PIMEIDEN AIKAIN MATKOJA JA YHTEYKSIÄ. (continued 2)

Thorfinn Karlsefni oli rikas kauppias ja ylhäistä sukua, polveutuen äidinpuolelta Irlannin norjalaisista kuninkaista. Hän oli tuonut Norjasta Grönlantiin neljäkymmentä miestä ja kolme valioystävää, jotka sitten lähtivät mukaan Viinimaa-retkellekin. Eerikki Punaisen talossa otettiin ylhäinen rikas vieras ystävällisesti vastaan, hän meni tuota pikaa naimisiin Eerikin pojan Thorsteinin lesken Gudridin kanssa, joka oli jalo ja etevä nainen ja elämänsä loppupuolella eli Roomassa nunnana. Mutta Thorfinn päätti hakea paremmat asuinpaikat kuin Grönlannissa oli. Snorre ystävänsä keralla hän varusti oman laivansa Viinimaan matkaa varten, molemmat toiset ystävät, Bjarni ja Thorhall varustivat toisen laivan. Kolmannella laivalla lähti samaan matkaan Eerikin tytär eräästä jalkavaimosta, Freydis nimeltään, ja hänen miehensä. Freydis oli perinyt isänsä rajun luonnon, ja hänen syynsä osaksi oli, että matka sitten huonosti päättyi. Freydiin laivassa oli myös Thorhall niminen köyhä mies, joka »tunsi hyvin erämaat». Hän oli mustaverinen, kookas kuin jättiläinen, mutta riitainen ja juonikas, aina valmiina pahaa sopua virittämään. Hän julkisesti kerskui, että hänen jumalansa Thor oli paljon voimallisempi kuin Kristus, koetti tehdä tyhjäksi kaikki Karlsefnin toimet ja teki pilkkalauluja yrityksen huonosta menestyksestä ja Viinimaasta, jossa ei viiniä kasvanutkaan. Retkikunnassa oli kaiken kaikkiaan satakuusikymmentä henkeä, joista viisi, kuusi oli naista.

Eerikin vuonosta purjehdittiin ensin pohjoista kohti Lännen lahteen ja edelleen Bjarne-saareen. Vasta sieltä lähdettiin meren poikki. Kun oli purjehdittu kaksi vuorokautta etelää kohti, niin saavuttiin Hellulandiin, jossa oli paljon napakettuja ja suuria kivilaakoja, toiset kaksikintoista kyynärää pitkiä. Purjehdittuaan edelleen kaksi vuorokautta etelää kohti retkikunta saapui Marklandiin, jossa oli paljon metsää ja eläimiä. Sitten kuljettiin pitkät matkat edelleen, maa oikealla kädellä, ja tultiin vihdoin niemeen, jossa oli laivan emäpuu, ja joka siitä nimitettiin Kjalarnesiksi. Siellä oli laajat rantavedet ja leveät hiekkarannat, jotka he nimittivät Ihmerannoiksi (Furdustrandir), koska niitä kesti niin kauan purjehtia. Sen jälkeen rannikossa oli paljon vuonoja ja he laskivat maihin kaksi nopeintansa maata tutkimaan. Nämä olivat Haki ja Hekia, kaksi Skottlannin gaelia, jotka Olavi Tryggvenpoika oli aikanaan lahjottanut Leifille. Kolmen päivän kuluttua gaelit palasivat etelästä, tuoden mukanaan rypäleitä ja vehnän tähkiä. Retkikunta siis purjehti edelleen, kunnes tultiin toisien vuonojen suulle, ja erääseen maahan menevään vuonoon ohjattiin. Sen suulla oli saari, joka oli täynnä haahkoja, ja saaren ympärillä ja syvällä vuonossa oli voimallisia virtoja. Näistä virroista saari nimitettiin Rauman saareksi (Straumeye) ja vuono Rauman vuonoksi. Karlsefni asettui siihen talveksi, sillä »kaunis mäkimaa sen ympärillä häntä miellytti». Keväällä hän jakoi väkensä. Pohjoista kohti lähetettiin Thorhall ja kahdeksan miestä etsimään Leifin Viinimaata ja hänen majojaan Ihmerantain takaa, mutta itse Karlsefni, mukanaan sataviisikymmentä henkeä, laski yhä kauemmaksi etelää kohti. Thorhallin joukko kulki sekä Furdustrandin että Kjalarnesin ohi, aikoen purjehtia niemen ympäri länteen päin, mutta kovat länsituulet ajoivat heidät pois rannasta ulos merelle. Ja viho viimein he ajautuivat Irlannin rannalle, jossa pohjanmiehiä vihaavat asukkaat ottivat heidät orjikseen, Thorhallin kaaduttua tappelussa. Mutta mahdollista on, että Thorhall lähti kotomatkalle ehdollaan, sillä hän oli uuteen maahan tyytymätön ja teki ennen lähtöä seuraavan runon:

»Läkkäämm' pois kotihin, Näkkäämm’ maamiehemme, Laivoin laskekaamme Meren aavan teitä, Toivorikkahien Päällikköin (ket maata Kiitti) Furdurannoill' Keittäissä valaanlihaa».

Ivapuhe valaanlihan keittämisestä johtui siitä, että Karlsefnin retkikunta oli talven kuluessa nähnyt nälkää, jonka vuoksi sen täytyi syödä maalle ajautuneen valaan lihaa. Siihen Grönlannin norjalaiset uutisasukkaat useinkin saivat hätätilassa turvautua.

Thorfinn Karlsefni laivoineen purjehti sitten kauan etelää kohti, kunnes tultiin joelle, joka ylämaasta juoksi järveen ja sitten mereen. Tämän joen suussa oli suuria särkkiä ja siihen saattoi laskea laivalla ainoastaan vuoksivedellä. He sanoivat paikan »Hopiksi», joka merkitsi pientä särkän erottamaa soikiota, ja alamaalta sen ympäriltä he löysivät itse kylväytynyttä vehnää ja korkeammilta mailta viiniköynnöstä. Joka puro oli täynnään kaloja ja siirtolaiset pyysivät kampeloita rannalla olevista allikoista. Metsissä oli paljon monenlaisia metsäneläimiä. He viipyivät siellä neljätoista päivää ja karja viihtyi erinomaisesti. Mutta kun he eivät nähneet ihmisiä, niin he eivät tienneet olla varuillaan. Niinpä tuli siihen eräänä aamuna aikaisin koko liuta nahkaveneitä, joissa oli paljon keltanahkaisia, suurisilmäisiä, leveäposkisia ja rumatukkaisia ihmisiä. Nämä katselivat muukalaisia jonkun aikaa ja meloivat sitten edelleen etelää kohti ja katosivat niemen taa.

Thorfinn Karlsefni päätti olla talvea Hopissa ja rakensi lahden lähettyville majoja väelleen. Ilmat olivat leudot, eikä kertaakaan satanut lunta, ja karja saattoi koko talven käydä laitumella.

Keväällä nahkaveneet palasivat niin suurella joukolla, että koko Hopin edusta oli niitä täynnään, niinkuin olisi veden pinnalle viskattu kekäleitä, ja ne tulivat aivan lähelle siirtolaisten majoja. Ensin he möivät kalliita nahkoja, joista annettiin maitoa, »niin että skrälingit veivät tavaransa hinnan vatsassaan», kuten satu huomauttaa. Mutta punaista kangastakin heille annettiin. Sitten he alkoivat tahtoa nahkoistaan aseita, varsinkin keihäitä ja miekkoja, mutta Thorfinn ja Snorre estivät sen kaupan. Kuta enemmän kauppaa jatkettiin, sitä enemmän nahkoja maanasukkaat antoivat samasta määrästä punaista kangasta, jonka he kietoivat päänsä ympärille. Mutta äkkiä hyökkäsi metsästä pohjanmiesten sonni, joka mylvinällään pelotti Skrälingit, niin että he pakenivat ja meloivat takaisin rantaa pitkin etelään päin. Kolmeen viikkoon heitä ei sitten näkynyt, mutta tämän ajan kuluttua he palasivat takaisin niin suurella joukolla, että se oli kuin yhtä virtaa, ja uhkailivat sauvoilla ja kiljuivat. Thorfinn Karlsefni, joka piti kaikkia näitä elkeitä vihamielisyyden merkkinä, nosti puolestaan punaisen kilven — ennen oli näytetty valkoista — ja varustautui tappeluun. Skrälingit juoksivat veneistään ja heittelivät kiviä hänen miestensä päälle. Mutta tämän jälkeen tapahtui ihmeitä. Maanasukkaat kohottivat tangon nenään jonkun mustan esineen ja heittivät sen pohjanmiesten eteen. Se putosi kamalalla ryskeellä ja pelotti siirtolaiset niin, että he juoksivat pitkin joen rantoja korkeille kallioille, ryhtyen vasta siellä taistelemaan. Turhaan Eerikki Punaisen tytär Freydis koetti heitä koota ja rohkaista, kaikki pakenivat metsään. Mutta Skrälingit vuorostaan säikähtivät Freydistä, joka heidän mielestään oli kuin ylenluonnollinen olento. Thorbrand Snorrenpoika makasi kuolleena maassa, kallo litteän kiven ruhjomana, mutta Freydis tempasi käteensä hänen miekkansa ja löi sillä paljaaseen rintaansa, ja maanasukkaat siitä niin kauhistuivat, että he syöksyivät takaisin veneihinsä ja soutivat pois.

Taistelun perästä Karlsefnin väki palasi majoihinsa ja he alkoivat »tarkkaan punnita, mitä väkeä se väki mahtoi olla, joka oli näyttänyt hyökkäävän heidän kimppuunsa maan puolelta». He tulivat siihen kummaan päätökseen, että maan puolelta hyökänneet mahtoivat olla vain heidän omia mielikuvitelmiansa, noituutta tietysti, ja että oikea hyökkäys oli tullut nahkaveneistä. Nähtävästi oli tuo maanpuolinen hyökkäys samanlainen sotajuoni, joita intiaanisodista niin paljon tunnetaan. »Skrälingit löysivät myös kuolleen miehen, ja hänen vieressään oli kirves. Yksi heistä otti kirveen ja löi sen puuhun, ja sitten kaikki muutkin, toinen toisensa perästä. Ja se näytti heistä erinomaiselta kapineelta, koska se oli niin terävä. Sitten otti sen muuan ja iski sen kiveen; mutta kirves meni lommoihin ja kun se ei kiveä vastaan kestänyt, niin ei se hänestä ollut minkään arvoinen, ja hän heitti sen pois.»

Siirtolaiset olivat niin masennuksissaan tämän hyökkäyksen johdosta, että he päättivät hylätä Hopin. He purjehtivat rantaa seuraillen takaisin pohjoiseen päin ja tappoivat viisi skrälinkiä, jotka nukkuivat nahkavaatteet yllään. He olivat muka pannahisten näköisiä, eväinään astioissa veren sekaista ydintä. Thorfinn miehineen tuli sitten niemelle, joka näytti lautakasalta, koska siinä yöllä makasi niin paljon eläimiä. Rauma-vuonossa he taas löysivät runsaasti kaikkea, mitä tarvitsivat. Sinne olivat toisten kertomuksen mukaan Bjarni ja Gudrid jääneet, mukanaan sata miestä, Thorfinn ja Snorre vain neljänkymmenen miehen kanssa purjehtineet Hopiin eivätkä siellä viipyneet kuin pari kuukautta, jonka jälkeen he olivat vielä samana kesänä palanneet.

Thorfinn Karlsefni lähti sitten hakemaan Thorhallia. Hän purjehti ohi ensin pohjoiseen ja sitten länteen, mutta ei löytänyt ketään. Koko ajan oli maa vasemmalla kädellä, sankkain metsäin peittämä vuorinen maa, ja nämä vuoret näyttivät kaikki olevan samaa jonoa kuin Hopinkin korkea maa. Rauma-vuono näytti olevan molempien paikkain välissä puolitiessä.

Karlsefni miehineen purjehti tätä rannikkoa pitkin, kunnes tultiin joelle, joka virtasi idästä länteen. Sen suuhun he laskivat ja nousivat maihin etelärannalle. Mutta siellä sattui ihmeellinen tapaus. Eräs »yksijalkainen» tuli aivan laivain luo ja tappoi Thorvald Eerikinpojan, ampuen nuolen hänen sisälmyksiinsä, juuri kun hän asetti kypäriä päähänsä. Thorvald veti nuolen ulos, ennenkun kuoli, ja virkkoi: »Rasvaa on vatsani päällä! Olemme tulleet hyvään maahan, mutta emme näy siitä hyötyvän.»

Retkeilijät sitten purjehtivat pois yksijalkaisten hirviöitten maasta ja viettivät vielä kolmannen talven Rauma-vuonossa. Mutta siellä syntyi siirtolaisten kesken riita naisista ja keväällä he palasivat Grönlantiin. Etelätuulella tultiin ensin Marklandiin ja löydettiin siellä viisi skrälinkiä, joista otettiin kaksi poikaa mukaan ja opetettiin nämä »puhumaan». Heiltä saatiin enemmänkin tietoja skrälingeistä — esim. että poikain isän nimi oli Vaegi ja äidin Vaetilldi, skrälinkien kuninkaitten nimet taas Avaldamon ja Valdidada, ettei skrälingeillä ollut taloja, vaan että he elivät rotkoissa ja kuopissa ja että he tiesivät »toisella puolella» maansa kohdalla olevan maan, jossa asui valkopukuisia ihmisiä. Nämä muka kiljuivat kovasti ja kantoivat usein edessään sauvoja, joista riippui riepuja. Pohjanmiehet luulivat, että se maa mahtoi olla »Valkoisten ihmisten maa», »Hvitramannaland» eli »Suur-Irlanti». Matkalla oli Thorfinnille syntynyt Snorre niminen poika, joka oli ensimäinen Amerikassa syntynyt europpalainen. Palattaissa hän oli kolmen vuoden vanha.

Niin päättyy kertomus tästä rohkeasti suunnitellusta ja tarmolla johdetusta yrityksestä asuttaa Viinimaata. Jos se olisi onnistunut, siirtokunta kasvanut ja voimistunut — mikä olisikaan ollut seurauksena? Kokonaisen maanosan kohtalot olisivat muuttuneet toisiksi. Mutta tuo suurin voitto ei ollut Pohjolalle suotu. Viikinkejä viehättivät enemmän rikkaat sivistysmaat kuin uudismaa, joka oli niin vaikeitten matkain takana. Luonnonvastuksetkin olivat niin suuret, miehiä oli niin vähän Grönlannin kaukaisissa siirtokunnissa, että heikkokin vihollinen saattoi pelottaa yrityksiä jatkamasta, vaikkeivät Amerikan alkuasukkaat olekaan missään osassa laajaa mannermaataan pysyvämmin voineet vastustaa europpalaisten etenemistä. Viinimaan etäisyys kantasiirtokunnista, toimeentulon ensi hankaluudet uudessa maassa olivat siksi suuret, etteivät vielä vuosisatoja myöhemminkään asutusyritykset tahtoneet menestyä, vaikka samat miehet, jotka niitä silloin tekivät, paljon vähemmällä vaivalla vallottivat ja hallitsivat valtakuntia Intian meressä. Jos Norjan kuningas Harald Haardraade olisi ennättänyt toteuttaa aikomuksensa ja matkustaa Viinimaahan, josta hän oli kuullut, niin olisivat asutusyritykset ehkä päässeet pysyvälle pohjalle.

Vaikka siis Thorfinn Karlsefnin palattua taas »aljettiin puhua siitä, että palattaisiin Viinimaahan, koska nuo matkat olivat sekä kannattavia että kunniakkaita», niin ei sinne syntynyt vakinaista siirtokuntaa. Tarumainen on kertomus retkestä, jolle muka Freydis houkutteli miehiä ja varsinkin kahta Helge ja Finnboge nimistä veljeä, »siihen maahan, jossa koko Eerikin huone oli turhaan yrittänyt». Se on toisesta sadusta ja kuuluu ehkä oikeastaan edelliseen retkeen. Sadun mukaan lähti Freydiin kera kuusikymmentä täyspätöistä miestä matkaan, naisia mainitsematta. V. 1011 saavuttiin siirtokuntaan, joka nyt kolmannen kerran sai asukkaita, ja vietettiin siellä talvi. Mutta kateus ja riita rikkoi sovun, Helge ja Finnboge kaikkine miehineen murhattiin ja loput palasi Grönlantiin v. 1013, »jossa Thorfinn Karlsefni oli valmiina purjehtimaan takaisin Norjaan, ja se oli yleinen puhe, ettei koskaan lähtenyt Eerikin vuonosta rikkaampaa laivaa kuin se, jota hän ohjasi.»

Mahdollista on, että muitakin yrityksiä tehtiin, sillä Eerikin satu kertoo ainoastaan niistä miehistä, jotka kuuluivat Punaisen Eerikin huoneeseen. V. 983—4 oli islantilainen Are Marson myrskyjen ajamana joutunut kovin kauas länteen »Valkoisen miehen maahan», jonne häntä v. 999 seurasi Bjarni Asbrandson ja v. 1029 Gudleif Gudlaugson. Niin kertoi hänen ystävänsä Rafn, Limerickin kauppias, ja Are Frode, joka oli tämän pojanpojan-pojanpoika, kirjotti tarun muistoon. Ja he sanoivat tuota tuntematonta maata Suur-Irlanniksi. Mutta nämä maineet ovat siksi hämärät, että ne ehkä ovat myöhempiä keksinnöitä.

Myöhempien retkien todenmukaisuuden puolella on se seikka että Viinimaasta oli saatavana niin paljon arvokkaita tuotteita, varsinkin puutavaraa, jota Grönlannissa tarvittiin. Voimme otaksua, että yhteys pysyi voimassa yhtä kauan kuin Grönlannin siirtokunnatkin. V. 1121 Eerikki niminen piispa lähti Eerikin vuonosta Viinimaahan. Seuraavan vuosisadan keskivaiheilla purjehti sieltä papistoa maihin, jotka olivat Viinimaata paljon pohjoisempana. V. 1347 kävi Marklandissa seitsemäntoista Grönlannin miestä. Laiva saapui sitten tuulen ajamana Islantiin. Tieto matkasta perustuu varmaan kirjotettuun lähteeseen.

Tosiasiat.

On luultu useita raunioita ja muuatta kuvilla kirjailtua kiveä muistoksi näistä pohjanmiesten retkistä. Mutta myöhempi tutkimus on osottanut, että nämä jäännökset ovat joko paljon myöhempiä, taikka intianien kuvapiirroksia. Ei ainoatakaan skandinavista riimukiveä ole Pohjois-Amerikan rannalta löydetty.

Vaikka ollaan yksimielisiä siitä, että pohjanmiehet tosiaan saapuivat Pohjois-Amerikan rannalle, niin sitä ristiriitaisemmat ovat mielipiteet siitä, kuinka kauas etelää kohti heidän matkansa ulottuivat. Niillä purjehdusaika-ilmotuksilla, joita sadut mainitsevat, pääsi ehkä hyvinkin Grönlannista Labradorin rannikolle, sillä pohjanmiesten oli tapana lähteä merelle ja varsinkin pitkille taipaleille ainoastaan siinä tapauksessa, että saivat vetävän tuulen hyvältä puolelta. Myötätuulta he usein odottivat viikkokausia jossain suojaisessa paikassa. Siitä että he löysivät viiniköynnöksiä, ovat toiset päättäneet heidän käyneen hyvinkin etelässä. Toiset taas luulevat viini sanan tässä tarkettavan viinimarjoja, joita kasvaa pohjoisemmassakin. Ja on niitäkin, jotka luulevat vinlandin tässä yhteydessä alkuaan ei tarkottaneen viinimaata, vaan laidunmaata (muinaisskandinavinen sana »vinland», ehkä vesijättö), vaikka muka käsitykset sitten sekaantuivat. Freydiin uskottu mies ei siis suotta olisi ivannut maata, jossa ei ensinkään kasvanut viiniä. Villivehnä luultavasti tarkottaa erästä vehnän näköistä ruohoa, jota tällä rannikolla kasvaa. Helluland ehkä oli nykyäänkin autio Labrador, Markland Laurentin lahden rannalla, Viinimaa joko Uuden Skotlannin rannikko, tai maa siitä eteläänpäin, »Hvitramannaland» eli »Suur Irlanti» Newfoundland. Skrälingit — nimi merkitsee muinaisnorjassa »hylkyihmistä» — kaikesta päättäen olivat näillä rannoilla ennen eläneitä, sukupuuttoon kuolleita intianikansoja, vaikka pohjanmiehet sitten siirsivät nimen eskimoillekin, joita luultavasti tapasivat pohjoisempana.

Viimeksi on Fridtjof Nansen Pohjoismaiden tunnetuksi tulemista käsittelevässä laajassa teoksessa perusteellisesti tutkinut Viinimaa-matkojakin. Hän on tullut aivan uusiin johtopäätöksiin.

Vaikka Nansen pitääkin varmana asiana, että Grönlannista käsin löydettiin Amerikan rannat ja sinne tehtiin useita matkoja, niin ei hän kuitenkaan luule matkain ulottuneen niin kauas etelää kohti, että Leif ja Thorfinn Karlsefni todella olisivat löytäneet metsäviiniköynnöstä. Nansen luulee koko Viinimaa-sadun syntyneen vanhoista Irlannista käsin kulkeneista taruista, Pyhän Brandanuksen ja Imran Maelduinin meriretkistä ja kaiken kaikkiaan juurtuvan aina Vanhan ajan »Onnellisten saarista». Nansenin perustelut eivät kuitenkaan tunnu vakuuttavilta. Korkeintain ovat mainitut vanhat tarut vaikuttaneet Islannin Viinimaa-saagain muotoon. Mahdollista on, että Leif maita nimitellessään ajatteli noita taruperäisiä Onnellisten saaria ja niiden mukaan antoi nimiä. Ehkäpä hän muisti isänsä menetelmää, kun tämä oli antanut »Grönlannille» nykyisen nimensä sillä perustuksella, ettei mikään niin houkuttele siirtolaisia kuin hyvä nimi. »Viinimaa» kieltämättä oli nimi, joka oli omiaan viehättämään. Mutta muutoin ne ranskalaiset purjehtijat, jotka 16:lla vuosisadalla tutkivat Laurentin lahden ja joen, kertomuksessaan niinikään mainitsevat, että rannoilla kasvoi sekä viiniköynnöstä että itsekylväytyvää viljaa. Todistuksena pohjanmiesten käynneistä Amerikassa Nansen mainitsee, että siellä intianien kesken oli laajalti levinnyt muuan pallokisa, jota hän luulee pohjanmiehiltä opituksi. Saman pallokisan olivat Grönlannin eskimot heiltä oppineet.

Saagan kertomus Thorfinn Karlsefnin retkestä on niin kauttaaltaan tosisävyinen, että sen tosipohjaa tuskin käy epäileminen, vaikkapa se olisikin aikain kuluessa sekaantunut, niin ettemme voi varmaan määrätä hänen näkemiään maita.

Myöhemmin, noin 1300-luvun keskivaiheilla, Grönlannin uudisasukkaat kylläkin oppivat tuntemaan Eskimot. Nämä hävittivät ensinnä Vesterbygdin siirtokunnan ja uhkasivat eteläisempää Österbygdiäkin. Norja, jonka alaiseksi Grönlanti oli ruvennut kolmannentoista vuosisadan alussa, ei voinut pitää huolta etäisestä tytärmaasta, vaan 1400-luvun alussa kaikki yhteys lakkasi, kun saksalaiset »Vitali-veljekset» olivat hävittäneet Bergenin, Grönlannin kaupan keskustan. Samana vuonna, jona Columbus löysi Amerikan, yritettiin aikaan saada uusi yhteys, mutta lähetetty laiva ei päässyt perille. Grönlannista ei enää kuulunut mitään. Norjalaiset siirtokunnat, tautien ja puutteen heikontamina, joko kokonaan sortuivat Eskimoitten hyökkäyksissä, tai sulivat vähitellen varsinaisiin maanasukkaihin. Kun norjalainen lähetyssaarnaaja Hans Egede, »Grönlannin apostoli», v. 1721 alkoi Grönlannissa lähetystoimensa, ei siellä enää elänyt ainoatakaan norjalaista.

Pohjanmiesten Viinimaa-matkoista levisi tieto laajemmallekin. Ainakin Pohjoismaiden historian kirjottajalle Bremenin Adamille ne olivat tunnetut, [Adamin mainitseman »Vinulan» arvelimme ehkä tarkettavan »Vienaa». Tätä tukee seuraava seikka. Sadussa, joka kertoo Norjan kuninkaan Harald Graafeldin sotaretkestä Bjarmien maahan, sanotaan tappelun paikaksi »Vinu bakka». Tämä retki tapahtui v. 965, ja käytetään tässä siis Bjarmien suurimmasta kauppapaikasta vanhaa karjalaista »Vienan» nimeä. Tämä tekee kylläkin todennäköiseksi, että Adamin »Vinula» juuri tarkotti »Vienaa», vaikk'ei bremeniläisellä kanikilla ollutkaan käsitystä maakunnan oikeasta maantieteellisestä asemasta.] Rooman paaville niinikään. Bremenin Adam kertoo myös erään saksalaisen retkikunnan tunkeutuneen niin pohjoiseen kuin oli mahdollista päästä. Muutamat friisiläiset nuorukaiset olivat muka päättäneet tutkia, kauaksiko meri ulottuisi pohjoista kohti. He tulivat ensinnä laivoillaan Islantiin ja purjehtivat sieltä edelleen pohjoiseen, kunnes oltiin pimeän ja jään meressä, jossa useimmat laivoista kärsivät miehineen päivineen haaksirikon. Ainoastaan osa pääsi monta kovaa koettuaan palaamaan takaisin maahansa, jossa he kertoivat seikkailunsa, höystäen niitä vahvasti kaikenlaisilla ihmejutuilla. Tämäkin matka lienee tapahtunut vuosituhansien vaihteessa.

Keskiajan maantieteelliset käsitykset.

Keskiaika oli tieteelliselle tutkimukselle epäsuotuisa aika. Sen henkinen elämä lepäsi kokonaan uskonnollisella pohjalla, ja uskonnollisen tiedon perustuksena oli kirkon oppi, joka ei edes Raamatun selittämisessä suonut yksityiselle ajatukselle vapautta. Kirkko tukahutti kaiken tutkimuksen, joka tavalla tai toisella oli omiaan järkyttämään kirkon luomia pappisvaltaisia uskonkäsityksiä. Ainoastaan jotkut kirjalliset, klassikoitten teoksien selittämiseen perustuvat tutkimusalat saattoivat tämmöisissä oloissa viihtyä ja kehittyä. Semmoisissa elinehdoissa oli tietysti varsinkin luonnontieteellinen tutkimus ennakolta määrätty pysymään alhaisella kannalla. Niin oli maantieteenkin laita. Se ei pystynyt edes enää nousemaan sille asteelle, jolle sen olivat Kreikkalaiset kohottaneet, ja varsinkin näitten luoma käsitys maan pallonmuodosta ja sen ilmiöistä taantui ja jäykistyi yhtä lapselliseksi ja alkuperäiseksi, jommoisena näimme sen Homeroksen runoissa kuvastuvan Kreikkalaisten vanhimmalla ajalla.

Maan muoto.

Vaikka jo kahdeksannella vuosisadalla j.Kr. vanhain kirjailijain teoksien johdolla aljettiin uudelleen puhua maan pallonmuodosta, niin piti siitä huolimatta oppi sen litteydestä kautta Keskiajan sitkeästi puoliaan, sillä niin opetti Raamattu. Raamatullisten käsitysten mukaan maa on litteä pyöreä kiekko, jota meri joka puolella piirittää, ja maailmanmeren takana on ikuinen pimeys. Palestina muka on kaikkien maitten keskusta, Jerusalem! keskellä Palestinaa. Samanlaiseksi kaikki vanhat kansat, Kreikkalaisetkin varhaisina aikoinaan, olivat käsittäneet maan muodon. Samaa uskoi uudelleen Keskiaika, ja tuo oppihan tosiaan näyttääkin olevan parhaiten sopusoinnussa sen kanssa, mitä ympärillämme näemme. Maan pallonmuodon älyäminen kysyy jo melkoisen kehittynyttä havainto- ja ajatustyötä.

Mutta vielä paljon enemmän kuin maan muodon oivaltamisessa jäi Keskiaika Kreikkalaisista jäljelle maailmankaikkeuden rakenteen käsittämisessä. Jo vanha pythagoralainen koulu oli katsonut maailmaa laajemmalla silmällä kuvaillessaan auringon kaiken elämän keskustaksi ja käsittämällä siten maan ainoastaan pieneksi osaksi maailmankaikkeudesta. Myöhemmin olivat useat muut ajattelijat, kuten Plato ja varsinkin samoslainen Aristarkhos ynnä Seleukos (v:n 250 vaiheilla e.Kr.) kehittäneet tätä oppia. Aristarkhos lisäksi opetti, että maa kiertää aurinkoa, ja koetti kuun asemasta laskea auringon etäisyyden maasta. Ainoastaan havaintojen puutteellisuus vaikutti, että tulos tuli väärä — mainittu tähtitieteilijä sai auringon etäisyyden maasta vaan 20 kertaa suuremmaksi, kuin kuun etäisyys on. Samoin kuin Galilei, samoin hänkin oppinsa vuoksi julistettiin uskonnon pilkkaajaksi. Eikä hänen selvänäköinen ajatuksensa saavuttanut kreikkalaisessa tieteessäkään kannatusta. Siksi voimallisesti sitoi auringon näennäinen kiertoliike ajatuksen.

Yksin Hipparkhoskin, Vanhan ajan etevin tähtitieteilijä, pysyi Aristarkhoksen opille vieraana ja koetti toisella tavalla selittää aurinkokunnan ilmiöt. Hänen oppinsa mukaan oli maa kaikkeuden keskusta, ja maata kiersivät aurinkokunnan muut jäsenet seuraavassa järjestyksessä: Kuu, Merkurius, Venus, Aurinko, Mars, Jupiter ja Saturnus. Uloimpain planettien hän otaksui liikkuvan ihmeellisiä lenkkiratoja, voidakseen havaintoja selittää. Ptolemaios kehitti Hipparkhoksen ajatusta, ja hänen nimellään on tämä oppi säilynyt ja Uuden ajan alkuun saakka ollut »tieteen viimeinen sana».

Keskiaika ei ainoastaan käsittänyt maata koko maailman keskustaksi, vaan myös ihmistä koko luomakunnan huipuksi ja aurinkoa, planetteja ja tähtiä häntä varten luoduiksi.

Kirkkoisä Augustinuksen ajalla tosin vielä jotkut valistuneet henget uskalsivat puolustaa maan pallonmuotoa, mutta oppineet kirkkoisät julistivat sen harhaopiksi. Kirkkoisä Lactantius kirjotti: »Onko mahdollista, voiko vielä olla niin nurjamielisiä, että he luulevat olevan ihmisiä, jotka kävelevät jalat ilmassa ja pää alaspäin? Että puut ja pensaat kasvaisivat juuret ilmassa? Että lumi, rakeet, ja sade putoisivat ylöspäin? Ja vaikka riippuvat puutarhat mainitaankin maailman seitsemän ihmeen joukossa, niin miten olisi mahdollista, että pellot ja meret ja kaupungit voisivat pysyä tasapainossa, jos ne häälyisivät ilmassa?» Kreikkalaisten filosofien esittämiä syitä, että painovoima saa kaikki kappaleet järjestymään vyöhykkeittäin ja että siis maan täytyy olla pallonmuotoinen, hän piti nurinkurisen ajattelemisen epäsikiöinä, ellei vain huonona pilana. Kuitenkin koetti joku kirkonmieskin vielä pitää kiinni Kreikkalaisten opista maan pallonmuodosta ja vastajalkaisista, esim. Salzburgin piispa Virgilius; mutta hän joutui tämän valistuneen mielipiteensä vuoksi v. 741 julkiseen riitaan kirkon kanssa. Paavi Zacharias, joka muutoin oli valistunut mies, tuomitsi ankarasti hänen harhaoppinsa. Piispaa vastaan oli paaville kannellut Saksalaisten apostoli Bonifacius. Paavin mielestä oppi vastajalkaisista pakottaisi otaksumaan, että oli olemassa sieluja, jotka olivat osattomia sekä Aatamin syntiinlankeemuksesta, että Kristuksen uhrikuolemasta.

Aikaisemman Keskiajan Raamattuun perustuvat käsitykset maailman rakenteesta ovat selvimmin julki lausutut Antiokhiassa sijaitsevan syyrialaisen koulun kirjotuksissa. Näihin kirkkoisiin kuului muitten mukana Johannes Khrysostomos (347—407). Tarkimmin tunnemme nämä käsitykset ennen mainitun Kosmas Indikopleusteen kirjotuksista, jotka hän kyhäsi eräässä Sinain luostarissa, erottuaan kauppa-alalta ja ruvettuaan munkiksi. Kosmas eli kuudennella vuosisadalla.

Kosmas.

Syyrialaiset kirkonmiehet ajattelivat maailman suuren huoneen kaltaiseksi, nojaten Jesaiaan sanoihin: »Hän istuu maan piirin päällä, ja ne kuin sen päällä asuvat, ovat niinkuin heinäsirkat; joka taivaan venyttää niinkuin ohukaisen nahkan ja levittää sen niinkuin majan asuttavaksi.» Kosmaksen mielestä tämä maailmanhuoneen muoto oli pienoiskoossa toteutettu Liiton arkissa, jonka mitat ja muodon hän siis otaksui koko maailmanhuoneen suhteiksi.

Maa oli Kosmaksen käsityksen mukaan latuska ja neliskulmainen, ja sen ympärillä oli Okeano. Tämän ympärillä oli toinen manner, jolla idässä ensimäiset ihmiset asuivat, ennenkun Noakin aikana Vedenpaisumus tapahtui. Siellä oli niinikään Paratiisi. Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiset ihmeellisellä tavalla pääsivät Okeanon poikki nykyisen maan puolelle, eikä tuota toista maata ole sen jälkeen mahdollinen saavuttaa. Koko maailman ympärillä on korkea muuri, jolla taivas lepää, ja se on pitkän ja kapean laatikon muotoinen, jonka suhteet ovat kuin 1:2. Huoneen päällä on sen pituussuuntaan kulkeva holvikatto, joka kuitenkin on tasaisella laipiolla jaettu kahteen kerrokseen. Laipion alla, nelisnurkkaisessa maailmanhuoneessa oli muka maa, vesi ja tähdet, laipion päällä taas oli Kristuksen ja autuaitten taivaallinen valtakunta. Enkelit kuljettavat tähtiä pitkin kiertoratojaan, niinkuin Luoja maailman alusta on määrännyt.

Tietysti tuotti Keskiajan oppineille auringon näennäisen liikunnon sopusointuun saattaminen maan litteän muodon kanssa suuria vaikeuksia. Koska maalla ja taivaalla oli joka puolella varmat rajansa, eikä maan alle enää mitään mahtunut, niin ei tietysti voitu otaksua, että aurinko yöksi katosi maan alle, koska siellä ei ollut tilaa. Luultiin auringon laskukohdaltaan palaavan nousumailleen pohjoisen kautta pitkin maan ja taivaan rajaa ja lymyävän meren takana. Kosmas sitä vastoin otaksui, samoin kuin vanhemmat kreikkalaisetkin oppineet, maan kohoavan pohjoista kohti valtavaksi vuoreksi, jonka taitse aurinko kiersi nousumailleen, ja tästä vuoresta hän niinikään luuli saavansa selityksen päivän ja yön pituuden vaihtelulle. Kosmas todistaa otaksumaansa, että maa muka pohjoista kohti kohoo, sillä, että laivain paluumatka tavallisesti on paljon vaikeampi kuin menomatka ja että melkein kaikki joet muka tulevat pohjoisesta. Tämä pitää vain Välimeren piirissä johonkin määrään paikkansa. Ainoastaan Niili tulee etelästä, mutta sepä muka juokseekin paljon hitaammin kuin Eufrat ja Tigris, jotka tulevat pohjoisesta.

Mieltäkiinnittävä on yön ja päivän pituuden vaihteluiden selitys. Severianus Gabalasta oli syyksi selittänyt sen, että aurinko vuoden kuluessa milloin lähestyy etelää enemmän, milloin jää siitä kauemmaksi. Kun se lähestyy etelää paljon, niin se ei kohoakaan taivaan korkeimmalle kohdalle, vaan kulkee sen poikki sangen kaltevaa rataa. Sen mukaan on päivän mittakin lyhyt. Tällä kaltevalla vaelluksellaan se lisäksi laskee sangen lähellä lännen eteläkohtaa. Palatessaan takaisin nousukohdalleen sen täytyy kiertää koko länsi, pohjoinen ja itä, ja siihen kuluu paljon enemmän aikaa kuin toisina aikoina, jolloin se nousee suoraan idästä ja kautta keskitaivaan kaartaa länteen. Nuo pitkät yöt ovat talviyöt ja lyhyet päivät talvipäivät.

Kosmas koettaa korkean pohjolanvuorensa avulla selittää saman ilmiön. Vuori on muka yhtä korkea kuin maailma leveä, nimittäin 1,000 penikulmaa. Se verkalleen kohoo lännestä ja idästä, mutta suistuu jyrkkään asumattomaan pohjoiseen. Sen taitse aurinko joka yö palaa laskupaikaltaan takaisin nousukohtaansa itään. Pysytellessään talvella matalammalla, aurinko kulkee vuoren tyven taitse, joka on leveämpi, ja sen täytyy siis kulkea silloin paljon kauemman aikaa kateissa kuin kesällä, jolloin se kulkee vain vuoren kukkulan taitse ja siis pian tulee uudelleen näkyviin.

Kosmas Indikopleusteen maailmanjärjestys on siis sekä henkensä että tuloksiensa puolesta täydellinen taantumus kreikkalaisten tutkijain terävistä ja todella tieteellisistä päätelmistä. Mutta suotta olisi siitä lausua tuomiota, niinkuin useinkin tapahtuu, suotta valittaa sitä, että tieteen yhtäjaksoisuus tuli enemmäksi kuin vuosituhanneksi keskeytetyksi. Tuo vuosituhat on sen jatkumista valmistellut toisella tavalla. Sen kuluessa vähitellen sivistyivät ne pohjoiset kansakunnat, jotka ajanlaskumme alussa vielä elivät puoliraakalaisuudessa, mutta jotka sitten ovat Kreikkalaisten työtä jatkaneet sen nykyiseen korkeuteen. Keskiajalla nämä voimat vielä olivat ensimäisessä käymistilassaan ja huomio kääntyi etupäässä siveellisiin ja sielullisiin asioihin. Länsimaiden elämä sai sen terveen pohjan, johon parhaat jäännökset klassillisen sivistyksen haaksirikosta on voitu pelastaa ja uudelleen istuttaa. Vasta tällä uudella pohjalla, laajemmalla inhimillisellä alustalla, on Uusi aika voinut kehittyä ja kasvaa. Keskiaika kasvoi samanlaisessa luottavassa uskossa kuin lapsi, ja vaikka sen tiedot olivatkin vaillinaiset, vaikka se vielä tarkkaan noudatti sitä, mitä oli luvallista uskoa ja tutkia, niin valmisti se kuitenkin itsetiedottomasti rientoisempaa tulevaisuutta. Uuden ajan kynnyksellä se jo oli sen verran henkisesti vahvistunut, että nuorukaisena saattoi luoda katseensa kotinurkkia laajemmallekin, nähdä maailman suuruuden ja moninaisuuden ja nuoren mielen seikkailuhalua täynnään lähteä sitä valtansa alaiseksi saattamaan.

Jo kahdeksannella vuosisadalla alkoi oppi maan litteydestä uudelleen menettää viehätystään ja siellä täällä joku valistunut mies uskalsi ruveta opettamaan sen pallonmuotoa. Mutta vallitsevaksi mielipiteeksi ei tämä käsitys päässyt vielä moniin aikoihin, ei edes kaikkein edistyneimmissä piireissä; kirkko edelleenkin sitä vastusti koko ankaruudellaan, ja vielä uskonpuhdistuksenkin esitaistelijat, Luther ja Melankton, luulivat oikean käsityksen maailman rakenteesta olevan ristiriidassa kristinuskon perustotuuksien kanssa. Kaikki tiedämme, että sama vielä tänäpäivänäkin on asianlaita, vaikkapa tutkimuksen ja uskonnon riitarajat ovatkin siirtyneet toisten luonnontieteitten aloille. Vielä viime vuosisadan loppupuolella julkaistiin sentään Englannissa semmoistakin aikakausilehteä, jonka toimittaja täydellä todella väitti, että maa on litteä ja että aurinko kaartelee sen päällä 1000 engl. penikulmaa korkealla.

Kartat.

Maantieteellinen tieto saa kartassa suppeimman ja täsmällisimmän ilmauksensa. Kaikki ne seikat ja tosiasiat, joita matkustajat ja tutkijat ovat vaivaloisen työn kautta keränneet ja seuloneet, yhdistyvät kartassa selväksi yleiskuvaksi, jolta tosin puuttuu kirjotetun sanan elähyttävä henki, mutta jolla sen sijaan on se etu, ettei sitä ole mahdollinen väärin käsittää eikä tulkita. Maitten ulkopiirteet, vuorien, jokien suunnat, järvien ja kaupunkien asemat ilmenevät kartalla ajan käsityskannan mukaisesti.

Jos tältä kannalta tarkastamme Keskiajan maantuntemusta, niin näkyy paikalla, kuinka odottamattoman vaillinainen se oli. Ptolemaioksen, Vanhan ajan kuuluimman kartanpiirtäjän nimi tosin tunnettiin Keskiajalla, mutta hänen oivallinen karttansa näyttää moneksi ajaksi jääneen unohdukseen. Varhaisempi Keskiaika koetti luoda karttansakin kokonaan raamatulliselle pohjalle.

Vanhan testamentin mukaisen maailmankäsityksen mukaan Palestina oli, kuten näimme, maailman keskusta ja Jerusalem Palestinan keskipiste. Jerusalem oli siis koko maailmankin keskusta. Sen mukaan siis piirrettiin kartta. Keskiajan aikaisemmissa suunnikaskartoissa ja myöhemmissä kehäkartoissa ovat Pyhä maa ja Jerusalem aina keskellä.

Ainoastaan maan ympärystä käsitettiin alussa toisenlaiseksi kuin Heprealaisten kesken. Syyrialainen koulu oli tullut Raamatusta siihen johtopäätökseen, että maailma oli nelinurkkainen, ja sen muotoiseksi sen kuvasi Kosmaskin karttaansa. Suorakaiteen muotoiseen maahan pistää valtamerestä neljä merenlahtea: pitkäveteinen Välimeri, Kaspian meri, Arabian meri eli Punainen meri ja Persian lahti. Kosmas laskee maan pituuden Kiinasta, Tzinizasta, joka hänen teoksessaan ensi kerran esiintyi länsimaisella nimellään, asutun maan länsirantaan 400:ksi päivämatkaksi ja pohjois-eteläleveyden puoleksi siitä. Maan ympäri kiersi Okeano, ja tämän takana oli tuo toinen manner, josta jo puhuimme. Kosmas, samoin kuin koko syyrialainen koulukin, otaksui Paratiisin olevan maailman itäpäässä, ja hän luuli sen siellä säilyneen vielä sen jälkeenkin, kun Noak arkillaan pelastui Araratin vuorelle. Paratiisin takana oli suuri saarekas järvi, ja järvestä lähtivät nuo Raamatun neljä virtaa, jotka Paratiisin manteren läpi virrattuaan laskivat valtamereen. Tämä järvi oli Edenin joki ja siitä lähtivät neljä virtaa Pison, Gihon, Hiddekel ja Frat. Pisonia Kosmas luuli samaksi virraksi kuin Ganges ja otaksui sen virtaavan Okeanon läpi taikka alatse Persian lahteen. Gihon oli Niilin ylijuoksu; se muka virtasi ensinnä pitkät matkat Okeanon takaisessa maassa, ennenkun pääsi kostuttamaan Egyptin maata. Vaikeampi oli Kosmaksen saada Eufrat ja Tigris juoksemaan Paratiisista, sillä niitten juoksu jotenkin tarkkaan tunnettiin sekä Vanhalla että Keskiajallakin ja niitten lähteetkin oli löydetty. Kosmas ja hänen aikalaisensa pääsivät pulasta sillä tavalla, että antoivat näitten jokien virrata Okeanon kautta samoin kuin Pisonin ja Gihoninkin, jonka jälkeen otaksuttiin niitten jonkun ajan kulkevan maan alla ja jälleen kumpuavan esiin Armenian vuorimaassa. Nämä otaksumat eivät olleet juuri niin luonnottomia, kuin miltä ne ensi katsannolta näyttävät, sillä moinen jokien katoaminen vuorien alle ja taas esiin ilmestyminen pitkäin matkain päässä on jotenkin tavallinen ilmiö sekä Kreikassa että Länsi-Aasiassa ja yleensä kaikkiallakin, missä on kalkkivuoria. Tigriistä luultiin Vanhallakin ajalla, että sen alkujuoksu oli maanalainen, lähtien Van-järvestä, mutta luulo on myöhemmin huomattu aiheettomaksi.

Paratiisi.

Kautta Keskiajan kysymys Paratiisin paikasta tosiaan kiinnittikin mieliä enemmän kuin mikään muu »maantieteellinen» kysymys — lukuun ottamatta ehkä Gog ja Magog kansoja, joiden piti viimeisinä päivinä tulla maailmaa hävittämään. Mutta silti ei tehty sanottavia yrityksiä Paratiisin saavuttamiseksi, vaikka se olikin maan päällä, sillä siihen paikkaan oli ihmisen mahdoton päästä. Yleensä luultiin Paratiisin olevan kaukana Itämailla, koska Genesiksessä sanotaan, että »Herra Jumala istutti Paratiisin Edenistä itään päin»… Mutta muuta kuin suunnan eivät vanhat kirkkoisät tienneet, he eivät osanneet sanoa, kuinka kaukana taikka lähellä se oli, eikä sitäkään, oliko se Okeanon takana, vaiko tällä puolella. Kosmas Tndikopleustes luuli sen olevan valtameren takaisella manterella, toiset taas itse asutun maan päällä, mutta vuorella, joka oli kaikkia muita vuoria korkeampi. Siellä korkeudessaan se oli erillään maailman liasta ja saastasta ja sitä paitsi lähempänä taivastakin. Vuoren täytyi olla kaikkia muita vuoria korkeampi, koska se ei muutoin olisi säilynyt vedenpaisumukselta, joka peitti koko maan. Ihmeusko ja yksinkertainen järkeily kävivät aina Keskiajan käsityksissä rinnan. Tämä käsitys Paratiisin korkeudesta ei ollut ainoastaan yleisempi, vaan se myös kauemmin säilyi, aina Uuden ajan alkuun saakka. Vielä hurskas Columbuskin, joka uskoi maan pallonmuotoon, oli tämän käsityksen varma kannattaja.

14:llä vuosisadalla Calabrian Bysinian piispa Juhana Marignolli koetti laatia Paratiisista maantieteellisesti oikean kuvan. Paavi Benedictus XII oli lähettänyt hänet Tataarien suurkaanin hoviin Kambalukiin (Pekingiin), ja hän tuli näin matkustaneeksi laajalti Keski-Aasiassa. Oleskellessaan myöhemmin Saksan keisarin Kaarlo IV:nnen hovissa Böhmissä ja valmistellessaan keisarin käskystä Böhmin historiaa, hän myös kirjotti muistoon matkahavainnoitaan, lausuen samalla arvelultaan Paratiisin paikasta. Hän kuvaa Paratiisin puita, sen jokia ja kertoo jalansijasta, jonka Aatami potkasi maahan, kun enkeli syntiinlankeemuksen jälkeen kantoi hänet Paratiisista 40 italian penikulman päässä olevalle korkealle vuorelle Ceylonin saarelle. Eeva vietiin toiselle vuorelle, ja vasta neljäkymmentä päivää erossa oltuaan tämä ensimäinen parikuuta jälleen yhtyi. Paratiisi oli muka niin lähellä Ceylonia, että Paratiisin lähteistä kuohuvan veden kohina kuului saarelle. Se ei muka ollutkaan mikään kumma, sillä Juhana Scotus oli laskenut Paratiisin vuoren olevan niin korkean, että se ulottui kuun sakaraan saakka.

Columbuksen mielipide Paratiisin asemasta mainittakoon tämän yhteydessä. Hän esitti sen Espanjan kuninkaalle ja kuningattarelle Haitista kirjottamassaan kirjeessä (v. 1498). Columbus oli kolmannella matkallaan, 100 leaguaa Azoreista länteen päin, huomannut kompassin odottamatta poikkeavan melkoisesti luoteeseen. Tämän omituisen ilmiön hän ensinnä selitti siten, että päin vastoin Pohjantähti mahtoi tehdä omituisia liikkeitä, mutta arveli sitten, että se osottikin maan muodon epäsäännöllisyyttä. Kompassineulan poikkeus muka osotti, ettei maa ollut pallonmuotoinen, vaan paremmin suureen, vaikka kylläkin täydelliseen päärynään verrattava. [Kaikkein uusin tutkimus on tullut siihen johtopäätökseen, että maa tosiaan on hieman päärynän muotoinen, kapeampi pää Etelänavan puolella, mutta poikkeukset ellipsoidin muodosta ovat niin vähäiset, että ne vasta tarkimpain mittausten kautta voidaan varmaan määrätä. Columbus taas luuli epäsäännöllisyyden olevan päiväntasaajan suunnassa.] Päärynän kannan puolessa, siinä missä lehtivarsi on kiinni, oli muka pieni kohennus, ikäänkuin naisen rinnan näppylä, Columbuksen omia sanoja käyttääksemme, ja tätä kohennusta hän luuli kulkeneensa lähestyessään matkallaan Etelä-Amerikan mannerta. Laivan kohoaminen maapallon yleispinnasta oli muka aiheuttanut kompassin ihmeellisen poikkeuman.

Mutta vielä eräs toinen seikka sai Columbuksen otaksumaan, että maan pinnassa oli tämmöinen pahka. Hän oli Afrikan länsirannalla huomannut ihmisten mustumistaan mustuvan, kuta kauemmaksi kuljettiin pohjoisesta etelää kohti. Sierra Leonessa, joka oli vain 50° pohjoiseen päiväntasaajasta, piti siis hänen käsityksensä mukaan kaikkein mustimpain ihmisten olla. Mutta kun hän, melkein samaa leveyspiiriä länteen päin kulkien, huomasi ilman lännempänä olevan paljon leudompaa kuin Afrikan rannalla (siellä vallitsi meri-ilmasto), ja kun sitä paitsi hänen löytämässään maassa kasvisto oli ihmeteltävän runsasta (vastapäätä Afrikan puolella se on vähemmän kehittynyt erämaan läheisyyden vuoksi) eivätkä ihmisetkään olleet niin tummaihoisia, kuin maantieteellinen leveys muka edellytti, niin hän päätti kaiken tämänkin johtuvan otaksutusta maanpinnan pullistuksesta.

Kolmannen todistuksen pahkalleen Columbus luuli saavansa otaksutusta Paratiisin vuoresta. Hän oli Orinocon suistamossa ensi kerran tavannut Etelä-Amerikan mannermaan. Orinocon valtavat vesimäärät, jotka tunkeutuvat mereen suurella voimalla, ja rannikon voimalliset merivirrat synnyttävät Parian lahdessa ja Louhikäärmeen kidassa (Bocas de Dragos) Trinidadin ja mannermaan välillä rajuja ja vaarallisia vuolteita. Merivirtauksen nopeudesta Columbus päätti, että sillä paikalla merenpinta mahtoi olla hyvin kalteva; se taas johtui tuosta mainitusta paisumisesta, joka muka oli maan kaikkia vuoria korkeampi. Paratiisivuori ei siis mahtanut olla sieltä kaukana. Tässä luulossa häntä vielä vahvisti sekin seikka, että seutu oli äärimäinen maa idässä, jos sitä katsottiin idän kautta, maapallon ympäri, joten sen paikkakin oli täydelleen yhtäpitävä Raamatun ja kirkkoisäin opetuksien kanssa. On muistettava, että Columbus kuolemaansa saakka luuli tulleensa, ei uuteen maanosaan, vaan Itä-Aasian rannoille. »Minä olen sitä mieltä», Columbus kirjotti, »ettei maallinen Paratiisi ole jyrkällä vuorella, niinkuin yleensä luullaan, vaan kohennuksella, sillä paikalla, johon, niinkuin sanoin, päärynän kara on kiinnitetty, ja että jo pitkän matkan päästä vähitellen kohotaan Paratiisia kohti, vaan ettei kukaan voi itse kukkulalle päästä. Mutta kuitenkin luulen, että juuri sieltä lähtee tämä vesi (Orinoco), tullen siihen kohtaan, johon saavuin, ja muodostaen siellä meren. Kaikki nämä ovat huomattavia merkkejä Paratiisin läheisyydestä, koska sen paikka kokonaan sopii yhteen pyhien miesten ja jumaluusoppineitten mielipiteitten kanssa, ja merkit ovat sitäkin huomattavammat, kun en ole milloinkaan kuullut enkä lukenut, että missään muualla olisi niin paljon suolatonta vettä suolaveden läheisyydessä ja seassa, ja lisäksi niin lauhkeassa ilmanalassa. Ellei tämä tule Paratiisista, niin on ihme sitäkin suurempi, sillä en luule, että missään muualla maailmassa on niin suurta ja leveätä jokea.»

Suuri merkitys oli Keskiajan maantieteessä Paratiisin neljällä joella. Mutta ne tuottivat oppineille paljon päänvaivaa, koska Raamatun tietoja oli hyvin vaikea saada sopusointuun sen kanssa, mitä ihmiset todella tiesivät luonnonmaantieteellisistä oloista. Genesiksen toisessa luvussa, kymmenennessä värsyssä, sanotaan: »Ja Edenistä kävi virta kastamaan Paratiisia, ja jakoi sieltä itsensä neljäksi pääviraksi.» Sitten mainitaan näitten neljän virran nimet ja niitten suunta pääpiirteissään. Näitten virtojen luultiin tarkettavan Itämaitten huomattavimpia tunnettuja virtoja. Että Eufrat ja Tigris niihin kuuluivat, siitä olivat kaikki samaa mieltä, Pisonia ja Gihonia taas toiset luulivat, milloin Gangeeksi ja Niiliksi, milloin Niiliksi ja Tonavaksi. Mutta kun Edenin luultiin olevan maailmanmeren takana, ja nämä joet taas olivat asutun maan päällä, niin kävi hyvin vaikeaksi selittää niitten kulkua, ja toiset sitä varten otaksuivat niitten joko juoksevan Okeanon alitse, taikka sen poikin, niinkuin jo olemme maininneet. Toiset kirjottajat taas eivät luulleet Edenin olevankaan Okeanon takana, niinkuin Kosmas oli otaksunut, vaan kuka ylipääsemättömien vuorien, kuka suunnattomien erämaitten takana, taikka keksittiin korkeita tulisia muureja, joitten määrä oli ainiaan estää syntisiä ihmislapsia pääsemästä Jumalan istuttamaan yrttitarhaan. Paratiisin neljän joen ja maan jokien välisen yhteyden aikaan saamiseksi ei näiden siis tarvinnut otaksua, että ne meren alitse virtasivat, mutta hekään eivät pulasta muulla tavalla päässeet kuin otaksumalla, että ne osan matkastaan juoksivat maan alla. Niinpä Syyrian Gabbalan Severinus luuli, että Edenin suuri joki Paratiisista lähtiessään syöksyi syvään kuiluun, jossa se maan alitse juoksi pitkät matkat, noustakseen sitten neljässä eri paikassa uudelleen maan pinnalle. Toiset kirkkoisät luulivat virtain jakautuvan jo Edenissä, mutta kaikki päättivät niitten juoksevan alkumatkansa maan alitse. Tämä syöpyi siihen määrään Keskiajan hurskaiden maantieteilijäin käsityksiin, että he lopulta luulivat maan sisustan olevan täynnään rotkokanavia, joista maan kaikki joet saivat vetensä.

Paitsi Paratiisin vuorta pohdittiin Keskiajalla varsinkin sitä seikkaa, miksi sen paikka oli juuri idässä. Tosin saatettiin vedota Raamatun sanoihin, mutta asiaa koetettiin vielä toisellakin tavalla perustella. Pyhä Athanasios ja hänen jälkeensä eräs Ravennan maantieteilijä, jonka nimeä ei tiedetä, luulivat Paratiisin sijotetun itään sen vuoksi, että sillä puolella oli niin runsaasti kallisarvoisia maustimia. »Samoin kuin urospalmuista siitepöly tuulen kantamana kulkee naaraspalmuihin», kirjottaa Ravennan maantieteilijä, »samoin Paratiisista kulkee siunausta tuottava henkäys, hedelmöitsevä tuoksu hajuaineista rikkaan Intian kasveille.» Vastoin tätä mielipidettä luulee Gabbalan Severinus idän nauttivan niin suurta etua siitä syystä, että sieltä taivaan valo alkaa, tuoden maan päälle kaiken elämän. »Jumala tiesi tulevaisuuden ja asetti ensimäiset ihmiset siihen paikkaan huomauttaakseen heille, että samoin kuin taivaan valot kulkevat länteen, samoin ihmiskunta kulkee kuolemaa kohti, vaan että sen on odottaminen tulevaa ylösnousemusta, aivan samalla tavalla kuin tähdetkin uudelleen kohoavat idässä.» Luonnollisesti tämmöiset värikkäät ja runolliset vertaukset syvään vaikuttivat silloisten ihmisten ja matkustajain mielikuvitukseen, mutta toiselta puolen ne olivat kylläkin omiaan johtamaan ajattelijoita harhaan oikealta tieltä, niinkuin Columbuksenkin esimerkki osottaa.

Gog ja Magog.

Raamatullinen alkujuuri on niinikään toisella Keskiajan maantieteen valtakysymyksellä, joka koski Gogin ja Magogin maata ja sen sekä Israelille että koko maaillalle turmiota tuottavia asukkaita. Tämä tarina liittyy profeetta Hesekielin ja Ilmestyskirjan sanoihin, joissa näitten kansain tuhoisaa hyökkäystä ennustetaan vähän ennen maailman loppua. Keskiajan kirkkoisät ja tiedemiehet käsittivät näitten molempien hirmukansain asuinsijain selville saamisen tärkeimmäksi tehtäväkseen. Ensimäisinä vuosisatoina kristillisen ajanlaskun jälkeen etsittiin Gogia ja Magogia vielä Välimeren läheisyydestä, milloin luultiin niiksi Skyyttejä, milloin Gootteja, Gettejä, Massagettejä taikka Hunnejakin, taikka otaksuttiin niitten asuvan Palestinan pohjoispuolella aroilla. Myöhemmin sitä vastoin, kun kysymykseen oli sekaantunut syyrialaisia ja persialaisia taruja, asetettiin Gog ja Magog paljon kauemmaksi koillista kohti, vielä Keski-Aasiankin taa. Aleksanterin sankaritarukin yhdistettiin Gogiin ja Magogiin. Jo aikaisin oli tuo kuulu väli ottaja- ja sankarihaamu Itämaitten kansain käsityksissä yhdistänyt itseensä Helleeniläisten kaikki sankarityöt. Missä vain taru oli säilyttänyt muiston jostain urhotyöstä, missä vain oli säilynyt joku muinaisrakennus, jonka alkua ei tiedetty, kaikkialla se liitettiin voittamattomaan suosittuun sankariin, joka niin suvaitsevasti ja jalomielisesti oli kohdellut vallottamiaan maita. Itämaiden taruja jatkoivat hurskaat mietiskelijät omilla arveluillaan. Muun muassa otaksuttiin Aleksanteri Suuren työksi niitä varustuksia, joita Uus-Persian valtakunnan aikana oli rakennettu Kaukaso-vuoristoon suojaksi arokansain hyökkäyksiä vastaan. Aleksanteri oli muka ne varustanut Gogin ja Magogin saastaisia kansoja vastaan, joita Keskiajan oppineet halusta olivat taipuvaisia luulemaan niiksi kymmeneksi Israelin heimoksi, jotka jo Assyrian kuninkaat olivat maasta vieneet. Vasta kun tuomiopäivän pasuuna kaikuu, saattaisivat nuo kansat muka murtaa varustukset ja rautaiset portit. Kaukason itäpäässä Rautaportin hajonneet muinaisjäännökset muistuttavat tätä tarua.

Keskiajan kartoissa ja kosmografioissa olivat Gog ja Magog sen vuoksi pysyvä ilmiö. Ne on muun muassa kuvattu tunnettuun, 10:llä vuosisadalla laadittuun anglosaksilaiseen karttaan, jota säilytetään British Museumissa, ja asuinpaikaksi on merkitty Kaspian meren ja Mustan meren välinen kannas. Sekä Albertus Magnus että Marco Polo mainitsevat ne teoksissaan 13:lla vuosisadalla, ja ne elivät edelleen kartanpiirustajain mielikuvituksessa vielä sittenkin, kun Columbuksen löytämä Uusi maailma jo karttoja kaunisti. Niin sitkeä oli tämä taru, että sen tapaa vielä 17:nnen vuosisadan loppupuolella kirjotetuissa teoksissa.

Hirviöt.

Paratiisi, Gog ja Magog ovat kuvaavia esimerkkejä Keskiajan maantieteellisestä katsantokannasta. Niillä oli edes Raamatun auktoritetti puolellaan, mutta lisäksi keksittiin kaikenlaisia kummituksia, joihin uskottiin melkein yhtä lujasti kuin Raamattuunkin. Yksisilmäisiä ja yksijalkaisia, suuttomia, kolmikätisiä ihmisiä, kentaureja, koirankuonolaisia, kykloppeja, kolmen ja viidenkin metrin mittaisia jättiläisiä ja taas pienen pieniä kääpiöitä, amatsoneja ja muita ihmeellisiä olennoita vilisee Keskiajan kartoissa. Suurimmaksi osaksi kaikki nämä hirviöt kuitenkin ovat pakanuuden perintöä.

Pimeinä vuosisatoina olivat maineessa varsinkin yksijalkaiset (monosceli, skiapodit), joiden luultiin juoksevan ihmeteltävän nopeasti, vaikkei niillä ollutkaan muuta kuin yksi jalka. Tämä tosin oli tavallista ihmisjalkaa paljon suurempi. Kun päivä paistoi liian kuumasti, niin ei niitten tarvinnut muuta kun istua maahan ja kohottaa tämä leveä latuskajalka ilmaan auringonvarjostimeksi. Se täydelleen riitti varjostamaan koko miehen. Yksijalkaisia luultiin asuvan Intiassa. Norjalaisille viikingeillekin ne olivat tutut, he luulivat tavanneensa semmoisen Viinimaassa. Arabialaiset, jotka pikemmin liiottelivat kuin vähensivät kaikkea ihmeellistä, karsivat yksijalkaisilta vielä toisen käden ja toisen silmän. Siten jäi vain puolet ihmistä, ja näiden kummitusten he luulivat juoksentelevan varsinkin soitten reunoilla.

Eräällä Kaspian meren saarella luultiin Fanesien asuvan. Ne muka olivat viittäkin metriä pitkiä, ruumis oli marmorivalkoinen, mutta korvat niin suuret, että fanesi saattoi yöksi kääriytyä niihin. Blemmyit tai Lemnit, joitten Strabon ja Plinius luulivat asuvan jossain Afrikassa, olivat päättömiä, silmät ja suu keskellä rintaa. Kirkkoisätkin uskoivat niihin kiven kovaan ja ne piirrettiin kaikille kartoille. Suuttomat eli Astomit vaelsivat Gangeen rannoilla. Kun he eivät voineet syödä, niin he sen sijaan haistelivat kukkien, juurien ja hedelmien tuoksua. Poistuessaan kauemmaksi kotoaan he ottivat metsäomenan eväikseen, haistellen sitä, aina kun tuli nälkä. Väkevämmästä hajusta he olisivat kuolleet. Mutta varsinkin koirankuonolaisilla on tärkeä sija Keskiajan kansatieteessä, joka otti ne vastaan kreikkalaisena perintönä. Koirankuonolaisten keksijä tai ainakin tunnetuksi tekijä oli kreikkalainen lääkäri Ktesias, joka viidennen vuosisadan lopulla oleskeli niin pitkät ajat Persian hovissa. Hän ja hänen mukaan myöhemmätkin kirjailijat luulivat koirankuonolaisten asuvan Intiassa. Keskiajan maantieteilijät piirtelivät niitä sinne tänne. »Intiassa kuuluu olevan», kirjottaa Plinius, »semmoisia ihmisiä, joilla on koiran pää. He vaatettavat itsensä eläinten nahkoilla, haukkuvat kuin koirat ja tällä tavalla keskustelevat toistensa kanssa. Hampaat ovat koiranhampaita kookkaammat, kynnet samanlaiset kuin koiralla, suuremmat vain ja tylsemmät. He asuvat vuoriston kaltailla aina Indos joelle saakka. Mutta vaikka heidän ihovärinsä on musta, niin eivät he kuitenkaan ole ensinkään pahaluontoisia. Varsin hyvin he ymmärtävät muitten Intialaisten kieltä, joitten kanssa keskustelevat, mutta itse he eivät voi vastata, ainoastaan haukkuvat, viittovat kädellään, osottelevat sormillaan, samaan laatuun kuin kuuromykät. Ja he syövät raakaa lihaa.» Paljon on vielä uudempinakin aikoina väitelty tästä merkillisestä kansasta. Mikä on sitä pitänyt apinoina, mikä Hindustanin paarioina, mikä Australialaisina, joita muka oli Intiaan eksynyt. Yleiseksi mielipiteeksi on kuitenkin vakaantunut, että Ktesiaan koirankuonolaiset mahtoivat olla Intian varhaisimpia alkuasukkaita, joista on nykyisiin saakka säilynyt tähteitä Dekanin epäterveellisimmissä kuumeviidakoissa. Keskiajalla luultiin koirankuonolaisia olevan monessakin maassa. Marco Polo esim. oli löytävinään heitä Sumatran pohjoispuolella olevista saarista. Mutta varsinkin Afrikaa luultiin niitten kotimaaksi, ja sinne saattoikin huoletta sijottaa vaikka mitä hirviöitä, sillä Afrikan sisäosat pysyivät aina uusimpaan aikaan saakka melkein kokonaan tuntemattomina.

Vanhoilta Keskiaika niinikään peri tarun kääpiökansasta, »Pygmeistä». Helleenien vanhassa kirjallisuudessa voimme seurata niitten jälkiä taapäin aina Homeroksen runoihin saakka. Iliadissa muun muassa kuvataan Pygmeitten hullunkurista tappelua kurkien kanssa. Aristoteles luuli kääpiöitten asuvan Niilin latvoilla, ja sieltä ne viime vuosisadalla todella löytyivätkin. Useat matkustajat löysivät sieltä syvimpäin aarniometsäin kätköistä tavattoman pieniä ihmisiä. Paljon on pohdittu, kuinka jo muinaisuudessa saattoi olla Välimeren rannoilla tietoja näistä pimeimmistä seuduista, jotka vasta miespolvi takaperin ovat meidän aikamme maantieteen näköpiiriin tulleet. Luultavaa on, että taru kääpiöihmisistä vähitellen kulki sisämaasta Niilin varsia pitkin alaspäin. Vielä viime vuosisadalla kertoivat Khartumin tuolla puolen nuubialaiset venemiehet Schweinfurtille kaikenlaisia kummia juttuja maan sisäosissa asuvista kummista ihmisistä, joita ei siihen saakka vielä kukaan europpalainen ollut nähnyt. Keskiajan kääpiökansat perustuivat kokonaan noihin vanhoihin taruihin. Se haaveili Pygmeitten asuvan milloin Afrikan rannoilla, milloin Intian vuoristossa, taikka Tibetissä, Kiinan rajoilla. Katalonialaisessa maailmankartassa vuodelta 1375, joka on Keskiajan maantieteen parhaita varhaisia asiakirjoja, on mainittuun seutuun kuvattu kolme pienikasvuista miestä, jotka täysissä tamineissa taistelevat viittä kurkea vastaan. Viereen on kirjotettu: »Tässä nähdään pieniä ihmisiä, jotka tuskin ovat viiden kämmenen korkuisia, mutta urhoollisesti puolustavat itseään kurkia vastaan. Tähän rajottuu Chatain (Kiinan) ruhtinaan valtakunta.»

Nämä esimerkit Keskiajan kansatieteestä osottavat, että käsitykset ihmisistä ja kansoista ovat Uuden ajan kuluessa käyneet yhtä perinpohjaisen kehityksen kautta, kuin tiedot maailman rakennuksesta ja maan luonnon ilmiöistä. Keskiajan puolustukseksi kuitenkin mainittakoon, että kansatieteen alalla hyvin alkuperäiset ja nurjat käsitykset pysyivät vallalla kauan Uudellakin ajalla, paljon sen jälkeenkin, kun maan pallonmuodosta, maan asemasta aurinkokunnassa ja painovoimasta oltiin selvillä. Vasta kahdeksannellatoista vuosisadalla alkoi kansaintuntemuskin vakautua tieteelliselle pohjalle.

Kosmas Indikopleusteen käsitys nelikulmaisesta maailmanhuoneesta oli kauan yleiseen vallalla Länsimaillakin. Niinpä on Albyn luostarissa säilynyt 8:lla vuosisadalla laadittu suunnikkaan muotoinen kartta. Ainoastaan kartan itäpää on jonkun verran pyöristetty. Samansuuntainen lienee ollut Kaarlo Suuren hopeinen maailmankartta, — toiset kuitenkin luulevat sen olleen ympyriäisen. Suuri vahinko historiallisen maantiedon tutkimukselle on, että Kaarlo Suuren kuulu kartta on hukkaan joutunut. Hän itse määräsi sen jaettavaksi köyhille almuina, koska siinä oli paljon hopeaa. Hänen poikansa Ludvig ei tosin noudattanut käskyä, vaan säilytti kartan rakkaana muistona, mutta v. 842 se hävitettiin palkkain maksamiseksi Lotharin, Kaarlo Suuren pojanpojan hurjille palkkasotureille.

Pyöräkartta.

Nelikulmaisten maailmankarttain ohella piirrettiin pyöreitäkin. Ensimäiseltä vuosituhannelta on vain monias meidän aikoihimme säilynyt. Mutta 10:llä vuosisadalla alkoi pyöräkartta yhä enemmän tunkea tieltään suunnikkaan, ja Keskiajan lopulla se oli yleiseen vallalla. Pyöräkartat olivat melkein yhtä lapselliset ja vajanaiset kuin suunnikaskartatkin. Apuviivoina käytettiin ympyrän säteitä, jotka kartan keskipisteestä säteilivät joka suunnalle, ikäänkuin pyörän puolat. Piirustus oli niissäkin kokonaan kaavamainen. Kartta halkaisijalla jaettiin kahteen osaan, ja toinen puoliskoista taas kahteen osaan säteellä, joka oli halkaisijaa kohtaan kohtisuorassa. Jakamaton itäpuolisko oli Aasia, molemmat länsipuoliskot neljännekset toinen Europpa, toinen Afrikka. Tämän, jaon aiheutti se luulo, että muka Niili ja Tanais (Don), jota pidettiin Aasian rajana, juoksivat mereen tarkkaan toistensa kohdalla samalla puolipäiväpiirillä, vaikka vastakkaiseen suuntaan. Nämä joet sen vuoksi parhaiten soveltuivat erottamaan Aasiaa molemmista toisista maanosista. Europan ja Afrikan erottajaksi luonnollisesti otettiin Välimeri, jonka suunta onkin idästä länteen. Se että Aasialle myönnettiin niin paljon alaa, johtui silloisten raamatunselittäjäin käsityksestä Noan perhesuhteista. Noa nimittäin jakoi maan kolmen poikansa, Semin, Hamin ja Jafetin kesken. Mutta koska Sem oli vanhin ja hänen siemenestään piti syntyä Herran valitun kansan, niin hän sai koko itäpuoliskon, länsipuolisko taas jaettiin kahtia Jafetin ja Hamin kesken. Kartoissa taas asetettiin yläsyrjään maailman itäkohta, — eikä pohjoisnapa, kuten sekä kreikkalaisten että nykyajan kartoissa, — koska Aasia oli kristinuskon kehto ja Paratiisi Raamatun mukaan oli idässä. Idälle oli sen vuoksi kartassa annettava kunniasija.

Pyöräkartta lienee saanut alkunsa silloin, kun maailmaa aljettiin pitää uivana pallona, joka suurimmaksi osaksi oli veteen uponnut. Veden päällä oleva osa luonnollisesti oli ympyriäiseksi kuvattava. Mutta Jerusalem edelIeenkin piirrettiin kartan keskipisteeseen. Myöhemmin kun Aasiaa ruvettiin laajemmalti tuntemaan ja se kartoilla valtasi yhä enemmän tilaa, siirtyi Jerusalem jonkun verran keskustasta lännen puolelle.

Arabit maantieteen elvyttäjinä.

Kaikki suuret uskonnolliset liikkeet ovat melkoisesti laajentaneet ihmiskunnan maantuntemusta. Braamalaisuuden levenemisen kautta Etu-Intia tutustui Taka-Intiaan ja Malaiji-saaristoon, buddalaisuus laajensi Intian maantuntemusta Tibetin ja Kiinan kautta Japaniin saakka, kristinusko taas saattoi koko Pohjois- ja Itä- Europan maantiedon piiriin. Nestoriolaiset lähetyssaarnaajat ensimäisellä vuosituhannella matkustivat aina Kiinaan saakka. Mutta kaikkein enimmän islam, Muhamedin perustama uskonto, on vaikuttanut maantuntemuksen laajentumiseen. Muhamedilaisuus hämmästyttävän lyhyessä ajassa levitti vaikutuksensa Herkuleen patsaista hamaan Kiinaan saakka.

Islamin keskustoihin keräytyi pimeinäkin vuosisatoina, jolloin Länsimailla vallitsi yleinen sekasorto ja tietämättömyys, paljon tietoja mitä etäimpänä toisistaan olevista maista ja kansoista. Arabit kehittivät vilkkaan kaupan niihin maihin, jotka he alaisikseen lannistivat, ja vielä etäämmällekin. Kaikista muhamedilaisista maista kokoontui pyhiinvaeltajia Arabian pyhiin paikkoihin. Matkustaminen oli verraten helppoa, kun arabeja oli uskonnon keralla levinnyt niin laajalle ja kaikkialle Itämaille oli samalla perustettu kauppasiirtokuntia. Lisäksi koraani velvotti tunnustajiaan suoraan mitä laajimman vieraanvaraisuuden matkustavaisille, tarpeen tullen varustamaan heille matkarahatkin. Saatuaan valtoihinsa Mesopotamian ja Niilin laakson Arabit hallitsivat molempia Intiaan vieviä kauppateitä ja saivat sen kautta tämän vanhan ja tärkeän kaupan haltuunsa. Arabialaiset kauppiaat saivat niin vankan jalansijan Intiassa, että Portugalilaiset Uuden ajan alussa saivat panna kaikki voimansa liikkeelle, murtaakseen asevoimalla heidän kauppa-yksinvaltansa.

Arabit Intian väylillä.

Ennen muhamedin uskon perustamista ja leviämistä oli etäisempien Itämaitten kauppa muutamia vuosisatoja ollut suureksi osaksi Kiinalaisten käsissä. Kiinan valtakunta oli Keskiajan alkupuolella kukkeimmillaan. Se ylläpiti lännen kanssa yhteyttä sekä vanhoja maan poikki kulkevia karavaniteitä pitkin, että meritsekin. Kiinalaiset tunsivat jo silloin kompassin ja purjehtivat sen johdolla aavainkin merien poikki. Kiinalaisia aluksia saapui Intian satamiin ja arabialaisten kirjottajain tietojen mukaan aina Ormukseen, Persian lahden suulle, ja joskus Kaksoisvirtainkin suistamoon saakka. Mutta kun Arabit alkoivat näillä merillä purjehtia, niin kiinalainen laivakulku sitä myöten taantui. Arabit vuorostaan alkoivat Intiasta ulottaa retkiään aina etäiseen silkkimaahan saakka.

Arabien kauppa Kiinaan näyttää alkaneen kahdeksannella vuosisadalla. Alussa oli nykyinen Kanton tärkein kauppapaikka, myöhemmin siltä vei voiton Khanfu, nykyinen Hongtshoufu. Mutta yhdeksännen vuosisadan lopulla syntyi Kiinassa suuri kapina, jonka kautta muun muassa silkkiteollisuus kärsi suuria vaurioita. Maassa olevat ulkomaalaiset surmattiin ja heidän siirtokuntansa hävitettiin. Tämän kapinan jälkeen arabialaiset laivat eivät enää uskaltaneet lähteä Kiinaan, eivätkä kiinalaisetkaan saapua Intiaan. Tavaranvaihtoa kuitenkin jatkettiin, mutta sen pääpaikaksi tuli nyt Ptolemaioksenkin tuntema »Kultainen Khersonnesos», nykyinen Malakan niemi, jossa oli Kaleh niminen tärkeä kauppapaikka. Tähän satamaan varmaan saapui aluksia Malaiji-saaristostakin, jonka asukkaat vanhastaan ovat olleet maailman rohkeimpia merenkulkijoita — hehän ovat kansoittaneet Tyynen meren saaretkin pienine mutta merikuntoisine pursineen. Malaiji-saaristosta, Sundasaarilta, Molukeilta, Filippineiltä, tuotiin nuo mausteet, jotka olivat sekä Itämailla että Länsimailla niin haluttua tavaraa. Kaleh oli niin ollen ensimäisen vuosituhannen lopulla Intian tärkeimpiä kauppapaikkoja. Se oli vielä Portugalilaisten saapuessa varsinkin maustekaupan keskusta.

Arabialaisilla aluksilla Intian ja Kiinan tavarat sitten saapuivat Punaiseen mereen, joko Kholsum nimiseen kauppapaikkaan, joka oli nykyisen Suezin seuduilla, taikka etelämmäksi rannikolle, josta ne karavaniteitä kulkivat joko Arabian rannikkoa Syyriaan, taikka Punaisen meren länsirannalta maan poikki Niilin laaksoon.

Abu Zeyd niminen arabialainen kirjailija, maantieteilijä Massudin ystävä, on säilyttänyt seuraavan kertomuksen erään tuttavansa käynnistä Kiinan keisarin hovissa. Tämä matkakertomus on omiaan kuvaamaan tuota Arabien aikaista yritteliäisyyttä ja samalla niitä käsityksiäkin, jotka siihen aikaan vallitsivat kaukaisessa idässä.

Ibn Vahab Kiinassa.

Bassoran kaupungissa asui, kertoo Abu Zeyd, Ibn Vahab niminen mies, joka v. 870, Sansibarin rannikolta tulleitten rosvojen hävitettyä kaupungin, pakeni Sirafiin ja siellä astui laivaan, joka juuri oli valmiina purjehtimaan Kiinaan. Häntä halutti käydä Kiinan keisarin hovissa. Onnellisesti hän saapuikin Khanfuun ja matkusti siellä Kumdamiin (Siganfuhun, silloiseen pääkaupunkiin) ja tällä matkalla hän viipyi kaksi kuukautta. Kumdamissa hän oleskeli kauan aikaa ja kirjotti keisarille useita anomuksia, joissa hän ilmotti olevansa Arabialaisten profeetan sukua. Vihdoin hän pääsikin keisarin puheille. Tämä häneltä kysyi monta kysymystä Arabeista ja varsinkin siitä, kuinka he olivat hävittäneet Persialaisten valtakunnan. Ibn Vahab vastasi, että he olivat sen tehneet Jumalan avulla, koska Persialaiset olivat epäjumalanpalvelijoita, rukoillen tähtiä, aurinkoa ja kuuta, eikä oikeata Jumalaa. Siihen keisari vastasi, että Arabit olivat vallottaneet maailman kaikkein kuuluimman, parhaiten viljellyn, rikkaimman, hienoimmasta puheenparresta tunnetun ja laajimmin kiitetyn valtakunnan. Sitten hän kysyi: »Mitäpä teidän maassanne puhutaan maan muista kuninkaista?» Arabialainen siihen vastasi, ettei hän tiennyt. Keisari silloin sanoi tulkille: »Sano, että me pidämme arvossa ainoastaan viittä kuningasta ja että se sama kuningas, jonka valtakunta on laajin, on se joka hallitsee Irakia (Babylonia); sillä se on maailman keskellä ja muitten kuninkaitten maan piirittämä ja me olemme huomanneet, että häntä sanotaan 'kuninkaitten kuninkaaksi'. Hänen jälkeensä on ensimäinen sija meidän keisarillamme, joka on tässä läsnä, ja me olemme huomanneet, että häntä sanotaan 'ihmiskunnan kuninkaaksi'. Sillä ei ole ainoatakaan toista kuningasta, jolla olisi alamaistensa yli täydellisempi valta. Eikä ole auringon alla kansaa, joka olisi hallitsijalleen uskollisempi ja alamaisempi kuin tämän maan kansa. Me olemme sen vuoksi tässä suhteessa 'ihmiskunnan kuningas'. Hänen jälkeensä on Turkkilaisten kuningas, jonka valtakunta rajottuu meidän maahamme, ja häntä me sanomme 'jalopeurain kuninkaaksi'. Sitten tulee 'elefanttien kuningas', joka hallitsee Intiaa, ja häntä me myös sanomme 'viisauden kuninkaaksi’, koska hän Intialaisista polveutuu. Ja viimeinen heistä on Kreikkalaisten kuningas, jota sanomme 'miesten kuninkaaksi'. Sillä ei ole missään maan päällä parempia tapoja eikä hienompaa ulkonäköä, kuin hänen alamaisillaan. Nämä ovat», hän sanoi, »kuuluimmat kaikista kuninkaista, eikä ketään voida heihin verrata.» Sitten, sanoi Ibn Vahab, hän käski tulkin kysyä minulta, tunsinko minä herraani ja mestariani, tarkottaen profeettaa, ja olinko minä hänet nähnyt? Minä siihen vastasin: »Kuinka olisin nähnyt häntä, joka on Jumalan luona?» Hän sanoi: »Sitä minä en tarkottanut, vaan sitä kysyn, minkä laatuinen mies hän oli muodoltaan?» Minä vastasin, että hän oli ylen kaunis. Sitten hän käski tuoda suuren lippaan ja sen avattuaan otti siitä toisen, jonka hän asetti eteensä ja sanoi tulkilleen: »Näytä hänelle hänen herransa ja mestarinsa.» Ja minä näin lippaassa profeettain kuvat, jonka vuoksi liikutin huuliani, rukoillen itsekseni heidän kunniakseen. Keisari ei luullut minun niitä tuntevan ja sanoi tulkille: »Kysy, miksi hän liikuttaa huuliaan?» Minä vastasin rukoilevani profeettain kunniaksi. »Mistä tunnet heidät?» Minä vastasin tuntevani heidät heidän elämästään. »Siellä on», minä sanoin, »lippaassa Noa, joka pelastui, kun Jumala lähetti maan päälle vedenpaisumuksen. Ja minä tavalliseen tapaan tervehdin Noaa ja hänen seuralaisiaan.» Keisari silloin nauroi ja sanoi: »Etpä erehtynytkään Noasta, ja oikein sanoit hänen nimensä. Mutta suuresta vedenpaisumuksesta me emme mitään tiedä. On kyllä totta, että vedenpaisumus peitti osan maasta, mutta se ei ulottunut meidän maahamme, eikä edes Intiaan saakka.» Minä vastasin tähän, jonka jälkeen taas sanoin hänelle: »Siellä on Mooses sauvoineen ja Israelin lapset, ja siellä on Jeesus, joka ratsastaa aasilla ja hänen apostolinsa hänen kanssaan.» »Ah», sanoi keisari, »hän (Jeesus) ei ollut kauaa maan päällä, sillä kaikki mitä hän teki, hän teki vähän enemmässä kuin kolmessakymmenessä kuukaudessa.» Sen jälkeen Ibn Vahab näki muitten profeettain vaiheet, jotka oli ilmaistu samalla tavalla, kuin olemme lyhyesti tässä selittäneet.

Sitten, kertoo edelleen Ibn Vahab, näin Muhamedin kuvan, ja profeetta ratsasti kamelilla, ja hänen ympärillään hänen seuralaisensa myös ratsastivat kameleilla, jaloissaan arabialaismalliset kengät ja vyötäys nahkavöillä vyötettynä. Silloin minä itkin ja keisari käski tulkkia kysymään, mikä oli syynä siihen, että vuodatin kyyneleitä? »Siinä on profeettamme ja herramme, joka myös on minun serkkuni.» Hän sanoi, että olin oikeassa ja huomautti, että hän ja hänen kansansa olivat anastaneet parhaan kaikista valtakunnista. Mutta hän (profeetta) ei itse saanut sitä tyydytystä, että olisi sen nähnyt, vaan vasta hänen seuraajansa. Myöhemmin näin suuren joukon muita profeettoja, joitten tulkki luuli olevan heidän omasta maastaan (Kiinasta) ja Intiasta.

Keisari sitten kysyi Ibn Vahabilta monta kysymystä kalifeista ja heidän vaateparrestaan ja monesta muhamedin uskon määräyksestä, ja arabialainen vastasi parhaan taitonsa mukaan. Sitten keisari sanoi: »Mikä on sinun mielipiteesi maailman iästä?» Minä vastasin, että mielipiteet siitä olivat erilaiset, että jotkut luulivat kuuttatuhatta vuotta, toiset enemmän tai vähemmän. Tämän kuultuaan keisari ja hänen ensimäinen ministerinsä, joka myös oli läsnä, alkoivat nauraa ja keisari keksi monta vastaväitettä siihen, mitä minä olin sanonut. Lopulta hän sanoi: »Mitä teidän profeettanne siitä asiasta opettaa? Sanooko hän samaa kuin sinä?» Minun muistoni petti ja minä vakuutin hänelle, että hän sanoi samaa. Mutta silloin huomasin pahottaneeni hänen mieltään, ja hänen mielipahansa näkyi hänen kasvoistaan. Hän käski sitten tulkin puhua minulle seuraavaan laatuun: »Pidä varasi, mitä puhut, sillä kuninkaat eivät milloinkaan puhu muutoin, kuin saadakseen kuulla totuuden siitä, mitä he tahtovat tietää. Miten voi teidän kesken olla eri mieliä maailman iästä? Jos niin on, niin olette myös eri mieltä siitä, mitä profeetta on sanonut, vaikkei saa olla mitään erimielisyyttä profeettain opetuksista, vaan on niitä kaikkia kunnioitettava varmoina ja erehtymättöminä. Varo sen vuoksi, kuinka tämän jälkeen puhut.» Lopuksi hän lausui: »Mistäs se tulee, että olet hylännyt kuninkaasi, jota lähempänä et ole ainoastaan asuinsijasi, vaan myös veresikin kautta, kuin meitä?» Vastaukseksi ilmotin hänelle Bassorassa tapahtuneesta melskeestä ja kuinka olin tullut Sirafiin ja siellä tavannut laivan, joka oli valmiina purjehtimaan Kiinaan, ja että minä, kuultuani hänen valtakuntansa maineesta ja rikkaudesta, olin ollut utelias tulemaan tähän maahan ja näkemään kaikki omin silmin. Ja minä sanoin, että piankin palaisin omaan maahani ja serkkuni kuningaskuntaan ja että minä uskollisesti kertoisin, mitä olin nähnyt Kiinan mahtavasta valtakunnasta ja sen laajoista maakunnista, ja että minä kiitollisesti ilmottaisin, kuinka hyvin minua oli siellä kohdeltu, kuinka suuret hyvät työt olivat osakseni tulleet.—ja tämä näytti häntä suuresti miellyttävän. Hän sitten antoi minulle runsaat lahjat ja määräsi, että minut vietäisiin Khanfuun postihevosilla. Kaupungin kuvernöörille hän kirjotti, käskien kohdella minua suurella kunnialla ja varustaa minulle samanlaisia suosituksia maakuntien muille maaherroille. Siten minua kaikkialla hyvin kohdeltiin ja sain runsaasti kaikkea, mitä ylläpidokseni tarvitsin, ja minua kunnioitettiin monilla lahjoilla, kunnes lähdin Kiinasta.

Ensimäisiä Arabien anastuksista Intian meressä lienee ollut Sokotran saari, Kap Guardafuin edustalla. Saari oli muhamedilaisten anastaessa vielä kristitty, sen asukkaat tunnustivat Nestorioksen oppia. Arabien vallassa saari muuttui muhamedilaiseksi ja vaaralliseksi rosvopesäksi. Sokotrasta edettiin etelää kohti Sansibarin rannikolle, jossa Arabeilla arvatenkin oli jo hyvin vanhoista ajoista siirtokuntia. Nyt toimia tällä puolella melkoisesti laajennettiin. Noin v. 742, jälkeen Toursin tappelun, jossa Kaarlo Martel voitti Espanjan Sarasenit, koettivat profeetan serkun ja vävyn Alin jälkeläiset, Emosaidien heimo, kohottaa päällikkönsä Saidin Damaskon valtaistuimelle, mutta yritys meni myttyyn ja koko heimo pakeni. Punaisella merellä hankittiin laivoja ja purjehdittiin pitkin Afrikan rannikkoa etelään päin. Ensinnä näyttää Sokotra olleen heimon pääpaikkana, mutta sieltä perustettiin siirtokuntia kauas etelään, aina Melindeen, Mombasaan ja Mosambikiin saakka. Luultavasti Emosaidit kävivät Madagaskarissakin, vaikkei tästä ole säilynyt selvää tietoa Arabien maantieteellisissä teoksissa. Sansibarin rannikosta niissä sanotaan, että neekerimaa, joka siitä alkoi, oli laaja. »Mutta sydämessään he kunnioittivat Arabeja, ja nähdessään yhden näistä lankesivat hänen edessään kasvoilleen ja huutivat: 'Tässä tulee yksi Taatelien maasta' — sillä he olivat hyvin ahnaat taateleille.»

Kuinka tutut nämä Idän väylät olivat Arabeille aina kaukaiseen Kiinaan ja Japaniin saakka, käy täysin selville heidän kirjallisuudestaan ja saduistaan. Intian merestä, sen ilmiöistä ja eläimistä kerrotaan niin sattuvia havainnoita, että kertojat selvään olivat tuohon mereen hyvin perehtyneet. Kerrotaan sen delfineistä, haikaloista ja näitten leppymättömistä vihollisista imukaloista, kaloista, jotka osasivat lentää, ja semmoisista, jotka kykenivät kiipeämään puissa. Mutta kaikkein enimmän merenkulkijoita pelotti »allokhan» hirviö, joka nieli ihmisiä. »Allokhan» lienee tarkottanut vasarahaita, joka noissa vesissä on yleinen ja sekä ahneutensa että kamalan rumuutensa vuoksi on yhä pelätty. Kuvaillaan vesipatsaita ja pyörremyrskyjä, jotka Intian vesillä ovat niin tavallisia ilmiöitä, vaikka tietysti liiotellen, itämaalaiseen tapaan. Ceylonista, Malediveistä, Andamaneista, kaikkialta kerrotaan seikkoja, jotka yhä ovat noille seuduille luonteenomaisia.

Näiden tosiasiain valossa on huomattu, että »Tuhannen ja yksi yötä» nimiseen satukokoelmaan kuuluvat Sinbad Purjehtijan matkatkin perustuvat tositapauksiin, vaikka ne eivät olleetkaan yhden miehen, vaan useitten matkoja ja vaikka toteen sekotettiin vielä enemmän tarua kotolaisten huvittamiseksi kahvilain hämyhetkinä.

Sinbad Purjehtija.

Sinbad Purjehtijasta» kaikkiaan kerrotaan seitsemän matkaa. Ensimäisessä kerrotaan hänen lähteneen Wak-Wak saarille kauppaa tekemään. Nämä saaret luultavasti tarkottivat Japania. Hän purjehti sinne lukemattomien saarien välitse, jotka kuvauksesta päättäen tarkottivat Intian lounaisrannikon edustalla olevia Lakkadiveja. Vihdoin hän joutui eräälle, joka oli ihana kuin Paratiisin yrttitarha, mutta olikin valaan selkä. Valas heräsi, kun tuli sytytettiin sen selälle ja sukelsi mereen. Sinbad joutui veteen ja ajautui »Tammain saareen», joka luultavasti oli nykyinen »Hevossaari» lähellä Ceylonia. Kristityssä Pyhän Brandanin legendassa tapasimme samanlaisen valasjutun, sillä erotuksella vain, että Sinbadin valaan selässä kasvoi suuria metsiä ja juoksi puroja — niinkuin saattoi odottaakin päiväntasaajan seutujen sekä henkisesti että aineellisesti rehottavassa ilmanalassa. Kuningas Mihrajn palvelijat pelastivat Sinbadin toiseen saareen, jossa oli ylenpalttisesti kamferia ja pippuria — ehkä Molukeille, vanhain »Maustesaariin». Nimi Mihraj taas lienee sama sana kuin intialaisten ruhtinaitten yleinen nimi »maharaja». Mihrajn valtakunnassa Sinbad tapasi vanhan pursimiehensä, sai takaisin omaisuutensa ja lähti palaamaan Bassoraan. Matkalla hän tapasi Kasil nimisen ihmesaaren, josta kuului öisin ainaista rumpujen pärinää. Meressä oli kolmeasataa jalkaa pitkiä kaloja, jotka kuitenkin olivat niin arkoja, että ne pakenivat, kun löi kahta keppiä yhteen. Siinä uiskenteli linnun kaltaisia olennoita, joilla oli pöllön pää. Ne tietenkin olivat lentokaloja. Juttu »rumpusaaresta» oli Keskiajalla Länsimaillakin yleinen taru. Jättiläiskalat olivat valaita, joita Nearkhoskin niin vähällä vaivalla pelotteli pakoon.

Toisella matkallaan Sinbad näyttää olleen tiellä Sansibarin rannikolle, kun petolliset merimiehet jättävätkin hänet »saarelle nimettömälle». Siellä hän yksinäisenä ja hyljättynä löysi rokki linnun valtavan suuren munan. Hän asettui sen viereen odottamaan, kunnes lintu itse saapuisi. Eikä aikaakaan, ilma pimeni ja tuli lintu, joka ei tosin ollut »suuren suuri», mutta ei »pienen pienikään», kohottihan elefantin kummallakin kourallaan. Kun lintu oli nukkunut, niin Sinbad sitoi itsensä sen jalkaan kiinni, ja lintu kantoi hänet ilmojen halki Timanttilaaksoon, toisin sanoen Madagaskarista Intiaan. Kun rokki laskeutui laakson pohjalle poimiakseen käärmeen suupalakseen, niin Sinbad äkkiä päästi siteensä ja oli taas onnellisesti maassa. Mutta siitä ei ollut pitkää iloa, sillä laakso oli täynnään suuria käärmeitä ja sen reunat olivat summattoman korkeat ja äkkijyrkät. Istuessaan ja tilaansa aprikoidessaan hän äkkiä havahtui, kun hänen eteensä pudota tömähti suuri lihakappale. Hänen mieleensä välähti, että vanha taru Timanttilaaksosta (josta olemme Herodotoksen mukaan ennen kertoneet) perältäkin mahtoi olla totta, ja paikalla hän päätti käyttää hyväkseen älyämäänsä pelastuksen mahdollisuutta. Hän köytti itsensä lihapalaan kiinni. Tuli kokko, kohotti palan miehineen päivineen ilmaan ja kantoi pesäänsä. Timanttikauppiaat, jotka olivat lihakappaleen heittäneet, olivat siellä varalla, säikähyttivät kokon pois pesästä ja hyökkäsivät katsomaan, oliko liha tuonut mukanaan timantteja. Timantteja he eivät tosin löytäneet, mutta löysivät Sinbadin sen sijaan. He tietysti pettyivät pahasti, mutta Sinbad oli laaksossa täyttänyt kaikki vaatteensa timanteilla ja saattoi helposti lohduttaa heitä. Näin pelastuttuaan Sinbad teki kauppaa »Kamferisaarilla», joista hän aivan asian mukaisesti kertoo, kuinka maanasukkaat kalvoivat puuhun reiän ja antoivat kamferipihkan siitä valua astioihin. — Näissäkin seikkailuissa on keksitty tosipohjaa. Rokki lintu lienee tarkottanut Aepyornis lintua, jonka munankuoria ja luita on löydetty Madagaskarista. Lintu on jo ammoin sukupuuttoon kuollut, mutta sitä ehkä oli vielä Vanhalla ajalla jäljellä, samoin kuin Uudessa Seelannissa moa lintua, jonka maorit hävittivät sukupuuttoon. Aepyornis ei kuitenkaan ollut kotkan näköinen lintu, jommoiseksi sitä tavallisesti kuviteltiin, vaan samanlainen kuin kamelikurki, vaikka kuutta kertaa suurempi. Semmoinen lintu helpostikin saattoi antaa aihetta rokki-taruun, vaikka toiselta puolen tarut suurista kotkista ovat ikivanhaa mielikuvitelmaperua, joka on elänyt kautta aikain kaikkien kansain mielikuvituksessa. Kalevalassakin on semmoinen ihmelintu mitä komeimmin kuvattu. Ehkä se alkuaan perustuu hyvin vanhoihin muistoihin ihmiskunnan lapsuuden ajoilla vallinneista oloista. Timanttilaaksollakin luulevat jotkut olevan tosipohjaa, mutta varmaan tämä pohja oli hyvin paljon vanhempi Arabien keskiaikaisia purjehdusretkiä Intian vesillä. Yleiseen otaksutaan, että laakso tarkotti jotain Intian seutua, sillä Intia oli Vanhalla ajalla kuuluin jalokivimaa.

Kolmannella matkallaan Sinbad pyrki Kiinaan, mutta hänen laivansa ajautui Apinavuoren rannalle — ehkä Sumatraan, — ja siellä hän laivamiehineen joutui mustan hirviön valtaan, joka söi ihmislihaa. Kummituksella oli vain yksi silmä, ja samanlaisilla keinoilla kuin muinoin Odysseus Sinbadkin miehineen pelastui sen kynsistä. He joutuivat sitten maahan, jossa kasvoi runsaasti sandali-puuta — ehkä nykyiseen Timoriin. Sieltä ja Molukeilta taas otettiin suuri maustekuorma, nähtiin paljon uusia merikummituksia ja palattiin »rauhan majaan», Bagdadiin.

Paha himo tutkistella Luojan salattuja asioita sai Sinbadin yhä uudelleen merelle lähtemään. Hän kärsi nyt haaksirikon ihmissyöjäin saarilla, joilla kasvoi pippuria ja kookospähkinää — ehkä Andamaneilla. Siellä haaksirikkoutuneille syötettiin ruohoa, joka heitä lihotti, mutta vei järjen. Kun he olivat kylläksi lihoneet, niin heidät teurastettiin ja syötiin. Sinbad yksin vältti surman, sillä hän älysi vaaran eikä syönyt tuota ruohoa. Hän pääsi pakenemaan merenrannalle, josta pippuria keräävät valkoiset ihmiset hänet pelastivat ja veivät maahansa. Mentyään siellä naimisiin ja asetuttuaan sinne asumaan hän kuitenkin sai kokea sen kumman, että hänet maan tavan mukaan elävänä haudattiin vaimonsa kanssa tämän kuollessa. Mutta Sinbad ei olisi ollut Sinbad, ellei olisi nytkin pelastunut. Eräs eläin opasti hänet ulos vainajien luolasta.

Viidennellä matkallaan Sinbad joutui jumalattomien kumppanien seuraan. Nämä löysivät nimettömältä saarelta rokki linnun munan, mursivat sen ja söivät sisältä poikasen. Mutta heille kävi yhtä huonosti kuin Odysseun seuralaisille, kun nämä teurastivat ja söivät Apollon pyhän härän. Emorokki uroon keralla ajoi laivaa takaa pudotellen sen päälle niin suuria kiviä, että se hajosi ja upposi. Sinbad yksin taas pelastui saarelle, joka oli ihana kuin ihanin yrttitarha. Siellä hän tapasi »meren vanhuksen», jonka luullaan tarkottaneen erästä Sumatran suurta apinaa. Siihen viittaa kaikki, mitä Sinbad »meren vanhuksesta» kertoo: hän ei puhunut mitään, söi hedelmiä, iho oli karkeata kuin puhvelihärän ja vanhuksen sääret ja kiipeämiskyky olivat verrattomat. Ja hän matki kaikkea, samoin kuin apinatkin. Nähtyään kerran Sinbadin viinistä ilostuvan hänkin sitä joi, juopui, vaipui uneen ja Sinbad pääsi livistämään tiehensä. Sinbad lähti nyt tekemään pippurikauppaa Kamaree rannikolle, joka luultavasti oli sama kuin Etu-Intian nykyinen Koromandel rannikko. Siellä hän palkkasi helmenpyytäjiä, jotka nostivat merestä suunnattoman kalliita helmiä — Kap Komorinin ja Ceylonin helmisärkät ovat yhä vielä maineessa.

Kuudes matka liikkuu kokonaan tosipohjalla. Se varsinkin kuvailee Ceylonin saarta, jonka tiedetään olevan päiväntasaajan alla. Saaren koosta annetaan osapuilleen oikeita tietoja, kuvataan Aadamin vuorta, kiitetään saaren rubineja ja jalokiviä. Sinbad vei sen kuninkaalta kalliita lahjoja kalifi Harun-al-Rashidille, rubinimaljan, aloeta, kamferia y.m. Ceylonin tuotteita ja keltaiselle nahkalle kirjotetun kirjeen.

Seitsemäs ja viimeinen matka eroaa eräissä suhteissa kaikista edellisistä. Matka piti taas Ceyloniin ja onnellisesti Sinbad tällä kertaa sinne saapuikin. Hän tuli nyt kalifin lähettiläänä ja otettiin vastaan suurella kunnialla; mutta paluumatkalla hän joutui rosvojen käsiin. Oltuaan jonkun aikaa orjana hän joutui villielefanttien valtoihin, mutta nämä säästivät hänen henkensä ja vielä näyttivät hänelle suunnattoman salaisen norsunluuvarastonkin. Ne nimittäin älysivät, että jos Sinbadin surmaisivat, niin tulisi paljon muita miehiä niitä tappamaan ja ottamaan niitten hampaita. Paras keino ihmisten murhanhimon tyynnyttämiseksi oli muka hankkia heille riittävästi norsunluuta. Siitä syystä Sinbad tietoineen päästettiin menemään. Sinbad vakavana kuin ainakin kertoi salaisuuden kalifille ja tämä vastasi, että hän ehkei olisi uskonut juttua, jos sen olisi joku muu kertonut, mutta Sinbadia oli mahdoton olla uskomatta. Hän toisin sanoin leikillisesti huomautti, ettei kuulu seikkailija ensi kertaa lasketellut merimiesjuttuja.

Atlantin merelle eivät Arabit uskaltaneet lähteä, vaikka olivatkin idässä niin laajalti liikkuneet. Massudi sanoo, että oli mahdoton kulkea laivoilla sitä merta, joka oli »kuparijumalien salmen» (Herkuleen patsaitten) takana. »Sillä ei ainoakaan laiva purjehdi tuolla merellä, se on ilman viljelystä ja asukkaita ja tuntematon on sekä sen päättymys että syvyys.» Eräät seikkailijat olivat kerran yrittäneet kulkea sen yli, mutta purjehdittuaan itätuulella jonkun aikaa he tulivat niin pimeään, matalaan ja vaikeaan mereen, että kääntyivätkin etelään ja tulivat saarelle, jossa oli kookkaita miehiä ja erinomaisen kauniita naisia. Täältä heidät kuitenkin lähetettiin kotia ja kehotettiin, etteivät toista kertaa yrittäisi. Saaren kuningas kertoi, että hänen isänsä oli kerran lähettänyt orjia yrittämään meren poikki, mutta kun he olivat purjehtineet kuukauden, niin valo loppui ja heidän täytyi palata takaisin. Vielä neljännentoista vuosisadan lopulla, vähää ennen kuin Portugalilaiset alkoivat Henrik Purjehtijan johdolla tutkia Afrikan länsirannikkoa, kirjotti eräs etevin silloin elävistä arabialaisista maantieteen tutkijoista: »Lännen meri on loppumaton, niin etteivät laivat uskalla sille lähteä sen etäämmäksi kuin rantoja näkyy, sillä vaikka purjehtijat olisivatkin tunteneet tuulien suunnan, niin he eivät olisi tienneet, minne nuo tuulet heitä veisivät, ja kun ei takana ole mitään asuttua maata, niin voisivat he menehtyä sumuihin, höyryihin ja autereihin. Lännen raja on Atlantin meri.»

Valtansa mahtavuuden ajalla, kahdeksannesta kolmanteentoista vuosisataan saakka, Arabit kaikella voimallaan jatkoivat vallotuksia, maitten tutkimista ja kauppaa. Maalla varsinkin moslemilaiset matkustajat ja kauppiaat laajensivat yhteyksiä ja maantuntemusta. Varhaisemmat kalifit uusia maita vallottaessaan samalla hankkivat niistä tietoja. Kun Tarik ja Musa olivat anastaneet Espanjan, niin Damaskon kalifi Valid käski heitä keräämään tietoja maasta ja sen varoista. Kalifien valta laajimmillaan ollessaan ulottui Intian rajoilta Pyreneihin saakka, ja niin saattoivat arabialaiset matkustajat esteettä kulkea idästä länteen melkein halki koko siihen saakka tunnetun maailman. Gangeen ja Jaxarteenkin tuonpuoliset, Bolortagin takaiset maat, joissa ei siihen saakka ollut kukaan käynyt, tulivat nyt Arabeille tunnetuiksi. Keski-Aasian ja Etelä-Venäjän aroilla he ensimäiseksi liikkuivat laajemmalta kauppiaina. Etelään päin tunkeuduttiin Saharan poikki Sudaniin ja saatettiin tämä tuntematon maa arabialaisen vaikutuksen alaiseksi.

Arabien karavaanireitit.

Kalifikunnan tärkeimmät kauppatiet kulkivat tietenkin Mesopotamian molempien virtain laaksoja, haaroen niistä eri suunnille. Valtakunnan kauppa samoin kuin valtiollinen mahtikin keskittyi Bagdadiin ja Bassraan.

Kaupan mukana muhamedin usko sai jalansijan monessakin paikoin Etu-Intian rannikolla, mutta lisäksi koettivat Arabit asevoimalla lannistaa ja käännyttää koko Intian, vieläpä Kiinankin. Kahdeksannen vuosisadan alussa kalifi lähetti kaksi sotapäällikköä, joitten piti eri teitä pyrkiä Kiinaa vallottamaan ja kilpailla, kumpi ennen ennättäisi perille. Voittajan piti saada silkkimaa hallitakseen. Pohjoinen armeija valtasi Bokharan ja Samarkandin ja samosi Jaxarteen yli Ferghanan kautta Kashgariin. Eteläinen armeija oli jo saapunut Intian Multaniin, kun kalifi äkkiä kuoli, ja molemmat yritykset jäivät kesken. »Taivaan poika» oli jo koettanut lahjoilla ja kauniilla lupauksilla torjua lännestä uhkaavaa myrskyä. Sen jälkeen ei yrityksiä uudistettu, muhamedilaisten vallotushimo lauhtui, ja eteneminen seuraavina aikoina tapahtui etupäässä rauhallisen kaupan kautta. Hindustanin sisäosat sen vuoksi pysyivät Arabeillekin jotenkin tuntemattomina. Pohjoisia teitä kuljettiin Tarimin syvänteen ja Mongolian kautta karavaneilla Kiinaan, mutta Arabien vallotukset eivät olleet niin pysyväisiä, että he niillä kulmilla olisivat kyenneet tätä maanpäällistä reittiä hallitsemaan. Turkkilaiset paimentolaisheimot tuon tuostakin sulkivat tien ja ryöstivät karavanit. Intiaan kuljettiin maisin kahtakin tietä, joko etelämpää Baludshistanin kautta Indos joen suuhun, tai pohjoisempaa Kabuliin ja sieltä Punjabiin. Mutta useimpia niistä tavaroista, joita idästä saatiin, tuottivat kalifikunnan maat itsekin. Mervissä ja Bokharassa oli silkinviljelys päässyt hyvään voimaan, helmiä ja kalliita kiviä saatiin Arabian rannoilta ja Persian vuorista, pumpulia, sokeriruokoa, myrrhaa ja savusteita, kudottuja ja kirjailtuja kankaita, kalliita ja hyvänhajuisia puita, norsunluuta ja kaikenlaisia metalleja varten ei myöskään tarvinnut lähteä valtakunnan rajan poikki, ei edes Harun-al-Rashidinkaan aikana, vaikka valtakunnan rajat silloin jo olivat suvenneet.

Pohjoista kohti kulki kalifikunnan rajoilta kauppa, jonka suuruus ajan oloihin nähden oli kerrassaan hämmästyttävä. Samarkandista ja Bokharasta kulki karavanireitti Asovin järven sivu, jonka Arabit ensiksi karttoihin piirsivät, Kaspian merelle ja Derbendin kautta Volgan laaksoon. Etelä-Venäjällä vallitsivat siihen aikaan Khazarit, jotka suvaitsivat muhamedilaisia, kristittyjä, juutalaisia ja pakanoita, kaikkia samalla tavalla. Tätä tietä saapuivat Pohjoismaihin ne arabialaiset rahat, joita täällä on niin paljon löydetty aina Vienan rannoilta saakka. Saksassa oli eräässä Mainzista löydetyssä aarteessa kokonaista 15,000 arabialaista rahaa. Näitä kauppateitä matkusti muun muassa kalifi Moktaderin lähettiläs Ibn Fozzlan Bulgarien pääkaupunkiin Volgan rannalle, ja hän on ensimäinen, joka antaa laajemman kuvauksen Venäjästä Keskiajan keskivaiheilla. Massudi maantietoteoksessaan kertoo näitten seutujen maantieteestä ja kansatieteellisistä oloista vielä tarkemmin. Kuvaavaa on, että Arabialaisten tiedot Keski-Europan maista olivat paljon vaillinaisemmat, niin että esim. Tonavan luultiin alkavan suuresta järvestä.

Arabien maantiede.

Arabeilla oli siis koolla aineksia maantiedon kirjottamiseksi runsaammin kuin ainoallakaan kansalla ennen heitä. Ja heillä oli työlleen kunnollinen perustakin, sillä Ptolemaioksen ja Strabonin maantiedeteokset olivat heille tunnetut vuosisatoja ennen kuin Länsimailla, he käsittivät niiden arvon ja koettivat rakentaa edelleen samalle pohjalle. Arabeissa vaan ei ollut Kreikkalaisten laajanäköistä nerokasta henkeä, ja siinä syy, miksi he eivät voineet runsaita aineksiaan paremmin eduksi käyttää.

Arabit olivat kuitenkin etevä sivistyskansa, vaikkei heidän perustamansa uskonto olekaan sivistykselle suosiollinen. He eivät saattaneet hallitsemiansa kehittyneitä maita rappiolle, niinkuin myöhemmin Turkkilaiset, vaan päin vastoin kohottivat ne uuteen kukoistukseen. Kalifit ensimäisen vallotuskiihkon asetuttua suosivat tieteitä ja taiteita ja varsinkin maantiedettä. Kalifi Almamun (813—833) varsinkin harrasti tätä tiedettä. Hän kutsui hoviinsa islamin etevimmät »matematikot» eli filosofit ja rakennutti kaksi tähtihavaintoasemaa, toisen Bagdadiin, toisen Damaskoon. Laadittiin kartta, johon piirrettiin Ptolemaioksen pituus- ja leveyspiirit ja kaikkien siihen aikaan tunnettujen paikkain maantieteellinen pituus ja leveys koetettiin määrätä. Ptolemaioksen maantiedettä lisättiin sanskritilaisilla tiedoilla ja käytettiin Intian trigonometrisiä menetelmiä. Alfergany niminen oppinut kirjotti ensimäisen arabialaisen teoksen astrolabista, koneesta, jonka avulla paikkain tähtitieteellinen asema määrättiin. Almamunin toimesta vielä suoritettiin uusi astemittaus, jotta saatiin tarkempi arvo asteen pituudelle. Hänen seuraajainsa aikana kirjotettiin useita teoksia, joissa Arabien maantuntemus, heidän laajat yhteytensä Itämaitten kanssa muistoon säilytettiin. Kymmenennen vuosisadan keskivaiheilla eli Massudi, joka oli matkustanut tavattoman laajalti ja samalla oli etevin varhaisemmista maantieteilijöistä.

Edrisi.

Mutta etevin arabialaisen maantieteen tutkijoista oli Edrisi, joka eli Sisilian normandilaisen kuninkaan Rogerin hovissa (1099—1154). Hän oli kotoisin Ceutasta, Marokon rannalta, oli matkustanut laajalti sekä Länsi-Europassa, että Pohjois-Afrikassa, ennenkun asettui Palermoon, jossa hän joutui niin suureen kunniaan, että tieteellisten ansioittensa vuoksi korotettiin paroniksi. Kuningas Roger lähetti miehiä kaikkiin maan ääriin kokoamaan aineksia hänen teostaan varten. Normandilaisessa hovissa oleskelevilta pohjoismaalaisilta hän sai tietoja Skandinaviasta, Suomesta ja Vienasta, ynnä pohjanmiesten retkistä Pohjois-Atlantilla. Maantiedeteoksensa hän omisti kuninkaalle, korotettiin kreivin arvoon ja valmisti sitten hopeisen taivaanpallonsa ja maakiekkonsa, johon oli piirretty »koko tunnetun maan piiri ja kaikki sen joet».

Arabialaisissa maissa ei Edrisin aikana ketään sanottu oppineeksi, joka ei ollut matkustanut ainakin kaikkien islamilaisten maitten kautta pitkin ja poikki. Arabialainen tiede herätti kaikkialla Länsimailla niin suurta huomiota, että aljettiin oppia arabian kieltä ja tutkia sen kirjallisuutta ja sitä tietä uudelleen tutustuttiin kreikkalaiseenkin maantieteeseen.

Edrisi ei ollut ainoa arabialainen oppinut, joka uskonnolliset ennakkoluulot syrjäyttäen viihtyi kristittyjen seurassa, vieläpä aikana, jolloin parhaillaan käytiin kiihkeintä uskonsotaa Pyhän maan omistamisesta. Heratista kotoperäinen Al Heravy (k. 1215) oli Byzantionin keisarin Manuel Komnenoksen ystävä. Hänen oppiaan kunnioitettiin niin suuresti, että ristiretkeläiset v. 1192 soivat hänelle suojeluksensa, saatuaan hänet vangiksi. Mutta Al Heravykin oli puolestaan niin ylpeä arvostaan, ettei hän ottanut vastaan Rikard Leijonamieltä, kun tämä halusi häntä puhutella. Hän oli juuri palannut eräältä pitkältä tutkimusretkeltään ja kieltäytyi suuttuneena vastaan ottamasta ruhtinasta, jonka miehet olivat häirinneet hänen rauhaansa ja turmelleet hänen matkansa tulokset. Sanottiin hänen ennen kuolemaansa matkustaneen kautta maailman Pyreneistä Kiinaan ja Abessiniasta Tonavaan saakka. Hänen kertomuksensa »Idän valtakunnasta» oli ainoa teos, jota sekä kristityt että arabit ja turkkilaiset yhtä hartaasti tutkivat.

Ibn Batuta oli kuuluin kaikista arabialaisista matkustajoista, mutta hänestä kerromme myöhemmin. Varsinaisena maantieteilijänä saavutti mainetta oppinut ruhtinas Abulfeda (1273—1331), synnyltään Ejubin huoneen prinssejä. Taisteltuaan monta tuimaa kahakkaa ristiretkeläisiä vastaan hän sai Egyptin sulttaanilta läänikseen Hamahin pienen sulttaanikunnan pohjoiseen Damaskosta ja hallitsi siellä yli kaksikymmentä vuotta rauhassa ja loistossa, omistaen aikansa tieteille. Hän auttoi auliisti kaikkia oppineita, joita hänen hoviinsa kokoontui. Abulfeda kirjotti paitsi historiallisia teoksia laajan, tietosanakirjan muotoon laaditun maantiedeteoksen, joka kuitenkin etupäässä perustui Strabonin maantietoon.

Arabien maantieteen suurimpia ansioita on se, että he kokosivat runsaita tietoja eri kansoista, eikä näitä ansioita himmennä sekään seikka, että he niin mielellään kaikkeen yhdistivät ihmeitäkin; se oli koko Keski ajalle ominaista.

Arabien oppi maailman rakennuksesta.

Ollen hartaita tähtitieteen tutkijoita, Arabit luonnollisesti muodostivat mielipiteen maailman rakennuksestakin. He luulivat maailman olevan kootun yhdeksästä toisensa sisällä olevasta pallosta, jotka yhteensä muodostivat maailmanpallon. Heidän oppinsa oli siis jotenkin sama kuin Pythagoraan koulun, joka luuli »avaruuksien ihanan soiton» syntyvän siitä, kun nämä pallot kiertäessään hankasivat toisiaan vastaan. Sisimmän pallon sisällä on muka maa, tämän ulkopuolella se pallo, jossa kuu on, sen päällä Merkuriuksen pallo, sitten Venuksen, Auringon, Marsin, Jupiterin, Saturnuksen ja kiintotähtien pallot ja ylinnä kaikista on pallojen pallo, »sfeerien sfeeri». Kaikki nämä pallot liikkuvat, toiset, esim. kaikkein korkein, idästä länteen, toiset taas, kuten kiintotähtien ja planettien pallot, lännestä itään. Ja vielä toiset kiertävät näihin nähden suorakulmaisesti. Toiset palloista eivät kuitenkaan pyöri saman keskipisteen ympäri kuin toiset, vaan niitten keskipiste on syrjässä. Pyörimisnopeus oli toisilla suurempi, toisilla pienempi, mutta yleensä ne kaikki pyörivät sangen nopeaan. Korkeimmat pyörivät niin nopeaan, että ne muka sillä ajalla, jolla hevonen kohottaa etujalkansa ja sen jälleen maahan laskee, pyörivät eteenpäin 3,000 parasangia (noin 18,000 kilom.).

Massudi otaksui olevan seitsemän taivasta, jotka luotiin samalla kuin maakin, sunnuntaina ja maanantaina. Ensimäinen taivas oli viheriäisestä smaragdista, toinen hopeasta, kolmas punaisesta rubinista, neljäs helmiäisestä, viides puhtaasta kullasta, kuudes topasista, seitsemäs vihdoin tulesta. Seitsemännessä enkelit seisoivat, toinen jalka ilmassa, ja lauloivat Herran ylistystä. Kaswini luuli enkelien olevan eri kokoisia ja täyttävän koko taivaan avaruuden. Yhdessä Jumalan majestettisuuden kanssa ne painoivat niin paljon, että siitä taivaan liitokset natisivat. »Niin on sen Jumala säätänyt», arvelee Kaswini hurskaasti. Itse maan Kaswini luuli olevan kalan selkään kiinnitetyn. Vesi, jossa tämä kala ui, lepäsi kallioilla, nämä taas enkelin selässä, enkeli vuorostaan lepäsi alemmalla kalliolla ja tätä kannatti tuuli.

Mieltäkiinnittävämmät olivat Arabien mielipiteet maan ilmakehän ja vesien ilmiöistä. Kaswini luuli ilman ulottuvan kuuhun saakka ja jakautuvan kolmeen kehään. Lähinnä kuuta muka oli uloin kehä, tulinen ja äärettömän kuuma, keskimäinen kehä taas oli tavattoman kylmä ja se kehä, joka maata lähinnä ympäröi, lauhkea. Tämän ilmakehän lauhkeuden Arabit aivan oikein käsittivät johtuvan siitä, että maanpinta heijasti auringon säteitä. Sen korkeuden he arvostelivat 16,000 kyynäräksi, vähän suuremmaksi siis, kuin maan korkeimpien vuorien korkeus on. Sateen runsaus ja jakautuminen eri seuduille muhamedilaisen käsityksen mukaan riippui yksinomaan Allahin tahdosta. Allah kaikkiviisaudessaan antaa sadetta ainoastaan semmoisille seuduille, joissa ihmisiä asuu, mutta hedelmättömät erämaat hän jättää satamatta. Maan ja meren keskinäiset suhteet ovat niinikään Luojan säätämät. Oikeastaan vesipallon pitäisi olla semmoisen, että vesi peittää maata tasan kaikkialla, ja ettei maata siis näkyisi missään veden päällä. Mutta maalla oleskelevain eläväin hyväksi, joista ihminen on etevin, on Kaikkivaltias luonut ryhmyjä, jotka saarina kohoavat suuren vesipallon sisästä. Ja veden on Luoja jakanut kahtia, niin että osa on suolaista, osa suolatonta, jotta kullakin eläinlajilla olisi missä asua, sillä jollei meren vesi olisi suolaista, niin se voisi ruveta mätänemään ja levittämään pahoja löyhkiä, joista vihdoin kaikki luomakunta kuolisi. Tämän estämiseksi jumalallinen kaitselmus on tehnyt veden suolaiseksi sillä tavalla, että se on antanut maan suolaisten ainesten syttyä auringonvalon vaikutuksesta ja sekaantua veteen. »Kiitetty olkoon siis Herra, jonka olemus on korkea ja jonka selvät todistukset ovat ilmeisinä silmiemme edessä.»

Luonnonmaantiede.

Kerrassaan suuripiirteinen on Arabien käsitys merien synnystä. Maailmanoppinsa kannalta he pitävät sitä seikkaa, että maata yleensä on kuivilla merenpinnan yläpuolella, yhtenä Luojan suurimmista ihmeteoista. Maan paljastumisen veden peitosta luulee Kaswini johtuvan siitä, ettei maanpallokehällä ja aurinkokehällä ole aivan sama keskipiste. Tästä muka seuraa, että aurinko maata kiertäessään sivuaa toisia paikkoja lähempää kuin toisia. Vesi lämpiää enemmän niissä kohdissa, jotka ovat aurinkoa lähinnä, ja »veden luontoon kuuluu, että se lämmetessään pakenee niihin meren osiin, joissa se on varmassa turvassa, missä oi ole jäätymisestä pelkoa. Kun se sinne pakenee, niin paljastuu maa pallon vastakkaiselta puolelta, s.o. siinä suunnassa, joka on auringosta etäimpänä.» Mutta etelän puoli on lähempänä aurinkoa, pohjan puoli siitä etäimpänä. Sen vuoksi on etelän puoli tullut mereksi, pohjan puoli kuivaksi maaksi.

Samalla teologisella tavalla selitetään kaikki muutkin maantieteelliset ilmiöt, mikäli ne olivat Arabeille tunnettuja. Kaswini esim. aivan oikein selittää luoteen ja vuoksen vaihtelun johtuvan kuun vaikutuksesta, mutta sitä hän ei kuitenkaan älyä, että se on kuun vetovoima, joka on tuohon säännölliseen aaltoilemiseen syynä. Hän arveli kuuvalon tunkeutuvan meriveden läpi aina meren pohjaan saakka ja heijastuessaan takaisin pohjakallioista samalla lämmittävän päällä olevaa merivettä, niin että se kuumeni ja samalla oheni ja pyrki laajenemaan. Mutta laajeneminen tapahtuu ainoastaan pinnalla, merivesi siitä paisuu ja lainehtii rantoja vastaan ja osaksi peittää niitä tulvallaan, kunnes kuu on kulkenut taivaalla korkeimman kohtansa ohi, jonka jälkeen vesi jälleen jäähtyy ja palaa alkuperäiseen tilaansa. Profeetta oli Kaswinin mielestä lausunut julki tämän syvän luonnontotuuden seuraavilla runollisilla sanoilla: »Maata vartioiva enkeli pistää mereen jalkansa, ja siitä syntyy vuoksi, ja kun se nostaa sen merestä, niin siitä syntyy luode.»

Näitten mielikuvituksen luomien ihmekäsityksien keralla on arabien luonnonmaantieteessä kuitenkin monta oikeatakin havaintoa. Albiruni esim. sattuvasti nimittää maailman selkärangaksi sitä mahtavaa vuorijonoa, joka Pyreneittcn ja Alppien kautta kulkee Iraanin ylängön reunaa Turkestaniin ja Sisä-Aasiaan. Tämmöinen vertauskin jo osottaa laajempaa näköpiiriä, mutta lisäksi on huomio oikeakin. Niinikään hän kertoo merenpinnan toisin paikoin vaihtelevan, Lakkadivien ja Maledivien saarilla kun koralliriutat toisin ajoin olivat kuivilla, toisin ajoin meren peitossa. Jotenkin yleiseen käsitettiin n.s. denudatsion, eli paljastavien voimien vaikutus maan muotoiluun, kuten vuorien ja kukkulain kuluminen veden, tuulen ja ilman vaikutuksesta, siitä syntyväin lietteitten kasaantuminen taas maanpinnan syvennyksiin. Kaswini kirjottaa melkoisella ymmärryksellä näistä ilmiöistä, joitten kautta maantiede nykyään enimmäkseen selittää koko maanpinnan muotoilun. Massudi taas täydellä ymmärryksellä, vaikka samalla ihmetyksellä, lausuu julki sen tosiasian, että Eufrat ja Tigris vähitellen täyttävät Persian lahtea; liettyminen oli muka tapahtunut niin nopeaan, että Hira niminen satamapaikka, jossa kiinalaiset alukset usein kävivät ensimäisen vuosituhannen keskivaiheilla, vähitellen oli maattumisen kautta siirtynyt kauas maan sisään, ja tämä kaikki oli tapahtunut kolmensadan vuoden kuluessa. Albiruni taas arvelee, ehkä kreikkalaisten mestariensa vaikutuksesta, että Bengal oikeastaan on vanha merenlahti, joka on Gangeen ja sen syrjäjokien kuljettamasta lietteestä maattunut.

Kasvimaantieteen alalla Arabit ovat tehneet joukon arvokkaita havainnolta. He kiinnittivät huomiota varsinkin taatelipalmun levenemiseen, tämä puu kun on heidän kotimaansa varsinainen leipäkasvi. He ottivat tarkan selon sen kasvupaikoista Espanjasta ja Marokosta aina Kiinaan saakka. Mutta sitä paitsi he tarkalla silmällä tutustuivat kaikkiinkin kasvistoilmiöihin niissä maissa, jotka tulivat heidän vaikutusvaltansa ja kauppansa piiriin. Verraten harvoin he tulivat vääriin johtopäätöksiin. Tämmöisistä mainittakoon, että he luulivat jalokivien, kivennäisten ja vuorien runsaimmin kehittyneen päiväntasaajan seuduilla, ihmisten ja eläinten lauhkeilla keskileveyksillä, etäisen pohjoisen taas parhaiten soveltuvan kasvistoa, mutta ei sitä vastoin muita luonnonvaltakuntia varten. Tämä harhakäsitys, joka näkyy perustuvan tietoon pohjolan laajoista, harvaan asutuista metsäseuduista, periytyi Länsimaitten skolastikoille ja heiltä Columbukselle, joka sen vuoksi luuli kuuman ilmanalan maissa tavattavan runsaimmat aarteet jalokiviä ja kultaa. Siitä syystä hän Guanahanista pyrki yhä etelään päin, toivoen siellä tulevansa yhä rikkaampiin maihin.

Oikeammat ovat monet erikoishavainnot, joita Arabit tekivät kasvimaantieteen alalla. Iztahri oli huomannut, ettei palmuja kasva siellä, missä lumi pysyy maassa jonkin aikaa sulamatta. Abulfeda tiesi, että Englanti sateisine, kesällä viileine säineen on viininviljelyksen pohjoisrajan takana. Mutta varsinkin mausteista, inkivääristä, pippurista ja mausteneilikasta oli kaikillakin näillä arabialaisilla maantieteilijöillä tarkka tieto. Aina 17:teen vuosisataan mausteet ynnä muutamat ylellisyystuotteet ja jalot metallit olivatkin maailmankaupan tärkeimmät tavarat, vasta sen jälkeen alkoivat sokeri, kahvi, tee, indigo ja puuvilla voittaa maailmankaupassa yhä enemmän alaa. Mutta Arabit hallitsivatkin kaikkia Itämaitten kauppateitä Keskiajan lopulle saakka, ja luonnollista sen vuoksi oli, että heillä oli tarkat tiedot kauppatavarain syntyperästäkin. Heidän tietonsa kasvupaikoista ovat nykyajan tutkimukselle tärkeänä johtona Europan viljelyskasvien kotimaan ja levenemisen selville saamiseksi. Mainittakoon esimerkiksi sitrona, pomeranssi ja oranssi, jotka nykyään ovat Etelä-Europassa niin tärkeitä viljelyskasveja. Etelä-Europpa ei ole niiden kotimaa. Massudi niistä antaa »Kultaisissa niityissään» muutamia vaihetietoja, jotka ovatkin ainoat mitä on jälkimaailmalle säilynyt. Jo Aleksanteri Suuren Intian retkellä Kreikkalaiset olivat kuulleet, että Persiassa ja Meediassa kasvoi ihmepuu, jolla oli kauniit kultaiset hedelmät. Pian tuo »Meedian omenapuu», sitrona, sitten siirrettiin Kreikkaan, ynnä Vähään Aasiaan ja arvatenkin Etelä-Italiaankin, mutta sitä viljeltiin vain koristepuuna, koska sen hedelmiä ei voitu happamuutensa vuoksi syödä. Vasta 10:llä vuosisadalla Etelä-Europpa sai arvokkaimmat »etelähedelmänsä», sillä vasta silloin siirrettiin sinne, Massudin tietojen mukaan, limoni ja pomeranssi kotimaastaan Intiasta. Oranssi saapui Europpaan vasta 15:llä vuosisadalla, lähdettyään sekin alkuaan Intiasta länttä kohti vaeltamaan.

Kansatiede.

Arabien kansatieteellisistä havainnoista ovat tärkeimmät ne, joita he tekivät Kiinassa ja Länsi-Aasiassa ja varsinkin Itä-Venäjällä. He olivat oppineet tuntemaan useimmat idän maat ja kansat, ja näkemistään he tekivät tarkkoja muistiinpanoja. Kiinaankin he olivat sangen hyvin tutustuneet jo ennen mainittujen kaupparetkiensä kautta. Kiptshak-tataarien valtakunnasta, joka oli Kaspian pohjoisilla aroilla, kertovat useat arabialaiset maantieteilijät erinomaisen seikkaperäisesti, etupäässä Ibn Fozzlan, Massudi ja Ibn Batuta, jotka siellä laajalti matkustivat. Vieläpä he tietävät kertoa yhtä ja toista Itä-Venäjän pohjoisosissa asuvista suomalaisistakin kansoista, jopa Jäämeren rannikon Samojedeista.

Ihmiskunnan jakamisessa Arabit ovat likimain Vanhan testamentin kannalla. Eräs arabialainen maantieteilijä kertoo, että kun Noan jälkeläiset lisääntyivät, niin tämä pyysi Herraa jakamaan maan hänen poikainsa kesken. Herra suostui pyyntöön, jonka jälkeen enkeli astui alas taivaasta ja antoi Noalle kolme lehteä, käski panna ne uurnaan ja ottaa siitä kullekin pojalle yhden lehden. Kukin lehti merkitsi kolmatta osaa maasta. Niin sai Sem maan keskiosan, Jafet pohjan puolen siihen saakka, kussa Otava alkaa alati näkyä taivaanrannan yläpuolella, Ham sai maan siitä eteläänpäin. Sama kirjottaja sitten luettelee, mitä silloin tunnettuja kansoja kuului kuhunkin ryhmään, tehden kuitenkin suuria erehdyksiä. Jafetin jälkeläisiksi hän muun muassa lukee Turkkilaiset, Slaavit, Gogin ja Magogin, joilla hän lienee tarkottanut Kiinalaisia, Hamin jälkeläisiksi taas yhdistää Koptit, Berberit ja neekerit. Semin jälkeläisiä muka ovat Arabit, Persialaiset ja Kreikkalaiset, joitten kaikkien vanhat asuinsijat muka olivat olleet Etelä-Arabiassa. Kreikkalaiset olivat vähitellen unohtaneet vanhan kielensä ja muodostaneet uuden frankkien ja muitten länsimaitten kansain kielestä. Kreikkalaisten jälkeläisiä muka olivat Frankit ja Germanit, Ruumit eli Byzantilaiset, jotka ajelivat partansa, ja Armenialaiset, jotka eivät saaneet ajella partaansa rangaistukseksi siitä, että he kerran olivat pilkanneet apostoli Pietarin suurta partaa.

Arabien kuvaukset yksityisten kansain tavoista ja elämänlaaduista ovat tosin jotenkin pintapuoliset, mutta niillä on kuitenkin suuri historiallinen arvo. Monet heidän säilyttäneistään tiedoista ovat koituneet kansatieteelle hyödyksi, kuten kertomukset Turkkilaisten ennustustavoista. Paitsi jalkapohjista he nimittäin kertovat Turkkilaisten ennustaneen eläinten, etenkin vuohen ja lampaan olkaluista. Tämä sama ennustustapa on yleinen Itä-Aasiankin mongolilaisten kansain kesken, — sitä sanotaan »skapulamantikaksi». Sen esiintyminen Japanissa on ollut tärkeänä apuna Japanilaisten sukuperän määräämisessä, sillä se selvään viittaa siihen, että Japanilaiset ovat mannermaalta tulleet ja ovat tataarilaista sukuperää. Sama tapa oli ennen vanhaan yleinen Kiinalaistenkin kesken, jotka muistotietojensa mukaan ovatkin nykyiseen maahansa muuttaneet Keski-Aasian aroilta, kulkien samaa tietä, Kuenlun vuoriston pohjoispuolitse, jota aikoinaan Marco Polo matkusti Kiinan suurkaanin hoviin.

Arabialaisten kirjottajain käsityksiä ilmanalan vaikutuksesta asukkaitten ulkomuotoon ja lahjoihin kuvaavat seuraavat Kaswinin mietteet: »Tiedämmehän kaikki, kuinka aurinko päivällä rataansa kiertäessään vaikuttaa kasveihin, kuten nipukkaan, päivänkakkaraan ja risinikukkaan. Ne kaikki kasvavat ja voimistuvat, kun aurinko alkaa kohota taivaalle. Mutta kun se alkaa laskea, niin ne herpaantuvat ja ovat auringon laskiessa ikäänkuin lakastuneet. Samoin aurinko vaikuttaa luontokappaleihin. Me näemme, kuinka Kaikkivaltias kevään alkaessa ikäänkuin antaa uutta voimaa eläville olennoille, kuinka ne alkavat varttua, reipastua ja kuinka eläinten voimat yhä enemmän karttuvat siksi, kunnes aurinko on noussut korkeimmalle kohdalleen taivaan laelle, joka niitten ylitse kaartuu. Mutta kun se alkaa siitä laskea, niin näitten voimatkin vähenemistään vähenevät aina talvipäivän seisaukseen saakka.»

Arabien kartat.

Vaikka Ptolemaioksen kartta tähtitieteellisine perusteineen olikin Arabialaisille hyvin tunnettu monta vuosisataa, niin eivät he kuitenkaan oppimestariaan täysin ymmärtäneet, eivätkä kyenneet karttaa edelleen kehittämään hänen hengessään. Edrisin kuulussa kartassa, joka oli syntynyt osaksi länsimaisten vaikutusten johdolla, ovat maanosat muuttuneet aivan muodottomiksi, saarien sijotus mielivaltaiseksi, entisen tieteellisen käsityksen sijaan näyttää kartan laatijaa hallinneen sama kaavaileva mielivaltaisuus, jonka huomasimme Länsimaittenkin kartanlaatijoissa Keskiajalla.

Mutta samat puutteet haittaavat semmoisiakin arabialaisia karttoja, jotka ovat syntyneet aivan vapaasti, länsimaalaisten vaikutusten ulkopuolella. Maa piirrettiin ympyriäiseksi, samoin kuin länsimaalaisissa pyöräkartoissa, ja samoin kuin kristityt olivat piirtäneet Jerusalemin kartan keskipisteeksi, samoin Arabit sijottivat siihen Mekan. Arabialaisissakin kartoissa kiertää valtameri koko maata.

Luopumalla näin Ptolemaioksen luomasta pohjasta Arabit samalla luopuivat mahdollisuudesta kehittää karttaa täydellisemmäksi laajan maantuntemuksensa avulla. Vaikka he kykenivät korjaamaan Ptolemaioksen pituus- ja leveysastemääräyksiä, niin ei heillä kuitenkaan ollut älyä piirtää karttaansa asteverkkoa, eikä näistä oikaisuista siis ollut kartalle hyötyä. Maantuntemuksen laajuus pikemmin oli omiaan vielä entistä enemmän seisottamaan karttaa, he kun piirsivät sen niin täyteen uusia paikkoja ja nimiä, että niitä oli sijotettava, missä vain tilaa oli, koska eivät olisi muutoin mahtuneet. Helppo on käsittää, kuinka nurjaksi kaikkien rantain ja jokien juoksu sen kautta kävi.

Arabien suosiollisuus yksinkertaisia geometrisiä kuvioita kohtaan oli niinikään suuressa määrin omiaan muuttamaan heidän karttaansa. Rakennuksissaan he osasivat käyristä ja suorista viivoista luoda kerrassaan ihmeteltäviä uusia koristemuotoja, mutta kartoilla ei tulos ollut yhtä hyvä. He piirsivät kaikki viivottimella, harpilla ja käyräviivaimella, olipa Välimeri, Musia meri, taikka Niili kuvattavana. Luonnollisesti semmoisen kartanpiirtämisen täytyi johtaa aivan nurjiin tuloksiin, sillä kartassa ei mittausopillisilla säännöllisillä viivoilla ole paikkaa muuta kuin apuviivoina, s.o. asteverkkona.

Edrisin kartta, joka oli länsimaisten vaikutusten alaisena syntynyt, oli sittenkin tavallisiin arabialaisiin karttoihin verraten suuri edistys, ja suurista puutteista huolimatta sillä on ollut melkoinen vaikutus seuraaviin tutkimusretkiin.