SISÄLLYS: (continued 4)

Ilkkuen nosti elämän näkymätön käsi toisen kirouksen syyttömän kannettavaksi.

Tuukkala heitti lehden käsistänsä ja painui murtuneena kokoon. Pitkä äänettömyys vihloi molempien miesten olemusta. Sanat kuivuivat suuhun kiinni ja hiki nousi otsalle. Kaksi työn aatelismiestä ja raamatun aarteiden väsymätöntä ruhtinaallista hoivaajaa istuivat Harhaman murskaamina, ruhjottuina, elämä säpäleinä jalkojen edessä.

Iskusta toinnuttuansa lausui Rannisto:

— "Jumalan vanhurskasta kättä me emme voi kiertää… Mutta älä masennu!… Hän, joka johtaa kaikki purot mereen ja kaitsee maailmat tiettömässä äärettömyydessä, on armahtava sinua ja tuova tuhlaajapojan takaisin kotiinsa…"

Rautainen Tuukka tunsi voimansa herpoutuvan. Hän oli rakastanut ainoaa poikaansa kuin silmiensä valoa. Hän muisti sen entisen miehekkyyden, luonteenjalouden ja hienouden, ja nyt hän, miehistä paras, istui kuritusvankina. Isän sydän heltyi. Hän unohti lapsensa viat, antoi kaikki anteeksi ja tunsi tulisen puukon piston ajatellessansa poikansa nykyistä tilaa.

Oikea, jalo, ylevä ja miehekäs luonne etsii aina onnettomuutta nähdessänsä, rikollista katsellessansa, lieventäviä syitä ja vaikuttimia. Samalla kun se ankarasti tuomitsee rikoksen, säälii se sen tehnyttä. Ja Tuukkalan jalo luonne, johon isän rakkaus yhtyi, alkoi itsensä edessä etsiä onnettomuuteen syöstyn pojan elämästä niitä syitä, jotka olivat hänet turmioon vieneet. Synkkänä, masentuneena lausui hän Rannistolle:

— "Minä varoitin sinua päästämästä Harhamaa kirjansa kautta kynnyksesi yli… Se oli aavistus… se oli Jumalan ääni… Tai minä jo tiesinkin, ettei likaisella luudalla lakaistu lattia valkoiseksi tule…"

Rannisto istui mykkänä, täyteen kaadettu tuskanmalja edessänsä… Mietittyänsä lausui hän mieli maassa:

— "Se oli minun erehdykseni, josta nyt muut saavat kärsiä… Itse me ihmiset emme näy voivan teoistamme vastata. Sen on nyt Jumala minulle entistä selvemmin kirkastanut, sillä Hän on antanut minun nostaa omalla kädelläni kirouksen tyttärenikin hartioille…"

Taas syntyi äänettömyys. Molemmat miehet istuivat kuin kaksi haudan asukasta, sanattomina, mieli yhtenä synkkyytenä. Ikäänkuin anteeksipyytäen lausui Rannisto:

— "Me ihmiset erehdymme joka askeleella. Ei Jumalakaan voinut, tai tahtonut paratiisia suojella käärmeeltä, vaan täytyi Hänenkin katua, että loi ihmisen… Hyvän ja pahan välinen taistelu on ollut välttämättömyys, ja paha on nyt kuten paratiisissakin todistanut suuren voimansa…"

Hän mietti, kasvot harmaina ja lisäsi sitten rauhallisena:

— "Tunnusta nöyränä pahan voima, sillä kyllä sekin on ase Jumalan kädessä… Ja kun sen tunnustat, et tuomitse poikaasi, etkä ketään, kuten et voi tuomita itsemurhasta sitä onnetonta, jonka veneen on voimakas koski kuohuihinsa nielaissut…"

Elämän suuret tulimiekat, hyvä ja paha, välkkyivät ja leikkelivät ihmistä. Isän hellimmät tunteet alkoivat väristä. Hän ei surrut enää taloansa. Hän suri nyt poikaansa, näki hänet vankivaatteissa ja huokasi:

— "Voi minun poikaani!… Voi minun ainoata lastani!"

— "Rauhotu! Tunnusta onnettomuus Jumalan aseeksi ja alistu nöyränä. Hän on nähnyt, että ainoastaan sitä tietä kulkien on poikasi suureksi kirkastuva", — lohdutteli Rannisto.

Isän silmissä vilahteli ainoan lapsensa kurjuus ja onnettomuus. Tuskaisena, hätäytyneenä käveli Tuukkala huoneessa. Silmiin sattui Harhaman kirja. Hän ei voinut silloin katkeruuttaan hillitä. Rautaisen miehen luonne kiehahti, kuten aina kiehahtaa jalo luonne alhaisuutta nähdessänsä. Hän tajusi, että Harhama oli se inhottava käärme, joka oli hänen poikansa turmioon vetänyt. Raivostuneena hän huusi:

— "Hän se on tässä käärme… Hän ei voi olla Jumalan lähettämä, sillä oliko käärme tullut paratiisiin Jumalan sallimana ja Hänen aseenansa?"

Suuri elämänkysymys näyttäytyi uudessa valossansa. Rannisto vaikeni. Hän huomasi, että paha ei ole aina Jumalan ase, vaan jonkun muun. Tuukkala jatkoi:

— "Ei Jumala ole parantanut käärmeen puremaa käärmeen myrkyllä, vaan hän on lähettänyt Poikansa sitä parantamaan… Ovatko silloin Hänen aseitansa semmoiset matelevat käärmeet kuin Harhama?"

Hän raivostui ja huusi vannoen:

— "Paratiisiin madelleen Perkeleen palvelija hän on eikä Jumalan ase… Rietas käärme hän on…"

Huone oli tuskaa ja epätoivoa täynnä. Rannisto pysytteli tyynenä. Ystäväänsä rauhotellen lausui hän hiljaa:

— "Tuomio on Jumalan!"

Tuukkala näki poikansa kärsivän hahmon, Harhaman elämän uhrin. Epätoivoisena vastasi hän Rannistolle:

— "Ihmisten itsensä tuomitseminen on Jumalan tehtävä, mutta pahan tuomitseminen on meidän velvollisuutemme… Jos minä en ole oikeutettu tuomitsemaan Harhamaa itseänsä, niin olen minä velvollinen tuomitsemaan hänen elämänsä, hänen pahat tekonsa, hänen saastaisen kirjansa… Se tuomitseminen on minun velvollisuuteni sekä Jumalan että ihmisten edessä…"

Hänen äänensä jyrisi. Lattia näytti notkuvan hänen raudanraskaista, kiihkeistä askelistansa. Ihan kuin puolustautuaksensa lausui Rannisto:

— "Minä olen syyllinen, eivätkä Harhaman kirjan erehtyneet arvostelijat, joita minä olen uskonut…"

Katkeruus, isänrakkaus ja mielenjalous leimahtivat Rannistossa kuin rovion tuli. Hän raivosi epätoivoisena:

— "Eivät arvostelijatkaan ole syyllisiä, sillä hän on osannut tehdä maailman kavalimman shakkivedon… Hunningolle joutuneena on hän alkanut Rousseaun ja Augustinuksen keksinnöillä lyödä rahaa… Hän on ryhtynyt myömään kavalaa kääntymistänsä… Oletko sinä nähnyt alhaisempaa tekoa?… Eikö hän ole käärme, joka myö ketensä enkelinnahkana?"

Hän vaikeni, pyyhki hien otsaltansa. Täyteläinen kalkki vaahtosi elämäntuskaa. Onneton isä joi sitä, tuli katkeraksi oikealle syylliselle Harhamalle, joka oli onnettomuuden aiheuttanut. Raskaasti hengittäen jatkoi hän:

— "Nämä likaisen elämänsä paljastelijat tulevat syöpäläisiksi, joita syyttömät saavat takissansa ruokkia… Ja onko hän edes itse ajatellut sitä, että jokainen on jäävi puhumaan omasta asiastansa?… Hän, raukka, ei näy tietävän sitä yksinkertaista totuutta, että oman silmänsä malkaa ei kukaan voi itse nähdä… Ainoastaan vieraan silmällä voidaan löytää oman silmän raiska ja malka…"

Rannisto oli likomärkä tuskanhiestä. Hän yritteli rauhotella ystäväänsä puhuen:

— "Mutta emmehän me paranna asiaamme sillä, että sanomme: 'käärme petti minut'…"

Tuukkala puristi tulikuumaa otsaansa käsiensä väliin, hengitti kuumeisesti, näki poikansa kurjan hahmon aina edessänsä ja raivosi: — "Mutta me olemme toki velvolliset paljastamaan käärmeen ja tekemään sen muille vaarattomaksi… Kuuletko, Rannisto!… Meidän täytyy sen pää rikki lyödä… Meidän velvollisuutemme on paljastaa pahan pesäke…"

Hän istahti väsyneenä, raivostuneena. Silmistä leimusi epätoivoisin katkeruus. Hiki valui virtana. Katkerana jatkoi hän:

— "Tämä saasta on vielä kohotettu ei ainoastaan kirjailijaksi, vaan vieläpä runoilijaksi!… Ajattele mikä häväistys se on kirjailijoitamme ja runoilijoitamme kohtaan!…"

Hän löi nyrkkinsä pöytään ja huusi raivoissaan:

— "Se on koko kirjailijamaailmamme silmille heitetty tahra… Runoilija!… Runoilijan ensimäinen ehto on mielenjalous ja hengen suuruus. Sen ehtona on myös se, että mies on aikansa sivistyksen korkeimmalla kukkulalla sekä tiedoissa että perinnäisessä sivistyksessä, ja tuntee elämän ytimetkin… Ja mikä tämä Harhama on?… Pari vuotta on koulunpenkillä istunut… Sekö olisi runoilija?…"

Hän kiihtyi. Hänen vihansa leimahteli joskus koko kaunokirjallisuuttavastaan. Hän raivosi silloin:

— "Minä varotin sinua jo silloin, kun toit sen käärmeen kotiisi… Minä varotin sinua koko mokomasta kaunokirjallisuudesta… hulluttelusta! sillä se on arvottominta henkistä ravintoa… Sinä yrität keskeyttää!… Kuuntele!…"

Hän joutui haltioihinsa. Voimallinen luonne purkautui yhtenä vihanryöppynä. Hän huusi:

— "Katso ympärillesi!… Ei ainoakaan sivistynyt ihminen lue hänen laistensa rehentelijöiden runoja ja romaaneja… Ne nauravat sille hassutukselle…"

Hän seisoi onnettoman Ranniston edessä tuomarina… Sortuneena punnitsi Rannisto hänen sanojansa ja ajatteli useita oppineita, eikä voinut kumota raivoavan naapurinsa sanoja. Se huomio lisäsi hänen masennustansa, lisäsi hänen syyllisyydentuntoansa. Tulinen kivi painoi hänen hartioitansa. Hän oli jo mäsäksi rutistumaisillansa. Vihan ja epätoivon valtaamana jatkoi Tuukkala:

— "Se on roskaväen ruokaa koko kaunokirjallisuus… Siinä ei ole mitään ajatusta, ja se tyhjyys peitetään sillä, että huudetaan sen muka olevan taidetta!… Se on joutilaan väen ajakuluketta ja Jumalan kiitos, että meillä on vielä sivistynyttä väkeä jotka pysyvät runorenkutuksista kaukana, tekevät työtä ja vievät sivistystä eteenpäin…"

Rannisto yritti häntä tyynnytellä, mutta epätoivoinen kiihtyi siitä yhä enemmän. Hän jatkoi puoli huutaen:

— "Kansan syöpäläisiä ovat semmoiset 'kirjailijat', kuin Harhama… Ei ainoakaan virkamies tule kansalle niin kalliiksi kuin ne. Sillä katso mitä ne maksavat: Niiden jokaisesta tuherruksesta täytyy kymmeniä tuhansia tuhlata jo painotöihin ja paperiin… Laske mikä virkamies aiheuttaa semmoiset menot ja on semmoisena kansan taakkana."

Rannisto vaikeni. Tuukkala lisäsi katkerana ja raivostuneena:

— "Jos meillä olisi yhtä monta Harhama-kirjailijaa, kuin on virkamiestä, niin parissa vuodessa olisi koko maa puti-puhtaaksi syöty… Ne söisivät meiltä kaiken syötävän…"

Hän nousi, käveli kiihkoisena ja leimusi edelleen halveksivasti puhuen:

— "'Runoilija!'… Runoilija voi olla ainoastaan se, joka on ylimys ja on kasvanutkin ylimysten joukossa… Katso maailmaan: Siellä ovat runoilijoita ainoastaan Dante, Milton, Goethe, Byron ja semmoiset, jotka ovat syntyperänsä, sivistyksensä, tietojensa ja seurapiirinsä kautta ylimyksiä… Mutta mikä on Harhama?…Karjapihoilla kasvanut, joka elämästä on nähnyt ainoastaan Pietarin kapakat ja ylimyksistä ehkä jonkun kantapäät. Luuletko että runoilija-ylimys kasvaa torpan kartanoilla, ja viisaus sataa aivoihin kuin manna taivaasta… Ja tämä viskataan runoilijoitten häpeäksi niiden joukkoon… Ajattele sitä häväistystä!… Hän on korottautunut kansan parantajaksi ja hänen kirjansa paljastaa hänen henkisen vaivaisuutensa. Se osottaa, että hän on oikea henkinen ruotilainen. Kulturin lois-eläjänä hän kumminkin on astunut opettamaan maansa kulturin edustajia: Tiedemiehiä, taiteilijoita ja elämän kovassa koulussa viisastuneita työn edustajia, kulturin varsinaista kantajoukkoa."

Rannisto masentui lopullisesti. Hän oli alun pitäen aavistanut samaa, mitä nyt Tuukkala puhui, mutta hän oli antanut isänrakkauden hänet harhaan johtaa. Hän katui nyt sitä Jumalan ja tyttärensä ja naapurinsa edessä. Sanatonna istui hän ja joi maljaansa, joka juodessa yhä vain täyttyi. Tuukkala silmäili sanomalehteä. Silmiin pistivät sanat hirttämisestä. Hän kauhistui, näki jo poikansa hirttonuora kaulassa. Raivoissaan sieppasi hän Harhaman kirjan, paiskasi sen nurkkaan ja huusi:

— "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä sen kirjoitit!"

— "Älä kiroa… Siunaa, älä kiroa!" — yritti Rannisto.

— "Pitääkö minun pahaa siunata?" — huusi epätoivoinen Tuukkala… Hän näki poikansa asettuvan jo hirsipuun alle… näki hänen kauhistuvan ja tylsistyvän. Sitä nähdessään hätäytyi hän kuin äiti, joka näkee kosken vievän lastansa. Hän huusi:

— "Olkoon kirottu se päivä, jona sinä, käärme, hiivit tähän taloon!… Muuttukoon poikani onnettomuus varotushuudoksi!…"

Hän näki poikansa jo hirsipuussa riippumassa. Tuskanhiki valui virtana isän otsalta. Kasvot harmaina jatkoi hän kiroustansa:

— "Olkoon kirottu sinun kirjasi!… Muuttukoon se tuliseksikiveksi, jota ei kukaan uskalla käteensä ottaa!… Sulkekoon poikani onnettomuus siltä kaikki tiet ja kaikki ovet ja muuttakoon sen myrkylliseksi kalisevaksi käärmeeksi, jota jokainen tietää varoa!"

Hän istahti taas väsyneenä, kokonaan rauskaksi lyötynä. Hiukan rauhoituttuansa puristi hän sielustansa sen kaikki rautaiset voimat, laski kätensä Ranniston raamatun päälle ja lausui ylpeänä:

— "Mutta kansan täytyy elättää kaikki vaivaisensa, kulkekoot ne sitten vaikka Harhaman laisina runoilijapuoskareina… Meidän täytyy ruotilaisina elättää semmoiset kulturin loiskasvit, sillä ilman meitä täällä olisi erämaa… Älä masennu, Rannisto, sillä meillä on loppumaton voima ja oikea runsaus tässä: raamatussa."

Kaksi laulua, jotka laulettiin määrän päässä.

Vankilan raudat helisivät. Harhaan joutunut kärsi vieraalla maalla.

Oli pilvinen yö.

Rajutuuli vinkui vimmatusti… Vihaiset elämänvoimat tuntuivat olevan irti… Ne raivosivat nyt tuulen ulinan seassa.

Oli käymässä ijäinen pimeyden ja valon taistelu.

Pienessä vankikopissa istui Oolavi rautoihin lyötynä. Synkkä epätoivoinen katse tähysteli pimeään nurkkaan… Hän tunsi hirmupainon hartioillansa. Raudat puristivat hänen nilkkojansa…

Tuuli ulvahteli kamalasti. Akkuna-aukon ohi näytti häilähtävän kuoleman musta harja… Tuuli ulvahti uudestansa… Se muistutti Oolaville jotain himmeää, jotain äsken unohdettua…

Hän koetti terottaa muistoansa. Tuuli ulvoi yhä rajumpana… Hän oli kuulevinansa vaahtoavien aaltojen ärjynnän… Se ääni tuntui tutulta… Se tuli tutuilta vedenseliltä: Juuri niin oli joskus ennen pauhannut Litvanselkä…

Silloin suli hetkeksi vangin mieli… Kotimaan kellot alkoivat soida hiljallensa… Kuului kotiportin kaunis narahdus… Kotikukko näkyi tuuliviirin riuvun päästä… Kuului myös äidin laulama kehtolaulu…

Vanki mietti… Hän ei huomannut enää että raudat puristivat hänen käsiänsä… Hän kuunteli kaunista kellojen ääntä… Hän muisteli menneitä päiviä, jolloin onni täytti kauniin Litvan…

Kotiportin narahdus tuntui armaan tytön naurun helinältä.

Pimeydessä kierivät salaiset ihmis-elämän selitykset… Ne kierivät selittämättöminä, silmin näkemättöminä… Ne ilmestyivät ja taas hävisivät… Salaisuuden syvyyksistä kuuluivat oudot kuiskaukset…

Vanki kuunteli niitä ja mietti elämäänsä… Hän muisteli polkujansa ja hapuili elämän selitystä… Mutta hämäränä hävisi sen selitys silmistä… Oudot äänet muuttuivat ikuisiksi arvoituksiksi…

Yö synkkeni… Kuoleman kävelyhetki läheni… Jo siroteltiin sen tielle mustia havuja…

Silloin alkoi synketä vangin mieli… Hän tunsi taas rautojen puristuksen… Hän tajusi elämäntuskan… Povea poltti… Katkera huokaus kertoi, mitä oli mielessä hänellä…

Yhä synkkeni, yhä kolkkoni… Yhä polttavampana paloi vangin povi… Hän muisteli elämänsä kaikkia polkuja… Hän lähti lapsuudenilo-ahoilta, lähti niiltä kauniiden kellojen soidessa… Marjat tuoksuivat… Lintu lauloi… Käki kukkui heleitä metsän hopeoita… Pikku Martva leperteli hänen rinnallansa…

Aika vierähti… Ikä kierähti… Se vei tytön lapsesta neitoseksi, pojan nuorukaiseksi… Hän muisteli niitä aikoja… Hän muisteli Martvaa ja valoisia Litvan päiviä…

Raskas huokaus lähti vangin povesta…

Salainen sävel soi suruisesti… Se soi vankilan rautojen helinän säestämänä… Se sävel kertoi elämäntuskaa ja elämäntuska oli sen sävelen surunvärinänä…

Vanki kuunteli suruista säveltä ja mietti edelleen hämärää elämäntietä… Hän muisti päivän, jona souteli Martvan kanssa Litvanjoella ja antoi hänelle onnenkukat… Sydän suli… Mielivärisi suruna… Martvan kyynel kiilsi kaikkialla… Se poltti nyt vangin povea…

Puoli-yö lähestyi… Kuoleman väki pukeutui viittoihinsa.

Jo soivat suruisimmat elämänkellot… Vanki muisteli elämänsä kaunista aamua… Hän mietti "Litvan laulua", jonka oli joella kuullut ja jota oli monesti miettinyt itseksensä… Elämä himmeni, kaikki sumeni… Hän huomasi että "Litvan laulussa" oli ollut salainen ennustus kätkettynä… Kyynel kostutti silmää… Hän ei enää paljoa tajunnut… Salaiset kädet seuloivat hämäryyttä elämän sekaan…

Taas kiintyi ajatus Martvaan… Sen kyynel kimalteli nyt taivaan korkeudessa, hohti siellä kalliina helmenä…

Mutta helmen hohde poltti nyt vankipoloista… Siitä tippui tulinen tuska.

Luonnonvoimat vinkuivat vihurina… Hyvä ja paha taistelivat halki elämän keskenänsä… Siinä pauhussa mietti vanki taas elämänsä tarua… Hän muisti kihlauksensa… Hänen elämän unelmansa hohtivat hänelle hetkisen ja sammuivat sitten synkäksi kuoleman yöksi…

— "Oi, mihin minä olen joutunut… Minä olen elämäni raudoiksi takonut!" — huokasi onneton vanki…

Vankilan raudat kilisivät huokauksen ameneksi… Vanki muisteli maailmalle lähtöänsä… Mieleen osuivat ne illat, joina hän valmisteli lähtöänsä, suunnitteli matkojansa…

Mutta silloin muistuivat myös mieleen ne illat, jolloin hän oli lukenut Harhaman kirjaa… Hän huomasi sen käärmeen, jolla pahan voima oli hänet johtanut syömään väärän hedelmän…

Puoli-yön kello löi. Kuoleman väen viitat häilähtelivät…Tuskanhiki nousi vangin otsalle. Hän tajusi nyt Martvan ja isänsä ja äitinsä tuskan.

Ja silloin Oolavi kirosi kulkemansa tien. Hän lausui vankilan kaameassa hiljaisuudessa:

— "Olkoon kirottu se polku, jota myöten olen kulkenut!"

Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hän jatkoi:

— "Muuttukoot minun askeleeni myrkyllisiksi käärmeiksi!… Kihisköön koko tie niitä täynnä, niin että jokainen sitä polkua pelkää!…"

Käärme nosti voitokasta päätänsä syvyydestä. Sen päässä hohti tulinen kruunu. Se nautti pahan voitosta. Oolavi jatkoi kiroustansa, toivottaen:

— "Satakoon sille polulle lakkaamatta tulta ja tulikiviä!… Käyköön siellä tuulena kuoleman kylmä hengähdys!… Kulkekoon kuu taivaalla kauhuna ja valukoon auringosta kuolema ja myrkky!…"

Yhä ylevämpänä nosti käärme voitokasta päätänsä. Se sai jo Perkeleenmuodon. Sen kruunu hohti huikaisevana tulena. Oolavi jatkoi:

— "Olkoon kirottu koko minun elämäni!… Ripustautukoon se tulikuumana vuorena minun kaulaani ja painakoon minut synkimpään syvyyteen!… Lisääntykööt minun kipuni siellä lakkaamatta, niin että huudan tuskissani yöt ja päivät!"

Hän hyppäsi ylös. Raudat helähtivät hänen jaloissansa. Hänen olemuksensa oli täynnä tuskaa ja uhmaa. Hän huusi raivostuneena:

— "Muuttukoon se tuskanhuutoni kiroukseksi ja nouskoon se syvyydestä niinkuin ulvova myrsky ja soikoon yöt ja päivät sen korvissa, joka minut on tänne johtanut… Muuttukoon se tuskan huutoni myrkyksi, joka syö ja kuluttaa hänen kirjansa lehdet niinkuin syöpä… Todistakoon taivas ja maa minun kiroustani!"

Myrskyn pauhu ja ulina säesti hänen kiroustansa. Hänen silmänsä paloivat vihana. Hyvän ja pahan pasuunat soivat ja vankilan raudat kilisivät elämän yleisen tuskanlaulun seassa.

* * * * *

Mutta hyvän häviöstä nousi voitokkaana pahan valta. Ihmis-onnen raunioilla riemuitsi se voima, joka sen onnen oli raunioiksi lyönyt.

Niin liehuivat vastakkaisten voimien voitto liput toistensa vuorottaista häviötä todistaen.

Ylhäällä kaikkeuden tyhjyydessä leijaili suuri, kirkas tulipallo. Sen päällä seisoi Perkele säteillen huikaisevan tulihohteen hehkuissa… Kirkas tulikruunu loisti hänen päässänsä… Hänen hartioillansa hulmuili kaunis tulivaippa… Tasaisesti, vinhoin vauhdin pauhasi tulipallo kaunista matkaansa tehden. Valon nopeudella syöksyi se maailmoiden ohi… Auringot hohtivat, tähdet paloivat… Suurena, ajatuksiinsa vaipuneena heitti Perkele tulikäärmevaltikkansa jalkojensa eteen… Ylpeänä seisten tarkasteli hän kaikkeutta huudahtaen:

— "Oi, mikä suuri näky avautuu!"

Kaikkeus kohisi. Maailmat tappelivat tiestä. Tulinen pallo syöksyi kauniisti maata kohti… Alhaalla, synkimmässä pimeydessä pauhasi maa rataansa myöten… Se syöksyi kuin mykäksi lyöty hirviö, levähtämättä, epätoivoisena… Tuhannet ja tuhannet tähdet riensivät samoten radallansa, hetkeksikään levolle laskeumatta. Sitä suurta näkyä katsellessansa lausui Perkele kateisin mielin:

— "Näin pauhaa kaikki Hänen käskystänsä radoillaan suuren kaikkeuden halki!… Hän, Kurja, minulta on anastanut maailmanjärjestyksen aseeksensa!…"

Kaikkeuden ihmeet todistivat Jumalan kaikkivaltaa… Suuren pakolaisen mieli katkeroittui… Jumalan voimaa ajatellen jatkoi hän kateisena:

— "Sen vuoksi Häntä tottelee nyt kaikki: Ei tohdi kuu, ei maa, ei taivaan tähti polultaan hienon hiuskarvan vertaa sivulle poiketa, ei vauhtiansa lisätä taikka hidastuttaa sitä…"

Hän katsoi maahan, jossa raatoi koko luonto. Hän näki sieltä elämäntoimet ja jatkoi kateuttansa, lausuen:

— "Niin: kaikki, kaikki Häntä tottelee: Jokainen mato, kukka sekä ruoho yöt päivät raataa tuiki kuuliaisena elämänlakiensa säätämässä ahtaassa elontoimen piirissä, jonka lait säätänyt on Hän… Ei ilmanlintu, eikä muu voi muut taa lempensä nousuaikaa, eikä myöskään lajinsa orja-alueesta lentää pois toisen lajin elintointen piiriin… Ah mikä suuri valta sekä voima Hänellä siis nyt onkaan käsissään!…Kaikkeuden koko suuri ihmelaitos alistuu niin kuin kuuliaisin orja jokaista Hänen tahdon-ilmaustaan napisematta aina seuraamaan…"

Yhä suuremmat näyt avautuivat… Tulinen pallo leijaili niiden lomitse hiljaa, kauniisti kohoten, tai laskeutuen ja kaartain kaikkeuden tyhjyydessä… Suuri Kaikkivallan vastustaja silmäili kateisena ympärilleen ja jatkoi järkeilevää puhettaan:

— "Niin: voimani ei pysty kukkaan, kiveen, ei eläinkuntaan, sillä Hän on niille takonut liian vahvat orjakahleet: elämänlait, kaikkeuden orjasääteet… Se laki on kuin lujaa ikivuorta… En voi, en koskaan siihen vaikuttaa."

Hän mietti taas… Hänen tiensä varrella syntyivät uudet maailmat. Jumalan asetta: maailman lakia totellen lähtivät ne tyhjyydestä… Tulinen pallo liiteli majesteetillisen kauniina. Kaikkeuden suuri näky huikaisi silmiä. Kateisena jatkoi Perkele:

— "Sen kaiken vei hän vielä vääryydellä… Ja silloin minun käskettävikseni jäi ainoastaan joukko enkeleitä… Muu kaikki luisui käsistäni pois…"

Maailman syntymäpauhu raivosi… Kuin myrsky kantoi se kaunista tulipalloa, joka leijaili maata kohti kauniisti, niinkuin enkelien uni, joka laskeutuu maahan öiseen aikaan, rauhassa nukkuvien unennäöiksi… Jo kulki se auringon ohi… Jo läheni se öistä maata. Silloin oikaisi Perkele itsensä ja lausui ylpeänä itsekseen:

— "On toki yksi vapaa: ihmishenki… Siis siinä hengessä on kaikki toivo… Ei muuta perustusta ole vallalleni, vaan täytyy kaikki toivo siihen panna…"

Maasta nousi ihmishengen jumala-ikävä ja rukous korkeutta kohti… Perkele huomasi sen. Katkerana lausui hän silloin:

— "Niin: se on ainut peruskivi… Mutta, ah! Se henki myös on taipumuksillansa sidottu Häneen, jos ei kokonansa, niin perinnä ja olemukseltaan: Lajinsa laki sitoo ihmistäkin lajiinsa: Häneen, josta on saanut hän hengen… Siis toivokseni jää nyt ainoastaan sen ihmishengen suuri vapaus…"

Tulinen pallo pauhasi loistavan auringon ohi. Tuhannet enkelit veisasivat ylistystä Perkeleelle. Riemastuneena, ylpeänä jatkoi hän silloin:

— "Vaan se vapaus on vallalleni perustus, joka kyllä kerran pitää… Ja jos on Jehovalla aseenansa maailmanjärjestys ja sen laki, niin aseeton en ole minäkään… Ah, kavaluus on minun miekkanani!… Se miekkani on miekkojen miekoistakin terävin, sekä myöskin tylsymätön!… Ken polkee siihen miekkaan: 'käärmeen päähän', hän kantapäähän itse saapi haavan… Hän saapi haavan, joka ei koskaan umpeen parane, eikä mätänemästä lakkaa milloinkaan."

Elämän ja kuoleman voimat raatoivat maassa… Molemmat ne tottelivat Jumalan käskyä: Hänen maailmanlakiansa: Kuolemakin kulki viikatteinensa Hänen niittomiehenänsä… Perkele katseli näkyä jumalien kivikova ele kateisilla kasvoillansa. Kirkonkellot soivat maassa. Rukous kohisi. Uhrisavu suitsusi. Katkerana järkeili silloin Perkele:

— "Vaan ei jaksa pieni ihmishenki käsittää, että suuri, kavaluuskin on jalo ase meille jumalille. Hän ei tiedä, että sille, joka itse on ääretön, ei voi siis olla rajaa ja mittapuuta, eikä määritelmää, kuten on äärellisen hyveen laita… Ei Jehovakaan sääliä saa ketään, kun tulee ruoskan, rangaistuksen aika… Ja eihän toki minun kavaluuttani voi verratakaan Hänen vitsoihinsa… Niin paljon niitä korkeampi on se. Hän onhan vääryys, minä oikeus."

Haikarat lentelivät maassa Jumalan käskyjä totellen… Kuoleman heinäväki korjasi Hänen satoansa… Senkin viikate välkkyi Hänen valtikkanansa… Myrsky nukkui, kun Hän käski, heräsi, kun Hän antoi vihjauksen.

Jo liiteli tulinen pallo kuun ohitse. Silloin pisti suuren hengensilmiin tulinen käärmevaltikkansa joka kiemurteli hänen edessänsä. Sen nähtyään hän muisti alennuksensa hetken: Hän muisti kuinka kerran oli itse käärmeen muotoisena matanut maassa… Ikikatkerana lausui hän sitä muistaessaan:

— "Ihminen!… Sinä vierot minua, kurja!… Et huomaa, että olen alentunut käärmeenä aivan maassa matamaan!… Sinua täytyi siten pelastaa, vapahtaa Jehovasi orjuudesta!… Unohdin silloin jumaluutenikin ja tulin halvimmaksi eläimeksi… Ah, sitä kauhistavaa alennusta!… Se oli katkerampi, polttavampi kuin tuskanmalja, jonka Jeesus kerran sai juoda Golgatalla kuollessaan!…"

Maailmoiden pauhu soi Jumalan voittolauluna… Kuoleman virretkin hymisivät Hänelle… Viha leimahti silloin Perkeleestä… Etäällä veisasivat hänen enkelinsä surren herransa alennusta. Tulipallo kaartoi kuun ohi. Kauniisti liitäen laskeusi se maata kohti. Alennusta ajatellen lausui Perkele Jumalalle ja ihmiselle raivostuneena:

— "Se alennus, se käärmeeksi tuleminen, se johtui Hänen, Kurjan vääryydestään. Jos Häntä ei olisi ollut olemassa, niin olisin ollut kaikkeuden herra enkä maassa matanut kuin käärme!…"

Aamu- ja iltaruskot puhkesivat maassa Jumalan käskyä totellen… Ne puhkesivat kuin kauniit kaikkeuden punakukat… Jumalien viha leimahti Perkeleessä… Hän mietti alennustansa, oikaisi itsensä suureksi ja lausui ylpeänä:

— "Vaan voimaani on hänkin saanut maistaa!… Kun alennukseni oli suurimmillaan: kun matelin kuin inhottava käärme, niin juuri silloin pistin Häneen piston, johonka kerran kaikki ruhjoutuu…"

Enkelit veisasivat voittolaulua… Perkele nautti voitostansa. Hän mietti sekä lausui korskeana:

— "Sen piston johdosta Hän oli pakotetta Pojassaan ihmiseksi alentumaan!…"

Suuri voittolaulu hiveli hänen korviansa… Tulipallo kohisi kulkiessansa… Sen valokehä hohti huikaisevana… Voitostansa ylpeillen jatkoi Perkele:

— "Jehovan oli pakko alentua alemma inhottavaa käärmettäkin: Ah! Hänen täytyi tulla ihmiseksi!… Niin: ihminen on alempi kuin käärme: Ei käärme ole koskaan varastanut, ei huorannut, ei myöskään valehdellut… Ei etsi se kuin narri kunniata, ei ylvästele narri-nerollansa, ei kiemaile se koskaan irstaillakseen… Ne kaikki 'avut' ovat ihmisessä…"

Voitokkaana, jääkylmänä lopetti hän ilkuntansa, kerskaten:

— "Ja moiseen ihmismekkoon hänen täytyi Pojassaan Jeesuksessa tulla!… Niin täytyi Hänen silloin tunnustaa minun suurten aseitteni mahtavuus!"

* * * * *

Kaunista Litvaa peitti iltarusko kuin surullinen punaliina… Siellä itki ihmishenki… Ihmisonnen rauniot suitsusivat karvasta savua.

Perkele katseli näkyä ylpeänä. Kaksi taloa oli siellä ruhjoksi lyötynä… Muukalaisina, kuin Loot, valmistautuivat entiset isännät lähtemään mierontielle… Koko Litva suri… Lapset itkivät, vaimot valittivat.

Perkele vihjasi valtikallansa… Lukematon enkelilauma kohahti silloin hänen ympärillensä… Laulu pauhasi… Soitto soi kuin suuri myrsky…

Perkele osotti ihmis-onnen raunioita ja puhui palvelijoillensa:

— "Jehova on hävittänyt Sodoman ja Gomorran minulta… Nyt on minun vuoroni tullut. Katsokaa: Savuna nousee Litvasta Jehovan valta. Raunioina ovat siellä Ranniston ja Tuukkalan talot…"

Sävel pauhahti soittimista… Laulu kohosi kuin hirmumyrsky siivillensä… Enkelit tunnustivat herransa voimaa ja valtaa… Kaikki hyrski, kaikki riehui… Perkele osotti kahta vangittua: Martvaa sekä Oolavia… Kivikovana lausui hän sitä osottaessansa:

— "Niin lyön minä ihmistä Jehovan luoman ihmisen kädellä… Hän on siis minulle miehen takonut: Hän on luonut Harhaman minun käteeni…"

Tuliset voittoliput liehuivat enkelien käsissä… Voittolaulut pauhasivat entistä kovemmin… Ylpeänä vannoi Perkele:

— "Ei koskaan tylsy minun miekkani ihminen: Jos Harhama ei tahtoisi palvella minua irstailijana ja varkaana, täytyy hänen palvella minua kirjailijana…"

Myrskyn voimin vahvisti laulun pauhu hänen sanansa tosiksi… Korkeudessa liiteli tulinen käärme… Se hohti siellä pahan valtikkana, suurena voitonmerkkinä. Perkele jatkoi korskeana:

— "Jehovalla ei ole muuta keinoa, kuin kuohinveitsillä panna irstailulle rajansa ja leikata kirjailijalta oikea käsi… Mutta…"

Hän keskeytti, oikaisi itsensä majesteetilliseksi ja lopetti ylpeästi:

— "Mutta silloin ei ihminen ole enää vapaa henki, vaan eläin, pakkosiveellisyyteen tuomittu ruuna… Ja silloin on Jehovan valta loppunut… Se on loppunut niin tyyten, että Hän ei ole siitä vedenpaisumisesta Noaakaan pelastanut… Ja silloin alkaa minun valtani…"

Synkkä yö hulmahteli kuin musta paarivaate Litvan päälle… Se yö puhkesi iltaruskosta, kuin musta kuoleman kukko… Sen levitessä pauhasi Perkeleen voitokas enkelijoukko Litvan ylitse nauttien herransa voitosta ja iloiten ihmishengen ijankaikkisesta tuskanhuudosta.

Ja hämärä oli elämänsisällön selitys.

Taivaassa pauhasi enkelilaulu, soitto kantoi laulun säveltä… Tuhannet valkeapukuiset enkelit seisoivat Jumalan istuimen edessä. Ylhäällä paistoi ihana pilvi, joka oli kirkkaampi maista auringonvaloa… Se pilvi pysyi paikoillansa… Tuhannet enkelit hohtivat sen kirkkaudessa, pysyen siinä siipien varassa… Ne soittivat siellä kunniaa Jumalalle. Sävel valui alas kirkkaana, laskeusi sävelsateena enkelilaulun säestykseksi. Enkelit veisasivat:

"Rajaton on Sinun voimasi, Tutkimattomat ovat tiesi. Kaikki Sinua tottelee: Sinun käskystäsi virta etsii uomansa, ruoho elämänlakinsa, lintu lempensä ajan. Voimallinen olet Sinä, Jumala…"

— "Voimallinen, olet Sinä… voimallinen olet Sinä", — kertautui suuri sävelpauhu. — "Voimallinen… voimallinen… voimallinen", — jatko etäinen kaiku.

Alempana kohisi tuskan sävelpilvi Ranniston talon kohdalla… Sen katkera sisältö vaahtosi tulisimmillansa… Enkeli, joka sitä kertoi, suri niiden puolesta, joille hän maljaa vei… Sävelpilvi vyöryi punertavana… Enkelit liitelivät siinä suru kauneuden lisänä…Taivaassa veisasivat enkelit rukousta:

"Sinä tiedät päivän nousu-ajan, Sinä viet sen levolle aikanansa. Sinä määräät kuoleman hetken. Sinä säädät tuskan maljan ajan. Et erehdy Sinä koskaan. Sääli Martvaa! Armahda, armahda häntä!"

— "Armahda… armahda… armahda", — kertasi salainen sävel.

Tuskanpilvi kohisi alemma Ranniston taloa kohti… Surullisina katselivat enkelit sen laskeutumista… Tuskanmalja vuoti katkerana, kuin Getsemanessa… Sen jalo sisältö läikähteli vaahtona pilvensävelien seasta… Enkelit tunnustivat taivaassa Jumalan viisautta. He veisasivat nöyrinä:

"Mutta tapahtukoon tahtosi! Sinä olet Jumala. Maallinen sääli ei kuulu Sinulle. Inhimillinen hyve on mullan lasta varten. Sinä olet kaikessa rajaton: Sinä olet rakkaus ja tuomio. Sinua ei sido äärellinen ihmishyve. Oman Poikasikin sinä uhriksi veit."

Punainen pilvi kohisi tuskanpauhuna yhä alemma Ranniston taloa kohti… Se pysähtyi… Sävel kiintyi paikoillensa, jäi siihen hymisevänä sävelsumuna… Enkeli vei tuskanmaljan Ranniston taloon.

* * * * *

Elämän katkera selitys alkoi jo lähetä… Kuoleman musta vaate hulmahteli… Jo soi suuren tulijan tiuku…

Martva oli jo tointunut ja istui tylsänä, poskilla kuumeinen puna… Hänen ajatuksensa ei tehnyt enää työtä… Hän joi tuskanmaljasta viimeisiä pisaroita, juopuen ja huumautuen sen jalosta poltosta… Sortunut äiti istui hänen luonansa lohdutellen häntä.

Manalan lippua vedettiin puolitankoon… Taivaalla näkyi Jumalan vanhurskas miekka.

Ovi avautui. Huoneeseen astui oikeuden palvelija. Hän tervehti lyhyesti ja kysyi:

— "Onko neiti Rannisto kotona?"

Onneton äiti ei käsittänyt mitään… Tytär oli miltei tylsämieli.

— "Minä se olen", — vastasi viimein Martva heikolla, riutuneella äänellä.

Yhä kirkastui Jumalan miekka… Oikeuden palvelija näytti Martvalle liinan, jossa oli hänen nimensä ja kysyi:

— "Onko tämä Teidän liinanne?"

— "Kyllä!" — myönsi Martva tylsänä, Hän ei käsittänyt mitään.

Jumalan miekka hohti puoli-tulisena. Oikeuden palvelija epäröi… Hän näki onnettoman tytön tilan ja tiesi talon surun… Hänenkin olemuksensa vuoti verta… Mutta hän ei voinut muuta tehdä, kuin täyttää oikeuden käskyn… Hän lausui lyhyesti:

— "Siinä tapauksessa minun on määrä vangita Teidät lapsenmurhasta…"

Se oli tuskan viimeinen tulijuoma… Martva vaipui lumivalkeana paikoillensa. Hän näytti kuolleelta. Äiti parkasi vihlovan huudon ja valitti:

— "Minun Jumalani… minun Jumalani!… Miksi annoit ylen minun tyttäreni!… Sääli häntä!"

Sen huudettuansa hän meni tainnuksiin. Hän oli juonut elämän ojentaman tuskanmaljan pohjaan asti.

* * * * *

Tuonelan mustaa lippua vedettiin jo yläpuolelle puolitangon… Kuolema kulki viikate olalla… Se toi elämän selitystä… Korkeudessa veisasivat enkelit, tunnustaen kuoleman voimaa.

Seuraava päivä valkeni harmaana, kylmänkoleana. Talven jättämä harmaa kulo haisi. Paljasvarpuiset puut ja kuiva tiepöly lisäsivät autiutta.

Koko Litva suri. Tänään vietiin Martvaa vankikyydillä tutkittavaksi. Pitkin tien viertä oli kokoontunut väkeä, halki Litvan, osottamaan hänelle sääliänsä, vakuuttamaan hänelle osan-ottoansa ja lohduttamaan häntä surussa… Kaikilta akkunoilta olivat kukat kadonneet. Kaikki ne oli varattu Martvalle. Se suru oli todellista, se oli syvää ja jaloa, kuin äidin suru.

Kuoleman musta vaate liehui jo koko-tangossa… Jo hymisi Manalan laulu… Jo nousi onneton Litvan ylpeys vankirattaille. Isä seurasi häntä matkalle, samoin Tuukkala. Katkerat kyyneleet vuotivat.

Martva oli yksin rattailla. Isä ja vanginvartija järjestelevät jotain… Surullisena, menehtyneenä mietti hän siinä elämänsä sisältöä, ihmishengen suurta, tuskaista tarinaa…

Taivaalla punotti Jumalan miekka jo tulihohteisena… Sen yläpuolella näki Martva pienen lapsensa vanhurskaana enkelinä leijailemassa… Kuoleman musta lippu hulmahti… Tuonelan laulu hymisi hänelle houkuttelevana… Silmästä kierähti katkera kyynel…

Joku hämärä häilähti… Salainen sävel värähti… Martva ajatteli taas elämänsä suruista tarua… Hänen mieleensä välähti valoisa pilkku: Hän muisti pyhäpäivän, jona oli saanut kaksi vedenkukkaa onnenkukiksi Oolavilta, kun he soutelivat yhdessä Litvanjoella… Hän muisti kuinka tyttönen silloin lauloi kuulun "Litvan laulun"… Hän muisti kuinka oli kulkenut rukiin läpi Oolavin ohjaamana ja lausunut ettei hän hänen jäljessänsä kulkien rukiiseen eksyisi…

Pieni lapsi lauloi taivaan korkeudessa… Se lauloi kutsulaulua onnettomalle äidillensä… Se kutsui häntä sinne, missä on ihmishengellä ijäinen onni: Se kutsui kuoleman maille…

Martva mietti edellensä: Hän muisti miten oli aavistanut, että "Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloansa…

Kuoleman musta liina hulmahti iloisena… Pieni vainaja jatkoi kutsulauluansa… Martva ajatteli "Litvan laulun" veden naista… Hän mietti, kuinka se ajaa Litvanselällä hurjistuneena, yö hevosena, käärme ruoskana… Hän näki sen näyn ja hurjistui… Kuoleman laulu kutsui häntä… Pieni lapsi lauloi entistä ihanammin… Se ikävöi onnetonta äitiänsä… Isä viipyi yhä ja valkohevonen odotti valmiina.

Silloin sieppasi Martva ohjakset käsiinsä, sivalsi hurjaa hevosta ruoskalla ja kohona hyppäsivät kärrit paikoiltansa… Isä ja vanginvartija ja Tuukkala kauhistuivat… Nopeasti hyppäsivät he toisille rattaille ja lähtivät takaa-ajamaan… Isä huusi ja rukoili:

— "Martva!… Rakas Martva, pysähdy!"

Mutta onneton tyttö ei kuullut mitään… Hän nousi rattaille seisaallensa, ja antoi pillastuneen hevosen lentää minkä jaloista lähti…

Korkealla kohisi pilvi… Siellä veisasivat kuoleman enkelit… Ne lauloivat suurta voittolaulua… Sävel pauhasi siellä merenä… kohisi… kuohui… hyrski… Yhä hurjemmin kiiti Martvan hevonen… Jäljestä ajava isä hätäytyi… Kauhun raatelemana huusi hän tytöllensä:

— "Martva!… Rakas Martva!… Pysähdy!… Sääli isääsi!…"

— "Nopeammin!… Juokse nopeammin!" — hoputti hurjistuneen näköinen Martva hevosellensa. Menehtynyt isä vaikeroi:

— "Taivaan ja maan Jumala!… Juota minulle kalkkini, mutta älä anna ylen minun tytärtäni!"

— "Ha-haaa!" — kuului Martvan hurjistunut huuto… Rattaat hyppelivät kohona. Hevoset syöksyivät kuin kauhun ruoskimina.

Tienvarrella seisoivat ensimäiset ystävät, kukat käsissä, silmissä kyynelvirta… He huomasivat asian, kuulivat huudot ja yrittivät pysäyttää.

— "Pois tieltä!" — huusi raivostunut ajaja ohi syöksyessään. Hänen tukkansa oli hajonnut ja hulmusi ilmassa… Hän seisoi rattailla kuin villi amatsooni.

— "Ottakaa kiinni!… Pysäyttäkää!" — huusivat takaa-ajajat ja jäljelle jääneet etumaisille, joita oli tien vieret harvakseen siroteltuina.

— "Pois tieltä!" — kuului Martvan käskevä huuto ja yhä hurjempana laukkasi vauhko hevonen… Väki huusi ja valitti… Vaimot itkivät, isä vaikeroi… Kaikki juoksivat pakenevan jäljestä…

Kuoleman voittolaulu kohisi korkeudessa yhä voimakkaampana… Se pauhasi jo merenä… Sen sävel-aallot vyöryivät… Vuoretkin tuntuivat sortuvan niiden vyöryessä, sillä ne olivat ikuisen voittolaulun sävel-aaltoja… Yhä hurjemmin syöksyi Martvan hevonen hurjistuneen ajajansa lyömänä… Eräässä notkossa syöksyi joukko rohkeita miehiä eteen, pidättääkseen hevosen… Martva sivalsi hevostaan ruoskalla… Se syöksyi sokeana miesjoukkoon, joka hajosi kuin akanat tuuleen… Rattaat hyppäsivät rumpusillan yli kohona… syöksyivät nuolen nopeudella mäelle ja yhä hurjemmin eteenpäin… Isä oli kauhuissansa… Ystävät valittivat ja huusivat kahden puolentietä.

Jo alkoi kuulua Tuukkalan kosken kohina… Kuolema nosti päätänsä sen kylmistä aalloista… Sen enkelijoukon veisuu täytti taivaanholvit… Ne joukot veisasivat elämänturhuutta… Ne lauloivat:

"Turhuutta on elämä. Tuskaa on se ja vaivaa… Kaikki siinä on katoovaa… Tuskakin loppuu kerran. Turhuutta on elämä kokonaan."

Laulu vyöryi meren hirmumaininkeina… Mustat aallot viskoivat tiellänsä kaiken kumoon… Kuoleman voittokulku ei tunne esteitä… Sitä ei voi mikään pysäyttää…

Pieni lapsi hymyili taivaan korkeudessa… Kuoleman kylmää tupaa lämmitettiin…

Linnun siivin näytti syöksyvän Martvan hevonen… Ajajan ruoska heilahteli tuontuostakin… Katse tuijotti hurjana eteen… Ihmiset hajosivat kahdenpuolen tietä kuin arkoina pyrähtelevät lintuparvet.

Lähellä Tuukkalan taloa oli tie kukilla siroteltu… Martva huomasi sen… Hän muisti Oolavia… Hän muisti myös "Litvan laulun"… Kuoleman voittolaulu huumasi hänen korviansa… Hän unohti koko maailman… Hän nautti kuolemasta…

Tuonelassa oli kiire… Kaikki juoksivat valmistaen tulijalle sijaa… Hevonen syöksyi yhä hurjempana… Jo tuli Tuukkalan tiehaara… Hurja hevonen oli ostettu Tuukkalan huutokaupasta… Martva muisti että se oli Oolavin nimikkohevonen… Se muisti tien… Aivan syöksähtäen heittäytyi se suoralta tieltä Tuukkalan kujasille… Rattaat lensivät pitkän matkaa kallellansa, kohona.

Talon kartanolla oleva väkijoukko oli huomannut oudon tulon… Hätäytyneenä ja huutoja totellen hyppäsivät miehet vastaan… Silloin Martva iski hevosta ruoskalla… Pillastunut eläin syöksyi suoraan väkijoukkoon, joka hajosi kuin kanaparvi… Sitten ohjasi hän hevosen tietöntä pihaa myöten, esteiden yli suoraan alas koskenniskaa kohti…

Viimein syöksähti hevonen rantaan, aivan kosken niskassa… Siinä hyppäsi se pystyyn ja kaatui maahan… Väki kiirehti kintereillä…

Salamannopeana hyppäsi Martva maahan, sysäsi Oolavin kepeän veneen teloiltansa, heittäytyi siihen, ja sysäsi veneen koskea kohti…

Seuraavassa silmänräpäyksessä viskasi kevät tulvillaan pauhaava putous veneen kosken kuohuihin. Hetken kuluttua pullahti sen pohjaveden pinnalle alempana kuohujen seassa. Siellä häilähti myös Martvan hajanainen tukka ja vilahti jalka.

Hetkisen kuluttua kellui vene rauhallisena alassuin, kosken alla. Martva oli laskeutunut vesihautaansa. Hänessä oli ihmis-elämä löytänyt oman hämärän selityksensä.

"Litvan laulun" jälkisointuja.

Elämän ja kuoleman virret sointuivat jo sanoiksi: Elävät jatkoivat kuolleiden haudan-takaista tarua… Ne kantoivat myös niiden jättämän taakan, hyvän tai pahan, surut tai ilot.

Tuukkalankoski kohisi ennallansa… Kuolema vei vierastansa havuilla siroteltuun hiekkatupaansa. Kohta kuivuivat sen märät vaatteet Tuonelan tuvan orsilla…

Mutta kuoleman ja kaikenhäviön lippu liehui korkealla. Se liehui hyvän ja pahan taistelun keskellä, hyvän ja pahan valtalaulujen pauhatessa…

Synkkä suru peitti Litvan maita… Ihmisonnen rauniot suitsusivat katkeraa häkäsavua… Luonto suri. Kolea ilta vei päivää mailleen. Rannisto polvistui talonsa suuren havutemppelin juurella ja kiitti Jumalaa, lausuen:

— "Kiitos sinulle, kaikkivaltias, viisas Jumala eletyistä vuosista, talosta, jonka tähän saakka hoitooni uskoit ja tyttärestä, jolla lahjoitit minulle niin paljon iloa!… Ole hänen sielullensa armollinen ja anna anteeksi minulle, joka olen erehdykselläni hänet turmioon vienyt… Anna anteeksi kaikille jotka ovat rikkoneet!"

Mutta Litvan väki kuulee öisin järvenselällä oudon äänen. Martvan henki ajaa siellä rauhatonna, yö hevosena, käärme ruoskana. Hän kaipaa siellä Jumalaa, josta oli vierautunut ja pyrkii epätoivoisena Häneen takaisin.

Mutta karilla suree enkeli katsellen aaltoon. Se kaipaa kuvaistansa: Jumalan kuvaa, Martvaa, ja rukoilee yöt päivät hänen puolestansa.

Mutta korkeudessa hohtaa Jumalan vanhurskas, tulikuuma miekka ja sieltä kuuluu ainainen suuri hyvän ja pahan sotalaulu.

Koskenvedossa.

Suuri elämä kulki voitonseppele päässä ja kuolema tulisoihtuna kädessä… Musta oli sen soihdun tuli… Armotonta oli elämänkulku…

Suuri elämä vaelsi juhlallisena… Kaikkeuden suuret kellot soivat sen kulkiessa kaikkialla… Maailmat soivat niinä kelloina… Ne helisivät korkeudessa taivaan kuperan kirkkaina tähtitiukuina…

Kukka kukki kuolemalle, oleva valmisti häviötänsä… Se kaikki oli elämää… Ja ainoastansa se oli elämää.

Elämä oli kuolemaan kulkemista…

Mutta voitokkaana, toivokkaana vaelsi kumminkin elämä… Se koreili kalmankukissa… Se havutti itse tiensä tuonen mustilla havuilla… Se kylvi ne havut itse aina helmastansa, kylvi ne tiellensä, sitä mukaa kuin eteni…

Kuoleman voittolaulut olivat elämän voittovirsiä.

Ja niin vaelsi elämä aina hautaansa kohti… Vaeltaessansa sytytteli se tulisoihdullansa elämän tuskan tulia.

Ja kunkin elämästä nousi se eläjän omaksi tuomariksi… Se seurasi aina ihmistänsä Jumalan vanhurskas miekka kädessä.

* * * * *

Mustat linnut lentelivät… Ne kantoivat nokassansa mustaa kuolemankukkaa… Ne lauloivat ylistysvirttä ikuiselle vanhurskaudelle.

Tuukkalan koski kohisi kummasti… Sen aalloista nousivat mustat höyryt… Harmaa, vesinen pilvi riippui verhona taivaanlaella.

Harhama seisoi Tuukkalan kosken rannalla… Koski oli häntä vetänyt sinne hänen omalla elämällänsä… Hän katseli koskea ja kuunteli sen kuohujen kertomusta…

Koski kohahti kamalasti… Sen kuohuista nousi rietas käärme: Harhaman ilkeä elämä… Inhottavin askelin astui se ylös koskenkuohua myöten, riettaat siivet repallansa… Kosken vesi purskutteli sen astunnasta…

Mustat linnut lauloivat surullisina… Ilkeä käärme asettui Harhaman eteen… Siinä kertoi se hänelle Martvan tarun… Se osotti Ranniston ja Tuukkalan häviön ja vangitun Oolavin ja lausui armottomana:

— "Sen olet sinä minulla: elämälläsi tehnyt…"

Kosken kuohu kiirehti kulkuansa… Sen pauhu huusi Jumalan suuna…Rietas käärme sitoi sen vetoa myllynkiveksi syyllisen kaulaan…

Harhama istahti rantakivelle… Hän mietti elämäänsä, katseli sitä rietasta matoa, joka hänestä oli siinnyt… Ja taas näki hän Martvan tukan kosken kuohuissa häilähtelevän…

Kun hän oli sen kaiken jo nähnyt ja tajunnut ja kun koski veti omaansa, sai hän uuden viestin taas elämästänsä. Sama tunnettu, joka oli hänelle jo hänen kirjansa johdosta kirjoittanut, nuhteli häntä uudestansa. Harhama luki häneltä juuri saamaansa kirjettä. Se kuului:

— "Olen sinulle jo kirjasi ilmestyttyä kirjoittanut, miten monet syyttömät ovat saaneet kirjasi tähden nostaa häpeäntaakan hartioillensa. Mutta niiden kärsimys lienee vasta alussa. Äskettäin juuri kuulin että on taas täytynyt vetää syyttömiä kirjasi tähden tuomiolle: Eräs arvostelijoiden arvostelija herra N. on ollut pakotettu eräässä jokapäiväisessä lehdessä pahasti pitelemään kirjasi arvostelijoita, sekä kiittäjiä että etenkin moittijoita: Hän on ollut pakotettu viittaamaan etteivät kumpienkaan sanat ole olleet kunniallisia, mausta johtuneita, vaan ovat ne lähteneet vaikuttimista, joiden laatu on täytynyt määritellä sanalla mädännyt (rotten). Huomaatko itse, mihin asemaan olet johtanut arvostelijasi? Ei kumma, että pallottelevia ääniä kuuluu. Nyt tietysti tulee kirjakauppiaiden ja lukijoiden vuoro astua syytettyjen penkille. Kirjapainon, jossa kirjasi on painettu, sekä kaupungin, jossa eräs tuttusi on jonkun aikaa asunut, on jo herra Arjanne arvostellut… Kirjasi sen sijaan sivuuttaa jokainen ylevä ihminen vaitiololla."

Harhama katsoi kosken kuohuun… Siitä nousivat hänen elämänsä ilkeät höyryt… Sen pauhu huusi tuomiota hänelle… Rietas käärme käski hänen lukemaan kirjeen loppuun…

Ja hänen täytyi totella, sillä se käsky oli hänen oman elämänsä käsky. Hän luki:

— "Etkö voisi asiaa parantaa esimerkiksi ilmottamalla, että sinä et ole kirjailija. Selitä, että onhan maailmassa jo vähintään kolme sataa miljoonaa ihmistä, jotka kirjoittavat jotain, eikä niitä ole kukaan kirjailijaksi korottanut… Se, kirjailija maineesta luopuminen, on käsittääkseni sinun velvollisuutesi kirjailijoita kohtaan. Sillä tietääkseni myönnät jo itsekin olevasi kuona, jota aina lähtee Jumalankin takeesta, ja semmoisena olet kirjailijoillemme häpeä…"

Hän pysähtyi ja mietti missä määrin hän oli nyt enää pyrkinyt runoilijoiden istuimelle. Sitten luki hän edelleen:

— "Runoilijan puuhistakin luopuminen on sinun velvollisuutesi toisestakin syystä, siitä syystä, että meillä on jo kylliksi runoilijoita, ja kylmässä maassa, jos mieli kestää ja tulla toimeen tarvitaan ennen kaikkea muuta, ja viimeiseksi runoa… Ja voi kansaa, joka meidän kansamme asemassa ollen rakentaa huoneensa runojen ja romaanien varaan!"

Taas ajatteli Harhama. Koskenveto kohisi suurena, jalona kuolemanrunona… Sen seasta kuului onnettoman Martvan surullinen laulu… Niitä kuunnellen jatkoi Harhama lukuansa, lukien:

— "Se runoilijan ja kirjailijan istuimelta alas astuminen voi sinusta tuntua raskaalta, valta-istuimesta luopumiselta, jos olet sokea. Mutta se ei ole raskas, jos kuljet avoimin silmin. Silloin nimittäin huomaat, että runoilijana olo ei olekaan mitään kadehdittavaa. Runoilijan — sinunlaisesi nimittäin — suuruus kuvastuu yleensä ainoastaan sen omissa aivoissa. Me maallikot taas näemme semmoisessa runoilijassa jonkin säälittävän hengen ja olennon; jonkun pikku kissan, jonka pään silittämistä jokainen ylevä ihminen pitää armeliaisuuteen kuuluvana velvollisuutenansa. Jotkut tietysti silittelevät sitä, koska pelkäävät sen kynsiä ja ainoastaan aniharvat — etupäässä nuoret koulutytöt — osottaaksensa, että muka ymmärtävät ihmishengen suuruutta ihailla…"

Hieno elämän rihma värisi silmin näkymättömänä. Sen rihman jokainen kuitu kätki itseensä elämän ja kuoleman syyn… Koskessa pulahti vesi… Vanhurskas ääni kohahti… Martvan pääkallo vilahti vedestä… Elämä värisi taas suruvirtenä…

Harhama jatkoi lukuansa. Hän luki:

— "Ota tämä huomioon, niin runoilijan istuimelta alas astuminen on sinulle helppo… Katso myös, mikä kihinä jo vallitsee Danten istuimella: Se on jo aivan kuin saivarteli peitossa ja parasta aikaa käy siellä aivan silmiesi edessäkin ankara taistelu ylimmästä sijasta. Ei totta tosiaan tee mieli siihen taisteluun sormiansa pistää, sillä yksinpä kuohinveitsetkin vilkkavat siellä jo aseina… Ja ruminta siinä on vielä se, että taisteltavana ei ole yksistään Giordano Brunon osa, vaan on siihen oleellisesti — jos kohta vastoin runoilijan tahtoa — yhdistynyt se ruma, jota me maallikot leiväksi sanomme, sillä parempi leipä seuraa väkisinkin suurempaa suuruutta, niin mielellänsä kuin tietysti runoilija itse tahtoisikin karttaa niin runotonta ainetta."

Hän aikoi lopettaa, mutta inhottava käärme kuiskasi ilkkuen hänelle:

— "Lue loppuun! Omaa elämäänsä ei voi ihminen kumminkaan itseltänsä salata, eikä sitä kiertää."

Kosken veto koveni… Se huusi jo kuin vesi peto, joka on Martvassa päässyt verenmakuun ja siksi janoaa lisää… Harhama luki edelleen:

— "Tiedän Sinun kerran ylimielisenä julkisuudessa kirjoittaneen: 'Jos et, Jumala, huoli minua tämmöisenä, niin täytyy Sinun minut noutaa loasta, sillä minä astun sinne ja pakotan Sinut sieltä minut noutamaan'… Tämä mielipuolen uhkaus on nyt toteutunut, vaikka päinvastaista tietä: Jumala on painanut sinut lokaan, että oppisit itsesi tuntemaan. Et sinä siis ole voinut Jumalaa pakottaa. Ja siksipä, kuten näet, kaikki mitä teet on lokaa…"

Musta muisto levisi Harhaman eteen. Hän oli todellakin ne sanat kirjoittanut Korpelassa onnensa ja ylpeytensä huumaamana päivää ennen, kun hän alkoi teoksensa kirjoittamisen.

Tuukkalankoski soi kuin suuri vesikannel… Elämä vieri suurena tuskanvirtenä… Mustat linnut lauloivat… Koskesta kohosi onnettoman Martvan haamu… Harhama mietti yhtä ja mietti toista…Ikäänkuin jotakin sanoaksensa lausui hän itseksensä:

— "Kun elämä on raskas, niin se on raskaampi kuin mikään muu."

Silloin hän tunsi taas olevansa Tuukkalankoskelle velkaa Martvan ja sen lapsen hengen. Hän tunsi koskenvedon. Ainoastaan joku näkymätön rihma oli enää aitana. Se rihma oli raukkamaisuus, jota hän kaunisteli luulolla, että hänellä muka on eräs pieni tehtävä vielä suoritettavana.

* * * * *

Mutta korkeudesta laskeusi Perkele Litvaan. Loistavana, ylpeänä seisoi hän siellä ihmis-onnen rauniolla, päässä hohtava kruunu ja tulinen käärme valtikkana kädessä. Kivikovana polki hän jalkansa alle luurankoa, ojensi valtikkansa ja lausui ylpeänä:

— "Minä olen näyttänyt voimani… Minä olen osottanut, että munkinilo oli ennenaikainen…"

Mahtava enkeli-laulu hymisi. Pahan mustat valtaliput liehuivat. Vallastansa nauttien lausui taas Perkele:

— "Mutta nämä kaikki ovat olleet ainoastaan taistelun alkulauluja…Nyt alkaa itse taistelu ja siinä olen minä voittava…"

Suuren taistelun valtalaulut pauhasivat. Taivaalla hohtivat hyvän ja pahan terävät tuliset miekat vastatusten nostettuina.