KREIKKALAISET. (continued 2)

Aleksanteri Suuren kuoltua hänen maailmanvaltakuntansa hajaantui moneen osaan, mutta nämä osat pysyivät edelleenkin muutaman vuosisadan kreikkalaisten hallitsijain vallassa, ja kreikkalainen sivistys levisi tällä ajalla laajalti. Kreikkalaisille oppineille avautui laajat alat tutkimuksiin, joita sekä Seleukokset, jotka hallitsivat Aasiaa, että Egyptiä hallitsevat Ptolemaiokset kaikin tavoin edistivät. Varsinkin Egyptistä tuli tieteen keskusta. Aleksandriaan perustettiin laaja museo ja kirjasto, jota on suuressa määrin kiittäminen siitä, että on niinkin paljon säilynyt kreikkalaisen kirjallisuuden aarteita. Nämä tieteelliset laitokset olivat varsinkin maantieteen edistykselle suuriarvoiset. Aleksandriassa maantiede ensimäiseksi kehittyi tieteelliselle pohjalle. Mutta maantuntemustakin sieltä käsin melkoisesti laajennettiin, koska Aleksandriasta tuli etevä kauppakaupunki. Niili yhdistettiin uudelleen Punaiseen mereen kanavan kautta, jota jo farao Neko oli alkanut kaivattaa ja jonka Dareios Hystaspes korjautti, mutta joka sitten oli saanut rappeutua. Tämä kanava oli sen ajan aluksille riittävän laaja. Egyptin valtaa ulotettiin etelässä käsin aina Bab-el-Mandebin salmelle, jonne perustettiin kaupungeita. Kreikkalaiset kauppiaat purjehtivat vielä etemmäksikin, ainakin Kap Guardafuihin saakka. He sanoivat tätä rannikkoa Kinnamonimaaksi, koska sieltä saatiin runsaasti tätä arvokasta maustetta. Mutta mainitun niemen ohi he eivät näy uskaltaneen kulkea, eikä ole varmaa, tekivätkö he Aasiankaan puolelle vielä laajempia merimatkoja. He noutivat Intian tavarat enimmäkseen Etelä-Arabian satamista. Niiliä tutkittiin etelää kohti ainakin siihen saakka, missä Sininen ja Valkoinen Niili yhtyvät. Saatiin tietoja Sembrittien maasta, joka oli vielä kauempana etelässä ja lienee ollut sama kuin Herodotoksen mainitsema Automolien maa.

Megastheneen kertomus Intiasta.

Mutta toista tietä saatiin Intiasta piankin entistä täydellisempiä tietoja. Gangeksen laaksossa syntyi Seleukoksien aikana voimallinen valtakunta, joka laajensi aluettaan länttä kohti niin tarmokkaasti, että Babylonissa hallitsevan Seleukos Nikatorin täytyi sen ruhtinaalle Tshangdraguptalle luovuttaa koko Indoksen laakso Paropamisos vuoristoa myöten, saaden korvaukseksi viisisataa elefanttia. Molempien naapurivaltakuntain välit kävivät sitten niin hyviksi, että Seleukos lähetti intialaisen hallitsijan hoviin valtiollisen asiamiehen. Lähettiläs oli Megasthenes nimeltään. Toimensa mukaisesti hän hankki erittäin tarkat ja luotettavat tiedot Intian silloisista oloista. Vertaus sanskrittilaiseen kirjallisuuteen on osottanut, että nämä tiedot melkein kauttaaltaan ovat oikeat. Megastheneen kirjottamasta teoksesta on tärkein osa säilynyt muitten kirjottajain, varsinkin Strabonin ja Arrianoksen teoksissa.

Intiasta Megasthenes tuntee etupäässä Gangeen laakson, mutta hänen käsityksensä maan muodosta ovat muutoin vaillinaiset. Hän sanoo rannan juoksevan Gangeen suistamosta suorana Persian lahdelle, ja niin se sitten piirrettiinkin Vanhan ajan karttoihin. Taprobanesta (Ceylonista) hän oli kuullut, että se oli suuri saari, joka oli seitsemän päivämatkan päässä rannikosta, ja että sieltä saatiin elefantteja, sekä runsaasti kultaa ja helmiä. Intian pohjoiseksi rajaksi hän mainitsee korkean vuoriston, jonka nimenä eri osissa olivat Paropamisos, Emodos ja Imaos. Molemmat jälkimäiset nimet ovat väännöksiä maanasukkaitten käyttämästä nimityksestä Haimavata tai Hemota, jotka merkitsevät »lumista» ja ovat samaa juurta kuin Himalajakin. Megasthenes antoi niinikään oikeita tietoja maan ilmastosta, teistä, tulvista, maanviljelyksestä ja maan kastelusta, sekä hallinnosta, kastilaitoksesta y.m. seikoista ja sotalaitoksesta. Intialaisten elämänlaatua hän suuresti kiittää, koska hän huomasi sen yksinkertaiseksi ja rehelliseksi, hyveen saavuttamista tarkottavaksi. Kuvaus käy hyvin yhteen Intian vanhan kirjallisuuden todistuksien kanssa. Intian siveellinen elämä on epäilemättä niinä parina vuosituhansina, jotka ovat Megastheneen ajoista kuluneet, suunnattomasti rappeutunut. Tutkijain luulon mukaan rappeutuminen alkoi siitä, kun mohamediläisyys maahan tunkeutui. Mieltäkiinnittäviä tietoja Megasthenes niinikään antaa braamaneista ja heidän pyrkimyksestään yhä täydellisempään pyhyyteen.

Megastheneksen teos Intiasta olikin Vanhan ajan etevin lähde tämän ihmemaan tuntemiseen. Mutta kautta Keskiajan luettiin — ja uskottiin — mieluummin Ktesiaan ennen mainittua kertomusta, jonka ihmeet ja hirviöt paremmin miellyttivät ritariajan haaveellista mielenlaatua.

Pytheaan retki Thuuleen.

Käännämme nyt katseemme länteen päin muistellaksemme matkaa, joka avasi Kreikkalaisille näköaloja kauemmaksi Pohjois-Europpaan kuin kukaan siihen saakka oli päässyt. Ne löytöretket, joista olemme edellä selkoa tehneet, tapahtuivat pääasiallisesti Välimeren itäpuolella oleviin maihin. Luonnollista olikin, että sivistyksen ja varallisuuden ikivanhat maat ensi sijassa houkuttelivat sekä vallottajia että kauppaa. Vähälukuiset olivat ne kauppatavarat, joita kaukaa Pohjolasta saatiin, ja sekä kauppa että tieto niistä maista, joista tavarat tulivat, olivat vanhastaan Foinikkien käsissä. Massilialainen Pytheas oli se mies, joka ensimäiseksi mursi tämän yksinoikeuden ja toi Kreikkalaisille tietoja valtamerestä ja Pohjois-Europan ihmeistä. Hänen matkansa tapahtui samoihin aikoihin kuin Aleksanteri Suuren vallotusretki Aasiaan. Pytheaan kertomat tiedot kuitenkin tuntuivat sen ajan oppineimmistakin miehistä niin oudoilta, etteivät he häntä uskoneet; vielä Polybios ja Strabonkin, vaikka elivät paljon myöhemmin, pitivät häntä valheen isänä. Nykyaika antaa hänen matkakertomukselleen paremman arvon. Se on huomattu kauttaaltaan todenmukaiseksi, ja Pytheas on saanut kunniasijan aikansa etevimpäin tutkijain joukossa. Valitettavasti ei kuitenkaan teos, jossa hän teki matkastaan selkoa, ole meidän aikoihimme säilynyt. Ainoat tiedot, joita siitä on jäänyt, ovat säilyneet hänen vastustajainsa teoksissa. He lainasivat hänen kertomuksestaan otteita, todistellakseen niissä mainittuja seikkoja vääriksi. Siellä täällä on muissakin klassillisissa teoksissa hajanaisia lainauksia, ja kaikki nämä on myöhempi tutkimus niin huolellisesti yhteen liittänyt, että nykyään voimme saada jotenkin selvän käsityksen tästä ensimäisestä pohjan perille saakka ulottuvasta tutkimusretkestä. Samalla huomaamme, että suuri osa niistä tiedoista Luoteis-Europan maista, joita myöhemmin kierteli vanhain kirjallisuudessa, oli juuri Pytheaan teoksesta saatu.

Europan länsiranta.

Pytheaan matkalla näyttää olleen kahtalainen tarkotus. Massilia epäilemättä kadehti Foinikkeja siitä, että sekä Intian että Itämereltä tulevan meripihkan kauppa oli heidän hallussaan, sillä maatie ei voinut meritien kanssa kilpailla, vaikka näitä tuotteita olikin jo vanhastaan saapunut Välimerelle juuri maan päällitse. Arvatenkin Massilialaiset sen vuoksi lähettivät Pytheaan etsimään meritietä näitten haluttujen kauppatavarain kotiseuduille. Toiselta puolen lienee Pytheasta viehättänyt tutkija-intokin, sillä kaikesta päättäen hän oli aikansa etevimpiä oppineita. Hän oli perehtynyt tähtitieteeseen ja määräsi muun muassa yksinkertaisella aurinkokellolla melkein aivan tarkalleen Massilian maantieteellisen aseman. Hipparkhos, vanhan ajan etevin tähtitieteilijä, luottikin niin täydelleen Pytheaan mittaukseen, että otti sen yhdeksi lähtökohdaksi maantieteellisille paikanmääräyksilleen. Pytheas niinikään oli ensimäinen, joka mainitsee kuun vaikutuksen luoteeseen ja vuokseen. Mahdollista on, että Gadeen Foinikit kiinnittivät hänen huomiotaan siihen, sillä nämä, valtameren rannalla asuen, saattoivat aikaisemmin päästä ilmiön perille. Muullakin tavalla hän matkansa kautta edisti fyysillistä maantiedettä.

Lähdettyään Massiliasta Pytheas seuralaisineen purjehti Gadekseen ja jatkoi sieltä matkaa Pyhäniemen, nykyisen Kap St. Vincentin ohi, seuraili sitten Iberian niemimaan länsi- ja pohjoisrantaa ynnä Gallian länsirantaa aina Armorican, nykyisen Bretagnen niemen nokkaan. Tällä matkalla huomattiin, että Biscayan lahti mutkasikin syvälle maitten väliin ja että sen sivuna pohjoisessa oli Armorican niemi. Mutta tätäkin seikkaa Strabon piti todistuksena Pytheaan epäluotettavaisuudesta, sillä hänen käsityksensä mukaan ranta kulki melkein suoraan Pyreneistä aina Rheinin suistamoon saakka. Pytheas kertoo Armoricassa asuneen Ostimiain kansan, joka nähtävästi oli sama kuin Caesarin myöhemmin mainitsemat Osismii. Hän niinikään mainitsee Uxisaman saaren, joka näyttää olleen sama, kuin Himilkon käymä Oestrymnidien saari. Nähtävästi Pytheas siis saapui tuolle saarelle juuri tinaa noutamaan, jota sinne tuotiin kaidan poikki Britanniasta. Mutta Pytheas ei siihen tyytynyt, vaan purjehti meren poikki Etelä-Englantiin, nähdäkseen tinan kotimaan. Hän kertoo niitten brittiläisten, jotka tinaa kalvoivat, olleen sivistyneempiä kuin muut heimolaisensa. Louhitun tinan he valoivat ja kuljettivat rannikolla olevaan Iktis saareen, joka oli heidän kauppapaikkansa. Saari oli matalalla vedellä niemi, niin että metallia luodevedellä voitiin ajaa sinne vaunuilla.

Pytheas tutustui Britanniaan ja sen asukkaihin tarkemminkin. Hän kertoi maan olevan saaren ja kolmikulmaisen muodoltaan. Hän nimittää sen niemet — pohjoisimman, Orkaan nimi on säilynyt Orkneyn saarissa, — mainitsee Calaisin salmen, jossa meri päättyy, vieläpä arvioi Britannian sivujen pituudenkin, vaikka hänen mittansa ovatkin melkoisesti liiotellut. Hän kävi sisämaassakin ja kertoi asukkaitten juoneen simaa, sekä ihmetteli sitä, että heidän täytyi puida viljansa suurissa ladoissa, koska ilmanala oli niin sateista, ettei voitu puida taivasalla, kuten Välimeren sateettomissa maissa. Viljelyksen hän kertoi heikontuvan, kuta kauemmaksi pohjoista kohti kuljettiin. Kaikki nämä seikat viittaavat siihen, että Pytheas todella saavutti Britannian pohjoisimman niemen.

Pytheaan matkan suunnasta siitä eteenpäin ei ole säilynyt selviä tietoja. Paljon on pohdittu sitä, tokko hän kävi Itämerellä saakka. Tiedot, joita hän antaa meripihkan kaupasta, siihen viittaavat; mutta todennäköisempää on, että se meripihkamaa, jossa hän kävi, ei ollut niin kaukana. Hän luultavasti saapui Friislantiin, Pohjanmeren etelärannalle, josta niinikään saadaan samaa tuotetta.

Thuule.

Pytheas toi matkaltaan ensimäiset tiedot vielä paljon pohjoisemmistakin seuduista, mutta ne hän ehkä kertoi kuulopuheitten mukaan. Hän mainitsee ensimäisenä Thuule nimisen saaren, joka oli kaukana pohjoisessa, ja siitä pitäen tämä nimi on säilynyt historiallisessa maantieteessä, vaikka on selvittämättömäksi jäänyt, mitä seutua se oikeastaan tarkotti. Pytheas kertoi Thuulen olevan kuuden päivämatkan päässä Britannian pohjoiskärjestä, mutta vielä kuuluvan Britanniaan. Sen läheisyydessä oli jäätynyt meri. Toiset tämän johdolla selittävät Thuulen suurimmaksi Shetlannin saarista, vaikka välimatka ei sovikaan Pytheaan antamaan. Toiset luulevat nimen tarkottaneen Islantia, toiset Norjaa, vieläpä Ruijaa. Strabonin huomautuksesta saamme tietää, että Pytheas ilmotti Thuulen olevan napapiirin kohdalla, »siinä missä napapiiri kohtaa kesän käännepiirin». Geminus mainitsee Pytheaan kertoneen, että raakalaiset olivat hänelle näyttäneet auringon makuupaikan ja maininneet, että niissä seuduin yöt olivat sangen lyhyet, toisin paikoin vain kaksi, toisin kolme tuntia, ja että aurinko jälleen nousi pian sen jälkeen, kun se oli levolle mennyt. Tämä tieto viittaa siihen, että Pytheas kuitenkin lienee käynyt koko joukon pohjoisempana Shetlannin saaria.

Strabonin teoksesta saamme vielä tietää, että Pytheas matkallaan määräsi useitten paikkain maantieteellisen leveyden Britannian rannikolla, ja että Hipparkhos ne merkitsi tauluihinsa. Ensimäisessä päivän pituus ilmotettiin 16, toisessa 17 ja kolmannessa 18 tunniksi, mutta sitä, mitä paikkoja nämä määräykset vastaavat, ei mainita. Luultavasti Pytheas sai tietonsa päivän pituudesta maanasukkailta, eivätkä ne siis voineet olla muuta kuin osapuilleen oikeat. Mutta sinäänkin ne olivat tärkeät matematiselle maantieteelle.

Ihmeellisempi on Pytheaan kuvaus peräpohjan merestä. Siellä ei muka maa, ei meri eikä ilma enää ollut erikseen, vaan kaikki kolme kuin yhteen sekaantuneina »meren keuhkoiksi», jossa aineessa maa ja meri näyttivät uivan. Hän oli itse nähnyt näön, joka oli tämän »meren keuhkon» kaltainen, loput hän kertoi kuulemansa mukaan. Tälle omituiselle ilmiölle on turhaan mietitty selitystä. Toiset luulevat sen vain olevan kaikuja niistä taikaluuloista, joita liittyi sumuiseen pohjolan mereen, sen jäävuoriin, sumuihin ja valaskaloihin, ja se tuntuukin todenmukaisimmalta.

Tiedot Pytheaan käynnistä meripihkarannalla ovat säilyneet Pliniuksen teoksissa. Saaria, joilta meripihkaa löydettiin, hän nimitti Glaisiain saariksi, ja roomalaiset kirjailijat huomauttavat, että se sana merkitsi maanasukkaitten kielellä meripihkaa. »Glaer» (hohtava) tosiaan oli meripihkan nimi anglosaksin kielellä. Nykyään meripihkaa tosin saadaan etupäässä Itämeren etelärannalta, mutta jonkun verran sitä yhä löydetään Slesvigin länsirannaltakin, ja ennen on saanti epäilemättä ollut runsaampi. Näistä seikoista päätetään, että Glaisiain saaret olivat Pohjanmeren eteläosassa, ehkä Elben suistamossa.

Kreikkalaiset maantieteen perustajina.

Olemme tottuneet siihen ajatukseen, että nykyinen käsityksemme maan pallonmuodosta ja aurinkokunnan rakenteesta on uuden ajan luoma. Copernicus, Kepler ja Galilei vihdoin mursivat ne ennakkoluulot ja harhakäsitykset, joita kirkko oli uskonnollisista syistä ylläpitänyt koko Keskiajan. Mutta syventyminen Vanhan ajan kreikkalaisiin kirjailijoihin on osottanut, että samoja ajatuksia oli lausuttu jo paljon ennen, vaikka ne olivat joutuneet unohduksiin. Jo vuosisatoja ennen ajanlaskumme alkua oli päästy selville siitä, että maan täytyy olla pallon muotoinen, ja samalla matematinen maantiede saatettu pätevälle tieteelliselle pohjalle.

Välimeren rannoilla olikin helpompi kuin pohjoisissa maissa päästä oikeaan käsitykseen maailman rakennuksesta. Pohjoismaissa tähtitaivas näkyy verraten harvoin, enimmäkseen talvella, jolloin ihminen ei ulkoilmassakaan oleskellessaan voi antautua sitä vapaasti tarkastelemaan pakkasen vuoksi. Toisin on Välimeren maissa laita. Siellä tähtitaivas näkyy melkein vuoden umpeensa ja lisäksi ihmiset varsinkin kesäkuumalla viettävät suuren osan viileätä yötä ulkona ja siten joutuvat itsestään kiinnittämään enemmän huomiota taivaan ihanaan kirjokanteen. Ajattelevimmat syventyivät sitä tutkimaan ja oppivat vähitellen erottamaan paikkojaan vaihtelevat planetit kiintotähdistä ja johtuivat siitä miettimään maailman rakennusta, etsimään ratkaisua sille ongelmalle, jonka Luoja maan ylle on levittänyt.

Luonnollisista syistä siis tähtitiede kehittyi Itämailla ja Kreikassa jo varhain niin korkealle. Tähtitieteestä saivat kreikkalaiset oppineet ensimäisen aiheen käsittää maankin taivaankappaleeksi, tähtimaailman jäseneksi. Siitä vähitellen muodostui oikea tieto maan muodosta ja asemasta avaruudessa.

Vanhallakin ajalla oikea käsitys kuitenkin vain vähitellen kehittyi yksinkertaisemmasta, ja samoin kuin myöhemmin, samoin silloinkin täytyi voittaa ennakkoluuloja, ennenkun päästiin totuuden perille ja se tuli tunnustetuksi.

Vanhimmat kosmografiset käsitykset.

Kaikkien vanhain kansain varhaisimmat käsitykset maan muodosta näyttävät olleen samanlaiset. Asuttua maailmaa pidettiin suuren maailmanmeren saarena. Homerisen maailmankäsityksen mukaan maa oli pyöreä kiekko, jonka ympäri Okeano ainiaan virtasi. Joonilaiset filosofit myöhemmin, kun oli meriä laajemmalti kuljettu, luopuivat siitä käsityksestä, että muka Okeano oli joki, mutta uskoivat edelleenkin maata suureksi saareksi, jota maailmanmeri ympäröi. Tätä käsitystä suuressa määrin tukikin se seikka, että kaikkialla, missä oli pisimmälle kuljettu, aina tuli valtameri vastaan luode- ja vuoksivirtauksineen. Foinikit, Karthagolaiset ja kreikkalainen Pytheas olivat tavanneet rannattoman ulapan Herakleen patsaitten tuolla puolen, Nearkhos Intian puolessa, Patroklos Kaspian meren, jota pidettiin Okeanon lahtena. Afrikan ympäri purjehtiminen farao Nekon toimesta tuki niinikään samaa luuloa.

Jotenkin samanlainen, vaikka hiukan yksinkertaisempi, oli ollut Babylonialaisten ja Egyptiläisten maailmankäsitys; sen voimme päättää viime vuosisadan muinaislöydöistä. Egyptin vanhimmalla ajalla näyttiin Niilin laaksossa eletyn siinä luulossa, ettei maailmaa sen pitemmälle ollutkaan. Taivasta pidettiin tasaisena kattona, joka oli juuri saman kokoinen kuin maakin, peittäen sen tarkalleen, taivas muka lepäsi neljällä patsaalla, joitten haarukkamuoto on hieroglyfeissä säilynyt. Ja tähdet riippuivat taivaan kannesta ikäänkuin lamput. Mutta aurinko muka souteli taivaan poikki veneellä, samoin kuin egyptiläinenkin pyhän jokensa pintaa aluksellaan.

Babylonialaisten käsityksen mukaan maa oli pyöreä ja jaettu muureilla seitsemään kehään, jotka olivat toinen toisensa sisässä. Samansuuntaiset olivat Intialaisten ja Persialaisten vanhat käsitykset. Tutkijat ovatkin tulleet siihen päätökseen, että nämä molemmat kansat saivat mielipiteensä maailman rakennuksesta Babylonialaisilta. Mutta kulkiessaan länteen päin tämä maailmankäsitys Kreikkalaisten kesken melkoisesti muuttui. He hylkäsivät nuo seitsemän kehää ja piirsivät niitten sijaan suoria viivoja, joilla maailma jaettiin vyöhykkeihin; se tapahtui siinä tarkotuksessa, että paikkain asemaa olisi helpompi määritellä. Sama periaate on, niinkuin tiedämme, yhä vielä karttain pohjana.

Karttoja piirrettiin jo vanhimpinakin aikoina: jälkimaailmalle on säilynyt sekä egyptiläinen että babylonialainen kartta. Egyptiläinen papyro, joka on aina Ramses II:n ajoilta, esittää kultakaivoksen pohjakaavaa; mutta se on samalla tavallinen maisemakuva vuoristosta, jossa kultasuonet olivat. Myöhäisempi, noin 9:nneltä vuosisadalta e.Kr., on babylonialainen kartta, joka kuvaa kaksoisvirtain laaksoa. Babylonia on piirretty kehän muotoiseksi, molemmat virrat juoksevat sen läpi suoraan. Muun maailman muoto on jo melkoisesti muuttunut vanhimmasta käsityksestä; se on kuvattu kolmioiksi Babylonian ympärille, josta sen erottaa Okeano virta. Moisia ikivanhoja kuvaesityksiä katseltaissa on kuitenkin muistettava, etteivät aikalaisten käsitykset ehkä aina olleet niin lapsellisia kuin kuvista saattaisi päättää, vaan että karttain puutteellisuuteen on ehkä enemmän syynä kuvaamistaidon perinnäinen kaavamaisuus. Varsinaiset luonnonkansat usein piirtävät karttoja hämmästyttävän sattuvasti, kun tarkotuksen oivaltavat.

Kreikkalaisten vanhoista kartoista ei valitettavasti ole säilynyt ainoatakaan. Mutta kirjallisuudesta tiedämme, että heidän karttaustaitonsa oli kehittynyt monta vertaa pitemmälle, jopa lähennellen Uuden ajan saavutuksia. Silloinen maantuntemus oli vain paljon suppeampi. Pääasiassa Kreikkalaiset ratkaisivat koko karttakysymyksen. Säilyneitten maantieteellisten teosten avulla voimme jotenkin tyydyttävästi piirtää heidän karttansa uudelleen. Heidän työnsä tällä alalla on niin perustavaa laatua, että omistamme sille vähän enemmän huomiota.

Kreikkalaisten mietteet maan pallonmuodosta.

Kreikkalainen maantiede alkoi edistyä varsinkin sen jälkeen, kun se oli saanut matematiselle maantieteelle varman pohjan. Tämä tapahtui jo kolmannella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Vanhemmat käsitykset maan muodosta eivät enää tyydyttäneet sen ajan edistyneitä ajattelijoita. Jo Pythagoraan koulu oli lausunut julki sen mielipiteen, että maa oli pallo. Pythagoralaiset eivät tosin voineet aatettaan perustella havainnoilla, vaan johtivat sen filosofisista syistä. Pallo oli täydellisin kaikista suureellisista muodoista, ja sen vuoksi oli todenmukaista, että maa oli pallo. Päätelmä olikin tavallaan oikea, sillä molekylivoimat ovat pallossa täydellisimmin tasapainossa.

Myöhemmät filosofit, varsinkin Aristoteles, tulivat samoihin johtopäätöksiin havainnoinen kautta. Aristoteles ensinnäkin johtaa maanpallon muodon siitä, että kaikki aine pyrkii samaa keskustaa kohti, siis yleisestä painolaista! Toiseksi hänen mielestään kuun pimennykset osottavat samaa, sillä maan varjo kuun pinnalla on pyöreä.

Jo ennen Aristotelesta oli Herakleides lausunut julki sen mielipiteen, että maa pyörii akselinsa ympäri, vaikka hän pitikin maapalloa koko maailman keskustana.

Arkhimedes piti maan pallonmuotoa todistettuna asiana ja päätti siitä, että merenpinnan täytyy olla kuperan.

Sitä seikkaa, että laivoista merellä ensinnä näkyvät mastot, ja mereltä tullen taas rannoista vuorien kukkulat, mainitsee vasta Strabon, joka eli roomalaisajalla, todistuksena maan pallonmuodosta. Strabon lausuu: »On selvää, että kun laivalla olevat henkilöt eivät voi nähdä valoja, jotka ovat yhtä korkealla kuin heidän silmänsä, niin siihen täytyy olla syynä merenpinnan kuperuus. Sillä jos valot nousevat korkeammalle, niin ne alkavat näkyä, vaikkapa matka pitenisi. Ja samoin katsoja, korkeammalle noustessaan, näkee semmoisia esineitä, jotka ennen olivat häneltä salattuja. Kun taas rantaa mereltä lähestytään, niin vesirajan läheisyydessä olevat esineet alkavat yhä selvemmin näkyä, ja semmoiset esineet, jotka kaukaa katsoen olivat matalalla, nousevat yhä korkeammalle.»

Kreikkalaiset tiedemiehet siis yleiseen hyväksyivät sen käsityksen, että maa oli pallo. Herodotos oli vielä vanhemmalla kannalla, kuten näimme. Mutta kaikki nämä ajattelijat pitivät vielä maata universumin keskustana.

Ensimäiset astemittaukset.

Mutta maata ruvettiin jo aikaisin mittaamaankin aivan tieteellisiä menetelmiä noudattaen. Ensimäiset astemittaukset, joista meille on tietoja säilynyt, suoritti luultavasti Aristoteleen oppilas Dikaiarkhos, jonka Strabon mainitsee Vanhan ajan etevimpien maantieteilijäin joukossa.

Ensimäiset astemittaukset tapahtuivat seuraavalla tavalla: Valittiin maan pinnalla kaksi paikkaa, joitten luultiin olevan samalla puolipäiväpiirillä — taivaan karttoihin oli jo aikaisemmin piirretty sekä puolipäiväpiirit että leveysasteet — ja näitten välisestä etäisyydestä hankittiin niin tarkka tieto kuin siihen aikaan oli mahdollista. Sitten tarkastettiin, mitkä tähtitaivaan kohdat olivat tarkalleen näitten paikkain päällä, jonka jälkeen mitattiin havaittujen taivaankohtain välisen kaaren pituus. Siitä oli helppo laskea, kuinka suuri osa tuo kaari oli taivaan koko ympäryskehästä, tästä taas johtaa molempien maan pinnalla valittujen paikkain kaariväli ja siitä vihdoin laskea koko maan ympärysmitta. Valitut paikat olivat Syene Ylä-Egyptissä ja Lysimakhia Hellesponton rannalla, joitten otaksuttiin olevan samalla puolipäiväpiirillä ja 20,000 stadionin päässä toisistaan (1 stadioni noin 184 metriä). Syene oli Kravun, Lysimakhia Louhikäärmeen tähtitarhan alla, ja näitten taivaanpaikkain välinen kaari huomattiin viidenneksitoista osaksi koko taivaan kehästä. Siitä laskettiin, että maan ympärysmitta oli 300,000 stadionia eli 55,200 kilometriä. Tulos oli menetelmän vaillinaisuuteen nähden suurenmoinen. Maan ympärystän todellinen pituus on vähän päälle 40,000 kilometriä.

Toisen, paljon tarkemman astemittauksen toimitti Aleksandrian museon virkamies Eratosthenes (275—195 e.Kr.), toisenlaista menetelmääkin käyttäen. Hän määräsi paikkain pohjois-eteläaseman aurinkokellolla eli gnoomonilla. Tämä gnoomoni, joka Uudelle ajalle saakka oli tärkein välikappale paikkain määräämiseen, oli sauva, joka oli asetettu pystyyn puolipallon muotoiseen kuppiin, kuppi edusti taivasta ja oli jaettu asteihin, s.o. puolipäiväpiireihin ja leveyspiireihin. Tällä koneella hän huomasi, että sauvan varjo Aleksandriassa oli kesäpäivän seisauksen aikana viideskymmenes osa puolipäiväpiiristä. Syenessä sitä vastoin, jonka Eratosthenes otaksui olevan samalla puolipäiväpiirillä kuin Aleksandria, oli aurinko kesäpäivän seisauksen aikana aivan keskitaivaalla. Näitten molempain paikkain välimatka oli siis viideskymmenes osa maan ympärystästä (7 1/5°). Ja kun niitten etäisyys mitoissa oli 5000 stadionia, niin sai hän siitä koko maapallon ympärysmitaksi 250,000 stadionia eli 46,000 kilometriä. Tässä mitassa ei enää ollut kuin 6000 kilometriä liikaa. Virheeseen vaikutti, paitsi koneitten puutteellisuutta, se seikka, ettei Syene ole tarkalleen käännepiirin alla, niinkuin Eratosthenes oli otaksunut, ja vielä enemmän se, että hän otaksui Syenen ja Aleksandrian välimatkan viidettä osaa pitemmäksi kuin se todella on.

Vanhan ajan oppineet pitivät tätä mittausta erinomaisen suurena tieteen voittona, käsittäen täydelleen sen arvon; ja se tosiaan osottaakin hämmästyttävän kehittynyttä tieteellistä tutkimustapaa niin varhaisina aikoina.

Asutun maailman laajuus.

Eratosthenes niinikään koetti mitata asutun maailman laajuuden. Pytheaan matkan tulokset huomioon ottaen hän määräsi asutun maailman pohjoisrajaksi Thuulen, jonka hän otaksui olevan napapiirin kohdalla. Etelässä hän otaksui Sembrittien maan (Sennaarin) äärimäiseksi, luopuen siten aikaisemmasta käsityksestä, että muka kuuma vyöhyke päiväntasaajan kahden puolen oli asumatonta. Tämän maan kanssa samalla tasalla hän arveli Kinnamonimaan (Somalimaan) olevan, niinkuin se todella onkin, ja vielä Taprobanenkin (Ceylonin), joka niinikään piti paikkansa. Pohjoisen ja eteläisen rajaleveyspiirin välimatkan hän arvosteli 38,000 stadioniksi. Asutun alueen länsi-itäpituutta arvostellessaan hän saattoi käyttää hyväkseen niitä tietoja, joita oli saatu Aleksanteri Suuren sotaretkellä Intiaan ja hänen jälkeensä Megastheneen ynnä muitten kautta, vaikka nämä ynnä merimiestenkin välimatka-arviot luonnollisesti olivat aivan epämääräiset. Ottaen sitten läntiseksi lähtökohdaksi Armorikan niemen (Bretagnen), jonka hän luuli ulottuvan kauemmaksi länteen kuin Iberian niemimaan, ja itäiseksi Intian äärimäisen tunnetun maan, hän sai asutun maailman itä-länsipituudeksi 77,800 stadionia, kolmasosaa enemmän kuin mainitut välimatkat todella ovat. Eratostheneen laskujen mukaan asuttu maailma siis oli noin kaksi vertaa leveyttään pitempi. Koko tätä aluetta hän luuli meren kiertävän, tukien mielipidettään muun muassa vuorovesiliikkeellä, joka oli samanlainen kaikilla merenrannoilla, missä se oli huomattu.

Asteverkko.

Eratostheneen kartan ensimäinen leveyspiiri kulki siis Iberian niemimaan Pyhäniemestä (Kap St. Vincentistä) Herakleen patsaitten kautta Intiaan ja ensimäinen puolipäiväpiiri Etiopian Meroesta Borystheneen (Dnjeprin) suulle. Ensimäisen leveyspiirin luultiin käyvän Messinan salmen kautta ja Peloponneson eteläpäitse Rhodos saarelle, jonka leveyden Eratosthenes oli itse gnoomonillaan mitannut. Melkoisempi erehdys tapahtui ainoastaan Messinan salmen suhteen, jonka luultiin olevan yhtä kaukana etelässä kuin Malta; mutta sitä ei ole ihmettelemistä, kun leveysasteen määrääminen enimmäkseen saattoi tapahtua vain merimiesten antamain purjehdustietojen nojalla. Muutoin olivat leveys- ja pituusmääräykset ajan apuneuvoihin nähden huomattavan tarkat; ne olivat oivallinen perustus ensimäisten astekarttain laatimiselle. Enemmän leveyspiirit poikkesivat oikeista paikoistaan kauempana Aasiassa, niinkuin olikin luonnollista. Meroen leveyspiirin oli eräs kreikkalainen matkustaja gnoomonilla määrännyt. Muita paikkoja, joitten leveyspiirit tunnettiin, olivat Syene, jonka otaksuttiin olevan tarkkaan käännepiirin kohdalla, Aleksandria, jonka leveyden Eratosthenes oli laskenut, ja Massilia, jonka aseman Pytheas oli määrännyt huomattavan tarkkaan. Mutta kun gnoomonikin oli siihen aikaan hyvin harvinainen kone, niin oli mittauksien kautta määrättyjen paikkain luku pieni. Useimpain paikkain maantieteellinen leveys arvioitiin päivän ja yön pituuden mukaan. Tunnettujen leveys- ja puolipäiväpiirien välimatkat niinikään melkoisesti vaihtelivat, koska tietoja oli niukalti ja ainoastaan tunnetut piirit piirrettiin karttoihin.

Eratosthenes julkaisi tutkimuksiensa tulokset laajassa maantiedeteoksessa. Hän oli muutoin mitä monipuolisin tiedemies, muun muassa kirjotti arvokkaan tutkimuksen vanhasta kreikkalaisesta näytelmäkirjallisuudesta.

Asteverkkoa kehitti edelleen, taivaankartan mukaisesti, kuulu tähtitieteilijä Hipparkhos (140 e.Kr.). Hän jakoi maan ympäri kulkevan puolipäiväpiirin 360 asteeseen ja piirsi jokaisesta asteleikkauksesta keskenään yhdensuuntaisia leveyspiirejä (paralleleja), jotka suorakulmaisesti leikkasivat pituuspiirejä (meridianeja), sekä määräsi tähtitaivaan kuvioiden näkyväisyyden kullakin leveysasteella. Suurempia vaikeuksia kuin parallelien, tuotti meridianien määrääminen, kun paikkain puolipäiväpiirin mittaamiseksi ei ollut koneita, — gnoomonista ei siihen tarkotukseen ollut mitään hyötyä. Hipparkhos ehdotti, että puolipäiväpiirit määrättäisiin havaitsemalla taivaalla näkyviä pimennyksiä eri paikoissa samalla haavaa. Mutta ei ole säilynyt tietoa, tuliko tämä nerokas ajatus toteutetuksi. Uudella ajalla sitä on yleiseen käytetty.

Vyöhykkeet.

Jo aikaisemmin oli aljettu jakaa maata ilmastollisiin vyöhykkeihin leveyspiirien mukaan; mutta nämä määräykset luonnollisesti kävivät hyvinkin harhaan, kun maantuntemus oli niin suppea ja suuret hiekka-aavikot päiväntasaajan puolella antoivat aihetta siihen luuloon, että erämaaluonto oli yleinen seuraus eteläasemasta ja että päiväntasaajan seuduilla niin ollen mahtoi olla aivan asumattomat kuivat maat. Sekä Sahara että Arabia ja Intian erämaa antoivat tukea moiselle käsitykselle. Aristoteles määräsi lauhkean vyöhykkeen napapiirin ja käännepiirin väliseksi alaksi, mutta tämä määritelmä oli häilyvä, niinkauan kun ei napapiirin asemasta oltu tarkalleen selvillä; se selviytyi vasta Pytheaan matkan kautta.

Fyysillisen maantieteen alkeet.

Kreikkalaisten tutkimukset eivät rajottuneet vain matematiseen ja topografiseen maantietoon, vaan he koettivat myös selittää huomattavampia maantieteellisiä ilmiöitä, toisin sanoen laskea fyysillisenkin maantieteen perustukset. Siinäkin he työskentelivät menestyksellä. He tutkivat maankuoren rakennetta, jokien työtä, vuorovesiä, tuulia, tulivuorenpurkauksia, maanjäristyksiä, hankkivat sekä kasvitieteellisiä että eläinmaantieteellisiä havainneita eri maista, niinkuin näimme jo Herodotoksen tehneen. Jos yleisten luonnonlakien tunteminen olisi pitemmälle kehittynyt, niin he epäilemättä olisivat saavuttaneet suurenmoisia tuloksia.

Kaivosteollisuus oli jo siksi edistynyt, ettei maankuoren rakenteeseen nähden oltukaan vailla aineksia. Olemme jo ennen nähneet, kuinka jo Foinikit olivat keksineet keinoja metallien louhimiseksi vuorista. Jobin kirjan kuvausta tuskin voi muulla tavalla selittää, kuin vanhain kaivosten kuvaukseksi, vaikka se runollisen muotonsa vuoksi onkin hämärä. Epäilemättä tämä taito yhä kehittyi.

Mieltäkiinnittävä, samalla kun järisyttäväkin, on sen vuoksi tässä yhteydessä Agatharkhideen kuvaus Punaisen meren rannalla olevista kultakaivoksista, joissa orjia, sotavankeja tai panettelun kautta vallanpitäjien vihoihin joutuneita ihmisiä ja heidän perheitään pakotettiin louhimaan kultasuonia ja sangen kehittynyttä menetelmää käyttäen saatua metallia puhdistamaan.

»Niitä, jotka on siten tuomittu pakkotyöhön», kertoo Agatharkhides, »on sangen paljon, ja kaikki he ovat kahleissa ja heidän täytyy tehdä työtä yhtä mittaa yöt ja päivät ilman vähintäkään lepoa, ja heitä ankarasti vartioidaan, etteivät he pääse karkaamaan. Sillä heitä vartioi suuret joukot raakalaissotaväkeä, joka ei ymmärrä heidän kieltään, ja tämä on siitä syystä niin järjestetty, etteivät pakkotyöläiset voisi voittaa sotamiesten hyväntahtoisuutta, eivätkä vedota heidän inhimillisyyteensä… Heidän täytyy olla sukimatta, siivoamatta, ilman vaatteita, ilman riepua häpynsäkään peittämiseksi, jonka vuoksi näitten kurjain kärsimykset ovatkin omiaan liikuttamaan kovimmankin sydäntä. Mutta ei kukaan heistä, eivät edes sairaat, raajarikkoiset, eivätkä vanhat, saa osakseen vähintäkään sääliä eikä armoa, eivät edes heikot vaimot. Kaikkia pakotetaan ruoskien tekemään uupumatonta työtä, kunnes he tämän julman kohtelun johdosta heittävät henkensä. Niin kova oli heidän kohtalonsa, että he ainiaan pelkäsivät vielä pahempaa tulevan ja tervehtivät kuolemaa siunattuna vapautuksena.»

Työ oli jaettu seuraavalla tavalla: »Kovimpia kultaa sisältäviä kerroksia kuumennetaan ankaralla tulella, siten irrotetaan niitten liitoksia, ennenkuin ryhdytään louhimaan aseilla; tässä työssä oli näitä onnettomia kymmeniätuhansia. Kaivosten päällysmies tutkii kiven ja johtaa työtä. Ja voimallisimmat niistä, jotka ovat tuomitut tähän kovaan työhön, murtavat kimaltelevaa marmoria rautavasaroilla — ja he tekevät sen koko voimallaan, taidon puuttuessa — ja louhivat maanalaisia käytäviä — eivät suoriin suuntiin, vaan seuraten kiiltävän kallion halkeamia. Koska työmiehet oleskelevat pimeässä käytäväin mutkailemisen vuoksi, niin heillä on otsassaan lamput. Ja samalla kun he eri tavoin milloin mihinkin suuntaan seuraavat kallion mutkia, he pudottavat maahan kalliosta irrottamansa lohkareet. Tässä työssä he herkeämättä puuhaavat, tylyn työnjohtajan hoputtaessa heitä ruoskalla. Sitten ajetaan alaikäisiä lapsia näitä käytäviä pitkin kallioihin louhittuihin luoliin, ja suurella vaivalla nakattuaan ylös pudonneet palaset, kuljettavat he ne ulos taivas’alle ja asettavat ne kaivoksen suun viereen sitä varten määrätylle paikalle. Siellä ne vangit, jotka ovat kolmeakymmentä vuotta vanhemmat, vuorostaan saavat louhitusta kivestä määrätyn osansa ja murtavat sen rautasurvimilla kivisissä huhmarissa, kunnes palaset ovat papujen kokoisia. Nämä palaset annetaan vaimoille ja vanhoille miehille, jotka heittävät ne riviin asetettuihin käsimyllyihin ja, kaksin kolmin kunkin jauhinkiven kammissa, jauhavat niitä. Siten heille annetut palat pienennetään niin hienoiksi kuin jauho. Lopuksi näin hienonnettu kivi annetaan taitavien työmiesten käsiin, jotka suorittavat työn loppuun. Tämä tapahtuu sillä tavalla, että jauhoa hämmennetään leveällä, hieman kaltevalla pöydällä, jonka päälle samalla kaadetaan vettä. Vesi huuhtoo pois ne osat, jotka ovat maata, kallellaan olevalta pöydältä, jota vastoin semmoiset osat, joissa on kultaa, painonsa vuoksi jäävät paikoilleen. Näin tehdään moneen kertaan. Ensinnä he käsillään keveästi hierovat ja sen jälkeen hienoilla sienillä poistavat ohuen maakerroksen, hieroen nokareita niillä keveästi, kunnes kultahiekka on aivan puhdasta. Kun se on tapahtunut, niin toiset työmiehet taas panevat hiekan saviruukkuihin, määrätyn mitan ja painon kuhunkin, lisäten niihin määrän mukaan suola- ja lyijypalasia, vähän tinaa ja ohran leseitä. Kun sitten astia on peitetty tiiviisti sopivalla kannella ja ylt'yleensä huolellisesti savella silattu, niin tavara saa paistua uunissa viisi päivää yhteen mittaan. Tämän ajan kuluttua, kun astiat otetaan pois uunista, he eivät niistä löydä jälkeäkään muista aineista, vaan saavat kullan puhtaana ja vähän vain vähentyneenä hukkaan menemisen kautta.»

Vanhan ajan huomattavimpia matkustajoita ja maantieteen tutkijoita oli Posidonios (135—50 e.Kr.), joka rikastutti maantiedettä tiedoilla ja havainnoilla monelta eri taholta. Gadeksessa hän kolmekymmentä päivää tutki vuorovesiä ja kävi sitten Espanjan kuuluissa vuorikaivoksissa, joista hän antaa tarkkoja kuvauksia. Pytheas oli jo saanut selville, että vuorovedet olivat kuun aiheuttamat; Posidonios lisäksi huomasi auringonkin vaikutuksen niihin — auringon nostama vuoksiaalto on, niinkuin tiedämme, noin puolet kuun aiheuttamasta. Hän huomasi, että uudenkuun aikana, jolloin molemmat taivaankappaleet olivat samalla puolella maata, s.o. »konjunktsiossa», vuorovedet olivat korkeimmat, ja samoin taas täyden kuun aikana. Niin tiedämme asian laidan olevankin, koska aurinko ja kuu silloin vetävät yhteisin voimin, jota vastoin vuorovesien erotus ensimäisellä ja viimeisellä neljänneksellä, jolloin voimat vaikuttavat ristiin, on pienin.

Aristoteles oli ensimäinen, joka tarkemmin määritteli tuulien suunnat, erottaen kahdeksan pääsuuntaa ja näitten välillä vielä välisuuntia. Hän määritteli tuulien nimet. Aristoteles niinikään huomautti, kuinka joet yleensä alkavat korkeilta vuorilta, luetellen monta esimerkkiä. Hän vertasi maanpinnan korkeampia osia huokoiseen sieneen; ne muka pidättävät sadeveden ja luovuttavat sen lähteitten kautta jokiin. Aristoteles koetti niinikään keksiä selityksen sille Kreikassa tavalliselle ilmiölle, että toiset joet katosivat maan sisään ja vasta jonkun vuoren toisella puolella uudelleen kuohuivat esiin. Niilin suistamon liettymisestä kreikkalaiset tutkijat tulivat ajatelleeksi, että se on ilmiö, joka huomataan monessakin joessa. Aristoteles ja Polybios arvelivat sen johdosta, että Asovin meri oli liettymässä umpeen. Polybios oli havainnut saman ilmiön Mustanmerenkin rannoilla, vaikka paljon vähemmässä määrässä. Maanjäristyksillä luultiin olevan suuren vaikutuksen maanpinnan muotoiluun. Niinpä jo hyvin varhain luultiin Sisilian eronneen Italiasta maanjäristyksen vaikutuksesta. Toiset ajattelijat luulivat maanjäristyksen syntyvän siitä, kun maanpinta kuivaa ja sitten halkeilee. Toiset taas arvelivat niitten syyksi tulista eetteriä, jota oli tunkeutunut maan sisään ja joka pyrki pois pinnistyksestä. Aristoteles luuli sekä maanjäristysten että tulivuorenpurkausten aiheutuvan siitä, kun maanalaiset tuulet — toisin sanoen kaasut — pyrkivät vapauteen. Nämä »tuulet» muka syntyivät siitä, että vettä tunkeutui maan kuumaan sisustaan. Tulivuorenpurkausten kautta ne pääsivät poistumaan, ja myöhemmät tutkijat, varsinkin Strabon, luettelivat useita esimerkkejä siitä, kuinka maanjäristykset olivat lakanneet, kun oli tapahtunut tulivuorenpurkauksia, vaikkapa usein pitkäin matkain päässä. Tulivuorenpurkauksiin nähden pitää Aristoteleen selitys merkillisesti yhtä sen kanssa, mitä ilmiöstä nykyään tiedämme; mutta maanjäristyksien yhteys tulivuorenpurkauksien kanssa ei ole vieläkään kaikin puolin selvillä. Tapahtuu paljon maanjäristyksiä ilman tulivuorenpurkauksia; mutta toiselta puolen tapahtuu kuitenkin purkauksien yhteydessäkin maanjäristyksiä. Posidonios tekee seikkaperäisesti selkoa tulivuorenpurkauksista, joita oli tapahtunut Liparin saarilla ja Therassa, Egean meressä.

Kreikkalaisten käsitykset luonnonmaantieteestä todistavat sattuvasti, kuinka syvällä ymmärryksellä ja oikein Vanhan ajan valistuneimmat oppineet jo selittivät luonnon ilmiöitä. Nykyisen tieteen kannalta ei heidän oppinsa tosin ollut aivan suuri, mutta se on omiaan ihmetyttämään näkökantansa ja pyrkimyksensä melkeinpä nykyaikaisen selvyyden kautta. Sillä on enimmäkseen vain historiallinen arvo. Mutta sitä tärkeämmät ovat nykyisellekin tieteelle ne runsaat ainekset, joita Kreikkalaiset kokosivat Vanhan ajan kansoista, kaupungeista ja viljelyksistä. Ilman heidän kirjotuksiaan — ja Roomalaisten lainauksia niistä — olisivat tietomme Vanhan ajan elämästä ja asutuksesta tosiaan rajotetut. Yksi suuri aukko niihin on jäänyt kaikiksi ajoiksi: he eivät syventyneet niiden kansain kieliin, joiden kanssa tulivat tekemisiin, ja siitä syystä on moni mitä mieltäkiinnittävin kansallinen kysymys ehkä kaikiksi ajoiksi jäänyt ratkaisematta.