SISÄLLYS: (continued 4)

* * * * *

Seuraava päivä valkeni kylmähkönä. Taivas oli sees. Kevätkirkas päivä paistoi hopeanheleänä valopyöränä.

Kuvaamaton tuska täytti Oolavin mielen. Kuilu avautui hänen allansa ja hän näki isänsä ja äitinsä ja Martvan seisovan epätoivon ja surun lyöminä häntä katselemassa. Yli sataviisikymmentä tuhatta oli jo mennyt. Hän koetti ajatella, miten hän oli siihen kaikkeen johtunut, mutta kaikki sotkeutui hämäräksi. Joskus hän vaistomaisesti tajusi syyllisyytensä, tuntematta vain sen aiheuttajaa, johtokipinää; väliin hän taas uskoi olevansa syytön ja sysäsi vastuun kaiken tuntemattoman päälle: ihmisten ja elämän ja kaiken olevan.

Ja taas muisti hän Martvaa, näki hänessä pelastus-enkelin, toivoi hänen tulevan ja pelkäsi ja häpesi häntä samalla. Kaikki oli hänessä nurin viskattua, sekavaa sumua ja vaahtoa.

Synkissä ajatuksissaan istuessa osui hänen käteensä Harhaman kirja. Hän selaili sitä konemaisesti, silmäili rivin sieltä, toisen täältä, ei lukeaksensa, vaan muutoin vain, silmän työksi.

Silloin pisti hänen silmiinsä kertomus pörssikeinottelusta, kuvaus siellä kierivistä kultaläjistä, miljoonista, kokonaisista ihmiskunnan omaisuuksista. Kirkkaat salamat leimahtelivat silloin hänen silmissänsä. Hän oli kuin mies, joka on kuullut kerrottavan ihmeitä Ameriikan kultamaista, ihastuu niistä, myö talonsa ja jättää perheensä ja lähtee lohkomaan kultavuorista puhdasta kultaa, laskien jo kuinka paljon hän sitä tarvitsee ja surren, ettei jaksa enempää kantaa tiettömissä erämaissa.

Hänen päätöksensä oli valmis. Se syntyi nopeasti, sokeasti, kuten aina hengenhädässä, jossa ei ole enää aika laskea, kannattaako se korsi, johon on pakko tarttua, koska ei ole muuta varana.

Hän kirjoitti tilauksen, jolla nosti Suomesta Tuukkalan viimeiset pankkitalletukset, kolmesataa tuhatta markkaa, ja lähetti tilauksen postiin. Mutta kun mieli ei tahtonut rauhottua, mietti hän jotain ajankuluketta. Ensimäisenä muisti hän neiti Iltamon, käski valjastaa hevoset ja lähti hänen luoksensa.

Kun tyttö tuli ikävöidyn armaansa luo.

Kauniiden muistojen kellot soivat. Tuuli toi viestin lapsuus-ajan marjamailta.

Oli sumuinen iltamyöhä. Sähkölamppujen valot häämöittivät sumun läpi hämärinä valopalloina. Ne ikäänkuin ponnistelivat sumun puristamina, koettaen saada valopaljoudellensa sumulta tilaa vallatuksi.

Rautatienasemalla hälisi ihmisvirta, sekaisin tulevia ja lähteviä, odottavia ja ilman edestä olevia. Oolavi käveli joukon seassa. Hän odotti Martvan tuloa. Ajatukset olivat sekavat. Hänestä tuntui kuin olisi hänellä äskettäin eletty elämä ainoana pukuna, jonka läpi näkyy paljas iho. Mitä likemmäksi tuli junantulo-aika, sitä kireämmälle jännittyivät hermot. Joka hermonpää oli kuuma, kuin olisi siinä kipinä palanut. Syyllisyydentunne kohotti päätänsä.

Jo vihelsi juna. Väki kohahti. Jo suistui juna asemasillan viereen. Oolavi arkaili ja odotti. Väen seasta syöksähti silloin Martva hänen eteensä. Ojentaen hänelle molemmat kätensä, huudahti hän ilosta:

— "Oolavi!"

Se oli kaunis käen kukahdus, joka tuli tutusta koivikosta. Se oli ihana univälähdys, joka leimahti entisistä onnen ja puhtauden päivistä.

Ja silloin oli kuin olisi tuhannen aurinkoa helahtanut taivaalle ja valaissut maisemat valotulvalla. Hetkessä haihtuivat sumut Oolavin sielusta, kun helähti puhdas ääni ja hurmaavan kaunis tyttö katsoi häneen, katse yhtenä ilopalona. Kaikki arkailu hävisi pölynä ja hän tarttui ojennettuihin käsiin sormenpäistä, nosti ne huulillensa ja suuteli niiden kauneita, siroiksi nystyröiksi taipuneita sormitaitteita.

— "Martva!… rakas Martva!… Kiitos, että tulit!" — huudahteli hän suudelmiensa lomassa.

— "Neiti Chamfort", — huomautti Martva, kun Oolavi ei ilonsa sokaisemana ollut huomannut tervehtiä hänen saattajaansa.

— "Anteeksi, neiti Chamfort… Ja kiitos samalla Martvan puolesta", — pyyteli Oolavi hymyilevältä morsiamen saattajalta.

Korskuvat hevoset kiitivät pitkin Pietarin katuja. Kävelijöiden parvet ja vielä auki-olevien myymälöiden loistavat valaistukset soluivat ohi ihmis- ja valovilinänä. Martva, joka oli ensi kertaa maailman-kaupungin humussa, ei siitä huomannut muuta kuin yleisen kuvan ja kohun. Hän katseli sitä, painautuen Oolavin turviin, kuin pesän rauhasta outoihin oloihin äkkiä joutunut lintusen poika. Hän tunsi Oolavin käsivarren pitelevän häntä vyötäisiltä ja likistyi hänen hoiviinsa, kuin muinoin Tuukkalan koskea laskiessa. Hän oli nyt onnellinen. Hänen elämänsä taivaalla paistoivat sadat auringot.

Ja Oolavista haihtui kaikki se pelko ja tuska, jolla hän oli Martvan tuloa odottanut. Hän eli ilohuumeessa, unohti huonot asiat, neiti Iltamon ja kaiken. Martva tuli hänen luoksensa enkelinä, joka puhaltaa sumut pois elämän teiltä.

Kun Martvan ja hänen saattajansa matkatavarat oli viety heille edeltäpäin valmistettuun asuntoon, läksivät kaikki kolme syömään illallista loistavaan Mjedvjedj-ravintolaan, jossa Pietarin rahaylimystö kokoontuu. Ennen Martvan tuloa oli Oolavi joskus ajatellut, että Martva varmasti näyttää aralta, tottumattomalta, jouduttuansa suuren maailman rutineerattuun joukkoon. Mutta kun he tulivat ravintolaan, hämmästyi hän ja ihastui sitä luontevuutta ja syntyperäistä henkevyyttä, mikä ilmeni Martvan jokaisessa liikkeessä. Niissä oli ujostelua, arkuuttakin, mutta se kaikki ikäänkuin puki häntä, antoi hänen liikkeillensä runollisen, hienon leiman, joka aina erottaa todellisen ylimyksen rehentelevästä ja kapakka-aatelista, joka ulkokuorellansa koettaa peitellä henkisiä puutteellisuuksiansa. Kainous, joka säteili hänen ihmeen-kauneista silmistänsä, oli hänellä kuin kädessä kannettava ihmekukkanen, jonka värit pukivat hänet armaimpiin runoharsoihin. Syntyperäinen ylevyys, lahjakkuus, henkevyys ja hienon neiti Chamfortin kasvatus avautuivat hänessä nyt arastelevana runokukkana.

Ja kun hän orkesterin juuri soittaessa astui Oolavin rinnalla loistavan salin halki, ylhäisen joukon läpi, ei ollut silmää, joka ei olisi ihastuneena häneen katsonut. Hän oli korven kukka, sen laulu, tenho ja taika, joka ilmestyi ravintolan valo- ja sävelmereen. Tai oli hän taivaan enkeli, joka rauhallisena katselee elämänturhuutta, kauneus ja puhtaus vaippana uumenilla.

Viulut vinkuivat, sävelryöppy sekaantui hiljaiseen huminaan. Hienot, kohteliaat tarjoojat juoksivat kuulumattomin askelin pehmoisella matolla, joka ääriään myöten täytti avaran, lasikattoisen salongin lattian. Valo ryöppysi ja suihkusi lähteinä ja virtoina, ja tottuneiden ihmisten arvokas, hienostunut käytös ja ylellisyys sekaantuivat kaikki yhdeksi loistoksi. Kun Martva oli istunut ja tarkasteli hieman ympäristöänsä, heräsi hänessä ihastus ja oudostelu sekaisin. Hän oli kuin tyttö, joka on aina rukoillut pienen pienessä, vanhassa maalaiskirkossa, ihmetellyt sen korkeutta ja ihanuutta, ja sitten äkkiä joutuu ihanaan temppeliin, jossa kynttilät palavat ja kuoron ihana laulu kaikuu korkeissa kiviholveissa armaana enkelilauluna, taide kohoaa kaikkialta ja pylväät näyttävät niin korkeilta kuin kannattaisivat ne taivaan holveja. Hän ei jaksanut erottaa ravintolaa kirkosta, sen tunnelmaa hän ei erottanut suuresta ja jalosta. Hänelle oli vielä kaikki puhdasta kuin kirkko. Koko elämä oli hänelle vielä iki puhdas Herran huone.

Aluksi hänestä silloin tuntui taas turvattomalta. Hän oli joutunut pikku sirkunpoikana avaraan maailmaan. Mutta se tunne meni oitis ohi, kun hän näki Oolavin rinnallansa. Ja kun ilta solui ja sävelvirta hyrski virran perässä, alkoi hän tottua ja kotiutua. Ihmeeksensä huomasi hän, kuinka Oolavi liikkui loistavan joukon seassa kuin muinoin kotonansa. Häntä tervehtivät monet semmoiset, joiden rinta oli tähtiä täynnä. Hänellä näytti olevan tuttuja joka taholla. Martvan silmissä kohosi Oolavi silloin joksikin satujen prinssiksi, joka on lähtenyt kotoansa paimenena, kulkenut kauvas avaraan maailmaan, koonnut siellä oppia ja rikkautta. Ylhäiset ovat alkaneet häntä kumarrella, kaikki ihailla ja ihmetellä, ja hänelle ovat avautuneet palatsien ovet kuin taian käskeminä. Itseksensä hän silloin hiljaa katui, että oli tullut häiritsemään Oolavin työtä, joka oli hänelle jo maailmat avannut.

Ja sitä mukaa nousi hän itse omissa silmissänsä muiden rinnalla. Hän tiesi olevansa sen satujen prinssin morsian, kaikkien kadehtima. Hän oli ylpeä Oolavista, joka pitkin iltaa kohosi hänen silmissänsä kaikkia muita ylemmä. Hän huomasi, miten vapaasti ja miten kauniisti hän käyttäytyi, miten luontevia ja arvokkaita olivat hänen liikkeensä ja kumarruksensa, ja miten hienoa hänen ranskalainen puheensa neiti Chamfortin ja niiden kanssa, joille hän jonkun sanan puhui.

Uuden elämän kajastus alkoi hiljalleen punata Oolavin sielua. Mieli kirkastui, sumut hälvenivät. Hän oli ryhtynyt keinottelemaan pörssissä ja alku näytti lupaavalta. Muutamia tuhansia oli hän jo voittanut, ja valoisin toivein odotti hän uusia voittoja, joilla voisi täyttää vaillingin ja salata tapahtuneen ijäksi.

Toisinaan taas painosti ja kirveli hänen mieltänsä. Sisällinen ääni sanoi, että kaikki ei ollut hyvin. Mutta ne katkeruudet haihtuivat sumuina, kun hän taas meni Martvaa hänen asunnossaan tervehtämään, tai noutamaan häntä johonkin.

Niin kului uusi onnen aika. Keskipäivin hän tavallisesti hoiteli asioitansa, järjesteli keinottelujansa. Hän salasi Martvalta kaikki huolellisesti, selittäen olevansa kirjastossa tai muualla. Neiti Iltamoa hän kävi kerran pikimältänsä tervehtimässä, samalla mainiten, että hänelle oli kotoa tullut vieraita, joten hän oli nyt kaksin kerroin sidottu: ensiksi töihinsä ja toiseksi vierailunsa. Eletty elämä ja siitä johtunut sieluntila alkoi syövyttää hänen rehelliseen sieluunsa epärehellisyyttä: salailua. Siinäkin kävi kehitys luonnollista tietä: uusi paha puhkesi kukkana entisestä pahasta.

Ja kun hän oli pörssistä vapautunut, näytteli hän Martvalle suuren kaupungin merkillisyyksiä. Hän nautti nyt hänen seurastansa, unohti neiti Iltamon joskus kokonansa ja riippui Martvassa kuin pelastus-enkelissä. Ja kumminkin oli siinä välillä ainaisena raskaana painona salaisuus, jota hän ei uskaltanut avata. Hän eli paino hartioilla, olisi joskus tahtonutkin sen tunnustaa, mutta ei raaskinut nostaa sitä Martvan kannettavaksi, tai ei uskaltanut, oli raukka. Kaikki se oli hänelle itsellensä epäselvää, vaistomaista. Taistelut raukaisivat sielun voimia ja vaikeuttivat siten pahasta selviytymistä. Taudin yleiset lait olivat astuneet voimaansa.

Mutta Martvan ihastus lisääntyi päivä päivältä. Kun hän Oolavin kanssa ajeli uljaalla hevosparilla ja hevoset syöksyivät toisista edelle korskuen ja riemusta hirnahdellen, ei hän kysellyt edes olivatko hevoset Oolavin omia, vaiko suurkaupungin loisto-ajurien. Semmoiset asiat olivat hänelle aivan vieraita, sillä hänen ei ollut tarvinnut ajatella taloudellisia asioita. Komeat ajopelit olivat hänestä Oolavin uusia kirkkorekiä, joissa he nyt ajelivat, kuten lapsina kodin kirkkoreessä. Ne olivat loistavia, komeita, hevoset olivat niiden mukaisia ja siitä kaikesta hän kiitti Oolavia, joka siten yhä vain yleni hänen silmissänsä.

Niin kuluivat päivät, vuotivat aivan vetenä, Martvan sitä huomaamatta. Ja kun he kävivät museoissa ja Oolavi selitteli hänelle maalauksia, ihaili hän enemmän Oolavin selityksiä kuin maalauksien ihanuutta. Oolavi tuntui tietävän kaikki, ymmärtävän kaikki. Martva uskoi, että hän oli paljon tutkinut. Hän sääli aivan häntä, ajatellessansa että hän oli ehkä yöt päivät istunut ahkerassa työssä.

Ainoastaan pari taulua herätti Martvan sulhasensa ihailusta: Kun hän katseli Semiradskin ihmeen kaunista ja ihanaa taulua, jossa Maria istuu Jeesuksen jalkain juuressa, muistuivat hänen mieleensä nuoren papin puheet ja hän huomasi itse istuneensa hänen edessänsä aivan niin kun Maria on maalattu lempeän Jeesuksen eteen. Elämän suuri, puhdas jumalallinen runous avautui hänen eteensä niin hienona ja ylevänä, että sen jokainen säe väreili hentona ja arkana kuin kukkalehden ensi väri, kun päivän puhdas säde siihen koskee valosuutelollansa. Hän pysähtyi ja katseli kauvan elämän hienointa runoutta.

Kun he myöhemmin katselivat saman mestarin ihmeen loistavaa mestariteosta, jättiläismaalausta Poseidonin pidoista, jossa etelän kuuma veri kiehuu miesten suonissa tulisena, sytyttäen silmiin aistillisen palon; kun he katselivat alastomaksi riisuttua kaunotarta, muistivat molemmat Harhaman kirjaa. Heidän katseensa kohtasivat toisensa ja hieno naurahdus ilmaisi, että molemmat olivat ymmärtäneet toistensa ajatukset. Martvan sielussa värähti jumalallisen runon seassa lemmenrunouden kuuma hehkuva sävel. Salataksensa sen tarttui hän nopeasti Oolavin käsivarteen, lausuen:

— "Mennään, Oolavi!"

Hänen sielunsa oli nyt herkkä kaikelle.

Päivät kuluivat. Martvan ihastus painoi häntä yhä enemmän antautumaan Oolavin turviin. Vähä vähältä lähenivät he toisiansa, huumautuivat ja valmistuivat ottamaan sokkoina onnea kiinni.