Front matter (continued 5)

"Olen", sanoi Montague.

"Hyvä, siinä on Teillä pehmeäkäpäläinen vanha teeskentelijä", sanoi Mrs Billy. "Siihen aikaan hän oli Masonin liikelakeija — hänen asianaan oli siirtää rahoja lakimiehille ja pitää koneiston pyöriä rasvattuina. Ja ensimäiseksi sanoin minä tuolle vanhalle miehelle, että minä en pyytänyt häntä tekemään seuraa minun kyökkimestarilleni, eikä hänen tarvitse pyytää minua pitämään seuraa hänen kamarineitsyelleen — ja niin kielsin minä Ellistä astumasta talooni. Ja kun minä huomasin, että hän aikoi pyrkiä minun ja tuon vanhan miehen väliin, jouduin minä vihan vimmaan ja pehmitin nyrkeilläni hänen korvansa ja jahtasin hänet ulos huoneesta!"

Mrs Billy pysähtyi ja nauroi sydämensä pohjasta tuolle muistolle. "Tietysti se kihelmöi tuota vanhaa miestä aivan että hän tahtoi kuolla", jatkoi hän. "Masonit eivät milloinkaan saattaneet ymmärtää, kuinka minun onnistui päästä hänen ympärilleen sillä tavalla kuin pääsin; mutta se oli vain siitä syystä, että minä olin rehellinen hänen kanssaan. He tulivat mairitellen hänen ympärilleen, ja teeskentelivät olevansa huolissaan hänen terveytensä takia; jotavastoin minä halusin rahoja, ja sanoinkin sen hänelle."

Tuo miehekäs nainen kääntyi whisky-pulloon. "Saako luvan vähän skotlantilaista?" kysyi hän ja vuodatti hiukkasen itselleen ja jatkoi sitten kertomistaan. "Kun minä ensi kerran tulin New-Yorkiin, olivat rikkaiden ihmisten talot kaikki samallaisia — kaikissa ikävät, harmaasta kivestä tehdyt etusivut, jotka olivat sullotut parille kaupunkitontille. Minä vannoin, että minulla tulisi olemaan talo, jossa olisi huoneita ylt'ympäriinsä — ja se oli noiden kaikkien palatsien alku, joiden ohi koko New-York nyt kulkee ja joihin se ihmetellen tuijottelee. Teidän on mahdoton miltei uskoa minua nyt — ne talot saivat aikaan skandaalin! Mutta kuohu kutkutteli tuota vanhaa miestä. Muistan, kuinka eräänä päivänä kuljimme pitkin Avenueta nähdäksemme kuinka työ edistyi; ja hän viittasi pitkällä kepillään toiseen kerrokseen ja kysyi: 'Mikä se on?' Minä vastasin, 'se on säilö, jonka minä annan rakentaa talooni.' (Sekin oli uutuus noina aikoina.) 'Aion pitää siinä rahani', sanoin minä. 'Loruja!' murisi hän, 'kun olet saanut valmiiksi tämän talon, ei sinulla tule olemaan penniäkään jälellä.' — 'Olen suunnitellut, että sinä täyttäisit sen minun puolestani', vastasin; ja tiedättekö, hän nauraa hykerteli sille koko matkan palatessamme kotia!"

Mrs Billy istui nauraen hiljaa itsekseen. "Meillä oli suuria taisteluita noina muinaisina päivinä", sanoi hän. "Muiden muassa sain minä tuoda Masonit seuramaailmaan. He hiiviskelivät ulkopuolella minun tullessani — nuoleskellen siellä ihmisten kenkiä ja odottaen onnettaren potkausta. Minä sanoin itselleni, minä tahdon tehdä siitä lopun — me panemme toimeen näytelmän. Niin järjestin minä tanssiaiset, jotka panivat koko maan liikkeelle ja ihmettelemään suu ammollaan — ne eivät olisi mitkään erikoisesti huomattavat meidän aikoinamme, mutta silloin eivät ihmiset olleet uneksineet mistään niin suuremmoisesta. Ja minä tein luettelon kaikista niistä ihmisistä, joita halusin New-Yorkissa tuntea, ja sanoin itselleni: 'Jos tulet, olet ystävä, ja jos et tule, olet vihamies.' Ja he tulivat kaikki, kuulkaa minua! Eikä koskaan enää senjälkeen kysytty, kuuluivatko Masonit seuramaailmaan."

Mrs Billy keskeytti; ja Montague huomautti hymyillen, että epäilemättä hän oli nyt pahoillaan, että oli sen tehnyt.

"Oh, en", vastasi hän kohauttaen olkapäitään. "Minä huomaan, että minun ei tarvitse muuta kuin olla kärsivällinen — minä vihaan ihmisiä, luulenpa, että mielelläni ne myrkyttäisin, mutta jos minä vaan odotan kyllin kauan, niin olen varma, että heille tapahtuu jotakin paljon kauheampaa kuin mitä ikinä olen uneksinut, Teidät kostetaan vielä Robbielle eräänä päivänä."

"En tahdo mitään kostoa", vastasi Montague. "Minulla ei ole mitään riitaa heidän kanssaan — minä vain toivon, etten olisi hyväksynyt heidän vieraanvaraisuuttaan. En tietänyt, että he olivat sellaisia vähäpätöisiä ihmisiä. Tuntuu vaikealta sitä uskoa."

Mrs Billy nauroi pirullisesti. "Mitä Te voisitte odottaa?" sanoi hän. "He eivät tiedä mistään muusta kuin rahoistaan. Kun ne ovat menneet, niin he itse ovat menneet — he eivät voisi koskaan enää saada mitään kokoon."

Nainen nauroi äänettömästi ja lisäsi: "Nämä sanat muistuttavat mieleeni Davyn kokemuksen, kun hän tahtoi päästä kongressiin! Kerroppa siitä hänelle, Davy."

Mutta Mr Alden ei ollut asiasta lämmennyt; hän jätti kertomisen siskolleen.

"Hän oli demokraatti, tiedättehän", sanoi hän, "ja hän meni johtajan luo ja sanoi hänelle, että hän haluaisi päästä kongressiin. Hän sai vastaukseksi, että se maksaisi hänelle kaksisataa tuhatta markkaa, mutta hän tuimistui hinnan suuruutta. Toisten ei tarvinnut panna sellaisia summia", sanoi hän — "mistä syystä hänen pitäisi? Ja se vanha mies murisi hänelle, 'Toisilla on muuta annettavana. Yksi voi taata kirjeenkantajat, toisen edestä maksaa osuuskunta. Mutta mitä voitte Te tehdä? Mitä muuta Teillä olisi kuin rahanne?' Ja niin maksoi Davy rahat — maksoithan, Davy?" Ja Davy irvisti kömpelösti.

"Sittenkin", jatkoi hän, "kävi hänen paremmin kuin Devon-paran. He saivat hänestä kaksisataa viisikymmentä tuhatta, myivät hänen nimensä, eikä hän sittenkään päässyt milloinkaan kongressiin! Se tapahtui juuri vähää ennen kuin hän julisti, että Amerikka ei ollut herrasmiehelle sopiva paikka elää."

Ja niin Mrs Billy innostui kertomaan Devoneista! Ja sen jälkeen tulivat Havensit ja Wymanit ja Toddit; oli jo puoliyö, ennenkuin hän ehti läpi ne kaikki.

Kahdeksastoista luku.

Sanomalehdet eivät puhuneet sanaakaan enää Hasbrookin jutusta. Mutta rahapiireissä oli Montague sen kautta saavuttanut melkoisen suurta huomiota. Ja tämä oli väline, joka toi hänelle joukon uusia oikeustapauksia.

Mutta kautta Onnettaren, nämä eivät enää olleet mitään kahdensadan viidenkymmenen tuhannen kundeja! Ensimäinen vierailija oli rutiköyhä leski, joka omisti asiapaperin, joka oikeutti hänet suurimpaan osaan erästä suurta Pensylvanian kaupunkia — onnettomuudeksi vain asiakirja oli noin kahdeksankymmenen vuoden vanha. Ja sitten tuli köyhä vanhus, joka oli haavottunut raitiovaunuonnettomuudessa ja nenästä vetämällä oli hänet saatu merkitsemään pois kaikki oikeutensa; ja muuan harmistunut kaupunkilainen, joka ehdotti nostettavaksi sata oikeusjuttua kuljetustrustia vastaan sentähden, että ne olivat kieltäytyneet kuljettamasta tavaroita. Kaikki olivat satunnaisia tapauksia, ja sellaisia, joissa onnistumisen mahdollisuudet olivat äärettömän epämääräiset. Ja Montague huomasi, että ihmiset olivat tulleet hänen luokseen ikäänkuin viimeiseen pakopaikkaansa, kuultuaan nähtävästi hänestä, että hän oli mies, jolla oli epäitsekäs luonne.

Niiden joukossa oli eräs tapaus, joka erityisesti hänen mieltänsä kiukutti, sillä se näytti käyvän uhkaavalla tavalla yhteen hänen veljensä julman ennustuksen kanssa. Hänen luoksensa tuli muuan vanhanpuoleinen herra, käytökseltään silmiinpistävän hienostunut ja arvokas, joka alkoi selittää hänelle mitä hämmästyttävintä tapausta. Viisi tai kuusi vuotta sitten oli hän keksinyt varastopatterin, joka oli kaikista etevin tunnetuista pattereista. Hän oli järjestänyt yhtiön, jolla oli viidentoista miljoonan pääoma, niitä rakentamaan, ja hän otti itse osaa kolmannella osalla patenttiinsa ja tuli yhtiön päälliköksi. Kohta sen perästä oli tullut ehdotus eräältä henkilöryhmältä, joka tahtoi järjestää yhtiön automobiilien rakentamista varten; he ehdottivat tehtäväksi sopimuksen, joka myöntäisi heille yksinomaisen oikeuden patterin käyttämiseen. Mutta nämä henkilöt olivat ihmisiä, joiden kanssa keksijä ei tahtonut olla tekemisissä — ne olivat liikenne- ja kaasusuuruuksia, jotka olivat laajalti tunnettuja häpeämättömistä menettelytavoistaan. Ja niin oli hän hyljännyt heidän tarjouksensa, ja ryhtynyt sensijaan hommaamaan itse automobiiliyhtiöitä. Hän oli juuri päässyt alkamaan, kun hän huomasi kilpailijoidensa ryhtyneen toimenpiteisiin saadakseen häneltä pois hänen keksintönsä. Eräs ystävä, joka oli omistanut toisen kolmannen osan hänen liikkeestään, oli pantannut osakkeensa, auttaakseen uuden yhtiön muodostumista, ja nyt tuli vaatimus pankin puolelta, että tarvittiin enemmän takuita, ja hän oli pakotettu myymään. Ja seuraavassa osakkeiden omistajain kokouksessa kävi selville, että hänen kilpailijansa olivat ostaneet hänen osuutensa, ja samaten suuren määrän avonaisilla markkinoilla olevia osakkeita; ja he jatkoivat yhtiön vallottamista karkottaen entisen johtajan — ja tehden sen jälkeen sopimuksen oman autoyhtiönsä kanssa valmistaa heille varastopattereja hinnalla, joka ei jättänyt penniäkään voittoa valmistajille! Ja niin ei keksijä ollut kahteen vuoteen saanut markkaakaan osinkoa viiden miljoonan arvoisesta paperistaan; ja täyttääkseen maljan äärimmilleen, oli yhtiö kieltäytynyt myymästä patteria hänen automobiiliyhtiölleen, ja niin oli se mennyt konkurssiin ja myöskin oli hänen ystävänsä joutunut perikatoon.

Montague syventyi juttuun suurella huolellisuudella ja huomasi, että kertomus oli totta. Erikoisesti huvitti häntä siinä se, että hän oli tavannut pari näistä rahaylimyksistä seuramaailmassa; hän oli tullut tuntemaan toisen suuruuden pojan ja perijän hyvin läheisesti Siegfried Harveyllä. Tämä kullalla huuhdeltu nuorukainen aikoi avioliittoon muutamien päivien kuluttua, ja sanomalehdet kertoivat, että appiukko oli lahjottanut morsiamelle viiden miljoonan markan rahamääräyksen. Montague ei saattanut olla tuumailematta, eikö siinä ollut ne miljoonat, jotka oli otettu hänen kundiltaan!

Miljonääreissä tuli olemaan "poikamiehen päivälliset" hääpäivän edellisenä iltana, joille Oliver ja hän olivat kutsutut. Koska hän aikoi ottaa ajaakseen tämän jutun, meni hän veljensä luokse ja sanoi, että hän aikoi kieltäytyä; mutta Oliver oli alkanut saada takaisin rohkeuttaan päivä päivältä ja selitti, että nyt oli tärkeämpää kuin milloinkaan, että hän seisoisi paikoillaan ja katsoisi kasvoista kasvoihin vihamiehiään — Alicen tähden, jollei hänen itsensä. Ja niin meni Montague päivällisille, ja näki yhä syvemmälle varastettujen miljoonien tarinaan.

Alussa kaikki oli mitä kauneinta. Siellä oli suuri yksityinen päivällishuone, loistavasti koristeltu, ja jouhiorkesteri soitti kätkeytyneenä kukkasista laadittuun huvimajaan. Mutta kylmää totia oli myöskin saatavana sivupöydän ääressä käytävällä; ja kun vieraat olivat ehtineet kahviin saakka, oli jokainen iloisessa humalassa. Jokaisen maljan jälkeen huuhtelivat he lasien sisällyksellä toistensa olkapäitä. "Poikamiesten päivällisten" tarkotuksena oli nähtävästi sanoa hyvästit vanhoille päiville ja iloveikoille; sentähden kuultiin tunteellisia ja koomillisia lauluja, jotka olivat tilaisuutta varten sävelletyt, ja ne vastaanotettiin pyörretuulen tapaisilla naurunpuuskilla.

Kuuntelemalla tarkasti ja lukemalla rivien välistä saattoi kokoonpanna kokonaisen tarinan nuoren isännän, seikkailurikkaasta elämänurasta. Hänellä oli talo West Siden varrella; ja huvipursi ja juominkeja maailman joka kulmalla. New Portin satamassa oli vietetty kesäyö, jolloin joku oli keksinyt säteilevän tuuman jäädyttää sadan markan kultarahoja pienen pieniin jäälohkareisiin, ja pudottaa ne alas tyttöjen selkään! Ja New-Yorkissa oli eräässä atelierissä pidot, missä oli tuotu esille suunnaton pasteija, josta oli astunut esiin puoleksi alaston tyttö, ympärillään parvi kanarialintuja! Yksi tyttönen oli tottunut tanssimaan illallispöytien päällä, puettuna läpinäkyvään pukuun; ja hän oli juopunut erään teatterivierailun jälkeen ja lähtenyt murtamaan maahan erästä Broadwayn ravintolaa. Siellä oli yksi chicagolainen serkku, hurja veitikka, jonka erikoisuutena oli tällainen ajanvietto, ja jonka rouvat kylpivät shampanjassa. Nähtävästi oli lukemattomia paikkoja kaupungissa, missä semmoisia juominkeja vietettiin alinomaa; siellä oli yksityisiä klubeja ja taiteilijoiden "atelierejä" — siellä sai kuulla useiden viittailevan korkeaan torniin, jota Montague ei käsittänyt. Monet sellaiset asiat kuitenkin selitti hänelle vanhemmanpuoleinen herrasmies, joka istui hänen oikealla puolellaan, ja joka näytti seisovan järkähtämättömänä huolimatta siitä, kuinka paljon tahansa hän joi. Sivumennen kehotti hän vakavasti Montaguea tapaamaan yhtä isännän nuorista rouvista, joka oli "tavaton" tyttö, ja oli tarjolla.

Aamun sarastaessa muuttuivat kemut väkivaltaiseksi melskenäytelmäksi; nuoret miehet riistivät pois vaatteensa ja repivät pöydät palasiksi ja pinosivat jätteet pois tieltä erääseen nurkkaan, murskaten siellä suurimman osan saviesineitä. Ottelujen välillä avattiin shampanjapulloja lyömällä rikki niiden kaulat; ja tätä kesti neljään saakka aamulla, jolloin useimmat vieraista makasivat kasoissa lattialla.

Montague ajoi kotia vaunuissa yhdessä sen vanhanpuoleisen herrasmiehen kanssa, joka oli istunut hänen vierellään; ja matkalla kysyi hän, olivatko sellaiset näytelmät kuin tämä tavallisia. Ja hänen toverinsa, joka oli "teräsmies" Länneltä, kertoi hänelle vastauksena muutamista, joiden todistajana hän oli ollut kotona. Siegfried Harveyn teatterivierailuilla oli Montague nähnyt tunnetun näyttelijättären muutamassa musikaalisessa ilveilyssä, joka silloin saavutti mitä suurimman menestyksen New-Yorkin näyttämöllä. Paikat olivat loppuunmyydyt viikkoja ennen, ja näytelmän loputtua saattoi nähdä kadun näyttämöoven edessä olevan tulvillaan ihmisiä, jotka seisoivat odottaen näkevänsä tuon naisen, kun hän tuli ulos. Hän oli pehmeä ja taipuvainen niinkuin pantteri, ja kantoi ruumiinmukaisia vaatteita, jotka paljastivat piirteet. Näytti siltä kuin näytelmä olisi ollut kokoonpantu yhtä ainoata tarkotusta silmälläpitäen: saadakseen nähdä kuinka paljon irstaisuutta voitaisiin sovittaa näyttämölle ilman poliisin sekaantumista. Ja nyt hänen kumppaninsa kertoi hänelle, kuinka tämä nainen oli kutsuttu laulamaan juomingeissa, jotka toimeenpanivat erään mahtavan trustin päämiehet, ja puolen yön jälkeen oli hän mennyt yhteen kaupungin hienoimmista klubeista, ja laulanut yleisesti suositun viisun, "Tahdotko tulla kanssani leikkiin?" Iloiset pohatat olivat ottaneet kutsun kirjaimellisesti — seurauksella, että näyttelijätär oli paennut huoneesta puoleksi rikkirevityin vaattein. Ja vähän aikaa myöhemmin oli eräs tämän trustin virkailijoista halunnut päästä vapaaksi vaimostaan ja naida kuorotytön; ja kun julkinen myrsky oli vaatinut johtajia pyytämään häntä peruuttamaan aikeensa, oli hän vastannut uhkaamalla kertoa näistä juomingeista!

Seuraavana päivänä — tai mieluummin, täsmällisesti sanottuna, samana aamuna — Montague ja Alice olivat läsnä loistavissa häissä. Sanomalehdet selittivät sen olevan "tärkeimmän" tapahtuman viikkokauden seuraelämässä; ja tarvittiin puoli tusinaa poliiseja pitämään loitolla ihmisiä, jotka tungokseen asti täyttivät kadun. Vihkimysmenot tapahtuivat S:t Cecilian kirkossa, ja juhlallinen piispa toimitti ne tulipunaisissa ja purppuraisissa mantteleissaan. Ovien sisäpuolella olivat kaikki valitut, hienosti puettuina ja ajeltuina, ja mikä huumaava sekotus suloisten hajuvesien tuoksua, sellainen, jonka vertaista eivät Arcadian laaksot saattaneet tarjota! Ylkä oli kiillotettu ja harjattu ja näytti hyvin kauniilta, vaikka hieman kalpealta; ja Montague ei saattanut olla hymyilemättä huomatessaan sulhaspojan, joka näytti niin juhlalliselta, palauttaessaan mieleensä juopuneen mellastajan, joka muutamia tunteja sitten hoiperrellen vaipui vaaleansinisessä aluspaidassaan, joka oli takaa rikkirevitty.

Montaguet tiesivät jo, ketä heidän tuli välttää. Heidät otti armollisesti siipiensä suojaan Mrs Eldridge Devon — jonka asemaa tosiasiassa ei ollut järkyttänyt vakuutusjutut; ja seuraavana aamuna näkivät he tyytyväisyydellä nimensä mainittuina läsnäolleiden luettelossa — ja myöskin pari riviä Alicen puvusta. Alicesta aina mainittiin nimellä "Miss Montague"; sangen hupaista oli olla ainoa "Miss Montague", ja ajatella, kuinka kaikki muut kaupungin Miss Montaguet saivat siitä ylhäisesti nenälleen! "Keltaiset" lehdet sisälsivät myöskin kertomuksia morsiuspuvusta, ja ihmeellisistä lahjoista, jotka hän oli saanut, ja kauan kestävästä kuherruskuukaudesta, jonka hän aikoi viettää Välimerellä miehensä huvialuksella. Montague tuumi ihmetellen, eivätkö sen edellisten omistajain henget häntä vainoaisi, ja olisiko hän niin onnellinen, jos hän tietäisi yhtä paljon kuin hän tiesi.

Hän löysi ajatuksilleen paljon pohtimisen aihetta, muistellessaan näitä pitoja. Muiden muassa oli hän poiminut lauluista viittauksia, että Oliverilla hänelläkin oli joitakin salaisuuksia, joita hän ei ollut katsonut soveliaaksi kertoa veljelleen. Nuorten tyttöjen pitäminen oli nähtävästi yhtenä juurtuneena tapana "rikkaiden pikku-veljillä" — ja, siitä syystä, monella suurella veljellä myöskin.

Tuonnempana sai Montague omituisella tavalla vilkaista tämän "puoli-mailman" elämään. Hänellä oli eräänä iltana tilaisuus käydä yhden rahamiehen luona, jonka hän oli hyvin oppinut tuntemaan — hän oli perheellinen mies ja kirkon jäsen. Oli muutamia tärkeitä papereita, jotka täytyi allekirjottaa ja lähettää ulos laivalla; ja suuren miehen sihteeri oli sanonut, että hän koettaisi saada hänet käsiinsä. Paria minuuttia myöhemmin oli hän Montaguen luona ja kysyi häneltä, eikö hän suosiollisesti menisi erään henkilön luo ylhäällä kaupungissa, jonka osotteen hän antaisi. Hän oli eräässä talossa, ei kaukana Riverside Driveltä; ja Montague meni sinne ja löysi tuttavansa useiden muiden huomattujen liikemiesten seurassa, jotka hän myöskin tunsi, keskustelemassa seurusteluhuoneessa yhden mitä hurmaavimman naisen kanssa, mitä hän oli koskaan tavannut. Hänellä oli erinomaisen hieno ulkomuoto, ja hän oli yksi niitä harvoja henkilöitä New-Yorkissa, joita hän huomasi ansaitsevan vaivaa kuunnella. Hän vietti niin huvittavan illan, että hyvästiä jättäessään huomautti hän naiselle, että hän mielellään soisi serkkunsa Alicen kohdata häntä; ja silloin hän huomasi, että nainen punastui heikosti ja joutui hämilleen. Myöhemmin hän sai mielipahakseen tietää, että tuo hurmaava ja kaunis nainen ei käynyt seuramaailmassa.

Eikä tämä ollut ollenkaan harvinaista; päinvastoin, jos joku otti vaivakseen tiedustella, tuli hän huomaamaan, että sellaisia laitoksia pidettiin kaikkialla asiaan kuuluvina. Montague jutteli siitä majuri Venablen kanssa; ja loppumattomasta juttuvarastostaan veti tuo vanha herra esille sarjan kaskuja, jotka saivat kuuntelijan hiukset nousemaan pystyyn päässä. Oli olemassa muuan kaikkivaltias suuruus, joka himoitsi erään suuren lääkärin vaimoa; ja hän oli antanut viisi miljoonaa markkaa sairashuoneen rakentamiseen ja oli huolehtinut, että se olisi oleva maailman hienoin, ja että tämän lääkärin oli mentävä ulkomaille kolmeksi vuodeksi tutkimaan eurooppalaisia laitoksia! Mitkään sopimukset eivät merkinneet mitään tälle vanhalle miehelle — jos hän näki naisen, jota hän halusi, pyysi hän häntä; ja ylhäisön naiset täytti häneen nähden sama tunne kuin Englannin naiset Walesin Prinssiin nähden — oli suuri kunnia olla hänen rouvanaan. Vähän aikaa tämän tapauksen jälkeen muuan mies, joka paljasti mahtavan kansan hätähuudon, ajettiin ulos useista New-Yorkin hotelleista siksi, että hän ei ollut avioliitossa etelä-Dakotan lakien mukaan [kirjailija tarkottanee venäläistä kirjailijaa Maksim Gorkia. Suomentaja]; mutta tämä mies saattoi ottaa naisen mihin hotelliin tahansa kaupungissa, eikä kukaan uskaltanut nousta häntä vastaan!

Ja sitten oli eräs toinen, suuri liikennekuningas, joka piti rouvia Chicagossa ja Pariisissa ja Lontoossa samalla tavalla kuin New-Yorkissa; hänellä oli eräskin juuri toisella puolen palatsimaisen kotinsa kulmausta, ja hänellä oli maanalainen käytävä, joka vei sinne. Ja majuri kertoi riemuiten, kuinka hän oli näyttänyt tätä eräälle ystävälle, ja viime mainittu oli huomauttanut, "Minä olen liian paksu päästäkseni siitä läpi." "Tiedän sen", vastasi toinen, "muuten en olisi siitä sinulle kertonut!"

Ja niin edespäin. Yksi New-Yorkin rikkaimmista miehistä oli sukupuolisesti rappiolla, puoli tusinaa naisia alituisesti huolehdittavanaan. Hän lähetti heille rahaosotuksia, ja he käyttivät niitä häntä kiristääkseen. Tämän miehen nuoren vaimon oli hänen äitinsä sulkenut kahdeksikymmeneksi neljäksi tunniksi vaatekammioon, pakottaakseen hänet naimaan kosijansa. Ja sitten kerrottiin hurmaava tarina, kuinka tämä oli mennyt kauaksi pois valtion lähetystoimissa ja oli kirjottanut pitkiä tervehdyksiä, jotka olivat täynnä helliä vastusteluja, ja antanut, ne sanomalehtikirjeenvaihtajan sähkötettäväksi kotia "hänen vaimolleen." Kirjeenvaihtaja oli pitänyt sitä niin liikuttavana esimerkkinä aviollisesta uskollisuudesta, että hän kertoi sen eräässä päivällisseurueessa, kun tämä oli palannut takaisin; ja hän hämmästyi hiljaisuutta, joka äkkiä valtasi. "Sanomat oli lähetetty väärällä osotteella!" hykersi majuri. Ja jokainen pöydässä tiesi, kuka ne oli vastaanottanut.

Muutamia päiviä tämän perästä sai Montague puhelimessa sanoman Siegfried Harveyltä, joka sanoi, että hän haluaisi nähdä häntä erään liikeasian takia Hän pyysi häntä saapumaan aamiaiselle Iltapäiväklubiin; ja Montague meni — vaikka hieman levottomana. Sillä se oli Fidelityn talossa, vihollispäälliköiden alueella: suuremmoinen rakennus, valkoisesta marmorista veistettyine saleineen, ja koristeltuna tuhlaavaisella upeudella pronssiveistoksilla. Montaguelle välähti mieleen, että jossakin tässä rakennuksessa oli ihmisiä työssä valmistamassa vastausta hänen hyökkäykseensä; hän aprikoi, mitä he aikoivat sanoa.

Molemmat miehet olivat lopettaneet aamiaisen ja keskustelivat välillä tulevista tapahtumista seuraelämässä, ja politiikasta ja sodista; ja kun kahvi oli tarjottu ja he olivat yksin huoneessa, sijotti Harvey suuren runkonsa takaisin tuoliinsa ja alotti:

"Ensi sijassa", sanoi hän, "täytyy minun selittää, että minulla on sanottavana jotakin, johon on vietävän vaikeaa päästä käsiksi. Minä niin pahasti pelkään Teidän heittäytyvän väärään päätelmään kesken puhetta — tahtoisin, että suostuisitte kuuntelemaan pari minuuttia ennenkuin ollenkaan mitään ajattelette."

"Olkoon menneeksi", sanoi Montague hymyillen. "Antakaa kuulua."

Ja yht'äkkiä muuttui toinen vakavaksi. "Te olette ottanut ajaaksenne jutun tätä yhtiötä vastaan", sanoi hän. "Ja Ollie on kertonut kylliksi minulle ymmärtääkseni, että Te olette tehnyt uhkarohkean teon, ja että Te olette varmaankin alinomaa sairaana kuullessanne raukkamaisten ihmisten varottavan ja kehottavan Teitä jättämään sen. Olisin hyvin pahoillani, jos laskisitte minutkin niiden joukkoon, edes hetkeksikään; ja Teidän tulee heti alussa ymmärtää, että minulla ei ole pienintäkään tekemistä eikä etua yhtiön kanssa, ja että se ei minua liikuttaisi, vaikka olisikin. En koeta käyttää ystäviä hyväkseni liikeasioissa, enkä salli rahan vaikuttaa itseeni seuraelämässäni. Päätin ottaa vastuulleni puhua Teille tästä asiasta, yksinkertaisesti vain siksi, että satun tietämään sen suhteen pari eli kolme seikkaa, joita en luullut Teidän tietävän. Ja jos niin on asianlaita, niin Teidän asemanne on sangen epäedullinen; mutta joka tapauksessa, pyydän, ymmärtäkää että minulla ei ole mitään muita motiiveja kuin ystävyys, ja siksi, jos olen tungettelevainen, antakaa anteeksi." Kun Siegfried Harvey puhui, katsoi hän suoraan toista kirkkailla, sinisillä silmillään, eikä saattanut epäilläkään hänen rehellisyyttään. "Olen Teille hyvin kiitollinen", sanoi Montague. "Pyydän, kertokaa minulle, mitä Teillä on sanottavana."

"No hyvä", sanoi toinen. "Se voi tapahtua hyvin nopeasti. Te olette ottanut jutun, jonka kautta Te tulette kietoutumaan hyvin moneen uhraukseen. Ja arvelinpa, onko koskaan päähänne pälkähtänyt kysyä, eikö Teitä joku ehkä käytä hyväkseen?"

"Millä tavalla, tarkotatte?" kysyi Montague.

"Tunnetteko niitä henkilöitä, jotka ovat takananne?" kysyi toinen. "Tunnetteko heidät riittävän hyvin, ollaksenne varma heidän motiiveistaan jutun suhteen?"

Montague epäröi ja ajatteli. "Ei", sanoi hän, "en voi sitä sanoa."

"Sitten se on aivan niin kuin olin ajatellut", vastasi Harvey. "Olen tarkannut Teitä — Te olette rehellinen mies, ja Te asetatte itsenne loppumattomiin vaikeuksiin mitä parhaimmista vaikuttimista. Ja jos en ole erehtynyt, niin Teitä käyttävät hyväkseen sellaiset henkilöt, jotka eivät ole rehellisiä, ja joiden kanssa yhdessä Te ette työskentelisi, jos tuntisitte heidän tarkotusperänsä."

"Minkälaisia tarkotusperiä heillä saattaisi olla?"

"On olemassa useita mahdollisuuksia. Ensiksi, se saattaisi olla 'häiriö'-juttu — on joku, joka toivoo, että hänen puoltonsa ostettaisiin kalliilla hinnalla. Melkein jokainen ajattelee, että niin on asianlaita. Mutta minä en; minä ajattelen mieluummin, että joku henkilö yhtiön sisällä koettaa saada hallitusta pihtiin."

"Kuka se saattaisi olla?" huudahti Montague hämmästyneenä.

"Sitä en tiedä. En ole kylliksi perehtynyt Fidelityn tilaan — se muuttuu alinomaa. En tiedä muuta kuin että siellä on ryhmiä, jotka taistelevat sen johtamisesta, ja vihaavat toinen toisiaan hirmuisesti, ja ovat valmiit tekemään mitä maailmassa tahansa musertaakseen toinen toisensa. Te tiedätte, että heidän kahdensadan miljoonan ylijäämänsä antaa heille äärettömän voiman; minä ennemmin voisin heiluttaa kahtasataa miljoonaa Streetillä kuin pitää viisikymmentä omassa hallussani. Ja niin tappelevat jättiläiset noiden yhtiöiden hallitsemisesta; etkä voi sanoa, kuka on voitolla, kuka on häviöllä — ei voi koskaan tietää, mitä todella merkitsee kaikki se mitä taistelussa tapahtuu. Ainoa, mistä voit olla varma, on se, että peli on petollista alusta loppuun saakka, ja että mikään, mitä tapahtuu, ei ole sitä, mitä se on olevinaan."

Montague kuunteli, puoleksi sekavana ja tuntien ikäänkuin maa, jolla hän seisoi, olisi vajoamassa hänen jalkojensa alla.

"Mitä Te tiedätte niistä, jotka toivat Teille tämän jutun?" kysyi hänen toverinsa äkkiä.

"En paljon mitään", sanoi hän hiljaa.

Harvey epäröi hetken. "Pyydän, ymmärtäkää minua", sanoi hän. "Minulla ei ole mitään halua nuuskia Teidän asioitanne, ja jollette välitä sanoa sanaakaan enempää, niin voin ymmärtää Teitä täydellisesti. Mutta olen kuullut sanottavan, että mies, joka sen alkoi, oli Ellis."

Montague epäröi nyt vuorostaan; sitten hän sanoi, "se on totta — meidän kesken."

"Sangen hyvä", sanoi Harvey, "ja se juuri saattoi minut epäilemään. Tiedättekö jotakin Ellisistä?"

"En tietänyt silloin", sanoi toinen. "Olen senjälkeen jotakin kuullut."

"Voin aavistaa, että niin oli", sanoi Harvey. "Ja voinpa sanoa Teille, että Ellis on kietoutunut henkivakuutusasioihin kaikenmoisilla epäilyttävillä tavoilla. Minusta näyttää, että Teillä on syytä olla mitä varovaisin seuratessanne häntä."

Montague istui kädet nyrkkiin puserrettuina ja kulmakarvat rypyssä. Hänen ystävänsä puhe oli ollut niinkuin valovälähdys; se paljasti jättiläismäisiä uhkaavia haamuja hänen ympärillään. Koko hänen toiveidensa rakennus näytti horjuvan; hänen juttunsa, jonka päälle hän oli niin kovasti työtä tehnyt — hänen kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaansa, joista hän oli ollut niin ylpeä! Oliko mahdollista, että häntä oli petetty, että hän oli tehnyt itsensä narriksi?

"Kautta taivaan, kuinka pääsen minä siitä selville?" huusi hän.

"Kysytte enemmän kuin voin Teille sanoa", sanoi hänen ystävänsä. "Ja senpä tähden, en voi varmasti tietää, voisitteko tehdä mitään tällä hetkellä. Ainoa, mitä voin tehdä, oli että varotin Teitä maaperän suhteen, jolla astuitte, niin että voitte itse olla varovainen tulevaisuudessa."

Montague kiitti häntä sydämellisesti palveluksesta; ja sitten meni hän takaisin toimistoonsa, ja vietti lopun päivästä vaivaten itseään asiaa pohtimalla.

Se, mitä hän oli kuullut, oli tehnyt suuren muutoksen asioihin. Ennen sitä oli kaikki näyttänyt niin yksinkertaiselta; ja nyt ei mikään ollut selvää. Hänet herpasi kokonaan tunne ponnistustensa täydellisestä hyödyttömyydestä; hän koetti rakentaa taloa lentohiedalle. Ei ollut missään kiinteätä kohtaa, jolle hän olisi voinut jalkansa asettaa. Ei missään ollut pisaraakaan totuutta — oli olemassa vain taistelevia voimia, jotka käyttivät tosipuheita ainoastaan sanaparsina omien tarkotustensa hyväksi! Ja nyt hän näki itsensä sellaisena kuin maailma hänet näki — osallisena petosyritykseen — konnana niinkuin kaikki muutkin. Hän tunsi, että hän oli astunut harhaan uransa ensimäisellä askeleella.

Seurauksena koko asiasta oli, että hän matkusti iltajunalla Washingtoniin; ja seuraavana aamuna puheli hän asiasta tuomari Ellisin kanssa. Montague oli ymmärtänyt, että oli tarpeellista mennä hitaasti, sillä, sittenkään ei hänellä ollut mitään selvää perustaa epäilylleen; ja niin selitti hän suurella tahdillisuudella ja varovaisuudella, että hänen korviinsa oli kuulunut, että Hasbrookin jutun takana oli olemassa puolueita, joiden edut olivat kyseessä; ja että tämä oli saattanut hänet levottomaksi, sillä hän ei tietänyt kerrassaan mitään omasta kundistaan. Hän oli tullut kysymään tuomarin neuvoa asiassa.

Kukaan ei olisi saattanut ottaa asiaa armollisemmin kuin tämä suuri mies: hän oli pelkkää ystävällisyyttä ja johdonmukaisuutta. Ennen kaikkea, sanoi hän, oli hän varottanut häntä etukäteen, että vihamiehet hyökkäisivät hänen kimppuunsa ja vetäisivät häntä nenästä, ja että kaikellaisia hienon hienoja keinoja käytettäisiin häneen vaikuttamiseen. Ja hänen tuli ymmärtää, että nämä huhut olivat osana siinä taistelussa; ei ollenkaan tehnyt mitään eroa, kuinka hyvä ystävä ne oli hänelle tuonut — mistä saattoi hän tietää, kuinka hyvä ystävä oli tuonut ne sille ystävälle?

Tuomari uskalsi toivoa, että mikään, mitä jotkut saattaisivat tulla sanomaan, ei vaikuttaisi häneen niin että hän uskoisi hänen, tuomarin, neuvoneen häntä tekemään jotakin, joka olisi väärää.

"Ei", sanoi Montague, "mutta voitteko vakuuttaa minulle, että Mr Hasbrookin takana ei olisi mitään puolueita, joiden edut olisivat kysymyksessä?"

"Joiden edut olisivat kysymyksessä?" kysyi toinen. "Tarkotan, ihmisiä, jotka ovat tekemisissä Fidelityn tai muiden vakuutusyhtiöiden kanssa."

"Joutavia", sanoi tuomari; "luonnollisesti en voi sitä Teille vakuuttaa."

Montague näytti hämmästyneeltä. "Tarkotatteko, ettette tiedä?"

"Tarkotan", vastasi toinen, "että minä en tunne itselläni olevan vapautta sanoa, vaikkakin tietäisin."

Ja Montague katsoi tuijottaen häneen; hän ei ollut valmistunut tällaiseen avomielisyyteen.

"Ei milloinkaan pälkähtänyt päähäni", jatkoi toinen, "että tuollainen seikka merkitsisi Teille mitään."

"Miksi —" alotti Montague.

"Pyydän, ymmärtäkää minua, Mr Montague", sanoi tuomari. "Minusta näytti tämä juttu päivänselvästi oikeudenmukaiselta, ja niin näytti ne myöskin Teistä. Ja toinen seikka, josta ainoastaan arvelin Teillä olevan oikeutta olla vakuutettu, oli se, että oli kyseessä vakava asia. Siitä tunsin olevani vakuutettu. Minusta ei näyttänyt merkitsevän mitään, että Mr Hasbrookin takana saattaisi olla yksilöitä, joiden edut olivat kyseessä. Otaksukaamme esimerkiksi, että olisi muutamia osakkaita, joita Fidelityn hallitus olisi loukannut, ja jotka haluaisivat rangaista sitä. Voisiko lakimies menetellä oikeudenmukaisesti kieltäytyessään ottamasta ajaakseen asiaa, jonka puolella on oikeus, vain siitä syystä, että hän ei tietänyt sellaisista yksityisistä vaikuttimista? Taikka, ottakaamme äärimmäinen tapaus — ryhmätaistelu yhtiön sisällä, niinkuin Te sanotte, että Teille on kerrottu. Hyvä, se olisi tapaus, jonka kautta varkaat ajettaisiin ulos; ja olisiko mitään syytä, miksi ei yleisö saisi käyttää hyväkseen sellaista asemaa? Yhtiön sisäpuolella olevat ihmiset tietävät ensimäisenä, mitä tapahtuu; ja jos näette tilaisuuden käyttää hyväksenne sellaista etua oikeudenmukaisessa taistelussa — ettekö pitäisi siitä kiinni?"

Sillä tavalla jatkoi tuomari, armollisena ja hurskaana — ja niin hienosti ja ylhäisesti vääristellen! Hänen hitaasti vuotavan puheensa takana saattoi Montague tuntea yhden perusajatuksen; se ei tullut ilmi sanoina, eikä edes viittauksena, mutta se läpäisi tuomarin keskustelun niinkuin tunne läpäisee säveleen. Nuori lakimies oli saanut suuren korvauksen, ja hänellä oli kevyt, yksinkertainen juttu; ja maailmanmiehenä ei hän tosiaankaan saattanut haluta nuuskia sitä liian likeisesti. Hän oli kuullut juoruja, ja tunsi, että hänen maineensa vaati häntä olemaan niiden johdosta hermostunut; mutta hän oli saapunut, vain saadakseen tasapainonsa ja päästäkseen rauhaan, ja voidakseen pitää korvauksensa menettämättä hyvää mielipidettään itsensä suhteen.

Montague läksi, sillä hän päätti mielessään, ettei maksanut vaivaa hetkeäkään koettaa saada itseään ymmärretyksi. Joka tapauksessa, hän oli nyt jutussa kiinni, eikä mitään ollut saavutettavissa murtautumalla siitä irti. Kaksi seikkaa oli, jotka hän tunsi saaneensa varmaksi keskustelun kautta — ensiksi, että hänen kundinsa oli "valenukke", ja että se itse asiassa oli juttu, jonka kautta varkaat karkotetaan; ja toiseksi, että hänellä ei ollut mitään takeita siitä, että hän ei millä hetkellä hyvänsä voisi jäädä satimeen — ilman tuomarin liikuttavaa luottamusta muutamiin tuntemattomiin osakkaisiin.

Yhdeksästoista luku.

Montague tuli kotiaan tehtyään lujan päätöksen, että hän ei voisi tehdä mitään muuta kuin olla seuraavalla kerralla varovaisempi. Tämän erehdyksen hinta hänen tuli suorittaa.

Hän sai vielä kokea, paljonko se tuli hänelle lopullisesti maksamaan. Seuraavana päivänä hänen saapumisensa jälkeen tuli häntä tapaamaan eräs mies — Mr John Burton seisoi hänen käyntikortissaan. Hän osotti olevansa sen yhtiön värväysasiamies, joka julkaisi ylhäisön skandaalilehteä. He valmistelivat de luxe kertomusta New-Yorkin etevimmistä perheistä; se oli oleva mitä upein laite, tilaajina ylhäisimmistä ylhäisin sääty, ja hinta seitsemän tuhatta viisisataa markkaa perhekunnalta. Varmaankin Mr Montague tahtoisi, että hänen perhettään ei mitenkään poisjätettäisi?

Ja Mr Montague selitti kohteliaasti, että hän oli verrattain outo New-Yorkissa, eikä hänen perheensä oikeudenmukaisesti kuuluisi sellaiseen nidokseen. Mutta asiamies ei tyytynyt tähän. Saattoi sittenkin olla syitä, jotka pakottaisivat hänet tilaamaan; saattoi olla erinäisiä tapauksia; Mr Montague muukalaisena ei saattanut käsittää tarjouksen tärkeää luonnetta; keskusteltuaan ystäviensä kanssa, hän kukaties muuttaisi mieltään — ja niin edespäin. Kuunnellessaan tätä laveaa viittausten sarjaa ja päästessään selville niiden merkityksestä, nousivat veret Montaguen poskille — kunnes lopulta hän äkkiä nousi ja sanoi hyvästi miehelle.

Mutta kun hän sitten istui yksin, kuoli hänen vihansa tykkänään, ja jälelle jäi vaan epämiellyttävä, levoton tunne. Ja kolme neljä päivää myöhemmin osti hän toisen painoksen lehteä, ja aivan oikein, siinä oli uusi kappale!

Hän seisoi kadun kulmassa ja luki sitä. Seuraelämän sota raivosi kuumana; siinä sanottiin; ja lisättiin, että Mrs de Graffenried uhkasi asettua muukalaisten puolelle. Sitten jatkui se kuvauksella eräästä hienosta uudenaikaisesta nuorukaisesta, joka kierteli ympäri ystäviensä keskuudessa pyytämässä anteeksi veljensä ajattelemattomuuksia. Myöskin, sanottiin siinä, oli eräs loistava seuramaailman kuningatar, erään suuren pankkiirin vaimo, tarttunut taisteluhansikkaan. Ja sitten seurasi kolme lausetta, jotka saivat veren liekkinä virtaamaan Montaguen poskille:

"Ei myös ole puuttunut huomautuksia tämänlaisen epäilyttävän innon johdosta. On huomattu, että tuon romanttiselta näyttävän etelämaalaisen saapumisen jälkeen tämän levottoman naisen harrastus babisteihin ja transsimediumeihin on vähentynyt; ja nyt seuramaailmassa odotetaan mitä mieltäkiinnittävimmän asiaintilan paljastumista."

Montaguelle olivat nämä sanat ikäänkuin isku vasten kasvoja. Hän kulki alas katua, puoleksi hämmentyneenä. Se näytti hänestä mustimmalta häväistykseltä, mitä New-York vielä oli hänelle näyttänyt. Hän pusersi kätensä nyrkkiin, kuiskaillen itsekseen: "konnat!" Samalla tajusi hän silmänräpäyksessä, että hän oli avuton. Siellä alhaalla kotona olisi saattanut nutistaa sellaisen lehden toimittajan; mutta täällä hän oli susien omassa pesässä, eikä hän voinut tehdä yhtään mitään. Hän meni takaisin toimistoonsa ja istuutui pöydän ääreen.

"Rakas Mrs Winnie", kirjotti hän. "Olen juuri lukenut mukana seuraavan artikkelin, enkä voi ilmaista Teille, miten syvästi minuun koskee, että Teidän ystävällisyytenne meitä kohtaan on saattanut Teidät tuollaisen vihanpurkauksen uhriksi. Olen aivan avuton asiassa; en voi muuta kuin menetellä niin, että vältätte enemmät ikävyydet. Pyydän, uskokaa minua kun sanon, että ymmärrämme parhaiten toisiamme, jos ajattelette niin että olisi parasta, ettemme tapaisi enää toistaiseksi; sekä että tämä ei vaikuta ollenkaan meidän tunteisiimme."

Tämän kirjeen lähetti Montague sanan viejän mukana; ja sitten meni hän kotia. Ehkä kymmenen minuuttia hänen saavuttuaan soi telefoonikello ja siellä oli Mrs Winnie.

"Teidän ilmotuksenne on tullut", sanoi hän. "Oletteko lupautunut jonnekin tänä iltana?"

"En", vastasi hän.

"Hyvä", sanoi Mrs Winnie, "tahdotteko tulla päivälliselle?"

"Mrs Winnie" — pani hän vastaan.

"Pyydän, tulkaa", sanoi hän. "Tehkää se!"

"Minä vihaan, että olen Teitä —" alotti hän.

"Tulkaa, minä tahdon!" sanoi hän kolmannen kerran.

Ja hän vastasi, "No hyvä."

Hän meni; ja kun hän astui sisälle, johti lakeija hänet sähköhissin luo ja sanoi, "Mrs Duval pyytää Teitä ystävällisesti tulemaan ylös, herra", Ja siellä tuli Mrs häntä vastaan, hehkuvin poskin ja kasvoilla kiihtynyt ilme.

Hän oli tavallistaankin rakastettavampi, pehmeässä kermanvärisessä puvussaan, ja tulipunainen ruusu rinnallaan. "Minä olen aivan yksin tänä iltana", sanoi hän, "ja niin me syömme minun huoneustossani. Me aivan hukkuisimme tuohon suureen saliin alhaalla."

Hän vei Montaguen seurusteluhuoneeseen, missä suuret sylilliset tuoreita ruusuja levittivät tuoksujaan. Pöytä oli katettuna kahdelle hengelle ja kaksi suurta tuolia seisoi tulen edessä, joka hehkui takassa Montague huomasi, että Mrs Winnien käsi vapisi hieman, kun hän viittasi häntä istumaan yhteen niistä; hän saattoi lukea hänen kiintymyksensä koko hänen olemuksestaan. Hän heitti taisteluhansikkaan vihollisilleen!

"Syökäämme ensiksi ja jutelkaamme perästäpäin", sanoi hän nopeasti. "Me voimme kuitenkin olla onnellisia hetkisen."

Ja hänen onnellisuutensa jatkui sillä hermostuneella, kiihtyneellä tavalla, joka oli hänelle ominaista. Hän jutteli uudesta oopperasta, joka aijottiin esittää, ja Mrs de Graffenriedin uusista vastaanottokemuista ja Mrs Ridgley-Clievedenin tanssijaisista; myöskin puhui hän raajarikkoisten lasten sairashuoneesta, jonka hän aikoi rakentaa, ja Mrs Vivie Pattonin avioerosta. Ja sillä välin sfinksimäiset palvelijat liikkuivat edestakaisin, ja ruoat ilmestyivät ja hävisivät. He joivat kahvia suurissa tuoleissa takan ääressä; ja pöytä korjattiin ja palvelijat katosivat, sulkien ovet jälkeensä.

Sitten asetti Montague kuppinsa syrjään ja istui synkkänä tuijotellen tuleen. Ja Mrs Winnie seurasi häntä katseellaan. Oli pitkällinen hiljaisuus.

Äkkiä kuuli hän Mrs Winnien äänen. "Onko Teidän mielestänne niin helppoa katkaista ystävyytemme?" kysyi hän.

"En ajatellut sitä, oliko se helppoa tahi vaikeaa", vastasi hän. "En ajatellut muuta kuin suojella Teitä."

"Ja luuletteko, että ystäväni eivät ole minulle mitään?" jatkoi hän. "Onko minulla niitä siksi paljon?" Ja hän pusersi käsiään äkkinäisellä, kuumeentapaisella liikkeellä. "Luuletteko, että minä annan noiden raukkojen pelottaa itseäni ja teen mitä he haluavat? Minä en anna heille perää — en mistään hinnasta, tehköön Lelia mitä tahansa!"

Hämmästynyt ilme välähti Montaguen kasvoilla. "Lelia?" kysyi hän.

"Mrs Robbie Walling!" huusi Mrs Winnie. "Ettekö luule, että hän saa vastata tuosta kirjotuksesta?"

Montague kohosi ylös.

"Sillä tavalla on heillä tapana käydä taistelua!" huusi Mrs Winnie. "He maksavat rahaa noille konnille, ollakseen suojattuja. Ja sitten lähettivät he iljettäviä juoruja ihmisistä, joita he haluavat vahingoittaa."

"Ette suinkaan sitä todella tarkota", huudahti mies.

"Tietysti tarkotan", huusi hän. "Minä tiedän, että se on totta! Minä tiedän, että Robbie Walling maksoi seitsemän tuhatta viisisataa markkaa muutamista nidoksista, joita he julkaisivat! Ja kuinka arvelette lehden saavan juorunsa?"

"En tiedä", sanoi Montague. "Mutta en koskaan uneksinut —"

"Oh", huudahti Mrs Winnie, "heidän postinsa on aina täynnä sinisiä ja kultaisia nimileimoja! Minä olen tuntenut vieraita, jotka ovat istuneet ja kirjottaneet parjauksia emännästään heidän omissa kodeissaan. Oi, Teillä ei ole käsitystäkään ihmisten alhaisuudesta!"

"Minulla oli vähän käsitystä", sanoi Montague, vaitiolon jälkeen. "Siitä syystä tahdoin Teitä suojella."

"Minä en halua suojelusta!" huusi hän tulisesti. "Minä en tahdo antaa heille sitä tyydytystä. He tahtovat saada minut hylkäämään Teidät, ja minä en tahdo sitä tehdä, en mistään hinnasta sanokoot he mitä tahansa!"

Montague istui kulmakarvat rypyssä ja tuijotti tuleen. "Kun olin lukenut tuon kirjotuksen", sanoi hän hitaasti, "en jaksanut kestää ajatusta onnettomuudesta, minkä Teille saattaisin tuottaa. Ajattelin, kuinka suuresti se mahtaisi kiihottaa Teidän miestänne —"

"Minun miestäni!" toisti Mrs Winnie.

Hänen äänessään oli kova sävy, kun hän jatkoi. "Hän panee heidät kyllä vaikenemaan", sanoi hän — "sellainen on hänen tapansa. Voitte olla varma siitä, että sanaakaan enempää ei enää julkaista."

Montague istui vaiti. Sellaista vastausta hän ei ollut odottanut, ja se melkein häntä harmitti.

"Jospa siinä kaikki!" — sanoi hän epäröiden. "Mutta minä en sitä tietänyt. Arvelin, että kirjotus voisi kiihdyttää häntä toisesta syystä — että se voisi olla syynä onnettomuuteen Teidän ja hänen välillään. —"

Hiljaisuus. "Te ette ymmärrä", sanoi Mrs Winnie lopuksi.

Montague saattoi päätään kääntämättä nähdä hänen kätensä, kun ne lepäsivät polvilla. Hän liikutteli niitä hermostuneesti. "Te ette ymmärrä", toisti hän.

Kun hän alkoi uudelleen puhua, oli hänen äänensä matala, vapiseva. "Minun täytyy kertoa Teille", sanoi hän; "olen ollut varma, että ette tietänyt."

Taas hiljaisuus. Mrs Winnie epäröi, ja hänen kätensä vapisivat; sitten jatkoi hän ehättäen. — "Tahdoin, että Te tietäisitte. Minä en rakasta miestäni. En ole häneen sidottu. Hänellä ei ole mitään sanomista minun asioissani."

Montague istui jäykkänä kuin kivi. Nämä sanat löivät hänet puoleksi sekaisin. Hän saattoi tuntea Mrs Winnien katseen, joka oli tähdätty häneen; ja hän saattoi tuntea miten veri kuumana tulvahti hänen kaulalleen ja poskilleen.

"Ol— ollakseni rehellinen, tuli Teidän saada se tietää", kuiskasi hän. Ja hänen äänensä häipyi kuulumattomiin ja taas seurasi hiljaisuus. Montague istui mykkänä. "Minkätähden ette sano jotakin?" kysyi hän viimein odotuksesta kiihtyneenä; ja Montague tunsi tuskan, joka ilmeni hänen äänessään. Sitten kääntyi hän ja katsoi häneen ja näki hänen lujasti yhteen puserretut kätensä ja hänen vapisevat huulensa.

Hän oli sanattomaksi hämmästynyt. Ja hän näki hänen rintansa nopeasti kohoilevan, ja näki kyynelten nousevan hänen silmiinsä. Äkkiä heittäytyi Mrs Winnie maahan, peitti kasvonsa käsillään ja puhkesi raivoisaan nyyhkytykseen.

"Mrs Winnie!" huusi hän ja kohosi seisomaan.

Hänen tunteenpurkauksensa jatkui. Montague huomasi, että hän vapisi rajusti. "Te ette rakasta minua!" vaikeroi hän.

Montague seisoi vapisten ja hämmästyksen lyömänä. "Olen hyvin pahoillani!" kuiskasi hän. "Oi, Mrs Winnie — minulla ei ollut aavistustakaan —"

"Minä tiedän! Minä tiedän!" huusi hän. "Se on minun vikani! Minä olin mieletön! Minä tiesin sen koko ajan. Mutta minä toivoin — luulin, että Te voisitte, jos tietäisitte —"

Ja sitten taas hänen kyyneleensä tukahuttivat hänet; hän tärisi tuskasta ja surusta.

Montague seisoi ja tarkasti häntä, avuttomana tuskasta. Mrs Winnie tarttui suonenvedon tapaisesti tuolin selustaan ja Montague laski kätensä hänen käteensä.

"Mrs Winnie —" alotti hän.

Mutta hän tempasi pois kätensä ja kätki sen. "Ei, ei!" huusi hän kauhuissaan. "Älkää koskeko minuun!"

Ja äkkiä käänsi hän katseensa Montagueen ja ojensi käsivartensa. "Ettekö ymmärrä, että minä rakastan Teitä?" huudahti hän. "Te halveksitte minua sentähden, tiedän sen — mutta minä en voi sille mitään. Minä sanon sen Teille sittenkin. Se on ainoa tyydytykseni, mikä minulla voi olla. Minä olen aina Teitä rakastanut! Ja minä luulin — minä luulin, että Te ette vain ymmärtänyt. Minä olin valmis uhmaamaan koko maailmaa — minä en välittänyt siitä, kuka tahansa sen tiesi, enkä siitä, mitä kaikki siitä sanoisivat. Minä ajattelin, että me voisimme olla onnellisia — minä ajattelin, että minä voisin olla vapaa viimeinkin. Voi, Te ette voi käsittää, kuinka onneton minä olen — ja kuinka yksinäinen — ja kuinka ikävöin päästä pois! Ja minä uskoin, että Te — että Te voisitte —"

Ja sitten kyyneleet tulvasivat taas Mrs Winnien silmiin ja hänen äänensä muuttui pienen lapsen ääneksi. "Luuletteko, että voisitte ruveta minua rakastamaan?" vaikeroi hän.

Hänen äänensä sai Montaguen vapisemaan, niin että hän vapisi sisimmässä sisässään. Mutta hänen kasvonsa tulivat vaan yhä vakavammiksi.

"Te halveksitte minua sentähden, että kerroin Teille!" huudahti Mrs Winnie.

"Ei, ei, Mrs Winnie", sanoi hän. "Minä en voisi sitä tehdä —"

"Siis — siis minkä tähden —" kuiskasi hän. — "Olisiko niin vaikeaa rakastaa minua?"

"Se olisi sangen helppoa", sanoi hän, "mutta minä en uskalla antaa itselleni siihen oikeutta."

Mrs Winnie katseli häntä hellästi. "Te olette niin kylmä — niin armoton!" huudahti hän.

Hän ei vastannut mitään ja Mrs Winnie istui väristen. "Oletteko koskaan rakastanut naista?" kysyi hän.

Oli pitkä vaitiolo. Montague istui jälleen tuoliin. "Kuunnelkaa, Mrs Winnie", alkoi hän viimein.

"Älkää kutsuko minua siksi!" huudahti hän. "Kutsukaa minua nimellä Evelyn — pyydän."

"No hyvä", sanoi hän — "Evelyn. En aikonut tuottaa sinulle onnettomuutta — jos minulla olisi ollut vähintäkään aavistusta, niin en olisi koskaan enää sinua nähnyt. Tahdon kertoa sinulle, mitä en ole kenellekään muille milloinkaan kertonut. Silloin sinä ymmärrät."

Hän istui muutamia minuutteja synkissä unelmissa.

"Kerran", sanoi hän, "kun olin nuori, rakastin erästä naista — kvarteroonityttöä. [Kvarterooniksi kutsutaan mulatin ja valkoisen yhtymisestä syntynyttä lasta. Suomentaja.] Se oli New Orleansissa; se on siellä tapana. Heillä on oma maailmansa ja me pidämme heistä huolta sekä lapsista; ja jokainen sen tietää. Minä olin hyvin nuori, vasta noin kahdeksantoista; ja hän oli vielä nuorempi. Mutta minä tulin silloin huomaamaan, mitä naiset ovat, ja mitä rakkaus merkitsee heille. Minä näin, kuinka he saattoivat kärsiä. Ja sitten kuoli hän lapsensynnytykseen — lapsi kuoli myöskin."

Montaguen ääni oli hyvin matala; ja Mrs Winnie istui kädet yhteenpuristettuina, ja hänen silmänsä olivat kiinninaulittuina Montaguen kasvoihin. "Minä näin hänen kuolevan", sanoi hän. "Ja silloin oli kaikki lopussa. En milloinkaan ole sitä unohtanut. Minä päätin silloin mielessäni, että olin tehnyt väärin; ja etten koskaan niin kauan kuin elän, tarjoaisi rakkauttani naiselle, jollen voinut omistaa koko elämääni hänelle. Niin sinä siis näet, että minä pelkään rakkautta. Minä en tahdo kärsiä niin paljoa, enkä saattaa toisia kärsimään. Ja kun joku puhuu minulle niin kuin sinä puhut, palaa tuo kaikki minulle takaisin — se saa minut kyyristymään kokoon ja kuihduttaa minut."

Hän pysähtyi ja toinen sai takaisin tyyneytensä.

"Ymmärrä minua", sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minä en pyytäisi sinulta mitään lupauksia. Minä tahtoisin maksaa minkä hinnan tahansa — minä en pelkää kärsimystä."

"En tahdo tuottaa sinulle kärsimystä", sanoi hän. "En tahdo käyttää edukseni ainoatakaan naista."

"Mutta minulla ei ole maailmassa mitään, mitä pitäisin arvossa!" huusi hän. "Minä läksisin pois — minä jättäisin kaikki ollakseni sinun kaltaisesi miehen kanssa. Minulla ei ole mitään siteitä — ei mitään velvollisuuksia —"

Montague keskeytti hänet. "Sinulla on miehesi —" sanoi hän.

Ja raivoisana huudahti hän äkkiä — "Mieheni!"

"Eikö kukaan ole kertonut sinulle miehestäni?" kysyi hän hetken vaitiolon jälkeen.

"Ei kukaan", sanoi Montague.

"No hyvä, kysy heiltä!" huudahti hän. "Ennen sitä, ota sanani pantiksi — minulla ei ole mitään velvollisuuksia miehelleni."

Montague istui ja tuijotti tuleen. "Mutta ajattele minun omaa asemaani", sanoi hän. "Minulla on velvollisuuksia — äitini ja serkkuni —"

"Oi, älä sano enää sanaakaan!" huudahti nainen sortuneella äänellä. "Sano, ettet rakasta minua — siinä kaikki! Ja sinä et koskaan enään tule minua kunnioittamaan! Minä olen ollut hullu — minä olen lyönyt kaikki pirstaleiksi! Minä olen heittänyt pois ystävyytesi, jonka ehkä olisin voinut säilyttää!"

"Et", sanoi hän.

Mutta Mrs Winnie jatkoi kiivaasti — "Ainakin olen ollut rehellinen — anna minulle siitä kunnioitus! Siitä tulevat minulle kaikki vastoinkäymiseni — minä sanon, mitä mielessäni on, ja minä saan maksaa vääryyksieni hinnan. Minun laitani ei ole sellainen, että olisin kylmä ja arvioiva — sentähden, älä halveksi minua kokonaan."

"Minä en voisi sinua halveksia", sanoi Montague. "Minulle tuottaa suorastaan kärsimystä se, että olen tehnyt sinut onnettomaksi. Ja minä en sitä tarkottanut."

Mrs Winnie istui tuijottaen eteensä alakuloisissa mietteissä. "Älä ajattele sitä kauemmin", sanoi hän katkerasti. "Minä kyllä olen voittava sen. Minun tähteni ei maksa vaivaa murehtia. Luuletko, etten tietäisi, mitä sinä ajattelet siitä maailmasta, jossa elän? Ja minä olen osa siitä — minä räpytän siipiäni ja koetan päästä siitä pois, mutta en voi. Minä olen siinä ja tulen jäämään siihen sinne saakka kunnes kuolen; minä voisin yhtä hyvin siitä luopua. Minä ajattelin, että voisin varastaa pienen ilon — sinulla ei ole käsitystäkään, kuinka minä janoan pientä iloa! Sinulla ei ole käsitystä siitä, kuinka yksinäinen minä olen! Ja kuinka tyhjää minun elämäni! Sinä sanot pelkäävän saattaa minut onnettomuuteen; se on julmaa pilaa, mutta minä annan sinulle siihen luvan, jos voit sitä tehdä! Minä en pyydä mitään — en mitään lupauksia, en mitään uhrauksia! Minä otan kaiken vastuun, ja maksan kaikki rangaistukset!"

Hän hymyili kyyneltensä läpi pakotettua, pilkallista hymyä. Montague katseli häntä, ja Mrs Winnie kääntyi uudelleen; heidän katseensa kohtasi taas toisensa. Taas näki hän veren kuohahtavan kaulalta hänen poskilleen. Samalla kertaa alkoivat vanhat pedot liikkua hänen sisällään. Hän tiesi, että mitä vähemmän aikaa hän vietti Mrs Winnien sympaattisessa seurassa, sitä parempi heille molemmille.

Hän oli juuri nousemaisillaan, ja jäähyväissanat olivat hänen huulillaan kun äkkiä kuului koputus ovelle.

Mrs Winnie hypähti seisomaan. "Kuka se on?" huusi hän.

Ja ovi avautui ja Mr Duval astui sisään.

"Hyvää iltaa", sanoi hän miellyttävästi ja astui vaimonsa luo.

Mrs Winnie liekehti vihasta ja tuijotti häneen. "Minkätähden tulet tänne ilmoittamatta?" huusi hän.

"Pyydän anteeksi", sanoi hän — "Mutta minä löysin tämän postissani."

Ja Montague noustessaan tervehtimään häntä, näki että hänellä oli kädessään leikkaus tuosta syytöskirjotuksesta. Sitten huomasi hän Duvalin aikovan lähteä, ja hän ymmärsi, että mies ei ollut huomannut hänen läsnäoloaan huoneessa.

Duval silmäili Montaguea ja vaimoaan, ja huomasi nyt ensi kerran hänen kyyneleensä ja kiihtymyksensä. "Pyydän anteeksi", sanoi hän; "olen nähtävästi luvattomasti tunkeutunut."

"Niin totta totisesti oletkin", vastasi Mrs Winnie.

Hän teki liikkeen lähteäkseen; mutta ennenkuin hän ennätti ottaa askeltakaan, oli Mrs Winnie rynnännyt hänen ohitsensa ja jättänyt huoneen, läimäyttäen kiinni oven jälkeensä.

Ja Duval tuijotti hänen peräänsä, ja sitten kääntäen katseensa Montagueen nauroi hän. "Hyvä! hyvä! hyvä!" sanoi hän.

Sitten katkaisi hän olonsa ja lisäsi "Hyvää iltaa, herra."

"Hyvää iltaa", sanoi Montague.

Hän vapisi hieman ja Duval huomasi sen; hän hymyili sydämellisesti. "Tämän laatuisesta aineksesta syntyy näytelmiä", sanoi hän. "Mutta pyydän, ettette ole häpeissänne — meillä ei tule olemaan mitään näytelmiä."

Montague ei keksinyt mitään, mitä hän olisi siihen sanonut.

"Velvollisuuteni on pyytää Evelyniltä anteeksi", jatkoi toinen. "Se oli yksinomaan ikävä sattuma — tämä häiritsemiseni, nähkääs. Minulla ei ole tapana tunkeutua. Te voitte olla niinkuin kotonanne tulevaisuudessa."

Montague lensi tulipunaiseksi nämä sanat kuullessaan.

"Mr Duval", sanoi hän, "Minun täytyy vakuuttaa Teille, että Te olette erehtynyt —"

Toinen katsoi silmiään siristäen häneen. "Oh, tulkaa, tulkaa!" sanoi hän nauraen. "Jutelkaamme niinkuin maailmanmiehet."

"Minä sanon, että Te olette erehtynyt", sanoi Montague uudelleen.

Toinen kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän sydämellisesti. "Niinkuin haluatte. Tahdoin vain tehdä asiat Teille selväksi, siinä kaikki. Haluan, että iloitsette Evelynin kanssa. Minä en sano Teille hänestä mitään — Te rakastatte häntä. Riittää, että minä olen omistanut hänet, ja minä olen väsynyt häneen; kenttä on nyt Teidän, Mutta älkää saattako häntä epäluulojen alaiseksi, älkääkä antako hänen tehdä itsestään narria julkisuudessa, jos vaan voitte sitä auttaa. Ja älkää myöskään antako hänen kuluttaa liiaksi paljon rahaa — hän maksaa minulle jo viisi miljoonaa vuodessa. Hyvää yötä, Mr Montague!"

Ja hän meni ulos. Montague, joka seisoi niinkuin kuvapatsas, saattoi kuulla hänen nauraa kikattavan mennessään alas saliin.

Viimein Montague ryhtyi itsekin tekemään lähtöä. Mutta hän kuuli Mrs Winnien tulevan takaisin ja hän jäi häntä odottamaan. Mrs Winnie tuli sisälle ja sulki oven ja kääntyi häneen päin.

"Mitä hän sanoi?" kysyi hän.

"Hän — oli sangen miellyttävä", sanoi Montague.

Ja Mrs Winnie hymyili ilkeästi. "Minä menin ulos tarkotuksella", sanoi hän. "Halusin, että sinä näkisit hänet — näkisit, minkälainen mies hän on ja kuinka paljon 'velvollisuuksia' minulla on häntä kohtaan! Sinä näit, arvaan."

"Kyllä, minä näin", sanoi hän.

Sitten taas hän aikoi lähteä. Mutta Mrs Winnie otti häntä käsivarresta. "Tule ja puhu minulle", sanoi hän. "Ole niin hyvä!"

Ja hän vei hänet uudelleen takan ääreen. "Kuule", sanoi hän. "Hän ei tule tänne enää takaisin. Hän aikoo matkustaa tänä iltana — luulin, että hän oli jo mennyt. Ja hän ei palaa pariin kuukauteen. Kukaan ei meitä enää häiritse."

Hän tuli hyvin lähelle Montaguea ja katseli häntä kasvoihin. Hän oli pyyhkinyt pois kyyneleensä, ja onnellinen ilme oli palannut takaisin hänen kasvoilleen; hän oli rakastettavampi kuin milloinkaan.

"Minä otin sinut hämmästyttäen vastaan", sanoi hän hymyillen. "Sinä et tietänyt, kuinka olisit menetellyt. Ja minä häpesin — minä luulin, että sinä minua vihaisit. Mutta minä en aio enää olla onneton — minä en ollenkaan välitä. Olen iloinen, että puhuin!"

Ja Mrs Winnie nosti kätensä ja tarttui hänen nuttunsa rintaimiin. "Minä tiedän, että sinä rakastat minua", sanoi hän; "minä näin sen sinun silmistäsi juuri äsken, ennenkuin hän astui huoneeseen! Mutta sinä et vaan tahtoisi antaa itsellesi vapautta. Sinulla on niin monta epäilystä ja pelkoa. Mutta sinä saat nähdä, että minä olen oikeassa; sinä olet oppiva minua rakastamaan. Sinä et voi sille mitään — minä olen oleva niin ystävällinen ja hyvä! Kunhan et vain mene pois —"

Mrs Winnie oli niin lähellä häntä, että hänen hengityksensä kosketti hänen kasvojaan. "Lupaa minulle, rakkaani", sanoi hän kuiskaten — "että sinä et lakkaa käymästä minun luonani — että sinä tahdot oppia minua rakastamaan. Minä en voi olla olemassa ilman sinua!"

Montague vapisi joka hermonpäähän saakka; hän tunsi olevansa mies, joka oli tarttunut verkkoon. Mrs Winnie oli omistanut kaikki, mitä hän elämässä tarvitsi; ja nyt tahtoi hän hänet! Hänelle oli mahdotonta ajatellakaan mitään muuta mahdollisuutta.

"Kuule", alotti hän ystävällisesti.

Mutta Mrs Winnie luki hänen katseestaan kiellon, ja hän huusi, "Ei, ei — et saa! Minä en voi elää ilman sinua! Ajattele! Minä rakastan sinua! Mitä voisin minä muuta sinulle sanoa? Minä en voi uskoa, että sinä et välitä minusta — sinä olet pitänyt minusta — minä olen nähnyt sen katseestasi. Kuitenkin sinä pelkäät minua — miksi? Katso minuun — enkö ole kaunis muodoltani? Ja onko naisen rakkaus niin pieni asia — voitko heittää sen luotasi ja tallata maahan niin helposti? Miksi tahdot mennä? Etkö ymmärrä — ei kukaan tiedä, että olemme täällä — ei kukaan välitä! Sinä voisit tulla tänne milloin hyvänsä haluat — tämä on minun paikkani — minun! Eikä kukaan tule siitä ajattelemaan mitään. Kaikki muutkin menettelevät niin. Siinä ei ole mitään peljättävää!"

Mrs Winnie kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi itsensä hänen lähelleen, niin että Montague saattoi tuntea hänen sydämensä sykkivän hänen rintaansa vastaan. "Oi, älä jätä minua tänä iltana yksin tänne!" huusi hän.

Montaguelle nuo sanat olivat kuin hälyytyskellon lyönti syvälle hänen sielussaan. "Minun täytyy mennä", sanoi hän.

Mrs Winnie heitti päätään taaksepäin ja tuijotti häneen, ja Montague havaitsi kauhun ja tuskan, joka kuvastui hänen silmissään, "Ei, ei!" huusi hän, "älä sano sitä minulle! Minä en voi sitä kestää — oi katso, mitä minä olen tehnyt! Katsele minuun! Armahda minua!"

"Mrs Winnie", sanoi hän, "Sinun tulee armahtaa minua!"

Mutta hän tunsi, kuinka hän tarttui häneen kiinni yhä lujemmin. Ja hän tarttui hänen ranteisiinsa, ja lempeällä väkivallalla irrotti hän hänen otteensa itsestään; Mrs Winnien kädet laskeutuivat sivuille, ja hän tuijotti häneen hämmentyneenä.

"Minun täytyy mennä", sanoi Montague uudelleen.

Ja hän astui ovea kohti. Mrs Winnie seurasi häntä tylsänä katseellaan.

"Hyvästi", sanoi Montague. Hän tiesi, että enemmät sanat olivat turhia; hänen myötätuntonsa olisi ollut niinkuin öljyä liekkien päälle. Mrs Winnie näki hänen liikkuvan, ja kun hän avasi oven, heittäytyi hän alas tuloon ja puhkesi raivoisaan, hillittömään itkuun. Hän sulki oven hiljaa ja meni pois.

Hän löysi raput alakertaan ja sai hattunsa ja päällysvaatteensa kenenkään näkemättä. Hän asteli alas Avenueta — ja siinä yhtäkkiä kohosi hänen edessään taivasta kohti St. Cecilian jättiläisrakennus. Hän pysähtyi ja tarkasti sitä — se näytti suurelta, myrskyisänä myllertävältä tunnemereltä. Ja ensi kerran elämässään hän tunsi ymmärtävään, minkä tähden ihmiset ovat panneet kokoon tuon tornina ylöspäin kiipeävän kivikasan!

Sitten meni hän kotia.

Hän tapasi Alicen pukeutumassa joitakin tanssiaisia varten ja Oliverin häntä odottamassa. Hän meni huoneeseensa ja otti päältään päällystakkinsa; ja Oliver tuli hänen luokseen, ja äkkinäisellä liikkeellä heittäytyi hän hänen olkapäidensä yli ja piti ylhäällä voitonmerkkiä.

Hän veti sen esille varovaisesti ja mittaili sen pituutta, hymyillen samalla vahingoniloisesti. Sitten kohotti hän sen ylös valoa kohti nähdäkseen sen väriä. "Musta!" huusi hän. "Sysi musta!" Ja hän katseli veljeään iloinen veitikka silmissään, "Hei Allan!" nauraa hykersi hän.

Montague ei virkkanut mitään.

Kahdeskymmenes luku.

Noin viikko paastonajan alkamisen jälkeen kaupungin huvit tulivat vaimenemaan ja seuraelämä oli muuttava toimintanäyttämönsä maaseutuklubeihin ja Californiaan ja Kuumille lähteille ja Palmurannikolle. Mrs Caroline Smythe pyysi Alicea liittymään hänen seurueeseensa retkellä viime mainittuun paikkaan; mutta Montague pani vastaan, koska hän näki Alicen käyneen kalpeaksi ja hermostuneeksi kolmen kuukauden yötä päivää kestäneiden juhlien jälkeen. Myöskin käynti Floridassa vaatisi viidenkymmenen tai seitsemänkymmenenviiden tuhannen markan arvosta uusia vaatteita; ja nämä nähtävästi eivät riittäisi kesäksi — ne olisivat kuluneet ja passé siihen aikaan. [Passé = ohi muodista. Suomentaja.]

Niin asettui Alice lepäämään; mutta hän oli liiaksi suosittu saadakseen olla yksin — muutamien päivien perästä tuli toinen kutsu, tällä kertaa kenraali Prenticeltä ja hänen perheeltään. He suunnittelivat rautatieretkeä — joka kestäisi yhden kuukauden; heillä tulisi olemaan yksityinen juna, ja kaksikymmentäviisi ihmistä seurueessa, ja he tulisivat menemään Californiaan ja Mexikoon — "huristaen ympäri piirin", niinkuin he sitä kutsuivat. Alice tahtoi kaikin mokomin mennä ja Montague antoi suostumuksensa. Jälestä päin sai hän harmikseen kuulla, että Charlie Carter oli yksi kutsutuista, ja hän olisi mielellään tahtonut, että Alice olisi kieltäytynyt; mutta Alice ei tahtonut sitä tehdä, eikä hän voinut tehdä päätöstä ja estää häntä.

Nämä junaretket olivat noiden huolettomina eläjien viimeinen ajankuluke; vielä vuosi sitten ei kukaan ollut niistä kuullut, ja nyt viisikymmentä seuruetta jätti joka kuukausi New-Yorkin. Saattoi nähdä tusinan verran näitä hotellijunia yhdellä kertaa Palmurannikolla; muutamat ihmiset elivät kiskojen päällä yhtämittaa ja he olivat rakentaneet erityiset raiteet miellyttäviin paikkoihin joka paikkaan, minne pysähtyivät. Muuan mies oli rakennuttanut jättiläismäisen rautatie-automobiilin, joka oli oinaan muotoinen ja jossa oli sijaa kuudellekymmenelle henkilölle. Prenticen junassa oli neljä vaunua, yksi niistä "kirjastovaunu", joka oli päällystetty St. Iagon mahongilla, ja varustettu ilmatorvijärjestelmällä. Myöskin löytyi siinä kylpyhuoneet, parturisalonki, ja pakaasivaunu, jossa oli kaksi automobiilia tutkimusretkien tekemistä varten.

Mrs Winnien kohtauksen jälkeen Oliver oli ilmeisesti päättänyt, että hänen veljensä oli yksi vihityistä. Kohta sen jälkeen salli hän hänen vilaukselta nähdä sitä puolta elämästään, johon lauluissa poikamiehen päivällisillä oli viittailtu.

Oliver oli aikonut ottaa Betty Wymanin teatteriin; mutta Bettyn isoisä oli tullut aivan odottamatta kotia Länneltä, ja niin tulikin Oliver ja otti hänen sijaansa veljensä.

"Olin aikonut valmistaa hänelle kepposen", sanoi hän. "Me menemme katsomaan yhtä vanhaa rakastettuani."

Se oli käännös eräästä ranskalaisesta huvinäytelmästä, jossa aviolliset uskottomuudet kahden parin välillä olivat aiheena moneen onnettomuuteen. Yksi esiintyvistä henkilöistä oli kamarineitsyt, joka oli rakastunut kauniiseen nuoreen soturiin, mutta jota toisen avioparin mies ajoi takaa. Se oli pienempi osa, mutta nuoressa tytössä, joka sitä näytteli, oli niin paljon suloutta, ja hänen naurunsa oli niin iloinen, että hän teki osastaan varsin huomattavan. Kun näytös oli ohi, kysyi Oliver häneltä, kenen näyttelemisestä hän piti enimmän, ja hän mainitsi nuoren tytön nimen.

"Tule, niin minä esitän sinut hänelle", sanoi Oliver.

Hän avasi erään oven, joka oli heidän aitionsa vieressä. "Kuinka voitte, Mr Wilson?" kysyi hän nyökäyttäen päätään eräälle herralle, joka iltapuvussa seisoi siinä lähellä. Sitten kääntyi hän seurusteluhuoneihin ja kulki alas käytävää ja koputti muutaman oven päälle. Ääni huusi, "Sisään", ja Oliver avasi oven; ja he astuivat pienen pieneen huoneeseen, jossa vaaterippeitä makasi huiskin haiskin ympäri laattialla ja tuoleilla, ja tyttö, korsetteihin ja aluspaitaan puettuna istui peilin ääressä. "Halloo, Rosalie", sanoi hän.

Ja tyttö pudotti puuteriviuhkansa, ja hypähti huudahtaen seisomaan — "Ollie!" Silmänräpäystä myöhemmin oli hän jo kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympäri.

"Oo sinua kurjaa olentoa", huusi hän. "Minkä tähden sinä et enää tule minun luokseni? Etkö saanut kirjeitäni?"

"Sain muutamia", sanoi hän. "Mutta minä olen ollut ahkera. Tämä on minun veljeni, Mr Allan Montague."

Toinen nyökkäsi päätään Montaguelle ja sanoi, "Kuinka voitte?" — mutta ei päästänyt irti Oliverista. "Minkätähden et tule minun luokseni?" huudahti hän.

"Kas, kas nyt!" sanoi Oliver nauraen hyvätuulisesti "Olen tuonut veljeni mukanani, niin että sinun tulisi käyttäytyä siivolla."

"Minä en välitä veljestäsi!" huudahti tyttö, kääntämättä häneen edes toista kertaa katsettaan. Sitten työnsi hän Oliverin eteensä ja katseli häntä kasvoista kasvoihin käsivarsiensa etäisyydeltä. "Kuinka voit olla niin julma minulle!" kysyi hän.

"Sanoinhan sinulle, että olin ahkera", sanoi Oliver iloisesti. "Ja minä annoin sinulle rehellisen varoituksen, annoinhan? Kuinka Toodles jaksaa?"

"Oo, Toodles on hurmaantunut", sanoi Rosalie. "Hän on saanut uuden ystävän." Nyt hänen käytöksensä muuttui liehakoittelevaksi ja hän lisäsi: "Oi, Ollie! Hän antoi hänelle timanttineulan! Ja Toodles näyttää aivan kreivittäreltä — hän odottaa tilaisuutta saadakseen kantaa sitä jossakin osassa!"

"Olethan nähnyt Toodlesin?" sanoi Oliver veljelleen. "Hän esiintyy 'Kamtshatkan Kalifissa'!"

"Toiset lähtevät matkalle ensi viikolla", sanoi Rosalie. "Ja sitten jään minä aivan yksin." Hän lisäsi mairittelevalla äänellä: "Ollie, ole nyt kiltti poika ja ota meidät ulos tänä iltana, teethän sen? Ajattele, kuinka kauan siitä on, kun olen sinua nähnyt! Oh, minä olen ollut niin herttainen, etten enää tunne itseäni peilistäkään. Teethän sen, Ollie!"

"Olkoon menneeksi", sanoi hän, "voinhan teidät ottaa."

"Minä en aiokaan päästää sinua pujahtamaan käsistäni", huusi tyttö. "Minä hyppään suoraan yli rampin sinun jälkeesi!"

"Sinun olisi parasta pukeutua nyt", sanoi Oliver. "Myöhästyt."

Hän sysäsi syrjään tarjottimen, jolla oli muutamia laseja, ja istuutui muutamalle pölkylle; ja Montague seisoi nurkassa ja tarkasti Rosalieta, kun hän puuteroi ja maalasi itseään ja puki ylleen kevyen kesäpuvun ja hän siinä lasketteli virtana juttuja "Toodelesista" ja "Flossiesta" ja "Gracesta" ja muutamista muista. Muutamia minuutteja myöhemmin kuului ukkos-ääni käytävällä: "Toinen näytös!" Vielä muutamia syleilyjä ja sitten Oliver harjasi puuterin pois nutustaan ja meni nauraen pois.

Montague seisoi muutamia minuutteja kulissien takana tarkastellen, kuinka näyttämönvaihtajat viimeistelivät uutta näyttämöä ja eri näyttelijät ottivat kukin asentonsa. Sitten menivät he aitioonsa. "Eikö hän ole helmi?" kysyi Oliver.

"Hän on hyvin kaunis", myönsi toinen.

"Hän tuli suoraan köyhäin kortteleilta", sanoi Oliver — alhaalta Rivington Streetiltä. Sitä ei tapahdu usein.

"Kuinka tulit hänet tuntemaan?" kysyi hänen veljensä.

"Oh, minä etsin hänet sieltä. Hän oli silloin kuorossa. Minä toimitin hänelle ensimäisen lausumaosansa."

"Sinäkö?" sanoi toinen hämmästyneenä. "Kuinka sen teit?"

"Oh, vähän rahaa vain", oli vastaus. "Raha saa aikaan melkein vaikka mitä. Ja minä olin rakastunut häneen — kas sillä tavalla hänet sain."

Montague ei virkkanut mitään, vaan istui ajatuksissaan.

"Ottakaamme hänet mukanamme illalliselle ja tehkäämme hänet onnelliseksi", lisäsi Oliver, kun verho näyttämöllä kohosi ylös. "Hänellä on ikävä, arvaan. Näes, minä lupasin Bettylle, että tekisin parannuksen."

Koko sen näytöksen ja seuraavien ajan näytteli Rosalie yksinomaan heitä varten; hän oli niin täynnä viehättäväisyyttä ja tulta, että yleisö aivan huusi innostuksesta ja hän sai osaksensa monta sarjaa kättentaputuksia. Sitten kun näytös oli ohi, riistäytyi hän irti kauniin, nuoren sotilaan sylistä ja lensi pukuhuoneeseensa, missä hän Oliverin ja Montaguen sinne saapuessa oli puoleksi valmiina lähtemään ulos kadulle.

He kulkivat ylös Broadwayta, ja eräästä ihmisryhmästä, joka tuli ulos toisesta näyttämönovesta, pujahti heidän luokseen nuori tyttö — kevyt pikku olento, jolla oli pienen nuken kasvot ja suuri hattu ja sen päässä purppuran punainen sulka. Tämä oli "Toodles" — tunnettu muuten Helen Gwynnen nimellä; ja hän otti Montaguen käsivarren, ja he jäivät kulkemaan Oliverin ja hänen toverinsa takana.

Montague mietti mitä sanoa kuorotytölle matkalla illallisaterialle. Jälestä päin hänen veljensä kertoi hänelle, että Toodles oli ollut erään kiinteimistöasiamiehen vaimo pienessä kaupungissa Oklahomassa, ja oli paennut kunnianarvoisasta ja ikävystyttävästä asemastaan muutaman matkustavan teatteriseurueen kanssa. Nyt näytteli hän osaa kiertävässä musikaalisessa ilveilyssä, jonka Montague oli nähnyt Mrs de Graffenriedillä; ja samalla vannoi hän uskollisuutta kauniille nuorelle "viiniasioitsijalle." Hän ilmaisi Montaguelle salaisuutena toivovansa, että viime mainittu näkisi hänet sinä iltana — hänet täytyi saada hieman mustasukkaiseksi.

Ihmiset olivat antaneet tälle osalle Broadwayta nimen "suuri valkoinen tie"; ja sen päässä seisoi suunnaton hotellirakennus kirkkaasti valaistuna, rakennettuna oivallisesta marmorista ja pronssista, ja seinillä ja sisällä oli kuuluisia maalauksia. Tällä hetkellä jokainen sen monista ruokailuhuoneista oli tungokseen asti täynnä illallisseurueita, ja koko paikka kaikui naurusta ja lautasten räminästä ja lukuisten orkesterien sävelistä, jotka sankarillisesti keskellä melua tekivät raskasta työtään. Täältä löysivät he itselleen pöydän, ja sillä aikaa kun Oliver tilasi paistettuja kylmiä munia ja viiriäisiä aspiksen kera, istui Montague ja katseli ympärilleen meluavia seurueita, ja kuunteli Rivington Streetillä pienen ompelijatar-näyttelijättären lavertelua.

Hänen veljensä oli "saanut hänet", sanoi hän, ostamalla hänelle lausunto-osan eräässä näytelmässä; ja Montaguen mieleen muistui hurjat juomingit, joista hän oli kuullut puhuttavan poikamiehen päivällisillä, ja hän aavisti, että täällä hän oli sen virran lähteillä, joista ne saivat ravintonsa. Heitä lähimpänä olevassa pöydässä oli nuori juutalainen, jonka Toodles hänelle näytti ja sanoi olevan suuren kangastavaratehtailijan pojan ja perijän. Hänellä oli tapana "pitää" useita tyttöjä, sanoi hän; ja tuo kuninkaallinen olento, joka oli häntä vis à vis [= vastapäätä] oli kuorotyttönä "Mandalayn tyttösissä." Ja vähän kauempana huoneen perille päin oli nuori poika, jolla oli enkelimäiset kasvot ja syntyperäisen prinssillinen ilme — hän oli perinyt viisi miljoonaa ja paennut koulusta, ja oli luomassa itselleen nimeä Tenderloinissa. Se pikkuinen sievä tyttö, puettuna ylt'yleensä vihreään, joka istui hänen kanssaan, oli Violet Fane, joka oli taiteilijan mallina eräässä uudessa voittokulussa kulkeneessa näytelmässä. Hänestä oli ollut täyden sivun kuva sunnuntain "urheilulehden" lisälehdessä, jota täällä luettiin — huomautti hänelle Rosalie.

"Minkätähden et koskaan tee sitä minulle?" lisäsi hän kääntyen Oliveriin.

"Saatanhan sen tehdä", sanoi hän nauraen. "Mitä se maksaa?"

Ja kun hän kuuli, että siitä kunniasta saisi hän maksaa ainoastaan seitsemäntuhatta viisisataa markkaa, sanoi hän, "Minä teen sen, jos olet kiltti." Ja siitä hetkestä katosi viimeinenkin tuskan jälki Rosalien kasvoilta ja keskustelusta.

Kun shampanjatoti oli juotu, tuli hän ja Oliver tuttavalliseksi. Sitten kääntyi Montague Toodlesin puoleen saadakseen kuulla enemmän siitä kuinka "toinen sukupolvi" ryösti ylemmällä asteella olevia naisia.

Kuorotytöt saivat viidestäkymmenestä sataan markkaan viikolta, sanoi Toodles; ja se riitti tuskin vaatteiden maksuksi. Hänen työnsä oli hyvin epävarmaa — hän saattoi kuluttaa viikkokausia harjotuksissa, ja sitten, jos näytteleminen epäonnistuisi, ei hän saisi penniäkään. Se oli koiran elämää; ja avaimet vapauteen ja tilaisuuksiin antoi hänelle niiden rikkaiden miesten "pitäminen", jotka maleksivat teattereissa ja piirittivät tyttöjä. He lähettivät heille osotuksia, taikka tuhlasivat heille kukkavihkoja, joiden sisälle oli kätkettynä kortteja tahi kukaties rahaa. Oli olemassa miljonääritaiteilijoita ja -runoilijoita, jotka ensi näytöksiä varten olivat säännöllisesti varanneet eturivien istuimet; heillä oli sopimuksia kukkakauppiaiden ja lakeijojen ja sokurileipureiden kanssa ja antoivat Carte blanchen [= vapaalippu] kymmenille tyttösille, jotka lainasivat itseään heidän tarkotuksiaan varten. Joskus he olivat liitossa johtajien kanssa, ja tyttö, joka pani vastaan, saattoi huomata toiveensa tuhoutuvan; joskus nämä miehet saattoivat rahoillaan järjestää näytäntöjä, antaakseen tilaisuuden jollekin suosikille.

Myöhemmällä kääntyi Toodles kuuntelemaan Oliveria ja hänen toveriaan; ja Montague istui takana ja katseli ympäri huonetta. Lähinnä häntä oli pitkä pöytä ja sen ääressä tusina ihmisiä; ja hän tarkasteli shampanjakulhoja ja fantastisen näköistä loppumatonta ruokalajien sarjaa, ja mässääjiä, joiden kasvot hohtivat punaisina ja silmät kuumeisina ja jotka nauroivat äänekkäästi. Yli kaiken melun kuului orkesterin ääni, kutsuvana, kutsuvana niinkuin myrskytuuli vuorilla; musiikki oli raivoisaa ja sekavapiirteistä, ja synnytti kuvaamattoman tuskan ja epätiedon tunteen. Kun oikein ymmärsi, että tämä sama tapahtui tuhansissa eri paikoissa ympärillä, näytti siltä, kuin täällä olisi ollut nautintojen ja näännytyksen virta, jonka rinnalla ylhäisön elämä ei ollut mitään.

Sanottiin, että New-Yorkin hotellit asetettuina perätysten ulottuisivat Lontooseen saakka; ja ne pitivät huolta parista sadasta ihmisestä päivässä — lauma, joka oli tullut kaikilta maailman kulmilta etsimään nautintoja ja kiihoketta. Siellä oli uteliaita katselijoita ja "maalaiskundeja" neljästäkymmenestäviidestä valtiosta; teksassilaisia paimenia ja puutavarakuninkaita Mainelta ja kaivosmiehiä Nevadasta. Kotona tuli heidän pitää huolta maineestaan ja ehkä perheestään; mutta kerran heittäydyttyään Tenderloinin pyörteisiin olivat he kätketyt kaikelta maailmalta. He tulivat taskut täynnä rahaa; ja hotellit ja ravintolat, pelihelvetit ja keinottelulaitokset ja porttolat — kaikki olivat siellä heitä odottamassa! Niin kiihkeäksi oli tullut kilpailu, että oli alemassa räätäliliike ja pankki, jotka olivat avoinna ympäri vuoden, lukuunottamatta sunnuntaipäiviä.

Kaikkialla jalkojesi juurella oli levitettynä paheiden verkko. Hotellisi ylitarjoilija oli "laulajattaren" "ohjaaja" ja kotisalapoliisi "kalasteli" pelihelveteissä. Suloinen nainen, joka hymyili sinulle "Peacock Alleyllä", oli "madame"; miellyttäväkasvoinen nuorukainen, joka puheli sinulle tarjoilupöydän ääressä, etsiskeli kundeja välitystoimistolle, joka oli viereisessä huoneessa. Kolme kertaa yhdessä ainoassa päivässä tarjottiin Montaguelle eräässä toisessa tällaisessa suuressa yömajassa "pientärahaa" ja niin avautuivat hänen silmänsä näkemään uudenlaatuista ryöstämistä. Häntä hämmästytti livreapukuisten palvelijain suuri lukumäärä, jotka hyörivät hänen ympärillään ja joille hän antoi juomarahoja palveluksistaan. Hän ei huomannut, että poikaset pesuhuoneissa ja vaate-eteisissä eivät osanneet puhua sanaakaan englantia; hän ei saattanut tietää, että heidät tarkastettiin joka ilta ja tyhjennettiin putipuhtaaksi, ja että kreikkalainen, joka oli heidät vuokrannut, oli maksanut seitsemänkymmentäviisi tuhatta markkaa vuodessa hotellille siitä etuoikeudesta.

Niin pitkälle olivat pahuuden haarat levinneet, että oli olemassa prostitutionipaikkoja, joissa asiat toimitettiin yksinomaan telefoonin kautta, ja jotka lähettivät naisen vaunuissa millä osotteella hyvänsä; ja siellä oli yläluokille luovutettuja taloja, jotka varustivat erinomaisen hienoja asuntoja ja niihin tyttösiä ja kamarineitoja palvelijoina. Ja tässä paheiden maailmassa tunnustettiin täydellisesti nykyaikainen oppi molempien sukupuolien yhdenvertaisuudesta; naisia varten oli olemassa erityiset peli- ja keinotteluhelvetit ja opiumitarjoilut, ja juopottelupaikat, jotka pitivät huolta naisten tarjoilusta. Erään suuren hotellin "oranssi-huoneessa" voit nähdä rikkaita naisia, kaiken säätyisiä ja kaiken näköisiä, jotka sormissaan hypistelivät nahkapäällyksisiä ja kullalla levytettyjä viinikortteja. Tässä huoneessa yksin myytiin yli kymmenen tuhannen markan arvosta juomia yhtenä päivänä; ja hotelli maksoi vuosittain viisi miljoonaa markkaa korkoja Devonien maa-alueelle. Täällä läheisyydessä oli myöskin Devoneilla "neekerikasteikkoja", missä aamun varhaisilla tunneilla saattoi nähdä valkoihoisia naisia rikkaissa pukimissa juomassa juovutusjuomia.

Tässä loiselämän kiehuvassa kattilassa oli monta tapaa, joilla rahaa voitiin hankkia, ja siellä kohtasi monenlaisia outoja ja uskomattomia tyyppejä inhimillisiä olentoja. Kerran oli Montaguelle ylhäisön keskuudessa osotettu erästä naista, joka oli ollut "tatuoituna naisena" sirkuksessa; siellä oli myöskin toinen, joka oli ollut osallisena merihöyrylaivahuijauksissa, ja vielä toinen, joka oli pessyt lautasia kaivoskentillä. Erään tällaisen suuren holliin omistaja oli ollut hyvin menestynyt murtovaras; ja erään departementtivaraston omistaja oli alottanut elämänsä "varkaiden piilottajana." Jokaisessa näissä mässääjäin ryhmissä voitiin sinulle osottaa tällaisia merkillisiä olentoja: siellä oli monimiljonääri, joka myi pilaantuneita hyytelöitä ihmisille; toinen, joka oli keksinyt lapsia rauhottavan opiumisiirapin; seuraa rakastava vanha herrasmies, joka maksoi tyhjäksi useiden rautateiden "keltaisen koirarahaston"; kaunis ajuri, joka oli karannut perijättären kanssa. Kerran oli eräs suuri tiedemies keksinyt uudenmalliset alusvaatteet, ja oli koettanut tehdä keksinnöstään lahjan ihmiskunnalle; ja tuolla oli mies, joka oli tarttunut asiaan ja lyönyt sillä miljooneja! Tuolla oli "transsimediumi", joka oli saanut kokonaisen omaisuuden kuihtuneelta vanhalta tehtailijalta; täällä oli suuri sanomalehti-isäntä, joka julkaisi humbuugi-ilmotuksia ja otti viisi markkaa riviltä; täällä oli sikaritehtailija, jonka loistavat kasvot nähtiin jokaisen vekselipöydän päällä — hän oli alottanut tinatehtailijana, ja välttääkseen tullimaksuja, oli hän antanut valattaa raaka-aineensa kuvapatsaiden muotoon ja tuonut ne maahan taideteoksina!

Niin kauhistuttavia ja saastaisia kuin olivatkin ne lähteet, joista rikkaudet olivat kootut, niin yhtä saastaiset ja vielä kauhistuttavammat olivat ne tarkotukset, joihin ne tuhlattiin. Mrs Vivie Patton oli viitannut Montaguelle jostakin "Decameron Klubista", jonka jäsenet kokoontuivat toistensa koteihin ja kilpailivat keskenään inhottavien juttujen kertomisessa; Strathcona oli kertonut hänelle toisesta ryhmästä ylhäisiä naisia ja herroja, jotka panivat toimeen loistavia juhlia, joissa he pukeutuivat menneiden aikakausien pukuihin, ja jäljittelivät kuuluisia historiassa esiintyviä persoonallisuuksia, ja hovien ja leirien paheita ja hurjia juominkeja. Kerrottiin "Kleopatra-öistä" huvipursien kannella Newportissa. Wall Streetillä oli muuan "sukeltaja", joka oli alottanut elämänsä kaivosmiehenä Lännellä; ja kun hänen liiketuttavansa tulivat kaupunkiin, vuokrasi hän vankkurit, ja otti lastiksi shampanjaa ja puoli tusinaa prostitueerattuja naisia, ja vietti yön kiitäen ympäri maaseutuja. Tämä mies asusti nyt eräässä New-Yorkin suurimmista hotelleista; ja omassa osastossaan saattoi hän toimeenpanna taistelukilpailuja ja kukkotappeluita; ja verisiä näyttelyjä, joita kutsuttiin nimellä "syyhyttävät nyrkkiottelut", ja joissa miehet koettivat pehmittää toistensa sääriluita; tai ehkä "kuninkaallisen taistelun", jolloin puoli tusinaa neekereitä tappeli keskenään palkinnosta, jona oli katosta riippuva timanttineula. Siellä oli toinen mahtava persoonallisuus, satakertainen miljonääri, joka oli rakennuttanut itselleen palatsin, joka oli koko kaupungin painajaisena; saattoi saada kutsun päivällisille tähän taloon, ja löytää itsensä istumassa kolmen tai neljän alastoman naisen keralla pöydässä. Ja eräällä hänen ystävällään oli huvituksena hangata hajuvesiä nuorten tyttöjen ruumiseen, ja huumata itseään tuoksulla; kun tämä ijäkäs mies meni naimisiin, ryömivät hänen häpeälliset tekonsa päivän valoon niinkuin inhottavat käärmeet reijistään.

Montague oli nyt maailmassa, jolle kaikki nämä ruokottomat salaisuudet olivat elämän jokapäiväisiä tosiasioita; näiden teatterilämpiöiden ja taiteilijain atelierityttöjen keskuudessa saattoi kuulla mainittavan maassa mitä kunnioitetuimpia ja suurimpia nimiä ja niiden ympärillä pelottavia pilapuheita. "Olin viime yönä erään tuomarin kanssa", sanoi nuori nainen, joka pysähtyi tervehtimään Oliveria; ja sitten seurasi kertomus paikasta, missä harjotettiin erilaisia likaisia paheiden muotoja ja kiihotettiin siten kuihtuneita himoja.

Mikään kuvaus Maailmankaupungin elämäntavoista ei olisi täydellinen, jollei se jättäisi vastahakoisen lukijan mieleen jotakin käsitystä siitä määrästä, missä näiden luonnottomien paheiden iljettävä harjottaminen voitti jalansijaa. Ei olisi ollenkaan liioiteltua sanoa, että joutilasten luokkien keskuudessa ne raivosivat niinkuin ruttotauti. Kymmenen vuotta takaperin katseli niitä halveksimisella vieläpä jokainen ammattipaheellinenkin; mutta nyt tunnusti yleisin prostitueerattu sen osaksi omasta kohtalostaan.

Eikä ollut niitä korkeuksia, joihin ne eivät olisi päässeet — valtioministerit olivat niiden orjia; ne hallitsivat suuria rikkauksia ja määräsivät yleisiä tapahtumia. Washingtonissa oli ollut eräs lähettiläs, jonka oma tytär opetti niitä suuren isänsä taloissa, kunnes häväistysjuttu pakotti ministerin kutsumaan hänet takaisin. Muutamat näistä paheiden harjotuksista olivat seurauksiltaan pelottavia, murtaen uhrinsa täydellisesti lyhyessä ajassa; ja lääkärit, jotka tutkivat niiden oireita, kauhistuivat nähdessään niitä ilmenevän ystäviensä kodeissa.

Ja New-Yorkista, maan varallisuuden ja sivistyksen keskustasta, levisivät nämä paheet maan joka kulmalle. Teatteriseurueet ja matkustavat kauppamiehet kuljettivat niitä mukanaan; vierailevat kauppiaat ja uteliaat tyhjäntoimittajat saivat niitä. Korttikaupustelijat möivät irstaita kuvia ja kirjoja — joiden valmistaminen ja tuottaminen oli vallan erikoinen teollisuus; saattoi saada käsiinsä englanninkielisinä ulkomailla painettuja luetteloja, joiden sisältö sai ilkeät väreet tuntumaan ihossa. Siellä oli halpoja viikkolehtiä, jotka maksoivat viisikymmentä penniä vuodessa, ja joita avoimista ulkoikkunoista heitettiin palvelustyttösille; siellä oli keltakantisia ranskalaisia novelleja, jotka kertoivat talonrouvien uskomattomasta irstaisuudesta. Omituisena lisätodistuksena ylhäisön moraalista oli se, että junissa, jotka kulkivat määrättyihin esikaupunkiyhteiskuntiin ja joiden säännöllisinä matkustajina olivat äärimmäiset muotisankarit, tekivät sanomalehtipojat tuottavaa kauppaa tuollaisella kirjallisuudella; ja kun hyvässä maineessa olevan kirkon sielunpaimen karkasi "suuren maailman" tytön kanssa, julisti piispa sen julkisesti hänen seurakuntalaistensa moraaliseksi häpeäksi!

Teoriiana oli, että oli olemassa kaksi maailmaa, ja ne pidettiin jyrkästi toisistaan erotettuina. Oli kahden säätyisiä naisia: toisen kanssa oltiin leikkisillä ja se heitettiin syrjään, ja toista suojeltiin ja kunnioitettiin. Sellaisia ilmiöitä kuin prostitueerattuja ja käytettyjä naisia saattoi kyllä olla olemassa, mutta niistä ei hienostuneet ihmiset puhuneet, eikä heillä ollut mitään tekemistä niiden kanssa. Mutta Montague oli kuullut sanottavan, että jos seuraisi orjainketjua, niin löytäisi toisen pään kietoutuneena mestarin ranteen ympärille; ja hän huomasi Tenderloinin pursuavan kostoaan Viidennen Avenuen päälle. Asianlaita ei ollut sellainen, että rikkaat miehet olisivat kuljettaneet ainoastaan sairalloiset paheet vaimoilleen; ei, vaan he veivät mukanaan myöskin tavat ja ihanteet.

Montaguea oli hämmästyttänyt asioiden tila, mikä vallitsi New-Yorkin seuraelämässä; naisten juominen ja tupakoiminen ja pelaaminen, heidän kovat ja ruokottomat näkökantansa elämästä, heidän raa'at juttunsa, joita he alituisesti kertoivat. Ja täällä, tässä "pinnan alaisessa" maailmassa oli hän joutunut turmeluksen alkulähteille. Se oli jotakin, joka leimahti äkkiä intuitsionina — muurit kahden maailman välillä alkoivat murtua maahan!

Hän saattoi seurata asioiden kulkua tuhansissa eri muodoissa. Siellä oli Betty Wyman. Hänen veljensä oli aikonut ottaa hänet teatteriin, viedäkseen hänet näkemään Rosalieta — valmistaakseen siten hänelle kepposen! Nyt tietystikin Betty tiesi hänen ja hänen säätynsä poikamaisista kujeista; hän ja hänen tyttöystävänsä kuiskailivat ja tekivät heistä pilaa heidän ympärillään. Tuossa istui Oliver, hymyillen ja täynnä ruokottomuuksia, leikitellen Rosalien kanssa niinkuin kissa leikkii hiiren kanssa; ja aamulla hän olisi Bettyn kanssa — kuka saattoi enää epäillä, mistä Betty oli perinyt suhtautumistapansa elämään? Ja ajatuskannat, joita Oliver oli opettanut hänelle tyttönä, säilyttäisi hän vielä ollessaan vaimona; Oliver saattaisi kiihkoisasti tahtoa pitää häntä itseään varten, mutta tulisi olemaan toisia, joiden edut vetäisivät toisaanne.

Ja Montague muisteli toisia seikkoja, jotka hän oli nähnyt tai kuullut seuramaailmasta, ja jotka hän voisi todeta selkosiksi, jotka olivat tästä "pinnanlaisesta" maailmasta kotoisin. Mitä enemmän hän ajatteli selitystä, sitä enemmän se näytti hänelle selvenevän. Tätä "seuramaailmaa", joka hänet oli hämmentänyt — tätä saattoi hän nyt kuvailla: sen elämän tavat ja ihanteet olivat sellaisia, jollaisia hän oli odottanut tapaavansa näyttämöelämän "vapaalla" puolella.

Seuramaailman muodostivat tietenkin naiset ja naiset ne olivat, jotka antoivat sille sen sävyn; ja seuramaailman naiset olivat näyttelijättäriä. He näyttelivät kuuluisuuden ja huomion rakkaudessaan; he näyttelivät makuasioissaan vaatteidensa ja jalokiviensä suhteen, he näyttelivät pitäessään papyrosseista ja shampanjasta. He käyttäytyivät niinkuin näyttelijättäret; he puhuivat ja ajattelivat niinkuin näyttelijättäret. Ainoa silmiinpistävä ero oli siinä, että todelliset näyttämön naiset valittiin suurella tarkkuudella — he olivat ainakin vissillä asteella edulliseen fyysilliseen asuun nähden; jota vastoin seuramaailman naiset eivät olleet vähääkään valikoituja — toiset olivat laihoja, ja muutamat olivat paksuja, ja jotkut olivat kiduttavan yksinkertaisia.

Montague muisteli tapauksia, jolloin nämä kaksi säätyä olivat kohdanneet toisensa, kuten eräillä yksityisillä vastaanottojuhlilla. Alkoi tulla muotiin kuuluvaksi seikaksi kilistellä maljoja näyttämöhenkilöiden kanssa sellaisissa tilaisuuksissa; ja hän muisteli, kuinka luonnollisena seikkana nuorempi polvi tämän piti. Ainoastaan vanhemmat henkilöt pysyttelivät erillään; he katselivat alas näyttämön naisiin sanomattomasta korkeudestaan, ikäänkuin johonkin, joka kuului alempaan säätyyn — sentähden että olivat pakotetut tekemään työtä elatuksensa puolesta. Mutta Montaguesta tuntui istuessaan ja keskustellessaan siinä tämän onnettoman kuorotytön kanssa, joka oli myynyt itsensä pieneen nautintoon, että oli helpompaa antaa anteeksi hänelle kuin naiselle, joka oli syntynyt ylellisyydessä, ja halveksi niitä, jotka hankkivat hänelle hänen rikkautensa.

Mutta enimmän kaikista kohdistui myötätunnon tunteet henkilöön, jota ei tavattu kummassakaan näistä säädyistä; tyttöön, joka ei ollut myynyt itseään, vaan taisteli elatuksensa puolesta tämän raatelevan turmeluksen keskellä. Oli tuhansia itseään kunnioittavia naisia, myöskin näyttämöllä; Toodles itse oli ollut niiden joukossa, sanoi hän Montaguelle. "Kuljin rohkeasti eteenpäin kauan aikaa", sanoi hän, nauraen iloisesti — "ja viidelläkymmenellä markalla viikkokaudessa! Minulla oli tapana olla ulkona matkoilla, ja he maksoivat minulle kahdeksankymmentä; ja ajatelkaa, miltä tuntuu koettaa elää pysähtymällä kuhunkin paikkaan yhdeksi illaksi — asua jossakin ja pysähtyä hotelleihin ja pukea itsensä teatteria varten — kahdeksallakymmenellä viikossa, eikä mitään työtä puoleen vuoteen! Ja sillä aikaa — tunnetteko Cyril Chambersin, kuuluisan kirkkomaalarin?"

"Olen kuullut hänestä", sanoi Montague.

"No niin, olin erään näyttelyn mukana täällä Broadwayllä ensimäisenä talvena; ja joka ainoa ilta kuuden kuukauden ajalla hän lähetti minulle kimpun orkiksia, joiden oli täytynyt maksaa vähintäin neljäsataa markkaa! Ja hän sanoi minulle, että hän avaisi minulle laskun kaikissa liikkeissä, missä vaan halusin, jos viettäisin seuraavan kesän hänen kanssaan Europassa. Hän sanoi, että minä voisin ottaa äitini taikka sisareni mukaan — ja minä olin niin viaton siihen aikaan, minä ajattelin, että se merkitsi varmasti, että hän ei tarkottanut mitään pahaa!"

Toodles hymyili muistolle. "Menittekö?" kysyi mies.

"En", oli vastaus. "Minä jäin tänne erään puutarhanäyttelyseurueen kanssa, joka sitten meni kumoon. Ja minä menin entisen johtajani luo pyytämään työtä, ja hän sanoi minulle, 'En voi maksaa muuta kuin viisikymmentä markkaa viikossa. Mutta miksikä olette sellainen narri?' 'Mitä tarkotatte?' kysyin; ja hän vastasi, 'Miksikä ette ota rikasta armasta itsellenne? Silloin voisin maksaa Teille kolmesataa.' Sellaista kuulee tyttö näyttämöllä!"

"En ymmärrä", sanoi Montague hämmästyneenä. "Tarkottiko hän sitä, että hän voisi saada rahaa mieheltä?"

"Ei suorastaan", sanoi Toodles; "mutta liput — ja reklaami. Kas, miehet vuokraavat eturivin istuimet koko näytäntökaudeksi, jos he ovat ihastuneet johonkin tyttöön näyttämöllä. Ja he ottavat kaikki ystävänsä mukanaan katsomaan häntä, ja hänestä tullaan puhumaan — hän on nyt jotakin, sen sijaan että äsken ei ollut mitään, niinkuin minä."

"Siis he tosiaankin auttavat häntä näyttämöllä!" sanoi Montague.

"Auttavat!" huudahti Toodles. "Jumalani! Olen tuntenut erään tytön, joka oli ollut ulkomailla muutaman ensiluokkaisen keikarin kanssa — ja hänellä oli pukuja ja jalokiviä, jotka sitä todistivat — ja hän palasi kotia ja pääsi ensiriviin kuorossa viiden sadan markan palkan palkalla viikkokaudessa."

Toodles oli iloinen ja kaikesta välinpitämätön; ja se kaikki heitti Montaguen silmissä yhä uuden varjon koko tuon mustan murhenäytelmän yli. Hän istui vaipuneena synkkiin mietelmiin, unohtaen toverinsa ja paikan melskeen ja loistavan kirkkauden.

Keskellä tätä ruokailuhuonetta oli suuri kartionmuotoinen kaappi, joka sisälsi vaihtelevan näytelmän ruokalajeja; ja kun ne virtailivat sieltä ulos, jäi Montague niitä katselemaan. Siellä oli lautasia, jotka olivat varustetut kukkaisilla ja yrteillä, ja sisälsivät paistettua kalkkunaa ja palvattua kinkkua, hyytelöityä lihaa ja liemiruokia ja torttuja ja jäähdytettyjä kakkuja — kaikellaisia ihmeellisimpiä laitteita, mitä mielikuvitus suinkin saattoi keksiä. Olisi saattanut viettää kokonaisen tunnin niitä tutkiessa, ja pinnalta pohjaan saakka ei olisi löytynyt mitään, mikä olisi ollut yksinkertaista, ei mitään, mikä olisi ollut luonnollista. Kalkkunoiden ympärille oli kääritty paperikiehkuroita ja ruusukkeita; kinkut olivat peitetyt valkealla limalla ja koviksi keitetyt kravut keltaisella mayonnalais-kastikkeella ja kaikki ylt'yleensä maalatut vaaleanpunaisilla ja vihreillä ja mustilla maaseutumaisemilla ja merinäköaloilla — "laivoineen ja kenkineen ja pikineen ja kaalinpäineen ja kuninkaineen." Hyytelöidyt lihat ja liemet olivat muovaillut hedelmiksi ja kukkasiksi ja loistavia taideteoksia laadittu neilikanvärisestä ja valkoisesta sokurileivoksesta — tallipiha, esimerkiksi, hevosineen ja lehmineen, ja pumppu, ja maitotyttö — ja pari alligaattoria.

Ja kaikki tämä vaihtui joka päivä! Joka aamu saattoi nähdä tusinoittain odottavia palvelijoita jonossa kantamassa uusia annoksia ylös korkeuksiin. Montague muisti Betty Wymanin huomautuksen heidän ensi kertaa keskustellessaan — he olivat silloin joutuneet vispattuun kermaan, joka oli muovailtu kiemuroihin — kuinka hänen veljensä oli kerran sanonut, "Jos Allan olisi täällä, ajattelisi hän sitä miestä, joka tuon kerman kiinnitti, ja kuinka kauan se häneltä vei, ja kuinka hän ehkä oli lukenut 'Yksinkertaista Elämää'!"

Hän ajatteli sitä nyt parhaallaan; hän seisoi siinä ja tuijotteli ympärilleen, ja katseli kummastellen kaikkia noita orjia, jotka palvelivat tässä suunnattomassa ylellisyyden temppelissä. Hän katseli tarjoilijoita — kalpeita, onttorintaisia, kituvan näköisiä miehiä; hän kuvitteli mielessään niitä vielä alemman laatuisten palvelijoiden laumoja, jotka eivät milloinkaan olleet astuneet päivän valoon; miehiä, jotka pesivät astioita, miehiä, jotka kantoivat jätteitä ja eläinten sisälmyksiä, miehiä, jotka loivat lapioilla hiiliä sulatusuuniin ja synnyttivät kuumuutta ja valoa ja voimaa. Suljettuina hämäriin kellareihin, monta kerrosta maan alla, ja määrättyinä ikuisesti palvelemaan aistillisuutta — kuinka kauhean täytyi heidän kohtalonsa olla, kuinka kuvaamattoman heidän turmeluksensa! Ja he olivat ulkomaalaisia; he olivat tulleet tänne etsimään vapautta. Ja uuden mantereen valtijaat olivat ottaneet heidät kiinni ja tyrmänneet heidät sinne!

Tästä lähtökohdasta hänen ajatuksensa kulkivat eteenpäin raatajain joukkoihin kaikilla maailman kulmilla, joiden tehtävänä oli luoda sitä, mitä nämä sokeat mässääjät hävittivät: naisiin ja lapsiin lukemattomissa kehruumoissa ja orjatehtaissa, missä kehrättiin kankaita ja leikattiin ja ommeltiin vaatteita; tyttöihin, jotka tekivät keinotekoisia kukkia, jotka pyörittivät papyrosseja, jotka kokosivat rypäleet viinipuista; kaivosmiehiin, jotka kaivoivat hiiliä ja kalliita metalleja ulos maasta; miehiin, jotka tähystivät kymmenistä tuhansista vahtitorneista ja merkinantokoneista, jotka taistelivat elementtejä vastaan kymmenien tuhansien laivojen kansilta — tuodakseen kaiken tämän tänne hävitettäväksi. Aste asteelta sitä mukaa kuin ylellisyyden hillitön virta kasvoi ja ihmisten voimat käännettiin synnyttämään turhuutta ja turmelusta — niin, sitä mukaa lisääntyi kaikkien näiden Mammonan orjien kurjuus ja alennustila. Ja kuka saattoi kuvitella, mitä he siitä ajattelisivat — jos he milloinkaan heräisivät sitä ajattelemaan?

Ja silloin äkkiä aivankuin salamana muistui Montaguelle jälleen mieleen tuo puhe, jota hän oli kuunnellut kadunkulmauksessa ollessaan ensimäistä iltaa New-Yorkissa! Hän saattoi uudelleen kuulla ylhäällä jyskyttävien junien jyrinän ja puhujan kimakan äänen; hän saattoi nähdä hänen villiintyneet ja nälkäiset kasvonsa ja tiheän joukon, joka tuijotti ylös häneen. Ja hän muisti majuri Thornen sanat:

"Se merkitsee toista yhteiskunnallista sotaa!"

Kahdeskymmenesensimäinen luku.

Alice oli matkustanut pariksi viikkoa, ja se päivä lähestyi, jolloin Hasbrookin juttu tuli tutkittavaksi. Edellisenä lauantaina, joka oli Long Islandin metsästysklubin Mi-carème-tanssijaispäivä, oli Siegfried Harvey kutsunut loppuviikoksi koolle yksityisen seurueen, ja Montague hyväksyi myöskin hänen kutsunsa. Hän oli tehnyt kovasti työtä, ja pannut juuri loppupäätelmät kirjelmäänsä, ja hän tuumaili, että lepo tekisi nyt hänelle hyvää.

Hän matkusti veljensä kanssa perjantai-iltapäivällä, ja ensimäinen henkilö, jonka hän kohtasi, oli Betty Wyman, jota hän ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Bettyllä oli paljon kerrottavana, ja hän kertoi. Koska Montaguea ei oltu nähty Mrs Winnien seurassa hänen kotonaan sattuneen näytöksen jälkeen, olivat ihmiset alkaneet huomata käänteen ja juoruilla ei ollut ollenkaan loppua; ja Mistress Betty tahtoi tietää siitä kaiken, sekä kuinka kaikki oli nyt heidän välillään.

Mutta Montague ei tahtonut kertoa hänelle, ja siksi Mrs Betty nenäkkäästi kieltäytyi kertomasta hänelle, mitä itse oli kuullut. Koko keskustelun ajan silmäili hän Montaguea koomillisella tavalla, ja saattoi selvästi huomata, että hän edellytti pahinta; ja myöskin, että Montague oli tullut paljon mieltäkiinnittävämmäksi henkilöksi hänelle sentakia. Montague sai mitä omituisimpia tunnelmia keskustellessaan Betty Wymanin kanssa; hän oli herkullinen ja houkutteleva, miltei vastustamaton; ja kuitenkin hänen näkökantansa elämästä olivat niin vanhanaikaiset! "Minähän sanoin Teille, että Teidän ei pitäisi tehdä sillä tavalla kesylle kissalle!" sanoi hän Montaguelle.

Sitten jatkoi hän puhetta selvitellen Montaguen omaa kohtaloa ja kiduttaen häntä kaikella sillä hämmingillä, minkä hän oli saanut aikaan.

"Tietäkää", sanoi hän, "että Ollie ja minä olimme kauhuissamme — luulimme, että isoisä olisi raivoissaan, ja että me joutuisimme perikatoon. Mutta miten lieneekään, se ei käynyt sillä tavalla. Olkaa vaan vaiti kaiken tuon suhteen, mutta minulla on ollut jonkinmoinen aavistus siitä, että hänen täytyy olla suojana Teidän puolellanne."

"Sepä olisi hauskaa tietää", sanoi Montague naurahtaen — "olen koettanut kauan aikaa etsiä, kuka olisi minun puolellani taistelussa."

"Hän puheli siitä toissa päivänä", sanoi Betty, "ja minä kuulin, että hän ei ollut otaksunut kenenkään Ollien perheen jäsenen omaavan niin paljoa ymmärrystä!"

Betty asui erään tätinsä kanssa aivan lähellä, ja hän meni takaisin ennen päivällistä. Automobiilissa, joka tuli häntä noutamaan, oli itse vanha Wyman matkalla kotia kaupungista; ja kun ulkona oli alkanut pyryyttää lunta, tuli hän sisälle ja seisoi tulen ääressä sillä aikaa kun hänen vaununsa vaihdettiin umpinaiseen Harveyn tallista. Montague ei tavannut häntä, vaan tarkasteli häntä varjosta — hintelä ihmiskääpiö, jolla oli terävät ja älykkäät kasvot, täynnä ryppyjä. Oli vaikea saada päähänsä, että tämä pieni ruumis omasi yhden maan suurimmista liikkeelle panevista älyistä. Hän oli tavattomasti hermostunut ja ärtyinen mies, katkera ja leppymätön — kautta kummitusten, enimmän vihattu ja peljätty mies Wall Streetillä. Hän oli nopea, käskevä ja äkäinen kuin ampiainen. "Johtohenkilöt niissä kokouksissa, joissa minä olen läsnä, äänestävät ensiksi ja keskustelevat perästäpäin", oli yksi hänen sanontatapojaan, joita Montague oli kuullut lainattavan. Katsellessa häntä tulen ääressä, kun hän siinä hieroskeli käsiään ja rupatteli iloisesti, lensi Montaguelle äkkiä tunne jostakin verhojen takaisesta, jostakin saavutetusta etuoikeudesta, joka on kielletty kuolevaisilta — kuninkuudesta, joka säilyy arkipuvunkin yllä ollessa!

Päivällisen jälkeen sinä iltana jutteli Montague isäntänsä kanssa tupakkahuoneessa; ja hän otti esille Hasbrookin jutun ja kertoi matkastaan Washingtoniin ja keskustelustaan tuomari Ellisin kanssa.

"Harveylla oli myöskin hiukan keskustelemista. Juttelin Freddie Vandamin kanssa siitä", sanoi hän.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Montague.

"Oh", vastasi toinen naurahtaen, "hän on sanomattakin harmissaan. Tiedättehän, että hänen isänsä kasvatti hänet siihen luuloon, että Fidelity jollain tavalla olisi hänen omaisuuttaan. Kun hän milloin viittaa siihen, sanoo hän aina 'minun yhtiöni'. Ja hän on hyvin ylpeä ja mahtava siitä — se on persoonallinen solvaus, jos joku hyökkää sen kimppuun. Mutta ilmeisesti hän ei tiedä, kuka tämän jutun takana on."

"Tiesikö hän jotakin Ellisestä?" kysyi Montague.

"Kyllä", sanoi toinen, "hän oli saanut selville niin paljon. Se oli oikeastaan hän, joka sen minulle alkuaan kertoi. Hän sanoo, että Ellis on nylkenyt yhtiötä vuosikausia — hänellä on suuri palkka, jota hän ei koskaan ansaitseisi, ja hän on ottanut lainaksi kolmisen miljoonaa markkaa arvottomilla obligationeilla."

Montague tuijotti suu ammollaan.

"Niin", nauroi Harvey. "Mutta sittenkin, se on pieni asia. Vaikeudet Freddie Vandamin suhteen on vain siinä, että hän näkee ainoastaan tuollaiset asiat; ja siten hän ei koskaan ole osaava ratkaista mysteriota. Hän tietää, että tämä joukkue yhtiössä suunnittelee joitakin etuja itselleen, tai koettaa jollain tavalla käyttää häntä hyväkseen — mutta hän ei milloinkaan käsitä sitä, kuinka suuret miehet punovat lankoja kulissien takana. Jonain päivänä heittävät he hänet kokonaan yli kannen, ja silloin ymmärtää hän kuinka ne ovat pelanneet hänen kanssaan. Sitä juuri tämä Hasbrookin juttu merkitsee, nähkääs — he tahtovat vain pelottaa häntä uhkaamalla vetää yhtiön asiat oikeuteen ja sanomalehtiin."

Montague istui hetken syvissä mietteissä.

"Minkä luulette olevan Wymanin suhteen tähän asiaan?" kysyi hän viimein.

"Enpä todellakaan tiedä", sanoi Harvey. "Hänen otaksutaan olevan Freddien vastaajan — mutta mitä sellaisesta sekasotkusta voi sanoa?"

"Se on tosiaankin likanen vyyhti", sanoi Montague.

"Siinä ei ole mitään pohjaa", sanoi toinen. "Kerrassaan se pakahuttaa kuoliaaksi! Kuunnelkaapa vain, mitä Vandam kertoi minulle tänään!"

Ja sitten Harvey mainitsi erään Fidelityn johtajan nimen, joka oli muuan hyvin tunnettu ihmisystävä. Kuultuaan, että erään nuoremman liikeosakkaansa vaimoa oli kohdannut onnettomuus lapsensynnytyksessä, ja että lääkäri oli sanonut miehelle hänen vaimonsa olevan varmasti kuoleman oman, jos enää saisi toisen lapsen, oli tämä mies kysynyt, "Miksi et ole vakuuttanut hänen henkeään?" Toinen vastasi, että hän oli koettanut, mutta yhtiöt eivät olleet hyväksyneet hänen vaimoaan. "Minä takaan sen Teille", sanoi hän; ja niin lähettivät he uuden hakemuksen, ja johtaja tuli Freddie Vandamin luo, mukanaan vakuutuskirja, jonka oli tarkastanut "hallintoneuvosto." Seitsemän kuukautta myöhemmin kuoli vaimo, ja Fidelity maksoi miehelle täyden summan — miljoonan tahi pari!

"Sellaisia asioita tapahtuu vakuutusmaailmassa!" sanoi Siegfried Harvey.

Ja tämä juttu oli uutena lisänä Montaguen huvituksiin maaseutuklubin juhlapidoissa. Se oli loistava juttu; mutta kenties oli hänen ajatuksensa synkkyys sille vahingoksi; kukat ja musiikki ja kauniit puvut hävisivät kokonaan kaikessa vaateliaisuudessaan, ja hän näki vaan herkuttelua ja juoppoutta — enemmän kuin koskaan ennen, hänestä tuntui.

Sitten sai hän vielä kokea jotakin epämieluista. Hän kohtasi Laura Heganin; ja otaksuen hänen ottavan sydämellisesti vastaan hänen tervehdyksensä, meni hän hänen luokseen ja puheli hänelle viehättävästi. Ja Miss Hegan tervehti häntä jääkylmällä kohteliaisuudella; hänen huomautuksensa olivat niin lyhyitä, ja hän kääntyi pois niin äkkiä, aivankuin olisi tahtonut masentaa häntä. Montague läksi pois aivan hämmentyneenä. Mutta myöhemmin muistui hänen mieleensä, mitä kaikkia juoruja hänen ja Mrs Winnien ympärillä liikkui, ja hän arvasi, että se oli selityksensä Miss Heganin käytökseen.

Tämä välinäytös heitti varjon koko hänen käyntinsä yli. Sunnuntaina matkusti hän maalle, ja kahlasi yksin lumimyrskyn läpi, täynnä tyytymättömyyden tunnetta menneisyyttä kohtaan ja kaikellaisia aavistuksia tulevaisuudesta. Hän vihasi tätä rahamaailmaa, jossa se, mikä oli kaikista pahinta ihmisluonteessa, kaivettiin pinnalle; hän vihasi sitä ja toivoi, ettei olisi koskaan asettanut jalkaansa sen rajojen sisäpuolelle. Ainoastaan kahlaamalla niin kauan kunnes oli liiaksi väsynyt tuntemaan enää mitään, kykeni hän hallitsemaan itsensä.

Ja sitten pimeän alkaessa laskeutua saapui hän takaisin, ja löysi sähkösanoman, joka oli lähetetty New-Yorkista:

"Tule vastaan Pennan asemalle Jerseyn kaupungissa kello yhdeksän aikaan tänä iltana. Alice."

Tämä sanoma tietenkin karkotti kaikki muut ajatukset hänen mielestään. Hänellä ei ollut aikaa kertoa siitä edes Oliverille — hän hyppäsi automobiiliin ja ryntäsi suoraapäätä tavottamaan ensimäistä junaa, joka vei hänet kaupunkiin. Ja koko tuon pitkän, kylmän matkan ajan yli lauttojen ja maanteiden pohti hän tätä mysteriota. Alicen seuruetta ei oltu odotettu vielä kahteen viikkoon; ja vasta kaksi päivää sitten tuli kirje Los Angelesista, sanoen, että he varmastikin viipyisivät yhden viikkokauden yli ajan. Ja nyt Alice oli kotona takaisin!

Hän huomasi, että pikajuna lännestä saapui juuri mainitulla tunnilla; nähtävästi siis Alice ei ollut tullut Prenticien junassa ollenkaan. Pikajuna myöhästyi puoli tuntia, ja hän asteli edestakaisin junasillalla halliten kärsimättömyyttään niin hyvin kuin voi. Ja viimein pitkä juna puhkutti sisälle ja hän näki Alicen astuvan alas junasillalle. Hän oli yksin!

"Mitä tämä merkitsee?" olivat ensimäiset sanat, mitkä Montague lausui hänelle.

"Se on pitkä juttu", vastasi hän. "Halusin päästä kotia."

"Tarkotatko, että olet tullut koko matkan rannikolta saakka yksinäsi!" änkytti Montague.

"Yksin", sanoi hän, "koko matkan."

"Kuinka maailmassa —", alotti Montague.

"En voi kertoa siitä täällä, Allan", sanoi hän. "Odota, kunnes pääsemme johonkin rauhalliseen paikkaan."

"Mutta", jatkoi hän itsepintaisesti, "Prenticet! He päästivät sinut tulemaan kotia yksin?"

"He eivät tietäneet siitä", sanoi hän. "Minä juoksin tieheni."

Montague oli sekaantunut enemmän kuin koskaan. Mutta kun hän aikoi tehdä lisää kysymyksiä, laski Alice käden hänen käsivarrelleen. "Pyydän, odota, Allan", sanoi hän. "Menen aivan hämmennyksiin siitä puhuessani. Se oli Charlie Carter."

Ja niin välähti Montaguelle valonkipinä. Hän tapaili henkeä ja änkytti, "oh!"

Hän ei puhunut sanaakaan, ennenkuin he olivat kulkeneet yli lauttauksen ja sijoittautuneet vaunuun, joka läksi liikkeelle. "No", sanoi hän, "kerroppas nyt."

Alice alotti. "Olin hyvin hämmentynyt", sanoi hän. "Mutta sinun tulee ymmärtää, Allan, että minulla on ollut lähes viikkokauden aika sitä ajatella, enkä minä siitä enää välitä. Siksi pyydän, ettet antaisi sen kiihdyttää itseäsi; se ei ollut Charlie-paran vika — hän ei voi auttaa itseään. Se oli minun oma erehdykseni. Minun olisi tullut noudattaa sinun neuvoasi ja olla olematta missään tekemisissä hänen kanssaan."

"Jatka", sanoi hän; ja Alice kertoi koko tarinan.

Seurue oli lähtenyt tarkastusmatkalle, ja hänellä oli ollut pääkipua, jonka tähden hän oli jäänyt vaunuun. Ja Charlie Carter oli tullut ja alkanut tehdä rakkauden tunnustusta hänelle. "Hän oli jo ennen pyytänyt minua avioliittoon — se tapahtui matkalle lähdettäessä", sanoi hän. "Ja minä sanoin hänelle ei. Siitä lähtien ei hän tahtonut koskaan päästää minua yksin. Ja tällä kertaa käyttäytyi hän hirvittävällä tavalla — hän heittäytyi maahan polvilleen ja itki ja sanoi, että hän ei saattanut elää ilman minua. Ja kaikki, mitä minä sanoin, oli aivan turhaa. Viimein hän — hän tarttui minuun kiinni — eikä hän tahtonut minua päästää menemään. Minä olin raivoissani ja säikähtynyt. Minun täytyi uhata huutaa apua, ennenkuin hän päästi minut. Ja nyt — nyt tiedät sinä, kuinka se tapahtui."

"Tiedän", sanoi Montague vakavasti. "Jatka."

"No hyvä, sen jälkeen päätin minä, että minä en voinut jäädä minnekään, missä minun oli pakko nähdä häntä. Jos minä olisin pyytänyt Mrs Prenticeä lähettämään hänet pois, olisi siitä syntynyt skandaali, ja se olisi heittänyt tahraisen varjon jokaisen matkalle. Siksi läksin minä ulos, ja sain tietää, että lyhyen ajan kuluttua läksi juna itään, ja minä pakkasin kokoon tavarani ja jätin lyhyen ilmotuksen Mrs Prenticelle. Kerroin hänelle tekaistun jutun — sanoin, että olin saanut sähkösanoman, että äitini oli sairaana, ja että en halunnut riistää heidän hyvää aikaansa, jonka tähden olin lähtenyt yksin. Se oli kaikista parasta, mitä voin ajatella. En peljännyt matkustaa, sikäli kuin olin varma, ettei Charlie ehtinyt matkaani."

Montague ei sanonut sanaakaan; hän istui kädet lujasti yhteen puristettuina.

"Sellainen teko näyttää toivottomalta", sanoi Alice hermostuneesti. "Mutta näetkös, olin suunniltani ja onneton. En enää välittänyt seurueesta vähääkään — tahdoin olla kotona. Ymmärrätkö?"

"Ymmärrän", sanoi Montague. "Ja minä olen iloinen, että olet täällä."

He saapuivat kotia ja Montague soitti Harveylle ja kertoi veljelleen, mitä oli tapahtunut. Hän saattoi kuulla Oliverin hämmästyneen huohotuksen. "Se on suloinen hyvä-huomen!" sanoi hän saatuaan jälleen tyyneytensä; ja sitten lisäsi hän nauraen, "Otaksunpa, että se vakiinnuttaa Charlie-paran aikomuksia."

"Olen iloinen, että olet tullut siihen johtopäätökseen", sanoi toinen asettaessaan kuulotorven paikoilleen.

Tämä tapahtuma järkytti Montaguea suuresti. Mutta hänellä ei ollut paljoa aikaa ajatella sitä — seuraavana aamuna kello yhdentoista aikaan oli hänen asiansa tuleva tutkittavaksi, ja siksi kaikki hänen ajatuksensa kääntyivät siihen. Tämä asia oli ollut ainoana todellisena mielenkiinnittäjänä hänen elämässään kolmena viimeisenä kuukautena; se oli hänen päämääränsä, asia, jonka tähden hän kärsi kaikkea, mikä muuten olisi ajanut hänet inholla luotaan. Ja hän oli harjottanut itseään niinkuin atleetti suurta kilpailua varten; hän oli täydellisesti kunnossa ja valmiina otteluun elämästään. Hän läksi kaupungille sinä aamuna jokainen jänne ruumiissaan ja mielessään sykkivänä ja palavana; ja hän meni toimistoonsa ja posti oli tuonut hänelle kirjeen Mr Hasbrookilta. Hän avasi sen nopeasti ja luki sanoman, lyhyen, suoran ja päättäväisen niinkuin miekansivallus:

"Pyydän ilmottaa Teille, että olen saanut tyydyttävän ehdotuksen Fidelity-yhtiöltä. Olen sopinut heidän kanssaan ja tahdon peräyttää jutun. Kiittäen Teitä palveluksistanne olen Teidän aina uskollinen."

Montaguelle tuli tämä niinkuin ukkosen isku. Hän istui aivan mykistyneenä — hänen kätensä herposivat ja kirje putosi pöydälle, joka oli hänen edessään.

Ja kun hän viimein liikkui paikoiltaan, tarttui hän telefooniin ja käski sihteeriään soittamaan Mr Hasbrookille. Sitten istuutui hän odottamaan; ja kun kello soi, otti hän telefoonin toivoen kuulevansa Mr Hasbrookin äänen, ja aikoen vaatia selitystä. Mutta hän kuulikin oman sihteerinsä äänen, joka sanoi: "Sentraalista ilmotetaan, että numero on katkaistu, herra."

Ja hän ripusti kuulotorven paikoilleen ja istui jälleen liikkumattomana. Valhekuva oli hävinnyt!

Montaguelle merkitsi tämä muutosta koko hänen elämän toiveissaan. Kaikki hänen toiveensa menivät sen kautta sirpaleiksi. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, ei mitään ajattelemista; maa hänen jalkojensa alla oli pettänyt!

Hän hehkui täynnä raivoa ja vihaa. Häntä oli petetty ja pidetty narrina; häntä oli käytetty hyväkseen ja sitten viskattu syrjään. Ja nyt hänellä ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä — hän oli kerrassaan avuton. Enimmän piinasi kuitenkin häntä tunne niiden voimien ylivoimaisesta mahtavuudesta, jotka olivat pitäneet häntä nukkenaan; ja niiden ponnistusten täydellinen hyödyttömyys, joita hän tai kuka tahansa muu niitä vastaan saattoi tehdä. Ne olivat niinkuin luonnon kosmilliset perusvoimat; ne pitivät koko maailmaa kynsissään, ja tavallinen ihminen oli yhtä paljon heidän vallassaan kuin akanahöytyvä myrskyssä.

Kaiken päivää istui hän toimistossaan hautoen ja yllyttäen vihaansa. Hänellä oli mielentiloja, jolloin hän tahtoi heittää kaiken, pudistaa kaupungin tomut jaloistaan, ja mennä takaisin kotiin ja palauttaa siellä mieleensä, mitä oli olla herrasmiehenä. Ja sitten toisinaan oli hänellä sotaisia mielentiloja, jolloin hän tahtoi omistaa koko elämänsä niiden miesten rankaisemiseen, jotka olivat käyttäneet häntä hyväkseen. Hän haki käsiinsä jonkun toisen, joka omisti vakuutuskirjan Fidelityssä ja johon hän voisi luottaa; hän ottaisi jutun ilman mitään maksua ja ajaisi sen läpi loppuun saakka! Hän pakottaisi sanomalehdet puhumaan siitä — hän pakottaisi ihmiset kuulemaan, mitä hän sanoi!

Ja sitten illan lähetessä meni hän kotia katkerana ja haavottuneena. Ja siellä istui hänen veljensä häntä odottamassa ja syventyneenä tutkimuksiinsa.

"Hohoo", sanoi hän ja otti päältään päällystakkinsa valmistaakseen itseään vielä uuteen häpeään — kertomaan epäonnistumisestaan Oliverille ja kuulemaan hänen ijänikuista "sanoinhan sen sinulle."

Mutta Oliverilla itsellään oli jotakin juteltavaa, jotakin, jota hän ei voinut pidättää. Hän sanoa tokasi heti — "Sano minulle, Allan! Mitä merkillisiä on tapahtunut sinun ja Mrs Winnien välillä?"

"Mitä tarkotat?" kysyi Montague terävästi.

"Oh", sanoi Oliver, "jokainen puhuu jostakin riitaisuudesta."

"Ei ole ollut minkäänlaista riitaa", sanoi Montague.

"No hyvä, mitä se sitten on?"

"Ei yhtään mitään."

"Sen täytyy olla jotakin!" huudahti Oliver. "Mitä muuten nämä kaikki jutut merkitsevät?"

"Mitkä jutut?"

"Teistä kahdesta. Kohtasin Mrs Vivie Pattonin aivan äsken, ja hän vannotti minua olemaan vaiti ja kertoi minulle, että Mrs Winnie oli kertonut jollekulle, sinun tehneen hänelle niin raivoisia rakkauden tunnustuksia, että hänen oli täytynyt pyytää sinua jättämään talonsa."

Montague kyyristäytyi kokoon aivankuin iskusta.

"Oh", läähätti hän.

"Niin hän sanoi", sanoi Oliver.

"Se on valhe!" huusi hän.

"Niin sanoin minäkin Mrs, Vivielle", sanoi toinen; "se ei kuulosta sinun tapaiseltasi —"

Montague oli lentänyt tulipunaiseksi. "Minä en sitä tarkota!" huusi hän. "Tarkotan, että Mrs Winnie ei ole koskaan sanonut mitään sellaista."

"Oo", sanoi Oliver pudistaen olkapäitään. "Saattaa olla, ettei", lisäsi hän. "Mutta tiedän, että hän on raivoissaan jostakin sinulle — jokainen siitä puhuu. Hän kertoo ihmisille, että hän ei koskaan puhu enää sanaakaan sinulle. Ja sitäpä minä tahtoisin tietää, minkä tähden sinun on tehtävä vihamieheksesi jokainen, jonka tunnet?"

Montague ei virkkanut mitään; hän vapisi vihasta.

"Kautta kaikkivaltiaan, mitä teit sinä hänelle", alkoi taas toinen. "Etkö voi uskoa minulle —"

Ja äkkiä Montague hyppäsi seisaalleen. "Oi, Oliver", huudahti hän, "jätä minut yksin! Lähde pois!"

Ja hän meni viereiseen huoneeseen ja paiskasi oven kiinni ja alkoi kävellä edestakaisin niinkuin häkkiin suljettu eläin.

Se on valhe! Se oli valhe! Mrs Winnie ei ollut koskaan sanonut sellaista! Hän ei tulisi koskaan sitä uskomaan — se oli vain likainen riekale noista julkisuutta karttavista juoruista!

Mutta sitten valtasi hänet uusi raivonpuuska. Mitä merkitsee — oliko se totta tai ei — oliko mikään totta vai ei! Eikö ollut yhdentekevää, jos joku olisi tehnyt kaikki nuo likaiset ja inhottavat asiat, mitä kaikki muut sanoivat heidän tehneet? Siitähän jokainen puhuu! Sitähän jokainen uskoi — siitähän jokainen oli huvitettu! Se oli koko ylhäisön mittakaava — sen ihanne ja ohjaaja! Sillä tavalla kuluttivat he aikaansa, toistamalla likaisia juttuja toinen toisistaan; eläen ilmapiirissä, joka oli täynnä epäluuloja, ihmishalveksumista, loppumattomia kuiskeita ja valheita ja juoruja alhaisista juonista.

Voimakas raivovirta kohosi aaltoina hänen sisällään ja nieli hänet mukanaan — raivo sitä maailmaa kohtaan, johon hän oli tullut, ja itseään vastaan sen osan tähden, mitä hän siinä oli näytellyt. Kaikki näytti nousseen huippuunsa yhdellä kertaa; ja hän vihasi sitä, mitä he tekivät, vihasi kaikkea sitä, mitä he olivat houkutelleet hänet tekemään. Hän vihasi tapaa, millä hän oli saanut rahansa, ja tapaa, millä hän oli sen kuluttanut. Hän vihasi joutilaisuutta ja tuhlaavaisuutta, juoppoutta ja kohtuuttomuutta, tarkotuksettomuutta ja typeryyttä.

Ja äkkiä kääntyi hän ja lennätti auki sen huoneen oven, missä Oliver yhä istui. Ja hän seisoi kynnyksellä huudahtaen, "Oliver, nyt on kaikki loppunut!"

Oliver tuijotti häneen. "Mitä tarkotat?" kysyi hän.

"Tarkotan sitä", huusi hänen veljensä, "että olen saanut niin paljon kuin jaksan kestää 'seuramaailmasta'! Ja aijon nyt lähteä tieheni. Sinä voit jatkaa — mutta minä en aijo enää ottaa toista askelta sinun kanssasi! Minä olen saanut kylliksi — ja luulenpa, että Alice on saanut kylliksi hänkin. Riistämme itsemme irti teidän käsistänne — lennämme ulos!"

"Mitä aijot tehdä?" änkytti Oliver.

"Aijon jättää nämä kalliit huoneustot — jättää ne huomisaamuna, kun viikko on lopussa. Ja aijon lakata tuhlailemasta rahojani sellaiseen, mitä en tarvitse. Aijon lakata vastaanottamasta kutsuja, ja kohtaamasta ihmisiä, joista en pidä tai joita en tahdo tuntea. Olen koettanut peliänne, olen koettanut sitä kovasti ja minä en pidä siitä; ja minä aijon päästä ulos, ennenkuin se on liian myöhäistä. Olen koettava löytää jonkun säädyllisen ja yksinkertaisen paikan, missä elän; ja sitten aijon mennä alas kaupunkiin ja etsiä, eikö New-Yorkissa löytyisi ihmiselle jotakin keinoa, millä rehellisesti ansaitsisi elatuksensa!"