SISÄLLYS: (continued 3)

Puoli-pilvinen päivä lähestyi jo puolipäivän tienotta. Taivaalla ajelehti vaaleita, kuivia pilven-häikäleitä. Varjot kulkivat maassa niiden kuvaisina. Tuon tuostakin solui pilvi auringon eteen salvaten tien sen valolta, solui ohi ja avasi taas pilvenraon valon tieksi. Tuuli ryöpäytteli joskus katupölystä pienen pilven ja viskasi sitä kulkijoiden silmille.

Eräässä kadunkulmassa odotteli Oolavi sovittua merkkiä vastapäätä olevasta pankista. Sitä varten oli yksi ja toinen siellä aina jollain asialla. Varrottiin hetkeä, jolloin väkeä olisi vähimmän. Hän ei huomannut mitä hänen ympärillänsä tapahtui, ei pölyä, ei kulkijoita, ei valo- ja varjopilvien ainaista vuorottelua. Kaikki synkät ajatukset olivat haihtuneet. Hän ei muistellut Tuukkalaa, ei omaa tilaansa. Kaikki ajatukset olivat kiintyneet ryöstöön. Kuumeisesti laski hän tehtäväänsä ja pakoansa, järkeillen:

— "Ensin hyvin kylmäverisesti sisään… hiukan ylpeänä… Kun on hetki, silloin kuin peto… Ne toiset seisovat aseet ojona, minä ja Harteva kassaan… Eiköhän Harteva pelkää!… Tietysti se pelkää… voi pilata vielä asian!…"

Hän kiukustui jo Hartevalle siitä, että se muka arkailee ja pilaa asian. Kun se harmi oli mennyt, jatkoi hän taas suunnitelmaansa, järkeillen:

— "Sitten ei ole aikaa siekailla… Rahat hyvin joutuin talteen… Onkohan miten suuria setelitukkuja… Ja eivät suinkaan ole hajallaan, vaan käärittyinä…"

Hän johtui siitä muistelemaan omia rahatukkujansa. Niistä johtui ajatus hetkeksi pörssiin, parooni Geldnersiin ja muihin. Sitä tietä palasi hän taas aineeseensa, jatkaen:

— "Täytyy olla Hartevaa rohkeampi… Se pöyhkeilee aina, vaikka ei riittäisi minulle voimissa läheskään… Tietysti ei riitä… Ja tietysti se hätääntyy ja pilaa asian!…"

Ja taas hän raivostui Hartevalle, ollen varma, että tämä hätääntyy. Hän käveli kiihkoisena edestakaisin, soimasi Hartevaa ja muisteli monia tapauksia, joissa Harteva oli ollut tuhma ja arka. Parin minuutin ajan hän aivan vihasi häntä. Aivojen työ oli pelkkää sairaloisuutta ja kuumetta.

Kun hän oli hetken kiukutellut Hartevalle, jatkoi hän suunnitteluansa:

— "Poistuessa täytyy olla hyvin kylmäverinen… Ensiksi tätä katua… alussa, jos ei ole hätää, hitaasti… vasta ensi kulmassa nopeasti… Jokirannalla tulee metsä ja siellä ovat tiet jo tarkastetut…"

Hän innostui, käveli kuumeisena ja tuskitteli, kun ei jo merkkiä näkynyt… Sitten alkoi hän taas jatkaa pakosuunnitelmaansa, ajatellen:

— "Jos taas hätä tulee, niin silloin on paras olla rohkea… Jos sattuu, että ajavat takaa ja ovat kiinni saamaisillansa, silloin hyvin rutto käännös ja laukaus… Kun yksi kaatuu, säikähtävät toiset…"

Hän kiihtyi kiihtymistänsä. Korvat olivat jo lummessa, hän ei kuullut mitään. Hermot olivat tuliset, aivoissa riehui sairaloinen työ. Hän kertasi ajatuksensa uudestaan ja taas uudestaan, hätäili ja kiukutteli, kun sovittua merkkiä yhä ei näkynyt.

Mutta kun sovittu merkki vihdoin näkyi, herposivat hänen polvensa niin, että hän toin tuskin voi liikahtaa. Kädet vapisivat. Päähän tulvasi kuuma veri. Hän seisoi hetken tyrmistyneenä.

Katsahtaen eteensä huomasi hän Hartevan astuvan juuri sisään. Se rohkaisi häntä. Hän sai voimansa takaisin ja lähti pankkiin rauhallisen näköisenä, vaikka sisällisesti tulisena. Sisälle astuessansa ei hän voinut olla arasti ympärillensä katsahtamatta.

Kaikki oli hetken aikaa rauhallista. Ryöstäjät suorittelivat teennäisiä tehtäviänsä levollisina. Kukaan ei edes toiseensa katsahtanut. Oolavi järjesteli näön vuoksi papereitansa, varustautuen muka asiaansa toimittamaan.

Silloin kuului kuiva, käskevä komento:

— "Kädet ylös!"

Tyrmistyneet virkailijat kavahtivat kauhuissansa ylös ja nostivat kätensä pystyyn. Jokaisen rintaa kohti oli tähdätty pistooli, jonka hana nousi jo puoli lyöntiin.

Silloin pääsivät Oolavissa irti kaikki petomaisen ihmisen halut. Verenjanoisena eläimenä syöksyi hän kassaholviin, loikaten kaiteen yli yhdellä hyppäyksellä. Hän sysäsi Hartevankin tieltänsä kumoon ja hyökkäsi holviin kuin peto, joka syöksyy palavaan pesäänsä, pelastamaan pentujansa… Silmät kiiluivat… Raivoissansa ei hän jaksanut tarkastella missä rahat olivat… Hän kiskoi kassakaappien ovia auki… penkoi nopeasti papereita, huomaamatta edes mitä ne olivat… Hän sieppasi rahasäkin ja paiskasi sen taas pois, huomattuansa rahat kupariksi… Säkki halkesi… Sisältö levisi lattialle… Pankkihuoneessa oli haudanhiljaista… Hän sieppasi toisen säkin… siinä oli hopeaa ja sekin sai mennä… Hän penkoi salaman nopeudella, mitä käsiinsä sattui… töytäsi Hartevan syrjään ja etsi aarretta puoli sokeana… Väliin pääsi hänen huuliltansa raaka, hermostunut kirous.

Viimein löysi hän säkillisen kultaa… Sormet tulisina tarttui hän siihen… Mutta se oli liian vähän… Hän raivasi edelleen… viskoi papereita lattialle… syöksyi kaapilta kaapille… Hiki valui otsalta, mutta hän ei sitä huomannut.

Äkkiä sai hän käsiinsä setelivaraston ja alkoi ahdata sitä laukkuunsa ja poveensa… Hän ei tarkastellut mitään, ei ajatellut mitään… Pedon vimmoin sulloi hän täyteen kaikki säilönsä… Kun niihin eivät kaikki mahtuneet, kiirehti hän Hartevaa:

— "Ota nyt!… Ota sukkelaan!… Perhana!…"

Yhdellä harppauksella syöksyi hän sitte saaliinensa pois holvista, loikkasi kaiteen yli ja poistui Hartevan seuraamana, toisten jäädessä pariksi se kunniksi vielä vahtia pitämään. Heitä varten viskasi Oolavi ja Harteva sopimuksen mukaan kultasäkkejä oven suuhun, josta he voivat ne poistuessaan kiireesti mukaansa ottaa.

* * * * *

Viimeiset miehet lähtivät jo pankista ottaen mukaansa heille varatun rahataakan ja syöksyivät väkijoukkoon. Oolavi oli pääsemäisillänsä kadunkulmaan, jossa hän olisi voinut hävitä näkyvistä. Mutta silloin kuului huuto:

— "Tuolla menee yksi… Ottakaa kiinni!…"

Hänen jalkansa vavahtivat… Puristaen kaikki tahdonvoimansa tekeytyi hän rauhalliseksi… Hän tuskin kiirehti askeleitansa… ei katsonut taaksensa, ettei huomattaisi asian koskevan häntä. Takana yltyi huuto:

— "Ottakaa kiinni!… Ottakaa rosvo kiinni!…"

Hän kuuli juoksua ja hälinää… Väkijoukko läheni… Hän oli tulikuuma… Vihdoin pääsi hän kadunkulmaan… Siitä alkoi lyhyt poikkikatu… Hän huokasi helpotuksesta ja syöksyi raivoisassa juoksussa pakoon… Huuto yhä koveni takana… Katu, jota myöten hän juoksi, oli tyhjä… Raha taakka hiukan rasitti häntä, hidastutti juoksua, mutta hän ei luopunut siitä… Siinä oli hänen elämänsä.

Hän juoksi kuin peto… Joku kulkija sattui tulemaan portista hänen jalkoihinsa. Hän syöksyi suoraan, ja tielle sattunut pyörähti hänen jaloissansa kuin pöly tuuliaispään vihurissa… Hätäisesti vilkaisi hän taaksensa ja näki ensimäisten takaa-ajajien kääntyvän poikkikadulle, juuri kun hän oli siltä toiselle kadulle kääntymäisillänsä… Oikealta kuului huutoa ja lyhyt laukaus… Hän vilkaisi sinne ja näki poliisien juuri syöksyvän käsiksi Hartevaan, joka kaatui luodin lävistämänä.

Muuta ei hän tapauksesta tajunnut… Korvat menivät lumpeen, silmissä pimeni… Hän syöksyi eteenpäin yhä hurjempana… Pari kolme vastaantulijaa ei huomannut kiinnittää häneen huomiotansa, sillä he kiiruhtivat juosten katsomaan sitä huutavaa joukkoa, joka oli nujertanut haavotetulta Hartevalta aseen ja sitoi häntä… Hartevan kiinnijoutumisesta hän toivoi itsellensä pelastusta… luuli kiinni-ottajiensa kääntyvän sinne, tai ainakin pysähtyvän hetkeksi katselemaan… Sillä aikaa ehtisi hän metsän reunaan…

Sivullensa vilkaisematta syöksyi hän yhä nopeammin tietänsä… Mutta kiinni-ottajat eivät pysähtyneet… Hän kuuli taas niiden huudot… Pari vastaan tulijaa pysähtyi ja hämmästyneenä jo yritti sulkea tien… Nopeasti vetäisi hän aseensa ja yrittäjät kaikkosivat silloin kuin akanat tuulen tieltä.

Jo oli hän metsän reunaan pääsemäisillänsä… Takaa-ajajat jäivät askel askeleelta jäljelle, sillä hän oli verraton juoksija… Hän huomasi niiden äänen kuuluvan aina vain loitompaa… Pelastus oli hänestä varma… Hän uskalsi jo hengittää ja vilaista taaksensa… Kiinni-ottajat olivat lähes puolta kauvempana kuin lähtiessä…

Nyt oli hän varma pelastumisestansa ja kiirehti juoksuansa… Puuttui enää pari kolme askelta ja hän olisi ollut tiheäpensaisen metsän suojassa ja siellä hänellä oli kaikki valmiiksi suunniteltu… Satuloitu hevonen odotti ja pakotie oli viisaasti järjestetty…

Mutta silloin ilmestyi tielle hänen eteensä joukko harjoituksista palaavia sotamiehiä… Hän tyrmistyi, hätäytyi, oli menettää mielenmalttinsa… Takaa ajajat huusivat sotamiehille miesvoimalla:

— "Ottakaa rosvo kiinni!… Ottakaa kiinni rosvo!"

Sotamiehet käsittivät asian ja heti oli pakotie tukittu… Hetken epäröi Oolavi, silmänräpäyksen vain… Seuraavassa tuokiossa syöksyi hän oikealle, jonne kääntyi pieni polku… Alkoi uusi kilpajuoksu. Sotamiehillä ei ollut patruunia, joten ampumisesta ei ollut pelkoa… Takaa kuuluivat yhtenäiset kehotukset: "ottakaa kiinni!"… Vastaan tuli mies, sieppasi seipään ja aikoi tuketa tien… Oolavi ojensi aseensa… Kuului pamahdus ja mies kaatui hengetönnä tielle, Oolavin hypätessä hänen ylitsensä.

Taas jätti hän kiinni-ottajansa ja oli pääsemäisillänsä metsän suojiin, kun sieltä ilmestyi miesjoukko ja huudon kuultuansa tukkesi häneltä tien… Hän ei enää käsittänyt mitään… Sokeana kääntyihän polulta oikealle ja hyppi kivikkoa myöten eteenpäin… Ajajat seurasivat kintereillä. Hän oli jo kolmelta puolen saarrettu.

Äkkiä tuli joki eteen… Hän vilkaisi sivullensa ja huomasi olevansa piiritetty… Nopeasti viskasi hän kultasäkin jokeen ja syöksi itse perässä, alkaen voimakkailla vedoilla uida vastaiselle rannalle… Takaa-ajava joukko syöksi rantaan… Kuului sekava melu… Neuvoja annettiin, mutta kukaan ei voinut mitään tehdä.

Viimein saapuivat poliisit pistooleinensa. Hänen käskettiin henkensä uhalla pysähtyä… Oolavi ei totellut… Silloin pamahti laukaus ja luoti suhahti ilmassa… Silmänräpäyksessä painui Oolavi veden alle.

— "Sattui!" — kuului rannalta. Väki levähti… Poliisi lähti noutamaan venettä, jättäen vahdit paikkaa vartioimaan. Alempana pulahti virta.

— "Tuolla menee jo ruumis", — lausui joku rannalta.

Virta pulahti vielä kerran. Joku ihmetteli:

— "Kas miten nopeasti virta käy…"

Mutta pian räiskähti vesi vastaisella rannalla ja aalloista hyppäsi maalle Oolavi, joka oli itse painautunut veden alle. Väkijoukon voimatonna huutaessa hävisi hän metsään. Harteva oli kiinni-ottaessa kaatunut luodin lävistämänä ja kuollut tuntemattomana. Toiset olivat pelastuneet viskaamalla kadulle rahansa, joita kokoomaan takaa-ajajat pysähtyivät.

Kun hän oli jo turvaan päässyt, istahti hän puolikuoliaaksi uupuneena kivelle. Setelitukkokin oli hävinnyt virtaan. Mutta hän ei jaksanut enää surrakaan. Pää painui käsien väliin ja hän istui siinä myöhään yöhön asti kuin kuollut, joka kummittelee hautausmaalla.

Hän oli astunut Jumalan temppelin harjalta alas ja istui nyt toisen temppelin harjalla, sillä korkealla vuorella, johon näkyvät maailman houkuttelevat rikkaudet, kunnia ja valta, tarjoutuen otettaviksi. Hän istui siinä, elämä murskana edessä, sieramissa kuoleman ja veren haju, äärettömyyden kuperan ikään kuin painuessa littiöksi, joka laskeusi hänen hartioillensa ja musersi hänet hirmupainollansa mäsäksi. Hän vapisi ja hänen korvissansa alkoi kuulua hirvittävä tuskanhuuto: hänen äsken ampumansa miehen veren-ääni.

Nainen, jolle onnesta jaloin oli onnettomuutta.

Kesän kuolinkellot soivat. Puun oksilla riippuivat syysmurheet. Koivu kaipasi lehtiänsä, järvi alliansa ja rantaruohokko onkijan venettä. Poissa olivat metsän siivekkäät laulajat. Nurmi itki puroon kylmää syysvettä. Lehti mätäni, mielet kulkivat maassa ja seipään päässä suri yksinäinen harakka kesän poismenoa.

Oli tyyni, harmaa päivä. Mehevät pilvet riippuivat lähellä maata, liikkumattomina, sateeksi herahtamaisillansa. Kaikki tiukkui kosteutta ja sumua. Jokaisen urvun ja havun päässä herutteli vesipisara itseänsä irti pitämistänsä: imi kosteutta ja paisui siitä maahan tipahtamaisillensa. Niityllä tirskui vesi kulkijan jalkojen alla ja joka suonesta ja ojasta kuului surullinen vesilirinä.

Ranniston vierashuoneessa kehi tyttö rihmaa kehälle, talon emännän kutoessa sukkaa pöydän takana.

Martva istui yksin huoneessansa. Ovet olivat auki, joten hän voi nähdä vierashuoneeseen välillä olevan huoneen läpi. Tyttö lauloi kehiessänsä vanhaa surullista laulua, jonka nimi oli "Martva". Hän lauloi:

"Kuu kelmenee, on kylmä sää ja miel' on murheinen. Vaan laulu kumma, vanha tää syyt tietää murheen sen.

On illantyyni. Murheissaan kuin neito kalpeneva Saimaasta katsoo kuvaistaan kuu, päivä loisteleva.

Siell' asuu Martva äitineen, tuo kukka Saimaan rantain ja armain laulu rantaveen ja metsän kaiku puhtain."

Rihma katkesi, kehijän laulu rihman mukana… Rihman pää huulien välissä etsi tyttö sen toista päätä vyyhdestä solmitaksensa ne toisiinsa… Martva istui äänettömänä, kädet helmassa, ajatus omilla poluillansa… Hän kuuli laulun ja nautti sen suruista… Laulu oli hänelle tuttu, eikä häntä oudostuttanut, että sen nimi ja ajatus kuvasi häntä ja hänen surullista elämäntaruansa.

Tyttö sai rihman solmituksi ja jatkoi lauluansa kehinnän mukana:

"Vaan poika soutaa purressaan. Hän etsii Martva-rukkaa. Sen rantaan laskee. Riemuissaan tuo hälle lemmenkukkaa.

On kukkaan Martva pettynyt… Vaan poika on jo poissa. Siks' on nyt silmä vettynyt, ja murhe illankoissa.

Vaan Saimaan aalto aukenee ja nostaa mustan purren. Ei Martvan elää mieli tee. Hän astuu purteen surren."

Martva kuuli taruansa… Sydän pakahtui tuskasta ja silmät kyyneleistä. Virtanaan vuotivat niiden liiat vedet itkun punaamalle poskelle… Hän kokosi ne entisistä kyyneleistä vesimärkään nenäliinaansa ja antoi mielen koota korvalla laulusta uusia suruja…uutta apeaa mieleen… kyyneleitä silmiin.

Kehijä jatkoi tarinaansa:

"Ja yksin Martva purressaan nyt laskee aallon alle. Jo saapuu raukka Tuonelaan, sen virran ulapalle.

Hän laskee virtaa. Rantaa sen koristaa musta lehto. Kumottaa päivä suruinen, kuin kirkas talvi-ehtoo.

Virrassa Tuskansaari on ja saaren alttarille vie hiljaa vene airoton, laskeutuin lainehille.

Ja tuskantuli punottaa siell' aina astiassa, yöt päivät siellä Martva saa sit' olla vaalimassa.

Ei oo hän enää onneton, vaan Tuonen nunna jalo, ja nunnapukunansa on kuun kylmä, kumma valo.

Ja tuskantuli hälle on nyt hoiva, joka riittää… Ah miten moni onneton huonomman kukan niittää!"

Laulu loppui. Kehä hurisi… Martva eli mustan murheen mailla… Oli kuin olisi hänen edessänsä kohonnut Tuskansaari Tuonenvirrasta… Siellä saarella oli alttari ja alttarilla paloi pieni punainen tuli, lepatti kuin kukkalehti runollisessa astiassansa… Ympärillä oli Tuonelan rauha… Virta solui mustana… Ohi laski pursi purrenperässä, tuoden Tuonelaan väkeä… Kaikilla oli rauha mielessä, puhdas Tuonen paita päällä… Kaikki ihmettelivät outoja oloja… mustaa lehtoa… Tuonelan lintuja… ikuista rauhaa… Ei risahtanut oksa, ei sirkka sirahtanut… Päivä paistoi kummasti, metsä oli surua täynnä ja valkopukuiset henget hiiviskelivät arkoina, kuin peljäten häiritsevänsä Tuonelan nukkuvien vieraiden rauhaa.

Ja silloin Martva nautti taas tuskastansa ja käsitti sen suuruuden, jalouden ja puhtauden. Kaikki elämän ilot muuttuivat hänelle arvottomiksi, rahvaan huviksi, joka hyrskii kuin likainen vaahtopuhtaan, jalon veden pinnalla, häviää, sulautuu veteen ja jättää mielen autioksi. Tuska oli ainoa joka pysyi, sillä se oli aina suuri ja jalo.

Silloin heräsi hänessä halu lähteä Tuonelaan hoitamaan tuskantulta sen ikirauhassa. Elämä oli hänelle nyt taakka, sen onni kylmää pettävää sumua. Hän muisteli taas "Litvan laulua" ja varmistui siinä uskossa, että se oli hänen kohtalonsa ennustus. Hän oli monesti ennenkin ajatellut, että ainoa tie säästää isä ja äiti surusta ja häpeästä oli se, että hän syöksyisi Tuukkalan koskeen, tapaturmaisesti muka. Hän oli jo suunnitellut miten hän sen tekee: Menee toisten kanssa rantaan, työntäisee Oolavin kepeän veneen veteen, astuu siihen näennäisesti leikillä, ja kun vene on jo menossa alkaa huutaa apua näön vuoksi.

Mutta aina oli hänet pidättänyt se ajatus, että sekin koskee hänen vanhempiinsa. Silloin oli hän miettinyt muuta keinoa, millä salata se mitä kohta tapahtuu, mutta ei löytänyt mitään. Oolaviltakin hän yhä salasi tilansa. Pari kertaa oli hän häntä kutsunut kiirehtimään tuloansa, mutta oli saanut kuivan vastauksen, että hän ei voi tulla, vieläpä huomautuksen, että hänellä on miehenä velvollisuuksia elämää kohtaan. Se oli masentanut hänen mielensä. Hän tuli araksi ja umpimieliseksi.

Naisen jaloin, suurin ja puhtain onni, äiteys, oli siten tullut hänelle suurimmaksi onnettomuudeksi. Hänen lempensä hedelmä nosti hänen hartioillensa kokonaisia vuoria, lisäten niitä joka päivä. Onneton tyttö rutistui uuden hirmupainon alla. Ja viattomasti uskoi hän edelleenkin kaiken, mitä Oolavi hänelle kirjoitti, luuli hänen tutkivan ja tekevän työtä, huomasi hänen kylmenneen hänelle ja kärsi tulisinta tuskaa ajatellessansa, että silloin kun Oolavi palaa, hänen täytyy avata hänelle suru, joka ehkä hänet tappaa. Jalo sielu ei syyttänyt toista, ei etsinyt itselleen rikostoveriakaan, vaan nosti senkin osan vielä omien hartioittensa painoksi.

Kun laulu oli loppunut, sulki hän oven ja itki katkerasti. Sydänalaansa painaen kutistui hän sohvalle ja tukahdutti itkunsa tyynyyn, heikon vartalon tuskasta värähdellessä. Mutta hän ei kärsinyt itkusta. Hän nautti siitä. Tuska oli hänelle nyt nautinto ja mielen hoiva.

* * * * *

Jo soivat suuren lumijuhlan tiu'ut. Talvi laitteli orsiansa, ripusteli niitä puiden oksille. Aamuisin peitti kuura maata, lätäkköä jääriite. Pilvet vaalenivat. Ilma seestyi ja kaivonvintti narahteli jo talvikuivasti.

Oli kirkas päivä. Ensimäinen härmälumi suli auringon noustessa. Taivaalla näkyi pari valkeaa pilvenhattaraa. Päivänpaiste liuotti heikon routariitteen pellon multapinnalta ja päästi vesilätäkön riitteestä.

Rannisto keskusteli pastori Aamuston keralla vierashuoneessansa. Martva istui huoneessansa, käsityö ajankuluna. Ovet olivat auki, joten hän voi seurata keskustelua.

Pastori Aamusto oli ryhtynyt puuhaamaan kuntaan vakinaista sairaanhoitajatarta, joka mahdollisesti osaisi tehdä kätilönkin tehtäviä. Rannisto lupasi hänelle apuansa. Nuori pappi selitteli siitä innostuneena:

— "Se hetki, jolloin kuoleva sanoo jäähyväiset kaikelle, on elämän suurin hetki. On raskasta, jos kuolevan täytyy silloin huomata, että hän on yksin ja hyljätty. Se puoli on minusta asiassa yhtä tärkeä kuin itse varsinainen asia, sairaan sairashoidollinen hoito…"

Rannisto ajatteli asiaa. Kuoleman vakavuus ilmestyi hänenkin eteensä, samoin Martvan. Se ikään kuin lihallistui, seisoi huoneessa terävä viikate olalla ja ruumisliinat kainalossa. Kuului kuolinlaulu ja oven takana odotti ruumis-arkku. Rannisto myönteli:

— "Se on totta… Kuolema on suuri… Minä kiitän Teitä, pastori, asian alkuun panosta…"

Martva oli itkuunsa pakahtua. Hän ajatteli Tuukkalan koskeen kuolemista. Sen kylmä syysvesi pani hänet värisemään.

Hetkisen mietittyänsä jatkoi Rannisto:

— "Minäkin olen sairaanhoitajattaren tehtävästä samaa mieltä kuin Te, ja siksi olisi mielestäni saatava henkilö, jota elähdyttäisi Jumalan henki… Ei nimittäin olisi lohduttavaa saada kuollessansakin kuulla puhuttavan pilkkasanoja kuolemasta ja Jumalasta… Jos sellaista henkilöä ei saada, olemme hyvää tehdessämme ehkä tuoneet kuolevan vuoteen viereen olennon, joka raa'alla pilkallansa syöksee kuolevan epätoivoon, katkeroittaen sen viimeiset hetket…"

Martva tunsi kuoleman kylmän henkäyksen, näki sen synkän, ankaran katseen. Hän ajatteli Tuukkalan kosken kiviä, mietti kuinka koski viskaa hänet niihin mäsäksi. Koko sielu oli katkeruutta täynnä. Vakavana seurasi hän keskustelua. Pastori Aamusto jatkoi:

— "Sitä estääkseen minä olen ajatellut järjestää asian niin, että lähetämme täältä sopivan naisen sairaanhoitajattaren kursseihin, jotka suoritettuansa hän palaa tänne ja saa toimen ilman valintaa…"

— "Se onkin nyt paras tie", — myönsi Rannisto. Nuori pappi selitteli asiata, edelleen puhuen:

— "Olisi erittäin tärkeä saada toimeen nainen, joka olisi saanut vaikkapa pienemmänkin niin sanotun ylemmän sivistyksen, mutta täällä ei tietääkseni sellaisia sopivia ole…"

Rannisto muisteli yhtä ja toista, ei löytänyt sopivaa ja myönsi:

— "En minäkään luule täällä olevan… ainakaan tunnettua ja muutoin sopivaa…"

Mutta Martvan silmissä välähti silloin toivon kipinä. Hän oli synnytystänsä salataksensa suunnitellut pois matkustamista, mutta ei ollut löytänyt sopivaa tekosyytä. Nyt se näytti ilmestyvän kuin taivaan lähettämänä pelastuksena. Hän huokasi helpotuksesta, hengitti kiihkeästi ja poskille nousi heleä, lämmin puna. Hän päätti pyrkiä kursseille ja siellä synnyttää salassa. Hän iloitsi siitä sattumasta kuin pieni lintu pesäpaikan löydöstä ja piti pastori Aamustoa Jumalan lähettämänä enkelinä.

* * * * *

Sairaanhoitajattaren kristillismielisyydestä johtui puhe uskonasioihin, ensin nykyiseen Jumalan kieltämiseen ja siitä niihin kysymyksiin, joita Jumalan ja Jeesuksen jumaluuden kieltäjät tuovat väitteittensä tueksi. Siitä puhuessa huomautti Rannisto muun ohessa:

— "Yksi asia, jota nykyään tehdään pilkan esineeksi, on Neitsyt Marian raskautuminen ilman avioliittoa… Moni käyttää sitä kertomusta todistuksena uskontoa vastaan… väittäen että se on petosta…"

Martva säpsähti, kun kuuli raskautta mainittavan. Jokainen vihjauskin siihen asiaan sai veren syöksymään hänen poskiinsa. Hänen tilansa oli samanlainen, kuin erehtyneen ihmisen, joka pelkää joka hetki ilmitulevansa, kehittää sillä pelolla itseensä tautimaisen luulon, joka panee hänet säikähtämään jokaista hiirenhisahdusta, luullen sen tarkoittavan häntä. Jännitettynä seurasi hän keskustelua, ei itsensä sen aiheen, vaan oman tilansa tähden. Pastori Aamusto selitti:

— "Kullakin ajalla on omat epäilijänsä. Ei meidän tarvitse niistä huolia, sillä eivät ne uskontoa voi hävittää…"

Hän innostui, lämpeni oitis ja jatkoi posket hehkuvina:

— "Minäkin olen sitä asiaa ajatellut, kun olen kuullut siitä puhuttavan. Ja minä olen tullut vakuutetuksi, että epäuskokin on ase Jumalan kädessä kuten kaikki muukin. Minä uskon, että se on hänen seulansa, jolla hän seuloo väärän pois sanastansa, esimerkiksi pakottamalla sen kautta ihmisiä syventymään Hänen sanaansa… sitä puolustaessa nimittäin… Sillä onhan mahdoton, että mikään voisi nousta Häntä, Kaikkivaltiasta vastaan, jos sillä nousemisella ei olisi tarkotuksena hänen tahtonsa täyttäminen…"

Rannisto kuunteli hänen hehkuvaa puhettansa rauhallisena, kuten se joka seisoo järkkymättömällä kalliolla. Hän ihaili, mutta oudosteli samalla Aamuston uskon rohkeutta. Kun hän huomautti, että Neitsyt Marian neitsyyden kieltäminen kumoisi Jeesuksen olemuksen jumaluuden, väitti nuori Jumalan palvelija rohkeana:

— "Ei ollenkaan."

Syntyi pieni pysähdys. Martva katseli eteensä hajanaisena. Aluksi ei hän jaksanut muuta tehdä, kuin väsyneesti iloita kotoa poispääsystä. Se ilo virkisti häntä siksi paljon, että hän jaksoi seurata keskustelua. Ja ensi kertaa alkoi hän silloin ajatella sitä asiaa, miksi hänen äidiksi tulonsa oli rikollinen. Sitä ennen ei hän ollut sitä kysellyt. Hän oli myöntänyt sen rikollisuuden vaistomaisesti.

Kun Rannisto kummasteli nuoren papin uskon rohkeutta, selitti tämä:

— "Miten Jesus on tullut ihmislihaksi, se ei muuta asiaa, ei hävitä Hänen jumaluuttansa. Pääasia on se, että Hän on Jumalan poika, eikä tavallinen hurskas, muita parempi ihminen…"

Hänen henkensä nousi kuten alttarilla, kun hän puhui Jumalan nimessä. Martva oli tulipunainen itkusta ja oudosta häveliäisyyden tunteesta.

Aamusto selitti rohkeana:

— "Voi olla mahdollista, että Jeesuksen kuvaaminen neitseestäsyntyneeksi on johtunut siitä, että on ymmärretty väärin ennustus 'Neitsyt tulee raskaaksi'… Se on runollinen ennustus, eikä siinä ole sanottu, että hän tulee ilman miehen osaa neitseenä raskaaksi, vaan että hän synnyttää aviottoman ja jotain semmoista… Kenties on siihen vaikuttanut väärä usko, että Jumalan Poika ei voi si'itä luonnollisella tavalla ja siksi on mahdollisesti pantu myöhemmin neitsyt Marian suuhun sanat: 'en minä miehestä mitään tiedä'… Mutta meidän tulee huomata, että ne apostolit, jotka tästä kertovat, itse nöyrinä tunnustavat: 'Me ymmärrämme puolittain.' Voi olla myös lisäys myöhäisempi, minkä ehkä voi historia selittää…"

Martva peittäytyi kuin pikku lintu pesäänsä, ujostelen omaa tilaansa. Hän koetti saada selville, mikä hänen äiteydessänsä oli rikollista, semmoista, joka sai hänet pelkäämään ja häpeilemään sitä. Hän luuli sitte jo löytäneensä jonkun heikon selityksen, mutta se selitys haihtui oitis, ennen kun hän ehti sen täysin tajutakaan.

Rannisto kuunteli puhetta varovasti. Nuori pappi puolustautui, kuten se, joka uskoo, että hänen Jumalansa pysyy ja kirkastuu kaikissa vaiheissa. Hän selitti:

— "Se kysymys jää ijäksi ratkaisematta. Ei mikään tiede vei osottaa vääräksi sitä, että Jeesus sikisi ilman inhimillisen miehen apua, sillä ei mikään tiede voi todistaa mahdottomaksi esimerkiksi luonnonoikkujakaan, joita tapahtuu tuhkatiheään, koska Jumala sen sallii. Hän on ihmeitä tekevä Jumala ja siksi ei koskaan voida todistaa vääräksi kertomusta Neitsyt Marian neitsyellisestä äiteytymisestä. Se ei ole todistettu vääräksi silläkään, että historian avulla voitaisiin se todistaa myöhemmäksi evankeliumin lisäykseksi, sillä lisäys voi olla yhtä oikea muistotieto kuin alkuperäinenkin… Mutta minä painostan sitä, että se neitsyyden olettaminen ei ole tarpeellista… sitä ei edellytä Jeesuksen jumaluus, eikä se riipu siitä, eikä kaadu sen kanssa. Vaikka maa ilmat häviäisivät, niin Hänen jumaluutensa pysyy, sillä eihän jumaluus voikaan riippua mistään ehdosta…"

Hän puhui vilkkaasti ja painosti sanojansa äänen painoilla ja hienoilla liikkeillä, Martva istui henkeänsä pidätellen, katse avuttomana, kuin olisi hänen aikansa tulossa. Hänessä oli jotain sanomattoman säälittävää, tuskallista, miltei hirvittävää hänen tuskansa suuruuden ja avuttomuuden ja runollisuuden kautta. Rannisto mietti pastori Aamuston sanoja, huomasi oikeaksi sen, että Jumala ei voi mistään ehdosta riippua ja myönsi sen, lausuen:

— "Se on totta, se mitä sanoitte."

Nuori pappi iloitsi, kuten oikea Jumalan palvelija iloitsee nähdessänsä Jumalansa pysyvän myrskyn pauhinassakin. Hän jatkoi:

— "Kyllä raamatussa voi olla inhimillistä erehdystä tai epäselvää. Sanoihan yksi apostoleista, Jakob, että 'Usko ilman lain töitä on kuollut'. Toinen taas, Paavali, sanoo: 'Me sen siksi pidämme, että ihminen tulee autuaaksi uskon kautta ilman lain töitä'. Nehän ovat sanasta sanaan ymmärrettyinä vastakkaisia… vaikka tosin perinnä on niin, että ihminen joka uskoo, täyttää myös lain, sillä lain jumalalliseksi uskominen ja semmoisena noudattaminenhan johtuu juuri uskosta…"

Hän käänsi puheen nopeasti toiseen kohtaan, kuin äkkiä jotain muistaen.

— "Ja lisäksi", — tokaisi hän — "meidän on huomattava, että Jeesus itse ei ole sanallakaan maininnut, että Hänet on synnyttänyt äiti, joka oli neitsyt… Minä itse uskon sen, mutta minä en pidä sitä edellytystä Hänelle ja Hänen jumaluudellensa välttämättömänä, vaan tunnustan nöyrästi apostolin lailla: 'Minä ymmärrän puolittain…'Kaikessa tapauksessa jää toinen samoin kuin toinenkin olettamus uskon asiaksi aivan maailman loppuun asti… Vieläpä on raamatussa tukikin sille olettamukselle, että Jumala on antanut Jeesuksen siinäkin menossa — sikiämisessä — 'löyttää' samaksi kuin me: Hänhän ennustettiin syntyväksi Davidin huoneesta ja suvusta, josta Josef oli…"

Martva lyyhistyi pimeän huoneensa sohvannurkkaan kokoon. Hätäytyneet silmät tuijottivat elottomina vierashuoneeseen. Rannisto oli hämmästynyt ja ihastunut. Hän lausui:

— "Minä näen, että Te, pastori, olette Jumalan palvelija, joka Hänen nimessänsä uskaltaa astua Pietarin tavoin vaikka kuohuvalle merelle."

Aamusto kiitti häntä avomielisesti sanoista ja jatkoi:

— "Meidän erehdyksemme ehkä on siinä, että me emme opetuslasten tavoin nöyrinä tunnusta ymmärtävämme puolittain, ja etsi täydellistä ymmärtämistä, vaan itserakkaina totuutta etsiessämme etsimmekin vain puolustusta omille puolittaisille ymmärtämisillemme. Nykyään ovat minun mielestäni useat papeistamme muuttumaisillansa asian-ajajiksi, jotka palkkaa vastaan puolustavat kirkon ajatusta, vaan eivät luota Häneen, joka on totuus myrskyissä."

Hän säteili ilosta, ihaillessansa Jeesusta. Onnellisena Hänen suuruudestansa ja jumaluudestansa todisti hän:

— "Jeesus Kristus pysyy kieltäjiensäkin edessä. Katsokaa niitä, jotka hänen jumaluuttansa ovat yrittäneet kieltää, kuten Renan ja moni muu. Jotain äärettömän hellää ja varovaa huokuu heistäkin. Jeesus on heidän kädessänsä kuin tulisin hiili, joka polttaa kättä ja jota tahtoisi, mutta ei voi pois viskata…"

Niin pulahtelivat hänestä sekaisin nöyryys ja jumalan-uskon lujuus, kirkkaina ja lujina kuplina. Koko hänen olemuksensa oli jumalallista jaloa runoutta, uskoa ja hengen ylevyyttä. Jumalan henki ikään kuin tuulahteli ja täytti huoneen, kuten ensimäisenä helluntaina. Martva värisi ja kärsi yksinänsä.

Rannisto kysyi, miten olisi silloin, jos toiselta puolen otaksuttaisiin ja osottautuisi todeksi se, että Maria tuli Josefin vaimoksi sidotuksi vasta raskautensa jälkeen, huomauttaen lopuksi:

— "Sehän olisi haureutta…"

Martva hätäytyi ja vapisi. Hän sotkeutui tuskallisiin ajatuksiinsa ja painautui kokoon. Isä tuntui heittäneen häntä kivellä. Silloin nuori pappi ikäänkuin selitti hänelle hänen rikoksensa ongelman. Hän lausui Rannistolle nopeasti:

— "Huoruutta olisi se neitsyt Marian ja Josefin puolelta ollut silloin, jos Jeesus olisi siinnyt kohtauksesta, jonka aihe oli irstaus, eikä äidiksi ja isäksi tulo…"

Martva kauhistui. Hän huomasi olevansa portto… Hän muisti ettei hän osannut ajatellakkaan äidiksi tuloa, koska ei sitä edes käsittänyt silloin kun hän erehtyi. Nyt hän käsitti, mikä oli hänen rikoksensa. Hän tajusi, että hänen tuskansa johtuivat siitä vaistomaisesta tiedosta, että hän oli alentunut alemma eläintä, portoksi, joka ei etsi äiteyttä, vaan irstautta. Se syyllisyydentunne oli syntynyt Luojan sääteestä, kuten aina ihminen tuntee sen halvan, alhaisen tai väärän teon jälkeen.

Hän oli nyt maahan lyöty. Katkera itku nousi kurkkuun. Hän tunsi seisovansa isänsä ja koko maailman edessä porttona, alastomana… Hän lymyytyi, itki ja särkyi tomuksi.

Mutta nuori pappi jatkoi puhettansa, luottaen Jumalaansa myrskyssäkin. Hän selitti Rannistolle:

— "Jumala on ääretön ja hänelle ei voi olla mitään siveetöntä. Hän säätää kaikkien maailmoiden luonnonlait ja siveellisyydet. Hän on ääretön kaikessa. Kukan ja karjan pakkosiveellisyys on Hänestä siveellistä, mutta se ei ole ihmisessä, samoin kuin toisen lajin luonnonpakko — tai siveellisyys — ei kelpaa toiselle… Jos me kerran emme voi karjan ja kasvien tekoja mitata sillä mitä meiltä vaaditaan, miten voimme äärettömän Jumalan olemusta ja tekoja määritellä omillamme! Sitä kohtaa me ihmiset emme ole oikeutetut edes arvostelemaankaan, sillä me emme siihen kykene. Me tiedämme sen, että neitsyt Marian äiteys oli jaloin mitä voi olla ja silloin se oli jumalallinen ja siveä. Sillä jos ei se sitä olisi ollut, ei siitä syntynyt hedelmäkään inhimillisenä olisi voinut jalo ja puhdas olla. Mutta me emme myös Hänen teitänsä ja olemuksensa lakeja voi omiksemme omistaa, yhtä vähän kuin voimme puun tai eläimen elämänlakeja omaan ruumiiseemme sovittaa."

182 182 Hänen henkensä hehkui kuin aurinko, joka nousee selkäveden takaaja ihastuneena katselee aamun armautta. Hänen uskonsa ei järkkynyt minkään epäilyksen kiven edessä. Hän ei loukannut jalkaansa mihinkään kiveen, ei peljännyt astua syvimpäänkään aallon pohjaan. Rohkeana kulki hän tietänsä, riippuen aina kiinni siinä Jumalassa, joka ohjaa maailmoiden ikilentoa ja pysyy kaiken muun hävitessä ja vaihtuessa. Hän johtui puhumaan avioliitosta. Hän selitti, ettei sen solmiamismuoto tee avioliittoa oikeaksi tai vääräksi, vaan se, että se tunnustetaan siveelliseksi, jumalalliseksi, ja semmoisena alistetaan niiden solmiamismuotojenkin alaiseksi, jotka kulloinkin Jumala meille yhteisesti oikeiksi kirkastaa, kuten Hän kirkasti jonkun asian oikeaksi, lakina noudatettavaksi. Hän mainitsi, mitä Jeesus selittää huoruudeksi puhuessaan vaimon päälle katsomisesta, vaimonsa hylkäämisestä ja hyljätyn naimisesta, sekä lopetti:

— "Jumala muuttaa ja kehittää kasvi- ja eläinkunnan elämänlakeja jalostamalla olosuhteita, joissa ne kasvavat. Niin on avioliitonkin laita, mitä sen solmiamismuotoon tulee. Noan ja Abrahamin aikana ei ollut käytännössä meidän vihkimistapamme. Samoin voi se nytkin muuttua, kun Herra johtaa mieliämme. Mutta Hän ei jätä yksityisille kasveille vapautta mielivaltaisesti poiketa lajinsa elämänlaeista. Niin ei hän myöskään jätä yksityisille ihmisille vapaata mielivaltaa selittää aviopuolisoksensa kenen kulloinkin tahtoo. Jos sitä yritetään, niin Hän kyliä lyö erehtyneet seurauksilla takaisin oikealle tielle."

Tietämättänsä painoi hän Martvan yhä syvemmälle epätoivoon: Onneton tyttö kuuli nyt hänen suustansa tuomion, jonka mukaan hänen oli alistuttava yleisiä siveellisyyslakeja seuraamaan. Hänelle ei jäänyt enää toivon kipinääkään. Hän vetäytyi aivan sykkyrään, vapisi, värisi ja hätäytyi. Ei koskaan ollut hän ajatellut äiteyttänsä niin raskaana rikoksena Jumalaa kohtaan. Hän salasi sitä enemmän ihmisiltä, isältänsä ja äidiltänsä. Niin jalo ja puhdas oli hän vieläkin itse asiassa, että hänessä koskaan ei ollut vielä herännyt äärimäinen pelkääminen Jumalan edessä. Kumminkin oli hän vaistomaisesti vierottunut entisestä läheisestä suhteestaan Jumalaan. Se oli tapahtunut hänen huomaamattansa ja sittemmin yhä kehittynyt. Toisinaan oli Jumala taas unohtunut yleisen pelon, tuskan ja häpeän häntä joka hetki ahdistaessa ja painaessa. Nyt tuntui nuoren papin ääni ikäänkuin Jumalan ääneltä, joka kutsui Aadamia ja Eevaa paratiisissa. Hän hengitti hätäisesti, kauhuissansa. Silmät suurenivat päässä. Hän yritti hypätä ylös ja paeta, kuten jotain aavetta, mutta ei uskaltanut hievahtaa. Hätäytyneenä nosti hän vapisevat kätensä pystyyn, apua anovina, hermostuneina. Katse oli rukoileva. Kyyneleet karpaloivat silmistä kirkkaina ja satoivat helmaan. Hän tunsi elämän käärmeen kiertyvän ruumiinsa ympärille, rutistavan häntä, samalla kun Jumalan ääni kaikui korkeudessa ja Hänen katseensa tunki aivan hänen sisimpäänsä.

Niin istui hän kauvan, kärsi ja vapisi. Viimein loppuivat voimat ja hän painautui sohvaan ja itki katkerasti ja huokasi:

— "Voi hyvä Isä!"

* * * * *

Maatamenon aika tuli. Rannisto oli jo makuuhuoneessansa.

Silloin tuli Martva tapansa mukaan sanomaan hyvää yötä. Hän pani kätensä isänsä olkapäille, katsoi häneen rukoilevasti ja puhui:

— "Isä kulta… Minä kuulin, kun sinä puhuit pastorin kanssa sairaanhoitajattaresta…"

— "No, mitä sitten, lapseni?" — keskeytti Rannisto silitellen hänen tukkaansa. Martva jatkoi rukoilevasti:

— "Minusta ei ole kotona apua… Anna, isä kulta, minun mennä suorittamaan se kurssi… Voin olla sitten hyödyllinen muille!"

Isä silitteli tyttärensä korkeaa kaunista otsaa hellästi, suuteli sitä ja lausui rauhallisena:

— "Rakas lapsi! Tee mitä haluat… Jumala siunatkoon päätöksesi ja palkitkoon sydämesi jalon ajatuksen… minä olen iloinen siitä mitä pyydät."

Sanomaton rauha täytti hetkeksi Martvan olemuksen. Hän iloitsi isänsä lupauksesta kuin lapsi nukestansa. Nyt voi hän peittää naisen onnista suurimman, nimittäin äidin onnen, joka oli hänelle tullut elämän raskaimmaksi taakaksi. Vielä samana iltana hän kirjoitti kirjeen pastori Aamustolle ja ylihuomenna matkusti jo pois kotoansa.

Kun mies läksi Luojan kasvojen edestä.

Synkkä, kolkko ihmishengen yö havahtui jo päivän-aikaiselta levoltansa… Se kokosi voimiansa… Kuin haukotteleva, heräävä yölintu räpytteli se mustia siipiänsä… Oli tullut sen uhkaava nousun-aika.

Oli iltapuoli, öisten petolintujen havahtumis-aika. Päivä painui jo hiljaa taivaan reunaviivalle, joka kaartain rajoitti autiota erämaata. Se hohti siinä tulipunaisena pallona, värjäillen erämaanverenväri seksi. Punavalo kihosi siitä ikäänkuin tiukkuva tuska. Se väritti aution maan katkerasti itkeväksi ikävän maaksi, jossa pois-ajettu ihmishenki kulkee suruisena, epätoivo hartiain painona… Rauhattomana, sortuneena vaelsi siellä nyt Oolavi paeten Jumalan ääntä.

Yö kohautteli jo mustia siipiänsä… Väsynyt pakolainen kuuli kaikkialta uuden äänen… Hän väsyi, etsi jotain lymypaikkaa…Hän näki ympärillään autiointa, tyhjintä, elotonta erämaata. Se erämaa uppoutui kylmään, surulliseen auringon punavaloon… Kuolonmaalta tuntui tulevan kylmä viima… Kalvas punavalo säteili kuin olisi itkuun pillahtamaisillaan… Kaiken yli leijaili hirvittävä hautamainen haamu… Kuoleman huhunnan lailla kutsui outo ääni…

Keskellä erämaata oli synkkä ja kolea vuori… Se oli täynnänsä pimeimpiä onkaloita ja aivan luoksepääsemättömiä synkimpiä kuiluja ja syvyyksiä, joilla kuolema istui orrellansa… Jylhyys oli maahan lyövä, pimeys pelottava… Syvyyksistä syöksyi ylös jyrkänteitä, kuiluja ja korkeuksia, joita rohkeinkin petolintu kauhulla kierteli… Peto pelkäsi sen syvänteitä. Se ei koskaan uskaltanut lymyytyä sen hirvittäviin onkaloihin, joista huokui kauhu ja pimeys.

Yön musta aave nosti jo päätänsä nähtäväksi… Suuri aave kutsui… Väsyneenä, kauhun iskemänä pakeni Oolavi ääntä… Hän kiirehti vuoren juurelle, paikkaan, jota peto pelkää… Hän kuuli äänen yhä lähestyvän… Yhä pelokkaampana pakeni hän sitä vuoren turviin… Ääni tuntui lähenevän… Se kieri jo aivan kintereillä… Se kutsui häntä… Kauhun valtaamana peittäytyi hän pimeimpään onkaloon… Hän ryömi siellä syvimpään soppeen, painautui kivivuoren rakoon, kuin arka mato… Yhä lähemmäksi lähestyi suuri ääni… Nyt se tuli jo ikivuoren kivisestä kalliosta… Ei ollut siis mitään piilopaikkaa, jossa ei ollut jo suuri ääni ennen hänen sinne tuloansa… Ihmishenki kärsi kuin mato vuoren raossa…

Taivaalta kuului pelottava pasuunan soitto… Tuhannet enkelit veisasivat sen säestyksellä… Ne tunnustivat Jumalan kaikkivaltaa ja Hänen kaikkialla läsnäoloansa… Pauhuna valui korkeudesta tunnustus:

"Ei kukaan voi sinua kiertää… Sinua ei voida mihinkään paeta… Sillä Sinä olet kaikkialla… Kivensyyssäkin sinä olet…"

Vuori vapisi… Sen syvyydet huokailivat tuskissansa… Jumalan silmä katsoi kivensyynkin sisään… Kuin vaivaisin mato vetäytyi Oolavi kuoleman pimeimpiin pesiin… Yhä uhkaavampana kuului ääni… Yhä valtaavampana pauhasi laulu… Enkelit todistivat:

"Sinä näet kaikki… Sinä näet olemattomankin ytimet… Sinä löydät jokaisen paenneen… Ei mitään voida sinulta peittää…"

— "Ei mitään… ei mitään… ei mitään", — kertasi valittava kaiku… Vuoren nivuset vääntyivät tuskasta… Sen onkalot huusivat… Sen kuilut valittivat kaikua täynnä… Sen huiput seisoivat hirmustuneina…

Synkkä yö nousi jo orreltansa… Taivaalle kohottautui musta kuoleman kuu… Tähdet tiukkuivat veritippoina taivaanlaessa… Soitto soi. Laulu pauhasi kuin suruinen ruumislaulu… Sen pauhatessa astui enkeli Mikael alas taivaasta… Suurena, ylevänä huusi hän Oolaville:

— "Missä olet sinä, Oolavi?… Miksi pakenet sinä Vanhurskaan ruoskaa?…"

Kivi valitti vaivoissansa… Senkin syihin tunkeutui suuri kysymys… Kivipaino painoi Oolavia… Musta kuunkehä katseli häntä kuin kuoleman silmä… Jumalan armoton käsi painoi häntä, litisti häntä kuin vuoren rako… Hän lymyytyi yhä syvemmälle… Yhä kovempana kuului enkelin kysymys…

Viimein päättyivät kaikki pakopolut… Ne päättyivät Jumalan pihteihin… Välttämättömyys oli nyt edessä… Sen huomasi Oolavi…Hän sai silloin uhmaavat voimansa takaisin… Koskenlaskijan uhmalla, mutta synkkänä ja mieli myllynkivenä astui hän enkelin eteen… Hän nousi kuin haamu pimeästä onkalosta ja vastasi enkelinpuheeseen:

— "Minä pelkäsin, siksi minä pakenin… Ja minä pelkäsin, koska olen pahaa tehnyt…"

— "Kuka sinulle ilmoitti, että olet pahaa tehnyt?" — kysyi enkeli häneltä.

Mykkänä kuunteli Oolavi kysymystä… Vuori valitti vaivojansa… Mustasta kuusta kihosi verinen väri… Silloin enkeli vastasi itse Oolavin puolesta, selittäen hänelle samalla:

— "Sinun työsi sen sinulle ilmoittivat… Jos olisit hyvää tehnyt, silloin olisi iloinen katsantosi… Mutta sinä teit pahaa. Siksi pelkäät sinä nyt Häntä…"

Yö synkkeni… Ylhäällä lenteli rietas käärme… Syys-yötä synkempi oli Oolavilla mieli. Suruissaan lausui hän enkelille:

— "Hänen äänensä sen minulle ilmoittaa!… Minä tunnen sen äänen… Se kuuluu kaikkialta… Se tunkee syvälle minun luihini… Se polttaa minun luuni… Kuka sammuttaa ne?…"

Hyvän ja pahan riemulaulut soivat vuortenkin sisässä… Yö pimeni…Kauhu kurkisti kuun takaa… Järkkymättömänä lausui Mikael:

— "Ääni on Hänen äänensä… Mutta sinulle sinun omilla teoillasi Hän puhuu… Astu siis nyt tuomiolle!… Nyt on jo suuri oikeuspöytä valmis. Sinun työsi siellä istuu tuomarina… siksi on se vanhurskas ja puolueeton… Töittensä jälkeen tuomionsa saavat Häneltä kaikki elämässä erehtyneet…"

Rietas käärme riemuitsi pimeydessä… Jumalan käsi painoi Oolavin tomuksi… Sortuneena ja synkkänä valitti hän kohtaloaan puhuen:

— "Ah, kurja, minkä hirvittävän ruoskan nyt olen itselleni valmistanut!… Minun työni ovat minun ruoskanani… Se ruoska kulkee siksi muassani, jos painun vaikka vuorten nivusiin…"

Mustasta kuunkehästä hikosi punainen veri… Veren-ääni huusi maan sisästä… Se valitti vuoren ytimissä… Oolavi huomasi murhamiehen merkin otsassansa… Suuri oikeuspöytä laittautui jo itsestänsä…Hänen elämänsä istui sen takana tuomarina… Se julisti hänelle suuren tuomionsa, sanellen sen polttavimmilla sanoilla:

— "Minä: työsi, olen tuomiosi… Mukanasi kuljen kaikkialla… Yöt päivät olen sinun taakkanasi… kun et voi riisua pois elämääsi… Jos minne menet, sinne leimanasi viet myös minut, oman elämäsi… Sen vuoksi kirottuna, rauhatonna on sinun kuljettava kaikkialla."

— "Nyt kyllä tunnen, että surkeuteni on suurempi kuin voin kantaa… Se on kuin raskas ikivuori, joka yöt päivät painaa minun harteitani alati kasvaen minun tuskistani…"

Yhä voimallisemmin huusi maasta veren-ääni… Kuu oli jo kamalan-verinen…

Suurena osotti Mikael tuomaria, sekä lausui tuomitulle:

— "Jos onkin tuomiosi kivikova, saat siitä syyttää omaa itseäsi, kun itse olet luonut tuomarisi… Vaan kaikki ei ole vielä menetetty: Käy Hänen luokseen!… Siellä taas armon saat…"

Synkkänä katsahti Oolavi sitä tietä, joka johtaa Luojan luo…Pelottavana pauhasi siellä Sinain vuori… Rietas käärme vartioitsi vielä tietä… Mieli vuoren painoisena vastasi hän enkelille:

— "Tie Hänen luokseen on liian pitkä ja välillä on, näet, suuri käärme, se vartioipi sinne vievää tietä…"

Korkeudesta soi silloin soitto… Enkelien joukot lauloivat soitonsäestyksellä:

"Kaikkivaltias olet Sinä, Jumala… Sinä olet rikoksissa rangaistus… Sinä olet lankeemuksessa sovitus… Sinä poljet rikki käärmeen pään… Sinä poistat käärmeen kääntyjän tieltä… Suuri olet sinä ja hyvä."

Sävel pauhasi… Yö lähti jo orreltansa… Tähdistä tippui verivalon asemasta… Suurena lausui Mikael Oolaville:

— "Nyt kuulit Luojan suuren lupauksen… Siis siihen luottaen palaa oitis Häneen!…"

Vuoret huusivat, maa valitti… Etäällä pauhasi meren aalto… Sortuneena, taakkansa raskauden tuntien lausui Oolavi enkelille:

— "Kun jalka raukeaa ja hartioilla on rikoksia hirvittävä vuori, on silloin turhaa paluutielle lähtö… Voi, Luoja asuu liian korkealla: Tään vuoritaakan kanssa sitä matkaa ei jaksa ihmishenki koskaan käydä… Siis: miksi yrittääkään turhaa työtä!…"

Pauhinaksi räjähti silloin pahan voittolaulu… Pimeys vapisi… Veren-ääni sekottui laulun säveliin. Erämaa synkkeni… Kauhu kulki korkeudessa… Ohdake nousi kaikkialla, kummitusten kylvämänä… Synkät sanat lausuttuansa lähti Oolavi epätoivoisena omalle tielleen… Hän lähti pois Luojan luota. Surkeuttansa kantaen poistui hän kuolon kolkkoon erämaahan… Yö nousi siivillensä… Kuu valoi kelmeätä verivaloa.

Vaan silloin pimeästä korkeudesta laskeusi suuri pimeyden henki… Riemuisena, täynnänsä voimaa sekä ylpeyttä lausui hän Mikaelille:

"Hän lähti minun toimestani pois sinun Jehovasi orjuudesta… Se Kain ei ollut ensimäinen… Ei saa hän jäädä myöskään viimeiseksi… Siis pääni onkin rikki polkematta."

Kuivan, hämärän erämaan pimeydessä valitti ihmishenki surkeuttansa. Sitä osottaen lausui Mikael Perkeleelle:

— "Vaan katso kuinka onnetonna hän poistuu Luojan luota pahan erämaahan: Hänellä on raskas vuori hartioilla."

Yö synkkeni… Etäällä erämaassa vaelsi Oolavi, harteilla vuori… Taivaalta kuului suuri soiton pauhu. Suuri ääni huusi Oolaville:

— "Pois palaa aikanansa Isän luokse, kun kumminkaan et vuori hartioilla kauvaksi jaksa harhanteitä käydä… Ja rikoksien vuoritaakka voidaan pois heittää ainoastaan Luojan luona…"

Kun loppuivat kaikki entiset polut.

Oli suomalainen jouluyö. Kuu helisi taivaalla kirkkaana kylmänkellona.

Ensimäiset kirpelevät talven pakkaset olivat Pietarissa juuri alkaneet. Kaduilla loimottivat pienet nuotiotulet punaisina kylmänkukkina. Tiheä tähtikylvö koristi kuun taustaa, öisen taivaan kuperaa. Pakkanen kävi tähtien valossa yhä terävämmäksi, pisteleväksi. Linnunrata kohosi äärettömyyden huimaavan mahtavana taivaankaarena, jossa miljoonat auringot kiteilivät kipinäkirkkaina kylmän neulankärkinä. Luomisvoimat raatoivat. Varjot leikkelivät kaikkeudessa valoa, silpoivat sitä suunnattomina veitsinä ja koko äärettömyyden tähtipalo leimusi halki kaikkeuden yleisenä maailmanpalona, syöksyi raivolennossansa ratojansa pitkin ja pauhullansa veisasi kunniaa Jumalalle korkeudessa.

Eräs Pietarin yömaja alkoi täyttyä yövieraista. Sanottu yömaja oli yksi niistä pesistä, joihin vetäytyvät yöksi suurkaupungin likaviemärien eläjät, elämän pohjimaisen pohjan pimeät olennot, niin sanotut "paljasjalkaiset". Mataloiden huoneiden ummehtunut ilma löyhähteli aivan sakeana hajusta. Lattioita peitti paksu, tahmea likakerros. Ränsistyneet ovet ja siellä täällä seinällä roikkuva seinäpaperin jäännösten repale, sylkilätäköt ja kylmänkostea tunka lisäsivät kuvan kirjavaa viheliäisyyttä. Siihen sekottui vielä makuuhuoneen tavallinen ammoniakki mainen maku ja lokaisten, puhdistamattomien käymälöiden inhottava lemu. Pieni lamppu, joka riippui katosta, tuikutti tupakan savun ja höyryjen seasta himmeänä, ja jumalankuvan edessä palaa katkusi huono haiseva öljy, jonka vaivainen pikkuinen tuli kyti käryävässä lampunsydämessä. Risoja, pehkua ja paljaita puulavitsoja näkyi kaikkialla.

Puolipimeässä häämötti tämän viheliäisen asumuksen kurjimuksia nurkissa ja lavitsoilla. Ruokkoomattomat, parroittuneet kasvot ja pimeässä kiiluvat silmät antoivat monen ulkomuodolle aito-eläimellisen ilmeen, jota täydensi apinamaisesti irvistelevä suu, kyyristynyt ryhti ja kokoonvetäytyvät hartiat, sekä ylhäällä törröttävien olkapäiden väliseen kuoppaan painunut takkuinen pää.

Seassa näkyi myös nuoria, parrattomia kasvoja, mutta nekin kantoivat jonkunlaista eläimellisyyden leimaa. Katse oli joko röyhkeä tai sitten irstas ja mateleva, ryhti veltto, kasvot lihaiset, turtuneet ja likaiset, käynti retkahteleva, toisilla taas kissan-vikkelä. Jotkut lojuivat lavitsoilla, toiset juttelivat. Muutamat paikkailivat risojansa ja tappoivat niistä enimpiä syöpäläisiä. Kurjuuden kuvan väririkkautta lisäsivät paljaat ruumiin osat, hartiat, jopa arimmatkin, joita vilahteli kaikkialla. Useiden pukuna oli ainoastaan joku takki, josta reijät anastivat suurimman osan, palttinahousut ja kengänterä, jonka avonaisesta kärjestä näkyi likainen varvasrivi. Siellä täällä pamahti viinapullo auki, sen pohjaan kämmenellä annetusta iskusta.

Ihmisviheliäisyys ja kurjuus istui valta-istuimellansa.

Tässä maailmanviheliäisyyden temppelissä istui Oolavi puurahinreunalla, synkkänä, maahan tuijottaen. Häntä vainusi poliisi, joka oli sattumalta löytänyt hänen asuntonsa, jossa hän ryöstön edellisinä päivinä asui vuokrahuoneessa. Mutta hän oli asunut siellä väärällä nimellä, joten poliisi sai selvän hänen tuntomerkeistänsä, mutta ei nimestänsä eikä kotipaikastansa. Siten oli asia Tuukkalassa ja Ranniston talossa pysynyt salassa.

Itse hän oli ikäänkuin odottanut ihmettä, joka hänet vielä pelastaisi. Väliin suunnitteli hän uutta ryöstöä, joskus taas kotiin palaamista. Niistä ainaisista ajatuksista ja pelosta kehittyi hänen aivoissansa lopulta sairaloisuus. Ne tekivät työtä koneellisesti, yöt ja päivät laativat ryöstösuunnitelmia pienimpiä yksityiskohtia myöten, suunnittelevat rahojen käytön, järjestävät kotimatkan ja kuvittelivat kotiintulohetken.

Ja kun suunnitelma oli valmis, alkoivat ne sitä laajentaa. Ne lisäsivät ryöstetyn summan suuruutta, nostivat miljoonasta kahdeksi, siitä kolmeksi, kymmeneksi ja sadoiksi miljooniksi, jotka viimein kuvitelluilla voitoilla paisuivat miljaardeiksi. Hän osti niillä kaikki Suomen tehtaat, rakensi kaupungin Tuukkalan kosken rannalle, järjesteli sen kadut ja rakennukset ja puistot.

Kun kaikki oli suunnitelmassa valmista, tuntui suunnitelma taas liiotellulta ja hän alkoi taas alusta, pienemmästä, jopa lähti Hallanselältäkin, jonka hän kuvitteli muuttavansa lapio kädessä paratiisiksi, kehitti sen suunnitelman taas huippuunsa, nosti Hallanselästä miljaardeja, väsyi ja herposi.

Viimein ei hän kyennyt mihinkään. Viimeiset rahat loppuivat. Päivä päivältä halvensi hän yömajaansa, makasi yhden viikon neljänkymmenenkopeekan majassa, sitten aina vain huokeammassa. Nyt oli hän ensi kertaa täällä, missä yösija maksoi kaksi kopeekkaa.

Vähä kerrassaan oli hän rauennut tuskille, ei tuntenut epätoivoa, kuten turtunut liha ei tunne enää kipua. Aivot raatoivat aivan turvonneina kuin olisivat olleet kuumeen pöhetyttämät.

Hän oli laskenut koskensa loppuun asti, hypännyt viimein veneestänsäkin ja laskeutunut joen likaisimpiin rapakkovesiin, syvälle joen pohjalle.

Viime päivinä oli hän ollut turta kaikelle, tuskallekin. Hän ei ollut jaksanut ajatellakaan, antoi virran viedä jo kaikkea. Mutta tänä iltana oli hän vironnut, voi ajatella, vaikka katkerasti ja masentuneesta Hän muisti nyt olevan joulun aatto-illan. Ympäristö unohtui hetkeksi ja hän muisti ne aatto-illat, jolloin hän lapsena odotteli joulukuusen sytyttämistä, katseli, kuinka vanha palvelija kiinnitti joulukulkusia kirkkolänkien harjaan, voiteli rinnustimia, rahkeita ja kiillotti siloja. Hän muisti kuinka silloin jouluherkut tuoksuivat, leivostaikina nousi, joulukinkku kypsyi, kalja kuohui ja kakut paistuivat uunissa.

Silloin alkoivat hänessä soida hellimmät muistojen kellot. Hän nousi kuin lokaviemäristä auringon kirkkaaseen aamuvaloon, joka lainehti lintujen laulu meressä, käen kukunnan helistessä ilman kuivassa, kirkkaassa hopeanheleessä ja sen tippuessa hopea paloina koivunlatvasta alas sointuvimmalle kaikupaadelle.

Hän nojasi kyynärpäät polviinsa, kumartui käsiensä varaan, ja eli lapsuuden aatto-iltaa. Väki on tullut jo joulusaunasta. Tuvan lattialle on siroteltu puhtaita olkia ja laessa riippuvat rukiinkorret, tähkät jyviä täynnä… Isä avaa jo raamattunsa… Kauneimmat kulkuset soivat… Metsät tuntuvat olevan täynnä joulutulia, taivas enkeleitä, koskenranta joulu pukkeja… Kuusi palaa jo, hehkuu kynttilä tulissansa… Oksat nuokkuvat makeispainon tuudittamina… Mieli on iloa täynnä, tupa hartautta.

Jo on väkikin koolla… Isä lukee rukouksensa… Äiti silittelee poikansa hiuksia ja siunaa häntä… Hän katselee kuusta… ajattelee huomista kirkkomatkaa ja joulukirkon valaistusta… Väki tulee hartaana… Isä puhuu Jeesuksesta, Hänen syntymisestänsä… Hän elää ihanan kertomuksen mukana Betlehemin mailla… Siellä nukkuu hän paimenien keralla… Hän näkee suuren valon, kuulee enkelien kauniin laulun…

Hän vapisi ja murtui ja eli edelleen joulumuistoansa:

Isä on jo lopettanut selityksensä. Väki veisaa hartaana jouluvirttä… Jo saapuu joulupukki… Huone on täynnä valoa ja iloa… Lahjat jaetaan… Äiti suutelee lastansa, isä iloitsee pojastansa.

Niitä muisteli hän nyt. Hän muisteli joululahjoja, muisti, kuinka oli ajanut joulukirkkoon samassa reessä Martvan kanssa. Valaistu joulukirkko ilmestyi hänen eteensä. Pienet urut pillahtivat soimaan ja puukirkon holvissa hymisi ihana enkelilaulu.

Kirkkaat kyyneleet alkoivat silloin karpaloida Oolavin silmistä. Ne kierivät nopeina, kuumina pisaroina ja polttivat poskea. Voimat raukesivat. Hän vapisi ja kyyristyi kokoon ja koetti miettiä elämäänsä ja niitä teitä, joita hän oli kulkenut, mutta ajatukset eivät jaksaneet työtä tehdä. Hän tajusi viheliäisyytensä suuruuden, huomasi olevansa tuhlaajapojista suurin ja seisovansa alastomana maailman ja Jumalan edessä ja hänen edessänsä hohti tuli-omenaisena uusi joulukuusi: se puu, elämä, josta hän oli ottanut väärän, kielletyn hedelmän, oppiaksensa tuntemaan hyvän ja pahan erotuksen. Nyt tunsi hän sen eron: Hänen silmänsä olivat todellakin auenneet ja hän tunsi kuten Jumala hyvän ja pahan ja huomasi, että raamatunkertomus ei olekaan vanhaa tarua, vaan kaikkien aikojen elävä, järkkymätön elämänlaki.

Rikki lyötynä, ruhjottuna, epätoivoisena seisoi hän, kuuli Jumalan äänen, etsi lymyä ja kartti käärmettä, kun vastapäätä istuva kesken ikäänsä vanhettunut mies nykäisi häntä ja kysyi:

— "Oletko sinä uusi?"

Oolavi katsoi häneen tylsänä. Mies loukkautui ja uudisti kysymyksensä ärtyneenä, lisäten:

— "Etkö sinä kuule, kun kysytään?"

— "Mikä uusi?" — murahti Oolavi. Mies närkästyi Oolavin tietämättömyydestä ja kiukutteli:

— "Eh, sinä!… Mikä uusi!… Kuinka sinä et tiedä mitä kysytään?… Vai etkö ymmärrä, kun puhutaan selvää venäjänkieltä?… Jo on ihme!… Etkö sinä ymmärrä mikä on 'uusi'?"

Oolavia kiusasi likaisen, eläimennäköisen miehen tungettelevaisuus. Ikäänkuin hänestä erilleen päästäksensä murahti hän:

— "Ymmärrän!…"

— "No, kun ymmärrät, niin vastaa!… Entä tiedätkö minkä tähden minä arvasin että sinä olet 'uusi'?… Jumaliste, puhun sinulle, minä heti näin, että sinä olet 'uusi'… Ja tiedätkö mistä minä sen tiesin?" — tenäsi mies.

— "En tiedä", — ärähti Oolavi lyhyesti synkkänä ja maahan katsoen. Likainen mies riemastui ja jatkoi:

— "No siinä se on pulma, että et tiedä!… Mutta kuule! Kun ihminen ei tiedä, niin tiedätkö mitä silloin on tehtävä?… Silloin pitää kysyä… Siin' on sulle viisaus!… Kysyä sinun pitää… Ja eikö totta, että se on viisaus?"

— "Tietysti!" — myönsi Oolavi kuivasti. Miehen puhe valui hänen sieluunsa ikäänkuin saasta. Sanomaton inho täytti hänet. Mies yltyi, jatkaen:

— "No tietysti se on viisaus… Ja katsohan mistä minä tiesin, että sinä olet uusi."

Hän kumartui Oolavin puoleen tärkeän näköisenä, kuin olisi sanottava hyvin suuriarvoinen ja lausui:

— "Minä tunnen kaikki 'paljasjalkaiset', joka yö majassa, mutta sinua en tuntenut… Ja tiedätkö miksi en sinua tuntenut?… Et tiedä… Tietysti et tiedä… Sillä onkin hyvin vaikea tietää, miksi ihminen ei tunne toista ihmistä… Mutta kuulehan kun minä sanon miksi en sinua tuntenut: Siksi, että näen sinut täällä ensi kertaa… Tietysti siksi en tuntenut… Se on selvä kuin päivä… Mikä sinun nimesi on?"

— "Sergei", — vastasi Oolavi. Hän tunsi jo näiden majojen tavat ja tiesi, että niihin on mukaannuttava.

Huoneessa oli puhelu alkanut käydä isoääniseksi. Jotkut kertoivat toisillensa päivän seikkailujansa, toiset kinastelivat jostain asiasta. Likainen mies puheli Oolaville:

— "Minun nimeni taas on Stepan Mihailovitsh… se on Jumalan sanan mukaan Stepan Mihailovitsh… Mutta meikäläisten kesken minua sanotaan Mopsiksi… Ja tiedätkö, Sergei, minkätähden minua sanotaan Mopsiksi?… Sen tähden, että minun leukani on hyvin mopsikoiran kuonon näköinen… Eikö sinustakin minun leukani muistuta hyvin paljon mopsikoiran kuonoa?… Eh, Sergei!…"

Oolavi naurahti hiukan; miehen hullunkurinen naama ja liikkeet, sekä alku-ihmisen eleet ja tuttavallisuus masensivat hänen närkästyksensä. Hän vastasi kysymykseen myöntävästi. Mies sylkäisi ja jatkoi totisena:

— "Se merkitsee, että on oikea nimi sattunut… Tiedätkö, että meikäläisillä on Jumalan antama nimi ainoastaan poliisia varten, mutta keskuudessamme meidät ristitään aina tuntomerkkien mukaan…Otetaan esimerkiksi Stepan Stepanovitsh! Hänen nimensä on Stepan Potaattinenä, — tai ainoastaan, paljas Potaattinenä, — koska hänellä on nenänpää turvonnut punaiseksi perunaksi… Pjotr Aleksandrovitsh on Silli, koska hänen selkäpuolensa on samanlainen suora mötkäle kuin lihava silli… Sitten on Punapää… se joka poltti Orlofien huvilan ja nyt katuu linnassa… Alekseita sanotaan Takkuparraksi… Sergei Vladimirovitshia Arpinaamaksi… Nikolai on Lutikka… Aleksei on Pötky… Andrei; Lääppähuuli ja Andrei Andrejevitsh on Salakka… Tunnetko sinä Andrei Andrejevitshin eli Salakan…"

— "En tunne", — vastasi Oolavi käsiensä nojaan kumartuneena. Stepan Mihailovitsh jatkoi yleisen melun seasta:

— "Tietysti et tunne, kun olet 'uusi'… Ja tiedätkö miksi hän on Salakka?… No minä sinulle sanon: Siksi että hän ei koskaan 'tartu'… Poliisin nenän edestä livahtaa tipo-tiehensä kuin salakka… Ja miten ovelasti vielä livahtaa!… Aaa!… Sinä et tiedä miten ovelasti Andrei Andrejevitsh Salakka livahtaa… Ota esimerkiksi se kun hän varasti hopealusikat Petrofilta ja yritti 'tarttua'… Hän, Andrei Salakka tarkotan, meni silloin itse poliisille neuvomaan mihin päin hän muka näki miehen juoksevan… Ja poliisi mitä teki: Se kiitti Salakkaa ja lähti sinne päin juoksemaan… Siinä on sulle Salakka!… Entäs Jusupofilta varastaessa: Hän, se on Andrei, varasti, mutta minä 'tartuin'… Ja tiedätkö miksi 'tartuin'? Siksi että Andrei sanoi: 'Mopsi', sanoi, 'lähde sinä juoksemaan pakoon', sanoi, 'ja minä seison. Sinulla', sanoi Andrei Andrejevitsh, 'ei ole varastettua, niin joutavat ottaa kiinni!… näkevät vain sitten, että sinä et ole ollenkaan semmoisia joka varastaa… Minä taas, sanoi, sillä aikaa livistän'… Ja niin livistikin… Mutta minä 'tartuin.' Ja mikäs minun oli tarttuessa, kun olin syytön!… Eikö totta, että minä olin syytön?"

Oolavin sielussa välähtelivät yhä kauniit joulukuvat, jotka nyt hautautuivat elämän lokaan. Ne himmenivät vähä vähältänsä, ja yömajan saastainen ilma tunki niiden sijalle. Mopsin kertomus johti hänen ajatuksensa omaan ryöstöönsä ja aivot alkoivat taas tehdä sairaloista työtänsä, turtuivat, saivat tavallisen taudin-ilmiönsä, johon tarttui ympäristön saastainen ilma, kuin konsanaan rutto taudille alttiiseen ruumiiseen. Hän alkoi jo kiintyä Mopsin kertomukseen. Tämä joi pullosta kulauksen viinaa, tarjosi Oolaville ja kysyi:

— "Entä miten sinä tänne tulit?"

Oolavi joi ryypyn pullon suusta, ojensi pullon takaisin ja vastasi:

— "Mitenkäkö tulin?… Jalkaisin tietysti."

Mutta kysyjä oli tarkottanut toista. Hän oikaisi:

— "Tietysti et ajurilla, kun ovat kalliita… Siennoilta ottaa tänne kaksi riunaa… Se on jo oikeaa ryöstöä… Nehän vievät ihmisiltä nahan, kirotut ajurit, eikä esivalta estä… Johan seestää… Sen tähden sinäkin tulit jalkasin… Mutta minä tarkotin, että miten sinä tänne 'jouduit'. Tiedätkö, että tänne ei pääse, ennen kuin 'joutuu'?"

Oolavin mieleen nousi katkera pala. Hän oli tänä päivänä ajatellut juuri sitä kysymystä, jonka nyt Mopsi teki hänelle. Hän oli läkähtyä. Koti jouluinensa näyttäytyi taas, ilmestyen kuin kynttilöissänsä hohtava joulukuusi synkimmän korven keskellä vaeltajalle, joka on väsynyt, epätoivo täyttää mielen ja kuolema viikatteinensa näyttää kurkistelevan kuusien juurilta.

Kun Oolavi ei vastannut, jatkoi Mopsi selitystänsä:

— "Tänne, nääs, voi 'joutua' monta eri tietä myöten… Esimerkiksi Pötky 'joutui' tänne siten, että pelasi rahansa yhtenä iltana… Mutta mitä varten niin oikopäätä joutua tänne?… Tyhmyyksiä!… Tyhmyyksiä, sanon sinulle, Sergei!… Eli mitä sinä ajattelet? Tietysti on tyhmyyttä sillä lailla kiirehtiä…"

Haudan synkkänä ajatteli Oolavi omia teitänsä. Mopsi kulautti viinaa ja ojensi pullon Oolaville kehottaen:

— "Juo!… Juo, Sergei, niin suru menee pois!… Elämä, Sergei, on silloin aina hyvä, kun suru menee pois, tai kun surua ei ollenkaan ole…"

Oolavi maistoi viinaa. Hänen rinnallensa istahti mies, jolla oli ainoastaan risaiset housut jalassa. Paitansa hän oli pessyt ja ripusti sen sängynpäähän kuivumaan. Mopsi jatkoi:

— "Mutta minä… Minä, Sergei, kuljin tänne säännöllisesti: se on säännöllistä tietä myöten… Ensiksi — siitä on kaksikymmentäyhdeksän vuotta ja muutamia kuukausia — ensiksi minä aloin kirjoista…"

Oolavi tutki omaa tietänsä. Harhaman kirja muistui mieleen. Hän nieli katkeraa palaa. Mopsi kertoi historiaansa:

— "Minä luin romaaneja. Ajattelin, että miksi työtä tehdä, kun on kirjoja, joita lukemalla saa ajan kulumaan… Pjotr Ivanovitsh vainaja sanoi: 'Miksi', sanoi Pjotr, 'luet romaaneja?'… 'Kuinka miksi?' — kysyin minä… 'Lukisit', sanoi Pjotr, 'hyödyllisiä kirjoja, joista saisit oppia'… Mutta minä sanoin Pjotr Ivanovitshille: 'Hyödyllisiä kirjoja'… 'Mitä ajanrattoa on niistä kirjoista?' — kysyin…"

Hän kohotti ääntänsä ja antoi sanoillensa vakuuttavan painon, kun lisäsi:

— "Kaikki hyödyllinen on vaikeaa… jumalattoman vaikeaa, kuten esimerkiksi työnteko; 'hyödyllisen' kirjan lukeminenkin on siis vaikeaa… Esimerkiksi fysikan ja onhan niitä paljon… Mutta romaani, Sergei, romaani on kuin tyttö polvella… Sitä kun lukee, niin päivä soluu suloisesti, kuin vesilintu tyynessä vedessä… Ja nopeamminkin lentää, jos on semmoinen romaani, joka ei haukotuta… Jumaliste lentää nopeammin", — tenäsi hän, ikäänkuin joku olisi vastaan väittänyt.

Hän joi taas viinaa ja tarjosi Oolaville. Oolavi laski niitä mielialojansa, joita Harhaman kirja oli hänessä herättänyt, ja jotka sitten olivat johtaneet hänet pois Hallanselältä ja kotoa. Mopsi päihtyi ja jatkoi kovaäänisenä:

— "Romaanin jälkeen tulivat kortit… Oletko sinä, Sergei, romaaneja lukenut?…"

— "Olen", — murahti Oolavi lyhyesti, tulinen poltto rinnassa.

— "Tietysti olet, kerran olet täällä!… Kuinkas muuten!" — tarttui Mopsi ja jatkoi:

— "Korteista mentiin viinaan… Oletko sinä, Sergei, ollut Cabat'n ravintolassa?… Et ole ollut… Minä taas siellä aloin… Ah, mikä ravintola… Ihanuus… Kerrassaan ihanuus, sanon sinulle…"

Oolavi muisti Cabat'n ja Martvan. Häneltä pääsi katkera huokaus ja silmä kostui kyynelistä. Mopsi jatkoi: Muistaen että Cabat'n ihanuus ei ole enää häntä varten lisäsi hän välinpitämättömänä:

— "Vaikka, myönnettäköön, siellä ovat nyt hinnat pilatut… Ovat kahdeksan kertaa kalliimmat puotihintoja… No mitä varten mennä semmoiseen rahojansa menettämään? Tyhmyyttä!… Suurta tyhmyyttä, sanon sinulle, Sergei… Vähäpä siitä, että on komea, kun kerran hinnat ovat pilatut… 'Karhussa' ovat hinnat Jumalan sanan jälkeen, mutta Cahat'ssa pirun sanan…"

Lähellä oli syntynyt pieni tappelu viinapullosta. Mopsi huusi tappelijoille:

— "Sitäkö siellä tappelette… Äh te kanaljat… Kas niin!… Vedä kovemmin tukasta… Vedä paholaista!… Kas niin!… Potkaise!… Potkaise pahuusta!… Ah, sinä koirannaama!… Eh!…"

Tappelu asettui. Rähinä jatkui. Oolavi muisteli Harhaman kirjan kertomuksia ja näki nyt joutuneensa niiden uhriksi, siinä kerrottuihin oloihin. Mopsi jatkoi historiaansa:

— "Viinin jälkeen tulivat tytöt… Esimerkiksi Naatja… Ah, mikä hempukka se oli!… Onko sinulla, Sergei, ollut 'tyttö'?"

Martvan ihana kuva häilähti Oolavin sielussa. Hän huokasi raskaasti. Vuori painoi hartioita. Kertoja jatkoi:

— "Naatjan perästä tuli Maanja… no, hänestä minä en välittänyt… semmoinen pitkäpyrstö oli… Sitte seurasi… maltas nyt kuka seurasi… piru, kun en muista nimeä… pitkä hoikka kyyhkyläinen, hyvin ranskattaren näköinen… No, piru hänen nimestänsä… Hänen jälkeensä tuli Suura, joka nyt elää Stepan Petrovitshin kanssa…"

Ja kääntyen toisaanne, huusi hän eräälle miehelle:

— "Eh, Pavel!… Vieläkö Suura elää Stepan Petrovitshin kanssa?"

— "Elää", — kuului rähinän seasta kaukainen vastaus.

— "Elää, niin elää… Entä rakastaako vielä?" — tiedusteli Mopsi edelleen.

— "Hyvinkin rakastaa", — vakuutti mies.

— "Rakastaa!… Johan rakastaa!… Eilen tappelivat verille asti",— pisti eräs joukosta.

— "Miksi tappelivat?… Valehtelet… Tuhmuuksia puhut", — oikaisi Mopsi. Mutta mies piti puolensa, selittäen:

— "Miksi sanot että tuhmuuksia ja että valehtelen?… Jumaliste tappelivat… Stepan Petrovitshilla oli pullo viinaa ja olisi, Stepan tarkotan, yksin juonut… A, Suura kun näki ilman jäävänsä, niin jumaliste, minkä elämän nosti!… Tukasta otti ja sanoi että… Stepanille sanoi että: 'Äh, sinä syöpäläispää… kirppupesän kantaja!'"

Mopsi ihmetteli, huudahtaen:

— "Katsohan mitä sanoi!… Eh, sitä Suuraa!… Mitkä käsivoimat sillä on!… Pään oli aina minultakin pois nyhtää, kun Lukkaan tarttui…"

Ja kääntäen puheensa tappeluun huudahti hän, kädellänsä viitaten:

— "No, joutivat tapella… Piru heistä!"

Ja Oolaviin kääntyen jatkoi hän kertomustaan nykytilaansa joutumisestaan, selittäen:

— "No sillä lailla loppuivat rahat ja minä 'jouduin' tänne… Mutta jos eivät olisi rahat loppuneet, niin minä en olisi 'joutunut' tänne koskaan… Jumaliste en olisi joutunut…"

Oolavi painui kokoon. Mopsi käänsi puheen äkkiä toiseen asiaan, kysyen Oolavilta:

— "Missä kaupungissa sinä olet 'istunut'?…"

— "Missä istunut?" — kysyi Oolavi mieli yö synkkänä. Mopsi oudostui ja kysyi:

— "Kuinka, missä?… Ihmeellistä!… Etkö sinä tiedä että tyrmässä 'istutaan'?… Vai etkö sinä vielä ole 'tarttunut'?… No luojan kiitos, että et ole tarttunut!… Sinä olet kuin Salakka, joka myös ei ole vielä 'istunut'… Mutta entä minä? Minä. Sergei, olen 'istunut' kahdeksassa kaupungissa… Ja kuule, mitä minä sanon: Älä koskaan varasta Räävelissä, sillä siellä on kaikista huonoin vankila!… Paras vankila on Riiassa… sitten seuraa Moskova ja Pietari tulee vasta viidennelle sijalle… Pskovissa onkin jo ihan ruokotonta…"

Oolavi synkkeni synkkenemistänsä. Hänelle selvisi ja kirkastui se elämänviheliäisyys, johon hän oli joutunut. Eräs joukosta tarttui puheeseen huomauttaen:

— "Sanot, että Riiassa on paras vankila… Mutta minä sanon, että vielä parempi on Odessassa… Kohtelu, tarkotan, ja ruoka… Se on aivan ihanuus…"

Mopsi innostui ja myönteli:

— "Tiedän minä sen… olen kuullut… Silli kertoi… Entäs Pötky! Hän sanoo, että Kijewin vankilassa on ruoka ja kohtelu vieläkin parempi kuin Odessassa… On, sanoo Pötky, ihan kuin herrasväessä… Ah, päästäpä sinne istumaan!… Mutta miten sinne pääset, jos Pietarissa varastat!… Kijewissä taas, pienessä kaupungissa, ei ole meikäläisille veljille työtä… Mitä siellä varastat?… Katukiviäkö?… Entä sinä, Sergei… se on: oletko sinä ovela varastamaan, kun et ole 'tarttunut'?" — lopetti hän Oolaviin kääntyen.

Oolavin mieli oli raskaampi myllynkiveä, mutta hän salasi sen. Hänen vierellänsä istuva alaston mies pelasti hänet vastaamasta, huomauttaen:

— "Kun ei kerran ole 'tarttunut', niin tietysti on ovela… Turhia kyselet… Ja näethän että hänellä on äsken kähvelletyt vaatteetkin, koska eivät ole vielä risaiset… Eh, sinä turhan kysyjä!…"

Eräässä nurkassa oli syntynyt taas nujakka. Joukko tasasi erästä saalista, vaatemyttyä, joka oli juuri tuotu. Siinä oli kaksi tusinaa ullakolta varastettuja puolikuivia naisten paitoja. Paitoja kiskottiin toistensa käsistä. Kuului rivoja haukkumasanoja ja kirouksia. Toiset antoivat neuvoja. Jotkut haukkuivat tappelijoita yörauhan häiritsemisestä… Pimeiltä lavitsoilta kömpi likaisia haamuja mellakkaan. Oli tulossa yleinen käsirysy.

Muutamien välityksellä saatiin riita sovituksi, mutta haukkumasanoja satoi vielä pitkän aikaa. Saaliista osansa saaneet tarkastelivat paitojansa ja alkoivat pukeutua niihin. Kohta liikuskeli miesjoukossa kaksikymmentä neljä naisten paitaan puettua miestä. Kuului ääniä:

— "Luojalle ja hänen pyhillensä kiitos, että sain puhtaan paidan!"

Joku sadatteli paljaita käsivarsiansa ja paidan helmaa katsellen:

— "Piru!… Ompelee hihavaatteen helmaan!… Kädet jäävät paljaiksi, mutta täällä helmassa, mikä määrä liikaa vaatetta roikkuu!"

Alkoi kuulua raakoja sukkeluuksia… Joku rämisytti pahaista harmonikkaa. Eräs juopunut lauloi sen säestyksellä… Haju ja kosteus oli kerrassaan läkähdyttävä. Oolavi kyyristyi hengessänsä aivan kokoon ja tylsistyi lopulta kaikelle.

* * * * *

Mopsi alkoi jo riisuutua. Hän riisuutui aivan alastomaksi, peittäytyäkseen semmoisena risaiseen peitteeseen, joka muutoin oli ylellisyystavara täällä.

Sitä tehdessään kysyi hän Oolavilta:

— "Oletko sinä, Sergei, sattunut olemaan yötä Sidnikofilla?…"

Oolavi vastasi kieltävästi. Mopsi jatkoi:

— "Minä taas tavallisesti siellä asustan… Siellä ovat kirput kylläisemmät kuin missään muualla… Ah, minkälaisia lihavia eläviä ne ovat siellä!… Ihan kuin porsaita… No sanon sinulle, Sergei, että niille ei kelpaisi ruoka vaikka tikulta suuhun panisi… Ah, miten ihania elukoita ne ovat!… Ihan rauhassa saa nukkua yönsä… Ja elämä on silloin aina ihana, kun kirput ovat kylläisiä, että saa nukkua… Entä täällä?… Naulan lihaa syövät ruumiista yhdessä yössä… Totisesti naulan!… Semmoisia nälkimyksiä, kuin tämän yömajan kirput ovat, ei saa Moskovastakaan, ei ostamallakaan… Sanon sinulle, Sergei, että ei missään ole kirput niin kylläisiä kuin Sidnikofilla…"

— "Älä valehtele! Lebetjefin kirput ovat lihavimmat pietarilaisista", — kuului silloin vastaväite ja vastustaja jatkoi: "Sidnikofilla!… Jo löysikin!… Kerskuja!…"

Mopsi loukkautui. Hän nousi istuillensa ja huudahteli:

— "Entä sinä… Oletko sinä nähnyt Sidnikofin kirppuja, kun äliset?… Eh sinä", — tenäsi hän pahastuneena.

— "Mörkö puhuu totta, kun sanoo että Lebetjefiläiset kirput ovat kylläisempiä", — kuului huomautuksia. Toiset olivat vastakkaista ajatusta.

— "Sidnikofilaiset ovat kylläisiä", — huudahti "Mörkö" halveksivasti. Mopsi loukkautui. Jotkut asettuivat hänen puolellensa. Syntyi yleinen väittely. Nukkuneet heräsivät. Äskeinen puhuja "Mörkö" piti puoliansa, inttäen:

— "Oletko nähnyt sidnikofilaisia kirppuja!… Kummallista!… Sinä 'Mopsi' loukkaat ihmistä… Kuinka en olisi nähnyt sidnikofilaisia, kun olen niitä ruokkinutkin… kunnia Sinulle, Jumala, että olen ruokkinut!…"

Väittely kiihtyi nopeasti. Viheliäisyyden majan kaikki asukkaat sekottuivat siihen asiantuntijoina, ensin ohimennen, jotain sanoaksensa, sitten vastaväitteiden kiihdyttäminä. Kaikkialla väiteltiin, kaksittain… joukottain… ensin tyynesti, hiljaa puhuen, sitten navakammin… Jokaisella oli oma kokemuksensa molemmista kirppusuvuista lebetjefiläisistä ja sidnikofilaisista… Mopsi närkästyi ja väitti Mörölle halveksivasti:

— "Ruokkinut!… Olet ruokkinut sidnikofilaisia!… Valehtelet… Millä sinä ruokit?… Ei ole miehessä mitään syötävää… ja sittenkin sanoo: 'Olen ruokkinut'!"

— "Jumaliste olen ruokkinut… Miksi sinä, Mopsi, loukkaat ihmistä?"— tarttui Mörkö hanakkana. Eräs huomautti melun seasta:

— "Todellakin!… Miksi sinä loukkaat 'Mörköä?' Mitä varten menet, Mopsi, sanomaan että hänellä ei ole millä ruokkia sidnikofilaisia?… Häpeä sinulle, Mopsi! Oletko itse lihavampi Mörköä, kun kerskut? Eh, sinä!"

Mopsi yritti puhua, mutta Mörkö ehti ennen. Hän kiukutteli, rähisten:

— "Entä sinä itse, suulastelija!… Millä sinä ruokit?… Eh, kanalja… Tikulla kaivelemalla saa luiden raoista lihaa etsiä… Ja hyvä jos sittenkään löytää… Entäs, onko kirpulla lapio, että saisi kaivetuksi likaan kuopan, jotta pääsisi sinussa lihaan käsiksi!… Eh, sinä!… Ja vielä ylpeilee, että: 'Millä sinä ruokit'… On Jumalan kiitos vielä kirppupoloiselle ateria."

Oolavi tyrmistyi kokonansa. Koko elämä haisi hänelle kuin ilkeä loka. Sisälle oli juuri tullut juopunut nuorehko mies, entinen ylioppilas. Kuultuansa kirppusodan olevan käynnissä, lauloi hän Faustista renttuillen:

"Es war einmal ein König, Der hatt' einen grossen Floh."

[Eleli muinoin kuningas, joll' oli suuri kirppu.]

— "Herkeä siinä ulisemasta, retale!" — huudettiin hänelle yhdestä suusta. Melun seasta kuului yhä koveneva väittely. Hurjat eläimelliset mielet kiihtyivät Koko joukko oli kohta tappeluvalmis. Kuului väitteitä:

— "Piru!… Kehuu sidnikofilaisia, nälkimyksiä… Toissa yönäkin meitä oli siellä sata miestä ja yhden niistä söivät kirput…"

— "Tuki leipäkuoppasi!… Yhden söivät kirput!… Valehtelet", — väittivät sidnikofilaisten puolustajat kiihtyneinä. Siellä täällä kömpivät miehet jo lavitsoiltansa, valmistautuen käsirysyyn. Hurjat katseet välähtelivät puolipimeässä. Risaiset paidat ja paljas iho vilahtelivat kirjavanaan ja kaksikymmentäneljä puhtaisiin naisten paitoihin puettua miestä hääräili joukossa kuin munkit. Äskeinen lebetjefiläinen puhuja piti puoliansa täyttä kurkkua, melun säestyksellä huutaen:

— "Jumaliste söivät sidnikofilaiset nälkimykset yhden miehen verran!… Sillä jos olisi mitattu sata miestä iltasella ja aamusella uudestaan punnittu, niin jei bohu olisi joukko ollut yhtä miestä kepeämpi… Tai jos olisi kirput mitattu, niin miehen painon olisivat lisääntyneet!… Ja miten vielä purevat pahuukset!… Ihan on kuin pistettäisiin tulisilla neulankärjillä…"

— "Se on totta… Hän puhuu totta, mutta Mopsi valehtelee… Mopsi aina valehtelee", — melusivat lebetjefiläiset.

— "Heretkää!… Pirut… Katuroikaleet… Lebetjefille ei mene kunniallinen ihminen… Ainoastaan Riiassa on niin nälkäisiä kirppuja kuin siellä" — huusivat vastustajat sekaisin. Oolavi vetäytyi syrjään. Mörkö astui Mopsin eteen ja kähisi:

— "Mitä pahaa minä sinulle olen tehnyt, kun loukkasit: 'Minulla ei ole millä kirppua syöttää'?"

— "Korjaa luusi siitä!… Kirppua syöttää!… Piru!… Kelmi!…itse sinä olet kirppu… lebetjefiläinen nälkäinen kirppu sinä olet… Korjaa luusi, puhutaan sinulle!"

Mörkö raivostui. Silmät kiiluivat salamoina. Muutamassa nurkassa jo tapella natisti lebetjefiläinen ja sidnikofilainen. Toiset kinasivat yhä äännekkäämmin toisiansa haukkuen. Mörkö uhitteli Mopsia:

— "Ah, minkälainen herra!… Kirpun ruoka!… Mistä viskasikin tänne!… Eh, sinä sidnikofilainen rosvo!…"

— "Minäkö rosvo!… Sanotko vielä sen!… Sanotko, katuvaras?… Minäkö rosvo?" — kähisi Mopsi. Silmät välähtelivät petomaisina. Kynnet vetäytyivät sormista. Mörkö härnäytyi siitä ja ilkkui:

— "Sanon… sanon, että rosvo… Eilen siiat varastit…"— "Älä valehtele!" — huusivat Mopsin puoluelaiset sidnikofilaiset.

— "Itse varastit eilen Nasarofin piharengin akan hameen… Kelmi… Koirannaama!" — huusivat toiset.

Viheliäisyyden pesä oli huutoa täynnä. Siellä täällä läiskivät nyrkit.

— "Entä sinä… Mitäs sinä varastit!… Jos sanon poliisille, niin Siperia sinut perii… Jumal'avita sinut perii Siperia", — rähisivät Mörön puolustajat. Kaikki olivat tappeluvalmiita… Sormet käyristyivät haukankynsiksi… Eläimelliset katseet etsivät saalista… Eräs tappelupari haukkui toisiansa oven suussa… Toinen heistä soimasi vastatappelijaansa:

— "Katumaton!… Et ole Jumalaa rukoillut eläissäsi… Kymmeneen vuoteen et ole kirkossa ollut… Sidnikofilainen kirppu!…"

— "Entäs sinä!" — huusi loukattu jatkaen:

— "Sinä olet joka pyhä kirkossa… Mutta tiedän minä mitä varten: Taskuvarkaana sinä olet…"

— "Älä valehtele!… Suus kiinni!" — keskeytti sekava, yhä yltyvä rähinä. Puhuja huusi sen seasta:

— "Minäkö valehtelen!… Minäkö?… Kaikki pyhimykset tietävät, että viime pyhänäkin varastit vanhan akan taskusta kolme-ruplasen… Eh, sinä lebetjefilom!… Ja yölläkin vielä käyt rukoilemassa… pyhienkuvia varastat…"

— "Nyrkillä minä turpasi tilkitsen!" — huusi soimattu raivostuneena… Vastustaja yltyi siitä, uhitellen:

— "Koetappas!… Koetapas tilkitä!… Kirkon rosvo!… Ähä!… Entäs syksyllä, kun Mikael Ihmeittentekijän kirkosta varastit jalokiven Jumalan äidin kuvasta… Vai et 'rukoile' yöllä?… Päivälläkö sitten varastit?… Vai olisi vahti sinun sallinut päivällä sillä lailla rukoilla?… Retale… Kirkon rosvo… Lebetjefiläinen…"

Rähinä ja nujakka yhä yltyi. Mopsi jatkoi kinasteluaan Mörön kanssa. Molemmat olivat jo käsiksi käymäisillänsä.

Mörkö nosti jo nyrkkiänsä kiljuen:

— "Näytän minä sinulle, koiran henttu!"

— "Herkeä, Mörkö, herkeä!" — tyynnytteli joku. Mörkö yltyi entistä enemmän ja huusi:

— "Minä en herkeä… Mitä varten hän loukkaa ja sanoo että sidnikofilaiset kirput ovat kylläisempiä kuin lebetjefiläiset!… ja että minulla ei ole kirpun ruokaa… Opetan minä sinut kuontaloleuka… sinä tappurapää!…"

— "Koetappas… Yritäppäs!… Alotapas tappelu!… Koetapas opettaa, hamppuparta", — raivosi Mopsi puoluelaisinensa. Siellä täällä mäiskivät jo nyrkit ja kuului kirouksia. Mörkö raivostui ja vannoi:

— "Opetan minä teidät… Nyrkillä minä opetan teidät kaikki…"

Kaikki olivat toistensa kimppuun iskemässä. Mopsi astui Mörön eteen uhkaavana ja ärhenteli:

— "Sinäkö nyrkillä?… Sinäkö, sillirosvo… ketale!… Sinäkö?"

— "Minä opetan sinut, jos vain rupean", — huusi Mörkö hampaat irvellään.

— "Koetapas!… Uskallapas!" — rehenteli Mopsi.

Toiset säestivät hänen kehoituksiansa, Mörön puolustajat varustautuivat.

— "Uskallan!" — huusi Mörkö ja iski nyrkillä Mopsia.

Silloin syntyi yleinen tappelu. Kaikki syöksyivät toistensa kimppuun. Koko eläimellistynyt joukko väänsi yhtenä ainoana nujakkana… Kuului kirouksia ja rivoja haukkumasanoja… Niihin sekaantuivat kehotushuudot… Puurahit ryskivät… Seasta kuului myös hiljaista ähkymistä, äänetöntä tappelun puhinaa… Välistä kuului melun seasta kimakampi kirous, tai parahdus, kun joku oli puraissut vastustajaansa, tai repinyt silmiä… Jo vuoti vertakin… Risaisilla vaatteilla läiskittiin vastustajia… Uhittelut ja kerskailut sekaantuivat toisiinsa… Koko huone pyöri ja raatoi yhtenä myllynä.

Mutta tappelun kiihkeimmillään ollessa kuului huuto:

— "Poliisi!"

Se oli kuin salama, joka iski huoneeseen. Kuin nöyrät koirat vetäytyivät tappelijat sijoillensa lavitsoille, ja silmänräpäyksessä kuorsasi koko joukko mitä sikeimmässä ja raskaimmassa unessa. Ainoastaan Oolavi valvoi ja istui tylsänä, ajatuksettomana. Siellä täällä oli joku unesta muka heräämäisillänsä… Joku puhui unissansa. Kaikki näyttivät aikoja sitten nukkuneen mitä raskaimpaan uneen.

* * * * *

Poliisijoukko astui sisään ja alkoi tarkastus. Nyt vasta huomasi Oolavi oman vaaransa ja vaani tilaisuutta huomaamatta poistuaksensa. Hän lohdutteli itseänsä sillä, että poliiseista ei kukaan häntä tuntenut.

Mutta jo sisään tultuansa oli yksi niistä alkanut salavihkaa häntä tarkastella. Se oli sama poliisi, joka oli häntä kiinni-ottaessa ampunut. Hetken kuluttua kuiskasi hän jotain pristaville ja tämä antoi merkin. Oolavi nousi ja aikoi poistua. Silloin tarttuivat useat voimakkaat kädet häneen takaapäin ja hetkessä oli hän nujerrettu ja pantu raudat käsiin. Sen tehtyä kysyi pristavi hänen nimeänsä. Tylsänä lausui Oolavi jonkun väärän nimen. Pristavi lisäsi siihen:

— "Myöhemmin näemme onko oikea… Te suvaitsitte äskettäin pankin ryöstää… Suvaitkaapa nyt seurata meitä tekemään rahoista tiliä!"

Oli jo aamuyö, se aika, jolloin Litvan väki lähtee joulukirkkoon. Vankilan ovi sulkeutui ja Oolavi jäi sen taakse raudoissa istumaan. Hänen viimeisetkin voimansa herposivat, kun hän tajusi tilansa kauheuden, Kokoon kutistuneena ajatteli hän kulkemiansa teitä ja niitä voimia, jotka hänet olivat niille teille sysänneet. Hän muisti taas Harhaman kirjaa, joka oli hänelle levittänyt elämän kirjavat, huonot hedelmät houkutteleviin väreihin käärittyinä. Hän oli tarttunut sen antimiin, ottanut hyvän- ja pahantiedon kirjasta sen hedelmän ja todellakin hänen silmänsä olivat siitä avautuneet: hän tunsi nyt elämänsä kokemuksesta hyvän ja pahan, tiesi pahan kauheuden ja hyvän ihanuuden. Raamatun ijankaikkinen totuus kirkasti itse itsensä. Se kohosi elämän erehdyksistä, loasta ja rikoksista kuin taivaalle vyöryvä valokirkas aurinko, joka valollansa huikaisee kaiken ja jonka voittokulkua ei mikään voima voi estää, eikä sen valoa millään olemattomaksi tehdä.

Äiti onnensa hetkellä hautausmaalla.

Tuskanmalja ilmestyi taivaalle. Ihmishenki joi jalointa juomaansa.

Oli kylmä yö. Tähtitaivas oli sammuksissa. Kolea, kirpelevä tuuli tupruutteli lunta sakeana tuiskuna. Se tukkesi polut, tuiskusi ajo-tiet umpeen. Pakkanen pisteli. Tuiskulumi oli neulaterävän kylmää.

* * * * *

Sauna oli kylmä… Haikara suri sen harjalla… Kiuas oli nokimustia suruja täynnä…

Mutta Tuonelassa valmistettiin kehtoa pienen tulla… Lapsenrievut kuivuivat orsilla… Kapalovyö oli valmis… Haikara odotti sielläkin, Tuonen kylmillä mailla…

Yhä kylmeni… Yhä pimeni…

Sydän-yön seutuvilla käveli Martva yksinänsä hautausmaan ohi. Hän oli lähtenyt kävelylle, ei suotta aikojansa, mutta ei myös minkään asian tähden… Mieli oli ollut tuskaa täynnä, ajatukset polttavia, ja siksi oli hän lähtenyt ulos yöhön kuin kertoaksensa sille surujansa, pyytääksensä sitä jäähdyttämään hänen sielunsa hirmuista paloa…

Jokunen tähti tuikahti pilvenraosta… Korkealla taivaalla häämöitti tuskanmalja…

Ajatuksettomana oli Martva harhaillut, oli viipynyt kauvemmin kuin oli aikonut ja edennyt kauvas asunnostansa, sitä ollenkaan huomaamatta… Viimein tunsi hän jalkojensa herpoutuvan ja voimiensa väsyvän… Hän alkoi hoippuen kahlata takaisin kaupunkia kohti…

Surullinen haikara lensi saunan katolta pois… Se istahti hautausmaan aidalle… Pää oli kallellaan, siipi suojana vilua vastaan… Se suri ja katseli rikkaan Ranniston onnetonta tytärtä…

Tuskanmalja täyttyi ihmishengen juotavaksi… Se tuikutti pilvessä pienenä tähtenä… Martvan voimat väsyivät väsymistänsä… Jo laulahti haikara ensimäisen laulunsa… Se tervehti sillä pientä tulijaa… Surullinen oli laulu, kylmä haikaran povi…

Silloin vasta huomasi Martva, että hänen äitionnensa aika oli tulossa…

Hautausmaalla hiiviskelivät Tuonelan elottomat neidot… Niillä oli kalmanpaita päällä, sen kylmät, valkeat sukat jaloissa… Haikara jatkoi haikeata lauluansa… Tuskanmalja laskeutui alemma…

Tuonelan saunaa pestiin… Mutta jääkylmä oli saunankiuvas maanpäällä… Ei ollut valmis kapalovyö… eivät rievut puhtaiksi pestyt…

Martva hätäytyi… Se hätä joudutti sen hetken tuloa, jonka hän oli uskonut vielä olevan parin huomisen takana… Hätäytyneenä alkoi hän kiiruhtaa, mutta jalka ei ottanut enää totellaksensa… Kauhistuneena pysähtyi hän taivas-alla…

Jäinen tuuli puhalsi… Hautausmaalta vilkkuivat saunan-akkunan kylmät tulet… Jäisenä narahti saunan ovi… Sinä ovena oli nyt kalmiston veräjä…

Jo laskeutui tuskanmalja hänen huulillensa… Hän vapisi… Hän joi epätoivonsa maljoista katkerinta… Kädet hätäytyneinä ylösnostettuna supisi hän:

— "Voi, Herra Jumala!… Auta minua, Herra Jumala!… Auta minua ja säästä!"

Vilu veisasi suurta virttänsä… Äitiä palelsi… Pientä tulijaa odottivat kylmän liinat…

Hetki läheni…

Tuonelan neidot istahtivat jo hautakiville… Mieli oli apea, silmä eloton, käsi kylmä… Haikara lauloi, kuin surren armaintansa… Taivaalla suri enkeli. Se lausui Martvalle lohdutuksen:

— "Jumalan lähettämä malja on sinun onnesi… Se jalostaa henkesi… Juo siis rauhallisena!…"

Taas yritti Martva kahlata, mutta jalka tuskin nousi enää tiestä… Hätä yltyi… Se taas joudutti ajan tuloa… Hän hengitti hätäytyneenä… Eikä ollut lähellä ihmistä, ei ihmisasuntoa…

Hangella kukkivat ihanat elämäntuskan kukat… Ihmis-elämä lauloi suurta tuskanvirttä… Kuoleman kellot soivat korvissa… Sen risteillä koristettu kukkamaa puhui elämän mitättömyydestä, saarnasi elämän keskellä elämän katoavaisuutta…

Kulkija nääntyi jo hätäänsä… Hitaasti lyheni Martvan tuskan taival… Vaivaloisesti pääsi hän hautausmaan portin kohdalle…

Siitä ei hän jaksanut enää etemmä mennä… Hän näki, että malja ei mene pois, ellei hän sitä juo.

— "Voi… voi, minua onnetonta!" — huokasi hän ja hoiperteli hautausmaalle. Siellä lyyhistyi hän voimatonna hautaristin juurelle juomaan elämänsä tuskanmaljaa ja menetti hetkeksi tajunsa…

Surullisena katseli häntä lempeä haikara…

Se lauloi hänelle haikeimman laulunsa…

* * * * *

Tuonelan elottomat neidot huiskuttelivat liinojansa… Äänettöminä viittoivat he niillä toisillensa, kehottaen olemaan hiljaa, hiipimään hisahtamatta… Surullisina, vilusta väristen, kurkistelivat he ristien ja hautakumpujen takaa… He halusivat nähdä äidin, joka toi lapsensa suoraan Tuonelan kylmään, puhtaaseen kehtoon… He katselivat äitiä, joka nautti onnestansa yöllä jäisellä hautausmaalla… Kalman-vaalea sormi oli nostettu neitojen suulle, merkiksi että ei saa häiritä äidin ajan tuloa… Kuolema ja elämä kulkivat nyt käsi-kädessä…

Kuului ääni… Sitä säestivät Tuonelan kylmät pajupillit, jotka soivat syvällä mullan alla… Siellä laitettiin jo kätkyttä kuntoon… käärittiin kylmää kapalovyötä… siroteltiin tuonen havukukkia hietikolle, pienen tulijan tervehdykseksi…

Kaikki oli siellä jo valmista. Haikara istui korkeimman kalmankuusen latvassa… Sen laulu oli suruisinta säveltä, mieli vilua täynnä, eikä noussut siipi ilosta… Se kuljetti nyt Tuonelan pientä tulijaa…

* * * * *

Kun Martva tointui, oli lapsi jo viety Tuonen kehtoon… Hän istui hautakummulla, ristin juurella… Siinä ajatteli hän, mitä jaksoi enää ajatella… Hän joi maljansa pohjaan… Pää nojasi käsien varaan… Ruumis vapisi… Pakkanen kangisti polvia…

Kun hän silloin muisti Oolavia, pääsi häneltä katkera valitus:

— "Oolavi… Oolavi!… Voi, rakas Oolavi, miksi minulle tämän teit!"

Hän purskahti katkeraan itkuun ja kutistui nyyhkyttäväksi kyttyräksi…

Mutta yhä katkeroittui tuskan-malja… Se täyttyi juodessakin…

Kankeana, verisenä nousi hän sitten, kääri kuolleen lapsen liinaan, peitti lumeen ja lähti hoippumaan tielle… Ohi ajoi öinen matkustaja, näki hänet, korjasi rekeensä ja saatuaan osotteen, vei hänet asuntoonsa.

Hän oli tehnyt öisistä matkoista surullisimman.

* * * * *

Jo olivat valmiit Tuonelan pienet tuliaiset… Kapalovyö odotti…Tuututaulua hyräili Tuonen tyttö…

Lapsen paitoja ompelivat Tuonelan elottomat neidot… Paita on valkea, ompelijan sormi veretön…

Jo odottaa kylmä kätkyt tulijaansa… Hienoin hiekkamatto on kätkyen jalaksen alla… Havukukat koristavat hietikkoa… Tasaisesti heiluu kätkyt… Pehmyt on Tuonelan kätkyen jalaksen alusta…

Taivaassa surevat enkelit… Valkea taivaan haikara istuu siellä orrellansa… Se kertoo Martvan lapsen maailmaan tuloa, laulaa sen lyhyttä vaellusta… Surullinen on laulun sävel… Surullisempi sen lyhyen elämän tarinan sisältö… Näin kertoo haikara hangelle syntyneen satua:

— "Ensi itkuun on nukahtunut onneton ihmisten ilmoille tulija… Haudalta alkoi polku… Siinä päättyi myös vaellus… Hauta oli kehtona… kalmisto elämänmaana… kuolon syli äidin sylinä… lumi liinana… yösydän elämän ikänä."

Niin laulaa taivaan-haikara Martvan lemmen hedelmän tarua, synnittömänä eläneen elämän virttä…

Öiseen kalmistoon laskeutuu taivaasta enkeli… Hän on valkeampi lumen valkeutta… Puku on kesä-päivän kirkkautta… Vyö on kuutamon kylmää punetta… Siipi nousee taljallensa… Polvi taittuu… Se laskee jo haudan kylmälle lumelle… Siinä suree enkeli… Se viihdyttelee lumikehdossa nukkujata.

Korkealta hymisee enkelien ihana laulu… Hautausmaalla käärii enkeli pienen lumikehdossa eläjän taivaallisiin liinoihinsa… Hellästi nostaa hän sen syliinsä… Puhtaana värisee lapsen viaton sielu… Ei tunne ruumis kipua, ei henki itke erehdystänsä… Enkelit veisaavat hänelle:

"Tuskaton, synnitön oli sinun polkusi, kaunis kukka autuuden. Niinkuin lumi-kukkanen puhkesit sa hangelle, viatonna, tahratonna. Lumipuhdas on sun tiesi. Etkä hairahtunut sa askeltakaan polultasi. Kirkas helmi pakkasen, kukka puhdas hankien, rauhallisna käy nyt vaan Tuonen kehtoon nukkumaan! Vaan kun aamu valkenee, herätämme sinut taas taivaan iloon ijäiseen…"

Kylmä kukki… Se kukki ja koristi hautausmaata… Enkeli kohosi siivillensä… Pieni eläjä sylissä nousi se kohti taivaan korkeutta… Se vaali ja helli pientä lasta… Eikä värissyt enää vilusta poloinen… Hän oli päässyt ikuisen rauhan maille… Ei syyttänyt hän onnetonta äitiänsä… ei soimannut isäpoloista…

Tuonelan kujastensuussa avautuu havuveräjä. Vartija on nähnyt jo enkelin tulevan ja avaa hänelle veräjän… Tumma on havu veräjällä, tummempi kujasten kahden puolen… Tuonelan neidot kävelevät kuusikossa, valkeat liinat kädessä. Paljas on eloton jalka… Arastellen polkee se havuneulasille… Vaan ei pistä havuneula… Lempeä on Tuonelan havu…

Taivaalta kuuluu ihana soitto… Se ilmottaa Tuonelan neidoille, että enkeli on tulossa, tuomassa uutta asukasta Tuonelan rauhallisille maille… Veräjällä ottaa Tuonelan lempeä äiti pienen tulijan vastaan… Se sulkee hänet hellään syliinsä… Neidot laulavat kuusikossa tulijalle tervehdystä:

"Ällös pelkää, pienoinen! Tääll' on hyvä olla. Tuutusi, lapsonen, puhdas on. Armas tuutulaulusi jalo on ja ylevä. Kapalosi kaunis on, Hiekkamatolla sä saat Tuonen lasna leikitellä, havukukka kukkanasi. Rauhotu, pienoinen! Tääll' on rauha ijäinen."

Laulu viihdyttää tulijata… Kuusikon läpi kantaa hänet Tuonelan lempeä äiti… Se vie hänet Tuonen puhtaaseen hiekkatupaan… Jo laskee hän lyhyt-ikäisen kätkyen ikuiseen rauhaan. Ei sirahda sirkka, ei häiritse ääni pienen nukkujan unta…

Rauhaisata on lapsen olla Tuonelassa…

Kätkyt heilahtaa… Pieni Tuonelan tyttö soudattaa väsynyttä tulijata… Itse istuu hän lattialla hietikossa… Päivä kumottaa kummalla valolla… Musta havukukka kukkii akkunalla… Toiset Tuonelan elottomat lapset seisovat huoneessa… Uteliaina katselevat ne kehdon uutta heilujata… Kainoina ja äänettöminä ihailevat ne pikkuruista, eloton sormi sirosti suussa… Kehto heiluu kauniisti… Tuonelan äiti kokoaa kapalovöitä… Lapset alkavat laulaa kehtolaulua nukkuvalle… He laulavat hiljaa, surullisesti:

"Kehdossasi, armas, nuku herttaisinta unta! Unten ihanuuksiin huku! Puhdasta, kuin lunta, olkoot tuutu-unelmasi! Ällös olko huolissasi, vaikk' et, raukka, saanutkaan äidin rintaa maistaakaan!"

Pieni tyyntyy… Silmä ummistuu… Alkaa ikuinen uni…

Ja musta päivä se valkeni kuutamoyöstä.

Oudot kellot kumisivat. Ihmis-elämän selitys oli synkimmillänsä.

Oli surullinen päivä.

Aaveet ripustelivat pahan enteitä orsille ja nuorille. Surullisina riippuivat ne enteet Ranniston talossa. Kaikkialla häilähti hieno surunsuortuva. Kissa kehräsi unisena. Päivä paistoi apeana kuin kaipaavan neidon katse. Laulussa värisi laulun kaunein sävy: suru ja tuska. Kaikki odotti, oli hiljaa, ja ihmismieli oli kuin herkin tuulenhenki. Pieninkin puhallus pani sen värisemään kuin vilusta.

Eikä kukaan tietänyt yleisen surun syytä, ei sitä edes ajatellutkaan. Äiti luuli sitä tyttärensä sulhon ikävöimiseksi, muut ehkä vain talven hienoksi runoksi, eikä elämä itse selittänyt itseänsä, ei sanonut luomiensa surujen syytä.

Kuoleman mailta kuului kehtolaulu… Pieni nukkui Tuonelassa… Äiti itki onnetonna maailmassa…

Martva oli jo palannut kotiin. Hän oli palannut sairaloisena, mutta ilmotti sairauden olevan vilustumisesta johtunutta ohimenevää pahoinvointia, eikä huolinut lääkärin avusta.

— "Kyllä se menee ohi ilman lääkäriäkin", — lausui hän isällensä, kun tämä aikoi lähteä lääkäriä hakemaan. Eikä huomannut isän korva, mikä tuska helisi onnettoman tyttären sanoissa.

Niin kulki hän kotonansa, kuin kaunis kuoleman nunna elävien joukossa. Kulki mieli maassa, katseessakin kantamus tuskaa.

Mutta voimat alkoivat vähetä ja nyt makasi hän sairasvuoteella raukeana, surullisena, kuoleman kukkana. Äiti istui hänen vuoteensa vierellä, hoiteli häntä ja luki itseksensä vanhaa hartauskirjaa. Avonaisten ovien läpi voi nähdä tupaan. Siellä vanha nainen loi kangasta. Luomapuut pyörivät, rihma kiertyi niille kehiltä ja vaimo veisasi surullista vanhaa virttä:

"Käy, sielun', ylhäisiä teitä ja etsi tuskaa korkeaa. Elämänturhuus kauvas heitä! Ei siitä henki rauhaa saa. On hengentuska Jumalasta, vaan kaikki muu on maailmasta."

Jalo elämäntuska ilmestyi Martvan silmien eteen korkeuteen. Sen tulihohteinen väri loisti jalona, puhtaana, iki-ihanana, mutta polttavana. Vaimo jatkoi lauluansa. Hän antoi tuskaiselle lääkkeeksi laulunsa suruja, veisaten:

"Kuin taivaan kaunis iltarusko päiväksi hiljaa jalostuu, niin tuskastakin kerran usko ja sielun rauha kirkastuu. Muu kaikki niin kuin sumu haihtuu, vaan tuska onneen, rauhaan vaihtuu."

Tuskankukkaset puhkesivat surullisen laulun sanoista. Ne puhkesivat polttavina, tulivärisinä… Martva tuli surullisemmaksi. Hän katseli tuskan kukkaa, joka punotti korkeudessa. Se jalostui hänen silmissänsä, kuten aamurusko, joka haalistuu, kelmenee ja sitten leviää taivaalle suureksi päivän kirkkaudeksi. Hetken hän nautti sen jaloista, tulikuumista väreistä, mutta se nautinto poltti häntä poroksi. Vaimo jatkoi:

"Siis nouse siihen korkeuteen, johonka tuska jalostaa! Yöt päivät pyri Jumaluuteen! Alhainen sulle on tää maa. Ei siiven kantomatkaa täällä oo kyllin sulle, tään maan päällä."

Martva pidätteli silmäänsä, ettei se purkaisi kirkkaita kyyneleitänsä. Korkeuteen katsellen muisteli hän paljoa… Hän muisteli entistä yhteyttänsä Jumalan kanssa… Hän muisteli, miten hän oli Hänestä aivan tietämättänsä pois solahtanut… Hän ujosteli nyt Jumalaa ja samalla ikävöi Häntä… Hän ajatteli nyt Häntä kuin armainta isän kotia… lapsuuden kulta-aikaa, kauneita morsiuspäiviä ja kaikkea mikä on elämässä jaloa ja suurta ja kaunista… Eikä hän tajunnut, miten Hän oli Hänestä pois valahtanut… Eikä hän oikeastaan ollut Hänestä poiskaan… Hän oli Häneen ainoastaan toisessa suhteessa kuin ennen… Hän oli tehnyt jotain, jota nyt peitteli Häneltä.

Hän katseli entistä hartaampana korkeuteen… Se oli jo täynnä tuskankukkia… Se punotti tulihohteisena kukkamaana… Kaikki oli siellä jaloa ja kaunista… Enkelit kulkivat valkopuvussa, surren, katsellen kukkamaata. Vaimo veisasi edelleen:

"On suurin nöyryys, inho maineen lennähdys sielun korkeuteen, niin kuin on hyrske meren laineen ranniston vuoreen, paluu veen takaisin veden alkujuureen: ulappain yhteyteen suureen."

Murhe painoi Martvan mieltä. Elämä hämärtyi, silmä sumeni. Hän katseli taas tuskankukkia, kuin äiti rakkaimman, autuaan lapsensa hautaa, kun ilta-aurinko valaa sille surullista punaansa… Hän oli niiden kukkien keskellä juuri huomaamaisillansa pienen lapsen autuaana hymyilemässä… Hän muisti hautausmaan… pakkasen…pienen vainajan… Hän oli juuri itkuun pillahtamaisillansa, mutta silloin huomasi äiti tyttärensä surun… Kyynel kierähti äidin silmästä. Hän salasi sen, kääntyi pois lapsestaan ja kuivasi kostean silmäkulmansa. Luomapuut pyörivät. Vaimo veisasi:

"Halveksi siksi, ihmishenki, mainetta sekä soimaajaa! Sa suuri oot, siis niiden renki et maailmassa olla saa. Maan runot siis ja maine heitä!… Käy suurna taivaan runoteitä."

Martva lakkasi hengittämästäkin… Tuskan tuli poltti häntä… Korkeudessa, tulisilla kukkamailla kävelivät enkelit… valkeat suruliinat hartioille heitettynä… Ne viittasivat liinoillansa häntä tulemaan sinne… Mielen täytti koti-ikävä… Talo oli tuskaa täynnä… Ruumis-arkku tuntui olevan tuvassa, jossa vaimo veisasi… Väki suri mustat kukat kädessä… Ei tohtinut kukaan hisahtaa, ei häiritä arkussa nukkuvan rauhaa.

Hetken pidätti hän henkeänsä, mutta sitten mursi sisällinen tuska tokeensa, kyynelvirta salpansa… Pieni lapsi hymyili kuoleman mailla tuskankukkien keskellä… Hän ei jaksanut enää kestää… Voima petti… Hän purskahti katkeraan itkuun ja kätki kasvonsa vuoteen tyynyyn, nyyhkyttäen siinä, tyynyyn itkuansa tukahuttaen…

— "Martva!… Rakas Martva!… Mikä sinulle nyt tuli?" - hätäili äiti, joka näki tyttärensä ensikertaa ääneensä itkevän.

— "Ai… jai… jai… jai!" — kuului hiljainen huokaus, tukahtuen tyynyyn sekin.

Äiti hätäytyi. Hän sulki oven, kuivasi kyyneleensä, yritti nostaa Martvaa tyynystä ja kyseli itkunsa seasta:

— "Mikä sinulle tuli?… Martva-kulta!… Älä itke, Martva-rukka!… Älä itke, rakkaani!"

— "Äiti-kulta!… Voi äiti-kulta!" — vaikeroi onneton tytär.

Tuvasta kuului taas surullinen veisuu. Äiti ja tytär itkivät yhdessä, surivat kilpaa. Kumpaakin polttivat toisensa kyyneleet… Äiti lohdutteli onnetonta, puheli hänelle ja silitteli hänen kutrejansa. Hän luuli kyyneliä morsiamen ikävästä johtuneiksi… Martva painoi kädellänsä tulikuumaa sydänalaansa… Koko hänen olemuksensa oli yhtenä katkeruutena… Hän kärsi kuin mato tulipitimissä… Hän oli takeena Jumalan suurella alasimella. Äiti tiedusti häneltä:

— "Lapsi-rukka!… Koskeeko sinuun?… Oletko sinä sairas?… Minä lähetän isää noutamaan…"

— "Ei… ei… ei… Ei minuun koske," — kuului itkuun tukehtuva vastaus. Elämäntuska hohti yhä tulisemmissa väreissänsä. Murtunut äiti lohdutteli:

— "Rauhotu nyt, lapseni!… Älä itke, armaani… Onko sinulla ikävä?"

Martvan vartalo nyähteli itkunkouristuksista. Hän vastasi valittaen:

— "Voi, hyvä äiti!… Voi, minun rakas kulta äitini… Voi minua onnetonta…"

— "Rauhotu!… Rauhotu!… Rauhotu!" — rukoili itkevä äiti.

— "Ei… jei… ei… jei… ei… Voi äiti-poloinen," — valitti Martva. Surullinen veisuu säesti valitusta. Elämäntuska hymyili nurkassa nuorena tyttönä, tulikukkiin puettuna… hypisteli kukkiansa… ujosteli… hohti tulikuumaa tuskaa kauneutenansa… Se poltti ihmistä hyväksi… puhdisti… kulutti pahaa… jalosti ja kirkasti…

Elämäntuska on tulista jaloin… Se on tuskista suloisin.

Vihdoin olivat polttavimmat kyyneltulvat itketyt. Mieli väsyi, raukesi tuskiinsa, kuin väsynyt uneen. Äiti kohenteli sairaan pään-alusta, asetteli sairaan peittoa ja lohdutteli:

— "Älä anna mielen masentua! Kesäksi tulee Oolavi kotiin ja silloin on kaikki taas ennallansa…"

Martva hymyili katkerasti, suuteli äitinsä kättä ja kiitti:

— "Kiitos, äiti-rukka!… Istu tänne vierelleni!… älä vaivaa itseäsi!"

Äiti istahti vuoteen vierelle. Syntyi äänettömyys. Martva katseli haaveillen korkeudessa punottavia tuskankukkia. Poski oli heleänpunainen itkusta ja sairaudesta. Suupielessä näkyi kaunis, katkera tuskanväre ja silmiä himmensi suru. Äiti tiedusteli taas:

— "Onko Oolavi nyt kirjoittanut?"

Martva ajatteli. Väsyneellä, välttelevällä äänellä vastasi hän lopuksi:

— "On hän kirjoittanut…"

Itse asiassa oli Oolavi jouluaattona kirjoittanut viimeisen kirjeensä. Siinä oli hän ilmoittanut matkustavansa muutamaksi viikoksi Saksaan lopettamaan siellä opintonsa jonkunlaisella opintomatkalla. Sitten oli hän hävinnyt. Martva ei ollut alussa sitä huomannutkaan. Hänellä oli kyllä omista suruistansa. Myöhemmin alkoi hän oudostella, kun ei kuullut hänestä mitään, ei tiennyt osotetta. Mutta se oudostelukin tukahtui taas tuskiin. Hän luuli Oolavin töiden olevan aiheena vaikenemiseen ja osaksi unohti hänet kokonansa, palaen yöt päivät suuren tuskansa ahjotulessa.

Äiti kysyi taas hellästi:

— "Joko hän kohta lupaa tulla?"

Tylsistyneenä, väsyneenä ja katkerana vastasi Martva:

— "Niin, äiti!… Kyllä kai hän kohta tulee… kun lopettaa lukunsa…"

Hän vaikeni. Kysymys johti mieleen koko elämän katkeruuden ja silloin alkoivat hänelle taas soida kamalat kellot: Hän muisti taas erehdyksensä ja lapsensa kuoleman, tuskiensa polttavimman tulen, sielunsa suuren salaisuuden, ja sen väliaidan, joka häntä Jumalasta eniten eroitti.

Kaikki kukat katosivat. Hänen eteensä ilmestyi lapsen haamu, kuten tuhannesti ennen, hänen salassa itkiessänsä. Hän tunsi olevansa polttorovioon putoamaisillansa… Lieska löi korkealle… Hän vapisi ja katsoi korkeuteen… Siellä näki hän lapsensa lumikinoksella värisemässä… Kasvot olivat tuskan vääntämät… Alaston ruumis vetäytyi pakkasen pihdeissä kyttyräksi, kuin tuliselle raudalle viskattu käärme… Hennot sormet jäätyivät… Hartiat vetäytyivät kokoon… kasvot pakahtuivat itkusta punaisiksi…

Martva vapisi… Kauhistuneena käänsi hän kasvonsa tyynyyn ja purskahti raivoisaan itkuun ja huokasi verisen-katkerana:

— "Oi, Oolavi!… Oolavi… Oolavi… Oolavi!…"

Kun tyttö elämäntuskaansa kantoi.

Pääsiäiskellot soivat… Taivaalla paloi himmeä tuskantuli…

Suuri tuskankirkko julisti Jumalan kunniaa: Valtavuudellansa kertoi se Hänen kättensä voimaa… Mahtavana viskautui holvipaljous korkeuteen… Kaunis, jylhä pylväsmetsä kannatti sitä hartioillansa… Patsas seisoi soleana, holvi kupertui kauniina… Sen hämärässä, huimaavassa korkeudessa tuntui liitelevän aina sureva enkelijoukko… Pieneksi kutistui niiden holvien alla ihmishenki… Holvin kivipaljouteen kasattu paine tuntui uhkaavan paineellansa sen maan tomuksi rutistaa.

Suuret ovat Jumalan kätten työt, mahtavat ovat Hänen kirkkonsa holvit.

Jo synkkeni päivä pääsiäis-yöksi… Taivaalla sytytettiin tuskantulisoihtua… Maa ja taivas odotti ja huusi pelastustansa…

Suuri Tuskankirkko aaltoili väkeä täynnä… Ihmishenki etsi siellä tulijuomaa suuren tuskansa sammuttimeksi… Ihmisjoukon liikkuessa aaltoili koko Tuskankirkon kirkkoväki kuin lainehtiva tuskanmeri… Kaikki hukkui huminana kirkon puolipimeyteen… Se puolipimeä täytti kaiken… Se antoi kirkolle salaisen kauniin pyhyyden leiman… Haudantakaiset hämärät leijailivat kaikkialla… Kynttilät paloivat himmeästi… Aaveilta, taivaan toivioretkeläisiltä näyttivät niiden valossa armon anojat… Laulu hymisi, tuska humisi… Salaisuus peitti enkeleitä, verho Kaikkein pyhintä ja kuoleman salainen esirippu kätki kalman työkaluja…

Yö yhä pimeni… Kärsimyksen kellot soivat jo kumeasti… Jo loisti tuskantuli kirkkaalla valolla… Tuskankirkossa koveni tuskanhumina… Ihmishenki huusi vapahdusta pahasta, alhaisuudesta, halpuudesta, johon se oli erehtynyt, saaden sen olentonsa ikisairaudeksi… Korkeudessa, holvien puolipimeydessä leijailivat surevat enkelijoukot… Ne veisasivat siellä suurta suruvirttä…Parvekkeella soivat suuret urut… Valtaavalla soitolla säestivät ne ihanaa enkelilaulua… Siihen yhtyi ihmishengen suuri tuskanhuuto… Ihminen kärsi… valitti… janosi onnea… huusi hädissänsä…kiemurteli tuskansa tulessa…

Hänen päällänsä leijailivat armottomat elämän ja kuoleman voimat…

Tuskanhuudon pauhatessa saapui Martva kirkon ovensuuhun. Enkelit lauloivat… Urut soivat… Tuskaiset rukoilivat polvillansa… Pyhyys täytti ilman hämärällä… Kynttilät tuikuttivat kuin himmeät tuskantähdet… Hätäytyneenä, arkana lymysi Martva ovensuuhun…Siinä värisi hän avuttomana, niin kuin pieni linnunpoika… Hän pelkäsi ja ujosteli… Hän karttoi ja kaihtoi nyt ihmisiä ja Jumalaa…

Väki kohisi, laulu hymisi… Tuskankellot kumahtelivat yhä tiheämmin… Kirkon hämärissä leijaili himmeästi hohtava verimalja… Sitä nähdessä yltyi ihmishengen jano… Rukous muuttui palavaksi, hätä hirveäksi… Hetkeksi hiljentyi sitte tuskanhuuto… Holveista tulvi silloin ihana, ylhäinen puhdas enkelilaulu… Surevat enkelit veisasivat korkeudessa:

"Rauhotu, tuskainen! Tyynny, ihminen Nyt on se yö, jolloin lyö Hän rikki käärmeen pään… Jo Jeesus saapuu juomaan katkeran maljasi tään. Hän saapuu jo tuomaan vapahdusta ja rauhaa… kun aika on täytetty… Maa nyt hältä lohtunsa saa."

Kyyneleet vuotivat virtana… Ihmiset särkyivät tomuksi ja tuhaksi… Rukouksen kohina yltyi pauhinaksi… Yhä kiihkeämmin huusi ihmishenki tuskissansa… Monet vaikeroivat polvillansa… Itkun ja valitusten sekottamana kohisi yhtenä veisuuna rukous:

"Oi, Sinä suuri Luoja! Rauhan ja tuskan tuoja Sa olet yhtä-haavaa, siis tuskanmerta aavaa nyt tule asettamaan, oi, Herra taivaan, maan!"

Entistä hartaampana soi enkelilaulu… Yhä tuskaisempana huusi väki… Mutta ovensuussa laskeutui Martva polvillensa puolipimeyteen… Kyyneleet vuotivat silmistä… Hän peittäytyi ihmisiltä… Hän itki ja vapisi tuskissansa… Hän hajosi ja rukoili palavinta rukoustansa… Salassa vaikeroiden valitti hän tuskaisena:

"Nyt tuskanmeri aukee edessäin… Mutta raukee jo voimat kokonaan. Oi, älä ylönanna minua, mutta kanna minua kuolemaan!"

Yhä valtaavampana pauhasi rukouksen kohina. Entistä tuskaisempina veisasivat enkelit, rukoillen:

"Kaikkein-Korkein! Huuto surkein Sulle nyt jo maasta kaikuu… Kaikki tuskaa huutaa, raikuu… Täytetty siis aika on. Saavu nyt jo, Verraton!"

— "Saavu jo… saavu jo… saavu jo!" — kertasi valittava kaiku korkeissa kiviholveissa… Tuskantulet tuikuttivat himmeinä… Itku ja huokaukset hyrskivät meren maininkina ja alttarilla jatkoi kaunis kuoro kurjien valitusta ja harrasta enkelien rukousta:

"Saavu jo, Herra! Tuo jo pelastus! Lahjota vapahdus! Auta meitä, Jumala, auta meitä ja pelasta!"

Sävelten pauhu täytti hämäryyden… masensi pahan… nosti ihmismieltä, lisäsi tuskaa… Kirkon hämärästä nousi Martva polviltansa… Hän aikoi mennä alttarin luo… Salassa lähti hän pujottelemaan ihmismeren lomitse… Tuskaisena katseli hän ympärillensä… Hän hiiviskeli väen lomitse, kuin arka Tuonelan neito, joka on eksynyt elävien maille ja välttelee niiden katsetta… Hänen jokainen hermonsa värisi… Hän pelkäsi ihmisiä, kuin lapsi kuoleman väkeä… Arkana lintusena syöksähteli hän tuskissansa rukoilevien ohi.

Mutta silloin kiemahti hänen taaksensa rietas Harhaman elämän siittämä käärme… Suuri kohahdus kulki kirkon halki… Martva ei nähnyt rietasta matoa semmoisena, kuin se oli… Hän tajusi sen omana rikoksenansa… Hän hätäytyi, alkoi ujostella, häpeillä… Nopeasti koki hän jouduttautua alttarin luo, pois väen silmäyksistä… Hänen katseensa oli epätoivoinen, hänen hengityksensä oli hätäytynyt…Peljästyneenä katseli hän tietä… Rietas käärme kulki yhä hänen takanansa…

Taas kuohui tuska laulun hyminässä… Väki, joka huusi vapahdusta, näki Martvan, sekä riettaan käärmeen… Kaikki mykistyivät inhosta ja kauhusta… Syntyi hetkisen hiljaisuus… Sitten kuohahti kaikki taas kohinaksi… Väkijoukko alkoi paeta rietasta näkyä… Aaltoellen syöksyi kaikki pois tieltä, karttaen onnetonta Martvaa… Kauhuisat katseet tuijottivat häneen… Se kauhu, tuska, kohina ja joukon pois tieltä väistyminen sekottautui enkelien suureen laulun pauhinaan… Kuolo tuntui kulkevan väen läpi… Se kulki peljättävänä, kalmanliina hartioilla…

Jo hajosi Joukko kahtia tielle… Jo huomasi Martva kuinka häntä väki pakeni… Säikähdellen, vavahdellen yritteli hän ottaa askeleen milloin sinne, milloin tänne… Hädän valtaamana syöksähteli hän alttaria kohti hiukset hajalla, katse apua anovana… Tuskissaan, kauhuissansa vaipui hän siellä polvillensa pimeimpään holviin permannolle… Maahan lyötynä, epätoivoisena vaikeroitsi hän:

"Oi, väki kauhuissansa jo mua karttaa!… Konsa mä haudan rauhan saan… Nyt loppua jo alan… Ma, raukka, aivan palan… Voi tuskaa tämän maan!"

Hänen rukouksensa värisi kuin tuskansuortuvan varassa… Hänen sielunsa paloi tulena… Hän huusi rikki revittynä… Valtaava kuoro todisti silloin alttarilla tuskan suuruutta. Se lauloi:

"Voi tuskaa! Voi vaivaa! Tule, Luoja, ja juo se tuska ja tuo taas rauha meille eksyneille!… Auta, Luoja, auta oi!"

— "Auta, Luoja, auta meitä!" — jatkoi tuskainen ihmisjoukko. Kaiku valitti, tuskanlähteet kuohuivat, väki vaikeroi Martvan mukana… Lohdutellen lauloi taas enkelien joukko:

"Kohta joutuu vapahdus. Nyt jo saapuu pelastus. Suuri Rippivieras juo kohta maljan. Hän se tuo maahan rauhan. Voittolaulu raikukoon siis, niin kuin pauhu!"

— "Oi… joi… joi!" — vaikeroi Martva käsiänsä väännellen. Kaikuja väkijoukon valitus kertaili hänen valitustansa… Urut soivat ja enkelit veisasivat.

Silloin kuului vapahdettujen henkien ilohuuto, tullen kuolemanvaltakunnasta. Tuskainen kansa laski polvillensa ja lauloi Jumalalle ylistystä. Palavin huulin odotti se tulijuomaansa… Jo tuulahti suuri vapahdus… Jo veisasivat henget kuoleman valtakunnassa…Jo lymyytyi siellä käärme… Jo polvistui alttarille Jumalainen Rippivieras: maailman suuri Vapahtaja. Hänen päässänsä oli orjantappurainen kruunu… Veri vuoti Hänen kyljestänsä… Jo odotti Hän polvillaan kalkkiansa.

Kaikki hiljeni… Väki odotti polvillansa… Runsaat, kuumat kyynelvirrat valuivat… Suuren Rippivieraan eteen astui enkeli, kädessä katkera kalkki, jossa kuohui maailmantuska… Hän sekotti sen juoman Viattoman verellä… Hän antoi Rippivieraan juoda omat tuskansa maailman tuskan keralla… Kaikki valmistui… Aika täyttyi…

Jo oli malja valmis… Jo nosti enkeli sen Rippivieraan juotavaksi… Kauhuissansa katsoi näkyä menehtynyt Martva… Hän vaipui permannolle kokonansa, vapisi… itki… kiemurteli… rukoili ja huusi tuskissansa:

"Oi älä omaa Poikaas' uhraa mun tähtein!… Sääli Häntä, oi! Oi älä ihmiskättä tahraa sen pyhään vereen… Kuka voi nyt mua auttaa hädässäni… Oi, koko minun elämäni on tullut muille turmioksi! Oi, miksi synnyin onneton! Mun tähteni, Hän, tahraton, nyt kärsii!… Älä, hyvä Luoja, mun tuskiani Hällä juota!"

Yhä katkerampana vaahtosi tuska… Ihmishengestä paloi pois paha… Se paloi tuskan tulessa… Virtanaan tulvi jo ilohuuto kuolemanmailta… Suuri Rippivieras joi jo maailman tuskaa…

Palava, harras rukouksen pauhu nousi silloin niin kuin suuri sävelmeri kohinaan. Polvillansa vaikeroiden rukoili ihmisjoukko tuskissansa:

"Oi, Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnit! Armahda Sinä meitä!"

"Armahda… armahda… armahda!" — lauloi ihana kuoro, kerraten kansan rukousta, ja kirkon holvistoiden korkeudessa jatkoivat suuret enkelien joukot hartaalla, ihanalla veisuullaan: "Armahda… armahda… armahda heitä!"

— "Armahda minua, Jumalan Karitsa!… Armahda… armahda…armahda!" — vaikeroi menehtynyt Martva tuskanhuudon säestyksellä.

Kun hartian taakaksi nousivat toisen rikokset.

Ääni tuli ijäisyyden mailta. Se tuli elämän ongelman selitykseksi. Se selitteli sitä, ollen itse ikuinen hämärä…

Oli sen tulo-aika.

Talven hanget kasvoivat kukkia: Jumalan tuomio puhkesi ihmis-elämästä itsestänsä. Se puhkesi kuin kukkaterä varren, juurien ja lehtien kasvu työstä, hedelmä kukan lemmestä ja sen muusta raatamisesta. Eikä pannut halla elämänkukkaa, ei katkaissut sitä niittäjän viikate.

Järkkymätön on Jumalan vanhurskas tuomio. Se on kiertämätön, kuin kaikkeus, erehtymättömämpi kuin päivän nousu.

* * * * *

Oli talvipäivä.

Auringon valokehrä kieri kylmällä taivaalla kirkkaana, kylmää säteilevänä hopeapyöränä. Savu lappautui liesistä suorana, punoutui savunuoraksi ja hupeni yläpäällänsä kirkkaan ilman värien sekaan. Harakka riiteli sian kanssa ruuasta, tepasteli sen edessä, hyppäsi selkään ja aikansa siinä iloittuansa lensi aidan seipääseen, jossa alkoi tarkastella ympäristöä.

Luonto raatoi siten ennallansa. Harakka hyppeli ilosta ihmissurujen keskellä, tuskantulien palaessa.

Rannisto istui huoneessansa ja laski kuukauden tuloja ja menoja. Työ oli juuri loppunut ja hän korjaili kirjanpitokirjojansa kassakaappiin, kun kuului kulkusten ääni ja kartanolle lennähti Tuukkalan korskuva hevonen… Tulija sitoi hevosensa nopeasti kiinni ja astui huoneeseen masentuneen, synkän näköisenä. Tavallisten kuulumisten kysymyksiin vastasi hän jonkun kuivan sanan ja istahti äänetönnä.

Terävä puukko oli tuotu taloon. Suuri isku oli tulossa. Tuukkalan hartioita painoi vuori. Hän mietti miten alkaa. Hän tutki Ranniston rauhallisia, jaloja kasvoja ja tunsi olevansa nyt pakotettu pistämään tulisen puukon hänen sydämeensä.

Yhä terottui puukko… Yhä epäröi pistäjä… Rannisto puheli rauhallisena. Tuukkala oli harvasanainen. Hän mietti, eikö olisi mahdollista jättää tulinen pisto pistämättä, ainakin toistaiseksi. Se tuntui mahdottomalta. Tulinen malja kannettaisiin kumminkin huomenna taloon… Ehkä tarjoaisi sen maailma raaoin, armottomin sanoin.

Taas epäröi hän. Tulinen puukko leikkeli häntä itseänsä, kun hän varustautui painamaan sen ystävänsä rintaan. Hän mietti, eikö olisi syytä lykätä hirmu-iskua vaikka huomeneksi… Sekin näyttäytyi turhaksi, jopa vääräksi. Hänen poikansa oli onnettomuuteen syypää ja siksi täytyi hänen olla suora, ei salailla. Hänen on ehdittävä ennen maailmaa.

Yhä kuumeni tulinen veitsi. Tuukkala pyyhki kylmän hien otsaltansa, sulki oven, istahti ja huokasi raskaasti. Hän aikoi jo alkaa, otti jo puukon käteensä, mutta tulikuuma veri täytti aivot… Hän paloi ilmitulena… Kasvot muuttuivat tuhanharmaiksi… Puukko poltti kättä…

Mutta se oli tehtävä. Hän katsahti oliko viereisessä huoneessa ketään, sulki oven. Sitten huokasi hän, valmistautui pistoon, istahti ja alkoi:

— "Minulla olisi sinulle sanottava pari katkeraa sanaa… En tiedä, jaksatko kuulla ja olla tyyni…"

Rannisto ei aavistanut sanoissa piilevän muuta kuin hienoutta… Tyynenä valmistautui hän ottamaan tulisen piston. Rauhallisena kehoitti hän:

— "Ole hyvä!… Vai häiritseekö täällä joku?"

Hänkin katsahti viereiseen huoneeseen, sulki oven lukkoon ja odotti iskua.

Nyt oli isku annettava… Puukko hohti tuli punaisena… Tuukkala painui kokoon. Lattiaan katsoen ja raskaasti huoaten lausui hän synkkänä:

— "Sanottavahan se kumminkin on…"

Ja nostaen katseensa oudostelevaan Rannistoon lausui hän:

— "Anna minulle anteeksi poikani puolesta, sillä hän on vienyt sinut turmioon, samaten kuin minutkin…"

Rannisto ei käsittänyt mitään. Hämmästyneenä kysyi hän:

— "Mitä sinä nyt oikeastaan tarkotat?…"

Naapuri painoi puukkonsa syvemmä.

— "Asia on vaikea puhua", — vastasi hän, painuen kokoon ja katsoen synkkänä lattiaan.

Puukko poltti jo Rannistoa: Pahat aaveet häilähtelivät. Onnettomuus puhkesi elämänkukasta armottomana. Rannisto aavisti onnettomuuden tapahtuneen, mutta ei käsittänyt, miten ja missä, eikä myös sen suuruutta.

Syntyi pieni hiljaisuus. Rannisto kokosi voimansa. Käsi raamatunpäällä lausui hän:

— "Minä tiedän kaiken tulevan Jumalan lähettämänä ja siksi voin minä kaiken ottaa myös tyynenä ja nöyränä vastaan."

Ja oikaisten itsensä lisäsi hän:

— "Sinä tunnet sukuni kanta-isän ja hänen seuraajiensa historian: Ranniston taloa eivät järkytä mitkään iskut, sillä sen omistajat seisovat kalliolla, eivätkä hiedalla ja pölyllä… Tiedäthän, että Ranniston talo on monesti porosta noussut, eikä raunioilla ole koskaan nuristu, vaan veisattu kiitosta Jumalalle."

Hän puhui taas ruhtinaana. Koruttomuutensa, hurskautensa ja miehekkyytensä kautta suurena leimahteli hänen jalo, jumala-uskon ja työn kirkastama henkensä. Rautainen Tuukkala näki hänet edessänsä häntä voimallisempana, sai siitä voimaa ja rohkeutta ja työnsi miehekkäänä tulisen puukon ystävänsä olemukseen:

Hän kertoi lyhyin sanoin eilen kaupunkimatkallansa saaneensa tietää, että hänen poikansa oli jo perinpohjin hävittänyt molemmat talot, Litvan ylpeydet, Jumalan palkat ihmistyöstä, Ranniston ja Tuukkalan. Hän teki selkoa asiasta, rahojen kavaltamisesta ja veloista, joista molemmat talot joutuisivat oitis vasaran alle.

Miekka oli työnnetty kahvaa myöten ihmis-olemukseen. Sen työntäjä odotti nyt verivirran purskahtamista.

Kun hän oli lopettanut, kyyristyi hän kokoon ja puristi tulikuumana humisevan päänsä käsiensä väliin.

Syntyi äänettömyys, Rannisto käveli huoneen pariin kertaan edestakaisin, istahti rauhallisena ja lausui:

"Jumala on viisaudessaan nähnyt hyväksi lahjoittaa minulle Jobin osan… Hän on ottanut omansa minulta ja uskonut sen toisten hoitoon ja Hän on erehtymätön… Hänelle olkoon kunnia ja kiitos lainasta ja siitä, että on vapauttanut minut nyt sen hoidosta ja suonut minulle Simeonin rauhan!…"

Hän oli juonut elämän katkeran maljan ja kiittänyt sen Antajaa. Hän osottautui taaskin ihmishengen ylimykseksi ja todisti sillä Jumalan hengen suuruuden ihmisessä. Rauhallisena kysyi hän Tuukkalalta:

— "Missä on Oolavi nyt itse?"

— "En tiedä… Arvelevat paenneen Amerikkaan", — sai Tuukkala vastatuksi.

— "Jumala olkoon hänen kanssansa ja ohjatkoon hänet takaisin luoksemme!" — lausui siihen Rannisto.

Syntyi äänettömyys. Ranniston kuusen oksien pimeissä piiloissa lymysi Perkele. Maailmoiden ikilento julisti Jumalan kaikkivaltaa ja ihmis-elämä kohosi armottomana aaveena, tunnustaen, että ei kukaan voi itse teoistansa vastata. Se huusi Jumalan hirmuisena äänenä:

— "Jokaisesta sanasta, jonka puhutte, jokaisesta askeleesta, jonka astutte, pitää teidän tili tekemän, sillä jokainen teidän harhamanne on toisten kirous halki ihmiskunnan."

Vielä oli maljassa pisara tuskaa.

Tuukkalan koski kohisi kummasti. Tuskan maljaa juotiin pohjaan. Ihminen kantoi toisen kiroja.

Kevään tulvavedet täyttivät jokia. Harmaan kulon alta nousi viheriä ruohonpää. Urpu pehmeni ja valmisti lehden puhkeamista. Kiuru liritteli taivaan sinellä. Kauran kylväjä parsi vakkaansa, kalastaja verkkoansa ja lapset leipoivat savileipiä.

Oli harmaa, pilvinen päivä. Ei satanut, mutta ei paljoa puuttunutkaan. Metsä odotti paljasvarpuisena, järvi autiona. Kevätkoleat kulkivat mailla talven viime perintöinä.

Ranniston tuvassa oli koko talon väki koolla, samoin joku naapuri, niiden joukossa Tuukkala. Huomenna oli muutettava pois uuden isännän tieltä. Ystävien toimesta oli järjestetty entiselle isännälle uusi asunto läheisyydessä, sekä huolehdittu hänen toimeentulostansa. Nyt oli hän koonnut väen kiittääksensä sen kanssa viimeisen kerran Jumalaa Rannistossa eletyistä vuosista.

Jotain sanomattoman surullista oli talossa. Emäntä oli muutamissa viikoissa vanhennut monta vuotta. Poskelle oli ilmaantunut ryppyjä. Silmissä häämöitti raukea, surullinen katse. Raskas elämäntaakka näytti painavan hänen hartioitansa.

Ja kun vanha Rannisto avasi raamatun ja alkoi siitä lukea Jobin kiitosta Jumalalle, täytti hiljainen itku koko pirtin. Lukijan ääni värähti liikutuksesta, kyynel kierähti poskelle. Kivikovinkin mieli liikahti sitä näkyä nähdessä, eikä seiso koskaan väki haudanreunalla syvemmän surun murtamana, kuin se seisoi nyt Ranniston talon menneisyyttä haudattaessa.

Se oli surujumalanpalvelus. Kuolinkellot soivat. Hautausvirsi hymisi kaukaa. Rannisto itse siunasi elämänsä ja talonsa entisyyden haudan. Raikkaalla äänellä kiitti hän Jumalaa ja nöyränä alistui hän Sallimuksen kivikovan, vanhurskaan käden alle.

Jo oli hän haudan siunannut, jo oli se umpeen luotu… Hiljaiset muistokellot soivat vielä, yhä loitoten, yhä häviten kuuluvista… Väki seisoi lapiot kädessä… Oli tullut jo aika hajautua, unohtaa kuollut ja lähteä elävien askareille… Rannisto kiitti kaikkia palvelijoitansa avusta ja ystävyydestä ja lausui lopuksi:

— "Jumala ei ole suonut minun teitä palkita elämänne illalla, mutta Hän itse on sen paremmin tekevä… Siunatkoon Hän teitä!"

Silloin antoi jokaisen silmä vielä uuden antimen ehtymättömistä kyynelrikkauksistansa. Itkun punaamat silmät ja kuuman kyyneleen punaisiksi turvottamat posket todistivat, että suru oli oikea.

Ranniston menneisyyden ja onnen kuolinkellot kumisivat jo viime kumahduksiansa. Suuri tuskan malja näytti olevan loppuun juotu. Ranniston kehotuksesta veisasi väki iki-ihanan hienon runon:

"Ah, sielun', vallita suo Herran ja turvaa Isään rakkaaseen!"

Mutta Martva seurasi suurta surujuhlaa puoli tajuttomana, kaikelle tylsistyneenä ja turtuneena. Hän vaelsi kuoleman morsiamena elävien mailla.

* * * * *

Taivaan korkeudessa soivat suuret laulut. Siellä täytettiin uusia tuskanmaljoja.

Jo oli malja taas täysi… Enkeli nousi siivillensä ja otti maljankäteensä… Malja hohti tulipunaisena… Sen juomana vaahtosi polttava tuska.

Puhki kaukaisten pilvien lensi kaunis enkeli maljoinensa, ruumis etunojossa kauniiden siipien varassa… Tuhannet enkelit seurasivat häntä… Ne veisasivat Jumalalle kiitosta, tunnustivat Hänen viisauttansa ja voimaansa… Ne lauloivat:

"Suuri olet Sinä, Jumala, suuri ja viisas… Sinä luot maailmoita tyhjästä. Ihmisen Sinä luot tomusta. Sinä olet viisaus ja voima."

Laulu pauhasi kaikkeudessa… Pilvenä vyöryi sen sävel… Se vyöryi kuin tuhansien pasuunien suusta sumuna puhallettu sävelpilvi, etsien äärettömyyden reunaa, mistä kaikuna palata… Kohisten lensi siinä pilvessä enkelijoukko… Tuskanmalja vaahtosi tulikirkasta hohdetta… Se hohde tippui veripisaroina maahan…

Sitä tuskanmaljaa tuotiin taas Ranniston taloon. Sen polttavin vaahto oli varattu heikon naisen juotavaksi.

Martva istui ja kampasi tukkaansa. Hän oli kalpea ja surullinen. Mieli oli tyhjä ajatuksista, silmä kyynelistä kuiva… Poskissa näkyivät taudin, katseessa surun jäljet… Hän ei tiennyt miksi kampasi. Mieli käski vain jotain tekemään. Hän kampasi kuin ajankuluksi… Kammatessansa hyräili hän surullisen "Litvan laulun" säveltä, hyräili sitä itseksensä, ei muille kuultavaksi.

Taivaalta laskeusi enkelijoukko alemma… Sävelpilvi vyöryi tuulenkantamana, ryöpyten lentävän joukon edellä… Malja hohti… Pisara tipahti siitä jo Martvalle ja koko Litvan väelle, erittäin Ranniston ja Tuukkalan taloille:

Posti tuli. Se oli viimeinen Ranniston posti entisen isännänaikana… Kuihtunut, murheen murentama äiti toi sanomalehden Martvalle… Tämä keskeytti kampaamisensa ja katsahti sanomalehteen, ei lukeaksensa, mutta muuten ilman aikojansa… Isä, äiti, Tuukkala ja muut istuivat sanattomina. Koko talo oli kuin kolkko hauta, ihmiset elämänsä jo eläneitä vainajia.

Kärsimyksen maljasta pudonnut pisara oli jo Martvan huulilla. Äkkiä kalpeni hän… Käsi vapisi, kuin liina tuulessa… Sanomalehti aivan rutisi käden vapisemisesta… Katse muuttui hätäiseksi, epätoivoiseksi… Sana ei lähtenyt suusta… Hänestä tuntui kuin putoaisi taivas hänen päällensä… Koko ruumis alkoi vapista…Ajatus tylsyi… Hän katseli kuin kauhun iskemä ympärillensä vilkuen.

Äkkiä syöksyi hän ylös ja parkasi epätoivoisen, vihlovan:

— "Voo-i!"

Kaikki kauhistuivat… Tukka hajalla, kädet koholla vapisemassa syöksyi hän nopean askeleen eteen ja supisi, hätäisesti, lyhyesti yhä ympärilleen vilkuillen:

— "Isä!… Isä!… Voi!… Isä!"

Kaikki hätäytyivät. Äiti ja isä kiirehtivät tyrmistyneinä apuun. Onnettoman tytön silmät vilkasivat pelokkaina… Ruumis vapisi… Polvet horjuivat… Hän syöksyi taas pari nopeaa askelta eteenpäin, pysähtyi jyrkästi, tuijotti eteensä ja parkaisi kauhean:

— "Voi, isä-kulta!"

Ei kukaan saanut sanaakaan suustaan. Rannisto tarttui tyttäreensä ja yritti puhua, mutta onneton lyyhistyi kokoon lattialle, parahtaen taas valtavalla äänellä:

— "Voi, isä-kulta!"

Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin ja puhkesi hysteerisen raivoisaan itkuun. Tajuttomana nostettiin hänet vuoteelle.

Tuskanpisara punotti kauniina… Koko talo oli sen punaama…Ylhäällä kohisi enkelilaulujen pilvi… Siivekkäät laulajat veisasivat:

"Sinä olet vanhurskas. Ei järky Sinun tuomiosi. Et säästä Sinä ketään. Sinä lyöt eksyneet polvillensa. Sinä poltat väärän poroksi. Sinun ruoskasi on armoton. Sinä lääkitset sairaat tuskalla. Sillä poltat Sinä pahan pois."

Sävelpilvi pysähtyi Ranniston talon kohdalle… Enkelijoukko leijaili pilvessä… Malja hohti tuskanpunaisena tulena… Tippa tipahti siitä tipan perästä ja kumminkaan ei sisältö vähennyt. Sitä riitti siinä, riitti kuin viulussa säveltä.

Ranniston talossa yltyi tuskan tulipalo. Läksiäisjuhlan katkerimmat juomat olivat vielä juomatta.

Martva kärsi vuoteellansa tainnuksissa… Elottomat silmät tuijottivat korkeuteen… Vartalo nytkähteli itkukohtausten vääntämänä… Katse oli yhtä kauhua. Hän hoki:

— "Oolavi!… Kulta-Oolavi!… Anna minulle anteeksi, rakas Oolavi!…"

Kaikki tyrmistyivät… He uskoivat hulluuden puuskan kohdanneen… Rannisto pyyhki tuskan hien otsaltansa ja rukoili:

— "Kaikkivaltias Jumala!… Älä juota minulla yhdellä kertaa koko kalkkia, jonka olen ansainnut!"

— "Oolavi… Oolavi!" — parkaisi Martva.

— "Sääli, rakas, hyvä Jumala!" — valitti itkevä äiti. Väki vaikeroi ja hätäili.

— "Anna anteeksi Oolavi!… Rakas Oolavi!… Minä olen syyllinen", — vaikeroi Martva. Verinen tuska punasi huonetta.

— "Mikä ihme hänelle tuli?" — valittelivat kaikki. Yhdet lohduttelivat hourailijaa, toiset hautoivat hänen ohimoitansa. Äiti suuteli lastansa, valeli häntä kyyneleillänsä ja rukoili:

— "Martva-kulta… Rakas Martva!… Herää, kulta-lapsi!… Herää, äidin armas silmäterä!"

— "Älä kuole, Oolavi!… Älä kuole!… Tule pois, rakas Oolavi!" — rukoili onneton tyttö, kauhun ilme kasvoillansa.

— "Voi hyvä Jumala!… Voi rakas Jumala!" valitti sortunut äiti. Väki itki. Jotkut olivat tuskaansa menehtyä.

Ranniston talo oli nyt rikas maailman jaloimmasta tavarasta: elämäntuskasta, ainoasta oikeasta, väärentämättömästä ja katoamattomasta kalleudesta.

Viimein raukesivat hourijan vaivat ja hän nukkui kuumeiseen uneen.

* * * * *

Yksi katkera pala oli nielty. Toinen odotti jo:

Tuukkalan käsiin oli osunut sanomalehti, jota Martva oli katsellut. Hän kalpeni. Mutta hän oli jo kaikkeen tottunut, kaikelle turtunut. Rautaiset voimansa ponnistaen puhui hän Rannistolle, jonka kanssa hän oli nyt kahden kesken:

— "Minä onneton se olen nytkin talosi turmio poikani kautta… Kuule kun luen." Ja hän luki sanomalehdestä uutisen: "Pietarissa oli käsiteltävänä oikeus-asia erästä pankinryöstäjää vastaan, joka samalla oli ampunut kuoliaaksi erään kiinni-ottajista. Syytetty kieltäytyi tähän asti ilmoittamasta nimeänsä. Viime istunnossa tunsi hänet kumminkin eräs sattumalta oikeuteen tullut henkilö, jonka jälkeen syytetty itsekin antoi oikeat tiedot itsestänsä. Hän on suomalainen Oolavi Tuukkala kotoisin Litvan kunnasta. Oikeus tuomitsi hänet hirtettäväksi, joka tuomio on kumminkin armossa lievennetty elinkautiseksi pakkotyöksi. Kertoessaan oikeudessa elämänsä vaiheista ilmoitti hän johtuneensa rikoksiin johtavalle polulle lukemalla erään Harhama-nimisen seikkailijan elämäkertaa. Mainittu elämäkerta oli hänelle maalannut elämän nautinnot semmoisilla väreillä, että hänessä heräsi halu nähdä ne omin silmin, kokea ne ja noudattaa niitä."