SISÄLLYS: (continued 2)

Mutta ei sielläkään ottanut ilo maistuaksensa. Aivot tekivät omaa työtänsä: Väliin laski hän kuviteltuja voittojansa, teki suunnitelmiansa ja tutki povaaja Sidneyn ennustuksia, joskus ajatteli taas neiti Iltamoa ja sitä vaikutusta, jonka häneen tekisi helminauha. Väliin taas muistui mieleen Tuukkala, joka oli hautaan vajoamassa, ja Martva, joka odotti häntä, sekä Ranniston rahat, joiden varassa nyt oli elämä tai kuolema.

Kun hän niissä ajatuksissa istui, löi käsi häntä olkapäähän ja tuttu ääni lausui:

— "Oolavi!…"

"No sepä oli sattuma!" — huudahti Oolavi tunnettuansa puhuttelijan.

Loistavasti puettu pariisilainen naikkonen kiemaili Hartevan rinnalla pidellen häntä käsivarresta kiinni.

— "Rakastajattareni!" — esitteli Harteva hänet Oolaville.

Loistava mässäys alkoi. Hartevalla näytti olevan rahaa aivan loppumattomiin. Samppanja vaahtosi, kallein viini vuoti virtana ja notkeaselkäiset tarjoojat kumartelivat ja tarjoilivat kilvan palvelustansa, pitäen visusti silmällä, ettei Hartevan eikä Oolavin tarvitsisi itse mitään tehdä, ei edes raapaista tulta sikariinsa, ja ettei tytöltä mitään puuttuisi. He tiesivät miesten olevan hyvän saaliin heillekin.

Vanhoista asioista puhuessa ihmetteli Oolavi Hartevan äkkipikaista rikastumista. Päihtynyt Harteva, joka luotti Oolaviin, kerskaili vastaukseksi salaperäisenä:

— "Maailmassa ei ole mitään niin helppo saada kuin rahaa… Maatilaa ja tehdasta ei mies hevillä selkäänsä nosta, mutta raha… se on kepeä kantaa ja helppo ottaa…"

Hän näytteli viisisata-ruplaisiansa ja viidentuhannen ruplanarvoisia pankki-osakkeitansa, ylvästellen:

— "Nämä ovat ainoastaan taskurahoja… Miehen, näes, pitää aina kulkea kultakuorma seljässä, että pääsisi korkeankin muurin yli, jos niiksi niin kuin sattuisi."

Äärimäisen hädän uhatessa huomaa ihminen pienetkin pelastuksen mahdollisuudet, huomaa olemattomankin. Niin oli Oolavin laita nyt. Lakkaamaton pelko oli häneen juurruttanut vaistomaisen aavistuksen uhkaavasta, lähestyvästä vaarasta. Hän varustautui sitä varten. Nytkin, kun hän kuuli Hartevan kerskaavan rahan saannin helppoudella, oli se hänelle ikäänkuin ilmotus, että jossain on löydetty rikas kultamaa, josta jokainen saa rikkautta ammentaa. Harteva kohosi hänen silmissänsä sankariksi, viisaaksi ja voimakkaaksi, jonka yhteyteen maksaa vaivan lyöttäytyä. Erotessansa pyysi hän häntä tulemaan luoksensa, kun sattuisi aikaa olemaan.

* * * * *

Huominen päivä alkoi jo iltaansa lähetä… Keväinen iltahämärä levittäytyi jo valoisan yön ja päivän välille… Jo laskeutui punertava aurinko öiselle vuoteellensa…

Oolavin suljetut vaunut kiitivät pitkin Pietarin ajelukatua… Niissä istui Oolavi itse ja neiti Iltamo… Nuoren naisen kaulaa koristi kallis jalokivikoriste. Hän oli nyt onnellinen ja maksoi lahjan palavilla, hellillä silmäyksillä…

Joskus katsahti Oolavi häneen… Silmäykset kohtasivat toisensa ja Oolavi oli ylpeä lahjoistansa. Hän piti aivan luonnollisena asiana, että hän sillä oli neiti Iltamon rakkauden ikäänkuin ostanut. Se luulo rohkaisi häntä ja poisti epäilyt. Vieläpä hän piti nyt velvollisuutenansakin olla jo enemmän kuin pelkkä ihailija. Hän uskoi, että neiti Iltamolla oli oikeus häneltä vaatia jo muutakin kuin ihailua.

Vaunut kiitivät yhä hurjemmin. Oolavi huumaantui nuoren naisen silmäyksestä ja lämmöstä. Äkkiä kysyi neiti Iltamo:

— "Minnekä me nyt ajamme?… Emmekö palaa kohta kotiin?…"

— "Emme palaa nyt kotiin", — vastasi Oolavi, leikitellen kuin lapselle, joka on hänen vallassansa. Neiti Iltamo huomasi äänen sävystä paljon, tekeytyi avuttomaksi… miehen armoille jättäytyneeksi… petettäväksi muka, ja kysyi:

— "Minnekäs me sitten ajamme?"

Oolavi kietaisi käsivartensa hänen vyötäisillensä, veti hänet hiljaa puoleensa, suuteli nopeasti hänen poskeansa ja lausui kuten lapselle:

— "Me menemme nyt sinne, minne ajuri ajaa."

— "Hys… hys… hys… hys!" — varotteli nuori nainen naurahtaen ja vetäen verhon vaunun akkunalasin eteen.

* * * * *

Kesä valmisti jo tuliaisjuhlaansa. Kaikki kevään voimat raatoivat sitä laitettaessa.

Nevan aallot pitivät kevät-iloa. Aalto riensi kilpaa aallon perästä läikähdellen vesikisana, kuin vilkas kalojen pulina kutuajan kestäessä. Lehti pääsi hiirenkorvalle, nurmi ruohonpäiseksi, touko oraalle ja kalastaja tilkitsi alustansa, tai asetteli mertaansa havu-turoon, jossa kuteva särki vilisi hopeana. Kaikkialla kiehui ja kihisi elämä. Hyönteinen lähti kotelostansa. Vene ja kuutti heittivät talvitelansa ja halkoivat aaltoja. Kaikki syöksyi käsin elämään kiinni. Masentuneen näköisenä laskeutui Oolavi pörssin kiviportaita alas. Hän oli nyt pannut peliin Ranniston rahat. Sornovon osakkeet olivat laskeneet. Panoksia oli sen tähden täytynyt lisätä, ja päätös valtion tehtaiden perustamisesta ja rautatienrakentamisesta viipyi yhä. Hän oli jo ajatellut muuttaa rahaksi osakkeensa, pelastaaksensa, mitä vielä voi, mutta hänellä oli niitä niin suuri määrä, että niiden myytäväksi tarjoaminen olisi polkenut hinnat kerrassaan alas. Umpikuja kohtasi jo joka taholla.

Hän yritti aina uudestaan, epätoivoisena, kuumeisena, toivoen onnen viimeinkin valkenevan. Ennustus houkutteli häntä. Epätoivo pakotti hänet uskaltamaan kaikkensa. Hän ei ollut enää vapaa ihminen: Sisällisesti sääteli hänen tekojansa hänen sieluntilansa, entiset tekonsa, joista hänen sielun tilansa oli johtunut. Ulkonaisesti riippui hänen kohtalonsa kokonaan niistä yhteiskunnallisista ja taloudellisista voimista ja liikkeistä, joiden pyörteisiin hän oli joutunut ja joita hän ei voinut hallita enempää kuin kuiva lehtimyrskyn voimaa.

Nyt näytti kaikki menneeltä. Rahoja olisi tarvittu, mutta niitä ei ollut. Sysimusta tulevaisuus levitteli hänelle jo syliänsä. Pohjaton kurimus mieli Tuukkalaa, jopa Rannistoakin. Hän hätäytyi. Polvet alkoivat vapista ja kädet kylmenivät.

Mutta hädässä vilahtaa aina ihmiselle joku harhanäkö oljenkortena. Niin nytkin: Ajatellessansa Ranniston kohtaloa, muisti hän, että hän ei ollut käyttänyt vielä sen luottoa, jolla hän voisi saada satoja tuhansia ja johon hänellä oli täysi valtuus. Hän huokasi helpotuksesta. Hänen tilansa oli semmoinen, jolloin kaikki siveellinen arvostelu on tukehtunut hädän katkeriin savuihin. Hän näki kirkkaan salaman, riemastui siitä ja sieppasi sen kouraansa, ajattelematta, että sen tuli on polttava käden poroksi.

Reippaana, kuumeisena istahti hän vaunuihinsa ja lahti järjestämään asiaa. Parin päivän kuluttua nosti hän Ranniston nimessä neljäsataatuhatta markkaa pankista. Hän tarvitsikin ne miltei kaikki, kun sillä välin olivat Sornovon osakkeet taas laskeneet. Pienen ylijäämän tarvitsi hän jo yksityis-elämäänsä. Kahden talon omaisuus kieriksi nyt pelipöydällä kullan kanssa ja hän odotti, miksi se hänen kohtalonsa säätäisi.

Se odotus oli hänelle nyt kuin tuli, jossa hän paloi ja kitui. Yksin ollessansa ei hän saanut rauhaa. Ulkonaisesti salasi hän asiansa ja sieluntilansa muilta. Se salailu kysyi voimia ja uuvutti häntä edelleen. Hän nääntyi ja raukesi ja valmistui siten sitä hetkeä varten, jolloin hän juuri olisi tarvinnut kaikki voimansa, jos mieli vielä pelastua.

Oli taas iltapäivä. Oolavi istui yksinänsä, kokonansa menehtyneenä. Aika tuntui kokonaan pysähtyneen. Hän kaipasi jotain ystävää, ystävän seuraa. Ja hänellä olikin se ainainen ystävä, jonka luona hän oli viime aikoina tottunut hautaamaan tuskansa ja pelkonsa elämän kepeiden, haihtuvien höyryjen alle.

Hän pukeutui ja lähti neiti Iltamon luo.

Kun kulta ja ystävät hylkäsivät miehen.

Jo tuli tiehaara elämän tiellä. Kulta kilahti maljassa erojaisiksi… Se kilahdus oli samalla ystävien erokello.

Oli kevään kauneimmilleen puhkeamis-aika. Aurinko souteli taivaan yksinvaltiaana. Kuut ja tähdet olivat sen korkeilta tanhuilta kokonaan pois ajetut. Lehti oli pehmeimmillään, sen haju tuoreimmillaan. Pesässänsä hautoi pikkulinnun emo, lemmen hedelmät pienen siipitypykän alla. Muurahainen ahersi kekonsa rakennustöissä. Valo vilisi, nurmella nousi ruoho ja kevät kaipaili parasta helyänsä: käkeä.

Pietarin viimeisetkin myöhästyneet elämänsä huviksi eläjät olivat jo muuttopuuhissa kesäisiin kuhertelupesiinsä. Komeat valjakot olivat harvinaisempia, talviteatterit tyhjiä ja päivä alkoi hellittää valoansa painavasti, paahtaen katukiviä.

Parooni Geldnersin loistavassa salongissa istui neiti Iltamo ja pari kolme muuta vastaan-otolle tullutta. Hän kuten muutkin oli tullut jäähyväisillensä. Huone välkkyi kullasta, valosta ja kalliista sèvresisiläisestä porsliinista. Mosaikkipöydät ja kalliit maalaukset kilpailivat keskenänsä kalleudessa ja loisteessa, ja taiteelliset kattomaalaukset sekä venetsialaiset peilit kuvastuivat permannon kiillotetussa parkettimosaikissa himmeinä kuin ranta ja taivaan sinijärven vesityvenessä.

Neiti Iltamo keskusteli juuri parooni Geldnersin kanssa vilkkaana, kepeänä. Puhe helisi häneltä kuin nauru, joka ei tahdo huulella pysyä. Puheen lomassa kysäisi hän:

— "Kuinka Te, parooni, lopetatte talvisesongin… talvikauden, tai talvivieton… miksi sitä nyt sanoisin?… Tietysti olette hyvin iloinen, kun alkaa kesänvietto…"

— "No, en aivan iloinen," — yritti parooni ylevänkohteliaana.

— "Oo!… Kuinka niin, parooni?" — keskeytti vilkas kysyjä vastauksen.

— "Ensiksi hajoo hieno seura… Tekin, neiti Iltamo, ilmoititte sen surullisen uutisen, että matkustatte toisaanne kuin me…"

— "Kiitos kohteliaisuudesta!… Toisaanne päin!" — iloitsi neiti Iltamo jatkaen: "Mutta eihän se ole mitään… Ja entäs toiseksi?"

— "Toiseksi" — naurahti parooni Geldners huolettomasti, —"tapahtui lopettajaisiksi pieni vahinko: Joku miljoona menee pörssissä…"

— "Oi… voi, parooni!" — huudahti neiti Iltamo osan-otolla, jossa ilo helisi pääsäveleenä, jatkaen: "Mutta minkätähden se menee… se miljoona?…"

Parooni Geldners heittäytyi huolettomaan asemaan ikään kuin osottaaksensa, että asia oli niin vähäpätöinen, ettei siitä maksanut vaivaa puhua. Uudistettuun kysymykseen vastasi hän:

— "Minä olin ostanut suuremman määrän Sornovon kaivosten osakkeita, ja eilen on hyljätty ehdotus, että Sornovoon perustettaisiin valtion suuret tehtaat… Ne on päätetty perustaa kilpailevan kaivoksen läheisyyteen, ja Sornovon osakkeet silloin luonnollisesti häviävät miltei arvottomiksi…"

— "Luonnollisesti", — huudahti neiti Iltamo, kuin olisi asia hänelle ollut päivän selvä. — "Mutta", — lisäsi hän — "voihan Sornovoon perustaa toisen tehtaan… esimerkiksi semmoisen kuin on Suomessa Turhakosken tehdas… Se kuuluu tuottavan hyvin suuria voittoja…"

Parooni naurahti ja myönsi kohteliaana:

— "Kyllä sen voi perustaa, mutta se on ajan kysymys… Muuten — Suomesta kun mainitsitte — juohtuu mieleeni, että Teidän maanmiehenne herra Tuukkala menetti myös Sornovon osakkeissa yli miljoonan… ehkä yli puolitoistakin miljoonaa markkaa teidän suomalaisten rahassa!"

Neiti Iltamo hämmästyi kuin olisi taivas äkkiä sävähtänyt hänen edessänsä salamanpunaiseksi. Hän oudosteli kuin pieni lapsi, jonka kasvoja koristaa lapsellinen hämi, hänen seisoessaan kainona helma kukkia täynnä ja sormi suussa vierasten edessä, joita hän vierastaa.

— "Onko herra Tuukkala menettänyt yli miljoonan?" - huudahti hän vihdoin salaillen mielensä kipeitä ja löyhytellen kuumeisia kasvojansa, joihin veri uhkasi tulvia aivan pakaten. Parooni vastasi kysymykseen myöntävästi. Neiti Iltamo koetti antaa mielellensä perhon siivet; samalla koetti hän urkkia onnettomuuden suuruutta. Hän lausui kysyvästi:

— "Mutta jäihän hänelle vielä toinen miljoona?… Ai-jai, kun täällä on kuuma!… Eikö totta, että hänelle jäi vielä toinen miljoona?"

— "Kerrotaan, että ei olisi mitään jäänyt… Luultavasti on hän menettänyt toisaalla muun omaisuutensa", — vastasi parooni kuivasti.

— "Ai… jai!" — pääsi neiti Iltamolta. Hän näytti hätääntyneeltä lapselta.

Mutta kun veri alkoi kylmetä ohimoissa, sai hän osan henkisiä voimiansa takaisin ja alkoi laskea onnettomuuden suuruutta. Kuvitellut palatsit ja miljoonat häipyivät hänen mielikuvistansa, sijalle jäivät rauniot, jotka nyt kuvastuivat hänelle todellista kamalampina. Oolavin hän näki jo repaleena ja häpeili häntä, ei olisi halunnut hänestä enää puhuakaan, ujosteli sitäkin, että oli samaa kansallisuutta. Kepeät tunteet, joilla hän Oolavia rakasti, oli tuuli puhaltanut vastakkaisiksi. Hänen kevyt, herkkä sielunsa lainehti kuin sumu tuulen käsissä.

Kun hän vielä istui kuin puusta pudonneena, saapui nuori upseeri, ruhtinas Karavajef, ja kiitti talvisista lauluista. Hän liittäytyi koko sielullansa sen syliin. Oolavi Tuukkala oli hänelle nyt kuollut. Hän oli kuin leski, joka hakee kenen seurassa keventää surunsa, unohtaa kuolleen miehensä. Hän alkoi siitä, mistä tyttö alkaa nais-uransa: pikku kainoudesta… arastelemisesta… pakenemisesta ja likenemisestä sekaisin. Ja hän oli onnellinen, kun nuori ruhtinas hänen poislähtiessänsä pyysi saada tarjota vaununsa häntä kotiin viemään, sillä aikaa kun hän vielä talossa viipyisi.

Kun hän tuli kotiinsa, odotti siellä Oolavin kirje, jossa tämä ilmoitti tulevansa häntä tapaamaan vielä samana iltana. Hän luki sen nopeasti, tuijotti pitkän aikaa eteensä tylsänä ja hengitti hermostuneesti. Sitten hyppäsi hän ylös kuin säikähtynyt, rutisti kirjeen kädessänsä pieneksi paperipalloksi… syöksähti kaksi askelta eteenpäin hurjistuneen näköisenä… pysähtyi siinä vavahtaen kuin maahan lyötynä. Hän oli näkevinänsä edessänsä Oolavin, joka oli hänet pettänyt… vienyt häpeään… Hän raivostui ja huudahti hurjistuneena:

— "Oh!… Sinä petit!… Oh!"

Hän näki itsensä jo naurettuna… toisten ivailemana… Hän muisteli niiden loistavia rakastajia, neiti Boileaun ja muiden… Hän tuli katkeraksi. Epätoivo valtasi hänet… Hän syöksähti taas askeleen eteenpäin, nopeasti, ja pysähtyi kuin salaman iskemänä…jännittyneenä… Hän vapisi hysteerisesti… katsoi eteensä silmissä hurja viha ja viskasi paperipallon kiukkuisena lattialle.

Nopeasti, kiihkonsa vallassa, tarttui hän sitten kynään ja kirjoitti kuumeisena vastauksen:

'Hyvä herra Tuukkala.

En voi Teitä tänään ottaa vastaan, sillä olen luvannut mennä vieraiksi. Myös täytyy minun käydä jäähyväisillä ruhtinas Karavajefilla ja huomenna matkustan minä jo pois Pietarista.

Katri Iltamo.'

Hän sulki kirjeen ja lähetti palvelijan viemään sitä heti Oolaville. Kun palvelija oli lähtenyt, istui hän kauvan aikaa raivostuneen, epätoivoisen näköisenä. Hengitys tuli kuumeisemmaksi, posket palavammiksi. Mutta sitten huomasi hän pöydällä Oolavin viimeiset kukat. Moni eletty hetki muistui silloin mieleen. Hän heltyi, painoi kasvonsa tyynyyn ja itki katkerasti, kuten leski miestänsä. Nyyhkytykset ja nikotukset seurasivat toinen toistansa, tukahduttivat toisiansa, ja hento vartalo nytkähteli niiden tempomana.

Hänkin oli juonut siemauksen yleisestä elämän maljasta.

* * * * *

Kuoleman kellot olivat jo tauonneet soimasta. Mennyttä elämää, sen erehdyksiä, iloja ja suruja varustauduttiin kantamaan pois ruumispaareilla.

Iltapäivän päivänpaiste levittäytyi akkunan kuvana Oolavin huoneen parkettilattialle. Huone tuntui olevan täynnä elämän tomuja, rikki lyödyn elämän pölyjä. Koko entinen elämä oli pantu paareille, laskettu arkkuun ja kannettu pois hautaan. Sen muisto, kalmanhaju ja suru sen poismenosta tuulahtelivat huoneessa ikäänkuin hautajaisten jälkeisenä suruna, kaihona ja katkeruutena. Kuolinvaatteet olivat nurkkaan mytyksi viskattuina ja huone ei ollut vielä puhdistettu kalmanhavuista.

Oolavi itse istui kokoon kutistuneena, rikki lyötynä, kyynäspäät polviin nojattuina ja pää puristettuna käsien väliin. Ohimot olivat tulikuumat. Aivoissa jyskytti ja survoi, kuin olisi hänellä ollut ankara päänkivistys, joka on saatu uunihäästä. Polvet herposivat, hartiat kutistuivat kokoon ja tuon-tuostakin röyhtäytyi kurkkuun katkera pala, karvas maku.

Hän ei yrittänytkään mitään ajatella, sillä aivot olivat kuin tulehtuneet, ikäänkuin punaisiksi asti pöhöttyneet. Hänen elämänsä raunioista savusi yhä katkerampaa uutta häkää. Se häkä tuprahteli jokaisen turpeen alta ja ahtautui hänen sieluunsa, eikä hän voinut muuta tehdä, kuin niellä sitä ja läkähtyä siihen.

Väliin taas viilsi aivoja vihlova, repäisevä ajatus: Hän näki Tuukkalan ja Ranniston talojen vajoavan maan alle. Maa nieli niitä nielemällä aivan… Salvaimet rutisivat… Lattian vuoliaiset taittuivat seinien vääntyessä ja paukahtelivat poikki… Pihtipielet halkeilivat ja katon-alaiset, räystäskourut ja harjahirret sortuivat ja katkeilivat yhdessä rymäkässä räiskähdellen ja paukahdellen katketessansa. Epätoivoisina katselivat isä ja Rannisto talojensa häviötä.

Se ajatus oli niin rikkirepivä, että se kerrassaan ikäänkuin repäisi aivot aivan repaleiksi… Hän tylsistyi silloin taas, ei jaksanut mitään ajatella. Elämä astui hänen eteensä kivikovana, otti hänet rautapihteihin ja piteli niissä, kuin heikkoa haiventa.

Hän yritti ajatella, mutta aivojen palo tukahdutti kaiken. Väliin tylsistyi hän kokonansa, ei tajunnut edes mikä onnettomuus hänelle oli tapahtunut. Väliin sai hän kiinni jonkun yksityiskohdan: tajusi äitinsä, isänsä, Martvan tai Ranniston tuskan: Niille paljastuu asia ja hän oli jo kuulevinansa hirvittävän, vihlovan kirkaisun, hätähuudon, jonka tuska oli niin terävä, että se oli hänet halki leikata. Silloin hän alkoi vapista, hiota ja joko kylmetä tai kuumeta.

Hän nousi kävelläksensä ja koetti tointua. Silloin tuotiin hänelle neiti Iltamon kirje. Kun hän oli sen lukenut, pääsi häneltä katkera, ilkkuva, mielipuolimainen nauru. Hän arvasi kaiken ilman sanoja. Ynseänä viskasi hän kirjeen pöydälle, istahti synkkänä ja alkoi taas miettiä.

Sattumalta osui hänen käteensä silloin Harhaman kirja. Tuulenhenkäys puhalsi siitä auki sivun, jossa Harhama kertoi pankinryöstöstänsä. Hän säpsähti. Tuntui kuin olisi joku outo ääni, avun- tai hätähuuto kuulunut jostain yht'äkkiä ja hän säikähtänyt sitä ja alkanut ihmeissänsä kuunnella. Hän istui hetken ajan aivan henkeänsä pidättäen ja kuunteli.

Sitten alkoi hän oudostella, mitä hän kuunteli ja ajatteli. Vasta pitkän kummeksimisen perästä selvisi hänelle, mistä hänen oudostelunsa johtui: Hän huomasi Harhaman kirjan kädessänsä ja siitä kertomuksen Harhaman tekemästä pakkoluovutuksesta.

Joku salainen vainu sitoi hänen ajatuksiansa siihen asiaan. Alussa ei hän huomannut siinä ajatuksien kiintymisessä mitään outoa. Mutta kun se jatkui, kun hän ei viimein siitä asiasta päässyt irti, vaan unohti sitä ajatellessansa osaksi onnettomuutensakin, alkoi hän sitä miettiä.

Ja silloin hänelle välähti ikäänkuin salamana ajatus, että pelastus voisi ehkä olla saatavana. Pakkoluovutus valkeni hänelle valkenemistansa. Sitä mukaa tuli hengitys helpommaksi, nopeammaksi. Se kiihtyi riemusta.

Ja keskellä hänen iloansa sävähti hänen silmissänsä kirkkain toivon salama. Hän muisti oitis Hartevan ja arvasi, mistä tuo oli rikkaudet saanut.

Hän hypähti ylös, viskasi kirjan pöydälle ja käveli puoli-juosten edestakaisin huoneessansa. Hän mietti ja laski ja riemastui. Hän käveli huoneessa edestakaisin kiihkonsa vallassa, lopulta milt'ei juosten, hieroi käsiänsä ilosta ja puheli itseksensä.

Ja kun hän oli joutunut kiihkoisen sairaloisen riemunsa valtaan, juohtui hänen mieleensä, kuinka kaikki entiset tutut olivat hänelle kääntäneet selkänsä heti, kun olivat saaneet tiedon hänen onnettomuudestansa. Kuvaamaton katkeruus täytti silloin hänen sielunsa. Hänen kuumeinen tilansa siitä yltyi. Katkeruus alkoi muuttua vihaksi.

Yllä kiihkoisempana juoksi hän huoneessansa. Viha yltyi. Se muuttui joskus niiden halveksimiseksi, jotka nyt olivat hänestä luopuneet kuin kolerasairaasta. Hän himoitsi kostaa niille. Tai oikeammin: hän vaistomaisesti, kuten aina tapahtuu, kaunisteli, puolusteli aikomuksiansa: puki ne koston pukuihin.

— "Te olette näkevä", — vannoi hän raivoissansa.

Neiti Iltamon kirje pisti hänen silmiinsä. Raivostuneena repäisi hän sen palasiksi, paiskasi palaset lattialle ja mutisi:

— "Sinäkin kirottu letukka… kirjavahöyheninen, tyhmä harakka, jolla ei ole muuta älyä kuin se mikä on pyrstössä!…"

Hän muisti Iltamolle antamansa lahjat, raivostui, polki jalkaa lattiaan ja huusi häntä inhoten:

— "Pyrstö sinulla on eikä mitään muuta!… Pyrstön heilutteleminen ja näytteleminen on sinunlaistesi harakoiden ainoa elämäntehtävä!"

Ja siitä kääntyi hänen vihansa taas kaikkiin ihmisiin. Hän halusi kostaa. Ilmiliekkinä leimahteleva viha antoi hänelle voimia. Hän muuttui pedoksi, joka varustautuu heittäytymään ärsyttäjänsä kimppuun… Ja taas ja aina taas hän oli näkevinänsä neiti Iltamon heilahtelevan sinä ärsyttäjänä: ilkkuvana harakkana. Hän ärtyi. Hänen vihallansa ja sairaloisella kiihkollansa ei ollut enää rajoja, ei suuntaa. Hän syöksyi kaikkeen umpimähkään.

Hän pukeutui nopeasti ja läksi tapaamaan Hartevaa. Mennessänsä hän laski, että hän tulisi hänen luoksensa ikäänkuin sattumalta ja sitten johtaisi puheen hyvin varovasti asiaan.

Haudantakaisia lauluja.

Kamala kulkija vaelsi kuoleman pimeillä mailla. Kolkko kaiku kumisi synkässä pimeydessä.

Oli pimeä Manala. Siellä asuivat vainajat, huoneena kolkko hauta, ilona kalmiston rauha, pimeys silmän valona, vilu vaatteena ja eväänä omantunnon ääni: elävien mailla kulkiessa töillä ja tekemättä jättämisillä koottu haudantakaisten päivien vara.

Suuren kalmiston syvyydessä, maan alla kulki Perkele synkkiä polkujansa myöten. Maan multa oli hänelle sumua… Tie avautui hänen edessänsä siihen kuin savuinen holvi… Hän kulki haudasta hautaan, tarkastellen niissä asuvien elämää ja mitä on kelläkin eväänä omassatunnossa…

Pimeys oli synkimmillänsä. Suuri kulkija kulki, kasvon-eleet kivikovina… Joukko kalman-enkeleitä kulki hänen edellänsä, luut lihattomina, silmäreijissä silmänä tuikkava kamala valo… He olivat eläviä luurankoja… Henki oli luiden ytimissä, sielu toimi luun sisässä, itse luussa… Toinen joukko kulki herransa jäljessä… Ne veisasivat herrallensa ylistystä.

Luinen joukko kulki edelleen, kuoleman kamalaa tietä käyden… Etumaisilla kulkijoilla oli pääkallo lyhtynä kädessä… Kamala valo tuikki luisesta lyhdystä… Pelottavia olivat luiset enkelihaamut: Nivel kitkui astuessa… leukaluu vapisi… luun saumat natisivat pääluussa hiljaa, ainoastaan kuolleen korvaan kuultavasti…Pääenkelit kulkivat taaimpana, herraansa seuraten, sen käskyjä odotellen. Edimmäisinä edellä kulkivat pilkkopimeässä enkelien suuret laumat, soittaen herrallensa ylistysvirttä, säestykseksi taaimmaisten laulun sekaan.

Jo olivat edessä Manalan kamalat salat… Kaikki vaikeni… Huomaamatta aukenivat synkkien hautojen ovet.

Perkele pysähtyi haudan oven eteen ja katsahti sisälle… Siellä asui kuollut, joka oli kieltänyt ja kironnut Jumalan, kun vaelsi elävänä maailmassa… Se teko oli hänen omassatunnossansa eväänä Manalan maille tullut… Se eväs oli nyt muuttunut tuleksi, joka paloi luiden ytimissä… Se poltti luita, vaan ei luu kulunut, ei sammunut sitä polttava tuli… Perkeleen ilmestyessä vetäytyi kuollut kauhusta haudan nurkkaan… Luut tärisivät pelosta… Hirmukauhu tuikutti silmäreijästä tulena… Hän pelkäsi Perkelettä… vieroi sitä kuin ilkeintä petoa… pyrki siitä irti ja ikävöi yhteyteen Jumalan kanssa…

Henki ei päässyt irti Alkulähteestänsä… Se ikävöi Siihen takaisin… Se katui Siitä eroansa ja puhdistui tuskan tulessa, päästäksensä takaisin Siihen josta oli kotoisin… Se pyrkimys ja katumus olivat se hirmuinen tuli, joka paloi luiden ytimiä polttamassa.

Perkele huomautti enkeleillensä kylmästi:

— "Hän ei vieläkään suostu minuun… Hän pyrkii Jehovan orjaksi takaisin…"

— "Mutta kun hän on huomannut sen turhaksi ja kyllänsä kitunut, väsyy ja kääntyy hän sinuun", — vakuutti Piru hänelle.

Kylmä kalmanviima löyhähti. Perkele lausui ylpeänä:

— "Palvelijani Harhama on tuhannen kertaa kauvempana Jehovasta, kuin tuo kurja kuollut tuossa: Hän on kironnutkin Jehovan… Siksi on hänen omassatunnossansa oleva evästä siksi paljon, että hän ei jaksa sitä kuluttaa ja kestää täällä… Hänen täytyy raueta minuun."

Hänen äänensä kulki kauhuna hautausmaan holveja pitkin… Se kierteli haudasta hautaan… Kauhistuneet vainajat värisivät kuin tulipitimissä.

Kamala kulkue kulki edelleen… Sivulla avautui synkkä hauta. Siinä asui kuollut, joka oli vanhempansa unohtanut, tuottanut häpeää niille… Siksi oli hän joutunut kelvottomana pois Jumalasta… Se oli eväänä hänen omassatunnossansa… Se tieto ja ikävä takaisin Jumalaan olivat muuttuneet ilkeiksi kuoleman rotiksi… Ne rotat nakertelivat hänen luitansa, purivat niitä yöt ja päivät… Hirmustuneena kyyristyi onneton kokoon Perkeleen häntä katsellessa… Rottalauma vikisi ilosta ja järsi hänen luitansa juoksennellen niitä pitkin ja poikki…

— "Hänkin kestää vielä", — lausui Perkele kovana. Kehno lohdutti häntä, vakuuttaen:

— "Mutta jos hän kestää nyt, on hän myöhemmin väsyvä. Ja sinun valittusi Harhama ei ole kestävä, sillä hän on vanhempansa unohtanut ja syvimmin häväissyt niitä… Hän on tehnyt äidistänsä katalan varkaan äidin."

Edellä kulkevat luurankoenkelit veisailivat Perkeleelle ylistysvirttä… Ne tunnustivat hänen voi maansa ihmisessä… Kuolleet kyyristyivät hautahuoneissansa… Inho kulki luita pitkin, kun kuulivat Perkeleen tulevan… Riemulaulu täytti huudot pauhullansa.

Matka jatkui… Se kävi haudasta hautaan… Vainajat värisivät, pirunviima kulki Perkeleen edellä.

Taas avautui haudan ovi… Siinä huoneessa asui varas. Omantunnon-tuska ja Jumala-ikävä olivat muuttuneet mustiksi käärmeiksi… Ne söivät häntä… matelivat ristiin-rastiin, luita pitkin ja poikin… kihisivät ilkeästi… kietoutuivat kaulaan, sekä sääriluiden ympärille… luikahtelivat sisälmyksissä kylminä ja inhottavina, eivätkä saaneet koskaan kylläänsä hänestä…

Vaan yhä kesti onneton kipunsa… Henki ei eronnut Jumalasta… Se ei päässyt irti, ei siis voinut antautua Perkeleelle, että olisi omatunto rauhan saanut, lakanneet sen soimaukset, jotka nyt käärmeinä aterioivat hänessä… Kylmä, ylevä harmi ja kiukku säteili Perkeleen kasvon-eleistä, kun hän näki, miten on vaikea ihmishengelle päästä pois Jumalastansa, oman itsensä ytimestä… Viha leimusi hänen silmäyksistänsä… Paholainen lohdutti häntä:

— "Aika tulee jolloin hänen voimansa lakkaavat ja silloin nukahtaa hänen henkensä sinuun…"

— "Se aika on tuleva", — ylpeili Perkele kovana. Onneton kiemurteli tuskansa käsissä… Perkeleen kauhu kutisti hänet kyttyräksi. Piru selitti herrallensa:

— "Ja jos tämä, joka on puutteessa toiselta ottanut, ei voi kestää, niin miten voisi sen tehdä valittuni Harhama, joka on varastanut varastaaksensa, ilman pakkoa siihen… Hänen rikoksensa Jehovaa vastaan on tuhannen kertaa suurempi kuin tämän… Ijankaikkisuus on liian lyhyt aika sitä sovittaa…"

Hirmuhuudot kuuluivat maan sisästä… Henget huusivat Jumalan apua… Inhoten pakenivat ne Perkelettä, tuntiessaan hänen suuren tulonsa… Pauhaava riemulaulu vaimensi tuskanhuudot tuskin korvaan kuuluviksi…

Kulku jatkui haudasta hautaan… Kaikki kolkkoni kolkommaksi… Manalan tulet tuikuttivat… Pelokkaina odottivat henget maakammioissansa… Eikä ollut missään pakotietä, ei lymyä, ei ovea kiinni panna.

Pimeässä kammiossa värjötteli huorin tehnyt… Hän oli sillä teollansa Jumalasta pois eronnut… Nyt oli hän onneton Manalan asukas… Hänen omantuntonsa tuomiset: tuska ja Jumala-ikävä olivat muuttuneet inhottaviksi syöpäläisiksi… Ne söivät häntä yöt ja päivät… Haisevina matelivat ne sisälmyksissäkin… sydämessä… suonissa… suussa ja kaikkialla… Likana tippui koko olemus… Tuskan ja inhon käsissä kärsi onneton, kun ei herennyt henki pyrkimästä Jumalaan takaisin… Ei antautunut se levollisena Perkeleen omaksi, vaipuaksensa sen tarjoomiin nautinnoihin… Hän oli huorinteon herkuista jo kyllänsä saanut.

— "Hän kestää, mutta minulla riittää myös ijankaikkisuutta. Minun henkeni on häneen siksi syvälle syöpynyt, ettei hän voi siitä puhdistua ennen voimiensa riutumista", — lausui Perkele, kivikovana, jumalallisen kylmä sävy kasvoillansa. Enkelit veisasivat hänelle:

"Elämässä sinun työsi alkaa, mutta manalassa jatkuu se. On ihmis-ikä tuiki lyhyt sitä tehdä. Se on arka hetki vain, hetki jolloin siemenesi tuskin ehtii maahan päästä juurin kiinni. Täällä vasta jatkuu työsi. Tääll' ei aika lopu koskaan. Ihmishenki täällä sulle puhdistuu, karaistuu ja vapautuu Jehovasta kokonaan."

Laulu vyöryi pimeässä… Kaiku eksyi sokkeloihin… Avuttomina värjöttivät kuoleman kotien asukkaat… Horna selitti herrallensa:

— "Ja valittusi Harhama on tehnyt huorin enemmän kuin tuhat muuta. Hänen on turha yrittääkään päästä Jehovaan takaisin…"

Perkele lausui ylpeänä:

— "Hänen on täytynyt totella minun tahtoani…"

Pimeys oli pakahtua lauluun. Enkelit veisasivat

"Niinkuin kirkas aamunkoi valkenee sun valtasi. Kaikki voimat sulle raataa, joka puro sinuun virtaa, kaikki tuulet puhaltavat ijät kaiket sinuun päin. Voimakas sa oot ja suuri."

Maanraot olivat säveltä, haudat hirmua täynnä… Kuolleet värisivät kuin avuton uhri pedon edessä… Kaikkialla hohottivat haudat auki… Kaikkialle tunki Perkeleen tulinen katse.

Perkele pysähtyi synkeimmän haudan ovelle… Siellä asui murhaaja, omantunnon soimaukset ijankaikkisuuden varana… Ne ja Jumalaan ikävöiminen olivat muuttuneet murhatun hahmoksi ja sen veren-ääneksi… Haamu puristi häntä joka hetki tulisin kourin… Veren ääni tunkeutui tulena luiden ytimien sisälle… Se huusi kostoa hänelle… Se soimasi häntä… vaati häneltä elämäänsä takaisin… Onneton kiemurteli tulisissa pitimissänsä, Alkulähdettänsä ikävöiden…

— "Turhaa taistelua!… Minuun hänen täytyy raueta!" - lausui Perkele jääkylmänä.

— "Sinussa on hänelle lepo… Sen on hän viimeinkin huomaava", — vakuuttivat enkelit.

Perkele jatkoi:

— "Hän on tappanut vihamiehensä. Mutta palvelijani Harhama on murhannut oman lapsensa, jättämällä sen hoidotta mieron varaan…"

— "Sinun henkesi on hänessä ilmestynyt kirkkaimpana", — riemuitsivat enkelit. Ylistyslaulu kierteli käytäviä, mateli hautojen läpi, pujotellen niissä, kuin suuri, ilkeä musta käärme.

Ylistyslaulu pauhasi… Pimeät haudat kumisivat… Kuoleman maa oli hirmua tulvillansa…

Perkele seisoi jo uuden haudan ovella… Siellä asusti valehtelija… Hänen omantuntonsa soimaukset ja niistä johtunut halu palata takaisin ihmishengen Alkulähteen yhteyteen, olivat muuttuneet ilkeiksi pieniksi kuoleman hiiriksi… Ne olivat aivan verisiä… Koko hauta oli niitä täynnä… Niitä kihisi kaikkialla… Ne rakentelivat pesiänsä haudan asujan sisälmyksiin… kuhertelivat siellä… tappelivat suupaloista… järsivät luita… rypivät veressä ja juoksentelivat suonien sisässä… Inho ja kauhu olivat onnettoman ainaiset huonetoverit kuoleman hautahuoneessa asumassa.

Perkele osoitti näkyä, ja lausui armotonna kuin jumala:

— "Hän on valehdellut erehdyksessä. Ja kumminkin on noin kaukana Jehovasta… Mutta valittuni Harhaman koko elämä on ollut tietoista valhetta ja petosta."

— "Siksi on hänen yrityksensä palata Jehovaan turhaan raukeava", — lisäsi Horna.

Kuolon kauhut lisääntyivät… Etäältä kuului kamala huuto… Nääntyneet parkuivat apua… Huuto kierteli pimeydessä… Kuolleet vapisivat… Kaiku kolisi kammioissa…

Perkeleen eteen tupsahti pimeä maaluola… Siinä asui Manalan asukas, joka oli himoinnut naapurinsa omaisuutta… Omantunnon tuskat ja jumalankaipuu olivat siittäneet ilkeitä ruumistoukkia… Ne söivät häntä ulkoa ja sisältä… laskivat munansa häneen… sikisivät hänessä… kuolivat häneen, mädäten hänessä toistensa ateriaksi… Koko hänen olemuksensa kiehui niitä täpösen-täynnä.

— "Hänkin toivoo vielä, että minun henkeni hänestä häviää ja hän pääsee Jehovaan takaisin…" lausui Perkele, nauttien kuolleen kauhusta. Kun enkelit olivat sen toivon turhaksi todistaneet, lisäsi Perkele, kasvoilla kova sävy:

— "Hän on himoinnut ainoastaan naapurinsa maapalaa ja vaimoa, mutta palvelijani Harhama on himoinnut koko maailmaa, sen rikkautta ja seppeleitä… Hänen hengessänsä on minun valtani perus syvimmälle laskettuna…"

Pimeys kohahti… Kaiku hiljeni… Piru todisti herrallensa:

— "Helpompi on ihmisen nostaa vuoret maasta, kuin Jehovan kohottaa sinun valtasi peruskiveä pois Harhaman hengestä."

Kamala kuolleitten huuto seurasi puhetta… Enkelien laulu pauhasi…Ne lauloivat:

"Jos ken voisi kaikkeuden kantaa sijoiltansa pois, ei se voisi Harhamasta sinun valtas perustusta nostaa pois ja hävittää. Se on kivi: Kuka siihen koskee, taikka sitä kiertää, jalkans' aina siihen loukkaa."

Laulun pauhatessa astui Perkele Manala-temppeliin… Se temppeli avautui hänen edessänsä… Siellä asuvat enkelit, jotka käyvät Manalassa kuiskailemassa sinne saapuneille vietteleviä sanoja… He käyvät johtamassa heitä Perkeleen poluille… saarnaamassa hänen oppejansa… lupaamalla vapahdusta hänessä… Luut ovat heillä lihattomia… He ovat eläviä luurankoja, hirvittäviä Manalan pahoja peikkoja… Heissä ei voi lihaa olla, sillä silloin heidät tunnettaisiin, kun he käyvät vainajien asunnoissa…

Manala-temppeli on pimeyttä tulvaten täynnä… Holvit ovat peikkojen pimeitä asunnoita… Luola liittyy luolan perään, aina loppumattomiin… Holvaukset ovat mustinta maata, kannattimet multaläjiä, joissa mustimmat käärmeet pesivät… Kalmanhaju täyttää ilman… Luolissa hiipivät luurangot askareillansa… Niiden silmäreijissä tuikkava tuli on temppelin valona… Minne katsoo taikka kulkee, siellä hääräävät kamalat olennot ja tuikuttavat oudot silmätulet, kuin kipinä syvältä maan alta, kun se tuikkaa pienen reijän läpi…

Perkeleen ilmestyessä temppeliin sävähtivät punaiset salamat, jääden tuliksi holveihin, yksi sinne toinen tänne… Pimeys oli nyt salamilla siroteltu… Ne liekehtivät kuin lamput ja valaisivat luolat himmeällä valolla… Enkelijoukko veisasi herransa ylistystä… Tuhansista luolista tulvi säveltä hänelle… Tuhannet polvistuivat hänen edessänsä…

Perkeleen pään päällä leijaili tulinen kruunu… Korpit koikkuivat luolien perällä… Ne koikkuivat kamalasti… Suuri käärme kiemurteli Perkeleen jalkojen edessä.

Ylistyslaulun vaiettua puhui hän enkeleillensä:

— "Palvelijani Harhaman hengen hedelmät tuleutuvat ihmisissä. Minä olen Teille näyttänyt, kuinka hänen henkensä on kokonaan minun henkeäni: Hän on rikkonut kaikki muut Jehovan käskyt."

Enkelit oudostuivat. Perkele selitti viisautta säteillen:

— "Hän on pyhittänyt lepopäivän työttömyydellänsä…"

Enkelit huokasivat helpotuksesta ja Piru oikaisi:

— "Silloin ei hän ole sitä vielä pyhittänyt…"

Ja heidän vielä riemuitessansa selitti Perkele voiton-ilon hänestä säteillessä:

"Hän on siinäkin palvellut minua: Hän on pyhittänyt sen laiskuudellansa, ja lisäksi: hän on sillä pyhittänyt kaikki päivät lepopäiviksi, vaikka Jehova käskee kuusi päivää työtä tekemään… Hän ei ole tehnyt työtä yhtenäkään päivänä…"

Hiisi lopetti hänen puheensa, lisäten siihen:

— "Hän on vastoin Jehovan käskyjä pyhittänyt koko elämänsä lepopäiväksi…"

Ilohuuto ja riemulaulu tulvi pauhuna multaluolista… Kaikki tunnusti Perkeleen voimaa ihmisessä. Perkele kysyi järkkymättömän kovana, voitonvarmana:

— "Voiko hänen hengestänsä silloin kypsyä hedelmä Jehovalle?…Voiko sekään enää tulla Jehovan orjaksi, johon on tarttunut Harhamasta minun puhdas henkeni?"

Enkelit vastasivat laululla:

"Ken maistaa hänen hengestänsä, hän saakin sinun henkeäsi puhtaimman siemauksen. Se lumous: sun henkesi, pois polttaa hengen Jehovan, ja ihmishengen kokonaan se huumaa sekä juovuttaa sun palvelijaksesi."

Perkele käveli ylpeänä kruununsa hohteen hänen hartioilleen valuessa. Pysähdyttyänsä hän lausui:

— "Ja semmoisen hedelmän olisi hän vienyt hautaansa, jos ei olisi kirjaansa kirjoittanut… Nyt elää hänen henkensä hänen kuoltuansakin todistamassa minun voimaani ja levittämässä minun henkeäni!…"

— "Se oli sinun tahtosi… Sinä et sallinut hänen viedä henkeäsi hyödyttömänä hautaan", — ylistivät enkelit.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyi temppeliin Oolavin haamu… Harhaman elämä seisoi taas hänen vierellänsä inhottavana käärmeenä… Se välähytteli hänelle pankin kultakasoja ja setelipinoja… Salamana välähtelivät himontulet Oolavin silmistä… Kulta huikaisi häntä… onnettomuus ja epätoivo seisoivat takana ruoska kädessä… Perkele antoi hänen nähdä sen ruoskan.

— "Hän on minun palvelijani Harhaman hedelmä", — lausui Perkele kuivasti, lisäten:

— "Niin pysyy minun valtani ja ihmishenki minussa. Ihmishenki ei voi minusta erota, koska minä olen Eevan kautta tullut ihmishengen oleelliseksi osaksi… Te olette haudoissa nähneet, kuinka lujasti ihminen on minuun sidottu: sillä ei mikään voi hävittää oman olemuksensa perus-oliota, kuten vesi ei voi hävittää vetyänsä, tuhoamatta ja häviämättä samalla itsekin."

Kamala huuto kuului synkistä haudoista… Tuomitut huusivat apua… Enkelijoukot ylistävät herraansa mahtavalla hymnillä, joka sekottuu kuolleiden tuskanhuutoon.

Kun mies kulki jo oudoilla poluilla.

Taivaan sini tummeni ja pehmeni, kypsyen kesäisimmillensä. Auringosta aivan herui mehevin valo. Elämänhuolet olivat kutsuneet kiurun pois ilmasta. Peruna nousi taimelle. Mansikankukka kasvatti lempensä armosta hedelmää: pikku raakaletta. Puro lirisi jo vähävesisenä, itkien ja kaivaten kevät tulviensa suuria vesivaroja. Pihlaja pääsi kukkaansa, tytön poski kesähelteen punaansa, ja kevät antoi viime suuteloa täyteläisenä uhkuvalle kesälle.

Pienessä, matalassa kamarissa, kivitalon ullakkokerroksessa oli koolla seurue, johon kuului Oolavi, Harteva, Horsma, Voima ja Ilanne. Pöydällä oli pari viinipulloa ja korttipakka, sekä viisi pistoolia ja yhtä monta pommia. Jokaisen läsnäolijan kasvoista voi lukea, että sisällä riehui tuli, jonka paloa joko kiihdytettiin tai salattiin ulkonaisella huolettomuudella ja rehentelyllä. Väliin katkesi puhe kokonaan, ja viiltävässä hiljaisuudessa voi silloin kuulla akkunanruutua vasten lentelevän kärpäsen surinan.

Reippain oli Harteva, joka johti joukkoa. Selvästi voi huomata, että Oolavi oli väsyneen, riutuneen näköinen, vaikka hän salasi sitä huolettomilla eleillä, ylvästelyllä ja sukkeluuksilla.

Mutta kun viini oli alkanut tehtäväänsä tehdä, reipastuivat mielet, hurjat intohimot ja uhkarohkeus pääsivät valloillensa, ja elämä alkoi hyrskiä purona, sitten kevättulvana, vuolaana virtana, joka viskoi vesiänsä, aaltoa aallon perästä, kiiruhtaen, ikään kuin ottaaksensa kiinni koskea, joka pakenee edellä, kutsuen huumaavalla pauhullansa. Se virta nyhti Oolaviakin mukaansa, ensin hitaasti, kuten kevättulva rantapengertä, sitten nopeammin ja voimakkaammin, kunnes hän oli kokonansa sen vallassa.

Harteva piti vireillä joukon hyvää tuulta ja reippautta. Hän se myös laati suunnitelmat. Juoden lasinsa pohjaan, selitteli hän Oolaville:

— "Kumpiko sinun mielestäsi on oikeampaa ja jalompaa: ryövätä rehellisesti, vaiko nylkeä ihmisiä lain avulla kuin saastainen petoja sitten tekeytyä hurskaaksi?"

Siinä asiassa oli Oolavilla oma mielipiteensä, jonka hän oli muodostanut tekonsa ja aikomuksiensa puolustukseksi. Vähitellen oli se teennäinen mielipide muodostunut hänessä sairaloiseksi uskoksi. Hän piti jo ryöväystä kunniallisena, jopa sankaritekona.

Kun hän oli sen myöntänyt Hartevalle, jatkoi tämä:

— "Tietysti! Peli pitää olla reilu ja suora… Katso sitä parooni Geldnersiä: Hän ei tee työtä eikä saa rukoilemalla mannaa taivaasta, ja kumminkin vuotaa hänelle rahoja säkittäin päivässä. Eivätkö ne silloin ole varastettuja?"

— "Juo sinä, äläkä saivartele", keskeytti Horsma.

— "Anna Yrjön puhua, Yrjöhän on herra arvostelija!" - kehotti Voima. Harteva sytytti sikarinsa ja vakuutti:

— "Rehellinen ryöväys on aina kunniallista, ja se on miehen työtä… Ne semmoiset lain avulla varastelijat ovat ilkeitä saivaria, jotka häpeävät varkaan-ammattiansa, vaikka sitä joka päivä julkisesti harjottavat."

Oolavista tuntui Hartevan puhe aivan oikealta, vieläpä syvälliseltä totuudelta. Luonnollinen, vaistomainen halu saada oma tekonsa ja elämänsä oikeaksi todistelluksi, jommoinen halu aina syntyy alkavassa rikoksen tekijässä, himmensi taas oikeuskäsitteen hänessä. Hän myönsi Hartevalle:

— "Kyllä sinä olet oikeassa…"

— "Ainahan Yrjö on oikeassa", — innostui Voima.

— "Juo, Yrjö!" — kehottelivat toiset. Yrjö Harteva joi ja jatkoi Oolaville:

— "Ne lain avulla varastajat veivät sinulta rahat ja kukkaron. No anna viedä! Me pojat otamme ne kauniisti niiltä takaisin… Ei kuin pommi vaan soimaan ja pistooli paukkumaan, niin kyllä omat pois lähtevät!"

Yleinen riemu ja nauru säestivät Hartevan puhetta. Horsma huomautti harmistuneena:

— "Sillä ne ovat Geldnersillä meidänkin isä-ukkojemme rahat… Kirotut veren-imijät!… Nyljette isä-ukon puille paljaille!"

Ja koko joukko oli uskovinansa, että veren-imijät olivat saattaneet heidät ja heidän isänsä häviöön. Voima tekeytyi raivostuneeksi ja vannoi kostoa. Oolavi joi vihaa ja innostui siitä. Hänelle valkeni nyt oman asiansa oikeus, ikäänkuin äkkiä täyteen tähtitulitukseensa leimahtava taivas. Silmät paloivat. Käsi piteli jo asetta huviksensa. Hän joi kulauksen viiniä ja ylvästeli:

— "Otetaan vain omat pois ja korko vielä omille… korko ja hyvä! Hei, pojat!"

— "Hei!" — hihkasivat toiset, tyhjentäen lasinsa ja lyöden ne pöytään.

— "Semmoinen repäisevä peli se pitää olla… Nyt sinä Oolavi alat jo saada täydet miehen höyryt", — kehui Harteva Oolavia.

Miehet hurjistuivat. Kulta ja viini menivät päähän ja tekivät ihmisestä pedon. Horsma löi nyrkkinsä pöytään ja vannoi:

— "Korko pitää lähteä isä-ukonkin rahoille ja hyvä… Eläköön anarkismi!…"

Lasit kilisivät. Viini virtasi. Oolavi huumautui.

Hänelle oli nyt anarkismi uusi evankeliumi, josta hän etsi pelastusta. Se valkeni hänelle oikeaksi, jaloksi aatteeksi. Harteva teki selkoa suunnitelmista. Näyttäen pankkien tilikertomuksia, selitti hän:

— "Tämä pankki olisi helpoin puhdistaa, mutta kertomuksesta näkyy, että sen kassassa ei tavallisesti ole puhdistettavaa, kuin ainoastaan joku vaivainen sata tuhatta…"

— "Emme me sen takia viitsi… Yhdellä tiellä pitää ottaa mikä tarvitaan", — rehenteli Oolavi. Kulta poltti jo hänen sormiansa, mutta rehentelyn alla kyti vielä salainen epäröiminen, omantunnon ääni, jota hän rehentelyllä salasi ja tukahdutti.

— "Eikö sinulla ole rikkaampaa pankkia?" — viisasteli Horsma.

— "On minulla… Minulla ei ole mitään niin paljon kuin pankkeja",— kerskui Harteva. Oolavin epäröiminen hälveni vähä-vähältä.

— "Yrjö on pankki-pankkiiri… Sillä on kassassa kokonaisia pankkeja", — retusi Voima, lyöden Hartevaa olkapäälle.

Hurjistuneet mielet kiihtyivät. Reuhaaminen huumasi ja rohkaisi Oolavia. Harteva ylpeili:

— "En minä viitsi kassassa pitää pikkurahoja ja rahapakkoja… Minä pidän siellä kokonaisia pankkeja, niin on kirjanpito helpompaa…"

Yleinen nauru ja hälinä palkitsi puhujaa. Lasit täyttyivät, kilisivät ja tyhjenivät. Eläköönhuudot kaikuivat anarkismille. Oolavi kulki kuohuvan vaahdon mukana, rohkaistuen jo, kuten muinoin Tuukkalankoskia laskiessansa. Ne mielenrohkeuden aarteet, joita koski oli häneen laulanut, alkoivat katkoa jo kytkyitänsä ja syöksyivät hillittömään vapauteen kuin peto, joka on häkkinsä murtanut ja riemusta kiljahdellen karkaa erämaan houkuttelevalle hietikolle, missä herkulliset antilopiparvet odottavat, kiljunnalle on tilaa ja pedon luonnolle työtä ja huumaavaa verijuomaa. Hän vetäisi tikarin poveltansa, viskasi sen Hartevan eteen pöydälle ja reuhasi:

— "No kun sinulla on kerran kassa, niin avaapas luotto. Siin' on miljoonan vekseli… Hyväksytäänkö?"

Harteva riemastui, nähdessänsä Oolavin hurjistuvan. Tikaria katsellen räyhäsi hän:

— "Kyllä semmoiset vekselit meidän pankissa aina rahasta käyvät… Ollappa vain enemmän!"

Toiset seurasivat Oolavin esimerkkiä. Hurja rohkeus muuttui päihtymykseksi, ruttomaiseksi kuoleman halveksimiseksi. Harteva laski tikarikasan ja selitti:

— "Siis neljä miljoonan vekseliä!… Ei ole paljon meidän rahoissa!…"

Ja tarkastellen pankkien kuukausitilejä, osoitti hän:

— "Tässä pankissa, niinkuin näkyy, on aina noin kuusi miljoonaa käteistä… Juodaan siis sen pankin malja!"

Maljat juotiin. Eläköön-huudot kaikuivat. Huoneusto oli semmoinen, että ei tarvinnut olla varova, koska sieltä ei melu muuanne kuulunut. Eikä seurue enää osannutkaan peljätä, ei kyennyt varovaisuuteen… Miljoonat menivät päähän viinin kanssa. Oolavista oli kaikki kirkasta ja varmaa.

Hetkeksi hiljeni sitten kerskailu. Miehet sopivat ensi tehtävistä: pankin huoneuston tarkastelemisesta, varovaisuustoimenpiteistä ja muista. Kun ne olivat suoritetut, alkoi juominki. Jokainen tiesi leikkivänsä kuoleman kanssa ja viini sai sammuttaa ne tunteet, jotka kuoleman ajatus joskus puhalsi ilmipaloksi. He joivat täysin siemauksin, kuten taisteluun lähtevä rykmentti, joka viinalla, soitolla ja huudoilla herättelee pedonluontoa, tappaa alakuloisuutta ihmisessä. Sen juomingin kestäessä selitteli Harteva Oolaville:

— "Miehen pitää aina pysytellä hyvissä rahoissa, sillä ilman rahaa ei mies ole mies…"

Oolavi oli sen kyllä jo huomannut. Hän muisti neiti Iltamon ja monet muut, ja mieli kuohahteli. Harteva jatkoi:

— "Mutta raha… se poika avaa kaikki neulan silmät suuriksi porteiksi ja selkosen-seljälleen… Kuule, Oolavi, kun sinulle sanon: Ei ole niin pientä tytön sydäntä, johon ei mies pääsisi, kun tulee vain aasina, jolla on kultakuorma seljässä…"

Toiset nauroivat. Harteva jatkoi viisasteluansa:

— "Ja mitä suurempana aasina vielä tuleekin, niin sitä väljemmästi ja komeammasti saa asua tytön sydämessä… Sillä tyttö tietää aina, että suuremmalta aasilta saa kuorman seljästä pois, helpommin kuin pienemmältä… Juo, Oolavi!… Oletko sinä koskaan pannut tytön rahasäkkiä kantavaa aasia rakastamaan?"

— "Olen ja komeasti", — kerskui Oolavi.

— "Ketä?… Kenen sydämen sinä olet pehmittänyt", — kyseli riemastunut joukko.

Hetkiseksi leimahti Oolavissa kerskailuhalu. Joku laulaa hoilotti kepeää laulua. Toiset tiedustelivat Oolavilta edelleen:

— "Kenen sydämen sinä olet solmuun vetänyt?"

Oolavi nautti siitä, että voi mainita huomatun naisen nimen ja samalla kostaa sille, osottaa että on hänet rahalla ostanut kuten porton. Viha ja kerskailuhalu sekottuivat hänessä. Hän unohti hetkeksi vihansakin neiti Iltamoa kohtaan ja hän lausui hänen nimensä ylpeänä, kerskahtaen. Joukko riemuitsi sitä kuullessansa:

— "Iltamonko!… Senkö korean harakan, joka niin somasti pyrstöänsä lekuttaa?…"

Oolavi lauloi jonkun kepeän kuplettilaulun, ylpeänä, hattu päässä reuhaten. Harteva kiitteli häntä, huudahdellen:

— "No semmoinen se pitää ottaa, kun kerran ottaa!… Peli pitää olla aina reilu!"

Oolavissa heräsivät turhamaiset miehen vaistot: naisillansa ylvästeleminen. Jalo ihminen paloi hänessä loppuun hetki-hetkeltä… Hän ylpeili Iltamosta, kerskui hänestä ja vihasi häntä samalla. Hälinä yltyi. Selvästi voi nähdä, että miehet huumasivat itseänsä keinotekoisesti, koska eläimellinen tila sammutti heitä ahdistavan tunteen.

Puhelu oli kääntynyt naisiin, rakastajattariin ja muihin. Joku miehistä lauloi, toiset väittelivät kovaäänisesti. Puheen seassa ylpeili Harteva:

— "Antaa vain rahan kiertää: Aikansa komentaa sillä naisia… naiset vievät sen kauppiaalle, kauppias pankkiin ja silloin se on taas jo kuin meidän taskussamme…"

Huumaantuneelle Oolaville kirkastui elämä yhä kirkkaammaksi, avautui kirkasvärisenä ulappana, jossa linnat kohoavat satusaarilla, linnoissa odottavat neidot, syli avoinna, huulella maukkain suudelma. Kulta kierisi kaikkialla. Hänen tarvitsee ainoastaan kurottautua, ottaa aarteesta ne avaimet, joilla avautuvat linnojen ovet ja ihmissydämet, neidon sylit, sen suuteloaarteet, ja jonka käskystä ilmestyvät loistavapukuiset palvelijat, kantaen maukkaimpia herkkuja ja huumaavimpia viinejä. Koko elämä totteli sitä avainta, jakoi sen käskystä onnea ja nautintoa, hiveli silmää taiteella, korvaa neidon laululla ja viulun sävel-antimilla, taivutti polvet hänen edessänsä ja peitti hänet ihailijoiden kateisilla katseilla kuin purppuraisimmalla kuningasvaipalla. Hänen edessänsä avautui nyt varma tie, keino, millä saa sen avaimen käsiinsä. Hän ihmetteli ja katui, että oli tähän asti sitä avainta, kultaa, etsinyt vaivaloisilla ja epävarmoilla poluilla, keinottelusta ja kotona pohjattomasta Hallanselästä. Kaikki huonot vaistot pääsivät hänessä valloillensa ja nostivat pedonharjaansa, syöksyen verenhimoisena elämän antimien kimppuun, mistään välittämättä, säälimättä, kuten tiikeri iskee kyntensä pieneen karitsaan.

* * * * *

Kesäinen ilta-aurinko punotti Pietarin tomujen läpi suurena, säteilevänä punakiekkona, ikäänkuin oman punansa paljouteen huikaistuneena, mehevänä tulipyöränä, jonka kajaste loimotti taivaanrannalla sen hohtavana iltapalona. Kuu kelmeni kirkkaalla korkeuden sinellä hopeanvalkeana, taivaan sineen haihtuvana pyöränä. Se tuskin erosi taustansa siniväristä, hukkui siihen kuin marmorikiekko valkeaan väriin.

Oolavi palasi asuntoonsa jalkaisin, päihtymyksestä auttavasti selvinneenä. Hän ei huomannut loistavaa avaruuden iltatulitusta, ei välittänyt vastaantulijoista. Hänen edessänsä loimahtelivat hänen elämänsä kuvitellut tulevaisuuden ulapat, rikkaina valosta, loistosta, iltapunaisina ja lämpiminä. Koko elämä avautui loistavana auringon mailleen menona. Kiihtynyt mielikuvitus nosteli linnoja joka niemeen ja hurjat himot etsivät irtipäässeenä petona aavan erämaan rikkaita maukkaita veriherkkuja. Hän janosi hurjuuksia, uhkarohkeita tekoja ja voimanäytteitä, kuten ennen Tuukkalan koskenkuohuja.

Loistavat, avonaiset vaunut tulivat vastaan. Jo kaukaa tunsi hän hevoset ruhtinas Karavajefin hevosiksi. Kuski komenteli edellä ajavia syrjään ja punaliivinen lakeija katseli vastaantulevaa ylpeänä.

Vaunut lähestyivät jo niin, että Oolavi voi nähdä niissä istuvat. Hänen verensä kiehahti. Vaunussa istui neiti Iltamo, naureksien nuorelle ruhtinas Karavajefille. Sattumalta huomasi hän Oolavin, joka aikoi häntä tervehtiä. Neiti Iltamo huomasi sen ja käänsi päänsä pois, teeskennellen ei häntä huomanneensa… Hän häpesi Oolavia, joka kulki jalkaisin, eikä pukukaan ollut enää semmoinen kuin olisi pitänyt olla.

Oolavi näki ja tajusi sen kaiken. Hän ehti nähdä neiti Iltamon kaulassa sen helmikoristeen, jonka hän oli viimeisenä lahjana hänelle lahjoittanut. Viha ja harmi leimahti hänessä silloin ilmitulena. Hän päätti "näyttää". Hän laski kuinka hän ryöstön onnistuttua ostaa taas komeimmat vaunut, pakottaa huomatuimman kaunottaren kullalla rakastajattareksensa ja ajaa hänen kanssansa neiti Iltamon ohi heittäen häneen halveksivan katseen. Riemastuneena huudahti hän itseksensä:

— "Niin minä teen!… Minä näytän vielä, että sinun Karavajefisi on minun rinnallani keppikerjäläinen!…"

Hän kiihtyi, nautti voitostansa. Viha ja inho neiti Iltamoa kohtaan leimahti liekiksi. Hän sylkäisi ja mutisi halveksivasti:

— "Mokomakin pyrstösi kaupitsija!"

Hän alkoi laskea edelleen, mitä kaikkia hän miljoonillansa tekee. Hän puheli:

— "Miljoona ruplaa on yli kaksi ja puoli miljoonaa markkaa… Puolitoista miljoonaa riittää korvaamaan vaillingin. Ja miljoona jää…"

Joku rentun näköinen vastaantulija, puolijuopunut, töytäsi häntä vastaan. Oolavi sysäsi hänet syrjään, ärähtäen jonkun kiukkuisensanan. Sysätty hölmistyi aluksi ja huudahti:

— "Herra isä!… Mikä se oli?…"

Mutta selvittyänsä alkoi hän kiukutella nopeasti poistuvan Oolavin jälkeen, huudahtaen:

— "Mitä varten sinä tyrkkäsit?… Hei, sinä puupää!… Katupatsas!… Kuuletkos sinä?…"

Kun Oolavi ei kuullut, käveli mies hänen jäljestänsä, haukkuen:

— "Maltahan, piru!… Kulkee kuin ummessa silmin ja astua pamahtaa vastaan ja… koiranpenikka… tyrkkää vielä ihmistä… Eh, sinä toljake… kuuletko, katumittari… Minä sinulle näytän!" — lopetti hän huutaen ja heristellen poistuvalle Oolaville nyrkkiänsä. Sitä tehdessään tölmäsi mies vastaantulijaa vastaan, joka alkoi kirkua:

— "Paholaisen retkale!… Piruako sinä kadulla saarnaat ja tyrkit!"

Mies puolustautui, huutaen:

— "Missäs minun pitäisi tyrkkiä?… Häh! Kotiinko minun pitäisi mennä tyrkkimään?…"

— "Opetan minä sinut, katurosvo", — uhkaili toinen.

— "Koitappas opettaa!… Entä oikeus missä on?… Ja entä poliisi!… Opetan!… Entä missä minua tyrkättiin?… Kadulla!… Jumaliste kadulla…"

Miehet ryhtyivät riitelemään. Suuri väkijoukko kokoontui sitä kuuntelemaan, ja ottamaan osaa. Yksi puolusti yhtä, toinen toista puolta. Syntyi yleinen rähinä, jonka keskeltä kuuluivat kovimpina kahden päähenkilön haukkusanat. Mutta Oolavi ei huomannut mitään. Hän riensi edelleen kiihkoisena ja jatkoi laskuansa:

— "Vaillingin minä täytän ensimäiseksi… Ja konnahan minä olisinkin, jos en täyttäisi… Ihan penniä myöten täytän… isän ei pidä saada vihiäkään asiasta…"

Taas töytäsi hän vastaantulijaa, erästä repaleista työmiestä vastaan.

— "Piru!" — ärähti hän ja viskasi tulijan kumoon tiepuoleen kiirehtien edelleen, kuin ei olisi mitään tapahtunut. Loukattu hyppäsi pystyyn hölmistyneenä ympärilleen katsellen, kuin olisi hän pilvestä pudonnut. Hämmästyneenä huudahti hän:

— "Jumala ja pyhät siunatkoot!… Tuuliaispäähän se ryöpäytti?…"

Eräs vaimo selitti hänelle:

— "Mikä tuuliaispää!… Mies sinut viskasi… tuo ihminen, joka tuolla mennä hanttuuttaa… se siellä…"

Loukattu älysi asian, raivostui ja huusi poistuvalle Oolaville:

— "Eh, sinä katupölkky!… Eikö sinulla ole silmiä päässä kun tölmäät kohti?… Kuuletko sinä?… Sinä olet hyvin rosvonnäköinen… Kuuletko, retkale!… Eh, sinä… Ei se roikale kuule",— lopetti hän viitaten kädellään kuin sanoaksensa: ei maksa vaivaa huutaa. Tuntemattomalle ohikulkijalle hän selitti ohimennen:

— "Hän on hyvin rosvon näköinen… Ivan Petrovits, joka varasti Popofin rahat, tyrkkii ihmisiä aivan samalla tavalla."

Oolavi laski laskujansa, puhellen:

— "Miljoona markkaa jää, jää vähän ylikin… Niillä minä elän ja näytän sille suullaan elävälle harakalle, Iltamolle… Luulee olevansa parempikin… räkättirastas!"

Kun hän tuli asuntoonsa, odotti häntä siellä hänen entinen lakeijansa, vaatien viime saatavaansa, muutamaa kymmentä ruplaa, jonka hän sanoi unohtaneensa periä.

— "Mitä saatavia!" — tiuskasi Oolavi. Lakeija selitteli:

— "A siellä, muistattehan kun oltiin… Krestoswkissa… me joimme Pjotr Antonovitshin, kuskin kanssa pullon viiniä… Se on kolme ruplaa…"

Oolavi kuohahti ja tiuskasi:

— "Kuka sinun käski juomaan?"

Lakeija tekeytyi hämmästyneeksi ja selitti:

— "Kuinka, kuka?… Siunaa ja varjele, kuka!… Entä miten monta tuntia me odotimme?… Hyvästi kuusi tuntia, ilman ryyppyä. Ja sitten neiti… mikä hänen nimensä on: Iltamo vai mikä… Setshuhonka… hän odotutti neljä tuntia… No vannon Teille että neljä tuntia ja vielä minuutteja lisäksi… Silloin meni kaksi ruplaa kopeikkoinensa…"

Oolavi koetti hillitä itseänsä. Lakeijan vaatimus tuntui hänestä hävyttömältä samoin kuin käytöskin. Lakeija laski edelleen ja selitti:

— "Orlofillakin annetaan aina lakeijalle ja kuskille talon puolesta… Samaten ruhtinas Bjäsemskilla… parooni Meiendarfilla… Lihatshofilla… Joka paikassa annetaan talon puolesta…"

Oolavi olisi heittänyt hänelle puuttuvat ruplat, mutta hänen rahansa olivat jo liian vähissä. Hän kärsi alennuksestansa, jota kärsimystä vähensi lakeijan hävyttömyys, röyhkeä käytös. Se sai hänet nousemaan vielä yleväksi, semmoiseksi, joka halveksii ihmisiä, ei välitä lakeijanlaisten puheista, ei viitsi niihin vastatakaan. Lakeija jatkoi odotuksesta jo närkästyneenä ja samalla rohkaistuneena:

— "Kuinka voikaan kysyä: 'kuka käski'… Tietysti tapa käski… Ja ajatelkaa, mitä olisivat teistä ajatelleet Lihatshofien ja Jeliseijefien lakeijat, jos me olisimme istuneet kuivin suin!… Siunaa ja varjele semmoisesta!… Lakeijan täytyy osata pitää yllä herrasväkensä rikkautta… Muutenhan hän ei lakeija olisikaan…"

Oolavi oli vaiti. Mies jatkoi hetkisen odotettuansa:

— "Vot, ottakaa Bobrofit… Hän kun teki konkurssin, niin haukkui ensimäisenä lakeijansa. Sanoi: 'Sinä — sanoi — puupää et osannut käyttäytyä… ihmiset pankissa luulivat sinua kerjäläisen lakeijaksi ja pankki katkaisi luoton'… No, siin' on Teille kuka käski!… Ollapa että hänenkin lakeijansa oli osannut käyttäytyä, niin ei olisi kukaan saanut tietää, että talossa on rotta ainoana omaisuutena… Ja pankki olisi antanut rahaa paljonko vain ilkeät tahtoa…"

Syntyi pieni vaiti-olo. Oolavia ärsytti miehen kavaluus ja siihen sekottunut hävyttömyys ja röyhkeys. Kun vastausta ei kuulunut, kysyi lakeija röyhkeästi:

— "No mitä?… Tuleeko rahat?… Minulla ei ole aikaa…"

Oolavi nousi ylös, osotti ovea ja käski lyhyesti:

— "Heti ulos!"

Lakeijan silmissä leimahti röyhkeä, alhainen katse, tavallinen semmoisina hetkinä ihmisessä, joka on ikänsä ollut siinä nöyrän koiran asemassa, missä lakeijat ovat. Rehennellen, uhitellen ilkkui hän:

— "Vai ulos!… Eh, sinä!… Vai ulos!… Katsohan!… Mistä viskasikin mokoman herran tänne… kerjäläisen!…"

Oolavi ärtyi. Hän oli tottunut käskemään, eikä häntä ollut palvelija vielä raa'asti kohdellut. Hän säilytti toki ylemmyytensä, ei antautunut keskustelemaan, vaan kysyi jyrkästi, kuivasti, käskevästi:

— "Menetkö hyvällä ja heti, vai odotatko kyytiä?"

— "Maksa rahat, niin menen", — ärjäsi lakeija raakana.

Oolavin veri kiehui kuumana. Silmissä leimusi viha ja ylenkatse… Sormet koukistuivat jo valmiiksi. Mutta hän hillitsi vielä mieltänsä. Lakeija tuntui liian arvottomalta. Syntyi pieni äänettömyys. Lakeija jupisi jotain loukkaavaa. Oolavi raivostui. Jalkaa polkien ärjäsi hän:

— "Ulos, ja paikalla!"

— "Suus kiini, suomalainen koirannaama!… Nälkimys… Eh, sinä rahaton mieron kiertäjä", — huusi lakeija ilkkuen. Hänen silmissänsä välähteli alhainen, ilkeä katse. Ääni oli raaka, käytös rehentelevä. Oolavin kädet olivat tuliset, veri kiehui suonissa… Kädet jo valmiiksi jännitettyinä astui hän rotevan lakeijan eteen ja tiuskasi:

— "Lähdetkö sinä, koira, omine jalkoinesi, vai odotatko kyytiä?"

— "Maksa rahat!… Muuten en lähde… Tshuhna… Vai sinä heität… Äitisi viettelijä… Tomppeli", — ilkkui lakeija riettaana.

Oolavin käsi nousi iskuun. Lakeija tapaili tuolia kähisten:

— "Näytän minä sinulle… koiranpentu…"

Mutta lause katkesi. Oolavi tempasi häntä ryntäistä molemmin käsin, nosti korkealle ilmaan ja paiskasi hänet sieltä päänsä yli sohvaan seljällensä. Kuului rusahdus. Sohva oli musertunut kappaleiksi, jalat irtautuneet, selkämäpuut taittuneet. Sekasorron keskeltä näkyivät lakeijan kauhistuneet kasvot ja pelokkaina kiiluvat silmät, ja kuului hiljainen ähkyminen.

Oolavi heitti takin hartioillensa ja läksi ulos, lakeijan vielä kömpiessä ylös sohvan sirpaleiden ja räsyjen seasta. Kadulle tultuansa vannoi hän kiihtyneenä:

— "Piiskaa te tarvitsette, ihmis-elukat… Ei teissä ole muuta ihmistä, kuin paljas nahka… ja sekin likainen… Pommeilla teidät pitäisi hävittää sukupuuttoon."

Puoli tuntia myöhemmin istahti hän pöydän ääreen Hiiden Myllyssä. Tarjooja riensi hänen luoksensa ja kysyi kumarrellen:

— "Mitä suvaitsette käskeä?"

— "Viinaa pöytään ja paras tanssijatar polvelle", — komensi Oolavi.

— "Siinä paikassa!" — lupasi viinuri juosten käskyä täyttämään. Odotellessansa ajatteli Oolavi taas äskeisiä tapauksia, muisteli lakeijaa ja muita, jotka olivat hänelle selkänsä kääntäneet. Alussa täytti taas katkeruus hänen mielensä. Mutta se meni pian ohi ja sijalle tuli taas ihmisviha ja inho. Kaikki ihmiset kuvastuivat hänelle alhaisina eläiminä, inhottavina syöpäläisinä. Niitä ajatellessa kävi puistatus hänen ruumiinsa läpi ja hän mutisi halveksuen:

— "Kaikkialta muualta voi vielä elukka pois päästä, mutta ihmisnahka on sille se pussi, josta se, ei koskaan pääse…"

Mutta kotona morsian itki ja neuloi.

Jo meni ohi sadekuurojenkin aika. Elämän tai vasta peittivät harmaat pilvet. Kaikki uhkasi synketä yöksi…

Oli harmaa kesäpäivä.

Sakea sumu peitti maita. Kauranripsillä riippuivat pienet vesipisarat maahan herahtamaisillansa. Heinikko oli kostea, metsä märkä. Vesihelmi koristi joka havua ja kimmelsi joka lehdellä. Hyttynen oli kadonnut surinamailtansa ja pikku lintu piti sadetta oksan alla varvullansa.

Kaikki osotti, että oli tullut sadetten ja surujen aika.

Martva istui huoneessansa, kerien sukkalankaa. Kerinpuut pyörivät hitaasti kerinnakassa. Kerijä ei kerinyt työn vuoksi, vaan ikäänkuin sumuisen päivänsä kuluksi, tai omien huoliensa pois menoksi. Työ sujui hitaasti. Katse oli tehtävää vailla, harhaili milloin siellä, milloin täällä, kuin erehtynyt tuulenhengähdys kuumimman kesäpäivän rasvatyvenessä haihatellessansa. Huoneessa häilähteli surun suortuva kaikkialla, häilähteli kuin äsken hautaan viedyn muisto.

Kerijän mieli näytti olevan sumuista päivääkin harmaampi. Joskus hidastui keriminen, joskus aivan taukosi, katkesi vaistomaisesti kerijän sitä huomaamatta. Raukeat kädet eivät näyttäneet jaksavan kerää pidellä.

Viimein olivat kädet vaipuneet helmaan, pidellen kerää, käden sitä tuntematta. Surullinen kerijä istui kauvan huomaamatta, että työ oli tauonnut. Mutta äkkiä hän taas havahtui, alkoi keriä, ja ikään kuin pitääksensä mieltänsä virkeänä lauloi kerinnän tahdissa laulua "Kuoleman maille morsian lähti". Hän lauloi:

"Etäällä kirkonkello soi ja hautaa umpeen luodaan. Jo sammui onnen iltakoi ja murheen maljaa juodaan.

Ja neito itkee armastaan ja neuloo rauhatonna. Valkoista pikku-lintuaan hän hoitaa onnetonna.

Hän hoitaa sitä hellien kuin akkunalla kukkaa, kun armastansa itkien yöt päivät neuloo sukkaa.

Näin kuuluu vanha ennustus: 'Sen valkolinnun hurme hääonnes' on ja rauhotus, kun mieltä painaa murhe.'

Ja neito taruun luottaen niin monta herran aikaa armastaan surren, vuottaen odottaa onnen taikaa."

Vyyhti oli sotkeutunut… Laulu katkesi… Sen sävel oli surullinen, väre vielä surullisempi… Kissan makuuvirsi säesti sitä hiljaisella hyrinällä… Martva kumartui, selvitti vyyhden sotkeutuman, pujottaen kerän rihmojen lomitse… Kerinpuut pyörivät taas ja laulu jatkui:

"Vaan kirkonkello viestin tuo: 'Jo sammui onnen tähti: ei palaa sulhanen sun luo, hän maailmalle lähti'.

Nyt neyle helmaan unhottuu; maa kirkkomaaksi muuttuu. Taivaalle jää vain kylmä kuu; sielt' onnentähdet puuttuu."

Vyyhti oli loppunut… Martva laski kerän helmaansa, istui ja ajatteli… Mutta ajatus ei jaksanut maasta nousta… Silmä oli surua täynnä, mielessä kivipaino. Hän oli entisestään paljon muuttunut. Poissa olivat kasvojen paraat korut: ilo ja onni, sekä lapsen viaton mieli ja avoin silmien sulo-aarre… Kutri ei ilakoinut otsalla iloisena… Se värisi siinä suruisena, kuin kaihoisin sävel viulunkielessä, murhe lapsen mielessä…

Hän istui kauvan ääneti, kuin olisi halunnut surra mielensä huolista tyhjäksi… Viimein huokasi hän raskaasti, siirsi kerinnakan loitommaksi, otti sukan neyleensä, solmisi langan ja alkoi neuloa… Hitaasti sujui työ. Verkkaan solmiutui silmä silmän lisäksi… Katse ei seurannut työn mukana ja ajatus oli muilla mailla.

Neuloessansa hyräili hän laulunsa jatkoa:

"Vaan kirkonkello kumisee nyt valko-kaupungissa. Ja pyhät virret humisee, on ranta kukkaisissa.

Siell' asuu Neitsyt Jumalan jaellen siunausta. Hän hoitaa terveeks' sairahan, ken kaipaa lohdutusta.

Ja neito valkokaupunkiin nyt lintuinensa soutaa, Kipuihin syämen polttaviin hän rauhaa sieltä noutaa.

Käy kulku virtaa myötäiseen. Ei huoli airoin soutaa, kun vene soluu hiljalleen, levälleen airot joutaa.

Ja neito uhraa lintuistaan nyt valkokaupungissa hartaasti, hiljaa polvillaan rukoillen temppelissä.

Ja sydän-raukka rauhan saa: Toteutuu taru vanha, käy kukkaiseksi kirkkomaa. On neito hurskas nunna."

Mieli värähti… Käsi raukesi… Laulu oli kertonut laulajan oman tarinan… Neyle solahti helmaan ja käsi sen mukana… Neuloja mietti laulunsa sanoja, eikä jaksanut ymmärtää niitä… Ajatus oli herpautunut, raukea, kuin helmassa olevat kädet… Hän ei tuntenut muuta kuin suuren elämäntuskan, joka repi ja poltti häntä… Harmaa sumu katseli häntä akkunasta… Kissan univirsi hyrisi kuin etäinen ruumislaulu ja koko elämä tuntui olevan paareille pantu… Se oli peitetty ruumisliinoilla… Arkku oli jo valmiiksi tuotu, tie havutettu ja hautausmaalla odotti kuoleman hiekkasyli: avoin hauta… Ei näkynyt kukkia, ei ystävän viimeistä oikeaa seppelettä: kyyneltä silmäkulmassa.

Hän istui kauvan. Ajatus raukesi kokonansa. Mieli muuttui harmaaksi sumuksi… Jo herahti vesi silmännurkkaan… Hän painoi kasvonsa tyynyyn ja itki katkerasti… Hento ruumis vavahteli… itkunpuuskat syöksyivät suusta, toinen toisensa jäljestä… Silmä vuoti polttavia vesiänsä… Poski kuumeni… Povi täyttyi mielen katkeruudella… Koko olemus oli repaleina.

Kun hän oli kyllänsä itkenyt, nousi hän, kuivasi silmänsä, jotka olivat täynnä tuskaista katsetta, korjasi hiuksensa ja istui rauhottuaksensa. Poski oli itkusta punainen. Katkerat itkunnikahdukset nousivat kurkkuun, ensin tiheämmin, sitten yhä heikoten ja harventuen. Kun ne alkoivat lakata, yritti hän neuloa, kuin antaaksensa kädelle ajankuluketta.

Mutta ei ottanut työ sujuaksensa. Sukkapuikot liikkuivat hetken kömpelösti… herkesivät sitten kokonansa, kuin uneen uupuvan puhelu… Neyle solahti taas helmaan, vieden kädet mukanansa ja ajatus lähti niille maille, missä eivät soi iloiset kellot.

Äiti astui silloin huoneeseen, näki tyttärensä surun, arvasi osan sen syystä ja alkoi häntä lohdutella, kysyen:

— "Kirjoittiko Oolavi, koska hän palaa?" Martva salasi mielensä surut ja vastasi katse työssä kiinni:

— "Ei hän vielä tiedä… Hänellä on vielä lukuja kesken, mutta kyllä hän kirjoittaa kohta palaavansa…"

Äiti rauhottui. Hän uskoi kaikkien surujen syynä olevan ikävän, sulhasen kaipuun. Hän lohdutteli edelleen:

— "Älä ole ikävissäsi, lapseni… Se on sinullekin onneksi, että hän lukee ja tutkii… Tietysti hän tekeekin työtä sinun iloksesi ja sentähden viipyy…"

Ja niin uskoi ja toivoi Martvakin. Oolavin jokaisesta kirjeestä huokui se vakuutus, vaikka aina ja aina vain yhä enemmän ohimennen. Mutta hän uskoi sen lyhyyden johtuvan työn paljoudesta. Raukealla äänellä myönsi hän:

— "Niin… Kyllä hän aina niin kirjoittaa…" Äiti asetteli pöytäliinaa paremmin paikoillensa ja vakuutteli sitä tehdessänsä:

— "Hän tulee oppineena luoksesi… Älä anna nyt, Martva-rukka, ikävän täyttää mieltäsi!… Onnesi on sitä suurempi, mitä kauvemmin saat odottaa…"

Äärettömän katkera ajatus täytti Martvan mielen: Hän tiesi, että hän ei voi enää kauvan odottaa, ennen kuin jo tulee häpeä ilmi. Hän tiesi olevansa äidiksi tulossa.

Vesi tulvasi väkisin silmiin. Sitä salataksensa nousi hän ja poistui huoneesta, silmät äidistä pois päin käännettyinä, mielen täysi katkerimpia suruja mukana.

Niin katkeraa oli Litvan helmelle elämän jalo onni: äidiksi tulo.

Mutta Ranniston talon päällä luikerteli inhottava käärme: Harhaman elämä.

* * * * *

Ensimäinen kuhilas koristi taas Ranniston peltoa, pärevalo tupaa, lyhde seinää, havu ja tähkä lattiaa. Luonto odotti keväisen lempensä hedelmää, kesäisen työnsä tulosta: uuden elämän siementä. Linnun lemmensato oli jo hajautunut maailmalle. Touko-vilja ja hedelmäpuu viimeistelivät elämäntyötänsä ja talon — isäntä odotteli rauhallisena koko elämänsä suurta viljasatoa: elämänsä ja työnsä tulosta, hänelle uskotun leiviskän takaisin elämälle jättämistä.

Martva istui huoneessansa yksin, poski kyynelten ilonpitoalana, helma niiden sateen kokoajana. Kun hän oli silmänsä kuiviksi itkenyt, ja rauhottunut, minkä voi, ilmestyi ovelle pastori Aamusto, joka oli talossa vieraana, ja lausui:

— "Martva! — Hyvää iltaa. — Saanko minä tulla puhelemaan kerallasi?"

Martva nyökäytti päätään surullisesti ja vastasi:

— "Pastori on niin hyvä!"

Sen sanottuansa hän nousi, jätti sohvan tulijalle ja itse istahti sen pääpuoleen pehmeälle jakkaralle. Nuori pappi alkoi puhua hänelle:

— "Näytät surulliselta, Martva… Oletko sairas?"

— "En, pastori… en aivan sairas… Joskus vain voin pahoin", — tapaili Martva sanojaan, raukealla äänellä puhuen.

Nuori pappi piti luonnollisena ne surut, joista oli puhunut. Hän uskoi niiden olevan morsiamen armaita ikäviä. Mutta niissä oli niin paljon liikuttavaa, osan-ottoa herättävää, että hän ei hennonnut olla niistä mainitsematta. Hän olisi halunnut niitä hälventää. Hienosti, todellisen Jumalan palvelijan hellyydellä, huomautti hän:

— "Ei pidä antaa ikävän suruksi muuttua, eikä mielen painua maahan…"

Martvan kurkkuun nousi karvas itku. Hän koetti sitä pidätellä ja salata, mutta se ei onnistunut. Itku pääsi väkisin, veti kertomaan sitä, mitä sanat peittelivät. Nuori pappi suli säälistä. Hän koetti viihdytellä:

— "Älä anna mielen painua… Koeta olla iloinen ja puhua huolistasi muille! Se helpottaa… ikäänkuin jakaa osan ikävääsi muiden kannettavaksi…"

Martva kuivasi silmänsä, pidätti itkunsa ja olisi halunnut puhua, mutta suu ei ottanut totellaksensa. Valmiiksi ajateltu sana painui aina alas. Niin oli jo sadasti tapahtunut, kun hän oli aikonut kertoa tilansa vanhemmillensa. Selittämätön häpeäntunne riisti aina sanat kieleltä takaisin. Hän tunsi olevansa alasti isänsä ja äitinsä edessä ja siksi hän lymysi.

Kun puhelu jatkui, lausui Martva varovasti:

— "Se rauhattomuus, josta Teille kerran puhuin, valtaa usein minut… Ei se ole yksistään ikävää…"

Nuori pappi katseli hänen itkusta punehtuneita kasvojansa, suli säälistä ja lohdutteli, kuin isä tytärtänsä. Hän selitti:

— "Älä ole siitä huolissasi, Martva, vaan iloitse siitä, sillä se suru on elämän jalointa: Se on elämän tuskaa, yleistä maailmantuskaa, joka on ihmishengen korkeinta runoutta ja sen puhdistavaa, jalostavaa tulta…"

Martva katsoi eteensä hajanaisena, käsitti papin sanat himmeästi ja myönnytteli jotain sanoaksensa:

— "Niin, pastori… Ehkä se on sitä… maailmantuskaa…"

Ja todellakin ilmestyi huoneeseen, puhujien sielun eteen ihmeenihana, iki-puhdas ja -jalo maailman tuska, tulikukassansa hohtava tyttö, kädessä yleisen elämäntuskan vertauskuva, se tulikuuma kiekko, josta hohtaa tuska kuin kuumuus ahjosta otetusta raudasta, polttaa poroksi pahan, ilkeän ja aistillisen ja kirkastaa ihmishengen suureksi ja jaloksi. Mutta nyt oli se tulikukka tavallista kuumempi. Se uhkasi hohteellaan polttaa onnettoman naisen kokonaan poroksi.

Nuori pappi tuli murheelliseksi. Tuskaisena jatkoi hän selitystänsä:

— "Elämäntuska on ihmishengen jaloimpia tunnuksia ja se on myös ihmisen jumalallisen alkuperän merkki ja siitä johtunut. Sillä oletko huomannut eläinkunnan tuntevan elämäntuskaa?"

Martva katsoi häneen suurilla, kauniilla silmillänsä, ajatteli ja vastasi, täysin käsittämättä, mitä puhui:

— "Todellakin!… Minä en ole huomannut eläinten surevan…"

Hän huokasi, kadehti eläintä. Pastori innostui selittäen:

— "Se johtuu siitä, että niillä ei ole mitä kaivata, koska niiden henki ei ole Jumalasta. Ne ovat itse, mitä ovat: kaikki on niillä itsessänsä, kuten muullakin luonnolla. Mutta niin kuin oikea lapsi kaipaa äitiänsä, koska sen elämä on siitä, niin ikävöi ihmishenki Jumalaa, koska se on siitä lähtenyt… Ja sinä huomaat ihmisissäkin eron: Ne ihmishenget, jotka ovat korkeampia, tuntevat elämäntuskan syvimmin, sillä ne kykenevät tajuamaan oman korkean alkuperänsä ja niillä on lahjat ikävöidä sen ylevyyttä ja puhtautta. Toiset ovat miltei kokonaan tyytyväisiä omaan itseensä, kuten on laita eläinmaailmassa…"

Elämäntuska pukeutui Martvan silmien edessä yhä hohtavampiin tulikukkiin. Sen kiekko hohti tulikuumalta, sen haju ja kauneus huokui tulista runoa. Se poltti häntä. Mutta kumminkin oli se tulikoristeissansa nyt samalla kaunis, jalo ja ihailtava. Se houkutteli kuumuudellansakin, kuin morsian sielunsa puhtaudella. Martvan posket hehkuivat. Hän myönteli:

— "Niin, pastori… Kyllä kai ikävässä ja tuskassa on jaloa ja puhdasta."

Hän oli niillä sanoilla sitonut uuden tulikukan, iki-ihanan elämäntuskan rintaan… sen tytön rintaan, joka hohti huoneessa, polttavissa helyissänsä koreillen. Elämäntuskan tulijuomakin oli hänelle nyt jo virkistävää, sen tulikukan polttava hohto oli hänelle vilvotus. Niin suuri oli hänen tuskansa. Pastori Aamusto ihastui, kun näki taas Martvan sielun ylevyyden. Hän kiitti sydämessänsä Jumalaa ja lausui Martvalle:

— "Sinä puhut oikein… Elämäntuska on elämän jalointa. Elämän-ilossa on aina jotain korkealle ihmishengelle tuiki vierasta. Ilo voi olla puhdasta ja viatonta, mutta se ei voi koskaan olla jaloa ja korkeaa. Onhan lapsen ja nuoren karitsan ilo kyllä puhdas, mutta siinä ei ole mitään ylhäistä…"

Martva katsoi häneen surullisena. Molempien sekä sanoista että katseista huokui tulikuumaa, jaloa runoa: elämäntuskaa. Puheen lomassa huomautti Martva surullisena:

— "Niin, hyvä pastori!… Kyllä elämässä on tuskaa… Olen joskus viimeaikoina etsinyt kirjallisuudesta jotain hetken iloa, mutta olen huomannut, että kaikessa hyvässä onkin jotain hyvin surullista ja polttavaa… Tuntuu kuin olisi kirjallisuuden paras osa oikea tuskanlähde…"

— "Se on totta", — tarttui pastori, huokasi ja jatkoi:

— "Jokaisessa jalossa, korkeassa hengessä on elämän tuskaruno sävelenä. Se on Faustissa, Kadotetussa paratiisissa, Danten runoissa ja kaikessa suuressa. Se elämäntuska huokuu jo koko antikisen maailman jalosta kirjallisuudesta. Niin kaipaa ja ikävöi ihmishenki alkulähdettänsä Jumalaa."

Martvalle alkoi oma tuskansa kirkastua tulirunoksi, josta hänen henkensä nautti ja joi jaloutta. Maailmantuska seisoi hänen edessänsä tulityttönä, ojentaen hänelle polttavimpaa kukkastansa. Mieli rauhottui hiukan. Henki nousi maasta korkeuteen. Nuori pappi jatkoi:

— "Samoin on taiteessa: Suurten maalaajien tauluja katsoessasi huomaat niiden runona olevan äärettömän hienona väräjävän tuskan. Samoin huomaat musiikissa. Ilo on taiteessakin kuten kirjallisuudessa jotain rahvasmaista, vulgaire'ia. Raamattu on kokonansa hienointa tuskanrunoa. Ja jos tarkastat Jeesusta, huomaat, että Hän oli suurin Getsemanessa, kun elämäntuska muutti hänen hikensä veripisaroiksi. Hänen jäähyväispuheensa ovat jo täynnä ihmishengen korkeinta, runollisinta elämäntuskaa, joka huokuu niiden jokaisesta sanasta…"

Ja yhä ihanampana kuvastui Martvalle elämäntuska, ihmishengen suuri kiirastuli. Hän alkoi tajuta sen suuruuden, kauneuden ja runollisuuden. Hän unohti hetkeksi osan omista suruistansa ja nautti yleistuskasta, sen jaloudesta. Muistellen entisiä iloisia päiviänsä, kysyi hän:

— "Te pastori puhutte hyvin kauniisti… Onko sitten ilo mielestänne aivan väärää?"

Nuori pappi vastasi kerkeästi:

— "Ei oikea ilo. Mutta se on elämän kuonaa ja vaahtoa. Kuten kuonakin on oikeaa ja kuonaksi puhdasta, niin voi ilokin olla oikeaa ja synnitöntä. Mutta se on tuskan rinnalla sama kuin rekilaulu jalon runon, kehittymätön ihminen korkean hengen rinnalla. Tuskan lahjaa ei ole Jumala antanut muille kuin ihmisille ja suurimmat tuskan lahjat Hän on antanut ainoastaan valituille. Jos siis tunnet elämäntuskan, älä siitä masennu, vaan kiitä Jumalaa Hänen korkeimmasta lahjastansa: suuresta ylevästä sielustasi, joka kykenee tajuamaan yleisen tuskan."

Martva huokasi helpotuksesta. Hän nautti jo hetkisen tuskastansa. Ajatuksissansa, katse hajalla, kuiskasi hän:

— "Kiitos, pastori, ylevistä sanoistanne!"

Maailmantuska hohti koruissansa, huokuen tulikuumaa kauneuttansa. Pastori Aamusto jatkoi sitä ihaillen:

— "Sinä et näe ylevän ihmishengen etsivän lohdutusta iloista, vaan yksinäisyydestä ja tuskasta. He nauttivat siitä. Jokapäiväiselle ihmisille kelpaa sen sijaan ilokin, vaikka ei tosin aina, ja loppuun asti: lopultakin kyllästyy rahvasmainenkin henki siihen ja saa nautintonsa elämäntuskasta, Jumalan kaipuusta…"

Sanoillansa hän ripusteli yhä uusia tulikukkia ja tulisia runohelmiä maailmantuskana hymyilevän tytön koristukseksi. Martvan posket hehkuivat jo sitä tuskan polttavaa punaa. Elämäntuskan tuliruno jalostui hänelle jalostumistansa. Nuori pappi lopetti:

— "Elämäntuska on ihmishengen korkein nautinto jo silloinkin kun se ilmenee kirjallisuudessa, taiteessa, ja musiikissa. Sillä harvoin nauttii ihminen iloisista rekilauluista, mutta surullinen kansanlaulu on hänelle aina nautinto. Vielä suurempi täytyy sen nautinnon olla silloin, kun se tuska ilmenee meissä itsessämme…"

Sanoillansa hän loihti Martvan tuskat uusiksi, ikäänkuin avasi niiden kuoren ja osotti sisällä piilelevän jalon iki-ihanan helmen, jota Martva nyt ihaili kuin neito kauneuttansa, tyttönen kutrejansa. Hän rauhottui toistaiseksi. Tuskansa hän sammutti tuskalla, kuin polttavan savun tulella.

Rannisto itse astui huoneeseen rauhallisena. Hän ei vieläkään osannut edes aavistaa, että hän oli kerjäläinen, ja että hänen talossansa ei ollut enää muuta rikkautta kuin suunnaton määrä salaista, jaloa, suurta elämäntuskaa.

Kun tyttö itki ja katseli elämänpuuta.

Oli suruiset läksiäiset.

Aurinko suri taivaalla, kukka maassa, lintu oksalla… Paratiisissa soivat suruiset poislähtökellot ja ihmishengen onnenkehto heilahteli viimeisiä kertojansa…

Jo laitettiin ihmis-onnen hautajaisia… Jo kaivettiin sille hautaa… Jo sahattiin lautoja sen ruumisarkuksi… Jo siroteltiin kalmanhavuja lattialle… Jo tuoksuivat tuonenkukat… Sirkka väsähti sirisemästä, lintu istui suruisena, ikävä silmän, kaiho siivenkoristeena, ja päivänpaiste riippui puun oksilla, riippui niin kuin ruumisliina…

Saha sahasi, lauta valmistui… Poislähtökello löi jo ensikumahduksensa… Se kumahdus levitti kellon täyden suruja…Onnenkäki kyni sulkiansa… Se kyni niitä surullisena… Se valmistautui kukkumaan viime kukuntaansa… Jo itki kukka kedolla, sammal suolla, kanerva kankaalla… Päivä kelmeni, suru sukeutui onnenkukista ja koivu itki jo korunsa: onnenkäen poismenoa…

Kaikki suri ihmis-onnen katoamista… Koko luonto kärsi ihmiskohtalosta… Ruusu kasvoi jo oasta ja ohdake iti nisun seassa…

Kuolinkello kumahti taas kerran… Käki kukahti sen säveleen lopuksi… Onni oli jo ijäksi nukahtamaisillansa… Kaikki vaikeni uudellensa… Tyhjä oli iloista käenkin kieli…

Mutta elämänpuu hohti punaisissa kukissansa… Joka kukan vierellä kypsyi ihanin omena… Joka omenalle lauloi kaunis onnenlintu… Se lauloi parasta säveltä… Sävel vieri kauniina säteenä… Omena kasvoi suudelmana… Kukka tuoksui oksan päässä… Hedelmä kutsui herkullansa, ja päivän paiste viskautui elämänpuun ylitse, niinkuin komein runohuntu…

Se puu hohti morsiamena ihmis-onnen hautajaisissa…

Lapio heilui kaivajan kädessä… Hauta valmistui…

Arkkulaudat olivat valmiit… Päivänpaiste oli suruisimmillansa, linnun mieli kaihoisimmallansa… Enkelit ompelivat ihmis-onnenruumisliinaa…

Elämänpuun alla seisoi Martva, suruun aivan menehtyneenä… Kyynel oli nyt silmän sulona, suru posken kauneutena… Elämä oli epätoivoa täynnä, povi tuskaa ja mieli onnettomimman ajatuksia…

Yhä hiljeni, yhä heikkeni onnen-ääni… Enkeli ompeli ruumisliinaa entistänsä ahkerammin… Ompelus joutui… Kuoleman neula vilisi ja musta säije juoksi nopeasti neulan jäljestä…

Kaikki joutui, kaikki kypsyi…

Jo soi suuren onnen ruumiskello… Se loi ensimäisen lyöntinsä… Jo kuului ruumis-arkulta kuoleman vasarankopse… Jo naulattiin lautoja arkuksi… Enkeli ompeli yhä ahkerampana… Yhä vehreämpänä tuoksui tuonen havu… Ihmis-onnella oli jo manantie edessä…

Käki kukahti haikean: "kuk-kuu!"… Sirkka sirahti… Martva vavahti… Hän näki, että hänen onnensa maahanpanijaiset olivat oitis oven edessä… Hän hätäytyi… Murheet eivät enää mahtuneet mieleen, eivät silmiin kyynelvedet… Itkuna tyhjensi mieli surujansa… Kyynelinä vuotivat silmistä polttavat tuskan vedet…

Mutta elämänpuu hohti yhä ihanampana… Sen oksien piiloissa lymyili rietas Harhaman elämän käärme…

Jo oli valmis ihmis-onnen ruumisliina… Enkeli, joka oli ommellut, huokasi surullisena… Jo lakkasi Tuonelan vasaran kopse… Jo oli valmis ihmis-onnen ruumis-arkku… Syntyi kuoleman suuri rauha… Onni itki Manan maille lähtöänsä… Kaikki suli surusta… Ei päässyt käen kieleltä kukunta…

Taas kumahti kuoleman kello… Se ilmotti että paratiisista poislähtöhetki oli tulossa… Arkana lymyytyi Martva elämänpuun alle… Kauhun lyömänä kyyristyi hän piiloon, peljäten kuulevansa sen äänen, joka ilmottaa hänelle, että nyt on katkennut onnenrihma… Sydän vuoti verta, silmä kyyneliä ja elämänvirtenä värisi itku…

Jo läheni suuri ääni…

Taivaalta kuului etäinen ruumislaulu… Enkelit veisasivat siellä ihmis-onnen kuolinvirttä… Martva painui maan tasalle… Mieli oli maatakin matalammalla… Tuska repi häntä… Itku oli hänet jo aivan läkähdyttää…

— "Oi minua onnetonta!" — huokasi hän tuskiinsa menehtyneenä…

Jo alkoi kuulua outo ääni… Jumala kutsui erehtynyttä… Hän kutsui sitä lähettääksensä hänet puhdistumaan tuskantulessa, kokemaan onnettomuutta erämaassa… Onneton Martva vapisi… Hän etsi itsellensä maankoloa… Silmä tyhjensi kyyneliänsä, mieli itkuna apeitansa…

Tuska jatkui, itku yltyi… Jo tuotiin ruumis-arkku nähtäväksi… Jo olivat liinat valmiiksi levitettyinä… Jo huiskivat Manalan huivit… Jo laskettiin onnea mustille ruumisliinoillensa… Martva väänteli tuskan tulipitimessä…

Yhä yltyi itku, yhä apeni mieli… Enkelien ruumislaulu läheni lähenemistänsä… Paratiisin lähtökellot alkoivat kovemmin soida…Onnenkäki kukkui kuolinkukuntaansa…

Tuskissansa vaikeroitsi Martva:

"Nyt sorrun aivan tässä… Ei mulla elämässä nyt mitään olla voi… Voi raukka mihin vaivaan ma jouduin… Isä taivaan nyt minut hylkäs', oi!"

Lähtökellojen soitto koveni… Enkelien surulaulun hyminä likeni… Se likeni kuin uhkaava Jumalan ääni… Käki kukkui hartaampana…Paratiisi oli tuskaa tulvillansa… Yhä murtuneempana vaikersi Martva elämänpuun alla:

"En enää jaksa kestää, en kyyneleitäin estää… ne viljoin vuotaa saa… Jos kuljen vaikka kunne, niin suuri tuskantunne jo siellä odottaa."

Jo vaikeni onnenkäen kukunta… Se hävisi pois lähtökellojen yhä yltyvään kuminaan… Enkelilaulu koveni… Sen hyminä täytti jo etäisen taivaan… Se läheni, niinkuin pauhaava sävelmeri… Kellojen kumina koveni sitä mukaa… Koko paratiisi oli jo kuoleman säveltä täynnä… Jo paloivat tuskantulet… Jo kukkivat sen tuliset kukat… Tuskainen ihmishenki vetäytyi pieneksi madoksi… Revittynä, rikkilyötynä hätäili Martva elämänpuun alla… Turhaan etsi hän turvaa… Suuri ääni läheni lähenemistänsä… Säveltenpauhina masensi mielen, painoi sen maan mustan mullan alle… Tuskan repimänä valitti onneton Martva:

"Ah, suuri kuolo, auta! Tee mulle kylmä hauta! Sä yksin auttaa voit… Oi, tuskieni tuoja Sa maan ja taivaan Luoja, miks minut vaivaan loit!"

Tuskan tulikukka kukki yhä kauniimpana… Ihmis-onnen kehto oli jo kylmille jätetty… Jo laskettiin onnea arkkuunsa… Jo kannettiin arkkua hautaan… Jo luotiin hauta umpeen… Taivaalta laskeutui Jumalan henki… Se pysähtyi korkealle Martvan päälle… Se etsi erehtynyttä… Rangaistuksella pakoitti se sitä takaisin hyvän tielle, pelastaen sen siten turmiosta… Vanhurskaana tuomarina kysyi Se korkeudesta:

— "Martva!… Missä olet sinä, Martva?" Yhä tuskaisempana painautui onneton Martva lymyynsä… Yhä katkerampana vuoti kyynel… Entistä onnettomampana vaikeroi hän tuskissansa:

"En tiedä, raukka, missä mä lienen… Kyynelissä mä kylven päivät, yöt… Tuskaani nyt mä näännyn… Jos minne, kurja, käännyn, Sa mua siellä lyöt…"

Arkun kantta naulattiin jo kiinni… Jo vietiin onnea hautaan… Jo oli onnenkehto aivan tyhjä… Armotonna tiedusti Jumalan ääni:

"Mitäs olet tehnyt, Martva, koska tuskaa tunnet? Vastaa, miksi pelkäät Minua?"

Tulinen tuskan kukka hohti kädessä… Kukka poltti kättä, kyynel poskea… Taivas pauhasi suru laulun hyminänä… Tuskankellot soivat entistä kovemmin… Menehtyneenä valitti onneton neito:

"Mä petyin… Tuskissani nyt huudan apuasi… En luokses tulla voi, sill' olen alastonna… Ah, ällös armotonna, nyt mua kutsu, oi!"

Surulaulu säesti palavinta rukousta… Suurena selitti Jumalan armo hänelle:

— "Jos ihminen ei riko käskyjäni, on silloin paratiisi kaikkialla… Ken rikkoo ne, hän sillä teollansa jo itse paratiisin kadottaa… En yksityistä varten laeistani voi tehdä pienintäkään poikkeusta… Lajinsa laista ei voi kukka päästä, vaan sortuu sitä yrittäessänsä. Niin lakini on äärimäinen oikeus. Siis poikkeus niistä olisi itsellesi se lupa, joka sinut turmaan päästää… Siis ei voi olla muuta sovitusta kuin se joka riippuu sinun tahdostasi: Minun säätämääni uomaan palaaminen…"

Suuri ääni masensi onnettoman Martvan mielen… Enkeli seppelöi hänet tuskansa tuliseppeleillä… Hyvän ja pahan valtalaulut hymisivät jo mahtavina… Ne taistelivat keskenänsä… Tulinen seppele alkoi jo polttaa pahaa poroksi… Tomuksi ja tuhaksi lyötynä, itkien ja vaikeroiden valitti Martva:

"Ma tunnen suuret syyni… Ah, voi! Ah, kaikki tyyni nyt mua runtelee… Edessäs maahan vaivun ja tahtos alle taivun… Tee, Luoja, tahtos, tee!"

Onni oli jo haudattu, poismenotie kalmanhavuilla havutettu… Jumalan vanhurskaus pysyi järkkymättömänä… Se ei jättänyt rikosta rankaisematta… Ei tehnyt se poikkeusta yhden tähden… Järkkymättömänä lausui se:

"Pois täytyy sinun Martva täältä mennä… Sä itse paratiisin itseltäsi oot hävittänyt erhetyksilläsi… Nyt poistu raunioiltakin jo pois!…"

Ruusu oli muuttunut jo orjantappuraksi… Ohdake odotti kaikkialla… Suuri erämaa avautui… kuoleman viikate välkkyi… Tuskan laulujen pauhatessa valitti Martva maassa polvillansa:

"Jos poistun vaikka minne, niin, ah voi, myöskin sinne vien vihas matkassain! Ei missään mulla rauhaa, Sun äänes aina pauhaa… Voi tuskaa sielussain!…"

Taivaalta laskeutui Cherubim-enkeli kaunis miekka kädessä… Hän osotti Martvalle erämaata… Sen takaa näkyi valta-istuin, jolla istui Jeesus orjantappurakruunu päässä… Sitä osoittaen lausui Cherubim lempeästi Martvalle:

— "Nyt lähde, Martva, täältä vaeltamaan okaista tietä myöden Hänen luokseen!…"

Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat voimakkaampina… Ukkosena raivosivat suuret voimat… Tuskanhuudot ja riemulaulut vyöryivät vastatusten… Raivoisina taistelivat ne tiestä korkeudessa… Haivenena hävisi siihen taisteluun ihmishenki… Hätäytyneenä, epätoivoisena vaikeroi paratiisista poistuva Martva:

"Oi minne joutunenkaan! Jos kunne katselenkaan, siell' on vain erämaa… Mä kyyneleistä kastun… Jos minne jalkain astun, niin oas haavoittaa."

Yhä valtavampina pauhasivat hyvän ja pahan sotalaulut… Taivas ja maa pakahtui säveliinsä… Hartaana veisasivat Cherubimin mahtavat joukot:

"Kaikki voipa olet sinä, Jumala! Tue sinä häntä! Tee hänelle erämaa ruusuiseksi! Kitke sieltä orjantappurat, kitke ne omaksi kruunuksesi! Sillä sinä olet hyvä ja laupias! Auta häntä, Jumala, auta!"

Kuoleman kellot kumisivat… Ihmis-onni oli haudattu… Sen kehto, paratiisi, oli kylmille jäänyt… Vaivoissansa valitti Martva yksinänsä erämaassa:

"Oi, enkeli, mi kulki mun vierelläin, ja sulki nyt paratiisin! Missä on apu? Kyynelissä on ainut lohdutus."

Välkkyvät miekat käsissänsä veisasivat Cherubimin joukot:

"Sinun tahtosi, Jumala, on tapahtunut! Sinä olet vanhurskas. Siksi emme tekojasi tutki. Mutta sinä olet myös hyvä… Armahda siis Martvaa! Johda hänet kadotettuun paratiisiin takaisin! Suuri olet Sinä, Jumala! Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!"

Paratiisin raunioilla leijaili kuoleman kolea hiljaisuus… Enkeli Mikael suri siellä ihmishengen kohtaloa… Kaikkeus kohahti… Kirkas tuli välähti… Perkele ilmestyi Mikaelin eteen ja osottaen Jeesusta lausui ylpeänä:

— "Herrasi kirosi maan orjantappuraiseksi… Katso: Hänen Poikansa kantaa hänen kirokasvistansa tehtyä kruunua…"

Hän pysähtyi ja lopetti ilkkuvana:

— "Hän kirosi siis orjantappuroiden piikit Häntä Itseänsä haavoittamaan… Hän teki sen minun tahdostani… Niin voittaa minun henkeni paha…"

Mutta silloin kävi pauhu: Taivaan enkelit veisasivat Jeesuksen ylösnousemisen kunniaksi… Taivas kirkastui… Kaunis pilvi vei Jeesusta ylös taivaaseen.

Kun mies astui henkensä temppelin harjalta alas.

Jo olivat elämän loppiaisjuhlat. Hengen jalous sanoi jäähyväisiänsä. Se jätti sielun autioksi, huonojen henkien lymyksi.

Oli ilta jo.

Hämärä peitti metsät harsoihinsa. Syyskesän kuutamo levitteli kelmeitä hopeoitansa vesien välkkeeksi ja uitteli kuun kuvaista joka järven pohjassa. Kaikki oli autiota kuin järven yksin jäänyt ranta vesi, jota ei enää korista onkijan ruuhi. Hämärä tiheni. Se kutoi verkonsilmän silmän lisäksi. Syysrunous tuulahti. Yö oli salaperäinen, metsä kaihoisa, ja varjoissa ripsehtivät öiset metsänhenget arkoina, vältellen ihmissilmää.

Eräästä puistoteatterista oli öinen väki poistunut. Jäljelle oli jäänyt ainoastaan kepein kuona, myöhäisimmät, varsinaiset yksityishuoneiden asukkaat, huvipaikan kotiutuneimmat yököt. Salissa soitteli vielä orkesteri yhä harvenevalle joukolle. Eräässä suljetussa yksityishuoneessa istuivat Oolavi, Harteva, Horsma, Voima ja Ilanne sekä kolme heihin liittoutunutta venäläistä. Kaikki olivat hurjalla päällä, eikä Oolavi enää ollut johdettavana: Selvästi voi nähdä, että hän oli kohonnut Hartevan rinnalle, milteipä hänen sijallensa, joukon ensimäiseksi, sen sieluksi. Viini ja samppanja virtasi. Kalliit sikarit levittivät hyvänhajuista savua. Kuului uhmailuja, ja villiytynyt luonto puhkesi räikeäksi, renttuilevaksi ylvästelyksi.

— "Siis se on päätetty, että huomenna me tulemme miljoneereiksi… Joka ei jänistä, hän koskettakoon tikarillansa tuohon", — lopetti Oolavi keskustelun suunnitellusta pankinryöstöstä, ojentaen samalla kirkkaaksi hiotun tikarinsa.

Seitsemän tikaria koski hänen ojennettua tikarinsa terää. Kuului uhkarohkeita huudahduksia. Silmät paloivat. Katseet leimusivat villeinä. Jokaista huumasi viini ja kulta ja ahdisti entisen huonon elämän tulos: heidän nykyinen tilansa. Kyselyt ja aprikoimiset tukehtuivat ja ihminen vaani saalistansa kuin nälkäinen peto.

— "Hyvä!… Ja nyt lasit täyteen ja pohja pystyyn!" - huudahti Oolavi, heti kun vala oli vannottu.

Hän kulautti lasinsa pohjaan ja käveli reippaana huoneessa. Jostain läheisestä huoneesta kuului pianon soittoa, huolettoman kylälaulun rimputusta. Oolavi alkoi laulaa sen säestyksellä rehentelevänä, uhmaavia liikkeitä tehden. Hän lauloi:

"Kaks' on mulla ystävää: viini sekä puukko. Niillä huoli häviää, lähtee tytön suukko. En mä sure. Hirttonuora mulle on kuin kaunis huora, joka mua käsin kaulaa, muka hirttääkseen, ja laulaa sekä tanssii… Hih… Hei!… Hih!"

— "Hih!" — hihkasi koko joukko, sekä kertasi villinä:

"joka mua käsin kaulaa, muka hirttääkseen, ja laulaa sekä tanssii… Hih!… Hei!… Hih!"

Joku joukosta tanssi laulun sanojen mukaan muutamia askeleita venäläistä villiä kansallistanssia "prissakkaa". Juominki yltyi. Mielet hurjistuivat. Viini huuhteli alas kuoleman ajatuksia. Kun ne häilähtivät liekkiin, sammutettiin ne oitis juomalla. Oolavi kävi yhä hurjemmaksi. Tuukkalan koski ei ollut hänelle turhaan hurjia kehtolaulujansa laulanut. Hän kulki nyt tietänsä kuin nälkäinen hyeena, joka harja pystyssä syöksyy nopsana pakenevan saaliin jäljestä, sivulleen katsomatta, mitään ajattelematta. Oma häpeä ja häviö sekä Ranniston ja Tuukkalan kohtalo ajoivat häntä, seurasivat häntä pedonjuoksussa kintereillä, ruoska kädessä. Hän syöksyi sitä kujaa pitkin, jossa epätoivo ja kauhu iskevät armottomasti joka askeleella tuliruoskallansa.

Viinin yhä virratessa alkoivat hänessä katkeilla poikki ihmisyyden viimeiset arimmat jalouden kielet. Reuhatessansa löi hän erästä venäläistä olalle ja kysyi räyhäten:

— "Kuule, Vaanja!… Onko sulia ollut monta henttua?"

— "Ei kuin yksi kerrallaan, mutta monta päivässä", — pöyhkeili Vaanja vastaukseksi. Oolavi kiitti häntä renttuillen:

— "No, se on hyvä!… Se on oikein, että monta päivässä…"

Hän matki liikkeillänsä venäläistä tanssia ja lauloi:

"Kihlasormus mulla ei sormessa vaan loista, vaikk' on mulla helluja nyt jo viisitoista."

Riemastunut joukko kertasi taas kovalla äänellä:

"vaikk' on mulla helluja nyt jo viisitoista."

Vaanja kertasi säkeet vielä uudelleen, yksin renttuillen käsi Oolavin kaulassa. Ne kerrattuansa hän retusi:

— "Kuule, Oolavi… A, Oolavi?"

— "No?… Kysy loppuun!" — komensi Oolavi. Toisista kinasteli pari keskenänsä jostain, toiset seurasivat Oolavin ja Vaanjan puhetta. Vaanja tiedusteli rähinän seasta:

— "Onko sulla vakituinen hellu?… Rakastajatar, tarkotan… Minulla on oma vakituinen rakastajatar ja hyvä, vaikka ei pitkä-ikäinen."

Seurue oli kuullut kysymyksen ja yhtyi siihen, huutaen:

— "Onko sinulla Oolavi vakituinen rakastajatar?"

Silloin Oolavi alkoi polkea jalkoihinsa loppuakin siitä jalosta ihmisestä, joka vielä nosti hänessä päätänsä. Martvan nimi poltti vielä hänen huuliaan tämmöisessä tilaisuudessa… Se nousi niille… kirpeli… pisteli neulateränä hänen olemuksensa jaloimpia kohtia… Siinä nimessä oli sittenkin vielä pyhää… jaloa… puhdasta. Hän epäröi sitä mainita. Huulet hehkuivat tulisina. Räyhäävä joukko uudisti:

— "A, Oolavi!… Onko sulla vakituinen hellu?… Hei, onko?"

Oolavi kaatoi lasinsa täyteen… Martvan kuva häilähteli hänen edessänsä… Se häilähteli puhtaan lapsuus-ajan Martvan kuvana, poskipuhtaana, pieni rukouskirja kädessä ja hernekukka tukassa.

Peitelläksensä syyn, miksi ei vastaa, sytytti hän sikarin, kuin viivyttäisi se muka vastausta. Joukko tiukkasi edelleen:

— "Jos ei sinulla ole vakituista rakastajatarta, niin se pitää ottaa… Joko kutsun viinurin ja käsken tuoda vakituisen tytön?…"

— "Sano suoraan, jos ei ole!… Hih!" — hihkui Vaanja.

Martvan avuttomat silmät vilahtivat Oolaville. Katkera pala nousi vielä kurkkuun. Rähinä yltyi huudoksi. Joukko piiritti Oolavin ja tiukkasi yhä:

— "Sano onko sinulla rakastajatar, vai pitääkö hankkia…"

— "Huutakaa viinuri ja käskekää tuoda tyttö!… Viinuri… Ihminen!… Hei, ihminen!"

— "Ei sillä ole rakastajatarta… se on vielä lapsi… Mene, Yrjö, hae sille tyttö!" — viisasteli Horsma.

Sana "lapsi" koski Oolaviin. Hän ei tahtonut olla "lapsi"… Harmiansa salataksensa tekeytyi hän huolettomaksi. Joukko ei hellittänyt, vaan tenäsi yhä ivaillen:

— "Oletko sinä noin suureksi iljennyt kasvaa, ilman vakituista rakastajatarta!… Oi-joi, Oolavi!… Suuri lapsi!…"

Oolavin miehentunteet ärtyivät ja loppumattomiin kertautui hänelle ivailu:

— "Oolavi!"

— "Aa, sinä, Oolavi…"

— "Suureksi mieheksi ilman omaa henttua!"

— "Hei, Oolavi!… Eikö sinulla todellakaan ole ominaista kultaa?"

Se pisti Oolavia. Luulo, että häntä ivataan niin arassa asiassa, olisi saanut hänet tällä hetkellä valehtelemaankin. Sitä alhaista sieluntilaa kehitti hänessä myös päihtymys, huumaus ja kuoleman kanssa leikkiminen. Hän oli valmis häpäisemään kaikkein pyhimpänsäkin. Joukko ivaili edelleen. Hän ärtyi.

Ja silloin polki hän lokaan jalojen tunteittensa viimeiset rippeet, muuttui elukaksi, kulautti lasinsa pohjaan ja ylvästeli:

— "Jos olisi rahaa niinkuin rakastajattaria, niin miljoneeria olisimme, ennen kun ehdimme huomenna rikastua… Tällä pojalla on henttu joka itkee, ja semmoinen henttu onkin, joita ei joka oksalta oteta!"

Hänet keskeyttivät riemuitsemisen huudot:

— "Hurrataan sitten Oolaville… Hällä on henttu!… Hurrataan!…"

— "Hurrataan!"

— "Hurrataan Oolaville!… Hurrataan!… Hurraa!"

— "Huraa!… Huraa!… Huraa!" — kaikui huuto. Vaanja jatkoi:

— "Onko sulia hyvä henttu?"

— "No on semmoinen, että sen joka sormi vastaa viittä tavallista tyttöä kaikkine hynttyinensä", — ylpeili Oolavi, karvaan palan noustessa kurkkuun ja Martvan nimen polttaessa hänen huuliansa. Hän toivoi, ettei sitä kukaan kysy. Sitä estääksensä hän renttuili, laulaen sen muaksi:

"Kullallani, joka on kaunis ja komiasta linnasta tuotu, on aitta rikas tavarasta ja suukkoihin huuli luotu."

— "Hei!" — hihkaisi hän laulunsa lopussa. Koko joukko toisti hihkaisun. Jotkut matkivat prissakkaa: Vaanja kertasi Oolavin viimeisen laulun ja toiset toistivat sen kaksi viimeistä säettä:

"On aitta rikas tavarasta ja suukkoihin huuli luotu."

Oolavi yritti kääntää puheen toisaalle, mutta Vaanja ehti ennen kysyä:

— "Eh, Oolavi! Missä sinun henttusi asuu?"

— "Sinä olet nuorukainen, kun sinulla on ominainen hilsu!… Mikä sen nimi on?" — yhtyi koko joukko. Kysymys satoi kysymyksen perästä. Yhtenä rähinänä kuului:

— "Missä sinun kultasi asuu?"

— "Mikä sen nimi on?"

— "Hei, Oolavi!… Sano tytön nimi!"

Oolavi yritti sivuuttaa kysymyksen laululla ja retuamisella, mutta Harteva astui hänen eteensä ja tiedusteli tärkeän näköisenä:

— "Oolavi!… Sano sinä tyttösi nimi… Jos sattuu ylihuomenna leskeksi jäämään, niin minä korjaan hänet kelkkaani… Minulla ei nyt olekaan muita…"

— "Ei tämän pojan tyttö jää leskeksi, ennen kuin on miljoonilla linna rakennettu", — kierteli Oolavi reuhaamisella. Nimi ei tahtonut huulelta irtautua. Hän tuskastui ja toiset alkoivat taas härnätä. Sateli kiusotteluja:

— "Se on mustasukkainen…"

— "Ei Oolavilla olekaan henttua… Se pöyhisti turhaa!" - ivaili Horsma.

— "Menkää hakemaan viinuria!" — ilveili joku. Oolavi joi. Rähinä jatkui. Sekaisin tulvi ivailuja:

— "Oolavi on rakastellut ainoastaan pitkän matkan päästä…"

— "Oletko sinä rakastajatartasi nähnytkään?" — kyseli Harteva. Vaima vastasi Oolavin puolesta, ivaten:

— "On Oolavi nähnyt: Kirkossa käydessään on tiepuolesta katsellut, kun tyttö ohi häilähti…"

Koko joukko nauroi sukkeluudelle. Oolavi joi ja päihtyi. Hän ei enää välittänyt härnäilemisistäkään. Kohottautuen muun joukon yläpuolelle antoi hän niiden jatkaa, tekeytyen välinpitämättömäksi. Sukkeluudet muuttuivat sekavaksi humuksi. Moni tuskin tiesi, mitä suustansa päästi. Joku lauloi välillä huonon kapakkalaulun, toinen hihkaisi sille. Harteva jatkoi kyselyänsä:

— "Onko se Iltamo sinun rakastajattaresi?"

— "Eeeei!" — vastasi Oolavi ylvästellen: "En minä semmoisesta katuharakasta huoli, joka ei osaa muuta, kuin omaa pyrstöään sukia… Se oli minulla, mutta minä annoin sille lähtöpassit näppiin ja sanoin että: vhiu."

— "Vhiu!" — vihelsi koko joukko, matkien Oolavin ylvästelevää liikettä.

— "Annoitko sinä Iltamolle passit pussiin!" — ihmetteli Horsma.

— "Älä lemmolla!" — ihailivat toiset.

Oolavi pöyhistyi. Hän huomasi nousseensa toisten silmissä sankariksi ja kerskui:

— "Ne semmoiset, kuin Iltamo, ovat minulle ainoastaan väliaikaisia… Minä muutan niitä, kuin paitaa päältä…"

Joukko oli ihastunut. Kateisia ääniä kuului:

— "Vai annoit sinä Iltamolle erokirjan?"

— "Annoin, että hei vaan!" — kerskui Oolavi.

— "Hei!" — hihkaisi joukko.

— "Entä ketäs sinä nyt rakastat?" — tiukattiin taas. Oolavi oli jo eläimeksi huumautunut. Hän ylpeili:

— "Rikkaan Ranniston tyttö itkee tämän pojan menoa, jos niiksi tulisi!"

— "Martvako?… Ranniston Martvako?… Se herran enkelikö… Jo nyt taisit vihdoin panna liikoja paljon lisäksi!" - huusivat suomalaiset. Oolavi riemuitsi kuin kuningas valtakunnastaan.

— "Se jumalinen Martvako?… Älä lemmolla!" — ihmetteli Hartevakin, kysyen: "Ja ihanko kokonaan on sinun?"

— "No enemmän kuin vihille mennessä", — kerskui viinin ja hurjuuden eläimellistyttämä Oolavi. Nyt oli hän jo astunut inhoittavimpaan rapaan, vieden Martvan elukkajoukon eteen.

Mutta eläimellinen joukko ihaili häntä. Se joi hänen maljojansa, ylisti hänen sukupuolisankaruuttansa. Hän itse päihtyi siitä ja nautti siitä oman tuntonsa äänen sammuttimeksi.

Mutta kun melu hetkeksi hiljeni, kun hurjat mielet väsyivät, nousi katkera ajatus sielusta. Hän näki Martvan kuvan häilähtävän. Rintaa poltti outo tuli. Ihmisyys nosteli vielä päätänsä, joskus heikommin joskus katkerammin. Toverijoukko huomasi sen ja alkoi siitä leikkiä laskea. Oolavi hurjistui silloin. Hän lähti rehennellen ulos ja palasi hetken kuluttua mukanansa joukko mustalaistyttöjä, jotka lauloivat ja tanssivat kesäteatterissa sen vetovoimaisimpina taiteilijoina.

* * * * *

Aamuruskon heikko, ensi puna varastautui jo taivaan rannalle, kun Oolavi palasi asuntoonsa levähtämään. Päihtymys ja epätoivonsyyttämät hurjuus liekehti hänen silmissänsä. Hän ei halunnut mitään ajatella. Sokeana, riemastuneena antoi hän virran viedä venettänsä putoukseen, kuten muinoin Tuukkalan koskeen. Pelastus näytti olevan nyt tulossa. Ja se riemu tukahdutti kaikki muut tunteet hänessä. Se tukahdutti nyt kuoleman ajatuksenkin. Hän uskoi sen pelastuksenvarmaksi ja riemuitsi siitä, laskien taas, miten hän rahat käyttää ja minä päivänä hän kotiinsa palaa.

Kiihkeästi edestakaisin kävellen järjesteli hän:

— "Viisainta on panna rahat menemään rautateitse, kätkettynä semmoiseen tavaraan, jota ei tullata…"

Hän muisti, että semmoinen tavaralähetys oli hänellä jo valmiina. Innostuneena jatkoi hän:

— "Kas kun minä en sitä äsken muistanut… Itse istun sitten junassa hyvin huolettomana… Vieläpä tiedustan poliisilta jotain asiaa, jos niitä satun näkemään asemalla… Silloin en herätä epäluuloa…"

Ja kun kaikki oli järjestetty, jatkoi hän:

— "Heti kun olen pankissa täyttänyt vaillingit, matkustan kotiin… Miltähän nyt koti näyttää…"

Hän pysähtyi äkkiä. Koti oli loihdittu hänen silmiensä eteen. Kertomus tuhlaajapojasta johtui mieleen, kuin loihdittuna… Hän hätäytyi heti. Jalat herposivat ja hän vaipui nojatuoliin istumaan. Päihtymys selvisi muutamassa silmänräpäyksessä, jättäen jäljelle oudon, ilkeän tunteen.

Ja hänen siinä istuessansa tylsistyivät ajatukset, selvisivät ja taas tylsistyivät. Hän muisti Martvan ja sen mitä oli tänä iltana puhunut.

Ja silloin hän sai ikäänkuin halvauksen. Hän tunsi mielensä sanomattoman katkeraksi itseänsä ja kaikkia kohtaan. Kun sitten ajatukset taas alkoivat elpyä, vähä kerrallansa, kuin valkeneva päivä, seisoi hänen edessänsä Martva, ensin hämäränä, sitten aina selvempänä, kirkkaampana… Hän muisti koko hänen kanssansa elämänsä elämän, pikku lapsesta lähtien. Jokainen sana, jokainen leikki… kirkkomatka… soutelut… laulut ja kaikki valkenivat ja kirkastuivat. Martva seisoi hänen edessänsä, ensin pikku lapsena, sitten tyttösenä, jota hän nosteli aitojen yli… Tyttösestä hän kasvoi armaaksi tytöksi, jota kaikki ihailivat ja jumaloivat… Oolavin hätä yltyi. Silmästä herahti kyynel. Hän näki Martvan veneessänsä, kun tyttönen lauloi "Litvan laulua"… kiikussa, kun laulettiin Mirjan tarua, ja veneessänsä, kun hän laski Tuukkalan koskea… Hellimmät kielet soivat taas Oolavissa… Hän vapisi ja itki kuin lapsi… Hän muisteli sitä hetkeä, jolloin hän suuteli Martvan puhdasta kättä pihlajan alla häätanssista lämminneenä… Sen jälkeiset illat soluivat runoina hänen ohitsensa… Hän muisteli kohtauksensa Pietarissa… baletissa ja Cabat'ssa… Kylmä hiki vuoti hänen ihoansa pitkin ja hän värisi… Martva katsoi häneen avuttomana, rukoilevana.

Häneltä pääsi haikea pitkä valitus. Hän alkoi hädissänsä ajatella kotiinsa palaamista semmoisena kuin oli, luopuen pankin ryöstöstä… Tuhlaajapojan iki-ihana kertomus kirkastui hänelle…

Mutta silloin muisti hän taas, että sekä Ranniston että Tuukkalan talojen täytyi hävitä, jos hän semmoisena palaisi… Hän näki isänsä, äitinsä, Martvan ja Ranniston, niiden tuskan ja epätoivon. Kauhu valtasi hänet kokonansa. Ajatukset tylsistyivät taas. Hiki valui virtana. Suuri elämän ristiriita repi häntä armottomin käsin.

Niin taisteli hän kauvan elämän hirmuisimmassa pimeydessä, epätoivo tulisena vuorena hartioilla. Hän koetti tehdä tiliä elämästänsä, eikä jaksanut. Ajatukset kääntyivät taas Martvaan. Hän muisti myös; ne illat, joina oli lukenut hänen kanssansa Harhaman saastaista kirjaa.

Viimein nousi hänessä uusi kysymys. Hän mietti:

— "Miten minä olen tähän tilaan joutunut?"

Eikä hän jaksanut sitä käsittää. Hän tutki ja tutki, mietti ja järkeili, mutta alussa turhaan.

Ja taas muisti hän tuhlaajapojan ja Martvan. Elämän inho täytti hänet ja hän halusi paeta koko elämää. Hän alkoi taas tutkia, mitä teitä hän oli nykyiseen tilaansa vajonnut, muisteli pienimmätkin tapahtumat, mietti niitä lopulta, ei itse asian selvyyden takia, vaan ikäänkuin saadaksensa ajatuksille jotain tehtävää, joka viihdyttelisi niitä, sammuttaisi niiden palon.

Silloin osui hänen silmiinsä Harhaman kirja. Salamannopeana iski häneen muisto, kuinka hän oli matkansa alkanut aivan sen kirjan sysäämänä ja kulkenut sen johtamana. Hän kauhistui, sieppasi kirjan pöydältä, ja paiskasi sen nurkkaan, kuin olisi se ollut tulikuuma kivi, tai inhottava, myrkyllinen käärme. Hänen vihansa leimahti sitä kohtaan. Hän syöksyi seisaallensa, polki riettaan kirjan jalkojensa alle, tallasi sitä ja raivosi epätoivoisena:

— "Sinä alhainen rietastelija!… Sinä kirjailijanarri, joka ostat jokapäiväistä leipääsi pääsi tyhjällä sisuksella… tietämättömyydelläsi ja elämäsi loalla…"

Hän käveli hetken kiihtyneenä huoneessansa. Silmiin sattui silloin pari muuta, oivallista romaania. Hänen vihansa kääntyi silloin niihinkin. Raivostuneena paiskasi hän ne lattialle nurkkaan ja huusi:

— "Samaa tietä, te kaikki, jotka jaatte aivoistanne sitä, jota ette ole niihin koonneet muualla kuin äidinne kohdussa…"

Hän muisti parooni Geldnersin puheet kaunokirjallisuudesta, potkaisi kirjoja ja raivosi:

— "Sinne vain yhteen joukkoon, sillä samoja Gamalieleja te olette kaikki…"

Hän paiskasi viimeisenkin kirjan sinne ja huusi: — "Kun ette ole koulun penkillä malttaneet istua, viisastukaa nyt nurkassa…"

Epätoivo pimensi hänen ajatuksensa niin, ettei hän enää jaksanut erottaa syyttömiä syyllisestä, eloa akanoista. Harhaman kirja oli siten tullut oikeiden kirjailijoiden kiroukseksi. Se oli saanut epätoivoon joutuneen kitkemään nisut ohdakkeen mukana.

Kun voimat olivat rauenneet, istui hän taas tylsänä kauvan, ja tarkasteli elämäänsä. Hän huomasi, että hänen uskonsa Jumalaan oli kokonaan järkkynyt. Nyt se usko kajasti enää lapsuus-ajan ihanana muistona, nousi niistä ajoista, kuin aurinko veden selkien takaa kesän kirkkaimman päivän aamupunasta. Koti kuvastui hänelle armaana. Martva heräsi juuri unesta, hieroi kauniita silmiänsä, ihaili aamuaurinkoa, ja karjan kellot soivat hiljaa läheisessä koivikossa. Hän suli, särkyi ja repeili ja värisi… Ja kun hän oli kauvan istunut ja kärsinyt, heräsi hänessä sanomaton halu mennä isänsä luo kotiin, kertoa hänelle kaikki ja kaivaa menetetyt miljoonat takaisin Hallanselän rimpisuosta.

Niissä ajatuksissa nukkui hän auringon reunan jo noustessa taivaanrannan alta.

Vaan verkkonsa pauloja Perkele pitensi.

Oli yöaika. Kelmeä kuu vartioitsi taivaan tähtirikkauksia… Synkkä korpi kohisi. Korppiparvet huusivat ja etäältä kuului kosken kamala kohina…

Synkkänä kulki Oolavi elämänpolkuansa myöten. Se polku alkoi jo pimetä ja tienhaaroiksi hajota… Hän ei tiennyt enää, minkä tienhaaroista valita… Jo valitsi hän umpimähkään… Jo kulki hän tien varassa… Polku pimeni pimenemistänsä… Se kapeni kapenemistansa… Yhä uudet ja uudet tienhaarat ottivat siitä eronsa…

Taivaalle alkoi kohota mustia pilviä… Ne peittivät jo kelmeää kuuta… Valo väheni… Jo alkoi kulkija väsyä… Jo huomasi hän vaeltavansa pimeydessä… Yhä pimeni… yhä synkkeni korpi… yhä hupeni polku kulkijan jalan alta… Jo raukaisi jalkaa… Jo painoi matkan vaiva hartioita…

Viimein huomasi kulkija olevansa kokonansa eksyksissä… Polku oli hävinnyt… Se oli tienhaaroiksi hajonnut… Hän seisoi yksin synkänkorven keskellä, sauva ainoana neuvon-antajana, reunaton korpi tienä ja pimeys johtotulena…

Hän hätäytyi… Taivas musteni… Korppiparvet rääkkyivät kamalasti… Nyt huomasi hän että hänen polkunsa olivat korveksi muuttuneet… Hän oli tullut elämänsä Sinain korpeen… Kolkko oli se korpi, tietön oli se, valoton…

Etäältä kuului kumea ääni… Kulkija kauhistui… Hän istahti kivelle ja alkoi miettiä entistä elämäänsä ja ajatella nykyasemaansa… Kivitaakkana painoivat ne ajatukset mieltä maahan… Raskaana vuorena riippuivat ne korkeudessa, uhaten sieltä päälle pudota… Mieli ei noussut enää maan alta… Ajatus kulki jo kivikuorman painoisena…

Kävi kylmänkolkko tuulenhenki… Oolavi muisti silloin isänsä kotia… Hänelle leuhahti lauhkea saunan lämmin… Runollisena tuikutti öinen, valaistu akkuna… Uudin oli poissa ja akkunalla paloi Martvan lamppu…

Kolea tuuli puhalsi uudestaan… Se puhalsi korven kylmänä huoahduksena… Oolavi värähti vilusta… Hän tunsi jo korven kylmyyden… Masentuneena huudahti hän itseksensä:

— "Tännekö olen minä joutunut!"

Korpi huoahti kylmempänä… Korppi huusi… Huuhkaja huhuili… Synkkä ja kolkko on ihmiselämän Sinain korpi…

Yhä syvemmälle katsahti Oolavi nykyisyyteensä… Hän tutki tarkemmin elämänpolkujansa, jotka olivat hänet tänne johdattaneet… Kaikki pimeni silloin elämänsumuihin… Hänen kulkemansa polut alkoivat muuttua mustaksi käärmeeksi… Hän kauhistui… Polut muuttuivat muuttumistansa… Hän hikosi… Polut alkoivat jo madella matoina… Ne luikertelivat pelottavina, uhkaavina… Hän alkoi jo katsella turvapaikkaa itsellensä, mutta ei ollut semmoista ihmissilmän ylettymillä… Hän joutui epätoivoon… Sen valtaamana valitti hän katkerana:

— "Voi ihmistä, jonka polut loppuvat ja voimat ovat väsyneet!… Voi väsynyttä, jolla ei ole lepopaikkaa oman silmän ylettyvillä!…"

Vihlova huuto kulki pimeän korven läpi… Aave istahti jokaiseen pimeään piiloon… Huuhkaja herkesi huhuamasta… Korppi katkaisi rääkyntänsä… Manalan hiljaisuus hiipi maille…

Yhä mietti Oolavi elämäänsä… Yhä synkeämmäksi muuttui mieli… Astutut elämänpolut matelivat jo mustina käärmeinä… Ne sihisivät, purivat toinen toisiansa… Ne tapailivat jo Oolavin jalkoja… Vihaisina kihisivät ne kaikkialla… Kauhistuneena huudahti Oolavi:

— "Voi ihmistä, joka on elämänpolkunsa käärmeeksi kulkenut!…"

Hätähuuto kulki korvessa hirmuna… Sen kaiku kierteli vuoren kauhuna… Elämän korpikäärmeet kuhisivat jo joka kolossa… Joka lymystä kiilui musta madon silmä… Oolavi tajusi tilansa toivottomuuden… Kodin rauha muistui taas mieleen… Se tuikahti kuin suuri johtotuli elämän sumujen takaa… Hän hengitti hätäytyneesti… Yhä vihaisempina kihisivät Sinain korpikäärmeet… Hän yritti paeta kotiansa kohti, mutta tie oli mustilla käärmeillä siroteltu… Vihainen pilvi pauhasi korkealla… Korppi rääkkyi… Etäinen koski kohisi kamalasti… Hän yritti taas kotiinsa kääntyä, mutta yhä lisääntyivät käärmeet paluutiellä… Epätoivon rusentamana huudahti hän kauhuissaan:

— "Onneton on se, joka on paluutiensä käärmeillä kylvänyt!…"

Vihainen pilvi punotti… Yhä synkkeni Sinain korpi… Elämästä siinneet korvenkäärmeet uhkasivat jo onnetonta… Oolavin hätä oli hirmuisimmillansa… Mieli kulki jo kivien koloissa… Turhaan etsi se niistäkään lepoa ja lohdutusta: niissäkin lymysi elämästä siinnyt käärme… Koti oli enää ainoa rauhan satama… Kauhun kynsissä kiemurrellen huudahti hän hätäytyneenä:

— "Voi minua onnetonta!… Minun täytyy palata isäni luo vaikka käärmeen syömänäkin… Äidin hoitamana paranevat käärmeenkin puremat!…"

Silloin laskeutui Perkele hänen luoksensa… Se loihti kotitielle Sinain vuoren… Vuori jylisi… Tuli suitsusi sen seinämistä… Pauhu kierteli luolissa… Huippua kruunasi musta pilvi, josta satoi salamoita… Jumala puhui pilvessä.

Mutta vuoren rinteellä seisoi Rannisto ja Tuukkala, kädessä laintaulu… Oolavi näki siinä taulussa oman tuomionsa… Hän oli varastanut Ranniston ja oman isänsä omaisuuden… Kauhuissaan katsoi hän Perkeleeseen… apua anoen heittäytyi hänen jalkoihinsa…

Silloin Perkele otti Oolavin retkellensä ja vei hänet korkealle vuorelle katselemaan maailman rikkauksia…

* * * * *

Kävi viima…

Hurjan aallon nopeudella vei Perkele Oolavia korkeutta kohti…Meteoorikruunu säteili hänen perässänsä… Komeimmat tähtilennot valaisivat heidän tietänsä… Heidän ympärillensä kohahti joukko enkeleitä… Jokaisen enkelin kädessä oli musta käärme… Aseet välkkyivät… Käärmeet puhalsivat suustansa kirkasta tulilieskaa, joka valaisi pimeyttä kuin kirkkaat salamatulet… Pauhinalla kulki loistava joukko tietänsä… Jokainen siiven-ote vei matkaa ajatuksen ylettymän pituuden…

Suuri kulku kävi läpi maailmoiden. Kuin valo meri vyöryi riemuinen enkelien lauma, joita johti suuri henki… Soiton pauhatessa kohisi se tietänsä pitkin pimeässä eetterissä… Edellä lensi miljoonainen lauma käärmeitä, joilla oli tulisiivet… Niiden kaksihaaraiset tulikielet hohtivat valaisten tietä… Kaikki välkkyi, kaikki hohti… Korkealta hymisi soitto sekä kaunis laulu, hymisi kuin etäinen ukkosilman pauhu… Siellä veisasivat toiset suuret enkelien parvet herransa kunniaksi, seuraten sen kulkua kaikkeuden halki.

Soitto pauhasi… Enkelilauma lensi aatteen nopeudella… Ei ollut tiellä päätä, eikä tienviittaa… Kirkkaimmat vielä tulisina hehkuvat auringot ja kuut ja tähdet vilisivät radoillansa aurinkoina tienvarrella, ilmestyen eteen ja taas jäljelle jääden nopeasti kuin sävähtävä valo…

Sammuneiden maailmoiden laumat tohahtelivat kulkijoiden ohi, mykkinä radoillansa syöksyen… Kaikkeus purki ihmepaljouksiansa kahdenpuolen tietä.

Jo oli tehty suuri kierto. Ylpeänä, suurena pysähtyi Perkele. Hän teki käänteen ja laskeutui Oolavin kanssa nopeasti alas… Hurjan ajatuksen nopeudella syöksyivät he Hallanselän rimpisuolle… Suo hyllyi veden varassa… Pohjaton meri näytti kannattavan sen leväpaljoutta… Sen pohjavedet itkivät ainaista kylmää kosteutta ja mudanhajua… Sitä osoittaen kysyi Perkele Oolavilta:

— "Tuon ääressäkö paastota nyt aijot?… Aijotko rimmen leväsammaleesta nyt hengellesi saada ravintoa?…"

Hän katsoi kiusattavaan ilkkuvasti… Suolla kurnuttivat ilkeät sammakot… Sen muta kurisi… Kaukaa kuului haikea huuto… Se huuto leikkeli erämaan tappavaa tyhjyyttä… Varis rääkäsi kerran käheästi, ja sitten syntyi vihlova äänettömyys…

Silloin täytti tuska Oolavin sielun… Suolla leijaili ijäinen nälkä ja hänen käsivartensa oli jo heikontunut. Se oli herpautunut nautinnoissa… Hänen henkensä oli tottunut elämän hedelmiin… Suon mudat eivät enää maistuneet hänelle… Katkerana huokasi hän:

— "Onneton on se, joka itsensä on totuttanut enempään kuin omasta käsivarresta lähtee!… Voi sitä, jonka täytyy elämän herkkujen luota palata suon mutien ääreen!…"

Yhä synkkeni epätoivoinen näky… Suo itki vettä, Oolavin sieluverta… Kavalana lausui Perkele hänelle:

— "Onnellinen on se, joka tietää mitä on suolla paaston pitäminen!… Hän tietää kiertää suonmutia…"

Sumu laski rimpisuolle… Kostea, kylmähkö viima puhalsi… Oolavi tajusi jo mitä on suonselällä paastoaminen… Mieli muuttui suonmudaksi… Epätoivo täytti koko olemuksen. Se täytti sen kuin kevättulva, joka vesillänsä paisuttaa puron äyräittensä ylikuohuvaksi…

Soitto soi sielun lumona… Perkele loihti Oolavin eteen kasan kiiltäviä kulta-avaimia… Hymyillen lausui hän kiusattavalle:

— "Siinä on sinulle taika-avain… Puhu sillä, niin kivet leiviksi tulevat!"

Kulta hohti, suo kurisi… Ei ollut vielä aivan Oolavin henki valmis… Se epäili… Illansuussa tehty päätös veti häntä isän syliin… Se kirkasti hänelle suuren anteeksiantamisen, värjäsi sen aamuarmaaksi auringoksi. Se purppuroi kultahohteellansa kaislaisen rannan, jossa onkija lauloi aamulauluansa, kun kylläinen, kaunis veden karja pulahteli veden pintaan, ottaen siinä aamukylvyn, hyljäten ongen herkut, ja hän itse jo meloo ruuhtaan kotirantaa kohti… Sen näki Oolavi… Koti kutsui vielä kerran… Pois oli julma Siinain vuori, joka äsken jylisi taipaleella… Perkele lausui silloin itseksensä:

— "Jehovan ansaa hän taas ikävöitsee… Ei hätää toki: epäilys ei lakkaa, ennen kun saapi täyden siemauksen minua taikka Häntä, Jehovaa… Ja hän on tulvillansa epäilystä…"

Hän vihjasi. Silloin ilmestyivät rimpisuolle raatajien joukot…Nääntyneinä muuttivat he suon mutaa ja levää leiväksi… Jokainen leipäpala oli ostettava otsan hiellä Häneltä, joka pilvellänsä kantaa kasville vettä ja auringollansa seuloo sille valoantimiansa.

Työ oli kova. Karvas hiki valui ryntäitä pitkin maahan, karpaloiden, kirvellen ruskettunutta ihoa… Syvään uurtuneet rypyt koristivat otsaa… Käynti oli raskas… Hartioita painoi kumara… Ei koskaan joutanut silmä levolle kukan kauneuteen, ei korva saanut siemausta niistä lauluantimista, joita sille jakeli lintuparvi. Ei ollut aikaa nauttia niistä… Täytyi kantaa yöt päivät otsanhiki-uhriansa Hänelle, joka sen uhrin kerran oli kaikille säätänyt.

Yhä ahkerammin raatoivat orjat… Yhä kuumempana valui otsanhiki…Oolavi huomasi sen olevan hänen oman, tulevan osansa… Mieli masentui… Epätoivo nousi kevättulvillensa… Perkele huomasi aikansa tulleen ja antoi muuttua näkynsä: Etäällä nousi nyt kuulu Harhasaari. Se kohosi linnoineen ihanan runolammin ulapasta, kohosi kauniina niin kuin käen kukkuminen, joka helähtää kuin hopeaisin helske koivukankaan kauneudesta, lintuparvien kevätlaulujen ja huilun sävelten seasta, kiitellen kaunista kaikua, joka tuo vuoren tervehdystä koivun latvassa kukkujalle… Siellä Harhasaaren lumomailla, runolinnoissa ja lammikoilla taikka metsissä lymyten eleli väki huoletonna… Sillä ei ollut siellä muuta työtä kuin elää elääkseen… viedä päivä aamustansa iltaruskovuoteellensa… saatellen sitä, niin kuin ihaninta morsianta… Jokaisen vyöllä kiilteli kultainen avain. Se oli kaunis taikasauva, jolla käskiessä puhkeaa raikkaimmat vesilähteet vuoren kylkeen, pulputen vettä janoisen eteen… totellen kuin vuori Mooseksen sauvaa… Sen avaimen käskystä muuttui karuin kangas ihanimmaksi Eedeniksi, levittäen viileän varjon lempiville… Herkut, viini, hedelmät ilmestyivät itsestänsä valmiiksi joka päivä ruoka-aikana ilman avaimen omistajantyötä, ikäänkuin niitä kasvaisi itsestänsä.

Sen kaiken antoi kulta… Se sitoi työhön suuret orjajoukot… Se sitoi ne kahleilla, joita ei näe ihmissilmä… Ilman vartijoita raatoivat ne kullan haltijan hyväksi… Sen puolesta kantoivat ne otsan hiki-uhriansa Hänelle, joka uhrin, rukouksen, hyväntyön ja nuhteettoman elämän on saapa jokaiselta itseltänsä.

Korkeudesta hymisi lumolaulu… Aurinko valoi runovaloa… Se valo värjäsi Harhasaaren satulinnat lumoaviksi… Se kaunis näky huikaisi Oolavin hengen hohteellansa… Sielu suli tyyten hekkumoihin, värisi niille, herpautui, raukesi… Kultakuume syöpyi siihen taaskin… Sen nähtyänsä kuiskaili hänelle saattajansa taas:

— "Suo orjajoukon raataa edestäsi!… Kullalla itse avaa vuorenkiveen ne lähteet, joista onni pulppuaa… On otsanhiki avaimista huonoin, kun edessäsi on suo ja kova kivi ja niitä täytyy sillä leiväksi muuttaa."

Sanat lumosivat Oolavin… Hän valmistui… Kiusaaja vei hänet nyt korkealle vuorelle… Sen huipulta avautui Oolaville uusi Harhasaari: nyt oli saarena jo koko maailma: sen rikkaus… loisto, sen orjajoukot… kunnia ja viini… Kaikki antautui kulta-avaimille… Viini lorisi, kaunis tyttö tanssi… Huuli antoi mehevimmät suudelmansa, kun kulta-avain huuleen hiljaa koski… Se kulta käski oikeuden vaakaa… Ja kun se käski onnenpyörää, pysähtyi sen kulku oitis… Kuin nöyrä ratsu odotteli se käskijäänsä vain. Kavalana lausui Perkele:

— "Tuon kaiken saat, jos avaimeeni tartut…"

Oolavi oli jo valmis… Tuukkalan ja Ranniston ja Martvan pelastus sävähti häneen kulta-avaimesta.

Se sävähti kullan hohteena, joka ihanalla välkkeellänsä huikaisi silmän sokeaksi… Ja silloin hänen suuri kiusaajansa lausui hänelle kasvoilla jumalaiset, viisaat eleet, ja osottaen terävintä kirkonharjaa:

— "Suon, kivet, sekä kirkonharjan sinulle antanut on Hän joka hikeäsi kuin peto verta vaatii sekä imee… No… kirkonharjakin ehkä on lahja… Onhan se korkeahko istuimeksi… Vaan muista toki, pidä aina mielessäsi: Teräväsärmikäs on kirkon harja!… Se epämukava on istuimeksi, varsinkin kun sinne ei yllä huuli, joka herkullista suudelmata tarjoo… Ei siellä myöskään armas viinilähde lorise kauniin kukkapensaan alla… ei syli lämmin tarjoa sulojaan…"

Yhä toivottomampana kuvastui Oolaville Hallan selkä… Toisaalla loistivat maailman rikkaudet… Otsanhiki tuntui tehottomalta avaimelta, kulta kaikkivoivalta. Voiton ilo säteili Perkeleen silmistä. Korkealla vuorella seisten lausui hän kiusattavallensa:

— "Minun sortumattomana temppelinharjanani on tämä vuorenhuippu, jolla seisot… On edessäsi kaikki toivottava… Ja kaiken sen saat kulta-avaimella… Saat avaimenkin minulta, jos tahdot… Sen saat jos Hänen kirkonharjaltansa laskeudut pois ja lakkaat kulkemasta kapeaa tietä, joka Häneen vie… Siis nouse tänne minun vuorelleni, niin kaikki, mitä jaksaa silmä nähdä ja mitä jaksaa himo odottaakaan sinua odottaa jo ottajakseen… Myös Tuukkala ja Martva pelastuvat, jos tartut noihin kulta-avaimiini… Jos täällä Korkealla vuorellani kumarrut nyt vain minun edessäni, niin annan sinulle oitis koko maan…"

Hyvän ja pahan valtalaulut pauhasivat taas korkeudessa… Sävelpilvet vyöryivät rajuina, toisiansa kumoon syösten… Sen pauhinassa laskeusi Oolavi Jumalan temppelinharjalta alas, nousi korkealle vuorelle ja laskeutui Perkeleen eteen polvillensa…

Yhä valtavampina pauhasivat suuret sotalaulut… Perkele nautti voitostansa… Meteorikruunu valoi hohdettansa vaipaksi hänen hartioillensa… Kirkkaat tulisoihdut leimusivat käärmeiden suusta kaksihaaraisina tulikielinä… Se sekottui ihmissoiton sävelpauhuun… Sen kantamana kohahti kaunis saattojoukko siivillensä. Kaiken hohtaessa kulki se suurten ihmistöiden ohi kiitäen pauhinalla paluutietänsä myöten… Perkele vei kiusattavan, antautuneen hengen voittokulkueessa maan päälle häntä siellä palvelemaan.

Kun mies seisoi Perkeleen temppelin harjalla.

Maailmoiden ikilento pauhasi radoillansa. Jokaista, ken niiltä poikkesi, kohtasi tulinen tutkain.

Oli suunniteltu ryöstöpäivä.

Väsyneenä, menehtyneenä heräsi Oolavi loistavasta unestansa kylmään, jäytävään todellisuuteen. Hän istui vuoteen reunalla tuskaisena, alakuloisena ja hikisenä. Aluksi ei hän muistanut mitään, eikä tajunnut mitään. Tylsänraukeat ajatukset kiintyivät sillanrakoon, tai johonkin vähäpätöiseen, kuten kärpäsen surinaan, lattialla olevaan rikkaan ja uunin peltien ränsistymään. Hän ei jaksanut ajatella senpäiväistä ryöstösuunnitelmaakaan, oli sen aivan unohtanut.

Juotuansa lasin vettä, istahti hän tuolille, nojasi kyynärpäät polviinsa ja kumartui käsiensä varaan. Illalliset mietteet alkoivat silloin selvetä, kirkastua kuin nouseva, surullinen aurinko. Hän muisti halunsa ja päätöksensä palata katuvana kotiin ja alkaa uudestaan Hallanselältä, josta oli pois lähtenyt, tullut elämää hakemaan. Hän punnitsi sitä päätöstä, virkistyi jo siitä hieman ja näki siinä pelastuksen.

Mutta sitä punnitessansa tuli hän taas ajatelleeksi kotiin saapumista. Hän kuvitteli, miten isä ja äiti ottaisivat hänet vastaan. Kaikki iloitsisivat… palvelijat keskeyttäisivät työnsä… kahvi kiehuisi… illalla lämpiäisi sauna… naapurit tulisivat tervehtimään…

Ja silloin johtui ajatus siihen hetkeen, jona kaikki paljastuisi… Hän alkoi vapista… Hän muisti, että Tuukkala menee velasta, ei jää Hallanselkääkään, mistä uudestaan alkaa… Kylmä pureva todellisuus nousi hänen eteensä kuin usva, joka nousee äkkiä suosta ja peittää kylmiin sumuihin aamuauringon, joka on juur'ikään noussut poutakirkkaana, heinä-ilmaa lupaavana. Jäävuori vyöryi sitä ajatellessa hartioille. Kylmä hiki vuoti virtana ja kädet herposivat.

Epätoivon rusentamana kutistui hän kokoon, tylsistyi uudelleen ja tuijotti lattiaan ajatuksettomana. Viimein alkoi hän taas hapuilla pelastusta, yritti jotain ajatella. Ajatukset tekivät aina saman kiertokulun, hajosivat ja tylsistyivät ja taas virkosivat hetkeksi. Hän hengitti raskaasti, muisti Martvaa, jonka raskaudesta hän ei tiennyt. Hän masentui yhä enemmän. Huone pimeni silmissä. Hän ei tuntenut enää aikaa, ei paikkaa.

Ja kun ajatukset taas alkoivat tehdä työtänsä hitaasti, muistuivat hänen mieleensä öiset unennäkönsä, kauhunsa ja ilonsa, jotka olivat johtuneet illallisista sekavista ajatuksista. Niistä johtuivat mietteet kultaan… kullasta päivän suureen tehtävään, ryöstöön… siitä Tuukkalan ja Ranniston pelastukseen… rahojen sijoituksiin ja kotiin paluuseen… Kymmenet kerrat kiersivät ajatukset saman tien. Hän ei laskenut itse ryöstöä, ei sen vaaroja, ei rikoksellisuutta, mutta tulosta. Hän lohdutteli itseänsä saaliilla ja uudella elämällä, itse ryöstö oli ainoastaan kuin joku tavallinen, luvallinen teko. Se ei häntä rasittanut. Häntä painosti ja masensi elämä yleensä, nykyinen tilansa ja tylsistynyt tunne ja vaistomainen tietoisuus elämänsä rikollisuudesta.

Uudestaan ja yhä uudestaan punnitsi hän sitten ryöstöä tai kotiinpaluuta tyhjin käsin. Viime mainittu aikomus loihti aina lopuksi hänen eteensä kuvan Tuukkalan onnettomuudesta ja Martvan perikadosta. Hän ihmetteli, miten hän oli välillä unohtanut Martvan milt'ei kokonaan ja vasta eilen ja nyt alkoi hänen tähtensä peljätä ja hävetä. Hän ei käsittänyt sitäkään. Onnettomuuden suuruus kirkastui yhä suuremmaksi: Se tukahdutti lopulta kaikki järkeilyt ja laskelmat. Pakkoluovutus kuvastui ainoana pelastavana oljenkortena. Jäytävä, jääkylmä todellisuus painoi häntä sille polulle, ja hän itse näki lopulta, että muu ei enää auttanut.

Ja kun ihminen on tehnyt viimeisen epätoivoisen päätöksensä, rauhottuu hän ja tylsistyy. Niin kävi Oolavinkin. Hän joi suuren lasillisen viiniä, pukeutui, otti aseensa ja pienen pommin ja läksi sovittuun paikkaan tapaamaan toisia.

* * * * *