MONGOLIT. (continued 2)

Marco Polo antaa lopuksi Kublain tästä maakunnasta saamista tuloista niin liiallisia tietoja, ettei ole kumma, että hänen maanmiehensä rupesivat häntä sanomaan »Messer Millioneksi». Suurin tulo saatiin suolasta, jota koottiin meren rannoilla olevista laguneista. Suuria tuloja oli kruunulla niinikään maakunnan sokeriteollisuudesta. Kaikista Intiasta tuoduista tavaroista oli maksettava 10 prosentin tulli. Niinikään verotettiin riissiviinaa ja kivihiiltä, käsityöläisten tuli maksaa veroa raakatavaroistaan. Silkistä, jota valmistettiin suunnattomat määrät, oli viranomaisille suoritettava 10 prosentin vero. Marcolla lienee kuitenkin ollut näistä seikoista tarkat tiedot, sillä Kublai antoi hänen toimekseen ottaa selkoa kruunun tuloista näissä osissa Manzia. Mutta tämä maakunta olikin valtakunnan suurin ja tuottavin. Suurkaanin tulot nousivat noin 20 miljonaan kultasaggiin, — saggi oli arvoltaan vähän enemmän kuin yksi kultadukaatti eli florini, noin 13 markkaa.

Hangtshou oli aina viime vuosisadalle Taiping-kapinaan saakka Kiinan kukoistavimpia kaupunkeja. Kapinan aikana se hävitettiin, mutta asukasluku on yhä vielä puolen miljonan vaiheilla.

Polojen paluumatka.

Yhtä seikallinen ja merkillinen kuin Polojen oleskelu Kiinassa ja matka sinne, oli heidän paluumatkansakin. Kublai kaan ei olisi millään muotoa tahtonut päästää heitä luotaan, josta voi päättää heidän olleen hänelle hyödyksi, vaan lupasi lisätä heidän omaisuutensa kahdenkertaiseksi, jos he jäisivät. Mutta Polot puolestaan pelkäsivät, että suurkaani ehkä pian kuolisi ja hänen kuoltuaan syntyisi rettelöitä, taikka tulisi valtaan heille vihamielinen hallitsija, joten he voisivat menettää sekä henkensä että omaisuutensa. Onnellinen sattuma auttoi heidät kuitenkin matkaan.

Arghun, Persiaa hallitseva mongoliruhtinas, oli lähettänyt Kublain luo lähettiläitä pyytämään vaimokseen keisarillista prinsessaa. Kublai hänelle antoi Kukatshin nimisen tyttärensä ja aikoi lähettää tämän suuren seurueen keralla matkaan. Mutta maissa, joitten läpi matka piti, vallitsi silloin eräs mongolilainen kapinoitsija, jonka vuoksi prinsessan täytyi saattojoukkoineen palata muutaman kuukauden kuluttua takaisin. Persialaiset lähettiläät olivat kuulleet, että Polot olivat kokeneita merimiehiä ja että Marco Polo hyvin tunsi Intian seudut; he siis pyysivät, että suurkaani uskoisi tyttärensä Polojen huostaan ja antaisi kuljettaa hänet meritse Persiaan.

Paljon vastusteltuaan Kublai vihdoin suostui tähän ehdotukseen, ja venezialaiset pääsivät lähtemään. Suurkaani varusti laivaston, johon kuului neljätoista laivaa, ja kahden vuoden eväät. Toiset laivoista olivat niin suuria, että niissä oli 250 mieheen laivaväkeä. Retkikunta oli siis kerrassaan suurenmoinen ja Kiinan mahtavan hallitsijan arvon mukainen.

Kiinalaiset olivatkin niihin aikoihin taitavampia laivanrakentajia ja ehkä purjehtijoitakin kuin länsimaalaiset. Laivat olivat petäjästä rakennetut, rautanauloilla naulatut ja kannelliset. Tavallisesti niissä oli neljä mastoa ja purjetta. Kannen alla oli viisi- tai kuusikymmentä kajuuttaa, joissa kauppiaat saattoivat järjestää olonsa niin mukavaksi kuin suinkin. Vielä merkillisempää on, että laivat oli vedenpitävillä väliseinillä jaettu osastoihin, niin etteivät ne uponneet, vaikka niihin tulikin reikä, esim. yhteentörmäyksessä valaan kanssa, ja reikä saatettiin merellä ollessa korjata. Liitokset oli tukittu hampulla ja kalkin ja puuöljyn sekotuksella. Joka laivassa oli monta erikokoista pelastusvenettä, jotka purjehdittaissa ripustettiin laivan kyljille, ja pari kolme hyvin suurta. Kiinalaisten laivat olivat siis kehittyneet monessa suhteessa yhtä pitkälle kuin Länsimaitten suuret purjelaivat vasta joku vuosisata myöhemmin. Mutta siitä ne eivät ole sen koommin parantuneet, vaan ovat yhä vielä jotenkin samalla kannalla kuin Marco Polon aikana.

Samanlaisilla laivoilla Kublai kaan oli vähällä vallottaa Japanin eli Zipangun, jonka kullanrikkaudesta Marco Polo kertoo ihmeitä: mutta tuo suurisuuntainen yritys raukesi tyhjiin päälliköitten eripuraisuuden ja hirmumyrskyn vuoksi, joka arvatenkin tuhosi suurimman osan laivastosta. Marco Polo ei nähtävästi ollut itse mukana sillä retkellä, mutta sen kautta hän kuitenkin saattoi tuoda Japanista Länsimaille ensimäiset tiedot. Hän kertoo asukkaitten olevan valkoisia ja hyvin muodostuneita, mutta saaren olevan niin kaukana valtameressä, että sinne harvoin kulki kauppiaita. Kultaa kun ei saanut viedä maasta pois, niin sitä muka kokoontui sinne niin runsaasti, että kuninkaallisen palatsin katto oli kokonaan kullasta ja lattiat kaksi sormea vahvoista kultalevyistä. Nämä tarumaiset kertomukset Zipangun rikkauksista tekivät sitten syvän vaikutuksen Länsimailla. Columbus, joka ei tiennyt Amerikkaa välillä olevankaan ja luuli maapalloa paljon pienemmäksi, kuin se todellisuudessa on, saattoi hyvällä syyllä otaksua valtameren poikki purjehdittuaan tulevansa Zipanguun. Sen huhuttu kultarikkaus oli yhtenä suurena yllykkeenä hänen matkaansa.

Polojen johtama laivasto lähti matkaan Zaytonista (luultavasti nykyisestä Tshangtshousta, Amoy lahdesta), joka oli Etelä-Kiinan suurin satamakaupunki. Purjehdittiin pitkin Taka-Intian rantoja, mutta merenkulkijoilta Marco Polo sai tietoja Filippineistä ja Maustesaarista eli Molukeista, vaikka hän luuli niitten olevan paljon kauempana meressä kuin ne todellisuudessa ovat. »Näitten saarien rikkaus tosiaan on ihmeteltävä», hän lausui, »mutta matkaan kuluu kokonainen vuosi, sillä sinne lähdetään talvella ja palataan vasta seuraavana kesänä.» Merellä nimittäin vallitsi ainoastaan kaksi tuulta, toinen auttoi laivoja menomatkalla, toinen paluumatkalla, toinen puhalsi koko talven, toinen koko kesän. Tämä tieto perustuu tosiasioihin; mainitut tuulet ovat Itä-Aasian monsuunituulet, jotka puhaltavat, talvimonsuuni luoteesta, kesämonsuuni vastakkaisesta suunnasta.

Kotshin-Kiina eli Tshamba, jonka Kublai kaan oli vallottanut, oli ensimäisiä pysäyspaikkoja matkalla. Sieltä Marco Polo purjehti etelää tai kaakkoa kohti »maailman suurimman saaren», Jaavan ohi. Jaava oli laajalti kuulu rikkaudestaan ja kehittyneestä sivistyksestään. Siellä tehtiin loistavia kauppoja, sillä saaressa oli runsaasti kaikkein arvokkaimpia tavaroita. Varsinkin siellä oli viljalta kaikenlaisia maustimia. Suurkaani olisi mielellään vallottanut tämän rikkaan saaren, ellei se olisi ollut niin kaukana.

Kiinalainen laivasto purjehti sitten edelleen Sumatraan, jota sanottiin »Pieneksi Jaavaksi», vaikka se toden teolla on varsinaista Jaavaa monta vertaa suurempi. Polo sanoo saaren olevan niin kaukana etelässä, että Pohjantähti siellä katoo taivaanrannan alle, joten merimiehet siellä helposti joutuivat eksyksiin. Laivasto viipyi, arvatenkin tuulia odotellen, sillä rannikolla viisi kuukautta ja Pololla oli siis hyvä tilaisuus tehdä havainnoita. Saaren troopillista kasvullisuutta hän ihasteli, mutta asukkaat olivat kamalia ihmissyöjiä. Marco Polo tutustui Sumatrassa kookospähkinään ja sagopalmuun. Sitä paitsi siellä kasvoi mitä parasta kamferia, joka oli kultaakin kalliimpaa. Edelleen poikettiin Nikobareilla ja Andamaneilla, joitten asukkaat olivat erinomaisen raakoja, miehillä pää kuin koiralla. Andamaneilta tultiin Seilaniin (Ceyloniin), jonka korkealla kukkulalla sanottiin olevan Aatamin haudan. Niin muhamettilaiset väittivät, jota vastoin pakanat väittivät sitä Buddhan haudaksi. Seilanissa oli kaikenlaisia jalokiviä loppumaton rikkaus ja sen kuninkaalla oli maailman kaunein rubiini, tahraton ja rikas kuin tuli. Kublai oli tahtonut ostaa tämän valtavan suuren jalokiven, mutta kuningas ei sitä myynyt. Polo ennätti kerätä mieltäkiinnittäviä tietoja ikivanhasta helmenkalastuksesta, jota harjotettiin Ceylonin ja mannermaan välillä ja kertomus vastaa täydelleen nykyaikaisiakin oloja. Ceylonin asukkailta Polo sai tietoja vastapäätä olevasta Etu-Intian osasta, Maabarista (Malabarista), muun muassa Hindujen uskonnosta ja kastijaosta. Paariat, jotka olivat alin kasti, olivat muka joutuneet onnettomaan asemaansa sen kautta, että olivat murhanneet apostoli Tuomaan, kun hän kävi Intiassa kristinoppia saarnaamassa. Apostolin hauta oli lähellä Madrasia Intian rannikolla ja sitä pidettiin suuressa kunniassa.

Timanttien saannista Polo kuuli tuon vanhan itämaalaisen tarun, jonka olemme ennen jo usean kerran maininneet. »Eräässä osassa Intiaa on korkeita vuorenkukkuloita, joille on mahdoton nousta. Mullassa, jota ankarat rankkasateet viruttavat näitten vuorenhuippujen kyljiltä, on paljon timantteja, joita sateen lakattua löydetään purojen uomista. Mutta niiden etsiminen on ylen vaarallista, osasta ankaran kuumuuden, osasta myrkyllisten käärmeitten vuoksi, joita maa kiehuu täynnään. Varsinkin eräisiin syviin laaksoihin, joihin on mahdoton päästä, on timantteja aikain kuluessa keräytynyt. Sen vuoksi menetellään seuraavalla tavalla. Näihin kalliorotkoihin heitetään lihakappaleita. Kun vuoristossa elävät valkoiset kotkat näkevät ne, niin ne lentävät alas ja ottavat lihakappaleet kynsiinsä sekä kantavat jollekin vuorenkukkulalle, syödäkseen siellä saaliinsa. Mutta väjymässä olevat pyyntimiehet alkavat silloin elämöidä kovasti, niin että pelottavat kotkat lihan luota. Miehet rientävät ottamaan lihakappaleet, joihin on rotkon pohjalta tarttunut runsaasti timantteja. Näitten lintujen pesistäkin löydetään paljon jalokiviä, ja usein niitä on löydetty kotkien vatsasta.» Intian timantit olivat muka paljon kauniimpia kuin Europassa tavatut, sillä kauneimmat jalokivet ja helmet vietiin aina suurkaanille ja muille itämaisille ruhtinaille, joilla sen vuoksi oli maailman parhaat aarteet. Ainoastaan hylkytavara tuotiin Europpaan.

Etu-Intian eteläpään asukkaista Polo kertoo, että he olivat tummaihoisia, mutta heidän joukossaan oli myös joku määrä juutalaisia ja nestoriolaisia kristittyjä. Brasilipuuta (erästä väripuuta), inkevääriä, pippuria ja indigoa oli siellä kosolta. Sinne saapui kauppiaita sekä Kiinasta että Länsimailta, vaikka satamat olivatkin huonot, ja ne tekivät siellä hyviä kauppoja.

Kublai kaanin laivasto sitten purjehti Etu-Intian länsirantaa seuraillen pohjoiseen päin. Pohjantähti alkoi jälleen kohota yhä korkeammalle taivaalle. Melibarin ja Gozuratin maat harjottivat merirosvoutta. Vuosittain kummastakin valtakunnasta lähti liikkeelle satakunta laivaa, jotka liittyivät yhteen pieniksi laivastoiksi ja ryöstivät kaikki kauppalaivat, mitä kiinni saivat. Kauppiaat olivat sen vuoksi ruvenneet käyttämään suuria asestettuja laivoja. Semmoiset laivat, jotka kärsivät niillä rannoilla haaksirikon, ryöstettiin armotta, mutta semmoiset, jotka satamiin saapuivat, otettiin juhlallisesti vastaan. — Indus virran suistamossa olevista maista tuotiin varsinkin pumpulia, puuvillaa ja savusteita, indigoa, hevosia ja hyvin valmistettuja nahkoja. Muita Intian merkillisyyksiä olivat »Miesten saari» ja »Naisten saari», edellisessä asujina paljaita miehiä, jälkimäisessä naisia. Kaikki asukkaat oli kristinuskoon kastettu, vaikka elivät Vanhan testamentin mukaan. Heidän ainoa päämiehensä oli piispa, joka taas oli Sokotran piispan vallan alainen. Joka vuosi miehet maaliskuun alussa lähtivät kolmenkymmenen penikulman päässä olevaan naisten saareen ja viipyivät siellä vaimojensa luona toukokuun loppuun, jolloin he taas palasivat omaan saareensa, eläen siellä loput vuotta maata viljellen ja kalastaen. Naisilla ei ollut muuta työtä kuin kasvattaa lapsiaan ja hoitaa saarensa hedelmäpuistoja. Tämä juttu oli ikivanha satuaihe, joka aikain kuluessa oli saanut uuden muodon.

Luultavasti matka kulki edelleen pitkin Mekranin ja Persian rantaa Ormuziin, mutta sen nojalla, mitä Marco Polo matkalla kuuli, hän kertoo tietoja etäisistä etelän maista, joissa hän tuskin lienee käynyt.

Hän kertoo Sokotran saaresta, joka on Afrikan itäisimmän niemen, Kap Guardafuin edustalla valtameressä. Asukkaat olivat kristittyjä ja heidän arkkipiispallaan oli melkoinen mahti, hänen allaan kun oli useita piispoja näissä maailman äärissä. Muhamedilaiset eivät siis olleet aivan pois juurruttaneet Sokotrasta kristinuskoa; siellä oli vielä 17:llä vuosisadalla siitä jäännöksiä. Saarella kävi paljon merirosvoja, jotka siellä möivät tavaroitaan. Asukkaat kyllä tiesivät, että tavarat olivat rosvottuja, vaan koska ne oli ryöstetty pakanoilta ja muhamedilaisilta, niin saaren kristityt asukkaat muka luulivat tekevänsä Jumalalle otollisen työn niitä ostaessaan. Sokotrassa pyydettiin ambraa seuraavalla tavalla: Valaita — arvatenkin kaskelotteja — surmattiin suurilla rautaharppunoilla, valas kiskottiin maalle, mahasta otettiin ambra ja päästä öljyä. — Ambra on vahan kaltaista, hyvälle hajuavaa ainetta, jota on monessa paikassa Intian meren rannoilla; sitä luullaan valaitten ruumiissa tapahtuvaksi sairalloiseksi eritykseksi. Tosiasia on, että sitä niitten ruumiissa tavataan. Sokotran noitain Marco Polo sanoi voivan mielin määrin kääntää tuulien suunnan. Tämä usko tietysti perustui siihen, että Sokotrankin seuduilla tuulet vaihtelivat vuodessa säännöllisesti kahden vastakkaisen suunnan välillä. Nämä säännölliset tuulet varmaankin jo hyvin aikaiseen kehittivät laivaliikettä Afrikan itärannalla. Marco Polon kertomus täydelleen vahvistaa todeksi, että Intian merellä hänen aikanaan vallitsi vilkas laivaliike, joka ulottui yli koko meren, etelässä aina Madagaskariin saakka.

Niinpä Marco Polo saikin Afrikan itärannikosta ja Madagaskarista useita tietoja, luultavasti arabialaisilta kauppiailta. Madagaskarin saaressa, joka muka oli Sokotrasta 1000 penikulmaa etelään päin, asui muhamedilaisia. Se oli maailman upeimpia ja suurimpia saaria. Ei missään maailmassa ollut niin paljon norsunluuta kuin siellä ja Zanghibarissa. Nämä saaret harjottivat hämmästyttävän suurta norsunluun kauppaa. Madagaskar oli niin kaukana etelässä, etteivät laivat voineet kulkea kauemmaksi siihen suuntaan, koska rannikolla merivirta oli niin kova, etteivät ne päässeet takaisin palaamaan. — Tämä tieto oli aivan oikea, sillä Agulhas virta, joka on Golfin virtaan verrattava, tosiaan juoksee erinomaisen vuolaana Etelä-Afrikan itärannalla. Mutta monet muut jutut Madagaskarin oloista olivat mielikuvituksen tuotteita, muistoja Sinbad Purjehtijan valeista. Marco Polokin kuuli kerrottavan suunnattomasta rokh linnusta, joka eli eräissä saarissa Madagaskarin eteläpuolella. Olipa muka suurkaanille tuotu rokhin sulkakin, joka oli ollut 90 korttelia pitkä.

Zanghibarin asukkaat olivat aivan mustia ja kulkivat melkein alasti. Heidän tukkansa oli mustaa kuin pippuri ja niin kiharaa, ettei sitä edes vedellä saanut oikenemaan. Miesten suu oli leveä, nenä pysty, huulet paksut ja silmät suuret ja veriset, niin että he olivat oikein pirun näköisiä. Niin kamalan rumia he olivat, ettei maailmassa oltu ennen nähty heidän vertojaan. Eivätkä naiset olleet kauniimpia. Zanghibarin eläimistä Marco Polo mainitsee mustat jalopeurat, mustapääoinaat ja giraffit.

Mannermaalla taas oli Abash (Habesh — Abessinia) niminen suuri maa, jota pidettiin Keski-Intiana, koska Intialla siihen aikaan tarkotettiin Intian meren kaikkia rantamaita. Marco Polo kuuli, että Abashin kuningas oli kristitty. Adenin valtakunta taas oli muhamedilainen ja ainaisessa sodassa kristittyjä vastaan. Sieltä oli muun muassa lähetetty Syyriaan väkeä taistelemaan ristiretkeläisiä vastaan. Adenin satamaan poikkesi paljon Intiassa kauppaa tekeviä laivoja. Sieltä tavarat vietiin pienemmillä aluksilla Punaisen meren pohjoisosaan ja vihdoin maan poikki Niilin rannalle ja laskettiin Niiliä pitkin Aleksandriaan. Adenista vietiin paljon hevosia Intiaan, jossa hevoset eivät muka siinneet ja jossa niistä sen vuoksi maksettiin suuret hinnat. [Kuuman ilmanalan vuoksi hevosrotu Intiassa väleen huononee] Adenista niinikään saatiin arvokkaita savusteita.

Kiinalainen laivasto vihdoin saapui Ormuziin, jossa Polot jo aikaisemmin olivat käyneet. Siellä saatiin kuulla, että Arghun, se mongolilainen ruhtinas, jonka puolisoksi prinsessa Kukatshin oli lähetetty, olikin sillä välin kuollut ja hänen veljensä Kaikhatu noussut valtaistuimelle. Päätettiin sen vuoksi antaa prinsessa Arghunin pojalle Ghasanille ja vielä se toinenkin nuori prinsessa, joka oli edellisen seurana. Molemmat nämä Marco Polon mielestä ihmeen kauniit naiset, jotka olivat oppineet holhoojaansa kunnioittamaan kuin isäänsä, vietiin sisämaahan siihen kaupunkiin, jossa Ghasan asui. Venezialaiset olivat siten onnellisesti suorittaneet vaikean tehtävän, jonka Kublai kaan oli heille uskonut, ja kaunis Kukatshin itki heistä erotessaan.

Kaikhatukin antoi venezialaisille neljä kultaista taulua, joissa oli jalohaukkojen ja jalopeurain kuvia, ja näiden taulujen kerällä he saattoivat turvallisesti matkustaa Trapezuntiin, Mustan meren rannalle, purjehtiakseen sieltä v. 1295 edelleen Konstantinopolin ja Kreikan kautta Veneziaan. Sinne saapuessaan he olivat olleet poissa neljännesvuosisadan.

Marco Polon merkitys tutkimusretkeilijänä.

Marco Polon eläissä ja kauan hänen kuolemansakin jälkeen pidettiin hänen matkakertomustaan enimmäkseen löyhänä juttuna ja liiotteluna. Tarina kertoo, että ystävät kuolinvuoteella kehottivat häntä peruuttamaan, mitä oli kertonut, jotta saisi rauhan sielulleen, mutta Marco Polo jyrkästi kieltäytyi ja sanoi, ettei hän ollut totuudesta puoliakaan kertonut. Kauan aikaa esiintyi siitä huolimatta Venezian karnevalissa aina henkilö, joka esitti »Marco ’ Millionea» ja huvitti kuulijoitaan päättömillä mynkhausen-jutuilla. Mutta uudemman ajan laaja maailmantuntemus on osottanut, että Marco Polon tiedot aikaan nähden olivat erinomaisen luotettavat ja oikeat, varsinkin kaikki mitä hän oman näkemänsä mukaan kertoi. Hänen kirjansa vaikutus Keskiajan maantieteeseen ei ollut suuri. Länsimaitten oli hyvin vaikea uskoa, että Kaukaisen idän kansat olivat sivistyksessä ja toimeliaisuudessa ehkäpä niitä etevämpiä. Mutta sata vuotta myöhemmin Polon tietoja kuitenkin aljettiin merkitä maailmankarttoihin, muun muassa kuuluun catalaniseen karttaan, ja Keskiajan lopulla ne vaikuttivat suurena yllykkeenä meritien etsimiseen Atlantin poikki Zipanguun, Kathaihin ja Manziin.

Marco Pololla, joka oli niin nuorena lähtenyt Veneziasta, luonnollisesti ei voinut olla tieteellistä koulutusta, eivätkä hänen tiedustelunsa ja havaintonsa sen vuoksi olleet tutkijan, vaan käytännöllisen kauppiaan. Mutta hänellä oli erittäin tarkka havaintokyky ja ensimäisenä kertomuksena Kaukaisen idän maista hänen teoksellaan aina on oleva kunniasija maantieteen historiassa. Marco Polon laajat matkat maissa, joihin vasta kolmeneljännes-vuosituhatta myöhemmin on tarkemmin tutustuttu, ovat merkillisimpiä, mitä löytöretkien historia tuntee. Niinpä voimmekin yhtyä hänen elämäkertansa kirjottajan Yulen sanoihin:

»Hän oli ensimäinen matkustaja, joka kulki koko Aasian halki lännestä itään, nimitellen ja kuvaillen maan toisensa jälkeen sen mukaan, kun hän omilla silmillään niitä näki: Persian erämaat, Khotanin nefrittiä kuljettavat virrat, Mongolian arot, joiden paimentolaiskansat olivat perustaneet niin laajan valtakunnan ja levittäneet vaikutusten kauhua syvälle kristikunnan rintamaihin saakka, suurkaanin uuden ja loistavan hovin Kambalukissa. Hän oli ensimäinen matkustaja, joka aikalaisilleen paljasti Kiinan ja kuvaili tämän valtakunnan rikkauden ja suuruuden, sen mahtavat joet ja suunnattomat kaupungit, rikkaan teollisuuden ja kuhisevan asutuksen, ja ne käsittämättömän suuret laivastot, jotka elähyttivät sen kaikkia jokia ja meriä. Hän ensimäiseksi toi tietoja Kiinan rajoilla asuvista kansoista, niitten ihmeellisistä tavoista ja uskonnollisista menoista, Tibetistä ja sen ulkokullatusta jumalisuudesta, Burmasta ja sen kimaltelevista pagodeista, Laoksesta, Siamista, Kotshin-kiinasta, Japanista ja sen ruusuisista hedelmistä ja kullalla silatuista palatseista. Ja ensimäisenä hän kertoi Itä-Intian saaristosta, tuosta runsauden ja ihmeitten maailmasta, jonka aarteita vielä tänä päivänä on niin riittämättömästi hyväksi käytetty, josta Keskiajalla niin suuressa arvossa pidetyt maustimet ja hyvänhajuiset aineet etupäässä saatiin, vaikkei niiden varsinaisesta kotimaasta Länsimailla juuri mitään tiedetty. Hän toi tiedon Jaavasta, näitten saarien helmestä, Sumatrasta ja sen lukuisista kuninkaista, sen ihmeellisistä kallisarvoisista tuotteista ja ihmissyöjistä asukkaista, Nikobarien ja Andamanien alastomista asukkaista, jalokivien saaresta, Ceylonista, sen pyhästä vuoresta ja Aatamin haudasta. Hän kertoi suuresta Intiasta, mutta ei tarun ja ihmeen silmillä, vaan näkemänsä mukaan, sen siveellisistä bramanoista, rivosta munkkilaisuudesta, timanteista ja niitten omituisesta etsinnästä, meren kätkemistä helmistä ja niitten pyynnistä ja Intian polttavasta auringosta. Hän oli Keskiajalla ensimäinen, joka »antoi selviä tietoja Abessinian etäisestä kristitystä valtakunnasta ja puolikristitystä Sokotrasta, joka, vaikka vain haahmotellen, kertoi Sansibarista, sen neekereistä ja norsunluusta, etäisestä Madagaskarista, joka rajottui etelän pimeään valtamereen, rokh-linnusta ja saaren muista kummista. Ja vieläpä hän oli koonnut tietoja äärimäisen pohjolankin maista, Siperiasta ja Jäämeren rannikosta, koirareistä, valkoisista karhuista ja poroilla ajavista Tunguseista.»

Latinalainen lähetystoimi Itämailla.

Olemme nähneet, kuinka Keskiajan alkupuolella nestoriolaiset lähetyssaarnaajat levittivät kristinuskoa Kiinaan ja Intiaan saakka, kuinka seitsemännellä ja kahdeksannella vuosisadalla Taivaan valtakunnassa oli kukoistavia kristittyjä seurakuntia, kuinka aina ristiretkien lopulle saakka nestoriolaiset seurakunnat olivat melkein ainoat kristinuskon edustajat Aasiassa, lukuun ottamatta niitä maita, jotka olivat kuuluneet taikka yhä kuuluivat Byzantilaiseen keisarikuntaan.

Olemme niinikään tutustuneet niihin yrityksiin, joita latinalainen kirkko teki kolmannellatoista vuosisadalla taivuttaakseen kristinuskoon Mongolit, torjuakseen sen kautta vaaran, joka Länsimaita uhkasi, ja saadakseen liittolaisen uhkaavaa islamia vastaan. Mongolit eivät olleetkaan kristinuskoa kohtaan suvaitsemattomia, vaan päin vastoin näytti siltä, kuin voisi heidän käännyttämisensä menestyä. Vallottaessaan muhamedilaisia maita he usein säästivät nestoriolaisia kristittyjä, samalla kun muhamedin uskolaiset säälimättä surmattiin. Tataarilaisruhtinaitten vaimoista useat olivat kristittyjä, suurkaanin hovissa oli kristittyjä kirkkoja ja kristittyjä pappeja, jotka saivat säännöllistä avustusta, ja Kiinaa hallitseva Kublai pyysi nimenomaan Länsimailta lähetyssaarnaajia uskoa levittämään hänen alamaistensa kesken.

Huolimatta niistä masentavista nöyryytyksistä, joita Carpini ja Rubruck olivat saaneet kokea tataarilaisruhtinaitten raakuuden ja kopeuden vuoksi, oli sen vuoksi varsin luonnollista, että käännytysyrityksiä Mongolien kesken jatkettiin. Polojen vielä oleskellessa Kiinassa lähetti paavi Nikolaus III Tataarien luo kirkollisen lähetystön, jolla näyttääkin olleen jonkin verran menestystä, vaikkei sen vaiheista sen koommin tiedetä. Sen jälkeen tapahtui uusi yritys vasta kolmentoista vuoden kuluttua, v. 1291, vähän sen jälkeen kun Polot olivat lähteneet paluumatkalle. Juhana de Monte Corvino niminen franciskanimunkki sai paavilta kirjeitä Tataarien ruhtinaille, Arghunille, Kublaille, ynnä myös Kaidulle, joka itsenäisenä hallitsi Samarkandissa, tehtyään Kublaita vastaan kapinan. Corvino matkusti ensinnä Persian Tabrisiin, jossa häneen liittyi eräs rikas lombardialainen kauppias, sieltä matkustettiin karavanitietä Ormuziin ja täältä purjehdittiin hatarilla laivoilla Kiinaan. Välillä viivyttiin vuosikausi Madrasin Tuomas-kristittyjen luona ja käännettiin satakunta pakanaa. Intian kristityt seurakunnat kuitenkin elivät niin vaikeissa oloissa, ettei työ siellä näyttänyt kovinkaan hedelmälliseltä.

Corvino Kiinassa.

Corvinon vaikutuksesta Kiinassa on säilynyt tietoja kirjeissä, joita tämä uuttera, väsymätön ja uhrautuva kirkonmies kirjotti työnsä vaiheista. Ensimäisen vuosikymmenen hän työskenteli ypö yksinään, ilman kannatusta, nestoriolaisten vastarinnan masentamana; mutta sitten alkoi hänen työnsä vähitellen kantaa hedelmiä. Kublai itse tosin, joka kuoli v. 1294 kahdeksankymmenen vuoden iässä, ei kääntynyt kristinuskoon, eikä hänen poikansa ja seuraajansakaan, joka päin vastoin suosi buddhalaisia. Mutta Corvino sai latinalaiseen kirkkoon liittymään erään Yrjö nimisen nestoriolaisuskoisen prinssin, joka ennen kuolemaansa rakennutti kahdenkymmenen päivämatkan päähän Pekingistä komean kristityn kirkon. Monta muutakin nestoriolaista yhtyi Rooman kirkkoon. Mutta useimmat pysyivät vihamielisinä ja heidän valtansa Kathaissa oli suuri. Yrjö ruhtinaan kuoltua he jälleen turmelivat Corvinon työn kaikenlaisilla panetteluilla. Oli kuitenkin itse Kambalukiinkin mainitun Yrjön toimesta rakennettu latinalainen kirkko, jossa oli lauluun harjaantunut kuoro, kellotapuli ja kolme kelloa. Ja vihdoin Corvino juonista huolimatta sai suurkaanin hovissa niin paljon kannatusta, että hänet otettiin hovipapiksi, vaikka eräs lombardialainen lääkäri, joka oli saapunut Kiinaan onneaan etsimään, levitteli latinalaisesta kirkosta mitä kehnoimpia juttuja. Toiveita oli siitä, että itse hallitsijakin kääntyisi kristinuskoon. Vihdoin Corvino sai avukseen erään Arnold nimisen, jonka matkavaiheista ei kuitenkaan mitään tiedetä. Hän ehkä tuli joko Saraista tai Tabriksesta: molemmissakin paikoissa latinalaisilla munkkikunnilla jo oli lähetysasemia. V. 1305 aljettiin rakentaa uutta kirkkoa ja lähetysasemaa ainoastaan kivenheiton päähän itse suurkaanin portista; sitä varten oli Corvinon mukana tullut lombardialainen kauppias lahjottanut sekä maan että rahat. Siihenkin harjotettiin kaunis kuoro, niin että lähetyssaarnaaja mielihyvällä saattoi vakuuttaa suurkaanin omaan huoneeseensa voivan kuulla heidän hymnejään. Corvino nauttikin hovissa suurta suosiota. Suurkaani vain hartaasti halusi, että paavi lähettäisi Kambalukiin oikean lähetystön. Corvino sanoo kastaneensa 5000 ihmistä kristinuskoon, mutta ellei nestoriolaisia olisi ollut, niin arvelee hän, että yksistään Kambalukissa 30,000 henkeä olisi kääntynyt. Kambalukissa käynyt etioppialainen lähetystö pyysi häntä toimittamaan heidänkin vanhaan kristittyyn maahansa lähetyssaarnaajia verestämään oppia, joka vaikeissa oloissa, erillään muusta maailmasta, oli vaarassa kokonaan rappeutua. V. 1308 saapui Kiinaan kolme munkkia Corvinon avuksi. Niitä oli lähetetty matkaan useampiakin, mutta toiset matkalla kuolivat. Eräs uusista tulokkaista, Zaytonin piispa Andreas, on antanut tietoja Kiinan kirkon vaiheista seuraavina aikoina. V. 1312 paavi Clemens lähetti Kiinaan vielä enemmän lähetyssaarnaajia saatuaan huhuna kuulla, että muka suurkaani itsekin oli vastaanottanut kasteen. Ainakin osa näistä pääsi perille.

V. 1327 Andreas kirjotti kirjeen kotikaupunkiinsa Perugiaan, ilmottaen olevansa viimeinen eloon jäänyt niistä lähetyssaarnaajista, jotka olivat lähteneet matkaan yhdessä hänen kanssaan. Corvino itse oli silloin vielä elossa. Zaytoniin, jonka piispa Andreas oli, oli eräs rikas armenialainen nainen rakennuttanut komean kirkon. Sen yhteyteen oli rakennettu laaja hyvin varustettu lähetysasema keisarillisen rahaston varoilla. Samasta rahastosta sai piispa vuotuista apurahaa nykyisessä rahassa noin 25,000 markkaa. Summan suuruus osottaa, että hovi tarkotti täyttä totta suosiollaan. Zaytonissa oli europpalainen kauppa-asemakin, genovalaisten kauppiaitten rakentama, jota franciskanimunkit hoitivat.

Odorik.

Laajimmin matkustaneita neljännentoista vuosisadan katolilaisista lähetyssaarnaajoista oli Odorik. Hän oli Marco Polon maanmies, kotoisin Friaulista, läheltä Veneziaa. Odorikin matkat käsittivät melkein kaikki Itämaat, missä oli käännytystä yritetty, ja matkakertomus, jonka hän niistä kirjotti, on Marco Polon teoksen jälkeen monipuolisin esitys Itämaitten maista ja kansoista, mitä niiltä ajoilta on säilynyt.

Odorik lienee lähtenyt matkalleen v:n 1318 vaiheilla. Hänkin kulki aluksi Trapezuntin kautta Tabrikseen, sieltä Persian kautta Ormuziin ja meritse edelleen Etu-Intiaan, josta hän otti mukaansa Jordanuksen marttyyrikuoleman kuolleitten toverien luut ja vei ne Kiinaan. Odorikin tiedot Intian oloista monessa kohdassa täydentävät Marco Polon kertomusta. Laajalti kertoo hän Malaijien saaristostakin, Sumatrasta, Jaavasta ynnä muista, poikkesi Taka-Intiassakin, mutta kuitenkin kaikitenkin hän kertoo paljon taruakin, eivätkä hänen käsityksensä maista ja niitten tuotteista olleet niin selvänäköisiä kuin kuulun venezialaisen matkustajan. Kiinassa Odorik matkusteli laajalti ja osaksi samoja teitä kuin Marco Polo ennen häntä, ja yhtä kaunopuheliaasti hän ylistää maan rikkautta ja edistynyttä asutusta. Hänen kertomistaan uusista piirteistä mainittakoon naisten tapa typistää jalkansa. Hän niinikään ensimäiseksi kertoo kesytetystä kormoranilinnusta, joka sukelsi merestä kaloja ja toi ne kalastajan koppaan.

Samoin kuin Marco Polo Odorik ihastelee Cansain (Marco Polon Quinsain) kaupunkia, nykyistä Hangtshouta. Latinalainen lähetystoimi oli hyvin menestynyt tässä kuulussa kaupungissa, joka ennen Tataarien tuloa oli Etelä-Kiinan pääkaupunki. Muun muassa oli neljä franciskania saanut erään kiinalaisen mahtimiehen suostumaan kasteeseen. Tämä otti Odorikin ystävällisesti talossaan vastaan ja vei hänet muun muassa katsomaan erästä suurta ihmettä. Muutamassa pakanallisessa luostarissa temppelin vartija johdatti Odorikin saattajineen erääseen pensaikkoon, löi siellä muutamia iskuja suureen gongongiin, ja paikalla läheiseltä metsäkulmalta juoksi suuri joukko apinoita ja muita eläimiä, jotka asettuivat järjestykseen ruuan antajan ympärille. Kun tämä oli niille tyhjentänyt kaksi suurta vasullista aterian tähteitä, niin hän jälleen paukutti gongongiaan, jolloin eläimet riensivät takaisin olopaikoilleen. »Nämä jalot eläimet», lausui vartija hymyilevälle Odorikille, »ovat jalojen miesten sieluja, joita ruokitaan Jumalan rakkauden nimessä. Tavallisten maamiesten sielut asuvat alhaisempien eläinten ruumiissa.» Eikä munkki voinut millään todistelulla hänen uskoaan järkyttää.

Isoa kanavaa pitkin Odorik matkusti Pekingiin, jossa hän vietti kolme vuotta. Hänen kertomuksensa tästä suuresta kaupungista ja suurkaanin hovista käy yleensä yhteen Marco Polon kuvauksien kanssa, mutta havaitsi Odorik koko joukon kuvaavia lisäpiirteitäkin, jotka olivat jääneet hänen maamieheltään mainitsematta. Matkalla Pekingistä Shangtuun piispa Corvinon ja muitten munkkien keralla Odorik tapasi itse suurkaanin. Latinalaiset hengenmiehet istuivat tien vieressä häntä odottamassa. Suurkaanin lähestyessä loistavan seurueensa keralla he alkoivat laulaa hymniä »Veni Creator Spiritus». Kaani kuullessaan laulun kysyi, mitä se mahtoi olla, jolloin ne neljä paronia, jotka olivat häntä lähinnä, sanoivat laulajain olevan ranskalaisia munkkeja. Kaani silloin kutsui heidät luokseen, ja piispa Corvino, joka oli täydessä virkapuvussaan, otti ristin ja ojensi sen suurkaanille suudeltavaksi. Ja kun suurkaani sen näki, niin hän makaavasta asennosta paikalla nousi ylös ja suuteli sitä silminnähtävällä nöyryydellä, ottaen samalla päästään lakin, joka Odorikin mielestä helmineen ja jalokivineen varmaan oli Trevison [Treviso on melkoinen kaupunki Venezian pohjoispuolella] koko kauppatoria kalliimpi.

Mutta oli semmoinen tapa, ettei kukaan saanut lähestyä suurkaania tyhjin käsin, jonka vuoksi veli Odorik, jolla oli vasullinen omenia, tarjosi sen suurkaanille. Ja kaani otti kaksi omenaa ja söi toisesta palasen.

Paluumatkallaan Odorik sai ensimäiset tiedot Tibetin pääkaupungista Lhasasta ja siellä asuvasta Dalailaamasta, Itämaitten paavista. Kertomuksen seikkaperäisyydestä näyttää siltä, kuin olisi hän itse siellä käynyt, mutta toiset seikat viittaavat kuitenkin siihen, että hän sai tietonsa ehkä buddhalaisilta pyhiinvaeltajilta. Jos hän olisi käynyt Tibetin kolkoissa vuorimaissa, niin hän tuskin olisi voinut niitä kuvata maailman hedelmällisimmäksi maaksi. Pohjois-Persiaan saakka voidaan hänen paluumatkaansa seurata, mutta hämärää on, mitä tietä hän sieltä saapui kotiseuduilleen. Odorik lienee saanut suurkaanilta toimeksi hankkia Kiinaan uuden joukon saarnamiehiä, mutta kesken näitä puuhia hän kuoli, eikä voinutkaan palata takaisin.

Lähetystoimi Persiassa, Intiassa ja Keski-Aasiassa.

Persiassakin latinalainen kirkko teki uuraita ponnistuksia uskon levittämiseksi. Jonkun verran nämä yritykset menestyivätkin, sillä mongolilaiset ruhtinaat niitä sallivat, jopa toiset suorastaan suosivatkin. Varsinkin Arghun kaani oli kristinuskoa kohtaan niin suosiollinen, että antoi poikansa kastaa. On säilynyt useitakin matkakertomuksia kiertäviltä lähetyssaarnaajilta, jotka vaivojaan säästämättä, vaaroja pelkäämättä uhrasivat voimansa ja elämänsä tässä työssä. Samalla koetti latinalainen kirkko sulattaa itseensä nestoriolaisuuden, mutta huonolla menestyksellä. Persian hallitsijat vihdoin kääntyivät muhamedin uskoon, joka samalla sai koko maassa vallitsevan aseman, ja siitä pitäen saarnaaminen kävi vielä entistä vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi. Kauimmin Rooman kirkko ylläpiti vaikutustaan maan luoteisessa kolkassa, Araratin vuoriston seuduilla, jossa sillä oli hyvänä selkänojana kristitty Armenia, johon sitä lisäksi kiinnitti kunnianarvoinen raamatullinen taru, vuorenhuippu, jolle Noa arkkineen tarttui, paikka, jossa hän ensi kerran lepäsi vuorelta alas laskeutuessaan ja ensimäinen viinamäki, jonka hän autioksi käyneelle maalle istutti.

Intiassa koetettiin elvyttää niitä vanhoja kristittyjä seurakuntia, joita muistotiedon mukaan jo apostoli Tuomas oli perustanut, ja käännytystoimen kautta niitä laajentaa. V. 1321 saapui Intiaan, lähelle Bombayn kaupunkia Jordanus Severae niminen ranskalainen munkki useitten italialaisten veljien seurassa. Retkikunta näyttää kulkeneen samaa tietä kuin muutkin, ensinnä Persian luoteiskulmassa olevaan Tabrikseen, sitten karavanitietä Ormuziin ja vihdoin laivalla Etu-Intian rannalle. Kaikki paitsi retkikunnan johtaja kärsivät kuitenkin martyyrikuoleman muhamedilaisten yllytyksen vuoksi, ja kun Jordanus palasi matkalta eräästä nestoriolaisesta seurakunnasta — sillä matkalla hän muun muassa saarnasi samassa paikassa, jossa muistotiedon mukaan apostoli Tuomas aikanaan oli saarnannut, — niin olivat hänen toverinsa jo kaikki saaneet hengellään maksaa käännytysintonsa. Jordanus jatkoi työtään, vaikka mitä vaikeimmissa oloissa, ypö yksinään, »erehdyksien, kärsimyksien ja lukemattomien vastoinkäymisten paikoissa». Milloin rosvojen vankina, milloin Sarasenien kahleissa, kärsien vilua ja hellettä, nälkää ja janoa, sairautta ja köyhyyttä ja ihmisten halpamaisuutta, hän saarnasi edelleen ja toivoi paavilta apua työnsä jatkamiseen. Vieläpä hänellä oli voimia teoksenkin kirjottamiseen maasta ja kansasta, jonka keskellä hän vaikutti. Mutta syviä eivät kuitenkaan olleet ne jäljet, joita hänen toimintansa Intiaan jätti. Itse hän elämänsä loppuun pysyi työlleen uskollisena, mutta arvollista seuraajaa ei kuulunut, vaikka joku myöhemmin yrittikin herättää henkiin hänen perustamiansa seurakuntia.

Katolilaisen lähetystoimen vaiheista Kiptshak nimisen tataarivaltakunnan pääkaupungissa Saraissa, joka oli Volgan suistamossa ja jossa lähetyssaarnaajat todella saivat jalansijaa, heidän matkoistaan ja vaikutuksestaan Kaspian ja Keski-Aasian aroseuduissa olisi paljonkin kerrottavaa, mutta nämä veisivät teoksemme kehyksien ulkopuolelle. Parhaiten lupaavalta näytti lähetystoimi kaukana Keski-Aasian vuoristossa, Dshagataissa, jonka maan tataarilaiinen ruhtinas kävi suosiolliseksi kristinuskoa kohtaan, kun lähetyssaarnaajat olivat parantaneet häneltä erään pahan paiseen. Poikansa hän antoi kastaa »Johannekseksi», lähetyssaarnaajat saivat maita, saarnaluvan ja ruhtinas näyttää muullakin tavalla heidän toimintaansa edistäneen, ehkä itsekin kääntyneen; mutta juuri kun tämä työ oli parhaassa alussaan ja lännestä saapui vereksiä voimia, myrkytettiin ruhtinas, muhamedilaiset saivat ylivallan ja pääkaupungissa Armalehissa oleva kristitty kirkko hävitettiin. Piispa ja monta munkkia kärsi kamalan hirmukuoleman. Tosin lähetystointa myöhemmin voitiin jatkaa, kun julma kaani vuorostaan surmattiin, tosin saapui uusia lähetyssaarnaajia ja hävitetty kirkko voitiin rakentaa uudestaan, mutta siitä huolimatta näittenkin maitten käännytys jäi alkuunsa. Yhteydet kristikunnan päämaitten kanssa olivat siksi vaikeat, arokansojen ja niiden naapurimaitten valtiolliset vaiheet niin melskeiset, ja viho viimein oli kuitenkin muhamedin uskonto monivaimoisuuksineen ja yksinkertaisine säädöksineen arojen valtijain käsityskantaa lähempänä.

V. 1333 saapui Länsimaille tieto siitä, että Corvino, latinalaisen kirkon perustaja kaukaisessa idässä, oli kuollut. Paavi ei suinkaan aikonut jättää työtä siltä sikseen, vaan lähetti nyt kolmattakymmentä munkkia ja kuusi maallikkoa sitä jatkamaan. Tämä lähetystö kulki arotietä, joka oli paljon nopeampi ja turvallisempikin kuin meritie. Lähetystö saapui Kambalukiin v. 1342 ja viipyi Kiinassa neljä vuotta, mutta palasi sitten kotia meritse Ormuzin kautta ja saapui v. 1353 Avignoniin, jossa paavi siihen aikaan »maanpaossa» eli.

Marignolli.

Tämän lähetystön matkasta on säilynyt sen huomatuimman jäsenen Marignollin seikkaperäinen kertomus. Marignolli oli ylhäistä sukua Firenzen kaupungista.

Kesäkuussa v. 1339 lähetystö saapui Krimin niemelle ja matkusti sieltä maisin Kiptshakin ruhtinaan Uzbekin hoviin. Se toi ruhtinaalle lahjaksi kalliita kankaita, suuren sotiratsun ja muita esineitä ja vastaanotto oli mitä sydämellisin. Talven Saraissa viivyttyään lähetystö matkusti arojen poikki Dshagatain Armalehiin, jossa muhamedilainen vallananastaja onneksi oli kukistettu, niin että lähetystö saattoi vapaasti saarnata ja kastaa, kaivaa kaivoja, ostaa maata ja rakentaa kirkon. Lopulla vuotta 1341 lähdettiin matkaa jatkamaan Pekingiä kohti, jonne saavuttiin seuraavana vuonna. Suurkaanille tuotiin lahjaksi muun muassa länsimaisia sotiratsuja, joita hän v. 1336 paaville kirjottamassaan kirjeessä oli erikoisesti pyytänyt, koska rotu oli Tataareille tuntematon. Tämä lahja sen vuoksi herätti suurkaanissa mitä suurinta mielihyvää, lähetystö sai asunnon keisarillisessa palatsissa ja viipyi Pekingissä enemmän kuin kolme vuotta. Kaksi tataarilaisruhtinasta määrättiin lähetystön seuraksi ja heidän viihtymisestään pidettiin kaikin puolin mitä parasta huolta. Marignolli itse johti juhlakulkuetta, joka esiintyi suurkaanin edessä ja jossa kannettiin ristiä, savusteita, kynttilöitä ja laulettiin Nikaian uskontunnustuksia. Kublain seuraaja »kaikella nöyryydellä» otti vastaan paavin lähettilään siunauksen. Kiinan hovin aikakirjoissa ei tosin itse lähetystöä mainita, mutta mainitaan molemmat suuret sotiratsut, jotka tulivat Fulangista (Europasta) ja olivat molemmat täysimustat. Niiden koko ilmotetaan tarkoin mitoin. Näitten hevosten saapumisesta voimme päättää, että lähetystö samalla vastaanotettiin suurkaanin hovissa.

Franciskaneilla oli Pekingissä siihen aikaan, kertoo Marignolli, yksi tuomiokirkko aivan suurkaanin hovirakennusten vieressä, monta muuta kirkkoa, arkkipiispan talo, kirkonkelloja ja kaikenlaisia laitoksia. Keisarin rahastosta roomalainen papisto sai mitä runsaimman avustuksen. Tataarit ja Alani-ruhtinaat, jotka olivat suurkaanin luottamusmiehiä ja enimmäkseen kristittyjä, kunnioittivat kuollutta Corvinoa pyhimyksenä.

Lähetystön paluumatka tapahtui meritse, kuten jo mainitsimme. Maisin kuljettiin Etelä-Kiinan kautta Zaytoniin ja Kiinan erinomainen viljelys, taaja asutus ja suuret kaupungit jättivät Marignolliin unohtumattoman vaikutuksen. Zaytonissa olivat kristityt saaneet luvan kohottaa kirkkonsa torneihin kelloja, vaikka kirkko oli keskellä muhamedilaisten kaupunginosaa, ja muhamedilaisten pohjattomaksi kiukuksi he sitä iloisemmin soittelivat kellojaan. Alkupuolella vuotta 1347 saavuttiin Malabarin rannikolle Intiaan, jossa yhä vielä elivät Jordanuksen perustamat seurakunnat. Siellä viivyttiin kuusitoista kuukautta, koristettiin kirkko maalauksilla, ja asetettiin erääseen paikkaan, jonka luultiin olevan Paratiisia vastapäätä, marmorinen muistopatsas, johon kaiverrettiin paavin ja lähettilään vaakunakovat ja kirjotukset intian ja latinan kielellä. Mutta Ceylonissa eräs pikkuruhtinas ryösti lähetystöltä kaikki ne kalliit lahjat, jotka se oli saanut suurkaanilta paaville viedäkseen, kullan, hopean, silkin, helmet, jalokivet, myskin, myrrhan, kultakirjaisen kankaan ja maustimet. Marignollin havainnoista olisi paljonkin sanottavaa, mutta mainitsemme tässä vain, että hän, vaikka uskoikin kaikenlaisiin kristillisperäisiin ihmeisiin, kuitenkin päätti mielikuvituksen tuotteiksi kaikki ne hirviöt, joita oli luultu näissä maan äärissä elävän. Tosin ei hän kieltänyt, etteikö voisi löytyä yksityisiä hirviöitä siellä täällä, mutta kokonaisia rotuja varmaankaan ei ollut olemassa. Koirankuonolaiset y.m., joista oli niin paljon puhuttu, olivat vain tavallista rumempia ihmisiä.

Matkaltaan palattuaan Marignolli nimitettiin piispaksi, pääsi keisari Kaarlo lV:nnen hovisaarnaajaksi ja kirjotti hänen toimestaan Böhmin historian, jossa säilyi suuri osa hänen matkalla keräämistään havainnoista.

Vielä myöhemminkin lähetettiin kaukaiseen itään lähetyssaarnaajia ja piispoja, mutta hyvin vähän tiedetään kristityn kirkon myöhemmistä kohtaloista Kiinassa. Varmaa kuitenkin on, ettei käännytystyötä voitu menestyksellä jatkaa sen jälkeen, kun tataarilainen hallitsijasuku v. 1368—70 sysättiin valtaistuimelta. Uusi kotimainen hallitsijahuone ei tahtonut mitään tietää näistä »epäpyhistä ja vieraista uudistuksista» ja maan laitoksien turmelemisesta »muukalaisten kautta, joitten siveys oli huonossa järjestyksessä».

Edellä olevat tosiasiat osottavat, ettei Marco Polon matka Kiinaan sentään ollut niin yksinäinen ilmiö, kuin saattaisi luulla siitä, että se oli kaikkia muita retkiä kuulumpi. Varmaan oli Länsimailla Keskiajan jälkipuolella Itämaiden oloista aina Kiinaa myöten paljon paremmat ja monipuolisemmat tiedot kuin ajan köyhästä kirjallisuudesta ilmenee.

Kauppiaat.

Muutamista harvoista piirteistä voimme päättää, että Europan kauppiaatkin matkustivat idän teillä ja väylillä usein ja laajalti, vaikka heidän retkistään on vielä vähemmän kirjallisia tietoja säilynyt. Huomattavimpia on eräs kauppiaskäsikirja, jonka Pegoletti niminen firenzeläinen kirjotti neljännentoista vuosisadan alkupuolella. Kauppiaille osotettujen neuvojen muodossa se sisältää mitä tarkimpia tietoja sen ajan itämaisesta kaupasta, kauppatavaroista ja teistä.

Marino Sanuto.

Erikoista muistamista ansaitsee Marino Sanuto niminen venezialainen, sillä hänen kirjottamansa teos osottaa, mitä laajakantoisia tuumia jo alkoi viritä Italian vilkkaissa kauppakaupungeissa.

Marino Sanuto, joka kirjotti teoksensa neljännentoista vuosisadan alussa, oli laajalti matkustanut mies. Parhaan osan ikäänsä hän oli oleskellut Välimeren itäosissa, mutta oli myös liikkunut asioilla pohjoismaissa, aina itämerellä ja Pohjanmerellä saakka. Hän luultavasti tunsi näkemänsä mukaan kaikki näillä pohjoisilla rannoilla olevat Hansa-satamat. Kokemuksiensa nojalla hän koettaa viittoa Länsimaiden yritteliäisyydelle uusia suurempia tehtäviä.

Sanuto ensinnäkin osottaa, kuinka kristityt voisivat hankkia Itämaitten tuotteita, kuten pumpulia ja sokeria, liinaa ja taateleita, maustimia ja Intian tavaroita muitakin teitä kuin Egyptin kautta, jota Mamelukit hallitsivat, kiristäen kaikista kauppatavaroista korkeat verot. Edullisemmin voitaisiin käyttää niitä kauppateitä, jotka kulkivat Mesopotamian ja Persian kautta. Egypti taas oli lannistettava siten, että Välimeren kauppa sen satamista kokonaan estettäisiin. Mamelukit siten menettäisivät sotaisen kuntonsa, sillä heidän armeijansa oli koottu etupäässä kristityistä lapsista, jotka myytiin Egyptiin orjuuteen ja siellä kasvatettiin islamin uskoon.

Mutta lisäksi oli Egyptin vallottamiseksi tehtävä varsinainen ristiretki, koska Niilin suistamosta oli paljon helpompi vallottaa Pyhä maa kuin niitä teitä, joita edelliset ristiretket olivat käyttäneet. Venezian, jolla oli Egyptin suistamoon niin vanhat kauppayhteydet, tuli koko laivastollaan ja asevoimallaan olla ristiretkessä osallisena ja merimiehiä oli lisäksi hankittava kaikista pohjoisistakin maista, aina Norjan rannoilta saakka. Kun Egypti olisi vallotettu, niin hallittaisiin samalla Intiaan vievää suurta kauppatietä. Kristikunnan tulisi sitä varten perustaa Intian valtamerelle suuri oma laivastonsa, joka vallottaisi merenrannalla olevat maat. Tämän suunnitelman toteuttamiseksi oli tehtävä liitto mongolilaisten ruhtinaitten kanssa. Jos ristiretket olisi toteutettu tämän suunnitelman mukaisesti, niin ne ehkä olisivat pysyväisestä muuttaneet Itämaitten ja samalla Europankin kohtalot.

Intian meren rannoilta ja saarilta aina Pohjois-Europan satamiin, Kishistä ja Ormuzista aina Rigaan ja Stettiniin, Nubiasta Norjaan saakka Marino Sanuto keräsi tietoja yleiskatsaukseensa kristittyjen maitten kaupasta ja yritteliäisyydestä. Hän huolestuen näki, kuinka Länsimaitten ja kristikunnan vaikutusvalta idässä vähenemistään väheni ja tahtoi vielä kerran saada koko kristikunnan suureen yhteiseen yritykseen entisen vaikutusvallan takaisin saavuttamiseksi. Oliko kristikunta ahdistettava ahtaaseen maan kolkkaan? hän kysyy. Oliko islam yhä hallitseva Granadaa, Pohjois-Afrikaa ja Itämaita? Oliko itämainen kirkko aina vallitseva Kreikassa, Serbiassa, Bosniassa, Bulgariassa ja Venäjällä? Tuliko kristittyjen kauppiaitten kaikiksi ajoiksi tyytyä siihen, että heidät oli suljettu pois Egyptin kautta kulkevalta Intian tieltä? — Vasta yhdeksännentoista vuosisadan oli suotu nähdä näiden aatteiden toteen käyvän.

Marino Sanuton suurpolitinen teos ei tosin sisällä paljoakaan uusia maantieteellisiä tietoja, mutta se valaisee erinomaisesti neljännentoista vuosisadan kansainyhteyksiä ja alustaa niitä pyrintöjä, jotka sitten johtivat Intian meritien löytämiseen.

Mandeville.

Aikanaan suosituin, vaikka ehkä arvottomin Keskiajan maantieteellisistä kirjailijoista oli Mandeville. Hän kirjotti teoksen, jota levisi suunnattomasti, sillä hän oli höystänyt »matkakertomuksensa» kaikenlaisilla jutuilla hirviöistä, epäsikiöistä ja ihmeistä, jotka herättivät herkkäuskoisissa ihmisissä paljon suurempaa mielenkiintoa kuin kuvaukset todellisista oloista. Marco Polokin joutui Mandevillen rinnalla häpeään. Mutta Mandevillen kirja ei ainoastaan ollut valheita täysi, se oli myöskin kauttaaltaan lainattua tavaraa vanhempien matkustajien kertomuksista. Tämän tosiasian on kuitenkin vasta myöhempi aika paljastanut. Mandevillen kirja kirjotettiin 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla. Kirjottaja ilmotti olevansa englantilainen ritari, mutta todenmukaisesti nimi oli salanimi ja kirjottaja oikeastaan muuan Liègen lääkäri.

Pappikuningas Johannes.

Länsimaitten mielessä kummitteli kautta Keskiajan eräs Johannes niminen kristitty hallitsija, jota tavallisesti sanottiin joko »pappikuninkaaksi» tai »presbyter Johannekseksi». Hänen luultiin hallitsevan jossain Itämailla, muhamedilaisten maitten takana, suurta valtakuntaa, ja ankarassa taistelussa vääräuskoisia vastaan toivottiin häneltä apua ja koetettiin sen vuoksi joka tavalla päästä hänen kanssaan yhteyteen. Mutta vaikka miten pitkälle matkustettiin itää kohti, aina tämä tarumainen pappikuningas joko väistyi yhä kauemmaksi taikka siirtyi syrjään saavuttamattomiin maihin, niin ettei milloinkaan päästy varmuuteen siitä, ketä taru oikeastaan tarkotti. Milloin hänen luultiin olevan Keski-Aasiassa, milloin Kiinassa, milloin Intiassa, milloin taas jossain Afrikassa. Turhaan olivat Rubruck, Marco Polo ja myöhemmätkin matkustajat koettaneet päästä hänen olinpaikkansa perille.

Ensimäinen varma tieto tästä kristitystä ruhtinaasta on säilynyt erään saksalaisen historiankirjottajan Freisingin teoksessa. Freising kertoo tavanneensa v. 1145 Viterbossa Gabulan syyrialaisen piispan, joka kyynelsilmin oli kertonut kristityn kirkon vaarasta Itämailla Edessan kukistumisen jälkeen. Samalla oli piispa maininnut, että muutamia vuosia aikaisemmin oli kaukana idässä, Armenian ja Persian takana, erästä nestoriolaisuskoista kansaa hallinnut Johannes niminen pappikuningas, joka oli vallottanut Meedian Ekbatanan ja sitten voittanut Persian ja Meedian kuninkaat kolme päivää kestäneessä tappelussa. Hän oli tämän jälkeen samonnut eteenpäin tullakseen auttamaan Jerusalemia, mutta Tigriin luota hänen oli täytynyt kääntyä takaisin.

On koetettu tarkkain tutkimusten kautta saada selville, mitä pohjaa tässä maineessa mahtoi olla. Toiset ovat luulleet pappikuninkaan tarkottaneen erästä kristityn Georgian hallitsijaa, Marco Polo luuli hänen valtakuntansa olevan muutaman kymmenen päivämatkan päässä Pekingistä, vähän myöhemmät matkustajat, varsinkin Marignolli, sitä vastoin päättivät nimen tarkottavan Etiopian hallitsijaa. On lausuttu sekin mielipide, että tarun historiallinen ydin on lähtenyt Kara-Kitain valtakunnasta, joka kahdennellatoista vuosisadalla perustettiin Tianshanin seuduille. Kara-Kitain kansa ehkä oli kääntynyt nestoriolaiseen kristinuskoon ja väännöksen kautta heidän hallitsijansa nimi muuttunut Johannekseksi. Kara-Kitain hallitsija voitti Persian vallottaneet muhamedilaiset Seldshukit suuressa tappelussa, ja tämä kuulu tappelu on tukenut sitä luuloa, että tuo tarumainen voimallinen kristitty islamin kurittaja juuri oli Kara-Kitain »gur-kaani».

Mutta kun Portugalilaiset olivat löytäneet tien Abessiniaan ja tutustuneet sen kristittyyn hallitsijaan, niin tultiin paikalla vakuutetuiksi siitä, että kauan kaivattu pappikuningas vihdoinkin oli sieltä löydetty. Vielä seitsemännellätoista vuosisadalla oli Abessinian nimi Länsimailla »Regnum Presbyteri Johannis».

Ibn Batuta.

Muistelkaamme nyt erästä arabialaista, joka Keskiajalla näki maailmaa laajemmalta kuin yksikään hänen maanmiehensä. Eivätkä edes Marco Polon matkat olleet yhtä laajat kuin Ibn Batutan, sillä tämä kävi milt'ei kaikissa maissa, joihin Keskiajan maantuntemus laajimmillaan ollessaan ulottui.

Ibn Batuta oli ylhäistä sukua, syntynyt Marokon Tangerissa v. 1304. Hänen ensimäinen matkansa (1325) oli pyhiinvaellus Medinaan ja Mekkaan, profetan haudalle. Matka tapahtui maitse pitkin Afrikan pohjoista rantaa; Egyptissä Ibn Batuta kävi ensimäisillä koskilla saakka. Sitten hän kävi Syyrian, Persian ja Arabian pyhillä paikoilla ja viipyi Mekassa kolme vuotta. Mekasta Ibn Batuta matkusti Adeniin, joka oli tärkeä kauppapaikka, ja purjehti sieltä Afrikan itärantaa Sansibariin ja Quiloaan (Kilwaan), joissa oli suuret arabialaiset siirtokunnat. Palattuaan pohjoisempiin seutuihin hän lähti Ormuziin, joka 15 vuotta aikaisemmin (v. 1315) oli muutettu mantereelta saarelle, ja kulki sieltä Arabian poikki Mekkaan. Tämän jälkeen hän kävi uudelleen Egyptissä ja Syyriassa ja matkusteli sitten Vähässä-Aasiassa, jossa kristittyjen ristiretkien kautta saavuttama vaikutusvalta silloin oli lopullisesti sortumassa. Käytyään osmanilaisten sulttaanien pääkaupungissa Brussassa, joka oli Konstantinopolia vastapäätä Vähän Aasian puolella, hän matkusti Mustan meren etelärannalla olevaan Sinopeen, jonka komeita rakennuksia, varsinkin moskeoja hän kiittelee, ja purjehti sieltä kreikkalaisella laivalla Krimiin, jossa Kaffa oli genovalaisten hallussa kehittynyt niin vilkkaaksi kauppakaupungiksi, että sen satamassa silloinkin oli parisataa laivaa. Sieltä Ibn Batuta lähti Donin arojen poikki tataarilaisen Kiptshakin pääkaupunkiin Saraihin, Volgan suistamoon. Hän kertoo muun muassa suurenmoisesta hevoskaupasta, jota Tataarit harjottivat Intiaan. Erään muhamedilaisen kaanin puolison keralla, joka oli kreikkalainen prinsessa, maita nähnyt arabialainen sitten matkusti Konstantinopoliin; mutta sitä ennen hän kävi Volgan varrella Bolgarissa omin silmin nähdäkseen, oliko todella kesäyö siellä niin lyhyt kuin oli kerrottu. Mielellään hän olisi matkustanut vielä paljon kauemmaksi pohjoiseen, »hämärien maahan», josta kalleimmat turkikset saatiin, ellei matka olisi ollut niin pitkä. Maa oli muka siellä niin sileässä jäässä, etteivät hevoset pysyneet pystyssä, ja sen vuoksi siellä ajettiin koirilla.

Prinsessan suurilukuisen matkueen keralla Ibn Batuta matkusti Etelä-Venäjän arojen kautta Konstantinopoliin. Varnaan saakka saapui prinsessan veli, Byzantionin silloinen perintöruhtinas, kymmenentuhannen panssaripukuisen ritarin keralla sisartaan vastaan. Konstantinopolissa oli vastaanotto suurenmoinen ja kaikkia kelloja soitettiin niin suurella voimalla, »että ilman piirikin siitä tärisi». Mutta Ibn Batuta lymysi rahvaan vihaa peläten kolme päivää huoneessaan, ennenkuin hän uskalsi lähteä kaduille. Siihen aikaan kohdeltiin siis muhamedin uskolsia Konstantinopolissa samalla tavalla kuin myöhemmin kristityltä. Vihdoin arabialainen matkustaja kuitenkin otettiin vastaan hovissa, jonka suunnatonta loistoa ja rikkautta hän ei osaa kyllin kiittää. Juutalaisen tulkin kautta hän sai itse keisarille tehdä selkoa laajoista matkoistaan, jonka jälkeen hänelle lahjotettiin itämaalaisen tavan mukaan kunniapuku ja auringon varjostin. Tämän jälkeen häntä ratsain kuljetettiin pitkin kaupunkia ja julistajat kuuluttivat kansalle, kuinka suuri kunnia oli tullut tämän muukalaisen osaksi. Ja kansa sitten kohtelikin häntä mitä parhaiten, etupäässä sen vuoksi, että hän oli käynyt Pyhän maan paikoissa ja Jerusalemissa. Mutta Sofian kirkkoon häntä ei päästetty, kun hän ei suostunut kumartamaan ristiä.

Oleskeltuaan Konstantinopolissa kuukauden päivät Ibn Batuta palasi Saraihin, josta hän jatkoi matkojaan Khivaan ja Samarkandiin ja sieltä Afghanistanin kautta Intiaan. Siellä hän viipyi pari vuotta, asuen Delhissä. Hindustanin silloinen hallitsija, julma Muhammed, mieltyi matkustajaan niin, että nimitti hänet erään kaupungin tuomariksi. Useitten seikkailuitten jälkeen Ibn Batuta saman hallitsijan lähettiläänä matkusti Kiinaan, mutta sekä tämä että seuraava matkayritys meni jo alussa myttyyn merirosvojen ja myrskyjen vuoksi. Oleskeltuaan jonkun aikaa Maledivien saarilla, joitten hallitsijatar niinikään nimitti hänet tuomariksi, hän pakeni ja joutui monen seikkailun jälkeen Ceyloniin. Sielläkin ruhtinas otti hänet mitä parhaiten vastaan ja antoi hänen käydä Aatamin vuorellakin katsomassa sen kukkulalla olevaa Aatamin eli Buddhan pyhää jalanjälkeä.

Ceylonista Ibn Batuta matkusti Koromandel-rannikoile, sieltä Etu-lntian niemimaan poikki Kalikutiin ja edelleen monenlaisia seikkailuja kokien Bengaliin, jonka hedelmällisyys herätti hänen ihmetystään. Täältä matka piti Nikobarien saaristoon ja Sumatraan, jonka muhamedilaisen kuninkaan antamilla varoilla Ibn Batuta saattoi matkustaa kiinalaisessa aluksessa Kiinaan. Kiinassa hän retkeili laajalta, käyden muun muassa Zaitonissa, mutta ei päässyt »Gogin ja Magogin muurille» saakka, niinkuin olisi halunnut. Kiinalaisten rikkaus, korkealle kehittynyt sivistys ja teollisuus tekivät arabialaiseen matkustajaan syvän vaikutuksen. Valtiolliset levottomuudet pakottivat häntä kuitenkin lähtemään Keskustan valtakunnasta aikaisemmin, kuin hänen aikomuksensa oli ollut. Kotimatka kävi Sumatran, Kalikutin ja Ormuzin kautta. V. 1348 Ibn Batuta saapui Mekkaan ja seuraavana vuonna kotikaupunkiinsa Tangeriin, josta hän oli ollut poissa neljäkolmatta vuotta. Mutta pitkällistä lepoa hän ei itselleen suonut. Käytyään ensin Espanjassa ja katseltuaan varsinkin ihanaa Granadaa, Ibn Batuta Marokon sulttaanin käskystä matkusti erämaan poikki Sudaniin ja kävi Timbuktussa Nigerin rannalla. Hänen näistä siihen saakka tuntemattomista seuduista julkaisemansa kertomus on maantieteen kannalta tärkein osa hänen kokoomastaan tietovarastosta.

Marokon sulttaanin käskystä Ibn Batuta sitten saneli sulttaanin kirjurille matkamuistelmansa, ja kirjuri puolestaan teoksensa lopussa vakuuttaa, että Ibn Batuta oli sekä aikansa että luultavasti koko muhamedilaisen maailman suurin matkustaja.

Lopputuloksena kaikista matkoistaan Ibn Batuta lausui, ettei maailmassa ollut parempaa maata kuin Marokko. Hän kuoli v. 1378 seitsemänkymmenenkolmen vuoden iässä. Europassa Ibn Batutan matkakertomus tuli tunnetuksi vasta yhdeksännellätoista vuosisadalla.

Aasian matkoja 15:llä vuosisadalla.

Siirrymme nyt ajassa vuosisadan eteenpäin. Tapaamme silloin matkustajan, joka oli viimeisiä niistä Europan miehistä, jotka laajemmalti matkustelivat Itämailla sisimmän Aasian mannerteitä. Tämä matkustaja oli Clavijo niminen aatelismies, joka Espanjan kuninkaan lähettiläänä kävi Timur Lenkin hovissa.

Olot aroilla olivat silloin kokonaan muuttuneet. Hajottuaan ajaksi moneksi itsenäiseksi valtakunnaksi olivat Tataarien hallitsemat maat suureksi osaksi jälleen joutuneet yhden miehen valtikan alle. Tämä mies oli Timur Lenk, julmimpia hirmuhallitsijoita, mitä historia tuntee, mutta sen puolesta aivan toisenlainen mies kuin Tataarien entiset hallitsijat, että hän antoi sivistykselle arvoa, rakennutti pääkaupunkinsa Samarkandin täyteen mitä suurenmoisimpia rakennuksia, perusti sinne yliopiston ja muita laitoksia. Tämän miehen yhteyteen koettivat Länsimaat päästä, ei tosin enää kristinuskoa levittääkseen, sillä vuosisadan kuluessa olivat läntiset Tataarit kauttaaltaan kääntyneet muhamedin uskoon, vaan saadakseen hänestä liittolaisen Ottomaneja vastaan, jotka olivat kokonaan tunkeneet kristityt pois Vähästä Aasiasta ja paraillaan valmistelivat Konstantinopolin vellotusta ja sotanäyttämön siirtämistä Europan manterelle. Timur oli jo löylyyttänyt Ottomaneja moniaassa ankarassa taistelussa ja näytti olevan taipuvainen Länsimaitten liittotarjouksiin.

Clavijon matka.

Clavijo lähti matkalle Sta Marian satamasta läheltä Cadizia toukokuussa v. 1403 ja purjehti Trebizondiin Mustanmeren etelärannalle, josta maisin matkustettiin Timurin pääkaupunkiin. Menomatkalla hän poikkesi Konstantinopoliin, jota Kreikkalaiset sanoivat »Eskonboliksi» (tästä Turkkilaiset johtivat nimen Stambul), ja sanoo tämän suuren ja kaikkia muita kuulumman kaupungin jo joka puolelta olleen rappeutumassa. Turkkilaisia vihollisjoukkoja retkeili sen muureille saakka. Trebizondista matka piti Armenian poikki; siellä toiset kaupungit olivat parhaassa kukoistuksessaan, mutta toiset eivät olleet voineet toipua niistä kovista iskuista, joita olivat saaneet arojen vallottajien kautta kokea. Espanjalaiset kävivät tervehtimässä niitä pieniä munkkilähetysasemia, jotka täällä vielä koettivat jatkaa työtään vaikeissa oloissa. Lähetystoimen edellytykset olivat paljon muuttuneet sen jälkeen, kun Tataarit olivat muhamedin uskoon kääntyneet. Tabrisissa, Luoteis-Persiassa, oli suuri Timurin sotaleiri ja siellä kohdattiin eräs Kairon sulttaanin lähetystö, joka oli viemässä Timurille lahjoja. Lahjain joukossa oli m.m. eräs »jornufa». s.o. kirahvi, jota eläintä Clavijo ei ollut ennen nähnyt. Sillä oli hänen kuvauksensa mukaan härän kaviot, hevosen korvat, puhvelin kyttyrä ja hirven kaula. Tämä tavattoman korkea eläin täytti espanjalaiset aatelismiehet suurella kummastuksella.

Tabrisissa Clavijo sanoo vielä olleen 200,000 asuttua taloa, vaikka kaupunki muka ennen oli ollut väkirikkaampikin. Se harjotti suunnatonta kauppaa. Joka päivä sen kautta kulki valtavat määrät silkkiä, pumpulia, verhoja ja muita kankaita. Tabrisin moskeat olivat maan kuulut, mutta vielä kuulummat olivat sen kylpylaitokset, joita sanottiin maailman parhaiksi. Yhdeksän päivää siellä viivyttyään lähetystö kesäkuussa jatkoi matkaa. Sultanijahissa Timurin vanhin poika oli sitä vastassa. Sultanijahkin oli suuri kauppapaikka, jonne saapui maan päällitse Intiasta neilikoita, kanelia, mannaa ja muita maustimia ja kalliita tavaroita. Sinne myös saapui Ghilanin silkki, jota kudottiin Bakun seuduilla, Shirazin silkkikankaat ja pumpulilangat, Khorasanin pumpulikankaat, Ormuzin ja Kathain helmet ja jalokivet. Kaffasta ja Trebisondista, Turkista ja Syyriasta, jopa Veneziasta ja Genovasta saakka kokoontui sinne kauppiaita. Kaupungin karavani-majataloissa, basareissa ja kaduilla vallitsi erinomaisen vilkas liike, vaikka se olikin joutunut ankaran hirmuhallitsijan valtikan alle.

Timurin poika kuljetti vieraitaan aito tataarilaisella kiireellä. Seuraavilla taipaleilla seitsemän lähetystön jäsenistä sairastui, mutta niitä, jotka satulassa pysyivät, vietiin edelleen säälimättömällä nopeudella suurkaanin hovin perässä, joka matkusti heidän edellään Samarkandia kohti. Kyyti oli niin kiivas, että lähettiläät olivat puolikuolleina uupumuksesta. Heidän tilansa vähän parani, kun paikalliset vallanpitäjät säälistä antoivat pehmeitä patjoja satuloihin. Usein kuljettiin yön aikaan, koska helle päivällä oli ylenmäärin rasittava. Matkalla nähtiin Damaghan ja Timurin rakentamat molemmat pääkallotornit, joita helvetilliset kuumat tuulet kiehtoivat ja joilla muka öisin paloi salaperäisiä tulia. Nishapurissa eräs Clavijon matkatovereista uupumuksesta kuoli. Mutta kesken kurjuuttaan Clavijo kuitenkin kiittää Tataarien erinomaisesti järjestettyä postilaitosta. Jokaisen päivämatkan päässä Samarkandiin matkustettaissa oli majatalo ja hevosia, olipa paikka väkirikas kaupunki taikka keskellä erämaata. Kaikilla teillä kulki sanansaattajia, jotka toivat tietoja valtakunnan eri osista. Mervin kuivilla aroilla oli tuho saavuttaa lähetystön. He olivat ratsastaneet kokonaisen päivän ja yön tapaamatta ainoatakaan asuttua paikkaa ja turmio olisi heidät perinyt, ennenkuin saavuttiin Murghab joelle, ellei eräs joukosta olisi viimeiset voimansa ponnistaen päässyt joelle saakka ja sieltä kastamissaan vaatteissa tuonut tovereille sen vertaa vettä, että hekin jaksoivat joelle saakka.

Tällä nopealla matkalla ennätti espanjalainen lähettiläs kuitenkin tehdä koko joukon huomioita maasta, kansoista ja elinkeinoista. Murghabin toisella puolella maa oli hedelmällistä, vettä oli kaikkialla, puutarhoja ja viiniköynnös-istutuksia. Mutta Mervistä edelleen oli taas kuljettava arojen poikki, hiekkamyrskyissä ja tulikuumissa arotuulissa, ennenkuin vihdoin saavuttiin Amudarjan rannoille elokuussa v. 1404. Tämän mahtavan joen poikki kuljettiin Timurin rakennuttamaa siltaa pitkin. Sitten ei ollutkaan pitkä matka Samarkandiin, jonka ympäristöt olivat erittäin taajaan asutut, sillä Timur kyllä päästi ihmisiä vapaasti saapumaan pääkaupunkiinsa, mutta ilman hänen antamaansa passia ei sieltä kukaan päässyt pois. Varsinkin oli Koshin maakunta iloista, vihantaa ja kaunista, täynnä viljavainioita, puutarhoja, viini-istutuksia, melonivainioita, reheviä laidunmaita ja varjoisia puita. Joka paikka oli kuin paratiisi, sillä kaikkialla oli vettä. Ristiin rastiin kulki kanavia, jotka toivat Saravshan joesta vettä.

Timurin hovissa.

Kun lähettiläät saapuivat Samarkandiin, niin he ensinnä saivat levätä yhdeksän päivää eräässä Timurin huvilinnassa, jonka jälkeen tiranni otti heidät vastaan. Timurin palatsi oli hieman kaupungin ulkopuolella. Itsevaltijas istui jalat ristissä silkkisellä matolla, patjain keskellä, ulkona palatsinsa portilla. Hänen edessään oli suihkukaivo, jonka vedessä karkeloi punaisia omenia. Puettuna hän oli silkkivaatteihin, päähinettä eli tiaraa koristi ylinnä komea rubiini. Itsevaltiaan luokse vievän kujan molemmin puolin oli vartijoina kuusi tornielefanttia. Kun lähettiläät saapuivat, niin kaksi tataarilaista ylimystä tarttui kutakin käsivarteen kiinni saattaessaan hänet Timurin eteen. Se oli hovitapa murhayrityksien estämiseksi. Espanjalaisten keralla esitettiin itsevaltiaalle myös se tataarilainen lähettiläs, joka oli käynyt Castilian hovissa ja Clavijon keralla palannut. Hän saapui herransa eteen puettuna castilialaisen aatelismiehen pukuun, ja koko hovi purskahti nauruun.

Timur, joka oli niin vanhuuden heikko, että tuskin jaksoi silmiään auki pitää, lausui »poikansa» Espanjan kuninkaan lähettiläät mitä parhaiten tervetulleiksi. Mutta vaikka hänen näkönsä alkoikin pettää, niin oli se kuitenkin kyllin tarkka huomaamaan, että espanjalaiset lähettiläät oli vastaanotto-huoneessa sijotettu Kiinan lähettiläiden alapuolelle, ja paikalla itsevaltijas käski oikaista tämän erehdyksen, huomauttaen Kiinan lähettiläille, että espanjalaiset olivat tulleet Timurin ystävän luota, eivätkä semmoisen varkaan ja roiston luota, kuin heidän herransa oli. Espanjalaiset lähettiläät sitten kulkivat palatsista palatsiin Samarkandin esikaupungeissa, ihmetellen Timurin hovin suunnatonta juoppoutta ja kammolla katsellen, millä tavalla hänen pääkaupungissaan oikeutta hoidettiin. Clavijon osaksi tuli pidoissa se kunnia, että Timurin suosikkivaimo omalla kädellään väkisin koetti pakottaa hänet viiniä juomaan, kaikkien hovilaisten jo maatessa puolikuolleina juopumuksesta. Clavijo ei kuitenkaan juonut, vaikka prinsessan mielestä ei huvi huvilta tuntunut, elleivät miehet olleet humalassa. Samarkandin komeista rakennuksista, suunnattomista rikkauksista, Tataarien ylellisestä elämästä, juoppoudesta ja raakuudesta Clavijon teoksessa on vilkkaita kuvauksia.

Timurin terveydentila alkoi kuitenkin olla niin huolestuttava, että espanjalaiset lähettiläät arvelivat viisaimmaksi lähteä pois, koska he pelkäsivät hänen kuolemansa aiheuttavan kapinoita, joissa he voisivat joutua tuhon omiksi. Hovikin puolestaan kiirehti heidän lähtöään, jottei itsevaltias ennättäisi kuolla heidän ollessa Samarkandissa, eikä tieto kuolemasta siis leviäisi, ennenkuin vallanperimys oli järjestetty. Kolme kuukautta ennen itsevaltijaan kuolemaa Clavijo lähti paluumatkalle. Se kävi Bokharan kautta, jonka silloista komeutta Clavijo ylistää. Oli keskitalvi ja lunta satoi vahvalta. Sitten tultiin Persiaan, mutta ennenkuin päästiin Mustalle merelle, levisi tieto Timurin kuolemasta kautta Aasian, joka taholla syntyi kapinoita, Georgian kuningas toiselta, Turkmenit toiselta puolen hyökkäsivät kovan onnen Armeniaan ja espanjalaisten lähettilästen täytyi viipyä Tabrisissa lähes kuusi kuukautta. Rosvoja peläten he sitten liittyivät suureen kauppakaravaniin ja monien mutkien jälkeen vihdoin saapuivat Trebizondiin, kulutettuaan lähes vuoden matkan loppuosalla. Genovalaisilla laivoilla päästiin ensiksi Konstantinopoliin ja sieltä edelleen Italiaan, ja maaliskuussa v. 1406 lähetystö saapui takaisin Espanjaan, jossa Castilian kuningas tavattiin Alcala de Henaresissa. Clavijo saattoi siellä tehdä tiliä monivaiheisesta matkastaan.

Timurin kuoltua hajosi ja heikontui hänen suuri valtakuntansa ja Ottomanit, joitten vallan laajentumista hän, niin muhamedilainen kuin olikin, oli jonkun aikaa ehkäissyt, pääsivät uudelleen levitteleimään ja valmistautumaan Konstantinopolia vallottamaan. Vuosisadan keskivaiheilla, v. 1453, sortui sitten vanha, maineikas, loistava Byzantion, joka niin kauan oli ollut sivistyksen keskustana Europan ja Aasian rajalla.

Schiltberger.

Clavijon aikalainen oli saksalainen matkustaja Schiltberger, joka kuitenkin tuli laajat matkansa tehneeksi aivan toisenlaisissa oloissa. Juhana Schiltberger oli ylhäistä sukua, Baijerista kotoisin. Jo neljäntoista vuotiaana hän lähti Unkarin kuninkaan Sigismundin armeijaan taistelemaan Turkkilaisia vastaan, mutta joutui Nikopoliin onnettomassa tappelussa v. 1396 vangiksi, vältti vain nuoren ikänsä vuoksi surman ja kasvatettiin turkkilaiseksi paassiksi. Hän joutui sen kautta paljon matkustamaan, oli mukana sotaretkellä Egyptiin, joutui sitten, kun sulttaani Bajazet Angoran tappelussa voitettiin, Timurin sotavangiksi ja vietiin Samarkandiin. Timurin kuoltua hän joutui tämän pojan palvelukseen taikka oikeammin orjuuteen, kulki sitten kädestä käteen, oli mukana monella sotaretkellä, joutuipa eräällä Siperiaan saakka, jonka oloista hän ensimäisenä kertoo. Tällä sotaretkellä hän näyttää käyneen Tobolskissa ja Tomskissa saakka, koska hän m.m. kertoo koiravaljakoista, joilla siellä ajettiin. Maata hän nimittää »Sib uriksi», joka on sama nimi kuin nykyinen Siperia. Kun tämä maa oli vallotettu, niin tehtiin sotaretki Volgan seuduille. Kun oli sieltä jälleen palattu etelään, niin Schiltberger siirtyi uudelle herralle, mutta pääsi vihdoin Batumin seuduilla karkaamaan ja palasi Konstantinopolin kautta kotimaahansa Baijeriin, jossa hän sai hovissa viran ja kirjotti aikanaan paljon luetun »Reisebuchin» monivaiheisista matkoistaan. Hänen matkakertomuksensa on tosin monessa kohden sekava, kirjottajalla ei ollut sitä sivistystä, että hän olisi voinut saada paikoista ja tapauksista oikeata käsitystä, mutta semmoisenaankin se on arvokas lisä Keski-Aasian tataarilais-aikaisen maantieteen ja historian tuntemiseen.