PIMEIDEN AIKAIN MATKOJA JA YHTEYKSIÄ.

Pyhiinvaeltajia.

Ne matkakertomukset, joita on Keskiajan »pimeiltä ajoilta» säilynyt, ovat enimmäkseen pyhiinvaeltajien selontekoja käynneistään Palestiinassa ja Idän pyhillä paikoilla.

Elämä jatkui Välimeren itäosissa yhtäjaksoisemmin kuin Länsimailla, niin kauan kun Byzantilainen keisarikunta kykeni maitaan koossa pitämään ja vihollisia päältään torjumaan. Kuudennella vuosisadalla Byzantilainen valtakunta melkoisesti vaurastuikin entisestään taitavain hallitsijain johdolla. Keisari Justinianukscn aikana elpyi kauppa Itämaitten kanssa melkoisesti. Abessinian kristittyjen kanssa ylläpidettiin vilkasta yhteyttä ja »roomalaiset» kauppiaat tunkeutuivat päiväntasaajalle saakka yhdessä abessinialaisten kanssa, hakemaan kultaa, smaragdeja ja maustimia. Matkustaminen oli silloin Itämailla vielä vapaata, joskaan ei aina turvallista, ja varsinkin Palestinassa kävi ahkerasti pyhiinvaeltajia kaikista nuoren kristikunnan maista. Kuta enemmän tämä pyhiinvaellus kehittyi, sitä enemmän lisääntyi niitten raamatullisten merkkipaikkain luku, joita siellä oli nähtävänä, ja niihin liittyi monenlaisia ihmetaruja, jotka näyttävät välittömästi versoneen uskon perustamisen ensi aikoina tapahtuneista ihmeistä. Kuudennen vuosisadan ensimäiseltä neljännekseltä on säilynyt eräs lyhyt selonteko, jossa muun muassa kerrotaan pyhästä ristinpuusta valmistetusta keihäästä, joka yöllä loisti niinkuin aurinko keskipäivällä, sarvesta, jolla David ja Salomo voideltiin, ambrasormuksesta, jota Salomo sinettinään käytti. Siinä vielä mainitaan nähtävyyksien joukossa multa, josta Aatami oli luotu, keihäs ja sieni, kuppi, josta Vapahtaja söi viimeisen illallisen, kivi, jolla Tapani kivitettiin, ruoska, jolla Vapahtaja ruoskittiin ja joka oli hopeiseen patsaaseen talletettu.

Theodosios.

Eräs Theodosios niminen kirkonmies julkaisi samaan aikaan kertomuksen Pyhästä maasta, arvatenkin pyhiinvaeltajain opastamiseksi. Se käsittää laajemmaltakin itämaisen kristikunnan maita. Se osottaa, että pyhiinvaelluspaikkain luku lisääntymistään lisääntyi. Vähitellen löytyi uskon kotiseuduilta kaikki, johon vain tavalla tai toisella liittyi joku raamatullinen muisto. Muun muassa tämä pyhiinvaeltaja kertoo Jordanin takana olevasta Liviada nimisestä paikasta, samasta, jossa Mooses löi sauvallaan kalliota ja jossa hän sitten kuoli. Siellä oli lämpöisiä lähteitä, joissa Mooses oli kylpenyt ja jotka vielä sinä päivänä paransivat pitaalitautia. Sodomin lakeudella oli Lotin emäntää esittävä suolapatsas, joka kasvoi ja hupeni sen mukaan, kun kuukin kasvoi ja väheni. Öljyvuorella voitiin nähdä eräässä paikassa kalliossa Vapahtajan hartiain painalmus, joka oli kiveen kuvautunut kuin pehmeään vahaan. Vielä merkillisempiä olivat ne pienet kukkulat, joita oli Jordanin suupuolessa, samat kukkulat, jotka Herran astuessa jokeen kastettavaksi »riemuiten astelivat hänen edellään», kuten David ennusti. »Vuoret hyppivät kuin oinaat ja pienet mäet kuin karitsaiset.» Ja vielä sinä päivänä ne pyhiinvaeltajan mielestä näyttivät siltä, »kuin olisivat juuri aikoneet hypätä».

Antoninus.

Samoihin aikoihin saapui Syyriaan paljon ihmisiä eri maista näkemään pylväspyhimystä, Simon Stylitestä. V. 553 tapahtui koko Foinikian rannikolla ja sisämaassa kauhea maanjäristys. Antoninus niminen pyhiinvaeltaja kävi Pyhässä maassa kymmenkunta vuotta myöhemmin ja antaa kaikista Idän pyhistä paikoista tavallista täydellisemmän selonteon. Hänen matkansa olikin viimeinen huomattavampi pyhiinvaelluskertomus ennen muhammedilaisteri tuloa. Hän matkusti Italiasta maata pitkin Konstantinopoliin, vaikka pohjoiset tiet epäilemättä olivat hyvin vaaralliset Langobardien, Avarien ja Gepidien rosvoretkien vuoksi. Foinikian kaupungeissa, varsinkin Beiruthissa, hän kaikkialla näki mainitun maanjäristyksen tuhoja, joita ei oltu vielä voitu korjata. Komeassa Beiruthissa oli maanjäristys muun muassa hävittänyt »koulun» ja »yliopiston» ja kolmekymmentätuhatta ihmistä oli saanut surmansa. Sidonissa Antoninus kertoo tavanneensa kehnoimmat kaikista ihmisistä. Sareptassa hän näki Eliaan pyhäinjäännöksiä, Tyyrosta hän moitti kovin syntiseksi ja niin ylelliseksi, että sitä oli mahdoton sanoin kertoakaan. Siellä käytiin silkissä ja kaikenlaisissa kalleissa vaatteissa, mutta mitä muuta voikaan odottaa kaupungilta, joka oli Venuksen palvelukselle pyhitetty. Ptolemais eli Acre sitä vastoin oli siivo kaupunki, jossa oli hyviä luostareita. Nazaretissa näytettiin sitä kirjaa, josta Jesus oli oppinut lukemaan, ja penkkiä, jolla hän oli istunut yhdessä muitten koululasten kanssa ja jota ainoastaan kristitty saattoi liikuttaa. Neitsyt Maarian talossa olivat Vapahtajan vaatteet säilyneet, ja ne tekivät monta ihmettä. Ja niin suuri oli paikan tenho, että viha, jota Juutalaiset tunsivat kaikkia kristittyjä kohtaan, siellä muuttui rakkaudeksi, ja Nazaretin vaimot olivat kaikkia muita kauniimmat, koska he väittivät polveutuvansa Pyhästä Maariasta. Mutta sitä kiukkuisempia olivat Sebasten juutalaiset. »Kautta avoimen maan ja Samarialaisten kylissä ja kaupungeissa juutalaiset seurasivat meitä, polttaen jalkamme jäljet oljilla. Ja niin suuresti he kristittyjä vihaavat, että tuskin vastaavat kristittyjen kysymykseen. Eivät edes rahaa he ota kädestänne, viskaamatta sitä ensin veteen likoomaan. Ja varokaa, ettette siinä maassa sylje, jos tahdotte heitä välttää.» Mutta mahdoton on luetella kaikkia niitä pyhiä muistopaikkoja ja ihmeitä, joita placentialainen pyhiinvaeltaja näki. Hän kävi Egyptissäkin, jossa Israelin lapset olivat olleet orjuudessa, ja näki muun muassa Suezin kannaksella Klysman kaupungissa Intiasta tulleita laivoja, täynnään Intian kauppatavaroita.

Valtiolliset tapaukset sitten sulkivat pyhiinvaeltajilta tiet, tai ainakin tekivät heidän matkansa entistä paljon vaarallisemmiksi ja vaikeammiksi. V. 615 j.Kr. Persian hallitsija Khosroes vallotti Jerusalemin ja persialaiset tulenpalvelijat silloin hävittivät suurimman osan niistä kauneista rakennuksista, joita Itä-Rooman kristityt keisarit olivat Pyhään kaupunkiin rakentaneet. Oikea risti vietiin kauas Tigriin taa. V. 627 keisari Heraclius vallotti Jerusalemin takaisin, mutta ainoastaan kymmenen vuotta sen enää oli suotu olla kristityn Itä-Rooman vallassa. V. 637 patriarkka Sofronius avasi Jerusalemin portit kalifi Omarille, ja muhamedilaisten hallussa Jerusalem sitten pysyi aina ristiretkiin saakka.

Seitsemännen vuosisadan lopulla, pahimpain sota-aikain päätyttyä, alkoi Jerusalemiin saapua pyhiinvaeltajia niitten germanilaistenkin kansojen keskuudesta, jotka olivat Länsi-Rooman provinsseihin asettuneet ja vähitellen ennättäneet sivistyä ja vakaantua kristillisyydessä. Tunnetuimmat näistä pyhiinvaeltajista olivat Englannista ja Ranskasta. Ensimäinen, josta on tietoja, oli Arculf.

Arculf.

Arculfin saapuessa Pyhään maahan v:n 680 vaiheilla olivat olot siellä perin pohjin muuttuneet. Muhamedin uskolaiset olivat anastaneet kaikki raamatulliset maat, pyhiinvaeltajat eivät enää kulkeneet viranomaisten suojeluksessa, vaan vieraan vihamielisen uskon tunnustajat hallitsivat niissä maissa, joissa kristinuskon kaikki juuret olivat. Koko Pohjois-Afrika oli joutunut sen valtoihin, Itä-Rooman rajat olivat taantuneet Vähään Aasiaan Tauro vuoriston rinteille, ja milloin tahansa oli pelättävä, että muhamedilaiset vallottajat ne murtaisivat ja etenisivät aina Bosporon rannoille. Italiaan heidän pelättiin hyökkäävän meren poikki Tunisiasta, Espanjaan Gibraltarin salmen poikki Mauretaniasta. Espanjan he saivatkin moneksi vuosisadaksi valtaansa ja siitä tuli yksi maurilaisen sivistyksen päämaita. Länsi-Europan valloista ainoastaan Frankkien perustama valtakunta osotti siksi suurta sisällistä vahvuutta, että se kykeni antamaan tukea laajemmaltakin.

Niin olivat olot muuttuneet, kun ranskalainen piispa Arculf teki pyhiinvaellusmatkansa Pyhälle maalle. Hänen kertomuksensa olisi ehkä jäänyt unohduksiin, ellei myrsky olisi paluumatkalla ajanut laivaa mukanaan aina Britannian pohjoisille rannoille, jossa Hebridien saarilla oli Iona niminen kuulu luostari. Tämän luostarin johtaja kirjotti muistoon Arculfin matkakertomuksen ja lyhennetty ote siitä säilyi Bedan kirjottamassa Englannin kirkkohistoriassa.

Arculfin tullessa Jerusalemiin seisoi Salomon temppelin tilalla jo Sarasenien rakentama moskea. Pyhiinvaeltajia siellä kävi edelleenkin, mutta ne olivat nyt muhamedilaisia, koska varhaisemmat kalifit kehottivat moslemilaisia käymään Jerusalemissa pyhiinvaelluksella. Syyskuun puolivälissä vietettiin suuret markkinat, joihin saapui suunnattomasti kansaa kamelineen, hevosineen ja aasineen. Markkinoita aina seurasivat rankat sateet, jotka sitten puhdistivat kadut, ja Arculf piti sitä Jumalan ihmeenä. Arculf kiittää Jerusalemia hyvin rakennetuksi ja tekee tarkkaan selkoa sen pyhistä paikoista. Hän piirusti niitten pohjakaavat vahatauluille, ja näitten pohjakaavain vuoksi matkakertomus on arvokkaimpia lähteitä Jerusalemin vanhain kristillisten rakennusten tuntemiseen. Arculf niinikään ensimäisenä mainitsee keskellä Jerusalemia olleen pylvään, joka muka samalla oli koko maailmankin keskusta, koska psalmissa sanotaan: »Mutta Jumala on vanhastaan meidän kuninkaamme, joka meidät vapahtaa maan keskellä». Kautta Keskiajan Jerusalem sen vuoksi piirrettiin kaikkien maailmankarttojen keskustaksi.

Jerusalemista Arculf matkusti Jordanille ja Galileaan, käyden muun muassa Genezaretin järven rannoilla, joilla kasvoi metsiä — nykyisin ne ovat aivan puutonta erämaanluontoista seutua. Taborin vuorella hän näki suuren luostarin ja kolme kirkkoa. Damaskon kautta kiertäen Arculf matkusti edelleen Tyyrokseen meren rannalle ja sieltä laivalla Egyptiin. Aleksandrian kauppa kukoisti silloin yhä vielä mitä vilkkaimmillaan ja majakassa sytytettiin joka ilta tuli merenkulkijoita opastamaan. Muhamedilainen valta ei siis vielä ollut saattanut Aleksandriaa rappiolle, eikä se ollut kristityille matkustajoillekaan niin vihamielinen kuin myöhemmin, koska Arculf näyttää saaneen jotenkin vapaasti liikkua kaikkialla, jota vastoin myöhemmät pyhiinvaeltajat joutuivat ainaisten rettelöitten alaisiksi. Niilin suistamossa oli hänen käydessään vielä vilisemällä krokotileja, joitten raatelevaisuus häntä kammotti.

Mutta kaikkia Itämaitten ja Länsimaittenkin kaupunkeja komeampi oli Konstantinopoli, johon Arculf sitten ohjasi matkansa. Hän palasi kotia Rooman kautta, kulkien Liparin saarien ohi, joista Volkano purki päivällä savua ja yöllä tulta niin suurella jyryllä, että vastapäätä oleva Sisilian ranta tärisi.

Willibald.

Seuraava pyhiinvaeltaja, jonka käynnistä on säilynyt kertomus, oli ylhäissukuinen englantilainen munkki Willibald, jonka isä lienee ollut joku maan silloisista pikkukuninkaista. Hänen matkansa päämäärä oli aluksi vain Rooma, mutta tie sinnekin oli vaarallinen. Maailman asiat olivat vielä huonommalla kannalla kuin Arculfin aikoina. Kristikunta oli heikompi, islam voimakkaampi. Sarasenit olivat toiselta puolen edenneet Bosporolle, toiselta puolen Espanjan kautta Garonne virralle Etelä-Ranskaan. Koko Välimeri oli täynnään muhamedilaisia merirosvoja. Kristikunnan asema näytti tosiaan vaaran alaiselta, kun samaan aikaan pakanalliset paimentolaisheimot pitkin aroja etenivät aina Tonavan ja Rheinin laaksoon saakka. Itä-Rooman pelastivat Isaurilaiset keisarit, jotka hallitsivat sitä voimallisesti ja torjuivat pahimman vaaran. Länsimaat alkoivat saada jonkun verran suojaa vahvistuvalta frankkilaiselta valtakunnalta, jota Kaarlo Martel jälkeläisineen järjesteli voimallisella kädellä.

Onnellisesti nuori englantilainen munkki isänsä ja veljensä kanssa pääsi Alppien poikki, joitten solat rosvojen vuoksi olivat vaaralliset. Niitä pitivät pyydyspaikkoinaan varsinkin Lombardian langobardilaiset ruhtinaat. Matkalla kuoli Willibaldin isä, mutta siitä huolimatta poika jatkoi matkaansa. Rooman piispa oli vielä Ravennan eksarkin ylivallan alainen, mutta Itä-Rooman vastustuksesta huolimatta hän alkoi vähitellen saada yhä enemmän valtaa ja muuttua siksi mahdiksi, jonka käskyjä Italiassa etupäässä toteltiin — milloin siellä ketään toteltiin.

Roomassa Willibald päätti ulottaa matkansa Pyhälle maalle saakka. V. 722 lähdettiin laivalla matkaan Syyriaan ja purjehdittiin ensinnä Moreaan, jota silloin sanottiin Slaviniaksi, koska sen olivat anastaneet Bulgaarit, autettuaan ensin Leo Isaurilaisen Konstantinopolin valtaistuimelle. Sieltä matka piti Khiokseen, Samokseen ja Efesokseen, jossa käytiin katsomassa varsinkin »seitsemän unikeon luolaa». Puutetta ja vilua kärsien jatkoivat pyhiinvaeltajat sieltä matkaa pitkin rannikkoa Lykiaan ja purjehtivat Kypron kautta Syyriaan. Täällä heidät vangittiin muka vakoojina, mutta erään espanjalaisen uskonluopion toimesta kalifi laski heidät vapaaksi, kuultuaan heidän tulleen »siitä maasta, joka on etäimpänä lännessä, jonka takana ei ole muuta kuin valtameri». Kalifin luvalla he sitten saivat matkustaa Pyhässä maassa niihin paikkoihin, jotka vielä olivat kristityille avoinna. Jerusalemissa oli Arculfin käynnin jälkeen keksitty useita uusia paikkoja, jotka liittyivät Vapahtajan ja pyhien miesten elämään. Mutta Taborin vuorella oli enää vain yksi kirkko, kaksi olivat arvatenkin Sarasenit hävittäneet. Pyhä maa ja sen lähimaat vaellettiin moneen kertaan ristiin rastiin ja vasta v. 726 Willibald näyttää lähteneen paluumatkalle. Paluumatkalla oli hänelle käydä huonosti. Hän oli ostanut Jerusalemissa kallisarvoista balsamia viedäkseen sitä salaa maasta pois. Sitä varten hän otti ruo’on, joka oli ontto ja pohjalla varustettu, täytti sen petrolilla, pisti sen kalebassipulloon, jossa balsami oli, ja leikkasi kalebassin suun ja ruovon poikki aivan tasan, niin että sitä mitä ruo'ossa oli, näytti koko kalebassikin sisältävän. Acren tullipaikassa ei petosta huomattukaan, mutta Tyyroksessa kansa otti pyhiinvaeltajat kiinni ja sitoi heidät ja alkoi etsiä, eivätkö he vieneet maasta kiellettyä tavaraa. Jos olisi jotain löydetty, »niin meistä olisi tehty marttyyrejä». Mutta kun etsijät avasivat kalebassin, niin pullon sisusta haisi vain petrolille, eivätkä he balsamia löytäneetkään. Sen vuoksi he antoivat heidän mennä. Tyyroksesta matkustettiin Konstantinopoliin, jossa viivyttiin kaksi vuotta. Paluumatkalla poikettiin Sisiliaan ja nähtiin Liparin saarien suitsuva tulivuori. Siihen oli Arculfin jälkeen liittynyt tarukin, sillä itse paavi Gregorius Suuri oli sanonut Itä-Goottien kuninkaan Theoderikin siellä kituvan tulisessa pätsissä, jonka vuoksi Volkanoa oli ruvettu yleiseen sanomaan »Theoderikin helvetiksi».

Willibaldin matkakertomus säilyi erään nunnan muistoon kirjottamana. Pyhiinvaeltaja itse matkalta palattuaan kutsua noudattaen lähti pakanallisten Germanien maahan auttamaan setäänsä Bonifaciusta käännytystyössä. Hän kuoli siellä Eichstättin piispana.

Pian sen jälkeen kun Willibald oli palannut matkaltaan, tapahtui Länsimaitten elämässä käänne, joka pysyvästi vaikutti seuraavien vuosisatain oloihin. Kaarlo Martel voitti v. 732 Sarasenit Länsi-Ranskassa Toursin tappelussa ja seisautti siten Espanjasta käsin uhkaavan muhamedilaisvaaran. Ennenkun muhamedin uskon levittäjät ennättivät hyökkäyksensä uudistaa, oli Pyreneitten pohjoispuolelle syntynyt valtakunta, joka kaikiksi ajoiksi pysäytti heidän etenemisensä ja pian uhkasi riistää heiltä Espanjankin. Frankkien kuningas Pipin oli vallottanut Lombardian ja Kaarlo Suuri vahvisti valtaansa Italiassa siihen määrään, että hän v. 800 saattoi Tiberin rannalla kruunauttaa itsensä Rooman keisariksi. Länsimaat olivat sen kautta saaneet uuden keskusmahdin, jolla oli Rooman yhä vielä mieliä hallitsevan valtioaatteen yhdistävä laillistus. Sarasenit ajettiin Pyreneitten niemimaalla Ebron taa, idästä tavan takaa hyökkäävät paimentolaiskansat voitettiin monessa verisessä taistelussa ja Tonavan laakso aina Unkaria myöten pakotettiin tottelemaan uuden Rooman keisarin käskyjä. Pohjoisessa pakanallisten Saksilaistenkin täytyi vihdoin kaataa pyhät puunsa ja tunnustaa Kaarlo Suuren ylivalta. Byzantilainen keisarikunta oli tähän uuteen valtakuntaan verraten heikko. Sen valta Balkanin niemellä ja Vähässä Aasiassa oli supistumistaan supistunut, Välimerellä se oli kokonaan mennyttä.

Karolingien ajalla tapahtuneista pyhiinvaelluksista on säilynyt tietoja ainakin kolmesta. Muuan Fidelis niminen munkki kävi kahdeksannen vuosisadan keskivaiheilla Palestinassa, poiketen matkalla Egyptiin, jossa pyramideja hänelle näytettiin »Joosepin vilja-aittoina». Hän kulki laivalla Hadrianuksen korjauttaman kanavaa Niilistä Punaiseen mereen. Amru nimisen kalifin sanotaan avauttaneen kanava uudelleen, voidakseen paremmin hallita Egyptiä. Mutta vuosikymmen myöhemmin se jälleen tukittiin, kun aljettiin pelätä, että päin vastoin kapinan tehneet Arabialaiset voisivat sitä myöten hyökätä Egyptin kimppuun.

Bernard.

Enemmän kuin sata vuotta myöhemmin, v. 868, lähti eräs Bernard niminen bretagnelainen, kaikesta päättäen ylhäinen mies ja ehkä Frankkien kuninkaan salainen asiamieskin, Pyhälle maalle. Hänen matkastaan on mieltäkiinnittävin osa menomatka, koska se osottaa Sarasenien silloista valtaa. Lähtö nimittäin tapahtui sarasenilaiselta alueelta, sillä muhamedilaiset olivat jo vallottaneet suuren osan. Etelä-Italiasta, Sisilian, Sardinian ja Korsihan ja Etelä-Ranskassakin saaneet jalansijaa. Näihin menestyksiin oli syynä Kaarlo Suuren valtakunnan jakaminen ja heikontuminen hänen kuoltuaan. Sarasenit olivat jo kaksi kertaa laskeneet itse Tiberinkin suuhun ja uhanneet Roomaa, jonka paavi sen jälkeen oli linnottanut. Laivaan Bernard astui Tarentossa, saatuaan sarasenilaiselta maaherralta passin. Tarenton satamasta lähti juuri yhdeksän laivaa, jotka veivät Aleksandriaan 9000 kristittyä orjaa. Niin surkeiksi olivat olot Länsimailla muodostuneet. Mutta ennenkun hän pääsi Aleksandriassa maihin, hänen täytyi maksaa suuret juomarahat, satoja markkoja, ja samoin edelleenkin, missä hän vain Egyptissä matkusti. Muuta vahinkoa ei hänelle kuitenkaan tapahtunut. Hänkin kävi katsomassa »Joosepin viljamakasineja» — pyramideja — ja kulki sitten Ala-Egyptistä erämaan kautta Palestinaan, tavaten pitkin matkaa, ja varsinkin Egyptissä, kristittyjä, jotka suurimmalla vierasvaraisuudella häntä kohtelivat.

Jerusalemissa Bernard sai asunnon majatalossa, joka Kaarlo Suuren toimesta oli sinne rakennettu. Tämä voimallinen ja ylevä hallitsija oli nimittäin saanut yhtä valistuneen kalifin Harun-al-Rashidin kanssa aikaan sopimuksen, joka takasi pyhiinvaeltajille paremman kohtelun Pyhässä maassa. Kalifi oli muun muassa lähettänyt Kaarlo Suurelle Pyhän haudan ja Jerusalemin avaimet ja Kaarlo Suuri oli tämän johdosta voinut rakennuttaa Jerusalemiin majatalon kaikkia latinalaisia pyhiinvaeltajia varten ja varustaa majatalonsa kirjastolla. Meritse palasi Bernard sitten Italiaan, josta hän valitellen mainitsee, että turvallisuus siellä oli paljon huonompi kuin voimakkaasti hallituissa Itämaissa. Roomaa tuskin saattoi rosvojen vuoksi lähestyä muuta kuin suuressa asestetussa seurassa. Sarasenien pelosta oli »ikuisen kaupungin» avaimet joka ilta tuotava paaville itselleen, niinkuin huolellisessa talossa perheenisälle. Mutta paavien valta vähitellen vahvistui, ja tarmokkaasti he ylläpitivät järjestystä, niin pitkältä kuin heidän sananvaltansa ulottui.

Samaan aikaan kun Bernard, kävi Pyhällä maalla pyhiinvaeltajana myös Frotmund niminen bretagnelainen, joka oli tehnyt veririkoksen ja sen vuoksi tuomittu erinomaiseen katumukseen. Avojaloin, tuhkaa päälaellaan, katumuksentekijän karkeaan pukuun puettuna, käsissään ja jaloissaan raskaat kahleet, hän v. 870 lähti pyhiinvaellukselle, josta ei ollut tulla koskaan loppua. Hänen tuli kulkea toisesta pyhästä paikasta toiseen, kunnes Jumala antaisi hänen syntinsä anteeksi ja hän sen kautta saisi heittää pois kahleensa ja katujan vaatteet. Frotmund kulki ensin Syyriaan ja oleskeli sitten jonkun aikaa Jerusalemissa. Egyptissä hän eli Theben munkkien parissa, sen jälkeen hänet tavattiin rukoilemassa Cyprianuksen haudalla Karthagossa. Sieltä hän palasi Roomaan ja koetti saada paavi Benedictus III:lta anteeksi annon, mutta tämä tuomitsi hänet jatkamaan katumuksen tekoa. Frotmund lähti uudelleen vaeltamaan, kävi Jerusalemissa, Galilean Kaanaassa, Punaisella merellä, Sinain vuorella, vieläpä Armeniassakin sillä paikalla, johon Noan arkki oli pysähtynyt, kärsien matkalla sanomattomia tuskia, milloin nääntymäisillään puutteesta, milloin uskottomien ruoskimana, milloin itse kiduttaen itseään melkein hengettömäksi. Vaelluksensa neljäntenä vuotena hän vihdoin Pyhän Marcellinuksen haudalla Redonin luostarissa Länsi-Ranskassa pääsi synneistään ja kahleistaan.

Kauppa Keskiajan alkupuoliskolla.

Itämaitten kauppatiet olivat »pimeinä aikoina» jotenkin samat kuin Vanhan ajan lopulla. Joitakuita uusiakin tuli kuitenkin lisäksi. Vaikeissa oloissa käytiin kauppaa. Erämaassa rosvoheimot hyökkäsivät karavanien kimppuun, jokiloilla kauppiaitten veneitä upposi, vuorisolissa heitä paleltui, kaupunkien likaisissa markkinasuojissa he saattoivat sairastua ja kuolla tauteihin. Kauppa tuskin nautti mitään järjestettyä suojaa, ennenkun Italian kauppatasavallat pääsivät vahvistumaan ja itse saattoivat kauppansa turvata.

Rooman vallan aikana useimmat kauppatiet kulkivat idästä länteen, Intiasta Espanjaan saakka. Verraten vähäarvoisia olivat reitit pohjoisesta etelään, kuten meripihkakauppa Itämereltä ja kullan, norsunluun ja orjain kauppa Sansibarin rannikolta. Eräs maanpäällinen kauppatie kulki Konstantinopolista Trapetsuntiin, sieltä maan poikki Kaspian merelle ja edelleen Oxus joen laaksoa Bokharaan ja Samarkandiin, jossa se jakautui kahtia, toinen haara kulkien Kiinaan, toinen poiketen etelää kohti Intiaan. Syyriasta kuljettiin maan poikki Eufratin rannalle ja laskeuduttiin tätä jokea pitkin Persian lahdelle, josta kauppiaat rantoja seuraillen purjehtivat Intiaan. Yksi valtareitti kulki Eufratilta Persiaan ja edelleen Oxus joelle. Tonavan suulta kulki eräs kauppatie Mustanmeren pohjoispuolitse Krimin siirtokuntiin, ja siihen yhtyivät pohjoisesta Venäjän jokia pitkin tulevat turkisreitit.

Kuudennella vuosisadalla tehtiin Konstantinopolissa yritys saada aikaan uusi kauppareitti silkin kotimaahan, Kiinaan, koska Persialaiset koettivat ylenmäärin hyötyä siitä, että silkinkaupan täytyi kulkea heidän maansa kautta. Samoin koetettiin turvata liike Arabian kautta Intiaan liiton kautta kristityn Abessinian kanssa.

Zemarkhos.

Yrityksestä kiertää pohjoisen kautta Persia tiedetään seuraavaa: V. 568 saapui Justinianuksen seuraajan hoviin turkkilainen lähetystö, »viljelemään Roomalaisten ystävyyttä ja siirtämään heille silkin kaupan». Ehdotukseen mielihyvällä suostuttiin ja jo samana vuonna lähetettiin Zemarkhos niminen ylhäinen hallintovirkamies Kertshin ja Astrakhanin kautta Samarkandiin, Dizabul nimisen turkkilaisen ruhtinaan hoviin. Sogdianan rajalla pakanallisten turkkilaisten oppaat juhlallisilla menoilla puhdistivat lähetystön kristillisyyden saastasta. Zemarkhoksen täytyi kävellä tulen läpi ja tavaratkin olivat puhdistettavat siten, että niitten päällä soitettiin kelloja ja päristettiin rumpuja, toisten juostessa niitten ympäri, käsissään palavia räiskyviä savustelehtiä, raivoten kuin hullut ja huitoen käsillään, ikäänkuin he olisivat mananneet pois pahoja henkiä. Dizabulin lähetystö löysi Issyk Kulin läheisyydestä, jossa hänen leirinsä oli. Hän istui teltassaan kultaisella valtaistuimella, kalliitten silkkiverhojen keskellä. Toista hänen valtaistuimistaan kannatti neljä kultaista riikinkukkoa — tuo valtaistuin siis oli alkumuoto sille kuululle riikinkukko-valtaistuimelle, joka Intiaa hallitsevilla Moguleilla myöhemmin oli. Turkkilaisen hallitsijan kulta- ja hopea-astiat, kukalliset silkkivaatteet, hänen ja hänen hovinsa ylenmääräinen juoppous ihmetyttivät kovasti lähettiläitä. Paluumatka tapahtui vielä pohjoisempaa tietä, Aral järven ohi, Uralin poikki, pitkin Volgan laaksoa Kaspian merelle ja Kaukason poikki. Toistakymmentä vuotta, niinkauan kun liittoa Turkkilaisten kanssa kesti, tätä tietä sitten karavanit kulkivat, mutta jo seitsemännellä vuosisadalla tuli vanha kauppatie Persian kautta jälleen yleiseksi.

Justinianuksen ajalla tuotiin Europpaan ensimäiset silkkimadot, ja siitä pitäen aljettiin Välimeren rantamaissa itsessäänkin valmistaa tätä haluttua tavaraa. Muutamat Intiasta tulleet persialaiset munkit, kuultuaan keisarin olevan silkin vuoksi huolissaan, tulivat hänelle kertomaan, ettei silkki kasvanut puussa, niinkuin vanhat kirjailijat olivat luulleet, vaan että sitä kehräsi erään perhosen toukka, ja että tämän perhosen munia voitaisiin tuoda länsimaillekin. Justinianuksen kehotuksesta he sitten matkustivat takaisin Khotaniin, taikka ehkäpä aina Kiinaan saakka, ja toivat ontoissa sauvoissaan silkkiäismadon toukkia, jotka matkalla olivat munista kehittyneet ja joita he olivat ruokkineet silkkiäispuun lehdillä. Uuden teollisuuden kehitystä kuitenkin alussa vaikeutti se seikka, että silkinviljelystä pidettiin hallituksen yksinoikeutena.

Näiden aikain huomattavin matkustaja oli Kosmas niminen kreikkalainen, joka sitten esiintyi, tieteellisenäkin maantieteilijänä, munkiksi ruvettuaan. Kosmas kirjotti seikkaperäisen kuvauksen aikansa kaupasta Intiaan ja Itä-Afrikaan.

Sopater.

Ennenkun kerromme Kosimasta, on meidän mainittava Sopater niminen roomalais-kreikkalainen kauppias, jonka matkoista Kosmas on säilyttänyt tietoja. Sopater teki säännöllisiä kauppamatkoja Punaiselta mereltä Ceyloniin, jota Kreikkalaiset sanoivat Taprobaneksi, maanasukkaat taas Sieledivaksi. Tätä kauppaa näytään käydyn ainakin siitä pitäen, kun Roomalaiset tekivät tuttavuutta Ceylonin kanssa ja saaresta lähetettiin Roomaan lähetystökin. Ceylon oli tärkeä kauppapaikka, sillä siellä kohtasivat toisensa lännen merenkulkijat ja idän kauppiaat, joita tuli aina Kiinasta saakka. Sopaterin kerran ollessa maan kuninkaan puheilla oli muuan persialainen kauppias tahtonut saattaa hänet häpeään väittämällä, että Persian kuningas oli mahtavampi kuin Rooman hallitsija. »Näytä kuninkaas», oli Sopater jonkun aikaa vaiettuaan sanonut. »Teillä on kädessänne molempien hallitsijain kuvat», hän lausui ceylonilaiselle ruhtinaalle, »verratkaa niitä.» Itäroomalainen kultabysantti pantiin persialaisen hopeadirhamin rinnalle ja edellinen luonnollisesti helposti voitti. Sopater oli Ceyloniin tullut abessinialaisessa laivassa.

Kosmas Indikopleustes.

Kosmas itse oli epäilemättä laajalti matkustanut sekä Intiassa että Afrikan puolella; siitä hän sai mainenimensä »Indikopleustes», Intian purjehtija.

Hän antaa tietoja kristityistä seurakunnista, joita jo oli Ceylonissa ja Malabarin rannalla saakka Etu-Intiassa. Mutta Taka-Intiankin maantieteellisestä asemasta hänellä oli oikeampi käsitys kuin Ptolemaioksella. Ceylonista hän kertoi, että sillä oli keskellinen asema Intian, Persian, Etioppian ja Tsinistan (ehkä Etelä-Kiinan) välillä, niin että sinne saapui laivoja kaikista näistä maista. Mutta samalla hänelle oli selvää, että maatie oli Kiinaan paljon oikoisempi ja sen ajan laivaliikkeeseen nähden varmempikin. Ceylonin ja Tsinistan välisestä maasta Kosmas ei sano mitään muuta tietävänsä, kuin että siitä saatiin mausteneilikoita, eikä hän näy sillä taholla käyneen Ceylonia kauempana. Afrikan itärannalta hän sanoo tuodun savusteita ja tämäkin kauppa tapahtui meritse. Tuotteita vietiin sekä Abessinian satamakaupunkiin Aduleen, joka oli lähellä nykyistä Mashonaa, ja Etelä-Arabiaan, että Persiaan ja Intiaan. Mutta sitä paitsi saatiin Afrikan itärannalta paljon kultaa, jota hakemaan Axumin kuningas — Axum oli Abessinian pääkaupungin nimi — joka vuosi lähetti kauppiaita.

Nämä taas tekivät kauppansa tavalla, joka suuresti muistuttaa sitä »mykkää kauppaa», jota Herodotos kertoi käydyn Marokon rannikolla ja joka oli yleinen Länsi-Saharassa ja Sudanissa vielä tuhannen vuotta myöhemminkin. Kultakaravaniin Kosmas sanoo tavallisesti kuuluneen noin viisisataa kauppiasta. He veivät mukanaan suuren joukon karjaa, suolaa ja rautaa. Tultuaan kultamaan rajalle he leiriytyivät ja rakensivat okaisen aidan. Sitten karja teurastettiin ja leikeltiin kappaleiksi, kappaleet kiinnitettiin oka-aitaan riippumaan ja suola ja rauta asetettiin sen juurelle. Kun tämä oli tapahtunut, niin peräydyttiin jonkun matkan päähän. Sitten saapuivat maanasukkaat, tuoden kultanokareita. Jokainen asetti mielestään kohtuullisen hinnan sen lihan, suolan ja raudan ääreen, jonka hän halusi ostaa, jonka jälkeen he poistuivat. Sitten palasivat kauppiaat ja tarkastivat, oliko tarjottu hinta riittävä. Jos he tyytyivät, niin he jättivät lihan, suolan ja raudan, mutta ottivat kullan pois. Ellei taas hinta ollut riittävä, niin he jättivät sekä kullan että tavaran paikoilleen ja peräytyivät uudelleen. Mustat silloin saapuivat toisen kerran katsomaan. Joko he sitten lisäsivät enemmän kultaa, taikka ottivat ennenkin panemansa pois, jos heistä kauppa ei näyttänyt edulliselta, ja lähtivät sitten matkoihinsa. »Ja siten he kokonaan välttivät kielien ja tulkkien hankaluuden», huudahtaa Kosmas tämän kerrottuaan. Karavanit tavallisesti jäivät seutuun viideksi päiväksi. Suurimmat vaarat uhkasivat paluumatkalla, jolloin rosvot kävivät niiden kimppuun. Sen vuoksi oli joka mies asestettu. Koko matkaan kului kuusi kuukautta, koska karja liikkui hitaasti; paluumatkalla taas oli nopeus ainoa turva. Ja se maa oli niin etäällä, kertoo Kosmas, että Niilin lähteet olivat sen läheisyydessä. Ja talvella kauppiaita usein pysäyttivät tulvat. »Mutta se, mikä on talvi tuolla rannalla, se on meillä kesä.»

Luullaan tämän maan tarkottavan jotain seutua Somali-niemimaalla, mutta viimeisestä lauseesta päättäen kultamaan täytyi olla niin kaukana päiväntasaajan eteläpuolella, että eteläisen pallonpuoliskon vuodenajat jo olivat ilmeiset.

Abessinian Adulessa Kosmas kertoo nähneensä marmorisen valtaistuimen, johon oli kaiverrettu kirjotuksia Ptolemaios Euergeteen ja erään axumilaisen kuninkaan urhotöistä. Elämänsä lopulla tämä laajalti maailmaa kulkenut kauppias rupesi munkiksi ja kirjotti Siinain luostarissa teoksen, jossa hän koetti kumota kreikkalaisten oppineitten maantieteen ja saattaa maantieteen Raamatun opin kanssa sopusointuun.

Länsi-Europan kauppa kärsi kansainvaelluksien kautta vielä paljon suurempia vaurioita kuin Itämaitten. Useimmissa maissa oli kauppa melkein kokonaan tyrehtynyt. Ja paljon enemmän tuli kauppiaita ja kauppatavaroita idästä länteen, kuin päinvastaiseen suuntaan kulki. Ranskan satamakaupungeissa oli syyrialaisia kauppiassiirtokuntia, Gazan viinit, Egyptin papyro löysivät vielä kuudennella vuosisadalla Marseilleen. Tämä kaupunki, Kreikkalaisten vanha Massilla, oli Länsimailla tärkein kauppasatama. Venezian laguneissa elävät merenkulkijat alkoivat kuitenkin jo saada mainetta, mutta heidän varhaisimmista matkoistaan emme mitään varmaa tiedä. Länsimailla ei ollut muuta antaa Itämaitten tavarain hinnaksi kuin rahaa ja turkiksia. Kauppa vilkastui vasta sitten, kun Itämaiden olot Arabien vallotuksien jälkeen olivat uudelleen asettuneet ja Italian kaupungit alkaneet voimistua ja saada käsiinsä Alppien pohjoispuolelle menevän kaupan. Byzantilainen valtakunta, kumma kyllä, osotti kauttaaltaan huonoa huolta kaupasta, rajottaen sitä kaikenlaisilla rasituksilla ja kielloilla. Se epäilemättä olikin yksi tärkeä syy siihen, että italialaiset kaupungit pääsivät vaurastumaan.

Tämä tapahtui seitsemännellä ja sitä seuraavilla vuosisadoilla. Se olisi tapahtunut nopeamminkin, elleivät Sarasenit olisi häirinneet merenkulkua ja alkaneet saada jalansijaa itse Italian niemimaallakin. Tätä vaaraa peläten Etelä-Italian vaurastuvat kaupungit, koko kristikunnalle häpeäksi, liittyivät Saraseneihin, kuten Salerno, Amalfi, Napoli ja Gaieta. Ne toivoivat voivansa siten paremmassa turvassa liikkua merillä ja välttää hävityksen, jos niemimaa valitettaisiin. Niitä syytettiin siitäkin, ja luultavasti hyvällä syyllä, että ne avustivat afrikalaisten orjarosvojen ryöstöretkiä, saaden osan heidän voitoistaan. Itä-Frankkien kuningas Ludvig Saksalainen v. 870 huudahti, että Napolista oli tullut toinen Palermo, islamin etuvartioita, sen rosvosaaliin varastopaikkoja. Paavi v. 875 uudisti tämän syytöksen kaikkia näitä kaupunkeja vastaan, koska ne mainittuna vuonna olivat liittyneet Saraseneihin tuodakseen tulen ja miekan Keski-Italiaan. Mutta suotta olivat hänen kehotuksensa ja varotuksensa; vasta kymmenennellä vuosisadalla Etelä-Italian kaupungit pakotettiin luopumaan häpeällisestä liitostaan.

Venezia sitä vastoin vaurastui hyvän kristillisen mielen turvissa. Kaarlo Suuren suosiota sen oli kiittäminen siitä, että sen kauppa aikaisin sai niin lujan jalansijan Alppien pohjoispuolella. Hän myönsi Venezialle täydet kauppaoikeudet kaikissa laajan valtakuntansa maissa. Sarasenit eivät kyenneet ehkäisemään lagunikaupungin merenkulkua ja kauppaa yhä laajenemasta.

Kristillinen lähetystoimi Afrikassa, Etu-Aasiassa, Intiassa ja Kiinassa.

Jo kristinuskon varhaisimpina aikoina kerrotaan sen levittäjäin tehneen laajoja matkoja lähetyssaarnaajina. Vanha muistotieto mainitsee apostolien Tuomaan ja Bartholomeuksen saarnanneen Intiassa. Varmempaa on, että Aleksandrian presbyteri Pantainos toisella vuosisadalla (v. 189) kävi Intiassa ja että evankeliumia saarnattiin laajalti sekä Arabiassa että Afrikassa ennen Rooman valtakunnan kukistumista. Gregorius Illuminator matkusti Valerianus keisarin aikana Armeniassa (v. 257). Jerusalemin piispa Hermon lähetti v. 311 tienoilla Efraimin saarnaamaan kristinuskoa Skyyteille ja Basilioksen Krimiin. Nämä ovat ainoastaan esimerkkejä kristillisen kirkon innokkaasta lähetystoimesta ensi aikoina. Mutta vasta kun Constantinus Suuri oli kohottanut kristinuskon valtionuskonnoksi, sai se merkillisimmät voittonsa etelässä ja idässä.

Abessinian kirkko.

Abessinian kirkko perustettiin neljännellä vuosisadalla egyptiläisten lähetyssaarnaajain toimesta.

Perustaja oli Frumentinus, joka oli matkalla Intiaan, mutta Punaisella merellä joutui rosvojen käsiin ja sitten kristittyjen kauppiaitten seurassa matkusti Abessiniaan. Siellä hän perusti seurakunnan, jonka piispaksi kirkkoisä Athanasios hänet vahvisti.

Mutta vähän myöhemmin koettivat areiolaiset keisari Constantiuksen käskystä käännyttää Abessinian areiolaiseen harhaoppiin ja saada Frumentius kukistetuksi. Theofilos niminen pappi, joka ehkä oli kotoisin Sokotran saarelta, lähetettiin Axumiin, Abessinialaisten pyhään kaupunkiin, viemään ruhtinaalle keisarin kirjettä ja ehdottamaan hänelle liittoa areiolaisuuden hyväksi. Tämä oli osa paljon laajemmista suunnitelmista areiolaisuuden levittämiseksi, mutta yritys raukesi tyhjiin. Paremmalla menestyksellä Theofilos toimi Etelä-Arabiassa, »vanhain Saabalaisten, silloisten Homerittien kesken». Hänen sanotaan rakentaneen kirkkoja Adeniin, Saabalaisten pääkaupunkiin Sanaan ja Persian lahden suulle. Abessinian ja Egyptin kristityt sitten erosivat kokonaan omaksi kirkoksi Khalkedonin kirkonkokouksen jälkeen, koska he jyrkästi pitivät kiinni siitä, että Jeesukse Kristuksenn luontoja oli yksi, eikä kaksi, niinkuin Khalkedonin kokous oli päättänyt.

Kuudennen vuosisadan alussa Abessinian kristitty kuningas lähti Bab-el-Mandebin salmen poikki sotaretkelle Homerittien maahan vainon vuoksi, jonka eräs sikäläinen mooseksen uskoinen tiranni oli alkanut kristittyjä vastaan. 120,000 miehen armeijalla hän vallotti Jemenin, joka sitten oli puolen vuosisataa abessinialainen maakunta. Abessinian kuninkaan pyynnöstä lähetettiin Konstantinopelistä kirkonmiehiä järjestämään kristinuskon oloja vasta vallotetussa maassa.

Keisari Justinianuksen lähettiläs Nonnosus on säilyttänyt hauskoja huomioita tästä kristinuskon silloisesta esitaistelijasta. Nonnosus matkusti Axumiin Adulen satamasta ja muun muassa näki matkalla karjan, jossa oli tuhannen elefanttia. Axumissa hallitsija eli negus otti lähettilään vastaan taivas'alla. Negus istui korkeissa nelipyöräisissä vaunuissa, jotka olivat kuitulevyillä päällystetyt ja joita veti neljä elefanttia. Hän oli puettu helmillä ja jalokivillä koristettuun tunikaan, alusvaatteet olivat palttinasta, kultalangalla kirjaillut. Diademi oli palttinainen, kullalla koristettu, ja siitä riippui neljät kultavitjat. Käsivarsissaan hänellä oli kultaisia renkaita ja vitjoja, käsissään kaksi keihästä ja kullattu kilpi. Samaan tapaan olivat hänen ylimyksensä puetut, vaikka eivät niin ylellisesti. Soittokunta soitteli neguksen käskystä vieraitten kunniaksi. Roomalaiset kirjeet otettiin vastaan suurimmilla kunnianosotuksilla ja Justinianuksen ehdotuksiin paikalla suostuttiin. Negus heilutti aseitaan ja vannoi sammumattoman vihan Persian epäjumalanpalvelijoita vastaan. — Abessiniasta ja Egyptistä käsin käännytettiin puoliväkisin Niilin laaksossa Khartumin seuduilla olevia haamilaisia kansoja, ja vielä kahdeksannella vuosisadalla, sen jälkeen kun islam jo oli kauan pitänyt hallussaan Egyptiä, olivat nämä syrjäiset seudut kristittyjä.

Nestoriolainen lähetystoimi.

Keski-Aasiassa oli ruvettu saarnaamaan kristinuskoa jo satakunta vuotta ennen Nestoriosta, samaan aikaan jolloin Länsimailta aljettiin pyhiinvaellukset Pyhälle maalle. Nikaian kirkonkokouksessa v. 325 oli läsnä eräs Johannes niminen kirkonmies, joka oli »Persian ja Suuren Intian piispa». V. 334 eräs Barsabas niminen kirkonmies matkusteli Khorassanissa Merwin piispan nimellä. Kristinusko oli silloin jo levinnyt Persiassa niin laajalti, että se joutui kuningas Saporin ja hänen maagiensa ankaran vainon alaiseksi. Ainakin vuosisadan näyttävät nämä oikeauskoiset seurakunnat pysyneen voimassa, kunnes ne kukisti Nestorioksen harhaoppi, joka voitti Persiassa vielä paljon enemmän alaa ja ulotti lähetystointaan itäänpäin, niin kauas kuin maata oli. Nestorios, joka oli Konstantinopolin patriarkka, tuomittiin harhaopista kirkon kiroukseen, koska hän erotti Kristuksen jumalallisen ja inhimillisen luonnon toisistaan, niin että niistä, kuten Kyrillos lausui, tuli kaksi aivan eri persoonaa. Nestorios kuoli sitten maanpaossa suuressa kurjuudessa, mutta hänen oppinsa levisi laajalle, varsinkin itäänpäin. Nestoriolaisuutta suvaittiin Persiassa paremmin kuin kreikkalaista kirkkoa, koska se oli kokonaan eronnut tämän yhteydestä, eikä nestoriolaisia siis tarvinnut epäillä Konstantinopolin kätyreiksi ja vakoojiksi. Kahdeksannella vuosisadalla tuon uskonlahkon keskusta muutettiin Persiasta Bagdadiin. Tosin nestoriolaisia vieläkin ajoittain vainottiin, mutta se tunne, että nuoren eronneen kirkon oli luottaminen omiin voimiinsa, sai sen erinomaisella innolla toimimaan, varsinkin lähetystoimen kautta. Kuudennella vuosisadalla oli sekä Heratissa että Samarkandissa nestoriolaisia hiippakuntia. V. 635 tehtiin ensimäinen yritys Kiinan käännyttämiseksi. V. 650 patriarkka Jesu Jabus kirjotti katkeran valituskirjeen Farsiin piispalle siitä, että tämä laiminlöi tehtävänsä; tämän leväperäisyyden seuraus muka oli, että Khorassanin kristityt olivat luopuneet uskostaan, ja ettei Intialla, Persian rannikolta aina Travancoreen saakka (Etelä-Intiassa), ollut riittävästi pappeja. Samoin hän kirjotti kirjeitä Sokotran ja Balkhin piispoille (Balkh oli Pohjois-Afghanistanissa), luvaten lähettää piispoja Oxuksen laaksossa oleville kristityille.

Nestoriolaisuus Intiassa ja Keski-Aasiassa.

Kahdeksannella vuosisadalla sai Malabarin rannikon vanha kristitty kirkko paljon vereksiä voimia. V. 745 saapui sinne Intiassa säilyneen muistotiedon mukaan Bagdadista, Ninivestä ja Jerusalemista EEdessan arkkipiispan toimesta kristittyjä, Tuomas niminen kauppias seurassaan. Ja v. 774 Malabarin rannikon hindulainen hallitsija antoi ristin palvelijoille kuparille piirretyn lupakirjan vapaaseen uskonharjotukseen hänen alueissaan. V. 824 saapui Persiasta kaksi lähetyssaarnaajaa, Mar Sapor ja Mar Peroz, ja kristityt saivat silloin uuden lupakirjan.

Balkash-järven etelä puolelta on löydetty hautakirjotuksia, joista aikaisimmat ovat kuudennelta vuosisadalta. Niistä näkyy, että Keski-Aasian arojenkin äärillä oli silloin jo kristittyjä seurakuntia. Eräässä kirjotuksessa puhutaan papista, joka oli lähetetty seurakuntia tarkastamaan, toisessa mainitaan eräs kuulu raamatun selittäjä ja saarnamies, joka »valaisi kaikki luostarit valollaan», kolmas oli apupiispan vaimo, j.n.e.

Nestoriolaisten lähetystoimi Kiinassa.

Mutta merkillisimmät ovat nestoriolaisen lähetystoimen saavutukset Kiinassa. V. 1625 löydettiin Singanfussa, Kiinan vanhassa pääkaupungissa, muistopatsas, jonka nestoriolaiset olivat aikanaan pystyttäneet ja jossa tehdään selkoa kristityn kirkon alkuvaiheista Keskustan valtakunnassa. Muistopatsas on tummaa marmoria, 2 metriä korkea, vähän päälle metriä leveä ja sisältää noin 1780 kiinalaista kirjainta. Alla on syyrialaisilla kirjaimilla ilmaistu patriarkan, ynnä niitten pappien ja diakonien nimet, jotka olivat osallisina muistopatsaan pystyttämisessä. Rooman jesuittatalolla on jo kauan ollut siitä piirustuksia; tähän otettu kuva on paperipainalmuksesta, jonka tunnettu saksalainen matkustaja ja maantieteilijä v. Richthofen viime vuosisadan keskivaiheilla otti kivestä.

Kirjotus ensinnä alkaa selonteolla kristinopista, täydelleen nestoriolaiseen henkeen, mainitsematta Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta, vaikka hänen syntymisensä ja taivaaseen astumisensa kyllä kerrotaan. Kirjotuksessa sitten tehdään selkoa siitä, kuinka »valoisaa oppia» (evankeliumia) levitettiin Keskustan valtakunnassa. Siinä kerrotaan, kuinka keisari Taitsungin yhdeksännellä hallitusvuodella (635—6) oli ollut ylevän hyveen elähyttämä mies, Olopan nimeltään, joka tuli Suur-Kiinasta (Roomasta) »seuraten sinipilvien opastusta, havaiten tuulien merkit ja kulkien vaarallisten maitten läpi». Olopan saapui, niin kerrotaan muistokivessä, hyvässä turvassa Singanfuhun, joka silloin oli valtakunnan pääkaupunki. Hänet otettiin vastaan suosiolla, hänen oppinsa tutkittiin ja hyväksyttiin, hänen kirjotuksensa käännettiin kiinan kielelle keisarillista kirjastoa varten ja kolmen vuoden kuluttua kristinusko »Taivaan pojan» päätöksen kautta julistettiin suvaituksi uskonnoksi. V. 638 annetussa Taitsungin asetuksessa sanotaan, että hallitsija mielihyvällä suvaitsi jokaista uskontoa, jonka henki oli »hyveellinen, salaperäinen ja rauhallinen». Hänen mielestään »uuden uskonnon ydinopit olivat omiaan edistämään ihmisen täydellistymistä ja vahvistamaan hänen tahtoaan. Se ei ollut tyhjän puhuja ja otti huomioon ainoastaan hyviä tuloksia». Sen vuoksi se oli »ihmiselle hyödyllinen ja oli julkaistava kaikkialla taivaan alla». »Ja minä käsken viranomaisia», lausuu keisari lopuksi, »rakentamaan tätä uskontoa varten temppelin oikeuden ja armon kortteeriin Keisarilliseen kaupunkiin, ja siihen on asetettava yksikolmatta hengellistä miestä.»

Kirjotuksessa edelleen selitetään, kuinka kristinusko Kiinassa levisi seuraavan puolivuosisadan kuluessa ja kuinka sitten buddhalaisuus oli sitä jonkun aikaa sortanut. Mutta jälleen oli vuodesta 740 aina muistopatsaan aikaan saakka (781) tullut uusi virkeyden aika, kun uusi Kiho niminen lähetyssaarnaaja oli saapunut Lännestä.

Taitsungin seuraaja oli ollut, niin lausutaan kivessä, vielä ystävällisempi kristittyjä kohtaan, »hän hedelmöitsi totuuden ja rakennutti valoisia temppeleitä (kirkkoja) kaikkiin maakuntiin», kunnes ne täyttivät »satoja kaupunkeja». »Uskon taloudet rikastutettiin ihmeteltävällä ilolla», Olopanista itsestään tuli »valtakunnan vartija ja Suuren lain herra». Mutta sitten alkoi vuodesta 683 epäsuosion ja sorron aika. Ne molemmat hallitsijat, jotka olivat tehneet niin paljon kristinuskon hyväksi, olivat samoin kuin myöhemmin Kublai kaan tai Intian Akbar, sydämessään uskottomia. Järki oli yksi, uskoja oli monta, kutakin rotua, ilmanalaa ja aikaa varten omansa. Jokaisessa niistä oli osa totuutta, mutta ei ainoakaan sisältänyt koko totuutta. Taitsung luultavasti pysyi hyvänä buddhalaisena, samalla kun hän rakennutti valoisia temppeleitä, ja hänen seuraajansa kunnioitti vielä enemmän Olopanin jälkeläistä, kuin Olopania oli kunnioitettukaan. Mutta hänen kuoltuaan kiinalainen vanhoillisuus nousi uutta uskoa vastaan. »Chen lapset (buddhalaiset) turvautuivat väkivaltaan ja levittelivät panetteluitaan, halpamieliset kirjottajat alkoivat syytää pilkkaansa ristiä vastaan.» Jonkun ajan kuluttua nestoriolainen kirkko Kiinassa samoin kuin Intiassakin kuitenkin virkistyi uudelleen ja sai luultavasti uusia tunnustajiakin. Heti kun Kiho oli saapunut, niin »yhtyi kuuluisia miehiä pystyttämään uudelleen kumotun lain.» V- 747 keisari Hiuentseng toi takaisin 'Onnen temppelin' kunnioitettavat kuvat ja rakensi vahvoiksi niitten alttarit». Omalla kädellään hän kirjotti taulun, arvatenkin pääkaupungin suurta kirkkoa varten, Ja aina muistokiven pystytykseen saakka olivat seuraavatkin hallitsijat »kunnioittaneet Valoisaa joukkoa». Eräs keisari pyhitti kristityn joulun uhreilla, toinen saatti voimaan yhdeksän sääntöä kristinopin levittämistä varten, monet korkeat virkamiehet heidän hoveissaan, eräs sotaneuvoston jäsen ja monet maakuntien maaherrat kävivät »säännöllisesti palvelemassa Valoisaa porttia».

Muistokirjotus päättyy kiitokset ja ylistyksen sanoilla: Ei koskaan ennen ollut lähetystyö ollut onnellisempi kuin kreikkalaisten v. 1092 (v. 781 j.Kr.), jolloin isien isän, nestoriolaisen patriarkan Anan-Jeshoahin aikana tämä taulu pystytettiin ja siinä selkoa tehtiin »isiemme saarnaamisesta Kiinalaisten kuninkaitten edessä».

»Eräs Balkhin papin poika», Singanfun piispa ja eräs »palatsin neuvosmies» olivat muun muassa osallisina kirjotuksen laatimisessa ja kiven pystyttämisessä. Se on ehkä merkillisin muistomerkki kristinuskon levittämisestä Keskiajan alkupuolella ja ammoin unhotetusta yhteydestä Kiinan ja Lännen maailman välillä.

Varsinaisissa kiinalaisissa aikakirjoissakin puhutaan tästä varhaisesta kristillisestä seurakunnasta, jonka temppeleitä sanotaan »Rooman temppeleiksi», ja nestoriolaisen patriarkkaviraston aikakirjoista näkyy, että patriarkat moneen kertaan lähettivät lähetyssaarnaajia, pappeja ja korkeampia kirkonmiehiä Kaspianmeren rantamaihin, Tataarien maahan ja Kiinaan. Arabialaiset matkustajat kertovat, että vielä yhdeksännellä vuosisadalla oli varsinkin Khanfun maakunnassa runsaasti »natsarealaisia», ja toiselle arabialaiselle matkustajalle oli eräs Kiinan keisari näyttänyt kuvaa, jossa olivat »Jeesus, Maarian poika, ja hänen apostolinsa». Arabialainen oli keskustellut Kiinan keisarin kanssa kaikista profeetoista Noasta aina Muhammediin saakka ja keisari näytti hyvin tietävän, että. Kristuksen opetusaika oli ollut lyhyt. »Kaiken mitä hän teki, hän teki kolmessakymmenessä kuukaudessa.»

Yhdeksännellä vuosisadalla nestoriolaisuus ehkä oli parhaissa voimissaan. Sitten alkoi islam kaikkialla tunkea sitä tieltään, varsinkin kun arojen ruhtinaat omaksuivat muhammedin opin. Bagdadin abbassidilaiset kalifit nestoriolaisia suosivat, koska he opettivat arabeille kreikkalaisen klassillisen kirjallisuuden tuntemista ja käänsivät vanhain teoksia. Tosin heitä oli kielletty kääntämästä uskoonsa muhamedilaisia, mutta vallotetun Persian tulenpalvelijoita he saivat käännyttää ja yleensä pakanoita. Kiinassa, Intiassa, Mervissä ja Arabiassa oli vielä v. 850 nestoriolaiset metropolitat, joitten ei kuitenkaan tarvinnut käydä kirkonkokouksissa Mesopotamiassa, koska matkat olivat pitkät ja vaikeat.

Seuraavan vuosisadan kuluessa alkoi Kiinassa vihamielisyys kaikkea muukalaista kohtaan päästä valtaan, ja kristityt seurakunnatkin hävisivät melkein sukupuuttoon. Ensimäiseksi kiellettiin munkkilaisuus, sekä kristitty että buddhalainen, — vaikka kielto sitten peruutettiinkin ainakin buddhalaisiin nähden, — »koska se oli elämänjärjestyksen nurin kääntämistä». Eräs kuulu arabialainen oppinut, tunnettu liikanimellä Abulfaragius, kertoo v. 987 tavanneensa Najranista, Bagdadin pääkirkon takaa, kotoisin olevan kristityn munkin, joka oli seitsemän vuotta aikaisemmin lähetetty Taivaan valtakuntaan, mutta oli palannut takaisin epätoivoissaan, kun siinä maassa ei enää ollut muuta kuin yksi ihminen, jolla oli sama usko kuin hänellä.

Eufratin ja Gobin erämaan välisellä laajalla alueella oli kuitenkin vielä yhdennelläkintoista vuosisadalla nestoriolaisia seurakuntia ja tuon kirkon palvelijat varmaan edelleenkin matkustelivat uskon asioissa. Suvaitsevien mongolilaisten hallitsijain aikana näytti nestoriolaisuudelle jälleen koittavan parempi aika, kuten saamme myöhemmin nähdä sen ajan matkakertomuksista, mutta tuo elpyminen oli vain lyhytaikaista. Mahtavuutensa aikana kahdeksannen ja yhdeksännen vuosisadan vaihteessa nestoriolaisella kirkolla oli neljä metropolittaa Kiinassa ja Mongoliassa, joista yksi asui Pekingissä ja yksi Singanfussa, Malabarissa yksi, Keski-Aasiassa, Oxus virran ja Gobin erämaan välillä neljä, viisi tai kuusi lähemmissä Itämaissa, s.o. Zagros vuoriston ja Tigris virran länsipuolella, yksitoista tai kaksitoista Persiassa ja ainakin yksi Afrikan itärannikolla, Sokotrassa. Varmaan nestoriolaisten luku Kaarlo Suuren aikana nousi miljoneihin, se ehkä oli siihen aikaan lukuisin kaikista kristillisistä kirkoista. Ainakin oli se ulottanut toimintansa laajemmalle kuin sekä Rooman että Konstantinopolin kirkot.

Jos nestoriolaiset lähetyssaarnaajat olisivat keränneet tietoja niistä maista, joissa he vaikuttivat, ja ne kirjallisuuden kautta säilyttäneet, niin siitä olisi koitunut maantieteelle erinomainen voitto.

Lännessäkin kristillinen lähetystöinä avasi paljon uusia maita sivistykselle. Ulfilaan raamatunkäännöksen kautta tulivat eräät germanilaiset heimot, etupäässä Gootit, jo varhain kristinuskon tuntemaan, ja sitä on epäilemättä suureksi osaksi kiittäminen siitä, etteivät ne sitten, vallottaessaan roomalaisen sivistyksen rintamaat, esiintyneet niin armottomina hävittäjöinä, kuin ehkä olisi muutoin tapahtunut. Pyhän Patrikin toimesta käännettiin kristinuskoon Irlanti, joka ei ollut koskaan kuulunut Rooman valtakunnan alueisiin, ja kristinusko juurtui siellä niin nopeaan, että iiriläisistä munkeista tuli sen innokkaimpia levittäjöitä niiden germanilaisten heimojen kesken, jotka vielä olivat pakanoita. Irlannista käsin vasta käännettiin sekä Englanti että Skotlanti kristinuskoon. Uskaliaat munkit purjehtivat Orkney saarille, Färsaarille ja aina Islantiin saakka. He perustivat luostareitaan Italiaan, Burgundiin, Sveitsiin ja Baieriin saakka, sanalla sanoen, jokaisessa kristityssäkin ja puolikristityssä maassa he vaikuttivat, samalla kun pakanain kesken vallottivat kirkolle uusia alueita.

Pyhän Brandanuksen retket.

Hämärää kaikua, monenlaisilla ihmejutuilla sekotettua, on legenda Pyhän Brandanuksen laivaretkestä valtamerellä munkkiensa kanssa. Yhdennellätoista vuosisadalla keksitty pyhäintaru kertoo tämän matkan tapahtuneen sen johdosta; että Brandanus oli ollut epäuskoinen, eikä uskonut todeksi eräässä kirjassa kerrottuja monenlaisia ihmeitä, vieläpä oli kirjan hävittänyt. Hän sen vuoksi tuomittiin vaeltamaan, kunnes oli omin silmin nähnyt kaikki kirjassa kerrotut kummat, ja hyväksi lopuksi hän velvotettiin itse kirjottamaan kirja siitä, mitä oli matkallaan nähnyt. Juttu on kuvaava sille kunnioitukselle, joka kirjallisuutta kohtaan vallitsi luostareissa, vaikkapa Brandanuksen hävittämä kirja ehkä olikin vain kertomus arabialaisen Sinbadin merkillisistä harharetkistä, joista hänen legendassaan on säilynyt useita piirteitä.

Kuudennella vuosisadalla asui Irlannissa Brandanus niminen luostarin apotti, joka erään munkin kertomuksesta innostuneena päätti lähteä etsimään valtameren keskellä olevaa luvattua maata. Mukanaan seitsemäntoista munkkia hän astui laivaan, joka oli pajuista punottu, nahkoilla päällystetty ja piellä silattu. Samanlaisia laivoja tiedetään vanhain keltiläisten yleiseen käyttäneen. Matka suunnattiin alussa etelään, käännepiiriä kohti. Pian joutui laiva kuitenkin tyventöön, josta se ei mihinkään päässyt. Munkit alkoivat jo menettää rohkeutensa, mutta retkikunnan pyhä johtaja silloin antoi kohottaa peräsimen pois sijoiltaan ja jätti laivan Jumalan johtoon. Ajelehdittuaan merellä 40 päivää, kaikkien ruokatavarani jo loputtua, purjehtijat näkivät korkean saaren, jonka jyrkiltä rannoilta mereen virtasi paljon raikkaita puroja. Kun oli kolme päivää purjehdittu saaren ympäri, niin löydettiin vihdoin mukava maallenousupaikka, ja rannassa oli vastassa ystävällinen koira, joka näytti munkeille tietä saaren sisäosiin. He löysivät sieltä aution linnan, jossa oli kukkuroilleen katettu pöytä kalaruokineen ja vehnäleipineen, niin että nälkiintyneet merenkulkijat saattoivat tyydyttää nälkänsä. Kolme päivää oleskeltuaan saarella munkit lähtivät jatkamaan matkaansa; tuntematon nuorukainen varusti heille mukaan eväitä ja vettä. Tuuli kuljetti pyhäin miesten laivaa pitkin valtamerta toiseen saareen, joka oli aivan lakea ja täynnään kalaisia puroja. Laitumilla oli lukemattomat laumat valkoisia lampaita, jotka olivat tavallisten raavaitten kokoisia, ja saaren ainoa asukas osotti munkeille mitä suurinta vieraanvaraisuutta, antaen heille muun muassa pääsiäislampaankin.

Pääsiäistä lähdettiin viettämään lähellä olevalle puuttomalle saarelle. Mutta kun laiva oli saareen kiinnitetty ja munkit olivat sille nousseet messua lukemaan sekä valkean tehneet, niin saari alkoi liikkua ja maa heidän jalkainsa alla elää. Pelästyen munkit pakenivat laivaan, johon Brandanus itse oli jäänyt, ja kertoivat hänelle ihmeen, ja Brandanus silloin ilmotti ilmestyksessä nähneensä, ettei saari ollutkaan saari, vaan Jasconius kala, joka ainiaan yrittää kidallaan tavottaa pyrstöään, mutta suunnattoman kokonsa vuoksi ei sitä voi.

Brandanus seuralaisineen kävi sitten eräällä läheisellä metsäisellä saarella, joka vehmaine niittyineen ja kukkakenttineen oli »laululintujen paratiisi». Siellä oli suunnattoman paljon lintuja, jotka hartaasti yhtyivät munkkien ylistyslauluihin Jumalan kunniaksi. Tällä saarella purjehtijat viipyivät helluntaihin saakka, jonka jälkeen he lähtivät matkaansa jatkamaan. Kolme kuukautta purjehdittuaan he saapuivat saarelle, jolla asui kaksitoista pyhää miestä. Nämä ottivat vieraat mitä ystävällisimmin vastaan ja kertoivat eläneensä 80 vuotta saarelle rakentamassaan luostarissa. Luostarikirkon astiat olivat kristallia, kynttilöitä sytytti taivaasta lentävä vasama, eivätkä ne kuluneet, vaikka olisivat kuinka kauan palaneet. Täällä Brandanus vietti joulun, jonka jälkeen taas lähdettiin matkaan. Kaikkiaan oli silloin purjehdittu yksi vuosi.

Seuraavan kuuden vuoden kuluessa — oli ennakolta määrätty, että matka niin kauan kestäisi — hurskaat miehet kokivat monta pöyristyttävää seikkailua. Muun muassa laivan kimppuun hyökkäsi merihirviöitä, aarnilintuja ja ilkeämielisiä kykloppeja. Eräässä kohdassa meri oli ollut liikkumaton kuin hyytelö, niin että laiva oli pitkän aikaa ollut aivan alallaan. Keskiajan kertomuksissa tämä hyytynyt meri muutoin usein kummittelee. Ehkä se on jäännös Vanhalla ajalla vallinneista käsityksistä, jotka näyttävät sisältäneen aavistuksen Jäämeren jääsohjoista. Pitkällä kiertoretkellään Brandanus munkkineen oli oppinut tuntemaan suuren määrän saaria, joista toiset olivat aivan autiot ja paljaat, toisilla taas oli mitä ihanin kasvullisuus. Niinpä oli kerrankin saavuttu saarelle, jonka puut olivat olleet täynnään mitä ihanimpia viinirypäleitä. Toisella saarella oli ollut tulta syöksyvä korkea vuori, josta arveltiin menevän helvettiin tien. Kerran Brandanus tapasi keskellä merta pienellä luodolla kurjan ukon. Lakkaamatta huuhtoivat aallot kallion ja vanhan miehen yli, ja kun aalto oli mennyt, niin pieksi ukon eteen ripustettu liina hänen kasvojaan. Tämä kurja mies ilmotti olevansa »Jerusalemin vaeltava suutari», jolle tämä oleskelu yksinäisellä luodolla oli Paratiisin nautintoa.

Seitsemän vuotta harhailtuaan pyhät merenkulkijat vihdoin saapuivat »luvattuun maahan», jossa vallitsi ainainen auringonpaiste, he saapuivat kauan toivottuun matkan määrään. Vähän ennen oli laiva ollut tiheässä sumussa, jonka läpi se vain vaivoin pääsi. Maa huomattiin suureksi saareksi, jonka ääriä matkustajat eivät kuitenkaan tavanneet. Sen valoisilla kedoilla vallitsi ainainen päivä, ne olivat täynnään kimaltelevia jalokiviä ja puut olivat täynnään hedelmiä. Vihdoin vaeltajat saapuivat leveälle joelle, joka kulki saaren halki. Siellä heille ilmestyi enkeli, joka kielsi kauemmaksi kulkemasta, sekä käski Brandanusta miehineen palaamaan kotiin. Vasta kun maan kaikki kansat oli kristinuskoon käännetty, vasta silloin luvattu maa täydelleen avattaisiin ja valitut pääsisivät sinne. Matkustajat palasivat laivaansa, jonka he saivat kantaa täyteen tavaroita, jalokiviä ja hedelmiä. Sitten he vihdoin purjehtivat suorinta tietä takaisin Irlantiin.

Mahdotonta on sanoa, minkä verran tosipohjaa tällä kertomuksella on. Toiset ovat luulleet, että Brandanus harharetkillään kävi aina Amerikan rannoilla saakka, mutta se tuskin oli mahdollista. Luultavasti on legenda saanut aiheensa niistä matkoista, joita tapahtui pohjoiseen päin aina Islantiin saakka ja joita sitten lisäiltiin kaikenlaisilla ihmejutuilla. Mutta Keskiajan maantieteilijät ja kartanpiirtäjät tietysti pitivät pyhäin miesten matkaa tositapauksena ja koettivat matkakertomuksen mukaan määrätä valtamerellä niitten saarien paikat, joissa he kävivät matkallaan. Siten näemme aina Uuden ajan alkuun saakka Atlantin meressä joukoittain tarusaaria, joitten nimiä sitten annettiin todellisille saarille, kun Länsi-Intia löydettiin.

Samanlaisia retkiä olivat tarujen mukaan tehneet muutkin. Antiglia niminen saari, josta Antillit sitten saivat nimensä, oli legendan mukaan eräitten espanjalaisten piispain löytämä. V. 1492, samana vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, tunnettu maantieteilijä Martin Behaim kirjotti Nürnbergin kaupunkia varten valmistamaansa pallokarttaan: »V. 734 j.Kr., kun Afrikasta tulleet vääräuskoiset tulvasivat Espanjan yli, kansotti tämän Antiglia saaren, jota myös sanotaan seitsemän kaupungin saareksi, Oporton arkkipiispa kuuden muun piispan kanssa. Heillä oli mukanaan miehiä ja naisia, jotka olivat Espanjasta paenneet tavaroineen, karjoineen. V. 1414 eräs espanjalainen laiva pääsi hyvin lähelle tätä saarta.»

Pohjoismaiden tunnetuksi tuleminen.

Pohjola oli epäilemättä laajemmaltakin tunnettu siellä asuville kansoille jo monia aikoja ennen, kuin tietoja siitä eksyi kirjallisuuteen. Klassillisen maantieteen tiedot pohjoismaista olivat erinomaisen niukat vielä Roomalaistenkin aikana, vaikka Roomalaiset kävivät sotaretkillään aina Pohjois-Saksassa saakka. Hämäryys niitä verhoo suurimman osan Keskiaikaakin, vaikka Skandinavian vanhoista saduista varmaan tiedämme, että Itämeren pohjois-osissa kuljettiin laivoilla ja että saaliinhaluiset pohjanmiehet ulottivat vallotusretkiään kauas itään päin, perustellen valtakuntia syrjäisten suomensukuisten ja slaavilaisten kansain keskuuteen. Kaikuja noista sotaisista taruajoista ovat ehkä Kalevalan kuvaukset Pohjolan ja Väinölän taisteluista.

Varhaisimmat tiedot Pohjoismaista.

Skandinavian maat tulivat sitten tunnetuiksi etupäässä niiden omien asukkaitten laajojen ryöstöretkien kautta Länsi-Europan nuoriin sivistysmaihin. Niin ei ollut meidän maamme laita. Suomi pysyi kauemmin kuin melkein mikään muu Europan osa tuntemattomana. Se oli siksi syrjässä kauppateistä ja historiallisten tapausten kulusta, että se vielä enimmän osan Keskiaikaakin oli ajan maantuntemuksen ulkopuolella.

Ensimäinen vanha kirjailija, joka täällä Pohjolassa mainitsee suomalaisia kansoja, oli roomalainen Tacitus siinä suuressa teoksessa, jonka hän kirjotti »Germaniasta». Saamiensa vaillinaisten tietojen mukaan hän puhuu Germanien naapurikansoistakin, mainiten muun muassa Svealaiset, joitten maa jo silloin oli »mahtava miehistä, aseista ja laivastoista». Tämän maan toisella puolella oli muka »toinen hidas ja melkein liikkumaton meri, jonka luullaan ympäröivän koko maan piiriä, koska siellä laskevan auringon hohto kestää nousuun saakka niin kirkkaana, että se tähdetkin hämmentää. Kansan usko sanoo, että siellä kuullaan ääniä ja että näkyy jumalia, joilla on sädekehä päänsä ympärillä.» Svealaisten (Suionien) maa oli muka äärimäisin pohjoisessa. Mutta heidän maataan jatkoi tarumainen Sitonien maa (sana on ehkä sama kuin suomalainen »Hiitola»), jossa muutoin asui samanlaista kansaa, mutta jota nainen hallitsi. Toiset luulevat Sitonien olleen Suomalaisia. Merkillinen on tässä lausuttu käsitys, joka paljon myöhemminkin pysyi voimassa, että muka tätä pohjoista kansaa hallitsi nainen. Tämän sadun Tacitus epäilemättä kuuli Germaneilta. Mutta se käy merkillisen hyvin yhteen niiden vanhain käsitysten kanssa, jotka kalevaisissa runoissa ovat säilyneet. Sitonien eli Hiitolan naishallitsija ei ehkä ollut muu kuin »Pohjan akka harvahammas», »Louhi, Pohjolan emäntä». Myöhemmin, kun oikeastaan jo olisi pitänyt olla oikeampia tietoja, tämä taru ehkä piti puoliaan sen kautta, että Pohjois-Skandinavian asukkaita, Kainulaisia, sanottiin Qveneiksi, joka sana oli niin lähellä ruotsin »qvinna» sanaa. Anglosaksilaisessa »Beowulf»-eepoksessakin tapaamme samanlaisen tarun pohjolan voimallisesta, julmasta eukosta, joka muistuttaa suomalaisen runon tietoja »Pohjan akasta». Eräät muutkin Beowulfin piirteet viittaavat siihen, että taru on sama.

Tacitus on ensimäinen, joka mainitsee Suomalaisten yleiseuroppalaisen nimen, »Fenni», vaikkei ole varmaa, tarkottiko hän nimellä Suomalaisia. Hänen kuvauksensa mukaan tämä kansa, joka asui Germanian itärajalla, pohjoiseen Veneteistä, oli erinomaisen alhaisella sivistyskannalla, eläen kurjimpain raakalaiskansain elämää. Kreikkalainen maantieteilijä Strabon mainitsee samoilla seuduilla »Zumien» kansan, ja tämä nimi kieltämättä muistuttaa »Suomea». Ptolemaios mainitsee keski-Veikselin varsilla »Finnoi» nimisen kansan.

Mutta jospa Vanhalla ajalla suomalaiset kansat tosiaan asuivatkin näin kaukana etelässä — vertaileva kielitutkimus on osottanut heidän olleen Goottien ja Liettualaisten naapureita, ennenkun tulivat slaavilaisten kansain naapureiksi, — niin vaikuttivat kansainvaellukset arvatenkin heidänkin asunta-aloihinsa suuria muutoksia. Slaavilaiset kansat tunkeutuivat länteen päin, vallaten koko Pohjois-Saksan, ja suomensukuiset kansat peräytyivät kauemmaksi pohjoista kohti.

Kreikkalainen kirjailija Prokopios, joka eli kuudennella vuosisadalla j Kr., mainitsee Thuulen (Skandinavian) pohjoisimpana kansana »Skrithifinnit». Nimi on nähtävästi skandinavien antama ja merkitsisi suomeksi »Hiihtolappalaisia», ja kuvaus, jonka kirjailija antaa tämän luonnonkansan oloista, sopii täydellisesti Lappalaisten elämänlaatuun. Jornandes, joka oli goottilainen sukuperältään, vaikka roomalaistunut, luettelee samoihin aikoihin Goottien historiaa esittäessään useita Skanziassa (Skandinaviassa) asuvia kansoja, joista ainakin muutamat ovat suomensukuisia, kuten »Refennit» (Porolappalaiset), ja »Finni mitissimi», jotka olivat sävyisimmät kaikista Skandinavian asukkaista, ynnä »Vinoviloth», jossa ehkä tapaamme Vienan nimen kaikua. [Norjalaiset luulevat nimen olevan saman kuin nykyinen »Vingulmark», seutu Kristiania-vuonon perukassa; hekin pitävät kansaa suomensukuisena.] Yleensä vanhat kirjailijat luulivat Skandinaviaa suureksi saareksi, taikka saaristoksi, ja Itämeren siis olevan yhteydessä Jäämeren kanssa, mutta Jornandeella näyttää kuitenkin olleen aavistus siitä, että maayhteys oli olemassa, vaikka hänkin sanoo Skandinaviaa saareksi. Langobardilaisen historiankirjottaja n Paul Warnefriedin teoksessa, joka on kahdeksannen vuosisadan lopulta, kuvataan Skritofinnien (Refinnien) hiihtäminen ja poronhoito niin selvästi ettei saata olla epäilystäkään siitä, että molemmilla nimillä tarkotetaan Lappalaisia. Mainittu kirjailija kertoo nähneensä poronnahkaisen peskinkin. Skrithfinnien nimi olikin germanien kesken kauan ja laajalti Lappalaisten varsinainen nimitys. Mahdollista on myös, että Jornandeen mainitsemat »säyseätkin Finnit» ovat juuri Lappalaisia, sillä Kainulaisista skandinaveilla tuskin oli syytä käyttää semmoista mainelausetta.

Oikeiden tietojen vakautumista ehkäisi se seikka, että Keskiajalla niin sokeasti uskottiin klassillisten maantieteilijäin tietoihin ja uudet hankitut koetettiin niiden mukaisiksi vääntää. Teoksessa, jonka Englannin kuningas Alfred kirjotti, esim. mainitaan Itämeren itäpuolella Sermenden kansa, joka oli sama kuin vanhain Sarmatit, ja tarunomaiset Riphaeilaiset vuoretkin, jotka muka olivat maan pohjoisin raja. Vaikka oppinut kuningas saikin lähettiläittänsä kautta aivan oikeita tietoja, niin yhdisti hän niihin kuitenkin klassillisten kirjailijain kertomia hämäriä maineita, ja tämä sekoitus esti kauan oikeitten käsitysten valtaan pääsemistä Pohjois- ja Itä-Europan maantieteellisistä ja kansallisista oloista.

Pohjanmiehet idän teillä.

Vaikka Svean ja Göötanmaan, Norjan ja Tanskan viikingit epäilemättä matkustivat Suomenlahden pohjaan ja edelleen Laatokalle rannikkomme saaristoreittiä, joka tarjosi sen ajan milloin soudettaville, milloin myötätuulta purjehtiville aluksille suojaiset väylät, niin ei kuitenkaan ole säilynyt maineita siitä, että Suomen niemelle olisi perustettu valtakuntia, taikka että täällä olisi ollut mainittavia kauppapaikkoja. Siihen ehkä on vain syynä tietojen puutteellisuus. Voimme kuitenkin otaksua, että pohjanmiehillä pitkin laivareittiään oli asemia, joissa oli samanrotuista väestöä, ja että Etelä-Suomen ruotsalainen asutus jo silloin sai alkunsa. Suomen rannikko oli heille kuitenkin ainoastaan valtatie, jota pitkin he kulkivat laajempaan ja rikkaampaan itään.

Tutkimus paraillaan koettaa luoda valoa Laatokan ympärystäin vaiheisiin näinä hämärinä aikoina. Se luulee voivansa jo varmana päättää, että Laatokan itäpuolella, nykyisen Aunuksen seuduilla, oli valtakunta, jolla oli viikinkiläisruhtinaat, ja järven eteläpuolella toinen. Edellinen, Alnborg, oli muka saanut nimensä siitä vanhasta Alueen järven nimestä, joka esiintyy tulen synnyn runossa ja jonka luullaan tarkottaneen juuri Laatokkaa. Laatokalta oltiin yhteydessä Vienan meren kanssa, jonne Syväriä ja Äänisen latvajokia pitkin kävi melkein yhtämittainen pienemmillä aluksilla kuljettava vesireitti.

Myöhemmin perustettiin kauemmaksi Laatokan eteläpuolelle, llmajärven rannalle, ehkäpä sielläkin suomalaisen asutuksen keskuuteen, Uusi linna eli Novgorod, joka Holmgårdin eli Östragårdin nimellä oli niin tunnettu pohjanmiehille. Velhojokea he saattoivat aluksillaan nousta Laatokasta sinne saakka. He saivat siellä niin lujan jalansijan, että Novgorod monet ajat oli Skandinavian merikuninkaitten paras liittolainen. Novgorodin liitoissa pohjanmiehet vallottivat suurimman osan Venäjää ja perustivat sinne valtakuntia, joista nykyisen Venäjän synty luetaan. Venäjän jokia pitkin he retkeilivät yhdessä venäläisten liittolaistensa keralla Mustalle merelle ja ahdistelivat Konstantinopoliakin, kiristäen siltä lunnaita, kunnes Byzantion palkkasi heidät liittolaisikseen muhamedilaisia vastaan taistelemaan. Sen kautta pakanalliset pohjanmiehet saivat kristikunnan kanssa samat yhteiset valtaedut ja vähitellen kallistuivat itsekin kristinuskoon. Heidän retkensä Venäjän jokia pitkin Mustalle merelle olivat usein tavattoman suuria yrityksiä, joihin otti osaa satoja laivoja ja kymmeniätuhansia miehiä, ja suottapa olisikaan ollut pienemmällä joukolla käydä ahdistamassa itse Miklagardia.

Novgorodista kehittyi mahtavin kauppakeskusta Itämeren koilliskulmilla. Sen kauppiaat alkoivat retkeillä yhä laajemmalta, Vienan merelle, Lapin rannoille ja Petshoran varsille, ehkäpä jo Uralin poikki Siperiaankin. Mutta Novgorodin valtiollinen vaikutusvalta ei silloin vielä ulottunut yhtä laajalle, suomensukuiset heimot, joitten kanssa se noilla kulmilla teki kauppaa, olivat silloin vielä itsenäiset. Mutta tämä kauppaliike valmisti alaa Moskovan valtiolliselle ylivallalle. Jo kymmenennen vuosisadan alulla olivat Novgorodin miehet tunkeutuneet Vienan latvoille. Kauppiasten jälkeen tulivat vallottajat, eivätkä ainoastaan tällä suunnalla, vaan idässäkin, jossa Keskiajan lopulla alkoi Siperian valtaus. Yhdennellä- ja kahdennellatoista vuosisadalla oli jo novgorodilaisia siirtokuntia Vienan, Syvärin, Mesenin ja sekä Vienan meren että Jäämeren rannoilla. Omin päin toimivat rosvojoukot ryöstelivät näitä hajanaisia pohjoisia suomalaisia heimoja, pakottaen ne Novgorodin vallanalaisuuteen. Näistä seikkailijoista, »ushkuinikeista», polveutuvat nykyiset venäläiset asukkaat Kuolan rannikolla. Kuola mainitaan jo v. 1264 venäläisissä aikakirjoissa. V. 1324 Novgorodin ruhtinas Juri Danilovitsh teki Ruotsin kuninkaan Maunon kanssa sopimuksen, jonka kautta mainittu kuningas tunnusti Varangin vuonosta itään päin olevan rannikon Novgorodin vaikutuspiiriin kuuluvaksi. Jo paljon sitä ennen oli Norjan kuningas Olavi Pyhä myöntänyt kaiken maan Lyykeän vuonon (Lyngenfjordin) itäpuolella kuuluvaksi Novgorodille, joten siis venäläinen vaikutusvalta näillä rannoilla jonkun verran peräytyi.

Skandinavian jälkeen sai kolmannellatoista vuosisadalla saksalainen Hansaliitto tärkeimmän sijan Novgorodin kaupassa, samoin Suomenkin rannikolla. Hansan määräävä sananvalta Novgorodin markkinoilla oli yhtenä syynä siihen, että Moskova sitten niin perinpohjin hävitti tämän puoleksi ulkomaalaisen kauppavaltion.

Itämeri.

Itämeren etelärannikko oli vielä Alfred Suuren aikana niin tuntematonta, että tämä tiedonhaluinen kuningas lähetti purjehtijan selkoa ottamaan sen maista ja kansoista. Kertomus tästä matkasta on hänen teoksessaan säilynyt.

Wulfstan niminen purjehtija, jonka kansallisuutta ei varmaan tunneta, lähti Haethumista, nykyisestä Slesvigistä, ja purjehti seitsemän päivää Vendien maan, s.o. nykyisen Preussin pohjoisrannikkoa pitkin, kunnes saapui Weikselin suulle, jossa »Eestit», arvatenkin Liettualaiset, asuivat. Tanskan saarista ja Etelä-Ruotsista, vieläpä Ölannista ja Gotlannistakin hän toi tietoja kuninkaalle. Pohjois-Saksa oli silloin vielä slaavilaisten kansain hallussa, jotka kansainvaelluksien jälkeen olivat siirtyneet germanien jättämille tyhjille tiloille. Väinäjoen pohjoispuolella ja osasta sen eteläpuolellakin asui suomalaisia kansoja, näitten ja slaavien välillä Liettualaisia, suomalaisia kuitenkin nykyistä paljon laajemmalla alalla. Itämeren itäiset rantamaat tulivat tarkemmin tunnetuiksi vasta silloin, kun Pohjois-Saksa oli uudelleen saksalaistunut, kristinusko vakaantunut, ja sitä ruvettu vielä idemmäksikin asevoimalla levittämään. Kalpaveljistön saksalainen ritarikunta ja Tanskalaiset vallottivat Itämeren rannikon aina Suomenlahtea myöten, pakottaen Liiviläiset ja Virolaiset kääntymään kristinuskoon ja luopumaan vapaudestaan. Venäjälle kristinusko ja sen mukana kultuurin alkeet tulivat etelästäpäin, ja sen vuoksi Venäläiset joutuivat kreikkalaisen kirkon yhteyteen.

Bremenin Adam.

Bremen oli piispa Adalbertin aikoina (k. 1072) kristillisen kirkon keskusta Pohjois-Saksassa ja koetti levittää kirkollista valtaansa yli kaikkien Pohjoismaidenkin. Adalbertin loistavaan hoviin keräytyi miehiä sekä pohjoisesta että lännestä ja idästä ja siellä sen vuoksi oli tavallista laajempi tieto sekä Skandinaviasta että idän puolen maista, jopa sinne saatiin viestejä Islannista, Grönlannista ja pohjanmiesten löytämästä Viinimaasta saakka. Näitä tietoja säilytti kaniikki Adam, piispa Adalbertin luottamusmies, historiateoksessaan. Lisiä hän sai oleskellessaan Tanskan kuninkaan Sven Estridinpojan hovissa. Adam Bremeniläisen teos on sen vuoksi tärkeä lähdeteos Pohjoismaiden olojen tuntemiseen toisen vuosituhannen alussa.

Adam Bremeniläinen mainitsee muun muassa, että kaksi rohkeata tanskalaista purjehtijaa oli käynyt tutkimassa, kuinka kauas Itämeri ulottui itään päin. Myrskyt ja merirosvot olivat tosin estäneet heitä saavuttamasta matkansa määrää, mutta Tanskalaiset tiesivät kuitenkin, että suotuisella tuulella voitiin kuukaudessa purjehtia Venäjällä olevaan Ostrogradiin saakka. Itämeren pohjoispuolella Adam luettelee skandinavialaisia, etelärannoilla taas slaavilaisia kansoja. Näitten päärotujen välillä hän mainitsee useitten pienien kansain nimiä, joitten alkumuoto kuitenkin on niin vääntynyt, ettei niistä voi varmaa selkoa saada. Viimeisenä Itämeren suvipuolella hän mainitsee »Vinulien» suuren maakunnan, jossa ehkä taas tapaamme väännöksen Vienan nimestä. Germanien ja slaavien välillä olevista kansoista mainitaan Vilzit, Mirrit (Merjalaiset), Lamit, Skuutit ja Turkkilaiset. Hänen käsityksensä Venäjän maantieteellisestä ulottuvaisuudesta epäilemättä olivat hyvin vaillinaiset. Muutoin Adam Bremeniläisen tiedot näistä seuduista vielä olivat täynnään kaikenlaisia tarunomaisia kummia. Itämeren saareksi hän luulee Kuurinmaata, joka muka oli kahdeksan päivänmatkaa pitkä, epäjumalanpalvelijain asuma ja kuulu tietäjistään, joita haettiin aina Espanjaan ja Kreikkaan saakka. Toinen melkein yhtä suuri saari oli muka Eestien maa, jonka asukkaat palvelivat siivekkäitä käärmeitä, uhraten heille eläviä ihmisiä, joita ostivat orjakauppiailta. Tämä saari muka oli lähinnä »naisten maata», eikä kaukana Birka nimisestä Ruotsin kaupungista. »Naisten eli amatsonien maa» niinikään oli Baltian meren rannalla. Nämä amatsonit Adamin vakuutuksen mukaan karttoivat yhteyttä miesten kanssa ja karkottivat rohkeasti kaikki, jotka yrittivät heidän maahansa tulla. Mutta kaikenlaisten maankulkurien kanssa he pitivät yhteyttä ja synnyttivät lapsia, tytöistä tuli mitä ihanimpia naisia, pojista taas »koirankuonolaisia», joilla oli pää keskellä rintaa ja jotka puhuivat haukkuen. Venäjällä heitä muka usein näki vankina. Tämä merkillinen maa aseman määrittelyn mukaan olisi ollut nykyinen Suomi, taikka ehkä paremminkin sen pohjoinen osa, Kainuunmaa. Nähtävästi antoi ennen mainittu vanha pohjoismainen taru aihetta siihen, että Kaukasian amatsonitaru kytkettiin suomalaiseen Pohjolaan, josta ei muuta tiedetty kuin hämäriä huhuja. Mutta tuossa Skandinavian itäisessä naapurimaassa, jonka rajat ulotettiin aina Riphaeilaisiin vuoriin saakka, oli paljon muitakin kummituksia, »yksijalkaisia», jotka hyppivät yhdellä jalalla, »kyklooppeja», joilla oli vain yksi silmä otsassaan, ihmissyöjiä ja muita, joita ei hurskas kirkon mies tahtonut ruveta luettelemaankaan.

Nestor.

Vanhimpia varmoja historiallisia tietoja, mitä Suomen ja sen naapurimaiden suomensukuisista asukkaista on säilynyt, sisältää Nestorin kronikka. Venäjä oli Vladimir Suuren aikana (v. 988) kääntynyt kristinuskoon ja maa joutui sen kautta entistä enemmän yhteyteen kirjallisen Itä-Rooman kanssa. »Uuteen linnaan» eli Novgorodiin perustettiin v. 992 piispanistuin, jonka ensimäinen piispa jo alkoi kirjottaa muistiin tietoja aikansa tapauksista. Mutta Venäjän ensimäinen historiankirjottaja oli Nestor niminen Kievin munkki (1056—1116). Hänen kertomuksessaan Pohjoismaista ei enää ole samanlaisia kummitusjuttuja kuin Adam Bremeniläisen teoksessa, vaikka Nestorinkin tiedot ovat kylläkin niukat. Itämerta hän sanoo Varjaagien mereksi. Sen rannalla muka asui, muitten kansain keralla, Tshuudeja, s.o. Suomalaisia, taikka oikeammin Virolaisia, joitten maahan Jaroslav (v. 1070) perusti Jurjevin (Tarton) kaupungin. Toisessa paikassa Nestor mainitsee seuraavat kansat, jotka maksoivat Venäläisille veroa: Tshuudit, Wessit, Merjalaiset, Muromit, Tsheremissit, Jäämit, Mordvalaiset, Permalaiset, y.m.

Jonkun verran valoa Koillis-Europan kansallisiin oloihin loivat arabialaisetkin maantieteilijät, sillä Arabialaiset kävivät Mustanmeren rannikolta sinne melkoista kauppaa. Kuuluin arabialainen maantieteilijä Idrisi, joka eli Sisilian normannilaisen kuninkaan hovissa, sai Pohjolan maista, sekä Skandinaviasta että Suomesta, Virosta ja Vienastakin tietoja normannilaisilta ritareilta, joitten esi-isät olivat Skandinaviasta ja jotka siis verraten hyvin tunsivat sikäläisiä oloja. Idrisi mainitsee monta tärkeää kaupunkia ja niitten väliset matkat, mutta melkein kaikki nimet ovat niin vääntyneessä muodossa, että niistä on mahdoton saada selkoa. Erästä maata, nähtävästi Etelä-Suomea, hän kuitenkin nimittää Tabastiksi, Hämeeksi.

Kristinuskon maahan tuomisen kautta Suomen eteläosat tulivat paremmin tunnetuiksi, mutta maantieto oli silloin vielä Ruotsissakin niin alhaisella kannalla, etteivät karttuneet tiedot moneen vuosisataan tulleet kirjallisuuden omiksi. Vielä Mercatorin julkaisemassa Ptolemaios-kartassa kuudennentoista vuosisadan alulta oli koko Skandinavia piirretty jotenkin samanlaiseksi, muutamaksi epämääräiseksi saareksi, jommoinen se oli kuulun kreikkalaisen maantieteilijän maailmankartassa.

Tanskalainen väyläopas.

Mutta varmaan oli ainakin Suomen etelärannikko jo vanhastaan Skandinavian merenkulkijoille tunnettu. Siihen viittaa eräs tanskalainen purjehdusopas vuoden 1270 vaiheilta, joka on vanhin Suomen rannikkoa selittelevä kirjallinen muistomerkki ja siitä merkillinen, että se on säilyttänyt joukon eteläsaaristomme nimistä alkuperäisessä suomalaisessa muodossaan. Seurattuaan Ruotsin itärantaa Arnholmiin saakka tämä purjehdusopas jatkaa: »Arnholmista Alandin meren poikki Lynaebetheen (Lemböte Ahvenanmaalla) 6 meripenikulmaa, sieltä Thiyckekarliin (Kökariin) 8. Näitten paikkain välillä on kuitenkin monta saarta, joita sanotaan Fygelhedeksi (Föglö). Matkaa on edelleen 6 merip. Aspaesundiin, jossa on kolme saarta, yksi Aspö, toinen Relholm, kolmas Malmö; Ucrima (ehkä Uhrimaa, Jurmo) on niistä etelään etäimpänä meressä. Aspöstä Örsundiin 6, sieltä Hangetheen (Hangöuddiin) 3, ja huomattavaa on, että Arnholmista Lynaebetaeen kuljetaan koillista kohti, mutta jos on suotuisa länsituuli, niin voidaan purjehtia Arnholmista suoraan Hangetheen, ja Hangethesta, jota suomeksi sanotaan Cumiupeksi (Kumiopää), Lovicsundiin 2. Sieltä Karienkaskaehen (Karjankaskiin) 1, sieltä Juxaraehen 2, sieltä Horinsaareen, jonka tanskalainen nimi on Hestö, 2, sieltä Purkajiin (Porkkalaan) 3, ja tähän saareen matkataan Hangethesta itää kohti, tosin vähän pohjoiseen poikkeamalla. Porkkalasta selitetään matka Suomenlahden poikki Viron rannalle, jonka Tanskalaiset olivat ristiretkillään vallottaneet. Vielä tänä päivänä Viron alukset tästä kulkevat meren poikki, koska Suomen lahti on Porkkalan ja Narinsaaren välillä kapein.

Kun lukee tämän tanskalaisten merenkulkijain laatiman tarkan kertomuksen Suomen etelärannikon purjehdusväylistä, niin ei voi olla ihmettelemättä, että Ruotsalaisten kirjalliset tiedot näistä väylistä olivat niin vaillinaiset vielä kuudennellatoista vuosisadalla, jolloin ensimäiset yritykset Pohjoismaiden, Suomenkin kartottamiseen tehtiin. Vielä vaillinaisempi kuin rannikoista, oli tieto sisämaasta. Vanhin jonkinlaista kokonaiskuvausta tarkottava, vaikka harhatietoja täynnään oleva kertomus Pohjolan maista on Olaus Magnuksen historia Pohjolan kansoista. Mutta kun hänen teoksensa jo kuuluu Uuden ajan tuotteisiin, niin jätämme selonteon siitä tuonnemmaksi.

Pohjanmiesten retket Vienaan.

Skandinavian sotaiset merirosvot ja vallottajat eivät olleet kirjallista kansaa, siksi alkuperäisellä kannalla olivat sivistysolot vielä Pohjolassa, mutta he ovat säilyttäneet paljon tietoja entisistä teoistaan historiallisissa saduissaan, jotka onneksi myöhemmin, kristinuskon ja varsinaisen kirjotustaidon Pohjolaan levittyä, muistoon kirjotettiin. Vaikka heidän »saagansa» sisältävätkin paljon tarua, niin ovat ne kuitenkin Pohjolan muinaisuuden tuntemiselle arvokkain, usein ainoa lähde. Näissä saduissa on säilynyt tietoja muinaisesta Bjarmien eli Permalaistenkin maasta Vienan meren rannoilla, maasta, jota jotkut ovat arvelleet Sammon ja Väinön laulujen syntymäsijoiksi. Ne retket, joita Norjasta tehtiin Vienan merelle, ovat sen vuoksi varsinkin meille Suomalaisille erinomaisen mieltäkiinnittävät, vaikkapa tiedot ovatkin niin niukat. Ne ovat milt'ei ainoa sanamuotoinen historiallinen valo, joka lankeaa tuohon rikkaudestaan ja kaupastaan kuuluun suomalaiseen muinaismaahan. Tosin ei norjalaisissa saduissa tarkalleen osoteta, mitä juurta Bjarmien kansa oli, mutta muinaismuistoista ja muista johdoista päättäen se mahtoi olla samaa karjalaista kansaa, joka vielä asuu Vienan meren länsipuolella olevia maita, joka on ennen omistanut rannatkin, — Vienan meren länsirantaa vieläkin sanotaan »Karjalan rannaksi», — jonka alue luultavasti on kerran ulottunut itää kohti aina Vienaan saakka.

Ehkäpä tuohon maahan retkeiltiin jo aikaisemminkin, kuin on tietoja säilynyt. Mutta tietommekin ulottuvat ensimäisen vuosituhannen jälkipuoliskolle saakka. Muinaistutkijat arvelevat mahdolliseksi, että Viena kuului itägootilaisen Hermanarikin valtakuntaan ja että ehkä niiltä ajoilta olisivat säilyneet germanilaiset nimet, joita sadut kertovat sen kuninkailla olleen. Islantilaisen sadun mukaan käytiin jo Harald Hildetandin aikana, siis jo ennen vuotta 730, jolloin tämä kuningas kuoli, sotaretkellä Vienan suussa, jolloin sikäläinen jumalanpyhättö ryöstettiin. Jumalankuva oli silloin erikoisessa temppelissä, josta se myöhemmin siirrettiin avoimelle pihamaalle.

Ottar.

Mainittu retki ehkä tapahtui maan poikki. Ensimäinen meriretki, josta on säilynyt varma tieto, vieläpä seikkaperäinen kertomus, oli norjalaisen Ottarin tekemä. Englannin valistunut kuningas Alfred Suuri liitti Ottarin selonteon erääseen toimittamaansa historiallis-maantieteelliseen teokseen. Kun Alfred kuoli v. 900, hallittuaan puolen vuosisataa, niin tapahtui tämä retki yhdeksännen vuosisadan jälkipuoliskolla. Ottarin kertomuksesta päättäen se oli ensimäinen retki, joka meritse tehtiin Vienaan. Se oli siis oikea löytöretki, vaikka arvatenkin jo ennalta tunnetun päämäärän saavuttamiseksi.

Ottar asui pohjoisimmassa osassa siihen aikaan asuttua Norjaa, Haalogalannin maakunnassa (65—70 leveysasteen välillä), ja näyttää jonkun aikaa olleen Alfred kuninkaan palveluksessa. Viikingin kertomus merkillisestä matkastaan on (Ahlqvistin suomennoksen mukaan) seuraava:

»Ottar sanoi herrallensa kuningas Alfredille, että hän asui kaikista Norjalaisista pohjoisimpana. Hän kertoi asuvansa sen maan pohjoisosassa, Länsimeren rannalla. Kuitenkin hän sanoi tämän maan ulottuvan siitä vielä kauas pohjoiseen, mutta maan siellä olevan asumattoman, paitse mitä muutamissa paikoissa silloin tällöin oleskelee Finnejä (s.o. Lappalaisia), jotka talvella pyytävät metsää ja kalastavat heidän meressään.»

»Hän sanoi kerran halunneensa tulla tietämään, kuinka kauas tämä maa ulottuisi pohjoiseen, taikka asuisiko ketään ihmisiä tämän autiomaan pohjoispuolella. Hän läksi siis ja purjehti aluksellaan pitkin rantaa pohjoiseen päin, pitäen koko ajan aution maan oikealla kädellänsä ja aukean meren vasemmallansa. Kolmen päivän kuluttua tuli hän niin kauas pohjoiseen, kuin valaskalan pyytäjät tavallisesti kauemmaksi menevät. Sitten kulki hän vielä pohjoista kohti niin kauas, kuin toisten kolmen päivän kuluessa voi purjehtia. Sen jälkeen kääntyi maa itäänpäin, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei hän tietänyt, sen hän vaan tiesi, että hän siellä odotti länsituulta, tai vähän pohjaisempaa, ja laski sitten itää kohti, pitkin maata, niin pitkälle kuin neljässä päivässä voi purjehtia. Tällöin piti hänen taas odottaa tuulta, täyttä pohjaista, siitä syystä, että maa siellä kääntyi etelään, taikka meri antautui maahan päin, kumminko oikein, ei hän tietänyt. Sitten laski hän etelää kohti pitkin maata, niin kauas kuin viidessä päivässä voi purjehtia. Silloin tuli hänelle siellä lahdessa suuri joki vastaan. He kääntyivät joella takaperin, sillä he eivät uskaltaneet joella purjehtia ylemmäksi, peläten vihollisuutta, koska maa joen toisella puolella oli sangen asuttua. Ja hän ei ollut tavannut asuttua maata sitten kotoa lähdettyänsä, vaan oli hänellä kaikkialla asumaton maa oikealla kädellään, paitsi muutamia kalastajia ja linnunpyytäjiä ja metsästäjiä, jotka kaikki olivat Finnejä (s.o. Lappalaisia). Ja vasemmalla kädellänsä oli hänellä aava meri.»

»Bjarmalaiset olivat varsin hyvin viljelleet maansa, mutta he (Ottar väkineen) eivät uskaltaneet nousta maalle. Vaan Terfinnein (Turjan eli nykyisten Kuolan Lappalaisten) maa oli kaikkialla autiota, paitsi missä metsästäjiä oleskeli, tahi kalastajia taikka linnunpyytäjiä.»

»Paljonkin kertoivat Bjarmalaiset hänelle sekä omasta maastaan että niistä maista, jotka olivat heidän ympärillänsä. Mutta hän ei tietänyt, mikä kerrotusta oli totta, kun hän ei itse ollut sitä nähnyt. Hänestä tuntui, että Finnit (Lappalaiset) ja Bjarmalaiset puhuivat jokseenkin yhtäläistä kieltä. Hän matkusti sinne pääasiallisesti, paitsi halusta tullakseen tuntemaan maan luonteen, mursujen tähden, sillä näillä on sangen jaloa luuta hampaissaan, joita matkustajat toivat mukanaan muutamia kuninkaalle. Ja niiden nahka sopii hyvästi laivantouviksi…»

»Hän (Ottar) oli sangen varakas mies, hänellä oli semmoista omaisuutta, jota heillä pidettiin rikkautena, s.o. metsän eläimiä. Hänellä oli siihen aikaan, jolloin hän kävi kuninkaan luona, kesyjä ostamattomia eläimiä kuusisataa; he kutsuivat näitä eläimiä poroiksi… Hän oli sen maan ensimäisiä miehiä. Kuitenkaan ei hänellä ollut enemmän kuin kaksikymmentä lehmää, kaksikymmentä lammasta ja kaksikymmentä sikaa. Ja sen vähäisen, minkä hän kynti, kynti hän hevosilla. Mutta heidän varallisuutensa riippuu enimmästi siitä verosta, jonka Finnit (Lappalaiset) heille suorittavat. Tämä vero on enimmäkseen otusten nahkoja ja linnunhöyheniä, ja mursunluuta ja sellaista laivaköyttä, joka on tehty mursun ja hylkeen nahkasta. Kukin maksaa varojensa mukaan. Rikkaimman pitää suorittaa viisitoista näädän nahkaa, viisi porontaljaa, yksi karhuntalja, kymmenen vasua höyheniä, yksi karhun- tai saukonnahkainen peski ja kaksi laivanköyttä, kumpikin kuuttakymmentä kyynärää pitkä, toinen mursun ja toinen hylkeennahkasta.»

»Hän sanoi, että Pohjanmiesten maa (Norja) on sangen pitkä ja kapea… Asumaton vuorenselänne on itäpuolella, ulottuen yhtä pitkältä kuin asuttu maa. Tällä selänteellä oleskelee Finnejä (Lappalaisia)…»

»Tämän maan (Norjan) eteläisen osan rinnalla, vuorten toisella puolella, on Sveoland (Ruotsi), ja saman maan pohjoisen puolen rinnalla on Kvenland (Kainuunmaa). Kvenit (Kainulaiset) käyvät toisinaan vuorien yli hävittämässä Norjalaisia; ja Norjalaiset toisinaan hävittämässä heitä. Siellä on vuorien välissä sangen suuria järviä, joissa on suolaton vesi; Kainulaiset kantavat maata myöden aluksensa näihin järviin ja ryöstävät sitten Norjalaisia: heidän aluksensa ovat hyvin pienet ja hyvin kevyet.»

»Ottar sanoi, että sen maan nimi, jossa hän asui, oli Haalogaland. Hän kertoi, ettei yksikään ihminen asunut häntä pohjoisempana.»

Useista muistakin retkistä on maineita säilynyt. V. 897 eräs Thorolf niminen viikinki yhdessä Kainuun kuninkaan Faravidin kanssa teki retken Kirialamaahan, joka luultavasti tarkotti Vienan meren länsipuolella olevaa Karjalan maata. V. 918—19 Eerikki Verikirves teki Vienan suuhun suuren ryöstöretken, voittaen Bjarmein miehet suuressa taistelussa. Harald Kaunotukan poika purjehti v:n 930 vaiheilla Norjan pohjoispuolitse Permaan. V. 970 vaiheilla siellä kävi kuningas Harald Harmaanahka, joka sai tavattoman rikkaan saaliin. Vuosisadan lopulta on maine matkoista, joita eräs Kristianian vuonosta kotoisin oleva Hallvard niminen kauppias sinne teki.

Mainehikkain oli kuitenkin se retki, jonka Karli ja Thorir Hund tekivät Vienaan. Kertomus siitä kuuluu:

Karli ja Thorir Hund.

Eräänä talvena, arvatenkin vuonna 1023 tai 1024, kuningas Olavi Pyhä lähetti pohjoiseen luotettavan miehen, Haalogalannin Karlin, kokoomaan verorahoja ja purjehtimaan sitten edelleen Vienan merelle ja Bjarmien maahan. Retki oli kaupparetki, ja laivasta ja sen kuormasta omisti kuningas toisen puolen. Karli toisen. Veljensä Gunsteinin kanssa Karli siis purjehti Haalogalantiin aikaisin keväällä ja kulki Thorir Hundin talon ohi. Thorir, jolla oli verivelka suoritettava Karlin kanssa, lähettikin hänelle ystävällisen sanoman, ilmottaen samalla haluavansa matkustaa samana kesänä Bjarmien maahan ja mielellään rupeavansa heidän osamiehekseen ja jakavansa kaikki tasan. Karli kehotti häntä tulemaan matkaan, ottamaan yhden laivan ja viisikolmatta miestä, niinkuin heilläkin oli. Mutta Thorir otti sangen suuren pyyntilaivan ja kahdeksankymmentä miestä omia huonemiehiään. Gunstein häntä epäili ja olisi mielellään palannut takaisin, mutta Karli vaati, että matkaa jatkettaisiin, vaikkei Thorir suostunutkaan vähentämään miehiään — niin vaarallisella retkellä ei muka saattanut olla liiaksi hyviä miehiä.

Kaiken matkaa purjehdittiin yhdessä, milloin oli toinen alus edellä, milloin toinen, pitkin Ruijan rantaa, Nordkapin ympäri ja edelleen pitkin Kuolan rantaa ja Vienan meren poikki Bjarmien maahan, jossa tehtiin hyvät kaupat. Thorir kauppapaikallaan osti turkiksia, majavannahkoja ja soopelin nahkoja ja Karli, jolla oli paljon rahoja, osti niinikään kaikenlaisia turkiksia. Kun kaupat oli tehty, niin pohjanmiehet laskivat takaisin Vienanjoen suuhun ja aikoivat lähteä paluumatkalle. Kauppapaikka ei nimittäin ollut virran suussa, vaan kappaleen matkaa maan sisässä, ehkä Holmogori nimisessä paikassa, joka myöhemmin oli niin kuulu, venäläisten saatua Vienan suistamossa jalansijaa. Sen ajan kun kauppaa tehtiin, vallitsi rauha, mutta kun asiat oli päätetty, niin oli väkivaltaan turvauduttava, jos mieli hankkia enemmän saalista. Kun siis oli tultu merelle, niin laivat laskivat rinnan ja Thorir kysyi, haluttiko ketään lähteä hänen kerallaan enemmän rikkautta hankkimaan. Sillä aarteita siellä oli, metsään kätkettyinä taikka kummuissa, niinkuin maan tapa oli. Thorir oli hyvin perehtynyt sen maan kalmistoihin ja tapoihin, arvatenkin hän oli siellä käynyt jo useankin kerran. Ja kaikki olivat valmiit lähtemään retkelle, jos oli saalista tiedossa. Thorir käski heitä olemaan valmiina yöllä. Ainoastaan muutamia miehiä jätettiin laivoihin, loput souti maihin ja lähti retkelle.

Ensin kuljettiin lakeata niittyä ja sitten taajan metsän läpi. Thorir astui edellä ja käski seuralaisiaan kulkemaan ääneti, veistäen itse matkalla puihin pilkat. Vihdoin tultiin suurelle metsässä olevalle aukiolle, jossa oli korkealla aidalla ympäröity aarrekumpu. Portti oli lujasti salvattu, mutta Thorir oli valinnut ajan viisaasti. Yhdet vartijat olivat juuri lähteneet, eivätkä toiset vielä tulleet. Norjalainen päällikkö iski kirveensä aidan yläreunaan ja kohotti itsensä sillä aidan päälle, jonka jälkeen hän sisäpuolelta avasi portin. Mutta hän varotti miehiään vain kaivamaan kultaa ja hopeaa ja jättämään rauhaan Bjarmien jumalankuvan, joka oli keskellä aukiota. Mutta kun kaikki olivat ottaneet kantamuksen saalista, niin Thorir juoksi jumalankuvan luo, otti hopeisen maljan, joka sen sylissä oli, kaatoi siitä kaikki hopearahat viittansa poimuun ja otti käsivarrelleen jousen, joka oli maljan päällä. Mutta Karli oli ulkopuolella huomannut, että Thorir olikin jäänyt jäljelle, kääntyi takaisin ja näki, että Thorir oli ottanut hopeamaljan. Karli silloin itsekin juoksi kuvan luo ja kirveellään iski sen niskaan katkaistakseen koristenauhan, joka kuvalla oli kaulassaan. Mutta isku olikin niin kova, että jumalan pää putosi maahan suurella ryskeellä. Ja paikalla kun tämä oli tapahtunut, tulivat uudet vartijat aukioon ja puhalsivat torviinsa. Ja samalla alkoi kuulua torventoitotusta joka puolelta. Pohjanmiehet pakenivat metsään, mutta kaiken aikaa he kuulivat takaa ajavien Bjarmien huutoja kintereillään. Rosvot olisivat olleet hukassa ilman Thoririn neuvokkuutta. Tämä suojeli joukon jälkipäätä erinomaisella taikataidollaan. Hänen edellään kulki kaksi miestä kantaen suurta laukkua, jossa näytti olevan tuhkaa. Siitä Thorir kylvi tielle ja joukonkin päälle, josta nämä kävivät näkymättömiksi. Näin riennettiin metsästä ulos niityille. Vaikka Bjarmeja oli takana ja sivuilla, niin eivät he voineet nähdä pohjanmiehiä. Karli miehineen ensin pääsi laivoihinsa ja lähti matkaan, sitten Thorir vuorostaan, ohjaten hänkin Vienan meren ulapalle.

Yöt olivat vielä valoisat ja pohjanmiehet purjehtivat vuorokaudet umpeensa, kunnes he eräänä iltana tulivat muutamille saarille. Siellä he kiinnittivät purjeet, laskivat ankkurit pohjaan ja odottivat luodevettä, koska edessä oli kova virtaus. Thorir silloin vaati Karlia antamaan hänelle jumalan kaulakoristeen, väittäen, että Karli oli saattanut kaikki vaaraan ja ettei siitä olisi ilman hänen avuttaan suoriuduttu. Mutta Karli vastasi, että koriste oli Olavi kuninkaan. Karli koetti päästä pakoon Thorirista, purjehtien niin nopeaan kuin mahdollista, mutta hän ei päässytkään, vaan molemmat tulivat samalla haavaa Geirsveriin, joka oli ensimäinen paikka pohjoisesta tullen, jossa oli rantasilta. Thorir laski satamaan ja Karli jäi ulkopuolelle. Vielä viimeisen kerran Thorir vaati, että saalis jaettaisiin, ja kun vastaus oli kieltävä, niin hän tappoi vastustajansa ja anasti kalliin kaulakoristeen. Hän olisi mielellään hukuttanut Gunsteininkin, mutta tämä pääsi miehineen pakoon, jätettyään laivansa tavaroineen Thoririn saaliiksi, ja tuli Olavi kuninkaan luo tapauksesta kertomaan. Ja siitä Thorirista tuli kuninkaan pahimpia vihamiehiä.

Myöhemmin Olavi kuningas lähetti miehiä käännyttämään Haalogalantia kristinuskoon ja silloin täytyi Thoririnkin luopua kaulakoristeesta ja maksaa sakkoa Karlin surmasta, mutta muut Vienasta saadut rikkaudet hän piti ja pakeni Tanskan kuninkaan luo, joka paraillaan juoni Olavi kuningasta vastaan, syöstäkseen hänet valtaistuimelta. Pian Thorir kuitenkin palasi takaisin entisille sijoilleen ja kokosi suunnattomat rikkaudet kaupallaan Lappalaisten kanssa. Kun myöhemmin Olavi sotajoukon kanssa tuli Thoriria vastaan, niin oli tämä niin voimakas, että hän muiden kapinallisten keralla Stiklestadin tappelussa voitti Olavin, etupäässä taikavoimallaan, kuten satu kertoo. Olavi kuningas kaatui tappelussa, ja Thorir oli sitten ensimäisiä vaatimaan, että hänet oli pyhäksi julistettava. Kun Olavin poika Maunu Hyvä tuli Norjan kuninkaaksi, niin lähti Thorir Hund pyhiinvaellusretkelle Pyhälle maalle, kuten satu mainitsee kerrotun, eikä hän liene siltä matkalta sen koommin palannut.

Jo yhdeksännen vuosisadan lopulla oli Novgorod levitellyt valtaansa Vienanjoen latvoille, ja pian se anasti kokomaan ja Holmogorista tuli rikas venäläinen kauppapaikka.

Pohjanmiehet lännen ja etelän vesillä.

Olemme tulleet niihin aikoihin, joina Skandinavian viikinkien eli »pohjanmiesten» ryöstöretket ja hävitykset pitivät Länsi-Europan rantamaita ainaisen turvattomuuden ja pelon alaisina. He saapuivat oivilla aluksillaan suurissa joukoissa, hävittivät kaupungit, tappoivat asukkaat, ryöstivät varsinkin kirkot ja luostarit, joista paras saalis oli saatavana, ja asettuivat vähitellen pysyväisestä semmoisiin seutuihin, joista heidän oli mukavin tätä hirmuvaltaa harjottaa. Lopulta he rupesivat vakinaisiksi asukkaiksi niihin maihin, joissa olivat jalansijaa saaneet, kääntyivät kristinuskoon ja sivistyivät, sulivat maanasukkaihin ja terästivät sen verta uudella tarmon ja yritteliäisyyden hengellä. He esiintyivät myös valtakuntien perustajina, sekä pohjoisessa, varsinkin Brittein saarilla, että etelässäkin Välimerellä, jossa he kristinuskoon käännyttyään saivat uutta alaa toimeliaisuudelleen taistelussa muhamedilaisia vastaan.

Seinen rannoille, nykyiseen Normandiaan, perustettiin pohjanmiesten yhteiskunta, joka tosin ranskalaistui, mutta kauan säilytti vanhana veriperintönään sotaista tarmoaan. Normandiasta käsin Gange Rolfin jälkeläiset sitten vallottivat Englannin valtaistuimen, josta pohjanmiehet jo häntä ennen olivat niin kauan taistelleet vaihtelevalla menestyksellä. Normandiasta käsin olivat sitä ennen lähteneet ne seikkailijat, jotka karkottivat Sarasenit sekä Etelä-Italiasta että Sisiliasta ja perustivat sinne normandilaisen valtakunnan, vieläpä joksikin aikaa saivat jalansijaa meren toisellakin puolella, Tunisiassa.

Britannian pohjoispuolella oleville saarille olivat viikingit jo varhaisemmin asettuneet ja perustaneet sinne itsenäisiä keskustoita, joista he hallitsivat alueita Skotlannissa ja Irlannissa. Näiltä teiltä he joutuivat Islantiin, asuttivat sen, purjehtivat edelleen Grönlantiin, perustivat sinne siirtokuntia ja löysivät vihdoin Pohjois-Amerikan puolta vuosituhatta ennen kuin Columbus, voimatta kuitenkaan saada jalansijaa tässä luonnonrikkaassa maassa, joka pohjoismaiselle siirtolaisuudelle olisi tarjonnut niin verrattoman toimialan.

Itäänpäin kuljettiin Itämeren poikki Suomen lahteen ja perustettiin Venäjän valtakunta, sekä Venäjän halki Mustalle merelle ja Konstantinopoliin saakka, jonne ensin saavuttiin rosvoina, sitten apusotureina. Ruijan pohjoispuolitse purjehdittiin Valkoiseen mereen, jossa tehtiin kauppaa ja taisteltiin Bjarmien kanssa.

Pohjanmiesten toimiala oli siis tavattoman laaja, mutta hämmästyttävän nopeaan he sen valtasivat. Kaarlo Suuren viime vuosina saapuivat viikingien alukset ensinnä Ranskan rannoille, v. 797 he tekivät ensimäiset retkensä Englantiin, 840 perustivat ensimäisen kuningaskunnan Irlantiin, 860 ryhtyivät Islantia asuttamaan. 862 Rurik perusti Venäjän valtakunnan, osaksi suomalaisien kansojen keskuuteen, 922 sai Gange Rolf Kaarlo Tuhmalta Normandian. Näitten retkien kautta laajeni Länsimaiden maantieto pohjoista kohti passivisella tavalla, Pohjoismaista ei hankittu tietoja, vaan pohjoismaiset sotilaat toivat ne itse miekkansa kärjessä. He olivat siihen saakka olleet niin tuntemattomia, että parhaiten tunnetuilla vanhoilla vesillä liikkuivat mielestään löytöretkeilijöinä, joilla oli oikeus antaa uusia nimiä vanhoille historiallisille maille ja merille. Espanjan Galiciaa he sanoivat »Jaakon maaksi» Compostellan pyhimyksen mukaan, Espanjaa »Spanlandiksi» ja kaikkia muhamedilaisia maita sen ulkopuolella yhteiseen »Serk- eli Sarasenlandiksi». Neekerien ja Maurilaisten maa oli »Sinimiesten maa», Pohjois- ja Länsi-Frankki »Vaalland», Pohjois-Saksa »Saxland», (josta Saksanmaan suomalainen nimi juurtuu), Venäjä »Gardariki», Konstantinopoli »Suurkaupunki» eli »Miklagarth», Novgorod »Holmgarth». Varsinaisina löytöretkeilijöinä pohjanmiehet toimivat vain pohjoisilla vesillä, joilla ei ennen heitä kukaan ollut käynyt. Kaakossa he eivät ulottaneet maantuntemusta sen edemmäksi kuin klassillinenkaan maantiede, mutta perustivat siellä kuitenkin oloja, joiden kautta laajat maat uudelleen tulivat Länsimaille tutuiksi ja Europan yhteiskunnan jäseniksi.

Pohjanmiesten näitten sotaretkien kautta saavuttamaa maantuntemusta kuvaa Eddan »Heimskringlassa» seuraava kappale »maitten paikoista»: »Noin sanotaan, että maan piiri, jossa ihmiset asuvat, on monessa kohden lahtien ja poukamien rikkoma ja että ulkomerestä maan sisään kulkee suuria meriä. Varmaan tiedetään, että Norvan salmesta (Gibraltarin salmesta, joka sai tämän nimensä siitä norjalaisesta, joka sen ensiksi keksi kymmenennellä vuosisadalla) on merta aina Jerusalemin maahan saakka; ja tästä merestä taas pistää pitkä lahti, jota sanotaan Mustaksi mereksi, koillista kohti, ja se erottaa maan molemmat osat toisistaan, Aasian, joka on itäpuolella, ja Europan, joka on tuon meren länsipuolella. Mustan meren pohjoispuolella on Suur-Ruotsi ja sitä pitävät toiset yhtä suurena alaltaan kuin suurta Sarasenimaata, vieläpä kuin Sinimiestenkin suurta maata. Ja tämän Suur-Ruotsin pohjoisosat ovat asumattomat pakkasen ja vilun vuoksi, aivan samoin kuin Sinimaan eteläosat ovat asumattomat siitä syystä, että aurinko siellä on niin polttava. Mahtavia ruhtinaskuntia on tuossa Ruotsissa ja monenlaisia ja monenkielisiä kansakuntia. Siellä on kääpiöitä, on jättiläisiä, niin, ja vieläpä sinimiehiäkin, ja monenlaista ja ihmeellistä kansaa ja villieläimiä ja hirmuisen suuria louhikäärmeitä. Pohjoisesta, niiltä vuorilta, jotka ovat kaukana asuttujen maitten ulkopuolella, tulee joki, jonka oikea nimi on Tanais (Don), ja se laskee Mustaan mereen, erottaen Aasian Europasta.»

Pohjanmiesten sotaretket lännen, etelän ja idän maissa eivät kuulu varsinaisesti aineeseemme, mutta ne ovat kuitenkin siksi kuvaavia meriliikkeen kehitykselle, että mainitsemme niistä pari niiltä myöhäisemmiltä ajoilta, jolloin he jo olivat osaksi kääntyneet kristinuskoon ja olivat uudeksi tehtäväkseen ottaneet kristikuntaa uhkaavan sarasenivaaran torjumisen.

Harald Haardraade.

Norjan kuningas Harald Haardraade on parhaita esimerkkejä norjalaisista merirosvoista, sotureista ja vallottajista. Hän taisteli melkein kaikissa kristityissä maissa ja niitten pakana naapureissa ja kaiken päälliseksi aikoi lopuksi purjehtia niihin uusiin maihin, joita oli »navan alta» löydetty. Hän taisteli villipetoja vastaan Konstantinopolin hippodromolla, ui Jordanissa ja puhdisti Syyrian teitä rosvoista. Hän vallotti lujia linnoja Afrikassa, oli yhtä pelätty Venäjällä kuin Englannissakin, etäiseen Islantiin hän sikäläisen nälänhädän aikana toimitti apua. Hän oleskeli kuninkaitten ja ruhtinaitten vieraana Norjassa, Novgorodissa, Sisiliassa ja Englannissa, nousi lopulta itsekin valtaistuimelle ja lauluissaan kehui, että hän oli purjehtinut Europan ympäri.

Harald Haardraade haavottui Stiklestadin tappelussa (v. 1030), jossa Olavi Pyhä kaatui, mutta ystävät pelastivat viidentoista vuotiaan nuorukaisen tanterelta ja salasivat hänet, kunnes hänen haavansa olivat parantuneet ja hänet voitiin lähettää Ruotsin kautta Gardarikiin. Novgorodissa hän oleskeli muutamia vuosia kuningas Jaroslavin vieraana ja retkeili laajalti Idän teillä, kunnes lähti lopulta onneaan etsimään itse Miklagarthiin, jossa niin moni hänen maamiehensä hyvillä palkoilla palveli. Ensiksi hän taisteli Byzantilaisen valtakunnan palveluksessa »Kreikan merellä» ja kukisti sarasenilaiset merirosvot, jotka siellä ryöstivät. Sitten hän suoritti urotöitä vielä etäisemmissä maissa, jonka jälkeen kaikki Konstantinopolin varangit annettiin hänen johdettavikseen — tähän sotajoukkoon kuului paitsi pohjanmiehiä paljon muitakin onnen etsijöitä, slaaveja, englantilaisia, saksalaisia ja latinalaisiakin, mutta Harald armeijoineen ei totellut kreikkalaisia sotapäälliköitä, vaan otti ohjeensa ainoastaan hallitsijalta.

Yhteinen toiminta sen vuoksi kävikin mahdottomaksi ja suurin osa byzantilaisesta sotaväestä palasi takaisin pääkaupunkiin. Mutta Harald miehineen lähti vallotusretkelle Pohjois-Afrikaan, jota pohjanmiehet luulivat maailman rikkaimmaksi maaksi. Siellä sodittiin ja ryöstettiin monta vuotta ja Harald kokosi »suunnattoman paljon kultaa ja kaikenlaisia kalleuksia». Mutta kaikki nämä aarteet hän lähetti Novgorodiin luotettavien miesten keralla, koska hän ei niitä sodassa tarvinnut. »Sitten hän lähti Sisiliaan — ennenkun Normandit vielä olivat sitä vallottaneet — ja anasti siellä monta linnaa neuvokkailla keinoilla. Ja tämän jälkeen hän palasi takaisin Konstantinopoliin joukkoineen ja varustautui lähtemään Jerusalemiin. Kaiken palkkakultansa hän jätti Konstantinopoliin kuninkaan talteen, ja samoin tekivät kaikki muutkin varangit, jotka lähtivät hänen kerallaan Pyhälle maalle. Sitten hän tuli Jerusalem-maahan, ja siellä kaikki kaupungit ja linnat, niin, ja koko maa, joutuivat polttamatta ja hävittämättä hänen käsiinsä. Ja hän kulki Jordanille ja ui siinä ja lahjotti paljon rikkautta Herran haudalle ja Pyhälle ristille ja Jerusalem-maan muille pyhille jäännöksille. Lisäksi hän turvasi tien Jordanille ja tappoi ihmiset, jotka siellä hävittivät ja ryöstivät.»

Mutta palattuaan takaisin Konstantinopoliin hän kuuli, että Magnus Olavinpojasta oli tullut Norjan ja Tanskan kuningas, jonka vuoksi hän erosi »Kreikkalaisten kuninkaan» palveluksesta. Mutta Zoe, joka hallitsi alaikäisen Konstantinoksen nimessä, syytti Haraldia siitä, että hän oli pitänyt osan keisarillekin kuuluvasta sotasaaliista, Harald vangittiin ja oli vähällä päänsä menettää. Mutta Pyhän Olavin avulla ja oman neuvokkaisuutensa kautta hän pääsi vankeudesta ja kosti julmasti, ennenkun pakeni. Miestensä keralla hän tunkeutui keisarin makuuhuoneeseen ja sokaisi hänet ja vei mukanaan prinsessa Marian, jota hän oli turhaan kosinut ja jonka vuoksi hän olikin riitaantunut Zoen kanssa. Kahdella aluksella hän sitten purjehti Bosporon kautta Mustaan mereen, kulkien taidolla kahleen poikki, jolla salmi oli suljettu, ja palasi Dnjeprin ja Kievin kautta Novgorodiin, josta hän otti aarteensa ja Jaroslavin tyttären puolisokseen. »Ja hänellä oli niin paljon aarteita, ettei koskaan ennen oltu nähty niin paljoa yhden miehen hallussa Pohjolassa.» Sillä lukuun ottamatta sitä, mitä hän oli taisteluissa voittanut, oli Haraldilla ollut siitä hyvä onni, että »hän oli kolmasti saanut palatsisaalista. Tapa oli nimittäin semmoinen, että aina kun Kreikan kuningas kuoli, niin hänen varankivartijastollaan oli oikeus käydä kautta koko kuninkaanpalatsin ja ottaa, mitä jaksoivat mukanaan viedä.» Ilmaiseksi he eivät siis palvelleet, mutta olivat omankäden oikeudestaan huolimatta luotettavinta sotaväkeä, mitä Byzantionin hovilla oli. Novgorodista Harald Haardraade kulki Laatokalle ja varusti sen rannalla laivaston, jolla hän purjehti Ruotsin kautta Norjaan, päästen monen vaiheen jälkeen sen kuninkaaksi. Surmansa hän sai v. 1066 sotaretkellä Englantiin, jonka kruunun hän aikoi anastaa, vähäistä ennen kun Wilhelm Vallottaja saapui Kanaalin poikki ja anasti Englannin valtaistuimen.

Sigurd Jorsalfare.

Puolta vuosisataa myöhempi oli Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalfaren sotaretki Pyhälle maalle, johon tällä väliajalla ensimäinen ristiretki jo oli tapahtunut. Sigurd matkasi meritse Lännen tietä, samoja vanavesiä, joita edellisinä vuosisatoina pakanalliset viikingit olivat viillettäneet ryöstämään kristittyjä rantoja. Nyt he purjehtivat ristin tunnusmerkeillä ja taisteluhimoaan he saivat sammuttaa otteluissa Saraseneja vastaan. Kertomus tästä viimeisestä suuresta sotaretkestä, mitä Pohjolasta tehtiin meritse Välimeren maihin, on säilynyt »Sigurdin sadussa».

V. 1107 Sigurd, joka oli Irlannin norjalaisen kuninkaan Maunon poika, lähti matkaan. Hän purjehti ensinnä kuudellakymmenellä laivalla Englantiin, viettäen siellä talvea normandilaisen Henrik kuninkaan hovissa. Seuraavana kevännä purjehdittiin pitkin Ranskan länsirannikkoa ja saavuttiin elonleikkuun aikaan Espanjan Galitsiaan, »Jaakopin maahan», jossa pohjanmiehet olivat ennen usein ryöstäneet. Siellä käytiin pyhiinvaelluksella Compostellan Pyhän Jaakon kirkolla, joka jo silloin oli suuressa maineessa. Pohjanmiehet viettivät Galitsiassa seuraavan talven, mutta vanhaan viikinkitapaan he pian riitaantuivat maakunnan hallitsijan eli »jaarlin» kanssa, joka muka ei antanut heille riittävää elatusta, »sillä se oli köyhä ja hedelmätön maa». Norjalaisten ristiretkeläisten ja pyhiinvaeltajain vierailu näytti siis olleen kylläkin pakkovierailua, vaikka he epäilemättä olivat maakunnan haltijalle hyvänä apuna Maureja vastaan. Täyttääkseen varastojaan he ryöstivät erään jaarlin linnoista ja lähtivät sitten Iberian niemimaan länsirantaa pitkin edelleen purjehtimaan, hakemaan parempia majapaikkoja. Lähellä Tajon suuta, nykyisen Lissabonin seuduilla, Sigurd kohtasi laivaston »pakanallisia viikinkejä» — luultavasti Maureja — ja anasti heiltä kahdeksan alusta. Pohjanmiehet olivatkin nyt tulleet sille rintamalle, jolla kristikunnan ja Maurien välillä siihen aikaan taisteltiin, ja rannoille, joilla tuon tuostakin kävi maurilaisia merirosvoja. Pohjois-Portugal oli vasta aivan hiljattain heidän ylivallastaan vapautettu. Henrik Burgundilainen, josta sittemmin tuli Portugalin hallitsijasuvun kantaisä, hallitsi Oportossa Castilian kuninkaan vasallina. Jotkut linnat ja maan eteläosa vielä olivat Maurien hallussa, varsinkin suuri Lissabon ja vahva Cintra, Portugalin kuninkaitten kuulu ulkolinna. Sigurd tarjosi apuaan Henrikille, vallotti Maureilta tämän lujan linnan kaikkine aarteineen ja hakkasi maahan kaikki sen puolustajat. Sitten hän hyökkäsi Lissabonin kimppuun, jossa silloin jo oli parisataatuhatta asukasta, puolet kristittyjä, puolet pakanoita, kuten norjalainen satu sanoo. Mutta vaikka Sigurd koko voimallaan sitä mereltä ahdisti ja »Portugal» maan puolelta, niin oli Lissabonia mahdoton vallottaa; neljäkymmentä vuotta vielä kului, ennenkun sen Portugal sai haltuunsa, tosin pohjanmiesten avulla silloinkin. Paremmalla menestyksellä taisteltiin etelämpänä Alcacer do Salin luona, joka vallotettiin.

Täältä kuningas Sigurd purjehti suoraan Norvan salmeen ja Välimereen, vaikka suuri maurilainen laivasto yritti häneltä tien sulkea. Sadussa vihollisia tosin sanotaan vain »pakanallisiksi viikingeiksi», mutta varmana voitanee pitää, että he olivat maurilaisia merirosvoja, taikka ehkä Andalusian maurilaisen hallitsijan säännöllistä sotaväkeä. Pohjanmiehet lähtivät nyt omin päin taistelemaan, alkaen tavanmukaisen viikinkirosvoilun, vaikka nyt ristin suojassa ja autuuttavana tekona uskottomain maassa. Pakanallinen usko oli heille ennen opettanut, että »soma oli sotahan kuolla», nyt sitä opetti kristinusko ainoastaan rajottaen toiminta-alueita. Hyökättiin Balearien saarille, jotka olivat Maurien eli Sinimiesten rosvolaivastojen pakopaikkoja. Pohjanmiehet vallottivat Minorcan. Ivican ja Forminterran, ajoivat asukkaat vuoriston luoliin, ryöstivät, polttivat, surmasivat, mitä eteen sattui. Forminterrassa oli suuri joukko vääräuskoisia paennut luolaan, jonka suun he olivat varustaneet kahdella kivimuurilla, ulommalla ja sisemmällä, niin että sitä oli tavattoman vaikea vallottaa taikka edes lähestyä. Sillä tämä luola oli, kuten satu sanoo, »sangen korkean ja jyrkän kallion syrjässä, mutta kallio luolan yläpuolella kallistui kuin räystääksi sen yli». Pakanat vartioivat sitä visusti eivätkä pelänneet pohjanmiehiä, vaan härnäsivät heitä ja sanoivat heitä pelkureiksi. Sigurd silloin kannatti maihin pari laivavenettä ja vei ne kalliolle, luolan suun yläpuolelle, ja kiinnitti vankat köydet kummankin veneen kokan, keskustan ja perän ympärille. Veneisiin sitten astui niin monta miestä, kuin suinkin mahtui, jonka jälkeen ne laskettiin köysillä alas luolan suulle. »Ja sitten pakanat lingoilla ja nuolilla karkotettiin muurilta. Sigurd miehineen kiipesi luolalle ja tunkeutui sen sisään, mutta vääräuskoiset pakenivat sisimmän varustuksensa taa. Ja tämän jälkeen kuningas kannatti suuria puita ja rakensi luolan suulle rovion, joka sytytettiin palamaan. Ja sitten hän joko surmasi taikka poltti kaikki, jotka luolassa olivat.» Maurilaisia kohdeltiin yhtä säälimättä, kuin hekin olivat kristittyjä kohdelleet ryöstäessään Välimeren pohjoisrantoja ja raastaessaan niitten asukkaita orjuuteen.

Seuraavana kevännä norjalainen laivasto saapui Sisiliaan, jossa oltiin enemmänkin aikaa vieraissa normandilaisen herttuan Roger II:n hovissa. Sadun mukaan Sigurd siellä suuressa juhlassa nimitti Rogerin kuninkaaksi. Historian mukaan kuitenkin vasta paavi parikymmentä vuotta myöhemmin antoi Sisilian normandilaiselle ruhtinaalle kuninkaan nimen. Roger oli Sigurdin käydessä vasta kolmentoista vuotias poika.

Kesällä pohjanmiehet jatkoivat matkaansa »Kreikan meren» poikki Palestinaan ja nousivat maihin joko Akressa tai Beirutissa, sekä jatkoivat sieltä matkaa Jerusalemiin, joka ensimäisen ristiretken jälkeen oli kristittyjen hallussa. Balduin kuningas otti heidät hyvin vastaan. Pohjanmiehistä oli hyvä apu taistelussa Saraseneja vastaan ja Balduin itse saatteli vierastaan muun muassa Jordan-virralle ja takaisin, pani hänen kunniakseen toimeen suuret pidot ja antoi hänelle monta pyhäinjäännöstä, vieläpä kappaleen oikeasta rististä. Mutta Sigurd ei ollut aivan unohtanut kansansa pakanallisiakaan peruja. Tultuaan pyhän virran rannalle hän ui sen poikki ja toisella rannalla köytti solmun ja puhui sen yli loitsun ja sanoi, ettei onni häntä hylkäisi, ennenkun se solmu avattaisiin. Samalla hän kuitenkin lupasi levittää kristinuskoa Norjaan, mikäli mahtoi, maksaa kymmenykset ja perustaa arkkihippakunnan, jos se olisi mahdollista. Ja pyhään sotaan hän miehineen otti urheasti osaa, ollen laivastoineen muun muassa avullisena Sidonin vallottamisessa (joulukuussa 1110). Koko syksyn ja talven viikingit yhdessä Frankkien kanssa taistelivat Saraseneja vastaan. Mutta seuraavan vuoden alussa, v. 1111, Sigurd lähti Palestinasta ja purjehti Kyproksen kautta Konstantinopoliin. Dardanelleissa odotettiin pari viikkoa suotuisaa tuulta. Kun se vihdoin saatiin, niin purjehdittiin juhlallisesti Kultaisen sarven satamaan. Pohjanmiehetkin, jotka olivat niin paljon nähneet, ihmettelivät Marmarameren rantojen taajaa asutusta ja rikkautta ja pääkaupungin suuruutta ja komeutta. »Kautta maan siellä oli kaupunkeja ja linnoja ja kyliä, ne seurasivat välittömästi toisiaan.» Ristiretkeläisten täydet purjeet olivat niin taajassa rintamassa, että näytti siltä, kuin ne olisivat olleet yksi seinä, taikka yksi alus. Ja kaikki seudun ihmiset tulivat katselemaan, kun Sigurd kuningas purjehti ohi. Alexios Komnenos vieraansa kunniaksi avasi »Kultaisen portin», jonka kautta hän itse kulki ainoastaan kauan poissa oltuaan, taikka voiton saatuaan. Kaupungin kaduille oli levitetty silkkikankaita »Kultaisesta portista» keisarin hienoimpaan palatsiin saakka ja hippodromolla pantiin toimeen juhlaleikkejä pohjanmiesten kunniaksi. Nämä olivatkin innokkaita urheilijoita, eikä heitä olisi voinut paremmin juhlia, kuin moisten juhlanäytännöitten kautta taiteilijain mestariteoksia, joista suurin osa kolmannellatoista ja viidennellätoista vuosisadalla kaupungin hävityksessä joutui tuhon omaksi. Pohjanmiehet niitä katselivat omalta kannaltaan, nimitellen vanhaan kreikkalaiseen mytologiaan kuuluvia kuvia oman pakanallisen jumaluustarustonsa nimillä. Heidän käsityksensä mukaan vanhat jumalat ja uroot ja Troijan sankarit olivat vain aasoja, giukingeja ja volsungeja. Mutta niiden taiteellisuus teki heihin syvän vaikutuksen; pronssista ja muista metalleista valetut kuvapatsaat »näyttivät kerrassaan elävän ja olevan juhlaleikeissä läsnä». Itse leikit olivat niin taidokkaasti järjestetyt, että miehet näyttivät kuin ilmassa ratsastavan. Saatiin nähdä »ampuvia tulia» — arvatenkin ilotulitusta — kuulla harpun soittoa, kaikenlaisia muita soittokoneita ja lauluja.

Kun nämä juhlat olivat päättyneet, niin pohjanmiehet kuninkaineen lähtivät paluumatkalle. Laivansa Sigurd lahjotti keisarille, ja tämä vastalahjaksi antoi hänelle hevosia, joilla ristiretkeläiset pääsivät maisin matkaa jatkamaan, ynnä oppaita Byzantionin maitten läpi. Mutta pohjanmiehet olivat niin ihastuneet Konstantinopoliin ja sen hallitsijaan ja kansaan, että moni erosi Sigurdin joukosta ja jäi sinne keisarin palvelukseen. Loput kuninkaan keralla marssi kotia Bulgarian, Unkarin, Itävallan ja Baijerin kautta Schwabiin, jossa »Rooman keisari Lothar» tuli palaavaa ristiretkeläistä vastaanottamaan ja tervehtimään. Juhannuksen aikaan saavuttiin Slesvigiin ja sieltä Tanskan kautta Norjaan. »Ja semmoinen puhe kävi miesten kesken, ettei koskaan ollut Norjasta tapahtunut komeampaa matkaa, kuin Sigurd kuninkaan matka oli.» Sigurd Jorsalfare (Jerusalemin kävijä) hallitsi sitten Norjassa kuninkaana aina vuoteen 1130.

Amerikan ensimäiset löytäjät.

Pohjanmiesten retket Lännen merellä alkoivat sen jälkeen, kun Harald Kaunotukka Norjassa ja Gorm Vanha Tanskassa olivat kukistaneet entisten seutupäälliköitten itsenäisyyden. Omavaltaiset, vapaan vaino-oikeutensa puolesta kateet viikingit lähtivät laivoineen, tavaroineen, asemiehineen merelle vallottamaan uusia maita pysyviksi asuinsijoiksi ja tulopaikoiksi ryöstöretkilleen. Färsaaret, Shetlannin saaret, Orkney-saaret, Hebridit ja Islanti saivat silloin norjalaisen asutuksen ja ainakin hallitsevan luokan. Talven nämä viikingit viettivät kotonaan, kesän vallottivat ja ryöstivät. Kävivätpä he Norjankin rannoilla ryöstämässä. Harald muutaman vuoden kuluttua vihastui näistä retkistä niin, että lähti heitä heidän uusissakin asuinpaikoissaan masentamaan. Hän karkotti heidät ajaksi Shetlannin saarilta, Orkney-saarilta ja Hebrideiltä, hävitti Skottlannin rantoja, sekä asetti näitä maita hallitsemaan jaarlin. Siten perustettiin v:n 920 vaiheilla Orkneyn norjalainen ruhtinaskunta, joka aina viidennelletoista vuosisadalle saakka pysyi voimassa, vaikka ainaisten taisteluitten ja vainojen temmellyskenttänä.

Islannin asutus.

Islannin löysi Nadodd niminen norjalainen viikinki, jonka myrsky oli ajanut merelle Fär-saarien seuduilta. Tuulen ajelemana hän vihdoin tuli suureen tuntemattomaan maahan ja nousi korkealle vuorelle katsomaan, näkyisikö miltään suunnalta savua, toisin sanoen, olisiko maa asuttu. Mutta ei mitään näkynyt. Ainoastaan pieneltä saarelta tämän suuren maan edustalta löydettiin kelloja, papinsauvoja ja muita merkkejä, joista saattoi päättää, että siellä ennen oli käynyt kristittyjä pappeja — irlantilaisia munkkeja — ja siitä saari nimitettiin Pappien saareksi, joka nimi sillä on vielä tänä päivänä. Se on Islannin lounaisrannikolla. Syksyllä Nadodd miehineen purjehti takaisin. Kun oli ulonnuttu kauemmaksi merelle, niin näkyi vuorilla paljon lunta, ja siitä kutsuttiin maa »Lumimaaksi».

Seuraava Islannin kävijä oli Gardar, ruotsalainen viikinki. Hän purjehti maan ympäri ja huomasi, että se oli suuri saari. Talven hän oleskeli eräässä vuonossa, johon rakensi majan, ja paikkaa yhä vielä sanotaan Husavikiksi (Majalahdeksi). Silloin oli tunturien ja rannan välillä vielä metsääkin.

Lounais-Norjassa eli Floke Vilgerdinpoika niminen suuri viikinki. Hän päätti lähteä tuohon nähtyyn lumimaahan. Sitä varten hän ensin toimitti suuren veriuhrin kolmelle korpille, jotka otettiin laivaan oppaiksi. Fär-saarien kautta purjehdittiin, ja kun nämä saaret olivat taakse jääneet, niin yksi korpeista päästettiin lentämään. Se kohosi ilmaan, mutta palasi takaisin Fär-saarille. Kun oli kotvanen purjehdittu, päästettiin toinen korppi lentämään, mutta se palasi takaisin laivaan. Vihdoin laskettiin kolmas korppi valloilleen ja se ilmaan kohottuaan lensi suoraan eteenpäin eikä enää palannut, ja sen perästä viilletti Floke. Lintu oli korkeammalla ilmassa nähnyt maan ja lensi suoraa päätä sinne. Floke saapui pian Islannin kaakkoisrannalle ja purjehti etelärantaa pitkin saaren läntiseen nokkaan, jonka jälkeen kuljettiin sen ympäri ja tultiin siihen lahteen, jossa nykyinen Reykjavik on. Faxavuono sai nimensä eräästä Floken miehestä. Sitten laskettiin edelleen pohjoista kohti ja tultiin Breidivuonoon, jossa oli paljon hylkeitä ja kaloja. Mutta pyydystyksessä kului sitten aika niin tarkoin, ettei muistettukaan heiniä korjata, jonka vuoksi Floken tuoma karja talvella nääntyi. Kun talvi oli kylmä ja vuonot olivat täynnään jykeätä ajojäätä, niin Floke kutsui saaren Islanniksi, jonka nimen se on saanut pitää. Sitten hän palasi Norjaan ja moitti kovasti löytämäänsä maata, mutta toiset mukana olleet sitä kiittivät, ja sen vuoksi saari pian sai runsaasti asukkaita, kun kuningasvalta sorti vanhaa viikinkivapautta.

Islannin asutuksesta on säilynyt seikkaperäinen kertomus islantilaisessa »Landnamabokissa» (maanottokirjassa), joka toisen vuosituhannen alkupuolella kirjotettiin muistoon säilyneitten perintätietojen mukaan. Siinä on seikkaperäisesti kerrottu, kuinka vähitellen kaikki Islannin vuonot ja rantamaat saivat asukkaansa — sisämaa on korkeutensa ja kylmyytensä vuoksi aivan asumatonta vielä tänä päivänä — ja maa siirtolaisten kesken jaettiin ja olot järjestettiin vanhalle viikinkiläispohjalle. Ne olivat rohkeita, vaaroihin tottuneita miehiä, jotka Islantiin tulivat, ja varakkaitakin, sillä useimmalla heistä oli aitat täynnä sotaretkillä ryöstettyä tavaraa. He olivat nähneet paljon maailmaa, omistivat suuria aluksia, joilla tuotiin kotoa Norjasta kaikki tavarat, karjat, jopa talotkin, koska Islannissa ei silloinkaan liene ollut kookasta metsää, vaikka saari olikin nykyistä metsäisempi. Tulella kiersivät ensiksi tulleet itselleen uudessa maassa laajan läänin, josta sitten jakelivat myöhemmin tulleille, saaden heistä aluekunnat, joita he itse päällikköinä hallitsivat. Hyvässä turvassa ulkonaisilta vaaroilta vaurastui tämä aito viikinkiläisyhteiskunta. Tosin riehui saarella ainaisia verikoston aiheuttamia sukutaisteluila, mutta tavallaan ylläpidettiin kuitenkin samalla jonkinlaista järjestystäkin ja kokoonnuttiin käräjiin ratkaisemaan riitoja ja määräämään verisakkoja. Mutta ellei tuomio ollut mieleen, niin otti omaa oikeutta, ken uskalsi. Kauan sen jälkeen, kun Norjassa kuningasvalta oli vakaantunut, elettiin Islannissa vielä vanhaan tapaan ja maan valionuorukaiset seuralaisineen kuljeskelivat Pohjoismainen ja Brittein saarien skandinavilaisten kuninkaitten ja jaarlien hoveissa, kuuluen heidän pöytäkuntiinsa asemiehinä ja runolaulajina. Toiset retkeilivät aina Konstantinopoliin saakka, jossa he aina olivat tervetulleita varangien joukkoon. Vihdoin kuitenkin muuttuivat olot Islannissakin, kristinusko kaikista vastusteluista huolimatta sai saarella jalansijan ja pian kuningasvaltakin. Islannista tuli Norjan alusmaa. Mutta yksi hyöty oli ollut siitä, että saarella niin kauan, ohi muun Pohjolan, oli säilynyt pakanallinen uskonto ja perimätieto. Kirjotustaito ja kirjalliset harrastukset ennättivät siellä kohdata vanhan muistotiedon ja pelastaa se unhotuksesta. Islantilaiset päälliköt, joista tuli pappeja ja piispoja, koska uhrintoimittajan virka ikivanhastaan kuului päälliköille, kirjottivat Eddan ja nuo monet merkilliset historialliset »sadut», joissa on säilynyt tietoja Pohjolan vanhoista toimista ja tavoista.

Islantiin saakka tultuaan pohjanmiehet halusivat nähdä, eikö olisi maita vielä kauempana samassa suunnassa. Melkoisilla aluksillaan, jotka olivat nopeakulkuiset ja merikuntoiset, vaikka enimmäkseen kannettomat, he myrskyisen, sumuisen Perä-Pohjan meren poikki purjehtivat Grönlantiin ja yhä edemmä haluten Amerikkaan.

Kalevalassa sanotaan Pohjan purtta satakaareksi ja satalaudaksi, jossa oli »sata miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa», ja semmoinen olikin viikinkilaiva. Se oli noin 25 metriä pitkä, 5 metriä leveä ja kulki 1,5 metriä syvässä. Keulassa seisoivat taistelussa parhaat uroot lyhyellä keulakannella, perässä oli päällikköä varten kajuutta. Masto, jossa oli suuri nelikulmainen raakapurje, oli keskellä venettä, melkein kuin Oulujoen tervaveneissä, vaikka suhteellisesti suurempi. Senlaisia olivat ne alukset, joilla he purjehtivat sekä Lännen meret hamaan Amerikkaan, että Etelän meret Palestinaan saakka. Väinämöisen vene ei tosin kyennyt moisen kanssa kilpaa kulkemaan, mutta kun se kulki matalammassa, niin se saattoi eksyttää Pohjan purren perässään karille, jonka yli se itse luisti.

Grönlannin löytö ja asutus.

Pari miesikää Islannin löydön jälkeen eli Lounais-islannissa Eerikki Punainen niminen ylhäissukuinen norjanmies, joka oli useitten muitten maanmiestensä keralla sinne paennut, tyytymättömänä kotimaan oloihin. Eerikki oli tarmokas, mutta huonossa maineessa väkivaltaisuudestaan. Kun hän murhain vuoksi oli ajettu Islannista maanpakoon kolmeksi vuodeksi, niin hän päätti etsiä etäämpää lännestä saaret, joihin oli kerrottu erään Gunnbjörn nimisen islantilaisen kerran ajautuneen; saarien takaa oli näkynyt vielä korkeampaa maata, jolla Gunnbjörn ei kuitenkaan käynyt.

V. 982 Eerikki lähti merelle ja laski aluksi suoraan länteen. Pian hän näkikin uutta maata, mutta sen rannoilla oli paljon ajojäitä. Grönlannin itärantaa kulkee eteläänpäin Jäämereltä tuleva virtaus, joka kuljettaa mukanaan niin paljon ajojäitä, että rantaa on aluksella melkein mahdoton lähestyä. Eerikki sen vuoksi purjehti etelää kohti ja saapui Grönlannin eteläkärkeen, jonka ohi kuljettuaan hän länsirantaa pitkin jatkoi matkaa pohjoiseen päin. Ensimäisen talven hän vietti Eerikin saarella ja teki sieltä useita rohkeita partioretkiä yhä kauemmaksi pohjoista kohti. Kolme vuotta tutkittuaan Grönlannin länsirantaa Eerikki palasi takaisin Islantiin, kertoen siellä merkillisestä löydöstään. Maan hän kutsui Grönlanniksi, »sillä ei mikään houkuttele siirtolaisia niin kuin hyvä nimi».

Jo v. 986 Eerikki lähtikin takaisin, kerallaan 25 laivaa. Näistä kuitenkin sanotaan ainoastaan 14 perille päässeen. Toiset vei Islännin ja Grönlannin välinen kova merivirta valtamerelle, taikka kärsivät ne ajojäissä haaksirikon.

Useimmat uutisasukkaat asettuivat länsirannan eteläisimpään osaan, n.s. österbygdiin (nykyisen Julianehaabin seuduille), toiset vähän pohjoisemmaksi Vesterbygdiin, nykyisen Godhaabin luo. Itse oli Eerikki jo ennen valinnut asuinpaikalleen Brattalidin Eerikin vuonon varrella, jossa luonto olikin vehmaampaa kuin muualla Grönlannin rannikolla, eikä ole vieläkään laitumiaan eikä karjojaan menettänyt.

Uusien siirtokuntien oli taisteltava kaikenlaisia vaikeuksia vastaan. Islannin vanhoissa saduissa valitetaan, etteivät asukkaat edes tienneet, oliko maa suuri, vaiko pieni, koska kaikki vuoret ja laaksot olivat jäätä täynnä. Grönlannin ilmasto ei siis liene silloin ollut paljoakaan suotuisempi nykyistään, vaikka sitä on luultu. Mutta Eerikin seuralaiset arvatenkin olivat Islannin levottomimpia aineksia, joitten minkä mistäkin syystä täytyi pysytellä seikkailuteillä. Grönlannin vanhan norjalaisasutuksen ollessa mahtavimmillaan lienee siirtokunnissa ollut noin 300 taloa ja ehkä enemmän kuin kymmenen sen vertaa asukkaita. Maine tästä pohjoisesta maasta levisi Europassa laajalti, varsinkin ihmeteltiin sen valkoisia karhuja, joita silloin tällöin lähetettiin ruhtinaille arvokkaina lahjoina. Kun kristinusko oli sielläkin saanut jalansijaa, niin maksettiin pietarinraha Rooman paaville mursunhampailla, jotka olivat vielä kalliimmassa hinnassa kuin norsunluu.

Norjalaiset viikingit eivät Grönlantiin tullessaan tavanneet siellä asukkaita, mutta he tapasivat asumuksien pohjia, kiviaseita ja nahkaveneitten jäännöksiä, jotka osottivat siellä asuneen heille tuntematonta kansaa. Nämä asukkaat luultavasti olivat peräytyneet pohjoista kohti.

Pian he huomasivat välttämättömäksi päästä yhteyteen emämaan Norjan kanssa, jos mieli siirtokunnan menestyä. Eerikin poika Leif suoritti onnellisesti rohkean matkan valtameren poikki ja saapui Norjaan v. 999, ruveten kuningas Olavi Tryggvenpojan asemieheksi. Käännyttyään kristinuskoon hän v. 1000 lähetettiin palaamaan uuteen kotimaahansa, saatuaan kuninkaalta toimekseen käännyttää sekin kristinuskoon. Kun Eerikki Punainen vihdoin siihen suostui, niin se tapahtuikin. Islantilaisten ja Norjalaisten tiedot Grönlannin vanhain siirtokuntain vaiheista ovat kuitenkin hyvin vaillinaiset ja ristiriitaiset ja pelkkää taruakin on seassa paljon; mutta niiden tosipohja ei ole epäiltävissä. On säilynyt sekä raunioita että riimukirjotuksia. V. 1824 löydettiin Upernivikin kohdalta pieneltä saarelta riimukivi, joka osottaa heidän ulottaneen pyyntiretkiään siirtokunnistaan vielä kauemmaksikin pohjoiseen päin: »Erling Sigvathson ja Bjarni Thordarson ja Endride Oddson pystyttivät tämän merkin ja lähtivät pois lauantaina ennen pääsiäisviikkoa.» Monta sataa vuotta kului, ennenkun europpalainen sen jälkeen kävi samoilla paikoilla.

Kertomukset Viinimaamatkoista ovat niinikään ristiriitaiset ja myöhempien lisäysten kautta osasta vieraantuneetkin oikeasta pohjastaan, mutta niitten yhtäpitäväisyys suurien luonnonseikkain kanssa on kuitenkin niin ilmeinen ja sattuva, ettei voi olla vähintäkään epäilystä siitä, etteivätkö norjalaiset viikingit olisi Grönlannista käsin löytäneet Pohjois-Amerikkaa ja tehneet sinne useita retkiä.

Kertomukset Grönlannin eteläpuolella olevien maitten löytämisestä ovat säilyneet kahdessa islantilaisessa sadussa. Toinen näistä, »Eerikki Punaisen satu», on vanhempi ja yleisen luulon mukaan luotettavampikin. Se lienee muistoon kirjotettu vuosien 1270 ja 1380 välillä. Toinen on Islannin pohjoisrannalla syntynyt »Flateyarbok», joka lienee kirjotettu v:n 1387 vaiheilla. Nämä sadut eroavat koko joukon toisistaan. Edellisessä kerrotaan vaan kahdesta Viinimaan matkasta, jälkimäisessä taas viidestä. Edellisen mukaan oli Leif Amerikan ensimäinen löytäjä, jälkimäisen mukaan Bjarni. Vaikka Flateyarbok sisältääkin paljon tarupiirteitä ja on sekavampi, niin ei sitä kuitenkaan voi pitää arvottomana, vaan täytyy meidän koettaa molempien satujen mukaan muodostaa kuva näistä merkillisistä merimatkoista.

»Flateyarbokin» mukaan tapahtui Amerikan löytö seuraavalla tavalla:

Amerikan löytö.

V. 989 eräs Bjarni Herjulfson, seuratessaan isäänsä Islannista Eerikin vuonoon Grönlantiin, joutui myrskyn ajelemana kauas länteen ensin lakealle metsäiselle rannalle ja sitten saareen, joka oli täynnään jäätiköitä. Mutta sitten hän sai hyvän tuulen paremmalta puolelta ja tuli sillä neljässä päivässä kotia Eerikin vuonoon.

Bjarnin löytö herätti suurta huomiota noina Pohjolan varhaisina siirtolaisaikoina, varsinkin kun kuultiin tuossa maassa olevan puita. Norjassa, jonne Bjarni sitten matkusti, häntä moitittiin leväperäisyydestä, kun hän oli jättänyt tutkimatta löytämänsä maan. Kun hän palasi takaisin Grönlantiin, niin »puhuttiin siellä paljon siitä, että piti lähdettämän etsimään tuota uutta maata». V. 1000 Eerik Punaisen poika Leif lähti nimenomaiselle löytöretkelle. Hän osti Bjarnin laivan, otti siihen viisikolmatta miestä ja lähti matkaan. Ensin tultiin siihen maahan, jonka Bjarni oli viimeiseksi nähnyt ja mentiin maihin. Siellä ei ollut ensinkään ruohoa, vaan suuria lumen peittämiä vuorenselänteitä maan sisässä, »ja koko matka rannalta näille vuorille oli yhtä samaa kivikenttää, ja heistä näytti, että se oli vallan hyödytön maa». Ja sen vuoksi he lähtivät pois ja nimittivät seudun Hellulandiksi, s.o. Kivimaaksi, — se luultavasti oli joku kohta Labradorin rannikkoa.

He lähtivät sitten uudelleen merelle ja löysivät toisen maan, joka oli lakea ja metsäinen, edessään valkoinen mereen kallistuva hiekkaranta. »Tämän maan me luontonsa mukaan nimitämme Markmaaksi, s o. Metsämaaksi», sanoi Leif. Purjehtien sieltä kaksi päivää koillistuulella he saapuivat saareen, johon astuivat maihin odottamaan hyvää tuulta. He maistoivat ruohon kastetta, eivätkä mielestään olleet koskaan maistaneet mitään niin makeata. Sitten he purjehtivat edelleen salmeen, joka oli tämän saaren ja erään niemen välissä ja saapuivat paikkaan, jossa järvestä laski mereen virta. He vetivät purtensa järveen ja laskivat ankkurin, kantaen vuoteensa maihin, rakensivat majan ja pystyttivät telttansa sen ympärille, sekä valmistautuivat olemaan siinä talvea.

Kalaruoasta ei ollut puutetta, sillä järvessä oli »suurimpia lohia, mitä he olivat milloinkaan nähneet», ja maa heistä näytti niin hyvältä, ettei siinä tarvinnut talvella ruokkia karjoja. Pakkasta ei ollut ensinkään. Ruoho näytti pysyvän tuoreena vuoden umpeensa ja yö ja päivä olivat taas pitemmät kuin Islannissa ja Grönlannissa. Väki jaettiin kahteen osastoon, toinen puoli rakensi majoja ja toinen tutki maata, palaten joka yö leiriin. Metsäviiniköynnöksestä, jota rehun etsijät löysivät, koko seutu nimitettiin Viinimaaksi, ja niistä otettiin näytteitä niin paljon kuin peräveneeseen mahtui, ja puuta niinikään, ja »itse kylväytynyttä vehnää», jota kasvoi nurmikoilla, koottiin niinikään vietäväksi kotia Eerikin vuonoon. Leif sai nimen »Onnellinen» ja paljon mainetta ja rikkautta, mutta hänen veljensä Thorvald Eerikinpoika arveli, ettei hän ollut riittävästi etsinyt, ja »päätti, että hänestä puhuttaisiin vielä enemmän kuin Viinimaan ensimäisestä asukkaasta».

Thorvald lähti matkaan, mukanaan kolmekymmentä miestä, ja purjehti suoraa tietä Leifin majoille Viinimaahan, viipyen siellä talven. Heti kun kevät alkoi tehdä tuloaan, hän käski varustaa purtensa ja lähetti ison veneensä edeltä rantaa tutkimaan.

Kaikki olivat yksimieliset siitä, että maa oli kaunis ja metsät hyvät. He huomasivat, ettei metsästä ollut mereen pitkä matka, että ranta kaikkialla oli valkoista hiekkaa ja että sen edessä oli monta saarta ja hyvin matalaa vettä; mutta ihmisistä tai karjasta he eivät nähneet merkkiäkään, paitsi kaukana lännessä eräällä niemellä puisen vilja-ämpärin. Kun he olivat kaiken kesää kulkeneet rantaa pitkin, niin he syksyllä palasivat Leifin majoille.

Seuraavana kevännä Thorvald laski itäänpäin. »Pohjoista kohti maan reunassa he ajoivat erääseen niemeen ja laivan emäpuu murtui ja he viipyivät siinä kauan sitä korjatessaan ja nimittivät siitä paikan Emäpuuniemeksi (Kjalarnes).» Sitten he purjehtivat itään päin pitkin maan rantaa, jossa oli kaikkialla taajaa metsää, kunnes eräässä kohden Thorvald vei purtensa maan rantaan ja asetti rantaan lankut ja sanoi: »Tähän mielelläni rakentaisin taloni.»

Mutta nyt he tapasivat ensimäiset merkit muista ihmisistä. Kaukana valkoisella hiekkaisella rannalla huomattiin kolme pilkkua, kolme nahkavenettä, kunkin alla kolme »skrälinkiä» piilossa. Thorvaldin miehet saivat heistä kahdeksan kiinni ja surmasivat heidät, mutta yksi pääsi pakenemaan »vuonon pohjaan, jossa oli useita asumuksia, niinkuin pieniä kekoja maalla». Satu sitten sanoo, että pohjanmiehet valtasi raskas uneliaisuus, kunnes äkkiä »kuului huuto ja vuonosta tuli lukematon joukko nahkaveneillään, asetuen heidän laivansa ympärille».

Retkeilijät asettivat laivan reunoille kilpikehänsä suojakseen ja niihin kilpistyivät skrälinkien nuolet; kun he olivat kaikki ampuneet, niin he »pakenivat niin nopeaan kuin taisivat». Mutta Thorvald oli saanut tappelussa kuolettavan haavan kainaloonsa. Hän ennätti vain sanoa miehilleen, että he kantaisivat hänet siihen niemeen, johon hän oli halunnut talonsa rakentaa, sillä totta oli, että hän oli tahtonut jäädä siihen joksikin aikaa; mutta risti oli pantava sekä päänpuoleen että jalkopäähän. »Ja sitten hän kuoli ja haudattiin,, niinkuin hän oli sanonut.» Paikka nimitettiin vainajan päällikön muistoksi Ristiniemeksi. Retkeilijät jäivät siihen koko talveksi, ja kuormasivat laivaansa viiniä ja rypäleitä ja keväällä he palasivat Eerikin luo Grönlantiin.

Tämän ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen ryhdyttiin uutta maata suuremmalla voimalla tutkimaan ja asuttamaan.

Kahdelle puolelle tapahtuneita matkoja huomioon ottaen olisivat Leifin majat olleet Laurentin lahdessa Prinssi Edwardin saaren pohjoisrannalla. Kjalarnes vastaisi nykyisen Breton-saaren, Uuden Skotlannin pohjoisosan pohjoiskärkeä.

»Eerikki Punaisen sadussa» mainitaan Leif Amerikan löytäjänä; hänen retkestään kerrotaan lyhyesti, mutta sitä laajemmin Thorfinn Karlsefnin retkestä, jonka taas »Flateyarbok» kertoo aivan niukasti. Seuraava kertomus siitä on »Eerikki Punaisen sadun» mukaan.

Thorfinn Karlsefnin retki.

Ensinnä Eerikki Punaisen kolmas poika Thorstein päätti lähteä Viinimaahan noutamaan veljensä Thorvaldin ruumista. Hän ohjasi ulapoille, mutta menetti näkyvistään kaiken maan ja ajelehti koko kesän merellä, palaten vasta talven alussa takaisin Grönlantiin (v. 1005). Tämän jälkeen teki Thorfinn Karlsefni, kuuluin kaikista Viinimaan kulkijoista, suurisuuntaisemman yrityksen.