä Abrahamin haudalla sitä Jumalaa, jonka hämäräisiin lupauksiin Abraham uskoi, joka usko luettiin hänelle vanhurskaudeksi.

Yli haudan on tehty iso rakennus, joka on 200 jalkaa korkea, 115 jalkaa leveä ja viittä eli kuutta kymmentä jalkaa korkea. Muurit ovat isoista hakatuista kivistä, samoin kuin Jerusalemin temppeli.

Kun lähestyimme tämän rakennuksen sisäänkäytävää, kokoontuivat kaikki kadulla olevat Muhamettilaiset meidän ympärillemme, ja katsellen meitä vihaisilla silmäyksillä, seurasivat he meitä aina portille asti, nähdäksensä astuimmeko me siitä sisään.

Hebronissa asui kuningas David Saulin kuoleman jälkeen 7 vuotta, niin kauvan kuin hän oli ainoastaan Judan kuninkaana. Hebronin väkiluvun arvellaan nousevan 10,000 henkeen, joiden joukkoon on luettu 500 Juutalaista. Täällä ei löydy yhtään kristittyä. Asukkaat ovat tunnetut kaikkein hurjimmiksi ja raivokkaimmiksi koko maassa, jonka vuoksi heidän usein nähdään jollakin tavoin osoittavan nurjuutta matkustavia kohtaan.

Huhtikuun 9 p:nä läksimme me varhain aamulla Hebronista ja matkasimme nyt tuota ikivanhaa tietä täältä Jerusalemiin. Tämä oli omituisin päivämatka kaikista kuin me teimme, sillä illaksi aioimme ehtiä "pyhään kaupunkiin", viivyttyämme ensin matkallamme muutaman tiiman Bethlehemissä. Minä olin aina pitänyt Jerusalemia meidän matkamme varsinaisena päämääränä, ja nyt olin tätä määrää niin lähellä.

Kamelein siasta oli meillä nyt tuliset hevoset, jota oli meistä hyvin mieluinen vaihto. Ratsastettuamme hetken aikaa pohjaa päin läpi kauniin vuorimaiseman, mutta kovin hankalaa tietä, saavuimme hirmuisen suuren tammen luotsi, jota sanotaan "Abrahamin tammeksi". Taru tietää kertoa että Abraham oli levännyt tämän tammen alla ja että hänen majansa seisoi tässä Mamren lakeudella, kun enkelit kävivät hänellä vieraina. Wakuutettuina ettei tämä puu, jos kohta näyttikin vanhalta, kuitenkaan tarjonnut varjoa Abrahamin aikana, katselimme kumminkin tuota muhkeata tammea jonkinlaisella kunnioituksella, sillä se oli ikäänkuin niiden tammein edustajana, joiden varjossa Abraham niin usein puhui Jumalan kanssa Mamren lakeudella.

Koko Hebronin ympärillä oleva seutu on tavallansa kauniimpia mitä nähdä saadaan. Joka taholla nousee korkeita vuoria viinamäkinensä ja kukkuloiden välissä on syviä hedelmällisiä laksoja.

Täällä tuskin löytyy yhtään tietä, yhtään polkua, joita patriarkat ja prophetat eivät olisi kulkeneet. Heidän kaupunkinsa ovat raunioina, mutta vuoret, joiden keskellä he asuivat, laksot, joita he viljelivät, lähteet, joita he käyttivät ovat vielä jälillä. Täällä saarnasi patriarkka elävän Jumalan nimestä, täällä ennusti moni propheta tulevia tapauksia, täällä veisasi David — paimenkuningas — ensimäiset, kauniit psalminsa, jotka vielä tänä päivänä tuottavat lohdutusta monelle surulliselle sydämelle. Seutu on rikas pyhistä, kalleista muistoista.

Me pitkitimme matkaamme ja jätimme pian taaksemme Hebronin viinamäet, ja maa tuli nyt ankeammaksi ja näköalat suuremmoisemmiksi ja vapaimmiksi.

Me sivusimme useampia kyliä, joista muutamain äsken rakettuin hakatusta kivestä valmistetut, siivot, valkeat huoneet näyttivät varsin viehättäviltä, toiset sitävastaan olivat ihan rappiolla. Näistä kävimme me katsomassa ainoastaan Ramet el Kuhlil'in raunioita. Ne olivat eräällä vuoren-töyräällä joka kohosi yli koko lähiseudun. Me voimme täältä nähdä Judan pyhät vuoret ja kukkulat, joita idässä rajoitti Kuollut meri ja Jordanin virta ja lännessä Philistealaisten lakeus. Tuolla puolla Kuolleen meren ja Jordanin kohosivat sitten Moabin kauniit kukkulat, joilla Moses sai katsella Pyhää Maata, ja Philistealaisten maan takana leveni Wälimeren tasainen pinta — suloinen näky, sillä tämän meren kautta oli meidän tiemme käyvä takaisin Europaan ja rakkaaseen kaukaiseen kotimaahamme.

Edellä puolenpäivän tulimme avaraan laksoon, jossa tapasimme kolme suurta vesisäiliötä, joita sanotaan "Salomonin lammikoiksi". Ne olivat kaikki kolme yhdessä rivissä, toinen toistansa alempana, ja niin laitetut, että ensimäisen pohja oli tasan toisen vedenpinnan kanssa, ja samoin oli laita toisen ja kolmannen. Ne olivat osaksi hakatut lakson kallioiseen pohjaan, osaksi raketut suurista hakatuista kivistä.

Näiden lammikkoin tarkoitus näyttää olleen että voitaisiin koota niihin vettä niin suuri määrä kuin mahdollista. Ne saivat vetensä eräästä lähteestä, joka oli vähän ylempänä lammikkoja, ja vettä kuljetettiin siitä ulos maanalaista torvea myöten. Viimeisestä lammikosta johdatettiin sitä sitten vedenkuljetuslaitoksen avulla Bethlehemiin ja sieltä sitten Jerusalemiin.

Nämä lammikot ja vedenkuljettajat ovat varmaankin jätteitä hyvin vanhoilta ajoilta ja ne on kai rakettu siihen aikaan, jolloin maa oli kukoistuksensa ja voimansa kukkulalla, niinkuin laita oli Salomonin hallituksen aikana.

Kun kotvasen aikaa, näiltä lammikoilta lähdettyämme, olimme ratsastaneet, tulimme Bethlehemiin. Ensi silmäys kaupunkiin, joka töröttäen uljaasti jyrkällä kalliolla, kohosi yli kaunisten laksoin ja viljavain kenttäin, oli todellakin viehättävä.

Korkealla yli noiden valkoisten huoneitten kohosi tuo hirmuisen suuri tummanharmaa kirkko, joka on rakettu yli sen luolan, jonka munkit sanovat samaksi majaksi, jossa Josephin pyhä perhe asui veronlaskupäiväin aikana ja jossa myös näytetään sitä seimeä, joka oli äsken syntyneen Juudan kuninkaan kätkyenä.

Kun ratsastimme Bethlehemin katuja pitkin, oudoksuimme tuota odottamatonta ystävällisyyttä, jolla asukkaat meitä kohtelivat. Tähän on syynä se että kaupungissa asuu melkein yksinomaisesti kristityitä. Nämät kuuluivat tosin Katoliseen, Kreekkalaiseen ja Armenialaiseen kirkkoon, joiden kristillisyys suurimmaksi osaksi on vaan tyhjä ulkonainen kuori, mutta noiden ympärillä asuvain Muhamedilaisten vihollisuus, joka uhkaa kaikkia "kristityitä koiria", kuulukoot sitten mihin kirkkokuntaan tahansa, vaikuttaa sen, ettäs tunnet jonkinlaista veljeyttä kaikkia kohtaan, jotka kumminkin tunnustavat kristityn nimeä.

Tuo korkealla asemalla oleva kaupunki tuijottaa yli muistorikasten kenttäin. Sen läheisyydessä kävi Ruth poimimassa tähkäpäitä Boaksen pellolla. Täällä paimensi David isänsä karjaa, kun Jumala lähetti Samuelin "Isäin Bethlehemitan tykö", voitelemaan yhtä hänen pojistansa Herran kansan kuninkaaksi.

Täällä ovat myös ne kedot, joilla paimenet saivat sanoman Messiaan syntymästä.

Kaupunki on vähäpätöinen — se on "vähäinen Judan tuhanten seassa"; mutta samalla kertaa ei Bethlehem Judan maalla suinkaan ole pienin Judan pääruhtinasten seassa, "sillä sinusta on tuleva se ruhtinas, jonka minun kansaani Israelia pitää hallitseman", sanoo Herra.

Täällä syntyi se merkillinen propheta, väkevä sekä sanoissa että töissä Jumalan ja kaiken kansan edessä — ihmisen poika — kaikkein kaunihin ihmisen lapsista, jonka elämästä kaikkein sekä Hänen ystäväinsä että vihamiestensä oli tunnustaminen, että Hän oli ilman synnitä ja ettei milloinkaan mitään vääryyttä käynyt Hänen suustansa, jonka tähden heidän myös oli etsiminen vääriä todistajia, kun he vihassaan ja kateudessaan tahtoivat tuomita puhtaan ja viattoman kuolemaan. Täällä syntyi se voimallinen kuningas, joka eroaa muista kuningaista ja ruhtinaista siinä, "ettei Hänen valtakuntansa milloinkaan kukistu", vaan pysyy voimassa ijankaikkisesti. Koko sivistynyt mailma lepää vielä vuosisatojen kuluttua niin sanoakseni Hänen jalkainsa juuressa ja pakanoissa leviää Hänen valtakuntansa leviämistään. Ajanlasku luetaan Hänen syntymäpäivästänsä ja sillä tavoin tunnustetaan että Hän aloitti uuden aikakauden mailmalle. Monta erimieltä on Hänestä ollut. Kaikkina aikoina on löytynyt niitä, jotka ovat tunnustaneet hänen olevan Jumalan pojan, mailman suuren sovittajan, ja että Hän kärsimisellänsä ja kuolemallansa on poisottanut mailman synnit. Kaikkina aikoina on myös löytynyt suuri joukko niitä, jotka tämän ovat hylänneet, jotka ovat kieltäneet raamatun puhuvan totta ja ovat ylenkatsoneet vieläpä usein vainonneetkin Jesuksen totisia opetuslapsia, niinkuin sokeat Juutalaiset vainosivat mestariansa. Jesuksesta on käynyt huhu kaikkina aikoina melkein samallainen kuin se huhu, joka kerta nousi Jerusalemin väestössä, joista muutamat sanoivat: "Hän on hyvä", mutta toiset: "Hän villitsee kansaa". Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin kummankin puolueen tunnustaminen että Ruhtinas Davidin kaupungista on maailman suurin henkilö.

Yksi mailman mahtavimmista ruhtinaista, lausui tämän vuosisadan alussa, kun hän äkisti oli langennut valtansa kukkulalta: "Moni mies, niinkuin Aleksander, Caesar, Augustus, Tamerlan, Attila ja minä itse, on valloittanut ja perustanut monta suurta valtakuntaa. Me olemme tehneet sen kunnianhimosta onnemme ja neromme avulla, ja sentähden ovat meidän valtakuntamme kutistuneet ja me itse pian joutuneet unhotuksiin: mutta Kristus perusti kerran valtakunnan ja Hän perusti sen rakkauden pohjalle ja sentähden ovat vielä tänäpäivänä tuhannet valmiit kuolemaan Hänen edestänsä".

Bethlehemissä on Jumala antanut langenneelle mailmalle vahvimman todistuksen rakkaudestaan, koska Hän antoi meille oman Poikansa. Täällä tuli Sana lihaksi ja asui meidän keskellämme. Täällä näimme me Hänen kunniansa ikäänkuin ainoan Pojan kunnian Isästä, täynnä armoa ja totuutta. Tästä vähä-arvoisesta kaupungista on totinen valkeus sädehtinyt mailmaan, ettei meidän ole tarvis vaeltaa pimeydessä. Täältä sai elämän kirkas lähde alkunsa, lähettäen täältä virkistävät virtansa kuolleen mailman perimmäisiin äärihin saakka. Täällä ilmaantui se kirkas kointähti, joka ennusti Uuden testamentin valoisaa päivää. Täällä syntyi meidän vapahtajamme, joka on meidän toivomme, meidän lohdutuksemme, elämämme ja meidän kaikki kaikissa.

Tule lukiani ja seuraa minua nyt "Jesuksen syntymisen kirkkoon". Se epäileminen munkkein tarinoihin, joka meitä oli seurannut luostarista luostariin, kirkosta kirkkoon ja kappelista toiseen, ei luopunut meistä vieläkään. Kirkot semmoiset kuin katolinen, Kreekkalainen ja Armenialainen, jotka pääasiassa niin ovat erehtyneet totuudesta, että he hylkäävät raamatun, joka on oikean kristillisen totuuden ainoa lähde, ja sen siasta seuraamat valhetta ja ihmisten keksimiä sääntöjä, eivät voi herättää suurta luottamusta. Kun siis heidän munkkinsa — nämä noiden turmeltuneitten kirkkokuntain kaikkein suurimmat tekopyhät, nämä kirkon laiskat lapset, palveliat tahi herrat, miksi heitä nimittää tahtoo — rupeevat kertomaan taruja siitä paikasta, jossa he viettävät hyödytöntä elämäänsä, niin eihän protestantilainen sille mitään voi, että hänen sydämensä usein asettuu niitä vastaan ja ettei hän pidä kaikkia heidän satujansa täytenä jumalallisena totuutena.

Kuitenkin kaikesta tästä epäilyksestä huolimatta, on se kirkko, johon nyt astumme sisään, hyvin merkillinen paikka, sillä se esittelee meille silminnähtäväksi sen tapauksen, joka ikäänkuin synnytti mailman uudesta ja vaikka emme täydellisesti voikkaan uskoa Jesuksen syntymisen tapahtuneen tässä luolassa, jota kirkko säilyttää holveissansa pyhimpänä paikkanansa, emme myöskään millään varmalla syyllä voi kieltää sen mahdollisuutta, kumminkaan minun tietääkseni. Kumminkin tapahtui tämä suuri ihme jossakin tässä läheisyydessä.

Jo toisella vuosisadalla ruvettiin tätä luolaa pitämään Pyhänä, koska sitä arveltiin siksi paikaksi, jossa "Poika meille annettiin, jossa lapsi meille syntyi". Wuonna 327 rakennutti keisarinna Helena sen ylitse komean kirkon, joka kirkko siis on Kristillisen rakennustaidon vanhin muistopatsas mailmassa.

Kirkko on noin 120 jalkaa pitkä ja 100 jalkaa leveä ja on jaettu useampiin kammioihin. Täällä löytyy kolme eri luostaria: yksi Katolinen, yksi Kreikkalainen ja Armenialainen. Näistä luostareista käyvät pimeät kiertoportaat ja käytävät alas seimeen, joka on kappaleen matkaa alapuolla kirkon lattian, kallioon hakattuna.

Kun käyt näitä käytäviä pitkin, havaitset siellä täällä pieniä kappeleita ja luolia, jotka ovat kaunistetut tauluilla ja valaistut lampuilla ja kynttilöillä. Jokaisesta näistä paikoista on munkeilla jotakin kertomista. Tässä on historioitsia Eusebion hauta, vähän matkaa edempänä on pyhän Hieronymon hauta, jonka yläpuolta rippuu taulu, esitellen tuota pyhää kirkkoisää lepäävänä leijonan päällä. Heti hänen hautansa vieressä on eräs pieni nelikulmainen kammio nähtävänä, jonka sanotaan olleen hänen lukukamarinsa, jossa hän käänsi raamatun latinaksi; ja munkeilla on paljon kertomista kuinka hänellä täällä oli ollut ilmestyksiä ja kuinka hän oli ollut kuuleminansa viimeisen tuomion pasunain äänen j.m.s. Wihdoin sivusimme me erään alttarin, jonka sanotaan osoittavan sitä paikkaa, jossa muka 20,000 niistä lapsista, jotka Herodes antoi tappaa, lepäävät haudattuina, ja jonka tähden paikkaa kutsutaan "viattomain alttariksi". Huonosti tehty öljyvärinen taulu, joka esittelee tätä julmaa murhaamista, on kaunistamassa paikkaa. Syyllä voi kysyä kuinka niin monta ruumista on mahtunut niin ahtaaseen luolaan.

Astuttuamme vielä viisi porrasta alas tulimme niin kutsuttuun Josephin kappeliin, jossa Josephin sanotaan oleskelleen, kun Jesus syntyi. Täältä vie kaita ja mutkainen käytävä itse "syntymisen kappeliin", pitkään luolaan, joka on 38 jalkaa pitkä ja 11 jalkaa leveä. Tämän luolan perällä löytyi vielä toinen pienempi komero, joka kokonaan oli vuorattu marmorilla. Sen lattiana oli suuri marmorilevy, jonka keskikohta on kaunistettu hopeaisella tähdellä ja sen ympärillä oli luettavana nämä sanat hopeaisilla kirjaimitta: Hic de Virgine Maria Jesus Christus natus est. (Tässä syntyi Jesus Kristus neitsyt Mariasta).

Tämä seimi ja kirkko kappeleinensa oli kokonaan verhottu kullalla, hopealla, silkillä ja marmorilla, ja joka paikassa rippui koristettuja kulta- ja hopea-lamppuja, joista muutamat paloivat lakkaamatta, yöt ja päivät.

Kokonaisuudessaan herätti tämä kaikki omituisen tunteen, ja se kunnioitus, jota munkit ja pyhissävaeltajat näille paikoille osoittivat, kun he konttasivat polvillaan ja suutelivat tuota kylmää marmoria, näytti pikemmin epäjumalan palvelukselta.

Käytyämme vielä useammat käytävät läpitse ja nähtyämme koko joukon alttareita ja kuultuamme tarinoita niistä, saavuimme viimein, melkein kyllästyneinä tähän kaikkeen, uudestaan kirkkoon.

Kun meidän piti lähteä kirkosta, tuli koko joukko ihmisiä, jotka tarjosivat meille kaikenlaisia ebenluusta valmistettuja pieniä kaluja muistoksi Bethlehemistä. Ostettuamme yhtä ja toista nousimme taasen hevostemme selkään ja läksimme matkaamaan Jerusalemia kohden.

Wähän aikaisen ratsastuksen perästä, ennenkuin Bethlehem vielä katosi näkymistämme, sivusimme Rahelin haudan. Sen ylitse tehty rakennus nähtävästi ei ole vanha, mutta mitään epäilemisen syytä ei löydy, ettei se olisi rakettu yli saman haudan, jossa hän todellakin lepää. Tämä hauta on yksi niistä harvoista muistoista, joita kristityt Juutalaiset ja Muhamedilaiset yhtä suuresti kunnioittavat, ja kaikki kertovat he saman tarinan siitä.

Jakob aikoi matkata perheensä kanssa Bethelistä, ja kun hän tuli juuri lähelle Ephrathia, sairastui Rahel, ja hän kuoli siellä synnyttäissänsä Benjaminin. Jakob hautasi hänen Ephrathin tien varrelle, joka nyt on Bethlehem. Ja Jakob pystytti muistopatsaan hänen haudallensa; samalla paikalla on Rahelin muistopatsas vielä tänä päivänä. Hautapatsas löytyi siis vielä täällä Moseksen aikana. Se on jo aikoja sitten hävinnyt, mutta muisto Rahelin katkerasta kuolemasta ja hauta, johon hän laskettiin, ovat vielä pysyneet ja Bethlehem näkyy etäällä tuskin neljänneksen penikulman päässä hänen haudaltansa.

Kun olimme sivunneet haudan ja ratsastaneet ylös loitosti viertävälle ylängölle, siinti etäällä korkeilla muureilla ympäröitty kaupunki. Tuolla häämötti nyt todellakin edessämme Jerusalem "suuren kuninkaan kaupunki" — kaikkein Pyhäin ja kallisten muistoin pesäpaikka.

Illan aurinko valaisi kirkkaasti tuota pyhää seutua, ja teki Zionin ja Morian vuorilla heloittavat rakennukset häikäsevän valkeiksi; tuolla kaupungin toisella puolella näkyi tuon rakkaan Öljyvuoren kukkula, jonka juurella Gethsemane oli, ja pitkiä varjoja rupesi jo levenemään Hinnomin ja Jehosaphatin laksoissa.

Meidän matkamme vaarat ja vaivalloisuudet unohtuivat kokonaan, tuo ihana iltahetki korvasi ne kylliksi, ja siinä me nyt ratsastimme kaikki viisi matkakumppania kokonaan aatoksiimme vaipuneina ja äänettöminä, lausumatta tuskin sanaakaan toinen toisillemme. Kaikkein silmät tähtäsivät vaan yhä meidän matkamme suurta päämäärää.

Kun aurinko laski, olimme jo pystyttäneet telttimme ulkopuolelle kaupungin muureja Gihonin lakson vierteelle kaupungin luoteisella kulmalla.

Kahdeksas Luku.

Ensimäinen viikko Jerusalemissa.

Mitäpä haastelisin "tuosta suuren kuninkaan kaupungista?" Minulla on niin paljon sanomista käynnistäni siellä, etten tiedä mistä alan, mihin lopetan.

Illalla Huhtikuun 9 p:nä oli meidän karavanimme saapunut Jerusalemiin ja levättyämme yön levollisemmin kuin moneen yöhön sitä ennen, koitti vihdoinkin toivottu aamu tällä pyhällä paikalla.

Warhain aamusella, kun ensin hätäpikaan olimme aamiaista nauttineet, läksimme leiristämme ja kävimme kaupunkiin. Ikäänkuin unissa kävelin minä edestakaisin sen katuja pitkin; — oliko se todellakin Jerusalem, jonka nyt näin? Olinko todellakin keskellä sitä kaupunkia, jossa Jesus oleskeli niin usein, jossa Hän opetti ja jossa hän kärsi niin katkerasti? Tätä kaupunkia, joka muistossani oli niin likeisessä yhteydessä vapahtajani elämän kanssa, olin minä ruvennut pitämään jonakin ylenluonnollisena kaupunkina, taivaallisten asuntona, jonka tähden minua vähän oudostutti, nähdessäni sen olevan jotenkin muiden itamaalaisten kaupunkein kaltainen.

Kuitenkaan ei nykyinen Jerusalem ole enää sen kaupungin kaltainen, jota Jesus itki, ajatellessaan mitä vähän ajan kuluttua oli sille tapahtuva. Nykyinen kaupunki on rakettu entisen Jerusalemin raunioille. Tuo uljas temppeli, korkeain harjainsa kanssa on kadonnut, ei ole kiveä kiven päälle jätetty, ja sen asemalla Morian vuorella on nyt Omarin moskeija. Davidin linna Zionin vuorella, jossa hän kanteleen ääressä lauloi ihania virsiänsä, on nyt kukistunut ja tuskin jättänyt mitään jälkeä olostaan. Kaupungin pitkät ja vahvat muurit paksuin torneinsa kanssa ovat maahan jaotetut, ja niiden siassa ympäröitsee Jerusalemia nyt verrattavasti heikko muuri, jonka Sultani Suleiman rakennutti v. 1542. Niiden palatsein siassa, jotka muinoin kaunistivat kaupungin katuja, nähdään nykyään vaan suurimmaksi osaksi vähäpätöisiä rakennuksia.

Kaikesta tästä huolimatta on paikka kumminkin sama, ja omituinen pyhä tunne valtaa matkustajaa, kun hän kävelee sen epätasaisilla, eksyttävillä kaduilla. Muutamat kadut ovat erinomaisen kapeat, joista jotkut ovat peitetyt kiviholveilla, suojaksi auringon säteitä vastaan, toiset taas ovat avonaisia.

Käytyämme hetken aikaa, tulimme eräälle matalalle ja ahtaalle portille, josta päästiin avonaiselle pienemmän torin kaltaiselle paikalle. Tätä paikkaa sulkivat kolmelta sivulta korkeat epäsuuntaiset rakennukset, jotka kuuluivat noihin monilukuisiin luostareihin ja kirkkoihin, joita kaikkia sanotaan yhteisellä nimellä "pyhän haudan kirkoksi".

Tänne tulla tulvaa tuhansittain Pyhissä vaeltajia kaukaisimmista maista, ja tämä kirkko on heille pyhin paikka maan päällä. Täällä näyttävät munkit heille ne paikat, jotka ovat jossakin yhteydessä vapahtajan viimeisen kärsimyksen kanssa, ja jokaiselle tämmöiselle pyhälle paikalle on rakettu kappeli, jonka katto on täynnä riippumia kulta- ja hopealamppuja.

Täällä näytetään sitä holvia, jossa vapahtajaa pidettiin vankina. Heti sen vieressä paikkaa, jossa Hän naulittiin ristinpuuhun. Sitten juuri lähellä tätä itse Golgathaa ja sitä paikkaa, jossa risti seisoi. Ja tässä, sanoo sinua seuraava munkki, seisoi tuon katuvan ryövärin risti, tässä jakoivat sotamiehet Jesuksen vaatteet ja heittivät arpaa Hänen hameestansa; tässä seisoi Hänen äitinsä, se opetuslapsi, jota Jesus rakasti, ja ne vaimot, jotka olivat seuranneet Häntä Galileasta ja näkivät Hänen katkeran kuolemansa.

Täällä on viimein itse hautakin ja sen ylitse rakettu 26 jalkaa pitkä ja 18 jalkaa leveä kirkko. Tämä kirkko on keskellä hirmuisen suurta temppeliä, jonka kupu kohouu huimaavan korkealle. Itse hauta on marmorisen ruumisalttarin näköinen. Täällä näytetään heti vähän syrjempänä sitä paikkaa, isossa Jesus jälkeen ylösnousemisensa ilmaantui Maria Magdalenalle.

Näytetäänpä täällä sitäkin paikkaa, josta risti sittemmin löydettiin. Jos rupeisin kertomaan kaikkea, mitä munkit täällä näyttävät, ja matkimaan kaikkia heidän tarinoitansa, kuluttaisin aikaa vaan turhaan.

Kirkko on niin sanoakseni keskellä kaupunkia. Raamatusta tiedämme että Golgatha ja hauta olivat ulkopuolella kaupungin muureja ja sentähden ovat melkein kaikki protestanttiset matkustajat, jotka viimeisinä aikoina ovat ajatelleet ja tutkineet tätä seikkaa, jotenkin yksimielisiä siinä kohden, ettei tuo pyhän haudan kirkko ole rakettu Golgathalle eikä Kristuksen haudalle, vaan että se seisoo väärällä paikalla. Wastustellaksensa niitä väitteitä, joita matkustajat ovat tehneet, sanovat munkit kaupungin vanhan muurin käyneen niin, että heidän Golgathansa ja heidän hautansa tosiaankin olisivat olleet ulkopuolella muuria.

Joka itse paikalla saa tilaisuuden tarkastella paikallisia suhteita, on helposti havaitseva tämän otaksumisen mahdottomaksi. Kirkko seisoo nimittäin melkein keskellä nykyistä kaupunkia, vähän läntiselle puolelle antain. Idässä ja etelässä olivat vanhan Jerusalemin rajat määrätyt; sillä täällä suistuu vuori, jolle kaupunki oli rakettu, melkein pystysuoraan alas Jehosaphatin, Gehennan ja Hinnomin syviin laksoihin. Lännessä rajoitti kaupunkia Gihonin lakso, jonka eteläinen osa on sangen syvä, mutta joka lakso sitten kohouu vähitellen Pohjoseen päin, kunnes lakso vihdoin nousee ympärillä olevien kukkuloiden tasalle ja sillä tavoin katoo siihen ylänköön, jolle kaupungin pohjoinen puoli oli rakettu. Kaupungin läntinen muuri seurasi varmaankin ensin Gihonin lakson vierrettä, ja jatkautui sitten Pohjoseen päin. Muurin pohjoisessa osassa, jossa tasaantunut laakso ei enää suojaa tarjonnut, seisoivat varmaankin, tämän puutteen korvaukseksi, ne kolme vahvaa tornia, joista Josephus puhuu, kirjoittaissaan Jerusalemista.

Kirkko ei siis voinut seisoa kaupungin muurin ulkopuolella, ellei muuri semmoisella paikalla, jossa se vielä voi seurata Gihonin syvää laksoa, tehnyt useampaa sataa jalkaa pitkän kaarroksen sisään päin, jota on vallan mahdoton otaksua. Meidän aikoina on kyllä tarpeellista että linnoitukset omat varustetut kulmikkailla muureilla eli valleilla (risteilevillä varustuksilla). Sentähden että ristitulella voitaisiin estää vihollisen lähenemistä; mutta semmoisella ajalla, jolloin ruuti ei vielä ollut keksitty, vaan muureja ahdistettiin niin kutsutulla muurinmurtimella, olisi ollut ihan hulluutta rakentaa senkaltaisia muureja, erinomattainkin kun oli tilaisuus rakentaa ne juuri syvän lakson äyräälle, jossa jo luontokin esti vihollisen lähenemistä. On siis syytä kyllin otaksua todeksi, että vanha muuri, samoin kuin v. 1542 rakettu uusi, joka vielä on jälillä, seurasi laksoa ja sulki sillä tarvoin kehäänsä paikan, jossa tuo luultu haudan kirkko seisoo.

Omituinen oli kumminkin meidän ensimäinen käyntimme tässä kirkossa; tuo todellinen pääkallopaikka ja todellinen hauta eivät liian etäällä tästä olleet. Minä olisin mielelläni toivonut voivani uskoa paikan oikeaksi, sillä nyt en tietänyt missä se kallis paikka oli, jossa koko mailman velka ikuisiksi ajoiksi maksettiin, vaikka jalkani näiden päiväin kuluessa kenties useasti kävi sen ylitse.

Kun lähtee kirkosta ja menee koillista suuntaa kohden, tulee vähässä ajassa kadutte, jonka nimi on via dolorosa (katkera tie). Tätä tietä, kertoo tarina, kävi Jesus, kantaen ristiänsä; myöskin näytetään paikkaa, jossa Hän uupui väsymyksestä ja jossa risti laskettiin Simonin olalle, jonka täytyi kantaa sitä Jesuksen perästä. Täällä näytetään sitäkin paikkaa, jossa vaimot vaikeroivat ja itkivät Jesusta ja jossa Hän vastasi heille: "Te Jerusalemin tyttäret, älkäät itkekö minua, vaan itkekäät itseänne ja tiedän lapsianne".

Alempana samalla kadulla näytetään Pilatuksen palatsi, raatihuone ja se paikka, jossa Jesus, orjantappurakruunu päässä ja purpuraan puettuna, näytettiin kansalle ja lausuttiin: "Katso ihmistä". Wastapäätä toisella puolella katua on kirkko, joka on rakettu sille paikalle, jossa Kristusta ruoskittiin.

Kaikkia näitä paikkoja näyttävät munkit matkustajalle ja vakuuttavat tarinoiden niistä olevan täydellisesti luotettavia. He eivät siitä välitä, että kaupunki viisitoista kertaa on ryöstetty, raastettu ja kukistettu, sitte kuin Jesus kantoi ristiänsä, niin ettei varmaankaan yhtäkään rakennusta ole jälillä niiltä ajoilta sitä vähemmin yhtäkään kokonaista katua.

Siinä rakennuksessa, jonka sanotaan olleen Pilatuksen palatsin, asuu nykyään Turkkilainen maaherra, ja tämän huoneen katolta on hyvä näköala yli suuren osan kaupunkia. Erittäinkin selvästi näkyy täältä se hirmuisen suuri piha, jolla temppeli muinoin seisoi. Tämä piha ulottuu yli koko Morian vuoren, ja pihan tasoittamista varten on sivuille tehty korkeita muureja suurista hakatuista kivistä, ja nämä muurit ovat vielä jälillä, vaikka ne luultavasti ovat raketut jo Davidin ja Salomonin aikana.

Itse temppelistä ei ole jäänyt jälille kiveä kiven päälle, ja keskellä sitä pihaa, jossa temppeli muinoin seisoi, nähdään nyt Omarin kaunis moskeija. Tuo avara piha moskeijan ympärillä kasvaa runsaasti ruohoa ja istutettuja puita.

Kokonaisuudessaan näyttää se oudolta, autiolta. Yksinäisenä seisoo tuon väärän prophetan temppeli keskellä avaraa pihaa, jossa joukko Muhamettilaisia naisia käärittyinä, pitkiin valkoisiin huntuihinsa nähdään aaveentapaisesti hiipivän synkkäin kypreissein varjossa, ja Turkkilaiset ja Arabialaiset rukoilevat polvillaan samalla paikalla, jossa Jehovan liitonarkkia säilytettiin.

Judalaisten temppeli, aikakautensa ihmeteos, kaikkine kalleine koristuksineen, kaikkine iloisine kartanoineen on poissa — on kadonnut maan päältä. Egyptissä on vielä monta tätä vanhempaakin temppeliä jälillä; mutta täällä ei pitänyt kiveä jäämän kiven päälle — täällä oli hävitys oleva täydellinen — Jerusalemin temppeli piti tasoitettaman maan tasalle ja — miksikä? sillä täällä olivat Israelin jälkeiset tappaneet prophetat ja kivittäneet ne, jotka Jumala oli lähettänyt. Sentähden piti heidän huoneensa tulla kylmille, ja kun he sitte hylkäsivät ja "ristiinnaulitsivat itse kunnian Herran", silloin oli määrä täytetty; kun he vihdoin tappoivat "ainoan Pojan", silloin loppui viina-mäen isännän kärsivällisyys, silloin "lähetti Hän sotajoukkonsa ja hukutti ne murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa" — silloin Romalaiset sotalaumat hävittivät Jerusalemin ja sen rikas ihana temppeli, jonka romalaisen sotamiehen tulisoitto oli sytyttänyt, paloi tuhaksi. Niin kosti Jehova vihdoinkin kauvan ja usein tarjotun, mutta aina hylätyn rakkautensa. Ja temppelin autio sia, jolla nyt epäjumaluutta ja väärää jumalan palvelusta harjoitetaan, on ikäänkuin todistuksena siitä, ettei Jumala anna itseänsä pilkata.

Oltuamme koko edelläpuolen päivää kaupungissa, palasimme päivällisen aikaan leiriimme takaisin. Illalla läksin kävelemään ympäri kaupungin erään matkakumppanini seurassa.

Me seurasimme ensimmältä pohjoista muuria. Keskellä tätä muuria on yksi kaupungin viidestä suuresta portista. Tätä porttia sanotaan Damaskon portiksi ja sen kautta tullaan sille tielle, joka vie Judean pohjoisen osan läpitse, Samarian ja Galilean kautta Syrian pääkaupunkiin, Damaskoon, josta kaupungista portti on saanut nimensä. Turkkilaiset sotamiehet vartioivat tarkasti portteja. Ne suljetaan kaikki auringon laskeissa ja avataan taasen aamun koitteissa. Heti idän puolla Damaskon porttia on ahdas sisäänkäytävä hirmuisen suureen luolaan, joka on hakattu siihen vuoreen, jolle Jerusalem on rakettu, ja tämä luola ulottuu monta sataa jalkaa kaupungin alle. Luolan sisäänkäytävä on ollut suljettuna ja tietämättömissä monta vuosisataa. Wasta neljä vuotta sitten löysi sen eräs Amerikalainen, t:ri Barklay, joka vielä asuu Jerusalemissa lähetyssaarnaajana sikäläisten Judalaisten tykönä. Hän käyskenteli eräsnä päivänä ympäri kaupungin pohjoista muuria, kun yht'äkkiä hänen koiransa rupesi kiivaasti haukkumaan ja raappimaan kiviä ja soraa pois muurista. Tämä koiran tepastus veti isännän huomion puoleensa, ja lähemmin paikkaa tutkittuansa huomasi t:ri Barklay syvän ja pimeän luolan, joka näytti ulottuvan kauvas vuoren sisään. Hän ei kuitenkaan näin keskellä kirkasta päivää uskaltanut pitkittää tutkimuksiansa, sillä hän pelkäsi noiden epäluuloisten sotamiesten huomaavan hänet ja estämän häntä yrityksistään. Hän päätti sentähden heittää tutkimuksensa seuraavaksi yöksi. Kun ilta tuli meni hän ulos kaupungista yhden poikansa ja palveliansa kanssa, ja käveli kedolla edestakaisin siksi kun pimeä tuli ja portit suljettiin. Nyt kävi hän uudestaan luolan suulle, aukaisi sisäänkäytävän, jonka jälkeen he kolmen konttasivat sisään noihin hirmuisen suuriin maanalaisiin saleihin. He käyskentelivät nyt varovasti noissa pimeissä komeroissa muutaman myötäotetun kynttilän valassa ja tekivät sinne tänne seiniin ja pylväisin liidulla merkkejä, osatakseen palata takaisin. Kun sitten eräsnä päivänä t:ri Barklay'n seurassa kävin nämät pimeät, kamottavat holvit ja komerot läpitse, ihmettelin todellakin hänen rohkeuttansa, että hän keskellä pimeätä yötä oli uskaltanut tälle minun mielestäni hyvin vaaralliselle löytöretkelle. Luolassa oleva käytävä oli monessa paikoin kostea ja niljakas, ja paikka paikoin nähtiin sivuilla hirmuttavia syvyyksiä. Eräässä näistä syvistä rotkoista näki t:ri Barklay ensimäisellä käynnillään ihmisen luurangon; joku onneton oli kai vuosisatoja takaperin luiskahtanut syvyyteen ja kuollut sinne.

Tämä luola oli tunnettu ja kuuluisa entisinä aikoina ja taru tietää kertoa että, kun se taasen löydetään, on Kristuksen tuleminen lässä.

Waikeata on päättää mihin tätä luolaa muinoin käytettiin, oliko se sekä nuo toiset suuret ja lukuisat luolat, joita löytyy useampia Jerusalemin alla olevassa vuoressa, loakkoina vai olivatko ne ainoastaan kivilouhikoita, joista kalliita kiviä temppelin ja muiden palatsein rakennukseen murrettiin.

Tällä kertaa menimme luolan ohitse käymättä siihen sisään, sillä aikamme ei sitä sallinut, ja meillä oli nyt edessämme vielä paljoa merkillisempiä paikkoja, joita tahdoimme nähdä ennen auringon laskua.

Kun olimme sivunneet kaupungin koillisen kulman ja seurasimme itäistä muuria, oli vasemmalla puolellamme tuo kaunis ja syvä Jehosaphatin lakso. Tämän lakson pohjassa vilisi muinoin Kidronin oja; se on nyt kuivunut ja siellä löytyy vaan harvoin vettä ankarimmankaan sateen aikana. Laksoa viljellään ja se näyttää olevan erinomaisen hedelmällinen. Nähdäänpä kylvettyjä penkereitä vielä lakson syvässä pohjassakin.

Lakson toisella puolella nousee tuo jyrkkä Öljyvuori, ja sen juurella näimme, kappaleen matkaa kuljettuamme, suljetun tarhan. Täällä, niin tietää taru kertoa, oli Gethsemane— se yrttitarha, jossa Jesus vietti elämänsä viimeisen illan ja jossa hän alotti tuon verisen taistelun mailman pelastukseksi.

Kauan seisoimme täällä katsellen vuoria harvassa kasvavain öljypuittensa kanssa ja laaksoa — yrttitarhaa, jonka muistot olivat samalla haavaa niin haikeat ja niin autuaat.

Itse kaupungissa olin katsellut kaikkia, mitä minulle näytettiin, vaan en voinut uskoa mitään mitä minulle kaikista noista eripaikoista kerrottiin, paitsi sen mitä sanottiin pihasta, jossa Salomonin temppeli seisoi. Täällä sitä vastaan tiesin että edessäni oli todellinen Öljy-vuori ja että Gethsemane oli jossakin vuoren juurella lähellä sitä tietä, joka Stephanin portista kävi yli Kidronin ojan. Täällä oli edessäni se mainio muori, joka juhlallisen rauhallisuutensa vuoksi näyttää olleen Jesuksen mieluisin olopaikka — täällä vietti Hän monta yötä rukouksessa Isänsä kanssa, opetettuansa päivät Jerusalemin temppelissä — tänne siirtyi hän usein opetuslastensa kanssa ja etsi yksinäistä paikkaa, jossa Hän sitten kauan rukoili, jossa Hän ilmoitti opetuslapsillensa mitä tuleva oli ja opetti heille ihmeellisiä asioita taivaan valtakunnasta;— täällä, tuon mahtavan vuoren juurella Kidronin vilisevän ojan varrella oli se yrttitarha, johon Hän usein tuli opetuslastensa kanssa ja jossa hän lepäsi heidän kanssansa, kun Hän iltasin meni Öljyvuorelle, "niinkuin Hänen tapansa oli". Tänne tuli Hän myös sinä iltana, jolloin Hän jo oli myyty pahain ihmisten käsiin — täällä tarjottiin Hänelle kalkki — Jumalan vihan kalkki, jonka meidän syntimme olivat täyttäneet — se oli katkera, niin hirmuttava, että rohkeinkin sydän, joka milloinkaan maan päällä on sykkinyt, vapisi siitä — sitä oli niin vaikea tyhjentää, että Jumalan ja ihmisen Poika, joka samalla kertaa oli tyynesti kärsivä "Karitsa" ja pelkäämätön "Leijona Judan suvusta", polvillaan rukoili: "Isä, jos mahdollista on, niin menköön pois minulta tämä kalkki". Tämä kumottava yöllinen tapaus, niin kallis, niin rikas jokaiselle synniltä runnellulle ja armosta paratulle sydämelle, jokaiselle taistelevalle sielulle, tämä tapaus — meidän Sovittajan ensimäinen varsinainen verinen voitto — tapahtui kerran tuossa aidatussa tarhassa tuolla alhaalla laksossa meidän allamme, tahi jossakin sen läheisyydessä.

Omituinen ja sanoilla selittämätön oli se hetki, jolloin ensi kerran näin nämä armaat paikat. Me katselimme niitä siksi kuin yllättävä pimeys kehoitti meitä kääntymään takaisin leiriimme; sillä niinpian kuin yö tulee ja vartiat sulkevat portit, ei kaupungin ulkopuolella oleva seutu ole oikein turvallinen aseettomalle matkustajalle. Me kävimme sentähden vielä eteenpäin ympäri Marian vuoren. Kun olimme poikenneet länteen päin ja siis seurasimme kaupungin eteläistä muuria, oli vasemmalla puolellamme Gehennan syvä lakso, jota myöskin sanotaan Hinnomiksi.

Jerusalemin kaakkoiselta kulmalta on vapaa ja kaunis näköala yli tuon syvän lakson ja sen jyrkkäin, kalIioisten reunain. Juuri meidän jalkaimme alla yhtyivät Hinnomin ja Jehosaphatin laksot. Siellä täällä näkyi viljeltyjä penkereitä; muutamat kallioihin hakatut haudat ja jotkut yksinäiset kypressit antoivat maisemalle vielä viehättävämmän muodon.

Hinnomin laksoa mainitaan raamatussa ensimäinen kerta rajana Judan ja Benjaminin sukukuntain välillä; ja raja käy sitten En-Semeksen veden tykö ja Rogelin lähteelle (nyt Joabin lähde, joka on juuri Hinnomin ja Jehosaphatin taksoin yhtymäpaikassa). "Sitte menee raja Hinnomin pojan laksoon, Jebusealaisen ohella lounaaseen päin, se on Jerusalem; ja raja menee vuoren kukkulan ylitse, joka on Hinnomin lakson edessä meren tykö, joka on Raphaimin lakson äärellä pohjaan päin".

Tässä laksossa seisoivat Baalin ja Molokin kuvapatsaat, ja se hirvittävän verinen epäjumalan palvelus, jolla näitä jumalia kunnioitettiin, on saattanut lakson surkuteltavaan maineeseen. Täällä uhrattiin tuhansittain lapsia Judan epäjumalisten kuningasten aikana. Tästä armottomasta uhrauksesta valittaa Jeremias elämän Jumalan nimessä: "he rakentavat Tophetin alttarin Ben-Hinnomin laksossa, polttaaksensa poikansa ja tyttärensä tulessa; jota en minä käskenyt enkä ajatellut ole. Sentähden katso, se aika tulee, sanoo Herra, ettei sitä pidä kutsuttaman Tophetiksi eikä Ben-Hinnomin laksoksi, vaan murhan laksoksi; ja Tophetissa pitää huudattaman ruumiita, ettei enää ole siaa". Hieronymus kuvailee Tophetia miellyttäväksi paikaksi Hinnomin laksossa, ihanain istutettuin puutarhoin kaltaiseksi, jota Siloan lammikko runsaasti kostutti vedellään. Sen on siis täytynyt olla juuri lakson suussa, ja itse paikka näyttikin yksinäisen, syrjäisen asemansa vuoksi, syvällä tuon jyrkän lakson pohjassa — ympäröittynä jylhiltä alastomilta kallioilta — ihan luoduksi veristen tekojen näyttöpaikaksi.

Mitä hirmuisia töitä onkaan tässä jylhässä, autiossa laksossa harjoitettu — pyörryttää jo niitä ajatellessakin ja kauhistuksen tunne valtaa meidät, kun itse paikalla luemme kertomuksia niistä. Molokin kuva oli mitallista, ihmisen ruumiilla ja härän päällä. Se oli outo ja sen sisäpuolella oli iso uuni, niin että koko patsas helposti voitiin saada tulikuumaksi.

Uhrattavat lapset heitettiin epäjumalan tuliseen syliin, jolla aikaa rämistettiin rumpuja, ettei lasten parku kuuluisi. Arvata voi, mikä hirvittävä näky tässä syntyi; tuossa vihannalla puita kasvavalla kedolla uhkasi tulesta hohtava hirviö, valmisna sulkemaan nuo viattomat uhrit turmiota tuottavaan syliinsä — ylt'ympärillä seisoivat suuressa arvossa pidetyt rabbinit, papit, äidit, jos niitä siksi voikaan sanoa, joukko rummunrämistäjiä ja viimeiseksi koko tuo kiihkoinen kansajoukko. Siellä täällä nähtiin joku hebrealainen mainio, vaaleana ja sorrettuna, pusertavan kuolemaan tuomittua lastansa viimeisen kerran rintaansa vasten.

Tämän kauhistavan epäjumalan palveluksen tuotti, ihmeellistä kyllä, ensiksi Salomoni maahan; hän rakensi ylhäisen paikan Molokille, Ammonitain jumalalle, "Öljyvuoren oikealla puolella". Tästä lähtien kesti tätä uhraamista lakkaamatta joko tässä laksossa eli Tophetissa, kunnes Josia kukisti molemmat paikat: "hän saastutti Tophetin, joka on Hinnomin lasten laksossa, ettei yksikään käyttäisi poikaansa eikä tytärtänsä tulen lävitse Molokille. Ja ne korkeukset, jotka Jerusalemin edessä olivat, oikialla puolella Masbithin vuorta, jotka Salomo Israelin kuningas rakentanut oli Astharotille, Zidonin kauhistukselle ja Milchomille, Ammonin lasten kauhistukselle, ne saastutti myös kuningas. Hän särki patsaat ja hävitti metsistöt, ja täytti heidän siansa ihmisten luilla". Hän saastutti paikan julkisesti, ettei yksikään Judalainen enää voinut sille käydä.

Tämä kauhea epäjumalan palvelus, nämä hirvittävät lapsimurhat saattivat tuon langenneen kansan Jumalan vanhurskaan vihan alaiseksi; ne viattoman veren virrat, jotka alituisesti juoksivat Tophetissa Hinnomin pojan laksossa, huusivat Jumalalta kostoa. Herra viivytti kauan vitsauksiansa, kunnes ne vihdoin yllättivät nämä julmat murhaajat. Jumala varoitti heitä usein prophetainsa kautta ja ilmoitti ennakolta mitä tapahtuma oli, kun Hän esim. käski Jeremiaan sanoa: "että he ovat hylänneet minun ja antaneet tämän sian vieraalle (jumalalle) ja ovat suitsuttaneet siinä muille jumalille, joita ei he, eikä heidän isänsä eli Judan kuninkaat tunteneet, ja ovat täyttäneet tämän sian viattomalla verellä; sillä he ovat rakentaneet korkeuksia Baalille, polttaaksensa lapsiansa tulessa Baalille polttouhriksi, jota en minä ole käskenyt eli siitä puhunut eikä myös minun sydämeeni tullut ole. Sentähden katso, se aika pitää tuleman, sanoo Herra, ettei tätä siaa pidä enää kutsuttaman Tophet, eli Ben-Hinnomin laksoksi, vaan murhalaksoksi. Sillä minä tahdon hävittää Judan ja Jerusalemin neuvon tässä siassa ja tahdon antaa heidän langeta miekalla heidän vihollistensa edessä ja niitten käsiin, kuin seisovat heidän henkensä perään; ja tahdon antaa heidän ruumiinsa taivaan linnuille ja eläimille kedolla ruuaksi. Minä tahdon antaa heidän syödä poikainsa ja tytärtensä lihaa, ja heidän pitää syömän toinen toisensa lihaa siinä vaivassa ja ahdistuksessa, jolla heidän vihollisensa ja ne, kuin seisovat heidän henkensä perään, heitä ahdistaman pitää. Näin tahdon minä tehdä tälle sialle ja asuvaisille, sanoo Herra, että tämän kaupungin pitää tuleman niinkuin Tophet. Wielä sitte pitää Jerusalemin huoneet ja Judan kuninkaan huoneet juuri niin saastaiseksi tuleman kuin se paikka Tophet." Ja kun Jeremias tuli takaisin Tophetista, jonne Herra hänen oli lähettänyt ennustamaan, meni hän Herran huoneen pihaan ja sanot kansalle: "Näin sanoo Herra Zebaoth, Israelin Jumala: katso minä annan tulla tämän kaupungin ja kaikkein hänen kaupunkeinsa päälle sen kovan onnen, kuin minä olen puhunut heitä vastaan; että he ovat uppiniskaiset, eivätkä tahdo minun sanaani kuulla".

Tämä ennustus on käynyt sanasta sanaan toteen. Kansa kaatui joukottain vihollistensa miekkaan, kaupungit poltettiin ja kukistettiin soraläjiksi. Jerusalemin piirityksen aikana söivät vanhemmat lapsiansa kauhistamassa nälänhädässä. Heidän huoneensa ja heidän temppelinsä — kaikki saastutettiin surkeasti ja verta vuoti yhtä paljon kuin ennen Tophetin uhrilaksossa. Jumala näytti olevansa väkevä kostaja kaiken sen viattoman veren tähden, jota oli vuodatettu ja joka oli tullut Judalaisten ja heidän lastensa päälle.

Jerusalemin eteläisessä muurissa on kaksi porttia, toinen hyvin pieni ja vähäpätöinen, joka muutamia vuosia sitten on suljettu. Toinen on isompi ja sitä käytetään vielä. Matkustajille on se tuttu Zionin portin nimellä.

Kun olimme kiertäneet kaupungin lounaisen kulman, oli vielä vasemmalla puolellamme Hinnomin lakso, joka tässä oli noin 50 jalkaa syvä ja 100 jalkaa leveä. Syvällä lakson pohjassa on iso lammikko, joka on saanut alkunsa arvattavasti Davidin tai Salomonin ajalta. Tätä lammikkoa kutsutaan Berket es Sultan, mutta se tunnetaan myöskin nimellä "alinen lammikko" eli Gihon, josta jälkimäisestä lakson pohjoinen puoli on saanut nimen Gihonin lakso.

Näiden molempain lammikkoin välistä käy se vedenkuljetustorvi, joka tulee Bethlehemin toiselta puolelta noista kolmesta ennen mainituista Salomonin lammikoista. Sekin on nyt, samoin kuin kaikki muut sen ajan muistot, raunioina.

Kun kotvasen aikaa olimme seuranneet läntistä muuria ja pitäneet yhä pohjoista suuntaa, katsellen ylängöltä alas syvään laksoon noiden molempain suurten lammikkoinsa ja ikivanhan vedenkuljettajansa kanssa, ja silmäiltyämme noita uljaita jyrkkiä kallioita toisella puolella, tulimme viimeinkin niin kutsutulle Joppen portille.

Lakso oli jo näillä tienoin tuntuvasti noussut ja jyrkät kalliot toisella puolella olivat jo muuttuneet ylängön näköiseksi.

Muutaman tuokion vielä matkattuamme muuria pitkin Pohjoseen päin saavuimme takaisin leiriimme.

Ensimäisen päivän, jonka Jerusalemissa mietimme, olimme käyttäneet niin monen paikan, kuin mahdollista, katselemiseen sekä kaupungin sisällä että sen ulkopuolella. Joka päivä, jonka täällä vielä viivyimme, tulivat nämä pyhät paikat meille yhä tutuimmiksi. Mutta niinä kahdeksana päivänä, jotka me mietimme kaupungissa ja sen lähitienoilta, ennenkuin täältä läksimme retkillemme Kuolleelle merelle, Jordanin virralle ja Philistealaisten maalle, en oikein vielä voinut käsittää että tosiaankin olin Jerusalemissa ja sen pyhillä lähiseuduilla.

Usein kävelin näinä päivinä Gethsemaneesen ja sieltä rakkaalle Öljyvuorelle. Usein ratsastin Bethaniaa kohden tuota kivistä, vaivalloista tietä, joka yli Kidronin ojan ja pitkin Oljyvuoren eteläistä kylkeä vie sinne — tietä, joka varmaankin on sama, jota Mestari niin usein kulki, kun hän iltasin jätti Jerusalemin ja meni Bethaniaan, viettämään ehtoohetkiä häiritsemättömässä levollisuudessa siellä asuvan armoitetun perheen seurassa, ystävänsä Lazaruksen ja hänen sisariensa Marthan ja Marian kanssa.

Bethania on ainoastaan puolen tiimaisen matkan päässä Jerusalemista toisella puolella Öljyvuoren. Seutu on kaunis syvine jyrkkine laksoineen, joista monet vielä kasvavat runsaasti öljypuita.

Kun Bethaniaan mennään, on tien varrella paikka, jossa löytyy nyt jo melkein kokonaan kadonneen kaupungin jätteitä. Täällä on koko joukko pieniä lähteitä, jommoisia tavallisesti löytyy jokaisessa talossa Itämailla, niin että niiden luvusta melkein voi laskea kuinka monta taloa kaupungissa on ollut. Hyvällä syyllä voi otaksua tämän kaupungin nimen muinoin olleen Bethphage, jota kaupunkia mainitaan kertomuksessa Jesuksen viimeisestä retkestä Jerusalemiin vähän ennen Hänen kuolemaansa.

Kummallinen näky oli silloin nähtävänä tällä vuoritiellä, joka Bethphagesta käy Jerusalemiin. Sillä käydä tulvaili silloin suuri väkijoukko ja heidän keskellänsä oli Mestari itse — tämä Zionin tyttären siviä kuningas — ratsastaen aasintamman varsalla; nuo ympäröivät vuoret ja laksot kajahtelivat moniäänisestä Hosiannasta, jolla ihastunut ihmisjoukko ylisti suurta prophetaansa.

Kuinka ihana, kuinka juhlallinen oli tämä Jesuksen viimeinen tulo Jerusalemiin! Hänen viaton lapsuutensa aika, Hänen puhdas, vilpitön nuoruutensa, Hänen ahkera rakkauden työnsä opettajana ja ihmeitä tekevänä prophetana — niin, melkein koko Hänen synnitön vaivalloinen matkustuksensa maan päällä oli nyt päätetty — ainoastaan muutamia päiviä enää oli jälillä. Hän tuli nyt lopettamaan työtänsä. Hän tuli mailman suurena ylimmäisenä pappina uhraamaan uhria ihmisten syntein edestä, palataksensa kuoleman kautta siihen ijankaikkiseen elämään, siihen kunniaan, joka Hänellä oli Isän tykönä, ennenkuin mailman perustus laskettiin.

Kun nyt tämä suuri Propheta, ylimmäinen pappi ja Kuningas kulki Bethphagen kautta ja kävi Öljyvuoren sivua alas tuota palmunoksilla peitettyä tietä pitkin, osoitti myötäseuraava ihmisjoukko hänelle täydellistä kunnioitusta, ja jos he olisivat oikein käsittäneet tämän retken merkityksen, ei olisi heidän innostuksellansa ollut rajoja. Suuri Kuningas oli saapa ylistyksen, kiitoksen ja kunnian. Hän myönsi itse tähän riemuun tyytymättömille Phariseuksille, että jos ihmiset olisivat vaienneet, olisivat kovat, hengettömät kivet huutaneet — huutaneet sen suuren kuninkaan ylistystä, joka rakkaudesta tuli kuolemaan niiden edestä, jotka Hänen lakinsa olivat rikkoneet.

Tämä ihmeellinen kohtaus, tämä kunnian osoitus tapahtui juuri lähellä tuota kadonnutta Bethphageta. Jesuksen riemukulku kävi pitkin tätä kivistä, melkein pääsemätöntä tietä, jolla meidän hevosemme olivat kompastua milt'ei joka askeleella.

Wähän aikaisen ratsastuksen perästä päästään Bethphagesta Bethaniaan, kauniisen, vaan jotenkin vähäpätöiseen itämaalaiseen kylään. Täällä asui Lazarus, jota Jesus rakasti, ja hänen molemmat sisarensa, joista Maria mielellänsä istui kalliin Mestarinsa jalkain juuressa — ja Martha aina oli valmis häntä palvelemaan.

Tämä vähäpätöinen kylä sai usein nähdä ylhäisen taivaallisen vieraan, kun Hän kävi täällä katsomassa kolmea ystäväänsä ja viipyi heidän luonansa, — autuas perhe, jossa Jesus viihtyi kuin kotonansa!

Wielä tänä päivänä näytetään siellä hautaa, johon Lazarus pantiin ja jossa Jesus monen todistajan lässä ollessa osoitti olevansa elämän ja kuoleman Herra. Hautana on syvä luola, johon astutaan kaitoja portaita pitkin. Luolan sisällä on holvi niin korkea, että tavallinen mies voi seisoa siellä pystyssä. Mahdollista kyllä että ihme tapahtui täällä, mutta toteen ei sitä voida näyttää; luolan läheisyydessä se kumminkin tapahtui, jollei täällä.