SISÄLLYS:

Varottavia ääniä ja uutta epäilyn siementä. Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki. Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat. Vei suutelo hallana lemmenkukan. Jo kangasti taivaalla elämänturhuus. Kun pursi oli jo tuuliajolla. Kun toiveet jo alkoivat kuplina hajota. Kun kulta ja ystävät hylkäsivät miehen. Haudantakaisia lauluja. Kun mies kulki jo oudoilla poluilla. Mutta kotona morsian itki ja neuloi. Kun tyttö itki ja katseli elämänpuuta. Kun mies astui henkensä temppelin harjalta alas. Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi. Kun mies seisoi Perkeleen temppelin harjalla. Nainen, jolle onnesta jaloin oli onnettomuutta. Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä. Kun loppuivat kaikki entiset polut. Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla. Ja musta päivä se valkeni kuutamoyöstä. Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi. Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset. Vielä oli maljassa pisara tuskaa. Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä. Ja hämärä oli elämänsisällön selitys. "Litvan laulun" jälkisointuja. Koskenvedossa.

Varottavia ääniä ja uutta epäilyn siementä.

Oli loistavat hyväntekeväisyystanssiaiset. Joukko virka- ja rahamaailman ylhäisöä huvitteli auttamalla kurjia. Tuhansia maksavia pukuja oli valmistettu kurjien kustannuksella juuri tätä tilaisuutta varten. Sangollisin kannettiin niiden hikeä samppanjana pöytään. Niiden rovoilla oli kalliit hajuvedet ja kukat ostettu, niiden työllä maksettu loistavat vaunut ja hienosti puetut soittajat ja lakeijat. Loisto kuohui aivan samppanjan mehun tavalla. Silkki kahisi, jalokivet säteilivät. Niiden kirkas, kuiva valopaljous tulvasi joka taholta, kertoen että maailmassa on kurjuutta, koskapa on loisto sen kustannuksella voinut kukkaan puhjeta. Sen tajusi läsnäoleva ylhäisö ja siksi tanssi se ja iloitsi kurjan antajan hyväksi. Se tanssi sille kiitokseksi roposen ja samalla tanssi se oman itsensä iloksi. Rehellisin, vilpittömin sydämin halusivat he antaa kurjille takaisin edes yhden niiden hiellä tätä tilaisuutta varten ostetun hameen hinnan.

Huvittelevan ylhäisön joukossa olivat myös Oolavi ja Martva neiti Chamfortin saattamana. Viimemainittu, joka oli koti-opettajattarena olonsa ajoilta tuttu useissa ylhäisissä perheissä, oli jo tutustuttanut Martvaa suuren maailman tapoihin, esitellyt hänelle omia hyviä tuttaviansa. Hän oli myös pitänyt puvusta huolen, niin että Martva oli loistavan seuran tasalla. Oolavin lahjottamat jalokivet lisäsivät hänen sulouttansa.

Itse hän oli vähä vähältä jo kotiutunut uusiin oloihin kuin linnunpoika siipensä kantokykyyn. Pieni ujous, jota vielä oli huomattavana, oli hänelle vain koristus, jalokivi, jota kaikki kilvan kadehtivat. Mitkään briljantit eivät olisi voineet korvata sitä luonnon ihmeen-ihanaa helmeä, kainoutta, joka koristi korven keskellä kasvanutta kukkaa.

Ilta kului. Sävel valui viuluista kuivan, kirpeän jalokivivälkkeen sekaan. Notkeat parit pyörivät hurmaavan valssin tahdissa lattialla. Poika valikoi. Tyttö muutti kainalosta kainaloon… mieltyi yhteen… odotti toista käsivartta vyötäisilleen… Tanssijat punoivat paulojansa… Istujat arvailivat, laskivat, kuka millekin sopisi… tarkastelivat ja tutkivat salassa, oliko jo valmis lemmen paula… Hopeaisena vaahtona hyrski kaunis lempi…

Jo kumarsi Oolavi Martvalle. Kumarrus tuntui morsiamesta sirommalta kuin kenenkään toisen… Yhtenä ilona helähti onnellinen tyttö sulhasensa kainaloon, unohtaen kaiken, mikä ympäröi häntä… Viulu tuntui nyt olevan suloa täynnä… Sen sävel huumasi korvan, soiden kuin taikahuilu satulinnan hämärissä… Hän lymyytyi Oolavin kainaloon kuin arka lintu emonsa suojiin… Sävelvirta vei koskena, keinutteli kuin vesiputous venettä… Sävel pehmeni, lempi nousi…Unta ja satu-autuutta oli kaikki. Martva olisi halunnut nukahtaa Oolavin kainalon lumoihin…

Ja kun hän kiiti Oolavin käsivarren varassa sävel hyrskeessä, ei ollut silmää, joka ei olisi ollut häneen luotu… Hänen pieni jalkateränsä tuskin otti lattian välkkyvään tammeen. Hoikka vartalo heilahteli tulisen valssin pyörteissä kuin metsän jumalattaren kaunis varjo, kun sitä silmä etsii puiden lomasta eikä tapaa siitä muuta kuin hienon häilähdyksen. Naisten silmäykset kokoutuivat häneen kadeperhosina, miesten katseet paloivat hänessä ihastuksena… seurasivat häntä, lennellen hänen ympärillään huumattuina punaperhoina… Ja kun hän istahti hengästyneenä ja häneltä helähti onnellinen, viaton naurahdus kiitokseksi Oolaville kuin nopea, ihana unelma, kohahti koko sali mieltymyksestä. Martva itse oli onnen lumoama. Hän oli kokonansa Oolavin varaan antautunut, istui koko sielullansa hänen veneensä teljolla, mitään kysymättä, mitään pelkäämättä, nauttien siitä, että sai antautua hänen käsivartensa varaan.

Ja Oolavinkin ihastus oli rajaton. Martvan kauneus, kainous ja sulous hivelivät hänen silmiänsä. Kaikki muut olivat hänen rinnallansa rehenteleviä, jokapäiväisiä ruusuja runollisen, kainon korvenkukan, lasisiruja luonnonhelmen rinnalla. Kaikissa muissa olivat jo puhjenneet sukupuoli-elämän räikeät kukkavärit; Martva oli ainoa, jossa hohti ihmishengen puhdas, jalo runoväri, ainoa, jossa lemmen värit uinuivat vielä, nousten vasta tiedottomina, tuskin vielä huomattavana viattomana punana, kuin puna tytön poskelle tytön ja neidon ikärajalla.

Nuori nainen oli juuri sillä rajalla, jossa hän on kaunein.

* * * * *

Viulu lepäsi. Tanssijat huoahtivat. Poika vilvotteli neitoansa. Neito maksoi palveluksen hymyilyllä.

Sivuhuoneessa puheli Oolavi parooni Geldnersin kanssa, johon hän oli pörssissä tutustunut. Martva keskusteli sillä aikaa parin rouvan kanssa, joille hänet oli esitellyt neiti Chamfort. Yleinen puheensorina säesti soittona keskustelua.

Oolavi oli äkkiä ilmestynyt pörssiin ja alkanut tulokkaaseen nähden verrattain suurilla summilla, sekä siten herättänyt huomiota, jota vielä lisäsi onnistunut alku. Häntä pidettiin jonain huomattavana rahaylimyksenä, joka ilmestyi kuin tähti kullan temppeliin. Parooni Geldners oli sattunut ostamaan samoja papereita kuin Oolavikin, ja yhteinen asia oli heistä tehnyt pian tuttavukset, kun esteenä tai edellytyksenä siihen ei liikemaailmassa ole ikä, ei sääty, ei lahjat ja sivistys, vaan ainoastaan liikeonni tai kyky, miten kukin vain sanoa tahtoo. Myöhemmin olivat he sattuneet samoihin seurapiireihin ja joutuneet niissä keskusteluihin, jotka koskivat elämän suurkysymyksiä. Nyt jatkui heillä semmoinen keskustelu. Hienolla rahaylimyksen ylemmyydellä puhui parooni Geldners Oolaville:

— "Mehän tästä jo puhuimme toissapäivänä… Minä vakuutan Teille: Mitään muuta oikeaa — tai väärää — ei ole, kuin se jonka elämä luo. Oikeastaan siis on elämä ainoa oikea. Absolutista, ehdotonta ja siis pysyvää oikeaa ja väärää ei ole…"

Oolavi mietti: Hänelle olivat nämä keskustelut ratkaisevia. Ne olivat ikäänkuin viimeinen isku, joka kumosi kaiken entisen, kodista tuodun jumalallisen oikeustajunnan, jonka perustukset jo oli epäily heikoiksi jäytänyt.

Keskustelu jatkui. Neiti Chamfortin puhuessa vierasten naisten kanssa oli Martva seurannut Oolavin ja Geldnersin puhetta ja kuunteli nyt vuoroon sitä, vuoroon seurueensa keskustelua. Parooni Geldners jatkoi:

— "Minä olen tästä kerran ennen puhunut erään teidän maanmiehenne kanssa ja huomauttanut hänelle, että esimerkiksi teidän suurimmanajattelijanne Snellmanin filosofian koko ydin on se, että ei ole mitään muuta oikeaa kuin kansan kulloinenkin käsitys oikeasta."

Martva oli taas jäänyt kahdenkesken neiti Chamfortin kanssa ja istahti Oolavin lähettyville kuunnellaksensa keskustelua, joka kävi ranskankielellä. Hän oli utelias, janosi Oolavin viisautta.

Hieman mietittyänsä myönteli Oolavi:

— "Se on kyllä totta, mutta sen muuttelevan oikean peruslähteenä ja lähtökohtana on kumminkin pysyvä, ehdoton oikea…"

— "Minä vakuutan Teille, että sitä ei ole olemassakaan", — puuttui Geldners, jatkaen: "Ja minä todistan sen Teille. Sillä jos oikea yleensä olisi ehdoton, ei se voisi muuttua. Eikö niin?"

Oolavi nyökäytti myöntääksensä Geldnersin ajatuksen oikeaksi. Martva katseli sulhastansa ihastuneena. Hän oli hänestä syvällinen, oppinut, keskusteli kuin Jeesus oppineiden pappien kanssa temppelissä. Parooni selitteli:

— "Mutta jos niin olisi, tulisivat meidän lakimme kerrankin semmoisiksi, joita ei enää voida muuttaa, koska ne ovat jo absolutisen oikean ilmestys. Mutta onko niin ollut? Tai voidaanko sitä edes toivoa? Eikö laki, joka tänään on oikea, ole huomenna jo väärä? Tai oikeammin sanoen: se ei ole koskaan muuta kuin aikansa oikean määrä."

— "Niin… Kyllä…" — myönteli Oolavi.

— "No, niin", — keskeytti parooni Geldners Oolavin myönnytyksen, lisäten: "Jokainen oikea ei ole muuta kuin kansan hetkellinen tarve.Code Napoleon oli sen ajan oikea: sen-aikainen kansan tarve. Meidän päivinämme ja myöhemmin se oikea ei enää kelpaa ja on siis väärä. Siitä näette, että elämä itse säätää oikean kutakin päivää varten…"

Oolavi kiintyi keskusteluun. Hän ei voinut olla myöntämättä, että puhujan sanat olivat järjellisiä, elämästä vedettyjä johtopäätöksiä, mutta kumminkin hän vaistomaisesti vielä epäili niiden ehdotonta oikeutta. Hän huomautti ajatellen:

— "Olkoon nyt niinkin, kuin Te sanotte! Mutta väärin on sanoa, että oikeus, oikea seuraa elämän käskyjä, johtuu siitä ja on sen johdettavana. Mielestäni asia on päinvastoin…"

— "Ettäkö siis oikeuskäsite, oikea, kehittyisi itsestänsä ja johtaisi elämää… että siis elämä olisi oikeuskäsitteestä johtunut ja sen ohjattava?" — tarttui parooni Geldners kuivasti.

— "Niin minun mielestäni täytyy olla… Muutoinhan me kulkisimme kokonaan sokean umpimähkän vaarassa", — vastasi Oolavi. Martva ihmetteli sulhasensa ajatuskyvyn syvällisyyttä sokeasti, kuten ainakin lempivä tyttö.

Parooni Geldners karisti harmaan poron sikaristansa ja lausui kylmästi:

— "Vähänpä elämä siitä huolii, miten me kuljemme. Väärin on muuten sanoa, että me elämän itsensä varassa kulkien kuljemme muka umpimähkän varassa, sillä elämä tottelee taas oman olemuksensa lakeja, kuten koko luonto, kasvullisuus, eläinkunta ja muu… Mutta minä palaan siihen äskeiseen: kumpi kulkee edellä, elämäkö vaiko oikeuskäsite eli oikea. Jos, herra Tuukkala, ei olisi ollut omistus-oikeudesta johtuvia luuloteltuja epäkohtia, olisiko Marx voinut ilmestyä sosialistisine oppeinensa?"

Oolavi oli vaiti. Parooni Geldners teki oman johtopäätöksensä:

— "Siinä on Teille yksi esimerkki siitä, että elämä luo oikeuskäsitteen ja kulkee sen edellä. Oikea oikeuskäsite puhkeaa elämästä, kuin kukka nupustansa. Koko oikea voidaan lausua ja määritellä tarkimmin sanoilla: 'Nyt tarvitaan sitä ja sitä… Oikea, toisin sanoen, ei ole mitään muuta kuin kansan kunkinpäiväinen muutteleva tarve… Marx oppinensa on siitä yksi esimerkki tuhansien muiden seassa…"

Martvaa puhe oudostutti. Hän ei sitä täysin ymmärtänyt, ja luotti siihen, mitä Oolavi todeksi myöntäisi. Hän oli siinäkin henkisessä asiassa hänen melansa varassa koko sielullansa.

— "Se on nyt yksi esimerkki… Ehkä poikkeus, ei sääntö", — puolustautui Oolavi, samalla tuntien, että paroonin todistelut painoivat häntä umpipimeään. Hän ei voinut niitä kumoilla sisällisesti, oman itsensä edessä. Parooni jatkoi:

— "Ei poikkeus, vaan sääntö. Ottakaa muita esimerkkejä, vaikka kokohistoria. Rooma oli alussa keisarivalta. Se oli silloinen oikea. Vähän myöhemmin tarvitsi kansa tasavaltaa… Se oli taas sen päivän oikeustarve. Mutta ei kulunut kauvan, kun taas ilmestyi yksinvaltauuden oikean ilmauksena… Koko historia todistaa, että elämä itse on ainoa oikea ja se luo ja säätää oikeuskäsitteet, eikä päinvastoin…"

Oolavi, kuten jo on mainittu, ei ollut henkinen hottentotti, joka sokeasti palvelee omaa päätänsä puujumalana. Hänen luonteensa perinnäinen rehellisyys vaikutti, että hän mietti elämän ilmiöistä itse kaikille vastakohdan ja punnitsi toisen sanoja yhtä paljon kuin omia ajatuksiansa. Se seikka heikonsi hänen henkensä voimia nyt edelleen. Hän myönsi ole van paljon eittämätöntä oikeaa siinä, mitä parooni Geldners puhui. Ajateltuansa hän huomautti:

— "Minä myönnän siinä olevan omituisen ilmiön. Mutta sittenkin ajattelu ja kirjallisuushan se synnyttää ja levittää oikeuskäsitteen ja luo oikean…"

— "Ei ollenkaan", — väitti parooni Geldners välinpitämättömästi, selittäen: "Roomassa panivat uuden olotilan voimaan plebeijienjoukot. Sillä eikö se ollut heissä syntynyt? Mutta olisiko mikään kirjailija voinutkaan synnyttää lukutaidottomassa joukossa mitään käsitteitä? Voitteko todistaa, että plebeijien oikeuskäsite oli kirjallisuuden luoma? Eikö se ollut elämän luoma?"

— "Se on totta", — myönteli Oolavi. Martvan posket hehkuivat. Hän keskusteli saattajansa kanssa hajamielisenä, seuraten sulhasensa puhelua. Parooni Geldners jatkoi:

— "Tarkastakaa kirjailijoita, niin Te ihmeeksenne huomaatte, että ne kautta historian kulkevat elämän vanavedessä. Tieteellinen kirjallisuus — jolle minä annan arvon — tutkii olevaa elämää ja sen ilmiöitä, eikä tee arvoituksia ja otaksumia. Se kirjallisuus on kokonaan elämästä puhjennut, eikä elämää luova. Smithin taloudellinen oppi oli aikansa oikea. Myöhemmin ehkä on sen sijalla Marxin oppi oikean määrittelijänä… Ottakaamme sitten niin sanottu kaunokirjallisuus, joka on ainoa määrittelemätön käsite!… Minä muuten en sille yleensä suurta arvoa anna, sillä suurin osa kaunokirjailijoita on jonkun vallassa olevan muotisuunnan — tai hulluttelun lakeijoita. — Älkää hätäilkö, minä sanon esimerkkejä: Olihan Nerolla omat kirjalliset lakeijansa, Napoleonilla samoin. Mutta meidän aikanamme, kun 'kansa' ja kansanvalta on muodissa, on jo ilmestynyt kokonainen liuta kirjailijoita, jotka suorin sanoin ilmottavat, että he ovat valmiit kumartamaan kansaa… Ja kumpien Te nyt sanotte olevan enemmän oikeassa ja ylevämpiä: Neron lakeijoidenko, vaiko niiden, jotka kumartavat sitä epämääräistä joukkoa, johon kuuluvat kaikki ne, jotka makaavat katu-ojissa, lisäksi portot, kaikki ihmiskuona, ilkeät nylkyrit, mielipuolet ja myöskin tämän joukon jumaloija itse?… Kumpaako te tahtoisitte palvella lakeijana… minä nyt vain kysyn ajatustanne…"

Oolavi naurahti. Hänelle ei ollut Neron lakeijana olo erittäin houkutteleva, mutta hän oli myös jo tutustunut ihmisiin Ounastosta ja Hertasta ja Hartevasta lähtien aina peliluolan hyenoihin, ja siksi tuntui kansan korottaminen Jumalan istuimelle vielä vähemmän mairittelevalta. Kun hän oli vastannut muutamalla sattuvalla sanalla, jatkoi Geldners:

— "Ei kirjallisuudella ole elämän johdossa määräävää tehtävää, sillä kaiken johtaa elämä itse. Kaunokirjallisuus on yleensä pelkkää trubaduurin kepeää tehtävää. Ranskan vallankumouksen suorittivat joukot, joilla ei ollut kirjallisuudesta aavistustakaan, ja kaunokirjailijoiden tehtäväksi jäi veisata innostuneille joukoille semmoista ylistystä, joka meni kaupaksi. Siltä en tahdo sanoa, että se oli väärää. Päinvastoin: se oli kansajoukoissa syntyneen oikeuskäsityksen ylistelyä, Lisäksi: Trubaduurit ilmestyivät ritariston jäljissä… Samoin ilmestyvät jokaisen asian kirjailija-trubaduurit, kun markkinat ovat valmiit…"

Ne sanat olivat Oolaville ikäänkuin joku lääke, joka poistaa lumousta ja avaa silmät. Hän muisti joutuneensa maailmalle Harhaman kirjan johtamana. Hän oli pitänyt sitä jonain merkillisenä, ja nyt alkoi se hänelle näyttäytyä uudessa valossa. Parooni Geldners paljasteli sitä armottomin käsin. Oolavi ei vielä tajunnut selvästi, mikä hänelle valkeni. Hän huomasi vain oudon valon, kun silmät alkoivat avautua. Hämiään salaten huomautti hän:

— "Teillä, parooni, on yleensä liian… sanon omituinen käsitys kirjallisuuden merkityksestä… varsinkin kaunokirjallisuuden."

Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä merkitsevästi ja lausui:

— "Mitä tehdä… Tosiasia on se, että kaunokirjailijoiden niin sanottu suuri joukko on sivistyksen ja kehityksen kepeää jälkijoukkoa… jotain voittojuhlassa tarvittavia rummunlyöjiä… enimmäkseen vähätietoista väkeä… Tarkastakaa vain elämää, niin huomaatte sanani todeksi…"

Oolavin kurkkuun nousi hyvin karvas pala: Hän muisti mihin kaikkiin Harhama oli hänet jo kirjallansa johtanut. Häntä katkeroitti juuri se ajatus, että hän oli seurannut rumpalia, josta nyt kuuli omituisia ajatuksia. Parooni korjasi ajatustansa selittäen:

— "Oikeastaan minä erotan kirjailijat 'kirjailijoista'. Edellisiin minä luen ne, jotka pysyvät, koska ovat kosketelleet ainetta, joka on muuttumaton, nimittäin ihmishengen suhdetta oletettuun Jumalaan ja jumaluuteen. Muiden kuolemattomuus on yleensä lyhyt: useimpien…no, viisikymmentä… sata vuotta… Suurin osa tulee elävänä haudatuksi, ja sitä mukaa, kun kirjallisuustulva paisuu, käy myös kuolemattomuus-aika lyhemmäksi, koska uudet tulokkaat hautaavat vanhat allensa, eikä ihmiskunta jaksa näiden luetteloita painattaa ja siten säilyttää häviöltä, vielä vähemmän se ehtii niitä lukea. Tarkastakaa vain elämää, niin huomaatte minun puhuvan totta…"

Kun Oolavi väitti vastaan todisteli Geldners esimerkeillä:

— "On mahdotonta, että meillä kuolemattomia voisi jäädä suurempi määrä… Ajatelkaa, että meillä kukin kansa tuottaisi vuosisataa kohti yhden kuolemattoman — nykyään niitä ilmestyy yksi vuotta kohti —, se olisi kolme-, neljäkymmentä sadassa vuodessa ja siis kolme-, neljätuhatta kymmenessä tuhannessa vuodessa. Mutta kenen ihmeen ihmisen Te luulette jaksavan muistaa tuhannenkaan nimeä, saati sitten jaksavan lukea niiden tuotteet?"

Oolavi ajatteli Harhamaa, mieli katkerana. Hän ei halunnut puolustaa mitään, sillä todellakin tuntui olevan paljon hassunkurista siinä, jonka lumoissa hän oli kulkenut. Geldners lisäsi:

— "Minä yleensä luulen, että niin sanottu kaunokirjallisuus on jo tuomittu häviämään, sillä yleinen kirjoitustaito vaikuttaa, että jokainen jo kirjailee omaksi kotitarpeeksi ja sanomalehdistö, tultuaan yleiseksi, hävittää apuna ammatillista kaunokirjallista pientuotantoa."

Syntyi pieni äänettömyys. Oolavin mieli oli katkera Harhamalle, joka alkoi hänelle kuvastua lyhytaikaisena kuolemattomana, kepeänä, huvinhaluisten ihmisten nauruna. Martva keskusteli neiti Chamfortin kanssa. Äkkiä käänsi parooni Geldners puheen toisaalle, huomauttaen muuttuneella äänenpainolla:

— "Mutta me poikkesimmekin tässä alkuperäisestä puheen-aineestamme, kysymyksestä mikä on oikea. Näette nyt itse, että se ei ole muuta kuin jokapäiväinen vaihteleva elämän tarve, jota teidän Snellmaninne sanoo kansallishengeksi… Näette myös, että sitä ei luo ja synnytä mikään kirjallisuus ja kirjailijat, vaan elämä luo mieleisensä kirjallisuudenkin. Jos esimerkiksi elämässä tulee kansanvalta tai mikä muu asia tarpeettomaksi, ei mikään kirjallisuus voi sen häviötä estää. Jos taas yksinvalta on hyvä, eivät mitkään kirjasankarit voi sitä kumota ja luoda kansanvaltaa… Eikö tämä ole Teille selvä?"

Geldnersin filosofia oli Oolavin mielestä niin todisteltua, ettei hän voinut enää sitä yht'äkkiä kumota, ei yritellytkään. Rehellisesti myönteli hän:

— "En minä voi sanoa Teidän olevan väärässä, niin lohdutonta kuin silloin onkin, kun tietää kulkevansa umpimähkään virran mukana."

Parooni Geldners oli noussut, käveli edestakaisin ja selitti:

— "Emme me silti kulje umpimähkän varassa. Sillä, kuten jo sanoin, elämä tottelee taas oman olemuksensa lakeja, kuten koko luonto: Se on itse luonut perheen, valtion, omistus-oikeuden ja kaiken. Sillä voitteko sanoa, että esimerkiksi valtion tai perheen olisi luonut kirjallisuus, tai joku kirjailija?"

— "En suinkaan", — vastasi Oolavi, jota parooni Geldnersin ajatuksen selvyys hämmästytti ja siten masensi. Tämä jatkoi:

— "Eloton luonto luo itse olemisensa lait. Sillä jos nykyiset luonnonlait ja olosuhteet olisivat olleet alusta lähtien, eikö silloin alkuajan kasvi- ja eläinmaailman olisi täytynyt olla saman kuin nykyisenkin?"

— "Luonnollisesti", — myönsi Oolavi, syventyen ajattelemaan. Elämänsyvät kysymykset olivat loihditut hänen eteensä nopeasti, viulujen soidessa.

— "Mutta kun se ei sitä ole", — tarttui parooni Geldners — "niin eikö ole silloin sen itsensä täyty nyt luoda olosuhteitansa ja sitä mukaa muuttaa olemisensa lakeja, niin että nykyisellä eläinkunnalla on kokonaan toiset elämänlait kuin alkuajan alhaisilla lajeilla?"

Hän mainitsi useita esimerkkejä, ja kun Oolavi oli myöntänyt hänen todistelunsa oikeaksi, jatkoi hän:

— "Aivan niin on laita ihmis-elämässäkin. Elämä seuraa oman olemuksensa peruslakeja, eikä yksityinen, joku yksilö, kirjailija tai muu, kykene siinä mitään muutosta tekemään, enempää kuin joku koivuyksilö voi muuttaa metsän lakeja…"

Keskustelu jatkui. Oolaville alkoi näyttäytyä totuus ja oikea jonain luonnon lakina, jota on oikeutettu käsin muovailemaan. Siitä karisi pois jumaluuden verho ja se näyttäytyi jo semmoisena, jota saattoi mielensä mukaan pidellä. Hän valmistui. Martvan häntä ihaillessa, kun kuuli hänen puhuvan syvällisistä asioista, huomautti vielä Oolavi epäröiden:

— "Mutta onhan sittenkin kaiken oikean perusoliona pysyvä, korkein oikeus… Jumalallinen oikeus…"

Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja tokaisi terävästi, kuivasti:

— "No niin… No jumalallinen oikeus!… Mutta se oikeushan on aivan määrittelemätön käsite… Silmätkää elämää läpi historian, luonnontilasta Molokin pappeihin ja Muhamedin haaremiavioliittoon sekä yksiavioisuuteen, niin Te huomaatte, että se jumalallinen oikeus on aivan yhtä rajaton käsite kuin itse otaksuttu Jumalakin… Kuudes käsky on olemassa, mutta sen selitys ja tulkinta jää ihmiselle, niin mormooneille kuin muhamettilaisillekin."

Oolavi mietti viimeistä asiaa hyvin pitkään ja vakavasti. Mitenkä olikaan, hänen mieleensä muistui sekä neiti Iltamo että myös Martva, viimemainittu toki puhtaassa hengessä, Iltamon vastakohtana. Neiti Chamfort, joka oli kuullut keskustelun, lausui jotain Martvalle ja molemmat poistuivat. Oolavi oli katkera ja hajanainen. Ikään kuin keskustelua jatkaaksensa ja kun ei parempaa sanottavaa löytänyt, lausui hän:

— "Mutta juuri siinä asiassa myöntänette kaunokirjallisuuden johtavan… vapauttavan naista ja miestä liiallisista siteistä…"

Parooni Geldners vastasi kerkeästi:

— "Siinäkin asiassa nykyinen kirjallisuus — osa siitä — veisaa psalmeja vapaalle rakkaudelle, koska huomaa sen olevan kuranttitavaraa… Se on nykyään osittainen 'oikeus': nykypolven hetkellinen tarve… tai päähänpisto… Mutta niin pian kuin ihmiset ovat kyllästyneet vapaan rakkauden tuloksiin, eivätkä enää jaksa rakentaa uusia löytölasten huoneita, ansaitsee muistopatsaansa se kirjailija, joka ensimäisenä hoksaa olla niin vapaamielinen, jotta huomauttaa, että kansa ei voikaan sietää enää vapaata rakkautta ja hän sen johdosta ehdottaa, että vapaa rakkaus on lopetettava, jos ei muulla, niin vaikka kuohinveitsellä… kuten sosialismin mukaan nykyinen järjestelmä on hävitettävä vaikka miekalla…"

Oolavi hämmästyi ja masentui. Puhujan selvyys oudostutti häntä. Sen filosofia oli helppotajuinen, kuten aapinen ja kuten on aina oikeafilosofia ja totuus, joka on aina yksinkertainen. Hän ajatteli edelleenkin sukupuoli-elämän ongelmaa. Parooni Geldners lisäsi kuivasti:

— "Oikeastaan on vaikea sanoa mikä siinä asiassa kannustaa vapaanrakkauden trubaduureja… Luulen kumminkin, että monen päävaikutin on se, että tahtovat karistella syöpäläisensä: rakkauden hedelmät toisten turkkiin… En nimittäin usko, että kukaan kokoaisi toisten syöpäläiset omaan turkkiinsa."

* * * * *

Viulut soivat vähä väliä. Martva oli poistunut ja palasi nyt sanoaksensa jonkun sanan Oolaville. Tämä kumarsi silloin hiukan parooni Geldnersille ja lausui:

— "Sallikaa esitellä morsiameni, neiti Rannisto!"

Parooni tervehti hienon maailmanmiehen kohteliaisuudella, lausuen sopivan, korkean mielistelyn. Syntyi pieni keskustelu. Sen lopussa lausui parooni:

— "Hauskaa tutustua kanssanne. Minä olen kerran tavannut erään maanmiehenne ja on virkistävää saada kauttanne kunnon suomalaisista parempi käsitys kuin mitä sain hänestä… Harhama vai mikä hänen nimensä on…"

— "Vai parooni tuntee hänet… Hän on nyt kirjailija", — huudahti Oolavi hämmästyneenä.

Parooni Geldners oudosteli.

— "Miksi oudostelette?… Ettekö huomannut hänessä olevan ominaisuuksia?" — kyseli Oolavi uteliaana.

Parooni Geldners naurahti ja lausui:

—"Kyllä!… Kaikella kunnioituksella sanoen, ei häntä luulisi samaan kansaan kuuluvaksi kuin Te ja morsiamenne… Hänessä minä huomasin ainoastaan kaksi ominaisuutta: Hän oli itserakas ja tyhmä… Minä en ollenkaan ihmettele sitä, että hänestä on tullut kirjailija… Niillä kirjailijoilla, joista mainitsin, minä tarkotan juuri hänen-laatuisiansa ihmis-olentoja, enkä oikeita kirjailijoita."

Oolavi naurahti katkerana. Ikäänkuin keskustelun lopuksi virkkoi hän:

— "Te, parooni, yleensä näytte liian ankarasti arvostelevan kaunokirjallisuutta."

— "No miten minä Teille", — selitti parooni Geldners. "Minulla ei suoraan sanoen ole aikaa syventyä kaunokirjallisuuden filosofiaan, ja sen mihinkään taiteen syvyyksiin, kuten teidän Harhamallanne ei ole ollut aikaa muuhun filosofiaan tutustua. Ja toi seksi minä pidän kaunokirjallisuuden mahdottomana, jos se on ainoastaan ihmiskohtalojen kuvausta, sillä nykyaikana, jolloin sähkö ja höyry on yhdistänyt koko maailman yhdeksi, vaikuttaa ihmis-elämään koko elämä, sen kaikki liikkeet ja ilmiöt, ja semmoisen kuvaushan on suora mahdottomuus. Goethen aikoina, jolloin jokainen eli omassa nurkassansa, oli se kyllä mahdollista, mutta ei nyt…"

Hän ajatteli hiukan ja jatkoi:

— "Voi nyt kyllä ajatella, että kuvaisi jonkun semmoisen ompelijatar-tyypin tai jonkun tukkilaisen, mutta meidän päivinähän ei pidetä semmoisia nukkeja enää ihmisinä, vaan jonain… no sanon ompelijattarina. Ja ketä kehittynyttä ihmistä huvittaa tutustua semmoisten sielun-elämään?… Nykyään on ihmiskunta toki siksi korkealla, että varsinaiseksi ihmishengeksi sopii korottaa ainoastaan ne, joiden tekijöinä ovat kaikki elämän suurkysymykset… Ja semmoisen kuvaamiseen taas ei kykene se, jonka on ollut pakko antautua kirjailija-ammattilaiseksi… Minä myönnän, että Ibsen ja jotkut muut ovat yrittäneet kuvata sivistys-ihmisen yleistyyppiä. Mutta mitä ovat esimerkiksi ne kuvatut naiset? Ne ovat elukoita, joiden elämän suurimpana tekijänä on vietti… sama tekijä, kuin karjan elämässä, huonompi vain siinä, että niissä naisissa ei ilmaannu äidin jaloa tunnetta."

Kun Oolavi vielä mietti hänen sanojansa, levitti parooni Geldners käsiänsä merkitsevästi ja jatkoi:

— "Siinä nyt on Teille totuus… Mutta Te, herra Tuukkala, puolestanne näytte jumaloivan kirjailijoita. Päästääkseni Teidät lumoista minä kysyn: Kutka kaunokirjailijat ovat astuneet ristinpuuhun tai polttoroviolle oppiansa puolustamaan?"

Oolavi ajatteli. Harhama painui hänen silmissänsä yhä alemma, astui alas markkinalavalta, kulkusissansa helisten ja pieni tiukurumpu kädessä.

— "Te ette muista nimiä", — naurahti parooni, lisäten: "Mutta varmasti muistatte mainita monta semmoista, jotka ovat pyrkineet samanlaiselle 'poltto roviolle', kuin mille Goethe ja Milton nousivat…"

— "No niin", — lausui hän merkitsevästi, kun Oolavi naurahti ja tehden kuvaavan liikkeen lopetti hän:

— "Tuhannet ylistävät Hussia ja Giordano Brunoa, mutta eivät vain huoli seurata heitä, vaikka tie olisi varmasti avoinna. Sen sijaan kaikki pyrkivät Goethen 'polttoroviolle', johon tietävät paraiten päästävän — Hussia ja Brunoa ylistämällä… Siinäkin ovat trubaduurit ilmestyneet, kun markkinat olivat valmiit… Elämänlaki… Siitä ei päästä mihinkään… Siinä nyt ovat teidän Harhamanne kaikki ansiot…"

Oolavista olivat hänen puheensa taas kumoamattomia. Yleinen humu, loiste ja Martvan kauneus, sekä hänen oman sielunsa tila vaikuttivat, että hän oli tavallista herkempi ja samalla kykenemättömämpi löytämään vastatodistuksia. Naurahtaen kysyi hän:

— "Ja millä voitaisiin se Teidän luulotteleman ne 'epäkohta' sitten korjata ja nostaa Harhamat sille tasolle, että ne tyydyttäisivät Teidänkin makuanne?"

— "Ei tässä oli kysymys minusta, vaan asiasta yleensä", — oikaisi Geldners, lisäten: "Itse asiassa se ei ole epäkohta, kun kerran elämä sen sallii. Jos se osottautuisi epäkohdaksi, niin elämä kyllä lääkkeen valmistaa itse ja minun käsittääkseni se lääke ei voi olla muu kuin että kirjailijoille säädetään kelpoisuusvaatimuksia, kuten kaikille muillekin… jollei tutkinnoita, niin ainakin alin ikäraja, esimerkiksi viisikymmentä vuotta… Eihän Harhama kait ollut kuin noin kolmenkymmenen vuotias…"

Oolavi huomasi siinä olevan seassa purevaa pilaa. Jotain sanoaksensa hän huomautti, että Jeesus alkoi puhua jo kolmekymmenvuotiaana.

— "Kehitys etelämaissa käy yleensä nopeammin", — huomautti Geldners.

* * * * *

Tuskin oli parooni Geldners lopettanut, kun ovessa kuului silkinhivelevä suhina. Neiti Iltamo kohisi huoneeseen hymynsä, jalokiviensä välkkeen ja iloisuutensa sädekehässä loistaen.

— "Aa, Signorina!" — tervehti häntä parooni Geldners. "Te nähtävästi suvaitsitte myöhästyä ja antaa kaivata itseänne."

— "Oo, parooni!… Se oli pieni este… vastaanotto ja… Aa! Herra Tuukkala!"

Oolavi tervehti häntä. Ja ennen kun hän ehtikään esitellä hänelle Martvan, jatkoi neiti Iltamo puheluansa:

— "Minä en odottanut Teitä täällä tapaavani. Minulla oli pieni asiakin Teille…"

Oolavi oli hiukan kiusautunut neiti Iltamon puheesta. Vaistomaisesti pelkäsi hän hänen sanovan jotain varomatonta, joka pistäisi Martvan mieleen. Mutta neiti Iltamo kääntyi taas selittelemään parooni Geldnersille jotain tapahtumaa. Sen kestäessä tuli neiti Chamfort ja puhui muutaman sanan Oolaville, joka poistui hänen kanssansa Martvan seuraamana, iloisena siitä, että oli päässyt kiusallisesta asemasta. Mutta poistuessansa hän koetti laittaa niin, että neiti Iltamo ei huomaisi hänen olevan neiti Chamfortin, eikä Martvan keralla. Syyllisyydentunne nousi vaistomaisesti, hienona matona, ja hän peitteli asemaansa kahden puolen.

Loistava tanssisali kuohui taas tulvillansa nuoruutta, lempeä, kuhertelua, komeutta ja säveliä. Viulun jousi kutitteli viulunkieltä, herutteli siitä vaahtona kuohuvia tanssinsäveliä. Parit pyörivät sävelvirran mukana kepeinä, sen aaltojen viskeleminä. Arvomerkit ja komeat virkapuvut välkkyivät jalokivivilinässä. Nuoruus eli huolettoman käen kosinta-aikaa, oma ilo ainoana ajanviettona, elämän huolet niiden hartioille heitettyinä, joiden hyväksi he nyt iloa pitivät. Neito ui onnessansa, mies syttyi silmäyksien palosta.

Nuori upseeri, ruhtinas Karavajef, jolle neiti Chamfort oli Martvan esitellyt, kumarsi notkeasti, pyytäen Martvaa tanssiin. Nuori tyttö nousi, ujous kuin jumalattaren huntu koristuksena. Tanssiin aikovat pysähtyivät katselemaan, kun kaino tyttö häilähteli yhtenä sulona nuoren miehen käsivarsien varassa. Ne, jotka eivät häntä tunteneet, kyselivät toisiltansa:

— "Kuka hän on?"

— "Kuka hän on?" — näkyi käteinen kysymys naisten silmistä, ja ne olivat ylpeitä, jotka tiesivät sanoa, että hän oli neiti Rannisto Suomesta.

Oolavi näki ja huomasi sen kaiken. Martva kohosi hänen silmissänsä kauneuden ja sulouden ruhtinattareksi. Kaikki muut olivat hänen rinnallansa vailla naisen parasta. Neiti Iltamo oli joutavan lepertelijä. Muut läsnäolijat olivat hänen tapaisiansa. Kaikista puuttui naisen hienoin runous.

Neiti Iltamo oli tullut sisälle ja hänkin katseli outoa naista ihmeissänsä. Kun Martva punastuneena istahti ja Oolavi alkoi puhella hänen kanssansa, pääsivät neiti Iltamossa naisen vaistot valloillensa. Hän oli nähnyt sormuksen Oolavin sormessa, mutta ei hän sitä ollut minään pitänyt, joko siksi, ettei hän Oolavia ajatellut, tai siksi että uskoi kilpailijansa voimattomaksi hänen sulonsa rinnalla. Nyt hän huomasi pettyneensä. Hänessä heräsi kateus ja mustasukkaisuus, kuten aina naisessa, joka on joutunut hänen asemaansa. Se tunne sitoi hänet nyt Oolaviin entistä lujemmin. Siinä ei ollut perinnä hänelle kysymys Oolavin voittamisesta itsellensä, vaan kilpailijan masentamisesta.

Ja se tunne lisääntyi aina sitä mukaa, kuin hän näki Oolavin ylpeilevän Martvasta. Kun tämä tuli häntä tanssiin pyytämään, tekeytyi hän mitään huomaamattomaksi, puheli entiseen tapaansa, vieläpä osottautui välinpitämättömäksi Oolaville. Mutta sitä tehdessänsä hän laski, että se oli nyt hänelle edullisinta.

Mutta Martva puolestansa oli ihastunut kuullessansa Iltamon nimen. Hän oli ylpeä siitä, että Oolavi oli tuttu Suomen suurimman taiteilijattaren kanssa.

Viulut olivat jo väsyneet, kurjat tanssitut kylläisiksi. Loistava hyväntekeväisyysjoukko oli koteihinsa hajautunut. Kun neiti Iltamo istui nyt yksin huoneessansa, ajatteli hän Oolavia, ja hänestä tuntui että hän oli se "oikea" hänelle. Hän oudosteli, miksi ei hän ennen ollut sitä täysin tajunnut. Kateus, runollinen mustasukkaisuus ja naisellisuus muuttuivat hänessä verhomaiseksi lemmentuotteeksi, jolla hän verhosi tunteittensa oikean luonteen. Ne muuttuivat lemmeksi niin sairaloisen täydellisesti, että hän itse varmasti uskoi Oolavia rakastavansa. Hän muisteli hänen puheitansa, hänen käytöksestänsä ja kaikesta löysi hän nyt hienoutta. Hän otti hänen lahjansa, katseli sitä kauvan onnettomana, painoi sitten kasvonsa pielukseen ja itki hiljaa itseksensä.

Kun toinen tyttö jo lempensä kukkia itki.

Musta käärme oli lemmenkukan lehdellä… Nuori neito itki sitä kukkaa…

Oli kuuton yö… Se kääri väsyneitä jo uniliinoihinsa… Se tarjoili jo uniherkkujansa… Vaan yhä istui neiti Iltamo… Unen herkut eivät kelvanneet hänelle… Hän istui ypö-yksin. Heikko valo valaisi huoneen hienon-himmeästi. Silmä tuskin jaksoi siitä erottaa nuoren naisen, joka istui kuin kaunis pikku Yötär, riisuttuna väljään neidon maatamenopukuun…

Jo oli puoli-yö… Nuori nainen istui hiljaa, kuin olisi hän odottanut kuiskausta henkien mailta, missä Tuonen väki viettää kuoleman häitä, varoen, ettei mikään hisahtaisi ja häiritseisi kuoleman suurta häärauhaa.

Hän otti kukan… Se oli Oolavilta… Itse kukka oli jo kuihtunut, mutta kuolleenakin kertoi se vielä kaunista lemmentarinaa… Se kertoi kuihtumisellansa, ett'ei lemmenkukka ole kuihtumaton, ei kestä kylmää… Sitä katsellessaan muisti Iltamo paljon… Lemmenmailla soivat taas kauniit kellot… Sieltä kuuluu laulu… Uniarmaina tuulahtivat häärunot… Viulu haastoi lemmen kieltä. Unelma nousi pilveksi taivaalle… ja kaunis perhosparvi suudelmia lensi, etsi morsiamen huulta… Se etsi sitä lemmenkukakseen.

Mieli värähti… Nuoren naisen eteen, keskellä hänen lemmen-unelmiaan, nousi silloin outo aave: Kauniin Martvan haamu lähestyi Oolavia viatonna, jalona… Se lähestyi tyttöyden puhtaimpana kukkasena, kainouden kaunis vaippa hartioillaan… Sen puhdas huuli kutsui punallansa luoksensa lemmen suukkosperhosia… Ei voinut nuori nainen kestää sitä näkyä… Mielen täytti oitis lemmenkade… Silmä vettyi… Hän painautui vuoteeseensa ja itki katkerasti… Heikko ruumis vavahteli lemmen-itkun pudistamana.

Jo värjäili aamu taivaanrantaa, kun uni sulki nuoren neidonsilmät… Mutta unessakin jatkui tuskainen ja kaunis lemmentaru: Hän kulki Harhasaaren lemmenmailla kädessä Oolavilta saatu kukka… Mieli oli täynnä ikävää… Hän näki taas Martvan, joka käveli Oolavinsa kanssa… Silloin vierähti neidon mieli murheiseksi… Musta sukka vetäytyi siroon jalkaan… Hän istuutui puun alle itkemään nyt itseksensä… Siinä sai nyt kyynel vuotaa vapaasti… Se sai tyhjentää neidon mieltä kauneista suruista, joita lemmenkade oli koonnut häneen mielen täyden.

Lemmenkukan lehdellä kiemurteli musta käärme entistä ilkeämpänä… Nuori neito itki, mutta itkiessä yhä vain yltyi kaunis mustasukkaisuuden suru… Kyynel oli sille surulle virikettä… Ken voi itkullaan sammuttaa lemmenkateen ja palon?… Yhä soi surullinen lemmen sävel… Yhä itki neito kauniin puun alla… Vaan kun hän itki katkerimmallansa, niin lähestyi Perkele häntä osan-otolla, tiedustaen:

— "Miksi itket? Mikä mieltä painaa?… On itku murheen suurin lisä, sekä kyynel öljytippa tuskan tulipaloon…"

Havahtuen huudahti nuori neito:

— "Sinäkö täällä?… Kiitos kysymästä!… Minä tunnen sinut viime tapaamalta… Vaan miksi kysyt itkujeni syytä?"

Osan-otolla vastasi Perkele hänelle:

— "Ensiksi: koska säälin itkeviä… Toiseksi: Koska pidän itkevistä…"

Nuori nainen virkistyä ja kysyi nopeasti:

— "Ai miten sievästi nyt sanoit!… Pidätkö todellakin itkevistä?"

— "Pidän niin kauvan kunnes itku kaunistaa neitosta, joka koruiksensa itkee", — selitti hänelle taas kiusaajansa.

Nuori nainen jatkoi kyselyään uteliaana:

— "Kaunistaako sinun mielestäsi minua itku?… Sano minulle suoraan!…"

Hän sai siihen viisaan vastauksen:

— "Kaunista naista kaikki kaunistaa."

Perkeleen katse lumosi Iltamoa. Lumottu huudahti ihastuneena teeskennellen:

"Niin!… Mutta nyi varmaan imartelet… En minä ole mikään erin kaunis…"

Ylevänä lausui siihen Perkele:

— "En kulje koskaan naista kosimassa… Miksi minä silloin miellyttäisin?… Minä puhun totta: Itku neitoselle on pieni, puhdistava ukkos-ilma: Se poskeen tuopi heleätä punaa ja silmään kauniin, tenhoavan surun, joka murtaa kovimmankin miehen mielen, jos pieni kyynelhelmi sekä huokaus lisäävät vielä surun vaikutusta…"

Hänen sanansa putoilivat nuoren naisen herkimpiin. Ihastuneena kysyi tämä:

— "Niinkö?… Olinko minä itkiessäni kaunis?"

— "Hurmaava… Mutta itkulla on määrä: Sen yli mentyään se rumentaa."

Hänen sanansa olivat naiseen vaikuttavaa tenhoa Neiti Iltamo värisi hänen edessänsä ja istui uteliaana kuin kuvastimen edessä, kysellen:

— "Itkinkö minä aivan parahiksi… en liian paljon enkä liian vähän?"

Perkele tarkasti häntä viisaasti ja vakuutti:

— "Sinä itkit itsesi aivan kauneimmilleen… Siis nyt on aika lakata jo siitä…"

— "Entäs jos mieleen jääpi vielä itkettävää?" — keskeytti nuorinainen kyselyään murheellisna kuin pieni lapsi, saaden vastauksen:

— "Se täytyy silloin nauramalla poistaa… Näes: Joka paikkaan vievät monet tiet… Ja mikä on sinun itkujesi syynä?"

Yhä enemmän värisi neidon mieli. Hän vastasi surullisena:

— "Sinä arvaat sen."

— "No kyllä… koetan toki parastani… Siis pieni ihailtava lemmenkade on poskellesi nostanut sen punan, joka puhkee kukkaisena itkustasi…"

Nuori nainen suli Perkeleen osan-otosta. Hän lausui murhemielin:

— "Niin on… Minä olen onnettomin naisista."

— "Se, ken naisista on kaikkein kaunein, ei voikaan olla onnettomin… sillä naisista kaunein on myöskin onnellisin… Siispä suret suotta", — selitti suuri kiusaaja. Kiitollinen Iltamo huudahti hänelle:

— "Ai kun sinä olet hieno!… Vaan miksi minun sitte täytyy tuntea tätä tuskaa?"

Ylevällä, jumalallisella äänellä selitti Perkele:

— "Tuskaa on aina lemmen kaunis polku. On Eeva ainut, joka sitä tuskaa ei saanut maistaa. Mutta hänellä ei myöskään, sen tiedät, ollut varaa valikoida… Vaan sulle on se suuri onni suotu…"

Ihastuneena tarttui imartelun hurmaama nainen:

— "Puhutko totta?… Voinko valikoida? Ja saada kenen tahdon?"

— "Sinusta se riippuu, puhunko tässä totta: Jos tahdot valikoida — silloin puhuin totta…"

Puoli itseksensä huudahti Iltamo:

— "Minä tahtoisin… Vaan kaikista en huoli; jos en saa Oolavia, silloin olen ilman."

— "Ei itkemällä sulhasta saa koskaan… Vaan onhan käsissäsi kauniit tenhot: Siis käytä sitä, suurta kauneuttasi, ja lisää sitä pikku kiemailulla!… Kiemailukyvyn sulle antoi luonto… Siis älä hautaa maahan leiviskääsi…"

Hänen katseensa ja sanansa lumosivat nuoren neidon, joka huudahti ilosta:

— "Nyt huomaan, että sinä — kuka lietkin — ymmärrät naista, joka yksin suree… Toiset kiemailunkin tuomitsevat…"

Hartaana selitti Perkele:

— "Totta kai minun täytyy naista ymmärtää, kun häntä pitkän-pitkät aikakaudet olen avustanut miestä totutettaessa oikeaan ruokaan… juomaan… elintapaan ja taltutettaessa lemmen paulaan… Se kysyy voimaa… Mutta yhteisvoimin olemme toki aimo voiton vieneet: Hän, naisen 'valitsija', nyt jo juoksee kuin nöyrä orja… naisen käskyläisenä…"

Lemmenkateinen nainen ihastui… Hän huomasi puhujasta saavansa avun Oolavia ottaessaan. Nopeasti lausui hän:

— "On työsi jalo… Mutta viime kerralla ennustit jo minulle Oolavista, ja lupasit myöskin avullinen olla…"

— "En koskaan jätä täyttämättä, mitä olen luvannut… Vaan muista myöskin, etten minä koskaan anna hedelmää valmiiksi käteen… Ihmishengen täytyy itsensä kaikki ottaa, syödä, tehdä… Minä hänelle näytän ainoastaan polun ja hedelmän… Jos tahdot Oolavisi, niin täytyy sinun hänet omin käsin ottaa…"

Suru täytti neidon mielen. Hän huudahti:

— "Vaan voinko ottaa?… Katso käsiäni… Ne ovat heikot…"

— "Kauneilla naisilla on tuhat kättä: sulous… kainous…viekkaus… arastelu… ja tuhat muuta… Jos on yksi heikko, niin kaikki yhdessä on suuri voima!" — selitti hänelle kavalana taas kiusaaja. Ihastellen taaskin huudahti Iltamo imarrellen Perkelettä asiansa eduksi:

— "Minä pidän puheittesi suoruudesta… Mutta mitä kättä on nyt paras käyttää?"

Perkele lähetti hänen sieluunsa Martvan kuvan ja vastasi kavalana:

— "Jokaista yhtäaikaa… naisen voitto on varmin silloin, kun on lemmen työssä jokainen käsi… katso kilpaajaasi: hän myös ei 'käsiänsä' säästä…"

Mustat sukat vetäytyivät Iltamon jalkoihin. Martvaa tarkottaen huudahti hän kiihtyneenä:

— "Ah, häntä!… Teeskentelee… tekeytyy lapseksi aivan…"

Kuivasti, suurena lausui Perkele:

— "Se on lemmen laki… Ei yksikään nainen sääliä saa toista, muutoin hän itse joutuu vanhanpiian huutoon, kun lemmenlahja lentää ohi suun… Siis älä odota, mutta toimi, puno paulaa! Se viisas on, ken korjaa aikanansa ihanan lemmenkukan taivas-alta… Minä sanon sulle: kaunis lemmenkukka on hennoin, hallan-arin kukkasista. Niin: lemmenkukka viihtyy ainoastaan sylin ja poven runolämpimässä… ja ainoastaan suuteloiden sade voi estää lemmenkukan kuivumasta…"

Iltamo muisteli lemmenkukkiansa… Niin moni oli niistä kuihtunut. Puolittain surullisena puhui hän niitä muistellen:

— "Ken uskoisikaan että olet niin viisas!… Sinä tunnet kaikki arat lemmen seikat… Ah, uskon kaiken mitä äsken puhuit… Tai uskon enemmänkin: Useasti vie halla lemmenkukan sylistäkin… Minä tiedän sen… olen kokenutkin… Niin: suuteloiden vielä sataessa monen moni lemmenkukka kuihtuu…"

Korkeasti, osanotolla tarttui Perkele, kehottaen Iltamoa:

— "Siis käytä käsiäsi aikanansa ja sulje hento kukka syleilyihin ja vaali sitä huulen lämpimässä!"

Neuvo hellytti neidon mielen. Neiti Iltamo lausui ihastuneena:

— "Kiitos neuvostasi! Sinä varmaankin olet hieno kavaljeeri…"

— "En ole naista miellytellyt, siksi käy kukostelu minulta kömpelösti…"

Vilkkaana jatkoi suuren kiusaajansa miellyttelijä Iltamo puhuen:

— "Se onkin oikein!… Minäkään en pidä turhasta hienoudesta… Eikö totta, että olen hyvin luonnollinen… suora… enkä teeskentele, kuten Martva?"

Perkele alentui kiusattavansa sielun tasalle, imarrellen:

— "Minä näen sen. Jos minulla olisi sydän, niin varmaan siinä lempi leimahtaisi, kun katson naisellista suoruuttasi…"

Hän lopetti huoaten:

— "Onneksi toki sydäntä ei ole… Se seikka pelastaa minut joutumasta nyt toivottoman lemmen seikkailuun…"

Säälitellen tarttui Iltamo:

— "Voi sinua onnetonta!… Eikö sinulla ole sydäntä?… Varmaankin on nainen sen vienyt… Mutta millä sinä rakastat ja toimit, kun ei sydäntä ole?…"

Ihmisen ja suuren hengen välinen, ivanäytelmä jatkui… Hän, joka pitää ihmishenkeä ivanansa, todisti:

— "Toisten sydämellä minun täytyy kaikki tehtäväni tehdä…"

— "Minä säälin sinua… Näet siitä, että minulla on hyvä sydän… Ei Martva sinua varmaan säälisikään… Siis älä mene hänen puolellensa!" — lausui siihen Iltamo… Ihminen yritteli pettäjäänsä pettää.

Vakuuttavasti selitti Perkele:

— "En koskaan auta sitä, jota ei taika ole määrännyt jo jonkun lemmityksi… Mutta muista myöskin sinä puolestasi edistää apuani: Hetkeksikään et saa jättää Oolavia yksin, muutoin kuihtuu lempi ja toinen tyttö vie sinulta armaan omaksensa!"

Mustasukkainen nainen vannoi silloin:

— "Ei saa hän viedä… Kaiken voitavani teen sitä estäessäni… Ja jos sinä nyt olet apunani, niin saat palkinnoksi minun sydämeni. Saat sillä tehdä mitä itse tahdot… Minähän olen hyväsydäminen!"

— "Kiitos sinulle vastalahjastasi!"

Iltamo kysyi ikäänkuin havahtuen:

— "Mutta kuule, mikä on sinun nimesi?"

Ivallisilla eleillä vastasi Perkele:

— "Nimenikö?… Ah, minulla on joka maassa eri nimi… Luulen, tässä maassa Perkeleeksi minua moni vihollinen haukkuu…"

Kepeänä, äskeisestä voitostansa ihastuneena huudahti Iltamo ihmeissään:

— "Perkeleeksi!… Mutta Perkelehän on tähän aikaan aivan olematon!"

— "En mene sinulle siitä takaukseen," — vakuutti suuri henki. Häntä tarkastellen kysyi nuori nainen:

— "Oletko sinä sitten itse piru?"

Vältellen vastasi Perkele:

— "Ah, kysy sitä minun palvelijoiltani. He tietävät, ken olen miehiäni… Vaan jos he vakuuttavat, että muka olisin piru, pelkäisitkö silloin?"

— "Mikä syy olisi mulla sinua peljästyä, vaikka olisit piru?… Minähän en usko perkelettä olevan… Ja peljätä taas voidaan ainoastaan sitä, joka on olemassa!…"

Ihmishenkeä ivaten kysyi Perkele edelleen:

— "Vaan entäs jos nyt olenkin piru?"

— "Niin mitä sitten?… Minä vain en usko sinua olevaksi… Sillä kaikki hyvä… Vai kuinka?" — oli kerkeä vastaus.

Perkele vakuutti hänelle kavalana:

— "Totisesti on sillä kaikki kuitti!… Uskomalla ei voida milloinkaan olematonta olevaksi tehdä, ei myöskään olevata hävittää… Siis et voi myöskään uskomalla luoda Jumalaa, jota ei ole, itsellesi. Mutta uskomalla ett'ei ole olemassa Hän, moinen olematon Jumala, pääset Hirviöstä vapaaksi, pääset hänen vitsastansa… Lisäksi jos sitten vielä uskot ett'ei ole piruakaan, niin olet aivan vapaa hänestäkin. Saat tehdä silloin mitä tahdot. Rangaistusta taikka kadotusta et silloin ostaenkaan saisi… Minä sanon sinulle: Pirun kieltäminen on sille kuolettava nyrkin isku, ja helvetin voit sammuttaa, kun heität sen liekkiin kiulullisen kieltämystä…"

— "Vaan lähteä on minulla jo aika…"

Hän poistui. Mutta hetken kuljettuaan hän loihti nuoren naisen nähtäväksi taas Litvan maat… Neiti Iltamo sai nähdä ne maat entistäänkin vielä kauniimpina… Hän näki sen… Hän näki myöskin muuta: kauniin Litvan maat pukeutuivat runolliseen hääpunaan… Lehtipuiden siimeksessä soivat jo hääviulut… Niiden säestyksellä lauloivat kauniit neidot… Ne lauloivat kokoillen valkokukkasia… Koko Litva laittoi nuorelle Oolaville häitä… Mutta silloin näyttäytyi Martva taaskin Iltamolle… Se toi nyt lemmenkukkaa Oolaville. Se pukeutui itse morsiameksi… Musta kruunu mateli lemmenkukan juurella… mustat sukat kuivuivat nuoralla…

Sitä nähdessään raivostui Iltamo. Hän vannoi mustasukkaisena valan:

— "Hän ei saa viedä Oolavia minulta!… Kernaimmin menkööt taivaat sekä maat!…"

Vaan aina ne tiet vain sotkeutuivat.

Valot syttyivät, toiset sammuivat. Tiet loppuivat, toiset alkoivat.

Kevättalven aurinko söi jo hankea. Öisin kiiluivat taivaalla ainoastaan tähtirippeet. Korkeuden paraat talvihelyt olivat kadonneet yksi toisensa perästä.

Se epäily, joka oli alkanut Oolavissa kyteä jo kotona Tuukkalassa, oli tienvieriltä saanut aina vain uutta lisätulta: Ounasto ja Harteva ja monet muut olivat siihen viskanneet tulen lisäksi kipinänsä kukin. Tuli oli siten yltynyt, kuten syksyisin taivaan tähtitulitus, kun öiden pimeydessä tahti tuikahtaa tähden lisäksi, kunnes on koko korkeus yhtenä tähtimerenä.

Parooni Geldnersin puheet puhalsivat tulen ilmipaloksi. Oolavi alkoi aprikoita oikean ja väärän olemusta, ja siinä yleisessä sielun sekasorrossa, johon hänet oli syössyt lempi ja elämänsä harha-askeleet, ei hän jaksanut kumota parooni Geldnersin väitteitä väärinä. Puhujan ylhäinen asema ja korkea sivistys ja auktoriteetti olivat hänen sanojensa hyvänä lisäpainona. Oikean ja väärän raja-aidat alkoivat muuttua aidoiksi, joissa oli sumu seipäänä, aidaksena mielivalta, ja joiden kaataminen oli jokaisen oma asia ja päivän tarve, tehtävä, jossa muka kehittyneempi kulki edellä ja joukko seurasi karjana perässä. Erittäin ajatteli hän silloin aina sitä, mitä parooni Geldners oli puhunut avioliitosta, sukupuoli-elämästä, siveellisyyden runollisimmasta käskystä. Mahtavat voimat vetivät häntä etenkin siinä asiassa tunnustamaan oikeiksi parooni Geldnersin puheet: Martva oli kaunis… onni lähellä… armaimmat tähdet kutsuivat onnen utu-maailmoihin… Hän virisi kuin viulu. Voimat, jotka häntä vetivät, olivat niin mahtavat, että hän niiden huumaamana ei huomannut edes sitä, että parooni Geldners itse asiassa oli niin sanotun vapaan rakkauden inhooja, ylimys, joka ei tahtonut koota takkiinsa syöpäläisiä vieraasta turkista.

Väliin taas se ajatus tympäisi. Kun hän näki Martvan puhtaan katseen ja hänen viattoman olemuksensa, soi hänen sielussaan puhtaan korven runous. Ihmishenki painoi hänessä alas asumuksensa: ihmis-elukan, eläimen sukulaisen. Silloin muuttui hän hetkessä hengen ylimykseksi, joka inhosi yhteisnaisia ja muotirakkautta.

Mutta parooni Geldnersin puheella oli häneen toinenkin vaikutus: Sanottu puhe oli paljastanut hänelle Harhaman kirjan arvon, jonka eksyttämänä hän oli kulkenut. Se huomio, että oli joutunut jonkunlaiseksi narriksi, erehtynyt ihailemaan jotain kirjallisuusmarkkinoiden tavallista ilveilijää, se alensi häntä omissa silmissänsä. Se alensi häntä niin paljon, että hän masentui, kuten aina mies, joka huomaa joutuneensa naurettavaksi. Se masennus lannisti hänen sielunsa voimia edelleenkin, vaikeuttaen siten nousua. Hän tuli katkeraksi ja vihamieliseksi koko kaunokirjallisuudelle, jossa hän nyt näki pelkkää sisällyksetöntä lavertelua.

Mutta samalla herätteli hänessä pahoja vaistoja hereille se salailu, jota hän oli olojen pakosta pakotettu harjottamaan korjatakseen erehdyksensä. Se veti niitä vaistoja hänestä kuin jouhi viulusta säveliä. Hyvä ja paha raatoivat hänessä hartiaväellä.

Samalla jatkui hänen pörssikeinottelunsa ja hymyili hänelle onni: Hänen ostamiensa arvopaperien hinnat kohosivat säännöllisesti. Se rohkaisi häntä. Hän möi entisiä, osti uusia, voitti useimmin, harvemmin jäi omillensa. Kultakasa suureni, malja täyttyi vähitellen keltaisesta epäjumalasta, jonka ruoskaa kaikki muut epäjumalat tottelevat nöyrinä orjina, tottelevat sitä siksi, että tietävät sen avaavan onnen aarreaitat, jotka ovat täynnä sumua: nautintoa ja aistillisuutta.

Ja sitä mukaa kuin onni häntä lellitteli, yltyi hänessä myös kullanhimo, ja uhkarohkeus nousi voimakasvärisenä, valtaavana palona, joka syttyi oman itsensä palosta. Se palo poltti ja kulutti siveellisten voimien loppuja. Siveellinen ihminen sortui keinottelijan voimien masentamana. Kun pelissä olevat rahat tuntuivat vähiltä, ja voitto sen johdosta kävi hitaasti, eikä Tuukkalan talletuksia enää ollut ja hänellä oli täydet valtuudet, otti hän isänsä nimeen kahdensadan tuhannen markan lainan, jotka rahat hän kerralla asetti kullan syötiksi sen kieriessä pelipöydällä. Menestys näytti niin varmalta, että hän uskoi ei ainoastaan peittävänsä pian vaillingin, vaan myös kokoavansa miljoonia.

Pörssissä hän samalla tutustui rahaylimyksiin, perehtyi niiden tapoihin ja ajatuksiin. Niiden itsetietoisuus ja hillitsemisvaisto tarttui hänen sieluunsa kuin tauti ruumiiseen. Aluksi hän ei tahtonut olla heitä alempi, ujosteli omaa itseänsä. Vähän kerrallaan se jäljittely syöpyi häneen tavaksi. Hän kohosi omissa silmissänsä ylimykseksi, jonka täytyy pitää arvostansa huoli kaikilla siihen kuuluvilla keinoilla: ryhdillä, juomarahoilla, huolettomalla käytöksellä, rutinilla, kopeilla ajatustavoilla ja komeilla, hienostetuilla elämäntavoilla.

Silloin alkoivat hänelle näyttäytyä entiset kotoiset tavat ja elämä turhanpäiväiseltä, pikkumaiselta elämän nakertelulta. Kodin hurskaat ajatustavat näyttivät yksinkertaisilta, jonninjoutavilta ja hyljättäviltä. Koko nuorena eletty elämä oli hänestä naurettavaa. Kirkkomatkat, kun hän vertasi niitä nykyisiin huviajeluihinsa, olivat hassunkurisia ja lapsellisia. Epäilys Jumalan olemassaolosta leimahteli jo irtipäässeenä lieskana, johon ei enää lisävirikettä tarvittu, vaan yltyi se oman kuumuutensa voimalla, kuten riemastunut metsäpalo, joka voimastansa iloiten viskautuu tuoreen metsän päälle, hulmautellen mahtavia lieskojansa ja paiskautuen tulihursteina laajojen metsäalojen verhoksi, kärventäen ne yhdellä lyönnillä ja yhä viskoen uutta tulipunaansa ahmimaan aina vain laajempia suupaloja metsästä.

Pari kertaa oli hän käynyt tervehtimässä neiti Iltamoa kuin olisi se velvollisuus tai kuin säälisi häntä, ja samalla häntä veti sinne oma halukin. Kumpikin vaikeni Martvasta, uskotteli ettei toinen ole mitään huomannut, tiesi sen uskottelun vääräksi ja kumminkin leikitteli sillä: rauhotteli sillä itseänsä, petti toista ja kuvitteli sen oikeaksi. Elämän ivanäytelmä muodostui itsestänsä ja piti näyttelijöitä narreinansa.

Ja kaikesta siitä ei Martva tietänyt mitään. Hän kävi Oolavin kanssa teattereissa ja konserteissa, ihaili sulhasensa hienoutta, oppia ja tottumusta. Puhtaan sielunsa koko hienoudella, hellyydellä ja luottamuksella kiintyi hän Oolaviin, antautui hänen valtaansa ja hoivaansa kuin väri kukkansa, lapsi isänsä, vanhurskas Jumalan turviin.

Vei suutelo hallana lemmenkukan.

Lemmenkukka kukki astiassansa… Verenpisaroina hohtivat sen kainot punakukat… Päivä hellitti niitä auringon ja kuun valolla.

Keisarillisessa teatterissa istui Oolavi Martvan keralla, katsellen kaunista balettia. Oli menossa taikakappale, jossa neidot tanssivat lemmentansseja… Näyttämön taustana on ihana lemmenlehto… Päivä paistaa puiden välitse, kylväen aamuvaloa… Se ihailee helmiä, jotka yö on jättänyt kasteeksi joka kukkaan, kimalteeksi joka ruohonpäähän… Se ihailee niitä kuten tyttö, joka on unesta herännyt, näkee helmikylvön kukkasissa, eikä tohdi uskoa omia silmiänsä, ei kajota helmisatoon… arastelee… pelkää kaiken olevan unta tai uskoo helmien olevan muille varatut.

— "Miten ihanaa!" — kuiskasi Martva Oolaville.

Lemmenlehdossa hiipii neito puiden lymyssä… Se hiipii kuin etsisi omaa ajatustansa tai kuin ottaisi kiinni kaipuutansa, joka on päässyt perhosena pakenemaan povesta ja liehakoi nyt kukasta kukkaan… kukan koristukseksi… oman itsensä iloksi… Neidon mieli on täynnä aamun armautta… silmä sen suloa… posken ja poven hipiä ovat sen hienoa puhtautta…

— "Miten kaunis hän on!" — ihmetteli Martva.

Päivä paistaa puiden raoitse… Se nousee ylemmä… nousee puhtaana kuin neito aamu-unesta vuoteeltansa… Se kokoo jo kastehelmiä kukkasista… koristautuu yön helmillä… ilostuu heleämmäksi… hohtaa jo kuin neito kuvastimen edessä aamupuvussa, kutrejansa suoriessaan… kutrin otsalla ilakoidessa… katseen leikkiessä kutrin keralla…

Martva puristi Oolavin käsivartta vaistomaisesti… puristi, kun oli käsivarsi kuin sitä varten kainalossa.

Päivä piilotteleikse puiden oksien takana, kurkistellen niiden lehtirakojen välitse arkana kuin etsien jotakin… kuin tyttö lehdon lävitse, jossa on miehen silmä kaikkialla vaanimassa ja hän menossa uimarannasta kotiin… kauneus ainoana pukimena… Neito seuraa päivän nousun menoja… arastelee kuten sekin… etsii polkua…kätkee kauneuksiansa, ett'ei niihin silmä satu…

Huilu soi… Neito vavahtaa… unohtaa etsittävänsä… muistaa vain salattavansa… Huilun sävel kehräytyy kuin punarihma soittimesta… Solmuna on sävelnyähdys siellä täällä… Joskus höltyy sävelrihman kierre: soitto levenee armaammaksi… hellemmäksi… herkullisemmaksi… Näyttämölle helähtää parvi neitosia, keveitä ihmisperhosia. Ne alkavat tanssia, houkutella neitoa metsiköstä kukkaseksi lemmenjuhlaan. Martva on pelkkää ihastusta.

Jo kuulee neito soiton ääntä… ja heltyy mieli tanssin kutsunnoista… Hän ei tajua, että se on lemmen kutsua… sulhasen armastelua… kosintaa… pyyntöä lemmen suureen runojuhlaan… Hän noudattaa sitä… saapuu mieli viattomana… huuli kokemattomana… lemmenkäsite sielussa puhtaana runokajasteena… sen kuiskailut lemmenlaulujen hienoina, jaloina suruina…

Tanssi alkaa… Päivä nousee jo puun latvojen tasaan… Se kirkastuu siinä kuin neidon mieli, kun kuuluu polulta ikävöidyn sulhasen laulu… Se kirkastuu ihastuksesta, kun on nähnyt neidon astuvan lemmen karkeloihin… Neito tanssii jo lemmentanssiansa… Elämä on hänelle päivän kirkkautta… mieli on kutrin ilakoimista… Jalka hipaisee lattiata kuin ajatus kaivattua morsianta… Käsi kaartuu kauniisti kuin unelma sormuksesta häihin… neidon mieli isän kodista miehelän lumoihin… Vartalo häilähtää kukan värinä… Katse on viattomuutta… polven notkahdus rukoukseen taipumista pyhän alttarin edessä…

Martva katsahti Oolaviin ihastuneena. Silmä tapasi silmää… katseet antoivat suuta toisillensa.

Jo soivat oudot soitot… Neito herää kuin unesta… Päivä hellittää valoa itsestänsä väriksi lemmen ilojen sekaan… Sulhanen saapuu metsiköstä… — Se saapuu miehuus kihloina käsissä, kihlaamaan sillä neitoansa… Se kosii karkeloilla: sillä mitä on luonto antanut hänelle sitä varten… katseellansa… laulullansa, mutta ennen kaikkea miehenmielellänsä, miehuudellansa… Sen kaiken kuvaa hän tanssillansa, tai antaa neitojen sitä kuvata karkeloillansa morsiamelle…

Ja taas etsi Martvan silmäys Oolavin silmää ja puheli sen kanssa nopean sanan. Povi lämpeni, poskelle nousi lemmen puna.

Tanssi jatkuu… Morsiamelle paistavat runopäivät… Hänelle laulavat lemmenlinnut ja käki kukkuu hopeapaloja… Hän ottaa miehen kihloja käsiinsä… Oikeastaan kihlat ottavat hänet käsiinsä: hän on kietoutunut miehen mairitteluihin, kietoutunut niihin kuin lemmenverkon runoihin… Tanssilla olivat sen verkon rihmat kehrätyt… tanssilla olivat verkot kudotut… Siksi on verkko morsiamelle armaskuin morsiushuntu… Hän on itse siihen halunnut… itse on hän siihen sotkeutunut, mennyt siihen mielihalulla, kuin tyttö suudelmien kevätsateeseen…

Päivä laskeikse jo levolle… Se laskeutuu rauhallisena, punehtuu kuin häävuoteeksi ruvetaksensa… Morsiamelle soivat jo tyttöpäivänsä iltakellot… Neitous haihtuu kauniina unennäkönä… Elämän huilu soittaa jo toista säveltä… Kaikki ruma on peittynyt kukanväreihin, jota sävel suutelee tuulenhengen asemesta…

Martva hehkui. Poski oli punakkana. Kainalo likisti kainaloa…

Jo on saapunut häävene… Morsian tanssii jäähyväiset tytön iloille… ottaa vastaan toiset armaammat ilot… Lemmenlehto hämärtyy… Kuutamoverhot riippuvat jo puiden oksien koristuksina… Kaikki vaikenee, kaikki kaunistuu ja pukeutuu hääpunaansa… Etäällä laulaa öinen lemmenlintu ja metsikössä hiipii enkeli, kooten helmaansa morsiamen sinne johtamat tytön unelmat… sen ilot… sen kauniit surut… sen helmipuhtaat toiveet ja laulukauniit ikävät…

Martvan mieli oli suudelman suloutena… Sielussa soivat arimmat kielet…

Jo istuttaa mies morsiamen hääveneeseen… Joutsenen laulut vetävät venettä… Lauluna soluu se metsikön lumoihin… Kuutamoverhojen lävitse laskee se sinne, missä on aurinko vuoteeksi iltaruskonsa levittänyt.

* * * * *

Näytös oli lopussa. Kukin oli ottanut siitä makunsa mukaan sielunsa täyden, yksi yhtä, toinen toista lajia. Vaunujonot kiitivät pois teatterin edestä, hajoten öisille kaduille.

Cabat'n loistavassa ravintolassa söi Martva illallista kahden kesken Oolavin kanssa. He olivat sinne ajaneet suoraan teatterista. Salin pehmeät punaiset sametti verhot, jotka verhoavat kaikki seinät tapetteina, sen villapehmeä mattolattia ja istuimet, joista ei pohjaa tavannut, loistivat hienossa valaistuksessa itämaisen houkuttelevina, herkullisina. Orkesterin säveleet upposivat siihen pehmeyteen, saaden siitä hellän maun. Loistavin ylhäisö lisäsi siellä hienoudellansa yleistä lumoa, joka oli kuin äskeisen näytöksen jatkoa. Hienoin samppanja helmeili. Parhaat herkut tuoksuivat. Ei näkynyt missään kapakan leimaa. Väki näytti sultaanin pitojen kutsutuilta.

Martva vajosi silloin runouteen ja unelmiinsa. Elämä avautui hänelle tuhannen ja yhden yön taruna, jossa satu odottaa joka polulla, joka askeleella lemmen unelma. Hän oli harvasanainen, nautti näkemästänsä ja oli olevinansa satulinnassa, sulhasena tarujen kuninkaan poika Oolavi. Poskella hehkuivat puna ja lämpö, ja ihastunut silmä katsahti joskus Oolaviin väsyneenä, raukeana… kuin ei jaksaisi katse enää Oolavin silmästä pois lähteä… eikä haluaisikaan siitä pois enää palata… tahtoisi siihen ijäksi jäädä…

Soiton väliaikana lähtivät he kävelemään, vilvoitellakseen pehmeässä käytävässä. Käytävän kahden puolen olevista yksityishuoneista oli yksi auki. Sen veripunaiset seinäverhot, salaperäinen heikko valaistus, upeus ja pehmeys houkuttelivat tottuneenkin silmän sinne viskautumaan. Kaikki siellä aivan upposi omaan pehmeyteensä, ui omassa satumaisessa kauneudessaan.

— "Ah miten kaunis ja runollinen!" — huudahti Martva ihastuneena, kuin lapsi, joka on nähnyt armaimman nuken.

Ja hetkisen kuluttua huoneeseen astuen lisäsi hän:

— "Mennään vähäksi aikaa tänne istumaan, kun täällä on niin kaunista!…"

Oolavi seurasi häntä ja sulki oven. Viulusta katkesi lemmen sävel… Lemmenlaulu muuttui, muuksi.

Jo kangasti taivaalla elämänturhuus.

Oli erämaa.

Sen autius ja tyhjyys leijaili taikka värjyi kaikkialla kuin kolkko aavemainen kuolon valta, joka Tuonen autioilla asuinmailla rutistaa kaiken haudan hiljaiseksi… Ei ollut ääntä, ei liikettä… Elämäntyhjyys oli ainoa oleva…

Keskellä sitä suurta autiutta istui Oolavi jylhimmän ikivuoren kukkuloilla… Hän eli taas henkimaailmassa yksinänsä. Masentuneena katseli hän elämäänsä.

Hän istui kauvan kivilohkareella. Niin kauvas kuin vain silmä jaksoi kantaa, ulottui suuri erämaa. Sen täytti elämänturhuus, kaiken katoavaisuus… Hän näki kaiken näkyväisen häviävän mitättömyytenä äärettömään kaikkeuteen… Olemattomaksi haihtui silloin oma ja koko elämä… Se huomio painoi mielen vuorenjuuria alemma… Hän lausui mietteissänsä:

— "Oi, suuri Henki! Kuinka suuri onkaan asuntosi, Kaikkeus!… Jos aatos rientäisi vuosimiljoonia, yötä päivää, hirmuisin vauhdin, etsien sen äärtä, niin ah! ei rahtuakaan sitä likemmäksi se ennättäisi!… Miten pikkuiseksi nyt itse kutistun, kun mietin tässä suuruuttasi sekä kaikkeutta ihmeineen!… Edessäni avautuu nyt erämaa… Sen rajat ulottuvat etemmä silmänkantamaani, mutta se onkin turhan pieni pälvi, jossa elämänturhuus, -häviö ja -tuska on ainoana elon-ilmiönä!… Ah, mikä pienuus, vähäpätöisyys!"

Hän mietti hetken kokoonpainuneena ja jatkoi sitten taaskin puhettaan:

— "Kaikkeuden kuollut ikiholvi nousee majesteetillisena yläpuolelle hurjimmankin ajatuksen, järjen ja mielikuvituksen pisintä kantomatkaa, kannattaen miljaardi-miljaardeja maailmoita… Se maailmoiden suuri paljous pauhaa kaikkeuden holvin kantamana, riippuen maan yläpuolla hirmuraskaana… ah, mikä pelottava hirmupaino!… Sen alla ihmisjoukot hääräilevät kuin pienet tomu- taikka hyttysparvet taistellen rikkaudesta ja kunniasta, jolla seppelöivät ihmistä, sitä katoavaa kuplaa, joka kuolon hengähdyksen puhaltaessa salaman-nopeana haihtuu pois…"

Taas mietti hän, pää alas painuneena, ja jatkoi sitten epätoivoaan:

— "Niin haihtuu turhuutena kaikkeuteen jokainen ihmistyö ja -toimi… Sen vuoksi levittäytyy edessäni eloton erämaa… Mikä toivottomuus!… Jos kaikkeuden ihmeensuuri näky loi minut tomuun, niin armottomammasti masentaa toki tämä vastakohta: tämä ihmishengen tointen, ylettymäin ja taisteluiden turhuus, sekä pienuus äärettömän kaikkeuden rinnalla."

Pää painoi hänen hartioitaan, kun hän taas ajatteli elämää sekä yleistä ihmishengen pikkuisuutta. Hän jatkoi taaskin hiljaa mietteissään:

— "Voi, miten pieni kantomatka onkaan jaloimpainkin pyrinnöiden siivillä, kun ne vain ovat ihmispyrinnöitä! Niin: jopa kerskuvimpain sanojenkin henki ja vaikutin on pieni, halpa mato, joka mataa maassa!… Äsken jumaloitsin kirjailijaa, luullen toki hänen kohonneen maasta. Mutta sitten Geldners paljasti minulle puheillaan, että se onkin pelkkä ihmissyöpäläinen, joka muiden lailla elää elääksensä!… Ja mikä pahempaa: Hän haalii hääräilyllään mainetta: halpaa korutavaraa… kokoilee sitä, niin kuin ilotyttö keräilee helmoihinsa koristeita, jotta silmä erottaisi hänet muista!… Oi, miten pieni olet, ihmishenki!"

Ja yhä synkemmäksi painui mieli. Hän mietti kaiken masentavaa vähäpätöisyyttä ja jatkoi aatteluaan:

— "Niin järkkyy nyt jo usko runouteen, sen korkeuteen, epä-itsekkyyteen… Nyt näen sen itsekkäämmäksi kuin minkään… Sen suuret sanat näyttäytyvät jo pöyhkeilynä… Ne kumisevat niinkuin tynnöri, joka tyhjimmillään ollen antaa kovimman äänen!… Siihenkö johti siis matka, jonka suurena, korkeana määränä oli totuuden löytäminen!… Pahin vielä on siinä toinen seikka: Totuus kokonaan himmenee ja haihtuu kaaokseksi, millä ei ole mitään omaa olemusta, vaan on se kuin kaikkein kepein tuuli: aamulla yksi, iltasella toinen… pohjoinen tänään — huomenna jo itä!… Ja joka maassa vielä eri suunta!… Nyt eksyn, kurja, kerrassaan… Oh, sinä kiusaajani! Missä olet sinä?… Miksi peittäydyt nyt?… Missä ovat lupauksesi?… Uskoinko liiaksi sinua, kun puhuit povessani?… Miksi et minulle tietä näytä nyt?"

Hän tuskin sai ne sanat lausutuksi, kun hänen edessään kukkulalla leimahti suuri kivi palamaan… Erämaa välähti valoisammaksi… Lieska loisti sen kirkkaana tulikukkana… Suurena, ylpeänä astui siitä Perkele Oolavin eteen ja lausui hänelle:

— "Sinä kutsuit… Miksi?… Onko sinulla jo nurkumista?"

Nyreänä, tyytymättömänä vastasi Oolavi:

— "On… paljon on… Sinä itse tiedät kuinka neuvostasi läksin maailmalle, totuuden hakuun… Mutta kun etsin sitä elämästä, löydänkin vain tyhjää: nyt jo vakuutetaan, ettei etsimääni totuutta ole edes olemassa!…"

Kylmänä järjen perikuvana huudahti suuri Perkele:

— "Ja mitä outoa nyt siinä huomaat?"

Katkerana vastasi Oolavi:

— "Ah, niinkö kysyt?… Muistatko, että kerran vakuutit: jos tutkin elämää, niin silmät aukenevat, minä opin näkemään, kuten Jumalakin näkee, hyvän ja pahan… Toisin sanoen: minä löydän totuuden… jonka janoon näännyn…"

Kylmin, viisain elein lausui kiusaaja:

— "Jos sinulla on tyhjä arkku, eikö silloin ole totuus tämä: 'Sinun arkussasi ei ole mitään?'…"

Järki ja viisaus kruunasivat Perkelettä. Niillä lumosi ja masensi hän Oolavin, joka lausui ajatellen:

— "Sen kyllä myönnän… Mutta tässä onkin nyt kysymys kaikkein syvimmästä…"

Ylevänä keskeytti Perkele:

— "Et voikaan sitä kieltää. Minun käskystäni kohotit arkunkantta, elämää… ja silloin näit totuuden, joka kuului: 'Tämä totuus-arkku onkin aivan tyhjä'… Siis toisin sanoen: mitään oleellista totuutta ei voi olla olemassa… Nyt tiedät sinäkin sen salaisuuden, jonka ennen tiesi ainoastaan Luoja, Hän, joka kerran tyhjän arkun antoi sinulle, vakuuttaen, että siinä muka olisi totuus, sekä varoittaen sen kantta avaamasta!…"

Katkeroittuneena huudahti kiusattava:

— "Sinä varmaan teet nyt pilaa asiasta!"

— "Minäkö pilaa!"—vastasi Perkele loukkaantuneena. — "Vakavassa asiassa!… En pilan vuoksi askeltakaan astu, vaan aina on täysi tosi toimillani… Tämä tulos ei myöskään ketään oudostuta. Se on vain vanha laulu… Jos ken uskoo arkussaan aarteen olevan ja arkunkannen avatessaan huomaa pettyneensä, niin hän katkeroittuu siitä huomiostaan… Mutta minä kysyn sinulta, kummanko nyt tahdot: uskonko, että tyhjä arkku on täysi, vaiko oikean tiedon, että se on typötyhjä?…"

Hän lopetti viisaana, kylmän järkevänä:

— "Näes, se tieto on oikea, siis se on totuus, jota aina etsit…"

Ihmishenki paloi nyt Oolavissa oman suurkysymyksensä tulessa. Totuuden jano poltti häntä. Mutta samalla haihtui viimeinenkin vesitilkka. Kaikki sotkeutui ja himmeni hänelle. Hän lausui katkerana ajatuksissaan:

— "On ehkä hyvä edes tietää totuus… Vaan ah! Se tietäminen kauhistuttaa, jos sinä onkin aivan pelkkä tyhjyys. Nyt on jo kysymys, tokko olennaista totuutta enää onkaan olemassa…"

Yhä korkeampi, lumoava järki koristi Perkelettä. Hän selitti:

— "Se, mikä on, se on aina olemassa… Totuus, — jos se on — ei pala tulessakaan. Jos huomaat oikeaksi tämän lauseen: 'Totuutta ei ole olemassa' — silloin se lause onkin etsimäsi totuus… Vai kuinka luulet?"

Oolavin voimat raukesivat. Hän oli saanut polttavaan totuudenjanoonsa tiedon, että ei ole juotavaa olemassakaan. Katkerana lausui hän:

— "Karvasta on silloin totuus, jos sinä totuutena onkin totuuden jyrkkä, selvä kieltäminen, totuuden selvä olemattomuus…"

Kylmänä, armottomana lausui Perkele:

— "Parempi toki on katkerakin totuus kuin väärä luulo, usko, että muka olematon on olemassa, siis tyhjä arkku täysi…"

Janoinen ihmishenki kärsi Oolavissa. Veden sijasta sai se tulta ja lausui synkkänä:

— "Ehkä!… Vaan jos ei ole muuta ottamista elämänpuusta kuin se karvas tieto, että otettavaa ei siinä ole mitään, niin silloin myös ei enää maksa vaivaa kättänsä siihen puuhun kohottaa…"

Jumalien kylmyydellä lausui siihen Perkele:

— "Kenen vika se on, jos siinä puussa ei ole otettavaa?… Elämänpuuta, elämää sinä luot itse osaltasi… Jos ei siis siinä puussa ole otettavaa, niin syytä itseäsi!… Egypti laittoi itse lihapadat elämään, sen vuoksi ei sillä ollut syytä nurinaan, kun taaskin korvessa Israel vain valitteli, ettei sillä ole leipää… lihapataa… Ei napinalla, vaan työllä saadaan elämänpuuhun herkut… Suotta valitat siis…"

Sen tulen sai siis veden asemesta janoinen henki. Alakuloisena huudahti kiusattava:

— "Niin… Totta on se… Siis täytyy kaikki itsestäni ottaa ja siitäkin jo jumalia kiittää!… Ah, onnentie on pitkä sekä raskas… Sen varrella on yksi juomapaikka: totuudenlähde, mutta se on — kuiva!… Sinun seurassasi olen vaeltanut nyt tähän asti: tänne erämaahan, missä ei ole minkäänlaista elämää, vain ihmismato mataa kaikkialla… Minä uskoin elämässä olevan suurta, pyhää, jaloa. Sen vuoksi lähdin sinun kerallasi. Mutta nyt jo suoraan vakuutetaan: totuutta, jota etsit, ei ole olemassa ja elämä on pelkkää rumaa täynnä!… Mikä masennus!… Yksin runouskin on pelkkää leipätyötä… ja vielä sitäkin pahempaa: typerää hassun maineen onkimista… sanoilla pöyhkeilyä, jopa myöskin pikkuista, naurettavaa hullutusta!… Ja sinä minut juuri runoudella, Harhamasi kurjalla kirjalla houkuttelit matkalle. Nyt uskoni jo järkkyy, mokomaan kurjaan runouteen… Niin laiha tulos matkastani on!"

Suuri pimeyden henki säpsähti hieman sitä kuullessaan. Hän luuli kiusattavan ihmishengen jo irtautuvan aseestansa, Harhaman kirjasta ja itsestänsä Harhamasta. Hän kysyi levottomana:

— "Onko totta, että on jo joku sinulle runoilijoita morkkaillut, se on: arvostellut niitä?"

— "Kyllä", — myönsi kiusattava henki hänelle. Ivallisena lausui siihen Perkele:

— "Ja sinä varmaan uskot maallikoita, jotka eivät korkeata runoutta edes käsitä… Pieni ihmishenki vain näykkii, nälvii suurta runoilijaa… Ja sinä uskot pikkuista, et suurta!…"

— "Ei usko ole koskaan ohjattava… se kulkee omaa tietänsä", — huomautti kiusattava.

— "Niin tekee, jos on ohjaksissa hullu… Mutta viisas näyttää uskolle totuuden ja oitis kääntyy usko väärältä polultansa oikealle… Vaan tule taaskin minun kerallani ja katso itse, kuinka suuri, jalo ja viisas onkaan runoilijan henki, niin hälvenevät hullut päähänpistot!"

Hetken empi Oolavi. Mutta jano poltti. Koskenlaskijan luonto veti. Hän lausui päättävästi:

— "Mies kulkee matkan loppuun, vaikka tietää sen turhaa olevan tahi harhaan vievän… Siis vienyt minua aivan matkan päähän."

* * * * *

Ja silloin Perkele vei kiusattavansa kauvaksi ikivanhaan runolinnaan. Se linna pesiytyi laakson rauhaan. Rappaukset, koko seinä peittyivät köynnöksiin, ja kaikkialla sai silmä nähdä vaatimattomuutta, paljasta luonnon runoutta, joka ei etsi kauneuttansa pöyhkeilyssä, vaan nöyrin mielin alistuu aina seuraamaan luonnon sekä ihmishengen ikuista, nöyrää, säädettyä työtä ja vaellusta, jonka ladut säätää ijäinen ihmeensuuri Luojan työ.

Oli aamupäivä. Runolinnan saliin saapui työntekoon neljä suurta miestä: kuuluisat ihmishenget Dante, Goethe, Milton ja Saulus Tarsolainen. Kukin heistä alotti suuren työnsä. Nöyrin mielin istuutuivat kaikki runoilijapöydän ääreen.

Oolaville lausui kiusaaja:

— "Mitä naurettavaa nyt heissä näet?"

Suuret henget ja niiden vaatimattomuus huumasi Oolavin. Hän huudahti ihastuksissaan:

— "Nämä miehet, sen myönnän, ovat hengen ruhtinaita!" Perkele, joka Oolavin äskeisen uskon runouden halpuudesta oli siten muuttanut runouden ihailuksi, uudeksi uskoksi, huudahti hänelle:

— "Siis näet, että on ohjas uskollekin…"

Saulus Tarsolainen ryhtyi jo työhön. Hän kirjoitti nöyrin mielin sanat:

"Non enim audemus nos adjungere vel conjungere cum quibusdam, quiseipsos commendant." [Sillä emmepä me rohkene meitämme lukea eli verrata niihin, jotka itseänsä, ylistävät.]

Yhä enemmän ihastuneena huudahti Oolavi:

— "Hän ei ole pöyhkeilijä kuten luulin…"

— "Erehdys on aina ihmisyyden merkki", — huomautti Perkele siihen.

Jo alkoi Dante suuren runotyönsä Divina Comedian. Nöyrin mielin kirjoitti hänkin työtä alkaessaan:

"O Muse, o alto ingegno, or m'aiutate! O mente che scrivesti cio, ch' io vidi, Qui si parrà la tua nobilitate. Io cominciai: Poeta, chè mi guidi, Guarda la mia virtu, s'ella é possente Prima che all' alto passo tu mi fidi. Tu dici, che di Silvio lo parente, Corruttibile ancora ad immortale Secolo andò e fu sensibilmente… Perche se del venire io m'abbandono, Temo che la venuta non sia folle: Se' savio indenti m' ch' io non ragiono."

[Oi, Musa, oi korkea henki, nyt auta minua! Oi muisti, joka kirjoitat mitä minä näen, nyt koetaan tässä sinun etevyytesi. Minä aloin: Runoilija, koska minua johdat, katsahda kuntoni, onko se kykenevä sille korkealle matkalle, jonka minulle uskoit. Sinä sanoit, että isä Silvius on jo mätänemättömänä ollessaan astunut kuolemattomuuden maailmaan… Mutta jos minä sinne tulla uskaltaisin, eikö minun tuloni olisi tyhmyyttä: Sinä, viisas, opeta minulle, mitä en itse käsitä.]

Haltioissaan huudahti Oolavi:

— "Tunnustan, että olen erehtynyt, kun uskoin runoilijaa narrimaiseksi."

Perkele selitti hänelle jumalaisen viisauden eleet kasvoillansa:

— "Erehtyminen onkin ihmiselle annettu uskon vakaannuttajaksi."

Nyt Milton alkoi suuren runotyönsä. Suurena, siis myös vaatimattomana kirjoitti hän "Kadotetun paratiisin" alkuun miehekkäästi nöyrät sanat:

"O Spirit… What in me is dark, Illumine, what is low, raise and support, That to the height of this great argument I may assert eternal Providence And justify the ways of God to men."

[Oi henki… mikä minussa on pimeätä, se valaise; mikä matalaa, sitä kohota ja tue, jotta voisin tämän suuren tehtäväni mukaisesti vakuuttaa ijäistä Kaitselmusta ja oikeiksi osoittaa Herran tiet ihmisiin nähden.]

Oolavin ihastus lisääntyi. Suuri Goethe alkoi työnsä. Hän kirjoitti ylevänä, suurena, miehekkäänä Faustinsa alkuun sanat:

"Habe nun, ach! Philosophie, Juristerei und Medizin Und, leider! auch Theologie Durchaus studiert, mit heissem Bemüh'n. Da steh' ich nun, ich armer Thor Und bin so flug als nie zuvor… Und sehe, dass wir nichts wissen können."

[Olenpa nyt kauttaaltaan tutkistellut, ah! viisaustiedettä, laki- ja lääketiedettä sekä — valitettavasti! — jumaluus-oppiakin, kiihkeästi uurastaen. Tässä nyt seison, hupelo parka, ja olen yhtä viisas kuin ennenkin… ja näen, että me emme voi mitään tietää!]

Kylmällä voiton-ilolla lausui Perkele Oolaville:

— "Näetkö, kuinka runous jalostuttaa? Nyt katso: ryhti, käytös, kaikkityyni on heissä jaloutta… Etkä halpaa sanaa voi löytää heidän kirjoituksistansa…"

Mutta masentava tunne nousi Oolavin ihastuksestakin. Hän näki suurimpienkin ihmishenkien täytyvän itsensä pieniksi tunnustaa. Mietteissään lausui hän:

— "Jokainen heistä on suuri ihmishenki, sen nyt myönnän… Mutta eräs seikka silloin masentaa mieltä: Nämä suurimmatkin ovat pakotetut noin tunnustamaan, etteivät mitään tiedä!… siis suurinkin ihmishenki on pieni!… Ja minä janoan suurta!… Miten silloin voin luottaa niihin runoniekkoihin, joilta minun täytyy saada nykyajan tieto… Taas horjuu usko… Auta sinä nyt!"

Lumoavana selitti hänelle Perkele:

"Minä täytän pyyntösi. Itse tiedät, että jokainen uusi polvi elämässä — niin kasvi-, kuin myös eläinmaailmassa — on korkeampi edellistä… Samoin on nuori runoilijapolvi aina viisaampi vanhaa, koska sillä on peritty tietämys omansa lisänä. Sen ei tarvitse siis turhaan valitella tietonsa puutetta, kuten valittavat vanhan ajan suuret runoniekat… Sen vuoksi antavat he tyhmyydelle iloisin mielin skorpiooni-ruoskaa… Vaan tule, niin saat itse nähdä taas!…"

* * * * *

Nyt kiusaaja vei kiusattavan kanssansa uusimuotisimpaan, suureen runolinnaan. Ylpeänä nousi linnan uljas lautatorni korkeutta kohti. Suuri runolippu löi mahtavana ilmaa, kun tuuli sitä hulmautteli tangossa… Linnan pihaan saavuttuaan selitti Perkele taas Oolaville:

"Näet täällä toisenlaisen runolinnan. Ei täällä enää runoudesta puutu pienintä tavuakaan, kuten siellä vanhassa. Sadat runon vertauskuvat jo koristavat linnan ulkopuolta, ja runosali onkin täpötäynnä runouteen kuuluvata tavaraa: seppeleitä sekä symbooleja ja paljon muuta vertauskuvallista."

Sitä lausuessaan hän vei kiusattavansa runosaliin. Siellä oli koolla neljä nuorta runoilijaa: Kynästö, Runosto, Mustemala ja Kirjamo. Salin perällä seisoi jalustallaan Runotar, tarjoellen seppelettä, ja oven suussa, pikku jakkaralla värjötti Harhama, jolla oli seppeleenä pienoinen, kuivettunut vihtaraksi. Mutta hänet peitti Perkele kiusattavaltaan. Heidän sisään astuessaan kysäisi Mustemala:

— "Ketä ootte?"

Perkele (nöyränä):

"Runouden oomme kaksi ihailijaa…"

Runosto (ihmetellen, tovereilleen):

"Nyt ovat tyhmät viisaiksi jo tulleet…"

Kirjamo:

"Siis näet, että työmme sadon kantaa…"

Perkele (nöyrin elein):

"Kai halvat pyhiinvaeltajat saanee runouden aurinkoa ihaella?"

Kynästö (välinpitämättömästi):

"Ei helmiä oo sikain eteen tapa heitellä, mutta pyhiinvaeltaja jo kulkee toki kehityksen tiellä korkeutta kohti… siksi jää nyt sisään."

Perkele (kumartaen):

"Nöyrästi kiitän!"

Runosto:

"Mulla on nyt tässä pienoinen runo… pikku neron tuote…"

Kynästö (kohteliaasti huomauttaen):

"Me emme puhu enää yksikössä, vaikk' onkin puhe yhdestä. Yks hyvä on monen huonon arvoinen."

Runosto (anteeksi pyytäen):

"Ah, anteeks'! Unohdin aivan… Meillä — se on: mulla — on tässä lyhykäinen runoelma."

Mustemala:

"Suvaitkaa sillä meitä ilahuttaa!"

Runosto (lukee):

"Tämä kansa ei tiedä, mikä kulturi on. Sen pää ei siedä, kun on tottumaton, sitä suurta kulturijuomaa, tämä seikka, sä ystävä, huomaa. Mutta minäpä tiedän, mikä kulturi on. Sen häitä mä vietän, minä kuolematon… Me oomme sen kulturin kukka. Nyt vieköön tyhmyyden hukka!"

Kirjamo (ilostuneena):

"Mi lennokkuus ja paatos!"

Kynästö (haltioissaan):

"Entäs mikä poljennon pauhu!"

Mustemala:

"Loppusoinnun runsaus on jumalaista…"

Runosto:

"Kiitän teitä, herrat! On onnellista saada arvostelu niin pätevästä suusta kuulla!"

Kirjamo (ottaa runonsa):

"Meillä — (siis mulla) oisi tässä suuri uutuus."

Runosto (pyytäen lukemaan):

"Suvaitkaa! Esteettinen herkku aina hengellemme suurin himoruoka…"

Kirjamo (lukee):

"Ei Abrahamin, Iisakin, ei myöskään Jakobin Jumala enää maalimassa saa käydä kansaa haalimassa! Tien Hältä poikki näin mä lyön… Runoni painatan ja myön."

Runosto (haltioituen):

"Se oli mahtavaa, suuremmoista!"

Harhama (yksikseen, ihastuneena):

"Mä näen heissä oman kuvaiseni."

Kynästö (ihastuneena):

"Ei suuri keisar' Augustuskaan muinoin älynnyt veronlasku-ukaasissaan puhua siten koko maailmasta, vaan rajoittui hän tunnettuun".

Mustemala:

"Mä, veli, sinua onnittelen voitostasi."

Oolavi (tuskaisena Perkeleelle):

"Tää lemmon meno mua tympäisee!"

Perkele (harmistuneena, itsekseen):

"On Jumala nuo lyönyt sokeudella… Minua siten hän taas vahingoittaa: Pilaavat riettaat koko asiani… Hän panee ilveilijäks' alentumaan nää miehet, ett' ei kukaan enää heille antaisi mitään arvoa, ei panis ees huomiota heidän sanoihinsa!… (Oolaville): Odota aikaa… Tää on nuorten joukko. Näin aikanaan myös Dante, Goethe, Milton ja Saulus Tarsolainen elämöivät. Se kyllä menee aikanansa ohi…"

Mustemala (tärkeän näköisenä):

"Uus suunta ois nyt alkuun päästettävä… Niin että kulturi ei vanheneisi kansassa…"

Runosto (suurena):

"Oikein!… Minä ehdottaisin Pamphleti-suuntaa… Se on muotisuunta… ja muoti korkeinta on kulturia, kun kulturia on se kaikki, mikä on eellä ajastaan ja itsestänsä… ja muoti ennen syksyn alkamista jo tietää uuden talvikauden tarpeen."

Kynästö (arvokkaana):

"Mä yhdyn veljeen… Mutta mielestäni ois Jumala ja piru kynittävä samalla tiellä… Meidän aikanamme se menee kansaan…"

Kirjamo (viisaan eleillä):

"Niitä kyniessä voi hengenmiehellekin köniin antaa… Se kansaa naurattaa ja siksi on se jaloa, korkeata huumoria… Sanoisin: se on kirkkain, jaloin kruunu kultuurin päähän."

Runosto (arvokkaasti kumartaen):

"Oikein puhut, veli! Siis saakoon esteettistä rökitystä nyt pappi!… Se on hälle kunniaksi, kun kädestämme saapi taiteellista selkäänsä hutkimista."

Harhama (ihastuneena):

"Miten suurta! Jos nuo vain eivät ole itse minä. niin ainakin on heillä minun suuni… Ja henkeni on heissä…"

Kirjamo (ihastuneena):

"Miten Jalo runouden kuulu taideherkku on! Siis ryhtykäämme työhön."

Perkele (itsekseen, harmistuneena):

"Nyt ne riettaat minulle lemmon karhunpalvelusta tekevät tuolla lailla melutessaan… On ilveilijä ystävistä huonoin, kun kysymys on meistä jumalista ja niiden vakavista asioista…"

Kynästö:

"Myös tyhmyydelle antakaamme ruoskaa! Ja ken ei meille huuda eläköötä, hän saakoon oitis kelpo selkäsaunan… Niin neron prestigiä suojellaan."

Oolavi:

"Tää inhottaa!"

Perkele (joukolle kiukuissaan):

"Nyt heretkää jo, riettaat!, Pilaatte muuten koko hökötyksen…"

Kaikki neljä:

"Kas sitä!"

Runosto:

"Mitä mukiset sa siinä?"

Kynästö:

"Vai sinä täällä alat isännöidä! Mitä sa tahdot?"

Perkele (rauhallisena):

"Pyydän huomauttaa, ett'ei oo Pirun kyniminen helppo…! Sen lemmon seljässä ei, nähkääs, herrat, oo höyheniä…"

Kynästö (suuttuneena):

"Sinä viisastelet… On hällä hyvää aikaa kasvatella selkäänsä oikein sankka höyhenikkö…"

Perkele (ilkeästi):

"Kai tehnee hän sen teidän mieliksenne."

Kirjamo (hiljaa Kynästölle):

"Mä myöskin tässä sitä ajattelin, ett'ei se pirun kyniminen ole helpointa työtä, kun on paljas iho riettaalla…"

Kynästö (lohdutellen):

"Mutta voihan siksi kasvaa tiheä höyhenpuku vietävälle…"

Kirjamo;

"Niin voi… niin kyllä voi."

Runosto (Perkeleelle):

"Et varmaan tiedä, ett' olet kulturin sä keskuudessa, kun sillä lailla äsken käyttäydyit…"

Perkele:

"En itsekään oo aivan kulturiton…"

Mustemala (uteliaana):

"Mitenkä? Ootko sinä sivistynyt? Siis toisin sanoin: ootko sepitellyt runoja?…"

Kirjamo (hämmästyen):

"Ootko sinä runoniekka?"

Perkele (häijyiltä eleillä):

"Ma oon kuin Tallimestariksi luotu… Ja jos en ole vielä hyvin suuri, oon toki kotitarverunoilija!"

Runosto (ihmetellen):

"Vai niin!… Vai lähtee sinultakin runo Ei oisi luullut!"

Perkele (kerskaten):

"Ralli lähtee multa kuin liiste-liisto räkäpetäjästä, ja runoja ma renkutan kuin poika…"

Kynästö (ihmetellen):

"Ken uskois moista maantien kulkijasta! Et toki meitä valehella syötä?"

Runosto (Perkeleelle);

"Lausuppa meille joku runoistasi!"

Perkele:

"Kernaasti, vaikka viisi-, kuusitoista!"

Kirjamo:

"Hys, hiljaa! Runoravintoa saadaan! Siis nauttimaan nyt, herrat runoniekat!"

Kynästö (Perkeleelle):

"Suo anteeks', ettei tietty hännystakkiin runosi kunniaksi pukeutua!"

Runosto (Perkeleelle anteeksipyynnöksi):

"Me emme tienneet… Mutta hännystakin korvaamme ylevällä, ylpeällä katseella. Suvaitkaa nyt alkaa jo!"

Perkele (lausuu mahtavana):

"Ol' ennen muinoin maailmassa täi kylläinen ja nuori… Se eli niin kuin taivahassa, ei tiennyt mit' on huoli, vaan talonpojan verta naukkas ja parhaat palat siitä haukkas."

Runosto (tärkeän näköisenä, ajatellen):

"Tää runous on silminnähtävästi materialismi-idealismia…"

Perkele (lausuu juhlallisesti):

"Vaan häntä kova onni hosui… Ah, sääli kunnon täitä! Se runoilijan takkiin osui, sai syödä runonpäitä… Sai vatsanväänteet raukka siitä… Hän sitä muonaa vain ei kiitä…"

Kynästö (mietteissään):

"Tää runo tuottaa vatsanväänteet mulle."

Kirjamo (happamana):

"Mä myöskin, luulen, saan nyt mahataudin!"

Perkele (juhlallisesti):

"Vaan siellä sai hän myöskin maistaa pisaran runoverta ja kunniaa ja nälkää haistaa… Hän hullaantui. Ja kerta jo, äläs, runovehkeet osti, ja suuren runoporun nosti…"

Runosto (tyytymättömänä):

"Tää suunta, luulen, oisi hyljättävä…"

Mustemala (miettien);

"Kun ei tuo, lempo, meitä ivaileisi!"

Perkele (jatkaa juhlallisena):

"Niin nosti täi nyt viisaan päänsä, runoili, jotta paukkui. Söi kansaa, vuoroin syötäväänsä taas särpimikseen haukkui, jos kuka häntä kynsin hääti, hän sille haukkumisen sääti…

Hän kirpun seuraan päästä koitti: tää kehut hälle kantoi. Mut milloin häntä joku moitti hän tuolle ruoskaa antoi… Vaan jos ne minuun iskee hampaan, niin rikkaläjään riettaat kampaan."

Kynästö (vakavana):

"Mä näen mikä hän on miehiänsä."

Runosto (ylenkatseellisesti):

"Niin minä myös."

Kirjamo (ylpeästi):

"Ken tuota ei jo näe! Hän pitää meitä täällä pilkkanansa!"

Kynästö (Perkeleelle kiivaasti, jalkaa polkien):

"Sä meitä pidät täällä pilkkanasi!"

Perkele:

"Satiiri, tiedät, kuuluu runouteen."

Runosto (kiivaasti):

"Niin kuuluu, mutta se on kansaa varten… Ei koiranruoska sovi ihmiselle…"

Perkele:

"Ei sovi. Mutta kuulu runomiekka on kaksiteräinen, ja toinen terä itseensä runoilijaan haavan iskee… sen vuoksi ontuvatkin runojalat ja seppele on päässä repallansa…"

Runosto (kiihtyneenä):

"Tuo julkea!… Hän jatkaa ivailuaan!"

Kynästö (ärjäisten Perkeleelle):

"Jo ulos täältä!"

Mustemala (karjaisten);

"Oitis täältä ulos!"

Kirjamo (huutaen):

"Vie luusi täältä heti lemmon uuniin!"

Perkele:

"Poroksi siell' ei minun luuni pala!…"

Runosto (tappeluvalmiina):

"Hän jatkaa… Herrat, viskataanpas ulos se häpäisijä!… Käykää, herrat, kiinni!…"

Ja kaikki neljä miestä hyökkäsivät nyt Perkeleen kimppuun. Vaan tämä loitsi silloin otsaansa tulikuumat sarvet ja muutti vaippansakin tuliseksi. Kauhuissaan huudahtivat kaikki neljä:

"Hän onkin itse Piru Helvetistä!"

Perkele (ivallisesti):

"Nyt oisi aika minut ulos heittää…"

Runosto (vapisten):

"Oi, emme sulle pahaa tarkottaneet."

Perkele (rauhoitellen):

"Ei ollenkaan… Mä pidän tappelusta, ja sota on mun lempitoimiani…"

Hän käyskenteli hetken ylpeänä tulista vaippaa häilytellen. Sitten hän lausui taaskin kauhun iskemille:

"Ois' oiva tilaisuus nyt kyniäkin minulta höyhenpuku seljästäni… Myös pikku tappelukin mukiin menisi"

Kynästö (rukoillen):

"Oi, älä meitä tuolla tappelulla nyt pelottele!… Taikka oikeastaan me voisimmekin tapella, jos sinä heittäisit ensin päältäs pirunnahan ja sarvet päästäs."

Runosto (hätäillen Kynästölle):

"Ei se vielä riitä… Oi, pyydä häntä myöskin pirunluonto pois pulittamaan sisälmyksistänsä… niin sitten ehkä voimme neljään mieheen hänelle riittää!"

Kynästö (rukoillen):

"Hyvä Paholainen, jos väkiseltä tappelua hierot, niin heitä pois se paha pirunluonto!"

Perkele (viisaana):

"Se tehtävä ei mulle helpompata, kun osa minun pirunluontoani on sinun povehesi kätkettynä…"

Kaikki neljä (kauhuissaan):

"Sus siunatkoon!"

Perkele (poistuu Oolavin kanssa):

"Nyt ilman tappelua ma poistun seurastanne. Toki jätän mä itseäni teihin jokahiseen… niin että kyllä kynittävää riittää!"

Hän saapui nyt taas kiusattavinensa takaisin erämaahan. Oolaville hän selitti:

"Danten istuimelle käy kulku aina hullutusten kautta… Sä näithän miten paljon Harhamakin on hullutellut, mutta nyt jo istuu hän pikku runoilijan oppilaana. Ja oppilaasta itse mestariksi on runomaailmassa yksi askel, min pituuden saa aivan mielinmäärin jokainen määrätakin…"

Mietteissään lausui kiusattava siihen:

"Näin äsken suurta sielun jaloutta ja miehekästä itsetuntemista… Näin myöskin siitä aivan vastakohdan… En tiedä enää, mitä ajatella… Mun sieluni on kaiken epäilystä jo täpötäynnään… Todella en tiedä, mik' on nyt oikeaa ja mikä väärää… Kun siten kaikki synkkään usmaan peittyy, lie paras heittäytyä rennoksensa ja antaa tuulen purtta kuljettaa."

Hän vaipui mietteisiinsä suuren kiusaajan ivatessa ihmishengen parhaitakin pyrintöjä, ivaillessa niitä niiden oman mitättömyyden ja pikkumaisuuden kautta.

Kun pursi oli jo tuuliajolla.

Elämän autiot merenselät kuohuivat. Tuuli ajeli ulapalle eksyneen purjehtijan venettä.

Maa riisuutui jo lumivaipastansa. Siellä täällä avautui päivänrinteellä pieni pälvi, arkana kuin heräävän immen silmä. Metsän povessa soi jo lempi, kun oli alkanut kypsyä koivun-urpu, pehmitä herkuksi, josta sai suoni vereensä elämän halua ja voimaa. Ilma heleni, kevätlämpö laittoi soittimia ja koppelo kuherteli jo teeri-emolle.

Oolavin korskuva valjakko porhalsi kullan temppelin edustalle, suitsien suuraudat ja silojen kuveremelit vaahdosta valkeina. Nopsa lakeija kiirehti auttamaan isäntäänsä, kumarrellen joka avun-antonsa lisäksi. Huolettomana nousi Oolavi portaita ylös ja astui keltaisen kuolleen jumalan huoneeseen.

Martva oli jo matkustanut takaisin kotiinsa. Viime kohtauksen jälkeen, Cabat'in ravintolassa, olivat heidän välinsä muuttuneet, kuin taika olisi käskenyt niitä: Alussa molemmat katuivat sitä mitä oli tapahtunut. He huomasivat katkaisseensa hennon kauniin runokukan. Kukka kuihtui nyt: sen lehdet raukesivat ja veltostuivat pehmeiksi. Ne eivät välittäneet enää auringon valosulosta, eivät vedestä. Kumpikin tiesi olevansa syyllinen siihen mitä oli tapahtunut eikä halunnut sitä myöntää, ei puhuakaan siitä. Äänettöminä antoivat he kumpikin toisillensa sen selityksen, että: "sehän oli luonnollista". Se selitys oli heille viikunalehti, jolla he peittivät itsensä siltä ääneltä, joka soimasi kysellen: "Miksi alennuit ottamaan liasta sen, joka oli otettava runomaljoista? Miksi poljit ihmishengen kulkemaan karjanlemmen teitä?" Syyllisyydentunne soimasi juuri siitä, että ihminen oli suuren elämäntehtävänsä täyttänyt luonnon vietin käskemänä eläimenä, eikä ylevänä ihmisenä.

Joskus he vieroivat toisiansa, mutta salasivat sen, peittivät sen syleilyillä ja teeskentelyillä. Martva itki salassa kerran kaksi, katui taas itkujansa eikä tajunnut, miksi itki ja miksi oli mieli joskus apea. Ja kun hän sitten lähti kotiinsa ja oli sanonut jäähyväiset Oolaville, tuntui hänestä kuin olisi hän päässyt sairaalasta terveenä pois, palaisi kotiin ja ikävöisi samalla sairaalaa, jonka hoitoon ja hellyyteen hän oli tottunut. Kaikki tapahtunut päättyi hänessä pieneen nautintoon, vapautuksen ja helpoituksen tunteeseen, kuten sairaus, joka erotessansa ikäänkuin lahjoittaa siitä tointujalle suloisen kevennyksen.

* * * * *

Kullan temppeli kohisi harrasta väkeä täynnä. Suuret kultapanokset kiersivät maljasta maljaan. Ihmishenki kulki kierivän kullan mukana, siihen syöpyneenä kuin kuume sairaan ruumiiseen. Kaikki muu tukehtui kultapalaan.

Väkijoukosta lähestyi Oolavia parooni Geldners ja tervehti häntä tuttavallisesti, mutta samalla ylevästi, arvonsa ja asemansa tuntien. Pari kuivaa sanaa vaihdettuaan tarttui hän asiaan, puhuen:

— "Teillä on suuri määrä huudettuna Sornovon hiilikaivosten osakkeita… Mitä aijotte niillä nyt tehdä?"

Oolaville oli kysymys odottamaton. Hän huomasi siitä, että pörssissä oli tapahtunut muutos. Oudostuen kysyi hän:

— "Kuinka niin?… Mistä johtuu kysymyksenne, parooni?"

Parooni Geldners teki pienen oudostusta kuvaavan liikkeen käsillänsä ja kysyi vastaukseksi:

— "Ettekö Te sitten vielä ole kuullut, että vast'ikään on löydetty suuria hiilikerroksia likeltä Siperian rautatietä?"

— "Kyllä muistelen aamulehdessä jotain sen tapaista lukeneeni… uutisen tai sähkösanoman", — vastaili Oolavi, äänessä se väre kuin muistelisi hän jotakin.

— "No niin!" — pisti siihen parooni Geldners merkitsevästi levittäen käsiänsä tavalla, joka kuvasi sanoja: "asia on siis selvä".

Oolavi ei käsittänyt. Tekeytyen välinpitämättömäksi, ettei osottaisi, että hän ei ymmärrä hintoihin vaikuttavia seikkoja, jommoisen hän nyt tajusi olevan kysymyksessä, kysyi hän:

— "Mutta, parooni, mitä yhteyttä sillä asialla on Sornovon hiilikaivosten kanssa?… Löydetyt hiilikerrokset eivät voi olla rikkaita sornovolaisia rikkaammat."

Parooni Geldners naurahti kuivasti huomattuansa että Oolavi oli vasta-alkaja. Mutta hän piti hänen rohkeudestansa ja sitä ystävyyttä lisäsi nyt vielä yhteinen asia, sillä hänelläkin oli suuri hiilikaivosten osakkeita. Kylmäverisenä selitti hän:

— "Uusi kaivos-alue on kaksi tuhatta virstaa likempänä teollisuuspaikkoja, joiden hiilitarpeen on tähän asti Sornovo tyydyttänyt… Kuljetus tulee uusista kaivoksista niin paljon huokeammaksi, että kilpailu käy vaikeaksi… sanon jo: mahdottomaksi."

Oolavi oli kuin puulla päähän lyöty. Tuukkalan häviö välähti hänen silmissänsä punasalamana. Kylmäveriseksi tekeytyen kysyi hän:

— "Ja entä sitten?"

Parooni Geldners puhalsi sikarin savun suustansa ja vastasi:

— "Ei muuta kuin luonnollinen seuraus: Sornovon osakkeet laskevat…"

Syntyi pieni leikkelevä äänettömyys. Oolavin ohimoita poltti niihin tulvannut kuuma veri. Kultakuume puhkaisi pesäkkeensä, joihin oli vetäytynyt, sekä alkoi hävittävän työnsä. Parooni Geldners jatkoi:

— "Ette kai aijo nyt ruveta osakkeitanne rahaksi muuttamaan?"

Kun Oolavi oli lausunut jonkun epäselvän sanan, selitti parooni:

— "Jos tällä hetkellä tarjottaisiin osakkeita myötäväksi, synnyttäisi se ehkä paniikin. Arkaluontoiset, varsinkin pikku-eläjät… kaikenlaiset pörssijänikset… alkaisivat seurata esimerkkiä, ja seurauksena olisi hintojen suunnaton aleneminen…"

Oolavi sytytti sikarin, huolettomana kuin olisi asia hänelle ja hänen rahoilleen pikkutapaus. Luuloteltu miehen kunnia ja henkinen hätäytyminen taistelivat hänessä julmaa taisteluansa. Hän ei tahtonut näyttäytyä araksi ja painoi hätänsä näkymättömäksi. Puhaltaen savua suustansa hän lausui kuivasti:

— "Se on kyllä totta… Jänikset aina pilaavat pörssin… Entä Te, parooni: mitä aijotte tehdä?"

— "Odottaa", — oli kuiva, lyövä vastaus.

Oolavi oli sisältä kuuma, päältä nähden kylmä. Hän tiesi, että hän ei voisi odottaa, sillä hintojen laskiessa alle määrähinnan olisi hän tarvinnut uusia rahoja ja niitä ei ollut aina saatavissa. Tuukkalan luottokin oli tyyten käytetty. Hänen vielä miettiessään, jatkoi parooni Geldners:

— "Aijoin juuri kehoittaa Teitäkin ryhtymään pitämään hintoja pystyssä, se on: ei yrittämään nyt rahaksi muuttaa, vaan päinvastoin, mikäli mahdollista ostamaan tarjolla olevia osakkeita täydellä hinnalla… Se antaa toisille rohkeutta… Jäniksetkin saavat karhunnahan… Teillähän onkin yksinomaan ainoastaan Sornovon osakkeita?… Vai kuinka?"

— "Yksinomaan", — myönsi Oolavi, johon parooni Geldnersin kehoitukset putoilivat kuin joku ilkkuva sanatulva.

Parooni Geldners käveli pari askelta edestakaisin ja selitti miettivänä:

— "Tässä on yleensä vielä aikaista mitään päättääkään… Voi olla mahdollista että uusi hiililöytö on itsessään vähäarvoinen, mutta siitä on nostettu suuri huuto, ensiksi: jotta sen osakkeet menisivät kaupaksi, ja toiseksi: on mahdollista että sillä pyritään lyömään Sornovon osakkeiden hinta alas ja sitten kaikessa hiljaisuudessa aijotaan ostaa ne polkuhinnasta…"

Oolavilta pääsi helpoituksen huokaus. Äskeinen selitys tuntui hänestä jo tapahtuneelta pelastukselta. Hän oli siinä asemassa, jossa mies tarttuu viheliäisimpäänkin oljenkorteen. Parooni selitti edelleen:

— "Sornovon osakkeita on liikkeellä noin kolmenkymmenen miljoonan ruplan arvosta… Jos nyt onnistuisivat lyömään niiden hintaa kolmannen osan alas ja koota silloin kaikki käsiinsä, olisi heidän voittonsa kymmenen miljoonaa ruplaa…"

— "Sievä summa", — myönteli Oolavi, kykenemättä enää puhumaan muuta kuin kuivia huomautuksia, mutta salaten levottomuutensa, peittäen sen niillä lyhykäisillä kylmillä lauseillansa. Hän alkoi laskea, miettien: "Minun nimelläni on Sornovon osakkeita yli kahdenmiljoonan ruplan arvosta. Kuuden, seitsemän prosentin hinnan-alennus alle maksamani hinnan veisi Tuukkalan perikatoon…"

Hän hätäytyi ja yritti laskea edelleen, nopeasti, katkerasti miettien:

— "Jos olisin muutamaa päivää ennemmin muuttanut osakkeeni rahaksi, olisi vajaus ollut melkein täytetty. Nyt on taas kaikki sysimustaa… Hauta avautuu kotitalon alle."

Parooni Geldners pysyi kylmäverisenä. Hänelle oli muutama miljoona pikkuasia. Keskustelun jatkuessa selitti hän viisaana:

— "Tässä on vielä lisäksi eräs tärkeä kohta: Ministerineuvostossa on ollut vireillä kysymys perustaa Sornovon läheisyyteen valtion asetehdas ja suuri rautateiden konepaja, sekä rakentaa haararata etelään… Asiaa valmistetaan salaisuudessa ja on sen puolella vaikutusvaltaisia henkilöitä, joilla on Sornovon osakkeita… Kun tämä päätös on tehty, nousevat Sornovon osakkeet heti kaksikymmentäviisi prosenttia…"

Niistä sanoista valkeni Oolaville pelastus, joka hätäytyneessä sielussa kuvastui varmana. Kuumeisena tiedusteli hän:

— "Koska tämän päätöksen pitäisi tulla?"

Parooni Geldners kohautti olkapäitänsä ja vastasi:

— "Vaikea sanoa… Huomenna… tai kuukauden kuluttua… Riippuu monesta seikasta… Minä muuten kerroin tämän teille salaisuutena… Ymmärrättehän, että siinä on paljon semmoista…"

Hän teki merkitsevän liikkeen käsillänsä.

— "Kyllä, kyllä!" — tarttui Oolavi, antaen ymmärtää, että hän tulisi vaikenemaan. Parooni Geldnersin sytyttäessä sikariansa tiedusteli hän kuumeisena:

— "Onko tämä päätös sitten varma?… Te, parooni, luultavasti tiedätte…"

— "Niin vakuutetaan…" — vakuutti Geldners jatkaen: "Ja minä puolestani pidän sitä varmana. Durnovolla, josta asia paljon riippuu, on miljoona Sornovon osakkeissa… Lihatshofilla on ihka sama määrä… Valkofilla en tiedä onko puoli miljoonaa… Siis on hyvät takeet", — lopetti hän kuivasti.

Toivo tulvasi silloin Oolavin kuumeiseen sieluun. Hänen edessänsä loistivat miljoonat ja avautuivat kultakentät, joita kirkas päivä valaisi, säteillen kullasta huikaisevalla valolla. Parooni Geldners — sen hän tiesi — tunsi vaikuttavien henkilöiden salaisuudet, kun oli itse niitä punomassa. Kaiken sen, mitä hän puhui, täytyi olla siis varmaa. Kun hän itse sen lisäksi uskalsi miljoonia sen varaan, mitä oli nyt puhunut, oli Oolavilla täysi syy rauhottua varmana siitä, että odotettu päätös oli tuova hänelle kultaa kantamuksittain.

Parooni Geldners oli poistunut, ja Oolavi istahti pörssin perälle, erilleen muista. Nyt ei hän taas ollut selvillä tilastansa. Äskeistä kuumeista ihastusta seurasi nyt taas epätoivo, epäselvyys ja tuska. Hän alkoi hiota. Hauta, joka mieli Tuukkalaa, ammotti hänelle väliin pelottavana maan kitana. Väliin taas huikaisivat hänen silmiänsä ne kultamaat, jotka olivat hänelle levittäytyneet parooni Geldnersin viime selityksestä. Hän epäröi kahden tulen välissä.

Ja viimein hänelle kävi kuten aina sille, joka on hädässä ja jolla on valittavana viimeiseksi keinoksi joko toivottomuus tai valoisaksi maalattu toivo. Hän valitsi valittavista paremman, turvautui siihen, koska se näytti olevan ainoa pelastus. Hän uskoi kultasumujen olevan kivikallioita, vuoria, joiden perustus ei petä. Geldners ja ne, joiden nimet tämä oli luetellut, olivat hänen mielestänsä varmoja takeita siitä, että sumu on kalliolujaa. Hän riemastui, sai voimansa takaisin ja alkoi pyrkiä kalliolle, jolla luuli kullan odottavan.

Laskujansa tehdessä hän toki muisti, että hänen kaikki rahansa olivat jo pelissä. Hän tiesi että jatkaessa, hintojen aletessa, tarvitaan rahaa, ja jos sitä ei ole, on kaikki kerrassaan mennyttä. Kylmä hiki nousi silloin hänen otsallensa. Hetken rauha hävisi taas tuulen viemänä. Perikato odotti Tuukkalaa, ja hän näki samalla oman turmionsa lähestyvän. Isä ja äiti ja Martva ilmestyivät hänen eteensä ja hän seisoi niiden edessä kuin viimeisellä tuomiolla. Katse ei uskaltanut enää maasta kohota ja häpeä painoi hartioita myllynkivenä.

Hädissänsä hapuili hän jotain pelastusta, tapaili yhtä ja toista. Ja silloin vilahtikin hänelle pelastus kuin elokuinen tähdenlento: Hän muisti, että Ranniston talolla oli yli puoli miljoonaa talletuksia ja hänellä täydellinen valtakirja. Muuta ei hän enää ajatellut, sillä oikean ja väärän raja-aidat olivat jo hänessä sortuneet. Hän ei kysynyt enää, oliko Ranniston rahojen nostaminen oikea vai väärä teko.

Ja kun hän oli päätöksensä tehnyt, rauhottui hän aluksi, melkeinpä nautti voitosta. Mutta vähän myöhemmin, kun ilta alkoi hämärtää, nousi hänen sielustansa joku sanomattoman karvas ja raskas ajatus. Hän masentui kokonansa ja kaipasi jotain ystävää, tai huvia. Hän ajatteli yhtä ja toista. Kaikki häntä tympäisi, kunnes muisti neiti Iltamon. Silloin huokasi hän helpotuksesta, pukeutui ja lähti hänen luoksensa, ikäänkuin häneltä turvaa hakemaan.

Kevät kylvi Pohjolassakin päiviänsä yhä tiheämpään. Hankia oli enää jäljellä repale siellä, riekale täällä. Jo aikoja olivat ilmestyneet kesän varmat tulonmerkit; Pojat löivät palloa, tytöt olivat noppasilla ja kiuru liritteli päiväkausin korkealla taivaan sineä vasten.

* * * * *

Neiti Iltamo puheli vastaanottohuoneessansa vanhanpuoleisen naisen kanssa. Puhe ei ottanut alussa sujuaksensa. Näkyi selvästi, että neiti Iltamo arkaili vierastansa, jonka silmät paloivat syvällä silmäkuoppien sisällä ja koko olemuksessa oli salaperäistä pelottamaan asti. Pöydällä olivat kortit levällänsä ja nainen povasi niistä, selitellen:

— "Teillä on sydämen suruja… Te ajattelette ristiveristä miestä… Tuota tuossa…"

Neiti Iltamon poskille nousi lämpö ja hieno, vallaton puna. Povaaja katsoi häneen tutkivasti ja huomasi oikein ennustaneensa. Lopun hän tiesi nyt ennustaa erehtymättä: Hän tiesi lemmenlaulujen olevan sanasta sanaan samoja, silloinkin kun ne ovat olevinansa uutta. Hän tiesi, että ruoho ei pääse väristänsä, tikka tavoistansa. Kortteja sakatessansa jatkoi hän puheluansa:

— "Ruhtinatar Bjeloselskajalla ja Teillä on aivan samanlaiset kortit… Hän uskoi kohtaloonsa ja nyt hän on onnellisissa naimisissa sen kanssa, jota ajatteli…"

Neiti Iltamo hengitti hermostuneen kuumeisesti. Povaaja näytti entistään salaperäisemmältä, viisaammalta: Se oli arvannut oikein hänen surunsa. Nyt levitti se taas korttejansa ja tarkasteli niitä. Neiti Iltamon posket paloivat tulena. Hän odotti, toivoi, että hänen korttinsa olisivat loppuun asti samat kuin ruhtinatar Bjeloselskajan. Povaaja selitti, kertasi sadasti laulamaansa rakkauden virttä:

— "Siinä on kyllä välillä ruutuverinen nainen… Tuo tuossa… Mikä on tuo nainen?" — oudosteli hän tutkivana. Mutta Iltamon silmien eteen ilmestyi Martvan kuva. Se kuva oli kaunis. Tulvavetenä täytti kateus hänen sielunsa… Mustasukkaisuus ja viha leimahtivat roihuna. Hän rakasti nyt Oolavia, ei rakkauden tähden, vaan kostaaksensa… Hänen rakkautensa oli vihaa ja kateutta. Se ei sillä hetkellä ollut lempeäkään. Povaajan silmät paloivat. Ne tutkivat häntä aivan sielunsyitä myöten. Heittäen taas kortit levälleen, jatkoi hän:

— "Mutta se nainen menee pois… Noin: nyt se on jo täällä ja ristiverinen mies pysyy Teidän luonanne… Teillä on hyvät kortit…"

Neiti Iltamo nautti jo kostosta, ja sitä mukaa tunsi hän rakastavansa Oolavia aina vain enemmän ja enemmän. Kun povaaja sakasi kortteja, kysyi neiti Iltamo häneltä uteliaana, ääni kiihtymyksestä yhtenä nopeana herttaisena kellon helähdyksenä:

— "Menikö se kokonaan pois, se ruutuverinen nainen?"

Ennustaja pysäytti korttien kokoomisen ja selitti niitä näytellen:

— "Menee se pois… Täällä… noin se menee tuon mustaverisen miehen kanssa… Ja täällä ovat teidän kihlakorttinne… Tuosta alkaa jo häätie…"

Iloinen katse helähti neiti Iltamosta. Povaajan osottamat kortit olivat hänestä aivan selvät, vaikka hän ei niistä mitään ymmärtänyt. Hän uskoi niihin kuin itseselviöön. Turhamielisyys kukki hänessä viattomana, kauniina kukkana.

Ennustaja levitti taas kortit. Neiti Iltamon sielu värisi uteliaisuudesta helvekepeänä. Turhaan koetti hän hymyllänsä salata sitä. Ennustaja ennusti:

— "Siinä on kyllä välillä esteitä ja pahoja silmiä…"

— "Voi… voi!" — pääsi neiti Iltamolta sievän naurahduksen mukana. Se naurahdus oli aijottu peittämään oikean: antamaan todelle leikin näennäinen sävy.

— "Mutta täällä taas jatkuu häätie ja tuo nainen häviää minne hävinneekin… Teidän pitää vain kiirehtiä kihloja", — jatkoi povaaja.

Ilo pääsi taas mielestä irti ja laskeutui harsona neiti Iltamon sieville kasvoille. Hän heittäytyi huolettomana leposohvan nojaa vasten, kuin iloitaksensa siinä kasvonsa koreiksi, hymyilläksensä silmänsä lisäsuloksi. Voiton-ilo koristi häntä kuin kutri, joka ilakoi immen otsalla.

Ennustaja aikoi jatkaa, kun ovikello äkkiä soi ja neiti Iltamo huudahti itseksensä:

— "Se on herra Tuukkala!"

Ja nopeasti ylös hypähtäen kiirehti hän povaajalle:

— "Kootkaa pois!… Kootkaa pois kortit!… joutuin… joutuin… joutuin. Ja ette saa sanoa, että povasitte!… Ettehän sano?… Kootkaa joutuin… Eikä saa vain sanoa…"

Nainen ei ehtinyt vastata, kun neiti Iltamo jo kiirehti itse avaamaan ovea. Eteisestä hän vielä pistäytyi takaisin ja vakuutti:

— "Ette vain saa sanoa, että povasitte!"

— "Tervetuloa", — huudahti hän jatkoksi Oolaville. Ja lain Oolavi häntä tervehtiessänsä lähestyi hymyillen, ikäänkuin suudellaksensa hänen otsaansa, vetäytyi hän varovasti pakoon, varottaen enemmän liikkeillä kuin kuiskailuilla, varottavasti suhisten:

— "Hys… hys… hys… hyys!… Vieraita on sisällä… Ei saa… ei saa… ei saa!…"

He astuivat sisälle ja neiti Iltamo esitteli:

— "Rouva… rouva… minä aina unohdan ihmisten nimet… rouva Sidney… Niinhän teidän nimenne on?…"

Oolavi tervehti ja lausui povaajalle:

— "Minä olen kuullut Teidän nimenne, mutta en muista missä…"

Mutta nopeasti, muistaen asian, kysyi hän:

— "Ettekö asu Italianskaja-kadulla?"

Kun nainen oli sen myöntänyt, jatkoi Oolavi:

— "No nyi minä muistan: Minulle on kerrottu, että Te tunnette salaiset tieteet… osaatte ennustaa ihmiskohtalon… Eräs tutuistani on ennustuksiinne luottaen pelannut ja voittanut suuren omaisuuden…"

Neiti Iltamo tekeytyi hämmästyneeksi ja huudahteli:

— "Ai, rouva Sidney!… Osaatteko Te ennustaa korteista!"

Kun rouva Sidney oli myöntänyt osaavansa, jatkoi neiti Iltamo ihmettelyänsä:

— "Ai, kun Te ette ole minulle siitä mitään puhunut… Minä en ollenkaan tiennyt, että Te osaatte povata… en voinut aavistaakaan…"

Ja tekeytyen pelokkaan näköiseksi vakuutti hän:

— "Mutta minä vain en uskaltaisi antaa ennustaa… en vaikka mikä!… Minä pelkään, että ennustetaan pahaa… Osaatteko Te, rouva Sidney, aivan oikein ennustaa… niin että tapahtuu mitä povaatte?"

Rouva Sidney myönsi osaavansa. Neiti Iltamo jatkoi iloansa, kehotellen:

— "Teidän, herra Tuukkala, pitää nyt povauttaa… Vai mitä?"

Oolavi naurahti. Hän halusi itsekin povauttaa, mutta ei rakkauden, vaan keinottelun tähden. Hän oli kerran jo etsinytkin rouva Sidneytä, saadaksensa häneltä tietoa kohtaloonsa.

Neiti Iltamo jatkoi kehotuksiansa:

— "Eihän siinä ole mitään peljättävää… Sehän on vain semmoista viatonta… Minäkin povauttaisin, jos olisin Teinä… Antakaa nyt rouva Sidneyn povata, niin minäkin näen… Minä en ole koskaan nähnyt povattavan…"

Ja kääntyen povaajaan, kysyi hän lapsen anovalla äänellä:

— "Pitäähän herra Tuukkalan povauttaa?… Vai mitä, rouva Sidney?…"

— "Nuoret herrat eivät saa koskaan kieltäytyä, kun neidit pyytävät",— vastasi povaaja.

Oolavi suostui välinpitämättömäksi tekeytyen. Rouva Sidney rivitteli taas korttejansa. Taika-usko nosti Oolavissa päätänsä, samoin kuin neiti Iltamossakin. Hän odotti ennustajalta jotain loihtusanaa, joka avaisi hänelle lukitut portit. Neiti Iltamo odotti omia tietojansa, tekeytyen vallattomaksi tytöksi, joka kuuntelee ennustuksia kuin rakastuneen puheita, tehdäksensä niistä pientä, herttaista pilaa.

— "Noin paljon rikkautta ja rahaa", — näytteli rouva Sidney.

Oolavi näytteli kilpaa toisten kanssa. Hehkuen kuin hiili, kun kuuli rikkaudesta puhuttavan, tekeytyi hän kylmäksi ja kysyi naurahtaen:

— "Mistähän ne mahtavat tulla?"

Rouva Sidney tarkasteli korttinsa ja vastasi:

— "Teillä on hyvä onni… Nuo ovat onnenkortteja. Mitä yritätte, se lopulta onnistuu… Tuossa on välillä ainoastaan neljä mustaa korttia, mutta sitten alkaa jo selvä rahatie… noin… Tämä kortti menee tuon pahansuovan naisen kanssa ja sitten on rahatie ihan esteetön."

Oolavin sielussa paloi taika-usko jo tulipalona. Yöt päivät oli hän viime aikoinakin palanut pelon ja kultakuumeen kynsissä. Sielu oli herkkä. Hän uskoi jokaisen sanan, joka ennusti kultaa tulevan. Koko elämä oli joutunut kullan varaan. Rouva Sidney heitti kortit hajalle ja vakuutti:

— "Rahatie yhä vain levenee… Teillä on erinomainen onni pelissä…"

Oolavin eteen avautui taivas, jolla kulta välkkyi tähtipalona ja hopea kieri kuuna. Hänen tarvitsi ainoastaan kurottaa ja ottaa. Geldnersin vakuutukset Sornovon kaivosten tulevaisuudesta vahvistuivat. Hän uskoi niihin voitavan ilman vaaraa sijoittaa Ranniston sadattuhannet. Mutta hän ei näyttänyt muille sieluansa, vaan pakotti kasvonsa valehtelemaan. Neiti Iltamon posket hehkuivat. Hän kysyi uteliaana, mutta ilo uteliaisuuden peitteenä:

— "Eikö herra Tuukkalasta ole korteissa muuta?"

Rouva Sidney tiesi, mitä oli ennustettava. Hän sekasi kortit ja jatkoi niitä levitellen:

— "Kaksi noista ajattelee Teitä… Toinen tuo ruutuverinen nainen tuossa, ja toinen ristiverinen… Mutta täällä menee ruutuverinen jo pois… Se on oikea, jolle ostatte ensimäisen lahjan…"

Samanlaisella ennustuksella oli hän monelle naiselle lahjan hankkinut…

Mutta neiti Iltamo hengähti ja katsahti Oolaviin salavihkaa. Hänen sielussansa välähti päätös salamannopeana, ikään kuin kipinä-kirkkaana sävähtäen: Hän päätti tulla ennustuksen ensimäisen lahjan saajaksi, eikä päästää toista siksi. Hän leperteli Oolaville:

— "Katsokaa nyt!… Eihän siinä ollut pahaa… Saitte tietää hyvin paljon uutta… aivan koko elämänne saitte tietää… Minäkin antaisin povata, mutta rouva Sidney on jo väsynyt…"

Rouva Sidney oli jo lähtenyt ja Oolavi jäi kahden-kesken neiti Iltamon kanssa. Nuori nainen heittäytyi köykäisenä sohvaansa ja ikäänkuin pukeutui siihen kuningattaren vaippaan, johon puettuna nainen hallitsee miestä aistillisen luonnon pukemana hallitsijattarena: Hän pukeutui viehkeyteensä, käytteli sen kaikkia muotoja: hymyä, liikahduksia, iloa ja mieliapeaa, näennäistä närkästystä, kainoutta ja sukkeluutta.

Puhellessansa leikitteli hän timanttisormuksensa kanssa, antaen sen viimein pudota lattialle. Oolavi kiirehti sitä ottamaan, neiti Iltamon valmiiksi kiitellessä. Kun Oolavi aikoi antaa hänelle sormuksen, ojensi neiti Iltamo sievän sormensa sormukseen. Toisen panemana ei sormus mennyt sormeen painamatta, ja kun Oolavi sitä asetteli, naurahti nuori nainen vallattomasti, moittivalla äänellä huomauttaen:

— "Ette osaa panna… Oi, ette osaa… ette osaa!…"

Oolavi huomasi äänen moittivan väreen olevan pienen sievän kiemahduksen. Katseet kohtasivat. Naurahdukset vaihtoivat huulta. Oolavilla oli nyt mieleisensä tehtävä, eikä hän kiirehtinyt… Hän olisi tehnyt sitä kaiken ikänsä.

— "Ette osaa!" — huomautti taas vallaton, lämpöä hehkuva ääni.

— "Mutta tehtävä onkin niin miellyttävä, että hyvä on, etten osaa… saan kauvemman aikaa opetella", — huomautteli Oolavi… Nuori nainen nauroi ja antoi miehen opetella panemaan sormusta sormeen. Kuuma katse puheli verelle, suu korvalle. Hän kysyi:

— "Onko Teistä sitten hauskaa panna sormusta sormeen?"

— "On Teidän sormeenne!" — vastasi Oolavi. Neiti Iltamo ei uskaltanut kysyä: "Eikös muiden sormeen sormuksen paneminen ole hauska?"

— "Kiitoksia!" — kiemaili, hän kun työ lähestyi loppuansa.

Mutta Oolavi veti käden likemmä poveansa, ja naisen käden mukana. Hän oli kuuma: Nuoren naisen lämmin hengitys huumasi häntä.

— "No… no… no no!… Ei saa… ei saa… ei… ei… ei", — kiirehti neiti Iltamo, paeten pois käsistä. Hän ei pahastunut. Hän vain pakeni suuteloa, jota odotti, mutta säästi vielä toistaiseksi.

— "Istukaa… istukaa nyt rauhallisena… Pois… pois… pois… pois!" — ailakoi hän, paeten Oolavia, joka yritti tavottaa häntä kiinni.

— "No, istukaa nyt!" — komensi hän taas lämmöstä punehtuneena, jalkaa polkien ja kasvoilla vallaton hymy. Oolavi unohti kullan ja kaiken, ja nuori nainen nautti vallastansa.

Kun kohtaus oli mennyt ohi ja puhelu jatkui, kysyi neiti Iltamo:

— "Oletteko ollut kävelyllä tänään?"

— "En…"

— "Minä olin kävelyllä", — katkaisi neiti Iltamo vastauksen, jatkaen: "Ai kun siellä on Burnsin jalo kivimyymälän ikkunassa kaunis helminauha… Se on niin ihana… niin ihmeen ihana, että minä aivan nautin siitä… Pidättekö Te jalokivistä?"

— "Kyllä, jos…"

— "No mitä 'jos'?" kiirehti kysyjä. Oolavi selitti:

— "Jos niille on kaunis sormi tai korvanlehti… tai rinta… Kuten Teillä…"

Neiti Iltamosta helähti ilo ja naurahdus, kuin välke jalokivestä. Hän jatkoi:

— "En minä pidä jalokivistä erityisesti… Kun nyt lahjaksi saa, niin sitten… Mutta se kaulakoriste siellä Burnsin akkunassa on niin loistava… se on niin ihmeen loistava, että minä aivan tuntikauden ihailin sitä… Ensiksi täällä noin on pienempiä helmiä… sitten tässä rinnan kohdalla on kaunis… kaunis… kaunis timantti… Se palaa niin kirkkaasti, että sitä ei voi olla ihailematta… Ettekö ole nähnyt sitä?"

— "En", — yritti Oolavi.

— "Ette vielä… Teidän pitää käydä sitä katsomassa… Tiedättehän Te missä on Burnsin myymälä?" — keskeytti neiti Iltamo, yhä kietoen huumautunutta miestä.

— "Kyllä", — ehti Oolavi myöntää, kun puhuja jo jatkoi:

— "Se on aivan keskimäisenä akkunassa… Ai! Oletteko Te kuullut, että neiti Boileau on saanut ihailijaltansa lahjaksi rintaneulan, jonka suurin jalokivi maksaa viisikymmentä tuhatta ruplaa?"

— "Minä olen kuullut mainittavan", — myönsi Oolavi. Hän ei käsittänyt neiti Iltamon puhuvan tarkotuksella, sillä hän ei etsinyt hänessä tarkotuksia, vaan mielitekoja, joita täyttämällä voisi ansaita ystävyyttä… kauniin silmäyksen… kädenpuristuksen… suudelman… Hän oli kuin poika, joka odottaa luistinradalla, milloin irtautuisi luistin tytön jalasta, saisi tehdä palveluksen.

Puheen lomassa kysäisi neiti Iltamo Oolavilta:

— "Lahjottaisitteko Te neiti Boileaulle jalokiviä?"

Oolavi kohautti olkapäitänsä. Neiti Iltamo uskoi olevan syytä ymmärtää se kieltäytymiseksi. Hän antoi puheensa edelleen helistä:

— "Eikö totta, että ei hänelle maksa ostaa… Hän on semmoinen, joka ottaa lahjoja kaikilta… Jos minä kerran ottaisin lahjoja joltain, niin minä olisin sille aina uskollinen ja rakastaisin… Minä en ottaisi lahjoja semmoiselta, josta en pidä… en, en vaikka mikä…Kelle Te ostaisitte lahjoja, jos ostaisitte?"

— "Kauneimmalle", — oli mairitteleva vastaus.

— "Siis ei minulle… Se onkin oikein, että ostatte kauneimmalle, ettekä minulle", — hymyili neiti Iltamo viuhkansa takaa. Jokainen sana tuli sulona, jokainen silmäys sytytteli ja poltti Oolavia. Neiti Iltamon odottaessa sanojensa ja silmäyksiensä tenhoa, lausui Oolavi:

— "Vaatimattomuus lisää vain kauneuttanne… Mutta todellinen helmihän on aina vaatimaton… Ainoastaan lasisirut komeilevat kiillollansa…"

Molemmat katsoivat toisiinsa, kietoivat toisiansa kaikella sillä, mitä silmä voi antaa. Hymy ja nauru ja kaikki muu oli lemmen palveluksessa. Neiti Iltamo kysyi:

— "Tiedättekö kenelle minä ostaisin lahjan, jos olisin mies?"

Ja kun Oolavi ei sitä tiennyt, selitti hän: — "Minä ostaisin neiti Bjeloselskajalle… Hän on hyvin herttainen ja hyvä… On sääli, että semmoinen hyvä neiti ei saa lahjoja… Onhan Teistäkin se sääli?"

Oolavi myönsi. Mutta samalla hän huomasi myös, että se on väärin, jos ei hän osta kaulakoristetta neiti Iltamolle, joka nyt oli tavallista herttaisempi. Ja kun hän lähti pois ja nuori nainen vakuutti häntä ikävöineensä, ja hymyily ja ystävälliset silmäykset kietoivat häntä, syntyi hänen päätöksensä ikäänkuin naisen sulouden kehkeyttämänä: Hän meni suoraan Burnsin akkunan eteen katsomaan kysymyksessä olevaa kaulakoristetta. Ja entistä kiihkoisampana odotti hän nyt Ranniston rahoja, jotka hän jo oli valtakirjan nojalla pankista Pietariin tilannut.

Kun toiveet jo alkoivat kuplina hajota.

Suuri, loistava pankkihuone vilisi väkeä täynnä. Monet kymmenet kirjurit pitivät kirjaa rahasta, seurasivat sen retkiä, merkitsivät kirjoihinsa, missä kulta milloinkin matkusti. Yhdet kantoivat kultaa pankkiin, koska tiesivät sen siellä saavan rauhassa imeä omistajillensa ihmiskunnan rikkauksia, kasvaa ja lisääntyä siitä kuin lumivyöry, joka ottaa matkalla aina uutta entisensä lisäksi.

Toiset taas noutivat sieltä vierasta kultaa, vieritelläksensä sitä ikäänkuin lumipallona, ei huviksensa, eikä kullan itsensä vuoksi, vaan saadaksensa sillä imetyksi itsellensä muiden työtä ja hikeä. Kulta oli heille palkattu palvelija, kuten muinaisten ritarien asestetut joukot. Sillä nujersivat he vastustajiansa, anastivat toisten vaivan-näön hedelmät ja pitivät kurissa niitä, jotka niskottelivat kullan valtaa ja käskyjä vastaan.

Ja se, joka oli kultaa palvelukseensa saanut, istui useimmiten itse kädet irralla työstä. Hän lähetti vain palvelijansa, kullan, kierimään, kuleksimaan ryöstöretkillä, käski olemaan armoton ja ohjaili sen kulkua, kuin muinen ritari rosvojoukkonsa retkeilyjä. Kulta kieri, kokosi tiellä itseensä mitä voi: ryösti, mitä oli saatavana, ja toi saaliin herrallensa, joka sillä saaliilla maksoi pankkiin kullan vuokran, ryövärijoukkonsa palkan, ja piti lopun omanansa.

Ihmistyö oli muutettu säästöstä anastajaksi, joka ryösti eniten niille, jotka eivät olleet työtä tehneet. Kullassa oli työkenotekoisesti voittanut luonnonlainkin: se kantoi ijankaikkista satoa ilman työtä ja vaivaa, kuten pelto, joka kerran perattuna kasvaisi työttä ijäisesti, tuoden joka vuosi aina vain runsaamman sadon, mutta jakaen sen umpimähkään ovelimmalle.

Kassan edessä seisoi Oolavi lukien setelipinoa. Hän oli nyt nostanut Ranniston talon talletukset, kaikkityyni yhdellä kertaa. Rahoja lukiessa vapisivat sormet hermostuneesti. Setelit polttivat niitä alussa. Mutta rahastonhoitajan kohteliaat puheet ja ja kumarrukset nostivat hänessä hetkisen kuluttua taas rahamiehen ylpeyden hereille. Hän nautti, kun huomasi, että häntä pidettiin raharuhtinaana, kumarrettiin. Hän käyttäytyi sen rohkaisemana kohta kuin konsanaan rahaylimys, sillä hän tiesi sen kuuluvan tapaan.

Kun hän kokoili setelitukkujansa, lähestyi häntä parooni Geldners ja tervehti tavallista tuttavallisemmin. Oolaville se teki hyvää. Hän ei kiirehtinyt rahatukkujensa kätkemistä. Hän halusi niitä näyttää. Turhamaisuus sekottui liikelaskelmiin.

— "Kuinka ovat nyt asiat, parooni? Onko päätös valtion tehtaiden perustamisesta Sornovoon jo tulossa?" — tiedusteli hän kylmäverisen näköisenä.

— "Niin vakuutetaan… Kaikkein korkein vahvistus pitäisi enää puuttua ja se tuskin tulee ehdotuksen vastainen", — vakuutti parooni Geldners.

Oolavi huokasi helpotuksesta. Miljoonat välähtivät hänelle. Mutta ilo oli lyhyt-aikainen. Parooni selitti edelleen:

— "On kait nyt viisaampi antaa hintojen laskea mahdollisen paljon ja niiden alimmillaan ollessa ostaa osakkeita, mikä voidaan. Heti kun vahvistus on saatu, nousevat hinnat, kuten Teille jo sanoin, paljon yli nimellis-arvonkin… Aina kolmen-, neljänkymmenen prosentin voitto on silloin taattu…"

Oolaville se houkutteleva käänne oli epämieluinen yllätys. Hän uudisti nopeasti laskunsa, jonka oli tuhannesti laskenut. Hän huomasi, että jos osakkeiden hinta laskisi nykyisestänsä yli kymmenen prosenttia, menisivät kaikki Ranniston rahat lisämaksuina. Uusien osakkeiden ostosta ei olisi kysymystäkään. Kylmä hiki nousi hänen ihoonsa. Ranniston talon kohtalo näyttäytyi synkkänä aaveena. Mielenliikutustansa salaten tiedusteli hän:

— "Ja koska tapahtuu esittely korkeimmassa paikassa?"

— "Sehän on vaikea sanoa… Mutta piakkoin pitäisi tapahtua, jollei valmisteluissa huomata puutteellisuuksia", — vastasi parooni kuivasti.

Oolavi kävi miettiväksi. Hartioita painoi Tuukkalan ja Ranniston talojen onnettomuus. Omatunto ei ollut vielä aivan kuuro eikä mykkä. Hän tiedusteli edelleen:

— "Ja miten paljon luulette hintojen laskevan?"

Parooni Geldners vastasi huolimattomasti:

— "Vaikea on sanoa… Noin viisi prosenttia, riippuen siitä miten ilmaantuu ostajia."

Se oli vielä Oolaville toivon säde. Ranniston rahat riittäisivät hänelle silloin ja pelastus olisi varma. Ja kun hän sitä ajatteli, ja muisti rouva Sidneyn ennustuksen, muuttui kaikki hänelle taas varmaksi ja valoisaksi. Miljoonat odottivat jo oven takana. Hänen tarvitsi vain avata ovi, kumartua ja ottaa. Erilaiset, aivan vastakkaiset ajatukset risteilivät hänessä siten nopeasti toinen toistansa seuraten: Masennusta seurasi odottamaton riemuntunne, kun joku toivonkipinä välähti. Ja kun se kipinä sammui, synkkeni kaikki pimeäksi yöksi. Väsyneet sielunvoimat eivät jaksaneet enää mihinkään pysyvästi kiintyä, vaan oli kaikki jo tuuliajolla.

Kun hän tuli kadulle, jossa hevoset odottivat, ajoi neiti Iltamo juuri ohi, käski pysähdyttää hevosensa ja viittasi Oolavia luoksensa. Ilosta hohtaen kertoi hän onnestansa, selittäen:

— "Te tietysti ette ole kuullut pienestä tapauksesta… semmoisesta tavallisesta evénemen'ista, joka sattui minun osakseni… Minä en siitä muille viitsisi puhuakaan, mutta Teille minä kerron…"

Sanat hivelivät Oolavia, eivät kerrottavan asian tähden, mutta sen vuoksi, että neiti Iltamo sen kertoi ainoastaan hänelle. Hän kiitti ja selitti:

— "Olen Teille erittäin kiitollinen… Minun mieltänihän kiinnittää jokainen Teidän asianne…"

— "Niin, no… Tämä on semmoinen vähäpätöinen… Minä sain eilen suuriruhtinaalta kirjeen, jossa hän kiittää minua ja lausuu korkean tyytyväisyytensä taiteeseeni… Semmoisen kirjeen, niin kuin tiedätte… ei yksityisen, vaan… no tiedättehän Te… Jos tahdotte joskus poiketa luokseni, niin minä sen annan lukeaksenne… Muille minä en olisi viitsinyt siitä puhuakaan…"

Oolavi kiitti kunniasta. Neiti Iltamo nyökäytti hänelle jäähyväisensä, heitti hymynsä ja ajoi edelleen. Hetken ajan seisoi Oolavi ja mietti. Neiti Iltamo kaunistui hänen mielestänsä päivä päivältä. Hymyily tuli armaammaksi, käytös ja kaikki kiehtovammaksi. Hänessä oli lapsellista armautta ja kepeyttä ja samalla naisen viehätystä, tottumusta ja tietoisuutta. Nyt oli hän tahtonut jakaa onnensa Oolaville, ja Oolavista oli väärin, epäkohteliasta ja vastoin hyvää tapaa, jos hän menisi nyt neiti Iltamoa tapaamaan ilman haluttua lahjaa. Hän käski ajurinsa ajaa Burnsin jalokivikauppaan.

Mutta kun hän siellä maksoi helminauhasta kaksikymmentä tuhatta ruplaa, poltti joku outo tuli hänen sormiansa. Hän muisti Martvaa ja hätäytyi. Ja kun ilta tuli ja hän istui yksin kotonaan, valtasi hänet taas katkera epätoivo. Hän ajatteli taas Martvaa, jonka kuva ilmestyi hänelle. Mutta hän ei ajatellut häntä enää entisillä tunteilla. Hän ei kaivannut häntä. Hän kärsi hänen tähtensä. Hän kärsi, koska huomasi tehneensä hänelle vääryyttä ja näki hänet onnettomana. Mutta samalla hän syytti Martvaa, näki hänet nyt tiellänsä, hänen ja neiti Iltamon välillä. Hän muisteli häntä niillä tunteilla, joita tunnetaan katsellessa naista, jonka ruumiissa ja hengessä tuntee olevan aistillisuuden tahran, ja rinnalla on toinen, jonka uskoo olevan puhtaan. Neiti Iltamo oli nyt sinä puhtaana, himoittavana. Ja kun nyt epätoivo taas rasitti häntä, oli neiti Iltamo hänelle samaa kuin päihdyttävä viini sille, joka on rappiotilaan joutumaisillansa. Hän kaipasi hänen seuraansa kuin onneton viinaa, ja sitä kaipuuta viritti hänessä aistillinen tunne. Siveellinen tarmo oli tukahtunut aistielämän, kullanhimon, ajoittaisen epätoivon ja niistä johtuneen henkisen sekasorron savuihin. Illasta ei tullut loppua. Yö uhkasi tuoda mukanansa tuskia, eikä unta. Ja kun aurinko painautui kevät-öiselle levollensa punaisina palavien iltaruskoisten uutimiensa taakse, pukeutui hän ja lähti vilvottelemaan itseänsä kuumimpaan Hiiden myllyyn, sammuttamaan paloansa sen löylykuumissa aistillisissa saunoissa.