SISÄLLYS:

Pärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä. 1. Ensimäinen ilta. 2. Toinen ilta. Uusia matkalle kutsuja. Jo tuikkivat salaiset elämäntulet Ja maailman koski yhä kovemmin veti. Kun mies katseli elämänpuuta. Erokyynel kun kostutti neitosen posken. Vaan himmeä olikin totuudenlähde. Kun epäily uskon sijalle tulvi. Lemmenpauloja elämän polulla. Uusia joulun aaton iloja. Mutta hääkangasta morsian kutoi. Vaan uusia pauloja elämä punoi. Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä. Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat. Kun kiusaaja tuli lempivän luo. Tienviereltä uusia tuttuja tarttui. Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi. Kun morsian avuksi lähteä päätti. Kun enteet alkoivat synketä yöksi. Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.

Pärevalossa hyvän- ja pahantiedonkirjan ääressä.

1. Ensimäinen ilta.

1 Moseksen kirja 2:nen luku 17 v.

Syksyllä olivat jo talven, tytöllä pojan kihlat käsissä. Metsä oli keltaisimmillansa, pihlaja marjoista punaisimmillansa. Syksyn runokulkunen soi mailla ja vesillä.

Ranniston talon upeassa vierashuoneessa paloi päre pihdissä. Se huone oli Litvan ruhtinassali. Huoneen lattialankut olivat leveintä, lumivalkeaksi pestyä honkaa. Jykevät huonekalut olivat kalleinta, parasta koivun visaa, mitä kuivin kangas on milloinkaan kasvanut. Eikä tahrannut maali niiden pintaa, ei peittänyt se luonnon valmistamaa ihmeen kaunista, kutrikasta puunniverää. Jalo visa hohti puumarmorina. Pyöreiksi höylätyt ja valkeiksi pestyt seinän honkahirret lisäsivät vierashuoneen ruhtinaallista runollisuutta.

* * * * *

Aistikkaaseen pukuun puettu Martva istui pehmeässä, upeassa sohvassa, leikellen auki Harhaman kirjan lehtiä. Monesti ennen oli hän aikonut ryhtyä sitä lukemaan, mutta ikäänkuin jonkin salaisen äänen kehotuksesta oli se jäänyt tekemättä. Hän oli tavallisesti silloin ajatellut:

— "Säästän siksi kun Oolavi tulee… Yhdessä sitten alamme."

Nyt oli Oolavi tullut aivan sitä varten ja istui vastapäätä Martvaa, keinutuolissa, huolettomana, Martvan hilpeää työtä katsellen kuin ajan ratoksi.

— "No, nyt sitä aletaan!" — naurahti Martva leikkelynsä lomassa.

Hiili risahti silloin päreessä. Sen liekki leimahti iloisena ja asettui sitten rauhallisesti palamaan. Perkele kätkeytyi liekkiin hiilen risahteena. Viereisessä huoneessa, jonne vievä ovi oli suljettu, keskusteli Rannisto pastori Aamuston kanssa.

Martva kohentautui, pisti hiusneulan, jolla oli lehtiä auki leikellyt, takaisin tukkaansa. Hänen ja Oolavin katseet kohtasivat silloin toisensa avoimina, puhtaina. Martva naurahti viattomasti, nyökäytti päätään kuin naurahduksen lisäsuloksi ja virkkoi leikillä:

— "'Paperiveitsi' pannaan takaisin tukkaan…"

Sitten kohentautui hän mukavampaan asentoon, nojasi hennon vartalonsa sohvan selkämään ja varustautui alkamaan.

— "No, onnea työhön!" — toivotti Oolavi naurahtaen. Päreen liekki paloi yhtenä rauhallisena vaalean kirkkaana hymynä.

Martva alkoi lukea heleällä, kauniilla äänellä. Hän luki ennakkoluuloisena: Lukemansa kirjan kehuva arvostelu oli häneen jo edeltäpäin juurruttanut sen uskon, että kirjassa on kaunista ja hyvää. Ja mitä ihminen edeltäpäin uskoo kirjassa olevan, sitä hän tavallisesti siinä löytää, kun hän on ryhtynyt sitä lukemaan, nauttiaksensa siitä. Ennakkoluulon voima oli Martvassakin niin suuri, että hän jo kirjan ensi lauseissa vaistomaisesti huomasi tuulahduksen siitä, muka kauniista, jota oli arvostelun harhaan viemänä uskonut kirjassa olevan. Samoin oli Oolavinkin laita. Häntä oli Harhaman kirja aivan kiihdyttänyt. Nuoren papin ja Aatteelan välinen keskustelu oli häneen istuttanut sen uskon, että kirjassa on jotain erinomaista, salaperäistä, jotain siitä suuresta kysymyksestä, josta pappilassa keskusteltiin juuri sen kirjan johdosta, mikä keskustelu oli sytyttänyt hänen sielussansa suuren elämänkysymyksen kaskitulen voimakkaaseen alkupaloonsa. Sen tähden oli hän uteliaana odottanut tätä iltaa, jolloin oli määrä alottaa lukeminen.

Kun Martva oli muutaman lauseen lausunut, katsahti hän Oolaviin, silmät säteilevinä, ja lausui merkitsevän kysymyksen:

— "No—o?"

— "Kyllä siinä on omituista", — myönteli Oolavi, miettien lauseiden sisältöä.

Päretuli heilahteli iloisesti. Perkele nautti voitostansa.

Martva luki edelleen. Joka lause lisäsi hänen ennakkoluuloansa. Hän innostui. Ääni muuttui heleämmäksi. Ajatusta ei sitonut niin paljon luetun sisältö, kuin ennakko uskon kuvittelema kauneus ja muu sen yhteydessä oleva. Hän kulki sen uskon viemänä: näki sen värjäämiä kuvia, käsitti ajatukset sen uskon hengessä.

Kun hän oli jonkun aikaa lukenut keskeytti hänet Oolavi pyytäen:

— "Anteeksi, Martva!… Pysähdy hetkeksi!"

Päretuli paloi aivan liikkumattomana… odottaen … epätietoisena… Oolavi ajatteli itseksensä.

— "Mitä nyt?" — kysyi Martva.

— "Siinä on semmoinen kummallinen ajatus", — vastasi Oolavi. Ja vielä hiukan ajateltuansa lisäsi hän:

— "Siinä on semmoinen äärimäinen ajatus Jumalasta, että Hän loi ijankaikkisuudenkin… Se on niin mahdoton käsittää, kun tietää, että ijankaikkisuudella ei ole alkua, ei loppua…"

Päretuli alkoi taas iloisesti lepattaa palaessansa. Martvakin mietti asiaa. Hänkään ei jaksanut sitä käsittää. Mutta sitten muisti hän jotain raamatusta ja lausui viattomalla, reippaalla äänellä:

— "Mutta Hänhän on kaiken luonut… Ilman Häntä ei siis ole mitään!…"

Hiili risahti. Pieni, vihainen savu suhahti tulesta. Molemmat lukijat ajattelivat, mutta ajatukset sotkeutuivat ijankaikkisuus- ja äärettömyyskäsitteen suuruuteen. Ajatuksissaan lausui Oolavi:

"Onhan kyllä lause: 'Ennen kuin ijankaikkisuus oli ja maa ja maailma luotiin, oli Jumala'…"

— "Niin!… Todellakin!" — huudahti Martva viattomana.

Sitten hajosivat taas Oolavin ajatukset hetkeksi ijankaikkisuuskäsitteeseen ja haihtuivat sen suuruuteen. Viimein käytti hän ainoaa mahdollista pois pääsyä. Hän pyysi:

— "Ole hyvä ja jatka!…"

Ja naurahtaen lisäsi hän:

— "Sitten myöhemmin ajattelemme…"

Martva jatkoi. Oolavin rohkea, suuri henki oli huumaantunut Jumala- ja ijankaikkisuuskäsitteen suuruudesta. Ennakko-usko imi siten itseensä uutta voimaa. Se imi sitä itsestänsä. Kirja oli ainoastaan tuuli, joka puhalsi, palje, joka lietsoi. Se oli välikappale, joka määräsi ihmiskohtaloa, ollen itse yhtä arvoton kuin tuulenhenki tai vanha palje.

Ja sentähden kirkastui Oolavin sielussa kirja edelleenkin muka joksikin merkilliseksi. Hän löysi siinä omituista tavallisimmissakin lauseissa… kiintyi… alkoi kietoutua… antoi voiman johtaa järkeä…

Päretuli kirkastui. Se punotti ivahymynä.

Ja Martvaan vaikutti lisäksi huoneen runollinen valaistus… morsiamen mieliala… uteliaisuus ja kaikki muu… Puhdas mieli kävi herkäksi… Sen huomasi jo ulkoa päin: ääni muuttui lämpimämmäksi, poski hehkui, silmä loisti kuin tytön silmä konsanansa, kun se on saanut mielitekonsa: löytänyt onnen-apilaan tai saanut kirjeen kaivatulta.

— "Tämä kohta on kaunis!… Vai mitä, Oolavi?" — huudahti hän lukemisen lomassa.

— "On se!" — myönteli Oolavi. Ennakkoluulo imi kaiken itseensä ja kasvoi kuin lumivyöry.

Martva luki edelleen iloisena kuin tyttö joka kutoa helskyttelee morsiuskangastansa. Ääni helisi hopeana. Povi lämpeni, hengitys kiihtyi hieman. Oolavi katseli häntä, ajatuksen juostessa luetun mukana.

Luettavaksi sattui joku paikka, jossa Harhama taas ylisti Jumalan suuruutta, saadaksensa — kuten oli lausuttukin — sen kautta kirkollismieliset houkutelluksi hänen kirjaansa ostamaan ja siten maksamaan hänelle jonkunlaisia kymmenyksiä. Martva ja Oolavi eivät huomanneet ansaa. Heidän puhtaille sieluillensa oli niin törkeä petos kokonaan vieras. Lisäksi olisi nuoren papin ja "Hengellisen kuukauslehden" arvostelu tukahduttanut semmoisen ajatuksen, jos se olisikin alkanut orastaa. Heidän onnettomuutensa oli sekin, että he eivät olleet lukeneet toisia arvosteluja, joissa arvostelijat korkean järjen kannalta nimenomaan huomauttivat, kuten olivat lausuneet, rehellisen pahottelunsa sen johdosta että Harhama päivän selvästi käytti Jumalaa apunansa törkeässä teossa, käytti Häntä, veisaamalla Hänelle, kaikkeuden Herralle ylistystä. Siten olivat heidän silmänsä jääneet avaamatta.

Kun Martva oli kyseessä olevan kohdan lukenut, laski hän kirjan helmaansa ja huudahti ihastuneena:

— "Tämä on niin suuresti sanottu Jumalasta!"

— "Niin on… Ei se pastorin lehden arvostelu tunnu liioittelulta", — myönsi Oolavi ajatuksissansa.

Päretulesta suhahti taas pieni iloinen savukieleke huoneeseen.

— "Eikö jo väsytä?" kysyi Oolavi, kun Martva nosti taas kirjan, lukemista jatkaaksensa.

— "Ei ollenkaan… Tämä on niin mieltä kiinnittävää, että…"

Lauseen katkaisi palvelija, joka toi tarjottimella hedelmiä. Martva nyökäytti tuojalle päätänsä merkiksi, että tämä tarjoaisi Oolaville ensiksi.

Oolavi otti appelsiinin ja katsahtaen Martvaan kysyi:

— "Sallitko kuoria sinulle?"

— "En tiedä… No ole hyvä… Mutta minä syön sitten myöhemmin… kun lopetamme", — vastaili Martva epätietoisen-makuisella, vilkkaalla äänellä.

Ja Oolavin kuoriessa appelsiinia, jatkoi Martva lukuansa. Luettavaksi joutui nyt kohta, jossa oli jonkunlaista mautonta runoutta.

— "Nyt tulee runollinen kohta", — huomautti Martva vilkkaasti, muuttaen lukemisen lausunnaksi.

Ja sitä mukaa kun hän luki, yleni hänen soaistu henkensä runouden todellisiin maailmoihin, yläpuolelle luettavaa… Se kuljeksi siellä, missä on ikuinen kauneus, lähde lorisee runovettä tulvillansa… peto hoitelee karitsaa, karitsa hakee turvaa voimakkaan pedon pesästä… Hänen henkensä kuljeksi mailla, missä ihminen on puhdas, miehen ja vaimon välinen suhde pyhä, päivä on soittoa, yö runoa ja huoli ja ruma aivan tuntemattomia… Ihastuksen huudahdus pääsi erehtyneeltä lukijalta… Poskelle nousi hieno lämpimän nostama puna… Katse kulki rivejä pitkin, ajatus mukana. Maailma oli unohtuneena.

— "Kyllä se on todellakin kaunista!" huudahti Oolavikin.

Päretulesta irtaunut savukieleke leijaili ylhäällä ihastuneiden lukijoiden päällä, teki kauniita pyörähdyksiä, hajosi ja taas yhtyi yhdeksi. Viimein muodostui se Harhaman elämän käärmeeksi, joka leijaili ja kiemurteli näkymättömänä ylhäällä korkeassa huoneessa. Sen riettaat jalat riippuivat alas ja evämäiset, levällään olevat siivet kannattivat inhottavaa ruumista. Perkele kätkeytyi siihen käärmeeseen ja seurasi lukemista.

Äkkiä pysähtyi Martva, kuin jotakin oudostuen. Oli sattunut joku huono sana, jota hän ei käsittänyt, tai hän sen käsitti himmeästi, vaistonsa avulla… Hän ei tietänyt, oliko se sana sopiva vai eikö. Hän ei tuntenut vielä pahaa. Lukemisessa syntyi ikäänkuin pieni nyähdys… Joku solmu oli sattunut tielle… Näky muuttui. Näkymätön käärme lierutteli häntäänsä kuin ankerias. Syntyi pieni hämi.

Se hämi oli kuin pieni naurahdus, joka meni pian ohi. Martva teki jonkun kauniin liikkeen, huomasi, ettei sanassa ollut mitään sopimatonta. Siinä tuntui olevan vain jotain runollista ja hienoa. Hän jatkoi taas lukuansa innostuneena.

Ja taas matkusteli hänen henkensä puhtailla runomailla, vieden muassansa Oolavinkin, jossa myös oli syntynyt pieni nyähdys… Hänkin nousi korkeuteen, yläpuolelle maata ja luettavaansa kirjaa… Hän eteni ulapoille, joilla ihmishenki etsii ijäistä kotiansa, edessä, ympärillä ja takana väljät, puhtaat vedenselät… Ei ollut missään maista tuulahdustakaan, ei edes kukan hajua… Korkealla leijaili ikikaipuu pilvenä, joka suli taivaansineen… Ijäisyys avautui puhtaana taivaansalina… Mainen runous oli poissa… Sijalla oli puhdas ihmishengen suuri runous…

Niin suuri oli ennakkoluulon voima.

Mutta äkkiä pysähdytti Martva lukemisensa, kuin olisi ajatukset maahan isketty. Hän luuli aivan salaman singonneen taivaasta, lyöneen maahan ja odotti nyt jyrähdystä. Hänen eteensä oli sattunut aistillinen vertaus, jonka hän oli huomaamattansa juuri lukenut. Inhottava käärme kiemurteli ja huokui myrkkyä… Sen silmät paloivat… Verinen kieli riippui pitkällä…

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä, joka tuntui hyvin pitkältä. Aluksi ei Martva käsittänyt mitä hän oudosteli. Hän odotti vain ukkosen jyrähdystä… Korvissa humisi… Ohimot kuumenivat… Hämmästyneenä katsahti hän Oolaviin, joka myös oli hämillänsä. Heidän katseensa kohtasivat silloin toisensa ja molemmat sävähtivät tulipunaisiksi…

Inhottava käärme lipoi veristä kieltänsä… Se kiemurteli… Siivet liikkuivat evinä… Riettaat jalat tekivät liikkeitä…

Molemmat huoneessa olijat olivat huomanneet oudon hedelmän maun. Ensikertaa punastuivat he toistensa edessä.

* * * * *

Salaisen Harhaman elämänkäärme karkeloi… Veri tunki tulvimalla Martvan poskiin. Kädet herposivat. Hengitys oli hätäinen. Koko ruumis tuntui raukealta.

Hämiänsä salataksensa vetäisi hän nenäliinansa ja koetti sillä vilvoitella kuumia poskiansa, puhallellen sievästi nenäliinan huiskeen sekaan. Ohimot olivat veripunaiset, palavat. Hän ei uskaltanut katsahtaa Oolaviin, joka oli hämillänsä noussut ja käveli huoneessa.

Kumpikin koetti salata hämiänsä toiseltansa, eikä kumpikaan ollut vielä tietoinen hämin oikeasta syystä. Outo ajatus oli herännyt heissä, heidän tietämättänsä tai heidän tajuamattansa, kuten herää kainous tytössä, kun se on huomannut päässeensä lapsesta tyttöseksi. Inhottava käärme nautti voitostansa. Se leijaili ympäri huonetta.

Neuvottomuuttansa salataksensa nousi Martva ylös, poistui huoneeseensa sanattomana ja joi siellä hiukan kylmää vettä. Hetken kuluttua hän rauhottui osaksi. Punastus hävisi poskilta, mutta mielessä oli jotain outoa: hän ujosteli Oolavia, samoin Oolavi häntä. Oli, kuin olisivat he tavanneet toisensa jostain luvattomasta, he tahtoivat salata, että olivat toisensa siinä huomanneet, koettivat jo peittää oman osuutensa siihen. Ja kumminkaan eivät he olleet tajuiset siitä, oliko se pahaa, josta tapasivat toisensa, ja mitä pahaa se paha oli.

Hetken kuluttua palasi Martva huoneeseen, jossa Oolavi istui Harhaman kirjaa selaillen. Hän istahti avonaisen pianon ääreen ja alkoi soittaa "Litvan laulua". Hän ei soittanut tarkotuksella, mutta muuten vaan… kun ei tiennyt mitä muuta tehdä… soitti kuin soitannon vuoksi, mutta itse asiassa hämiänsä salatakseen.

Hänen vielä soittaessansa avautui ovi, joka johti siihen huoneeseen, missä Rannisto itse puheli pastori Aamuston kanssa. Palvelija tuli sieltä tarjottiminensa ja jätti oven auki. Huoneesta kuului nyt Ranniston ja pastorin keskustelu kirjallisuudesta. Rannisto oli uudestansa tiedustanut hurskaan papin ajatusta juuri Harhaman kirjan suhteen, jossa hän itse oli nyt havainnut moitittavaa. Nuori pappi selitti nyt hänelle ajatustansa puhuen:

— "Jokainen kaunokirjallinen tai moraalikirja on epäsiveellinen, jos sen tarkotus ja henki ei ole jumalallista siveellisyyttä, jos se, toisin sanoen, jumalallisen siveellisyyden ja Jumalan sijalle asettaa inhimillisen, määrittelemättömän mielivallan."

Martva kuuli puheen, keskeytti soittonsa, istahti keinutuoliin ja alkoi, kuten Oolavikin, tarkkaavasti seurata keskustelua. Äskeinen kohtaus siihen aivan pakotti. Rannisto huomautti nuorelle papille:

— "Mutta miten on, jos kirjassa, joka tunnustaa Jumalan siveellisyyden, on kieli ja sanat sopimattomia?"

Nuori pappi vastasi nopeasti:

— "Ei kieli ja sanat tee kirjaa miksikään, vaan sen henki. Ettekö ole lukenut kirjoja, joissa jokainen sana on huolella valittu, mutta itse kirja on suorastaan matkaopas niille, jotka tahtovat syöstä siveettömyyteen?"

Hän mainitsi muutamia kirjoja ja Rannisto myönsi hänen olevan oikeassa.

Pappi jatkoi kyselyänsä:

— "Mutta eikö raamatussa ole sopimattomia sanoja ja lukuja? Esimerkiksi Salomonin korkea veisu, Mooseksen ensimäisen kirjan 38:s luku ja paljon muuta… Mutta onko yksikään pahennut raamattua lukiessansa ja saanut sielullensa vaaraa?"

Rannisto luotti hurskaaseen pappiin miltei kuin Jumalaan. Siksi tuntuivat hänen sanansa rauhoittavilta ja hän huomasi ne oikeiksi. Innostuneena jatkoi pastori:

— "Goethen Faustia pidetään siveellisenä kirjana, enkä minä kiellä, että se sitä on… Se on korkeastikin siveellinen kirja omalla tavallaan… Tunnustaahan se yliluonnollisen ja siihen perustuvan siveellisyyden, eikä alenna ihmistä karjasiveellisyyden tasalle. Siinä ei ole sanoissa aistillisuutta muistuttavaakaan kohtaa muuta kuin joku lause, kuten: 'Du bist doch nun einmal eine Hur' [Kun nyt jo kerran huora oot] ja joku muu vähäinen: 'Wohl um die schlanke Hüfte frei', ja ehkä joku muu mitätön. Mutta siinä on jotain — sen hengessä — pakanallista. Se on täysin pakanallinen kirja. Se tunnustaa vain jumaluuden yleensä, eikä tarkota elävää, personallista Jumalaa. Se on ylevä ainoastaan siksi, että se korottaa ihmiset karjaa ylemmä, johon kuuluvaksi sitä koettavat pikkusielut polkea, kun oppivat kirjoitustaidon. No hyvä on: Siinä, kuten sanoin, ei ole aistillisia sanoja, vaikka aistillisuus on senkin kirjan vaikuttavana voimana. Mutta kun sen henki ei ole Jumalasta, onko yksikään langennut nainen sen kautta kääntynyt ja pelastunut paheen likaisista kynsistä, vaikka niin moni langennut on sitä katsellutkin teattereissa?"

Rannisto oli sanaton. Hän tunsi maailman kirjallisuutta ja oloja. Hän luuli tietävänsä, että Faust-näytännöistä ei ole ainoakaan portto Mariana kotiinsa palannut, ei puhdistunut ja vapautunut likaisesta aistillisuudesta, kuten syntinen vaimo fariseuksen huoneessa Jeesuksen luona. Martva ja Oolavi seurasivat joka sanaa tarkkaavina kuin kärpäsen hiljaista surinaa.

— "Minä myönnän Teidän olevan oikeassa", — myönnytteli Rannisto.

Nuori pappi jatkoi:

— "Mutta miten moni on löytänyt pelastuksensa ja rauhansa raamatusta, jossa paha on tuotu peittelemättä julkisuuteen?" —

Martva ja Oolavi käsittivät puhelun koskettelevan sitä samaa asiaa, joka oli heidän poskiinsa veren ajanut. Äskeinen neuvottomuus alkoi hieman hälvetä. Saastainen käärme leijaili iloisena, silmissä ilkeä hohde. Kun keskustelu oli vielä hetken jatkunut, selitti pastori Aamusto:

— "Minä en yleensä ole semmoisen kaunokirjallisuuden suosija, joka on kirjoitettu ainoastaan ajankuluksi, käytettäväksi korttien asemasta. Koko kaunokirjallisuudesta voi ammentaa vähemmän tietoja ja elämän viisautta, kuin esimerkiksi Jumalan kymmenen käskyn yhdestä käskystä. Se on enimmäkseen jotain köykäistä hosumista — tietysti on poikkeuksia. — Mutta kun se nyt on monelle välttämätön ajankuluksi, niin täytyy koettaa ymmärtää niitä, joiden ammattina sen valmistaminen on. Täytyy ottaa lieventävänä asianhaarana huomioon se, että heillä — puhun nimenomaan nyt Harhamasta — ei ole ollut aikaa tai varoja, eikä ehkä mitään muutakaan tutkintoihin, opintoihin. Harhamakaan ei ole saanut tilaisuutta syventyä elämään, tieteeseen ja vaikeisiin ajatuksen maailmoihin. Mutta jos tarkotus on rehellinen ja oikea ja kirjan henki on Jumalasta, voi vähilläkin tiedoilla paljon tehdä ja puutteellisuudet täytyy silloin ymmärtää ja anteeksi antaa… Muodot myös ovat aivan makuasioita: Petäjää ei voida moittia siitä, että sen havuneulat eivät ole koivun lehtien laisia."

Käärme käyristeli selkäänsä iloissansa. Rannisto oli kahden vaiheella. Hän taisteli suurta taistelua. Tytär oli hänelle elämän suurin maallinen aarre. Mutta hänestä oli myös synti epäillä hurskaan papin sanoja. Ajatukset masentuneina huomautti hän siitä kyvyttömyydestä, mitä Tuukkalakin oli huomauttanut Harhaman kirjassa ilmenevän.

— "Minä myönnän sen todeksi," — tarttui pastori Aamusto jatkaen: "Kirjan tekijällä ei ole kykyä. Mutta ottakaa huomioon, että pienten kansojen yleensä täytyy olla neroista uneksimattakin. Nerot ovat suurtenkin kansojen keskuudessa harvoja, vuosisatais-ilmiöitä; me niitä tuskin saamme vuosituhansiin nähdä. Suurien kansojen keskuudessa voi toki ilmestyä kykyjä, jotka keskinäisellä kilpailullaan estävät henkisen rikkaruohon valtaan pääsyn. Meillä ei luonnollisesti voi niitäkään usein hukata ja siksi pääsee meillä henkinen rikkaruoho rehottamaan. Sillä minä myönnän, että Harhama on neron rinnalla rikkaruoho. Mutta meidän on pakko tyytyä siihen. Meidän on pakko antaa nerona rehottaa melkein jokaisen, joka vain haluaa, kuten Harhamankin, koska meillä ei ole varoja — neroja — sitä tukahduttamaan ja meidän täytyy koettaa tulla omillamme toimeen ja kiittää Jumalaa, että meillä edes niinkin paljon on…"

Rannisto ajatteli, kuten todellinen ruhtinas. Ikäänkuin huoaten lausui hän sitten:

— "Neroja!… Kukapa voi sanoa missä alkaa nero ja loppuu nerottomuus… Meidän aikanamme jokainen pauhaa ainoastaan nerostansa…"

Pastori Aamusto ajatteli hetkisen ja lausui:

— "Mielestäni alkaa nero siinä, missä ihminen alkaa huomata mitättömyytensä, huomaa puutteellisuutensa ja missä lakkaa maineen- ja kunnianhimo… Puutteittensa huomaamiseen tarvitaan suurta neroa… Kunnianhimo taas on nerokkaalle, ylevälle ihmishengelle yhtä inhottava, kuin porton koristukset siveelliselle naiselle."

Rannisto epäili, Nuori pappi todisti:

— "Katsokaa Jeesusta: Hän pakeni kuninkaaksi tekijöitänsä — siis kunniaa — ja rukoili suurimmat rukouksensa salaisuudessa, ja viisaat apostolit sanovat ymmärtävänsä ainoastaan puolittain… Tarkastakaapa nerotonta kirjoittajaa, niin huomaatte, että se on kaikessa erehtymätön. Katsokaa tosiasioita, niin huomaatte, että nero alkaa itsensä tuntemisesta, eikä suulastelusta."

Niillä sanoillansa kohosi nuori pappi taas Ranniston silmissä ja hänen Harhama-puolustelunsa saivat siten voimaa ja tukea.

Puhelu jatkui. Käärme iloitsi. Martva kuunteli raukeana; Oolavi jännitettynä. Nuori pappi jatkoi:

— "Yleensähän meillä kaiken luonnonlainkin mukaan pitäisi voida ilmestyä ainoastaan yksi Tolstoi samaan aikaan kun viisikymmentä kertaa suuremman kansan keskuudessa niitä ilmestyy viisikymmentä. Mutta kilpailevien voimien puute tekee, että meillä on viisikymmentä 'Tolstoita' samaan aikaan kun suuren kansan keskuudessa yksi. Minä myönnän että Harhama on juuri semmoinen itse-'Tolstoi', tai muu vastaava. Minä vain pidän hänen kirjansa henkeä oikeana, ja se henki korvaa suurenkin väärin käytetyn kyvyn…"

Rannisto mietti, samoin Oolavikin. Nuoren papin maallinenkin viisaus tuntui kumoamattomalta totuudelta. Se nosti hänen sanojensa oikeutusta edelleenkin Ranniston silmissä. Nuori pappi jatkoi:

— "Pienten kansojen kohtalo on kirjallisuudessakin surullinen. Suurten kansojen nerot vievät leivän omien kirjailijoittemme suusta. Se on Luojan viisas sääntö meidän hyväksemme, sillä siten pysymme aikamme tasalla. Mutta kirjailijoittemme osa on juuri siksi surullinen: Nerokkaimpienkin on pakko haudata — jopa elävinäkin — 'kuolemattomia' teoksiansa oman liikatuotantonsa alle. Jos siis Harhaman kirja ei ole Jumalasta, on Jumala siinä käyttävä sitä tietä, tehdäkseen hänet vahingottomaksi. Se on vanha, viisas Gamalielin neuvo, joka on Jumalan viisaudeksi hyväksytty. Me ihmiset kyllä voimme hänenkin suhteensa erehtyä, kuten itse Jeesus Judaksen suhteen erehtyi…"

Hänen sitä puhuessansa oli inhottava käärme puhaltanut hienon savukielekkeen, joka oli kulkenut vierashuoneesta nuoren papin luo ja leijaili nyt hänen päänsä ympärillä, kruunaten hänet, kaunistaen hänen ohimonsa. Oolavi selaili Harhaman kirjaa ja Martva keinui miettivänä keinutuolissa, uinaillen, ikäänkuin hänen katseensa ja sielunsa olisivat liidelleet korkeuden salaperäisillä auteremailla.

Rannisto mietti. Hän tajusi Jumalan tahdosta, vaistomaisesti, lapsensa onnen olevan kysymyksessä. Nyt olivat hurskaan papin sanat rauhottaneet häntä; mutta hän etsi vieläkin jotain, joka kaipasi selitystä. Hän puhui taas:

— "Minusta tuntuu, että Te olette oikeassa… Mutta on siinä kirjassa vielä paljon, joka näyttää hassulta ja hullulta. Esimerkiksi juuri pääasia: Harhaman nouseminen Jumalaa vastaan… Onko hän edes järjillään?"

Nuori pappi oli oman Jumalansa asian sokaisema. Hän selitti:

— "Jokaisen, sanon jokaikisen ihmishengen kohtalo on sama. Se on kuin luonnonlaki, jota ei ihminen voi muuttaa. Minä kysyn Teiltä, herra Rannisto: Voiko yksi apilas elää toisenlaista elämää, kuin kaikki muut apilaat, tai voivatko jotkut apilaat poiketa lajinsa elämänlaista?"

— "Ei suinkaan", — myönsi Rannisto.

— "Niin on ihmishengenkin laita", — tarttui pastori Aamusto jatkaen: "Jokaikisen ihmishengen historia on sama kuin Kaiuin ja Faustin ja Wilhelm Meisterin ja jokaisen muun. Sen vaikuttaa perisynti. Jokainen ihmishenki on vapaa ja nousee Jumalaa vastaan, mikä lankeemuksillansa, rikoksillansa, mikä jumalankieltämisellänsä, epäilyksillänsä, kirjoituksillansa, tai muulla. Toiset ovat vain liian suuria raukkoja voidaksensa sen myöntää. Harhama eroaa useista muista siinä, että nousi Jumalaa vastaan rikoksillansa ja kaikella. Hänessä oli kokoontunut kaikki ihmishulluus… Siis hän ei ollut tavallaan järjillään…"

Puhelu jatkui. Käärme leijaili iloisena… muodosteli kiemuroita… suhahteli suoraksi… nousi väliin pystyyn… Ilkeät jalat ja siivet repalehtivat väliin velttoina… Turhaan huomautti Rannisto, että Harhaman huono elämä ei voi hyvää hedelmää toisissa kantaa. Soaistu pastori vastasi siihen:

— "Saulus Tarsolaisen entisyys oli huono, mutta ettekö Te lue Paavalin lähetyskirjeitä Uudesta Testamentista? Samoin ovat useimmat Vanhan Testamentin kirjoittajat Moseksesta lähtien rikollisia: Moses tappoi egyptiläisen. Salomon ja David eivät olleet nuhteettomia… ja niin edespäin… Raamattu on siinäkin asiassa rehellisempi esimerkiksi Rousseau'ta, jolle maailma käsiänsä taputtaa rehellisyydestä… Mutta samat narrit ivailevat Abrahamia, joka on syntinsä paljastanut tuhannen kertaa rehellisemmin kuin Rousseau."

Rannisto myönsi taas nuoren papin olevan oikeassa. Käärme riemuitsi. Martvan ajatukset olivat taas puhdistuneet ja hajonneet unelmien maille.

Mutta Oolavi oli kuunnellut puhetta koko ajan jännittyneenä. Harhama alkoi kohota hänen silmissänsä taruhenkilöksi ja sai sen kautta suuren vaikutusvallan häneen. Hän ei käsittänyt papin puheen ajatusta: "Harhama on vain tavallista hullumpi ihminen…" Jo alkanut epäily, ja nyt järkähtänyt mieli, joka nosti punan poskeen, tekivät hänet alttiiksi vaikutuksille. Harhaman kirja veti häntä nyt jo jollain salaperäisyydellä, kuin Tuukkalankoski.

* * * * *

Päre oli jo sammutettu. Yön mustat silmät kiiluivat kaikkialta. Taivas oli tähdistä tyhjä. Ei valaissut kuu maisemia.

Kun Martva oli jäänyt yksin, tunsi hän oudon tunteen, joka täytti hänen olemuksensa: Hän oli ikäänkuin jotakin kadottanut. Niin sanoi hänelle joku salainen ääni. Eikä hän tietänyt, mitä hän oli kadottanut. Jotain hän vaan kaipasi ja pieni mielipaha täytti sydämen.

Hän yritti lukea Harhaman kirjaa, mutta luopui aikomuksestansa. Siinä kirjassa oli nyt hänelle jotakin, jota hän pelkäsi ja samalla halusi saada nähdä. Hienoin elämän salaperäisyys alkoi hiljaa kietoutua verkoksi hänen sielunsa ympärille. Hänelle ennen tuntemattoman tuulahdus oli puhaltanut hänen puhtaaseen sieluunsa, hävittänyt siitä entistä ja alkanut valmistaa maaperää uudelle. Joku pahan-enne nosti samalla mustaa päätänsä ja teki hänet rauhattomaksi.

Hän istui yömyöhään, ajatellen isänsä ja pastori Aamuston välistä keskustelua kirjallisuudesta. Elämänkysymys alkoi silloin laskeutua hänen hartioillensa raskaana, syvällisenä, tutkimattomana. Se himmeni ja laajeni, ja kun hän yritti sitä ajatella, sekottuivat ajatukset niin, ettei hän lopuksi käsittänyt, mitä asiaa hän oikeastansa ajatteli. Viimein kiintyivät hänen ajatuksensa siihen suureen ijankaikkisuuskäsitteeseen, josta Oolavi huomautti. Silloin hän kokonansa hajosi ja repesi kysymyksen suuruuden edessä. "Litvan laulu" ja kaikki yliaistillinen sekottui yhdeksi ainoaksi epäselviöksi.

Jotain saman tapaista tunsi Oolavikin sinä iltana Hänenkään sielunsa ei ollut aivan sama kuin ennen. Hän istui aamuyöhön ja mietti salaisuuden syvimpiä kysymyksiä. Koko elämä muuttui viimein suureksi hämäräksi, jossa kuohuivat kummat kosket ja salaiset tulet kutsuivat. Elämänkoski alkoi vetää hänen venettänsä.

2. Toinen ilta.

Oli uusi ilta hyvän- ja pahantiedon kirjan ääressä. Enkeli suri polvillansa korkeudessa Ranniston talon kohdalla.

Metsä oli jo riisunut lehtikorunsa, poissa olivat sen kesälinnut. Pensaan varpu oli paljas, ja siksi oli jänis levoton. Nurmi oli menettänyt ruohopäisen värinsä. Sen heinä mätäni kellahtavana luokona. Syyskynnetyn pellon multa paistoi mustana paljasvarpuista metsää vastaan. Taivas oli harmaa, ilma tihkusateinen. Ei ollut muuta viheriää kuin havupuut ja tuore sammal.

Ranniston vierashuoneessa lukivat Martva ja Oolavi taas Harhaman kirjaa. Lamppu paloi iloisena pöydällä. Valot karkeloivat varjojen keralla. Tuvasta helähti joskus naurua ja iloa avatun oven täydeltä. Siellä satoi sukkeluuksia, toisia sommiteltiin. Talvimatkalle lähtevä elämä iloitsi matkavalmisteistaan.

Parina väli-iltana oli Martva lukenut Oolaville kappaleen Harhaman kirjasta, ensin arastellen, varoen, sitten rohkeammin. Heidän välillänsä oli tapahtunut muutos heti punastumiskohtauksen jälkeen: He hiukan ujostelivat toisiansa… tiesivät olemassa olevan jonkun aran kohdan, mutta eivät uskaltaneet siihen kajota… peittelivät sitä… He aavistivat siinä olevan jotain pahaa.

Se peitettävä oli se ilkeä aistillinen tuulahdus, joka oli Harhaman kirjasta heidän sieluihinsa puhaltanut. Se tuulahdus oli tarttunut heihin kuin tauti. Siksi he peittelivät ja häpeilivät sitä.

Mutta vähitellen oli se tauti kehittynyt heidän sitä huomaamattansa. Ujostelu haihtui osaksi ja he kohtelivat toisiansa vapaasti, mutta ei kumminkaan niin kuin ennen. Välillä oli jotain, joka heitä veti yhteen ja samalla pani arkailemaan. Samalla olivat he — varsinkin Oolavi — alkaneet yhä enemmän ajatella ihmishengen kysymystä.

Kun Martvan piti nyt alkaa lukeminen, lausui hän naurahtaen:

— "Kuule, Oolavi! Minun tekisi mieleni… Arvaapas mitä?"

— "Nyt minä olen niin epäkohtelias, että en täytä pyyntöäsi: en arvaa… Mutta minä sen sijaan lupaan, että mitä mielesi tekee, se pitää sinun saada", — vastasi Oolavi keinutuolissa.

— "No kiitos!… Vaihda sitte paikkoja!" — pisti siihen Martva, nousi sohvasta ja istuutui keinutuoliin huolettomana. Myöhästynyt syyskärpänen surahteli silloin tällöin hänen korvansa juuressa.

Luettavaksi joutui nyt eräs luku, jonka nimi oli "Pirun Eedeni": Siinä Harhama kertoi Harhasaaresta ja matkasta, jonka hän unissansa teki sinne. Sen edellä oli ollut juuri eräs pöyristyttävä kertomus, joka valmisti mielialan, teki sielun herkäksi, järkyttäen hermoston. Kertomuksesta tuoksusi Harhaman sielun sairaloinen aistillisuus, mutta sitä ei huomannut erehtyneiden arvostelijoiden sokaisema Martva. Puhdas sielu näki kaikessa puhdasta, kun sille ei oltu edeltäpäin aivan huomautettu, että kauniin kuoren alla onkin likaa. Jonkun matkaa luettuansa huudahti Martva:

— "Ai, kun tämä on kaunista!"

Niin oli Harhaman olemuksen perinnöllinen paha taas hiipinyt puhtaaseen sieluun pettävässä muodossa ja tullut siten Martvan kohtaloiden määrääjäksi. Syyskärpänen surisi iloisena. Perkele oli kätkeytynyt siihen.

Ja Martvan ennakko-uskoinen sielu nousi taas heti ensi riveiltä runouden maailmoihin. Se ei huomannut sitä huonoa, mikä kuvauksessa piili kuin kyykäärme kukassa. Hän eli kirjan Harhasaaressa, "Pirun Eedenissä", jossa pilvet ovat satupunaa… tuulenhenki joutsenen lemmenlaulua… vedet uimalämpöisiä, kortteikko kukkia täynnä ja rantametsä morsiamen unelmia.

— "Vai mitä, Oolavi?… Eikö tämä ole kaunista?" — kysyi Martva ihastuksensa lomassa.

— "Kyllä!… Jos se on kerran sinun mielestäsi kaunista, on se todella kaunista…"

— "Sinulla on hieno kauneus-aisti", — lisäsi hän kohteliaisuudella, kun Martva katsahti häneen kysyvästi.

Palkaksi sai hän Martvalta naurahduksen ja kauniin silmäyksen.

Martva joutui jo lukiessansa Perkeleen aisti-enkeliin, joka oli kirjassa kuvattu Aistimo-enkelin nimellä hekumalliseksi, houkuttelevaksi, silmälle armaaksi, kuten on Perkeleen enkeli, jonka huomaa ainoastansa aistillisin silmä. Martva pysähtyi… oudosteli… ei tiennyt jatkaako, eikä uskaltanut Oolaviin katsahtaa… Salataksensa häminsä, otti hän taas nenäliinansa ja sillä itseään vilvotellen katseli sen takaa kirjaa salavihkaa, salassa lukien edellensä. Poskelle nousi hieno, lämmin hehku.

— "Entä eteenpäin?" — kehotti Oolavi luettavaan kiintyneenä.

Martva rohkaistui. Hän luki eteenpäin nopeasti, kuin vaan ohi päästäksensä… peittääksensä näennäisellä tyyneydellä, että on taas jotakin huomannut. Kärpänen surahteli iloisena ja istahti sitten Martvan olkapäälle.

Ja kun Martva oli saanut kuvauksen Aistimo-neidosta luetuksi, pysähtyi hän kuin pitkästä juoksusta hengähtääksensä, heilautti keinutuolia taaksepäin, pani kirjan suunsa eteen ja katsahti sen takaa Oolaviin arasti. Mutta Oolavin katse oli muuanne luotu… pelosta… vältellen… Molemmat olivat kirjasta taas huomanneet kielletyn tuulahduksen.

Martva ilostui, kun uskoi, ettei Oolavi muka ollut luettavassa mitään pahaa huomannut. Hän salasi omat tunteensa ja kiihtyi edelleen siitä mielenjännityksestä, joka aiheutui salailemisesta. Hänen uteliaisuutensa yltyi. Kauhunkuvauksen järkyttämä ja äskeisen tapauksen värisyttämä sielu oli aivan kuumeessa. Kärpänen surahteli taas huolettomana.

Mutta Oolavikin oli jotakin huomannut. Sitä salataksensa kehotti hän, välinpitämättömäksi tekeytyen ja uteliaisuuden yhä yltyessä:

— "No, jatka nyt!… Vai joko rupesi väsyttämään?"

Martva jatkoi. Hän tunkeutui yhä syvemmälle Harhaman kirjan aistiaarteisiin, uskoen niitä runoudeksi… Ajatus hyppeli rivien mukana kuvasta kuvaan, maalauksesta maalaukseen… Sielu imi kustakin kuvauksesta sen hengen itseensä… Ihmis-elämä kietoutui siten yhä lujemmin yhteen: yhden harha-askel tuli tienviitaksi toisen kulkemalle elämäntielle.

Jo tuli kuvaus "Viinilähteen" ilonpidoista. Martva hengitti kiihtyneenä… Poski hehkui… Hän ei taas tietänyt jatkaako, vai pysähtyä… Hän yritti ja pysähtyi ja taas yritti… Hän pyrähteli aran lintusen tavalla lauseesta lauseeseen, kuin varvulta varvulle… arkaili… pelkäsi… tahtoi samalla lentää aivan päähän asti… lennähtää kuvittelemansa runon latvaan ja nähdä sieltä koko salaisen maailman ihanuudet…

Ja hän rohkaistui ja lensi… Hän luki nuolena Viinilähteen tarinat… kiiti runoveneessä lähteen ohi… Hän näki rannat lumoa täynnä… kaislikon lemmenkukista valkeana… Tuolla kuiskaili mies tytölle… siellä niiaili tyttö kuiskailijalle… niiaili kainona, siten rohkaisten aivan suotta arkailijaa… Hän näki suudelmien lentävän punaperhosina… Ne olivat aivan kiinni antautumassa… pakenivat taas, valmistaen kiinni ottajan makua… herkytellen sen mieltä… Silmäyksien hän näki toinen toistansa kosivan kuin perhosparin, joka armastelee kevätkukan ympärillä… Hän näki tyttöjä, joilla ei ollut pukuna muuta kuin mitä oli tarpeellista luonnonpaidan koristeeksi… lisälumoksi… verhoksi, joka luo salaperäisyyttä… Miehet hän näki semmoisina, minä ne polttavat tytöstä voimat… vaimosta kunniantunnon ja naisesta ihmisen korkeat avut…

Kaikki vilisi hänen silmissänsä punaisena… lämpimänä… herkullisena… Kaikki poltti hänestä jotakin poroksi… Harhaman elämä alkoi tautina syöpyä häneen.

Kärpänen katseli häntä rauhallisena. Oolavin sielussa vilahtelivat punaiset värit…

Kun Martva oli kuvauksen loppuun lukenut, heittäytyi hän keinumaan kirja puoleksi silmillä, hengittäen kuumasti, kuin jostakin ahdistavasta päässeenä ja hengästyneenä. Oli kuin olisi hän juossut pahan, peljätyn paikan ohi ja huoahti nyt helpotuksesta… Oolavi ei uskaltanut häneen katsahtaa.

Mutta hän tunsi Martvan kuuman naisenhengityksen… Hän huomasi sen nyt vasta ensi kertaa.

Ja ikäänkuin estääksensä kiusallisen äänettömyyden jatkumasta ja jonkun ilkeän sen kautta ilmitulemasta, ryhtyi Martva lukemistansa jatkamaan, posket hehkuvina, punapalona, sielussa outo kuume. Hän luki edelleen "Pirun Eedenin" näyistä, souteli sen vesiselillä ja katseli sen rantalehtojen saloja… Hän luki Lemmenlehdosta, eläen itse luetun mukana… Hän näki lehdot täynnä lemmenkukkien lemua… Hän näki kuinka neidot lymysivät puiden oksien lomissa, ollen paulana miehen polvilla… itse samalla punoen miestä paulaksensa… Naisen hän huomasi ainoastaan osaksi: Hän huomasi naisesta sen, mikä oli hänelle opiksi lemmen asioissa… Miehen hän huomasi kokonansa: Hän näki sen, kun se oli huumautuneena… rohkeana… syli avoinna ja lämpimänä… Hän hermostui… pelkäsi… oli turvaton… etsi pakopaikkaa ja aina veti häntä mieli painautumaan jonkun tuntemattoman runosyliin, sillä se syli tuntui turvalliselta Oolavin syliltä… Kärpäsen iloinen surina soi hänen korvissansa terävänä, leikkelevänä… Se ärsytti, kiihdytti kaikki hermot hereille, avasi sielun kaikki sopukat ottamaan vastaan sitä, mitä kirja huokui: aistirunoa…

Eikä hän vieläkään tajunnut mikä se oli, joka huumasi häntä… Hän tunsi vain oudon maun, joka tuli runosta, juovutti ja lumosi ja huumasi. Samalla hän pelkäsi sitä vaistomaisesti. Puhtaan sielun itsesuojelemisvaistot taistelivat uhkaavaa vaaraa vastaan…

Yhä nopeammin kiiti hän kuvausta myöten, lennähteli peljästyneenä lintuna kuvasta kuvaan, saaden jokaisesta siipeensä uutta väriä… Yhä herkemmästi kutitteli kärpänen viiltävällä surinallansa hänen sieluansa, ärsyttäen joka hermon… Hän joutui "Pirun Eedenin" sisimpiin… Lemmenmaku tuoksui siellä kaikkialla… tuoksui kuin kypsät mansikat tuohkosessa… Hän koetti ehtiä pikemmin perille kuin peljäten saavansa pukuunsa outoa hajua, tai päästä enempää näkemästä… ja samalla tunsi hän taas vetoa nähdä kaikki vilahdukselta… Mieli värisi, ääni oli heleänkuuma ja posken puna epäterve…

Viimein pääsi hän loppuun, viskasi hermostuneena kirjan pöydälle ja heittäytyi keinumaan. Hän nojasi kokonansa keinutuolin selkämän varaan, otti nenäliinansa ja löyhytteli polttavia kasvojansa, puhallellen kuumaa hengitystänsä viipeeksi ilman sekaan.

Hetken levättyänsä kohottautui hän, korjasi tukkalaitteensa, nousi ja istahti taas pianon ääreen, ei soittaaksensa, mutta muuten vain, koska ei löytänyt muuta tehtävätä. Ajatuksissansa näppäili hän joitakin hajanaisia sointuja, mitä vain mieleen tuli. Oolavi istui sohvassa ja mitteli katseillansa hänen kaunista vartaloansa.

Hän teki sitä ensi kertaa ja sitä tehdessänsä muisteli hän Harhaman kirjan kuvauksia Pirun Eedenin tyttöjen vartalon sulosta.

Äkkiä alkoi Martva taas soittaa "Litvan laulua". Oolavi unohti silloin äskeiset kuvat ja hänen eteensä levittäytyi elämänkysymys hämäränä merenselkänä. Harhaman kirjasta kuullut epäilyn kuvaukset aukenivat taas hämärinä vedenselkinä, joiden päällä nyt jo leijaili punertava lemmenpilvi. Kaikki kietoutui hämäryyteen ja väreihin. Kun nyt epäilys oli kiedottu yhteen aistielämän kanssa, sai se jonkun salaperäisen sävyn. Hänen sielunsa, jossa jo oli alkanut nousta epäilyn oras, kysely, sai siitä uutta kasvuvoimaa. Hän mietti "Litvan laulun" sanojen ajatusta, sekotti sen Harhaman epäilyihin ja liitti siihen sen, mitä oli pappilassa kuullut puhuttavan Harhaman teoksen juonesta: jumaluuden kehittymisestä kaikkeudessa ja jumala-uskon synnystä. Se kaikki kietoutui yhdeksi salaperäiseksi, houkuttelevaksi taruksi, joka tarttui aistirunouden järkyttämään mieleen ja tempasi mukaansa kuin voimakas virta.

Se tuli hänelle vaaralliseksi juuri sen kautta, että hänen sieluansa alkoi yht'aikaa repiä kaksi voimaa: aistillisuus ja epäily. Sielun vastustuskyky kävi sen kautta liian heikoksi. Pahan kehkeytyminen tuli myös yht'äkkiä, ei hitaasti kehittyen. Siksi oli siitä syttymäisillänsä roihuava palo, hillittyjen voimien suunnaton, hurja purkautuminen. Harhaman kirja oli niihin kipinän heittänyt ja sulut niiden tieltä seljälleen avannut.

Martva oli lakannut soittamasta. Oolavi kumarsi hänelle istualtansa, kiitokseksi, lausuen:

— "Soitosta ja lukemisesta!"

Mutta Martvan mieli oli niin outo, ettei tiennyt mitä tehdä. Kun hän juuri hapuili puheen-aihetta tai jotain muuta, tuli talon kissa, vanha Mirri, hänelle avuksi: Se hieroi kuvettansa hänen jalkaansa, kyyristäytyi, katsoi hänen silmiinsä ja naukasi, pyytäen hyväilyä.

Martva tunsi olevansa pelastettu. Hän nosti kissan syliinsä, hyväili sitä ja puheli:

— "Mirrikö se on?… Niin!… Martvan pikku kissahan se on… Niin!… Nau… nau… nau!… Voi hyvä mirri, kun se tahtoo hyväilyä!…"

Hän istuutui keinutuoliin, puheli yhä kissalle, katsellen sitä, välttääksensä Oolavin katseen. Hän nosti kissan Oolavia katsomaan ja itse siihen katsoen jatkoi hemmotteluansa:

— "Mirrin pitää katsoa Oolavia… Kas niin!… Oolavilla ei olekaan semmoista Mirriä… niin viisasta ja… nau… nau, mirrikulta!…"

Niin luettiin Ranniston hurskaassa talossa hyvän- ja pahantiedonkirjaa: kiellettyä, vaarallista kirjaa, Harhaman lahjaa ihmiselle ja erehtyneen isän lahjaa tyttärellensä.

Yö sipsutteli jo villasukissansa. Väki nukkui. Korkeudessa rukoili enkeli, musta risti kädessä.

Martva istui myöhään yöhön yksin ja ajatteli jotain hyvin hämärää. Hän tunsi koko olemuksensa olevan toisen kuin ennen. Hänen suhteensa vanhempiinsa ei ollut enää täysin lapsensuhde: Hän salasi heiltä jotain. Hän salasi sen vaikutelman, jonka oli saanut Harhaman kirjasta. Eikä hän itse tietänyt mitä hän salasi. Hän koetti sitä miettiä, mutta ei jaksanut. Katse oli raukea, kädet herpautuneet.

Yösydämen lähestyessä istui hän vielä valveilla. Ajatukset keriytyivät nyt "Litvan lauluun". Hän katseli pimeälle järvenselälle, oli huomaavinansa siellä onnettoman, epätoivoisen naisen hurjistuneena ajelemassa. Henkeä pidätellen seurasi hän sen ajoa… vapisi aivan… joka hermo jännittyi… hengitys kävi kiihkeäksi, kuumaksi, katse muuttui hätäytyneeksi.

Silloin surahti kärpänen. Sen surahdus tuntui aivan jyrinältä. Martva säikähti ja hänessä leimahti outo ajatus: Hän kuvitteli olevansa se vedennainen, joka ajelee Litvanselällä epätoivoisena, hurjistuneena, yö hevosena ja musta käärme ruoskana.

Kauhuissansa kavahti hän ylös. Hänen silmänsä paloivat, katseessa oli epätoivon hurjuutta. Hän näytti todellakin siltä veden runonaiselta, joka ajelee Litvan selällä epätoivoon vajonneena, kun ei kuvaistansa käsin kiinni saanut.

Hätäytyneenä joi hän kylmää vettä, vilvotteli palavia ohimoitansa ja rauhottui osaksi. Silloin alkoivat taas hänen edessänsä leijailla Harhaman kirjan kuvat Pirun Eedenistä. Ne sekottuivat taas yleiseen elämän hämärään ja hajottivat hänen ajatuksensa kokonaan. Vasta aamuyön tultua rauhottui väsymykseen uuvuttama, luki rukouksensa ja nukahti uusiin unennäköihin.

Uusia matkalle kutsuja.

Syksyinen päivä valkeni harmaana, tuskin eroten yöstä. Koko päivän sataa tuherti. Ilma ja pilvet sulivat kokonaan samaksi.

Hallanselän rimpisuon takaisessa korvessa huhuili huuhkaja. Mykkä korpi humisi sen huudosta. Korppipari häiriytyi, hylkäsi kuusenlatvansa ja läksi lentää kahnuuttamaan, kiukkuisesti rääkkyen. Vesi lirisi suonsilmissä. Vaalahtava leväsammal oli siihen imeytyneeseen veteen haljeta ja painautui raskaana, vesimehevänä levänä suon pohjamutaa vasten, iskostuen siihen kuin tahdas. Koko rimpisuo näytti sammaltuneelta järveltä, jossa ei seiväs pystyssä pysyisi.

Syystunnelma oli suurimmillansa, sen väri harmaimmillansa. Vettä itki suo, ilma ja pilvet.

Oolavi työskenteli Hallanselän laidassa mittasauvoinensa ja lapioinensa nuorehkon agronoomi Harviston kanssa, joka oli kutsuttu avuksi tutkimaan suon laatua ja tekemään kustannus-arviota sen kuivaamista varten. He olivat tarkastaneet lasku-ojan suunnan, mitanneet sen pituuden ja laskeneet poistettavan maan määrän. Nyt istuivat he vanhalla, kaatuneella kelolla, miettien suolle lähtöä. Agronoomi Harvistoa oli usein Tuukkalassa tarvittu ja hän piti Oolavista, olisi tahtonut olla hänen hyvä ystävänsä.

Korppi rääkkyi. Hallansuon sammalselkä levisi huikean laajana leväliejukkona. Harmaan ilman läpi ei erottanut sen vastapäistä korpirantaa, jossa huuhkaja huuteli. Sitä katsellessaan tuumi Harvisto:

— "Kyllä sinä, Oolavi, olet tainnut aika urakan ottaa… Tuo suo näyttää hyvin epäilyttävältä… Näyttää tuo peijakas!…"

— "Kyllähän siinä vettä ja sammalta ensi hätään riittää", — myönteli Oolavi. Hänen mielensä ei ollut yhtä rohkea ja työnhaluinen kuin silloin, kun oli suon kuivaamisesta isänsä kanssa päättänyt. Ensin oli mieltä vienyt mukanansa lempi, sitten oli alkanut elämänkysymys nostaa hämärää päätänsä, oli tullut kihlaus. Elämänkysymys oli yhä voimallisemmin vaatinut "Litvan laulun" selitystä. Hän ikävöi päivin Martvaa ja nyt oli Harhaman kirja kääntänyt hänessä jotain milt'ei nurin. Hän eli jo henkien maailmassa, taisteli ihmishengen suurta taistelua.

Hän oli jo nähnyt Harhasaaren. Epäily yltyi. Se imi ravintoa aistillisuudestakin ja lopulta juuri siitä kaikesta enimmän.

Hetken mietittyänsä kohosi Oolavi taas koskenlaskijaksi. Hän lisäsi reipastuneena:

— "Mutta kun otetaan suota niskasta kiinni, niin mikäpä muu siinä auttaa, kuin kuiva pois!… Noin!"

Hän teki kuvaavan liikkeen, muka puristaen pesusienestä vettä ja lopetti miehekkäänä:

— "On sitä mies suurempiakin pesusieniä kuivaksi puristanut!"

Molemmat vaikenivat. Harvisto mittaili suota silmäyksillänsä ja puheli sitä tehdessänsä:

— "Älä kehu… älä kehu, Oolavi!… Kyllä siinä on edessäsi semmoinen sammalsieni, että… no ainakin kolme valtamerellistä saat siitä vettä puristaa, ennen kuin mutaa näet…"

— "No… entä sitten? Enempi on kaloille juomista ja uijille uimavettä", — intti Oolavi.

Hetken vielä istuttuansa alkoi Harvisto tehdä lähtöä, puhellen:

— "Jos nyt sitten niinkuin lähdettäisiin… suolle rämpimään nimittäin… Koetetaan etsiä onko siinä ollenkaan pohjaa…"

He alkoivat rassinensa kahlata suolle, etsien vanhoja hakoja jalan tueksi. Tuon tuostakin mittailivat he suon syvyyttä, tunkien siihen rassejansa. Sitä tehdessään puheli vilkas Harvisto:

— "Evästä pitää ottaa mukaan sen, joka lähtee tästä kohti pohjaa hakemaan… Hyvä päivänmatka on, ennenkuin mutaan pääsee."

— "Lähellähän se sitten pohja onkin!… Ei koko suo tarvitse muuta kuin siementä", — pisti Oolavi.

Miehet rämpivät edelleen. Harvisto heitti Oolaville pitkän rihman ja kehotti:

— "Sido tuo rassisi päähän!"

— "Mitä varten?" — kysyi Oolavi.

— "No, etkö sinä sitä hoksaa? Jos minä tässä satun 'haon päältä putoamaan, niin pane voileipä rihmaan syötiksi ja ongi minut pois pohjasta", — lasketteli Harvisto sukkeluuksiansa.

— "Miksi sinut nyt onkimalla!… Ui rysään… sinne meidän kotirantaan, niin minä kalassa käydessäni päästän kuivalle maalle…"

Niin jatkoivat he leikkisää puheluansa ja mittailemistansa yhä selemmäksi kaalaten. Harvisto teki Oolaville uuden ehdotuksen:

— "Kuule, Oolavi!… Sinun pitää ruveta tässä suossa kasvattamaan kaloja, eikä heinää… Mikä mainio hauen kutemispaikka!… Entäs jos kasvatat ahvenia tässä, niin oikeita porsaita niistä kasvaa… jalkoja vaille vaan!"

— "Älä sinä hulluttele!… Heinämaa tästä tulee ja hyvä", — väitti Oolavi, jatkaen mittaustansa. Harvisto jatkoi:

— "Kyllähän siitä tulee, jos pohjan teettää… Sitä ei näet ole ollenkaan… Kas! Tuossa jo tuntui olevan, mutta eihän se ollut kuin hauen selkä…"

— "Mittaa, mittaa vain, kyllä sieltä pohjaa löytyy", — kehotteli Oolavi.

Kun he olivat jo takaisin kääntymäisillänsä, huudahti Harvisto:

— "Nyt minä jo tiedän missä tämän suon pohja on: Se on toisella puolen maapalloa… Austraaliassa… Se on siellä jo heinänkasvulla ja viljelevät sitä neekerit aivan vuokratta… Austraaliasta sinun pitää tämän suon pohja etsiä."

Kun he olivat palanneet kuivalle, teki Harvisto vakavana laskujansa:

— "Kyllä siitä tekemällä sentään kalun saa… saa siitä… Pohja on hyvää… Kun kannaksen puhkaisee, jää suo kuivaksi ja sammaleesta tulee mainiota turvepehkua… Mutta kyllä se maksamaan tulee… tulee se ryökäle maksamaan… Mutta hyvä siitä sitten tuleekin… Suoraan sanoen: Siitä tulee maan mainio heinämaa, kun sen vain saa kuriin…"

Hän heittäytyi jäkälikölle lepäämään. Äänettömyyden synnyttyä mietti Oolavi omia asioitansa: Martvaa ja kaikkea sekavaa. Hän oli ajatellut, eikö "Litvan laulun" ajatus ole se, että elämä on se järvi, josta ihminen etsii ja kaipaa Jumalaa, kuvaistansa muka. Nyt tuli hänelle se ajatus mieleen, kun oli kuullut suota mainittavan kalajärveksi ja hänessä alkoi taas kyteä halu tutkia elämän hämäryys, eikä hän tiennyt missä ja miten se olisi tutkittava. Silloin Harvisto katkaisi äänettömyyden lausuen:

— "Jos minulla, Oolavi, olisi niin hyvä virka kuin sinulla, niin en totta vie minä rupeaisi soita kuivaamaan… Minä eläisin…"

— "Virka!… Mikä virka minulla on", — naurahti Oolavi oudostuneena.

Harvisto huudahti pahanpäiväiseksi hämmästyneen äänellä:

— "Etkö sinä tiedä, mikä virkamies sinä olet!… 'Rikkaan isän poika' sinä olet. Voi velikulta!… Eihän sen mukavampaa virkaa ole maailmassa, kuin 'rikkaan-isän-poika-virka' on… Ollapa minulla semmoinen virka, niin, kuten sanoin: minä vain eläisin!… Sillä elämä on yksi ihana asia…"

Oolavi nauroi hulluttelulle. Mutta se naurahdus oli teennäinen. Elämä veti häntäkin. Hän muisti taas Aatteelan sanat: "Pitää syventyä elämään… mutta mitä elämää täällä korvessa on!"… Korpi muuttui hänen silmissänsä nyt kolkoksi ja tuntematon elämä ihanaksi. Hetken kuluttua kysyi Harvisto:

— "Oletko sinä lukenut Harhaman kirjan?"

Oolavi säpsähti hieman. Hänhän kulki aivan sen kirjan ansoissa.

— "Olen alkanut", — myönsi Oolavi.

— "Se sinun pitää lukea loppuun!… Sen kirjan kun lukee, niin totisesti tuntee elämän… tuntee lempo vie… No, minä sanon sinulle, Oolavi, että sen kirjan luettua aukenevat silmät jo niin, että tuntee kuin Jumala elämän ja kaiken…"

Oolavi mietti. Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua:

— "No on se mies osannutkin elämän maalata!… Se on sen maalannut niin ihanaksi nähdä ja hyväksi syödä että sitä ajatellessa vesi tulee suuhun… Ei itse pääpiru olisi osannut moista tehdä…"

Oolavi naurahti. Harvisto innostui jatkamaan:

— "Se poika kun on maalannut siinä esimerkiksi Pirun Eedenin, niin sitten on turkanen, jos se ei himaise vanhankin miehen mieltä!… Ihan pani, ryökäle, minutkin tanssimaan!… No jo se on osannut maalata… Voi tuota pirun evästä, miten on osannut!…"

Hän kavahti ylös ja jatkoi kirjassa kuvattujen Pirun Eedenin tanssijattarien liikkeitä jäljitellen:

— "Muutamassakin paikassa peto ihan suoraan kirjoittaa, että tyttö tanssi — (hän alkoi tanssia) — näin… noin… katsohan, Oolavi… näin rimpsuttelee… Ja sitten pyrähtelee tällä lailla… hameet pyöränä täällä lanteilla… Ja potkaisee vielä: näin… Kyllä sillä miehellä on ollut uskallusta!… Voi sitä pakanaa, sitä samaista Harhamaa, mitä on kirjoittanut… No kun sanon suoraan, niin häränpyllytkin, se juudas lasketuttaa tytöillä… Se kirja sinun pitää ulkoa lukea!… Minä olin siihen niin ihastunut, että ihmettelin miten mokomaa on voitu painattaakaan."

Oolavin sielussa häilähtelivät Harhasaaren lumot. Hän ei ollut vielä Pirun Eedenistä lukenut. Hän tunsi oudon maun sielussansa. Uteliaisuus kiihtyi. Uudet voimat rynnistelivät tokeitansa vastaan. Harvisto oli istuutunut ja jatkoi Oolaville:

— "Sinähän et ole Pirun Eedenissä ollut, vaikka käyt vähä väliä kaupungissa raha-asioilla. Lue Harhaman kirja, niin vaikka sulia olisi mukulakivi sydämenä, niin pehmenee se vain!… Ja sittenhän on lempo, jos et silloin löydä luitasi Pirun Eedenistä."

Oolavi kuunteli yhtenä korvana. Hän oli aina karttanut Harhaman kirjan Pirun Eedeniä, inhoten siellä istuvaa väkeä. Nyt tuntui se hänestä Harhasaarelta, jossa ovat nähtävinä salaiset ihanuudet. Harvisto jatkoi hetkisen kuluttua:

— "Minä en ollut pitkiin herran vuosiin ollut koko Eedenissä, mutta kun luin Harhaman kirjan, niin heti sanoin muijalle, että: 'muija'… Kovalla äänellä sanoinkin: 'muija hoi!…' Ja kun muija vastasi, jatkoin vakavana: 'minulla on asiaa kaupunkiin… pitääkö sinulle tuoda syyshattu?' — Sinun Oolavi on hyvä tietää nämä pikkukepposet, kun olet naimisiin menossa. — Muijakos siitä riemastui!… Kaikki muijat riemastuvat hatusta… tytöt riemastuvat suutelosta ja muijat hatusta… Muija kiirehti joka päivä että: 'etkö sinä jo ukko-kulta lähde kaupunkiin… Kelirikkokin on jo tulossa!'… Ja muiskunkin antoi vielä kysyessään…"

Oolavi hymyili. Harvisto jatkoi:

— "Minä tenäsin vastaan, kunnes muijapaha meni kokonaan pussiin ja pani minut tiukalle. Sanoi että: 'huomenna viimeistään sinun pitää mennä kaupunkiin, tai sitten ei koskaan'… Tietysti minä menin ja suoraa päätä painoin Pirun Eedeniin."

Oolavi oli kahden vaiheilla: ihastuako kertomuksesta, vaiko päinvastoin. Hänen luonteensa jalous vaati jälkimäistä, mutta joku salainen voima edellistä. Mutta hän oli tottunut Harviston sukkeluuksiin, kunnioitti häntä kelpo miehenä ja siksi sieti häneltä paljon semmoista, joka olisi muiden puhumana tympäissyt. Niin oli nytkin. Hän lausui jonkun sopivan sanan Harvistolle, joka jatkoi:

— "No en minä ollutkaan ennen Pirun Eedenistä niin nauttinut, kuin silloin, kun minä sitä katselin Harhaman kirjan valossa… Saamari soikoon, kun ne tytöt potkivat ja näyttelivät kinttujansa, niin sydäntä rupesi aivan vellomaan!… Kertakin minä jo ajattelin, että jokohan tuo viskaa säärensä taivaaseen. Niin korkealle potkaisi riivattu… Ja se on ainoastaan muijan kauneuden ansio, että minä enää palasin sieltä tervein nahoin…"

Oolavi hymyili. Harhasaaren lumot vilahtelivat. Harvisto jatkoi leikkiänsä:

— "Mutta komean ostin muijalle hatunkin palkkioksi siitä, että pelasti. Kun puotityttö toi hatun ja sanoi: 'Tässä olisi hyvin muodikas… hinta viisikymmentä markkaa', niin minä äyskäsin: 'Tämän pojan muijan pää on niin sorea ja korea, että sadan markan hattukin on liian huono'…"

Oolavi nauroi. Harvisto jatkoi:

— "Tyttö ällistyi, mutta minä jatkoin: 'Eikö minun ulkomuotonikin — virka-asemasta puhumattakaan — osota, että sen tytön, jonka tämä poika on kelkkaansa ottanut, on täytynyt olla kauniimpi kuningatarta?'… Tyttö myönsi sen todeksi ja toi sadankahdenkymmenenviiden markan hatun… oikean variksenpelätin… No vähemmämpä silloin muut miesvarikset muijaa lähentelevät!… Mutta kyllä muija riemastui. Sanoi, että minä olin maailman taloudellisin ja hienomakuisin mies. — Johon minä vastasin, että ilmankos kaikki kadehtivat minun avio-onneani…"

Oolavi nauroi herttaisesti. Harvisto neuvoi häntä:

— "Tämä viimeinen lause sinä aina säilytä pahan aviopäivän varaksi!"

— "Hyvä on!" — myönteli Oolavi hymyillen. Harvisto lopetti:

— "Vaikka oikeastaan se on niin, että minä ajattelin: Tuukkalan rikkaassa talossa tarvitaan aina agronoomin apua. Ja minä olen sekä taitava että myös tunnollinen töissäni… Niin että mikäpä siinä nyt on jos pistäytyy kerran Pirun Eedenissä ja ostaa muijalle komean hatun!… Rikas Tuukkalan talohan sen maksaa…"

Oolavia huvitti viimeinen sukkeluus, sillä hän tiesi että Harvisto oli parhaita ja kunnollisimpia, mitä voitiin löytää, rehellinen, avomielinen ja tunnollinen, sekä yleensä kunnioitettu. Harviston puheet tulivat sen kunnioituksen kautta hänen elämänsä tekijäksi, jouduttaen jo alkanutta kehittymistä, lisäten pahan voimaa. Hän asetti ne Harhaman kirjan yhteyteen ja yhä voimallisempina hiipivät hänen sieluunsa elämän kiehteet ja aistipunavärit.

Poislähtöä tehdessään vakuutteli vielä Harvisto:

— "Kyllä sinun, Oolavi, pitää poikamiehenä ollessasi pyörähtää mikä pyörähtää, sillä muuten se on myöhäistä… Sinun pitää oppia tuntemaan elämä ja koluta kaikki Eedenit… Eihän tämä paljas suon tonkiminen mitään maksa…"

Ja Oolavista tuntui nyt todellakin, että elämä on tutkimisen arvoinen… Siinä häilähti hänelle jotain salaperäistä ja huumaavaa ja herkennyt sielu oli kaikelle altis. Hallanselkä tuntui nyt ilkeältä. Syksyinen harmaa päivä, vihmasade, korpin huuto ja paljasvarpuiset puut tekivät kaiken karuksi, mieltä painostavaksi ja rumaksi. Ei tuntunut maksavan vaivaa elää yksin rapasuon takia ja sen vierellä. Kotimatkalla jatkoi Harvisto puhettansa Harhaman kirjasta. Hän selitteli:

— "No en olisi uskonut moisen kirjan saavan kustantajaa!… Niin on erinomainen kirja… Valehtelematta kehuen on sen kirjoittaja oikea Pirun ongen syötti… Sattui siellä Pirun Eedenissä tuomari Ounasto, ja sekin oli niin ihastunut Harhamaan, että sanoi: 'Se mies on varmaankin Perkeleen velimies, tai ainakin rintaperillinen'… Minä olen sen miehen kuvitellutkin aivan Perkeleen näköiseksi, sarvipääksi…"

He saapuivat jo kotiin. Tuukkala näytti nyt Oolavista elottomalta, puoli autiolta, harmaaseen sateeseen kääriytyneeltä erämaan talolta. Kun hän iltasilla teki Harviston kanssa isällensä selkoa suon tutkimisen tuloksista ja isä huomasi ne suotuisiksi, lausui hän Oolaville:

— "On edullisinta kaivaa viemäri talvis-aikaan, niin voi soran vetää niittyjen hiekoitus-aineeksi… Kun joudut, mene, nosta pankista talletuksia ja alota niillä työ!"

Sinä iltana istui Oolavi myöhään yksin, kutoen omaa verkkoansa. Hän kaipasi Martvaa, mutta näki sitä kaivatessaan jo Martvan kauniin vartalon, hänen sulavat liikkeensä, ujoutensa, hehkunsa ja kaiken muun naisellisuuden… Siitä johtuivat hänen ajatuksensa Harhaman kirjan aistillisiin kuvauksiin, niistä Harviston kertomuksiin Pirun Eedenistä, tytöistä ja kaikesta, mikä hänelle oli salattua. Outo koski veti häntä elämän pyörteisiin.

Lopuksi kietoutuivat ajatukset yleiseen elämänkysymykseen ja hänessä heräsi yhä voimallisempana halu nähdä ja tutkia ja käsin kokea elämän koko hämäryys, pistää siihen sormensakin. Niissä mietteissänsä nukkui hän rauhattomiin uniin, joista ei puuttunut Pirun Eedenin aistivärejä.

Jo tuikkivat salaiset elämäntulet

On keski-yö.

Sikeintä, rauhatonta untansa nukkui Oolavi. Ne unet johtuivat eilispäiväin mietinnästä: Hän eli, raatoi, toimi Tuukkalassa… Yö sekä päivä oli yhtäläistä harmaata, elotonta, ikävätä, vain yksitoikkoisuutta… Hallanselkä levitti rapaisia liejakoitaan työmaaksi yhä. Niillä liejukoilla hän tonki maata, kaivoi ojaa, kuokki, tai kynti, kylvi, niitti, hiki-otsin pui pölyisintä riihtä… Kaikkialla vain oli sama työ ja sama näky… Hän tuskastui… Hänen elämänsä on harmaaksi syksyksi jo muuttumassa ja ainoastaan talven lumihanki tuo vaihtelua väriköyhyyteen.

Hän katsoi ympärilleen, nähdäkseen pienoisen vilahduksen elämästä, joka toisi vaihtelua… Mutta silloin hän näki Litvanjärven muodostuvan harmaaksi, suureksi käärme-elämäksi… Se Litvan maita matain luikerteli suu auki… Kuulu Tuukkalan koski oli sen suuna… Se käärme vaani. Hänen elämänsä uhkasi se niellä kokonansa… Sen suuhun oli suistumaisillansa jo koko hänen harmaa elämänsä… Ei ollut hän nähnyt, ei nauttinut, ei kuullut mitään niistä onnen-antimista, joita oli elo täynnä siellä missä se hyrskii, pauhaa täysi-aallokkona… Hänen osaksensa olivat jääneet suon mudan hajut, riihipölyt, savet ja osa raataa niinkuin tyhmä orja niiden hyväksi, jotka hänen työllään imevät elämästä mehut pois.

Jo oli koko hänen elämänsä menossa harmaan, riettaan käärmeen suuhun… Hän kauhistui… Hän huusi unissansa… Vaan yhä painui vene käärmeen suuhun… Hän huusi uudestaan, vaan turhaan… Jo oli vene menossa käärmeen kitaan… Käärmeen kylmä vatsa jo avautui hänelle niinkuin hauta… Se huokui Hallanselän kosteutta, sen kylmää, ilkeätä mudan löyhkää… Hän piti vastaan… Sekin oli turhaa… Riemuissaan nieli harmaa käärme häntä veneineen… Nyt jo vene painui sen inhottavaan kurkkuun, kielen alle… Hän taisteli kuin raivostunut peto, mutta turhaan… Kauhun kylmä väre jo juoksi hänen lävitsensä… Nyt jo syöksyi vene kurkusta alas käärmeen suureen vatsaan… Hän silloin huudahti kauhuissaan:

— "Ah, auttakaa… Minä hukun!"

Mutta silloin välähti valo. Käärmeen koko vatsaa valaisi kirkas lieska, josta astui nyt häntä vastaan suuri kiusaajansa… Ihmeissään silloin huudahti Oolavin henki:

— "Sinä!… Enpä olisi luullut täällä asukasta tapaavani!…"

Viisaana siihen lausui suuri paholainen:

— "Aina olen kotonani… Ja kiinteä on asuinpaikkanikin… Siis ystävä mun voipi löytää, kun tarvitsee…"

Hän katsoi Oolaviin lumoavasti.

Salaiset voimat raatoivat Oolavissa… Kylmänä, viisaana jatkoi Perkele:

— "Minun täytyy kaikkialla läsnä olla, missä ystävä vain apuani tarvitsee. Milloinkaan en hylkää ystävääni pulaan… Nääs, nytkin kun huusit auttajaa, niin oitis kuulin äänesi sekä riensin apuun."

Hän katsoi kiehtovasti kiusattavaan… Katse poltti sen voimia poroksi. Epäröiden lausui Oolavi:

— "Sinä minun ystäväkseni olet päässyt suuren kavaluuden kautta… Ei moinen ystävyys ole ystävyyttä, vaan petturuutta…"

Joku salainen laulun hyminä huumasi jo Oolavia… Se alkoi lumota hänen epäröimistänsä… Kauneista laulun kiehteistä kuului Perkeleen huumaava selitys:

— "Ah, milloinkaan ei meikäläinen saavu taloon niin kuin suuri kirkkoherra, pieni vallesmanni tai muu: niin että kello roikaa aisassa, sekä suuri kulkusparvi ja tiu'ut soivat siten ilmoittaen tuloa… Katso miten hiljaa ahertaa taivaan suuri Jumalakin — Se kelpo Herra… Kunnioitan Häntä! — Hän saapuu ruohoon ruohon huomaamatta ja sitä kasvattaa sen tietämättä… Niin saapuu Hän myös ihmissydämeen: salassa… hiljaa hipsuttaen… No sanon suoraan: pienoista kavaluutta käyttää Hänkin… Vai onko milloinkaan Hän Tuukkalaan, ajanut julkisesti, kaikkein nähden… niin että kuuluu?…"

Selitellessänsä hän loihti katseillansa kiusattavaa lumoihin, pimittäen järjen. Mietteissänsä nyt jo kiusattu myönnytteli:

— "Siinä on paljon perää…"

— "Perätöntä en osaisikaan minä laverrella", — riemuitsi Perkele ja selitteli:

"Jumalien tiet ovat hiljaisia — niin minun kuin myös muiden 'jumalien'. Me emme pauhaa… Aivan huomaamatta me työtä teemme… Sano, jos niin tahdot, että olen kavaluutta! Mutta muista, jokainen viisaus on kavaluutta, ja viisaudella on kaksi suurta lasta: tyhmempi: oveluus — viisaampi: kavaluus… Siis kavaluus onkin jumalaisen viisauden jaloin lapsi…"

Käärmeen vatsa hohti, kun sitä punaisella valollansa valaisi lieska, joka vielä paloi… Sen lieskan lumovalo teki tehoansa Perkeleen silmäyksien apuna… Se kietoi Oolavia yhä huumaavampiin lumoihin… Se vei voimat, jätti tyhjyyden jälelle… Kavaluuskin kirkastui Oolavin edessä jo jumalien viisaudeksi… Perkele loihti hänen eteensä Kreikan muinaisten jumalien kauniiksi kuvatun viekkauden… Se viekkaus häilähteli jaloissa antiikisissa muodoissa… Oolavi lausui jo mietteissänsä:

— "Myöskin sillä lailla voi selittää sen seikan…"

Hän pysähtyi, ajatteli Perkeleen sanoja ja lisäsi taas epäillen:

— "Sinä lausuit äsken tässä: 'Minä Häntä kunnioitan': Jumalaa… Onko se totta, kun itse olet pimeyden henki?"

Kerkeästi taas lausui hänelle kiusaajansa siihen;

"Ainoastaan yhden kerran olen ihmiselle puhunut: Se tapahtui, kun lausuin: 'Sinä päivänä, jona syötte siitä puusta, aukenevat teidän silmänne ja te tulette niin kuin Jumala tietämään hyvän ja pahan'…"

Suurena, voittajana katsoi hän Oolaviin ja lopetti:

— "Sano, enkö silloin puhunut totta?… Eikö raamattu todista: 'Silloin aukenivat heidän silmänsä'?"

Yhä kirkastui Oolaville Perkeleen jalous… Yhä himmeni hänelle ihmishengen historian hämärä.

— "Se totta on", — myönsi hän ajattelevana. Riemastunut kiusaaja huudahti silloin:

— "Milloinkaan en siis ole valehdellut!… Ja kumminkaan et usko sanojani!"

Ajatuksissaan, hengen suureen hämärään kietoutuneena selitti Oolavi:

— "Sa silloin petit Eevan, kun syötit häntä kielletystä puusta… Se oli väärin…"

Ikäänkuin loukattuna huudahti suuri henki:

"Milloinka käskin hänen syömään? En sanallakaan edes kehottanut!… Ilmotin vain hänelle seuraukset: totuuden lausumaan… Vaan jos olisin edes aavistanut, että Eeva syö, niin totta totisesti olisin estänyt sen teon… En soisi pahaa yhdellekään… Minusta on kaukana sekin teko, että ihmishenkeä pois Jumalasta viettelisin… Minun tehtäväni on ilmottaa vain totuus ihmisille… Niin tein Eevallekin… Mutta kurja vaimo!… Hän otti, söi ja antoi miehellensä hedelmän, jonka seuraukset olin just'ikään hänelle ilmottanut… Konsanaan en moista olisi voinut odottaakaan."

Hyvän ja pahan välinen suuri taistelu himmeni Oolaville himmenemistänsä… Alkuaikojen suurkysymys nousi hänen eteensä kuin haudan vainaja… Yhä syvemmälle Oolaviin tunki Perkele lumoavat katseensa… Suuri hämärä peitti jo Oolavin sielua… Perkeleen puhe tuntui hänestä jo oikealta… Elämän suurin kysymys sotkeutui… Hän lausui miettivänä:

— "Ei voida väittää sinun sanojasi vääriksi aivan… Mutta sano mitä varten olet tullut luokseni?"

Lumoavalla äänellä hämmästyneeksi tekeytyen selitti suuri kiusaaja:

— "Etkö sitä tiedä, vaikka sanoin jo! Totuutta ilmotan ihmisille kuten tein Eevallekin. Sanon heille kaiken minkä Luoja jätti heille sanomatta…"

— "Ja minkä totuuden sinä minulle nyt avaat?" — uteli kiusattava kiihtyneenä, kun kuuli suuren sanan. Se totuus veti häntä niin kuin Tuukkalan koski…

— "Ei maailmassa voi olla useita totuuksia. Totuus on yksi, niin kuin kaikkeuskin… Minä ilmotan vain, mistä löydät sen."

Jo hehkui Oolavi… Hän tahtoi tietää sen ihmeellisen paikan… Epäröiden, mutta kiihtyneenä kysyi hän:

— "Ethän minullekin vain näytä samaa puuta, josta söi Eeva?"

Kavalana vastasi hänelle viekas suuri kiusaajansa:

— "Neuvomattakin tuntisit sen puun kai kerran… En tehtyä tee koskaan toiseen kertaan… Se puu on myös jo olemasta laannut, kun teki tehtävänsä… Se on luonnonlaki… Nyt on uusi aika ja uudet tiedon lähteet."

— "Kai nekin kielletyt", — keskeytti kiusattava hehkuvana haluten nähdä ne uudet tiedon lähteet. Nuhdellen siihen lausui suuri henki:

— "Miksi et sinä raamatuita tutki!… Silloin tietäisit että kielletyltä puita oli ainoastaan yksi… Muut kaikki ovat sinulle luvalliset…"

Paratiisin suuri salaisuus kohosi Oolavin hengen eteen… Hän uteli kiihkoisena:

— "Muut?… Mitkä?… Eihän ollut kuin yksi tiedon puu!…"

Perkele verhosi kiusattavaansa muinaisuuden hämäryydellä… Hän selitti viisaana:

— "Ei ollut kuin yksi hyvän- ja pahantiedonpuu… Mutta oli myös toinen puu: se, joka jäi paratiisiin hyvän- ja pahantiedonpuun sieltä hävitessä… Se puu on…"

"Mikä?" — tarttui vieteltävä kiihkoisasti, kuin onnen-ansaan. Kuivasti vastasi hänelle kiusaaja:

— "Se puu on Elämänpuun… Siis: elämä…"

— "Elämäkö? Sekö?… Niinkö?" kuohahti Oolavi, kun kuuli mainittavan nyt sanan: elämä, sen, joka häntä veti… Viisaana jatkoi kiusaaja siihen:

— "Niin, juuri niin… Elämänpuu, joka aina viherijöitsee ja kantaa hedelmää, on tiedon ainut lähde… Ei Luoja milloinkaan ole kieltänyt sen puunsa hedelmiä syömästä… Ikikaunis, suuri totuus on elämästä etsittävä. Siinä se piilee hedelmiin kätkettynä… Siis syö, niin sinulla silmät aukenevat… Saat nähdä totuuden, et huoli elää janossa elämänlähteen aivan loristessa raikkainta totuuttansa vierelläsi…"

Kuumeisena hengitti Oolavi Perkeleen edessä… Hän oli totuuden janoon nääntymäisillänsä… Kiusaajan katse loihti sen janon polttavaksi… Samalla huumasi se hänet veden lorinalla… Hän kuuli kuinka raikas elonlähde lorahti hiljaa, sulosointuisena… Harviston sekä Aatteelan puheet lensivät nyt hänen ohitsensa hiljaa… Ne lensivät kuin ihmeen kauniit, houkuttavat linnut, jotka tuovat iki-kevään mailta tervehdyksen talven kylmään nääntyvälle, ja laulullansa sanelevat armaimman kutsun kevään kukkaishäihin, missä suukkosparvi perhosina lentää ja ikiarmaat lemmen soidinlaulut korvissa alinomaa hymisevät… Janoinen ihmishenki Oolavissa nyt anoi vettä… Silloin kiusaaja hänelle lausui:

"Jos sinä tahdot, näytän sen puun nyt sinulle?… Jos tahdot, niin vien sinut elämään… Minä näytän sinulle kokonaan elämän… Saat sitten valikoida tahdotko siitä ottaa ytimenkin, jossa ikitotuus sekä onni piilee, vai pysähdytkö kuoreen… taikka ehkä et huoli ollenkaan sen hedelmistä… En käske ketään… On työni näyttää vain…"

Vielä epäili ihmishenki… Silloin suuri pimeyden henki antoi merkin… Oitis ilmestyivät käärmeen vatsaan ihanat näyt: etäällä, jonne tuskin silmä kantoi, sai Oolavi nyt nähdä ihmeen kauniin, kukkiinsa uppoavan Eedenin… Siellä hymyilivät immet ihanimmat kuin enkelien kauniit puhtaat henget… Soi kaunis soitto… Satuhämärässä jo alkoi kaunis tanssi… Neito häilähti hiljaa, niin kuin kaunis runokuva… Maukkaana kypsyi punahuulosella armas hedelmä: suukko… Liinoillansa huiskuttivat neidot Oolaville… Lemmenlaulun runohyminällä lähettivät ne hänelle kauniin kutsun… Häähuoneen hämärissä häilyi kaikki… Kaikki uinui hekkumaa ja onnea kauneissa iltaruskonvärisissä lumoissa… Tanssi, kauneus ja soitto sulivat hellimmäksi hekkumaksi… Jo paloi ihmishenki Oolavissa… Hän värisi ja lausui ihmeissänsä kuin itsekseen:

— "Kas mitä ihmeellistä voi silmä nähdä käärmeen mahassakin!… Mitä onkaan silloin itse elämässä!…"

— "Tahdotko?" — kysyi kiusaaja, voiton-varmana, ylhäisenä.

Oolavi värisi… Näky kiehtoi… Hän oli jo valmis.

— "Tahdon… Näytä minulle kaikki…ja anna kaikki", — vastasi hän huumautuneena.

— "Siis kättä päälle!" — lausui Perkele.

— "Tässä on se!… Ota!… Tämä käsi myös lie miehen käsi", — lausui eksytetty.

— "Niin kai!… Sen uskoin… Oma kätenikin miehen kädestä käynee… Milloinkaan en ole ystäväni kättä hellittänyt omastani ensi tiukan tullen… Tämä käsi on jumalainen", — lopetti suuri henki.

* * * * *

Suuri matka alkoi…

Perkele antoi Oolaville pienen siemenen ja käski sen heittää maahan… Kun se oli tehty, luki hän loitsun:

"Maa se kasvaa puuta, viljaa, puu taas hedelmätä kantaa. Maa niin tekee työtään hiljaa, hedelmillänsä kun antaa aivoaineen tomustansa ihmiselle. Mullastansa maa niin luopi lihaa, luuta. Järkikään ei oo siis muuta kuin maan multaa, tyhmälle halpaa kultaa, viisaalle rahaa, jolla hän ostaa keltaista kultaa ja nostaa aarteita maasta. Nyt kasva, maa, kauneinta, jalointa kukkaa!"

Hänen vielä sitä lausuessaan nousi siemenestä ihmeen kaunis pensas… Sen lehdet olivat lumivalkeat… Kauniit ilmitulet heloittivat sen kukkasina… Aivan punaisena loisti se tulikukissaan… Ihmeissään lausui kiusattava:

— "Katsos, mikä lähti siemenestä!…"

— "Maa on rikasta kaikesta… Sen mullassa on viisautta enemmän kuin kultaa," — tarttui siihen kiusaaja, antaen pienen vihjauksen… Kauniin pensaan sisään ilmestyi silloin hänen ihmeen kaunis enkelinsä vaippa käsivarrellansa… Se astui siitä ulos, sekä heitti vaipan Oolavin hartioille… Ihastunut Oolavi lausui lahjaa katsellessaan:

— "Sinulla on kauniit palvelijat ja oivat lahjat… Et hullumpi sä ystäväksi ole!…"

Tyytyväisenä hälle myönnytteli kiusaaja:

— "Niinkuin hyvä isä lastaan oikealle tielle aina johdan jokaista ystävääni!… Mutta sano, mitä usein tahdot nähdä elämästä! Se hedelmistä upporikas on."

Mietteissään pyysi kiusattava:

— "Näytä nyt minulle tietä!… Näytä kuinka syntyy se, sekä kasvaa… Tiedon salaisuuden kun nähdä saan, silloin koko tieto on vallassani…"

— "Oikein lausuit siinä… Ken salaisuuden pihteihinsä saapi, hän takoo siitä oivan tekeleen… Siis tule muassani!" — lausui siihen kiusaaja, viisaat eleet kasvoillaan.

He lähtivät. Korkeinta ilmatietä vei ystäväänsä pimeyden henki nyt elämään, juurelle elonpuun. Tienvarsi oli siellä viitoitettu tähdillä, jotka täysivaloisina paloivat kaikkeuden pimeimmällä ja korkealla iki-ulapalla… Maa liiteli kuin pieni tomuhitu jo heidän allaan… Valtamerinensä se kisaeli ikilentoansa pohjattoman pimeyden varassa… Etäältä nähden haihtui välimatka mitättömäksi… Sadat penikulmat jo supistuivat millimetriseksi… Koko maan pauhulento hidastui silmissä jo madon madannaksi.

— "Tää matka on toista kuin koskenlasku Litvassa," — lausui sitä katsellessaan kiusattu ihastuksissaan.

Jo saapuivat he ikikorkeuteen ylemmä näkyväistä tähtikehää ja siinä pysähtyen lausui Oolaville kiusaaja:

— "Tässä teemme pienen mutkan… Palaamme maahan, sinne, jossa alkaa viisauden vesisuoni…"

Lausuttuaan sen hän laskeutui ystävänsä kanssa taas maahan, niinkuin kirkkain tähdenlento, luotisuoraan, hurjan aatteen nopeudella ja pauhinalla… Silmänräpäyksessä he saapuivat taas maahan… Alaslento päättyi vuoren juurella… Heidän edessänsä oli ovi, joka johti vuoriluolaan, ikivuoreen hakattuun huoneeseen. Pienoinen lamppu paloi oven päällä… Se valaisi ovenpäällyskirjoitusta: 'Viinasta totuus aina pulppuaa'. Sitä silmäillen lausui Oolaville kiusaaja:

— "Täällä on viisaus kukkeimmillaan… Tämän oven sisäpuolella nuori väki muuttaa Luojan viljaa viisaudeksi yöt päivät, niinkuin kedon kukka maan multaa muuttaa kukkaväreiksensä, kasvaessaan kevät-aikaan…"

Lausuttuaan sen hän koputti oveen. Sisältä kuului ääni:

— "Ken siellä on?"

— "Minä, korkein ystävä ja sinun ystäväsi", — siihen vastasi pimeyden henki.

— "Astu sisään vaan!… On ovi sisään astumista varten, ei koputusta!" — kuului ääni taas luolasta. Siihen lausui suuri henki:

— "Minä myös en ole rukoilemaan luotu… Mutta ennen kuin sisään astun, hiljaa koputan ihmishenkeen… Sivistynyt tapa niin vaatii", — lausui viisaan vastauksen suuri henki. Sitä lausuessaan hän jo astui luolaan kiusattavineen.

Se luola oli matalahko holvi aistikkaasti, salaperäiseksi pylväillä koristettu. Komeroissa seisoivat vanhat viisauden ja juomingin vertauskuvat. Niiden väliin oli asetettu pullohyllyt, jotka olivat täynnä pulloja kuin olisivat ne olleet kirjahyllyjä. Joukossa oli pari kirjahyllyä täpötäynnään kirjoja… Perällä oli oluttynnyri, alustalle asetettu ja kukkaisseppeleillä kaunistettu. Sen hanan päällä riippui vitjoissansa pyhimyslamppu, joka valaisi luolan puoli-valoisaksi…

Luolassa oli neljä nuorta miestä: ylioppilaat Harteva ja Horsma, Ilanne sekä Voima… Viime mainittu oli juuri polvillaan tynnörin edessä; kun vieraat saapuivat. Hän laski hanasta tynnyrin antimia… Harteva lausui tulijalle:

"Kas sitä… Kaksi uutta kirkkomiestä!… Ja oudot molemmat!…"

Perkele:

"En aivan outo oo kellekään!…"

Harteva (tarkastellen Perkelettä):

"Et outo kellekään!… On sulla silloin paljon tuttavia!… On totta vie!… En minä kumminkaan oo sua nähnyt…"

Perkele:

"Jonkun verran toki oot tuntenut… Ja tunteminenhan lie tuttavuutta, eikä näkeminen…"

Harteva (ihmeissään):

"Sus siunatkoon!… En toden totta muista ett' olen sua tuntenutkaan!"

Perkele:

"Sitä ei ole tarvis muistaakaan, kun silmä mun tuttavuutein huomaa ihmisessä avutta muistin…"

Horsma (tarkastellen Perkelettä ja Hartevaa);

"Mitä?… Hartevako ois' ehkä sinun salavuoteudestas väärälle isällensä iloks' siinnyt?…"

Voima (tarkastellen yhtäläisyyksiä):

"Ei yhtäläisyys ole ilmiselvä… ei myöskään olematon…"

Ilanne:

"Hartevako nyt saisi toisen isän?…"

Horsma:

"Älä lempo!… Nyt alkaa hauskuus aivan sikamainen, jos Harteva saa uuden rikkaan isän!… Se entinen jo onkin kuiviin juotu…"

Harteva (astuen Perkeleen eteen):

"Niin ettäkö mä sinun poikas' oisin?… Oot silloin isäukolleni tehnyt sä lemmon kepposen!… Vaan kuinkas äidin sait vietellyksi?… Hänhän hurskas on…"

Perkele (istuutuen);

"Pois moinen ajatuskin!… Toisen naista en ole vietellyt mä milloinkaan… Mä vihaan koko salavuoteutta…"

Kaikki neljä (pettyneinä):

"Mi pettymys!"

Perkele-.

"Tok' on se aivan totta… Sen koko maailma ja kirjoitukset voi todistaa, mä etten sormellakaan oo Eevaa koskettanut — kahden kesken puistossa kerran oomme keskustelleet… On puheen-aiheenakin silloin ollut suurkysymykset, eikä turha lempi…"

Horsma (ihmeissään):

"Mi hurskas mies!"

Harteva:

"Tää ilmotus on mulle suur' pettymys… Ma oisin äidilleni sen huvin suonut… Isäukollekin se oisi ollut pikku korvapuusti, min ansaitseisi saituruudestaan poikaansa kohtaan… Sinun poikanasi ehk' oiskin raharikkaampi mun olla… Nyt hävisi se onni…"

Perkele (viisaasti):

"Isyyteni ei putoa pois koskaan hedelmästäin… Siis turha huoli!… Minun lapsekseni voi päästä ilman äidin välitystä… en kätilölle koskaan maksa myös…"

Harteva (tovereilleen):

"Tää mies ei ole tyhmä!… Kelpo isä hän oisi… Viinaveli myöskin oiva hän varmaan on…"

Horsma (Perkeleelle):

"Sä puhut isyydestä noin… ilman kätilöä… Varmaan silloin sa ottopoikia vain kokoelet. Vai kuinka?…"

Perkele:

"Aivan juuri niin mä teen…"

Harteva:

"Kai olet silloin rikas?… Kuinkas muutoin sun kannattaisi ottopoikaa pitää…"

Perkele:

"Oon valmis pojalleni luovuttamaan niin paljon kunniaa ja rikkautta kuin korkealta vuorelta voi nähdä…"

Kaikki neljä:

"Mi kelpo isäpuoli!"

Ilanne (toverilleen):

"Vie sun lempo… Ollapa moisen isän ottopoika!…"

Harteva (ihastuneena):

"Vaan kuule! Kun et ole aikanansa älynnyt pettää isäukkoani ja äidilleni suoda… miten sanon… pikkuista lemmenseikkailua… siitä sun täytyy pieni rangaistus nyt saada… Sun täytyy minut pojaksesi ottaa. Kelpaanko?…"

Perkele (levittäen hänelle sylinsä):

"Aikoja jo olet ollut mun poikani, se johon mielistyin…"

Ilanne, Horsma ja Voima (sekaisin):

"Hurraa!… Sai isän Harteva!… Sai isän! Sai otto-isän hän!… Hurraa!… Hurraa!…"

Perkele:

"Hurraa!"

Kaikki viisi:

"Hurraa!… Hurraa!"

Oolavi (itsekseen):

"Ah, mikä lemmon joukko!…"

Harteva (rehennellen):

"Nyt maljat täyteen!… Mandoliini soikoon! Tuhlaajapoika olinkin jo milt'ei… Tää oli onnen potku!… Nyt ei pakko mun lähteäni isäukon luokse taas rahaa naukumaan… Siis laula, Horsma!"

Kaikki toiset:

"Laula, Horsma!… Laula juomalaulu!"

Horsma (laulaa malja kädessä, yhden soittaessa):

"Olipa kerran hurskas isä, peijakkaan äveriäs mies. Mut puuttui pieni onnenlisä, sen eukkokulta myöskin ties: ei ollut pikku poikaa heillä. Sen tähden ukko lausui: — 'Hoi, sä eukko! Miks' ei poikaa meillä?' — Niin kysyi ukko, sekä joi."

Kaikki neljä yhdessä (kertaavat juoden maljansa):

"'Hoi, eukko! Miks' ei poikaa meillä?' Niin kysyi ukko, sekä joi."

Horsma:

"Vaan kerran tuotiin hälle sana: 'Nyt rouva pikku pojan sai!' 'No luojan kiitos! Auki hana! On tynnörissä viinaa kai!' huus' ukko, kiirehtien piikaa… Ja nytkös riemuissaan hän juo… Jos et sä jaksa juoda liikaa, mun sijaissasi juoda suo!"

Kaikki neljä (kertaavat, juoden):

"Jos et sä jaksa juoda liikaa, mun sijaissasi juoda suo!"

Horsma:

"Vaan ukko pahat päivät saikin: Näät poika huusi, piehtaroi yöt päivät, parkui voimin kaikin, niin että äijän korvat soi… Huus' ukko: 'Eukko! Miks' on meillä tuommoista möly-elämää?… Käy ukko taaskin juoppoteillä, pois seurastaan en koskaan jää."

Kaikki neljä:

"Käy ukko taaskin juoppoteillä, pois seurastaan en koskaan jää."

Horsma:

"Vaan poika kasvoi, huusi, telmi ja mitä jaksoi, rikki löi, ja juonitteli niinkuin kelmi, namuja varasti ja söi, Jop' ukko kiljui kurjuuttansa: 'On tapettava pentu tuo!…' Ja purkaaksensa harmiansa kuin laskuviemäri hän juo,"

Kaikki neljä:

"Ja purkaaksensa harmiansa kuin laskuviemäri hän juo."

Horsma:

"Pääs poika ylioppilaaksi, mut hällä luvut unhottui: kuin ulapalla uljas haaksi viinassa aika poika ui. Hän lausui: 'Otsassa on nappi — pää silloin tyhjä olla voi!' Paremp' on olutleilin tappi kuin kirja… Nytkös poika joi!"

Kaikki neljä:

"Paremp' on olutleilin tappi kuin kirja!… Nytkös poika joi!"

Horsma:

"Ukolle jäi vain paita ylle… Muun kaiken oiva poika joi. Sai ukko päälle villitylle, huus' että eukon korvat soi: 'Hei eukko! Hiiteen täältä karkaa, kun taloon siitit ruojan tuon!…' Mä säälin sentään ukkoparkaa, sen tähden tässä nyt mä juon."

Kaikki neljä (riemastuen ja juoden):

"Mä säälin häntä, ukkoparkaa. Sen tähden tässä nyt mä juon."

Perkele (Hartevalle):

"Sain nähtävästi oivan ottopojan… Et ole, sen mä huomaan, opetellut 'sanasta' elämään."

Harteva (ylvästellen):

"En sitä ruokaa oo maistanut… Vaan entä jos mä joisin sun maasi, mantusi ja paitasikin? Et varmaan pahastuis?"

Perkele:

"En ollenkaan. Juo, poika!… Mull' on kontu, jonka rajaa ei kukaan mittaa…"

Harteva (rehennellen):

"Lyödään veto! Maasi ja paitasikin vuoden kuluessa voin juoda…"

Perkele:

"Hyvä! Jos sa tappaat vedon, jää mulle kaikki, mik' on sulla omaa…"

Harteva (kättä lyöden):

"Saa olla!…"

Perkele:

"Ja te toiset erottakaa kätemme!… Siten veto vahvistetaan…"

Horsma (erottaen kädet):

"Noin!"

Harteva (Perkeleelle):

"Sulta laulu myöskin luistaa kait… Nääs, hyvä onni tuopi laulutuulen."

Perkele:

"Oon mestari ma siihen."

Kaikki neljä, (riemastuen):

"Laula siis nyt meille oiva laulu."

Harteva (riemuissaan):

"Laula, taatto, nyt kunniaksi rakkaan ottopoikas… ja vaikka opiksikin pieni laulu."

Perkele (laulaa):

"Olipa kerran viisas isä… Ei ämmälauri ollut mies Kun hälle syntyi perheen lisä, pikkuinen poika, josta ties hän harmin saavan, ellei soita sen selkää nyt jo aikanaan ruoskalla… ukko aprikoita nyt alkoi, miten soittaa vaan…"

Kaikki neljä (hämmästyneinä):

"Se oli lemmon huono isä-ukko."

Perkele (ivallisesti laulaen):

"Kun poika-pahuus alkoi huutaa ja sätkytellä koipiaan, niin viisas isä etsi luutaa, sai siitä varvut patukkaan… Sen silkoseksi aivan riipi, kun poika siinä teutaroi, luo pikku herran kehdon hiipi ja antoi selkään että soi…"

Harteva (kauhuissaan):

"Kuin petomainen isä olikaan!"

Perkele (jatkaen laulua):

"Kun poika vankemmaksi varttui, ja koitti hiukan mellastaa, ruoskaansa ukko oitis tarttui ja mäiski, jotta notkui maa! Läks poika viisauden hakuun… sai kultalyyran otsalleen… Vaan sitten pääsi viinan makuun… renttuili aikaa kappaleen.

Kuul' isä pojan käyneen totiin: hän uuden selkäsaunan sai. Vei ukko hänet viimein kotiin: hän siellä piikatytön nai. Nyt raataa hän kuin kunnon jätkä pellolla isän ainiaan: täll' aseena on köydenpätkä, hän sitä käyttää ruoskanaan."

Harteva (kauhistuen):

"Ei kerrata sun lauluas tee mieli."

Perkele:

"Se poika myös ei taaton paitaa juonut."

Harteva (epäillen):

"Kun et vain liene sinä yhtä julma!"

Perkele:

"En ollenkaan. Ma ottolapsiani viisaiksi kasvattelen…"

Harteva:

"Mitä sitten minusta aijot… jos se onnistuisi?"

Perkele:

"Sen näytän teille… Kaikki teidät otan ma lapsikseni…"

Kaikki neljä (riemastuneina):

"Ota, sekä näytä nyt meille koko tulevaisuutemme!"

Perkele antoi merkin… Kaikki neljä miestä muuttuivat silloin sioiksi, jotka röhkivät ja tonkivat lattiaa… Perkele vihjasi uudestaan… Elämän puhdistavat voimat alkoivat silloin raataa… Luola muuttui silloin kauniiksi kirjastoksi… Oolavi hämmästyi… Elämän puhdistavat voimat jatkoivat työtänsä… Miehet muuttuivat arvokkaiksi tohtoreiksi… Hartaina, toisillensa kumarrellen ryhtyivät he työhönsä. Perkele selitti Oolaville:

— "Nyt näet, että kaiken täytyy käydä loan ja tulen kautta elämässä… Tulessa syntyy helmi, kukka kasvaa lannassa. Niin on myöskin ihmishenki: Se tutkii kaiken loankin… Siinä loassa se kirkastuu."

Oolavi (ihmeissään):

"Tämä todellakin minua ihmetyttää…"

Perkele (kavalana):

— "Siis näet miten kaikki jalostuu elämän loassa… Niin kasvoi Harhamakin… kai lienet kuullut siitä puhuttavan?"

Oolavi hämmästyi. Perkeleen katse lumosi häntä, pimitti hänen järkensä. Kaikki näyttäytyi hänelle toisessa valossa kuin ennen. Hän myönteli ajatuksissaan:

— "Olen kuullut… lukenutkin olen… Nuori pappi myös kertoi samaa Harhamasta; kuulin myös Paavalista, Davidista sekä useista raamatun henkilöistä, niin ovat Mooses, Salomon ja muut aikansa rikkoneet ja pahaa tehneet… Ja Faust… ja Wilhelm Meister… Nyt alan uskoa jo puhettasi…"

Hartailla eleillä huudahti siihen Perkele:

— "Kiitos herran että avautuvat ihmisien silmät!"

Hän antoi merkin. Silloin kaikki muuttui taas ennallensa. Miehet hapuilivat päistänsä seppeleitä, ihmetellen… Jokaisen silmät suurenivat. Hämmästyksestä kummissaan lausui Harteva:

"Nyt piru merrassansa käynyt on!… Kas, äsken tuntui että olen sika… ja sitten tohtori."

Horsma:

"Niin miekin tunsin."

Voima:

"Ja minä myös."

Ilanne:

"Ja samoin minäkin."

Horsma:

"Ma olin vielä rapaa syövinäni."

Ilanne (suutaan maiskuttaen):

"Ja minä kurja nautin pahempaakin! Oi, suussa tuntuu vielä paha maku sen syötävän."

Horsma:

"Hyi että eläimille semmoista syötetään!"

Voima (leukaansa tapaillen):

"Kun ei ois jäänyt vain kärsä ainiaaksi leuvan sijaan!"

Harteva (Perkelettä tarkastellen):

"Kun ei tää oisi sinun juoniasi!"

Perkele (ylpeänä):

"Ma koskaan ansioitani en kiellä."

Horsma:

"Tää ihme on!… en usko silmiäni."

Voima (tarkastellen Perkelettä):

"Tuon miehen kujeet mua epäilyttää!"

Harteva (Perkeleelle):

"Ken olet sä?"

Perkele:

"Ma oon se hyvä isä, jolleka äsken kaikki lupaannuitte…"

Harteva (tutkien katseillaan Perkelettä):

"Jos olet se kuin sanot olevasi, niin anna pojillesi oitis rahaa!… Tahdomme viinaa, emme seppeleitä… Jos rahaa sull' ei liene, anna paita… Panttaamme sen!"

Perkele:

"No tule, ota paita! Se tuossa on."

Hän levitti viitansa. Sen alta leimahti tulinen paita. Kaikki neljä huudahtivat kauhuissansa:

"Hän onkin Perkele!… Oi auta, Luoja! Se petoksella lapsikseen sai meidät!…"

Valo sävähti ja sen sävähteessä hävisivät vieraat luolasta pois. Miehet seisoivat kauvan kauhun valtaamina. Viimein huudahti Horsma, ikäänkuin havahtuen:

"Sen 'kontu': Kaikkeus… onkin äärettömyys."

Toiset kolme:

"No, siunaa ettei sitä hoksattukin!"

Voima (Hartevalle):

"Nyt sait sa vasta urakan! Se kontu ei ole juotu… Taisi mennä veto nyt sulta…"

Harteva (harmissaan):

"Mutta pirukos sen tiesi, ett' oli hällä moinen määrä höskää! On siinä kuita, tähtiä ja maita. Ja entäs lempo: Helvetti on siinä!"

Horsma (päivitellen):

"On juotavaa!"

Voima:

"Jää pohmeloonkin ryyppy."

Harteva (epätoivoisena):

"No ota nyt, jo helvettikin ryyppää! Se ryyppy, luulen, polttaa koko suun… Nyt mennyttä on ruumis sekä sielu, kun Pirun kanssa ei voi käräjöidä!… Sen puolella on kaikki advokaatit."

Kaikki (kauhuissaan);

"Niin Piru neljä kunnon miestä vei…"

Ja maailman koski yhä kovemmin veti.

Syysmyrsky pauhasi. Korpi tohisi myrskyn käsissä. Litvanselkä kuohui valkeana vaahtona. Syksy oli päässyt synkkyytensä huipulle.

Hallanselän rimpisuon vierellä raatoi Oolavi työmiesten mukana. Oli alettu puhkaista viemäriä hiekkaharjun läpi.

Mutta raataminen ei tahtonut häneltä luistaa. Hän oli vaitelias ja miettivä. Ja kun työväki söi nuotiotulen ääressä päivällistä, istui hän yksin laholla kelolla, jotain tuntematonta kaivaten ja miettien. Myrsky ulisi. Paljasvarpuiset koivut taipuivat sen käsissä vitsoina, oikenivat taas ja taas taipuivat, pieksäen ilmaa latvoillansa. Harmaa vihmasade yltyi joskus sadekuuroiksi. Joskus löi saderaippa vasten kasvoja. Yksinäinen varis taisteli tuulta vastaan, hädissään rääkkyen.

Oolavin mieltä masensi tämä syksyn syksyisin näky, jossa päävärinä oli harmaa vesi ja märkä sammal ja tuoksuna mätänevien lehtien ja suomudan maku. Hän halusi pois täältä, kauvas elämään… valoon… humuun… hyörinään ja lämpimään.

Ja yhä kiehtovammin kutsui häntä elämä. Se vilautteli hänelle hämärimpiä merenselkiänsä, missä Harhasaaret nousevat ruusunvärisestä vedestä kuin päivä aamuruskon puna-ulapasta, ihanat immet odottavat rannalla ja keskellä saarta hohtaa Elämänpuu punaomenaisena, joka omenassa täysin selvä elämän ongelman selitys, sen kysymyksen selitys, jota hän nyt mietti ja jonka verkoissa hänen henkensä jo kiemurteli. Tai hohti sen hedelminä joku muu salaperäinen houkutus… Hän muisteli Harviston kertomuksia ja Harhaman kirjaa, joka muuttui aina vain kiehtovammaksi.

Äkkiä hän nousi, ojensi voimakkaan vartalonsa suoraksi ja lausui jyrkästi:

— "Suo on minulle liian vähä… Minä tahdon tarttua koko elämään käsiksi… Minä panen ne molemmat tottelemaan: Suon täytyy kasvaa heinää ja elämän täytyy puhua ja selittää itsensä… Sen täytyy itsensä näyttää minulle kaikki salaisuutensa… Kirja ei siihen riitä…"

Uhma silmissä ja jäntereet voimaa täynnä katseli hän sitä sanoessansa Hallanselkää ja koko elämää. Katseessa oli jotain hurjaa, epätoivoista miltei. Hän paiskasi lapion luotaan niin että se upposi suohon näkymättömiin, antoi ohjeet työväelle ja läksi Martvan luo. Hän päätti lähteä elämää tutkimaan Martvankin tähden, sillä hän tahtoi olla hänen edessänsä viisas.

* * * * *

Yö pimeni hiilimustaksi. Myrskyn pauhu yltyi. Litvanselkä ärjyi kilpaa myrskyn kanssa. Sen aallot vyöryivät pieninä vaahtovuorina.

Martva istui keinutuolissa, kaiho silmän, pieni kutri otsan koristuksena. Hän kaipasi Oolavia ja samalla jotain muutakin. Katse harhaili vapaana omilla teillänsä. Ajatus oli hajanainen. Hän ei tiennyt, mitä ajatteli. Hän ajatteli ikäänkuin ilman vain ajatellaksensa.

Äkkiä koputettiin ovelle.

— "Minä tunnen jo koputuksesta… Oolavi!" — helähti Martvan iloinen ääni.

Ja ennen kun hän ehti nousta, seisoi nuori sulhanen hänen vierellänsä, ja sievästi kumartaen suuteli hänen valkeaa kämmenselkäänsä.

— "Minä jo arvasin, että tulet", — iloitsi Martva, viattoman lapsen tavoin.

— "Pitihän sinun se arvata, koska minä en voi tulematta olla… Martva… minun oma Martvani!" — riemuitsi Oolavi.

Heidän katseensa kohtasivat toisensa nyt rohkeina… aivan huumautuneina. Kaiho hävisi tytön mielestä. Ilo loisti posken, onni silmän koruna. Morsian oli vallaton ilosta, sulhanen onnesta rohkea.

Tällä välin olivat he usein olleet yhdessä, jatkaen lukemista. Joka kerralla oli heissä avautunut jotain. He tulivat rohkeammiksi toisiansa kohtaan. Katse ei enää arkaillut, se miltei kutsui… He tottuivat lemmenmaihin… Syli avautui… vähitellen… lämpimänä… avautui kuin kukannuppu kukkaiseksi… Kaikki valmistui, heidän sitä huomaamattansa.

Samalla olivat he alkaneet toisiansa joskus kiihkeästi kaivata, ikävöidä… Se kaipuu ja ikävä oli epätervettä kiihkoa: se oli tiedotonta himoa, puhdasta vielä tosin, jos luonnon tilaa ja viettiä pidetään puhtaana… Likaista, jos on kysymys korkeasta ihmishengestä ja sen puhtaudesta.

— "Nyt me taas luemme… Eikö niin, Oolavi?" — jatkoi Martva iloansa.

— "Tietysti… Se on: sinä luet… Minulla on parempaa tehtävää", — vastasi Oolavi reippaasti.

— "Nohan?" — kysyi oudostunut Martva.

— "Minä katselen lukijaa", — vastasi Oolavi sanojen helyinä miehen taiat.

Martva naurahti vallattomasti… kiitollisena… Sukupuolikohteliaisuudet alkoivat siten jo pulpahdella. Mielittely karkoitti tieltänsä puhelun korkean sävyn. Ihminen kasvoi hyvän- ja pahantiedon ääressä alaspäin.

Lukeminen alkoi. Luettavaksi sattui kuvauksia Harhaman elosteluista Hiiden myllyn, kirjansa "Pirun Eedenin" porttojen parissa. Alussa Martva hieman epäröi. Hän katsahti varkain Oolaviin, mutta katse kohtasi Oolavin rohkean, kehottavan katseen ja hienon naurahduksen. Hän tuli rohkeaksi. Kirjan aistillisuus oli jo tukahduttanut kainostelun. Kepein sanoin kiiti hän kuvauksesta kuvaukseen.

Äkkiä tuli hän lukeneeksi jonkun punavärisen lauseen, lauseen, jossa oli enemmän punaa, kuin sitä sietää tytön poski. Mutta Martva ei punastunut. Hän pysähdytti lukemisensa, heittäytyi keinumaan, ja kasvot puoleksi kirjalla peitettyinä katsahti Oolaviin, katse vallatonta naurua tulvillansa. Hänestä ei enää kuvauksessa tuntunut olevan mitään kokonaan rumaa, sopimatonta, mutta ainoastaan jotain kiellettyä…

Harhaman kirjan pahuutta verhosivat hurskaan papin sanat. Siksi näytti se "hyvältä antamaan ymmärrystä".

Ja Oolavi maksoi Martvan katseen samanlaisella katseella. Toinen rohkaisi toista, veti toista muassansa.

— "Jatketaan nyt sitten!" — naurahti Martva ja alkoi taas lukea.

Hän hyppeli iloisena, kiihtyneenä kuvauksesta toiseen. Mutta äkkiä hän taas pysähtyi, heittäytyi keinutuolin nojaan ja nauroi vallattomana.

— "No mikäs nyt tuli", — kysyi Oolavi hymyilynsä seasta.

— "Ei mikään… Minä vain ilman", — tapaili Martva naurunsa seasta, poski punaisena.

— "Naurat vain kasvojen koristukseksi", — pisti Oolavi.

Martva laski kirjan helmaansa ja leikitteli:

— "Tässä on niin hassu kohta, että en minä tätä lue…"

— "No sitten luen sen minä", — innostui Oolavi, nousten.

— "Ei… ei… ei", — puolustautui Martva.

Syntyi pieni leikillinen taistelu kirjasta, jota Martva kätki aina toiselle puolen keinutuolia, kuin mistä sitä Oolavi käsiinsä tapaili. Se oli sukupuoli-leikillisyyttä… Sitä tehdessä sattui poski likelle poskea… tuntui hengähdys… puna nousi poskelle, vaan ei punastumisen puna.

— "No minä luen… minä luen", — lupaili Martva, kehotellen:

— "Istu nyt vain rauhallisena!"

Mutta koko kohtauksen ajan leijaili Perkele heidän ympärillään outona hengähdyksen makuna.

Kun Martva oli lopettanut lukemisensa, alkoi hän huolettomana keinua. Iloisesti, vilkkaasti puheli hän samalla Oolavin kanssa, silmä iloa täynnä ja nauru jokaisen sanan sointuna ja säveleenä. Ei tuntunut mitään arkailua… Katseessa ja liikkeissä häilähteli jo pieni kiemailu, viaton ja puhdas vielä, koska se oli tiedoton ja vaistomainen luonnonteko. Oolavi mitteli häntä silmillänsä, huomasi jokaikisen sulouden hänessä ja rohkaistui yhä enemmän.

Ja sitä mukaa oli muuttunut puhekin: Sen sävynä helisivät nyt sukkeluudet: vaistomainen, itsetiedoton ja puhdas mielistely ja mielittely.

Ilta kului. Se hiipoi jo yösydämen alkua. Kun Oolavi lähti pois, saattoi Martva häntä eteiseen. Jäähyväisiksi ojensi hän kätensä Oolaville huolettomana, seisten hiukan viistoon Oolavista ja heittäen häneen iloisen katseen, kuin olan yli. Kun Oolavin silloin tapansa mukaan piti suudella morsiamensa kättä, epäröi hän… Käsi odotti yhä kädessä… Silmä puhui paljon… suu ei sanaakaan… Hetki oli lyhyt ja pitkä samalla…

— "Martva!" — kuiskasi Oolavi vihdoin ja oitis poltti palavin huuli huulta, joka hehkui tulvillansa outoa väriä… Se oli ensimäinen suutelo, jossa hehkui aistipuna…

Kello löi. Ovi narahti ja Oolavi hävisi yöpimeään.

Ensi suudelma poltti vielä huulta.

Kun Martva palasi, sen poltto vielä huulen hehkuna, huoneeseensa, tuntui hänestä elämä kepeältä ja oudolta samalla. Hän hyräili itseksensä jotain laulua ja oli kuin perhonen, mieli iloa tulvillaan.

Mutta äkkiä alkoi mieli painua maahan. Huone tuntui tyhjältä. Hän oudostui ja uskoi ikävöivänsä Oolavia. Tarkkaavana alkoi hän kuunnella jotakin. Myrsky riehui… Järvi soi suunnattomana vesikanteleena… Pauhu huusi… Aalto pieksi rantakallioita.

Silloin Martva alkoi hätäytyä, tietämättä hädän syytä. Oli kuin olisi hän äkkiä huomannut joutuneensa hautausmaalle… Hän kuunteli tarkkaavammin… Myrsky ulvoi aivan ilman-petona… Nyt hän jo värisi pelosta… Joku pahan-enne nosti päätänsä…

— "Mitä tämä on?… Kun ei vain Oolavi joutuisi vaaraan kotitiellä!" — hätäili hän vapisten.

Taas kuunteli hän. Mieleen muistui "Litvan laulu" ja sen laulun vedennainen. Sanomaton hätä valtasi silloin koko hänen olemuksensa: Hän uskoi laulun olevan ennustus hänen kohtalostansa. Hän nosti vapisevat kätensä ylös apua rukoillen… Katse oli tuskaa ja epätoivoa täynnä… Silmissä paloi hätäytynyt hurja ilme ja aivan kokoon lytistymäisillänsä parkaisi hän vapisemisen ja hädän seasta:

— "Herra Jumala!… Se laulu ennustaa minun kohtaloani!… Auta minua, Jumala, sillä minä hukun… minä hukun… minä hukun!…"

Kun mies katseli elämänpuuta.

Silloin vei Perkele Oolavin lumoavaan Harhasaareen ja näytti hänelle ikikauniin elämänpuun: hän näytti hänelle elämän.

Suuri oli tie, kaunis kulku… He kulkivat maailmoiden lomitse… Kaihoisat valot punasivat jo kuulua saarta… Sitä lähestyessään puhui Perkele kiusattavallensa:

— "Kohta saat nähdä kauniin elämänpuun… Ei ole kukkaa, jota se ei kantaisi, ei herkkua, joka ei sen hedelmänä kypsyisi… Kun näet sen, on sinulla vara ja vapaus valita…"

— "Mutta elämänpuu on kielletty", — huomautti kiusattava hänelle.

Suuri katse leimahti Perkeleen silmistä. Hän selitti järkevin, huumaavin äänin:

— "Elämänpuu ei ole kielletty… Se puun on kätketty ja Cherubim sitä vartioitsee… Ei kätketty ole toki kiellettyä… Sen tiedon saat, jos tahdot, raamatusta…"

Hänen sitä lausuessaan laskeutuivat he kuuluisaan Harhasaareen, missä aina hohtaa punahedelmissään elämänpuu… Kun saapuivat sinne, pukeutui koko saari juuri yöpaitaan: iltaruskon armauteen, hymyillen siinä niin kuin armain tyttö, joka maata mennessänsä kainostellen yöpaitansa hienouksia ihailee.

Ja lintu nukkui… Puiden siimeksessä lymyili pieni, onnellinen koti, portaikot täynnä kukkamaljakolta ja seinät kauneuksien syleilyissä… Sen väki nukkui… Mutta nuori neito, kuuluisa Harhasaaren Mirja istui pienoisen ullakkohuoneen parvekkeella haaveissaan, huviksensa ikävöiden… Hän oli nähdä vielä puhdas lapsi, niin viaton ja kaino kaunis kukka kuin olla voi vain neito, joka ei tunne vielä lempeäkään, mutta lapsimielin ihailee sormusta kuin nukkeansa… Hän istui, sekä lauloi mietteissään:

"Oi, pieni lintu-rukka, luo armaan lennä sie! Vie hälle multa kukka, tervehdys siinä vie tää pieni, hellä: 'Ei sydämellä oo rauhaa, jos et, armahain, mun luokseni sä saavu vain!'

Jos armas silloin toisi minulle sormuksen, niin luonani hän voisi levätä. Suukkosen tois ehkä tuuli, tai armaan huuli. Nyt yksin ikävöidä saan, kun armas viipyy ainiaan."

Oolavi näki kauniin neidon… Perkeleen lumoava katse raukaisi häntä… Hän huudahti ihastuneena:

— "Ah, mikä armas, ihmeen kaunis lapsi."

Kiehtovana lausui siihen Perkele:

— "Ja entäs miten kaino, viatonkin!… Hän armastansa noin vain ikävöipi kuin lapsi nukkeansa!… Sääli, ettei kukaan kuule hänen huokaustaan!… Yksi armas sana häntä lohduttaisi…"

Oolavi huumaantui… Hän huudahti:

— "On synti todellakin jättää hänet noin yksin ikävöimään."

Kavalana lausui siihen Perkele:

— "Nyt oikein puhut… Luoja sääli miestä ja teki hälle 'avun'… Mutta mies noin jättää apunsa yksin… Onko moinen teko Jumalan käskyn täyttämistä enää!…"

Oolavi:

— "Hän katsoo niin armaasti kuin oisi hän enkeli!"

Perkele:

— "Anovalla on aina armas katse… Niin vaatii luonnonlaki… Lähde!"

Oolavi värisi… Hän lausui puoli-rukoillen:

— "Malta vielä… Kuule!… Jos olisi hälle pikku sormus viedä… Hän on niin armas!…"

Perkele:

— "Se oiva aatos on… Siis tule! Toki ei tytön oven päälle saa sormin koputtaa, vaan kultasormus tai pikku lemmenlaulu on tehty sitä varten… Ne pienet taikakalut aina muista mukanasi pitää, sillä ethän tiedä, koska tytön luhti eteesi osuu öisin kulkiessasi."

Hän otti maasta palikan, muutti sen ihmeen ihanaksi taikahuiluksi ja antoi Oolaville… Oolavi soitti sillä parvekkeen alla… Suuri kiusaaja lauloi soiton säestyksellä:

"Kun huilun ääni sulle tään tervehdyksen tuo, niin avaa ovi mulle ja luokses tulla suo! Sun luonasi, oi armaani, on kaikki minun onneni."

Mirja kuuli kauniin soiton ja laulun ja riensi katsomaan soittajaa… Sydän värähti… Hän lausui ihastuneena:

— "Kuinka kaunis laulu sekä soitto kuuluu!… Ja entäs soittaja!… Hän varmaankin on kuninkaan kaunis poika!…"

Oolavi kuuli puheen ja huudahti:

— "Hän on kaino… ja kaunis… viaton!… Vie minut hänen luokseen!"

Perkele ihastui… Hän lausui Mirjalle, lumonäylle:

— "Sun lintusesi toi pojalleni sinun kukkasesi ja kutsusi… Hän tuli nyt luoksesi…"

Tyttö, elämänpuun kaunis kukka, pukeutui kauneimpaan väriinsä, viattomuuteen, ja huudahti:

— "Tämä varmaankin on unta!… Mitä varten hän tuli tänne?"

— "Sormustansa tuomaan. Siis päästä alas kaunis köynnöskerros", — selitti Perkele.

Kainommin entistänsä lausui Mirja:

— "Minä pelkään… Nyt on yö… Jos isä herää…"

Ne sanat saivat Oolavin hätäytymään… Hän lausui Perkeleelle kiihkoissansa:

— "Ah, puhu!… Suostuttele!… Hän on ujo, armas lapsi!…"

— "Toki autan sinua", — lupasi kiusaaja, Mirjalle selitellen:

— "Lemmen-asioissa ei isä lastansa saa lähetäkään…"

Ja sormusta näytellen lisäsi hän:

— "Nääs tätä, Mirja!"

Mirja näki sormuksen… Köysiporras oli jo valmis… Oolavi huudahti:

— "Ai kuin se on kaunis!… En tiedä, kestävätkö nämä portaat!…"

Jo nousivat tulijat kaunista köysiporrasta myöten… Perkele selitteli:

— "Ei lemmenporras katkee milloinkaan… mutta lempi loppuu ennen aikojansa… Ei makeaa voi kauvan säilyttää…"

He saapuivat jo neidon kammioon… Lemmetär puhalsi siellä taikahuiluansa salaisen verhon takana… Se huilun soitto sulautui hienoisena hyminänä yö-ajan hämäryyteen… Neitsytvuode oli ihanimpiin uni-unelmoihin kiedottuna kokonansa… Huonetta koristivat neidon amuletit, pienoiset pyhät kuvat: peili, kukka, solki, helminauha, pieni uhrilamppu ja taikapeili, josta sulho näkyy… Pienen lemmen pyhätön täytti puhdas, armas neitsyttuoksu, niinkuin pyhäsavu kirkon täyttää… Tulena hehkui Oolavin katse… Kumartaen ojensi hän pikku sormuksensa neitoselle, joka huudahti kainostellen:

— "Kiitos!… Uskonut en olisi, että lauluani kuullut olisi kukaan… Ai, miten kaunis!… Varmaankin olet kuninkaan poika!…"

Sitä lausuessaan hän heitti armaan katseen Oolaviin… Kaunis elämänpuun kukka tuoksusi nyt Oolavin edessä… Hän huumautui… Hän luuli kaiken olevan jo suotu hänelle nautittavaksi… Rohkeana hän kysyi, polvistuen:

— "Kuule, Mirja, lemmitkö minua?… Isäsi jo nukkuu… Ei kukaan näe…"

Kuin viattomin lapsi loi Mirja katseen maahan… Ujostellen lausui hän:

— "Lemmin!…"

— "Mirja!… Jumalainen!… Mirja!" — huudahti Oolavi. Niin huudahtaen tavotti hän Mirjaa syliinsä siepata… Vaan silloin kiusaaja antoi merkin… Silmänräpäyksessä hävisi kammio ja Mirja. Ympärillä oli kaunis lehto, missä soitto soi ja kuului kaunis laulu… Vihoissaan lausui silloin kiusattava:

— "Jo petit minut… Miksi et suonut autuutta, jonka näytit?"

Kylmänä lausui kiusaaja siihen:

— "Minä aina katson sinun parastasi… Jokainen tekosi täytyy sinun tehdä tyyten, ajatellen, ei lemmenkuumeisena… Elämästä täytyy sinun itsesi ja ajatellen ottaa kaikki se, mitä sinulle näytän täällä korkeudessa… On maassa nautittava eikä täällä… Sillä elämänpuu ei kasva taivaassa, vaan maassa… Vaan tule! Mennään nyt jo edelleen!"

* * * * *

On Harhansaaren suuri Elämänhuone…

Marmori sekä kulta huikaisi silmää hohteellansa… Suuri pylväsmetsä kannatti holvistoja… Puhtain, jaloin taide koristi kaiken, itse uppoutuen marmoriin sekä kullan värikylpyyn… Niin kauvas kuin vain ihmissilmään siinsi, ulottui pylväsmetsä sekä holvit ja väriloisto… Etäämpänä siinsi taas silmään outo valo. Se antoi salaisen, tarumaisen leiman tälle satujen temppelille… Kauniit neidot kuhersivat sen pylvästöissä, aina hienoimpien nauttijoiden kanssa… Silkki kohisi. Minne silmä katsoi sai se nähdä upeimpia pukimia, tai ihanimman, aivan täydellisen alastomuuden… Kaikki hohti… välkkyi… loisti… Kauneimman kukan herkullisin tuoksu sulautui kukan ihanimpaan väriin kuin laulu lempeen… Siellä vuoti viini… Soi armas soitto… Se sekottautui hymiseviin lemmenlaulun messuihin… Toisaalta kuului nautinnoiden korkean veisuun hivelevä sävel… Siellä veisattiin ylistystä elämänpuulle: elämälle… Sitä veisattiin yöt, päivät, pyhät, aret.

Siellä Elämänkirkon alttarilla oli ihana nautinnoiden valta-istuin… Perkele istahti nyt sille kiusattavansa kanssa suurena, jumalallisena… Heidän edessänsä ylisti neitojoukko nautintoa, elämää… Sen kunniaksi lauloi se kaunis joukko, karkeloiden nautinnon suuren messun hymistessä ja taiteen hohtaessa kukassaan.

Jo alkoi taikamainen ihmetanssi… Hellimmät kielet ratkesivat soimaan. Lumouden tarumainen kauneus leimahti hienoon hämyyn kätkettynä kuin armain, kaunein uni, jota ei nähnyt se, joka on taikakammiossa hetkeksi nukahtanut lemmenhuilun soittoon… Kauneimmat neidot karkeloivat hiljaa maireimman satuvalon hämärissä… Hitaasti, kaartain, ikikaunein kääntein liikkuivat kauniit kädet sekä jalat… Kaikki oli unelmaa… kaikkityyni taikaa… lumousta… Etäältä kuului hymisevä messu… Tuhannet laulajat messusivat elämänpuun, elämän ylistystä, veisaten:

"Suuri ja kaunis olet sinä, elämänpuu… Sinä olet tutkimaton ja syvä… Syvällä ovat sinun juuresi. Ne ovat sinussa itsessäsi… Suuri olet sinä, suuri."

Tuhannet laulajat lauloivat nyt likempänä… Ne lauloivat kauniin soiton säestyksellä, karkelon tahdiksi… Neidot karkeloivat sen mukaan… Elämänkirkko muutteli satumaista valoansa laulun mukaan… Se kirkastui ja hämärtyi vuoroon. Laulajat lauloivat:

"Elämänpuulle pyörikää!… Kauniisti sille keinukaa!… Käsi ylös kaartakaa!… Uinaillen alas laskekaa taas kaunis käsi!… Neitonen nyt armaan silmäyksen saa Elämänpuulle lahjottaa… Se puu on itse elämää."

Messuajien kuoro (hiljaisella hyminällä):

"Sinä, Elämänpuu, olet elämä… Sinä, elämä, olet itseoleva… Sinä olet oman itsesi kautta… Sinun juuresi ovat sinussa itsessäsi… Suuri olet sinä, elämä."

Elämänkirkko hohti… Kauneus ja taide kukki… Kaikki raukesi hekkumaan ja hämärään… Neidon viehkeys… nuoruus… kauneus… sulo-uinailu… kainous, kaikki sulautui lumoksi, joka tarjoaa hekkumaa…

Oolavi hurmautui. Hän lausui Perkeleelle:

"Tää näky lumoaa jo kokonaan."

Perkele:

"Elämänpuu on puista kaikkein kaunein"

Laulajat (laulaen neitojen karkeloksi):

"Nyt neidot yksitellen saa Elämänpuulle pyörähtää, kauniisti, niin kuin unelma!… Nyt valot hiljaa vaihtukoot, sen kauniit värit muuttukoot kuin morsius-unet neitosen!… Kauniisti, neidot, tanssikaa… Elämänpuulle uhratkaa suloa armahinta!"

Mahtavana veisasi messuajien kuoro:

"Kaikki uhratkoot sinulle, elämä. Ne uhrit ovat sinun hedelmäsi… Niillä ravitset sinä palvelijasi… Sinä ravitset toista toisen uhrilla: naista miehen, miestä naisen uhrilla… Kaikki sinulle uhratkoot!"

Armain kaiku soi sulohyminänä… Elämänkirkko oli tulvillansa hää-ajan kukkasia: impeyttä… neidon hellyyttä… Armas hämyvalo oli täynnänsä tytön suudelmia… Ihaniksi perhoiksi muuttuneina lentelivät ne kaikkialla… Nautinto puhkesi jo nupustaan… Perkele lausui Oolaville:

— "Ne uhraavat… Mutta sinä saat ne uhrit ottaa puun hedelminä…"

— "Elämä on suuri", — todisti hurmattu Oolavi.

Yhä kauniimmin tanssivat neitojen joukot… Entistä ihanammin lauloi laulajien kuoro:

"Parhaansa neito antakoon Elämänpuulle!… Soitto nyt vaihdelkoon niin kuin valokin! Saa neito elämälle nyt jo viedä armaan sulonsa: katseensa kauniin, soleuden ruumiinsa, sielun jalouden ja kainoutensa kauniin!"

Yhä lumoavampana hymisi kaunis elämänmessu… Messuavien kuoro veisasi:

"Kaikki, kaikki uhrattakoon elämälle! Kaikki siitä taas otettakoon!… Suuri on elämä, suuri ja kaunis… Se kokoaa uhrit… Se antaa onnen… Se kostaa… Se palkitsee… Kaikki sitä palvelkoot!"

Jo värisivät kaikki hellät kielet… Jo lemmen punapaulat häilähtelivät… Jo neito uinaili… Se väsyi karkeloonsa… se kiehtoi… häilähteli… pakeni ja kutsui… Lemmen metsissä hymisi lemmen sävelet… Se loihti lempijät väsyksiin…

Oolavi huudahti huumaantuneena:

— "En jaksa enää tätä vastustaa!"

Riemastuneina lauloivat laulajien joukot:

"Saa neidot karkeloiden jo nyt elämälle uhrinaan lahjoittaa kaikkein parhaat. Povensa… puhtautensa myös… nuoruuden… lemmen… siveyden!… Ja kaikki… kaikki… kaikki!… Niin elämällä vuorostaan on kelpo antamista taas… Siis sille uhratkaa!…"

Kuin kaunis, kaukainen kaiun pauhina, vastasi siihen suloinen messu… Messuajien kuoro veisasi:

"Ylistäköön kaikki elämää!… Ylistäköön sitä taivas ja maa!… Nauti ihminen sen hedelmistä: Nauti sen sulosta ja hekkumasta! Suuri olet sinä elämä, suuri ja ihana."

Huumautuneena todisti Oolavi Perkeleelle:

"On totisesti ihana ja syvä Elämänpuu… Vie minut nyt sen luo!"

Perkeleen enkelien kuoro veisasi silloin korkeudessa:

"Suuri olet sinä, Perkele, suuri ja voimallinen. Ijankaikkisuus sua ylistäköön ja kaikkeus kunniaasi pauhatkoon!"

Erokyynel kun kostutti neitosen posken.

Talven ja kuoleman kylmä henki leijaili Litvan päällä. Järvi oli synkkä, metsä eloton.

Kesä oli korjannut viimeisetkin rippeensä. Ensimäiset vitilumet peittivät joskus maita. Puita hopeoivat ensi kuurat ja rantavettä kattoi aamuisin jääriite.

Oli ilta. Oli jo kuun nousuaika,

Ranniston vierashuoneessa paloi taas lamppu pöydällä. Martva istui koru-ompelus käsissä. Neula vilahteli harvakseen, vetäen säijettä perässänsä. Silmä kulki neulan mukana, mutta ajatus harhaili muilla mailla.

Ompelemisen tahdissa alkoi Martva laulaa laulua "Armasta odottaessa". Sävel oli poven, sanat mielen sepittämiä. Hän lauloi:

"Ma aamuin nousen varhain sinua kaipaamaan, sä maailmassa parhain. Kuin kukka nupustaan aatteeni ain' mun rinnastain puhkeevat sulle, armahain.

Ennen kun lintu kuuli, kuink' armaan ääni soi, tai aamu ruskohuuli päivälle suukon toi, niin ikävin jo miettehin ma sua, armas, odotin."

Hän kumartui ompelusta tarkastamaan, eikä tietänyt, mitä tarkastettavaa siinä oli. Ajatuksissansa veti hän neulankärjellä pari piirtoa kankaaseen ja jatkoi taas ompeluansa. Säije juoksi harvaksensa. Ompelija lauloi kuin säikeen kulun huviksi:

"Kun puolipäivyt kulta kirkkaana heloittaa, on poissa rauha multa, jos et sa luoksein saa. Vain luonasi, oi kultani, ma tunnen enää onneni.

Kun yöhyt illan peittää, kun aamu sarastuu — niin silmää kyynel vettää; unohtuu kaikki muu, pait yksi vain: mun armahain. Hän on mun maani, taivahain."

Hän pysähtyi, laski työnsä ja kätensä helmaansa ja katseli lampun valoa, silmissä ikävä ja mielessä kaiho. Hän kaipasi Oolavia aivan sairaloisesti. Ensimäisen intohimoisen, tiedottomasti aistillisen suudelman jälkeen, kun hänessä heräsi pahan enne, joka sanoi, että "Litvan laulu" ennustaa hänen kohtaloonsa, oli hän todellakin vaistomaisesti alkanut aivan painautua Oolavin turviin. Oolavin sylissä uskoi hän turvan olevan, ja samalla hän hiljaa pelkäsi sitä syliä. Jumalan varottava ääni: pahan-enne, ja siitä johtuva levottomuus eivät ajaneet häntä kirkkorantaan, vaan Harhasaareen, jonne paha ohjasi hänen ajatuksiansa. Aistipunapuku houkutteli häntä sinne, hänen sitä edes huomaamattansa.

Siksi ikävöi hän Oolavia. Siksi lauloi hän laulua, joka syntyi sepittämättä. Päivä valkeni hänelle, paisteessa hieno suru, ja ilta saapui ikävä koruina.

Laulu jatkui vielä. Suru kulki säveleen säije neulan jäljissä. Äiti kulki silloin ohi ja kysyi lempeällä äänellä:

— "Oletko väsynyt, Martva?"

— "En, äiti-kulta… Minä vain muuten mietin", — vastasi Martva reipastuneena.

Äiti poistui ja Martva jatkoi työtänsä hyräillen äskeistä laulua. Selän takaa kuului silloin hiljaisia askeleita. Kohta varjosti hänen silmiänsä Oolavin käsi, jossa tuoksui valkea ruusu, ja ääni kysyi:

— "Arvaapas, kuka kuunteli lupaa pyytämättä kaunista lauluasi?"

Ompelus putosi Martvan käsistä ja mieli iloisimman käen kukuntana huudahti hän:

— "Tietysti sinä!… Kukas muu niin tuhma olisi!…"

Ja ennen kun hän ehti kääntyä Oolaviin, poltti sulhasen huuli hänen kaunista, korkeahkoa otsaansa.

— "Rangaistus sinulle, kun ensi kysymällä arvasit", — lausui Oolavi suudellessansa.

— "Ja nyt, 'hyvää iltaa'!" — lisäsi hän painaen toisen suudelman Martvan otsalle. — "Ja palkkio minulle", — hän yritti taas suudella.

— "Et saa olla tuhma… et saa olla tuhma… Oola-vi… No Oolavi!" — iloitsi Martva, muka riistäytyen hänen suuteloistansa. Lampun valo tuntui kirkastuvan. Huoneessa helisi nauru ja ilo ja ruusu tuoksui suudelmasateen virkistämänä ruohona.

Kim ensi ilo oli hiukan hälvennyt, alkoi Oolavi selittää aikomuksiansa:

— "Minulla on sinulle iloinen uutinen!"

Martvan silmät säteilivät kysyvinä.

— "Mutta se olisi itselleni ikävä, jos en tietäisi sen olevan sinulle iloisen", — jatkoi Oolavi.

Martva katsoi Oolavin silmiin anovaisesti, pyytäen:

— "No-oo!… Älä nyt kiusaa!… Sano pian, mitä se on!"

— "Mitäkö se on", — alkoi Oolavi jatkaen: "Se on sitä, että sinä saat olla muutaman päivän minulta rauhassa… Minä matkustan kaupunkiin nostamaan rahoja pankista ja viivyn siellä pitemmän aikaa… Jonkun kuukauden…"

Martvan silmiin ilmestyi suru. Hän näytti hätäytyneeltä. Oli kuin olisi Oolavi ollut onnettomuuteen menossa. Hän muisti taas "Litvan laulun".

— "Ihanko totta?" — hätäili hän pahoilla mielin kuin armas lapsi, jota leikillä narrataan. —

Oolavin mieltä liikutti katse ja kysymys. Niissä huomasi hän olevan säälittävää, avonaista ja lapsen luottamista häneen. Hän hapuili sopivaa, lohduttavaa vastausta. Luullen sen löytäneensä, kysyi hän reippaasti:

— "Mutta tiedätkö, mikä minulle korvaa osan siitä surusta, kun en saa luonasi olla?"

Alakuloisena, ääni tulvillaan mielipahaa, vastasi Martva hiljaa huoaten, hitaasti, ikäänkuin itseksensä:

— "En minä tiedä…"

— "Minä saan joka päivä sinulta vastauksen kirjeeseeni… Sitä varten minä olenkin siellä niin kauvan, että saan hyvää lukemista koko ijäkseni", — tarttui Oolavi.

Ja hetkessä kirkastuivat Martvan sameat silmät. Hänelle oli nyt luvassa tytön kirjojen kirja, sen raamatuiden raamattu: sulhasen kirjeet, jota aarretta ei tytölle voi korvata koko maailman kirjastot ja aarteet. Hän unohti nyt itsensä ja koko maailman ja riemuitsi yhtenä nauruna ja ilona:

— "Mutta kirjoitatko minulle pitkiä kirjeitä?"

— "Tietysti…"

— "Hyvin… hyvin… hyvin pitkiä?" — keskeytti uusi kysymys.

— "Tietysti hyvin… pitkiä."

— "Noin pitkiä… noin?…" (hän näytti käsillänsä). "Ja joka päivä?… Eikö niin?… Näinkö pitkiä?" — satoi yhä uusia kysymyksiä keskeyttäen Oolavin lupailut.

— "Vielä pitempiä… ja kahdesti päivässä",— lupasi Oolavi Martvan kyselysateen seassa. Äskeinen surunpuuska oli hetkeksi pois puhallettu. Ilo hohti kilpaa lampunliekin kanssa.

Mutta pian yritti taas suru pulahtaa sielusta:

— "Entä mitä sinä teet väli-aikoina?" — kysyi Martva hetken kuluttua.

— "Ajattelen sinua…"

Martva naurahti. Vastaus painoi äsken pulahtaneen surun alas. Oolavi jatkoi:

— "Luen kirjeitäsi… ja…"

— "Ja?" — keskeytti Martva, josta se jo oli kylliksi, mitä Oolavi oli luetellut.

— "Etten aivan ikävään kuolisi, kuuntelen luennoita… Ehkä sitten suoritan jonkun tutkinnon… ehkä myös agronoomitutkinnon. Olen siitä isäni kanssa sopinut", — selitti Oolavi.

— "Toivotan onnea!… Mutta muista vain kirjoittaa pitkiä… pitkiä… hyvin pitkiä kirjeitä!" — riemuitsi Martva.

Oolavi uudisti lupauksensa ja lisäsi:

— "Oikeastaan minä olen velvollinen sinun tähtesi lähtemään: En, näes, tahtoisi edessäsi olla niin tuhma ja oppimaton kuin olen. Siksi menen kokoamaan tietoja…"

Nuori tyttö rauhottui. Oolavi kohosi taas hänen silmissänsä miehenä.

* * * * *

Taivas koreili jo täysissä öisissä tähtihelyissänsä. Autio järvenselkä kaipaili kesäisiä valovöitänsä, ranta runojansa, metsä laulujansa. Martva luki taas Harhaman kirjaa.

Luettavaksi osuivat nyt kuvaukset vallankumouksen huumaavista höyryistä. Veren ja voiman hengähdys tuulahti hänessä. Jo edellisinä iltoina olivat ne huumanneet Oolavia. Hän oli päihtynyt rakkaudesta, joka vaahtosi veristen kuvauksien pinnalla. Kotonansa oli hän niitä miettinyt, sotkenut ne yhteen muiden mietteiden kanssa, yhdeksi elämän hämäräksi, elämän vaahtoavaksi viinisaoksi, joka kutsui ja itse tarjoutui janoisille huulille.

Martva luki kuvauksia miehekkään Nikolain repäisevistä puheista, joita Harhama oli kuvaillut hiukan siihen tapaan, kuin niistä on puhuttu tässä kirjassa. Puheen voima ja sen äärimäinen ajatuksen rohkeus tempasi hänen valmistuneen mielensä mukaansa, kuin myrsky jossain suojassa lymyytyvän tyynen ilman. Hänen levoton henkensä laski jo Tuukkalan koskena kuohuvia elämänkoskia, joissa vedellä on voimaa koetella miehen käsivartta, koskella rohkeutta tarttua sen veneeseen ja paiskata kuohujen vaahtoon, ottaaksensa siten miehen mieltä kovin käsin kiinni…

Oolavi juopui voimasta. Hän halusi panna kovan kovaa vastaan. Hänkin tahtoi näyttää elämänkoskille kätensä voiman. Suotta ei ollut Tuukkalan koski häntä kasvattanut.

— "Tämä on niin kauheaa, Oolavi!" — huudahti Martva lukunsa välissä hermostuneena, mieli järkyksissä.

— "Se on hurmaavaa!… Ah! Semmoinen se pitää olla koski, jota mies laskee, kun sinä istut veneessä!" — oikaisi innostunut Oolavi.

Martva katsahti häneen nopeasti. Kun hän silloin näki Oolavin rohkean, hehkuvan katseen ja sen voiman ja elämänhalun, joka uhkui hänen olemuksestansa, painautui hän taas hengessänsä hänen varaansa kokonansa. Oolavin voima ja irtipääsevä elämänhalu veti häntä kuin pauhaava koski vesiporetta. Hän. oli kokonansa Oolavin vallassa, turvattomana, voimattomana, haluten vain vajota siihen suppiloon, joka avautui sen henkisen vesipyörteen silmänä, jolla Oolavin voimakas henki häntä veti. Hän halusi siihen vajota, koska siinä tuntui olevan varma turva ja onni. Hän itsekin innostui ja rohkaistui.

— "Tämä on niin hurjaa!" — huudahti hän lukunsa lomassa.

— "Se on toista, kuin Tuukkalan kotikoski!" — uhmaili: Oolavi.

Martvan ääni raikastui. Posket hehkuivat, silmät paloivat. Sulhasen uhma huumasi hänen sielunsa, jota kirjan kuvaus oli järkyttänyt.

— "Siinä on voimaa ja miestä!" — kuului Oolavin yllyttävä ääni. Lampun liekistä pyörähti pieni savukiemura ja alkoi iloisesti tanssia ilmassa.

Luku jatkui helinänä. Martvasta tuntui kuin istuisi hän Oolavin veneessä. Vene kiiti kuohuvinta koskea alas. Hurjina vyöryävät vaahtovuoret paiskailivat sitä ryöpystä ryöppyyn, aallolta aallolle. Hän aivan värisi ja painautui Oolavin turviin, antautui hänen armoillensa koko sielullansa… pyörtyi… huumautui ja juopui Oolavin hurjasta voimasta. Nikolai tuntui hänestä Oolavin perikuvalta.

Oolavi katseli häntä hurmautuneena. Kun Martva kiihkonsa vallassa hyppeli kuvauksesta kuvaukseen, näytti hän Oolavista, joka oli kuvauksesta huumautunut, villiltä metsän tytöltä, tai Kaatjalta, kunnes äkkiä hänen sieluunsa leimahti kuin salamakirkas kuva se ajatus, että Martva on "Litvan laulun" nainen, joka hurjistuneena ajelee hänen kanssansa ryöppyävällä elämän merenselällä. Aluksi hän sitä ajatellessaan tyrmistyi, kuin ukkosen iskusta. Mutta heti tempasi hänet jyrähdys uuteen yhä hurjempaan lentoon. Hän olisi nyt, juopuneena, tahtonut ajella Martvan kanssa Litvanselällä juuri niin, kuin se vedennainen: hurjistuneena, rohkeana, pelottavana, myrskyn pauhatessa ja aallokon ärjyessä.

Luku jatkui. Ihastuksen huudahdukset helähtelivät sen sekaan salamoina. Martvan sielussa suli miehekäs Nikolai kokonansa yhdeksi Oolavin kanssa, muuttui kokonansa Oolaviksi. Häntä juovutti se korkea, rohkea hengen lento, joka tuntui leimahtelevan Nikolain sielusta ja joka huumaa naisen, jonka jaloa henkeä ei ole vielä aistillisuus painanut maassa matelemaan. Huumauksensa vallassa ei hän huomannut sitä, että Nikolai nousi kuin peto Jumalaa ja uskoa vastaan, seisoi näyttämöllä täydellisenä pakanana, kieltämyksen äärimäisenä henkenä, ruoska kädessä, käärmeen pää kantapään alla ja Jumalan kimppuun syöksymäisillänsä ollen. Hän ei huomannut sitäkään, että Nikolai oli vallankumouksellinen. Hän näki hänessä ainoastaan Oolavin, voimakkaan, rohkean miehen ja suuren, jalon hengen, puhtaan, jalon lemmen huumaaman naisen todellisen sankarin.

Mutta Oolavi itse huomasi siitä kaikesta paljon ja huomasi ne kuumeensa vallassa: Hänen edessänsä seisoi Nikolain suuri haamu, kädessä pikari, josta hän tarjosi kieltämyksen voimakasta, vaahtoavaa viinaa. Taruperäiseksi loihdittu Harhaman kirja oli epäilyksen kuvauksillansa sytyttänyt hänen sielussansa ensin pienen palon: se oli tartuttanut häneen epäilyn, ja nyt joi jo Oolavi sen palon sammukkeeksi, lääkkeeksi, ensimäisen ryypyn kieltämyksen suurta henkeä, sen tulisinta vaahtoa.

Kun Martva oli lopettanut, heitti hän kirjan käsistänsä pöydälle kuin palavan hiilen, puristi käsiänsä hermostuneesti povensa kohdalla vastatusten ja huudahti peljästyneen, kiihtyneen ja turvattoman näköisenä:

— "Ai!… Siinä on jotain demoonista!… Niin hurjaa ja kamalaa!…"

Hän oli kuin viaton tyttö, joka on kuullut kerrottavan että huoneessa on tonttuja ja sen luulon sokaisemana näkeekin niitä siellä hämärissä hiiviskelevän. Arvostelut ja puheet olivat tehneet Harhaman kirjan hänelle semmoiseksi tonttuhuoneeksi.

Mutta Oolavin henki hehkui tulena ja lieskana. Hän janosi Harhaman kuvaamaa elämää, himoitsi sen kaikkia antimia: epäilyä, kieltämystä, "Pirun Eedenin", kirjan Hiiden myllyn, salaisuuksia, hekkumaa ja kieltämystä. Kaikki sekottui hänen silmissänsä yhdeksi elämänkaaokseksi, jota ei voida juoda pisaroittain, erottelemalla siitä osa pois, vaan joka on juotava kokonansa.

Savupilvi iloitsi karkeloiden pieninä savukuplina.

Hetken kuluttua tuli Rannisto huoneesen. Oolavia tervehtien puheli hän:

— "Minä sinua odotinkin… Kun nyt menet kaupunkiin, ota minulta valtakirja, että voit hoitaa minunkin asioitani pankissa ja muualla, niin ei tarvitse itseni matkustella…"

Hän jätti Oolaville valtakirjan, lisäten:

— "Se on aivan täydellinen, niin että voit kaikki asiat sen nojalla toimittaa… Osa vanhaa metsää on luettu ja sen kaupasta voit siellä sopia… Mutta minä kirjoitan siitä tarkemmin talvemmalla…"

Muutaman sanan vielä puhuttuansa lausui hän kovemmalla äänellä sivuhuoneeseen:

— "Pastori on hyvä ja tulee tänne istumaan!"

Nuori pappi tuli, posket vielä keskeytyneestä puhelusta lämpiminä. Tervehdittyänsä istahti hän sohvaan ja Rannisto jatkoi toisessa huoneessa viritettyä keskusteluansa:

— "Minä vielä jatkan puhettamme… Eikö mielestänne sosialismissa ole liioteltua väite, että kaikki yksityinen omaisuus on varkautta?"

Puheen aihe sattui Oolaville ikäänkuin äsken luetun jatkoksi. Hän alkoi innostuneena ahmia pastori Aamuston selityksiä. Tämä selitti hehkuvana:

— "Sen lausemuodon minä pidän liioiteltuna ja vääränä. Oikeampi olisi mielestäni sanoa: Omaisuus, joka ei ole hankittua omalla työllä, on vierasta…"

Rannisto istui ajatuksissansa. Nuori pappi jatkoi:

— "Sillä riittääkö kunkin oma työ muuhun kuin keskimääräiseen toimeentuloon?"

— "Sen täytyy tuottaa enemmän", — tarttui Rannisto selittäen: "Jos se ei muuhun riittäisi, niin millä olisi koottu se omaisuus, joka on nykyisen polven käytettävänä?… Työstä on täytynyt jäädä säästöä."

Martva, joka ei jaksanut seurata keskustelua, poistui. Hänen lähdettyänsä alkoi pastori Aamusto selittää ajatustansa:

— "Minä luen ne välttämättömät säästötkin toimeentuloon kuuluviksi, koska ne kerran ovat aivan välttämättömät ihmis-elämälle… Mutta silloin minä kysyn: Kuka suorittaa nykyään suuremman työn: nekö, joilla on suuret tulot, vaiko se luokka, joka näkee usein nälkää, suoranaista nälkää?"

Rannisto oli vaiti. Pastori Aamusto vastasi hänen puolestansa itse:

— "Te siis myönnätte, että köyhien joukko suorittaa työn — rikkaat tekevät sitä joko nimeksi tai ei ollenkaan. Mutta jälkimäiset kantavat suurta palkkaa, kokoavat suuria rikkauksia. Eivätkö he silloin kokoa vierasta?"

— "Se on kyllä totta", — myönteli Rannisto. Oolavi, jonka silmissä yhä häilähtelivät äskeisen vallankumouskuvan veriviivat, imi keskustelun hengen itseensä, semmoisessa mielentilassa, joka kaikkeen, mihin vain voi, panee omat hehkuvat värinsä. Sosialismi ja vallankumous olivat hänen sielussansa jo ennenkin tavallaan sulaneet yhteen. Nyt ne lopullisesti sulivat samaksi. Siihen vaikutti se, että Nikolai oli sosialisti ja samalla vallankumouksellinen.

Nuori pappi selitti edelleen:

— "Vääryys, jota nykyisessä yhteiskunnassa harjoitetaan, on ilmeinen, sitä ei voida kieltää. Laki sen sallii, mutta laki ja oikeus ovat kaksi eri asiaa."