SISÄLLYS: (continued 2)

Rannisto oudostui. Pastori selitti silloin:

— "Sillä jos laki olisi sama kuin oikeus, ei se koskaan voisi muuttua, koska korkein oikeus on aina sama, pysyvä ja muuttumaton. Mutta voitteko löytää ainoatakaan lakipykälää, joka olisi alusta meidän päivämme pysynyt? Eikö jokaista lakipykälää vähäväliä kumota ja muuteta juuri sen tähden, että se on väärä?"

— "Siis ei meillä mielestänne ole ainoatakaan lakipykälää, joka olisi samalla oikeus?" — tarttui Rannisto kysyvästi.

— "Ei ainotakaan joka olisi olemukseltaan ehdoton oikeus. Sillä jos niin olisi, olisi se pykälä ikuinen, kuten seitsemäs käsky. Se ei enää koskaan korjausta tarvitseisi… Mutta onko niin? Ei tietysti, Ei ainoakaan inhimillinen lakipykälä voi olla ehdoton, absolutinen oikeus: korkein totuus…"

Ja yhä vilkastuen ja innostuen käänsi hän puheen takaisin sen varsinaiseen aiheeseen, jatkaen:

— "Mutta menemme nyt takaisin kysymykseen. Minä myönnän, että ne, joilla on rikkauksia, joita he ovat koonneet oikeilla, laillisilla keinoilla, eivät silti ole kaikki varkaita. Moni heistä itse tekee työtä, sen arvosta, minkä hän jokapäiväiseen leipäänsä tarvitsee, ja silloin hän on ainoastaan toisten ihmisten säästöjen hoitaja ja ehkä niiden oikein käyttäjä. Mutta ne säästöt eivät voi olla hänen omiansa, vaan hänen ja niiden joiden on täytynyt lain käskystä tyytyä vähään ja luovuttaa osa työnsä tuloksista toisille… Mutta katsokaa, tokko monikaan niistä, joiden hallussa ovat yhteiskunnan säästöt, ansaitsee leipänsä otsansa hiessä!"

Rannisto ajatteli yhtä ja toista, ja huomasi nuoren papin olevan oikeassa. Se miehekäs kunnioitus, jolla hän työtä katseli, ja mielenjalous vaikuttivat, että hän sisimmässänsä asettui innostuneen, hurskaan papin puolelle.

Ja sama oli Oolavin laita. Hän oli kuten Rannisto työn-aatelia, mies, joka vaistomaisesti halveksi työttömiä ja jonka jalo luonne asettui sorrettujen puolelle. Hänelle kirkastui vallankumouskin jaloksi, ja lain arvo aleni hänen silmissänsä, koska se oli vääryyden turva. Niin alkoi hänessä itää uusi siemen, josta oli määrä nousta kerran laihona omankäden-oikeus.

— "Siksi tulee meidän kiittää Jeesusta, joka on meille lähettänyt sosialistisen liikkeen maailmaa puhdistamaan," — jatkoi nuori pappi selittäen: "Se liike on se köysiruoska, jolla Hän ajaa temppelistänsä pois väärintekijät. Meidän ei siis tule sitä ruoskaa vastustaa, vaan koettaa toimia, ettei se joutuisi vääriin käsiin. Sillä Jumala usein panee ruoskansa meidän, ihmisten, omiin käsiin, ja Hän on antanut meille vapauden käyttää sitä hyödyksemme tai turmioksemme. Ihmishenki on ainoa, jolle Hän on siinäkin vapauden antanut…"

Oolavi hehkui. Rannisto mietti, punniten papin sanoja. Nuori pappi selitti edelleen:

— "Minä puhun Hänen temppelistänsä. Sillä eikö koko maailma ole Hänen temppelinsä, Hänen, jonka Poika sanoi: 'Ei yksin Jerusalemissa ja tällä vuorella'… siis kaikkialla palvellaan Jumalaa… Ja eivätkö silloin ne, jotka elämässä ja yhteiskunnassa vääryyttä tekevät, ole niitä samoja, jotka Jerusalemin temppelissä kauppaa kävivät?"

— "Niin!… Minä en tahdo sitä ajatusta vääräksi sanoa, enkä minä ole koskaan rikkaita väärintekijöitä puolustanut… En ole vihannut sosialismia, mutta minua on vain surettanut sen huonot puolet ja etenkin sen hyökkäys kirkkoa, uskontoa ja Jumalaa vastaan", — selitti Rannisto harvasanaisena. Jokainen hänen sanansa huokui rehellisyyttä ja harkintaa. Oolavi oli hetkeksi unohtanut Martvan ja kaiken muun ja imi itseensä keskustelun henkeä. Pastori Aamusto innostui:

— "Ei kirkko ole sama kuin Jumala, ja sekin tarvitsee Jumalan ruoskaa… Osottaahan sen kirkon historia: suurien reformaattorien ilmestyminen, uskonnollisten liikkeiden puhkeaminen ulkopuolella kirkkoa ja moni muu, joka on johtunut tyytymättömyydestä kirkkoa kohtaan… Jeesus Kristus itse tuli puhdistamaan kirkkoa… Ja minä uskon, että kirkko on kaikesta voittava. Senkin todistaa kirkon historia: Ahdistelu ja vaino on sitä puhdistanut ja lujittanut. Niin on nytkin käypä."

Puhuessansa hän yhä lämpeni ja lämpeni. Se lämpö tempasi mukaansa ihmissydämet: Oolavi ja Rannisto katselivat häntä ihastuneina. Innostunut puhuja jatkoi:

— "Lisäksi: ei sosialismi käänny uskontoa vastaan, eikä se voi sitä tehdä…"

Kun Rannisto näytti oudostuneelta, kysyi puhuja.

— "Sanokaa, voiko taloudellinen, yhteiskunnallinen oppi kääntyä uskontoa vastaan? Eikö se ole sille yhtä mahdoton tehtävä, kuin se olisi esimerkiksi maanviljelys-opille tai kieli-opille?"

— "Se on totta", — myönnytteli Rannisto ajatuksissansa. Oolavi oli yhtenä ajatuksena. Nuori pappi selitteli edelleen:

— "Jos sosialistisen aatteen kannattajissa on niitä, jotka samalla taistelevat uskontoa vastaan, näin ei se asia ole yhteydessä sosialismin kanssa, ei siitä johdu, eikä siihen kuulu. Uskon kieltäjiä on yhtäläisesti kaikkien oppien kannattajien joukossa… kielitieteilijöissä, filosofeissa ynnä muissa, eikä silti voida sanoa, että esimerkiksi kieli-oppi on Jumalan-kielteinen."

Hän innostui innostumistansa. Hän puhui sosialismista, kuvaten taas sitä ehkä aseeksi, jonka Jumala on antanut kurjien käteen, ja pahotteli sitä, että sitä asetta käytetään usein väärin. Hän moitti myös niitä, jotka tukkivat korvansa siltä valtaavalta kurjien hätähuudolta, jona hän sosialismia piti.

— "Minusta tuntuu", — tarttui silloin Rannisto — "että Te pidätte sosialistista yhteiskuntaa raamatun hengen mukaisena."

Nuori pappi vastasi vilkkaasti:

— "Raamattu ei yleensä ole yhteiskuntaoppi. Se ei puhu siitä asiasta mitään. Raamatun mukaan on jokainen yhteiskunta oikea, kun se vain toimii Jumalan hengessä…"

Hänen henkensä hehkui ja paloi, kun hän jatkoi:

— "Minusta tuntuu, että sosialistinen yhteiskunta olisi juuri raamatun hengen mukainen. Sillä ajatelkaapa, herra Rannisto: Jeesus, joka pesi opetuslastensa jalat, lausui sitä tehdessään: 'Minä annan teille esikuvan, että te tekisitte niin kuin minä teille tein'…"

Jeesuksen ihana kuva oli loihdittu huoneeseen. Kaikki muu himmeni Hänen rinnallansa. Pappi kysyi:

— "Jos nyt huomenna jokaikinen seuraisi Jeesuksen esimerkkiä, tulisi Hänen opetuslapseksensa teoissa, olisiko silloin enää palvelijoita ja isäntiä?"

Ranniston täytyi vastata kieltävästi. Kysyjä teki johtopäätöksensä:

— "No eikö silloin olisi meillä sosialistinen yhteiskunta valmis?"

Ja silloin todellakin näytti sosialistinen yhteiskunta avautuvan Ranniston ja Oolavin edessä Jumalan valtakuntana, jossa jokainen on palvelija ja mestarina ja herrana on yksi ainoa, Jeesus.

Pappi innostui edelleen:

— "Ensimäinen seurakunta oli sosialistinen… Minusta on sosialistinen yhteiskunta juuri Jumalan valtakunta maan päällä. Se on uskonnollisen elämän korkein, ihanin kukka… Se on kirkon työn ihana tulos, jos se milloin tulee…"

Kauniina, pyhänä seurakuntana kuvastui hänen sanoistansa uusi, odotettava yhteiskunta, kun hän sitä edelleen kuvaili. Hänen sanoistansa huokui uskovaisen vakaumus ja nöyrtyminen seuraamaan Jeesuksen esimerkkiä. Puhelu ei ollut enää keskustelua. Nuori pappi ikäänkuin julisti Jumalan sanaa, seisten alttarilla seurakunnan edessä. Hän jatkoi:

— "Siksi täytyykin, sanon täytyy sosialismin, jos se tahtoo voittaa, turvautua lopulta juuri uskontoon, raamattuun. Ilman sitä se ei voi voittaa. Ilman sitä se ei voi voitettuansa pysyä. Sillä eikö sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi pysyvästi taattu, jos uskonto milloin voi tehdä jokaisen toistensa jalkojen pesijäksi?"

— "Luonnollisesti", — yritti papin hurskaudesta ja jaloudesta ihastunut Rannisto.

— "Hyvä!" — tarttui pappi. — "Ja eikö se kaatuisi, kuten ensimäinen seurakunta, heti kun ihmiset pahenisivat ja alkaisivat vaatia toisia heidän jalkojansa pesemään?"

Ranniston oli pakko vastata myöntävästi. Hurskas pappi jatkoi:

— "Mutta kun sosialismin kannattajat sen huomaavat, eivätkö he pakostakin ole silloin uskonnon hartaimmat kannattajat?"

Rannistosta se tuntui epäämättömältä. Oolaville leveni sosialismi jalona, jumalallisena, suurena henkisenä liikkeenä, joka perustaa apostolien aikaista ihanaa seurakuntaa. Nikolai kirkastui hänen silmissänsä. Huimaavat aatteet häilähtelivät hänen sielussansa. Pappi jatkoi:

— "Me siis näemme, että sosialistinen liike on lopulta aivan luonnonlain pakolla uskonnon paras tuki ja turva, koska sen ikävöimä yhteiskunta voi pysyä ainoastaan uskonnon varassa ja turvissa. Eikö niin?"

— "Kyllä se minusta nyt siltä tuntuu", — myönteli Rannisto sydämensä kaikella rehellisyydellä. Oolavi hehkui kilpaa papin kanssa, vaikka sillä hehkulla oli ääretön ero. Pappi jatkoi:

— "Sosialistit ovat juuri tehneet erehdyksen, kun ovat hyväksyneet taloudellisen oppinsa muka perusvoimaksi Marxin opin materialistisesta historian johdosta, eivätkä ole siksi ottaneet uskontoa. Se Marxin oppi, että muka aineellinen taistelu on kaiken johtavana voimana, on jo vääräkin. Ovathan suurimmat ihmishengen voitot johtuneet kokonaan toisista vaikuttimista, sillä jos tarkastamme suurimpia ihmishenkiä, niin huomaamme, että ne ovat rikkautta pitäneet jonain arvottomana, alhaisena… Lisäksi eivät suuret liikkeet kuten ristiretket ynnä monet muut ole olleet aineellisuuden aiheuttamia."

Hän hengähti ja jatkoi taas:

— "Marxin materialistinen oppi on karjan oppia. Se opettaa: ihmisten pitää kulkea, kuten karjan, aina sinne, semmoiseen yhteiskuntaan, missä on paras karjanlaidun… Se on alhainen oppi ja siksi se ei saa kannattajiksensa jaloja ihmishenkiä. Lopulta täytyy sosialismin itsensä tämä huomata ja ottaa jalon taloudellisen oppinsa perusteeksi raamatun suuri, ylevä oppi… Jaloimmat köyhälistön liikkeeseen yhtyneet henget ovatkin puhuneet toisessa hengessä kuin Marx. Niinpä Carlyle huutaa: 'Karkottakaa ahneuden henki sydämestänne!'…"

Syntyi pieni levähdys. Kaikki ajattelivat. Oolavi kietoutui yhä syvemmälle suuriin kysymyksiin… Elämän kosken veto koveni sitä mukaa. Nuori pappi jatkoi:

— "Teidän talonne, herra Rannisto, on minusta osaksi sosialistinen: täällä ei ole isäntää ja palvelijaa… Eikö se olisi uskonnon ihanin hedelmä, ihmishengen kaunein voitto, jos kerran koko maailma olisi yksi ainoa kristillinen seurakunta: sosialistinen yhteiskunta?"

Hurskas Rannisto aivan heltyi sitä suurta uskonnon voittoa ajatellessansa… Hän myönsi tähän asti väärin ymmärtäneensä sosialismia, tuominneensa itse opin sen kannattajien mukaan. Pappi jatkoi:

— "Ja eikö se ole ihmishengen suurin alennus, mihin nykyinen, itsekkyydelle rakennettu yhteiskunta polkee ihmisen, asettaen sen toisen palvelijaksi? Ajatelkaa, herra Rannisto: Jumala loi ihmisen ainoaksi vapaaksi, ja ihmiset itse polkevat sen jalkojensa pesijäksi, orjaksi!"

Oolavin jalo sielu nousi entistä voimakkaampaan kapinaan sortajia vastaan. Hän kuvitteli jo seisovansa Nikolaina, sorrettujen vapahtajana, Martva Kaatjana rinnallansa. Hän halusi syöstä taisteluun. Nuori pappi jatkoi:

— "Katsokaa eläinkuntaa! Sortaako siellä sama laji toistansa? Eivätkö ne toisiansa pidä vertaisinansa, auta ja kunnioita? Milloin sama laji eläinmaailmassa panee toisensa palvelijaksensa?"

Molemmat kuulijat olivat hämmästyneitä. Pappi jatkoi:

— "Mutta ihminen tekee sen! Eikö hän silloin ole alempana eläintä?"

Oolavin koko olemus kuohui. Rannisto oli masentunut. Pappi yhä innostui. Hän jatkoi:

— "Eikö yhteiskuntajärjestys, joka sen sallii, ole väärä?… Ja ovatko lait, jotka sen sallivat, silloin samaa kuin oikeus?"…

Rannisto ajatteli, huomasi papin olevan oikeassa ja lausui ajatuksissansa:

— "Kiitos, pastori, selityksistänne! Minä en ole asiaa aina jaksanut ajatella niin kuin Te sen nyt selitätte… Tällä hetkellä minusta tuntuu, että meidän ehkä olisi edistettävä sosialismia, edistääksemme sillä Jumalan valtakuntaa…"

— "Kyllä", — tarttui pastori Aamusto, jatkaen: "Mutta toista tietä meidän on kuljettava: Meidän on edistettävä Jumalan valtakuntaa, että sosialistinen yhteiskunta sen kautta syntyisi. Jos toisin teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka huonetta rakentaessansa ensin koettaa asettaa harjahirren ja vasta sitten, kun huone olisi valmis, aikoo asettaa peruskiven?"

Vertaus tuntui Rannistosta sattuvalta. Pastori jatkoi:

— "Ne sosialistit, jotka muuta tietä kulkevat: alkavat sosialismista sinänsä, tullaksensa uskontoon, ne ovat verrattavat juuri semmoiseen mieheen, joka harjahirren ensiksi asettaa. Heidän huoneestansa ei mitään tule. Mutta aika tulee, että he huomaavat erehdyksensä ja laskevat oikean peruskiven, ja silloin rakennus kohoaa lujalle kalliolle rakennettuna…"

Ja kun Rannisto ja Oolavi vielä äänettöminä ihailivat nuorta pappia, jatkoi tämä:

— "Mutta monella on aivan väärä käsitys sosialismista. Se ei ole edes semmoinen oppi, joka oikein käsitettynä koskettelisi valtiomuotoakaan…"

— "Nyt Te, pastori, liioittelette", — yritti Rannisto.

— "En… En ollenkaan", — keskeytti Aamusto jatkaen: "Eikö itsevaltias voi säätää sosialistista yhteiskuntajärjestystä?"

Rannisto hämmästyi. Ajateltuansa myönsi hän:

— "Kyllä… Kyllä…"

— "Niin voi säätää joka-ikinen valtiomuoto", — tarttui pastori Aamusto.

Sekä Rannisto että Oolavi olivat hämmästyneet. Nuoren papin puheet tuntuivat heistä aivan itseselviltä. Hurskas pappi jatkoi:

— "Siinä on nyt sosialismin 'kauheus'… pappisvalta voi sosialistisen yhteiskunnan säätää yhtä hyvin, kuin yksinvalta, tai kansanvaltakin…"

Oolavin sielu, joka oli ennestänsäkin ratkaisemattomia, hänelle hämäriä kysymyksiä täyteen ahdettu, sai yhä uutta ja uutta lisää. Kysymyksien paljous vaikutti, että hän ei jaksanut nytkään kaikkea täysin punnita, vaan ihastui vaistomaisesti siihen, mitä nuori pappi kauniisti kuvasi. Tämä jatkoi:

— "Minä vielä toistan, että ei sosialistinen yhteiskunta voikaan olla kirkolle vaarallinen, vaan päinvastoin. Minä vielä lisään, että nykyinen, itsekkyyteen perustuva yhteiskuntajärjestys on kirkolle vaarallisempi kuin sosialismi…"

Rannisto näytti ajattelevalta, jopa epäilevältä. Sen huomattuansa kysyi pastori Aamusto:

— "Voiko se kirkko pysyä, joka ryhtyy suojelemaan esimerkiksi pahantekijöiden joukkoja, tai on liitossa niiden kanssa?"

— "Mahdotonta se olisi", — myönsi Rannisto.

— "Voiko", — tarttui pastori Aamusto nopeasti — "silloin myös pysyä kirkko, joka ryhtyisi suojelemaan nykyistä, itsekkyyteen perustuvaa yhteiskuntajärjestystä?"

Ranniston ja Oolavin silmistä voi lukea selvän, kieltävän vastauksen. Puhuja lisäsi:

— "Se on mahdoton. Jumala itse on hävittävä sen kirkon, joka astuu vääryyden palvelukseen, kuten Hän hävitti todistuksen majan: Jerusalemin temppelin. Hän lähettää sille kirkolle korven käärmeet, pakottaakseen sen katsomaan Jeesukseen ja seuraamaan Häntä. Hän käyttää aseenansa niitä, jotka näyttävät Hänen vihollisiltansa, kuten Hän todistuksen majan hävitytti Rooman keisareilla, jotka Hänen palvelijoitansa vainosivat ja itse astuivat hänen istuimellensa…"

Rannisto oli itse niitä asioita paljon ajatellut, mutta hehkuvan papin kuvaamina kirkastuivat ne hänelle nyt suuremmiksi. Jumalan viisaus ja suuruus ilmestyi hänen eteensä äärettömänä, ijankaikkisena valomerenä. Avoimella äänellä lausui hän:

— "Kaikki, mitä Te puhutte, tuntuu huokuvan jumalallista totuutta, jota minä en voi kumota, vaikka vaistomaisesti ehkä tahtoisin epäillä… Ehkä se epäily johtuu siitä, että en jaksa käsittää Jumalan teitä täydellisesti."

— "Yleensäkin meille ovat Jumalan tiet käsittämättömiä", — myönsi innostunut pappi, jatkaen: "Sama Rooma, joka oli kristittyjen vainon keskus, tuli Jumalan tahdosta uudeksi Jerusalemiksi: Sieltä käsin levitettiin kristin-usko halki tunnetun maailman. Minä uskon, että niin on sosialisminkin käypä: Sen on pakko astua kirkon palvelijaksi, sillä sen henki kätkee jo itseensä kristin-uskon hengen idun: tasa-arvoisuuden, toistensa jalkojen pesemisen, jota ilman se ei voi pystyssä pysyä. Sen käy aivan samoin kuin pakanallisen Rooman, joka kristityitä vainotessansa kantoi itsessänsä sen itua: uuden uskon tarvetta, kuten Hellaskin, joka rakensi temppelin tuntemattomalle jumalalle…"

Hän käveli innostuneena, palavana, kuunnellen Ranniston huomautuksia. Ja taas ryhtyi hän kuvailemaan kirkon suurta tehtävää sorrettujen asian-ajajana. Hän vetosi aina vain Jeesukseen, lausui muun muassa:

— "Jeesuksen sanat: 'Mitä te teette yhdelle näistä vähimmistä, sen te teette minulle', käskee ennen kaikkia kirkkoa. Kirkon täytyy ennen kaikkea seurata Jeesuksen oppia: olla kurjien auttaja. Ja minä suren sitä, että kirkko ei ole uskaltanut astua sosialistista liikettä johtamaan, kuten sen velvollisuus olisi, vaan on ryhtynyt sitä vastustamaankin. Kirkolla ei ole mitään peljättävää, sillä se voittaa oman näennäisen häviönsäkin kautta, puhdistuen siinä. Kirkon ei tarvitse tehdä muuta kuin unohtaa itsensä ja seurata Jeesuksen esimerkkiä, niin se hallitsee maailmaa. Ja juuri sosialismi, sosialistinen yhteiskuntajärjestys olisi sen kädessä tehokkain ase, mitä Jumala sille voi antaa, koska se järjestys on täydellisesti ainoastaan kirkon varassa pysyvä ja on siis niin kokonansa uskonnon armosta riippuva, kuin orja isäntänsä armosta…"

Syntyi pieni hiljaisuus. Sen lopetti Rannisto huomauttaen:

— "Niin… On kai sitä kirkossakin vikaa, jos sosialistisen liikkeen kannattajat nousevat sitä vastaan!"

Nuori pappi leimahti kuin tappuroissa tuli. Hän vakuutti:

— "Jos siinä ei vikaa olisi, ei kukaan voisi sitä vastaan nousta, sillä ei hullukaan lähde puhdasta pesemään, eikä tervettä parantamaan. Se on nykyiselle kirkolle häpeäksi, että sitä vastaan noustaan, mutta samalla se on sille eduksi. Mutta se, että sitä vastaan ääniä nousee, on juuri kirkon ansio. Se osottaa, että kirkko ei ole hukkaan työtä tehnyt…"

— "Nyt minä en Teitä ymmärrä", — yritti Rannisto.

— "Te ymmärrätte heti", — tarttui nuori pappi kysyen:

— "Jos ihmisessä ei olisi siveellistä tunnetta, nousisiko se vääryyttä ja pahaa vastustamaan?"

— "Luonnollisesti ei", — vastasi Rannisto.

Kysyjä lämpeni edelleen, jatkaen:

— "Eikö ihmisen siveellinen tunne ja tahto ole uskonnon luoma? Eikö se yksinpä pakanoissakin, mikäli ne siveellisyyttä, sen alkeita jo tajuavat, ole uskonnosta lähtöisin?"

Kun Rannisto vaikeni, kysyi nuori pappi edelleen:

— "Voitteko nimittäin mainita yhdenkään ainoan inhimilliseksi sanotun siveys-opin, joka ei olisi uskonnon, raamatun aivan ilmiselvä plagiati?"

Rannisto oli paljon lukenut, mutta ei voinut mainita ainoatakaan. Pappi selitti edelleen:

— "Ei ole vielä siveys-oppia laatinut ainoakaan, joka ei itse olisi saanut siveellistä tahtoansa ja aistiansa uskonnon välityksellä. Jo antikisen maailman pakanalliset ajattelijat olivat tietämättänsä jumalallisen siveellisyyskäsitteen inspirationin saaneita, ja mikä heidän siveellisyydessänsä on oikeaksi tunnustettua, eikö se ole täydellisesti kristin-uskon jäljittelyä?"

Molemmat kuulijat olivat oudostuneita. He huomasivat, että nuori pappi oli paljon lukenut ja että hän oli lukenut omilla aivoillansa, eikä ajatellut laina-aivoilla. Puhuja teki johtopäätöksiänsä:

— "Se on siis kirkon ansio, että se on voinut herättää ihmisessä siveellisen aistin ja tahdon, joka saa sen nousemaan väärää vastaan, ilmestyköön se väärä vaikkapa itse kirkossa… Kirkko itse niin puhdistaa itsensä tai oikeastaan: Jumala puhdistaa kirkkonsa sen omalla kädellä…"

Kirkkaana, itseselviävänä valkeni molempien kuulijoiden eteen innostuneen Jumalan palvelijan lausuma ja todistelema ajatus. He hämmästyivät hänen ajatuksensa rohkeutta ja hänen uskoansa Jumalan johtoon ja Jumalan kirkon lopulliseen voittoon. Heistä näytti, että syntikin on ase Jumalan kädessä, pakanatkin, kuten Rooma, palvelevat Häntä. Ja ne, jotka nousevat Häntä vastaan, ovatkin vain vitsoja Hänen kädessänsä.

Oolavin hehkuvassa sielussa avautuivat elämän kysymykset huimaavina kuvina kuin vesiselät, joissa selkä avautuu selän takana, houkutellen rohkeaa purjehtijaa yhä kauemmaksi, ikäänkuin siellä jossain olisi satumaita ja ihmesaaret nousisivat järven vesipovesta, kukittaen päivänpaisteiset ulapat vesien paratiisiksi, missä onnettaret asuvat, istuen kallionkärjillä tai kävellen vaaranteilla, kädessä vakka, josta jakavat ihmisille kaikkea, mitä ihmishenki voi himoita: onnea, viisautta, tietoa, puhdasta nautintoa. Tai availevat ne ihmishengen nähtäviksi kaikki maailman salat, levittävät sille salatut asiat hurmaavimpina kuvina. Sosialistinen asia kirkastui hänen edessänsä nuoren papin ja Nikolain loistavavärisenä maalauksena, ja koko elämä kaikkine kysymyksinensä laajeni, suureni ja kutsui häntä. Hän halusi päästä tuntemaan elämää, kuten kesälintu odottaa vieraalla maalla keväistä muuttopäiväänsä pesimismaillensa, missä kaunis koivunvarpu odottaa puhtaana morsiusvuoteena.

* * * * *

Yö alkoi jo ummistua sydän-yöksi. Tähdet valaisivat kuuraista metsää ja vitilumen peittämää maata, kiiluen palavimmillansa. Kylmänhenki katseli liikkumattomana niitä maita, joilta se oli lämmön tieltänsä pois ajanut, tullen itse talven-airueena sijalle.

Pastori Aamusto oli jo lähtenyt, ja Martva puheli taas kahden kesken Oolavin kanssa. Kun hän nyt ajatteli, että Oolavi ei huomen-iltana enää tulisikaan, haihtui kirjeiden tuottama ilo vähitellen ja mieli sumeni ja katse raukesi. Hän koetti olla iloinen, mutta ilo ei ottanut luistaaksensa. Huoneessa häilähteli surua vuoroin siellä, vuoroin täällä, eikä nauru enää nauruksi helähtänyt: se jäi aina puolitiehen, hymyilyyn. Tuntui kuin kuiskaileisi pahan-enne tietojansa elämän ilojen ja toiveiden sekaan.

Oolavi oli huomaavinansa Martvan ikäänkuin väsyneeksi ja kysyi:

— "Miksi näytät niin väsyneeltä?"

— "Niin… kun sinä lähdet nyt pois", — venytti Martva hitaalla äänellä, jossa oli säveleenä lapsen äänensävy ja mielipaha.

Oolavi masentui. Herkkä mieli värisi Martvan hellistä sanoista. Hän ei löytänyt sanoja, millä lohduttaa armasta tyttöä. Hänestä itsestänsä tuntui nyt lähtö vaikealta. Martva huomasi hänen mielialansa, kokosi kaikki ilonsa yhteen ja riemastuttaaksensa sekä Oolavin että itsensä, kysyä heläytti:

— "Mutta eikö totta: sinä tulet pian takaisin?… Niinhän?…"

Kysymys tuli Oolaville kuin olisi onnenlintu lentänyt hänen syliinsä siivet ja laulu yhtenä ilona. Hänen mielensä kuohahti ilosta ja onnesta, kun kuuli Martvan äänen ja tiesi sen helisevän hänelle, yksin hänelle. Riemunsa vallassa vastasi hän:

— "Miten minä voin olla tulematta, kun sinä olet täällä!… Sinä" — hän suuteli Martvan kättä palavasti — "minun onneni!… Minun ilo… ni!…"

— "Et saa olla vallaton… et… et… et… et", — keskeytti Martva, vetäen kättänsä pois suutelotulvasta.

Hetkeksi remahti taas ilo. Martva vakuutteli, ääni ja katse täynnä viehkeyttä:

— "Mutta et saa tulla, ennen kun olet kirjoittanut hyvin… hyyy-vin paljon kirjeitä… Ethän tule ennen?"

— "Tulen… Sinun luoksesi minä tulen ennen kun ehtii tänne ensimäinen kirje, jonka lähetän heti kun vain saavun kaupunkiin", — vastusteli Oolavi leikillä.

— "Hyi, kun olet tottelematon!", — naurahti Martva muka nuhtelevalla äänellä, kiitollisena "tottelemattomuudesta."

Mutta kun hän sitten sanoi Oolaville jäähyväisiä, saattaen häntä eteiseen, tunsi hän sanomatonta tuskaa. Koko hänen sielunsa hätäytyi, eikä hän tiennyt hädän syytä. Oli kuin olisi Oolavi lähdössä varmaan kuolemaan, josta hän ei voi pelastaa häntä. Kun hän ojensi Oolaville kätensä jäähyväisiksi, vapisi käsi kuin arka lintu haukan iskun edellä, ja katse oli hätäytynyt.

Oolavi huomasi sen ja hänen silmiinsä tulvasivat kirkkaat kyyneleet. Martva painautui silloin hänen rintaansa vasten, etsien siitä turvaa. Siinä itki hän kuin lapsi, värisi ja kärsi Oolavin kyynelien valuessa hänen silkkihienolle tukallensa.

— "Jumala olkoon suojanasi!" — kuiskasi Martva kyyneliänsä kuivaten.

Ovi sulkeutui, ja nuori mies lähti laskemaan purttansa elämänkoskeen… Kun Martva palasi huoneeseensa, tuntui huone tyhjältä, autiolta, kuin olisi siellä käynyt kuolema, vienyt isän ja äidin, ja niiden kuoleman johdosta tullut pakollinen majanmuutto. Kukat ja kaikki olivat jo rakkaasta huoneesta pois kannetut. Hän heitti viimeisiä jäähyväisiä rakkaille muistoille… suri… itki… menehtyi epätoivoon… Hänen mieleensä muistui taas "Litvan laulu". Raukeana, menehtyneenä kutistui hän kokoon ja itki katkerasti.

Vaan himmeä olikin totuudenlähde.

Talvi näytteli jo tuomisiansa: kynttilöinänsä hohtavia joulutähtiä, hopeanheleitä pakkasiansa, kylmänkulkusiansa ja huikaisevia lumirikkauksiansa. Pohjolan suuri lumivieras oli tullut.

Jo avautuivat kaikki taivaan tähtiaarteet. Maailman helmi, Suomi, hohti talvipukimissansa, valkeissa lumiliinoissansa. Auringonpyörä näyttäytyi päiväsydännä arastellen, punastuneena, kuin ujosteleva morsian. Öisin hehkui taivas tähtipalona, joka tähti kirpeänkirkkaana kuin purisi sitä pakkanen. Ilmassa helisi hopeainen jäähele. Kylmä punasi poskea, valkea hanki painoi puhtaan värinsä ihmishenkeen ja pakkasenpaukahdus reipastutti mieltä.

Oli tullut jo suuri talvi, Pohjolan lumijuhla jouluinensa, kulkusinensa ja mäenlasku-iloinensa.

Suuressa kaupungissa pyörivät elämän jauhinkivet. Yhdet pyörivät päivällä, jauhaen ihmistä suoraan suureksi ja jaloksi. Toiset myllyt raatoivat öisin… jauhoivat ihmistä akanaksi ja ruumenen ja akanan kautta takaisin siksi jaloksi eloksi, jona se solui öisen myllyn kivensilmään. Nyt se näki rapakot kauneiksi vedenseliksi värjättyinä… ihastui… laski purtensa väriselille, petti itseänsä, pettäen samalla muita… loittoni aina vain kauvemmaksi onnen hakuun, kunnes jo häipyi silmistä onnenranta, josta oli matkalle lähtenyt… hätäytyi silloin ja huomasi olevansa alastomana, purrettomana, nähden samalla onnen-ulapan olevankin rapamerenä… Jotkut silloin kääntyivät takaisin ja saavuttivat kotirannan… Toiset painuivat ravan lisäksi… Hyvä ja paha taisteli suurta, armotonta taisteluansa…

Hiiden myllyn sivuhuoneessa, johon näkyi näyttämö viistoon, istui Oolavi kahden kesken tuomari Ounaston kanssa. Hän oli siellä istunut jo useat illat. Harhaman kirjan kuvauksien luoma mieliala ja niistä kuvauksista innostuneen Harviston kertomukset olivat hänet sinne vetäneet kohta kun hän oli kaupunkiin tullut. Aluksi oli hän tuntenut pettyneensä, hämmästynyt ja lähtenyt inhoten kotiinsa. Mutta aina oli joku halu häntä sinne uudestaan vetänyt. Hän oli uskonut lopultakin saavansa nähdä sitä ihanuutta, jonka kuvan Harhaman kirja oli hänessä herättänyt, verhoten ruman ja inhottavan akanamaisella runollisuudella. Aina uudestaan ja uudestaan oli hän pettynyt ja poistunut. Taas ja taas oli hän muka "vielä kerran" palannut, luullen silloin jo olevan nähtävänä sen, jota hän janosi.

Viimein oli hän alkanut tottua siihen rumaan, joka kukki öisissä valoissa, soiton ja höyryjen seassa, värinä ne haihtuvat värit, jotka muuttavat silmän muuksi, ollen itse untakin petollisempia… Hän juopui niistä väreistä, hitaasti tosin, mutta sitä varmemmasti, näki ne jo muuna kuin mitä ne olivat ja kulki niiden houkuttelemana, arkaillen ja varovasti vielä.

Päivin hän taas teki työtä, ahmi tietoja ahmimalla. Hänen entiset laajat tietonsa ja luonnonlahjansa olivat hänellä apuna. Mikä oli muille vuoden, se oli hänelle viikon työ. Synnynnäinen hienous ja aatelisista aatelisimman talonpoikaiskodin luoma varmuus ja itsetunto olivat hänestä jo alun pitäen tehneet miehen, joka hienostuneessa seuraelämässä kohosi oman mittansa muita ylemmä ja käänsi ihastuneet katseet itseensä.

Tuomari Ounasto oli vanhanpuoleinen herrasmies, jonka kasvoista voi lukea, että hän oli aikoinansa "elänyt". Katseessa oli hyväntahtoisuutta, pilaa, jopa nerokkaisuuttakin, ja ketterät liikkeet ja isällinen ääni tekivät hänestä joskus oivallisen, herttaisen sedän ja isän perikuvan. Hän kävi aina pitkään hännystakkiin arvokkaasti puettuna, ja kun se arvokkuus ja ikä joskus yhtyivät vanhahkon elostelijan hullutuksiin, oli vakavankin vaikea olla hänelle hymyilemättä. Heti ensi tuttavuudesta oli hän kiintynyt Oolaviin ja nyt olivat he jo hyviä ystävyksiä. Usein olivat he sattuneet olemaan yhdessä ylevähenkisten perheiden vieraina ja joutuneet ottamaan osaa keskusteluihin, joissa pohdittiin elämänkysymyksiä ja kaikkeuden ongelmoita. Oolavi oli aivan juomalla juonut niiden keskustelujen henkeä, kun taas tuomari Ounasto enimmäkseen vaikeni, tai selitteli asioita omalla tavallansa, höystäen keskustelua sukkeluuksilla. Hän oli Jumalan kieltäjä ja elämän ivaaja, joka otti elämästä sen, mikä siinä kulloinkin oli kepeää ja nautittavaksi kelpaavaa. Mutta hänen ikänsä ja asemansa vaikuttivat sen, että Oolavi kuunteli hänen kepeitä puheitansa harkiten, eikä aivan välinpitämättömänä.

Hiiden myllyssä kohisi ilo. Viulut vinkuivat. Viini vaahtosi. Ihminen solui kivensilmään. Yöelämä kehittyi kukkanuppuunsa.

Tuomari Ounasto puhui Oolaville, isällisenä, ja veljenä samalla:

— "Ota, Oolavi, esimerkiksi eilinen keskustelu tohtori Heinolan luona!… Eihän siinä ollut pontta, ei perää!"

— "Miten niin?" — pisti Oolavi, katsellen akkunasta syrjäsilmin myllyyn.

Tuomari Ounasto selitti, tehden joskus käsillään kuvaavan liikkeen:

— "Miten 'miten niin'?… No: puhuvat totuudesta, elämän totuudesta ja oikeudesta… Eihän elämässä ole mitään totuutta: ei ole mitään erityistä oikeaa ja väärää… Elämässä on vain kaksi puolta…"

— "Nimittäin?" — katkaisi Oolavi naurahtaen, mutta samalla uteliaana. Mylly ja totuus vetivät häntä kilpaa. Ounasto selitti, huudahdellen:

— "Nimittäin… Taas sinä, veli, kysyt 'nimittäin'!… Elämässä on ainoastaan juutalainen puoli ja kreikkalainen puoli… Mikä on juutalaiselle pyhä, se on kreikkalaiselle kauhistus. Esimerkiksi sian liha… mikä kauhistus Mooseksen uskolaiselle! Mutta entä muille uskovaisille!… mikä herkku on joulukinkku. Siinä se on koko totuus ja oikea…"

Hiiden mylly säesti outoa totuuden julistusta. Se säestys huumasi Oolavin korvia. Se teki aivot herkiksi, kuumeisiksi… Huminan seasta huomautti hän Ounastolle:

— "Mutta emmehän me nyt elä juutalaisten ajassa."

Hiiden myllystä kuului nuoren tytön laulu. Väki nauroi laulun sukkeluuksille. Kuului joku hyvähuuto.

— "Millehän ne nyt huutavat!" — innostui Ounasto ja otettuansa asiasta selvän, katsahtamalla akkunasta, jatkoi hän: "Iida siellä laulelee… Kas, miten hyvästi se Iida veisaakin…"

Hän istahti taas ja jatkoi:

— "Miksi me emme elä juutalaisten ajassa ja kreikkalaisten?… Elämme! Ihan täydelleen elämme niiden ajassa… Ota sosialistit ja porvarit: Sosialistit pitävät porvareita varkaina… pauhaavat aivan tosissaan… Porvarit taas haukkuvat varkaiksi sosialisteja. — Taivas varjelkoon ihmistä molemmista!… Minä tuomitsen oikeudessa molempia aivan armotta… No eikö siinä ole taas sama asia: 'totuuden' juutalainen ja kreikkalainen puoli?"

— "Niin… se nyt on siinä asiassa… Eihän yksi asia ole vielä koko elämä", — puolusteli Oolavi miettivänä. Hän huomasi tuomari Ounaston puheessa olevan oikeaakin. Niin alkoi totuus himmetä, peittyä hämäriin. Mietteissänsä hän väliin vilkaisi myllyyn. Sieltä kuului taas hyvähuutoja. Tyttö lauloi lavalla, vähän huolien laulusta, mutta enemmän siitä, että kauniit hampaat näkyisivät. Ounasto innostui:

— "Entäs muut asiat?… Ovatko ne, veli, toisenlaisia?… Katsohan, Oolavi, katsohan!…"

Hän kumartui likemmä Oolavia ja jatkoi tärkeän näköisenä:

— "Ota, veli, vaikka mikä asia, niin sama laatu siinä on… Kas miten kovasti Iida kirkaisi!… Pitää taputtaa Iidalle… Hyvä! Hyvä!… Uudestaan! Uudestaan!… Nyt minä taas jatkan: Ota, veli Oolavi, vaikka mikä asia, niin siitä et löydä muuta kuin kaksi puolta: juutalaisen ja kreikkalaisen oikean… Taas se Iida kirkaisi… Taputa, taputa Iidalle!… Kas niin!… Minä taas jatkan: Sillä eikö joka asiaa ajamassa ole kaksi kunniallista asian-ajajaa?"

— "No niin!" — myönsi Oolavi miettivänä ja huumautuneena samalla, Ounasto jatkoi myllyn humun säestämänä:

— "Mutta jos kerran olisi väärä ja oikea kaksi eri asiaa, niin silloinhan kahdesta asian-ajajasta voisi ainoastaan toinen ajaa oikeaa asiaa, toinen taas puolustaisi väärää, siis olisi konna… Voitko sinä niin pahaa ajatella kummastakaan?"

Oolavi vaikeni. Hän mietti. Totuudenlähteen vedenpinnalle varisi lisää lehtiä… Mylly humisi sävelhumuna. Ounasto selitti:

— "Eihän niistä kumpikaan ole kunniaton, joka puolustaisi väärää, jos sitä olisi… Taivas varjelkoon semmoisesta ajatuksesta!… Asian-ajajako, jonka käsi ei lyhety syntisiltä, vaikka siltä jo Jumalan armokin lyhettyisi, sekö, kysyn, ottaisi ajaaksensa väärän asian!… Mutta kumminkin on joka asiassa kaksi asian-ajajaa vastatusten. Miten sinä, Oolavi, sen selität, jos olisi oikea ja väärä erikseen?"

Oolavi naurahti. Hiukan ajateltuansa virkkoi hän:

— "Siinä on kyllä pulma… Mutta se taitaa olla niitä sedän pulmia…"

Ounasto teki leveän liikkeen ja ilostui:

— "Ei, veikkonen, siinä mitään pulmaa ole… selvässä asiassa. Asia on vain niin, että toinen asianajaja ajattelee ja sanoo toisesta: Tämä minun arvoisa vastustajani ajaa kreikkalaista asiaa, mutta kyllä hän silti on kunniallinen mies. Toinen taas ajaa juutalaista asiaa… Sillä, Oolavi: jos nyt, jos olisi… Taas se Iida laulaa… jos olisi erikseen oikea ja väärä, niin eikö joka asiassa toista asian-ajajaa pitäisi tuomita väärän asian ajamisesta?"

— "Se on, merkillistä kyllä, totta", — yritti Oolavi, mutta Ounasto keskeytti hänet, huudahtaen voitonilolla:

— "No siinä se nyt on!"

Hän nousi ylös ja kävellen ja käsillänsä liikkeitä tehden jatkoi voitostaan riemuitsemista:

— "Minähän olen tätä sinulle monesti vakuuttanut, vaikka nyt vasta sain sinut uskomaan… Minähän, Oolavi, pidän sinua aivan omana poikanani ja olen ahertanut… ihan ahertanut olen saadakseni sinut kääntymään pois joutavista ajattelemisista ja totuuden etsimisestä… Minä ahkeroin kääntääkseni sinut oikealle tielle… Sillä… Nyt taisi Manda tulla laulamaan, koska taputtavat… Ei, se ei ollut vielä Manda", — oikaisi hän kiirehdittyänsä katsomaan. Sitten hän taas jatkoi:

— "Eihän Jeesuskaan sanonut, mikä on totuus. Sanoi vain, että hän tunnustaa, että totuus on… Esimerkiksi siinä verorahassa. Hän tunnusti, että siinä on Jumalan puoli ja keisarin puoli… ja kumpiko puoli on oikea?… Jos rahasta ottaa pois toisen puolen, niin häviää toinenkin puoli, eikä jää koko rahasta mitään…"

— "No ei nyt sotketa", — yritti Oolavi. Mutta Ounasto keskeytti hänet, selittäen:

— "Siinä on nyt pulma: Keisari sanoo, että hän on itsevaltias valtakunnassaan… Ja sinä uskollisena, lojaalisena alamaisena myönnät sen oikeaksi… Eikö niin…"

— "Tietysti…"

— "Mutta sanassa taas sanotaan, että kaikki on Herran… Koko maa, siis se itsevaltiaan valtakuntakin — on Hänen astinlautansa… No mitäs sinä nyt keisarille antaisit, vaikka sen kuva oli siellä verorahan toisella puolella?… Sille annettavaksi ei Jeesuksen käskyn mukaan jäisi mitään."

Oolavi mietti asiaa. Verorahakysymyskin, joka oli hänelle ollut aivan selvä ja yksinkertainen, osottautui filosofiseksi pulmaksi. Ounasto riemuitsi:

— "No siinä nyt on sulle 'totuus'… Ei siinä ole muuta kuin juutalainen ja kreikkalainen, Jumalan ja keisarin puoli… Juopas, Oolavi, sedän terveydeksi!" — lopetti hän, kilistäen lasiansa Oolavin kanssa.

Oolaviin olivat hänen puheensa alkaneet syöpyä. Alussa ne, ennen kun hän tunsi Ounaston likemmin, olivat olleet hänestä vastenmielisiä. Sitten oli hän niitä kuunnellut hyväntahtoisena pilana. Mutta viikkojen kuluessa olivat ne syövyttäneet häneen jonkun kepeän käsityksen elämästä. Ne tekivät hänessä työtänsä kuin vesi, joka syövyttää uomaansa kovaan maaperään tai kallionsyyhyn, hitaasti, mutta varmasti. Viinilasi oli viime päivinä ollut joskus niillä pienenä apuna.

Laulu, soitto ja kättentaputukset ryöppysivät myllyssä. Oolavin katse viskautui tuon tuostakin sinne. Hän näki niitä varjoja, joita hän oli vilahdukselta nähnyt Harhaman kirjasta. Kepeäpukuinen tyttö tanssi näyttämöllä. Useat ulvoivat ihastuksesta. Oolavi oli jo osaksi joukon mukana. Ounasto jatkoi filosofiaansa:

— "Elämästä, Oolavi, pitää aina osata puraista sitä iloisinta… sitä kaikista iloisinta kannikansyrjää… Silloin eivät hampaat poikki paukahda…"

Oolavi naurahti ja pisti väliin:

— "Taitaa olla niinkin!"

Ounastolta pääsi raikas nauru. Hän aivan vannoi:

— "No kun sinulle minä, vanha setä, sen sanon, niin se on totta… Kas tuota tyttöä kun rimpsuttelee. Se on nyt Manda… Mandapahan on… Kas, kas sitä Mandaa!… Mandan hame on tasan neljäkymmentä yhdeksän senttiä pitkä… Eilen mittasimme… Meitä oli tässä muutamia veljiä koolla", — selitteli hän Oolaville, kuin jotain äärettömän tärkeää.

Tytön hame kohosi lanteille pyöräksi… Myllyväki ulvoi ihastuksesta… Oolavi taputti käsiänsä innostuneena. Viinurit juoksivat. Viini kuohui, herkut tuoksuivat. Melun hiljettyä jatkoi Ounasto:

— "Kun setä Ounasto sinulle sanoo, niin sinun pitää uskoa. Ota esimerkiksi Aatu Harmaja!… Sinä et häntä taida tuntea…"

— "En tunne", — myönsi Oolavi.

— "No ei hänestä ole enää väliäkään… Pitkä roikale semmoinen oli… Hänkin pysyi hyvänä seuramiehenä, niin kauvan kuin tarttui elämän iloiseen kannikansyrjään käsiksi ja aina sanoi, että hän on päätänsä lähempänä taivasta kuin muut… niin paljon muita pitempi näes oli… Ja joi kuin poika… Mutta äkkiä mies rupesi miettimään ja ajattelemaan ja jo kahden vuoden kuluttua oli mies kuin kuiva lipeäkala… Ja lopulta kävi vielä hullummin: Joutui kirkkoherraksi tuonne Sotkamon taa, jossa koko elämä on kivikannikka…"

Oolavilta pääsi heleä nauru. Ounasto siitä innostui ja jatkoi:

— "Siinä nyt näet ensinnäkin esimerkin… Tunnethan sinä Forsmanin Pekan?"

— "Kyllä!"

— "Forsmanin Pekka taas, joka ei ajattele mitään, on kaupungin hienoin… no kaikista hienoin ja sivistynein herra. Kysy täälläkin vaikka keneltä tanssijattarelta, tunteeko hän Pekkaa, niin kaikki tuntevat hänet… Kuka… kuka… kuka siellä nyt tanssii, kun niin… Ah se on numero neljä: Kerttu… Hänellä on numero neljän jalka… Forsmanin Pekasta johtuu mieleeni. Hänellä on tapa pitää tarkkaa kirjaa tyttöjen jalan koosta…"

— "Ottaako hän mitan?" — kysäisi huvitettu Oolavi, yhä seuraten tytön tanssia.

— "Ei. Se käy aina tällä tavalla: Pekka sanoo ihastuneensa tytön jalankauneuteen ja pyytää saada lahjottaa sille parin sieviä kenkiä ja sitä varten kysyy numeroa… Pekka on semmoinen hieno mies… Tyttö sanoo numeron ja huomenna Pekka itse panee lahjottamansa kengät tytön jalkaan… Tietysti Pekka silloin vähän leikittelee jalan kanssa… semmoista pikkuista jalkahyväilyä… Kas!… Kas!… Sievästi se Kerttu nyt rimpsutteleekin… Katso!… Katso!… Katso tuota, miten heittelee jalkaansa!… Kas!… Kas… Kas!… Onkohan sillä Pekan tuomat kengät jalassa!… Ovat… Ne ovat… Niissä on punainen rusetti…"

Hän aivan paloi ihastuksesta. Oolavin silmät säteilivät. Myllyssä kohiseva huumaus kiskoi häntä mukaansa. Siellä paloivat silmät himoa täynnä. Siellä kukki ja tuoksusi ihmis-olemuksen ilkein osa: aistillisuus. Oolavi imi sitä itseensä, hengitti sitä kuin viinin huumaavaa höyryä.

— "Hyvä… hyvä… hyvä!" — kohisi myllyssä loppumattomiin. Ounasto hehkui. Mahtavalla bassoäänellä säesti hän:

— "Hyvä… hyvä… hyvä!"

Ja ketteränä huoneessa kävellen jatkoi hän ihastustansa:

— "Kauniisti tanssii Kerttu, kauniisti… Vahinko, ettei Pekka ollut saapuvilla."

Yht'äkkiä kysyi hän sitten Oolavilta:

— "Olethan sinä, Oolavi-veli, lukenut Harhaman kirjan?…"

— "Kyllä", — myönsi Oolavi. Ounasto huudahti yhtenä riemun paljoutena:

— "No arvasinhan minä!… Siitä arvasin, kun olet täällä… No se on kirja! Se on kirjojen kirja… Se on oikea Pirun raamattu!" — riemastui hän edelleen, käsillään kuvaavia liikkeitä tehden. Juotuansa ryypyn jatkoi hän:

— "Minä en koskaan lue romaania, mutta Saku Peltola, joka on suuri roskakirjojen ihailija, tuli kerran ja sanoi: 'Ounasto hoi! Nyt sinun pitää ruveta opettelemaan romaania lukemaan, sillä nyt on ilmestynyt kirja, jota lukiessa jo uskoo olevansa kaikista paraimmassa Pirun Eedenissä!… Aivan näkee Pirun enkeleitä silmissään!… Ja eikä Saku puhunut turhia… No kyllä se on kirja, on totta vieköön se kirja!… Minä aivan ihmettelen, mitenkä kukaan kirjakauppias on uskaltanut myödä niin hyvää kirjaa… Ja Saku itse, joka on entinen sensori, sanoi että: 'Jos minä olisin ollut sensorina, niin en totta vie olisi uskaltanut antaa painolupaa, sillä se on niin hyvä kirja, että linnaan sille luvan antamisesta olisi sensori joutunut'… Vieläkö täällä pullossa on?… Vielähän siellä hilkkaa."

Ja laseja täyttäessänsä hän jatkoi isällisellä, neuvovalla äänellä:

— "Siinä kirjassa, Oolavi, on kaikki, mitä hienon miehen tulee tietää. Forsmanin Pekkakin sanoi sen luettuansa olevansa täydellinen, kerrassaan täydellinen… Tai oikeastaan siinä on enemmänkin kuin tarvitsee: joutavia saarnoja ja ripityksiä, mutta ne Pirun Eedenin kuvaukset ovat paremmat kun itse Eedeni… Minä puhun sinulle niin kuin omalle pojalleni… Vieläkö täältä tulla töröttää?" — käänsi hän välillä puhettansa, kallistaen likööripulloa.

Oolavi seurasi silmin myllyn elämää, korvin Ounaston puhelua, pistäen aina jonkun sanan väliin. Myllyn huumaus heikonsi sielun vastustuskykyä. Alastomuuden vilinä… soitto… ihastuksen huudot… palavat, himokkaat silmäykset… päihtymys ja kaikki muu valmisti hänen sieluansa Ounaston puheille. Ounasto jatkoi laseja täyttäessänsä:

— "No se kirja ei ole harhama, vaikka kaikki muut kirjat olisivat… ja ovatkin harhamia, koko kirjallisuus. Minäkin olin jo unohtanut koko tämän siunatun myllyn. En ollut moneen herran vuoteen oveakaan avannut. Mutta kun luin Harhaman 'Varotushuudon', niin heti ensi työksi tulin katsomaan, onko täällä todellakin niin suuri edistys-askel tehty kuin kirjassa kerrottiin… Ihan nuolena riensin tänne… No, terveeks', veli Oolavi!… Ja en totta totisesti, en totta vieköön ollut tästä Eedenistä koskaan ennen niin nauttinut, kuin Harhaman kirjan luettuani… Se kirja, kuule, Oolavi, on erinomainen, se on kaikkein erinomaisin opas täällä… Se panee huomaamaan kaikki nämä pyörähdykset… tuommoiset… tuommoiset" — hän selitteli pikku pyörähdyksiä — "ja kaikkea semmoista, mitä ei tavallinen ihminen olisi muuten huomannutkaan…"

Hän sytytti sikarin ja jatkoi ihmetellen:

— "No kyllä sillä miehellä on ollut terve silmä… sillä on ollut itsensä pimeyden ruhtinaan silmä, kun on kaikki täällä huomannut. Ja kyllä on uskaltanut kirjan kirjoittaa… Niin mainion on kirjan kirjoittanut, että jos vain tulisi asia esiin oikeudessa, niin minun täytyisi virkani tähden tuomita sen kirjoittaja linnaan."

Oolavi nauroi makeasti. Ounasto vakuutti uudelleen:

— "No totisesti täytyisi tuomita… Kiitokset ansaitsisi se mies…"

Myllyssä kohisi aistillinen huumaus, ihastuksenhuudot. Ounasto kiiruhti akkunaan ottaaksensa osaa iloon. Oolavi keinui jo kepeiden puheiden ja huumauksen aallonharjalla, kuin muinoin Tuukkalan kosken puhtaissa kuohuissa. Elämänkoski veti hänen venettänsä. Hurja, voimakas luonne tahtoi aivan syöksähdellä ryöppyihin. Likööri teki tehtäväänsä kaiken muun apuna. Ounasto jatkoi:

— "Siitä asti minä olen täällä harva se ilta… Meitä on pieni seura." — Hän luetteli sormiansa näyttäen: "Forsmanin Pekka… sitten Saku Peltola… Ville Seppälä… se on kolme… Laurilan Osku neljäs… se on jo neljä… ja minä viides… Siis yhden käden sormet… Meitä sanotaankin yhteisellä nimellä viitoseksi."

Hän näytti Oolaville kämmentänsä, hajottaen sen sormet, ja jatkoi ahdistetun ja sorretun äänellä:

— "Alussa meillä oli suuret, hyvin suuret vaikeudet voitettavina eukkojemme tähden, ne kun vaativat tiliä poissa olosta… No jotenkuten aina selviydyttiin, herran kiitos, kun pantiin viisi päätä yhteen…"

Ja äkkiä hän käänsi puheen, varottaen naureksivaa Oolavia:

— "Sinun, Oolavi, poikani, ei pidä mennä koskaan naimisiin, sillä avioliitto on miehen viimeinen… vihoviimeinen ansa… Se on vielä pahempi paula kuin itse varsinainen kuolema… Älä sinä, Oolavi, naura, sillä setä Ounasto puhuu kokemuksesta… Kuolemasta toki vielä pääsee johonkin: sielu pääsee ijankaikkiseen elämään… Mutta avioliitto: se on semmoinen pihti, semmoinen jumalaton pihti, josta ei pääse eukon luvatta ystäviäänkään tervehtimään… Vaikka ystävä olisi kuolemassa, tai kerrassaan naimisiin menossa, niin et vain pelastamaan pääse…"

Oolavilta pääsi raikas nauru. Ounasto selitti vakavana, valittavalla, heikolla äänellä:

— "Ja minulle poloiselle kun vielä sattui kaiken muun lisäksi semmoinen onnettomuus, että sain viisaan eukon!… Siinä saa monesti vetää päänsä solmuun, ennen kun sen saa petetyksi… Katso: jo ensi iltana, kun olin täällä myllyssä — vertailemassa vain, onko Harhaman kuvaama edistys tapahtunut — niin jo, näet, haistoi eukko asian ja nosti semmoisen elämän, semmoisen pahan elämän nosti, että koko talo oli nurin… Älä taivas anna miehelle viisasta aviovaimoa!… Viisas aviovaimo on miehellensä elämän suurin taakka…"

Hän sytytti sikarinsa ja jatkoi selitystänsä:

— "Mutta kyllä me… pah… pah… kyllä me… pah… pah… kyllä me lopulta keinon keksimme: Me perustimme 'Turhakosken osakeyhtiön'…"

Samassa syöksähti sisään eräs vapaaksi päässyt ja pukeutunut tanssijatar ja muitta mutkitta ja Ounaston hänen tuloansa huomaamatta istahti tämän syliin, kuin olisi se ollut tuoli, laulaen siinä huolettomasti:

"Tuhannen markan seteliraha on sydämeni varmin avain."

— "Kah! Herttako se on… Sedän polvelle istahti tyttäreni", — huudahti Ounasto.

Hertta kumartui pöytään päin, kallisti Ounaston liköörilasia ja kysyi huolettomana:

— "Mitä tämä on?… Likööriäkö?"

Ja ennen kun Ounasto ehti vastata, ryyppäsi hän, kirpisteli suutansa, ja asetti lasin pöydälle virnistäen:

— "Huh!… Ei tuo ole hyvää!"

— "Niin, ryyppää pois, Hertta-tyttöni… Ryyppää sedän lasista, Herttaseni", — puheli Ounasto, lisäten:

— "Etkös sinä, Hertta, Oolavia tunne?… Etpä näy tuntevan… Hän on hyvä nuori mies… melkein minun poikani…"

Tyttö katsoi hetken Oolavia silmiin tarkasti ja kysyä heläytti yht'äkkiä:

— "Tunnetteko Te, Oolavi, Iidaa?"

— "Mitä Iidaa? En minä tunne", — vastasi Oolavi naurahtaen. Tyttö jatkoi, kuin hiukan jotain muistellen:

— "Mitens' se Iida sanoi, että hänen sulhasensa on Teidän näköinen: musta takki päällä ja sievä rusetti rinnassa…"

— "Nyt sinä Hertta-kulta taas sotket asiat", — tarttui Ounasto neuvovalla, isällisellä äänellä, lisäten: "Iidan sulhasen nimihän on Oskari, eikä Oolavi… Sinä aina turhaa hölötät…"

Tyttö teki veikeän liikkeen ja selitti niin että ääni meni yhtenä helinänä.

— "Eipäs oo… Iidan sulhanen Oskari… Iida ei koskaan kysy sulhasensa nimeä… Se on Manda, joka kysyy ja kirjoittaa nimen muistiin… Iida nimittää sulhasiansa aina nutun värin mukaan: Musta, tai harmaa… tai…"

— "Ai! Mandahan se on… Minä en muistanut tässä pökerryksissä ollessani", — oikaisi Ounasto.

Tyttö tarttui hänen leukaansa hyppysillänsä, pudisteli siitä, katsoen hänen silmiinsä hyvin likeltä, huulet supulla, kuin suuteloon kurkotettuina, ja matki:

— "Minä en muistanut… minä en muistanut… Yyyyyy!" — lopetti hän Ounaston leukaa tärisyttäen.

Oolavi nauroi ja katseli tytön kaunista vartaloa ja omituisia eleitä. Mylly kuohui ja kohisi… Koski vei pois ihmishengen perkkeitä. Oolavi tunsi jo virran häntä vievän…

Äkkiä kysyi tyttö Ounastolta iloisella äänellä:

— "Kuule! Ripitettiinkö sinua viime kerralla johtokunnan istunnosta kotiin tultuasi?"

— "Ei… ei… Muija on ihan täydessä uskossa, että johtokunta työskentelee", — iloitsi Ounasto. Ja Oolaville hän selitteli, tytön yhä hänen polvellansa istuessa:

— "Meiltä keskeytyi se Turhakosken asia. Se on yhtiö, jonka perustaminen oli välttämätön Harhaman kirjan ilmestyttyä. Yhtenä kauniina päivänä me laadimme säännöt, ne lähetettiin senaattiin vahvistettaviksi ja sanomalehtiin toimitettiin tietysti uutinen, että 'Turhakosken osakeyhtiö' on anonut senaatilta säännöillensä vahvistusta. Väliaikaiseen johtokuntaan kuuluvat ne ja ne: herrat Pekka Forsman, Saku Peltola, Ville Seppälä, Oskari Laurila ja tuomari Ounasto viidentenä… Ja muijat uskovat… Ne uskovat, että jytisee… Se on onni, että tyttökoulussa on jätetty maantieteen opetuksessa semmoinen aukko, että muijat eivät tiedä, että ei mitään Turhakoskea ole olemassakaan… Se on suuri onni ja meidän koululaitos on saava siitä jokaisen aviomiehen vilpittömän kiitoksen."

— "Jopa oli Pekan rouva kysynyt Pekalta, että missäpäin se Turhakoski on", — pisti tyttö Oolavin naurahtaessa puheen väliin.

— "No mitäs siitä, jos kysyy!… Selvään asiaan voi aina vastata. Pekka sanoi niinkuin asia on, että se on kahden penikulman päässä Pilvistön seurakunnan kirkolta, jos kulkee oikotietä Pölläkkälän kylän kautta, ja maanteitse järven ympäri on kolme peninkulmaa!" iloitsi Ounasto.

Ja tytöltä hän kysyi:

— "Mitä? Oliko se Pekan rouva kotona, kun sinä menit hänen luokseen asialle?… Minä kuulin, että se on sinua katsellut vähän karsain silmin…"

Tyttö keikautti päätään ja ylpeili:

— "No katselipa tuo nyt vaikka miten, mokomakin kynttänä… Astua lätystääkin kuin munimaan menevä kana… Näin… näin… näin… näin…"

Hän nousi ja matki rouva Forsmanin käyntiä. Oolavi lausui hänelle jonkun sukkeluuden. Häntä ei enää inhottanut eläimellisyys. Mylly pakahtui lumoukseen. Orkesteri soitti. Myrskyisät hyvähuudot kaikuivat. Hetken kuluttua jatkoi Ounasto selitystänsä:

— "Alussa meillä oli keskusteluja päivällä kotona, vaimojen kuullen. Sitten tietysti oli pakko vuokrata johtokunnalle kokoushuone… Sanomalehdissä on aina väliin ilmotus että: 'Turhakosken osakeyhtiön väliaikainen johtokunta kokoontuu kello 8 illalla konttorihuoneustossansa!…"

Oolavi oli huvitettu puheesta. Samalla seurasi hän tytön puuhia, seurasi niitä kuumeisin silmin. Ounasto jatkoi:

— "Väliin taas kutsutaan telefoonilla johtokunta kokoon. Mutta on sovittu merkki: kaksi lyhyttä soittoa jos on perätysten, silloin me sanomme aina eukolle: 'Menepäs, mamma, kysy kuka siellä taas soittaa'!… Mamma menee ja tietysti se on taas johtokunnan kokous…

"Silloin alkaa päivittely, että 'ei tässä jaksa joka päivä… ja pois minä eroan koko johtokunnasta'… Mutta eukko toki on aina kehotellut, että: 'mene nyt vain, pappani. Ainahan siitä on tuloja… Ja kuka tietää mitä rikkauksia tehdas vielä tuottaa, kun käyntiin pääsee!'… No sillä lailla sitä pysyy aina johtokunnassa… sillä eihän sitä vaimoaan halua vastustaa… Istunnot ovat tietysti täällä… Viime kokouksessa meillä oli täällä Hertta puheenjohtajana…"

Ja tyttöön kääntyen huudahti hän:

— "Hert-ta… Viisikymmentä viisi markkaa ottivat niistä laseista, jotka sinä puheenjohtajan kurikalla rikki nuijit…"

— "No-oo!… Ei tuo ole paljon", — keikautti kiemaileva tyttö kävellessänsä. Oolavia nyhti hurja elämä yhä huumaavammin pyörteisiinsä. Joskus vielä läikähti sitä vastaan inho mielessä, mutta se oli ohimenevä. Ounasto siunaili:

— "No sillä lailla me, herran kiitos, olemme saaneet täällä rauhassa vertailla Harhaman kuvauksia todellisuuden kanssa…"

— "Mutta tänä iltana sinä varmaankin saat aika ripin", — ilvehti tyttö.

— "Tänä iltanako!… Eeee-i… Ei sinne päinkään… Nyt minä vasta olen turvattu… Tulehan, Hertta-tyttäreni, tänne sedän polvelle, niin minä kerron!… Kas niin!"

Ja tärkeän näköisenä alkoi hän selittää, Oolavin katsellessa tytön eleitä, joskus sen silmäyksille naurahtaenkin:

— "Minä olin jo mennä koukkuun…"

— "No?" — keskeytti tyttö kysyvänä,

— "Eukko", — jatkoi puhuja — "kysyi äkkiä; 'Missä se Turhakosken kansliahuoneusto on?'… Silloin iskivät silmät tulta… Hätäpäivissäni aivan minä kysyin: 'Oletko sinä, mamma, ottanut täältä pöydältä Turhakosken kauppakirjan?'… Eihän se tietysti ollut ottanut olematonta… Ja siitä se alkoi etsiminen, Kansliahuoneesta ei ollut enää puhettakaan… Minä tietysti hätäännyin pahanpäiväiseksi ja syyttelin mammaa, mamma piikaa ja nyt on koko talo ollut kolme päivää nurin: etsitään… etsitään… kolutaan kaikki paikat eikä vain löydy… Ei löydy, niin ei löydy… Mamma tuntee syyllisyytensä ja haukkuu piikaa… piika siitä suuttui, haukkui mamman ja meni matkaansa… Ja etsimistä yhä vain jatketaan. Mamman oli sääli minua ja sanoi tänäänkin; 'Älä nyt, pappa, sure, löytyyhän se kauppakirja… Menisit vaikka Forsmanin Pekan luo, että et joudu aivan epätoivoon… Koeta hänelle selittää, että paperi on erehdyksessä mennyt jonnekin ja vie Pekka vaikka hotelliin, niin se ei muista kysyä koko paperia!' — neuvoi mamma…"

Tyttö hymyili vuoroon Oolaville, vuoroon Ounastolle. Kun hän taas nousi, jatkoi Ounasto:

— "Hertta osaa erinomaisesti pyöräyttää yhden Harhaman kirjassa kuvatun piruetin… Pyöräytäppäs, Hertta, se… pyöräytä sedälle ja Oolaville…"

Tyttö totteli, tehden pari veikistelevää tanssiliikettä. Ounasto jatkoi:

— "Iida taas tanssii mainiosti sen 'hih-hein' ja Manda 'heipparillan'."

Puheen jatkuessa höikälehti tyttö huoneessa, nenä pystyssä, kiemaillen ja laulaen:

"Jos minä keisarin rouvana oisin, niin mull' oisi hellua kaksi, sillä pyhän paavin ma vietellä voisin itseni rakastajaksi."

— "So… so… so, Hertta!… Ei vanhaa keisaria, paavia ja setä Ounastoa saa pettää ja mennä paaville", — varotteli Ounasto.

Tyttö muikisti hänelle suutansa, nipisti korvasta ja ilveili melkein.

— "Ei saa pettää vanhaa keisaria!… Mitäs huvia siitä miehestä on, jos sitä ei saa pettää?… Yyyy — yyy! Vanhaa Ounastoa ei saa pettää…"

Ounasto hoki selitystänsä:

— "Onhan miehestä huvitusta… Pitää rakastaa miestä ja olla uskollinen."

Tyttö heilautti lanteitansa ja käsillä liikkeitä tehden ja häilähdellen lauloi:

"Enkä minä rahalta ketään lemmi, kuuletko, kultaseni? Enkä mä miestäni koskaan hemmi muuta kuin pettääkseni."

Sitten istahti hän Oolavin polvelle, niin huolettomana kuin tuolille, laski toisen kätensä hänen olallensa, puoleksi kaulaan, nojasi kyynäspäällänsä pöydän reunaan, katsoi Ounastoa silmiin kiemailevasti ja pyysi:

— "Tilaa, setä, samppanjaa!"

Ounasto täytti pyynnön. Tyttö kohentautui Oolavin syliin, ja käsi hänen kaulassansa lauloi:

"Mä hyvää yötä toivotan sinulle, rouva kuu; luo tyttöseni kiiruhdan. Muu kaikki unhottuu!"

Ounasto nousi ylös ja lyöden juhlallisesti tahtia kertasi jyrisevällä bassoäänellä:

"Luo tyttöseni kiiruhdan, Muu kaikki unhottuu…"

Oolavi oudosteli aluksi. Mutta tyttö alkoi puhella hänen kanssansa huolettomana ja vapaasti kuin istuisi hän jossain tuttavallisessa, sievässä seurassa… Ja kun samppanja vaahtosi, kietoutui Oolavin käsivarsi jo tytön vyötäisen ympärille. Soitto soi. Laulu helskyi. Puhdas mies hengitti inhoittavinta höyryä. Elämä vaahtosi… Tyttö tuoksui polvella… Huolettomana nousi se taas, häilähteli huoneessa ja lauloi äskeisen laulunsa jatkoa hytkytellen ruumistansa laulun tahdissa, tanssiaskelin ja heilahduksin:

"On taivaan rouva kirkas kuu ja tähti tytär sen… Ei maistu rouvan huuli, suu… Ma tahdon tyttären…"

Samppanjalasi kädessä kertasi tuomari Ounasto taas laulun. Tyttö höikälehti edelleen ja matki, suutansa muikistellen:

"Ma tahdon tyttären."

Ja nipistäen Ounastoa korvasta nuhteli hän:

— "Tahdot tyttären, vaikka et osta tyttärelle kenkiäkään… Entisistä ovat jo kannat läntällään…"

— "Onko Hertta-kullan kengän kanta jo läntistynyt!… Näytäpäs!" — ihmetteli Ounasto.

Tyttö istahti. Ounasto kumartui tutkimaan hänen kenkänsä kantaa.

— "Ei jalka niin ylös ylety", — huudahti tyttö, läpäten Ounastoa päähän.

Alhaalta, pöydän alta kuului tuomarin ääni:

— "Kyllä tuomari tietää miten pitkä on lain määräämä jalka… Tietäähän tuomari, jonka pitää tuomita ihmisiä menettämään henkensä ja oikean raajansa…"

— "Oikean raajansa!… Yh sinä tuomari!" — matki tyttö tukistaen tuomari Ounastoa leikillä.

Ounasto oli saanut tutkimuksensa suoritetuksi, istuutui ja vakuutti:

— "Läntistynyt on Hertan kengän kanta… läntistynyt… Sedän pitää ostaa tyttärellensä uudet kengät…"

Puhelu jatkui. Äkkiä kääntyi tyttö Oolaviin lausuen:

— "Kuulehan, Oolavi!"

— "No?" — kysyi Oolavi, jolle tytön silmäys helähti kuin päivänpaiste.

— "Tuletko huomenna katsomaan, kun minä tanssin?" — jatkoi tyttö.

— "No tietysti!" — lupasi Oolavi aivan onnellisena, tytön silmäyksien valopilvessä kylpien.

Tyttö poistui heittäen Oolaviin himokkaan, veikistelevän silmäyksen ja muikistaen suutansa Ounastolle. Huumautunut Oolavi huomasi silmäyksen ja näki tytön sielun pohjalle. Hän päätti tulla huomenna. Hiiden mylly alkoi avautua hänelle toisena kuin ennen. Hän alkoi löytää sieltä sitä ilkeää, rietasta, jota hän tiedottomana oli tullut sieltä hakemaan ja sieluunsa kokoamaan. Tytön lähdettyä huokaili Ounasto väsyneenä:

— "Hoh—hoi!… Hoh—hoi!… Se on semmoista viatonta leikkiä vain… Hertta on semmoinen herttainen, hyvä tyttö…"

Oolavi oli hänen kanssansa samaa mieltä. Hän mietti jo huomista päivää. Ounasto jatkoi huokailujansa:

— "Kotiinkin tästä pitäisi jo kömpiä… Mammarukka etsii siellä vain Turhakosken kauppakirjoja… Varmaankin on taas mullistanut koko talon nurin… Kun vain ei olisi kihlakunnan oikeuden papereita sekaisin penkonut!… Mammalle pitää ostaa uusi hattu, kun niin huolehtii Turhakosken kiinnekirjoista…"

* * * * *

Puoli-yö oli jo aikoja ohi kiitänyt. Hiiden myllyn elämä huppelehti aamuöisissä huuteissansa. Ihminen oli ajaksi laskeutunut täydellisesti eläinmaailmaan. Joillakuilla oli enää pukimina ihmisyyden rippeitä: hitunen häveliäisyyttä. Naiset elivät sitä elämää, joka tekee naisen riettaaksi, luomakunnan inhoittavimmaksi olennoksi: he tarjoilivat itseänsä. Miehet valikoivat täydellisinä elukkoina.

Ounasto ja Oolavi olivat poislähdössä. Viimemainittu ei enää tuntenut sitä inhoa, mitä ennen. Hän ajatteli huomis-iltaa, jolloin Hertta tanssisi. Hän ajatteli, laski ja ylpeili siitä, että Hertta tanssii huomenna ikäänkuin häntä varten… unohtaa muut… ajattelee yksinomaan häntä… Hän tunsi jo verensä kuumenevan, huonojen elämänhalujensa paisuvan.

Silloin kuului käytävästä silkin kahinaa ja keveitä sipsuttavia askeleita. Nuori, loistavasti puettu, kaunis nainen astui oven editse. Mutta heitettyänsä silmäyksen huoneeseen, pysähtyi hän äkkiä ja huudahti:

— "C'est monsieur Ounasto!… Bonne nuit, monsieur!" [Se on herra Ounasto! Hyvää yötä, herra!]

Ounasto kumarsi kohteliaasti, tervehtien:

— "Hyvää huomenta, neiti Iltamo!… Suvaitkaa poiketa sisään!… Olemme seurassa ja julkisessa huoneessa, niin että rohkea pyyntöni ei kai loukkaa convenance'ia [säädyllisyyttä]…"

— "Ei ollenkaan!" — huudahti neiti Iltamo, astuen huoneeseen hienona, keimailevana, tuoden mukanansa kokonaisen pilven hajuvesien tuoksua ja katseen lumoa. Hän oli kaunis, vilkas, viehättävä, keskikokoinen, hoikkavartaloinen, jonkunlainen pieni taivaanlintunen.

Kun hän oli tervehtinyt Ounastoa lausui tämä Oolaviin vihjaten:

— "Sallikaa, primadonna, minun esitellä Teille paras ystäväni, herra Tuukkala!"

Oolavi tervehti hienosti, syvään kumartamalla.

Hiukan kumartaen vastasi laulajatar Iltamo tervehdykseen, puhellen vilkkaasti, viehkeästi:

— "Ah!… Se on herra Tuukkala… Erittäin hauska tutustua!… Minä olen kuullut Teistä jo paljon puhuttavan…"

Hänen liikkeensä, sulavuutensa ja suloutensa aivan heilahtelivat, silkin kahinan säestyksellä. Koko huone oli jo tulvillansa hänen ääntänsä, vilkkauttansa ja kauneuttansa. Oolavi vastasi hänen puheeseensa kohteliaalla liikahduksella lausuen:

— "Minulla on ollut kunnia pari kertaa kuulla maamme kuulua laulajatarta ja olen onnellinen tullessani nyt esitellyksi…"

Laulajatar Iltamo näytti koettavan kietoa kaiken kiemailuihinsa ja hymyilyynsä. Viehkeästi vastasi hän Oolaville:

— "Ooo!… Kuuluisa! Se on vaan flatterie [imartelua]!"

Ja Ounoston puoleen kääntyen jatkoi hän nopeasti, antaen sanojen tulla yhtenä helinänä:

— "Mutta minä en uskonut Teitä, herra Ounasto, täällä tapaavani… Teillähän kuuluu olevan nykyään niin kovin kiire, että yöt ja päivät olette työssä… Suuria afääreja… mitä Teillä kerrotaan olevan… Rouvannekin kertoi minulle… Suuri Turhakosken tehdas… Oletteko usein täällä?…"

— "Aivan sattumalta… ensi kertaa. Tulin ystäväni Tuukkalan kanssa vilkaisemaan… Olikin onnellinen sattuma, koskapa saimme tavata täällä Teitä", — vastasi Ounasto. Ja johtaakseen keskustelun pois Turhakosken asiasta, kysäisi hän nopeasti:

— "Te tietysti myös aivan sattumalta olette täällä?"

Laulajattaren silmät paloivat kilpaa hänen jalokiviensä kanssa. Molemmista säteili ja tulvi loistoa ja hehkua. Kun hän katsahti Oolaviin, tunsi huumautunut Oolavi aivan kylpevänsä jalokivivälkkeen ja hurmaavan katseen polttavassa suihkussa. Yhäti liikkuen ja häilyen vastasi neiti Iltamo Ounastolle:

— "Minäkö usein täällä?… Ensi kertaa… aivan ensi kertaa… Ajatelkaa, herra Ounasto!… Mutta minä en pidä tämmöisistä… no…"

Hän teki käsillänsä nopeita liikkeitä, kuin etsien niillä sanoja, ja jatkoi:

— "Variétée'itä ja farce'eja ja mitä nämä ovat… Mutta tänään täällä lauloi italialainen mademoiselle Rossini, jonka kerrottiin olevan erinomainen… no semmoisten _vaudeville'_ien [kylälaulujen] laulaja… Ja minä pistäännyin kuulemaan… pikimältään vaan… Tietysti Tekin, tuomari, ja herra Tuukkala tulitte ainoastaan hänen tähtensä?…"

— "Tietysti… Tietysti… Ainoastaan hänen tähtensä… Minä en pidä koko tästä ala-arvoisesta taiteesta", — vakuutti Ounasto, kysyen:

— "Ja mitä suvaitsette pitää Signorina Rossinistamme?…"

— "Nooo — oo… En minä tiedä", — venytti laulajatar Iltamo, lopettaen nopeasti: — "Pidittekö Te hänestä?"

— "Jaa… se on… en erityisesti… Mutta kun hän on kotimainen taiteilijatar, niin tulin ystävä Tuukkalan kanssa kuulemaan, kannattaaksemme kotimaista taiteilijaa", — selitteli Ounasto.

— "Kotimainen!… Italialainen… Signorina Rossini kotimainen!… Que ce que vous parlez, monsieur Ounasto"? [Mitä Te puhutte, herra Ounasto?] — oudosteli laulajatar Iltamo, näyttelijättären kaikilla eleillä ja kiemahduksilla. Oolavikin ihmetteli. Ounasto selitti:

— "Suvaitkaa ottaa huomioon, että hän on minun vaimoni kotipitäjästä torpparin tytär Anna Löppönen… Oli ompelijattarena, kunnes meni Amerikaan, missä oppi hiukan italiankieltä. Minun ystäväni huomasi hänen lahjansa, toimitti hänet tänne laulamaan ja kehotti olemaan italialainen, koska on musta tukka, mustat silmät ja… no nenäkin vähän muistuttaa kaunista Italiaa…"

— "Mais c'est comme il faut! [Sehän on, kuten olla pitää] Aivan kuin suuressa maailmassa!" — huudahteli hämmästynyt laulajatar, katseessa sekaisin iloa ja hämmästystä. Hänen käytöksessänsä oli suloutta ja kiemailua, mutta siinä ei ollut sitä perinnäistä, henkistä tai muuta aateluutta, arvokkaisuutta ja ylevyyttä, joka aina eroittaa keskinkertaistakin ylemmän ihmisen todellisesta ihmis-ylimyksestä ja aatelista. Hänen vilkkaat liikkeensä, puheenhelinä, säteilevät silmäyksensä, sievät kumartelut, sirot päännyökähdykset ja näyttelijättären kasvojen eleet sulautuivat yhdeksi ainoaksi perhosmaiseksi, joustavaksi helahteluksi ja loistoksi… Oolaviin kääntyen jatkoi hän liikkeittensä seasta:

— "Sanoinko minä jo Teille, herra Tuukkala, että olen kuullut Teistä paljon… paljon… paljon puhuttavan…"

— "Kyllä!… Muuten minulle sangen ikävä uutinen", — vastasi Oolavi, seuraten kysyjän liikkeitä, jotka aivan kuin huikaisivat häntä.

— "Ikävä uutinen… Kuinka niin 'ikävä uutinen'?… Ettekö Te sitten olisi tahtonut minun kanssani olla tuttu niinkään… no miten minä sanoisin… niinkään… no… Äs, kun en muista sanoa!… Auttakaa Te, 'tuomari'!… Miten minun pitää sanoa?… Korvakuulolta… Ettekö Te olisi tahtonut olla minun kanssa tuttu korvakuuloltakaan?" — helisi ja satoi Oolaville laulajattaren kysymys naurun ja säteilyn ja veikistelyn seasta.

— "Se on minulle suuri kunnia… Mutta ei ole…"

— "No mitä sitten, herra Tuukkala?… Mitä ei ole?" — keskeytti yhä jatkuva kyselysade, kiemaileva nauru ja loistavat silmäykset.

— "Minulle itselleni ei voi olla kunniaksi se Teille 'korvinkuultava'", — sai Oolavi vastatuksi.

— "Päinvaaastoin!… Aivan päinvastoin!… Tiedättekö, herra Tuukkala, että kun minä kuulin Teistä puhuttavan, niin minä — minä olen aina näin avomielinen — minä aivan halusin saada Teihin tutustua… Eikö totta, tuomari, että minä olen avomielinen?" — lopetti hän Ounastolle hymyilynsä hetkeksi kääntäen.

— "Kyllä!… Kuten viattomat lapset ainakin", — myönsi Ounasto.

— "No, ja nyt minulla oli kunnia Teidät tavata", — kiemaili neiti Iltamo Oolaville.

— "Kunnia kuuluu tällä kertaa minulle", — yritti Oolavi. Nuori nainen ikäänkuin kieppui hänen ympärillänsä huudahdellen:

— "Ah, kun Te olette vaatimaton ja gentil [hienoa]… Kuinka Te viihdytte kaupungissa?… Te tietysti olette paljon herra Ounaston seurassa… Viihdyttekö hyvin täällä?"

— "Kyllä… kiitos kysymästä!" — vastaili Oolavi. Hän tunsi laulajattaren silmäyksien aivan polttavan häntä ja kietovan mitä huumaavimpaan verkkoonsa. Äskeinen huumaus oli valmistanut hänen sieluansa, niin että hän huomasi joka-ikisen kiemahduksen ja joku voima veti häntä aivan niiden kiehteisiin verkkoihin.

Laulajatar häilähteli, puheluansa jatkaen, niin että Oolavista tuntui, kuin helisisi hänen naurunsa milloin hänen oikealla, milloin vasemmalla puolellansa. Oli kuin olisi hänen aivan hallittava hänen heilahduksiansa, pideltävä häntä kuin helposti pakenevaa kaunista unta ja onnea. Neiti Iltamo jatkoi hänen edessänsä ja rinnallansa, ikäänkuin liehakoiden:

— "Tehän kuulutte tutkivan ja ajattelevan elämänkysymyksiä ja kaikkea… kaikkea semmoista syvää… Minä pidän juuri semmoisista ihmisistä… Minä itsekin ajattelen elämää usein… hyvin… hyvin usein… Varsinkin kun on väsynyt, eikä ole hyvää seuraa, niin silloin aina kuluu aika paraiten siten, että ajattelee elämänkysymystä… Ettekö Tekin ole sitä huomannut, että ikävä menee pois, kun ajattelee elämänkysymyksiä: Tanssiaisia ja… no paljonhan niitä on: konsertteja ja näyttelyjä ja kaikkea… kaikkea semmoista chic'iä ja… fashionable'ia [hienoa, loistavaa]… Minä en ollenkaan pidä semmoisista ihmisistä, jotka ovat jokapäiväisiä, eivätkä ajattele elämänkysymyksiä… Eivätkö Teistäkin ole semmoiset ihmiset ikäviä ja… ja miten minä sanoisin… Auttakaa Te, tuomari; millä sanalla minä sanoisin semmoisia, jotka eivät ajattele elämää, vaan tekevät vain työtä?…"

— "Turhia", — yritti Ounasto puhua.

— "Turhia! Aivan niin… Kiitos, tuomari!" — keskeytti onnellinen nainen jatkaen… "Minä en ollenkaan, en ollenkaan pidä turhista ihmisistä, jotka eivät ajattele elämänkysymyksiä, vaan tekevät vain työtä… Eivätkö ne Teistäkin ole ikäviä ja kuolettavia ja semmoisia väsyttäviä?…"

— "Kyllä", — myönteli Oolavi hymyillen, kietoutuen nuoren naisen hymyilyihin ja perhospuheisiin. Huomaamattansa olivat he ryhtyneet hiljaa kävelemään huoneessa. Nuori nainen aivan ohjaili Oolavia, kuin nöyrää orjaa, ohjaili häntä silmäyksillänsä… hymyilyllänsä… joustavilla liikkeillänsä, jotka tuntuivat somilta lennähdyksiltä ja näyttivät olevan hänelle aijotut. Kaikki se huumasi Oolavia, jonka sielu oli valmis. Nuori nainen jatkoi:

— "Sillä jos ei elämää hyvin tutki ja ajattele, niin miten sitä oppii tuntemaan, esimerkiksi sen iloja ja semmoisia kaikenlaisia intrigue'ejä [juonitteluja] ja kaikkea sitä, mikä on elämässä intressantia, mieltä kiinnittävää… hauskaa… Meillä on taiteessa, varsinkin operassa, hyvin hyy-vin paljon semmoisia intressantia juonia, intrigue'ejä ja kaikkia muita sellaisia jännittäviä elämänkysymyksiä… Esimerkiksi arvosteluista ja protektioneista [suosinta] ja tuttavuuksista ja kaikista muista kysymyksistä… Onko Teillä, tuomari", — hän kääntyi Ounastolle puhumaan — "paljon jännittäviä intrigue'ejä Turhakosken tehtaan asiassa?…"

— "Kyllä!… Erittäin paljon", — myönsi tuomari Ounasto.

— "Sepä hauskaa!… Sittenhän Teilläkin, tuomari, on elämänkysymyksiä ajateltavana, niin että ei aina tarvitse istua ja tuomita vain ihmisiä… Mitä tavaraa siinä tehtaassa valmistetaan?"

Oolavi hymyili. Ounasto selitti:

— "Tullaan valmistamaan kaikenlaista kuranttitavaraa, etupäässä semmoista, jota voi vesivoimalla valmistaa…"

— "No, minä en niistä ymmärrä… Tietysti vesivoimalla valmistetaan courantiatavaraa… hattuja ja hansikkaita ja kaikkea", — naurahti nuori nainen, ja ottaen taas Oolavin silmäyksiensä ja liikkeittensä tenhoon, jatkoi hän hänelle:

— "Tunnettehan Te, herra Tuukkala, laulajatar Donizettin… Hän on Markburgin prinssin protégée [suosikki] ja siksi nykyään kuuluisa… vaikka on vain tavallinen laulajatar… semmoinen vain keskinkertainen… Prinsessa taas on minun protectrice'ini [suosijattareni]… Mitä Te, herra Tuukkala, ajattelette hänen suosiostaan?"

— "Se on hänelle kunnia, mutta ei Teille tarpeellista", — huomautti Oolavi nuoren naisen huumaavien silmäyksien kiehtomana. Neiti Iltamo nautti huomautuksesta, huudahdellen:

— "Quelle flatterie!… Je Vous en remercie [Mikä imartelu. Kiitän Teitä siitä!…] Tehän puhutte sujuvasti ranskaa… Minä olen kuullut kerrottavan, että puhutte sujuvasti… Viivyttekö koko talven kaupungissa?"

— "Kyllä!… Niin olen aikonut", — vastasi Oolavi.

— "No se on hauskaa!… Minä tahtoisin Teidän kanssanne puhua usein… hyvin, hyvin usein elämänkysymyksistä…"

— "Kiitos suosiostanne", — lausui Oolavi onnellisena.

— "Ai, mutta minun seurueeni odottaa", — huudahti neiti Iltamo jatkaen: "No, me näemme toisiamme, herra Tuukkala!… Au revoir!" [Näkemiin.]

Hän heitti vielä kiehtovimman, armaimman silmäyksen hurmaantuneeseen Oolaviin, ikäänkuin paulaksi hänen olemuksensa ympärille, ja hävisi tuulen tavoin ovesta, huulilla ja sielussa se voiton-ilo, jota nainen tuntee aina, kun luulee tenhojensa vaikuttaneen.

Hänen lähdettyänsä selitteli Ounasto tärkeän näköisenä:

— "Aika lintu!… Se on semmoinen lintu, jota ei ole vielä kukaan ansaansa saanut… Kuka yrittää, niin itse joutuukin sen ansaan ja tyttö livahtaa sivu suun…"

Ja taputtaen Oolavia olalle lisäsi hän isällisesti:

— "Mutta nyt taisi tuntea istuutuneensa semmoiselle varvulle, josta ei tee mieli pois lentämään… Katsoi sinuun näin… ja näin… ja näin…"

Hän jäljitteli neiti Iltamon silmäyksiä ja jatkoi:

— "Ja mitä lemmon pyöräyksiä teki… Tämmöisiä… Näin pyörähti…"

* * * * *

Aamu kelmensi jo tähtiä, kun Oolavi palasi kotiinsa. Neulaterävä pakkanen puri poskia. Autioilla kaduilla näkyi ainoastaan joku poliisi ja kuului yksinäisen reen jalaksen kitinä, kun joku palasi ajurilla Hiiden myllystä kotiinsa. Kuumeisena ei Oolavi alussa huomannut pakkasta, ei katujen tyhjyyttä. Mutta kun hän oli hiukan jäähtynyt, veti hän raikasta ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin ja silloin tunsi hän jonkun ilkeän tunteen: Hiiden myllyn ilma aivan haisi vielä hänen sieramissansa. Oli kuin tulisi hän ruton saastuttamasta huoneesta puhtaaseen, raikkaaseen talvi-ilmaan, jossa pakkasen helinä soi enkelilauluna.

Kotiin päästyänsä oli hän inhoonsa tukahtua. Hän käveli, joi kylmää vettä ja avasi akkunan saadaksensa talviraikasta ilmaa sammuttaaksensa sillä oudon tunteen, joka häntä läkähdytti. Hiukan raitistuttuansa alkoi hän taas muistella illan tapauksia ja silloin kiintyivät hänen ajatuksensa ensimäisinä laulajatar Iltamoon. Hän punnitsi hänen sanojansa, jotka oli hänelle mielittelyksi lausuttu. Alussa ne häntä tympäisivät, mutta kun hän sitten tutki äänenpainoa, jolla ne oli lausuttu, silmäyksiä, jotka antoivat niille sanoille hengen, ja naurua, joka helisi niiden säestyksenä, alkoi hän niihin mielistyä. Ne huvittivat häntä. Neiti Iltamon nauru, liikkeet, katse, kiemailu ja kaikki tuntui lapsellisen avomieliseltä, viattomalta ja luonnolliselta. Hän naurahti, tyytyväisenä itseensä. Turhamaisuus alkoi nostaa hänessä päätänsä.

Kun hän varustautui riisuutumaan, huomasi hän postissa tulleet kirjeet, jotka hänen poissa ollessansa oli tuotu pöydälle. Päällimäisen hän tunsi oitis käsialasta: Se oli Martvalta. Hän avasi sen kuumeisena ja luki:

'Oolavi-rakkaani!

Kiitos taas kauniista kirjeestäsi! Se tuli minulle niinkuin joulu, tai niinkuin kesä, joka saapuu äkkiä kukkinensa, kiikkuinensa ja juhannus-aattoinensa. Vaikka ulkona on talvi, uskoin minä, luettuani kirjeesi, siellä olevan kesän, juhannuskoivujen hymyilevän rappusien edessä ja pihlajan olevan täysissä kukkakoristuksissansa. Minä ummistin silmäni ja nautin onnesta. Ja silloin taas tuntui kuin olisi huoneessa joulukuusi, jonka kynttilöitä Sinä sytyttelet. Ulkona soivat iloiset joulukulkuset ja joulu-ukko hymyili ovella lahjoinensa, makeisinensa ja seljässä kontti onnea täynnä.

Jotain ikävää on elämässä, kun Sinä olet poissa. En tiedä mistä se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen usein levoton. Joskus pelkään, että Sinulle tapahtuu onnettomuus ja rukoilen hyvää Jumalaa estämään sen. Silloin kun minä olen levoton, muistan minä aina 'Litvan laulua' — ja siitähän se aina levottomuus alkaakin. — Varmaankin minä en ole kylliksi hyvä ja siksi en luota täydellisesti Jumalaan, vaan arastelen, vaikka en itse sitä arasteluani huomaakaan… Mutta kun minä rukoilen Jumalaa, niin eihän Sinulle voi mitään pahaa tapahtua? Eihän, Oolavi? Onhan Jumala hyvä. Hän ei Sinua hoivatta heitä.

Joka sunnuntai ajan kirkkoon. Mutta nyt tuntuu kirkkotie tyhjältä, kun Sinä olet poissa. Minä muistan aina silloin, kuinka me lapsina ajoimme kirkkoon samassa reessä ja vällyihin peittäytyneinä arvuuttelimme toisillemme: 'joko ollaan sen ja sen saaren kohdalla?', tai: 'Ollaanko nyt tienviehkan kohdalla?' ja paljon muuta. Sinä olit silloin aina niin hyvä, että kysyit minulta silloin kun tiesit, että ollaan 'kohdalla', ja siksi minä melkein aina arvasin oikein.

Rakas Oolavi! Minä toivotan onnea työhösi, tutkintoihisi, joista niin paljon kirjoitit. Älä anna mielesi kiintyä minuun niin, että unohdat sen takia työsi! Muistele minua ainoastaan joskus… joskus vain, kun se tuntuu mieltäsi virkistävän. Suljen tähän kirjeeseen taas Sinulle kaikki ikäväni ja onnentoivotukseni ja hartaimmat, palavimmat rukoukseni Sinun puolestasi.

Sinun Martvasi.'

Oolavin silmistä vuotivat kuumat, kirkkaat kyyneleet. Puhdas Martva seisoi hänen sielunsa edessä enkelinä. Häntä läkähdytti Hiiden myllyn ilma. Neiti Iltamo tuntui kevytmieliseltä harakalta ja Hertan hengitys haisi nyt hänen sieramissansa kuin ilkeä löyhkä. Palavasti suuteli hän Martvan kirjettä ja päätti taas olla koskaan Hiiden myllyyn menemättä.

Hänen sielussansa soivat taas hellimmät ja jaloimmat kielet. Hän istui synkkänä, masentuneena. Ajatuksien lomasta alkoivat silloin pulahdella pieninä kuplina muistot Ounaston puheesta. Alussa nekin tympäisivät. Mutta kun hän niitä punnitsi, alkoi hän niihin sotkeutua, sotkeutui viimein kokonaan. Oikean ja väärän rajat sekottuivat. Hän hapuili niitä taas kiinni, yritteli niitä selvitellä, mutta turhaan. Viimein himmeni kaikki ja hän nukahti niihin himmeisiin, hämäriin ja sekottuneisiin ajatuksiinsa.

Kun epäily uskon sijalle tulvi.

Oli suuret tuskan häät… Henkimaailma oli täynnä suuria suruja… Salaisuudet olivat silminnähtävimmillänsä.

Oolavi istui totuudenlähteen reunalla… Jano poltti häntä, mutta lähteen vesi oli samea… Sitä juodessa yltyi jano polttavammaksi entistänsä.

Hän kurottautui lähteeseen, nähdäksensä totuuden, erottaaksensa hyvän ja pahan rajat… Mutta sen pintaa peittivät jo Ounaston sirottelemat lehdet… Hän masentui… Hiljaa siirsi hän lehdet syrjään ja katsoi uudestaan, mutta näki oman himmeän kuvaisensa… Suruissansa katseli hän sitä saalistansa lausuen:

— "Minä lähdin isän luota maailmalle totuuden ja oikeuden hakuun… Tämänkö sainkin matkan tulokseksi!… Tämän janon, sekä oman kuvaiseni!… Oi miten kuivat ovat janoiselle totuudenlähteet!… Nyt sen tiedän jo!…"

Hän katkeroittui sekä jatkoi hiljaa karvasta huokaustaan, valittaen:

— "Tämän kuvaiseni olisi Litvanjoki minulle voinut kirkkaampana näyttää, kuin tämä lähde, jonka pintaa peittää varissut ruma lehtipaljous…"

Hän katui nyt jo sitä, että oli hyljännyt isän kodin, Martvan, Litvan, kaiken… Hän mietti nyt kotiin palaamista… Vaan kun hän sitä mietti sekä koski kepillään lähteen vettä, nousi siitä kupla. Hän katsoi sitä ja oudosteli… Hän särki kuplan, mutta silloin siitä leimahti kirkas, kaunis tulenlieska… Ja ennen kun hän ehti huudahtaakaan, hulmahti lieskasta taas suuri henki… Hämillään huudahti kiusattava:

— "Kas!… Sinä!… Kuka olisi moista luullut!… Nyt taas ovat alkuaineet sekottuneet: Vedestä lähti äsken kirkas tuli!… Ja onko mahdollista, että sinä totuudenlähteessäkin asustaisit!"

Rauhallisena selitti hänelle Perkele:

— "Se on jo vanha, hyljättävä oppi, että olisi jotkut eri alkuaineet… Nyt usko, että koko kaikkeudessa on yksi ainoa alkuaine: aine… Muu kaikki on sen muodon muuttelua… Ja joka muoto toiseen verrattuna on yhtä oikea ja oikeutettu: Sinä itse tiedät että heliumi on yhtä oikea kuin radiumi… Vai kuinka luulet?"

— "Se vertaus ei ole paikallansa… Aineella sekä hengellä on ero. Tässä on nyt kysymys henkisestä hyvästä sekä pahasta", — huomautti kiusattava närkästyen. Jumalien eleillä lausui Perkele siihen:

— "Niin onkin… kernaasti sen sinulle myönnän. Vaan mitenkäs se muuttaa asiaa?… Selitä!… Kysy!…"

— "Onhan kerrassansa mahdotonta, että hyvä ja paha olisivat sama!… Ja kumminkin!…"

— "Ja kumminkin?" — tarttui Perkele kysyvästi.

— "Sinä nouset totuudenlähteestä!… Sinä väärän henki!" — huudahti Oolavi vastaukseksi.

Pieni vihan ilme leimahti Perkeleen silmäyksistä. Hän peitti sen ja selitti kiehtovimmin sanoin:

— "Äsken olet itsekin jo nähnyt ja kuullut, että oikea ja väärä ovatkin aivan yksi sekä sama: Kotoasi sanot lähteneesi totuudenlähteen vettä ammentamaan, vaan lähteen luokse tultuasi siitä puhuikin sulle kuten äsken kuulit Ounasto, lain ja oikeuden mies!… Jos oikea ja väärä ovat näkyvässä niin yksi ja sama, eivätkö ne silloin myös ole sama näkymättömässä?"

Hän lumosi Oolavin katseillansa ja äänellänsä. Mietteissään valitteli lumottu:

— "Nyt alkaa minulle näin vähitellen jo kaikki hämärtyä, sotkeutua… Toivokkaana lähdin elämästä totuudenlähteen vettä etsimään… Mutta se lähde on aivan tutkimaton… Se on hämärä ja levä peittää pintaa… Niin kaikki, kaikkityyni himmenee!…"

Rauhotellen lausui siihen armoton henki:

— "Pois heitä turha huokailu ja huoli!… Niin kaikki selvetäkseen himmenee… Nääs: mitä syvemmälle salaisuuteen tunkeudut, sitä himmeämmäksi käy kaikki siksi, kunnes pohjaan pääset ja näet siellä ihmeen syyt ja synnyt kuin kirkkaan päivän… Siellä syvyydessä kirkastuu sinulle kaiken olevaisen samuus: näet siellä silmin, että alkuaineet ovatkin olemukseltansa yksi ja sama…"

Kiusautuneena, närkästyneenä uudisti Oolavi:

— "Viis metalleista… alkuaineestasi!… Ne olkoot yksi taikka vaikka tuhat!… Kysymys on nyt tässä henkisestä… Hyvän ja pahan tahdon minä nähdä…"

Kavalana, kiehtovana selitti Perkele hänelle:

— "Minä sitä kunnioitan… Tiedonhalu on aivan miltei itse tietämystä… Vaan kuule sekä usko sanojani: Jos alkuaineet ovat yksi aine, niin on myös hyvä sekä paha sama… Ne ovat saman eri ilmiöitä… Näes, tämä on järkkymätön luonnonlaki: on kaiken olevaisen laki sama…"

Hän huumasi Oolavia puheellansa. Hänen katseensa oli taikaa ja lumoa. Kiusaantuneena huudahti Oolavi hänelle:

— "Voi olla, mutta uskoni jo järkkyy… Vaan näytä minulle silmin nähtävästi puheesi oikeus, niin oitis uskon… Ah, nyt jo palan tähän tiedonjanoon…"

— "Sen oitis teen", — vakuutti suuri henki.

Viime sanat lausuttuaan hän otti Oolavin taas retkillensä ja vei hänet maasta ylös korkeuteen… Hän kuljetti häntä synkkyyksien kautta vastapäivään, vieden hänet Luvattuunmaahan. Heidän edessänsä kohisi ilma haljetessaan kuin vesi, kun sitä laivan keula halkaisee. He saapuivat jo Palestiinaan… He laskeutuivat siellä Jerusalemiin niin kuin viima, luotisuoraan. Suuret näyt alkoivat siellä: Maahan päästyään loihti Perkele muinaiset päivät, tapaukset, huoneet, henkilötkin… Ilmiselvinä valkenivat ne päivät, jolloin Jeesus kärsi ihmiskunnan puolesta.

Oli yö… Suuri Kaifaan huone hohti kullasta, jonka välke sekottautui hohteena pappien ja ylimysten pukujen väririkkauteen… Loistavapukuiset naiset katselivat suurinta murhenäytelmää… Jalokivet loistivat… Ihmiset nauttivat tuomittavan tuskasta… Suuri vihankuohu kohisi… Pappien silmät kiiluivat pedon silminä… Voitonvarmana lausui Perkele Oolaville:

— "Näet, kuinka Hänen palvelijansa täällä Herraansa raatelevat, kuten pedot… Minä en moista ole milloinkaan Hänelle, Vihamiehelleni tehnyt…"

Suuri näky ja Perkeleen sanat lumosivat Oolavia. Hän myönteli hämmästyneenä:

— "Sitä en ole ennen ajatellut… Se on totta, mitä äsken sanoit…"

Jumalien kylmällä riemulla lausui siihen Perkele:

— "Ja kumminkin luulet, että minä olen mukamas pelkkä pimeyden henki!… Nyt näet, että hyvän ja pahan rajat ovatkin aivan tyyten sotkeutuneet: Minä, suuren pahan henki, olen parempi noita Hänen pappejansa…"

Näyssä raivosivat papit verenhimoisina… Suuri Uhrattava oli heidän raadeltavanansa… Jalo veri kiehahti Oolavissa. Hän ei sietänyt enää pappia. Kiihtyneenä huudahti hän:

— "Jos minulla nyt olisi oiva ruoska, niin papit karkottaisin temppelistä!"

Jääkylmänä, riemuansa salaten lausui Perkele itseksensä:

— "Tämä oli oiva sekä suuri askel… Ei kirkko koskaan papitta voi olla… Kun hän puhdistaa sen Jehovan papeista, jää tila minun papeilleni!…"

Hän lausui lopun ikikavalana:

— "Hän ei karkota minua papista, vaan papin kirkosta…"

* * * * *

Oli suuri suru.

Taivaan korkeudessa leijaili enkelien parvi. Se leijaili siellä surren Jeesuksen tähden… Väki kohisi… Leviittain, pappien ja joukon silmät kiiluivat verenhimoisina. Ihmishenki janosi verta. Se janosi sitä pelastuaksensa onnen polttavasta janosta… Maailmantuska oli suurimmillansa. Aika oli täytetty.

Suuri kuohu kohisi kartanolla… Ahmivat katseet leimahtivat… Ne sattuivat Pietariin… Joukko tunsi hänet ja raivostui… Se oli päässyt jo verenmakuun… Jo nousi moni käsi iskuun… Kynnet vetäytyivät jo sormenpäistä… Kohta olisi ollut uhri valmis… Puuttui enää hetki… Mutta silloin kielsi Pietari Herransa ja pelastui… Oolavin sielussa leimahti vihantuli… Se viha kohdistui nyt suureen Pietariin… Hän muuttui ihmispedoksi… Oikeudentunne loihti hänessä tuleksi vihan: vääräntunteen…

Mutta silloin lauloi taivaan korkeudessa suuri enkelien kuoro suruissaan:

"Ei, Kaikkein-Viisain, polkujasi voi ainoakaan ymmärtää. Sun tahdostasi palveljasi nyt Hänet kielsi. Kielto tää pelasti hänet kuolemasta… Niin salaiset Sun tiesi on. Se kielto on siis taivahasta, Sun tahtos on se verraton.

Jos ei hän kieltänyt nyt oisi Herraansa, varmaan kuolemaan hän oisi syösty, eikä voisi Sun seurakuntaas päälle maan hän perustaa. Nyt tahdostasi sen kallioksi säästyi mies. Sa kaikki säädät armossasi. On ihmeen viisas Sinun ties."

Oolavi kuuli laulun. Hän ymmärsi sanat ja ihmetteli. Viisaana selitti hänelle kiusaajansa:

— "Kai nyt jo uskot, mitä äsken sanoin… Jos epäilet, niin kuule enkelien selitysvirttä taivaan korkeudesta!… Hän Suuri, joka ihmisille lausui Sinailla kerran: 'Älä valhettele!' Hän Itse pelasti nyt valheen kautta varmasta kuolemasta Pietarinsa!… Uskotko vielä, että paha ja hyvä ovatkin muka eri asioita?…"

Suuri kohina säesti hänen sanojansa. Huumaava humu kävi. Lumottuna, sokaistuna huudahti Oolavi:

— "Nyt kaikki hämärtyy ja himmenee… Totuudenlähde jo peittyy kokonansa ja sielustani kuolee tyyten totuus…"

Yhä yltyi huumaava humina… Kiehtovan lumoavana selitti Perkele:

— "Vanhan kuolemasta, häviöstä, valmistuu uusi, korkeampi totuus… Se suuri kehityksen laki on… Niin kuoli Kreikan sekä Rooman totuus… samaten koko antiikisen ajan… Sen kuolemasta nousi uusi totuus. Se nousi kirkkaampana siementänsä… Vaan aika tulee, jolloin vuorostansa se kuolee uuden siemeneksi taas…"

* * * * *

Suuri tuska vaahtosi maljassaan. Taivaalla surivat enkelien joukot… Ne rukoilivat Luojaa polvillansa… Luonto suri… Jeesus joi suurta tuskanmaljaansa yksin… Kaikki olivat jo Hänet hyljänneet… Jäykkänä, rautaisena kysyi Häneltä suuri roomalainen Pilatus palatsissaan:

— "Mikä on totuus?"

Terävä miekka viilsi Oolavia… Suuri kysymys poltti häntä… Kaikkeus vavahti… Enkelien parvi lauloi suruissansa taivaan korkeudessa:

"Hän, jolle luomisessa annoit totuuden hengen, jota myös mainensa kaikkeudessa kannoit kuin lastas, sekä ihmetyös osoitit hälle, uudistaen Sinailla hälle totuutesi, hän nyt sen jälleen unohtaen sit' aivan kysyy! Kirkkautesi suo hänet vielä valistaa… Totuutta toki janoaa…"

Suuri suruvirsi hymisi… Jeesus ei vastannut mitään… Suuri säälin-ilme levisi Hänen kasvoillensa… Hän seisoi ääneti, ylevänä, suuren pakanuuden ja vihaisen juutalaisuuden edessä… Hän seisoi siinä ainoana ristittynä, joka nyt lähti maailmata valloittamaan, aseenansa ainoastaan ristinpuu… Elämällään oli Hän kysymykseen vastauksen antanut… Kuolemallaan lähti Hän nyt suuren vastauksen alle sinetin painamaan… Hän lähti Golgatalle valta-istuimellensa, jonka perustus ei horju milloinkaan…

Oolavi vapisi. Käärmekavalana selitti kiusaaja hänelle:

— "Nyt sait jo omin korvin kuulla, mikä on totuus, jota sinä etsit: Ei vastannut Hän kysyjälle mitään!…"

Oolavia poltti suuri jano… Tuskan ja vihan kohina huumasi häntä… Perkeleen lumoava ääni hiveli hänen korviansa… Tuskaisen, suuren huminan huumaamana lausui hän:

— "Nyt ei jää enää mitään uskottavaa: ei mitään selvää järjen tajuttavaa… Minun sieluni on jo kaikesta aivan tyhjä…"

Kaikki tuskan soittimet soivat… Ihmishenki huusi vapahdustansa… Suuren pauhinan ja kohun seassa lausui Perkele voiton-ilolla:

— "On hetki tullut… Tyhjään leiliin kelpaa jo uutta, minun henkeäni kaataa… Kiitos avustansa Harhamalle!… Hän minulle suuren voiton valmistaa."

* * * * *

Suuri hyvän ja pahan taistelu jatkui… Jumala löi vihollisiansa sokeudella…

Jo alkoi suuri kulku Golgatalle… Suurena Jumalana seisoi Jeesus pilkkaajiensa edessä… Omin käsin kruunasivat ne Hänet… Ne pukivat Hänet purppuraiseen, kuninkaalliseen viittaan… Taivaan korkeudessa lauloivat silloin enkelien joukot:

"Suuri olet Sinä, Jumala! Sinä puetat Itsesi vihollisillasi… Sinä panet heidät Sinua kruunaamaan. Sinä lyöt heidät sokeudella…"

Pappien ja leviittain kuoro (suurella riemulaululla):

"Sinua, Jumala, nyt kiitämme! Sinä tuet näin valtaasi… Sinä kirkastat tahtosi… Sinä osotat voimasi suuruuden… Sinä murskaat vihollisesi… Suuri olet Sinä, maailman Jumala!…"

Enkelien kuoro:

"Suuri olet Sinä taivaan ja maan Jumala! Sinä panet vihollisesi voittoasi ylistämään… Ristiinnaulitsijasi ylistävät Sinua… Ne vievät sinut valta-istuimellesi… Sinä olet viisaus ja voima… Vihollisesi ovat Sinun astinlautasi. Suuri ja voimallinen olet Sinä Jumala!…"

Enkelilaulu ja soitto vyöryi rajusäänä… Sävelaallot pauhasivat… Maa ja taivas pakahtui sävelpauhinaansa… Suurena astui valta-istuimelleen Jeesus… Vihollisten joukot saattoivat Häntä sinne pakottaen… Hänen joukkoinansa kulki pakanuus ja juutalaisuus… Ristinpuulla löi Hän nyt alleen laajat valtakunnat… Pappien ja leviittain kuorot veisasivat taas Jumalalle kiitosta… Ne veisasivat suuren voittokulun kunniaksi… Ne todistivat itse, että he olivat nyt maahan lyödyt. He todistivat sitä veisaten täysin rinnoin:

"Voimallinen on Israelin Jumala!… Hän kulkee voitosta voittoon… Hän astuu vihollistensa yli… Hän ruhjoo vastustajansa… Meren aallotkin Häntä tottelevat… Hänen voittonsa valkenee joka päivä…"

Pyhä kaupunki oli tulvillaan riemulaulun pauhinaa… Ihmishenki ylisti sokeana Jumalan kaikkivaltaa. Ylhäältä sekottui siihen riemulauluun suuri voittolaulu. Enkelien kuoro veisasi korkeudessa:

"Sinä, Jumala, olet tutkimaton ja voimallinen. Vihollisesi vievät Sinua valta-istuimellesi… He veisaavat Sinun voittokulussasi… He tunnustavat taas Sinun voimaasi… Sinun voimasi on ääretön…"

Koko taivas ja maa ylisti Jumalaa… Sen pauhatessa nousi Jeesus valta-istuimellensa, ristille…

Jo oli Hän ristinpuuhun lyöty. Leviitat sekä papit veisasivat riemuissansa:

"Sinä olet noussut valta-istuimellesi… Meidän käsillämme olet Sinä vihollisesi lyönyt. Meidän jaloillamme olet Sinä ne polkenut. Kiitos ja kunnia olkoon Sinulle!"

Korkeudessa vyöryi suuri sävelpilvi… Pauhaavalla veisuulla vahvisti enkelien kuoro:

"Sinun vihollisesi kiittävät noin Sinua… He kiittävät, kun olet heidät maahan lyönyt. He kiittävät, että olet heidät itsellänsä lyönyt… Vihollisillasi olet Sinä itsesi istuimellesi korotuttanut."

* * * * *

Suuri työ oli tehty. Katkera malja oli juotu. Jeesus kuoli jo ristillä… Oolavin henki paloi… kärsi… vapisi… joi tuskaa… Voimat raukesivat… Suuri kiusaajansa selitteli hänelle silloin:

— "Nyt näet totuuden, sen etsimäsi: Hän, joka lausuu Sinain käskyissänsä kansalle: 'Älä tapa!' Hän nyt Itse on pakottanut joukot murhatyöhön! Ja mitä varten? Siksi että sillä — murhalla täytyi Hänen kirkastaa käskynsä, joka kuuluu: 'Älä tapa!'… Nyt täytynee sinun vihdoin jo nähdä, ettei ole oikeata eikä väärää erikseen maailmassa olemassa. Nyt näet, että Korkein, suurin totuus on oikean ja väärän yhtyminen yhdeksi ainoaksi olioksi…"

Suuri soiton ja laulun pauhina säesti hänen sanojansa. Hän lumosi katseellansa kiusattavan kokonaan. Suuret voimat raatoivat jo Oolavissa… Oikea ja väärä sulivat hänelle himmeäksi sumuksi… Raja-aidat sortuivat. Kaikki sekottui… Ajatuksissansa lausui hän:

— "Nyt kaikki himmenee ja totuus haihtuu… Siis Hänkin käyttää murhaa aseenansa… Jumala, joka kieltää kaiken murhan!… En selviydy minä enää mistään… Minun sieluni on epäilystä tulvillaan…"

Korkeudessa veisasivat silloin Perkeleen enkelit. Ne tunnustivat herransa suurta voimaa.

Lemmenpauloja elämän polulla.

Oli kaunis ilta. Kesä oli kukassaan, neito lempensä terällä.

Harhasaaren mailla kukoisti lempi… Viulusta vuoti sävel virtanansa… Iloiset neidot sekä nuoret miehet karkeloivat kaunista kisailua. Ne karkeloivat sitä kesäpäivän vetreimmässä valossa, vihreimmän, suuren tammen siimeksessä. Tuuli nukkui, kukka kuhersi, lintunen lauloi koivun ja käki kukkui kuusen koruna.

Se oli lemmenjuhla. Nuoret kauniit neidot ja pojat koreilivat kukkasissa… Silmäykset hehkuivat hellinä, ääni suli suussa lemmen säveleeksi… Nuori huuli kypsytti maukkaita hedelmiään: suudelmia. Se tuulehdutti niitä nuoruuden kevätlämmön paisteessa… Viulu haasteli säveltänsä… Nuoret miehet nostelivat tyttöjänsä viulun haastelon mukaan, nostelivat tyttöä kuin pientä, armasta lasta… Väliin taas väsähtivät… ei tanssista, vaan huviksensa… huoahtivat… istahtivat… Pojan polvella istui kypsä neito… tanssista, lemmestäkin lämminneenä… Hilpeänä kuherteli se nuorukaisinensa…

Nuorten joukossa karkeloi myös Hertta. Sinne, uuteen Harhasaareen oli hänet johdattanut Perkele… Juuri sitä iltaa ennen oli hän Oolaville karkeloinut… Oli saanut pikku lahjan: kukan, jopa lupaavan silmäyksen… Hän oli katsahtanut nuoreen mieheen… Oitis oli silloin hetken lempi leimahtanut…

Viulu soi. Yhdet parit karkeloivat, toiset tarinoivat hiljallensa… Ne tarinoivat lemmestä… Neito istui valta-istuimellaan: pojan polvella, vyötäisillä koruna kaunein neidon koruista: mielitietyn käsivarsi… Jotkut auttoivat viulunkieltä lemmenlaulullansa, laulaen sen avuksi:

"On suuri lemmen juhla nyt, on kevät kukassaan. Jo lintunen on heltynyt lemmestä laulamaan. Armaasti viulunkieli soi ja perhosparvi ailakoi."

Poika reipastui… Tyttö kutsui sulollansa ja lämmöllänsä… Elämä hohti posken punana… Nuoruus kuohui kuin viinien vaahto… Reippaana lauloi poikien joukko:

"Nyt, neito, laula, karkeloi ja lempeäsi jaa! Huomenna kuolo tulla voi, siis ällös suudelmaa sa suotta säästä! Heipä vaan! Nyt suostu suudelmaan!"

Poika rohkaistui ja ryösti suudelman… Tyttö suutahti siitä, näön vuoksi, kasvonsa kaunistukseksi… Se pyörähti ympäri ja naurahti suutannan suloksi… Hilpeänä lauloi suudelman saanut säteilevä tyttöjoukko:

"Hyi! Miksi suukon multa veit väkisin! Käännys päin! Kun moisen tuhman teon teit, saat korvapuustin, näin! Hei, soi nyt viulunkieli, soi! Ei kevät kauvan kestää voi…"

Kaikki nauttivat lemmestä ja suudelmista… He ottivat kaunista katoavaa käsin kiinni… Kaikki tanssivat yhdessä, laulaen:

"Ei kevät kauvan kestä, ei… Siis nauti aikanaan! Yks hetki vain — ja tuuli vei jo lemmen matkassaan… Siis tanssi, tyttö! Suudelmaa reippaasti, karkeloiden jaa!"

Silloin saapui suuri vaeltaja… Se saapui sinne kutsumatta.

Nuorten, karkeloivain joukkoon ilmestyi Perkele… Hän istahti tammen alle, lemmenlähteen korvakkeelle ja katsoi nuorten karkeloa… Joukosta kysyi silloin nuori mies, jonka polvella Hertta-tyttö istui:

"Ken olet sinä, joka lemmenmaille nyt vasta tulet, kun jo, ukko-raukka, sinuss' on lempi aikaa heilimöinyt?"

Perkele (vakavana):

"Niin on… Vaan, muista, lemmen-asioissa on työtä vanhallekin…"

Poika (ivaillen):

"Mitä työtä voi vanha tehdä niissä asioissa?"

Perkele (huoaten):

"Näytellä vanhan osaa…"

Poika (nauraen):

"Hah… hah… haa! Se osa ei lie vallan hupaisata!…"

Perkele (masentuneena):

"Ei ole, mutta kaikkeen sitä tottuu, kun lempi pakkaa päälle…"

Poika (ivaillen):

"Rukkasia kokoilet varmaan?… Kaikki vanhat hullut kokoovat niitä lemmenseikkailuissa…"

Perkele:

"Kutakin ohjaa oma viisautensa tavaran haalinnassa. Nuorukainen kokoilee aittoihinsa suudelmia ja kaikenlaista lemmentavaraa…"

Toinen poika (ivaten):

"Ja sinä rukkasia!"

Perkele (viisaana):

"Vanha, viisas… On lempi, kuule, lemmon kallis viulu… Pahin on vielä, että lemmen aarteet vie tuuli… Mutta rukkasia konsaan ei varas vie…"

Ensimäinen poika (ivaten):

"Vaan seinän koristeena ne eivät myöskään mieltä ilahuta…"

Toinen poika:

"No eivät, totta vie!…"

Perkele:

"On lemmentyössä myös paljon muuta vanhan tehtävää."

Hertta (selittäen):

"Hän puhuu totta. Lemmen seikkailuissa on vanha hupsu yhtä tarpeellinen, kuin klowni sirkuksessa: sillä vanha saa aina lemmen viulut maksaa. Sitä on hyvä pettää, pitää narrinansa…"

Pojat (Perkeleelle, nauraen):

"Se oiva virka on!… Kai sulia onkin tok' aivan ammattina lemmen työt?"

Perkele:

"Niin on!… En toki rukkasia kerää…"

Hertta (halveksivasti):

"Mitäs sä teet?"

Perkele:

"Ah, lemmenvehkeilyissä on paljon tuiki tarpeellista työtä!… Ensiksi lemmentyössä tarvitaan, nääs, viisas poppamies!"

Hertta (riemastuen):

"Ai tosiaan!… Unohdin aivan!… Sinä nähtävästi voit lemmen nostaa, taikka ennustaa?"

Perkele:

"Maan kuulu mestari ma olen niissä…"

Hertta (hypäten pojan polvelta):

"Se oli onni, että tulit tänne!… Nyt täytyy sinun mulle ennustaa… ja näyttää mulle sulhaseni kuva."

Perkele:

"En lempivältä apuani kiellä… Siis tule tänne, kulta-tyttöseni!"

Hilpeä lemmenleikki jatkui hullutuksinensa… Perkele vei Hertan lemmenlähteen luo… Siinä piti hän ihmishenkeä ivanansa, ollen itse muka ivattavana… Hän loihti pari sanaa lähteen kirkkaaseen veteen… Oitis ilmestyi siihen Oolavin kuva. Sen nähtyänsä huudahteli Hertta ihastuneena:

"Ai, Oolavi… Ma tunnen hänet… Saanko mä hänet armaakseni? Sano saanko?"

Perkele (katsoen lähteeseen):

"Saat, jos vain tehdään oiva taikatemppu…"

Hertta (rukoillen):

"Oi, tee se temppu!"

Perkele:

"Aina lempijää ma autan… Mutta onnistu ei taika, jos et sa lupaa häntä kaikin voimin 'hakkailla'… riippua kuin takkiainen hänessä kiinni… Lupaatkos niin tehdä?"

Hertta (kiihkoissaan):

"Ma tahdon koettaa."

Perkele (viekkaasti):

"Hän rikas on…"

Hertta (ihastuneena):

"Ai, kiitos taiastasi!…"

Perkele:

"Lupaa vielä takertaa häneen. Kaksi lupausta on tarpeen, että taika tehon tekee…"

Hertta:

"Ma lupaan sen… Ma vannon… Lupaan että teen kaikki, mitä voin vain tehdä… Ah!"

Perkele (kavalasti):

"Myös toinen tyttö häneen silmän iskee…"

Hertta, (mustasukkaisena):

"Ah!… Toinen!… Minä näytän sille, että hän ei voi multa häntä viedä pois…"

Perkele (itsekseen):

"Työ edistyy… (Hertalle): Niin tekee reipas tyttö…"

Hertta:

"Vaan kiitos taioistasi!…"

Perkele:

"Kiitos toki on hinkalossa parempi kuin tyhjä… Ei toki nälkävuoden varaa siitä lie koskaan… Pienen lahjan kaunis tyttö on mulle aina suonut…"

Hertta (puolustautuen):

"Mutta mulla ei muuta oo kuin suuteloita. Niitä taas lahjaksi en anna milloinkaan…"

Perkele (kavalana):

"Se oikein on. Ma unohdinkin: Muista, jos ilmaiseksi suukon Oolaville vain annat, oitis lempi häviää…"

Hertta (ylvästellen):

"Sen neuvon muistan… Ilmaiseksi suukon!… En milloinkaan!… Se mitä myytävänä on mulla, se on kaikki huulillani… Ei siitä silloin räkkää lahjoittaa!…"

Perkele:

"Ei räkkää, ei… Vaan myytäväksi riittää, vaikk' oisi tuhansittain ostajia… En suukkoa ma lahjaks' ottaisikaan… Ma muuta pyydän…"

Hertta (uteliaana):

"Muuta… Mitä muuta?…"

Perkele (vaatimattomasti):

"Sydämen… taikka toisin sanoin sielun…"

Hertta (iloissaan):

"Et enempää!… Sä olet ihmeellinen! Ei ykskään mies oo ennen sua vielä niin vähään tyytynyt!…"

Perkele (vaatimattomana):

"Mut minä aina niin vähään tyydyn…"

Hertta (päätään keikauttaen):

"Hyvä on!… Siis ota se mitä pyysit: sielu!… Min' en siitä välitä mitään!… Menköön moinen rani!… Ei siitä kukaan rahaa mulle maksa…"

Nuorten joukko saapui nyt heidän luoksensa… Nauru helisi… Joukko solisi hilpeänä… Leikillänsä kysyi eräs pojista Perkeleeltä:

"Osaatko laulamalla lemmen nostaa?"

Perkele (rohkeasti):

"Ma siihen työhön olen niinkuin luotu."

Joukko (kiihkeästi):

"Siis nosta meihin lempi laulamalla!… Oi laula!… Laula meille lemmenlaulu!"

Perkele (laulaa hartaalla äänellä):

"Nouse, lempi, sekä kartu tytön luhdin nurkkiin! Niinkuin syöpäläinen tartu pojan takkiin, turkkiin. Syövy nahkaan syyhyn lailla, korvenna ja hiillä, ett'ei kutkaa näillä mailla mihinkään vois piillä."

Yksi tytöistä (häpeillen):

"Ai minkälaista laulua hän laulaa!"

Perkele (ivallisesti laulaen):

"Vaan jos neito silloin raapii kylkiänsä, taikka kupeitansa poika kaappii, älä lakkaa, vaikka ois heillä hiiden moinen hätä, kun lempi kutkuttaa, vaan ylly, nahkaa älä jätä ennen kun kyllän saa."

Useat tytöt (nyrpistellen):

"Hän laulaa siivotonta renkutusta."

Yksi pojista:

"Ja äänikin on hällä hiton rivo."

Perkele (rivolla äänellä):

"Silloin kohta lämpiääpi lemmen syyhysauna: naimaliitto. Lempi jääpi kuin vanha vihan-kauna tok' aina nahkaan. Silloin lyödään löyly, joka riittää: Lapsiparvi huutaa myötään… Lempi toista siittää."

Koko joukko (hälisten):

"Hyi, kuinka rivon laulun laulat!… Lakkaa!… Nyt lakkaa jo!… Hyi, sua siivotonta!…"

Poika (hiljaa nuhdellen):

"Hyi!… Tytön kuullen viitsit olla rivo."

Perkele (viattomana puolustautuen):

"Kas, lemmenleikki kapistuksinensa on aina rivo… Minulla ei myös oo suurta runolahjaa, jolla voisin sen rivouden peittää runoilulla… (Huoaten:) Ah, jospa öisin suuri Dichterlein [nurkkarunoilija], niin ruusuiseksi rivon runoileisin!"

Uusia joulun aaton iloja.

Kylmä kylvi pakkasensilmiänsä hangelle. Taivaalla sytytettiin joulutähteä. Siellä säädettiin ihmishengen kohtaloita. Siellä määrättiin radat maailmoiden kuljettaviksi.

Mutta maan päällä valui elämä hiljaa kuin kivensilmään. Yleinen elämä yhdessä oman kanssa muodosteli ihmiskohtaloita. Se muodosteli niitä näkymättömän voiman kätenä. Riemuhuudoin syöksyivät yhdet turmioon, puhdistumaan sen tulessa tai häviämään siinä, että elämä puhdistuisi. Toiset huusivat sortuessansa apua. Mutta turta oli elämän sydän, kuuro sen korva. Jokainen sai itse itsestänsä huolehtia. Koskenlaskija ei voinut jättäytyä säälittömän kosken armoille.

Oolavin elämässä seurasi päivä päivää; viikko viikkoa. Uudestaan ja aina uudestaan päätti Oolavi olla menemättä Hiiden myllyyn ja yhtä usein hän sinne meni. Joku virta veti häntä. Hänen elämänsä solui Hiiden myllyn kivien väliin, kuin jyvät laarista kivensilmään. Myllyväestä tarttui häneen yhä suurempi tuttavapiiri kuin jauho myllärin takkiin, ja myllynhenki syöpyi häneen hänen sitä huomaamattansa. Työ unohtui osaksi. Ja kun hänen piti lähteä jouluksi kotiin, pidätti häntä näkymätön käsi. Hän ei raaskinut lähteä, tai ujosteli hän kotiin ja Martvan luo menoa. Kaikki oli hänelle epäselvää.

Oli suuren lumijuhlan, talven, runollisin päivä, jouluaatto. Oolavi käveli mietteissänsä kadulla. Äkkiä tarttui käsi hänen käsivarteensa ja heleä ääni huudahti:

— "Hyvää päivää, Oolavi!… Ei ole huomaavinaankaan!"

— "Hertta!" — huudahti Oolavi.

Tyttö pisti käsivartensa hänen kainaloonsa tuttavallisesti ja alkoi kävellä hänen rinnallansa selitellen:

— "Ne luulevat nyt minua sinun rouvaksesi, kun kuljemme käsikoukussa… Ai, kiitos joululahjasta!… Tiedätkö mitä?"

— "En tiedä!" — naurahti Oolavi.

— "En tiedä!" — matki tyttö. — "No arvaa sitten."

— "En minä osaa arvata!" — jatkoi Oolavi leikillänsä.

— "En osaa arvata", kujeili taas tyttö pudistaen Oolavia käsivarresta ja jatkaen:

— "Nyt me olemme korttipakka, minä, Iida, Manda ja Liina: Minulle sinä lahjoitit pukukankaan, jossa on kuviona hertta-ässä, Mandalle, jossa on risti-ässä, Iida sanoi saaneensa sinulta ruutu-ässäisen ja Liina pataässäisen pukukankaan… Kun me pukeudumme niihin, niin saatte Ounaston ja Pekan kanssa lyödä meillä korttia… Se oli hyvin fiksi lahja…"

Hiukan jotain hyräiltyänsä selitteli hän edelleen:

— "Minä kävin juuri tilaamassa semmoisen hatun kuin on herttarouvalla ja toisille tulee myös kortti-rouvien hatut… Eikö se ole mukavaa? Pekka ja Ounasto sanovat sitä hyvin mukavaksi…"

Oolavi puristi tytön käsivarsia kainalossansa ja myönteli:

— "On se mukavaa… Ja sinä, Hertta, olet hyvin mukava…"

Tyttöä se miellytti. Hän käveli käsi Oolavin kainalossa kepeillä tanssi-askelilla, sievästi ilveillen ja hyräili tahdiksi kuplettilaulua:

"Jos herttarouva oisi kuu ja tähdet ässiä oisi…"

— "Niin mitä sitten?" — keskeytti Oolavi laulajaan katsahtaen. Tyttö vastasi hyräilyllä ja kiemailulla:

"Niin suukon saisi kuulta suu ja tähdet onnea toisi."

— "Kuule, Oolavi! Keinäsen kaupastako sinä ostit ne kankaat?" — kysyä heläytti hän nopeasti, välittömästi laulun jatkoksi.

— "Keinäsen…"

— "Minä arvasin jo", — huudahti tyttö.

He olivat tulleet Hertan asunnolle. Oolavi aikoi jatkaa matkaansa.

— "Mennään meille kahvia juomaan… Saat samalla nähdä minun joululahjani", — kehotti tyttö.

Oolavi epäröi hetken.

— "Tätikin on kotona", — lisäsi tyttö.

— "No mennään sitten", — lausui Oolavi päättävästi.

Mutta hääkangasta morsian kutoi.

Jääkylmä hiljaisuus peitti Litvan maita. Mahtava pakkanen pureksi ihoa. Ilma helisi jäänä. Korkeus oli hartautta, maa rauhaa täynnä.

Oli jouluaatto. Punainen päivänsappi häämöitti pakkasensavujen läpi. Metsän puita koristi kepeä härmälumi. Joulukulkusia kiinnitettiin siloihin. Torttutaikinat nousivat. Tyttö valmisteli salassa lahjojansa. Lapset odottelivat leluja ja makeisia, ja leipoja alusti vehnätaikinaansa puseron hihat kyynäspäihin asti kierrettyinä. Joulukuusi koreili jo kynttilöissänsä. Aattosaunat lämpisivät. Tuvat olivat tulvillaan joulu-iloa. Ja koko elämä veisasi hartaana:

— "Hoosianna!"

Martva kutoi korukangasta, ruudukasta hääkangasta. Silmä ei seurannut yleistä aatto-iloa. Ajatus ei ollut työnkään mukana. Sukkula suhahteli käden ohjaamana, mutta ei ollut sukkulan muassa kutojan mieli. Se kulki siellä, missä tiesi sulhasen olevan. Silmää koristi hieno kaiho ja suru, ääntä kaipaus ja ikävä. Hän ikävöi aatto-iloiksensa. "Etkö sinä, Martva-kulta, jo heitä kutomasta?… Jo on puolipäivä ja nyt on jouluaatto", — kysyi häneltä äitinsä hellänä.

— "En vielä, äitikulta… Kudon vielä yhden tiuhtavälin… Juuri käänsin lukkaripuuta", — vastasi Martva ajatuksissansa, äitiinsä katsahtaen ja laskien raukean näköisen kätensä kankaalle.

Äiti meni. Martva pani uuden käämin sukkulaansa ja polki suksia. Niidet nousivat ja laskivat, loimet avautuivat sukkulan aukeamiksi, sukkula suhahteli ja pirta lyödä helskytteli kuteita loimien väliin. Kudonnan tahdiksi lauloi Martva laulua:

"Sa lausuit: 'Ma luoksesi palaan, kun järveä peittävi jää, sun luonasi lämmetä halaan, kun kylmä on illan sää'.

Jo vallaton aalto on vanki: jo järveä peittää jää. Jo rannoilla hohtavi hanki, jo kylmä on illan sää.

Jo tähdet ne kylminä palaa, jääkylmä jo kuutamo on. Sydän-parkani luoksesi halaa. Ilo sille on tuntematon…"

Hän huokasi, keskeytti kudonnan, solmisi katkenneen loimen ja poisti kankaasta nyppylän. Sitten jatkoi hän taas. Äänessä värisi suru. Eikä tuntunut kangaspuidenkaan helske iloa olevan. Hän lauloi:

"Vaan ain' olet, armaani, poissa. Sua syämmeni vain odottaa, kun aamun- tai illankoissa ui murheinen taivas ja maa.

Jos arki on taikka on pyhä, sua kaihoan päivät ja yöt. Miks viivyt sä, armaani, yhä? Tule luokseni, unhota työt!"

Hän työnsi tiuhdat kauvemmaksi ja tarkasteli kangasta, katse kankaaseen, mieli maahan luotuna. Huoneessa ei hisahtanut kukaan. Jokainen tiesi, että kutoja lauloi sitä, mitä sydän käski. Mierontieltä tullut tyttönen nojasi äänettömänä pankkopatsaaseen, kuunnellen laulua ja katsellen kaunista laulajaa. Taikinan alustaja alusti varovammin, ettei tahdas nisahtaisi alustuksesta, häiriten sillä kihlatun kutojan suruja. Lukkaripuuta käännettyänsä jatkoi Martva vielä kudontaansa, kuin laulun säestykseksi, ei itse kudonnan vuoksi. Hän jatkoi lauluansa hiljaa:

"Jo tullut on aatto-ilta, ja kulkuset kauniisti soi. Jo jäisenä valkea silta koko järveä nyt hopeoi.

Ei estettä järvisin, maisin. Siis saavu ja luokseni jää, niin luonasi lämmetä saisin, kun kylmä on illan sää!"

Hän keskeytti kudonnan, keskeytti kun ei ollut enää laulua sen säestykseksi. Käämi jäi kesken sukkulaiseen, mutta ei huolinut kutoja siitä: Hän kutoi vain siksi, kunnes riitti huolta sydämessä, lauluksi kudonnan sekaan. Tupa oli hiljaisuuteen hisahtamaisillansa. Laulu oli loppunut, mutta laulajan ajatus täytti tuvan ikävällä. Se täytti sen kuin surullisena kukkiva verenpisarakukka punallansa, tai kuin pyhä-illan iltahohde kaihollansa.

Martva katseli vielä kangastansa, katseli sitä, muisteli häitä ja ajatteli ja ikävöi sulhastansa. Äiti toi hänelle silloin kirjeen, joka oli juuri postissa tullut.

— "Oolavilta!" — huudahti Martva heikosti, äänessä sekaisin surua ja iloa. Hän avasi kirjeen ja luki, kyynäspää kankaaseen nojattuna:

'Rakas Martva!

Tuhannen tuhatta kiitosta kauniista kirjeistäsi. Ne tulevat minulle kuin kaunis uni, tai kuin valkea lintu, joka tuo tervehdyksen Sinulta.

Minulla on sinulle ilmotettava hyvin suuri suru ja onnettomuus, joka on minua kohdannut. Se onnettomuus on se, että minä en voikaan tulla jouluksi luoksesi, kuten olimme sopineet. Työni ja opintoni ovat myöhästyneet suunnitelmistani. Tietysti siihen on vaikuttanut — paitsi kyvyn puutetta — se, että ajatukset eivät tahdo pysyä kirjan lehdillä, kun luen, vaan ovat ne aina Sinussa. Koetan nyt korvata myöhästymiseni sillä, että jään joulun-ajaksi työhön.

En tahtoisi olla niin itserakas, että pyytäisin anteeksi Sinulta sitä, että en luoksesi saavu. Tiedänhän, että Sinä et voi kaivata minua, niin kuin minä Sinua, koska parempi ei voi huonompaa ikävöidä. Mutta kumminkin uskallan sen anteeksipyynnön tehdä, toivoen ettet nyt silti usko minua itserakkaammaksi, kuin mitä jo olen. Minähän itseasiassa olenkin aina Sinun luonasi ajatuksissani, ja minä kärsin, kun en saa Sinua luokseni nyt jouluksikaan, mutta lohdutan itseäni sillä, että sitä pikemmin pääsen luoksesi keväällä, saatuani työni loppuun suoritetuksi.

Rakas Martva! Kun nyt jouluna ajat kirkkoon, niin muistele minua jokaisen tutun saaren kohdalla! Ja kun tulet kirkkoon, rukoile Jumalaa minunkin puolestani! Rukoile samassa penkissä, jossa me aina lapsina ollessamme yhdessä istuimme ja rukoilimme! Minä olen ajatuksillani Sinun vierelläsi ja täällä minä rukoilen puolestasi.

Lähetän kauttasi terveiseni vanhemmillesi ja toivotan Sinulle valoisaa joulua. Olkoon kotisi tulvillaan iloa ja onnea! — Eikähän toisin voikaan olla koti, missä Sinä olet tyttärenä. — Minä täällä muistelen niitä jouluiltoja, joina me yhdessä iloitsimme joulukuusen ympärillä, leikimme joulupukkia ja vaihdoimme makeisia.

Tuokoon joulu Sinulle kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toivoa! Muuttakoon se kynttilöillä valaistuiksi ne metsän kuuset, joiden ohi ajat joulukirkkoon!

Syleilen Sinua ja rukoilen puolestasi.

Sinun Oolavisi.'

Martva huokasi. Hänestä ei nyt kirje kirjeeltä tuntunut. Hän olisi tahtonut enemmän: Hän olisi tahtonut luoksensa Oolavin itsensä, jota hän oli odottanut ja kaivannut kuin kevät kukkijansa. Hän istui kauvan, äänettömänä kirjettä katsellen, eikä hän edes jaksanut sen sisältöä enää ajatella. Ajatus tylsistyi, mieli painui maahan kuloksi. Joulu ei nyt enää joululta tuntunut.

Raukeana nousi hän kangaspuiden takaa, meni huoneeseensa ja itki katkerasti.

* * * * *

Joulukello oli jo soinut, työ lakannut. Rauha ja juhlamieli täytti talon.

Ranniston vierashuoneessa koreili kuusi onnensa ja kunniansa huipulla; joulun morsiamena, joulukuusena. Joka oksalla paloi kynttilä kukkana. Niiden valo valui kuusen oksille, laskeutuen niille ikäänkuin valovaippana, kuin konsanaan morsiushuntu. Havu viherti hienosti valoharsojen läpi.

Nuori pappi oli kutsuttu Rannistoon joulukuuselle. Isäntäväen vielä lopputoimituksissansa väen kanssa askartaessa istui hän puhellen Martvan keralla. Martva oli noutanut pienen pehmeän jakkaran, matalan taburetin huoneestansa ja istui sillä sohvan pääpuolessa, pehmeällä matolla. Toinen käsi oli laskeutunut rentona, raukeana sohvanpään yli ja avoimin silmin katseli hän nuorta pappia, joka istui sohvan toisessa päässä. Sohvan edusta oli avonainen.

Siinä istuessansa tuntui Martvasta kuin istuisi hän taas rippi-isän edessä, tai Jumalan puhtaan palvelijan jalkojen juuressa. Sulhasen ikävä muuttui suruksi. Mieli masentui. Hänessä heräsi vähä-vähältään halu puhua ja avautua, kysyä ja neuvotella. Se halu heräsi hänessä kauniina, tulvi häneen kuin ilta-uni väsyneeseen, tai kaunis unennäkö siihen, joka on nukahtanut rukouksiinsa.

Hän alkoi puhua ja kysellä yhtä ja toista. Hetken puheltuansa, ikäänkuin isänsä kanssa, lausui hän:

— "Minä en tiedä, mistä se johtuu ja mitä se on, mutta minä olen joskus rauhaton… noin, että en edes tiedä onko se rauhattomuutta, vaiko ikävää, vai mitä se on…"

Nuori pappi oli iloinen, kun sai yletä papillisiin tehtäviinsä. Hänestä tuntui kuin istuisi hän, vaatimattomin ihmisistä, Jeesuksen sijalla Martvan sisaren, Marian edessä, jossain öljypuun alla, Palestiinan tummanheleän auringon valon peittäessä vuoren metsäisiä kupeita ja Jerusalemia ja sen valotippojen putoellessa hänen eteensä öljypuun lehtevien oksien lomitse, täpliksi tummalle varjolle. Hän kysyi lempeästi:

— "Muistatko, Martva, miten Maria sai rauhan ja valitsi hyvän ja pysyvän osan? Olethan lukenut siitä…"

— "Kyllä pastori", — vastasi Martva heikolla äänellä.

Nuori pappi lisäsi siihen:

— "Maria istuutui Jeesuksen jalkojen juureen ja kyseli Häneltä ja unohti kaiken muun…"

Martva laski molemmat kätensä raukeina helmaansa ja katsoi hurskaan papin silmiin surullisena. Hänkin oli vaistomaisesti nyt joutunut Marian sieluntilaan tämän istuessa Jeesuksen edessä puun varjolla peitetyllä ruohokolla. Nuori pappi kysyi häneltä:

— "Eikö sinun sieluusi synny ja jää ihmeen ihana kuva Mariasta, kun olet hänestä lukenut?"

Ja Martvan sieluun, hänen silmiensä eteen oli oitis loihdittu runollisesti maailman kaunein nainen, Maria, jonka rinnalla runokauneudessa kaikki muut kirjallisuuden naishelmet ovat heikkoja jäljittelyjä. Hänen eteensä oli loihdittu maailman kirjallisuuden ainoa naishenki, jossa ihana platonisuus kuvastuu ilmiselvänä, kauniina taivaan kangastuksena, ainoa kirjallisuuden runoarvoon kohonnut naishenki, joka oli noussut aistillisuudesta puhtaaksi korkeaksi ihmishengeksi, jolle ei ainoakaan runouden mieshenkikään vertoja vedä. Nuori, lahjakas ja puhdas tyttö huomasi sen kuvan ja lausui ihastuneena:

— "Kyllä, pastori… Minä olen sen aina huomannut…"

— "Tuntuisiko sinusta mahdolliselta, että Maria voisi olla rauhaton?" — kysyi silloin pappi.

Martva ajatteli. Kaihoisalla äänellä vakuutti hän:

— "Hän on niin puhdas… Kuinka hän voisi silloin levoton olla!…"

Pappi katseli Martvaa kuin raamatun Mariaa ja selitti:

— "Se kaunis, runollinen kuva, joka syntyy lukiessamme Mariasta, ei ole turha kuva: Se on se mielenrauha, jonka Maria sai, ja jonka saa jokainen istuutuessansa Jeesuksen jalkojen juureen. Jos siis olet joskus levoton, seuraa Mariaa ja sinä olet oikean osan valinnut…"

Martva vajosi ajatuksiinsa ja raamatun runouteen. Mietteissänsä kyseli hän:

— "Minä kerran ajattelin, että kenties olen tietämättäni tehnyt ihmisille pahaa ja levottomuuteni johtuu siitä… Toiset ihmiset taas sanovatkin, että ihmisiltä on anteeksi pyydettävä, sillä heille kuuluu anteeksi antamus, koska heitä vastaan rikotaankin…"

Hurskas pappi oli valmis ohjaamaan kysyjää. Hän kysyi:

— "Jos sinä rikot naapuriasi vastaan, esimerkiksi vahingoitat hänen mainettansa, voitko sinä saada sen anteeksi, jos sitä pyydät toiselta naapuriltasi?"

— "En tietysti", — vastaili Martva ajatuksissaan, eläen kokonaan taivaallisen runouden puhtailla mailla.

— "Sinä vastasit oikein. Ja miksi et?" — jatkoi pappi.

— "Siksi että se maine oli toisen, eikä sen jolta anteeksi pyysin", — selitti Martva.

— "Siinäkin vastasit oikein. Mutta kenestä ja kenen on sinun henkesi ja sielusi?" — jatkoi innostunut Jumalan palvelija, itse valmiiksi vastaten:

— "Se on Jumalasta ja Jumalan. Mutta jos sinun sielusi on Jumalasta, voivatko ihmiset olla sen herroja? Voivatko he siitä tiliä vaatia, tai sille anteeksi antaa?"

— "Minä ymmärrän", — nyökäytti Martva rauhallisena. Pastori Aamusto selitti edelleen:

— "Kaikki se, joka koskee ihmishenkeä, sen syvintä rauhaa ja korkeinta olemusta, on meidän tehtävä Jumalan edessä, sillä Hän ainoa on korkein rauha ja anteeksiantamus. Jeesus ei ole siinä hengessä koskaan käskenyt ihmisiltä anteeksi pyytämään, vaan ainoastaan sopimaan niiden kanssa. Sillä olisiko kuka ihminen voinut anteeksi antaa syntiselle vaimolle, joka fariseuksen huoneessa voiteli Jeesuksen jalat kalliilla voiteella? Olisiko kukaan ihminen voinut hänelle rauhan antaa ja olisiko ollut ainoatakaan, jolta hän olisi voinut anteeksi pyytää?"

Tuokiossa oli loihdittu Martvan eteen portto, joka on silmänräpäyksessä kohonnut loasta yleväksi, suureksi ihmishengeksi, loistaen taivaallisen runouden vaippaan puettuna ruhtinattarena, ylempänä satoja miljoonia, jotka kerskailunsa keskellä matelevat maassa himoissa ja aistillisuudessa samalla tavalla eläinten hengen kanssa. Martva käsitti silmänräpäyksessä jumalallisen anteeksiantamuksen, sovituksen, katumisen ja puhdistumisen suuruuden ja runollisuuden. Hän käsitti nyt sen ainoan tien, jolla ihmishenki voi suureksi ja yleväksi yletä. Kaikki maallinen runous kutistui hänen silmissänsä jumalallisen runouden rinnalla rekilauluiksi ja renkutuksiksi. Inhimillinen sovitus alentui jumalallisen sovituksen rinnalla sirkustempuksi. Ajatuksissansa, viattoman tytön äänellä kuiskasi hän:

— "Minä luulen nyt käsittäväni jumalallisen anteeksiantamisen suuruuden ja ihmishengen yhteyden ja suhteen Jumalan kanssa."

— "Silloin", — innostui pastori, — "olet aina löytävä rauhan. Siinä: Jumalan jalkoihin laskeutumisessa ja yhteydessä Jumalan kanssa on se osa, jonka Maria oli valinnut, samoin kuin syntinen vaimokin, jota ei voida ottaa pois. Se on niin suuri 'osa', että sitä ei mikään maailmassa korvaa."

Hän nousi ylös, käveli ja kysyi:

— "Sillä jos sinä olet rauhaton, tunnet erehtyneesi, onko sinulle mieluista mennä avaamaan itseäsi maailman ja ihmisten raa'an pilkan edessä?"

— "Oi! Älkää kysykö sitä!" — huudahti Martva.

— "Jos sinulla ei silloin olisi Jumala, jonka edessä voit särkyä, virkistyä ja sovittaa kaikki, eikö elämäsi olisi toivoton?" — lisäsi pappi.

— "Kyllä minä sen nyt ymmärrän", — myönsi Martva puoli-itseksensä. Hänellä oli kaunis ja valoisa käsitys ihmisistä, mutta juuri viime päivinäkin oli hänellä ollut jotain, jota hän ei olisi hennonnut heille paljastaa. Ja hänen surunsa eivät kumminkaan olleet muuta kuin puhtaan neidon suruja, sulhasen runollista ikävää. Niillekin oli hänestä ihmissilmä liian raaka.

Nuori pappi istahti ja jatkoi;

— "Ihmishenki on niin ylevä, että ainoastaan jumaluus, sen alkulähde, voi sitä tyydyttää. Avaruuskin ja tähdet ovat sille vähän. Minä sanon sinulle: ei ole ollut eikä ole pakanakansaa, joka korottaisi esimerkiksi äärettömyyden Jumalaksensa, sillä sekin on siksi liian pieni, koska ihmishenki janoaa suurta Henkeä. Jos pakanat palvelevat puuta tai aurinkoa, eivät ne sitä itseänsä palvele, vaan uskovat siinä asuvan Jumalan hengen. Niin suuri on ihmishengen jumaluuden kaipuu ja tarve."

Ja Martva tunsi taas sen tarpeen. Se näkyi hänen kaihoisista silmistänsäkin.

Pastori Aamusto lisäsi:

— "Oikea ihmishenki on myös niin hieno, arkaluonteinen, että ainoastaan Jumala kelpaa sille siksi, jonka puoleen se voi suruissansa kääntyä. Ainoastaan jumalallinen runous voi tyydyttää ihmishenkeä… Kaikki muut runot ovat oikealle ihmishengelle maantielauluja…"

Martva istui rauhallisena kuin hurskas nunna. Taivaallinen runous täytti hänen sielunsa. Hän unohti hetkeksi ikävänsä, jolla hän Oolavia kaipasi. Hän rauhottui, kuin olisi hän istunut Mariana Jeesuksen edessä. Melkein lapsen ilolla lausui hän:

— "Niin… Minä olen nyt taas aivan levollinen…"

— "Silloin" — vakuutti pappi — "olet sinä Mariana hyvän osan valinnut. Sinä olet asettunut Jumalan yhteyteen ja siitä yhteydestä helähtää pois-ottamaton osa: mielenrauha, sillä ihmishenki on siiloin päässyt kotiinsa, jossa se rauhottuu kuin matkalta palaava lapsi, joka väsyneenä saapuu kotimökille ja laskeutuu levolle äidin valmistamalle tutulle vuoteelle."

Elämä alkoi vaaleta Martvalle joulun aatto-illaksi, jolloin väki on pukeutunut puhtaisiinsa, kuuset ovat kynttilöitä täynnä, kuusen juuret joulu-ukkoja, tähdet palavat taivaalla ja joka aholla makaavat Betlehemin paimenet, heräten enkelilauluun, joka hymisee ylhäältä taivaan tähtiliinalta. Herttainen katse kävi haaveilevaksi, poskelle levisi rauhanpuna ja lämpö. Ikäänkuin itseänsä moittiakseen lausui hän:

— "Se on kummaa, että ihminen ei voi olla erehtymätön… Sillä tietysti minä olin erehtynyt, koska tarvitsin rauhottumista…"

Nuori pappi katseli häntä kuin Mariaa Jeesus ja selitti hänelle:

— "Ei ihminen voi olla erehtymätön. Erehtymättömiä ovat ainoastaan Jumala, joka on erehtymätön oman olemuksensa pakosta, ja luonto, eläimet, kasvit, kivikunta ja maailmanjärjestys, jotka ovat erehtymättömiä, koska ovat orjina sidotut kukin oman lajinsa ja sukunsa lakeihin. Eläin ei voi tehdä muuta kuin mitä sen laji- ja sukulaki sille säätää, samoin ei kasvikaan. Ihmishenki on ainoa vapaa, ainoa jolle Jumala lausui: 'Syö vapaasti!'… Siksi on ihminen ainoa erehtyvä, ainoa, joka tarvitsee sovitusta Jumalan kanssa…"

Rannisto tuli vaimoinensa huoneesen ja kohta muukin väki. Joulukuusi loisti kirkkaana, palavat kynttilät kukkina oksilla. Joulu-ilo oli taas ennallansa. Mieli kepeänä kesäautereena puuhaili Martva tehtävissänsä kuin pienenä tyttönä. Hän tunsi olevansa Sen sylissä, joka oli Oolavinkin turva ja siksi oli hän taas rauhallinen ja unohti ikävänsä ja pahan-enteet.

Kun hän huomen-aamulla ajoi kirkkoon, avautui hänelle maailma loistavana, tähtikiteisenä taivaan ulappana. Mieli oli reipas. Kulkuset soivat iloisesti ja tutut saaret kertoivat hauskoja lapsuuden muistoja. Kuuset tuntuivat todellakin olevan täynnä joulukynttilöitä ja hän kiitti siitä Oolavin toivotuksia ja luvatuita rukouksia.

Hevonen juoksi nopeasti, saari vilahti ohi saaren perästä. Kohta solui reki kirkkokoivikon läpi ja hänen eteensä avautui talven ja koko vuoden runollisin kukka, runojen runo ja kukkien kukka: metsän keskellä tulissansa hohtava joulukirkko, jonka tornista kirkas kellonsävel irtausi ja levisi jäiseen ilmaan väristen, samalla kun ylhäällä pimeydessä tuntuivat enkelit veisaavan kunniaa Jumalalle.

Martva meni vanhaan penkkiinsä. Siinä lupasi hän vielä kerran, ettei luovu Jumalasta milloinkaan. Siinä rukoili hän ja uudisti lupauksensa, urkujen soidessa ja ihmisten veisatessa runoista puhtainta ja ylevintä: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Vaan uusia pauloja elämä punoi.

Lempi laitteli paulojansa. Mies etsi niitä pauloja. Hän etsi niitä, itse niihin mennäksensä. Metsissä puhkesivat lemmenkukat, kuihtuvimmat kukkasista. Lehto laitteli runoa, näkymätön käsi punoi siitä elämänrihmaa ja neito kuunteli jo lemmen käen kukkumista.

Neiti Iltamolla oli ollut onnen ilta. Hän oli laulanut lumoihin huoneen täyden kuulijoita… Nyt istui hän huoneessansa yksin, istui ja ajatteli… Hänen korvissansa humisi vielä hyvähuutomyrsky: soittojen soitto, korvan kaikkein suurin nautinto… Hän kuunteli sitä haaveissaan, nautti siitä, juopui ja vaipui hiljaa onnenmaailmaan.

Hän istui kauvan, oli onnellinen, nautti suuruudestansa, ihaili kauneuttansa… Viimein siirtyi silmä kauniiseen kukkalaitteeseen, jonka hän oli äsken Oolavilta saanut… Outo tuli leimahti silloin hänen povessansa… Hän näki nuoren miehen kauniit kasvot, näki ryhdin, miehekkyyden, jalouden.

Ja silloin alkoi pieni lemmentunne leimahdella neidon povessa… Sydän värähti… silmä sumeni… Hän näki nuoren miehen avut nyt jo paljon kauniimpina kuin koskaan ennen: lemmenliekki värjäili ne jo hohteellansa. Hän näki ne kauneina, koska silmissä oli jo lemmenkaihi…

Hän mietti. Lempi syttyi sekä sammui… Lemmen kaunis perhosparvi istahti jo häneen hetkiseksi… istahti kuten aina kauniiseen kukkaan… Kepein mielin karkotteli hän sitä luotaan… karkotteli ja kutsui takaisin taaskin… Hän leikki lemmen kanssa kuin olisi se ollut arka kaunis perho… Hän nautti leikistänsä… toivoi, että se jatkuisi vielä ja huvittaisi häntä aamuun asti… Miettiessään, onnen huumaamana, nukahti hän vihdoin onnen-uniin.

Silloin joutui hän unelmiensa viemänä niille maille, mistä olivat unelmat kotoisin. Hän joutui Harhasaaren lemmenmaille.

* * * * *

Harhasaaressa pukeutui jo päivä purppuraansa, metsä lemmenrunouteensa. Vuoria punasi hohde, laaksoissa lymyili hetken kestävä kaunis onni ja vesillä välkkyivät oudot, ihanat valot.