SISÄLLYS: (continued 3)
Reading edition
Jo eli neiti Iltamo niillä lumojen mailla, illan mietteet mukanansa, oppaana mieliteot, tienviittoina omat salaiset intohimot… Hän näki siellä maineen ja hyvähuudot, imartelut ja kaiken kauniin kovaksi kallioksi muuttuneina… Se kallio kohosi iltaruskon värisenä, runokauniina… Se tarjoutui hänelle onnen perusteeksi, peruskiveksi, joka kestää kaikki myrskyt… Se vuori nousi puiden vehreydestä kuin päivänpuna, joka hohteellansa huikaisee ihmissilmän kokonaan…
Harhasaari oli lumoa täynnä… Nuori nainen huumautui onnestansa… Utukuvavuori kohosi lujana, loistaen punakirkkaudessaan… Silloin lausui Perkele hänen takanansa:
— "Hän antoi minulle unelmansa ohjaksiksi… Se näkymätön ohjas onkin luja… Minä olen hänet tänne Harhasaareen ohjannut taaskin hänen unelmillaan… Hän saa nyt hiukan auttaa Harhamaa…"
Hän vihjasi. Kauneus koristautui silloin kukkasiinsa, seutu runoliinoihinsa… Käki kukkui suunsa parasta… Lintu säesti sitä kielensä kaikkein kauneimmalla… Ilma oli punahämyä, saari satua täynnä. Iltaruskoisen vuoren kukkulalle ilmestyi silloin hänen kaunis enkelinsä… Se loisti siellä valkopuvussansa punavuoren kauniina koruna… Sievillä vuorenkielekkeillä istui joukko pikku enkeleitä, sinne tänne siroteltuina, vuorien kauneiksi kukkasiksi… Ne soittivat harpuillansa… Soitto hymisi suloisesti… Vuoren huipulla lauloi enkeli sen säestyksellä:
"Oi miksi, lemmen kukkanen, et puhkea jo… miksi? On lempi vaan, mi ainiaan voi tuoda onnen maailmaan."
Neiti Iltamon mieli värähti… Kaunis lempi syttyi laulun sanoista… Laulu jatkui ihanana:
"Siis nuppulehdet auki jää ja puhkee kukkasiksi, kuin iltarusko puhkeaa sinestä taivaisiksi runoiksi maan! Jo murheissaan nyt neito oottaa kukkaistaan.
Kun lemmenkukka puhkeaa, se kaiken hopeoipi: taivaaksi muuttuu koko maa ja onnenkannel soipi, ja hellimpiin suudelmiin nukahtaa neito, unelmiin."
Lempi ja runous tekivät tehoa… Se kaunis laulun hyminä sekottautui Harhasaaren lumouksiin… Vuoren hohde, laulu ja saaren lumot sulautuivat yhdeksi loistavaksi unelmaksi… Se unelma levittäytyi taikamaisemana… Kaikki oli lemmen runoutta tulvillaan… Kaikkein hellin lemmensoitto säesti armainta soidinlaulua… Kaikki uinui armaudessa… Kaikki väsyi, kaikki kaipasi… Kaunis, hymyilevä lemmenmessu lumosi mielen… Herkät lemmenkielet alkoivat silloin värähdellä neidon povessa… Hän tunsi jo oudon tulen…
Jo vierähti mieli surulliseksi… Se suru oli kaunista lemmensurua… Hyräillen lemmenmessun säveleitä istahti hän lemmenlähteen luo… Lähteen silmäkkeestä kurkisteli hän nyt sulhasen kuvaa… sen sulhon, jota oli toivonut… ikävöinyt… uneksinut… Hän katsoi kauvan… pettyi… Sulhasen kuva ei ilmestynyt… Murhe täytti mielen, suru silmän… Alkoi kaunis kaipaaminen…
Silloin lähestyi häntä Perkele kulkijana… Se istahti lähteen luoksi ikäänkuin ei olisi huomannutkaan Iltamoa… Mietteissään sekä muka väsyneenä hän istui siinä, kunnes Iltamo kysyi häneltä ihmeissänsä:
"Kah, vieras!… Vanha, murheellinen mies!"
Perkele (muka havahtuen):
"Anteeksi, neito!… Häiritsenkö ehkä?… En ennen huomannut…"
Iltamo (herttaisena):
"Et ollenkaan sä häiritse!… Vaan miten ihmeen lailla sa tulit, kun en huomannutkaan sitä?…"
Perkele (vaatimattomana):
"Ken huomaisikaan minun tuloani! Ma aina kuljen vaatimattomana…"
Iltamo (osanotolla):
"On oikein se!… Mä myös oon vaatimaton. Vai enkö ole?"
Perkele (tarkastellen):
"Minun mielestäni et ollenkaan: Nääs, sulla kauneutta on enemmän kuin kellään muulla…"
Iltamo (ihastuneena):
"Kuinka sanoitkaan?"
Perkele:
"Anteeks', että ehkä siinä ma lausuin loukkauksen. Mutta aina oon suorasuinen, loukkasi tai ei."
Iltamo (lohdutellen):
"Ma siitä pidän… Moinen suorasuisuus minua miellyttää… Ma puolestani oon myöskin hyvin… hyvin suorasuinen ja vihaan turhuuksia… Huomasitko, ett'en oo turhamainen?"
Perkele (väsyneen näköisenä):
"Sitä hyvää — turhuutta tarkotan — ma luulen, sulla sen verran on, kuin sitä tarvitsee jokainen nainen koristukseksensa… ei enempää, ei myöskään vähempää… Halk' asian mä aina sanon näin…"
Iltamo (hyvillään):
"Ai, kuinka suora!… Mutta sano vielä, pukeeko mua pieni turhamaisuus?"
Perkele:
"Niin mainiosti!"
Iltamo (ihastuneena):
"Se on hauska kuulla!… Sinulla varmaankin on hyvä maku… Vaan entäs muille: pieni turhamaisuus sopiiko mielestäsi?"
Perkele:
"Mainiosti! Kauneuden jälkeen turhamielisyys on naisen suurin kaunistus. Ei naista kaunista hyve… vaan se rumentaa…"
Iltamo (oudostellen):
"Ai, miten sanot!… Ensi kertaa kuulen sun ikäisesi suusta tätä!… Eikö siis hyve sovi mulle ollenkaan? Se ois niin ikävää!"
Perkele (tarkastaen Iltamoa):
"Ei miehen hyve naiselle sovi, Mutta naisen hyve sinua kaunistaa."
Iltamo (keskeyttäen):
"Niin, eikö totta!… Miesmäiset naiset ovat aina… miten sanoisin… Miten sinä sanot?"
Perkele (vastaten):
"Rumat."
Iltamo (myöntäen):
"Niin minustakin… Mitä mielestäsi on naisen hyve?"
Perkele:
"Siihen kuuluu kaikki, mi tarpeellist' on lemmen asioissa, kuten on: kaunis arastelu, sekä iloinen nauru, taikka pieni suru, ja mielipaha, sekä teeskentely, ett'ei hän muka vielä mitään tiedä… ei muka tiedä, eikä ole kuullut, mitenkä lempi loppuun lauletaan…"
Iltamo (hämmästyen):
"Sä tiedät kaikki naisten salaisuudet!… Tarkoitan: tunnet naisten siveys-opin…"
Perkele:
"On pakko minun tuntea ne, koska ma kuljen aina naisten asioilla."
Iltamo:
"Mitenkä?… Sinä naisten asioilla! Urkitko sinä pikku intrigue'ejä [juonia]… käyt muotikaupoissa… ja tiedustelet semmoista… kaikenlaista… tiedäthän sä?"
Perkele (salaperäisenä):
"Ne asiat saa nainen itse hoitaa! Ma autan häntä lemmen-asioissa… ensiksi niihin, sitten niistä pois…"
Iltamo (ihastuneena):
"No sepä hauskaa!… Mutta millä lailla sä siinä autat?"
Perkele:
"Minä ennustelen. Ja kenen kelle ennustan, niin varmaan se ansaan lentää, sekä siihen jää. Myös jokaiselle haluttunsa annan."
Iltamo (haltioissaan):
"En moista noitaa ennen ole nähnyt!… Vaan etkö myöskin mulle ennustaisi?"
Perkele:
"Kernaasti teen sen… Koskaan apuani en kiellä siltä, joka pyytää vain."
Nuori nainen riemastui… Hän muisti Oolavia… Nyt oli hänelle tullut noita lemmen paulan punojaksi… Hän rukoili Perkelettä ennustamaan hänelle hänen haluamansa… Perkele otti harpun, soitti sillä ja lauloi lemmenlähteen luona:
"Kuohahda, vesi lemmenlähteen, sekä salat ilmi tuo; ja nouse kupla, onnen tähteen nyt meidän katsahtaa sa suo! Vaan älä pettää koita! Nyt, harppu, hiljaa soita, kun kupla kohoaa! Onnea runsaasti jaa, nyt lähde kuuluisa! Näytä sulhoista paras ja täytä lemmellä neitosen povi! Vanhaksi piiaks' ei sovi kaunista neitosta heittää… Nyt täytyy sun, lähde, jo keittää lemmenjuoma!… Nyt nousta saa mies, jota tuhannet rakastaa!"
Soitto soi somasti… Laulu suli saaren lumoihin… Lähteestä nousi silloin kaunis höyry… Se kulki pilvekkeenä kauvemmaksi… satusaaren koristeeksi… Siellä hajottautui se, ja sen hävitessä ilmestyi sinne Oolavi, se toivottu sulhanen… Se kulki siellä kuin kuninkaanpoika, punainen kaunis vaippa hartioilla… Nuori nainen oli nähnyt odottamansa ja huudahti hämmästyneenä:
— "Oolavi!… Oi, Oolavi… Minä juuri häntä ajattelen…"
Kaikki kaunistui… Saari somistui… Perkele loihti pienen lemmenkuumeen neidon silmään… Kaikki näytti silloin ihanalta, niinkuin kuulu tiedonpuu: Mies oli kaunis, miehekäs ja hieno… Sen jokainen liike oli arvokkuutta, ääni hellyyttä, katse viisautta… Jokainen sormen liikahduskin oli sankaruutta… Ihmeissään huudahteli nuori nainen:
"Ai, miten kaunis hän on!… Katso, kuin astuu arvokkaasti!… Entäs viitta miten on hartioille heitettynä!…"
Perkele (kavalasti):
"Hän myös on vielä puhdas nuorukainen!"
Iltamo (riemastuneena):
"Voi, kun sa olet hyvä!… Kaikki salat sa sanot mulle!… Hän on ihmeen puhdas!"
Perkele (yhä kavalampana):
"Ja sitä paitsi miesten rikkaimpia!…"
Iltamo (ihastuneena):
"Se onko totta?"
Perkele (vakavana):
"Vanha mies ei osaa valhetta eikä turhaa puhuakaan…"
Hän loihti nuoren naisen nähtäviksi Tuukkalan rikkaudet: sen viljelykset, karjat, kartanot, sen rahakaapit ja suuret torpparikylät, jotka ympäröivät loistavaa taloa. Niitä osottaen lausui suuri kiusaaja kavalana:
— "Hän kauniin Litvan maita hallitsee, kun isä kuolee…"
Ihastuksen vallassa huudahti Iltamo siihen:
— "Niinkö… Sitä en ennen tiennyt… Hän yhä kaunistuu ja hienonee!…"
Lemmen runo jatkui… Kauneimmat lemmen kanteleet jo soivat… Harhasaaren taustalle ilmestyi kaunis näky: rikas, ihmeen kaunis Litva… Sen kuninkaana hallitsi nuori, upporikas mies: uneksittu Oolavi… Se näky herkytteli neidon mieltä… Jo unehtuivat maineen punavuoret… Ei soinut enää korvissa maineen hivelevä pauhu… Mietteissänsä lausui hän puoliääneen:
"Ma olen onneton, jos Oolavia en saa… Jos mua joku auttaa voisi!"
Perkele (lumoavalla äänellä):
"Ei kaunis nainen toisten apuun koskaan saa turvautua. Kaikki lemmen aseet on sulla itselläsi, käytä niitä! On sulla kauneus, nuoruus sekä vielä kultaiset renkaat… jalokivet… rimpsut, lisäksi vielä koru, jot' ei aina oo neidon myötäisissä: maine on."
Iltamo (ihastuneena):
"Ai tosiaan!… Mä itsekin jo usein oon sitä ajatellut…"
Perkele (lumoavasti katsoen):
"Maineen vuori… tuo, joka tuolla hohtaa punaisena… on oiva jalokivi neitosella…"
Iltamo (kiitollisena):
"Sa olet viisas."
Perkele:
"Käytä aseitasi siis niin kuin pitää. Mainetta jo sulla on yksi jalokivi-kaulanauha… Se riittää myös!"
Iltamo (kiihkoisena):
"Ma olen samaa mieltä. En siinäkään ma ole turhamainen: en kokoo liian paljon koristeita… Kunhan on pari, kolme muuttokertaa… se riittää jo… Vai eikö riitä?"
Perkele (vakuuttavasti):
"Riittää. Jos mitä puuttuu, sulhasesi lisää… Ma naisena en korujani laulais äänellä kokoon… Pikku silmän-isku on niitä saada ihmeen hyvä haavi… Se miehen markat irti hellittää… Nyt heitä siis jo taide vähemmälle ja leiki lempeä… Ei maineenvuori oo elämässä nautittavaa mannaa… Ken täällä tahtoo syödä, tarttukoon ajoissa lemmen herkkuun."
Iltamo (lumottuna):
"Sitä samaa ma juuri ajattelin… Neuvoistasi nyt sua kiitän… Palkitakin sua ma tahtoisin… Vaan mitä antaisinkaan…"
Perkele:
"Ma olen aina vähään tyytyväinen… Jos jotain vanhaa… olematontakin saan — tyydyn siihen. Moni mulle lupaa sielunsa vain…"
Iltamo (ihmeissään):
"Ai, kuinka vähään tyydyt."
Perkele:
"No mitä tehdä!… Sitä koruansa ei nainen näyttää voi. Siis minullehan se joutaa… Muita koristuksiansa en raaskisikaan ottaa…"
Iltamo (hilpeänä):
"Mutta sielu on nykyään jo muodista pois jäänyt… Sanotaan, ettei sitä olekaan… Mihin sä käytät vanhamuotisia koruja… sieluja?…"
Perkele:
"Mä kerään niitä kuin ihmishullutusten jäännöksiä…"
Iltamo (iloisena, ivaillen):
"Ai! Sull' on ehkä antikvariati… Myös minun mielestäin on hullutusta se 'sielu'… sielunhoito on jo vanha… muodista mennyt… Muotiasioita nyt ovat liaison'it [suhteet]… sport [urheilu]… ja high life [ylhäinen elämä], hygienia [terveydenhoito]… spiritismi, sekä ihailu runoniekan, maalailijan ja ennustajan. Vai on sulla moinen siis antikvariati!"
Perkele (viisaana):
"Suuri onkin."
Iltamo (huolettoman hilpeästi):
"No, minun sieluni saat ottaa sinne…"
Perkele:
"Nöyrästi kiitän!"
Iltamo (iloisena ilveillen):
"Mutta muista panna se kultakehykseen."
Perkele:
"Sen ympärille ma sovittelen voitonseppeleeni!"
Iltamo:
"Ai miten hieno maku sulla on!"
Elämänpuu puhkesi silloin täyteen kukkaansa… Suuri henki loihti Harhasaaren häälumot nuoren Iltamon nähtäviksi… Litvan maat hymyilivät yhtenä runona kesä-illan hämyihin peittyneinä… Keskellä niitä nousi uljas linna… Sen kuninkaana istui jo Oolavi… Orjajoukko kiskoi hänelle rikkautta maasta, soista, vesistä, jopa vuoristakin… Linnaa ympäröivät ihanat puistot, joissa lahorastas kilpaili satakielen kera laulannassa… Käkipari kukkui vaaran koivikossa säestäen kilpailua kukunnallaan… Se'es päivä paistoi… Maa kantoi kukkakuormaa… Herkullinen tuoksu täytti Ilman ja puiston siimeksestä kuului kaunis lemmenlaulun hyminä… Siellä odotti häntä onni… Häälaulu soi somasti… Sulhasen syli odotti… Häärunous peitti kaiken… Hänen edessänsä hohti kaunis elämänpuu, jonka oksalla riippui lempi kauniina hedelmänä… Se lempi oli ihana nähdä ja suloinen antamaan iki-onnen…
Silloin himmeni maineen punavuori kokonaan… Nuori nainen janosi lempeä… Hän kääriytyi kauniisiin hää-yön unelmiin… Lemmen käet kukkuivat, sen paulat punoutuivat… Kaikki muu unehtui… Kiihtyneenä, lamautuneena huudahti jo nuori nainen:
— "Minä annan kaikkityyni Oolavista!… Minä tahdon hänet… hänet enkä muita…"
Kun elämänongelmat alkoivat kupliksi kevetä.
Varpunen värisi, pieni siipi kylmänsuojana. Aurinko hohti kylmänä pakkasen pyöränä.
Talven hanget olivat paksuimmillansa, pakkasen hampaat purevimmillansa. Kylmänsilmät kiiluivat hangella kirpeänterävinä, pistelevinä. Jääkylmät tuulet ajelivat luminietosten selkiä pitkin, nostaen hienoja lumiryöppyjä, jotka suihkusivat nietosten harjoina, ikäänkuin valkea, kylmä lumisavu. Kaikki tunnusti kylmän valtaa.
Neiti Iltamon sirossa vastaanottohuoneessa istui Oolavi, odotellen itseänsä neiti Iltamoa. Huone aivan upposi omaan pehmeyteensä. Jalka painui astuessa syvälle pehmeään mattoon ja istuessa tuntui huonekalujen pehmeys aivan pohjattomalta syvyydeltä. Koko itämainen upeus ja salaperäisyys oli ahdettu pieneen, himmeästi valaistuun huoneeseen. Pöydällä tuoksui joukko kukkia sievinä kimppuina tai kukkalaitteina. Ne olivat nimipäivälahjoja.
Ovi-uutimien raskaat laskokset hulmahtivat äkkiä auki ja niistä lennähti huoneeseen neiti Iltamo puettuna aistikkaaseen empire-pukuun, jonka helma laahasi pehmeällä matolla. Hän oli taas kepeä kuin lintu. Hän oli ihmissirkkunen, jonka oksana on miehen polvi, ja jonka oksalla olo on miehen polven houkuttelevin onni.
Tervehdittyänsä viskautui hän sohvaan, upoten siihen hoikkia vyötäisiänsä myöten. Ja osottaen Oolaville tuolia viereltänsä, sohvan pääpuolelta, puhui hän iloisena:
— "Istuutukaa tänne!… Se on niin kodikasta, kun Te istutte täällä likellä… Minä pidän kaikesta kodikkaasta ja aistikkaasta…"
Oolavi istahti onnellisena, neiti Iltamon loistava silmäyksien tulva ikäänkuin vaippana hartioilla. Sievästi, kohteliaasti alkoi hän selitellä:
— "Ette suinkaan pahastu, kun rohkenen taas käyttää hyväkseni ystävällistä lupaanne saada tulla Teitä tervehtimään, milloin minulle sopii?… Tulin toivottamaan Teille onnea nimipäivänne johdosta."
— "Te olette aina tervetullut luokseni… Minähän olen Teille monesti puhunut, että on niin virkistävää saada keskustella kanssanne elämänkysymyksistä, joita Te tutkitte… Suuri kiitos onnentoivotuksistanne ja kukistanne!" — helisi iloinen vastaus.
Hän teki jonkun huolettoman liikkeen, lisäsi viehkeyttänsä ja jatkoi:
— "Kuinka nyt voitte?… Siitähän onkin jo pitkä… piiiitkä aika, kun juttelimme… kaksi päivää, vai kolmeko jo on?… Minä aivan jo unohdin ajankin… Niin, kuinka Te nyt voitte?… Minä aivan kaipasin Teitä…"
Viime sanat olivat Oolaville onnensäde, jonka vaikutusta lisäsi palava, jalokivien hohteen kirkastama silmäys. Hän kiitti kaunista puhujaa muutamalla kohteliaisuudella, lämpeni ja rohkaistui.
— "Olitte kait eilen neiti Boileaun konsertissa?" — kyseli neiti Iltamo nopeasti.
— "Kyllä… Ikävä kyllä, en huomannut Teitä", vastasi Oolavi.
— "Ooo!… Minä en voinut… Se oli pieni pahoinvointi… semmoinen nyt vain… ymmärrättehän Te: migrääni, päänkipu… Se menee aina tunnissa ohi… Mutta minä aavistin, että Te olitte siellä. Kuinka hän mielestänne laulaa?… Pidättekö hänen äänestänsä?" — satoi selityksiä ja kysymyksiä.
Oolavi kohautti olkapäitänsä merkitsevästi. Neiti Iltamo ymmärsi sen, oli huvitettu ja alkoi teeskennellä:
— "Ette Te saa aivan niin sanoa, että huonosti laulaa! On hänellä taipumuksia, vaikka ääni ei ole täysin koulutettu…"
— "Mahdollista, mutta" — yritti Oolavi.
— "No mitä 'mutta'?" — tarttui nuori nainen nopeasti, jatkaen merkitsevästi, Oolavia tarkoitellen: — "Onhan hän kauniskin… Vaikka en minä pidä hänen teeskentelyistänsä… Mitä Te tahdoitte sanoa sillä 'mutta'?"
— "Minä olin äskettäin kuullut suurempaa taidetta, ja silloin aina huonompi joutuu tavallista epäedullisempaan valoon… tai oikeammin: näyttäytyy oikeassa valossansa", — selitti Oolavi vakavana.
Neiti Iltamo naurahti tyytyväisenä. Hän tiesi, että Oolavi tarkotti suuremmalla taiteella hänen taidettansa.
Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat lukivat niiden sisällön. Molemmat huomasivat, että kumpikin tietää, että heillä on tekeillä yhteinen juoni, punottava paula toinen toisellensa, mutta vaikka he sen tietävät, ovat he olevinansa siitä tiedottomia, kuin kuuluisi se asiaan ja tapaan. Siinä oli jotain samaa kuin lapsissa, jotka arvuuttelevat kummassa kädessä on raha ja tietävät toistensa pikku vilpin, mutta pitävät sen asiaan kuuluvana. Se oli pikku kiemailua, mielistelyä, flirt'iä, joka heitä rohkaisi ja huvitti.
Neiti Iltamo venyttäytyi kauniiseen, laiskottelevaan asentoon ja oli hetken vaiti, miettien muka. Sitten helautti hän taas katseensa ja hymyilynsä Oolaviin ja kysyi nopeasti:
— "Tiedättekö, miten neiti Boileau pääsi äkkiä yleisön suosikiksi operassa?"
— "Jos tietäisin, niin minä sen nyt salaisin, saadakseni kuulla sen musikaalisella äänellä kerrottuna. Onneksi ei minun tarvitse tehdä itseäni syypääksi epärehellisyyteen, vaan voin suoraan vakuuttaa, että en ole kuullut siitä mitään", — vastasi Oolavi. Sukupuolikohteliaisuudet, jotka lähentelivät naurettavuuden rajoja, alkoivat häneltä sujua aivan itsestänsä. Neiti Iltamo oli yhtenä onnena, kuten mielisteltävä lintunen. Hän alkoi selittää näyttelijän teennäisellä viattomalla äänellä ja eleillä:
— "Se on vain semmoinen kulissisalaisuus… tiedättehän Te ne… Hän tutustui ruhtinas… mikä hänen nimensä nyt olikaan… No, se nyt ei kuulu asiaan… Minä en yleensä välitä nimistä… Hän tutustui siihen ja… se nyt oli vain semmoista… courtoisie [mielistely], vaikka ihmiset sanoivat sen olevan liaison'in [suhteen]. No niin. Tämä ruhtinas oli suhteissa arvostelijoihin ja sitten siinä oli kaikkea semmoista, jota nyt on taidemaailmassa: ruhtinas oli tuttu useissa seuroissa ja hän aina pani alulle seppeleiden antamiset… ja itse annatutti niitä monta kerrallaan… Kaikkea vain semmoista… Ettehän Tekään usko, että siinä oli mikään liaison kysymyksessä?"
— "En… kun Te kerran niin vakuutatte", — myönteli Oolavi. Heidän katseensa kohtasivat taas toisensa ja molemmat naurahtivat hieman. Puhe oli jo kääntynyt suhteisiin ja teatterielämän salaisuuksiin. Neiti Iltamo jatkoi, ääni pahottelevana, säälittelevänä:
— "En minäkään usko semmoista neiti Boileausta… Ja ruhtinaskin oli jo naimisissa oleva mies… vaikka ei hän vaimoansa rakastanut… Toista olisi, jos puhuttaisiin neiti Löwensteinistä, että hänellä on suhteita… Tunnetteko neiti Löwensteinin?"
— "Olen kuullut nimen, mutta en tunne itseänsä", — vastasi Oolavi, tarkastellen nuoren naisen liikkeitä ja sulaen ja lämmiten hänen puheittensa hengestä. Iltamo leikitteli sormuksensa kanssa ja vakuutti:
— "Neiti Löwensteinistä se olisi toista… Ai, jos Te tuntisitte, mitä hänestä tiedetään!"
Hän luetteli sievästi sormillansa:
— "Hänellä oli suhde ensin ruhtinas Steinheilin kanssa… sitten kreivi Sternburgin kanssa… Se suhde kesti puoli vuotta… Sitten venäläisen Orlofin kanssa… Siitä hän erosi kolmen kuukauden kuluttua… Eikö se ole kauheaa, ajatelkaa!… Sitten hän oli italialaisen Guinicellin aimanté [rakastajatar]… Wienissä oli hänen rakastajanansa eräs unkarilainen… ja ajatelkaa: kuukauden kuluttua kun tuli Berliniin, niin siellä hän meni suhteisiin englantilaisen lordin kanssa… minä en hänen nimeänsä muista… Ja jos Te tietäisitte vielä kaikki muut!… Hänellä on joka viikko uusia jalokiviä… lahjoja… ymmärrättehän Te…"
Oolavin posket hehkuivat. Kertomus rohkaisi häntä. Hän luuli sen olevan aivan varta vasten kerrotun hänelle… rohkaisuksi… vihjaukseksi… Se tuntui aivan lähentelyltä… Hän muisteli Ounaston vakuutuksia ja uskoi nyt ne tosiksi.
Samassa soi ovikello ja palvelija toi sisään komean kukkalaitteen. Neiti Iltamo luki siihen liitetyn nimikortin ja lausui välinpitämättömällä äänellä:
— "Se on herra Mendelssonilta…"
Oolavin sielussa välähti kateus, mustasukkaisuus. Neiti Iltamo pisti nimikortin takaisin kukkalaitteeseen ja työnnälsi sitä kauvemmaksi. Sitä tehdessänsä huomasi hän siihen sidotun nauhan kauniin solmun, johon oli kiinnitetty solmua kiinni pitämään kallisarvoinen, jalokivillä koristettu rintaneula. Hän päästi sen nopeasti ja huudahti ihastuneena, riemastuen kuin lintu, joka on kevätlemmittynsä tavannut:
— "Ai, miten kaunis!… Eikö totta, herra Tuukkala?"
Oolavi ei vastannut. Hän muisti, että hänen kukkalaitteessansa olivat kukat kimpuksi sidotut ainoastaan kultaisella rannerenkaalla. Hän harmistui ja päätti korjata erehdyksensä.
Mitään tarkottamatta jatkoi neiti Iltamo:
— "Onko Teistä neiti Boileau kaunis?"
Oolavi kohotti taas olkapäitänsä, harmitellen lahjansa mitättömyyttä. Neiti Iltamo tarttui riemastuneena:
— "Ei minustakaan hän ole mikään kaunotar… Niin että se on aivan ihme, miten se ruhtinas oli häneen niin ihastunut… Minä kerron Teille yhdenkin hyvin… hyvin… intressantin tapauksen: Monsieur Charron, pankkiiri Charronin poika, oli neiti Boileaulle lähettänyt kerran kukkia suuressa hopeavaasissa. Kun ruhtinas sen huomasi… minä en muista oliko hän itse neiti Boileaun luona, kun se tuotiin, vai kertoiko neiti Boileau sen hänelle… mutta kun hän sai sen tietää, niin lähetti aivan samanlaisen kukkavaasin, mutta jokaiseen kukkaan oli asetettu kastehelmeksi jalokivi… Eikö se ole Teistäkin hyvin aistikasta ja nerokasta?"
— "Kyllä!" — myönsi Oolavi, jonka mieli oli harmista haljeta. Hän käsitti neiti Iltamon puheen pieneksi nuhteeksi hänelle. Pieni sukupuolikeinottelu oli täydessä käynnissä. Sitä säesti nuoren naisen kepeä puheen helinä ja nauru, Oolavi aivan kylpi hänen katseittensa hehkuvassa palossa.
Äkkiä käänsi neiti Iltamo puheen toisaalle, kysyen ikäänkuin havahtuneena:
— "Tuletteko Te Pietariin, kun minä laulan italialaisessa operassa konservatoriumin salissa?"
Oolavi ei ehtinyt vielä vastausta ajatella, kun jo neiti Iltamo jatkoi:
— "Olisi niin hauska puhua taas kanssanne kaikista elämänkysymyksistä… Minä pidän elämänkysymyksistä…"
Suloinen silmäys seurasi sanoja. Oolavi hehkui. Hänen vastauksensa oli valmis. Se tuli ajattelemattomana, kuumeen sokaisemasta sielusta:
— "Tulen. Aivan varta-vasten tulen Teitä kuulemaan", — vakuutti hän.
— "No se on hauskaa", — iloitsi neiti Iltamo ja jatkoi, kiemailun hienoimpia keinoja käyttäen:
— "Minä esiinnyn kolmessa kappaleessa… pääosissa. Yhtenä iltana tulee minun… no, miten minä sanon: remplacer… minun sijaisenani esiintymään joku muu, sillä näytäntö sattuu minun syntymäpäiväkseni…"
Oolavi ilostui. Nyt oli hän saanut sopivan tilaisuudenkin korjata erehdyksensä ja lyödä kilpailevan Mendelssonin. Ja hän päätti lyödä loistavasti.
Neiti Iltamo leikitteli tukastansa irti solahtaneella kutrilla, sitoi sen taas tukkaan ja jatkoi puheluansa. Koko huone tulvi ja helisi hänen äänestänsä, hymyilystänsä, katseistansa ja kiemahduksistansa. Silloin tällöin kohtasivat katseet toisensa ja aina seurasi sitä pieni hymähdys, joka puhui paljon ja salasi vielä enemmän, Oolavi tarkasteli nuoren naisen jokaista liikettä, näki suloa ja viehätystä kaikessa: Käsi oli pieni ja valkea… ranne siro… vartalo hento ja silmä lumetta täynnä… Jokainen liikahdus näytti olevan tenhoa, jokainen äänenväre armautta täynnä. Se kaikki poltti ja huumasi häntä.
Ja sitä mukaa kun keskustelu jatkui, tuli väli tuttavammalliseksi, katse arastelemattomammaksi. Kohteliaisuus seurasi kohteliaisuutta ja sai palkkioksi aina armaamman hymyn. Näkymättömät siteet lujittuivat, uusia pauloja punoutui, kuten ennenkin heidän monien tämmöisten keskustelujensa aikana.
Keskustelu kääntyi neiti Iltamon käsissä asiasta toiseen kuin kepeä tuulenpuuska. Hän lenteli perhosena kysymyksestä kysymykseen, aina vain kiehtoen Oolavia. Tietäen elämänkysymyksien olevan Oolavin mieliaineita, lennähti hän taas niihin uudestaan, puhuen:
— "Minä olen niin iloinen, kun tulette Pietariin… Minä olen Teidän seurassanne aivan syventynyt elämänkysymyksiin… Minä tuskin enää jaksan kärsiäkään semmoisia jokapäiväisiä ihmisiä, jotka puhuvat ainoastaan joutavista asioista… vanhanaikaisesta… semmoisesta tyhmästä… sielusta ja kaikesta semmoisesta, josta sivistymättömät puhuvat… Eivätkö Teistäkin semmoiset vanhanaikaiset, hurskaat ihmiset ole ikäviä ja kuivia?"
Oolavi istui hetken kuin kuumilla kivillä. Kodin hurskaus muistui mieleen. Hän horjui. Mutta nuori nainen valeli hänet hehkuvilla katseillansa… huumasi ja juovutti hänet sillä. Hän ei raaskinut vastustaa. Hän myönnytteli:
— "Kyllä… Kyllä…"
Nuori nainen riemastui ja huudahteli:
— "Tiesinhän minä sen… Te, joka olette oppinut ja ajattelette syviä asioita, miten Te nyt pitäisitte vanhanaikaisista ja yksinkertaisista ihmisistä!…"
Elämänkysymykset alkoivat siten muuttua kepeiksi vesirakkuloiksi… lopulta saippuakupliksi… Puhelun lopussa Oolavi miltei häpeili kotinsa hurskautta. Palava, huumautunut sielu ei enää erottanut kuonaa arvokkaasta.
Kun hän teki lähtöä ja neiti Iltamo ojensi hänelle hennon, huolettoman kätensä tuttavallisesti jäähyväisiksi, kumartui hän syvään, kysyen:
— "Sallitteko?"
Ja lupaa odottamatta tai sitä tarvitsematta odottaa painoi hän neiti Iltamon käsiselkämään palavan suutelon. Hehkuva, ilosta loistava silmäys oli siitä ainoa nuhde.
Huumautuneena astui Oolavi kadulle, jolla talven jäisin pakkanen pureksi hänen palavia ohimoitansa, hänen sitä ollenkaan huomaamattansa.
Mutta kun hän oli talvipakkasessa jonkun aikaa kävellyt ja ohimoiden poltto alkoi jäähtyä, tunsi hän taas jonkun katkeran, soimaavan tunteen, joka nousi hänen povestansa kuin kylmä huude. Hän katui kaikkea: katui lupaustansa mennä Pietariin ja päätöstänsä lyödä kilpailijansa lahjalla. Se oli sama katumuksentunne, joka häntä oli läkähdyttänyt joka kerta, kun hän tuli Hiiden myllystä ja selvisi sen huumauksesta. Sama tunne oli häntä vaivannut joka kerta, kun hän tuli neiti Iltamonkin luota. Nytkin häntä inhotti kaikki äskeinen.
Ja samaten kuin hän oli ennen uudestaan ja aina uudestaan päättänyt olla menemättä Hiiden myllyyn tai neiti Iltamon luo, niin päätti hän nyt taas katkaista tuttavuutensa neiti Iltamoon. Hän alkoi sitä päätöstä miettiä, innostui siihen alussa, päätti kerrankin olla jyrkkä.
Mutta taas tarkisti hän päätöksensä. Hän huomasi, ettei se ollut oikea, ei ollut hieno. Hän järkeili:
— "Hän on ollut minulle ystävällinen, miten minä voisin nyt erota aivan jäähyväisiä sanomatta…"
Hän ajatteli ja huomasi sen teon olevan ruman. Hän jatkoi:
— "Semmoinen pahottaisi hänen mielensä… Hän on aivan kuin lapsi…"
Hän näki jo neiti Iltamon mielipahan… näki hänen silmänsä kyyneleisinä… Hän katui jo päätöstänsä ja päätti hyvittää sillä loukkaamansa hennon naisen.
Hän ajatteli edelleen. Ajatukset johtuivat neiti Iltamon hentoudesta hänen kauneuteensa. Silloin hän jo huumautui uudelleen. Hän alkoi laskea hänen silmäyksiänsä, miettiä, miten niiden sulo oli häneen käännetty. Hän suli. Hän muisteli kilpailijaansa, tuli mustasukkaiseksi, raivostui aivan ja päätti voittaa.
Saman taistelun oli hän ennenkin taistellut. Hän ei enää päässyt neiti Iltamosta, enempää kuin Hiiden myllystäkään. Hän oli jo ikäänkuin niiden molempien juopposairas.
Neiti Iltamo istui hänen lähdettyänsä kauvan, ajatuksiinsa vaipuneena, käden hipiällä palavan suutelon poltto.
— "Hän on kai varmasti se 'oikea'?" — mietti hän itseksensä.
Jo etäältä juoksivat verkkojen paulat.
Elämä punoutui ivarunoksi… Suuri henki ilkkui ihmis-elämälle.
Oli ilta.
Lyhyt, kylmä talvipäivä laski valon-antajaansa, punertavaa auringon kehää, hiljaa taivaan länsirantaa kohti. Tulena hulmuava iltaruskon liina oli sille siellä vuoteeksi levitetty. Hohteisena laskeutui viluinen aurinko nyt sille vuoteelle. Se painautui aina syvemmälle sen punan pehmeyteen. Se upottautui sen hehkuun, niin kuin väsynyt taivaan matkalainen. Jäinen taivaan kupera hohotti autiona. Ei orastanut siinä vielä tähtisato ja idästä alkoi kohota hämärtyvä taivaan reuna.
Makuulta nousi neljä miestä: Ilanne, Voima, Harteva ja Horsma. Huoneessa oli kaikki mullin-mallin: tuolit kaadettuina ja kaikki sikin-sokin pöydälle taikka lattialle viskattuina. Miehet nousivat vuoteesta kuin pahnoiltansa, pohmeloista päätään puristellen. Pidellen sitä kuin polttavinta paisetta, istuivat he äänettöminä vuoteittensa reunalla. Pohmeloansa valitellen huokaili vihdoin Horsma:
"Ah mikä kipu!… Tuskaa sekä vaivaa tää tauti on!"
Voima (päätään pidellen):
"On totta vie!… Se päässä niin jyskyttää, kuin seppä moukarillaan…"
Ilanne (tuskissaan):
"Oi! Hullumpaa on vielä!… Tää on samaa, kuin pakottaisi yhtäaikaa sataa hammasta…"
Harteva:
"Oikein sanoit sinä, veli… Mun pääni kohta halki pamahtaa…"
Horsma:
"Varmaankin riettaat sekottivat viinaan jotakin katalaa…"
Ilanne (lisäten):
"Tai liiaks voimaa panivat juomaan… Oi-joi, tätä tuskaa!… Takoo kuin oisi päässä pirun paja…"
Harteva (katsoen laskeutuvaa aurinkoa ja hämmästyen):
"Nyt maailmakin, nähkääs, hyvät veljet, on nurin käännetty: nääs tuota, päivä nyt nousee lännestä!"
Ilanne ja Horsma (hämmästyen):
"Vie sua lempo!… Tää ennustaa jo viime tuomiota…"
Voima (oikaisten):
"Se kumma ei oo tämän päivän ihme… Se lännestä on noussut koko talven,"
Harteva (yhä enemmän hämmästyen):
"Nyt valehtelet…"
Voima:
"Enkä valehtele… Vai etkö ole huomannut myös itse, kun heräät, että päivä silloin aina huoneeseen paistaa länsi-ikkunasta."
Kaikki kolme (ällistyen):
"Niin onkin!…"
Ilanne:
"Lempo, ettei ennen ole jo sitä katsottuna!"
Harteva (ajatellen):
"Nyt on tässä pelissä pirun sormi…"
Horsma (peljästyen):
"Niinkö luulet?"
Harteva:
"No, kuka muu ois voinut päivän kantaa lännestä nousemaan!… Se vanha Lempo, kun meidät jutkahutti omiksensa, nyt meidän kerallamme mielin määrin jo ilveilee…"
Ilanne (harmistuneena):
"Voi tuota vietävää!… Ja kaiketi tää pohmelokin hänen on kujeitansa…"
Harteva (vakuuttavasti):
"Kenenkäs se oisi… Se meitä piinaa nyt kuin kissa hiirtä… Oi, armias!… Nyt repii taas, kuin kiskois tuhatta hammasta pois leukaluusta!… Ja pahin pula täss' on vielä, että on tasku typö-tyhjä… Millä tässä nyt saadaan seltteriä!…"
Voima (harmissaan):
"Pullon pohjaan ois' aina jätettävä ryyppy mieheen. Nyt juotiin kaikki…"
Horsma (närkästyneenä):
"Sekin teko oli sen Lemmon kiusausta…"
Harteva (huokaillen):
"Sen se oli!…"
Ilanne (päivitellen):
"No, kyllä puijaa meitä… Ilkeääkin niin viekas olla!"
Harteva (masentuneena):
"Nyt jo alkaa tulla viimeinen päivä: Rahat ovat menneet, ei kukaan anna velkaa… Isä-ukko on kuivaks' aivan lypsetty… Ei myöskään sedästä lähde, vaikka heruttaisi… Ilmankos päivä lännestä jo nousee!…"
Horsma (huokaillen):
"Ei peri meitä hyvä… Takaperin jo kulkee kaikki, aina siitä asti kuin Piru meidät puijatuksi sai…"
Harteva (närkästyneenä):
"Se pahennus vei sielun, mutta jätti hoidotta ruumiin… Moinen ruma peli ei kelpaa mihinkään… Jos olisi hän kunnon henki, varmaan omistansa nyt huolehtisi… Osottaisi edes, mist' oisi rahan saanti mahdollinen… Lopusta mies jo itse huolen pitäis…"
Voima (halveksien):
"Ja kerskui sitten vielä olevansa mukamas hyvä isä…"
Harteva (epätoivoisena):
"Totisesti, jos nyt se, Piru, pelastuksen toisi, niin nahkanikin saisi viedä sitten, kun en mä sitä enää ihokseni tarvitse…"
Toiset kolme (vannoen):
"Saisi vaikka elävältään jo viedä muassansa, kunhan toisi nyt avun!"
Harteva (epätoivoisena):
"Ah, jos auttaisit sa, Piru!… Kas… kas, kun mua alkaa röyhtäyttää!"
Harteva röyhtäisi… Mutta röyhtäyksestä pääsi pieni hengähdys hänen suustansa… Ilmaan päästyänsä se hengähdys oitis syttyi… Tulikielekkeenä leijaili se nyt huoneessa hiljaa, kauniisti… Kaikki neljä kauhistuivat… Tulikieleke leijaili yhä elävämmin… Harteva oli kauhun lyömä… Viimein huudahti Horsma hämmästyksissään:
"Voi, Harteva!… Sun hengähdykses palaa! Nyt oot sä, mies, jo liian paljon juonut!…"
Harteva (kauhuissaan):
"Ei suinkaan oo se toki viinatulta!"
Ilanne (peljästyneenä, liekkiä tarkastellen):
"On… varmaan on!…"
Voima (peljästyneenä):
"Oi… Puhdas viinan liekki! Viinalta 'haiseekin!"
Harteva (vapisten):
"Oi, pelottelet!"
Horsma (paeten liekkiä):
"Se lentelee kuin piruntuli… Auta!"
Harteva (kauhuissaan huutaen):
"Ah, auta armias!… Auta, vaikka Piru!"
Toiset kolme (tulen kielekettä vältellen, huutaen):
"Oi, auta, vaikka itse Paholainen!"
Silloin pieni liekki sävähti ja hulmahti lieskaksi. Miehet säikähtivät… Kului hetki… Liekistä leimahti silloin suuri Perkeleen haamu. Ihmeissään huudahtivat silloin kaikki:
"Se olit sinä!… Kuka oisi luullut!"
Perkele (rehennellen):
"Ma aina olen siellä, missä mua avuksi huudetaan… En vielä koskaan oo myöhästynyt, enkä kuuro ollut…"
Horsma (ikäänkuin anteeksi pyytäen):
"Ja me kun sua tässä soimailimme!… Vaan mitä tehdä, kun on tiukka paikka!"
Perkele (ylpeänä lohdutellen):
"Ei mitään tee!… Ma olen soimauksiin jo tottunut… Ken tuhmuuden vain tekee, hän mua soimaa: Jalan kiven loukkaa — nimeni lausuu hän, ja edellensä: mies eukon nai — kun akka häntä haukkuu hän minun nimeäni suustaan päästää kuin paputulvaa, vaikk' en ikänäni vihille ole ketään viekotellut…"
Harteva (selviytyen):
"Ah, nyt mä ymmärrän jo minkä vuoksi niin ankarasti sydän-alaa velloi! Se oli siksi, että siellä asuit sa, rakas, armas, suuri otto-isä…"
Perkele:
"Sen oikein sanoit…"
Harteva (kummissaan):
"Ja kun minä luulin sun tuli-helvetissä majailevan!"
Perkele (viisaan eleillä):
"Et väärin siinä luullutkaan… Vaan kuule: Mä helvettiä muassani kannan ja asetan sen aina ihmispoveen, johonka majottaudun!"
Horsma (huudahtaen):
"Hartevassa on siis sun suuri tuli-helvettisi!"
Voima (lyöden ihmeissään käsiään yhteen):
"Ilmankos tulta röyhtäyksestä lähti!"
Harteva (Perkeleelle):
"Jo teit sä minuun lemmon-moisen pesäni Kun et vain perätöntä laskettelisi"
Perkele (vakuuttavasti):
"Sun koko elämäsi todistaa todeksi kaiken, mitä äsken sanoin. Ma aina sinun sydämessäs' asun… ma olen sydämesi himo… halu… Sen voimana ma elämääsi ohjaan kuin hyvä isä…"
Harteva (varovasti):
"Silloin varmaan kuulit sen, mitä tässä äsken juttelimme?"
Perkele:
"Jokaisen sanan…"
Harteva (rohkaistuen):
"Nyt on täysi tosi edessä meillä: Isä-ukko ehtyi… siis näytä mistä rahaa saada voi!"
Perkele:
"Ah! nuori mies ei koskaan pulaan joudu".
Harteva:
"Sä tarkottanet, että rikkaan vaimon voi raha-arkuks' ottaa, kun on nuori… Se tie on pitkä… Paljo pikemmin nyt tarvitaan jo…"
Perkele:
"Oikein lausuit siinä… Jos mieli saada naimisella rahaa, pitäisi isän olla tirehtöri, tai pikku parooni…"
Harteva (harmistuneena):
"Ja isäseni ei ole sitä huomannut!… Ei kelpaa se ukko lemmollekaan… Hankkii pojan, mut eipä hanki sille titteliä: 'paroonin poika'!… Liikemiestä siitä ukosta, näät, ei tule milloinkaan."
Toiset kolme (masentuneina):
"Se tie ei siis nyt meitä auta enää, niin tuhma isä meill' on jokaisella…"
Perkele (lohdutellen):
"Ei hätää!… Kuule mitä sydämessäs vain minä puhun, silloin löydät polun rikkauden luo!"
Harteva (innostuneena):
"No puhu oitis sitten!"
Perkele:
"Maa tulvillaan on rikkautta… Ota ja syö ja juo!… Miks' aivan turhaa siinä arkailet!"
Harteva (hölmistyneenä):
"Pitäiskö jo varastaa?"
Perkele:
"Ei ollenkaan! Nääs onhan muita teitä: Lyö korttia!… valitse tyhmä uhri!… Yleensä ota aina ovelasti… ei paljain käsin, mutta rukkasina jotakin: kortit… pörssipeli, taikka pikkuinen kauppaliike!…"
Harteva (ajatuksissaan):
"Korttipeliin vois' ehkä vielä lainatuksi saada pääoman, mutta kaikki toiset liikkeet jo ovat mahdottomat…"
Toiset kolme (vahvistaen):
"Mahdottomat."
Perkele (kavalana):
"Ei vielä hätää!… Viime tiukan tullen jo ota paljain käsin!… Varkautta vain karta!"
Harteva (ymmärtämättömänä):
"Nyt sä puhut himmeästi…"
Perkele:
"On viisaus aina hieman sekavata… Siis sanon suoraan: Käännä oppi nurin: opeta: rikkaus on varkautta, ken sitä ottaa — omaa ottaa pois!"
Harteva (ihastuen):
"Tää neuvosi ei ole hullu oppi…"
Toiset kolme:
"Ei ole, ei! Tää oppi sopii meille, kuin meillä ei oo enää rikkautta…"
Harteva (Perkeleelle):
"Suur'-kiitos sulle! Mutta ensi hätään ois toinen apu tarpeen."
Perkele (auliina):
"Neuvon annan: Mun matkassani näit sä viime kerran varakkaan miehen…"
Harteva (keskeyttää iloissaan):
"Muistan… muistan miehen!…"
Perkele (lumoavasti):
"Hän on mun lapsiani… Oolaviksi nimitän häntä!… Etsi hänet, sekä takerru mieheen! Hyväsydäminen on mies… Hän sulle ensi avun antaa… Saat siten kapitalin… Hiljaksensa viet sitten häntä aina edellensä… pelailet… ryyppäät hänen kerallansa ja näytät hälle hiukan maailmata… Etenkin lemmenseikkailuissa hältä kokemus puuttuu…"
Harteva (riemuissaan):
"Oivan opettajan hän saa, kun joutuu mulle oppilaaksi…"
Toiset kolme:
"Ja meit' on tässä kolme apulaista."
Perkele (Hartevalle):
"Ma olen hänet sitoutunut viemään elämän syvyyksiin… Nyt sulle tässä sen tehtävän ma toistaiseksi uskon… Sä näytä hälle ihanimmat immet ja jollain lailla häitä keplottele taas palkka itsellesi!… Lapsiani näin kasvattelen toinen toisellensa ja annan heidän toisiansa auttaa… Mä, nähkääs, olen tasajaon mies: en suosi toista enempää kuin toista, vaan kaikki heidän kesken tasan jaan…"
Kaikki neljä (ihastuneina):
"Sa olet miesten mies!… Sa olet hyvä, vanhurskas isä!"
Harteva (kiitollisena):
"Kiitos neuvostasi!… En totta totisesti kynsistäni ma miestä päästä, ennen kun on kaikki jaettu tasan: Multa kokemusta hän saa ja minä hältä raha-roskaa… Nyt, pojat, alkaa herraspäivät taas!"
Kaikki kolme (iloisesti hälisten):
"Suur' kiitos sulle, suuri Paholainen, kun neuvoit!… Kyllä miestä opetamme… Hänestä sulle viisaan pojan teemme."
Perkele:
"Mä kiitän teitä, hänen puolestansa, ja oppaaksenne työssä suosittelen teosta Harhaman: 'Varotushuuto'…"
Kaikki neljä (keskeyttäen huudahduksella):
"Oh! Tuttu kirja!…"
Harteva:
"Kaikki viisautemme on sillä saatu… Se on meilt aikaa avannut silmät… Varmaankin se kirja on sinun pyhä pirun-aapisesi."
Perkele (viisaana):
"Ei aapinen, vaan pyhä raamattuni."
Horsma (huudahtaen):
"Siis oomme pyhän kirjas tutkijoita!"
Perkele:
"Niin ootte."
Kaikki neljä (riemastuen):
"Neljä pyhää miestä siis!…"
Kun kiusaaja tuli lempivän luo.
Kesä kukki talven keskellä… Lemmetär kylvi suruja ilojen sekaan… Surullisena kehräili tyttö lemmenrihmojansa… Rastas lauloi ikäviänsä, häälintu somisteli surulla itseänsä ja lemmenlehdossa kehräsivät neidot häärihmaa kihlatun morsiamen murheesta.
Oli puoli-yö.
Kuuvalon kelmeässä hopea-ulapassa ui kylmänkirkas, kaunis runovene… Veneessä seisoi ihana Vilutar kirkkaassa kuutamopuvussa, kylmän kylvövakka kannattimessa. Se kylvi Litvan hangille talven kylmiä runoja: kauneita kylmänkipunoita… Ne kipunat kimmeltivät kirpeinä, säkenöivät tuliteräisinä, hohtaen kylmällä hopeahangella… Yö oli runoa, Viluttaren vene vilua täynnä… Kaksi muuta Vilutarta kehräsi jäärihmaa kylmän kirkkaudesta. Ne kehräsivät sitä kultarukilla ja heittelivät kehräämiänsä maahan kylmänrunoudeksi, kauniin Litvan puiden oksien koruiksi… Se rihma riippui runokirkkaana puiden pukuna, hopeoiden koko metsän… Harson lailla viskautuivat ne runorihmat hunnuksi kuusen yli, koristaen sen talven kauniiksi morsiameksi. Se oli talven-maan kaunista yön runoa.
Rauhaista unta nukkui kaunis, puhdas Martva… Kasvoilla hohti suuri hengen rauha… Kauniin, puhtaan sielun syvyydestä nousi armain, hienoin runopilvi… Se leijaili kauniisti… Se häilyi hänen päällänsä ihanana kuin kaunis nuoruuden unelma, joka nuoruus-ajan kukkamailta kohoaa unelmiinsa vaipuneen ylitse… Yö himmeni, runo hienoni… Neidon mielen puhtautta kuvasti ihana unten pilvi… Martva ihastui… Mieli vierähti lemmen runoksi, uni kihlatun kaipaukseksi… Unipilveen ilmestyi silloin pieni Lemmetär, lemmen Jumala… Uni armastui… Pilvestä puhkesi entistä ihanampi lempivän neitosen runo-unelma… Lemmetär leijaili siinä pikku enkelinä, kädessä pieni, kaunis soitin… Sillä soitteli hän unien säesteeksi ihaninta säveltä… Puhdas, jumalainen soitto herätti nukkuvassa kihlatussa puhtaimmat lemmen ikävät…
Soitto hiljeni, uni hienoni… Se vei nyt hänet lemmen runoisille maille rauhassa armastansa kaipaamaan…
Kevät puhkesi silloin talven lumista… Se puhkesi kukaksi keskelle talvea… Martva kulki jo Lemmen satusaaren mailla… Saari oli soma, metsä ihana… Ihmeen kaunis Kevätär käveli siellä tyttösenä… Se kylvi helmastansa kevään kukkia nurmikoille… Unetar ripsehti saaren metsiköissä… Se sirotteli kauniit lintuparvet lehtipuihin… Se ripusteli puut ja pensaat täyteen nuoruuden toiveita, lemmen unelmia… Runona loisti saari, lauluina sen vedet… Lehdon reunaa koristi loriseva Lemmenlähde… Sen luona seisoi armain lemmen jumalatar, neidon ikävöidyin, kaunis Kihlatar… Se seisoi kauniilla, valkoisella alttarilla kauniissa runopuvussa, vyöllä kirkas kihlasormus kauniissa runonauhassa riippumassa, kädessä myrtti, huntuna valkoinen morsiushuntu ja päässä pienoinen seppele…
Käki kukkui, lintu lauloi… Kaksi viuluniekkaa viritteli viulujansa… Ympärillä kuiskailivat kauniit hääneidot poikinensa… He ihailivat hurmaavan kaunista Kihlatarta… Kukka tuoksui, päivä paistoi… Lehdossa kehräsivät Lemmettäret lemmenrihmaa kauneilla runorukeilla…
Jo saapui kaunis, unelmoiva Martva Lemmenlähteen luo… Mieli oli herkkä, katse kaihoa täynnä… Hän istahti kivelle lähteenkorvan luo ja vaipui siinä haaveisiinsa… Mieli sai kaunista surua entisen lisäksi, katse kaihon, mietteet ikävän lisää… Hän ikävöi armasta sulhoansa… Viulu alkoi jo soida hiljaa, tuskin kuultavasti… Sen säesteeksi hyräili Martva ikävissänsä kertoen sydänsurujansa. Hän hyräili näin:
"Sydänhuoleni, Kihlatar, sulle minun raukan nyt kertoa suo! Jo on Oolavi laulanut mulle… Sinä tietänet laulelot nuo.
Minun luonani istuen illoin kevät-onnesta kertoessaan, sydämeeni hän lempeä silloin sydämestänsä kaas' palamaan."
Lemmettäret keskeyttivät lemmenrihman kehräämisen… Kaunis runorukki sai levätä… Kehrääjät katselivat kaunista sulhonsa surijaa kuunnellen sen lauleloa… Martva nautti lemmen ikävästä… Kädet kauniisti helmaan laskettuina jatkoi hän nyt lauluansa:
"Sydänparkani siksi nyt palaa, ikävöipi, ei rauhaa saa. Sinun luoksesi lähdin nyt salaa. Sinä lohtua mulle nyt jaa!
Minä sulholta saada jos voisin sinun lahjasi, Kihlatar, vaan, paraneisin, ja uhriksi toisin pari parhainta yrttiä maan."
Lemmettäret polkivat rukkinsa pyörimään… Rihma juoksi, rukki hyrisi… Hääneidot lauloivat hiljaisella hyminällä, rukin hyrinän säestäminä, kaunoinen, hieno kaiho kasvoillansa… He lauloivat Martvan puolesta rukousta:
"Sinä, Kihlatar, Martvaasi auta, ikävöivälle lahjasi suo! tahi korjaapi neitosen hauta. Toki tahtosi ei ole tuo?"
Martva kuuli laulun… Lempi helähti kauniimmaksi, mieli liikahti hellemmäksi… Laulu tuntui surulliselta… Yhtenä huolena helisi kalliosta tuleva kaiku…
Martva mietti… Hän muisteli sulhastansa… Kaunis lemmensuru painoi jo mieltä maahan, painoi sitä hellästi, kuin kaunis uni uupunutta… Metsä hymähti silloin… Tie värähti, kaiku lakkasi kuulumasta… Kaikki odotti, sillä suuri kulkija oli tulossa.
Martvan luo saapui Perkele väsyneenä kulkijana, ja kysyi häneltä kavalana:
— "Miksi ikävöitset, kaunein neitosista?… Painaako joku huoli sydäntäsi?"
Martva heräsi unelmistansa. Outoon vieraaseen katsahtaen huudahti hän ihmeissänsä:
— "Ai, tuntematon, vieras vaeltaja!… En huomannutkaan sinun tuloasi!… Ei huolistani maksa mainitakaan!"
Lemmettäret istuivat äänettöminä… Viattoman eleillä selitti suuri henki:
— "Sinä olet vaatimaton ja ujo… Minä aina pidän sinun laisistasi…"
Oudon ääni soi kuin lumoava soitto… Ihmeissään, ujostellen katsahti häneen nuori neito. Viattomana kiitteli hän kiusaajaa, lausuen hänelle:
— "Ah, suuri kiitos osan-otostasi!… Vaan kuka sulle huolistani kertoi?"
Hartaat eleet kasvoillansa vastasi hänelle viettelijä:
— "Ne neidon huolet kertoo laulu, poski ja surullinen, ikävöivä katse… Äskeinen kaunis laulusi toi viestin minulle ihanista suruistasi…"
Kiusaajan ääni ja katse lumosi Martvan mieltä. Puhtaana, heltyneenä, kiitollisena huudahti hän puhujalle:
— "Ai niinkö!… Lauluniko kertoi kaikki!… Vaan sinä olet varmaan liian hyvä, kun, outo matkalainen, kuultuasi vain lauluni, nyt poikkesit jo tänne noin väsyneenä, miltei uupuneena!… Varmaankin olet kärsinyt, kun osaat suruista sääliä ja lohduttaa!… Niin: onko sinulla ollut suruun syytä?"
Kihlatar suri Martvan tähden… Sormi suulla istuivat pienet Lemmettäret rukkinsa takana… Hekin surivat kaunista Martvaa. Surulliseksi tekeytyen myönteli Perkele kysyjälle:
— "Jos tietäisitkin kaikki surun syyni!… Maat sekä taivaat minulta on viety… Siis arvaat mitä olen surra saanut!…"
Martvan mieli värähti. Hän huudahti säälitellen:
— "Voi sua onnetonta vaeltajaa!… Kuka on sinulle niin paha ollut?"
Suuret, salaiset voimat alkoivat ivata ihmishenkeä. Huokaillen vastasi Perkele:
— "Myöhemmin sanon sinulle sen ehkä… Ei tapani ole vihamiehestäni puhua, jos ei hetki siihen sovi."
Herkkyneenä läikkyi Martvan mieli. Perkeleen ääni lumosi hänet. Hän huudahti heltyneenä:
— "Ai, miten hieno sekä jalo olet!… Vaan miksi poikkesitkaan minun luokseni, kun itselläsikin on suremista!… Ei maksa vaivaa minusta huolehtia… Tulenhan toimeen omine suruineni…"
Lemmenkukat nuokuttivat surullisina… Kyynel koristi lemmenjumalien silmää… Kaikki suri ihmiskohtaloa…
Perkele selitti hartaana:
— "Jos matkallani kohtaan onnettoman, en ohi koskaan mene, lausumatta hänelle pientä lohdutuksen sanaa ja antamatta myöskin apuani…"
Martvan mieli läikähti yhä hellemmäksi… Jalous lumosi häntä… Hän huudahti ihastuneena:
— "Sinä olet ihmeen jalosydäminen!"
Ei mikään hisahtanut… Kaikki kuunteli hartaana ihmishengen kiusausta…
Perkele jatkoi kavalana:
— "En ota sanojasi imarteluksi, kun näen, että sydämesi vielä on täynnä lapsen yksinkertaisuutta… Niin: pienen avun antaa haluaisin huoliisi…"
Ohdakkeen kukkaa koristi kaunis hymy… Se tiesi olevansa kirottu kasvi, joka valmistaa pahan siementä, jota suuri kylväjä kylvi… Saari hymyili… Kauneus oli kukassansa… Perkeleen katse lumosi Martvaa, joka lausui hänelle kiitollisena:
— "Kiitos!… Suuri kiitos hyvyydestäsi!… En ansaitse niin suurta ystävyyttä… Ah, huoleni ei ole mitään tuskaa…"
Perkeleen katse oli lumoa täynnä, kun hän selitti kiusattavalle:
— "On huoli toki suuren tuskan siemen… Jos et vain aikanansa tukahduta sen kasvantaa, niin koko elämäsi se kerran peittää tuskan-ohdakkeilla…"
Suuren hengen katse herkytti hellää mieltä… Sanat lumosivat… Martva huudahti jo avuttomana:
— "Oi älä puhu noin!… Se pelottaa!… Niin: miksi odottaisi suuri tuska, kun kellekään en ole pahaa tehnyt?…"
Suuri kiusaus jatkui. Sääliväksi tekeytyen selitti Perkele:
— "Ei tuska kierrä koskaan syyttömiä… Se niitä juuri etsii uhriksensa… Nyt sanon: tuska nousee elämästä kuin rikkaruoho, jos et aikanansa pois kitke sitä taikka tukahduta…"
Martva hätäytyi… Hän muisti Oolavia… Lemmen suru leimahti tuleksi… Sitä tulta sytytti Perkeleen palava katse… Hän aavisti Oolavin tuottavan hänelle tuskaa, eikä tajunnut miten tuo tuotti, ei mitä on se tuska… Sydän vavahti… Hän huudahti avuttomana:
— "Oi miksi minua noin pelottelet?…"
Lemmettäret surivat… Ei pyörähtänyt rukin runokiiju… Lumoavana, kavalana selitti Perkele kiusattavalle:
— "Paras on kuulla totuus aikanansa… Huomenna on se ehkä liian myöhä… Jos aikanansa tuskan idut poltat pois elämästä itse elämällä, niin silloin aina kuolemaasi asti hymyilee onni aina kukissaan… Ja silloin koko sinun elämäsi kylvää sinulle armaimpia antimiaan: iloa, kukkia ja säveleitä, rakkautta, tanssia ja muuta… Siis pidä huoli, ettei neitsyt-aika hyödyttä pääse käsistäsi pois!…"
Hän soitteli Martvan mieltä katseillansa ja äänellänsä… Hän loihti hänen sieluunsa tuskan ja murheen kangastukset… Hätäytyneenä, katse rukoilevana, huudahti jo Martva hänelle:
— "En minä kaipaa koskaan maailmassa iloa, tanssia ja säveleitä… Vaan tuskaa, josta puhut, kyllä pelkään ja tahtoisin sen kauvas karkottaa… En itsestäni mitään välittäisi, vaan tuskahan on raskas muiden tähden: Suurimman osan saavat siitä toiset… Sen vuoksi pelkään tuskaa päivät, yöt…"
Ohdakkeen kukka iloitsi ja kasvoi siementänsä… Suuri kiusaus jatkui… Yhä lumoavampana puhui Perkele. Hän vakuutti hartaana, kiehtovana:
— "Se ajatuksesi on suuri, jalo… On oikein että muista pidät huolta… Vaan muista: kerran tulee tuskan hetki ja silloin saavat sinun rakkaimpasi osansa kantaa sinun tuskistasi… On totta: tuska painaa ystävää raskaammin kuin sen tuskan tuntijaa."
Kuin arka lintunen katseli Martva suurta henkeä… Hän hätäytyi ja huudahteli suurten lumojen alaisena:
— "Voi miksi toisten, viatonten, täytyy minun tuskistani aina osa saada!… Ah, jos ne tuskat heidän tähtensä voisin nyt kiertää, salata tai karkottaa!…"
Luonto suri… Kukka koreili kastekyynelissänsä. Tuskankukkaset hymyilivät kauneina… Ne olivat muuntuneet lemmenkukkasista… Kylmänä kysyi Perkele:
— "Ja miksi et voi kiertää tuskiasi?…"
Kaikki suri, kaikki itki… Perkele loihti tuskantulet kiusattavan nähtäviksi… Neidon voimat raukesivat… Hän vastasi avuttomana:
— "Miksi en voi kiertää tuskiani!… Mitenkä vastaan siihen… ah, en osaa!… En, raukka, tiedä mitään pakopaikkaa, mihinkä silloin voisin piiloutua, kun tuska ehkä saapuu minun luokseni… On kaikki outoa ja hämärää!…"
Suuret lumot leijailivat Martvan päällä… Mieli värisi tuskantulelle. Perkele puhui hänelle osan-otolla:
— "Sinua säälin sekä avun annan: Saat tästä tämän kulta-avaimeni… Kun uhkaa tuska taikka epätoivo, niin avaa silloin tällä avaimella se portti, joka Harhasaareen vie!"
Lemmettäret pidättivät henkeänsä… Luonto värisi odotuksesta… Ei tiennyt mikään, kestäisikö ihmishenki kiusauksensa… Mutta se kesti: Peljästyneenä, hätäytyneenä huudahti Martva:
— "En milloinkaan!… En koskaan elämässä… en tuskantulessakaan mene Harhasaareen!… On Gabriel jo siitä varottanut… Hän kielsi Harhasaareen menemästä!…"
Luonto huokasi… Kukka karisti kyyneleensä… Lemmettäret pyöräyttivät runorukkinsa hyrisemään ilosta, kun oli voittanut ihmishenki… Kiukkunsa salaten lausui Perkele, hämmästyneeksi tekeytyen:
— "Onko totta mitä äsken sanoit!… Nyt, Martva, olet varmaan erehtynyt? En usko, että Harhasaarta olisi hän kielletyksi voinut valehdella… Näät, eihän Luoja ole raamatussaan moisesta sanallakaan maininnut… Hyvän- ja pahantiedon puun Hän kielsi!… Ja Harhasaarihan on aivan toista!… Kun sinne menet, niin saat silmin nähdä taivaiset ihanuudet sekä onnen… Kas, siellä sulhasesi odottaa…"
Hän katsoi kiusattavaan kavalana… Hän loihti hänen sieluunsa outoja kuvia… Lumous ja tenho lähtivät hänestä… Martva tunsi sen tenhon voiman. Hän hätäytyi ja selvisi vuoroon… Avuttomana seisoi hän suurten voimien edessä. Kuin apua anoen vakuutti hän Perkeleelle:
— "Ei Oolavini mene Harhasaareen… Hän lähti kotoansa tiedon hakuun. Kun aika joutuu, palaa hän taas Litvaan. Hän silloin minulle suuren ilon tuo…"
Kiehtovana, kavalana ja lumoavana tarttui Perkele siihen:
— "Kenties!… Kenties!… En tahdo sitä kieltää… Toki olisi syytä pieni silmäys heittää myös Harhasaaren onnen kukkamaille… Kenties jos siellä Oolavikin on…"
Hajanaisena, surullisena, mutta lumouksesta vapautuneena huudahti siihen Martva:
— "Ei… ei… En usko moista, vaikka minulle sitä kuka vakuuttaisi… Kun Harhasaari on kielletty, silloin ei mene sinne Oolavi, ei koskaan…"
Luonto iloitsi… Perho leperteli kukkasessa… Lemmenrihmat juoksivat taas puhtaina, runollisina… Harmistuneena yritti Perkele uudestaan, vakuuttaen:
— "Tee ja usko mitä itse tahdot!… Toki uudistan nyt vielä vakuutuksen: ei Harhasaarta ole kielletty koskaan… Jos astut Harhasaareen, niin saat maistaa ikuisen, suuren, jumalaisen onnen… Se saari on aivan täynnä hedelmiä: iloa, nautintoa, joka tukahduttaa surusi: tuskan idun, sekä antaa onnen…"
Hänen äänensä huumasi kuin suloinen soitto. Hänen katseensa kiehtoi kuin kaunis taika. Mutta Martva oli jo lumoista päässyt. Hän vastasi voimistuneena:
— "Ei onni ole koskaan nautinnoissa, iloissa, eikä omien toivonnassa… Korkein, jaloin mainen ihmisonni on hento, pieni, kaunis korven kukka, joka ei koskaan menesty ja viihdy ilossa, eikä elon hyörinässä… Se etsii rauhaisimman korvensilmän puhtaaksi onnen paratiisiksensa… Ah hurskas nunnakin on onnellisin, kun saapi olla yksin kammiossaan… Minulle ovat Litvan maat ja metsät se korvensilmä, josta joka aamu ihanin onnenkukka puhkeaa… Miksi silloin lähden suotta Harhasaareen!"
Hän oli voittanut kiusauksensa… Murheelliseksi tekeytyen lausui Perkele hänelle:
— "Niin: avuksesi tulin ystävänä, vaan huomaan että minun sanojani ja neuvojani nyt et uskokaan… Niin: ehkä vielä luulet pettäjäksi!…"
Se koski Martvan mieleen. Anteeksi pyytäen, pahoilla mielin keskeytti hän, huudahtaen:
— "Oi kuule!… Älä puhu sillä lailla!… Olen pahoillani nyt, kun luulet että sinua epäilisin petturiksi… Ah, uskon sinun rehellisyyteesi. Vaan miksi pahottaisin teoillani Jumalan mielen, Jumalan, joka minulle pelkkää hyvää tehnyt on!… Hän hoivannut on koko elämäni… Nyt puuttuu enää yksi: Oolavini… Hän senkin aivan pian kotiin tuopi… Siis älä suutu, kun en tarjoomaasi avainta sinulta nyt ottaa voi!… En tahdo mielipahaa milloinkaan Hänelle, Kaikkein-Parhaimmalle tuottaa… Ei kukkakaan pahoita päivän mieltä, kun siltä kauniin valolahjan saa… Ja minä olen enempi kuin kukka ja Luoja suurempi kuin päiväpaiste… Vaan anteeksi… sinulla kait on pitkä matka. Oi, älä huoli minun suruistani, vaan lähde kulkuasi jatkamaan."
Taivaalla hymisi silloin ihanin enkelilaulu… Siellä iloittiin ihmishengen voitosta. Ilkeytensä ja vihansa salaten jätti Perkele Martvan. Lähtiessään hän lausui itseksensä kiukkuisena:
— "Hän lausui kuten Jeesus kerran: 'Mene pois, Saatana'… No hyvä!… Minä menen pois hänen luotaan, mutta hänen elämäänsä en silti toki käsistäni päästä… ja luoksensakin pian palaan taas."
Mutta Lemmensaareen laskeutui Herran rauha, kuin sunnuntainen kirkko-ajan hartaus, joka kesäpäivän tyynenä laskeutuu rauhallisten maiden yli ja peittää vedet, joilta on arkipäivän äänet lakanneet kuulumasta, jättäen ne hengen rauhaisiksi asuinmaiksi, missä äänettömyys hohtaa kukassansa, kuten tuonen rauha haudantakaisessa kauniissa paratiisin hämärässä… Ja siihen suureen rauhaan laskeutui taivaan korkeudesta kaunis parvi enkeleitä siellä puhdasta Martvaa hyvän tielle ohjaamaan…
Tienviereltä uusia tuttuja tarttui.
Elämäntie vieri. Kulkija eteni sen mukana. Tienvarsi vilisi jo uusista tutuista.
Kylmä, sakea pakkasen usva pimensi öistä ilmaa, peittäen taivaan tulina palavat tähdet. Ainoastaan joku kirkkain niistä tuikutti sumun läpi heikkona, sammuvana kipinänä. Eloton pakkanen pureksi korvanlehtiä kirpeästi kuin tulikipinä.
Eräässä hotellin yksityishuoneessa oli koolla viisi nuorta miestä, Oolavi niiden mukana. Toiset neljä olivat jonkunlaista alinta muunnosta siitä joukosta, joka kulkee itse ottamallansa nimellä jeunesse d'orée. Joukon johtavana henkenä oli roteva Yrjö Harteva. Toisena merkkimiehenä pidettiin Veikko Horsmaa. Aatu Voima ja Väinö Ilanne olivat vielä heidän johdettavinansa. Yrjö Hartevasta oli tapa sanoa, että hän on ammatiltansa herrasmies.
Korttipeli oli käynnissä. Huone oli sakeanaan tupakansavua täynnä. Sähkövalokin valaisi himmeähkösti sen läpi. Keskellä huonetta oli pöytä, jonka ympärillä seurue istui korttia lyömässä. Ryyppylasit ja pari puolilleen juotua pulloa, sekä poroastiat, jotka olivat kukkuroillansa tuhkaa, paperossin tyviä ja sikarin pätkiä, täydensivät pöydän ja koko huoneen ylen runotonta kuvaa.
— "Kuka sekaa kortit?" — kysyi Harteva, viskaten korttipakan pöydälle ja rehentelevänä heittäytyen tuolin selkämää vastaan.
— "Tuo tänne! Se on minun vuoroni", — lausui siihen Oolavi ja alkoi sekottaa kortteja. Hänen sitä tehdessänsä selitteli Harteva, jatkaen keskustelua:
— "Sinä, Oolavi, olet kerrassaan erehdyksissä, aivan peukaloasi myöten. Anarkia, täysi anarkia, on ainoata oikeaa vapaamielisyyttä. Sillä katso nyt, mitä on vapaamielisyys josta puhut: Jos se sanoo, että anarkia ei ole oikea ja rupeaa sitä ahdistamaan, eikö se silloin ole ahdasmielinen ja vanhoillinen?"
— "Se nyt on taas toinen asia", — väitti Oolavi.
— "Sotke kortteja äläkä minun selvää meininkiäni!" — kiivastui Harteva jatkaen: "Entä jos vapaamielisyys on oikeaa, eikö sen pidä vapaamielisesti myöntää, että vanhoillisetkin saavat olla ja hallita miten haluavat?"
Oolavi mietti asiaa ja myönteli:
— "Kyllähän se on niinkin… jos sinun ajatustasi käyttää…"
Harteva sytytti sikarin, puhalsi paksun savupilven suustansa ja järkeili edelleen:
— "Jos vapaamielisyys ei vapaamielisesti myönnä kaikkien olevan oikeassa, vaan ahdasmielisesti karkaa muita vastaan ja väittää ainoastaan itsensä oikeassa olevan, senkö juuttaan vapaamielisyyttä se sitten on!… Ahdasmielisyyttähän se on, joka on vielä niin raukkamaista, että ei uskalla tunnustaa olevansa ahdasmielisyyttä!… Mikä se on valttia?… Ruutu!… Nyt tuli tupen rapina!… Yksi valtti vain ja sekin huono… Pieti tulee, vaan tulkoon… Hei, pojat!"
— "Hei!" hihkaisi Horsma.
— "Lyö päälle!" — kehotti Voima uljaana.
— "Lyön kyllä!… Hei!" — ylpeili tanakka Ilanne lyöden kortin pöytään.
— "Minä kaadan."
— "Niinpäs tuli pieti, kuin ennustin," — rehenteli Harteva jatkaen:
— "Voiko siis mitään vapaamielisyyttä olla… muuta kuin anarkia?"
— "Kyllä se, juukeli, siltä tuntuu, kun oikein ajattelee", — myönnytteli Oolavi. Harteva sai siitä pontta puheeseensa ja vannoi:
— "No johan sinä lopultakin saat järjen päästä kiinni!… Olenhan minä sinulle vakuuttanut, että ei voi olla muuta kuin anarkia ja sitten sen vastakohta vanhoillisuus eli ahdasmielisyys… piru hänet vieköön! Se sinun vapaamielisyytesi, jota Ounasto on sinulle syöttänyt, ei ole muuta kuin anarkismin häntä, tai sitten ahdasmielisyyden saparo…"
— "Sekaa kortit, äläkä filosofoitse!" — käski Horsma.
— "Anna Yrjön filosofoida", — tarttui Oolavi. Kortteja sakatessansa jatkoi Harteva:
— "Heitä sinä, Oolavi, siis hiiteen se Ounaston oppi!… Eihän vapaamielisyys ole muuta kuin olematonta lirun-lorua… mahdottomuutta, koska sen, ollakseen vapaamielinen, pitäisi antaa kaikkien tehdä mitä tahtovat… Tyrannienkin ja anarkistien sen pitäisi antaa tehdä mitä tahtovat, sillä muutenhan se olisi ahdasmielisyyttä… Risti on valttia…"
Kortit läiskivät taas. Hei-huudot säestivät läiskettä, ja rahat vaihtoivat omistajia. Kun rahat oli jaettu, kysyi Ilanne paperossi hampaissa:
— "Etkö sinä, Yrjö, ole enää puoluekarvaltasi 'ei-mikään'… kun kehut anarkismia?…"
— "Eee-i!… En minä viitsi sitäkään olla… Minä olen kääntynyt anarkistiksi", — ylvästeli Harteva, lyöden kortteja pöytään.
— "No sitten litkat sen päälle… Yrjön laskuun pullo pöytään… Hei, viinuri… Hei!" — huusi Ilanne riemuissansa.
— "Viinuri, hei! Pullo pöytään, viinuri!" — tarttui Voima tanakkana.
— "Viinuri! Pullo pöytään… Hoi, viinuri!" — kaikuivat sekavat, riemuisat huudot.
— "Mikä hätä on herroilla?" — hätäili huoneeseen kiirehtinyt viinuri.
— "Yrjöstä on tullut anarkisti… Tiedätkö että Yrjöstä on tullut anarkisti… Yrjöstä tulee rosvo", — kaikuivat sekavat ilohuudot vastaukseksi viinurille.
— "Tuo miehen kokoinen pullo pöytään!… Yrjö on kääntynyt ja nyt juodaan maljat", — jatkui rähisevän joukon huuto.
— "Konjakkiako vai punssia?" — yritti viinuri.
— "Tuo molempia!" — komensi Harteva sikari hampaissa, selkä kenossa istuen.
— "Kuule!… Ja tuo sitruunaa ja kuumaa vettä!" — kehoitti Ilanne pois kiirehti pääviinuria.
— "Vai anarkisti sinusta tuli!" — ihmetteli Horsma.
— "Anarkisti… Ja se oli vähä rutto kääntyminen. Ei siinä siekailtu monta minuuttia", — mahtaili Harteva. Ja korttejansa tarkastaen hän selitti:
— "Minä luin sitä Harhama-ryökäleen kirjaa ja siellä oli niin syötävän voimallinen kuvaus anarkismista, että minä sanoin jotta antaapa Hartevankin panna pommit soimaan…"
Yleinen naurun hohotus kuului tupakan savun seasta. Kortit läiskivät taas. Rahat vaihtoivat kukkaroita. Oolavi retusi jo muiden mukana, vaikka siivommin, ikäänkuin epäröiden. Harteva kehotteli häntä:
— "Tule sinä, Oolavi, minun kanssani samaan pyöveli-joukkoon, sillä kyllä se anarkismi on oikea usko… Miehen pitää olla toista tai toista päätä, mutta ei välillä heiluvaa… Ja anarkismi on kerrassaan repäisevä meininki… Minä sanon sinulle, Oolavi: Minä olen joko selvä tai sitten täyshumalassa, mutta en koskaan hutikassa, sillä se on sitä keskiväliä eli vapaamielisyyttä…"
Oolavin levoton luonne huumautui aina repäisevästä. Harhaman kuvaukset Nikolain voimasta olivat häntä juovuttaneet. Siten oli hänen sielussansa valmistunut maaperä kylvölle. Oras ei tosin vielä tahtonut nousta, ei edes itukaan maahan ottaa, mutta siemen ei enää myös pudonnut kalliolle: Hän sieti jo Hartevan rehentelyjä.
Viinuri toi juomat pöytään. Kortit olivat jaetut, mutta Horsma ehdotti:
— "Levätään nyt ja juodaan… Konjakkiako sinä, Oolavi, otat vai likööriä?"
— "Vaikka konjakkia!" — vastasi Oolavi huolettomana.
— "Minä juon molempia sekaisin", — ylvästeli Harteva, ja Oolavilta hän kysyi:
— "Oletko sinä milloinkaan koettanut, miten paljon sinä 'vedät'?"
— "En ole koettanut", — vastaili Oolavi, kuin sivumennen.
— "Sinun pitää koettaa", — tarttui Harteva jatkaen: "Toisin sanoen: sinun pitää mitata miten paljon sinuun mahtuu… että tiedät kokosi… Kerran me luimme, että oikea saksalainen ylioppilas vetää korin olutta ja mittasimme onko suomalainen ylioppilas yhtä suuri…"
— "Oliko yhtä suuri?" — tokaisi Oolavi, joka ei tahtonut näyttää aralta, kokemattomalta.
— "Suurempi oli häijy", — ylpeili Harteva, — "Yksi kori ja viisi pulloa mahtui… Mutta kyllä olikin silloin täysi… Könönen, joka on semmoinen lyhyt pallukka, niin, Könönen, kuule, paisui niin pyöreäksi, että vieriteltiin miestä kuin oluttynnöriä lattialla… Jos olisi vielä pullo lisätty, niin halki olisi pahuus paukahtanut…"
Yleinen naurun rähäkkä palkitsi puhujaa. Harteva innostui:
— "Jos ottaa kovalle viinaksetkin, niin kyllä niiltä mies voimat pois nitistää. Yhden vuoden ahkeralla harjoituksella jo pääsee niin pitkälle, että saa juoda kuin vettä, eikä mene päähän tippaakaan…"
— "Siis viina on muuttunut vedeksi", — pisti Voima naurun ja rähinän seasta. Horsma oli istuutunut pianon ääreen, säesti sillä ja lauloi täyttä kurkkua:
"Jos oisi täynnä viinaa kaivot ja lähteissä juoksisi viini, niin saisivat rauhassa levätä aivot, ei riippua kirjassa kiini, kun ei olis tarvis tutkinnolta, joitta nyt ei virkaa voida — ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään — saada viinaa lypsämään."
Riemastunut seurue kertasi käheällä äänellä:
"Kun ei olis tarvis tutkinnoita, joitta nyt ei virkaa voida — ei tuomarin virkaa, ei lääkärinkään — saada viinaa lypsämään."
Hoilotus ja nauru sekottuivat epäselväksi rähinäksi. Viini oli tehnyt Oolavissa tehtävänsä ja yhteinen humu ja ilo alkoivat häntä huumata, temmata mukaansa. Vähä kerrassaan valmistuneena alkoi hän huomata, että elämässä on sitä mukaansa tempaavaa, jota hän etsi Harhaman kirjan luettuansa: Hänelle alkoi jo, kuten tuhlaajapojalle, kelvata ja maistua elämän rapa. Hänen veitsiterävä järkensä ja luonteensa perinnäinen rehellisyys vaikuttivat, että hän punnitsi asioita ja puheita ja voi siten vastakkaisissa asioissa huomata kumoamatonta oikeaa, kuten nyt Hartevan todisteluissa anarkismista, vapaamielisyydestä ja vanhoillisuudesta. Perinnäinen, ehdoton totuus kietoutui siten hämäriin, sotkuisiin verkkoihin, himmeni ja hukkui kokonaan ja epäilys alkoi orastaa yhä kasvuvoimaisempana. Kepeistä asioista ja keskusteluista, samoin kuin syvällisistäkin, jäi aina joku siemen, joka iti ja nousi elämän suurkysymyksen oraalle. Kaikki kulki luonnollista tietä, kuten luonnon valtakunnassa. Paha kehkeytyi hitaasti, mutta varmasti.
— "Kuka tekee työn?" — tiedusteli taas Harteva heittäen korttipakan sekotettavaksi.
— "Väinön vuoro!" — kuului jonkun vastaus.
— "Älä valehtele, Aatun on nyt", — väitti Väinö Ilanne.
Syntyi pieni kinastelu. Aatu tenäsi vastaan, väittäen:
— "Minä tein viimeisen työn,"
— "Horsmapas sekasi viimeksi", — intti pari vastaan.
— "No, tuokaa sitten tänne, kun minä sekaan, ja rentonaan!" — komensi Harteva.
Ja taas läiskivät kortit hei-huutojen säestyksellä. Rahoja tasailtaessa tiedusteli Harteva Oolavilta:
— "Tunnetko sinä, Oolavi, jo korttitytöt?"
— "Oolaviko?… Oolavihan se teki niistä korttipakan", — vastasivat toiset yhdestä suusta, ennen kun Oolavi ehti myöntää.
— "Älä nyt!" — ihmetteli Harteva silmät pyöreinä päässä. Oolavi hymyili. Hän nautti sankaruudestansa.
— "Niiden korttipuvut ovat Oolavin ostamat", — selitti vielä Horsma, rähinän seasta.
Harteva riemastui ja huudahteli:
— "No vie sua!… Joko sinä olet ehtinyt niin syvältä saada elämää kiinni!… Mutta se oli mainio keksintö!… Sinusta, Oolavi, tulee kohta mies."
— "Oooo! Sinä et, Yrjö-veikkonen, tiedäkään, mitä Oolavi jo tietää!" — vakuutti innostunut Ilanne.
— "No, Oolavin malja sitten!… Juo, Oolavi", — räyhäsi Harteva.
Lasit tyhjennettiin. Eläköön-huudot kaikuivat savun seasta. Oolavi oli ylpeä, kun oli suorittanut tehtävän, joka ihastutti toisia, etenkin Hartevaa. Harteva selitteli:
— "Nyt niillä tytöillä onkin omat nimensä: Hertta — no se on vanha nimi — se suurin tytön votkale on Ruutu ja ne toiset sitten Risti ja Pata… Eilen tanssi Pata heipparillaa ja pormestari istui silinteri päässä, kun yleisö oikein innostui: huudettiin niin turkasesti 'hyvä', että seinät soivat… Ja kukkia kun viskottiin, niin niitä tuli kuin heinävihkoja… Forsmanin Pekka silloin innostui niin, että kiireessään sieppasi pormestarin päästä silkkipytyn ja nakkasi sen näyttämölle, että hei vaan!…"
— "Eikö naurettu pytylle?" — tiedusteltiin Hartevalta naurun seassa.
— "Naurettiin… Niin nauroin minäkin, että tuppi heilui", — vakuutti Harteva.
— "Entäs miten pormestarin älypytylle kävi?…"
— "Miten sille kävi!… Hyvästihän sille kävi: Pata potkaisi sen takaisin, että komahti vain tyhjä pytty, ja pormestari sieppasi omansa lennosta kiinni!" — selitti Harteva, välinpitämättömänä rehennellen ja ihmetellen.
— "Pahuus kun minä en sattunut siinä ötäkässä olemaan", — päivitteli Horsma päätään raapien. Kulauttaen lasinsa tyhjäksi, ilmotti Harteva:
— "Tiedätkö, Oolavi, että pormestarin Bertta on sinuun pikiintynyt korvalehtiään myöten?"
— "Älä nyt lorise!" — yritti Oolavi mielihyvillään.
— "Ja entäs Kauniston Esteri!… Se on kanssa!" — lisäsivät toiset meluten ja räyhäten, Harteva jatkoi vakuutustansa. Lyöden nyrkkinsä pöytään vannoi hän:
— "No kun minä sanon, niin se pitää paikkansa kuin taivaan valtakunnan perustus, pyhä Pietari… Ja arvaa miten varmasta paikasta minun tietoni ovat!"
— "Omasta päästäsi… Kellä on pata-ässä?" — vastasi Oolavi pelin lomassa, tekeytyen välinpitämättömäksi, mutta itse asiassa, nauttien ilmotuksesta.
— "Huonommasta lähteestä sentään", — ylpeili Harteva, selittäen: "Renlund on Berttaa hakkaillut jo toista vuotta ja oli jo päässyt salakihloihin asti, kun Bertta pyöräyttikin pojalle rukkaset ja komeat pyöräyttikin…"
— "Onko Renlund saanut rukkaset!… Renlundin Kustiko on saanut rukkaset… Älä nyt vain perättömiä valehtele!… No sitten saadaan yksi mies lisää joukkoon!" — iloitsi koko joukko niin että ääntä tuli yhtenä humuna ja rähäkkänä.
— "On saanut",— vakuutti Harteva, jatkaen: "Eilen jo tuli itse luokseni ja pyysi ryypyille… Ja kun oli vähän aikaa kallistettu, niin että Renlundilta kieli pääsi kahleistansa, niin sanoi että… niin surkealla äänellä vielä sanoi, että: 'Minä juon nyt harmista, sillä Bertta on nyt mennyt minulta ijäksi'… Kun minä syvemmältä häntä tutkin, niin hän sanoi suoraan, että sinuun hän, Oolavi, katsoo kierolla silmällä… Mutta älä sinä huoli Bertasta! Sen kanssa saat pahankurisen anopin ja vähä rahaa!"
— "En minä huoli kenestäkään", — kerskui Oolavi.
— "Se on oikein!" — huusi riemastunut seurue, korttien läiskiessä.
— "Jää vainenkin pyhäksi vanhaksi pojaksi… Minäkin aijon siksi munkiksi ruveta", — mahtaili Harteva, puhallellen pitkiä savuja ja jatkaen:
— "Mutta naimisiin minä en silti mene… Ennen panttaan nahkani pirulle, kuin rupean avioliitolla elämään…"
— "Älä nyt ylpeile!… Kun tulee viimeinen tiukka, niin menet vain naimisiin kuin poika," — puuttui juopunut Horsma.
Harteva vannoi mahtipontisena:
— "En vaikka naukuisi… Ja tiukka ei tule, sillä minä rupean virkamieheksi!"
Joukko hämmästyi. Joku huomautti:
— "Entäs tutkinto?…"
Harteva reuhasi edelleen:
— "Tämä poika ei huoli tutkintoviroista… Minä rupean arvostelijaksi… herra arvostelijaksi…"
Yleinen naurun hohotus palkitsi puhujaa. Sen seasta kuului huuto:
— "Yrjö on herra arvostelija…"
— "Mitä sinä arvostelet?" — tiedusti Oolavi. Harteva teki mahtavan liikkeen ja ylpeili:
— "Minä rupean arvostelijoiden arvostelijaksi… Arvostelijakeisari minä olen… Ja kun minä arvostelen, niin siinä pitää jymyn kuulua!… Minä arvostelen koko maailman, että rytisee… Hei vaan!"
— "He-hei!" — hihkaisi seura, kädet ojoina.
Korttipeli, juominen ja reuhaaminen jatkui aamuyöhön. Seurue kävi aina vain äänekkäämmäksi. Rahapanokset suurenivat, savu sakeni. Miehet raatoivat savun seassa, kuin riihiväki pölyisessä riihessä. Huudot, laulut ja pöyhkeilyt vuorottelivat. Pois lähtiessä selitteli Harteva Oolaville:
— "Kadulla… minä… sanon kaa… ka… kadulla… kadulla pitää olla herrasryhti: Astunta topakka… katse ylpeä… näin… vä… väh… vähä yläviistoon… ja keppi kee-eppi tällä lailla… Edelleen… sikari aina tässä asemassa soo… soor… sormien välissä… ja mahtia… maa… ahtia sitä pitää olla… Se kaikki kuuluu korkeampaan sivistykseen… ja varsinkin se koo… ko… korottaa miehen neron kurssia…"
Itäinen taivaanranta raottui jo aamuruskoksi, kun Oolavi saapui asuntoonsa. Joku sanomattoman ilkeä, vastenmielinen tunne täytti silloin taas koko hänen olemuksensa. Hän inhosi kaikkea. Kun hän laski nyt rahojansa, huomasi hän menettäneensä yli kolmetuhatta markkaa. Epätoivo valtasi hänet silloin, kuten jo usein ennen. Hän oli jo menettänyt suuria summia, oli aina toivonut voittavansa ne takaisin ja sitten lakkaavansa, saatuansa siten peitetyksi pankkitalletuksiin tekemänsä vajauksen. Sielun ja ruumiin voimat raukesivat hetkeksi kokonansa. Päihtymys meni ohi ja käsittämätön tuska ja inho raateli häntä armottomin kynsin.
Tuskaisena tarkasti hän taas saapuneen postin ja luki Martvalta tulleen kirjeen. Vaistomaisesti, kuten aina hätäytynyt, tarttui hän nyt Martvaan, joka tuntui enkeliltä, ainoalta, joka hänet pelastaa. Ja kumminkaan hänellä ei ollut enää voimaa eikä rohkeutta paljastaa mitään, ei palata hänen luoksensa. Hän oli jo mennyt liian kauvas. Siksi oli paluu vaikea. Hän yritti jo tunnustaa kaiken: kirjoitti kirjeen, mutta kirje tulikin taas toisenlainen kuin hän olisi tahtonut. Hän salasi kaiken. Hän sirotteli koko kirjeen lemmenkukilla ja puhtailla ajatuksilla. Ainoa mikä siinä ilmaisi jotakin, olivat loppuun liitetyt kaksimieliset sanat: "Kuten tiedät matkustan lukujeni vuoksi Pietariin. Et tiedä miten sinua kaipaan ja miten tarvitsisin sinua nähdä luonani ja puhua kanssasi."
Kokoon menehtyneenä, ikäänkuin mäsäksi lyötynä vajosi hän istumaan, kutistui aivan lyyhyyn, kärsi ja kauhistui nykyistä tilaansa. Se kauhu ja epätoivo masensi hänen voimiaan edelleen. Ruumiinkin voimat loppuivat niin tyyten, ettei hän jaksanut enää liikahtaa, hengitys muuttui kuumeiseksi, katse epätoivoiseksi. Hän alkoi hiota ja vapista. Voimattomat kädet riippuivat polvilla rentoina ja alas nuokahtanut pää painoi hartioitakin kumaraan.
Kun kiusaaja mustia kukkia kylvi.
Elämä ja kuolema kulkivat käsi kädessä. Kalman mailla ajatteli neito surullista elämänlauluansa.
Oli tyynen kesäisen päivän kaunis sävy… Hautausmaalla heilahtelivat tuonen liinat… Kuoleman kukat nyökyttivät siellä surullisina… Päivä paistoi suruja maille ja kuoleman kaunis runous puki kaiken rauhaisimpiin liinoihinsa… Ei risahtanut, ei hisahtanut… Kuoleman hiiri kurkisti kivenkolosta ja Tuonen kissat hiipivät hiljaa ruohokossa…
Kuoleman kauniina enkelinä seisoi Martva hautausmaalla… Hän seisoi kauniin puun alla, sen runkoon hieman nojaten… Tuoni tuoksui, kalma kylvi rauhojansa ja kuolema kehräsi elämänvirttä, kehräsi sitä, kunnes katkesi säije.
Martva tajusi kuoleman suuren tarinan… Hän huomasi sen rukin rullaavan, näki miten on heikko elämänrihma: Se juoksi miltei näkymättömänä, solui kuoleman hyppysten lävitse… Kaikki kertoi kuoleman suurta satua, lauloi sen rukin hyrinätä… Hauta ruohottui, risti lahosi… Jotkut mätänivät jo maassa, toiset seisoivat kallellansa… Kuoleman voittopatsaina odottivat ne omaa kuolemaansa…
Jo alkoi vavahdella Martvan mieli… Kuoleman rukit hyrisivät niin surullisesti… Elämänrihma hienoni hienonemistansa ja solui kuoleman rukin rullalle. Martva mietti elämän ja kuoleman suurta tarua, kuunteli kalman kertomusta… Likimäisnä, hänestä hieman oikealla, kohosi pieni, kaunis, vaatimaton Ranniston kanta-isän hautaristi… Sen koristeena oli kukkasia… Ne kukat oli sinne Martva eilen tuonut…
Päivä paistoi, kuoleman sirkka sirisi… Hienona hyminänä vieri kuoleman suuri virsi… Martva mietti elämän surullista runoutta: Elämä kaikkinensa avautui hänelle niin kuin kaunis kukannuppu… Se tuoksui runollista ikävää… Hän käsitti paljon… Hän ymmärsi elämän… Hän huomasi, että siitä puhkeaa ihana, armas kukka: kuolonrauha… Se rauha hohti jo surukukkana hänen edessänsä… Se koristi Litvan kaunista hautausmaata…
Tuuli nukkui… Tuoni ripsehti askareillansa… Kaunis enkeli suri koivikossa, itkien Martvan kohtaloa. Koivu huokui hartautta… Tuonen tytöt hiipivät kylmät sukat jalassa… Ne katselivat kaunista Martvaa ja itkevää enkeliä… Enkeli laskeutui ristin juureen polvillensa ja rukoili Martvan puolesta:
"Oi, Isä! Sääli Martva rukkaa! Et hälle kova olla saa! Sa hoida häntä, ihmiskukkaa! Jo suru silmää sumentaa häneltä. Toki kyyneleitään Sä ällös päästä vuotamaan, vaan anna kuivin poskin teitään rakkaasi käydä ainiaan!"
Kirkonkello kumahti kauniiksi aameneksi… Se kumahti hiljaa sekä kirkkaanheleänä… Sen ääni sointui rukoukseen, niinkuin nuoren tytön kauneus sulautuu hänen ilta-ikäviinsä… Rauha värähti… Tuonen lintunen nukahti… Kesä-illan kauneus vierähti korkeimmaksi runoudeksi… Surullaan ja ihanuudellansa herkytteli se Martvan mielen.
Jo oli hän miettinyt elämäntarunsa… Kuoleman maalla oli hän katsellut elämänkukkaa… Hän oli nähnyt elämän runouden: onnen, joka puhkeaa ikävästä… Hän oli tuntenut ikävän, joka puhkeaa jalon sielun ylevyydestä… Elämänruno suureni… Se tuli surullisemmaksi… Sitä miettiessänsä lausui hän ajatuksissansa:
— "Oi suuri Luoja, hyvä, jalo Isä!… Sinä olet minulle suonut armossasi enemmän kuin olin toivonutkaan!… Sinä annoit minulle kaiken mitä voidaan maan päällä edes uneksiakaan: Sinulta olen saanut vanhempani… Lisäksi annoit lapsuuteni onnen, sen onnen, jonka armaat, kauniit muistot nyt sielustani hiljaa kumpuavat kuin armaat ihanimmat unennäöt… Niin: koko minun kaunis nuoruuteni on ollut täynnä onnen antimia, jokainen aamuni on ollut runoutta… Ne valkenivat ihmeen ihanina öisistä armaimmista unistani kuin päivä aamuruskon punervasta… Sinulta sain myös suuren sielunrauhan; sen päällä lahjanasi leijaelee armaisin surullinen ikävöinti… Niin: kaiken, kaiken, annoit Sinä, Isä… Siis kiitos niistä lahjoistasi olkoon Sinulle, Suuri henki, ainiaan!"
Kuolema istui kylmä kantele polvillansa… Mutta ei koskenut sormi soiton kieleen… Kuolokin katseli kaunista neitoa… Siksi jouti soitto jouten olla… Silmät maahan taas luotuina jatkoi Martva surullista puhettansa:
— "Nyt tässä, rauhaisella kalman maalla taas kerron Sinulle, Isä, huolistani… Et saa vain siitä, Isä, vihastua… En tiedä miten alkaa puheluni… Jotakin hämärää on edessäni ja näen nyt jo jotain surullista ja himmeätä… suurta… kaihoisata, jota en jaksa vielä ymmärtää… Vaan kuinka liekin: Jos Sinä, Isä, tahdot Martvaasi kerran myöskin koetella, kuin muinoin palvelijaasi Jobiakin, niin kuule, hyvä, rakas Isä, ällös tee sitä toki liian ankarasti!…"
Enkeli kumartui itkemään… Kuoleman silmässä kiilsi kyynel… Tuska vieri virtenä, suru säveleenä. Martva jatkoi surullisena:
— "Minä ehkä napisin nyt tässä äsken, vaan muutakaan en, raukka, tehdä voi… Oi, Isä, näethän miten heikko olen. Siis rankaisekin minua lempeästi!… En tahtoisi minä vitsaasikaan välttää, jos luulisin vain kestäväni, mutta minä, kurja, pelkään omaa heikkouttani… Sen vuoksi suo minun nurkua nyt näin."
Elämänkukkanuppu avasi lehtiänsä hänelle… Niiden alta näkyi elämänturhuus ja kuoleman värit… Hän mietti… mietti kauvan. Sitten lopetti hän surullisena rukoilunsa:
— "Muun kaiken saat, jos tahdot pois taas ottaa minulta niin kuin lainan konsanaan — vain kaksi lahjaasi suo minulle jäädä: Ensiksi Oolavi ja vanhempani, ja toiseksi järkkymätön usko Sinuun ja Sinun johdantoosi elämässä… Niin: niitä et saa koskaan ottaa pois. Ja jos tahdot minua milloin lyödä, niin kuivaa silloin myöskin kyyneleeni ja älä salli niiden liian karvaiksi minulle, Isä, tulla milloinkaan!… Jos olen heikko, toki omin voimin voin ehkä itkeä ne kyyneleeni, vaan Sinulle kuuluu niiden kuivaaminen… Oi, kuule, Isä, kuule Martva-rukkaa, äläkä salli kenenkään minun tähteni vitsaasi tuta, eikä suruun jäädä!…"
Kuolema kumartui surullisena… Mykäksi kävi Tuonen kannel… Kukka suri, päivä itki… Tuonelan pieni tyttö käveli koivikossa ja kylvi sinne surukukkia helmastansa… Martvan mielessä värisi miete. Hän hellitteli sitä hetken ja antoi sen sitten vierähtää surullisiksi sanoiksi:
— "Suo minun yhtä tässä hautausmaalla Sinulta, Isä, vielä pyytää nyt: Suo elämästäni minun kerran jättää niin kaunis muisto, ett'ei haudallani kiroa kukaan, vaan tuo siihen kukan tai lausuu siinä pienen siunauksen… Niin, Isä… kuule… ole armollinen!… Martvaasi älä hylkää milloinkaan!"
* * * * *
Suuri elämän sururuno oli loppuun lausuttu… Sirkka sirahti kerran… Tuoni ripusti puuhun kanteleensa… Kuolo seisoi terävä viikate kädessä…
Martva istahti pienelle hautakummulle… Siinä mietti hän sitä himmeää, josta oli äsken puhunut… Ei liikahtanut taaskaan tuulenhenki… Koivun oksilla riippui päivänpaisteen kirkas suruharso… Se riippui repaleisena pukien koivun surun autereeseen… Oksalla istui lintu äänetönnä, pää kallellaan… Kuolema runoili suruja, elämä mielen apeaa ja koko luonnonsävy oli niin suruista ja kaihoisata kuin olisi se itkuun pillahtamaisillaan…
Äkkiä värähti valo… Tuonelan neidot hiipivät hiljaa piiloihinsa… Kaikki hiljeni, kaikki odotti… Tietä myöten lähestyi Perkele, rauhallisena kulkijana, vyöllä Harhasaaren avain… Väsyneenä istahti hän hautakummulle, matkasauvaansa nojaten… Oudostuneena huudahti Martva hänelle:
— "Sinäkö yksinäinen taaskin täällä!… Missä olet nämä päivät vaeltanut, kun näytät matkastasi väsyneeltä?"
Murheellisena, sauvaansa nojaten selitti Perkele hänelle:
— "Ah, minun kulkuni ja minun tieni!… Ne ovat niin kuin taivaan tuulen polut… Ei niitä sido matkasuunnitelmat… Vapaasti kuljen… Yhtä vapaasti myös surullisen luokse tieltä poikkeen."
Hänen äänensä lumosi kuin taikasoitto… Katse poltti neidon povea… Ihastuneena huudahti Martva:
— "Oi, onnellinen, kun saat kaikkialla suruista lohduttaa!… Tuskainen, jonka löytää elämästä, on kaunein sekä kiitollisin kukka… Ei kuihdu se, ei lakkaa tuoksumasta jaloa, suurta kiitollisuuttansa… Ah, jospa minä kerran kastaa voisin sen iki-kauniin kukan kyynelilläni!… Vaan luultavasti näillä matkoillasi on myöskin jotain muuta tehtävää…"
Yhä lumoavampana kuului Perkeleen ääni, kun hän selitti:
— "On suurin tehtäväni ilmotella, mistä on se onni, tieto saatavana, se onni, jota suuri ihmishenki alati ikävöi… Ah, miten harva tässä elämässä sen onnen löytää!… Epätoivoissansa niin moni siksi suistuu turmioon…"
Hänen äänensä väreili sääliä täynnä… Hänen suruinen katseensa soitteli sydämen hellintä kieltä… Säälistä sulaen lausui Martva hänelle:
— "Ai, miten suuren toimen Jumalalta oletkin saanut suoritettavaksi!… Vaan tokko löydät ketään matkoillasi, joka ei tiedä, että kaikki onni on saatavana aina Jumalassa?…"
Perkeleen silmäykset kiemahtelivat kuin kavalat käärmeet… Ne kietoivat viattoman neidon. Kavalana vastasi Perkele:
— "On totta: Suurin osa ihmisistä sen kyllä tietää, mutta harva muistaa nämä Jumalan sanat Aadamille: 'Otsasi hiessä täytyy sinun syödä'… Niin moni luulee, että tämä käsky mukamas tarkottaisi ainoastaan leipää!… Vaan minä sanon: Muista aina, Martva, että ne sanat tarkottavat iloakin ja onnea ja juomaa… vaatteitakin…"
Suuri lumous sokaisi jo Martvaa… Ajatus raukesi… Hän epäröi… Lumous lisääntyi… Ajatuksissansa lausui hän:
— "Sanasi ovat aivan uutta kuulla."
Suuret epäilyn voimat alkoivat raataa: ne hämärtivät sielun… Martvan mieli hajosi, tuli herkäksi… Surulliseksi tekeytyen huokaili Perkele:
— "Ah, moni uskoo, että ihmiselle on Luoja velvollinen valmistamaan ilon ja onnen tässä elämässä: On moinen usko Luojan kiusaamista… Se laiskuria kyllä lohduttaa…"
Elämän-ongelma himmeni… Outo ääni kutitteli korvaa… Mietteissänsä lausui Martva:
— "En ole sitä ajatellut!"
Hän sotkeutui kiusaajan lumosanoihin. Yhä murheellisempana huokaili Perkele:
— "Ah, miten moni Häntä kiusaakaan!… Valmiiksi Häneltä monet odottavat elämän onnea kuin kerran kansa mannaa… Ja kumminkin on Luoja ihmiselle elämän valmistanut siksi maaksi, josta on se onni, rauha etsittävä!… Niin: ohdakkeiden, orjantappuroiden seasta on se onni otettava… Uskotko sitä, Martva?… vastaa nyt!…"
Kauneimmat soitot lumosivat Martvan mieltä… Hän näki itsensä jo syyllisenä… Masentuneena lausui hän:
— "Nyt uskon, että sinä puhut totta… Oi, miten rohkeana, useasti minäkin olen kiusannut jo Häntä rukoillen Häneltä valmista vain aina!… Hän varmaankin on suuttunut jo minuun…"
Kyynel kierähti kauniiseen silmään… Povessa oli jo sydämen täysi suruja… Kavalana lohdutteli Perkele:
— "Hän myös on hyvä sekä armollinen… Jos käännyt aikanansa, sekä lähdet vihdoinkin oman käden varaan, niin… Hän silloin vielä kaikki unohtaa…"
Kyynel kierähti… Mieli värähti… Hieman rauhottuen myönteli Martva:
"Niin… Sen uskon. Hän on ihmeen hyvä… Vaan mitä pitää minun tehdä nyt?"
Suuri henki tekeytyi miettiväksi.
— "En tiedä… Luulen toki, että sinun on lähdettävä nyt jo kotoasi… Siis lähde nyt ja ota ilman Luojaa elämän ohdakkeista onnen-rauha!… Niin tottelet myös Häntä: Jumalaa…"
Yhä masentui Martvan mieli… Kiusaajan ääni soi hänelle soimaavana… Käsi herposi helmaan… Hän lausui miettivänä, selitellen:
— "Ah, nyt en enää tiedä mitä tehdä… Ei linnunpoika tohdi siivetönnä pesästä lentää… Täytyykö minun sitten turvatonna pois isän luota maailmalle mennä?… Se kotoani lähtö olisi samaa kuin Hänen, Luojan luota poistuminen…"
Pahastuneeksi tekeytyen lausui Perkele kuivasti:
— "Tee mitä tahdot!… Minun tehtävääni ei kuulu koskaan kehotteleminen… On siinä kyllä, että näytän tien."
Kaukaa kuului suruinen soiton hyminä… Se toi mieleen uusia suruja… Ihmishenki oli jo suurissa lumoissa… Mielipahoillaan lausui Martva:
— "Ah, kiitos neuvostasi, tuntematon!… Vaan älä pahastu, jos epäilenkin niin suurta asiata miettiessä… Näethän, miten avuton taas olen… Siis älä suutu, mutta sääli minua!…"
Huoaten lausui siihen Perkele:
— "En pahastu suorasta puheestasi… Jo olen näillä matkoillani saanut semmoisiin loukkauksiin tottuakin… Niin on se jo ollut, niin on vielä nytkin: Jokainen puolustautuu verukkeilla, kun tahtoo jättäytyä Isän varaan, peljäten että Sinain korpikulku on vaivaloinen omin jaloin käydä… Jokaista miellyttävät Isän lihapadat…"
Hätäytyneenä puolustautui vielä lumottu ihmishenki… Anteeksi pyytäen vaikersi Martva:
— "Älä soimaa, mutta ymmärrä minua!… Enhän minä tahdo napista, enkä olla paha… Vaan isän luota lähtö oudostuttaa… Tai pelkään, että se on ehkä väärä… Niin lähti Isän luota myöskin kerran tuhlaajapoika kauvas maailmalle…"
Kerkeästi tarttui siihen suuri henki. Kavalana selitti hän:
— "Tuhlaajapoika lähti tuhlaamaan… Vaan annan sinulle toisen esimerkin: Näes, Jeesus myöskin lähti Isän luota. Hän tuli lihaksi ja kärsi, kuoli… Ei nurissut Hän sitä tehdessänsä!… Tekikö Hänkin väärin mielestäsi?…"
Suuri lumous täytti Martvan sielun. Hämmästyksen lyömänä huudahti hän:
— "Sitä en ole koskaan ajatellut!… Nyt kiitän tästä huomautuksestasi!…"
Hän alkoi äsken kuulemaansa ajatella… Murhe täytti mielen kokonaan… Hän mietti kotoa maailmalle lähtöä… Hän istui hautakummulla kuin turvaton linnunpoika pesän reunalla… Siipi tuntui vielä heikolta, maailma kylmältä… Ristin takaa kurkistelivat häntä kuoleman neidot… Kaikki tuntui turvattomalta… Epäröiden lausui hän silloin:
— "En tiedä mitä tehdä… Minä pelkään… Enhän minä, raukka, ole suuri Jeesus… Oi! eivät Hänen työnsä minulle sovi."
Kerkeänä huomautti kiusaaja siihen:
— "Se huomautuksesi on aivan totta… Vaan tiedä myös: Hän antoi esikuvan…"
Koko Martvan sielu tulvi täyteen elämän epäselvyyttä. Hämmästyneenä huudahti hän kiusaajallensa:
— "Nyt muistan sen!… Ah, miten ihmeen hyvin tunnetkin sinä koko pyhän kirjan!… Vaan sano mitä ihmeen tehtävätä minulla olisi siellä elämässä?"
Kavalana vastasi hänelle Perkele:
— "Siellä odottaa sinua sulhasesi… Ethän tiedä, vaikka hän tarvitsisi sinun apuasi!…"
Nopeasti huudahti siihen kiusattava:
— "Ei… ei!… Nyt erehdyt… Ei Oolavini milloinkaan kaipaa minun apuani!… Se, joka laskee kuohuvimmat kosket, ei joudu koskaan maailmalla hätään!"
Silloin Perkele alkoi loihtia hänen eteensä mustia kukkia… Hänen enkelinsä sirotteli niitä neidon suurimmiksi suruiksi… Hän puhui kavalana:
— "On nuori, kaunis mies maailmalla alati suuren vaaran alaisena… Hän kulkee neidon paula kaulassansa… On neidon paula pahin hirttonuora…"
Hautausmaan kukkaset alkoivat jo mustiksi muuttua… Järkkynyt Martvan mieli ei kestänyt sitä suruista näkyä… Perkeleen silmäykset sirottelivat häneen yhä uusia mustia kukkia… Hän huudahti jo hätäytyneenä:
— "En usko sitä… Miksi Oolavista semmoista puhut?… Hän on puhtain, jaloin kaikista ihmisistä maailmassa…"
Perkele loihti hänen eteensä hienot lemmen hämärät: Kauniissa lehdossa, kaukana näkemän rajalla, käveli kaksi varjoa vieretysten… Ei tuntenut vielä neito omaansa… Metsä oli hämärä, varjo himmeä… Mutta hän aavisti sen Oolavin olevan… Pieni tyttönen sirotteli siellä helmastansa mustan kukan siemeniä…
Kylmänä, kiehtovana selitti Perkele:
— "Niin, sulhasesi kyllä kosken laskee… Vaan nainen onkin rikkaan miehen tiellä pahempi kivi kuin on kosken kari…"
Mustan kukan siemenistä nousivat jo kukan taimet… Hämärä hälveni, varjot selkenivät… Martvan mieli otti suuria suruja… Kiusaaja lisäsi kavalana:
— "Mies kyllä aina kiertää kosken kiven, vaan naista hän ei konsanansa kierrä…"
Mustan kukan taimet kasvoivat… Jo pääsivät ne kukkanupulle… Lehto oli niitä aivan mustanansa… Hämärä haihtui… Martva tunsi jo Oolavinsa… Musta kukka vei häneltä mielen maahan…
— "Ah, nainen pettää kaikkein viisaimmankin", — huokasi silloin suuri henki.
Mustan kukan umput alkoivat jo kukiksi puhjeta… Musta väri koristi kaunista metsää, kyynel neidon silmää… Hätäytyneenä huudahti Martva:
— "Oi, toteutuukohan pahan enne!… Tuottaako Oolavini minulle tuskaa?… Ei Jumalaa hän toki unohtane!…"
Mustan kukan tuoksu täytti ilman… Tyttö kärsi… Kukka puhkesi puhkeamistaan… Hämärä selkeni… Varjo häilähteli jo naisen muodossa… Yhä sokaisten, yhä lumoten lausui Perkele:
— "Ah, suokoon Korkein hänelle viisautta jokaisen naisen kavaluutta kiertää!… Ei hänelle muista turvaa lienekään!"
Musta kukka heloitti jo kauneimmillansa… Martva näki varjon muuttuvan kauniiksi tytöksi… Silmä kertoi jo kyynelillänsä mitä oli hänellä povessa… Avuttomana, rukoilevana lausui hän kiusaajallensa:
— "Sääli minua, jätä soimaaminen!… Näethän kuinka raukka nyt jo itken… Olen valmis uhraamaan nyt elämäni, jos sillä voin vain hänet pelastaa… Olen valmis kosken kuohuun viskautumaan…"
Yhä kauniimpana kukki musta kukka… Sen värit koskivat kipeästi neidon mieleen… Kyynel vuoti karvaimmillansa… Hämärä selkeni… Kiusaaja loitsi Martvan eteen lemmen näyn: Oolavi käveli neiti Iltamon keralla… Silmä puheli silmän, käsi käden kanssa…
— "Oi!" — huudahti heikosti Martva.
Mustat kukat kukkivat kauneina… Näky jatkui… Oolavi lauleli jo neidollensa… Martva vapisi… Hän oli maan alle vajoamaisillansa… Hädän-ilme kasvoillansa kavahti hän ylös… Hän oli valmis lähtemään elämään… lähtemään sinne Oolavin avuksi… Lemmenkateisena huudahti hän tuskaisen huudon:
— "Oolavi!… Oi, Oolavi! Nyt viepi jo minua koski!"
Kun morsian avuksi lähteä päätti.
Entisyyden iloja haudattiin. Lattialla tuoksuivat hautajaishavut.
Ranniston tuvan seinänsaumat katselivat surullisina, ollen kuin murhetta täynnä. Kissa hyräili lattialla. Päivä paistoi ikkunasta. Se paistoi surullisena, paistoi kuin mielipahoillansa. Elämän kellot soivat, vaan ei ollut iloa niissä. Tuntui kuin olisi tuvassa äsken ollut hautajaiset.
Martva oli juuri vatvonut villat sekaantumaan ja istui nyt, kartaten niistä lepeitä. Kartta liikkui kepeästi. Pii otti piihin hellävaroen, tuskin hennoten siihen kosketella. Karttaajan mieli oli suruja täynnä ja siitä oli tupakin surunsa saanut.
Kartatessansa hyräili Martva laulua: "Ja kuoleman nunnaksi morsian lähti". Hän lauloi:
"Etäällä kauniissa linnassansa kuningas istuvi loistossaan. On nuori morsian rinnallansa ja häitä suuria laitetaan.
On vihkisormus ja huntu tuotu, häälahjat häitä jo odottaa. On onnenmaljat niin monet juotu… Hääkukat kolmannet puhkeaa.
On neidot hilpeät useasti hääseppelettä jo solmineet… Vaan este tuli… Ja silmän kasti morsiamelta taas kyyneleet.
Ja syksy kukkia mailta kitkee… Ja talvi peittää ne lumillaan… Ja nuori morsian häitä itkee. Vaan häät ne viipyvät ainiaan."
Kartta liikkui kepeästi… Äänessä oli pettyneen morsiamen hääitkujen makua… Kepeästi pyöräytti hän pehmeän lepeen kartan selkämältä leveläjään, levitti uutta villaa piipuolelle, karttasi ja jatkoi lauluansa, tietämättä, lauloiko työn ratoksi, vaiko vain laulannan vuoksi. Hän lauloi:
"Taas uudet kukkaset nurmi tuottaa ja neidot seppeltä solmikoi. Vaan suotta morsian häitä vuottaa… Ei kuulu häitä, ei viulu soi."
Hän lopetti karttaamisen… Hiljainen huokaus kohosi laulun surujen lisäksi… Kissa hyrräsi hiljaa lattialla, kehräten päivänpaisteessa univirttänsä… Vanha mummo ompeli jotakin lieden luona, eikä tohtinut häiritä kihlatun karttaajan suruja… ei siirtänyt silmää ompeluksesta, ettei sillä katkaisisi Martvan mielipahojen värettä… Martva otti rukkinsa, asetti nyörit kiijun uurnaan, pujotti hangon reikään rihman, asetti sen rukin hampaaseen ja alkoi kehrätä… Kiiju pyöri tasaisesti, rulla vilinänä… Valkea käsi veteli levettä korkealle… Kehruun muaksi jatkui laulu surullisena:
"On taaskin kukkia täynnä lehto, vaan sulho lähti pois etelään… Niin onnen päiville joutui ehtoo. Hääkukat kuihtuvat alla jään.
Niin jäivät kihlat ja kuihtui kukat, niin haihtui häät, sekä onni maan. Vaan kohta joutuvat kuolon sukat. Ei muuta morsian kaipaakaan.
Ja kuolon nunnaksi neito lähti: Sen sukat häll' on jo jaloissaan. On hällä kihloina kirkas tähti ja kuolinliina on huntunaan.
Ja kammioksensa rauhaisimman hän kirkkomaasta nyt haudan saa; häävuoteeks' arkkusen puhtahimman, ja kello viuluna kumahtaa."
Rukki hurisi hiljallensa… Kissan rauhallinen univirsi säesti sen hurmata… Poljin liikkui… Leve suoltui langaksi rullalle… Kun laulu loppui, pysähdytti Martva rukin, aikoen muuttaa langan toiselle hampaalle, mutta silloin tarttui mieli johonkin… Työ pysähtyi… Kehrääjä istui rukkinsa takana, kädet helmaan laskettuina.
Äiti tuli silloin sisälle, huomasi tyttärensä huolen, ja tietäen sen syyt, lohdutteli:
— "Älä ole, Martva, surullinen… Eihän sinulla ole syytä huolehtia, vaan päin vastoin: Oolavi tekee työtä sinun hyväksesi ja ikävöi sinua…"
Martva ujosteli hiukan. Puoli-hämillänsä selitti hän:
— "Ei, äiti… Eihän se ole sitä…"
— "No, mitä sitten, Martva?… Näytät olevan joskus ikävissäsi, lapseni", — tiedusteli äiti huolissansa tyttären ikävistä.
Martva huokasi ja yritti selittää:
— "Se on vain muuta ikävää… Kun kissa kehrää niin surullisesti ja on hiljaista ja päivä alkaa paistaa keväisesti… Tai onhan se sitäkin", — lopetti hän hiljaisella äänellä.
Äiti ei löytänyt sanoja, mitä sanoa. Hetken kuluttua kysyi Martva vilkastuneena:
— "Eikö totta, äiti, että päivä paistaa surullisesti silloin, kun se juuri alkaa kallistua kevääseen, tai syksyyn?"
Murheellinen äiti koetti lohdutella, puhellen:
— "Mutta eihän, rakas lapsi, pidä ruveta sitä ajattelemaan, eikä päiväpaisteen kanssa suremaan… Siitä tulee mieli raskaaksi."
Martva huokasi ja aikoi ryhtyä työtänsä jatkamaan, kun äiti huomautti:
— "Posti näkyy tulevan."
Ilosta loistavin silmin nousi Martva rukkinsa takaa ja kiiruhti eteiseen postin tuojaa vastaan. Hän oli taas saanut aarteen: kaivatun ja ikävöidyn sulhasen kirjeen. Taivas ja maa, huolet ja surut unohtuivat hetkeksi. Hän oli taas morsian, joka nautti morsiamena olostansa ja eli sulhasen sanoissa kuin kevätperhonen kukassa.
Mutta kun hän oli kirjeen moneen kertaan lukenut, ei hän palannut rukkinsa taa, vaan ajatteli, teki päätöksiänsä ja purki niitä, epäröi ja arkaili. Hän oli saanut sen kirjeen, jossa Oolavi valitti, kuinka hän kaipaa Martvaa ja tarvitsee hänen kanssansa puhua. Hän ei tietänyt mitä tehdä. Hän pelkäsi ja olisi tahtonut.
Ilta joutui. Lamppu valaisi jo huonetta. Työmies nautti jo iltalevon sulosta. Kun Rannisto oli sulkeutunut huoneeseensa ja Martva tuli sanomaan hänelle hyvää yötä, kietaisi hän kätensä isänsä kaulaan, katsoi hänen silmiinsä lapsen avomielisyydellä ja lausui:
— "Isä-kulta! Minulla olisi sinulle suuri pyyntö, mutta en uskalla…"
Rannisto silitteli hänen kutrejansa ja vastasi:
— "Martva-rukka! Keltäs sinä uskaltaisit pyytää, joll'et isältäsi… Ja miksi et minulta uskaltaisi?"
— "Se on niin suuri asia, että sinä pahastut", — selitti Martva surullisena.
Rannisto huomasi tyttärensä surut ja tajusi niiden syyt. Lempeällä äänellä kehotteli hän:
— "Puhu nyt, rakas Martva!… Enhän minä sinulta mitään voi kieltää, koska sinä et voi mitään pahaa pyytää ja mikään hyvä ei ole liian suurta."
— "Niin", — rohkaistui Martva. — "Sinähän tiedät, että Oolavi matkustaa Pietariin. Minä tahtoisin käydä häntä tervehtimässä… Jos ei äiti tule mukaan, niin tulisi vaikka täti… Isä-hyvä", — lopetti hän rukoilevasti.
Rannisto suuteli tyttärensä otsaa ja lausui:
— "Sinä saat tehdä mitä haluat. Äiti ei voi tulla, eivätkä täditkään, mutta minä kirjoitan aamulla kotiopettajattarellesi, neiti Chamfortille, ja pyydän hänen tulemaan mukaasi…"
— "Isä-kulta!… Kiitos, rakas isä!… Hyvä kultaisä!" — riemuitsi Martva suudellen ja syleillen isäänsä. Hänen onnensa oli nyt täydellinen. Hohtava aurinko tuntui nousevan yön pimeydestä ja elämä oli täynnä iloa ja onnea.
Kun enteet alkoivat synketä yöksi.
Jo odotettiin hankiaisia. Päivä alkoi viedä voittoa yöltä, kevät talvelta. Päiväsydännä paistatti jo pikkulintu päivää räystäskourun reunalla ja taivaanlaki kadotti öisistä valohelyistänsä tähden toisensa perästä. Harakka etsi jo pesän paikkaa. Aivinakankaat valkenivat hangella. Kissa kehräsi makuullansa uneliaampana, kevätpäivän raukaisemana, ja paju pääsi urvusta kissalle.
Pietarin eräässä hotellissa istui neiti Iltamo asunnossansa, upeasti sisustetussa huoneessa. Hän oli hieman väsähtäneen, hajanaisen ja ikävöivän näköinen. Tukka oli höllästi niskan kohdalta kiinni solmittu. Väljässä puvussa, haaveilevana ja väsyneenä näytti hän kauniilta nukelta.
— "Se on herra Tuukkala… Pyytäkää astumaan sisään", — huudahti hän eloisana, kun palvelija ilmoitti vieraan tulon. Mieli läikähti heti iloiseksi, kuin kevätlaine, kun on päässyt painostansa vapauteen ja pulahtaa suuteloksi rantakivelle.
— "Anteeksi, että käytän väärin luottamustanne: Uskoitte minulle salaisuutena, että nyt on syntymäpäivänne ja…"
— "Ja Te tulitte minua onnittelemaan!" — keskeytti lltamon huudahdus.
— "Niin, ja näin omalla tavallani vielä… Olen niin itsekäs, että käytän hyväkseni jokaisen tilaisuuden saadakseni Teitä tavata… Seurannehan vetovoima on vastustamaton… Suvaitkaa!" — lopetti Oolavi kumartaen ja ojentaen neiti Iltamolle siron kukkakimpun.
— "Ai, kuinka originellia… miten kaunista!" — huudahteli neiti Iltamo, antaen silmäyksiensä sataa onnelliseen Oolaviin ikäänkuin loistavana jalokivihohteena.
Kukkalaite kallistui hänen kädessänsä ja siitä rapisi pöydälle joukko jalokiviä, jotka olivat kylvetyt kukkiin kastehelmiksi. Neiti lltamon silmistä tulvi riemu ja ihastus. Hänen sylinsä ja koko sielunsa näytti avautuvan Oolaville. Hän huudahteli milloin minkin kielisiä ihastuksenhuudahtuksia, poimien jalokiviä ja asetellen niitä takaisin kukkien kastepisaroina palamaan. Oolavi aivan kylpi hänen ihastuneiden silmäyksiensä sulossa.
— "No, kas niin!" — huudahti nuori nainen työnsä lopussa, istahti ja ojentaen huolimattomasti kätensä Oolaville, joka istui sivulla, lausui:
— "Kiitoksia, herra Tuukkala!… Ai miten kaunista, originellia!…"
Syrjäsilmäys ja loistava hymyily seurasi sanoja. Ja kun Oolavi kumartui ja suuteli hänen kättänsä, huudahti hän hämmästyneeksi tekeytyen:
— "Ai, niin, herra Tuukkala!… Mehän emme ole tervehtineetkään… Emme varmaankaan muistaneet… Vai muistitteko Te tervehdyksen, kun tulitte?"
— "Minä en muista mitään, kun tulen luoksenne", — yritti Oolavi. Riemuitseva nainen keskeytti selitellen:
— "No, mehän olemme jo niin tuttuja, että… miten minä sanoisin: mehän voimme jo sans cérémonie [ilman muodollisuuksia]… ja sans nous gêner [ilman ujosteluja]… Eikö niin, herra Tuukkala?" — helisivät neiti Iltamon kyselyt ja hänen hurmaava katseensa kietoutui ikäänkuin verkkona Oolavin ympärille.
— "Kiitos suosiostanne! Minä tosin olen omalla luvallani aina ollut kanssanne niin tuttu, että en ole mitään seuraelämän säännöistä välittänyt", — tarttui Oolavi.
— "Se onkin oikein! En minä pidäkään niistä kaikista turhista kursailemisista ja säännöistä… Se on niin pikkumaista… Minä itse olen hyvin vapaa ja minä pidän, kun Tekin olette vapaa… Oletteko Te nyt paljon lukenut ja tutkinut?"
— "Jaa… no", — tapaili Oolavi.
— "Ei aivan paljon", — keskeytti neiti Iltamo jatkaen: "Se onkin parempi, että on kohtalainen… Ne jotka eivät muuta tee kuin lukevat ja tutkivat, tulevat kuiviksi ja ikäviksi… En minä semmoisista kirjatoukista pidä… Minä tunnen erään kirjailijan, joka sanoi, ettei hän lue koskaan, ei yhtä kirjaa ole lukenut… Ja oi kuin hän on intelligentti ja intressantti ihminen… Hän on niin intelligentti ihminen, että se on aivan ihme, miten intelligentti ja intressantti hän on!…"
— "Mutta mitenkäs hän on oppinut?" — kysäisi Oolavi leikillä.
— "Hän kirjoittaa… Minähän sanoin, että hän on kirjailija. Hän kirjoittaa romaaneja ja näytelmiä ja novelleja ja kaikkea… kaikkea… semmoisia hyvin henkeviä, hyvin spirituelleja kirjoja… Teidän pitäisi tutustua hänen kanssansa, sillä hän osaa puhua kaikista elämänkysymyksistä… Eikä se kumma olekaan, kun on kirjoittanut niin paljon kirjoja. Oletteko lukenut hänen kirjojansa…"
— "Anteeksi, en…" — yritti Oolavi, mutta innostunut laulajatar keskeytti hänet, selitellen:
— "No Teidän pitää lukea joku. Niissä on niin paljon elämänkysymyksiä et-tä!… Varsinkin on yksi hyvin jännittävä: Siinä kerrotaan hyvin jännittävä rakkausjuttu ja hyvin syvällisesti ja opettavasti… Hän sanoi minulle, että kirjoittaessaan ihminen oppii enemmän kuin lukiessaan… Eikö se ollut hyvin nerokkaasti ja spirituellisti sanottu?"
— "Tietysti, sillä ei kai se muutoin olisi Teitä viehättänyt", — naurahti Oolavi, joka nautti siitä että sai palvella ja miellytellä puhujaa lakeijana. Kaikki heidän välillänsä oli pelkkää sukupuolikiemailua ja mielittelyä. Onnellisena myönteli Oolavi todeksi jokaisen hulluttelun, joita neiti Iltamo muutoin puheli tosissansa, kuten nukke. Neiti Iltamo innostui:
— "Siksihän kaikki kirjailijat ovatkin nerokkaita ja syvällisiä ja semmoisia… semmoisia…no: tietävät paljon, kun taas ne, jotka vain lukevat, tulevat kuiviksi, eivätkä osaa puhua elämänkysymyksistä… Minusta on kirjoittamalla saatu tieto ja sivistys paljo… paljo… paljo syvällisempää, kuin kuiva lukusivistys… Se on hyvä, että Te ette uppoa kokonaan kirjoihin, vaan tutkitte elämää. Minä aivan nautin Teidän puheistanne ja seurastanne…"
Oolavia se tunnustus hiveli. Puhuja heitti häneen salavihkaisen tutkivan silmäyksen, löyhytteli kasvojansa ja lisäsi yht'äkkiä, ikäänkuin tehdäkseen puheeseen pienen, mutta sopivan poikkeuksen:
— "Ai… à propos [kesken puheen]. Suomessahan on myös ilmestynyt kirjailija, joka on kirjoittanut suuren… suuren kirjan… Harhama, vai mikä hänen nimensä on?… Hän mahtaa olla hyvin viisas, kun on kirjoittanut suuren kirjan… Ettekö Tekin usko, että hän on hyvin viisas, kun on suuren kirjan kirjoittanut?"
— "Kyllä… kyllä minä uskon", — tapaili Oolavi hymyillen. Hän ei pitänyt väliä siitä, mitä neiti Iltamo puhui. Hän oli huvitettu kaikesta mitä nuori nainen teki tai puhui. Neiti Iltamo huudahti myönnytykseen:
— "Se on hyvä, että Te pidätte intressanteista ihmisistä… Minua miellyttää, kun Te niistä pidätte…"
Hän heittäytyi sohvan selkämää vastaan huolettomana, rentona, ja viskasi taas hurmaavan silmäyksen Oolaviin, ja onnellinen mies aivan upposi sen loistoon ja viehkeyteen. Heidän silmäyksensä kohtasivat toisensa ja molemmat naurahtivat avoimesti, tuttavallisesti, kuten kaksi, jotka kietovat toisiansa, ovat valmiit toisillensa, mutta haluavat vielä jatkaa viehättävää leikittelyänsä, jonka tarkotus ja tulos on heille ollut selvä jo alusta pitäen. Elämän ilkeä ivanäytelmä oli täydessä menossa.
Kun Oolavi oli jo poislähdössä, tuli ruhtinas Karavajefin loistavapukuinen lakeija ilmottamaan, että hevoset odottivat.
— "Aa!… Mon Dieu! [Jumalani!]… Minä aivan unohdin… Hyvä on… puolen tunnin päästä", — huudahteli neiti Iltamo. Ja Oolaville hän selitteli:
— "Ruhtinas Karavajef pyysi saada lähettää minulle hevosensa ajelua varten…"
Oolavi oli vaiti. Mustasukkaisuus nosti hänessä päätänsä yhtenä leimahduksena. Mitään huomaamatta jatkoi neiti Iltamo:
— "Hänet esiteltiin minulle teatterilämpiössä Faust-näytännön jälkeen… Hän on semmoinen… en minä hänestä pidä…"
Oolaville se ilmotus oli pieni lohdutus. Hän paloi mustasukkaisuudesta. Neiti Iltamo selitti edelleen:
— "Toissapäivänä… vai koska se oli… hän esitteli minut äidillensä ja äiti kutsui minut vastaanotolle… tai ilmoitti, että heidän vastaanottopäivänsä on torstaina… Tiedättehän, että sillä lailla aina kutsutaan… No, niini… Ja sitten pyysi ruhtinas — semmoinen nuori poika vielä — saada lähettää hevosensa ja lakeijan minun käytettäväkseni… Kuten sanoin, en minä hänestä pidä…"
Oolavi oli kateutta täynnä. Neiti Iltamo kysyi äkkiä:
— "Onhan Teillä, herra Tuukkala, omat hevoset?"
Oolavi huomasi, että neiti Iltamo piti sen luonnollisena, tapaan kuuluvana. Hän ei tahtonut jäädä nolatuksi ruhtinas Karavajefin rinnalla. Hän tiesi olevansa rikas. Ja jos hänellä nyt ei vielä ollutkaan omia hevosia, tiesi hän rahalla saavansa ne muutamassa hetkessä. Hän teki päätöksensä ja vastasi päättävästi:
— "Kyllä… On omat hevoset… Saanko lähettää ne käytettäväksenne?…"
— "Oi kuinka Te olette kohtelias… Kiitoksia, herra Tuukkala!… Millä minä voin palkita?" — riemuitsi neiti Iltamo vastaukseksi.
— "Palkitseminen on minun puolellani", — yritti Oolavi.
— "Oi… Ei… ei… ei… ei!" — katkaisi neiti Iltamo jatkaen: "Minä olen Teille niin kiitollinen… niin kovin kiitollinen… Sanokaa millä minä voin osoittaa…"
— "Suosiotanne", — keskeytti Oolavi.
Molemmat naurahtivat merkitsevästi.
— "No, suosiotani sitten", — myönsi neiti Iltamo päätänsä nyökäyttäen ja vallattomasti hymyillen. Oolavi vastasi:
— "Sillä, että sallitte minun tulla mukananne ajelulle huomenna…"
— "Minä pyydän Teitä", — vakuutti Iltamo näyttelijättären eleillä. Kun hän sanoi jäähyväisiä, olivat jo kaikki kursailut pois jääneet. Käsi puristi kättä tuttavallisesti ja viipyi kauvan kädessä, ja mitä ei vielä suu ottanut sanoaksensa, sen puhuivat silmäykset. He erosivat. Nuori nainen lähti ajelulle ja mustasukkainen ihailija loistavaa hevosparia ostamaan.
* * * * *
Huomispäivänä leijailivat tyynellä taivaalla valkeat pilvet. Hiljallensa putoilivat lumihituset, yksi siellä, toinen täällä. Tuskin huomasi lunta satavankaan. Leijailihan vain lumihituja kuin ilman koristuksena.
Hotellin oven edessä odotti Oolavin komea parivaljakko. Uljaat hevoset päristelivät ja puistelivat päätänsä ylpeästi. Komea kuski viihdytteli niitä viheltelyillä ja ohjaksilla, ja loistavapukuinen lakeija seisoi odotellen isännän tuloa.
Ovi avautui. Kumartelevat hotellin palvelijat saattoivat silkissä kahisevaa neiti Iltamoa ja Oolavia kadulle asti. Lakeija hyöri ja kiirehti, autellen milloin neiti Iltamoa, milloin Oolavia itseänsä. Hotellin ovenvartija puuhaili hänellä apuna.
Jo oli lakeija paikoillansa. Kuski vihelsi ja ylpeä hevospari alkoi ravata pitkin Morskaja-katua, kääntyi sieltä takaisin, juoksi vinhaa vauhtia Newskiä pitkin ja kiersi Hovirantakatua myöten Kameno-Ostrowskin prospektille. Hurjina syöksyivät ne siellä kaikkien muiden ohi. Kuski komenteli ylpeällä äänellä edellä ajavia oikealle, hilliten nuolena kiitävän hevosparin lentoa. Koko matkan katselivat ajelulla olevat uutta tulokasta, jonka hevoset olivat ylpeämmät kuin kenenkään muun, ja lakeija ja ajopelit muistuttivat rikkaan ruhtinaan ajopelejä. Nuori laulajatar nautti onnestansa, ylpeili Oolavista ja sen hevosista yhtä paljon kuin hatustansa ja omasta puvustansa.
Vastaan ajoi nuori mies, komealla parilla hänkin, ja tervehti nopeasti ohi kiitävää neiti Iltamoa.
— "Ruhtinas Karavajef… Minä en hänestä pidä", — lausui neiti Iltamo. Oolavin koko olemuksen täytti riemu. Hän oli varma, että ruhtinas Karavajef oli kääntynyt taaksensa katselemaan ja kadehti hänen onneansa.
Mutta kun hän iltasilla istui kotonansa, täytti taas joku ilkeä tunne hänen olemuksensa. Hän laski menojansa ja huomasi, että Tuukkalan pankkitalletukset olivat jo huvenneet yli seitsemänkymmentä tuhatta markkaa. Kylmä hiki nousi hänen otsallensa ja hän oli kykenemätön mitään päättämään tai mitään ajattelemaan. Hän tunsi olevansa kuiluun vajoamaisillansa.
Silloin sai hän iltapostin ja sen mukana Martvalta kirjeen, jossa Martva ilmotti tulevansa Pietariin. Vaistomaisesti tunsi hän silloin, että Martvassa oli enää pelastus ja hän huudahti epätoivoisena:
— "Rakas Martva! Tule pian!"
* * * * *
Oli taas kulunut muutamia päiviä. Vierevä tie vei kulkijaa yhä etemmä.
Oolavi saattoi hevosillansa neiti Iltamoa hänen asuntoonsa. Kepeästi, aivan höyhenenä, hyppäsi saatettava nainen maahan, nyökkäsi jäähyväisensä, heitti huumaavan silmäyksensä ja lausui:
— "Te tiedätte minun vastaanottoaikani: Teitä varten aina…"
Hän katosi aivan livahtamalla. Oolavi käski ajaa kotiin.
Kun hän oli jonkun matkaa ajanut pitkin Newskiä, pysähdytti hän hevoset, nousi kävelemään ja käski kuskin ja lakeijan ajaa yksin kotiin. Hän itse käveli jalkaisin.
Siinä kävellessä alkoi mieli painua taas maahan. Mieleen tulvi muisto vajauksesta. Erilaiset tunteet alkoivat häntä repiä: Hevoset inhottivat häntä hetken, samoin neiti Iltamo. Hän odotti Martvan tuloa ja pelkäsi sitä. Isän tuhannet olivat yhä vähenneet ja epätoivo valtasi mielen jo liiankin monesti. Hän mietti miten saada menetetyt varat takaisin, ajatteli yhtä, mietti toista, mutta ei tuntunut mistään apua olevan.
Niissä mietteissänsä kulki hän kirkon ohi, josta kuului veisuu. Lapsuuden kirkkomatkat, iltarukoukset ja kodin hurskaus levittäytyivät silloin hänen eteensä ihanana, armaana unennäkönä, tai kangasmaisemana, jossa koivikkokummut kohoavat saaristoina, purot kiertelevät vesivöinä, lähteet lorisevat lemmenlaulua, lammikot hymyilevät syvällä notkojen pohjalla tai koivikon silmäkkeissä, ja kaikki uppoaa käen kukuntaan ja kirjavien lintuparvien riemulauluun, samalla kun kaukaa kuuluu kirkonkellon hiljainen, runollinen kumina, joka säestää kaikkea.
Elämäntuska täytti silloin hänen sielunsa kokonansa. Se leimahti hänessä nyt kuin tulilieska. Ensi kertaa elämässänsä tunsi hän sen nyt semmoisena: Hän tunsi nyt oikean elämäntuskan, jota ainoastaan harvat valitut kykenevät tuntemaan. Hän näki tai paremmin aavisti vasta elämän suuruuden ja samalla kaiken turhuuden ja kaikenhäviön suuren, ikipysyvän vallan. Hän aavisti jo, että kaikki se, mitä hän oli tähän saakka hapuillut, olikin vasta ainoastaan elämän usvaa, joka peitti sen pohjattoman syvällisyyden ja sen tutkimattoman, jalostavan tuskan: elämäntuskan, ihmishengen kiirastulen. Koko hänen sielunsa värisi ja vapisi sen aavistuksen edessä. Luonnonlain pakottamana aavisti hän, että hänen oli vielä kerran astuttava Jumalan pihteihin puhdistumaan siinä ahjotulessa, jonka muodostaa tulista jaloin: maailmantuska.
Arastellen meni hän kirkkoon, jossa ei ollut käynyt Litvasta lähdettyänsä. Äänettömänä seisoi hän ja katseli, kuinka sadat lankesivat polvillensa Näkymättömän edessä, särkyivät, avautuivat, rauhottuivat. Hän tunsi mahtavan voiman painavan häntä itseänsäkin, mutta hänellä ei ollut miehuutta alistua sen alle ja tunnustaa näkymättömän Voiman kaikkivoipaa, kiertämätöntä valtaa ihmishenkeen.
Synkkänä lähti hän kirkosta ja saapui kotiinsa. Sanattomana käveli hän huoneessansa miettien pelastusta, isän rahojen takaisin saamista. Mutta kaikki haihtui sumuna ja usvana.
Hän ajatteli Martvan tuloa, toivoi sitä taas ja pelkäsi. Hän ujosteli Martvaa, kuten Aadam Jumalaa lankeemuksensa jälkeen: Hän tunsi olevansa alasti ja lymyili puhdasta tyttöä.
Niissä mietteissä istui hän yömyöhään. Epätoivo ja mielen katkeruus yhä lisääntyivät. Kun hän taas ajatteli rahojen surullista kohtaloa, puhalsi outo tuulenhenki ja avasi Harhaman kirjan, joka oli pöydällä. Oolavi aikoi sulkea kirjan, kun uusi tuulenhenki käänsi siitä taas sivun ja silloin sattui Oolavin silmiin kuvaus peliluolasta, jossa Harhama oli pelannut, voittanut ja menettänyt. Oudot salamat sävähtelivät silloin hänen sielussansa: Hän piti kirjan avautumista hyvän enteenä, riemastui ja ajatteli:
— "Jonkun siellä täytyy voittaa… Ja miksi en minä voisi olla se 'joku'?…"
Hän alkoi vähä kerrassaan rauhottua ja miettiä asiaa: Mieli milt'ei tyynenä, reipastuneena riisuutui hän ja meni maata.
* * * * *
Silloin Perkele muuttui tuulenhengestä omaan hahmoonsa ja pani äskeisestä ajatuksesta johtuvan unen hermostuneeseen Oolaviin. Oolavi eli unensa mukana: Rajuimmat tuulet vinkuivat. Elämän merestä nousivat nokimustat pauhuaallot… Ulappa oli pimeyttä, ranta kivikallioita, joilla vain kuolema asuu… Ei toivoa… Hyrske pieksi vuoren kuvetta, pauhu huusi vimmatusti… Lastuna viskautui elämänpursi pauhun ja kohinan seassa…
Tuuli yltyi. Pauhu nosti siipiänsä… Jo vei myrsky purjeet veneestä, sieppasi ne siekaleina kuin olisivat ne sumua olleet… Aallokko ärjyi, ranta ryski… Heikko elämänvene oli enää varana…
Jo nousi uusi ärjyaalto, harjana sysimusta vaahto… Pärske roiskui pilvien tasalle… Aalto vyöryi vuoren korkuisena… Se vei jo veneestä viimeisetkin… Jäljellä on enää vene ja ulappa…
Vaan jo nousee uusi aalto. Se nousee aivan syvyydestä, jossa asuvat Manalan henget… Ryöppy riehuu, myllertäen koko ulapan… Lastuna paiskaa se veneen rantakallioita vasten… Kaikki on mennyttä… Mennyt on koko elämä… Hän jäi yksin kalliolle… Kallion luolat ovat ahdaten täynnä pimeyttä… Kuolema kyyköttää joka kolossa… Epätoivo täytti Oolavin sielun, eikä näkynyt mistään apua…
Hän tarkastaa joka taholle… Tuukkalan koski huutaa vesipetona… Se viskaa pauhaavia aaltojansa kohti taivaan pimeyttä… Siellä, korkeudessa, kohisee synkkä ukkospilvi… Salama halkaisee pimeyttä, tuskin näkyen sen sakeudesta… Pauhu kulkee salaman jäljessä… Oolavi on jo likomärkä unennäöstä…
Tuukkalan talon alta syöpi jo vesi maata… Se syövyttää sen alle ammottavan kuilun… Jo alkaa talo vajota… Jo on vajonnut navetta… Nyt luhistuvat jo riihen seinät… korsu on jo maanraossa… Tuukkala itse huutaa kirousta pojallensa… Äiti kuolee epätoivoissansa.
Perkele katseli Oolavin hätää, huulilla jumalien armoton väre.
— "Muuttukoon uni!" — käski hän.
Onnetar ilmestyi silloin Oolavin avuksi: Se avasi käytävän kallion kiveen… Itse astui se käytävän sisään… Hymy huulilla, kädessä kultaiset onnen avaimet, kehotti hän Oolavia seuraamaan häntä vuoren aarrekammioihin, joissa pyörivät onnenpyörät ja seulovat onnenseulat… Epäröiden, varovasti seuraa Oolavi Onnetarta vuoren sisään… Alussa on käytävä pimeä, vuori kolea, mieli pelokas… Mutta ei ole enää vara valita. Tuukkala on maan alle menemässä…
Onnetar kulkee yhä edellä. Jalan alla on tulipallo, joka kierii verkallensa, käytävää hiukan valaisten… Kahden puolen ovat aarreaitat, täynnä kultaa, rikkautta… Ei puutu muuta kuin avain, joka on Onnettaren kädessä… Ja se kutsuu hymyilyllä, ojentaen jo avaimia… Ei ole enää kuin askel häneen… Jo ylettyy käsi avainkimppuun…
Vaan silloin pyörähtää tulinen pallo ja Onnetar on taaskin etäällä… Yhä syventyy Oolavi hänen jäljestänsä… Kauhu Tuukkalan vajoamisesta ajaa häntä aina vain etemmä… Siellä syvemmällä avautuvatkin uudet aarreaitat, jotka ovat kultaa sulloen täynnä… Onnetar hymyilee ja houkuttelee häntä aina etemmä vuoren sisälle…
Jo avautuu salainen ovi… Edessä on ihana luola: Seinät ovat kirkkainta kultaa, permanto hopealevyistä, katossa palavat jalokivet, valaisten luolan valollansa…
Luolassa on pöytä, jolla kierii onnenpyörä… Pöydän ympärillä istuvat Onnettaren sinne tuomat, ottaen osansa onnenpyörän rikkauksista… Syvällä permannon alla kohisevat kultapurot, vaahtona kirkas kultakuohu, rannan hiekkajyvinä helmet… Kaikki välkkyy, kaikki hohtaa, kaikki on rikkautta täpösen täynnä…
Oolavi istahtaa jo Onnettaren suosikkien sekaan… Hän saa jo avaimet Onnettarelta… Onnenpyörä pyörii hiljaa, hohtavana… Hänellä on nyt sen avaimet… Tuukkala on pelastettu… Koski laskee ärjyvät aaltonsa ennallensa… Hän laskee kotirantaan, vene täynnä onnenluolan rikkauksia… Tuukkala on nyt maan kuuluin rikkauksistaan…
Uni loppui Perkeleen kylmäksi, armottomaksi häviämiseksi kaikkeuden joka osaan.
* * * * *
Elämä kulki kulkuansa. Sen sakset leikkelivät poikki ennen tehtyjä päätöksiä. Sen värttinät punoivat uusia elämänsäikeitä ja kohtaloita. Se kulki voimakkaana virtana ihmishyörinän läpi, kukistellen kaikki esteet ja painaen kaikki kuuliaisiksi. Ihmisten luomana kohosi se itsevaltiaana niiden yli. Koko ihmiskunnan muodostamana elämän virtana oli sen voima ylivoimainen yksityisille.
Pienessä, salaisessa, holvimaisessa peliluolassa oli koolla joukko uhkapelaajia, Oolavi niiden mukana. Paksu persialainen matto peitti luolan lattian kokonansa. Astuja kaaloi siinä nilkkaansa myöten. Seiniä verhosivat raskaat, veripunaiset samettiverhot ja hienosti maalattu laki oli täynnä pienen pieniä sähkölamppuja, jotka tuikuttivat tuskin huomattavasti, pieninä tulikipinöinä. Koko holvaus kipinöi niistä punaisena kipinästönä, valaisten luolaa salaperäisellä valolla.
Keskellä luolaa oli pelipöytä, jonka ympärillä pelaajat istuivat, silmät kuumeisina, saaliinhimoisina. Joukossa oli muutamia nuoria naisiakin, kaikki ulkonaisesti hienoa, varakasta maailman-kaupungin väkeä, sen öistä vaahtoa. Jokaisen edessä oli rahaläjä, suurempi tai pienempi, riippuen sokeasta sattumasta.
Oolavi istui kahden nuoren naisen väleissä, edessä kosolta rahoja. Onni oli ollut hänelle nyt suotuisa. Hän uskoi jo että onni ja uni olivat oikein ennustaneet. Onnetar hymyili hänelle piilostansa. Hän näki sielussansa sen tulipallon, sen kulta-avaimet, sen kutsuvan hymyn ja suloutena palavat silmät. Huolimattomana seurasi hän sen kutsua. Hän olisi uskaltanut kulkea sen jäljessä vaikka vuoren ytimeen asti.
Peli jatkui… Onnenpyörä pyöri tasaisesti… Yksille virtasi siitä kultaa tulvanansa. Toisilta imi se kaikki käsistä, ilkkuen, armottomasti narahdellen… Pelaajien mielet virisivät… Vuoroon leimahtelivat harmintulet, vuoroon taas voiton-ilo. Kun rahaläjä kasvoi, kun kulta virtasi siihen onnenpyörästä purona, hehkui voittajan sielu tulisena hiilloksena. Kun se imi kullan pois kasasta, sammui hiillos ja katkeruus alkoi kierrellä sielussa läkähdyttävänä häkäsavuna.
Taas kasvoi Oolavin kultakasa. Hänen sielunsa leimusi tulena, voiton-ilona… Hän hymyili Onnettarelle, kiitokseksi, palkkioksi… Hänen rinnallansa pelaavat naiset olivat menettäneet… Oolavi tunsi kuinka he hengittivät hätäisesti, kuumeisesti… Poskista säteili aivan ihopalo… Kaikki olivat vakavia, juhlallisia, kuin kirkkoväki… Kaikki palvelivat kultaa, virisivät viuluiksi, jotka soivat ainoastaan kullalle, soittaen ylistystä kultaiselle, kuolleelle kuninkaalle, joka elottomana hallitsee elävää elämää.
Peli jatkui… Onnetar hymyili yhä Oolaville… Kultakasa hänen edessänsä suureni… Hän tunsi olevansa onnen suosikki, pelin herra. Se tietoisuus rohkaisi häntä… Hänen vierellänsä istuvien naisten iho hehkui entistänsä kuumeisempana. Niiden hengitys oli tukehduttavaa. Mutta hän ei säälinyt heitä. Hän nautti siitä, nautti kuin kissa hiiren kivuista… Ihminen kaikkosi hänestä ja hän muuttui peliluolan hyenaksi.
Mutta äkkiä muuttui onni… Kultakasa alkoi hänen edestänsä pienetä, ensin vähin erin, sitten yhä tuntuvammin… Tuli sammui hänen sielustansa, vetäytyi tuhan alle ja kierteli siellä jo häkäsavusuikaleina… Onnetar ajoi pallollansa yhä ja yhä etemmä… Se loittoni jo silmänsiintorajoille, syvälle vuoren onkaloihin… Ihopolte ilmestyi jo Oolavin poskiin… Naisten poskista tuulahti jo viileä maku… Osat alkoivat vaihtua.
Hän hätäytyi jo. Kultaläjä oli menemässä onnen suuhun… Onnetar näytti ilkkuvan hänelle… Mutta taas kääntyi onni… Kasa imi itseensä kultaa toisten kasoista, lisääntyi, oli jo päästä entiselleen… Posket vaihtoivat taas osia, samaten sielut: naisten sieluista siirtyi voiton-ilo Oolaviin, jolle oli kultaakin kierinyt.
Eloton kulta kuljetteli siten muassansa ihmissieluja… Se sääteli niiden tunteita… Se oli ihmishengen herrana…
Uhkapeli jatkui, polttaen ihmistä pelipedoksi… Oolavin sormet olivat jo kuin pedon kynnet, jotka repivät vain revinnän vuoksi, ilman pakkoakaan siihen… Hän ei ajatellut enää asioitansa, ei Tuukkalan maahan vajoamista… Hän himoitsi vain voittaa, imeä kullan uhriltansa, kuin tiikeri veren saaliistansa… Pelikuume yltyi hänessä peliraivoksi, kullanjano juopposairaudeksi… Hän nautti, kun tunsi taas naisten poskien hehkuvan tulisina, hengityksen olevan tukahduttavaa pelikuumetta ja hätäistä katsetta täynnä… Pelipeto ajoi hänestä ihmistä pois ja pukeutui itse tyhjäksi jääneeseen ihmisnahkaan… Onnetar vilkutteli hänelle kultatulia, rohkaisi häntä, ärsytti hänessä hereille eläimistä alhaisinta: juopunutta pelipetoa…
Ja yhä kasvoi kultakasa. Pelaajien hermot jännittyivät… Ei häirinnyt hisahduskaan pelirauhaa… Joukko näytti nälistyneeltä petoparvelta, jossa jokainen on tasaväkinen toisen kanssa, nälkäkuume palaa silmissä, vetää kynnet varpaista ulos ja jokainen vaanii toistansa, hiiviskellen, kavalana, mutta ei uskalla viime askelta ottaa… Näkymätön lanka on esteenä välillä…
Kello löi kaksi. Jokainen värähti… Kellon isku tuntui moukarin lyönniltä. Luola kumisi siitä… Kaikessa oli jotain hautamaista, maanalaista… Ihmiset istuivat vainajina ja pelihirviö oli niiden sijalla… Oolavin sielussa paloi kaskitulena voiton-ilo.
Äkkiä huokasi nuori nainen hänen vierellänsä:
— "Minä onneton olen menettänyt kaikki… viimeiseni…"
Kukaan ei ollut hänen sanojansa kuulevinansa. Oolavi ei ottanut niitä korviinsakaan… Hän oli jo hyena… Nainen nousi äänettömänä ja poistui ijäksi luolasta… Kaikki tiesivät, että hän poistui pois elävien mailtakin, eikä kukaan sanonut hänelle: "Jää hyvästi!"… Ei kukaan joutanut heittämään häneen säälivää silmäystä…
Mutta taas alkoi Oolavin kultakasa aleta… Pelikuume yltyi… Hän oli kuin lammaslaumassa verenmausta juopunut ilves… Kasa aleni alenemistansa… Onnetar loittoni taas, ilkamoiden jossain näkymättömissä… Hän värisi ja vapisi… Sormenpäät polttelivat kämmeniä… Jo tuntui onni haihtuvan savuna… Katkeruus kiemurteli hänen sielussansa kuin kylmä ilkeä käärme… Aivoissa jyskytti… Veri ahtautui poskiin…
Mutta vielä kirkastui onni. Onnettaren tulipallo pyöri taas lähemmä verkallensa… Pelikuume yltyi peliraivoksi, pelihulluudeksi… Sormet kouristuivat hermostuneesti, kuin suojellen kultakasaa… Onnen kuplat häilähtelivät… Hän yritti siepata ne käsin kiinni… Järki ja harkinta sammuivat… Hän pani peliin uhkasumman… Se voitti… Hän lisäsi summan kaksinkertaiseksi, odotti, vapisi, paloi, hapuili onnea kourin kiinni…
Mutta onni olikin haihtuva unelma, joka ei siedä sormen kosketusta: Kulta vieri toisen kasaan… Hän yritti uudestaan… Uhmapanos toi osan entisistä takaisin… Hän päätti koettaa vielä kerran… sitten taas kerran… ja vielä viimeisen kerran. Kultaläjä lisääntyi ja hupeni… Se kasvoi ja taas kutistui pikkuiseksi… Kultakappaleet muuttuivat keltaisiksi perhosiksi, jotka arkoina lennähtelevät sinne tänne…
Viimein olivat loput enää edessä: jäljellä oli enää yksi ainoa panos. Oolavi ei jaksanut hengittää… Luola ikäänkuin muuttui Tuukkalaksi, joka vajoaa maahan, veden syövyttämään syvänteeseen… Hän muisteli untansa, uskoi enteeseen, ja päätti tehdä viimeisen panoksen, tajuamatta enää, mitä teki…
Onnenpyörä pyöri taas hiljaa ratisten… Oolavin hermot olivat tulikuumat. Hän odotti sokeana sokeaa onneaan… Pyörä pysähtyi… Kulta kieri sivu Oolavin kasan, joka penni oli mennyt…
Mykkänä istui hän hetken… Sitten toisti hän äskeisen naisen sanat ja poistui kenenkään sitä katsomatta.
Hän oli luolassa laskenut elämänsä umpimähkän varaan ja tuli nyt yöpimeään pettyneenä.