Front matter (continued 4)

Ja hän jatkoi kuvailuaan, mikä vaikea polku oli kunnian tie. Sadoittain oli ihmisiä, jotka olisivat valmiit tunnustamaan heidät tuttavikseen — mutta oh, ne olivat sellaista roskajoukkoa! He voisivat täyttää talonsa liepeenkannattajilla ja keltaisilla, mutta ei, hepä saattoivat odottaa. He ovat saaneet oppia oman läksynsä sen perästä kuin he tulivat tänne. Muuan hyvin ylhäinen ylimysnainen oli kutsunut heidät päivällisille, ja heidän toiveensa olivat olleet korkealla — mutta voi, heidän istuessaan takan ääressä joku oli ihaillut kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan emeraldisormusta, joka Mrs Evansilla oli sormessaan, ja hän oli päästänyt sen sormestaan ja antanut kiertää sen ympäri seurueen, ja saavuttuaan jonnekin oli se täydellisesti hävinnyt! Ja eräs toinen henkilö oli kutsunut Maryn bridge-seurueeseen, ja vaikka hän oli tuskin ollenkaan pelannut, ilmotti hänen emäntänsä tyynesti, että hän oli menettänyt viisi tuhatta markkaa. Ja suuri Lady Stonebridge oli varta vasten lähettänyt häntä noutamaan ja sanonut hänelle, että hän voisi esittää hänet muutamissa mitä parhaimmissa piireissä, jos hän vaan oli valmis aina häviämään! Mrs Evansilla oli ollut hyvin kodikas irlantilainen nimi ennenkuin hän joutui avioliittoon; ja Lady Stonebridge oli saanut häneltä kaksikymmentäviisi tuhatta markkaa käyttääkseen osan siitä suuresta vaikutusvallastaan, mikä hänellä oli Kuninkaallisessa Tiedonantovirastossa, ja todistaakseen, että hän polveutui suorastaan Magennisien, jotka olivat olleet Iveaghin herroja, vanhasta ylimysperheestä neljänneltätoista vuosisadalta. Ja nyt Oliver oli kertonut heille, että tämä kunnioitusta herättävä paperi ei auttaisi heitä vähääkään!

Erittelyprosessissa oli enää jälellä Miss Evansit. Montaguen ystävät saivat aihetta moneen kokkapuheeseen kuullessaan, että hän oli tavannut heidät — ja kysyivät häneltä, joko hän aikoi vakiintua. Majuri Venable meni vielä pitemmälle, ja vakuutti hänelle, että ei saattanut olla pienintäkään epäilystä, etteikö kumpikin tyttösistä ottaisi häntä vaikka minä hetkenä. Montague nauroi ja vastasi, että Mary ei ollut hullumpi — hänellä oli suloisen näköiset kasvot ja hyvä luonne; mutta hänhän oli kaksi vuotta nuorempi kuin Anne; eikä hän päässyt ajatuksesta, että kaksi vuotta lisää saattoi tehdä hänestäkin toisen Annen.

Sillä se oli Anne, joka oli perheen eteenpäin ajavana voimana! Anne oli suunnitellut suuren rynnäkön, ja valinnut Lamson-palatsin, ja kiskonut perheen irti Nevadan alkuperäisistä vuoristoista! Hän oli kylmä kuin jäävuori, väsymätön, säälimätön toisille niinkuin itselleenkin; seitsemäntoista vuotta oli hänen isänsä kuljeskellut ja kaivanut vuoristoissa, ja seitsemäntoista vuotta, jos tarvis vaati, tekisi hän myyrän työtään ylhäisön linnan muurien alla!

Kun Montague ja äiti olivat vilpittömällä luottamuksella avanneet toisilleen sydämensä, tuli Miss Anne Evans häntä kohtaan hyvin kopeaksi; ja hän tiesi, että tuo vanha nainen oli siitä kertonut, ja että tytär vastusti hänen arvelultaan. Mutta Oliverille saattoi Miss Anne paljastaa sielunsa, ja Oliver tuli ja kertoi veljelleen siitä, kuinka hän suunnitteli ja tuumaili ja tutkiskeli, ja toi hänelle uusia suunnitelmia joka viikko. Hänellä oli ostettuna muutamia oikeita henkilöitä, jotka salaisesti häntä kannattivat; jos hän tavotteli jotakin erikoista suosiota, ryhtyi hän yhdessä tuon hyväntahtoisen isävanhuksen kanssa työskentelemään, ja asianomainen henkilö saisi osakseen jonkin tärkeän rahallisen palveluksen. Hänellä oli merkittynä kaikki ylhäisön jäsenet — hän opetteli tuntemaan heidän heikkoutensa ja tuntemattomat seikkailunsa elämässään, ja hän teki kärsivällisesti työtä löytääkseen avaimen probleemiinsa — jonkin perheen, joka seuramaailmassa oli horjumaton, mutta jonka rahavarat olivat sellaisessa asemassa, että se hyväksyisi ehdotuksen ja ottaisi Evansit ja päästäisi heidät peruuttamattomasti sisälle. Montague silmäili tätä kaikkea ihmetellen ja huvitettuna — silloinkun sanomalehdet, eipä hyvinkään pitkän ajan kuluttua tästä, sisälsivät kaabelikuvauksia kuuluisan Ardenin Herttuattaren, née [= syntyisin. Suomentaja.] Evans, puvuista, joka silloin muodosti loistavan ja aivan erikoisen tähden Lontoon seuraelämässä!

Neljästoista luku.

Montague oli kirjottanut epäävän kirjeen majuri Thornelle, kertoen hänelle, että hän ei mitenkään ollut saanut ketään innostumaan majurin ehdotukseen, ja että hän itse ei ollut siinä asemassa, että olisi voinut yksin siihen ryhtyä. Sitten vei hänen veljensä määräyksen mukaan rahansa pankkiin ja odotti. Pian tulisi olemaan "jotakin tekemistä", sanoi Oliver.

Ja heidän ajaessaan Evanseilta kotia, antoi Oliver hänen huomata, että hän saattoi odottaa sitä tapahtumaa päivänä minä hyvänsä. Hän oli hyvin salaperäinen, eikä tahtonut vastata mihinkään hänen kysymyksiinsä — hän ei sanonut muuta, kuin että sillä ei ollut mitään tekemistä niiden ihmisten kanssa, joiden luona he juuri olivat vierailleet.

"Otaksun", huomautti Montague "et ole jäänyt huomioonottamatta, että Evansit saattaisivat tehdä sinulle kepposen."

Toinen nauroi, toistaen hänen sanojaan, saattaisivat sen tehdä! Sitten jatkoi hän puhelua kertoen kaskun Lännen suuresta rautateiden rakentajasta, jonka tytär oli suuremmoisilla juhlallisuuksilla naitettu; ja muutamat läsnäolevista nuorukaisista, luullen tapaavansa hänet tunteellisemmassa mielentilassa, olivat kysyneet hänen mielipiteitään markkinoiden suhteen. Hän neuvoi heitä ostamaan oman linjansa osakkeita; ja he muodostivat renkaan ja ostivat, ja mitä ankarammin he ostivat, sitä ankarammin hän myi — kunnes tuo pieni uskallusretki maksoi pojille yhteensä kolmekymmentä seitsemän miljoonaa ja viisisataa tuhatta!

"Ei, ei", lisäsi Oliver. "En ole koskaan pistänyt markkaakaan mihinkään Evansien puolesta, enkä koskaan tule sitä tekemään. — He ovat, kuinka sanoisin, vain sivuasia", lisäsi hän välinpitämättömästi.

Paria päivää myöhemmin, kun Montague oli parhaallaan aamiaista syömässä, tuli hänen veljensä häntä tapaamaan ja sanoi, että hän oli matkalla kaupunkiin ja tahtoi ottaa hänet sinne mukaansa. Montague tiesi heti, että nyt oli kyseessä jotakin vakavaa, sillä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt veljeään niin varhain ylhäällä.

He ottivat ajurin; ja sitten antoi Oliver selityksen. Hetki oli saapunut — aika oli tullut ottaa harppaus ja hypätä lammikon toiselle puolelle taskussa kokonainen omaisuus. Hän ei voinut siitä paljoa puhua, sillä se oli asia, joka oli uskottu hänelle ehdottoman vaitiolon lupauksella. Koko maassa oli ainoastaan neljä henkilöä, jotka siitä tiesivät. Se tulisi tekemään elämänkäänteen, ja neljässä viidessä tunnissa olisi se ohi. Kolme kertaa ennen oli se tapahtunut Oliverille, ja joka kerralla oli hänen pääomansa kasvanut monin kerroin; että hän ei kasannut miljooneja johtui vain siitä, että hänellä ei ollut rahoja riittävästi. Ottakoon veli hänen sanansa pantiksi ja jättäköön itsensä kokonaan hänen käsiinsä.

"Mitä tahdot, että minun pitäisi tehdä?" kysyi Montague vakavana.

"Tahdon, että otat jokaisen markan, mikä sinulla on, taikka siirrät kaiken, minkä voit saada käsiisi tänä aamuna minulle ostaakseni niillä osakkeita."

"Ostaaksesi tappionvaralla, sitäkö tarkotat?"

"Sitä tietysti", sanoi Oliver. Mutta kun hän näki veljensä rypistävän otsaansa, lisäsi hän, "Ymmärrä minua oikein, minulla on ehdottomasti varmat tiedot siitä, kuinka korkealla eräät osakkeet tänä päivänä liikkuvat."

"Parhaatkin osakkeiden arvostelijat tekevät usein virheitä sellaisissa asioissa", sanoi Montague.

"Ei ole kysymyksessä minkään henkilön arvostelu", oli vastaus. "On kysymyksessä varma tieto. Osakkeet asetetaan niin korkealle."

"Mutta kuinka saatat tietää, ettei henkilö, joka aikoo määrätä niiden kurssin, valehtele sinulle?"

"Minun tietoni ei tule sellaiselta henkilöltä, vaan sellaiselta, jolla ei ole mitään sen laatuisia harrastuksia — joka, päinvastoin, on itse osallisena minun kanssani, ja voittaa ainoastaan, jos minä voitan."

"Seuraa siis, toisin sanoen", sanoi Montague, "että sinun tietosi on varastettu?"

"Kaikki Wall Streetillä on varastettua?" oli Oliverin täsmällinen vastaus.

Oli pitkä hiljaisuus, jolla aikaa vaunut vierivät nopeasti eteenpäin. "No?" kysyi Oliver lopuksi.

"Voin kuvitella mielessäni", sanoi Montague, "kuinka joku mies ottaa haltuunsa määrätyt osakkeet ja kuvittelee, että hänellä on valta, ja huomaakin sitten, että häntä oli vedetty nenästä. On olemassa lukemattomia voimia ja asianhaaroja, jotka täytyy ottaa lukuun — minusta näyttää, että sinä varmasti asetat itsesi vaaranalaiseksi."

Oliver nauroi. "Sinä puhut niinkuin lapsi", vastasi hän. "Otaksuppa, että minä täydellisesti hallitseisin jotakin yhtiötä, ja että minun päähäni pälkähtäisi panna se riskiin markkinoiden ohjaamista varten; no etköpä luulisi, että minä voisin hyvin läheltä tietää, miten kaikki osakkeet tulisivat laskemaan?"

"Kyllä", sanoi Montague hitaasti, "jos tuollaista voisi ajatella mahdolliseksi".

"Jos sitä voisi ajatella mahdolliseksi!" nauroi hänen veljensä. "Ja otaksuppa nyt, että minulla olisi luotettava mies — sihteeri, sanokaamme — ja minä maksaisin hänelle sata tuhatta markkaa vuodessa, ja hän keksisi mahdollisuuden saada viisisataa tuhatta yhdessä tunnissa — luuletko, että hän mahdollisesti jättäisi sitä koettamatta?"

"En", sanoi Montague, "luulenpa, että hän koettaisi. Mutta mihin tähtäät?"

"No, jos mies aikoisi aikaansaada jotakin arvokasta, tarvitseisi hän siihen pääomaa, eikö totta? Ja hän tuskin uskaltaisi heittää silmäystäkään niihin rahoihin, mitä Wall Streetillä liikkuu, missä tuhannet silmät häntä vartioitsevat. Mikä olisi luonnollisempaa kuin etsiä joku henkilö, joka kuuluu ylhäisöön, ja saada siten yksityisryhmiä kallistamaan asialle korvaansa — sellaisia, joilla on loppumattomat määrät käteistä rahaa?"

Montague istui syvissä ajatuksissa. "Ymmärrän", sanoi hän hitaasti; "ymmärrän!" Sitten, kohdistaen katseensa tiukasti Oliveriin, huudahti hän kiihkeästi: "Vielä yksi asia!"

"Älä kysy minulta enempää", vastusti toinen "Sanoin sinulle, että olin antanut lupaukseni —"

"Sinun täytyy sanoa se minulle", sanoi Montague. "Tietääkö Robbie Walling tästä?"

"Ei tiedä", oli vastaus. Mutta Montague oli tuntenut veljeään kauan ja läheisesti, ja hän osasi lukea ajatukset hänen silmistään. Hän tiesi, että se oli vale. Hän oli lopultakin ratkaissut mysterion!

Montague tiesi, että hän oli tullut siihen kohtaan, missä heidän tiensä erkanivat. Hän ei pitänyt tällaisesta hän ei tullut New-Yorkiin ollakseen siellä osakehuijarina. Mutta kuinka vaikeaa olisikaan sitä sanoa; ja kuinka epähienoa olisikaan asettua vastakynttä sellaisessa kysymyksessä, ja tehdä päätös muutamissa minuuteissa vaunujen nopeasti kiitäessä eteenpäin!

Hän oli antautunut veljensä käsiin, ja nyt oli hän hänelle kiitollisuuden velassa, jota hän ei voinut maksaa. Oliver oli suorittanut maksun kaikista hänen menoistaan; hän teki kaiken hänen puolestaan. Hän oli tehnyt kaikki omat huolensa hänen huolikseen, ja kaikki avomielisesti ja täydellä luottamuksella — otaksuen, että hänen veljensä pelaisi yhdessä hänen kanssaan peliä. Ja nyt, ratkaisevalla hetkellä, oli hänen katsottava eteensä ja sanottava: "Minä en tahdo keinotella. Minä en hyväksy sinun elämääsi!" Kuinka tuskallista onkaan olla moraalisissa näkökannoissa korkeammalla ystäviään!.

Jos hän kieltäisi, näki hän selvästi, että hänen olisi pakko katsoa silmästä silmään täydellistä käännettä; hän ei voisi jatkaa elämäänsä siinä maailmassa, mihin hänet oli esitetty. Kaksisataaviisikymmentätuhatta oli näyttänyt suunnattomalta tulolta, kuitenkin pari viikkoa jo oli riittänyt osottamaan, kuinka riittämättömältä se tuntui. Hänen täytyisi saada monin verroin niin suuret tulot, jos he aikoivat jatkaa elämistään nykyisellä vauhdilla; ja jos Alicen oli pakko kulkea alkamaansa ylhäistä rataa ja kutsua ystäviään. Ja pyytää Alicea nyt juuri jättämään kaiken, ja vetäytymään pois, olisi vieläkin vaikeampaa kuin katsoa veljeä kasvoista kasvoihin tässä vaunussa.

Sitten tuli kiusaus. Elämä oli taistelua, ja tällä tavalla juurihan se oli taisteltava. Jos hän hylkäisi tilaisuuden, niin toiset tarttuisivat siihen; itse asiassa kieltäytymällä hän sen juuri heille tarjoaisi. Tuo suuri mies, kuka hyvänsä hän olikaan, riskeerasi osakkeita omaksi edukseen — saattoiko kukaan selvässä tolkussa hyljätä tilaisuutta siepata häneltä osaa hänen saaliistaan? Montague tunsi rajun kieltäytymishalunsa kuolevan sisällään.

"No?" kysyi hänen veljensä viimein.

"Oliver", sanoi toinen, "eikö mielestäsi minun pitäisi tuntea sitä paremmin, jotta voisin sitä arvostella?"

"Sinä et voisi arvostella, vaikka kertoisinkin sinulle kaikki", sanoi Oliver. "Veisi kauan, ennenkuin ehtisit perehtyä asianhaaroihin ja olosuhteisiin niinkuin minä olen perehtynyt. Ota sanani; tiedän, että se on luotettava ja varma."

Sitten äkkiä avasi hän nuttunsa auki ja otti esille muutamia papereita ja ojensi veljelleen sähkösanoman. Se oli päivätty Chicagossa ja siinä luettiin: "Vierasta odotetaan tuossa tuokiossa. Henry." "Se merkitsee, 'Osta mantereenpuoleisia tänä aamuna'", sanoi Oliver.

"Ymmärrän", sanoi toinen. "Hän on siis Chicagossa, tuo mies?"

"Ei", oli vastaus. "Se on hänen vaimonsa. Mies sähköttää hänelle."

"— Kuinka paljon sinulla on rahaa?" kysyi Oliver lyhyen vaitiolon perästä.

"Minulla on suurin osa kahdestasadasta viidestäkymmenestä tuhannestani", vastasi toinen, "ja noin sataviisikymmentä tuhatta toimme me mukanamme."

"Kuinka paljon voit saada käsiisi?"

"Voisin saada ne kaikki; mutta osa rahoista on äidin, enkä minä tahdo niihin koskea."

Nuorempi miehistä oli juuri panemaisillaan jyrkästi vastaan, mutta Montague keskeytti hänet. "Minä panen peliin ne kaksisataa viisikymmentä tuhatta, mitkä olen ansainnut", sanoi hän. "En uskalla riskeerata enempää."

Oliver kohautti olkapäitään. "Niinkuin haluat", sanoi hän. "Sinulla tuskin koskaan elämässäsi on toista samallaista tilaisuutta."

Hän käänsi pois ajatuksensa tästä asiasta, tai ainakin koetti sitä tehdä. Muutamien minuuttien perästä olivat ne taas siinä, ja tuloksena oli, että heidän saapuessaan pankkialueelle, oli Montague suostunut nostamaan kolmesataa tuhatta.

He pysähtyivät hänen pankkinsa kohdalle. "Sitä ei ole vielä avattu", sanoi Oliver, "mutta kassanhoitaja kyllä palvelee sinua. Sano hänelle, että tarvitset ennenkuin pörssi avataan."

Montague meni sisälle ja sai rahansa kuutena uutena, kahisevana viidenkymmenen tuhannen markan maksuosotuksena. Hän talletti ne visusti sisimpään taskuunsa ihmetellen hieman itsekseen paikan suuremmoisuutta, ja sitä nopeaa, tottunutta tapaa, millä kirjanpitäjä otti vastaan ja maksoi näin suuria summia. Sitten ajoivat he Oliverin pankkiin ja Oliver nosti kuusisataa tuhatta; ja sitten maksoivat he ajurille ja astelivat jalkaisin Broadwayta Wall Streetille. Neljännes tuntia oli jälellä pörssin avaamiseen; ja virtana valui joka puolelta lautoilta ja vaunuista hyvinvoivan näköisiä miehiä, jotka kiiruhtivat toimistoihinsa.

"Missä ovat sinun välittäjäsi?" kysyi Montague.

"Minulla ei ole mitään välittäjiä — ei ainakaan tämänlaatuisille asioille", sanoi Oliver. Ja hän pysähtyi erään suuren rakennuksen eteen. "Siellä", sanoi hän, "ovat Hammond ja Streeterin virkailijat — toinen kerros itsestäsi vasemmalle. Mene sinne ja kysy jotakin liikkeen jäsentä ja esitä itsesi valenimellä —."

"Mitä?", änkytti Montague.

"Niin tietysti, mies — kuinka uneksitkaan antaa omaa nimeäsi? Mitä sillä on väliä?"

"En ollut koskaan ajatellut tehdä mitään sellaista", sanoi toinen.

"No niin, ajattele sitä siis nyt." Mutta Montague pudisti päätään "En tahdo sitä tehdä", sanoi hän.

Oliver kohautti olkapäitään. "Olkoon menneeksi", sanoi hän; "sano hänelle, ettet huoli antaa nimeäsi. Ne ovat vähän epäluuloisia ja tahtovat sinulta rahat."

"Otaksukaamme, että he eivät sitä tekisi?", kysyi toinen.

"Sitten odota minua ulkopuolella, ja minä vien sinut jonnekin muuanne."

"Mitä on minun ostettava?"

"Kymmenen tuhatta kappaletta vanhan mantereen käypiä osakkeita avaushinnalla; ja käske heitä ostamaan kohoavassa asteikossa, ja nousemaan huippuun saakka; ja käske heitä myöskin vastaanottamaan myyntimääräyksesi puhetorven kautta. Sitten odota minua, kunnes minä tulen sinua noutamaan."

Montague puristi hampaansa yhteen ja totteli määräyksiä. Kun hän oli tullut niiden ovien sisäpuolelle, joihin oli merkitty Hammond & Streeter, kiirehti kauniskasvoinen poika häntä vastaan, ja vei hänet harmaatukkaisen ja ystävällisen herrasmiehen luo, joka oli itse Mr Streeter. Ja Montague esitti itsensä vieraaksi, joka oli etelästä tullut tähän kaupunkiin ja halusi ostaa muutamia osakkeita. Mr Streeter vei hänet sisempään toimistohuoneeseen, pyysi häntä istumaan pöydän ääreen ja asetti muutamia papereja hänen eteensä. "Saanko luvan tietää nimenne?" kysyi hän.

"En tahdo ilmaista nimeäni", vastasi toinen. Ja Mr Streeter laski alas kynänsä.

"Ette tahdo ilmaista nimeänne?" sanoi hän.

"En", sanoi Montague tyynesti.

"Miksi?" — sanoi Mr Streeter — "en ymmärrä —."

"Olen muukalainen kaupungissa", sanoi Montague, "enkä ole tottunut osakkeiden kauppaan. Haluaisin mieluummin pysyä tuntemattomana."

Mies tarkasti häntä terävästi. "Mistä tulette?" kysyi hän.

"Mississipiltä", oli vastaus.

"Ja onko Teillä asunto New-Yorkissa?"

"On eräässä hotellissa", sanoi Montague.

"Teidän on annettava joku nimi", sanoi toinen.

"Sen asianhan ajaa mikä nimi hyvänsä", sanoi Montague. "John Smith, jos suvaitsette."

"Me emme koskaan tee tällä tavalla", sanoi arvopaperivälittäjä. "Me vaadimme, että liiketuttavamme esittävät itsensä. Meillä on säännöt pörssissä — meillä on säännöt —."

"Pahottelen", sanoi Montague; "tämä tulisi olemaan käteiskauppa."

"Kuinka monta osaketta haluatte ostaa?"

"Kymmenen tuhatta", oli vastaus.

Mr Streeter tuli yhä vakavammaksi. "Se on suuri tilaus", sanoi hän.

Montague ei sanonut mitään.

"Mitä Te haluatte ostaa?" oli seuraava kysymys.

"Mannermaan puoleisia käypiä", vastasi hän.

"Hyvä on", sanoi toinen lyhyen vaitiolon jälkeen, — "koetamme tyydyttää Teitä. Mutta Teidän tulee punnita sitä — muu—."

"Luotan täydelliseen vaitioloon", sanoi Montague.

Mr Streeter laski paperit, ja katsahdettuaan niihin huomasi Montague, että ne olivat kirjotetut viidensadan tuhannen markan summalle.

"On tapahtunut erehdys", sanoi hän. "Minulla on ainoastaan kolmesataa tuhatta."

"Oo", sanoi toinen, "luonnollisesti tuleehan meidän velottaa Teitä kymmenen prosenttia tappionvaralta."

Montague ei ollut valmistunut tällaisen sattuman varalta; mutta hän teki joitakin laskelmia päässään.

"Mikä on osakkeiden nykyinen hinta?" kysyi hän.

"Viisikymmentäyhdeksän ja viisi kahdeksasosaa" oli vastaus.

"Siis kuusikymmentä tuhatta dollaria on enemmän kuin kymmenen prosenttia markkinahinnasta", sanoi Montague.

"Niin", sanoi Mr Streeter. "Mutta ollessamme tekemisissä tuntemattomien kanssa meidän on tietenkin asetettava alin häviöraja-määräys neljälle pisteelle ylhäältä, ja sitten jäisi Teille kaksi pistettä varmaa — todellakin riittämätön määrä."

"Ymmärrän", sanoi Montague — ja pelottavana salamana välähti hänelle käsitys siitä hurjasta pelistä, minkä hänen veljensä oli suunnitellut hänen puolestaan.

"Jota vastoin", jatkoi Mr Streeter houkuttelevasti, "jos asetatte kymmenen prosenttia, niin saatte kuusi pistettä."

"Hyvä", sanoi toinen viivyttelemättä. "Siis ostakaa minulle kuusi tuhatta osaketta, olkaa hyvä."

Niin päättivät he kaupan, ja paperit allekirjotettiin ja Mr Streeter otti nuo kuusi uutta, kahisevaa kymmenen tuhannen dollarin maksumääräystä.

Sitten saatteli hän Montaguen ulommaiseen toimistohuoneeseen, huomauttaen ystävällisesti kulkiessa: "Toivon, että saamanne neuvot ovat hyviä. Me itse olemme olleet enemmän haluttomia mannermaan puoleisiin — asema näyttää hieman epävarmalta."

Nämä sanat olivat yhtä vähäarvoisia kuin aika, minkä niiden lausuminen vei; mutta Montague ei tätä huomannut ja hän tunsi tuskallista painetta sisällään. Mutta hän vastasi välinpitämättömästi, että jokaisen oli tyydyttävä kohtaloonsa, ja istuutui muutamaan liiketuttaville varattuun tuoliin, Hammond & Streeterin liikehuoneusto oli kuin pieni luentosali, jossa oli rivittäin tuoleja ja edessä musta taulu, ja kaikkein tärkeimpäin osakkeiden alkukirjaimet merkittynä suuriin pylväihin ja eilisen päivän viimeiset hinnat pienillä viheriöillä korteilla niiden yläpuolella. Yhdellä sivulla oli kassanhoitaja ja kaksi palvelijaa, jotka odottivat merkinantonappausta alkamiseen.

Tuoleilla istui kaksi tai kolmekymmentä miestä, nuoria ja vanhoja; useimmat niistä säännöllisiä habitués, Wall Streetin kuumeen uhreja. Montague tarkasteli heitä, ja hänen korviinsa saapui katkelmia heidän kuiskuttelevasta keskustelustaan, joka tapahtui sangen monimutkaisella ja epämiellyttävällä ammattikielellä. Hän tunsi itsensä syvästi nöyryytetyksi ja asemansa sangen epämukavaksi — sillä hän oli saanut Street-kuumeen omiin suoniinsa, eikä hän jaksanut sitä voittaa. Iljettäviä väristyksiä kulki ylös ja alas pitkin selkäpiitä ja hänen kätensä olivat kylmät.

Hän katseli huumaantuneena pieniä numeroja; ne seisoivat siellä jonkin suunnattoman ja jättiläismäisen voiman ulkonaisina ilmauksina, — voiman, jota oli mahdotonta hallita tai edes käsittää — jonkin armottoman, hävittävän voiman, sellaisen kuin on salama taikka pyörremyrsky. Ja hänkin oli asettanut itsensä sen armoille — se saisi tehdä hänelle mitä tahtoi! "Mannerm. puol. 59 5/8" luettiin pienellä pahvilapulla; ja hänellä oli ainoastaan kuusi pistettä varmaa. Jos millä hetkellä päivästä tahansa nuo numerot kääntyisivät luettaviksi "53 5/8" — silloin jokainen dollari Montaguen kuudestakymmenestä tuhannesta olisi ijäksi mennyttä! Se suuri korvaus, jonka edestä hän niin kovasti oli tehnyt työtä ja josta hän niin suuresti oli iloinnut — se olisi kaikki mennyt, ja sievonen pala hänen perinnöstään vielä lisäksi!

Joku poikanen pisti hänen käteensä pienen, nelisivuisen paperin — yhden noista lukemattomista uutisarkeista, joita eri liikehuoneet levittivät ilmaiseksi ilmottamis- y.m. tarkotuksia varten; ja otsikko 'Mannermaan puoleiset' sattui hänen silmäänsä Day's Eventsin sisällössä. Hän luki: "Mantereen tuonpuoleisen rautatieverkon johtajien kokous pidetään tänään päivällä. Luotettavalta taholta ennustetaan, että neljännesvuoden voitto-osinkoa ei jaeta, niinkuin sitä ei ole jaettu kolmena viimeisenä neljänneksenä. Osakkeiden omistajien keskuudessa vallitsee suuri tyytymättömyys. Osakkeiden asema on selvästi havaittavan heikko, ja ilmeisesti puuttuu sisäistä kannatusta; arvo laskeutui kolmella pisteellä juuri ennen eilisen pörssiin sulkemista niiden tiedonantojen johdosta, joita länsivaltioiden virkailijain viimeaikaiset tutkimukset ovat ilmituoneet, ja laajalti luottamusta saaneiden huhujen johdosta, jotka kertovat erimielisyyksistä johtajien keskuudessa ja uudistuvasta vastarinnasta Hopkinsin toimien silmälläpitoa varten."

Kello oli jo ohi kymmenen, ja nyt alotti muistiinpanija pitkän tehtävänsä. Mannermaan puoleisilla kävi suunnaton kauppa, ja monet tuhannet osakkeet vaihtuivat kädestä käteen, ja hinta häilyi edestakaisin. Kun Oliver puolen tunnin kuluttua astui sisälle, oli se 59 3/8. "Se on hyvä", sanoi hän. "Meidän aikamme ei tule ennenkuin iltapäivällä."

"Mutta otaksuppa, että joudumme puille paljaille ennen iltaa?" sanoi toinen.

"Se on mahdotonta", vastasi Oliver. "Kaiken aamua kestää tulista ostoa."

He istuivat hetkisen, hermostuneina ja levottomina. Sitten katkaistakseen yksitoikkoisuuden, ehdotti Oliver, että hänen veljensä ehkä haluaisi nähdä "Streetiä." Ja he kääntyivät nurkasta Broad Streetille. Tämän päässä seisoi rakennus, joka sisällään kätki kaiken hallituksen kullan, ja jonka tornissa seisoi Gatling-kanuuna valmiina. Yleisö ei tietänyt, että se oli siellä, mutta rahamiehet tiesivät sen, ja näytti siltä kuin he olisivat haalineet kaikki toimistonsa ja pankkinsa ja talletusholvinsa sen suojaan, Täällä syvällä maan sisässä oli kätkettynä öljytrustin miljaardin arvoiset arvopaperit — eräässä suuressa, kuudensadan tonnin mittaisessa teräsholvissa, jonka ovi oli niin tarkoin asetettu, että yhdellä sormella saattoi kääntää sen saranoillaan. Ja vastapäätä tätä oli arvopaperipörssin valkoinen, kreikkalaismallinen rakennus. Kadun alapäässä tulvivat ihmisjoukot nuoralla ympäröidyn arenan sisäpuolella, tyrkkien toinen toisiaan, meluten ja pilapuheita päästellen; tämä oli se "piiri", missä sai ostaa pienempiä osakepinkkoja, ja kaikellaisten humbuugi-kaivosten ja öljylähteiden osakkeita, joita pörssi ei ollut merkinnyt luetteloihinsa. Satoi tai paistoi, nämä ihmiset olivat aina siellä; ja lähimpäin rakennusten akkunoissa seisoi toisia, jotka suurten puhetorvien kautta huusivat heille määräyksiä taikka antoivat merkkejä mykällä ja salaperäisellä kielellä. Muutamilla näistä välittäjistä oli kirjavat hatut, niin että heidät saattoi helposti erottaa; muutamien toimistot olivat etäällä, ja siellä istuivat miehet kaiken päivää edessään voimakkaat lasit, jotka oli varta vasten laadittu. Kaikkialla ilmassa oli keinottelua — levottomia, kuumeisia katseita; nopeita, hermostuneita liikkeitä; näivettyneitä, huolien uurtamia kasvoja. Sillä tässä pelissä nousi jokainen toistansa vastaan; ja nopat olivat asetetut niin, että yhdeksän jokaista kymmentä kohti oli tuomittu häviöön ja perikatoon.

He hankkivat pääsyliput katsojain parvekkeelle pörssissä. Täältä saattoi katsella alas saliin, joka oli parisen sataa jalkaa neliömitaten, ja laattiaa peitti ikäänkuin hirmumyrskyn jälelle jättämä kerros rikkirevittyjä paperin palasia, ja ilman täytti korvia särkevä rähäkkä ja helvetillinen äänten pauhu. Sinne oli kokoontunut noin kaksisataa miestä ja poikasta; muutamat vetelehtivät ja juttelivat, mutta useimmat olivat parveutuneet määrättyjen kauppakeskuspisteiden ympärille, missä ne pukkien toinen toisiaan koettivat kiipeillä toistensa yli, ja käsiään väännellen juoksivat edestakaisin huutaen kovalla äänellä. "Istuin" tässä pörssissä maksoi noin viisisataa tuhatta markkaa, ja niinpä ei siis kukaan näistä miehistä ollut köyhä; mutta kuitenkin he saapuivat päivä päivältä näyttelemään osaansa tällä iljettävällä arenalla, "etsien surussa toinen toistensa iloa": keksien tuhansia pikku kujeita toinen toistansa petokseen ja tyhjentääkseen; riemuiten tuhansista pikku voitoista; ja viettääkseen elämäänsä niinkuin aallot rantaa vastaan läikkyen — inhimillisen turhuuden oivallinen vertauskuva. Tuon tuostakin tarttui heihin äkkinäinen yltiöpäisyys, ja heistä tuli ulvovia paholaisia, jotka kirkuen, läähättäen ja repien riekaleiksi toistensa vaatteet velloivat yhden pisteen ympärillä; ja katsojaa värisytti, kun hän näki nuo jonkin tuntemattoman ja kammottavan lumouksen uhrit, joka pakotti heidät repimään ja runtelemaan toisiaan, kunnes olivat loppuun nääntyneet ja kalvenneet.

Mutta hän, joka oli pannut kaiken omaisuutensa "mannermaan puoleisiin", tajusi hämärästi kaiken tämän. Sillä hän oli samalla myynyt oman sielunsa lumoojalle, ja hän oli joutunut sen taikavoiman valtaan, ja hän toivoi ja pelkäsi ja tuskaili yhdessä tappelevan joukon kanssa. Montague ei tarvinnut kysyä, mikä oli hänen "pisteensä", sillä noin satamiehinen lauma oli ahtautunut sen ympärille, ja siellä täällä sen ulkopuolella kuhisi ja kihisi pieniä joukkoja.

Tuon kaiken seuraaminen oli mieltä kiinnittävää; mutta siinä oli yksi hankaluus — katsojia varten ei ollut minkäänlaisia tiedonantoja käyvistä hinnoista. Siten tämän hyörinän näkeminen pani katsojan vain tuskalliseen jännitykseen — jotain täytyi tapahtua heidän osakkeilleen! Oliverkin oli huomattavasti hermostunut — sittenkin, varmimmassakin tapauksessa peli oli vaarallinen; saattoihan tapahtua suunnaton häviö, taikka salamurha, tai maanjäristys! He ryntäsivät ulos ja raivasivat tiensä lähimpään välitystoimistoon, missä yksi silmäys taululle ilmaisi heille mannermaanpuoleisten olevan kuudessakymmenessä. He hengähtivät syvään ja istuutuivat jälleen odottamaan.

Nyt oli kello puoli kaksitoista. Viisitoista vailla kaksitoista kohosivat paperit yhdellä kahdeksasosalla, ja sitten neljänneksellä, ja sitten toisella kahdeksasosalla. He tarttuivat kiihkeästi toistensa käsiin. Oliko aika tullut?

Nähtävästi oli. Minuuttia myöhemmin olivat osakkeet paljottais-ostoille kohonneet kuuteenkymmeneenyhteen. Sitten ne kohosivat vielä kolme kahdeksasosaa. Kiihtynyt sorina kulki läpi toimitushuoneen, ja harmaat, veteraanit kohosivat ylös paikoiltaan, Osakkeet kohosivat toisen neljänneksen.

Montague kuuli erään takanansa olevan miehen sanovan naapurilleen: "Mitä tämä merkitsee?"

"Jumala tietää", oli vastaus; mutta Oliver kuiskasi veljensä korvaan, "Minä tiedän, mitä se merkitsee. Sisäpuolelaiset ostavat."

Joku osti, ja osti vimmatusti. Muistiinpanija näytti panevan kaikki muut asiat syrjään ja omistavan kaiken huomionsa mannermaan puoleisten kauppaan. Se oli kuin peliä, missä toinen puoli alkaa kasata voittoja, ja kuskin penkillä istuva mies veisaa voitonriemuisesti, ja kylminkin katsoja on liikutettu — sillä kukaan ei saata olla välinpitämätön menestykselle. Ja kun osakkeet kohosivat yhä ylemmä ja ylemmä, kasvoi aaltona sen mukana kiihtymys, ja mumina kävi läpi huoneen, väristyksen kulkiessa henkilöstä toiseen. Muutamat tarkastivat, ihmetellen, kuinka kauan se kestäisi, ja tuumien, olisiko heidänkin parasta ottaa edes vähäisellä määrällä osaa; ja sitten merkittiin taas uusi piste, ja he olisivat tahtoneet suorineensa sen, ja epäröivät tekisivätkö he sen nyt. Mutta toisille, niinkuin Montague, joilla "oli vähän mukana", se oli voitto, loistava ja kiihdyttävä; heidän suonensa sykkivät kiivaammin joka kerran kun numerot vaihtuivat; ja väliajoilla laskivat he voittojaan ja riippuivat toivon ja vapistuksen välillä uusista voitoista, jotka olivat tulossa, mutta eivät vielä näkyvissä.

Pidettiin pieni "aselepo" ja pojat, jotka hoitivat taulua, saivat tilaisuuden levähtää. Osakkeet olivat yläpuolella kuudenkymmenenkuuden; nyt lepäsi Montague "sametilla", käyttääksemme Streetin kuvaannollista sanontatapaa. Hänen voittonsa nousi kolmeensataan tuhanteen markkaan, ja vaikkakin osakkeet laskisivat ja hänen osansa myytäisiin paljaaksi, ei hän menettäisi mitään.

Hän halusi myydä ja muuttaa rahaksi voittonsa; mutta hänen veljensä tarttui häntä käsivarteen. "Ei! ei!" sanoi hän. "Oikea aika ei ole vielä tullut!"

Muutamat läksivät aamiaiselle — ravintolaan, missä heillä oli puhelin pöydällään, voidakseen siten pysyä yhteydessä tapahtumien kanssa. Mutta Montaguet eivät ehtineet ajattelemaan syömistä; he istuivat ja kuvailivat toisilleen liikkeen johtajia, ja laskivat lukemattomia erilaisia mahdollisuuksia. Asiat saattoivat vielä mennä hullusti, ja kaikki heidän voittonsa häviäisivät niinkuin aikaiset lumihiutaleet — ja kaikki heidän omaisuutensa niiden mukana. Oliver vapisi niinkuin lehti, mutta hän ei liikkunut paikoiltaan. "Keskeytä peli!" kuiskasi hän.

Hän veti esiin kellonsa ja vilkasi siihen. Se oli yli kaksi. "Se saattaa kestää huomiseen aamuun!" mutisi hän. — Mutta sitten äkkiä tuli myrsky.

Muistiinpanija ilmoitti mantereenpuoleisten kohonneen hinnassa puolellatoista pisteellä eräässä viiden tuhannen osakkeen kaupassa; ja sitten taas puoli pistettä kahden tuhannen osakkeen kaupassa. Tämän jälkeen se lakkaamatta nousi. Osakkeet kohosivat pisteen kerrallaan; ne ylenivät kymmenen pistettä viidessätoista minuutissa. Ja hirmuinen hämminki puhkesi toimitushuoneessa, ja useissa tuhansissa muissa toimistoissa Streetin varrella, ja levisi toisiin ympäri koko maailman. Montague oli noussut ylös ja liikkui edestakaisin, sillä jännitys oli sietämätön; ja sisemmän toimitushuoneen ovella kuuli hän jonkun puhelimessa huudahtavan: "Jumalan rakkauden nimessä, etkö saa selville, mitä on kyseessä?" Sekunttia myöhemmin ryntäsi joku mies huoneeseen, hengästyneenä ja silmät mielettöminä palaen, ja hänen äänensä kaikui läpi toimistohuoneen: "Johtajat ovat määränneet kolmen prosentin neljännesosingon ja ylimääräisenä osinkona kaksi!"

Ja Oliver tarttui veljeään käsivarteen ja ryntäsi ovea kohti. "Hae nopeasti välittäjä käsiisi", sanoi hän. "Jos osakkeet ovat lakanneet nousemasta, myy; ja myy hinnalla millä hyvänsä ennen loppua." Ja sitten hyökkäsi hän omiin kortteleihinsa.

Noin puoli neljän tienoilla palasi Oliver takaisin Hammond ja Streeterille, hengästyneenä ja tukka ja vaatteet epäjärjestyksessä. Hän oli riemusta pakahtumaisillaan; ja Montague oli tuskin vähempää kiihtynyt — itse asiassa hän tunsi olevansa aivan veltto jännityksen jälkeen, minkä hän vasta oli kestänyt.

"Minkä hinnan saavutit?" kysyi hänen veljensä; ja hän vastasi: "Keskimäärin 78 3/8." Lopussa olivat osakkeet vielä kerran kiivaasti nousseet, ja hän oli myynyt kaikki osakkeensa pysäyttämättä nousua.

"Minä sain viisi kahdeksas-osaa", sanoi Oliver. "Oi te jumalat!"

Toimistohuoneessa oli muutamia onnettomia "pestyjä"; Mr Streeter oli yksi niistä. Heitä kiukutti ja sapetti nähdä noiden kahden onnesta säteileviä kasvoja; mutta nuo kaksi eivät huomanneet tätäkään. He läksivät pois, puoleksi tanssien, ja ottivat pari ryyppyä hermojaan tyynnyttääkseen.

He eivät varsinaisesti saisi rahojaan ennenkuin huomisaamuna; mutta Montague laski itselleen voittona pyöreissä luvuissa puolitoista miljoonaa. Tästä noin sata tuhatta menisi osuutena tuntemattomalle tiedonantajalle; jäännös hänen mielestään oli kohtuullinen korvaus sen päivän kuuden tunnin työstä.

Hänen veljensä oli voittanut enemmän kuin kaksi kertaa niin paljon. Mutta kun he ajoivat kotia, jutellen kaikesta siitä pelonsekaisella äänellä, ja vannoen toisilleen ehdotonta vaitioloa, pusersi Oliver äkkiä kätensä nyrkkiin ja iski sillä polveensa.

"Kautta taivaan!" huudahti hän. "Jollen olisi ollut hullu ja koettanut säästää ylimääräistä tappionvaraa, olisin voinut saada viisi miljoonaa!"

Viidestoista luku.

Sellaisen voiton jälkeen saattoi Montague huolettomana odottaa joulujuhlallisuuksia — soittoa ja tanssia ja kaikkea muuta onnellista ja kaunista.

Sellaista esimerkiksi kuin Mrs Winnie, joka tuli häntä tapaamaan; puettuna parhaimpaan automobiiliturkkiinsa, joka oli tehty puhtaimmasta lumivalkoisesta kärpännahasta — se oli tosiaan niin loistava, että minne hyvänsä hän menikään, niin ihmiset kaikkialla kääntyivät ja tuijottivat hengitystään pidättäen häneen. Mrs Winnie oli iloisen terveyden kuva, syvä hehku purppuraisessa pinnassaan, ja liekki sysimustissa silmissään.

Hän istui suuressa ajovaunussaan — jossa syystä kylläkin tuli kantaa kärpännahkaturkkia. Se oli pieni, itsestään kulkeva hotelli; sisällä oli istuimet kuudelle hengelle, ja liikkuvat lepotuolit ja makuusijat, ja kirjotuspöytä ja pesukaappi, jota yöllä valaisi kaunis, sähköllä valaistava kynttiläkruunu. Sen leikkaukset olivat etelä-ameriikkalaisesta mahongista, ja päällystys oli espanjalaisista ja marokkolaisista nahkoista; siellä oli puhelin, jonka kautta saattoi antaa määräyksiä ajajalle; ja jääsäiliö ja aamiais-säilytin — tosiaan olisi saattanut viettää tunnin ajan aina uusien entistään nerokkaampien laitteiden keksimisessä tässä salaperäisessä vaunussa. Se oli pari vuotta sitten varta vasten laitettu Mrs Winnietä varten, ja sanomalehdet kertoivat, että se oli maksanut sata viisikymmentätuhatta markkaa; se oli silloin ollut uutuus, mutta nyt "jokainen" voi niitä saada. Tässä vaunussa oli mukava istua ja nauraa ja lörpötellä ja ajaa pikajunan nopeudella; eikä koskaan minkäänlaista nytkähtelyä tai huojumista, taikka minkäänlaista pienintäkään ääntä.

Kaupungin kadut kiisivät heidän ohitsensa, niinkuin mielikuvituksessa. He ajoivat puiston läpi, ja ulos Riverside Drivelle, ja edelleen ylös tietä, joka kulkee virran vierustaa koko matkan Broadwaysta Albanyyn saakka. Se oli makadamisoitu ajotie, jonka molemmilla puolilla seisoi kauniita ja muhkean näköisiä asuntoja. Kun ajettiin yhä kauvemmaksi, saavuttiin suurille maatiloille — tuhannen neliöpeninkulman suuruinen alue oli kokonaan luovutettu niitä varten. Siellä oli metsiä ja järviä ja virtoja; siellä oli puutarhoja ja kasvistaloja, jotka olivat täynnä harvinaisia kasveja ja kukkasia; ja puistoja, missä hirvet söivät laidunta, ja riikinkukot ja lyyrylinnut ylhäisinä astelivat. Tie kiemurteli ylös ja alas kukkuloiden välissä, joiden kupeet saattoivat olla yhtä ainoata loppumatonta ruohopengertä; ja ylimpänä huipulla seisoi kaikenmuotoisia ja -kokoisia palatseja mitä ajatus saattoi kuvitella.

Näitä suuria maa-alueita löytyi kaikkialla kaupungin ympärillä, aina kolmen ja kuudenkymmenen peninkulman päässä siitä; niitä oli siellä pari kolme sataa, ja uskomattomia summia oli kulutettu niiden koristamiseen. Siellä näki keinotekoisen lammikon, jonka pinta-ala oli kymmenen tuhatta akrea, ja se oli tehty maahan, joka oli maksanut useita tuhansia markkoja akre; siellä näki puistoja, joissa oli kymmenen tuhatta ruusupensasta, ja miljoonan markan arvosta jaappanilaisia liljoja; siellä oli eräs maatila, jolle oli istutettu viiden miljoonan markan arvosta harvinaisia puita, jotka olivat tuodut maailman kaikilta kulmilta. Jotkut rikkaat, jotka eivät enää osanneet millään muulla huvittaa itseään, muuttivat maatilaansa perinpohjin kerta toisensa perään, vaihtaen näköalaa kotinsa ympärillä, niinkuin vaihdetaan maisemaa näytelmässä. Kaukana New Jerseyssä rakensivat Heganit linnaa erään vuoren huipulle ja olivat rakentaneet erityisen rautatien sitä varten kuljettaakseen sinne rakennustarpeita. Täällä oli myöskin tupakkakuninkaan maatila, johon oli kulutettu viisitoista miljoonaa jo ennenkuin rakennuksen suunnitelmat vielä olivat piirretytkään; siellä oli keinotekoisia lammikoita ja virtoja, ja haaveellisia siltoja ja muistopatsaita, ja parisen kymmentä pientä malliviljelyskenttää ja maataloa, aina omistajan päähänpiston mukaan. Ja täällä Pocantinon harjanteilla oli öljykuninkaan maatila, joka oli noin neljä neliöpeninkulmaa laaja, ja jossa oli kolmenkymmenen peninkulman pituudelta ihanteellisia ajeluteitä; useita vaunulasteja harvinaisia kasveja oli tuotu sen puistoja varten, ja sen kunnossa pitoon tarvittiin kuuden sadan miehen aika. Siellä oli golf-kenttä [golf-peli on eräs palloleikki, jossa pallot käyrällä mailalla ajetaan maassa oleviin kuoppiin. Suomentaja.], ja pienennetty jäljennös lumihuippuisista Alpeista; maailman rikkain mies tuli sinne etsimään kadonnutta terveyttään, ja mukanaan oli hänellä asestetut vartijat ja salapoliisit, jotka piirittivät seutua kaiket päivät, ja tornissa oli valonheittäjä, jonka avulla hän saattoi nappulaa koskettaen keskellä yötä lähettää valovirran huuhtelemaan ympäristöä.

Yhdessä näistä palatseista eleli suuren Devon-huoneen perijä. Hänen serkkunsa asui Euroopassa, sillä hänen mielestään Amerikka ei ollut sellainen paikka, missä herrasmiehen sopi elää. Kumpikin heistä omisti useiden miljaardien arvosta New-Yorkin kiinteimistöä, ja saivat vuokraveronsa kaupungin kihiseviltä työläis-miljoonilta. Ja herkeämättä ostivat he perheen vakuuskirjan nojalla uusia alueita He olivat kaupungille kuuluvien suurten rautateiden johtajia, ja olivat kosketuksissa valtiollisen koneiston kanssa, ja kaikella muullakin tavalla sellaisessa asemassa, jossa saattoivat tietää, miten oli asiat; jos aijottiin rakentaa uusi maanalainen rata, jota myöten kihisevät työläismiljoonat päästettiin vapauteen, huomasivat nämä kaiken maan myydyksi käsistä, ja siellä seisoi jo suunnattomia vastarakennettuja vuokrakasarmeja — ja omistajina olivat Devonit. Heidän hallussaan oli parikymmentä kaupungin suurinta hotellia — ja heillä oli myöskin köyhäinkortteleita ja anniskeluita ja kapakoita Tenderloinissa. Heidän ei edes tarvinnut tietää, mitä omistivat; heidän ei tarvinnut tietää mitään, eikä tehdä mitään — he elivät palatseissaan, kotona tai ulkomailla, ja heille kuuluvissa kaupunki-toimistoissa kiersi pysähtymättä suuri, korkoja kasaava kone.

Eldridge Devonin työnä oli huvitella itseään tiluksillaan ja automobiilillaan. Hän oli vasta myynyt kaikki hevosensa ja muuttanut tallinsa vaunuvajaksi, jossa seisoi rivissä parikymmentä kappaletta vaunuja; hän hankki ehtimiseen uusia, ja jutteli niiden ansioista. Hän oli saanut maatilansa, Hudson Cliffin suhteen sellaisen loistavan ajatuksen, että siitä oli tuleva herrasmiehen maatalo, joka kannattaisi itse itsensä — se tahtoo sanoa, joka hankkisi ylellisyys- ja välttämättömyystarpeet omistajansa pöydälle hinnalla, joka ei saisi kohota yläpuolelle sitä, mitä ne ostettaessa maksaisivat. Otettaessa lukuun hinnat, joita tavallisesti maksettiin, ei tämä ollut mikään hämmästyttävä urotyö, mutta Devon iloitsi siitä lapsellisesti; hän näytti Montaguelle kasvihuoneensa, jotka olivat täynnä harvinaisia kukkia ja hedelmiä, ja mallimeijerinsä, jossa oli marmoriset pöydät ja nikkeliset torvet, ja palvelijoilla oli yllään valkoiset verkapuvut ja käsissään kuuraushansikkaat. Hän oli lyhyt ja hyvin paksu herra, jonka kasvot olivat punottavat ja keskustelu kaikkea muuta kuin säteilevää. Hudson Cliffille tuli useita Montaguen aikaisempia tuttavia; ja toisia, joita hän ei ollut ennen tavannut. He huvittelivat itseään kaikilla niillä tavoilla, joihin hän oli tutustunut perhevierailulla; niinpä jouluaattona oli juhlallisuuksia lasten riemuksi, ja jouluyönä pukutanssi, hyvin kaunis ja komea. Monet saapuivat New-Yorkista siihen tilaisuuteen, ja toisia saapui lähistöltä; ja vastakutsuilla näki Montague toiset näistä vuorenhuippulinnoista.

Ja myöskin, mikä tärkeintä, pelattiin täällä bridgeä — niinkuin sitä oli pelattu jokaisissa pidoissa, missä hän siihen saakka oli ollut läsnä. Täällä Mrs Winnie, joka miltei kokonaan oli ottanut hänet huostaansa ja uhkasi asettua Oliverin sijalle hänen suojelijakseen ja oppaakseen seuraelämän piireissä, väitti että mitään anteeksipyyntöjä ei enää hyväksyttäisi ja niin istui hän Mrs Winnien kanssa pari aamua aurinkoisissa seurusteluhuoneissa, ja syventyi innokkaasti peliin. Kun hän oli osottautunut taitavaksi oppilaaksi, neuvottiin häntä ottamaan koekaste.

Ja siten joutui Montague tekemisiin uuden seuramaailman ilmiön kanssa — ehkä ylipäänsä kaikista tärkeimmän ja mieltä järkyttävimmän ilmiön kanssa, mitä seuramaailma oli vielä hänelle näyttänyt. Hän oli juuri kokenut, kuinka hankitaan suuria summia ilmaiseksi, ja hänellä oli tuoreessa muistissa sen epämieluisat muistot — vapisuttava jännitys, polttava ja raateleva rahanhimo, hirmuinen, hermoja uuvuttava kiihotus. Hän oli toivonut, että hänen ei ainakaan kohta tarvitsisi uudelleen läpikäydä sellaista kokemusta — ja täällä oli siihen mahdollisuus ja lisäksi loppumaton ajankuluke!

Sillä se oli bridgen tarkotus; se oli rangaistus, minkä ihmiset maksoivat ilmaiseksi saamistaan rahoista. Sairaus syöpyi heidän veriinsä, eivätkä he voineet enää elää ilman kiihdyttävää ansiota ja sen toivoa. Siksipä he työstä päästyään, jolloin heidän luultiin lepäävän ja huvittelevan, kokoontuivat yhteen ja raastivat toisiaan, matkien tuota julmaa ja pelottavaa liike-elämän taistelua ja huijausta. Streetillä oli Oliver osottanut veljelleen kuuluisan "kastajan", joka joskus oli voittanut kolme neljäkymmentä miljoonaa yhtenä ainoana päivänä; se mies pelasi aamupäivällä osakkeilla, ja iltapäivällä "vaihtoi hevosia" ja vietti illan miljonäärien pelihuoneessa. Ja samoin oli myöskin bridge-pelurien laita.

Se muodosti seuraelämän vaivan; se oli levinnyt läpi koko hienoston, ylhäisen ja alhaisen. Se oli hävittänyt kaiken vapaan seurustelun ja hyvän toveruuden se lopuksi hävittäisi kaiken tavallisen sopivaisuudenkin ja tekisi parhaista ihmisistä raa'at huijarit. — Näin pakisi Mrs Betty Alden, joka oli yksi vieraista ja Montaguen mielestä täytyi Mrs Billyn tietää, sillä hän itse oli mukana pelissä kaiken aikaa.

Mrs Billy ei pitänyt Mrs Winnie Duvalista; ja keskustelun aluksi kysyi hän, minkätähden hän antoi tuon naisen pilata itsensä. Sitten tuo hyvä vallasnainen siirtyi kertomaan, minkä aseman bridge oli saavuttanut; kuinka ihmiset pelasivat sitä junassa koko matkan New-Yorkista San Fransiskoon; kuinka heillä oli pöydät vaunuissaan, ja kuinka he pelasivat matkustellessaan halki maailman. "Kerran", sanoi hän, "otin minä mukanani seurueen katsomaan Ameriikan pokaali-ajoja kaukana Sandy Hookilla; ja kun me saavuimme takaisin laiturille, huusi joku: 'Kuka voitti?' Ja vastaus oli: 'Mrs Billy on edellä, mutta me jatkamme tänä iltana'. Matkustimme erään ystäväseurueen kanssa Välimeren halki Niilille, ja kuljimme ohi Venetsian ja Kairon ja pyramiidien ja Suetsin kanavan, mutta he eivät koko aikana kohottaneet päätäänkään — he pelasivat bridgeä. Ja Tepä luulette, että minä lasken leikkiä, mutta tarkotan oikein sananmukaisesti sitä, mitä sanon. Tunnen eräänkin miehen, joka matkusti New-Yorkista Filadelfiaan, ja alotti pelin muutamien tuntemattomien kanssa, ja ajaa huristi koko tuon pitkän matkan palmurannikolle saakka saadakseen sen lopetetuksi!"

Montague kuuli myöhemmin kerrottavan eräästä tunnetusta seuraelämän johtajattaresta, joka oli tullut kokonaan kykenemättömäksi sinä talvena liiallisen bridgen pelaamisesta New Portissa; ja hän vietti talvea kuumilla lähteillä ja palmurannikolla — ja pelasi bridgeä siellä. He pelasivat sitä parantoloissakin, minne hermoston murtuminen oli heidät ajanut. Se oli peli, joka niin suuressa määrässä kulutti naisten elimistöä, että lääkärit oppivat tuntemaan sen oireet, ja ennenkuin he määrittelivät sairauden, saattoivat he kysyä: "Pelaatteko bridgeä?" Se oli hävittänyt viimeisetkin sabatin muistot — yleisenä tapana oli kokoontua peliseurueihin tuona päivänä.

Se oli hyvin kallista peliä siinä muodossa, kun sitä pelattiin ylhäisön keskuudessa; saattoi helposti voittaa tai menettää useita kymmeniä tuhansia markkoja yhdessä illassa, ja monella ei ollut varoja sitä kestää. Jos kuka ei pelannut, hänet pyyhittiin pois kutsuttujen luettelosta; ja kun kerran oli antautunut peliin, niin säädyllisyys vaati siinä pysymään, kunnes se oli loppunut. Niinpä sai kuulla nuorista tytöistä, jotka olivat pantanneet perhekalleutensa, tai myyneet kunniansa maksaakseen pelivelkojaan; ja koko ylhäisö tiesi kertoa eräästä nuorukaisesta, joka oli ryöstänyt emäntänsä jalokivet ja pantannut ne, ja sitten vienyt panttiliput emännälleen kertoen, että vieraat olivat ryöstäneet häneltä, rahat. Parhaimpaan ylhäisöön kuului naisia, jotka pelitaitonsa avulla elivät yksinkertaista ja puhdasta seikkailuelämää; emännät kutsuivat luoksensa rikkaita vieraita ja nylkivät heidät puhtaiksi. Montague ei koskaan unohtanut, millä häpeän ja harmin tunteella hän oli kuunnellut, kun ensiksi Mrs Winnie ja sitten hänen veljensä varottivat häntä, että hänen oli vältettävä pelaamista erään ylimysnaisen kanssa, jonka hän tuli kohtaamaan tässä mitä ylimyksellisimmässä kodissa — sillä hän oli yleisesti tunnetta petkuttaja!

"Kuuleppas, veli-kulta", nauroi hänen veljensä, kun hän pani jyrkästi vastaan, "meillä on tapana sanoa, 'petkuttaa korteilla kuin nainen.'" Ja sitten ryhtyi Oliver kertomaan hänelle ensimmäisiä omia kokemuksiaan korttipelin alalla seuramaailmassa, kun hän oli pelannut pokeria [= muuan laji korttipeliä. Suomentaja.] useiden hurmaavien nuorten nousukkaiden kanssa; ne saattoivat luetella lehtensä ja ottaa rahat näyttämättä ollenkaan korttejaan, ja hän oli ollut liian kohtelias pyytääkseen niitä nähdä. Mutta myöhemmin oppi hän huomaamaan, että tämä oli säännöllinen temppu, ja sitten ei hän enää koskaan pelannut pokeria naisten kanssa. Ja Oliver näytti veljelleen yhden näistä tytöistä — tuolla hän istui, kuvan kauniina ja marmorin kylmänä, puoleksi poltettu paperossi pöydän syrjällä, ja whiskyä ja suudaa ja jääpalasia laseissa hänen vierellään. Tuonnempana, kun hän sattui lukemaan sanomalehteä, kumartui hänen veljensä hänen olkapäänsä yli ja osotti toista hulluuden oiretta — muuatta ilmotusta, jonka otsikkona oli: "Onnenne on muuttuva." Siinä ilmotettiin, että Rosensteinin salongeissa juuri Viidennen Avenuen varrella, saattoi lainata rahaa kalliita pukuja ja turkkeja varten!

Koko sen kymmenen päivän aikana, minkä tämä vierailu kesti, omistautui Mrs Winnie kokonaan pitämään huolta siitä, että Montaguella kului aika hupaisesti; Mrs Winnie istui hänen rinnallaan pöydässä — hän huomasi, että jotenkuten oli aivankuin syntynyt sanaton sopimus, joka määräsi hänet luonnollisena asiana Mrs Winnielle kuuluvaksi. Ei kukaan virkkanut siitä hänelle mitään, mutta tietäessään, kuinka armottomasti toisten ihmisten asioita tutkittiin ja tarkastettiin, alkoi hänelle tuntua olo sietämättömältä.

Tuli aika, jolloin hänestä Mrs Winnie tuntui aivan kiusottavalta; ja kohta aamiaisen jälkeen hän repi itsensä irti ja meni yksin pitkälle kävelymatkalle. Tällä matkalla sattui hänelle seikkailu.

Maan pinnalle oli satanut parin tuuman paksulta lunta, ja se kimalteli auringon paisteessa. Ilma oli kirpeä, ja hän veti sitä täysin siemauksin sisäänsä, ja harppaili reippaana noin tunnin verran vuorien yli. Siellä puhalteli vinha tuuli, ja kun hän tuli kukkuloiden toiselle puolelle, löi se häntä vasten kasvoja ja hän näki virran valkeana vaahtoavan. Ja sitten laaksoissa alhaalla oli taas kaikki tyyntä.

Täällä muutamassa paikassa, missä kasvoi tiheälti metsää, tempasi Montaguen huomion äkkiä omituinen ääni, raskas jymähdys, joka tuntui panevan maan vapisemaan. Se tuntui kaukaiselta räjähdykseltä, ja hän pysähtyi silmänräpäykseksi, ja jatkoi taas matkaansa tähystellen eteensä. Hän sivuutti mutkan, joka oli tiellä, ja silloin näki hän suuren puun, joka oli kaatunut suoraa päätä yli tien.

Hän jatkoi matkaansa, luullen tämän aiheuttaneen ryskinän, jenka hän oli kuullut. Mutta tullessaan lähemmäksi huomasi hän erehtyneensä. Puun takana oli jotakin muuta, ja hän alkoi juosta sitä kohti. Kaksi automobiilin pyörää kohosi siellä ylös taivasta kohti. Hän hyppäsi puun rungolle, ja yhdellä silmäyksellä näki hän koko tapahtuman. Suuri matkailijavaunu oli kiitänyt jyrkän mutkan ympäri, ja koettanut sivuuttaa odottamatonta estettä, jolloin se oli lentänyt kuperkeikkaa ojaan.

Montague kirkasi kauhusta, sillä miehen ruumis makasi puristuneena vaunun alle. Hän juoksi sitä kohti, mutta toinen silmäys, jonka hän sinne päin heitti, pani hänet pysähtymään — hän näki, että verta oli pursunnut ulos miehen suusta, ja punannut lumen kaikkialla ympärillä. Hänen rintansa oli nähtävästi painunut litteäksi, ja hänen silmänsä olivat pelottavat, puoleksi ulkona kuopistaan.

Silmänräpäyksen seisoi Montague tuijottaen, aivankuin olisi muuttunut kiveksi. Silloin kuului vaunun toiselta puolelta valitus, ja hän juoksi ääntä kohti. Ojassa makasi toinenkin mies, joka heikosti liikutti itseään Montague juoksi häntä auttamaan.

Miehellä oli päällään raskas, karhunnahkainen turkki. Montague nosti hänet ylös, ja hän näki hänen olevan hyvin ijäkkään ihmisen; syvä haava kulki yli hänen otsansa, ja hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Toinen auttoi hänet istumaan, niin että hänen selkänsä oli ojanparrasta vasten, ja tuntematon avasi silmänsä ja valitti.

Montague polvistui hänen viereensä, kuunnellen hänen hengitystään. Hän tunsi itsensä sanomattoman avuttomaksi — hän ei osannut tehdä muuta kuin avata miehen takit, ja kuivata kasvoille valuvaa punaista verta.

"Vähän whiskyä", voihki outo. Montague vastasi, että hänellä ei ollut tippaakaan; mutta toinen vastasi, että vaunussa oli vähän jälellä.

Ojanreuna oli siksi kalteva, että Montague saattoi ryömiä vaunun alle ja löytää sieltä säilykesuojan ja sieltä pullon. Vanha mies joi pisaran, ja heikko väri palasi hänen kasvoilleen. Montaguen tarkastaessa häntä, välähti hänelle, että nuo kasvot olivat tutut; mutta missä hän ne oli nähnyt, sitä hän ei saattanut muistaa.

"Kuinka monta Teitä oli matkassa?" kysyi Montague; ja mies vastasi, "Ainoastaan yksi."

Montague nousi ja totesi miehen, joka nähtävästi oli kuski — kuolleeksi. Sitten kiiruhti hän alas tielle, ja raahasi keskelle sitä muutamia risukimppuja, niin että tietä pitkin tuleva automobiili saattoi ne nähdä jo kaukaa; tämän jälkeen palasi hän takaisin tuntemattoman luo ja sitoi nenäliinan hänen otsansa ympäri pysähdyttääkseen verenvuodon haavasta.

Vanhan miehen huulet olivat lujasti yhteen puserretut, aivankuin hän olisi kärsinyt suuria tuskia. "Minä olen mennyttä kalua!" voihki hän uudelleen ja uudelleen.

"Mistä kohden olette haavottunut?" kysyi Montague.

"En tiedä", änkytti hän. "Mutta se tappaa minut! Minä tiedän sen — se on viimeinen hiuskarva."

Sitten sulki hän silmänsä ja nojautui taakse päin. "Ettekö voi saada lääkäriä?" kysyi hän.

"Lähistöllä ei ole ainoatakaan taloa", sanoi Montague. "Mutta minä voin juosta —."

"Ei, ei!" keskeytti toinen tuskastuneena. "Älkää jättäkö minua! Kylläpähän joku tulee. — Oh, tuota mieletöntä kuskia — minkätähden hän ei saattanut ajaa hitaasti, kun käskin? Se on aina niiden tapa — ne tahtovat aina kopeilla."

"Mies on kuollut", sanoi Montague tyynesti.

Toinen kohosi kyynäspäillään maasta. "Kuollut!" läähätti hän.

"Niin", sanoi Montague. "Hän on vaunun alla."

Vanhan miehen silmät olivat tulleet kauhusta mielettömiksi; ja hän tarttui Montaguea käsivarteen. "Kuollut!" sanoi hän. "Oi Jumalani — ja se olisin saattanut olla minä!"

Seurasi hetken hiljaisuus. Tuntematon veti syvään henkeä ja kuiskasi taas: "Minä olen mennyttä kalua! En jaksa sitä kestää! Se on liikaa!"

Montague oli huomannut nostaessaan miestä ylös ojasta, että hän oli rakenteeltaan hyvin hento ja kuihtunut. Nyt tunsi hän, kuinka käsi, joka piti kiinni hänen käsivarrestaan, vapisi voimakkaasti. Hänelle välähti, että ehkei mies olekaan todellisesti haavottunut, vaan että yhteentörmäys on järkyttänyt hänen hermojaan.

Ja hän sai hetkistä myöhemmin varmuuden tästä, kun tuntematon äkkiä nojasi eteenpäin, ja tarttui häneen kaksinkertaisella voimalla ja tuijotti häneen laajentuneilla, kauhua kuvastavilla silmillään.

"Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?" läähätti hän. "Tiedättekö, mitä merkitsee kuolemanpelko?"

Sitten odottamatta vastausta jatkoi hän raivoisasti — "Ei, ette! Te ette voi! Te ette voi! Luulen, ettei kukaan tiedä sitä niinkuin minä tiedän! Ajatelkaa — kymmeneen vuoteen ei ole ollut minuuttiakaan, jolloin en olisi tuntenut kuolemanpelkoa! Se seuraa minua ympäri — se ei päästä minua rauhaan! Se hyökkää minun kimppuuni sellaisissa paikoissa kuin tämä! Ja kun pakenen sitä, saatan kuulla sen ilkkuen nauravan itselleni — sillä se tietää, että en voi päästä pois!"

Vanha mies veti tukahtuneesti huoahtaen henkeä. Hän riippui kiinni Montaguesta niinkuin pieni lapsi, ja tuijotti hänen kasvoihinsa mielettömällä hätääntyneellä katseella. Montague istui kiinninaulittuna.

"Niin", raivosi hän, "se on totta, Jumala olkoon todistajani! Ja tämä on ensimäinen kerta elämässäni, kun siitä kerron! Minun täytyy sitä salata — sillä ihmiset nauraisivat minulle — he ovat olekaan pelkäämättä! Mutta minä makaan valveilla kaiket yöt, ja se istuu aivankuin vihollinen sänkyni reunalla! Makaan ja kuuntelen omaa sydäntäni tunnen sen lyövän, ja minä ajattelen, kuinka se on heikko ja kuinka ohuet seinämät sillä on, ja kuinka kurjaa ja avutonta on, että elämä riippuu siitä! — Ehkette tiedä, mitä se merkitsee?"

Montague pudisti päätään.

"Te olette nuori, nähkääs", sanoi toinen. "Te olette terve — kaikki ovat terveitä paitsi minä! Ja jokainen vihaa minua — en ole saanut koko maailmassa ainoatakaan ystävää!"

Montague joutui aivan hämilleen tästä äkkinäisestä mielenpurkauksesta. Hän koetti sitä pysähyttää, sillä hänestä tuntui miltei sopimattomalta kuunnella — ei ollut kunniallista vetää tällä tavalla ihmistä ulos varuksistaan. Mutta vierasta oli mahdoton seisauttaa; hän oli täydellisesti menehtynyt, ja hänen äänensä kasvoi kasvamistaan.

"Se on totta joka ainoa sana", huudahti hän raivoisasti. "Ja minä en jaksa sitä enää kestää — en jaksa enää kestää mitään. Minäkin olin kerran nuori ja väkevä — minäkin voin pitää huolta itsestäni; ja minä sanoin: tahdon koota rahaa, tahdon olla toisten ihmisten herra! Mutta minä olin hullu — minä en muistanut terveyttäni. Ja nyt koko maailman rahat eivät voi tehdä minulle yhtään hyvää! Antaisin tällä hetkellä viisikymmentä miljoonaa markkaa ruumiista, joka olisi niinkuin kenen tahansa muun ihmisen — ja tällainen — tällainen minulla on!"

Hän löi käsillään rintaansa. "Katsokaa sitä!" huusi hän hysteerillisesti. "Tällaisen olen minä saanut elämistä varten! Se ei sulata mitään ruokaa, ja minä en jaksa pitää sitä lämpöisenä — siinä on kaikki vialla! Miltä Teistä tuntuisi maata valveilla yöllä ja sanoa itsellenne, että hampaanne murenivat ettekä voinut sille mitään — että hiuksenne lähtivät ilman, että kukaan voi niiden lähtöä pysähyttää? Sinä olet vanha ja loppuun kulunut — muutut pian atomeiksi; ja jokainen sinua vihaa — kaikki odottavat sinun kuolevan, jotta saisivat sinut pois tieltään. Lääkärit tulevat ja he ovat kaikki hölynpölyä! He pudistavat päätään ja käyttävät pitkiä nimiä — he tietävät hyvin, että eivät voi tehdä kenellekään mitään hyvää, mutta he tarvitsevat suuret palkkansa! Ei, muuta he eivät voi tehdä, kuin peljästyttää sinut yhä pahemmin ja tehdä sinut entistäänkin sairaammaksi!"

Montague ei voinut tehdä muuta kuin kuunnella tätä vastenmielistä purkausta. Hänen yrityksensä tyynnyttää vanhusta eivät saaneet aikaan muuta kuin kiihdyttivät häntä yhä enemmän.

"Minkä tähden täytyy sen kaiken langeta minun päälleni?" vaikeroi hän. "Tahdon olla niinkuin muutkin ihmiset — tahdon elää! Ja nyt sitä vastoin, minä olen kuin mies, jonka ympärillä pari nälkäistä sutta saaliinhimoisina kiertävät — sellaista on elämäni. Se on samallaista kuin Luonto, nälkäistä ja julmaa ja raakaa! Te luulette tietävänne, mitä elämä on; se näyttää niin kauniilta ja ystävälliseltä ja lempeältä — sellaista se on, kun olet huipulla! Mutta nyt minä olen alhaalla, ja minä tiedän, mitä se on — se on niinkuin painajainen, joka ojentaa kätensä tarttuakseen sinuun kiinni ja musertaakseen sinut! Ja sinä et pääse sitä pakoon — sinä olet avuton niinkuin rotta nurkassa — sinä olet tuomittu — sinä olet tuomittu!" Onnettoman miehen ääni muuttui epätoivoiseksi huudoksi, ja hän vaipui kokoon Montaguen eteen, vapisten ja nyyhkyttäen. Toinenkin tunsi heikosti vapisevansa ja olevansa kauhun vallassa.

Vallitsi kauan hiljaisuus, ja sitten kohotti vieras kyynelten kostuttamat kasvonsa, ja Montague auttoi häntä pysymään pystyssä. "Haluatteko vielä vähän whiskyä?" kysyi hän.

"En", vastasi toinen tuskin kuuluvasti, "On parempi, etten ota."

"— Lääkärini eivät salli minun ollenkaan juoda whiskyä", lisäsi hän hetken kuluttua. "Sen he tekevät maksani takia. He ovat määränneet minulle niin monta 'ette saa', että täytyy olla muistikirja, jos tahtoo pitää niistä lukua. Ja kaikki ne yhteensä eivät tee minulle rahtustakaan hyvää! Ajatelkaa sitä — minun täytyy elää graham-korpuilla ja maidolla — itse asiassa ei ole siruakaan muuta mennyt huulieni ohi kahteen vuoteen kuin graham-korppuja ja maitoa."

Ja silloin välähti äkkiä salamana Montaguelle, missä hän oli ennen nähnyt nämä rypistyneet vanhat kasvot. Se oli Laura Heganin eno, jonka majuri oli osottanut hänelle miljonäärien klubin ruokailuhuoneessa! Vanha Henry S. Grimes, joka itse asiassa oli vasta kuusikymmentä vuotta, mutta näytti kahdeksankymmen vuotiaalta; hän, joka omisti köyhäinkortteleita, ja ajoi yhdessä kuukaudessa kadulle enemmän ihmisiä kuin mahtui suunnattomaan klubihuoneustoon!

Montague ei osottanut tuntemisen merkkiäkään, vaan istui paikoillaan pitäen miestä käsivarsillaan. Pieni veripisara tuli esille nenäliinan alta ja vieri alas hänen poskelleen; Montague tunsi hänen vapisevan, kun hän kosketti sitä sormellaan.

"Onko haava suuri?" kysyi hän.

"Ei, ei suuri", sanoi Montague; "parin kolmen lääkärinpistoksen pituinen kenties."

"Lähettäkää noutamaan perhelääkäriäni", lisäsi toinen. "Jos minä pyörtyisin tai tapahtuisi jotain muuta, niin löydätte hänen nimensä korttikotelossani. Mitä se oli?"

Alhaalta tieltä kuului meluavia ääniä. "Halloo", huusi Montague; ja silmänräpäyksen kuluttua tuli kaksi miestä automobiilipuvuissa juosten häntä kohti. He pysähtyivät, katsellen kauhistuneina näkyä, joka nousi heidän eteensä.

Montaguen kehotuksesta hakivat he viivyttelemättä pölkkyjä, joiden avulla saattoivat nostaa vaunua siksi ylös, että saivat kuskin ruumiin vedetyksi sen alta. Montague huomasi, että se oli aivan kylmä.

Hän meni takaisin vanhan Grimesin luo. "Minne haluaisitte Te päästä?" kysyi hän.

Toinen epäröi, ennenkuin vastasi. "Minun oli tarkotuksena Harrisoneille —" sanoi hän.

"Leslie Harrisoneille?" kysyi Montague. (Ne olivat olleet niiden vieraiden joukossa, joita hän oli tavannut Devoneilla.)

Toinen huomasi hänen katseestaan, että hän tunsi heidät. "Tunnetteko heidät?" kysyi hän.

"Tunnen kyllä", sanoi Montague.

"Se ei ole kaukana", sanoi vanha mies. "Kukaties olisi parasta mennä sinne." Ja sitten epäröi hän taas hetkisen; ja tarttuen Montaguen käsivarteen ja vetäen häntä luokseen kuiskasi hän, "Sanokaa minulle — ettette — ettette kerro —"

Montague ymmärsi, mitä hän tarkotti ja vastasi: "Se on säilyvä meidän välillämme." Samalla tunsi hän uuden vastenmielisyyden väristyksen tätä kurjista kurjinta vanhaa olentoa kohtaan.

He nostivat hänet vaunuun; ja kun he viipyivät paraiksi sen verran, että ehtivät kääriä kuskin ruumiin peitteeseen, kysyi hän äreänä, minkä vuoksi eivät he jo lähteneet. Neljännes tuntia kestävän matkan aikana riippui hän kokonaan kiinni Montaguessa, vapisten pelosta joka kerta, kun he ajoivat vastaan tulevan käännöksen ympäri.

He saapuivat Harrisonin talolle; ja lakeijalta, joka avasi oven, hävisi silmänräpäyksessä teennäinen välinpitämättömyytensä nähdessään suuren, karhunnahkaisen kasan Montaguen käsivarrella. "Lähettäkää hakemaan Mrs, Harrisonia", sanoi Montague, laskien mytyn salissa olevalle sohvalle. "Noutakaa lääkäriä, niin pian kuin mahdollista", lisäsi hän toiselle palvelijalle.

Mrs Harrison tuli "Se on Mr Grimes", sanoi Montague; sitten kuuli hän pelästyneen huudahtuksen, ja kääntyessään katsomaan näki hän Laura Heganin, joka kävelypuvussaan astui reippaana sisään kylmästä ulkoilmasta.

"Mitä on tapahtunut?" huudahti hän. Ja Montague kertoi hänelle niin nopeasti kuin saattoi, ja hän juoksi auttamaan vanhusta. Montague seisoi vierellä, ja kantoi hetken kuluttua hänet yläkertaan, ja odotteli alhaalla, kunnes lääkäri saapui.

Vasta kotimatkalla ehti hän ajatella Laura Hegania, ja kuinka kauniilta hän näytti turkeissaan. Hän aprikoi, oliko aina oleva hänen kohtalonaan kohdata Miss Hegania sellaisissa olosuhteissa, missä Miss Heganille ei jäänyt vähääkään aikaa huomata hänen olemassaoloaan. Kotona kertoi hän seikkailuistaan, ja huomasi olevansa koko loppupäivän sankari. Hän oli pakotettu antamaan haastatteluja useille sanomalehtireporttereille ja hänen oli pakko kieltää yhden heistä ottamasta itsestään valokuvaa. Jokainen Devoneilla näytti tuntevan vanhan Henry Grimesin, ja Montague ajatteli itsekseen, että jos tämän pienen ihmisryhmän huomautukset olivat sattuvana näytteenä, niin tuo onneton miesparka oli oikeassa sanoessaan, että hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää maailmassa.

Kun hän astui alakerran lukusaliin seuraavana aamuna, löysi hän sanomalehdissä suuremmoisia kuvauksia onnettomuudesta, ja sai lukea, että Grimes ei ollut saanut muuta pahempaa kuin haavan päälakeensa ja lievän tärähdyksen. Näin ollenkin tunsi hän kuitenkin velvollisuudekseen käydä tiedustelemassa sairaan tilaa, ja hän ajoi sinne vähää ennen aamiaista.

Laura Hegan tuli alas häntä vastaan, päällään valkoinen aamupuku. Hän vahvisti sanomalehtien hyvät uutiset, ja sanoi, että hänen enonsa nukkui rauhallisesti. (Hän ei sanonut, että hänen lääkärinsä oli tullut pikajunalla, mukanaan kaksi sairaanhoitajatarta, ja asettunut asumaan taloon ja kieltänyt tuolta vanhalta miljonääriraukalta hänen grahami-korppunsa ja maitonsakin). Sen sijaan sanoi hän, että hän oli erikoisesti maininnut Montaguen ystävällisyydestä, ja pyytänyt häntä puolestaan ilmaisemaan hänelle kiitollisuutensa. Montague oli kuitenkin siksi ruokoton, että epäili tätä.

Se oli ensi kerta kuin hänellä koskaan oli ollut tilaisuutta puhella Miss Heganin kanssa. Hän huomasi tuon lempeän, hyväilevän äänen, jossa ei ollut hiukkastakaan eteläistä kaikua; ja iloksensa huomasi hän, että hän saattoi jutella ilman, että hänen ylevyytensä ja jalon kauneutensa taikalumous hävisi hänestä. Montague viipyi niin kauan kuin hänellä suinkin oli siihen oikeutta.

Ja koko kotimatkan ajatteli hän Laura Hegania. Siinä ensi kerran kohtasi hän naisen, jota hän halusi oppia tuntemaan; naisen, jossa oli jotakin arvokasta ja hillittyä, ja jonka elämässä oli jotakin aatetta. Ja hänen oli mahdotonta päästä häntä tuntemaan — sillä Miss Hegan oli rikas.

Tätä tosiasiaa ei voinut syrjäyttää — Montague ei edes koettanutkaan sitä tehdä. Hän oli tavannut naisia, joilla jo oli omaisuuksia hallussaan, ja hän tiesi, mitä he ajattelivat itsestään, ja mitä muu maailma heistä ajatteli. He saattoivat sydämestään halata olla jotakin muuta kuin aarrekammioiden haltijoita, mutta heidän toiveensa olivat turhia; raha kulki heidän kintereillään ja he saivat varjella sitä kaikilta tungettelijoilta. Montague muisti yhden perijättären toisensa jälkeen — nousukkaita, muutamat heistä komeita ja hentoja kuin perhoset — mutta pinnan alta kovia kuin teräspanssari. Kaiken elämäänsä oli heitä opetettu ajattelemaan itsestään niin, että he edustivat rahaa, ja kaikista muista, jotka tulivat likelle, että he olivat seikkailijoita, jotka etsivät rahaa. Jokaisessa sanassaan toivat he esille tämän ajatuksen ja jokaisesta silmäyksestä, jokaisesta liikkeestä saattoi sen lukea. Ja sitten ajatteli hän Laura Hegania ja sitä omaisuutta, minkä hän tulisi perimään; ja hän kuvitteli, minkälainen hänen elämänsä talisi olemaan — kaikellaiset matelijat ja loiseläimet ja liehakoitsijat piirittäisivät hänet — suunnitelmia rakentavat mammat ja rakastettavasti hymyilevät siskot ja serkut punoisivat juonia saavuttaakseen hänen luottamuksensa! Saattoiko mies, joka oli köyhä, ja joka tahtoi säilyttää itsekunnioituksensa, vetää muuta johtopäätöstä, kuin että hänen oli mahdoton päästä hänen tuttavuuteensa?

Kuudestoista luku.

Montague palasi takaisin kaupunkiin ja hautautui jälleen kirjoihinsa; sillä aikaa Alice vietti vähäiset tuntinsa seuraamalla uuden pukunsa kehitystä, jossa hänen tuli ylläpitää perheen kunniaa Mrs Devonin avajaistansseissa. Tuo suuri tapahtuma oli määrätty seuraavaksi viikoksi, ja se jännitti salonkimaailmaa yhtä paljon kuin joulun saapuminen lapsilaumaa. Jokainen, jonka Montague tapasi, oli kutsuttu, ja jokainen aikoi mennä, ellei hänellä ollut suruaika. Heidän lörpöttelynsä kohdistui yksinomaan niihin tyytymättömiin, joita ei oltu kutsuttu, ja heidän kiukkuunsa ja katkeruuteensa.

Mrs Devonin asunnon ovet avattiin varhain tuona kohtalorikkaana iltana, mutta harvat tulisivat saapumaan ennen puoliyötä. Tapoihin kuuluvaa oli ensin käydä oopperassa, ja ennen sitä oli noudatettava puolta tusinaa kutsuja suurille päivällisille. Onnellinen oli se, joka ei saanut tehdä lääkärin tuttavuutta tämän tilaisuuden jälkeen; sillä kello yhden aikaan tuli Mrs Devonin jättiläismäinen illallisateria, ja sitte taas kello neljän aikaan toinen illallinen. Tusina uusia ylimääräisiä kokkeja oli tuotettu viikkokauden ajaksi Devonin taloon näitä ruokia valmistamaan — sillä yhtenä puolena tuon suuren naisen ylpeydestä oli se, että hän ei sallinut kenenkään ulkopuolisen hankkijan valmistaa mitään vierailleen.

Montague ei ollut koskaan lakannut ihmettelemästä sitä salonkimaailman ilmiötä, jonka hän tunsi Mrs Devonin nimellä. Hän saapui sinne, ja jättäytyi kohtalon varaan, keskelle vilisevää, tyrkkivää vierasjoukkoa; ja lukuunottamatta sitä, että hän sattumalta joutui keskusteluun muutaman salapoliisin kanssa — joita siellä oli lukemattomia — luullen häntä vieraaksi, tuli hän toimeen erinomaisen hyvin. Mutta kaiken aikaa, kun häntä kuljetettiin ympäri ja esiteltiin ja tanssitettiin, katseli hän ympärilleen ja ihmetteli. Komeat raput ja sali ja seurusteluhuoneet olivat muuttuneet troopillisiksi puutarhoiksi, joissa kasvoi palmuja ja kiipeileviä viinimarjapensaita, ja azaleoja ja ruusuja, ja suuria, tulipunaisia poinsettia — maljakoita, joiden läpi tuhannet valot hohtivat. (Sanottiin, että nämä tanssiaiset olivat tyhjentäneet maan kukkaissadon aina Atlantaan saakka etelässä.) Ja vastaanottohuoneessa kohtasi sitte tuon pienikokoisen, vanhan naisen, joka seisoi orkkiksista laitetun lehtimajan alla. Hän oli puettu kuninkaalliseen purppuramantteliin, joka oli koristeltu hopealla, ja vyötetty helmistä tehdyllä panssarivyöllä. Jos saattoi uskoa sanomalehtiä, olivat timantit, joita muuan kantoi päällään näissä pidoissa, sadan miljoonan markan arvoiset.

Muukalaisen aivan tempasi valtaansa kaikki tämä loisto. Kaksi sataa loistavasti puettua naista ja heidän kavaljeeriaan tanssi katrillia — näky niin huvittava, että sitä voi ajatella tapahtuneeksi vain saduissa ja tarinoissa, taikka jossakin vanhassa ritarikauden aikaisessa seikkailuromaanissa. Neljä kertaa näiden pitojen aikana jaettiin lahjoja, ja jalokiviä ja taide-esineitä putosi esille aivankuin taikasauvasta. Mrs Devon itse poistui pian, mutta soiton ja ilonpidon riemu jatkui lähes aamuun saakka, ja koko tämän ajan olivat tuon suuren rakennuksen salit ja huoneet niin täyteen pakatut, että tuskin saattoi päästä liikkumaan.

Sitten lähdettiin kotia, ja silloin selkeni, että kaikki tämä loisto — ja kaikki se ihmistyö, jota se edusti, ei ollut enää muuta kuin muisto! Eikä näiden kemujen täydellistä merkitystä saattanut ymmärtää, jollei tajunnut, että ne olivat vain yksi tuhansista — malli, jota jokainen koetti jäljitellä omissa pienissä pidoissaan. Se oli merkkikello, joka kertoi maailmalle, että 'sesonki' oli alkanut. Se avasi ylellisyyden portit selko selälleen, ja mässäyksen virrat tulvivat niiden läpi. Siitä lähtien seurasivat huvitukset yhtenä ainoana katkeamattomana ketjuna toisiaan; kolme juhla-ateriaa saattoi olla joka ainoa yö — sillä yksi päivällinen ja kaksi illallista oli tätä nykyä tapana kutsuissa! Ja muun osan päivästä veivät vastaanotot ja teevierailut ja soitto-esitykset — yhdellä henkilöllä saattoi olla valittavana parikymmentä tilaisuutta, mutta hän ei milloinkaan syrjäyttänyt sitä piiriä, minkä hän oli kohdannut Mrs Devonilla. Eikä tähän ollut vielä luettu ne kymmenet tuhannet onnenonkijat ja matkijat, joita oli kaikkialla koko kaupungissa; eivätkä ne, jotka olivat lukemattomissa muissa kaupungeissa, missä jokaisessa oli tuhansia naisia, joilla ei ollut mitään muuta tehtävää kuin apinoida Maailmankaupungin tapoja. Järki ei jaksanut tajuta tätä suunnatonta loan ja alennuksen tulvaa — se oli jotakin, joka sokaisi aistit ja pauhasi korvissa mahtavana kuin Niagara.

Tämän kaiken merkitys ei ulottunut yksinomaan niihin ihmisiin, jotka sitä itsestään vuodattivat esille; sen vaikutukset ulottuivat läpi koko maan. Laumoittain oli liikemiehiä ja käsityöläisiä, jotka tuottivat ylhäisölle kaiken, mitä se osti, ja joiden tehtävänä oli houkutella ihmisiä ostamaan niin paljon kuin mahdollista. Ja siten suunnittelivat he niin kutsutut "muodit" — ne olivat pieniä ylimielisyyksiä kuosissa ja kankaassa, jotka saivat kaiken muuttumaan pian vanhanaikaiseksi. Ennen oli ollut kaksi muotikautta, mutta nyt oli neljä; ja akkunanäyttelyjen ja miljoonien ilmotusten kautta narrattiin yleisö ansaan. "Keltaiset" lehdet omistivat sivumääriä perinpohjin kuvaillakseen, miten nuo 400 olivat puetut; oli olemassa aikakauskirjoja, joilla oli miljoonia lukijoita, ja jotka eivät olleet olemassa mitään muuta tarkoitusta varten kuin levittääkseen näitä aatteita. Ja kaikkialla, kaikissa salonkimaailman luokissa miehet ja naiset kuluttivat aivojaan ja sydäntään ja jännittivät tarmonsa seuratakseen tätä muodin kummitusta; laumoittain ihmisiä pysyi sentähden köyhinä, ja se vietteli maailman nuorison ja toivon. Uudisviljelijäin vaimot maalaiskylissä koristelivat hattujaan ollakseen "muodikkaita"; ja palvelustytöt kaupungissa kantoivat keinotekoisia hylkeennahkavaippoja, ja kirjanpitäjät ja ompelijattaret myivät itsensä porttoloihin koristeiden ja kullattujen jalokivien takia.

Tähän yllyttäjänä oli koristeluvaisto ja rahanhimo, joka sitä läpäisi. Maailmankaupungissa oli ainoana ylhäisyyden todisteena raha, ja rahan omistaminen oli todisteena vallasta; ja tämä vaikutus oli värittänyt kaikki ihmisten luonnolliset halut. Kauneuden rakkaus, yltiöpäinen halu vieraanvaraisuuteen, ilot ja musiikki ja tanssi ja rakkaus — kaikki nämä seikat olivat muuttuneet vain rahavallan osottamisen välineiksi! Miehet kokosivat ahkerasti enemmän rahaa — mutta heidän mielettömillä vaimoillaan ei ollut elämässään muuta tekemistä kuin tuo järjetön komeilemiskilpailu. Ja niin oli tultu siihen, että naista, joka osasi kuluttaa omaisuutta kaikista silmiinpistävimmällä tavalla, ja joka oli kaikista vaikuttavin väline toisten ihmisten elämän ja työn pirstomiseksi — häntä enimmän ylistettiin ja huomattiin.

Kauhistuttavin tosiseikka ylhäisön suhteen oli tämän äärettömän sokea materialismi. Ne toiveet, joita Montague oli tuonut tänne mukanaan, olivat poimitut Eurooppalaisesta kirjallisuudesta; grand mondessa [= suuri maailma. Suomentaja.], sellaisessa kuin tämä, odotti hän tapaavansa diplomaatteja ja valtiomiehiä, tutkijoita ja tiedemiehiä, filosofeja ja runoilijoita ja maalareita. Mutta seuramaailmassa ei koskaan kuultu sanaakaan sellaisista ihmisistä. Eriskummallisuuden merkki oli se, että joku oli innostunut älyllisistä kysymyksistä, ja huoletta sai kulkea viikkokausia ympäriinsä kohtaamatta ainoatakaan henkilöä, jolla olisi ollut edes yksi ainoa ajatus. Kun nämä ihmiset lukivat, ottivat he käteensä jonkun ruoansulatusnovellin, ja kun he menivät näytelmään, oli sinä aina jokin soitannollinen ilveily. Ainoa älyllinen tuote, mihin se saattoi viitata omanaan, oli ruokoton skandaalilehti, jota etupäässä käytettiin kiristysvälineenä. Silloin tällöin joku nuori, hehkuva ylhäisönainen koetti järjestää salongin mannermaan malliin, ja koota sinne ympärilleen muutamia vähäpätöisiä älyniekkoja joksikin aikaa. Mutta enimmäkseen kaupungin älylliset työntekijät pysyttelivät ankarasti erillään; ja salonkimaailma oli jäänyt pieneksi ihmisryhmäksi, joiden rikkaudet olivat muodostuneet historiallisiksi parissa vuosikymmenessä, ja jotka kokoontuivat yhteen toistensa palatseissa, ja mässäsivät ja huijasivat ja lörpöttelivät toisistaan, ja kietoivat persoonallisuutensa ympärille pelottavan ja luotansa sysäävän majesteetillisuuden verhon.

Montague huomasi ajattelevansa, että kenties he eivät olleet niitä, joita tuli syyttää. Eivät he olleet asettaneet rikkautta kaiken päämääräksi ja tarkotusperäksi — sen oli tehnyt yhteiskunnat, josta he olivat osa. Ei se ollut heidän vikansa, että heille oli jäänyt valtaa, eivätkä he osanneet sitä mihinkään käyttää; ei se ollut heidän vikansa, että he näkivät poikiensa ja tyttäriensä joutuvan maailman hylkiöiksi, joilta oli riistetty kaikki välttämättömät elämisen tarpeet, ja mahdollisuuskin tehdä mitään hyödyllistä.

Säälittävin ilmiö keskellä kaikkia muita ilmiöitä oli Montaguelle tämä "toinen sukupolvi", joka oli astuva näyttämölle koko elämä jo etukäteen ylt'yleensä myrkytettynä. Mikään vääryys, minkä he saattoivat tehdä maailmalle, ei saattanut milloinkaan olla sen vääryyden vertainen, minkä maailma oli tehnyt heille, salliessaan heidän omistaa rahaa, jota he eivät olleet ansainneet. He olivat ikuisesti eristetyt todellisuudesta ja mahdollisuudesta ymmärtää elämää; heillä oli suuret, terveet ruumiit, ja heidän täytyi kokea — eikä heillä ollut mitään tekemistä. Se oli kaiken tämän elinvoimaa jäytävän hurjastelun todellinen merkitys — tämän "seuraelämän pyörteen", niinkuin sitä kutsuttiin; mielettöminä haettiin alinomaa uutta kiihdykettä, uusia sysäyksiä jotka saisivat liikkeelle noiden ihmisten aistit, joita ei koko maailmassa mikään liikuttanut. Siitä syystä rakensivat he palatseja, ja sirottelivat lahjojaan tansseissa ja pidoissa, ja kusivat automobiileillaan ympäri maata ja matkustelivat yli maan huvialuksillaan ja yksityisjunillaan.

Ja loppujen lopuksi, läksynä heidän ponnistuksistaan oli se, että kaikki tuo hakeminen oli turhaa: kuluneet hermot eivät jaksaneet värähdellä. Silmiinpistävin tosiasia ylhäisöön nähden oli sitä piinaava sanomaton ikävystyminen; myymälätyttö luki kateuden sekaisella vihalla sen suurista ja juhlallisista pidoista, mutta naiset jotka olivat niissä läsnä, saattoivat olla puoleksi torkuksissa jalokiviviuhkojensa takana. Kuvaavana siitä oli Montaguelle Mrs Billy Aldenin huvimatkailijaseurue Niilillä; haukotella suoraapäätä vasten Sfinksin kasvoja ja pelata bridgeä pyramiidien varjossa — ja laskea krokodiilejä ja ehdottaa, että "tukalan tilan vaihtamiseksi" hypättäisiin virtaan!

Ihmiset kävivät näissä lukemattomissa, toisiaan loppumattomana renkaana seuraavissa kutsuissa ainoastaan sentähden, että pelkäsivät jäävänsä yksin He vaelsivat paikasta paikkaan seuraten niinkuin lapsilauma sitä, mitä johtaja, määräisi uudeksi ajanvietoksi. Olisi saattanut täyttää kokonaisen nidoksen luettelemalla heidän "keppihevosiaan." Uusia syntyi joka viikko — jos ei hienosto niitä keksinyt, niin keltaiset lehdet keksivät mitä. Siellä oli muuan nainen, jonka hampaat olivat täynnä timantteja; ja toinen, joka ajoi seebraparilla. Kerrottiin apinapäivällisistä ja päivällisistä intialaisissa leveälahehousuissa Newportissa, päivällisistä ratsailla hevosten selässä, ja kukkaistansseista New-Yorkissa. Kerrottiin muoti-albumeista ja käsikirjoituksilla varustetuista viuhkoista ja puhuvista variksista ja harvinaisista orkkiksista ja poronlihasta; miesten rannerenkaista ja naisten nilkkarenkaista; "turhuusrasioista" joista jokainen oli maksanut viisikymmentä tai sata tuhatta markkaa; salaperäisistä ja inhottavista suosikkieläimistä, kameleonteista ja sisiliskoista ja kuningaskäärmeistä — muuan nuori nainen kantoi kissakäärmettä kaulakoristeenaan. Eräällä oli pöytäpeite, joka oli tehty yhteenkudotuista ruusuista, ja toinen kantoi yllään hyvälle tuoksuvaa flanellia, joka oli maksanut yhdeksänkymmentä markkaa kyynärä; muuan oli alottanut kirkkaalla jäällä luistelemisen elokuussa, ja eräs toinen oli perustanut luokan Platon tutkimusta varten. Muutamat toimeenpanivat tennis-kilpailuja uimapuvuissa ja leikkivät pukinhyppyä päivällisen loputtua; toiset olivat saaneet erikoismyönnytyksiä Paavilta, niin että he saivat pitää yksityiset kappelit ja rippi-isät; ja vielä toiset järjestivät "eteneviä päivällisiä" siten, että siirtyivät yhdestä ravintolasta toiseen — kukonpyrstöä ja _bluepoint'_iä Sherryllä, soppaa ja madeiraa Delmonicolla, vähän jättiläiskilpikonnaa montilladon kanssa Waldorfilla — ja niin edespäin.

Yhtenä seurauksena tästä hirvittävästä menosta oli se, että ihmisten terveys murtui hyvin nopeasti; ja heillä oli kaikellaisia eriskummallisia tapoja, joilla he koettivat sitä parantaa. Yksi henkilö ei syönyt mitään muuta kuin sinappia, ja toinen eli ruohoilla. Yksi saattoi niellä suuntäydellisen soppaa kolmekymmentäkaksi kertaa päivässä; toinen söi joka toinen tunti, ja toinen kerran viikossa. Muutamat menivät ulos varhain aamulla ja kävelivät paljain jaloin ruohokossa, ja toiset hyppivät nelin kontin ympäri lattiaa laihduttaakseen itseään. Heillä oli "lepokuuria" ja "vesikuuria", "uusi ajatus", ja "metafyysillinen parantaminen" ja "kristillinen tiede"; siellä oli automaattinen hevonen, jolla saattoi ratsastaa huoneissa, ja jossa oli mittari, joka ilmaisi kuljetun matkan etäisyyttä. Montague tapasi erään miehen, jolla oli sähkökone, joka maksoi sataviisikymmentä tuhatta markkaa, ja joka otti häntä käsivarsista ja jaloista ja voimistelutti häntä samalla kun hän itse oli jouten. Hän kohtasi naisen, joka kertoi hänelle ratsastavansa sähkökamelilla!

Joka paikassa minne meni, oli uusia ihmisiä, jotka tuhlasivat rahojaan uusilla ja uskomattomilla keinoilla. Siellä oli mies, joka oli ostanut kappelin ja muuttanut sen teatteriksi, ja vuokrannut ammattinäyttelijät, ja kehottanut ystäviään tulemaan katsomaan, kun hän näyttelee Shakespearea. Siellä oli nainen, joka puki itsensä kuuluisissa maalauksissa olevien kuvien mukaan, ja kietoi itsensä ruusuihin ja kirsikkapuun lehtiin, ja muratti- ja laakeriseppeleihin — ja hänen suosikkikoiransa kantoivat päällään vaatteita, jotka arvokkaasti vastasivat emäntänsä pukua! Siellä oli mies, joka maksoi kolmekymmentä markkaa päivässä eräästä puutarhaneilikasta, joka oli neljä tuumaa läpimitaten ja tyttö, joka kantoi tuoreilla päivänkukilla koristeltua hattua, ja tanssipukua, johon oli sidottu silkkilangalla parvi eläviä perhosia; ja toinen, jonka hattu oli kudotusta hopeasta, ja siinä neljänkymmenen tuuman pituisia strutsinsulkia, jotka olivat tehdyt hopealiuskoista. Siellä oli mies, joka palkkasi sotilaskomppanian marssimaan kokonaisen pitkän päivän saadakseen valmiiksi oivallisen tanssipermannon; ja toinen, joka pani pystyyn rakennuksen sadalla viidelläkymmenellä tuhannella markalla järjestääkseen tyttärelleen vastaanottotanssijaiset, ja sitten päivää myöhemmin repi sen alas. Tuossa oli eräs, joka kasvatti kalkkarokäärmeitä, ja päästi niitä sitten irti tuhansittain karkottaen siten jok'ainoan pois eräältä Wallingien maatilalta pohjois-Karoliinassa. Tuolla oli muuan, joka rakennutti itselleen huvipurtta, jonka kannella oli meijeri ja leipomo pienoisjäljennöksinä, ja ranskalainen pesutupa ja puhallinsoittokunta; hänellä oli viiden miljoonan markan kilpapursi, jonka kannella oli moottoriveneet, ja plutoona tarkka-ampujia ja muutamia kiinalaisia pesijöitä, ja kaksi lääkäriä sen puoleksi mielisairasta omistajaa varten. Kas tuolla oli mies, joka oli ostanut reiniläisen linnan neljällä miljoonalla markalla ja kuluttanut yhtä paljon sen kuntoonpanemiseen; sitten oli hän sen täyttänyt palvelijoilla, jotka olivat puetut neljännentoista vuosisadan aikuisiin pukuihin. Täällä oli kätkettynä kahdenkymmenen viiden miljoonan markan arvoinen taidekokoelma, jota kenenkään silmä ei milloinkaan ole nähnyt!

Silmiinpistävimmin saattoi huomata tämän mielettömyyden vaikutuksen ylhäisöön kuuluvissa nuorissa miehissä. Jotkut laahtasivat itsensä ja muita automobiilikilpailussa, joissa vauhti oli kaksisataa kilometriä tunnissa. Muutamat lähtivät ajelulle moottoriveneillä, jotka olivat pelkkiä venheiden varjokuvia ja muovaellut veitsenterän muotoisiksi, niin että ne halkoivat vettä seitsemänkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Toiset palkkasivat ammattinyrkkitaistelijoita, jotka antoivat heille selkään, toiset panivat toimeen koira- ja karhutappeluita, ja nyrkkitaisteluita kengurujen kanssa. Montague vietiin erään miehen asuntoon, joka oli koko elämänsä uhrannut villien eläinten metsästämiseen maapallon kaikilla kulmilla, ja joka matkusti empimättä maailman ympäri saadakseen yhden uuden lajin lisää voittokokoelmiinsa. Hän oli saanut kuulla, että parooni Rotschild oli tarjonnut viisituhatta markkaa "bongo"-eläimestä, muutamasta suunnattoman suuresta ruohonsyöjästä, jota kukaan valkea mies ei ollut vielä milloinkaan nähnyt; ja hän oli lähtenyt vuoden kestävälle huvimatkalle sisämaahan, matkassaan junassa satakolmekymmentä alkuasukasta, ja tuonut mukanaan neljäkymmentä eri lajeille kuuluvaa kalloa, niiden joukossa myöskin bongon — jota parooni ei ollut saanut! Hän kohtasi erään toisen, joka oli ollut avullisena ilmapalloklubin järjestämisessä, ja teki kahdenkymmenen neljän tunnin matkoja pilviin. (Tämä, sivumennen sanottuna, oli viimeinen urheilulaji — Tuxedossa oli järjestetty kilpailuja ilmapallojen ja automobiilien välillä; ja Montague tapasi yhden nuoren naisen, joka kerskaili olleensa ylhäällä viisi kertaa.) Siellä oli toinen miljonäärinuorukainen, joka kärsivällisesti istui opettamassa sunnuntaikoulussa, todistajanaan lauma sanomalehtireporttereita; sitten oli eräs toinen, joka pani kokoon koko maata käsittävän sanomalehtirenkaan ja alotti sodan omaa yhteiskuntaluokkaansa vastaan. Siellä oli toisia, jotka harrastivat uudisasutustyötä; siellä oli venäläisiä vallankumouksellisia — olipa siellä muutamia, jotka kutsuivat itseään sosialisteiksi! Montaguen mielestä tämä oli kaikista eriskummallisin keppihevonen; ja kun hän iltapäiväteen aikana kohtasi yhden näistä nuorukaisista, katseli hän häntä ihmetellen ja pää pyörällä — eikä hän voinut olla muistamatta sitä miestä, jonka hän oli kuullut suurisuisesti pauhaavan kadunkulmassa.

Kaikki nämä kuuluivat "toiseen sukupolveen." Niin hirveältä kuin tuntuikin ajatella, oli kolmas kasvamassa ja valmistumassa ottamaan ohjat käsiinsä. Ja varallisuuden kasvaessa entistään nopeammin ei kukaan saattanut arvata, mitä he voisivat saada aikaan. Vielä oli ylhäisössä jälellä muutamia miehiä ja naisia; jotka olivat itse ansainneet rahansa ja joilla oli vähän käsitystä niistä vaikeuksista ja kärsimyksistä, joiden takana ne olivat, mutta kun kolmas polvi milloin ottaisi vallan, olisivat nämä kaikki joko kuolleet tai unohdetut, eikä enää olisi olemassa mitään sidettä, joka yhdistäisi heidät todellisuuteen!

Tällainen ajatus taustana siirtyi katse rikkaiden lapsiin. Muutamat näistä olivat perineet satoja miljoonia, markkoja vielä kehdossa maatessaan; tuon tuostakin saivat he viiden miljoonan markan rakennuksen syntymäpäivälahjaksi. Kun sellainen lapsi syntyi, kuvailivat sanomalehdet sille omistetuissa palstamääräisissä kirjotuksissa sen layetteä [layette = kapalovaatteet. Suomentaja.] ja lapsenvaatteita, joista kukin oli maksanut viisisataa markkaa, ja pitsireunusteisia nenäliinoja, jotka olivat maksaneet kaksikymmentäviisi markkaa, ja täydellisiä toalettilaitteita pienen pienine kultaisine harjoineen ja puuterilaatikoineen; saattoipa nähdä tuon kalliin kapineen kuvankin, niissä se istui "Mooseksen vasussa", peitettynä harvinaisella ja ihmeellisellä valencelaisella pitsillä.

Tällainen lapsi sai kasvaa ylellisen ja hillittömän ilmapiirin keskellä; se rähisi palvelijoiden kanssa kuuden vuoden vanhana ja puhui hävyttömyyksiä ja poltti paperossia kahdentoista vuoden vanhana. Sitä hemmoteltiin, sitä ihailtiin ja siihen katseltiin ja sitä kuljetettiin ympäri juhlakulussa, puettuna niinkuin joku ranskalainen nukke; se imi itseensä kiukkua ja suuruudenhulluutta jokaisella henkäyksellä, minkä veti sisäänsä. Näissä jättiläistaloissa saattoi kohdata pieniä peukaloisia, vähän yli tusinan verran vuosia takanaan, jotka eivät muusta puhelleet keskenään, kuin hinnoista mitä mikin esine oli maksanut ja naapuriensa alhaisesta säädystä. Ei ollut maailmassa mitään, mikä olisi ollut liiaksi hyvää heille — heillä oli pienen pieniä jäljiteltyjä automobiileja, joilla he ajoivat ympäri maata, ja täysiverisiä arabialaisia ponihevosia, ja nukketaloja oikeaan ludvigilaiseen malliin jalokivillä päällystettyine mattoineen ja sähkövaloineen, jotka loistivat pienoiskokoisissa lyhtysissä. Mrs Caroline Smythellä esiteltiin Montaguelle kalpea, verenvähyydestä kärsivän näköinen kolmentoista vuoden ikäinen nuorukainen, joka ylhäisessä juhlallisuudessa aterioi yksin muun perheen jo poistuttua, ja ehdottomasti vaati kaikki lakeijat olemaan saapuvilla; ja hänen onneton tätinsä sai tuntea myrskyn jyrisevän korviensa ympärillä kieltäessään hovimestaria viemästä shampanjaa lastenkamariin ennen aamiaista.

Muuan pieni huomautus painui Montaguen mieleen kuvaavana piirteenä hienoston käytöksestä sellaisten asioiden suhteen. Majuri Venable oli sattunut leikkiä laskien huomauttamaan, että lapset alkoivat nykyaikana ymmärtää niin paljon, että naisten oli välttämätöntä olla varuillaan. Ja siihen vastasi Mrs Vivie Patton, kääntyen silmänräpäyksessä juhlalliseksi: "En tiedä — onko Teidän mielestänne lapsilla mitään moraalia? Minun lapsillani ei ole."

Ja sitten hurmaava Mrs Vivie alkoi kertoa totuuksia omien lastensa suhteen, Ne olivat luonnostaan raakalaisina syntyneitä, ja siinä kaikki, mitä heistä saattoi sanoa. He tekivät niinkuin heitä halutti, eikä kukaan saattanut heitä estää. Majuri vastasi, että nykyaikana koko maailma teki mitä halusi, eikä kukaan nähtävästi kyennyt sitä estämään; ja tämä sukkeluus käänsi keskustelun toisiin asioihin. Mutta Montague istui äänettömänä ja miettien — hän aprikoi mitä tapahtuisi maailmalle kun se olisi joutunut tämän turmeltuneen sukupolven ikeen alaiseksi, joka nyt vielä oli lapsen ijässä, ja olisi omaksunut itselleen tämän uuden uskonnon: tee mitä haluat.

Aluksi olivat ihmiset toimineet niinkuin heitä halutti luonnostaan ja kaikessa yksinkertaisuudessa ja ajattelematta sitä ollenkaan; mutta nyt, Montague havaitsi, tapa oli levinnyt siihen määrään, että siitä oli kehittymässä aivan erikoinen filosofia. Uusi jumalanpalvelus oli puhkeamassa ja sen harjottajat suunnittelivat maailman uudistamista tuon aatteen mukaan, että jokainen teki mitä halusi. Koska sen jäsenet olivat varakkaita ja saattoivat hallita maailman neronlahjoja, oli tämä epäjumalanpalvelus muodostumassa taiteeksi, jolla oli korkealle kehittynyt tekniikka ja kirjallisuus, joka oli hieno ja hiottu ja houkutteleva. Euroopalla oli ollut sellainen kirjallisuus yhden vuosisadan ajan ja Englannilla parin sukupolven ikäkauden. Ja nyt oli Ameriikalla oleva myöskin!

Montague tarkasti perinpohjin ja suuresti huvitettuna kaikkea tätä eräänä päivänä, kun Mrs Vivie kutsui, hänet muutamaan "taiteelliseen iltaansa." Mrs Vivie oli tekemisissä erityisen säätyluokan kanssa, joka harrasti älyllisiä asioita ja sulki piiriinsä muutamia seikkailevia ammattitaiteilijoita ja "nerolla" varustettuja miehiä. "Älkää tulko, jos pelkäätte peittoamista", sanoi hän hänelle — "sillä Strathcona tulee sinne."

Montague luuli kykenevänsä kestämään melkoisen paljon siihen aikaan. Hän meni ja tapasi siellä Mrs Vivien ja hänen kreivinsä (Mr Vivie oli nähtävästi jätetty kutsumatta) sekä myöskin tuon nuoren, perkeleellisyyden palvojarunoilijan, jonka teos oli juuri siihen aikaan koko kaupungin puheenaiheena. Hän oli pitkä, hoikka nuorukainen, jolla oli valkeat kasvot ja surumieliset, mustat silmät ja mustat kiharat, jotka somina aaltoina laskeutuivat hänen korvilleen; hän istui "itämaisessa nurkassa", polvillaan käsikirjotus, joka oli hennolla käsialalla kopioitu hienosti lemuavalle "taiteilija-paperille", ja solmittu intohimoisen purppuraisilla värinauhoilla. Nuori, valkoisiin puettu tyttö istui hänen vierellään ja piti kynttilää runoilijan lukiessa tästä käsikirjotuksesta omia painamattomia (ja painettavaksi mahdottomia) säkeitään.

Ja sillä välin kun nuori runoilija keskeytti lukunsa, puhui hän. Hän puhui itsestään ja työstään — nähtävästi oli hän tullut sinne saadakseen juuri siitä puhua. Hänen sanansa tulvailivat niinkuin nopea virta, kuultavina, säihkyvinä, keskeymättöminä; ne hypähtelivät paikasta toiseen — sinne tänne, nopeasti niinkuin valo leikkii aalloilla. Montague koetti työllä ja vaivalla seurata puhujan ajatuksia, kunnes hän huomasi järkensä olevan aivan pyörällä ja jätti kuuntelemisen. Jälkeenpäin kun hän ajatteli sitä uudelleen, nauroi hän itselleen; sillä Strathconan mietelmät eivät olleet vakavia ajatuksia, joilla olisi ollut mitään suhdetta totuuteen — ne olivat sukkeluuksia, jotka olivat kokoonpannut häikäisemään kuulijaa, paradoksiharjoitelmia, joilla oli yhtä vähän yhteyttä elämän todellisuuden kanssa kuin ilotulituksella. Hän poimi ihmisrodun moraalisten kokemuksien kokonaissumman, käänsi sen ylösalasin ja penkoi ja kaiveli sitä joka puolelta ja käytteli sitä niinkuin lasinpalasta kaleidoskoopissa. Ja ihmiset huudahtelivat suu ammollaan ja henkeään pidättäen, kuiskien toisilleen, "demoonillista!"

Näiden runoilijain "koulun" tunnuslauseena oli, ettei ollut mitään hyvää eikä mitään pahaa, vaan että kaikki asiat olivat "mieltäkiinnittäviä." Jos joku kuunteli Strathconaa puolen tunnin ajan, tuntui kuin olisi tahtonut kätkeä päänsä ja kieltää koskaan ajatelleensakaan, että hänellä olisi joitakin hyveitä; maailmassa, missä kaikki asiat olivat epävarmoja, oli tyhmän itserakasta teeskennellä edes tietävänsä mitä hyve oli. Ihminen saattoi ainoastaan olla sitä, mitä hän oli; ja eikö se merkinnyt, että tuli tehdä niinkuin halutti?

Saattoi tuntea, kuinka hänen uhmaavaisuutensa pani väristyksen kulkemaan läpi koko seurueen. Ja mikä pahinta, tuota kaikkea ei saattanut kuitata naurulla; sillä poika oli todellinen runoilija — hänessä oli tulta ja hehkua, sointuva haltioitumisen lahja. Hän oli ainoastaan kahdenkymmenen vanha, ja lyhyessä meteorinlennossa oli hän läpikokenut kaikki kokemusten asteikot; hän oli perehtynyt kaikkiin ihmissaavutuksiin — menneisiin, nykyisiin ja tuleviin. Kukaan ei voinut mainita mitään, jota hän ei olisi täydellisesti käsittänyt: pyhimysten haltiot, marttyyrien vihkimykset — ah, hän oli ne kokenut; samoin oli hän koskettanut siveellisen turmion kuiluja, hän oli harhaillut helvetin luolien sisimmillä poluilla. Ja kaikki tämä oli ollut mieltäkiinnittävää — aikanaan; nyt ikävöi hän kokea uusia maailmoita — sanokaamme esimerkiksi rakkautta ilman vastarakkautta, joka ajaisi hänet mielipuolisuuteen.

Kun hän oli saapunut tälle kohdalle, luopui Montague kilpailusta ja ryhtyi tutkistelemaan ulkoapäin tämän nuoren runoilijan keskustelun rakennetta. Strathcona ivasi, mietteitä moraalisista käsitteistä; mutta itse asiassa hän oli kokonaan niistä riippuvainen — komparunojensa laadinnassa oli hänen pidettävä reseptinään sitä mikä toisten ihmisten moraaliset käsitteet sai niitä kunnioittamaan, ja yhtäläistytettävä se johonkin, mikä pani heidän moraalisen käsityskantansa niitä inhoamaan. Niinpä esimerkiksi sekin juttu, jonka hän kertoi yhdestä ammattiveljistönsä jäsenestä, joka oli erään piispan sukulainen. Tuo suuri mies oli saanut tilaisuuden ankarasti läksyttää häntä niiden häpeällisten teiden takia, joita hän kulki, ja selittää hänelle pitkässä luennossa, että hän elämällään hävitti isänsä maineen; tähän oli poika antanut musertavan vastauksen: "Saattaa olla paha hävittää elämällään isän maine, mutta sekin on parempi kuin elämällään tahrata Jumalan mainetta." — Se oli hyvin hienoa, ja oli välttämätöntä sitä syvästi miettiä. Jumala oli kuollut; ja tuo kunnianarvoisa piispa ei sitä tietänyt! Mutta ottakoon hän uuden Jumalan, jolla ei ollut mitään mainetta, ja menköön maailmaan ja hankkikoon sillä elatuksensa!

Sitten keskusteli Strathcona kirjallisuudesta. Hän antoi kunnioituksensa kokoelmille "Toukokuun kukkasia" ja "Lauluja ennen auringonnousua"; mutta enimmän kaikista, sanoi hän, oli hän kiitollisuudessa "jumalalliselle Oskarille" [tarkottaa Oskar Wildeä. Suomentaja]. Tämän englantilaisen runoilijan, jolla oli kirjavat vaiheet ja kukapa ties joitakin paheita, oli esivalta siepannut kiinni ja heittänyt vankilaan; ja koska esivalta on niin raaka ja julma, että jokaisesta, johon se koskee, tulee marttyyri ja sankari, niin oli syntynyt oikein epäjumalanpalvelus, joka kunnioitti "Oskarin" muistoa. Aina tähän päivään saakka runoilijat matkivat hänen tyyliään ja hänen suhtautumistapaansa elämään; ja siten kaikista järkyttävimmät ja eläimellisimmät paheista kietoutuivat romanttisuuden vaippoihin — saivat pitkiä latinalaisia ja kreikkalaisia nimiä, ja niistä keskusteltiin loistavalla oppineisuudella aivankuin joistakin uudelleen eloonheräävistä helleeniläisistä ihanteista. Strathconan koulukunnan nuoret miesjäsenet puhuttelivat toisiaan "rakastajinaan"; ja jos joku osotti pienintäkin hämmästystä tämän johdosta, katsahdettiin häneen, ei halveksien — sillä epäesteettistä oli tuntea halveksimista — vaan pienellä kulmakarvojen kohautuksella, jonka tarkotuksena oli tehdä toinen merkityksettömäksi.

Ei saa luonnollisestikaan unohtaa, että nämä nuorukaiset olivat runoilijoita, ja sikäli kuin he sitä olivat, välttivät he oppiensa turmiollisuutta. He olivat innostuneita, ei elämästä, vaan siitä, että muovailivat siroja säkeitä elämästä; heidän joukossaan oli muutamia, jotka elivät iloisina askeetteina vinttikamareissa, ja loivat sointuvia muotoja perkeleellisille tunteille. Mutta toisaalta, jokaista runoilijaa kohti oli tuhansia, jotka eivät olleet runoilijoita, vaan ihmisiä, joille elämä oli todellisuus. Ja nämä elivät elämässään näiden uskonoppien mukaan ja tuhosivat elämänsä; ja runoilijan taikatenhon, hänen häikäisevän sointunsa ja jumalallisen tulensa avulla tuhosivat niidenkin elämiä, joiden kanssa joutuivat kosketuksiin. Uuden sukupolven poikaset ja tyttöset imivät henkistä ravintoaan Baudelairen ja Swinburnen ja Wilden runoudesta; ja nuoruuden kuumalla kiihkolla syöksyivät he loukkoihin, joita paheidenkaupittelijat olivat valmistaneet heitä varten. Sydän vuosi verta heitä nähdessä, rusokasvoisina ja kirkassilmäisinä, tavottelemassa Musen vaipan helmoja porttoloissa ja siveettömyyden pesissä!

Seitsemästoista luku.

Seuraelämän mylly pyöri toista kuukauttaan. Montague vetäytyi yksikseen niin paljon kuin hänen veljensä suinkin salli; mutta Alice oli puuhassa kaiket yöt ja puolet päivistä. Oliver oli myynyt kilpa-ajo-autonsa eräälle ystävälleen — hän oli perheellinen mies nyt, sanoi hän, ja hänen raju seikkailuaikansa oli ohi. Sen sijaan oli hän hankkinut emaljisen vaunun Alicea varten; vaikka tämä selittikin, että hän ei sitä ollenkaan tarvinnut — jos hän milloin aikoi jonnekin mennä, pyysi Charlie Carter käyttämään hänen vaunuaan. Montague huomasi harmikseen, että Charlie leiriskeli yhtä sitkeästi kuin ennenkin Alicen ympärillä.

Suuri oikeusjuttu edistyi edistymistään. Monen viikon pohdinnan ja tutkimusten jälkeen tunsi Montague, että hänellä oli asia perinpohjin selvillä; ja hän oli ottanut Mr Hasbrookin muistiinpanot perustaksi omalle uudelle työlleen, joka tuli olemaan paljon sisältörikkaampi. Pala palalta kaivautuessaan syvemmälle asiaan huomasi hän Fidelity-yhtiössä ja koko vakuutusliikkeessä ja siihen kietoutuneissa pankki- ja rahamaailmoissa vallitsevan asiaintilan, joka järkytti häntä syvästi. Hänen oli mahdoton kuvitella, kuinka sellaiset olot saattoivat olla olemassa ja pysyä tuntemattomana yleisölle — varsinkin kun jokainen Wall Streetillä, jonka kanssa hän keskusteli, näytti niistä tietävän ja pitävän niitä asiaankuuluvina.

Mr Hasbrookin paperit tarjosivat hänelle viittauksen kirjoihin; Montague otti nämä kuivat ainekset ja laati niistä vastalauseen, josta henki elämää. Hän raatoi kuolettavalla innostuksella tässä asiassa; se ei ollut yksinomaan yhden ihmisen taistelua muutamien kymmenien tuhansien markkojen edestä, se oli vetoumus niiden miljoonien avuttomien ihmisten puolesta, joiden luottamus oli petetty. Se oli ensimäinen askel suuressa taistelussa, jonka avulla nuori lakimies aikoi pakottaa suuret vääryydet astumaan päivän valoon.

Hän kävi läpi syytöskirjelmänsä Mr Hasbrookin kanssa, ja iloksensa huomasi hän, että työ, jonka hän oli suorittanut, teki vaikutuksensa myöskin häneen. Itse asiassa hänen kundinsa oli hieman peloissaan, että muutamat hänen todistuskappaleistaan olisivat ehkä liiaksi radikaalisia sävyltänsä — ankarasti lailliselta näkökannalta katsottuna, riensi hän nopeasti selittämään. Mutta Montague rauhotti häntä tässä suhteessa.

Ja sitten tuli se päivä, jolloin suuri laiva oli valmiina laskettavaksi teloiltaan. Uutisten oli täytynyt levitä nopeasti, sillä muutamia tunteja ennenkuin juttupaperit oli saatu järjestykseen, sai Montague kutsun muutamalta sanomalehtireportterilta, joka kertoi hänelle kiihtyneestä mielialasta raha-piireissä, missä juttu oli iskenyt heihin niinkuin pommi. Montague selitti jutun tarkotuksen, ja antoi reportterille joukon tosiasioita, joiden hän tunsi varmasti vetävän huomiota asiaan. Kun hän seuraavana aamuna otti sanomalehden käteensä, huomasi hän kuitenkin hämmästyksekseen, että vain muutamia rivejä oli omistettu oikeusjutulle, ja että hänen haastattelunsa sijalle oli pantu keskustelu erään Fidelityn virkailijan luona, jonka nimeä ei mainittu, ja joka sisälsi, että oli käynyt selville, että hyökkäys yhtiötä vastaan oli nähtävästi tehty kiristämistarkotuksessa.

Se oli ainoa väre, minkä Montaguen työ nosti lammikon pinnalle; mutta kalojen keskuudessa pohjalla oli käynnissä voimakas liike, jonka hän pian sai kokea.

Samana iltana hänen istuessaan ankarassa työssä kirjojen ääressä sai hän veljeltään kutsun tulla telefooniin. "Olen tulossa sinun luoksesi", sanoi Oliver. "Odota minua."

"Hyvä on", sanoi toinen ja lisäsi, "Luulin, että olit päivällisillä Wallingeilla."

"Olen siellä parhaallaan", oli vastaus. "Olen poislähdössä."

"Mitä, on tapahtunut?" kysyi Montague.

"Helvetin pirut ovat valloillaan", kuului vastaus — ja sitten hiljaisuus.

Kun Oliver muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi, ei hän edes pysähtynyt heittääkseen hattuaan, vaan huudahti, "Allan, mitä taivaan nimessä olet sinä tehnyt?"

"Mitä tarkotat?"

"Oh, se juttu!"

"Mitä siitä?"

"Hyvä Jumala, mies!" huusi Oliver. "Tarkotatko todella, ettet tiedä, mitä olet tehnyt?"

Montague katsoi häneen tuijottaen. "Pelkäänpä, etten tiedä", sanoi hän.

"Mitä!, sinä käännät maailman ylös alasin!" huudahti toinen. "Kaikki tuttavasi ovat aivan kiukusta pakahtumaisillaan sentähden."

"Kaikki tuttavani!" toisti Montague. "Mitä heillä on tekemistä sen kanssa?"

"Mitäkö? Sinä olet survaissut heitä selkään!" kirkui Oliver puoleksi ulvoen. "Uskoin tuskin korviani, kun he kertoivat minulle. Robbie Walling on kerrassaan raivoissaan — en koskaan elämässäni ole viettänyt sellaisia hetkiä."

"En ymmärrä vieläkään", sanoi Montague enemmän ja enemmän hämmästyneenä. "Mitä hänellä on tekemistä sen kanssa?"

"Mitäkö, mies", huusi Oliver, "hänen veljensä on yhtenä johtajana Fidelityssä! Ja hänen omat etunsa — ja kaikki muut yhtiöt! Sinä olet iskenyt koko vakuutusliikkeeseen!"

Montague tapaili ilmaa. "Oh, minä ymmärrän!" sanoi hän.

"Kuinka saatoit sinä sellaista tyhmyyttä ajatellakaan?" huusi toinen hurjasti. "Sinä lupasit neuvotella minun kanssani asioista —"

"Minä sanoin sinulle, kun otin tämän jutun", keskeytti Montague nopeasti.

"Tiedän", sanoi hänen veljensä. "Mutta sinä et selittänyt — ja mitä minä siitä ymmärsin? Luulin voivani jättää sinun terveen järkesi arvosteltavaksi, ettet sekaannu tänkaltasiin asioihin."

"Olen hyvin pahoillani", sanoi Montague vakavasti. "Minulla ei ollut aavistustakaan sellaisista seurauksista."

"Sen sanoin Robbielle", sanoi Oliver. "Hyvä Jumala, millaista minulla siellä oli!"

Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa, laski ne vuoteen reunalle, istuutui ja ryhtyi sitten kertomaan. "Sain hänet käsittämään sen epäedullisen aseman, jossa sinä olit", sanoi hän, "kun olit muukalainen ja aivan perehtymätön asioiden tilaan. Uskon, että hänellä oli mielessä, että sinä olit koettanut saavuttaa hänen luottamustaan tarkotuksella hyökätä sitten hänen kimppuunsa. Se oli Mrs Robbie, arvaan sen — sinä tiedät, että hänen onnensa tulee aina siltä taholta."

Oliver pyyhki hikikarpaleet otsaltaan. "Voi minua!" sanoi hän. "Ja kuvittele, mitä vanha Wyman sanoo kaikesta tästä! Ja mitkä surkeat hetket Betty-parka saa viettää! Ja sitten Freddie Vandam — ilma on oleva harmaana puolen peninkulman alalla hänen ympärillään! Minun täytyy lähettää hänelle sähkösanoma ja selittää, että se oli erehdys, ja että me alamme siitä selvitä."

Ja hän nousi ylös, pannakseen täytäntöön sen, minkä oli sanonut. Mutta kun hän oli puolitiessä pöydän luo, kuuli hän veljensä sanovan, "Odota."

Hän kääntyi ja näki Montaguen, joka oli aivan kalpea. "Otaksun, että lausuessasi 'me alamme siitä selvitä'", sanoi viime mainittu, "tarkotat, että luopuisin jutusta."

"Tietysti", oli vastaus.

"No hyvä, siis", jatkoi hän juhlallisen vakavana, — "minusta näyttää, että se käy vaikeaksi, ja olen siitä pahoillani. Mutta lienee parasta, että sinä ymmärrät minua alusta saakka — en koskaan tule luopumaan tästä jutusta."

Oliverin kasvot kävivät rennoiksi. "Allan!" änkytti hän.

Sitten seurasi hiljaisuus; ja sen jälkeen puhkesi myrsky. Oliver tunsi hyvin veljensä ymmärtääkseen, kuinka perinpohjaisesti hän aina tarkotti sitä, mitä sanoi; ja niin joutui hän yht'äkkiä täydessä voimassa raivokkaan vimman valtaan. Hän valitti, kirosi ja väänteli käsiään, ja syytti veljeään sanoen, että hän oli pettänyt hänet, että hän saattoi hänet perikatoon — polki hänet ja koko perheen ojaan. Heitä pilkattaisiin ja häväistäisiin — heidät merkittäisiin mustalle listalle ja heitettäisiin ulos seuramaailmasta. Alicen ura olisi katkaistu lyhyeen — jok'ainoa ovi olisi häneltä sulettu. Hänen oma uransa kuolisi ennenkuin se olisi syntynytkään; hän ei koskaan pääsisi klubeihin — hänen olisi pakko tehdä vararikko ja hän jäisi pennittömäksi. Yhä uudelleen ja uudelleen Oliver kertasi jutun aikaansaaman hämmennyksen, nimittäen henkilö henkilöltä ne, jotka raivostuisivat, ja kuvaillen, mitä kukin tulisi tekemään; niitä olivat Wallingit ja Venablet ja Havensit, Vandamit ja Toddit ja Wymanit — ne kaikki kuuluivat samaan rykmenttiin, ja Montague oli heittänyt pommin heidän keskelleen!

Hänelle oli sangen tuskallista katsella veljensä raivoa ja epätoivoa; mutta hän oli selvittänyt itselleen tien tässä asiassa, ja hän tiesi, että hän ei enää saattanut mitenkään kääntyä takaisin. "Katkeralta tuntuu kuulla, että kaikki tuttavat ovat varkaita", sanoi hän. "Mutta se ei muuta mielipidettäni varkaudesta."

"Mutta Jumalani!" huusi Oliver, "tulitko sinä New-Yorkiin pitämään saarnoja?"

Siihen vastasi toinen hänelle, "Tulin harjottelemaan lakia. Ja lakimies, joka ei tahdo taistella vääryyttä vastaan, on ammattinsa pettäjä."

Oliver kohotti epätoivoisena kätensä. Mitä voi tällaiseen näkökantaan vastata?

Mutta sitten uudelleen hän ryhtyi syyttämään, huomauttaen veljelleen, mihin asemaan hän oli asettunut Wallingeihin nähden. Hän oli vastaanottanut heidän vieraanvaraisuuttaan; he olivat avanneet ovensa hänelle ja Alicelle ja tehneet kaiken voitavansa heidän hyväkseen — hyviätöitä, joita he eivät millään rahalla voisi koskaan heille korvata. Ja nyt oli hän sivaltanut heitä vasten kasvoja!

Mutta se ei vaikuttanut muuta kuin sai Montaguen surkuttelemaan, että hän koskaan oli ollut missään tekemisissä Wallingien kanssa. Jos heidän tarkotuksenaan oli käyttää ystävyyttään sitoakseen tuolla tavalla hänen käsiään, niin olivat he ihmisiä, jotka hän kernaasti saattoi jättää.

"Mutta etkö käsitä, että sinä et vie ainoastaan itseäsi perikatoon?" huusi Oliver. "Tiedätkö, mitä teet Alicelle?"

"Se juuri onkin minulle raskaampaa", vastasi toinen. "Mutta olen varma, että Alice ei pyytäisi minua kääntymään takaisin."

Montague pysyi lujasti kiinni omassa päätöksessään; mutta hänen veljelleen näytti olevan aivan mahdotonta ymmärtää, että niin oli asianlaita. Hän aikoi jättää koko asian; mutta sitten, kun hänen ajatuksensa taas palasivat omaan maailmaansa ja hän tarkasteli tämän henkilön ajatuksia ja omiaan ja hänen eteensä kohosi räikeänä sen aseman mahdottomuus, joka sen kautta syntyisi, ryhtyi hän uudelleen syyttämään, äänessään uudelleen tuska. Hän vannoi ja kiroili, eikä voinut pidättää itkuaan; ja sitten sai hän taas takaisin tasapainon, tuli ja istui veljensä edessä ja koetti järkeillä hänen kanssaan.

Ja niin tapahtui, että vielä aamun varhaisimmilla tunneilla istui Montague kalpeana ja hermostuneena, mutta aivan horjumattomana ja kuunteli, kun veljensä maalasi hänen eteensä kuvaa Maailmankaupungista sellaisena, millaiseksi hän oli tullut sen näkemään. Se oli kaupunki, jota hallitsi mahtavat voimat — rahavoimat; suuret perheet ja niiden rikkaudet, jotka sukupolvien aikana olivat pitäneet yllä valtikkaansa ja pitivät koko aluetta kuhisevine ihmismiljooneineen sukuoikeutena itselleen kuuluvana. He omistivat sen täydellisesti — he pitivät sitä kourassaan. Rautatie- ja sähkölennätin- ja puhelinlaitokset — pankit, vakuutus- ja luottoyhtiöt — kaikki nämä olivat heidän omaisuuttaan; ja valtiolliset koneistot ja lainlaatijakunnat, oikeusistuimet ja sanomalehdet, kirkot ja koulut. Ja heidän valtansa oli ryöstämistä varten; kaikki voittovirrat juoksivat heidän arkkuihinsa. Muukalainen, joka tuli heidän kaupunkiinsa, onnistui, kun auttoi heitä heidän tarkotusperissään, ja epäonnistui, jos he eivät voineet häntä käyttää. Suuri kirjailija tai piispa oli mies, joka opetti heidän oppiaan; suuri valtiomies oli mies, joka laati lait heitä varten; suuri asianajaja oli mies, joka auttoi heitä puijaamaan yleisöä. Jokaisen, joka uskalsi asettua heitä vastaan, heittivät he ulos ja tallasivat, häpäisivät hänet ja pilkaten saattoivat perikatoon.

Ja Oliver ennätti yksityisseikkoihin — hän nimitti nimeltä nämä vaikutusvaltaiset miehet, yhden toisensa jälkeen, ja osotti, mitä he voisivat aikaansaada. Jos hänen veljensä vain olisi maailmanmies ja huomaisi asiainlaidan! Katso kaikkia menestyksen saavuttaneita asianajajia! Oliver luetteli heidät nimeltään, toinen toisensa perästä — nerokkaita yhtiöpetosten paljastajia, joilla oli miljoonien tulot vuodessa. Hän ei voinut mainita niiden miesten nimiä, jotka olivat kieltäytyneet peliin osaaottamasta — sillä kukaan ei ollut milloinkaan kuullut heistä puhuttavan. Mutta sehän oli niin päivän selvää, mitä tässä tapauksessa tulisi tapahtumaan! Hänen ystävänsä tulisivat hänet hylkäämään; hänen oma kundinsa saisi rahat — kuinka paljon tahansa niitä olisikaan — ja sitten jättäisi hänet oman onnensa nojaan ja nauraisi hänelle! "Joskaan et voi tehdä päätöstä olla osallisena pelissämme", huusi Oliver raivoisana, "niin ainakin voit tuon jättää! On yllin kyllin jälellä muita keinoja, joilla voit hankkia elatuksen — jos jätät sen minulle, niin pidän itse sinusta huolen mieluummin kuin annan sinun häväistä itsesi. Sano minulle — tahdotko tehdä sen? Tahdotko luopua siitä kokonaan?"

Ja Montague hypähti äkkiä seisomaan ja iski nyrkkinsä pöytään. "En!" huusi hän; "kautta Jumalani, en!"

"Anna minun saada sinut käsittämään vielä kerta", jatkoi hän kiihkeästi. "Sinä olet näyttänyt minulle New-Yorkin sellaisena kuin se sinulle esiintyy. Minä en usko, että se on totta — en usko sitä hitusenkaan vertaa! Mutta sanon sinulle, jos tahdot kuulla, sen, että minä jään tänne ja katson itse — ja jos se olisikin totta, niin se ei sittenkään saa minua peräytymään! Minä jään tänne ja uhmaan noita ihmisiä! Minä jään ja taistelen heitä vastaan kuolinpäivääni saakka! He kenties syöksevät minut häviöön — minä menen ja asun ullakkokamarissa, jos se on välttämätöntä — mutta niin totta kuin on olemassa Jumala, joka minut loi, en pysähdy ikipäivinä ennen kuin olen avannut ihmisten silmät näkemään sitä, mitä he tekevät!"

Montague vaappui jättiläisenä veljensä edessä, vihasta valkoisena ja kammottavana. Oliver kyyristäytyi hänen edessään — hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä sellaisessa vihan vimmassa. "Ymmärrätkö minua nyt?" huusi Montague; ja hän vastasi epätoivoisella äänellä. "Kyllä, kyllä."

"Näen nyt, että kaikki on lopussa", lisäsi hän heikosti. "Sinä ja minä emme voi soutaa yhtäänne."

"Emme", huudahti toinen tulisesti, "emme voi. Ja me voimme yhtä hyvin jättää koettamisenkin. Sinä olet valinnut mieluummin olla ajanorja ja matelija, minä en sellaista itselleni valitse! Luuletko, etten ole oppinut mitään sillä ajalla, minkä olen täällä ollut? Ah, mies, sinä olit ennen olevinasi uskalias ja viisas — ja nyt et sinä ainoatakaan kertaa vedä henkeäsi pohtimatta tarkoin, mitä nämä rikkaat keikarit pitävät siitä tavasta, millä sen teet! Ja sinä tahdot, että Alice myisi itsensä heille — sinä tahdot, että minä myisin heille oman urani!"

Sitten oli pitkä vaitiolo. Oliver oli muuttunut hyvin kalpeaksi. Mutta sitten yht'äkkiä palautti hänen veljensä mielenmalttinsa ja sanoi: "Olen pahoillani. En tahtonut riidellä, mutta sinä olet ärsyttänyt minua liian paljon. Olen kiitollinen siitä, mitä olet koettanut tehdä minun edestäni, ja minä maksan sen sinulle takaisin niin pian kuin voin. Mutta minä en voi jatkaa tätä peliä. Minä tahdon sen jättää, ja sinä voit ystävillesi olla minua tuntematta — kerro heille, että minä olen käyttäytynyt raivopäisesti, ja unohtakoot he, että ovat milloinkaan minua tunteneet. He tuskin moittivat sinua siitä — he tuntevat sinut liian hyvin sitä tehdäkseen. Ja mitä Aliceen tulee, tulen minä selvittämään hänelle huomisaamuna ja annan hänen itsensä tehdä päätöksensä — jos hän tahtoo olla seuraelämän kuningatar, ei hänen tarvitse muuta kuin laskea itsensä sinun käsiisi, ja silloin minä poistun hänen tieltään. Toisaalta jos hän hyväksyy minun menettelyni, mitäpä sitten, me jätämme molemmat, eikä sinun tarvitse vaivata itseäsi kummankaan meidän kanssa."

Sillä perustalla he erkanivat sinä iltana; mutta niinkuin on kaikkien päätösten laita, jotka ihmiset tekevät kiukun valtaamina, ei tätäkään päätöstä seurattu kirjaimellisesti. Montaguen oli hyvin vaikea esittää Alicelle sellaista valintaa; ja taas Oliver, kun hän oli päässyt kotia ja ajatteli sitä perinpohjin uudelleen, alkoi siinä huomata toivon kipinöitä Hän voisi selittää kaikille, että hän ei ollut vastuunalainen veljensä liikehoureista, ja koetella onneaan sillä perustalla. Sittenkin oli pyöriä, jotka pyörivät vielä seuramaailman pyörienkin sisällä; ja jos Robbie Wallingit suvaitsisivat rikkoa välinsä hänen kanssaan — no, mitä siitä, heillä oli runsaasti vihamiehiä. Saattoipa olla harrastuksia, jotka Allanin toimenpiteistä tulisivat hyötymään, ja niiden haltijat kyllä ottaisivat hänet vastaan.

Montague oli päättänyt kirjottaa ja rikkoa kaikki kutsut, jotka hän oli saanut, ja reväistä yhteytensä seuramaailmaan yhdellä iskulla. Mutta seuraavana päivänä tuli hänen veljensä uudelleen, esittäen uusia sovitteluita ja vastalauseita. Ei hyödyttänyt ollenkaan mennä toiseen äärimmäisyyteen; hänellä, Oliverilla, olisi oleva kaikki lopussa Wallingien kanssa, ja he kaikki voisivat kulkea kukin omaa tietään ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Ja niin Montague näytteli vaeltavan ritarin osaa. Hän kulki omantunnon vaivoja ja epäluuloja kärsien, epävarmana siitä, miten jokainen uusi ihminen häntä kohteleisi. Seuraavana iltana oli hän luvannut olla mukana teatteriseurueessa Siegfried Harveyn kanssa; ja he söivät illallista yksityisessä huoneessa Delmonicolla, ja sinne tuli Mrs Winnie, säteillen kuin omenapuu aikaisin huhtikuussa — ja mutisten matalalla äänellä, "Oi Te hirveä mies, mihin Te olette ryhtynyt?"

"Olenko satuttanut kynteni Teidänkin säilykevarastoonne?" kysyi hän nopeasti.

"Ette, ette minun", sanoi hän, "mutta —", ja hän epäröi.

"Mr Duvalin?" kysyi Montague.

"Ei", sanoi hän, "ette hänen — vaan kaikkien muiden! Hän kertoi minulle siitä tänään — mitä hirvittävin kuohunta on käynnissä. Hän tahtoi, että minä koettaisin saada Teiltä selville, mitä Teillä oli mielessä, ja kuka oli sen takana."

Montague kuunteli ihmetellen. Tahtoiko Mrs Winnie ilmaista, että hänen miehensä oli pyytänyt häntä koettamaan urkkia häneltä hänen liikesalaisuuksiaan? Nähtävästi sitä hän tarkotti. "Sanoin hänelle, etten koskaan juttele liikeasioista ystävieni kanssa", sanoi Mrs Winnie. "Hän voi kysyä Teiltä itse, jos hän näkee sen hyväksi. Mutta mitä kaikki kuitenkin oikeastaan merkitsee?"

Montague hymyili hänen yksinkertaiselle epäjohdonmukaisuudelleen.

"Se ei merkitse mitään muuta", sanoi hän, "kuin että koetan etsiä erään kundini oikeuksia."

"Mutta onko Teillä rohkeutta saattaa itsellenne niin monta voimakasta vihamiestä?" kysyi hän.

"Olen tehnyt heittoni", vastasi hän.

Mrs Winnie ei vastannut mitään, vaan katseli häntä silmissään ihaileva ihmettely. "Te olette erilainen kuin miehet ympärillänne", huomautti hän hetken kuluttua — ja hänen äänensävystään saattoi Montague ymmärtää, että oli olemassa yksi henkilö, joka aikoi seisoa hänen rinnallaan.

Mutta Mrs Winnie ei ollut koko seuramaailma. Montague huomasi huvitettuna, miten sukkelaan kutsujen virta ehtyi; Alicen oli välttämätöntä tehdä kutsuluetteloonsa monta tarkistusta. Freddie Vandam oli luvannut kutsua heidät asunnolleen Long Islandiin, ja tietenkään se kutsu ei koskaan olisi tuleva; samalla tavalla eivät he koskaan enään tulisi näkemään Lester Toddien palatsia vuoren huipulla Jerseyssä.

Oliver vietti muutamat lähinnä seuraavat päivät vierailulla selittelemässä ihmisille pulmallista asemaansa. Hän pesi kätensä veljensä asioista, sanoi hän; ja hänen ystävänsä voisivat tehdä saman, jos katsoisivat sen hyväksi. Robbie Wallingien kanssa oli hänellä puoli tuntia kestävä myrsky, josta hän piti parhaimpana kertoa niin vähän kuin mahdollista muulle perheelle. Robbie ei katkaissut kokonaan välejään hänen kanssaan heidän välisensä Wall Street-sopimuksen takia; mutta Mrs Robbien tunne oli niin katkera, sanoi hän, että olisi parempi, jos Alice ei näkisi häntä vilaukseltakaan vähään aikaan. Hänellä oli pitkä keskustelu Alicen kanssa, ja hän selitti Alicelle asiaintilaa. Tyttö tuli vallan mykäksi, sillä hän oli syvästi kiitollinen Mrs Robbielle, sekä päälle päätteeksi rakasti häntä; ja hän ei voinut mitenkään uskoa, että ystävä saattaisi olla hänelle noin julmasti oikeudeton.

Seurauksena koko näytelmästä oli mitä vastenmielisin sivukohtaus. Muutamia päiviä myöhemmin Alice tapasi Mrs Robbien eräillä vastaanotoilla; ja hän otti nuoren tytön syrjään ja koetti kertoa hänelle kuinka onneton ja avuton hän oli. Ja seurauksena oli, että Mrs Robbie tuli vihan vimmoihin ja haukkui hänet perinpohjin, selittäen useiden ihmisten läsnäollessa, että hän oli syönyt heitä ja käyttänyt väärin heidän vieraanvaraisuuttaan! Ja niin Alice tuli kotiin, itkien ja puoleksi sairaana.

Kaikki tämä tietysti oli vain öljyä tulen päälle; liekkien leimahdukset valaisivat ylhäisiä taivaitakin. Seuraava aste oli artikkeli seuramaailman skandaalilehdessä, joka äärettömällä mielihyvällä kertoi kuinka muuan äärimmäiseen hienostoon kuuluva rouva oli ottanut huostaansa karillejoutuneen, turvattoman lapsiperheen eräästä kaukaisesta valtiosta, ja esittänyt heidät parhaimmissa piireissä, ja vieläpä mennyt niin pitkälle, että oli toimeenpannut suuremmoiset tanssijaiset heidän kunniakseen; ja kuinka sitten oli huomattu, että perheen pää salaisuudessa valmisteli hyökkäystä heidän liikeharrastuksiaan vastaan; ja voi sitä hiuksien repimistä ja hampaiden kiristelyä, mikä oli seurannut — ja kiivasta riitaa julkisella paikalla. Kirjoitus loppui ennustuksella, että muukalaiset tulisivat löytämään itsensä huvittavan seuramaailmasodan keskustasta.

Oliver näytti ensimäisenä heille tämän lehden. Mutta muuten eivät he millään muotoa olisi jääneet sitä vaille — puoli tusinaa tuntemattomia ystäviä lähetti yltäkylläisessä hyvyydessään heille siitä postissa kappaleen huolellisesti leimattuna ja osotettuna. — Ja sitten tuli Reggie Mann, joka maantieritarina ja juttujenkokoojana istui aidan harjalla ja seurasi pilanäytelmää; Reggiellä oli hieno myötätunnon verho peittämättömän iloisilla kasvoillaan, ja hän toi viimeiset tiedot taistelukentän kaikilta kulmilta. Siten saivat he tarkat tiedot kaikesta, mitä kukin heistä sanoi — kuka oli huvitettu, kuka raivoissaan, ja kuka ehdotti heitettäväksi heidät ulos, ja kuka otettavaksi heidät takaisin.

Montague kuunteli lyhyen aikaa, mutta sitten hän väsyi kuuntelemaan ja läksi kävelemään päästäkseen irti kaikesta — ja juostakseen suoraapäätä toiseen ansaan. Oli pimeä, ja hän vaelsi alas pitkin katua, kun säteilevästi valaistusta jalokivikaupasta astui Mrs Billy Alden vaununsa luo. Ja hän tervehti Montaguea iloisesti huudahtaen.

"Oh Teitä miekkosta", huusi hän, "mitä Te olette puuhaillut?"

Hän koetti naurulla välttää vastaamista ja päästä pakoon, mutta Mrs Billy otti häntä käsivarresta kiinni käskien, "Astukaa tänne sisälle ja kertokaa siitä minulle."

Ja niin huomasi hän liikkuvansa hitaasti vierivän ajopelivirran mukana alas katua, vierellään Mrs Billy, joka tarkasteli häntä kujeillen ja kysyi, eikö hän tuntenut olevansa niinkuin virtahepo sammakkoaltaassa.

Montague vastasi hänen pilantekoonsa kysymällä, minkä lipun alla hän seisoi. Mutta sitä tuskin oli tarpeellista kysyä, sillä jokainen, joka taisteli Wallingin kanssa, tuli ipso facto [= sen kautta. Suomentaja.] Mrs Billyn ystäväksi. Hän sanoi Montaguelle, että jos hän tunsi yhteiskunnallisen asemansa tuhoutuneeksi, ei hänen tarvinnut muuta kuin tulla hänen luokseen. Hän pukisi itsensä rautapaitaan ja asettuisi taisteluun.

"Mutta kertokaa minulle, kuinka tulitte sen tehneeksi", sanoi hän.

Hän vastasi, että siinä ei ollut paljoa kertomista. Hän oli ottanut ajaakseen jutun, jolla päivänselvästi oli oikeus puolellaan, aavistamatta vähintäkään, minkä myrskyn se saisi aikaan.

Silloin huomasi hän, että hänen toverinsa katsoi häneen terävästi. "Tarkotatteko todellakin, että siinä oli kaikki?" kysyi hän.

"Tietysti", sanoi toinen hämmästyneenä.

"Tiedättekö", oli odottamaton vastaus, "minä tuskin tiedän, mitä Teidän suhteenne tehdä. Pelkään luottaa Teihin veljenne tähden."

Montague istui hämmästyksen lyömänä. "En tiedä, mitä tarkotatte", sanoi hän.

"Jokainen arvelee, että siinä jutussa on jotakin petosta takana", vastasi hän.

"Oh", sanoi Montague, "ymmärrän. Hyvä on, he saavat sen huomata. Jos se Teitä jotenkin hyödyttää, niin tietäkää, että minulla on ollut loppumattomia kohtauksia veljeni kanssa."

"Minä uskon Teitä", sanoi Mrs Billy sydämellisesti. "Mutta tuntuu ihmeelliseltä, että on saattanut olla niin sokea asioiden tilalle! Minä tunnen aivan häpeäväni, kun en auttanut Teitä itse!"

Vaunu oli seisattunut Mrs Billyn kodin eteen, ja hän pyysi Montaguea tulemaan päivälliselle. "Siellä ei tule olemaan ketään muuta, kuin minun veljeni", sanoi hän, — "me lepäämme tänä iltana. Ja minä voin korvata Teille laiminlyöntini!"

Montaguella ei ollut mitään kutsuja ja niin astui hän sisälle ja näki Mrs Billyn asunnon, joka oli koristeltu doogien palatsin malliin, ja kohtasi siellä Mr "Davy" Aldenin, lempeäkäytöksisen pikku-herran, joka totteli määräyksiä silmänräpäyksessä. He söivät virkistävän päivällisen, johon kuului puoli tusinaa ruokalajeja, ja vetäytyivät sen jälkeen seurusteluhuoneeseen, missä Mrs Billy vajosi suunnattomaan lepotuoliin, vierellään valmiina whisky-pullo ja muutamia siruisia jäänpalasia. Sitten valitsi hän eräältä tarjottimelta paksun mustan sikaarin, puri siitä rauhallisesti pään poikki, sytytti sen ja istuutui jälleen mukavaan asentoonsa ja jatkoi kertomistaan Montaguelle New-Yorkista ja niistä suurista perheistä, jotka sitä hallitsivat; ja hän kertoi hänelle, kuinka ja mistä he olivat saaneet rahansa, ja kutka olivat heidän liittolaisiaan ja kutka vihamiehiä, ja mitä kaikkia luurankoja oli kätkettynä kaikkien heidän kammioihinsa.

Maksoi vaivan tulla pitkän matkan päästä kuuntelemaan Mrs Billyä kasvoista kasvoihin; hänen ajatuksensa olivat voimakkaat ja hänen mielikuvituksensa oli kuvarikas. Hän puhui vanhasta Dan Watermanista, ja kuvaili häntä villisikana, joka tonkii pähkinöitä. Hän oli mies kuin mies, sanoi Mrs Billy, jollet mennyt hänen puunsa alle. Ja Montague kysyi, "Mikä on hänen puunsa?" ja hän vastasi, "Jokainen, jonka alla hän kulloinkin sattuu olemaan."

Ja sitten tuli hän Masoneihin. Mrs Billy oli kuulunut tämän perheen sisäiseen tuttavapiiriin, eikä ollut pienintäkään seikkaa, mitä hän ei siitä olisi tietänyt; ja hän otti esille jäsenet, yhden toisensa jälkeen, leikkeli ne palasiksi ja näytteli niitä Montaguelle. He olivat tyypillistä burgeois-luokkaa [burgeois = porvari. Suomentaja.], sanoi hän. He olivat porvareita. He eivät milloinkaan olleet näyttäneet pienintäkään kykyä hienostua — he söivät ja joivat ja tyrkkivät toisia ihmisiä pois tieltään. Vanhemmat heistä olivat olleet tolloja ja uudet olivat poroporvareita.

Ja Mrs Billy istui puhallellen sikaariaan. "Tunnetteko sen perheen historian?" kysyi hän. "Perustaja oli vanha ja karkea lauttaaja. Hän tappeli kilpailijainsa kanssa niin hyvin, että lopuksi hän omisti kaikki alukset; ja sitten joku keksi ajatuksen ostaa lainsäätäjäkunnat ja rakentaa rautateitä, ja hän ryhtyi siihen. Siihen aikaan tapahtui kaikki yksinkertaisesti rohkealla kouraisulla — jos milloin katsotte näitä asioita, niin huomaatte, että meidän päivinämme he kokoavat omaisuuksia niistä etuoikeuksista, joita tuo vanha mies yksinkertaisesti vain asetti ja joista hän ei hellittänyt. Täällä on esim. muuan rautatiesilta, johon heillä ei ole mitään siveellistä oikeutta; veljeni tietää siitä he ovat tehneet itselleen sitoumuksen rautatiensä kanssa, jonka mukaan heille maksetaan jokaisesta matkustajasta, ja heidän voittonsa on joka vuosi suurempi kuin sillan hinta."

"Poika oli silloin perheen päänä, kun minä tulin; ja minä huomasin, että hän oli järjestänyt kaiken niin, että hän jättäisi sataviisikymmentä miljoonaa markkaa yhdelle pojistaan, ja vain viisikymmentä miljoonaa minun miehelleni. Minä aloin tehdä työtä sitä muuttaakseni, uskallanpa sanoa. Otin tavakseni käydä häntä katsomassa, ja kutkutella hänen selkäänsä ja imarrella häntä ja tehdä hänen olonsa mukavaksi. Tietysti perhe tuli raivoihin — oh, kuinka he minua vihasivat! He antoivat vanhan Ellisin tehtäväksi pitää minua kaukana — oletteko tavannut tuomari Ellisin?"