Front matter (continued 2)

Päivällisillä oli kaksitoista henkeä, ja myöhemmin hajaantuivat he kahteen pöytään pelatakseen korttia, jättäen Charlie Carterin juttelemaan Alicen kanssa, ja Mrs Winnien omistamaan huomionsa Montaguelle, niinkuin hän oli luvannut. "Kaikki haluavat nähdä minun taloni", sanoi hän. "Ettekö tekin?" Ja hän kuljetti hänet ruokailuhuoneesta suureen kasvihuoneeseen, joka muodosti keskussalin, ulottuen rakennuksen kattoon saakka. Hän painoi pientä nappulaa, ja pehmeä valovirta virtaili alas ylhäältä; Mrs Winnie seisoi sen keskellä säihkyvine jalokivineen niinkuin itse tulen jumalatar.

Kasvihuoneessa saattoi hän viettää illat; se oli täynnä mitä harvinaisimpia kasvilajeja. "Ne ovat kootut kaikilta maailman kulmilta", sanoi Mrs Winnie nähdessään Montaguen tuijottavan niihin. "Miehelläni oli asiantuntija, joka etsi niitä hänen puolestaan. Hän teki sen ennenkuin olimme naimisissa — hän ajatteli niiden tekevän minut onnelliseksi."

Salin keskellä oli suihkulähde, kaksitoista tai neljätoista jalkaa korkea ja asetettu jalustalle, joka oli puhdasta carrara-marmoria. Koskettaessa erästä nappulaa valaisi lammikon veden pinnan alle pistetyistä sähkölampuista virtaileva valo, ja siinä saattoi nähdä joukottain uiskentelevan harvinaisia ja kauniita kaloja.

"Eikö ole siroa?" sanoi Mrs Winnie ja lisäsi kiihkeästi, "tiedättekö, joskus illalla kun minä en voi nukkua tulen minä tänne ja istun tuntikausia ja katsoa tuijotan siihen. Kaikki nuo elävät olennot, ihmeellisen sirotekoisine muotoineen — muutamilla niistä on kasvot ja näyttävät aivan inhimillisiltä olennoilta! Ja minä ihmettelen ja mietin, mitä he mahtavat ajatella, ja näyttäneeköhän elämä heistä yhtä ihmeelliseltä kuin se minusta näyttää".

Hän laskeutui istumaan lammikon reunalle, ja tuijotti siihen. "Nämä kalat antoi minulle serkkuni, Ned Carter. He kutsuvat häntä Buzzieksi. Oletteko häntä vielä tavannut? — Ei, ette tietysti. Hän on Charlien veli, ja hän kokoilee taide-esineitä — noita mitä epäluotettavimpia kappaleita. Kerran, kauan sitten, kohdistui hänen kiihkonsa kultakaloihin — muutamat kultakalat ovat hyvin harvinaisia ja kauniita, tiedättehän — ne saattavat maksaa pari sataa markkaa kappale. Hän sai kaikki, mitä myyjillä oli saatavana, ja saatuaan tietää, että vielä oli olemassa muutamia, joita he eivät mitenkään saaneet, teki hän vartavasten pienen huvimatkan Jaappaniin ja Kiinaan saadakseen ne. Te tiedätte, että niitä kasvatetaan siellä, ja muutamat niistä ovat pyhiä, eikä niitä myydä eikä sallita viedä pois maasta. Ja hänellä oli kaikellaisilla kaiverruksilla varustettuja elehvantinluisia säiliöitä niitä varten, joita hän toi mukanaan kotia — ja hänellä oli kaunis, noin kymmenen jalkaa pitkä marmorinen maljakko, joka oli varastettu Keisarilta."

Yli Montaguen olkapäiden, sillä paikalla, missä hän istui, riippui suuri orchis; mitä omituisimman muotoinen, aivankuin auennut, tulipunainen liekki. "Se on dontoglossum", sanoi Mrs Winnie. "Oletteko kuullut siitä?"

"En. en koskaan", sanoi mies.

"Oh, rakas Mr Montague", sanoi toinen.

"Pidetäänkö sitä kuuluisana?" kysyi hän.

"Hyvin kuuluisana", vastasi hän. "Siitä oli paljon puhetta sanomalehdissä. Näettekös, Winton — se on minun mieheni, tiedättehän — maksoi satakaksikymmentäviisi tuhatta markkaa miehelle, joka laittoi sen; ja se sai aikaan paljon turhanpäiväistä puhetta — ihmisiä tuli kaikkialta sitä katsomaan. Tahdoin saada sen, sillä sen ulkomuoto oli aivan samallainen kuin kruunun minun pääkoristeessani. Huomaatteko sen."

"Kyllä", sanoi Montague. "Se on hyvin omituinen."

"Olen hyvin ylpeä pääkoristeestani", jatkoi Mrs Winnie. "Tietysti on alhaistuntoisia rikkaita ihmisiä, joilla se on jäljennettynä, ja jotka tekevät sen naurettavaksi; mutta meidän on todellinen Se on minun omani — ei mieheni; Duvalit ovat vanhaa ranskalaista perhettä, mutta he eivät ole ylhäisiä. Minä olin Morris, tiedättehän, ja meidän sukumme juuret ulottuvat takaisin vanhaan Montmorencin herttualliseen huoneeseen Ranskassa. Ja viime kesänä ollessamme ajelemassa jouduin minä yhteen heidän linnoistaan ja katsokaa! minä toin saaliinani tämän."

Mrs viittasi täydelliseen sotilasvarustukseen, joka oli asetettu biljaardihuoneeseen johtavaan käytävään. "Olen antanut liittää lamput toisiinsa", lisäsi hän. Ja hän painoi nappulaa, ja koko valaistus hävisi, paitsi himmeää, punertavaa hehkua, joka virtasi varustuksissa seisovan miehen yläpuolelta.

"Eikö hän näytä luonnolliselta", sanoi hän. (Hänellä oli kypärisilmikko alhaalla, ja taistelukirves panssaroiduissa käsissään.) "Kuvittelen mielelläni, että hän on ollut minun kahdeskymmenes iso-isäni. Istun täällä, ja tuijotan häneen. Ajatelkaa, missä hirmuisessa ajassa silloin on täytynyt elää — kun miehet kantoivat sellaisia esineitä kuin nuo! Krapuna oleminenkaan ei voisi olla pahempaa."

"Te näytte rakastavan eriskummaisia tunteita", sanoi Montague nauraen.

"Kenties rakastan", sanoi toinen. "Minä pidän kaikesta, mikä on vanhaa ja romanttista, ja saa ihmisen unohtamaan tämän mielettömän seuraelämä-maailman."

Hän seisoi hetken surullisiin mietteisiin vaipuneena ja katseli muistomerkkiä. Sitten kysyi hän äkkiä, "mistä pidätte enemmän, maalauksista vaiko uimisesta?"

"Oh!" vastasi mies nauraen ja hämmästyneenä, "pidän niistä molemmista — aika ajoin."

"En tietänyt, kummanko Teille ensin näyttäisin", selitti hänen vartijattarensa; "taidegallerianko vai uimahuoneen. Pelkään, että väsytte, ennenkuin ehditte kaikki nähdä."

"Ajattelen, että alkaisimme taidegalleriasta", sanoi hän. "Uima-altaassa ei ole paljon katsomista."

"Ah, mutta meidän on aivan erikoinen", sanoi nainen. — "Ja jonakin päivänä, jos tahdotte olla oikein hyvä, ja lupaatte olla sanomatta kellekään, päästän minä Teidät näkemään oman kylpyhuoneeni. Ehkä ovat he kertoneet Teille, minulla on erityinen kylpyhuone omassa osastossani, veistettynä mitä ihmeellisimpään viheriään marmoriin."

Montague osotti odotetun määrän hämmästystä.

"Tietystikin antoi se noille hirvittäville sanomalehdille uuden tilaisuuden juoruihin", sanoi Mrs Winnie valittaen. "Ihmiset saivat tietää, mitä minä olin maksanut siitä. On mahdotonta omistaa mitään kaunista, ilman ettei siitä kysymystä tehtäisi."

Ja sitten seurasi hiljaisuus, jolla aikaa Mrs Winnie odotteli hänen sitä kysyvän. Kun hän ei tehnytkään kysymystä, lisäsi hän, "Se maksoi kaksisataaviisikymmentä tuhatta markkaa."

He kulkivat hissiä kohti, missä pieni poikanen ihmeellisessä, tulipunaisessa samettilivreijassa seisoi tehtäväänsä valmiina paikallaan. "Joskus", jatkoi hän, "näyttää minusta mielettömältä maksaa sellaisia hintoja kaikista esineistä. Oletteko koskaan tullut sitä ajatelleeksi?"

"Joskus", vastasi Montague.

"Niin, tietysti", sanoi hän, "se antaa työtä ihmisille; ja mielestäni he eivät voi tehdä mitään parempaa, kuin valmistaa kauniita esineitä. Mutta joskus, ajatellessani kaikkea sitä köyhyyttä, mitä on olemassa, tulen minä onnettomaksi. Meillä on etelässä paikka talvioleskeluamme varten — yksi noita suunnattomia maalaistaloja, jotka näyttävät suurilta näyttelyrakennuksilta, ja joissa on huoneita sadoille vieraille; ja joskus ajan yksin tehdaskaupunkeihin, ja kuljen niiden läpi ja juttelen pienille lapsille. Opin tuntemaan muutamia niistä oikein hyvin — pienet lapsiraukat."

He astuivat pois hissistä, ja kulkivat hitaasti taidegalleriaa kohti. "Se teki minut aina niin onnettomaksi", jatkoi hän. "Koetin puhua siitä miehelleni, mutta hän ei tahtonut kuulla. 'En saata ymmärtää, minkätähden sinä et voi olla niinkuin muut ihmiset ovat', sanoi hän — ja hän toistaa minulle sitä aina. Ja mitä osaisin minä sanoa?"

"Miksi ette ehdottanut, että muut ihmiset olisivat sellaisia kuin Te?" sanoi mies nauraen.

"En ollut kyllin viisas", sanoi hän pahoitellen. — "Naisen on hyvin vaikea olla, tiedättehän — kun ei ole ketään, joka ymmärtäisi. Kerran menin minä köyhäinlaitokselle katsomaan, minkä näköistä siellä oli. Tiedättekö mitään köyhäinlaitoksista?"

"En mitään", sanoi Montague.

"Kas siellä on ihmisiä, jotka menevät elämään köyhien joukkoon, ja koettavat heitä nostaa. Se vaatii kauheasti rohkeutta, luullakseni. Minä annan heille silloin tällöin rahaa, mutta en ole koskaan varma, saako se aikaan mitään hyvää. Vaikeus köyhäin suhteen näyttää minusta olevan siinä, että heitä on niin paljon."

"Todella niitä on paljon", sanoi Montague ajatellen näkyä, minkä hän oli nähnyt Oliverin Kilpa-ajovaunusta.

Mrs Winnie oli istuutunut tyynyjen peittämälle sohvalle, lähelle hämärtyvään galleriaan johtavaa sisäänkäytävää. "En ole ollut siellä vähään aikaan", jatkoi hän. "Olen löytänyt jotakin, joka mielestäni enemmän soveltuu luonteelleni. Minulla on melkein taipumusta kaikkea okkultista ja mystillistä kohtaan, pelkään. Oletteko koskaan kuullut babisteista?"

"En", sanoi Montague.

"He ovat eräs uskonnollinen lahko — Persiasta luullakseni — ja he saavat ihmiset ihastuksesta aivan suunniltaan. He ovat pappeja, ymmärrättehän, ja he pitävät luentoja ja opettavat kaikellaista sisäisestä jumaluudesta, jälleensyntymisestä, Karmasta ja kaikesta sellaisesta. Uskotteko mitään noista asioista?"

"Enpä saata sanoa niitä tuntevani", sanoi hän.

"Se on hyvin kaunista ja ihmeellistä", lisäsi toinen.

"Se saa ihmisen käsittämään, kuinka hämmästyttävän salaperäinen on elämä. He opettavat, kuinka koko Kaikkeus on yhtä, ja sielu on ainoa todellisuus, ja siis ruumiilliset asiat eivät mitään merkitse. Jos olisin babisti, niin luulisin voivani olla onnellinen, vaikka minun olisi tehtävä työtä puuvillakutomossa."

Silloin nousi Mrs Winnie äkkiä ylös. "Te varmaankin mieluummin katselisitte maalauksia", sanoi hän, ja painoi nappulaa, ja pehmeä valovirta hyväili suuren kuvagallerian kaareutuvia holveja.

"Tämä on meidän suurin ylpeytemme elämässä" sanoi hän. "Mieheni tarkotus on ollut saada yksi teos edustamaan kutakin maailman suurimmista maalareista. Me hankimme heidän mestariteoksiaan, milloin ikinä saimme. Tuolla nurkassa ylhäällä ovat vanhat mestarit — oletteko ihastunut heitä katselemaan?"

Montague olisi mielellään katsellut niitä tarkoin, mutta hänestä tuntui, että hän tekisi sen mieluummin joskus silloin, kun Mrs Winnie ei ollut hänen sivullaan. Mrs Winnien oli varmaankin täytynyt näyttää galleriaa tuon tuostakin; ja nyt hänen mielensä oli yhä askartelemassa persialaisten yliaistillispappien parissa.

"Tuo pyhimyksen kuva on Botticellin", sanoi hän. "Ja tiedättekö, tuo oranssin värinen viitta saa minut aina ajattelemaan Swamia. Se on minun opettajani, nähkääs, Swami Babubanana. Ja hänellä on mitä ihanimmat, sirot kädet, ja suuret, ruskeat silmät, niin lempeät ja hyväntahtoiset — totta tosiaan niinkuin gasellien silmät maatilallamme etelässä!"

Näin tarinoi Mrs Winnie ja vaelsi kuvalta toiselle; mutta vanhojen, vakavien mestarien sielut katsoivat äänettöminä alas häneen.

Kuudes luku.

Montaguen oli hänen räätälinsä nyt julistanut virallisesti täydelliseksi; ja Réval lähetti kotia Alicen ensimäisen kävelypuvun, huolellisen yksinkertaiseksi laitetun; mutta se sopi hänelle aivan silmiinpistävän hyvin, ja maksoi senmukaisesti. Niin olivat he jo seuraavana aamuna valmiit lähtemään Mrs Devonin kutsuihin.

Tietysti Montague oli kuullut Devonista, mutta häntä ei oltu vielä vihitty kyllin syvälle salaisuuksiin, ymmärtääkseen, mitä merkitsi tulla pyydetyksi heidän kutsuillansa. Mutta kun Oliver astui sisään, vähän ennen puolta päivää, ja ryhtyi tutkimaan hänen pukuaan ja laittamaan häntä kuntoon, ja vaati, että Alicen oli järjestettävä uudelleen tukkansa, alkoi hän ymmärtää, että tämä oli erikoinen tilaisuus. Oliver oli aivan kiihtynyt; ja kun he olivat jättäneet hotellin, ja ajoivat pitkin katua, selitti hän heille, että heidän tulevaisuutensa seuraelämässä riippuisi tämän vierailun tuloksista. Tulla kutsutuksi Mrs Devonille, vastasi Amerikassa nähtävästi eurooppalaista hovi-esittelyä. Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana oli tämä ylhäinen nainen ollut metropoliksen seuraelämän eittämätön valtijatar; ja jos hän ketä suosi, kutsuttiin hänet niihin joka vuosi pidettäviin tanssiaisiin, jotka Mrs Devon pani toimeen tammikuussa, ja sen jälkeen oli hänen asemansa ainaiseksi turvattu. Mrs Devonin tanssijaiset muodostivat joka vuosi yhden seuraelämän suurista tapahtumista; noin tuhatkunta kutsuttiin, kun taas kymmenentuhatta tyytymätöntä kiristeli hampaitaan ulkonaisessa pimeydessä.

Kaikki tuo pani Alicen jännityksestä vapisemaan.

"Ajattele, jos emme miellytä häntä", sanoi hän.

Oliver vastasi hänelle, että heidän tiensä oli tehnyt sileäksi Reggie Mann, joka oli yksi Mrs Devonin suosikeista.

Yli sata vuotta sitten oli Devonin suvun perustaja tullut Ameriikkaan, ja sijoittanut säästönsä maatiluksiin Manhattan saarella. Muut ihmiset olivat raataneet ja rakentaneet sinne kaupungin, ja sukupolvi sukupolven jälkeen olivat Devonit pitäneet yllä valtaansa ja koonneet korkoja, kunnes nyt heidän omaisuutensa kohosi kahteen tai kolmeen miljaardiin markkaan. He olivat Ameriikan vanhoista perheistä rikkaimpia ja kaikista kuuluimpia; ja Mrs Devonissa, suvun vanhimmassa jäsenessä oli keskittyneenä koko suvun mahtavuus ja valta. Hän vietti ylhäistä ja tarkoin muodollista elämää, aivan kuin kuningatar; ei kukaan nähnyt häntä koskaan muualla kuin korotetulla valtaistuimellaan, ja hän kantoi jalokiviään aamiaisateriallaankin. Hän oli ihmisten kohtalon tuomari seuraelämässä, ja aallonmurtaja, jota vastaan uusien rikkauksien laineet löivät turhaan. Reggie Mann kertoi ihmeellisiä juttuja hänen suunnattoman postinsa sisällystä — mahtavien, rikkaiden miesten leskistä ja tyttäristä, jotka juoksivat hänen jalkoihinsa ja kerjäsivät ilettävästi hänen suosiotaan — jotka asettuivat kuukausimääriksi hänen taloonsa, juonittelivat ja vehkeilivät, pysyäkseen hänen läheisyydessään ja vieläpä ostivat hänen palvelijainsa suosion! Jos Reggietä saattoi uskoa, oli käyty suuria rahallisia taisteluita, ja maailman puutavaramarkkinat olivat useamman kuin kerran joutuneet näiden seuraelämätaistelujen kautta järkkymään; ja varakkaat ja kauniit naiset olivat tarjonneet itseään myytäviksi tuosta etuoikeudesta, joka heille niin mielellään sallittiin.

He saapuivat vanhan, arvokkaan yksityisrakennuksen luo ja soittivat kelloa; juhlallinen hovimestari johti heidät komeata rappukäytävää myöten ensimäiseen vastaanottohuoneeseen ja he jäivät sinne odottamaan. Noin viiden minuutin kuluttua astui hän sisälle, työnsi ovet auki, ja he nousivat seisomaan ja näkivät vanhan, ryppyisen naisen, joka näytti melkein kahdeksankymmenen vuotiaalta, istuessaan timanttien peittämänä jonkinlaisella valtaistuimella. He lähestyivät ja Oliver esitteli heidät. Vanha nainen ojensi heille elottoman kätensä; sitten istuivat he.

Mrs Devon teki heille muutamia kysymyksiä, kuinka paljon he olivat nähneet New-Yorkia, ja mitä he siitä pitivät ja ketä he olivat tavanneet; mutta melkein koko aikana hän tuskin kiinnitti heihin huomiotaan, ja jätti Oliverin asiaksi hoitaa keskustelua. Montague istui, tuntien itsensä hämmentyneeksi ja noloksi, ja hän ihmetteli syvällä itsessään, oliko se todella Ameriikka, missä tämä kaikki tapahtui.

"Katsokaas", selitti Oliver heille, kun he istuivat uudelleen vaunussaan, "hänen terveytensä horjuu, ja hänelle on todella suorastaan vaikeata ottaa vastaan."

"Olen iloinen, ettei minun tarvitse käydä siellä useammin kuin kerran", lisäsi Alice. "Milloin saamme tietää tuomion?"

"Kun saat kortin, johon on merkitty, 'Mrs Devon kotona'", sanoi Oliver. Ja hän rupesi heille kertomaan sodasta, joka kauan sitten oli järisyttänyt seuraelämää, kun tuo mahtava nainen oli vaatinut itselleen oikeutta olla "Mrs. Devon", ja ainoa "Mrs Devon." Hän kertoi myöskin heille ihmeellisestä posliinisesta päivälliskalustosta, joka oli maksanut sataviisikymmentä tuhatta markkaa, ja oli yhtä hauras kuin kolibrin siipi. Jokaisessa kappaleessa oli hänen vaakunakoristeensa, ja hänellä oli erikoinen asiantuntija, joka valvoi pesemistä ja niiden järjestämistä — ei koskaan sallittu minkään jokapäiväisen käden niitä koskettaa. Vielä kertoi hän heille, kuinka Mrs Devonin taloudenhoitaja oli saanut kauan aikaa tapella, koettaessaan opettaa tyttöjä järjestämään suurten vastaanottohuoneiden sisustuksen aivan sillä tavalla kuin rouva oli määrännyt; viimein oli otettu täydellinen valokuvasarja, joten tytöt saattoivat tehdä työnsä kuvien jälkeen.

Alice meni takaisin hotelliin, sillä Mrs Robbie Walling aikoi kutsua ja viedä hänet kotiaan aamiaiselle; Montague ja hänen veljensä ajoivat läpi katujen Reggie Mannin asuntoon, kertoakseen hänelle käynnistään.

Reggie otti heidät vastaan silkkisissä, mustissa alushousuissaan, jotka olivat koristellut rimpsuilla ja kaariompeleilla, ja silkillä koristelluissa tohveleissa, joihin oli kiinnitetty helmiä — ne oli hänelle lahjottanut eräs naisihailijatar. Montague huomasi kauhukseen, että pienellä miehellä oli kultainen rannerengas käsivarressaan! Hän selitti olleensa edellisenä iltana johtamassa katrillia — taikka paremmin, tänä aamuna; hän oli tullut kotiin kello viiden aikaan. Hän näytti aivan valkoiselta ja väsyneeltä, ja pöydällä oli hänen aamiaisensa jätteet, suudaa ja paloviinaa.

"Näittekö vanhan tytön?" kysyi hän. "Ja kuinka hän jaksaa?"

"Hän on reipas", sanoi Oliver.

"Minulla oli vietävänmoinen työ saada teitä pääsemään", sanoi toinen. "Se tulee päivä päivältä yhä vaikeammaksi."

"Teidän tulee suoda anteeksi", lisäsi Reggie, "jos minä laitan itseni kuntoon. Minulla on kohtaus." Ja hän kääntyi toalettipöytäänsä päin, jonka peitti täydellinen rintama hajuvesipulloja ja koristelutarpeita, ja alkoi aivan kylmäverisesti maalata kasvojaan. Sillä aikaa hänen kamaripalvelijansa liukui äänettömänä, edestakaisin, laittaen kuntoon hänen iltapukuaan; ja Montague, istuen välinpitämättömänä, seurasi silmillään pikkumiehen liikkeitä. Joku korutavarakauppias olisi saattanut hyvän aikaa pitää puotiaan auki Reggien varastojen sisällöllä. Hänen vaatteensa säilytettiin huoneessa, joka oli toalettihuoneen yhteydessä; Montague, joka istui lähellä ovea, saattoi nähdä ruusupuiset kammiot, joista kukin oli omistettu eri vaatekappaleille — siellä oli kaiken värisiä paitoja, jotka oli tehty mitä erilaisimmista kankaista, ja ripustettu sileille puutelineille. Siellä oli kaappi, joka oli täynnä hyllyjä ja laitettu aivankuin pieneksi kenkävarastoksi — ja siellä näkyi korkeita ja matalia kenkiä, mustia, ruskeita ja valkeita, ja kaikki oli pingotettu lesteihin, jotta niiden ulkomuoto säilyisi täydellisenä. Nämä kaikki kengät oli tehty Reggien tilauksen ja määräyksen mukaan, ja neljä viisi kertaa vuodessa tapahtui perinpohjainen tarkastus; silloin ne jotka olivat joutuneet pois muodista, joutuivat hänen "miehensä" saaliiksi. Eräässä kammiossa oli kassakaappi, jossa Reggien jalokivet säilytettiin.

Pukuhuone oli sisustettu naisen salonkihuoneen malliin ja kalusto oli peitetty hienon hienoilla silkkikoristeilla, ja vuoteen edessä riippuva verho oli samallaista silkkikangasta. Keskellä huonetta olevalla pöydällä seisoi suunnaton ruusukimppu, ja ruusujen tuoksu levisi raskaana huoneessa.

Kamaripalvelija seisoi odottaen, ja pitäen kädessään kaulaliinatelinettä, josta Reggie valitsi huolellisesti yhden, joka sopi hänen paitaansa. "Aiotteko ottaa Alicen kanssanne Havensille?" kysäsi hän, ja jatkoi, "Te saatte siellä tavata Vivie Pattonin — hänellä on ollut toinen rajuilma kotonaan."

"Ei suinkaan se ole totta!" huudahti Oliver.

"On", sanoi toinen. "Frank vartioi häntä koko yön, ja itki ja repi tukkaansa ja vannoi tappavansa kreivin. Vivie käski hänen mennä helvettiin."

"Hyvä Jumala!" sanoi Oliver. "Kuka kertoi sen sinulle?"

"Uskollinen Alphonse", sanoi Reggie nyökäten kamaripalvelijaansa. "Vivien kamarineitsyt kertoi hänelle. Ja Frank vannoo, että hän vetää oikeuteen — odottelin jo puoliksi saavani nähdä jotakin tämän aamun sanomalehdissä."

"Tapasin eilen Vivien kadulla", sanoi Oliver. "Hän näytti yhtä veitikkamaiselta kuin ennenkin."

Reggie kohautti olkapäitään. "Oletteko nähneet tämän viikon lehteä?" kysyi hän. "Ne ovat saaneet yhden uuden Ysabelin salatuista runoista siihen." — Ja hän kääntyi Montagueen, selittäen että "Ysabel" oli erään nuoren alottelijattaren salanimi, joka oli joutunut Baudelairen ja Wilden lumoihin, ja oli julaissut runokokoelman, joka oli täynnä sellaista hurjaa rakkautta, että hänen vanhempansa ostivat satumaisilla hinnoilla jo laajalle levinneitä kappaleita.

Sitten kääntyi keskustelu hevosnäyttelyyn, ja he juttelivat kauan siitä, mitä väriä kukin kantaisi. Viimein Oliver nousi ja sanoi, että heidän tulisi saada jotakin haukata ennenkuin he läksisivät Havensille. "Teillä on kylliksi aikaa", sanoi Reggie. "Olisin itsekin mennyt, mutta lupasin jäädä pois ja auttaa Mrs de Graffenriediä laittamaan päivällissuunnitelmaa. Näkemiin!"

Montague ei ollut kuullut mitään käynnistä Haverisilla; mutta nyt heidän vieriessään alas katua selitti Oliver heille, että he tulivat viettämään loppuviikon Havensin linnassa. Pieni joukkue aikoi lähteä sinne tänään, perjantai-iltapäivällä, ja he löytäisivät yhden Havensin yksityisvaunuista odottamassa. Sillä välin ei heillä ollut mitään tekemistä, sillä kamaripalvelijat kyllä valvoisivat heidän pakkauksensa ja Alice kamarineitsyeineen tapaisi heidät asemalla.

"Havensin linna on yksi tämän maan nähtävyyksistä", lisäsi Oliver. "Tällä kertaa saat nähdä jotakin todellista." Ja aamiaista syödessä jatkoi hän tarinaa, huvittaen veljeään yksityiskohdilla linnan ja sen omistajain suhteen. John oli perinyt suurimman osan Havensin suunnattomista rikkauksista ja hän liittyi nyt isänsä seuraajana teräs trustiin. Eräänä päivänä joku noista suurista miehistä varmaan tyhjentäisi hänet puti puhtaaksi; sillä välin huvittelee hän itseään pitämällä melua trustin hallinnon mitättömistä pikkuasioista. Mrs Havens oli ihastunut maaseutuelämään, ja he rakensivat tämän suunnattoman palatsin Connecticutin kukkuloille, ja hän kirjottelee värssyjä, joissa hän kuvailee itseään yksinkertaiseksi paimentytöksi — ja kaikkea tuollaista roskaa. Mutta ei kukaan siitä välitä, sillä paikka on suuremmoinen, ja siellä on aina niin paljon tekemistä. Heillä oli esimerkiksi neljä- tai viisikymmentä pooloponia, ja joka kevät oli seutu täynnä pooloa pelaavia miehiä.

Asemalla näkivät he Charlie Carterin suuressa, punaisessa matkailuvaunussaan. "Oletteko matkalla Havensiin?" sanoi hän. "Sanokaa siellä, että me aiomme matkalla pistäytyä Chaunceyssä."

"Se on Chauncey Venable, Majurin serkku", sanoi Oliver ajaessaan asemalle. "Chauncey-parka — hän on maanpaossa!"

"Mitä tarkoitat?" kysyi Montague.

"No, hän ei uskalla tulla New-Yorkiin", sanoi toinen. "Etkö ole lukenut siitä sanomalehdissä? Hän hävisi eräänä yönä pelipaikassa lähes miljoonan, ja piirilakimies koettaa saada häntä kiinni."

"Tahtooko hän saada hänet vankeuteen?" kysyi Montague.

"Havensin, ei!" sanoi Oliver. "Panna joku Venable vankeuteen? Hän tarvitsee häntä todistajaksi pelaajaa vastaan; ja Chauncey-parka pakenee hänen edessään ympäri maata ja piileksii ystäviensä luona, ja valittaa, sillä hän ei voi nyt olla läsnä hevosnäyttelyssä."

He astuivat palatsimaisen komeaan yksityisvaunuun, ja heidät esitettiin toisille vieraille. Niiden joukossa oli Majuri Venable; ja kun Montague vaipui tutkimaan erään fantastisilla kansilla varustetun aikakauslehden uutta painosta, joka sisälsi eroottisen "Ysabelin" runon, jaaritteli hänen veljensä Majurin kanssa. Jälkimmäinen oli suorastaan ihastunut suureen, kauniiseen muukalaiseen, jolle kaikki kaupungissa oli niin uutta ja mieltäkiinnittävää.

"Sano minulle, mitä tuumasit Lumipalatsista", sanoi hän. "Luulenpa, että Mrs Winnie on aivan vimmoissaan sinun päällesi. Saat nähdä, että hän on vaarallinen, poikani — hän panee sinut vielä maksamaan päivällisistäsi, ennenkuin pääset irti!"

Kun juna oli lähtenyt, ympäröi Majuri itsensä apollinariksella ja skotlantilaisella viinillä, ja ryhtyi sitten huvittamaan itseään. "Näittekö 'humalaista vohlaa' laudalla?" kysyi hän. (Siten kutsuu meidän kohtuudenpitävä piirilakimiehemme minun siivoa esikoisperijääni). "Te olette tapaava hänet linnassa — Havensit ovat hyviä hänelle. He tietävät, miltä se tuntuu, arvaan minä; kun hän oli vielä pojannallikka, sai hänen merirosvomainen setänsä tapella Jerseyssä kuusi kuukautta heitä vastaan, välttääkseen lain ankaraa kouraa."

"Ettekö ole siitä kuullut?" jatkoi Majuri, imeksien juomaansa. "Sic transit gloria mundi! [Niin katoaa maailman kunnia! Suom.] Se tapahtui silloin, kun suuri kapteeni Kidd Havens kasasi miljoonia, joita hänen jälkeläisensä tuhlaavat sellaisella hurmaavalla insouciancella. Hän ryösti paljaaksi erään virran äyränteet, ja Wallingien varsinainen kantaisä koetti ostaa häneltä pois sitä oikeutta, mutta Havens uitti suunnattoman määrän uusia tukkeja yöllä, rehellisesti vasten oikeuden määräystä, ja meni matkoihinsa melkein kaikkine rahoineen. Se kuulostaa aivan ooperamaisen koomilliselta — he pitivät säännöllistä, aseellista leiriä virralla lähes kuusi kuukautta — kunnes kapteeni Kidd matkusti parin miljoonan markan arvoinen setelipinkka laukussaan Albaniaan, ja sai lakialaativan tuomiokunnan laillistuttamaan menettelynsä. Tämä oli juuri sodan jälkeen, niinkuin tiedätte, mutta minä muistan sen aivankuin se olisi tapahtunut eilessä päivänä. Tuntuu kummalliselta ajatella, että joku ei olisi siitä kuullut."

"Olen kuullut Havenseista ainoastaan ylimalkaisesti", sanoi Montague.

"Niin", sanoi Majuri. "Mutta minä tunnen heidät yksityiskohtaisesti, sillä minä olen hoitanut muutamia niistä tukkivarastoista kaikkina näinä vuosina, eikä koskaan sen jälkeen ole maksettu mitään voitto-osuuksia. Se ja käsitykseni Johnin ylellisestä vieraanvaraisuudesta pyrkivät ajatuksissani liittymään toisiinsa."

Majuri johdatti Montaguen mieleen kertomuksen roomalaisesta keisarista, joka huomautti, että rahalla ei ollut mitään hajua.

"Ehkei ole", sanoi Majuri. "Mutta olkoon miten tahansa, jos olisit taikauskoinen, saattaisit tehdä mitä tahansa päätelmiä Havensin onnesta. Ottakaa tuo tyttöraukka, joka nai Paroonin."

Ja Majuri alkoi kuvailla tuon kuuluisan kansainvälisen ystävyysliiton julkaisemista, joka monta vuotta sitten oli liikuttanut ihmisten mieliä kummallakin mannermaalla. Koko ylhäisö oli ollut läsnä loistavissa häissä, ja arkkipiispa oli toimittanut juhlamenot, ja sanomalehdet olivat omistaneet palstamääriä pukujen, jalokivien, lahjojen ja kaiken muun juhlallisuuksien prameuden kuvailemiseen. Ja Parooni oli rappeutunut pikku-raukka, joka potki ja löi vaimoaan, ja rehenteli hänen kasvojensa edessä, ja kulutti kuusikymmentä miljoonaa markkaa hänen rahoistaan parissa vuodessa. Ajatus tuskin saattoi seurata tämän melkein mielipuolen olennon juominkeja — hän oli tuhlannut miljoonan markkaa yksissä pidoissa, ja uhrannut puolta vertaa enemmän kilpikonnanluiseen vaatesäiliöön, jossa Ludvig XVI oli pitänyt vaatteitaan! Hän oli hankkinut timanttisen kaulakoristeen vaimolleen, ja ottanut kaksi sen neljästä timanttirivistä pois, ennenkuin lahjoitti sen hänelle. Hän oli maksanut viisisataatuhatta markkaa vuodessa eräälle ratsastajalle, jota pariisilaiset ihaili, ja kokonaisen omaisuuden muutamasta palatsista Veronassa, jonka hän oli heti revittänyt maahan muutamien paneelimaalausten takia. Majuri kertoi eräästä ulkoilmajuhlasta, jonka hän äkkinäisestä mielijuohteesta oli pannut toimeen: kymmenentuhatta venetsialaista lyhtyä, kymmenentuhatta metriä mattoa; kolmetuhatta kullattua tuolia, ja pari kolmesataa tarjoilijaa ihastuttavissa puvuissa; kaksi palatsia rakennettuna veden päälle, merihevosineen ja delfiineineen, ja puoli tusinaa orkestereja ja useita satoja kuorotyttöjä suuresta oopperasta! Ja välillä kaikellaisia seikkailuja, hän osti paikan edustajakamarissa, puhui ja taisteli kaksintaisteluja Pyhän Katoolilaisen Kirkon puolesta — ja kirjotti artikkeleita Ameriikan keltaisiin sanomalehtiin. "Ja sellainen on minun menetettyjen voitto-osuuksieni kohtalo!" valitti Majuri.

Asemalla oli joukkuetta vastassa useita automobiileja, ja he ajaa viilsivät pitkin leveää tietä läpi laakson, sivuuttivat pienen järven ja niin olivat he Havensin linnan kaduilla.

Se oli suuremmoinen rakennus, parisen sataa jalkaa korkea. Ensin astuttiin suureen saliin, joka oli noin viisikymmentä jalkaa leveä, ja siinä oli suuri takka ja marmorista ja pronssista tehdyt rappuset, ja huonekalusto kullatusta puusta ja tulipunaisesta sametista, ja jättiläismäinen maalaus, joka peitti kolme seinää, ja kuvasi Perun valloitusta. Jokainen huone oli kalustettu eri ajanjaksojen tyyliin — yksi Ludvig IV:nen, yksi Ludvig V:nen, yksi Marie Antoinetten, ja niin edespäin. Siellä oli vastaanottohuone ja kuninkaallinen musiikkisali; päivällishuone gregoorialaiseen tyyliin, ja biljaardihuone samoin englantilaiseen malliin, korkealle ulottuvine laudoituksineen ja paljaine paneeleineen; ja kirjasto, ja aamuhuone ja kasvihuone. Yläkerrassa, huoneryhmän keskustassa oli kuninkaallinen vuode ja makuusija, jonka yksin huhuttiin maksaneen satakaksikymmentäviisituhatta markkaa; ja jonkinlaisen käsityksen tämän palatsin häikäisevästä ylellisyydestä voi saada, kun sai tietää, että huonekaluja peittävän kultauksen alla oli harvinaista ja kallista tsherkessiläistä pähkinäpuuta.

Kaikki tämä oli kaunista. Mutta se, mikä veti ihmisiä Havensin linnaan, oli kasino — niin oli Majuri huomauttanut. Se oli oikeastaan yksityinen urheiluklubi, ja heillä oli karvarinparkkinen kilpa-ajorata, jonka pinta-ala oli yhtä suuri kuin Madison Square Gardenin hippodroomin, ja siinä oli taivaansininen katto ja kolme- tai neljäkymmentä kaarilamppua yöllisiä leikkejä varten. Siellä oli keiliratoja, biljaardi- ja lepohuoneita, pallo-, tennis- ja rakettikenttiä, täydellinen voimistelusali, ampumagalleria, ja uima-allas turkkilaisine ja venäläisine kylpyineen. Tässä kasinossa yksin oli huoneita neljällekymmenelle vieraalle.

Sellainen oli Havensin linna; se oli maksanut viisitoista tai kaksikymmentä miljoonaa markkaa, ja kaksitoista jalkaa korkean muurin sisäpuolella, joka ympäröi sen pinta-alaa, eli kaksi maailmaan väsynyttä ihmistä, jotka eivät pelänneet mitään muuta niin paljon kuin yksinjäämistä. Siellä oli aina vieraita, ja erikoisissa tilaisuuksissa saattoi olla kolme tai neljä joukkuetta. He ajella huristivat ympäri maatilaa automobiileillaan; he ratsastivat ja ajelivat; he leikkivät sisä- ja ulkoilmaleikkejä, tai pelasivat, tai vetelehtivät tyhjäntoimittajina ja lörpöttelivät, taikka vaeltelivat ympäri oman makunsa mukaan. Kun tuli johonkin näistä paikoista, oli se samaa kuin olisi pysähtynyt hotelliin, mutta seura oli täällä vain valittua, ja sen sijaan että olisit ainoastaan maksanut laskun, sait antaa lähtiessäsi palvelijoille sata tai puolitoistasataa markkaa.

Havensin linna oli suuri huvittelupalatsi, jossa kauniit ja komeannäköiset miehet ja naiset yhdessä toimeenpanivat mitä moninaisimpia, kauniita ja miellyttäviä leikkejä. Iltasin roihusivat suuret halot salin takassa, ja saatettiin panna toimeen vaatimattomat tanssit — musiikkia oli siellä aina saatavilla. Silloin tällöin oli heillä juhlalliset tanssiaiset, joissa vilisi rikkaita pukuja ja säihkyviä jalokiviä, ja ympäristö hehkui yhtenä valomerenä lyhtyjen valossa; täydellinen orkesteri soitteli säveleitään, ja erikoiset junat kuljettivat vieraita kaupungista. Taikka sitten tuotiin koko näyttelijäseurue esittämään näytäntöä teatterissa; tai kuunneltiin viisunlaulajia, tai katseltiin temppujentekijäjoukkuetta, tai opetettujen eläinten näyttelyä. Taikka sitten saattoi olla joku suuri pianisti, povari, tai transsimediumi. Kuka tahansa, joka toi sinne uutta, väreilevää elämää, oli sinne tervetullut — se ei merkinnyt mitään, vaikka maksu olisi ollut useita satoja markkoja minuutilta.

Montague pudisti isäntänsä ja emäntänsä ja muutamien muiden käsiä; niiden joukossa oli Billy Price, joka heti kutsui hänet luokseen ja vei hänet ulos ampumagallerialle. Montague otti kiväärin, ja tyydytti Billyn ihastusta näyttämällä hänelle taitoaan. Sen huomasi myöskin Siegfried Harvey, joka oli kuuluisa halkimetsien-ratsastaja ja "poolomies." Harveyn isä omisti kuparikaivoskentän, ja oli antanut pojalleen nimen yhden kilpajuoksuansa jälkeen; hän oli suuri, leveäolkainen nuorukainen, jokaisen suosikki; ja huomatessaan seuraavana aamuna, että Montague istui hevosen selässä aivankuin olisi siihen syntynyt, pyysi hän häntä tulemaan maatilalleen Long Islandiin, katsomaan vähän ketunjahtia.

Pukeuduttuaan päivällispukuunsa tuli Montague alakertaan, ja kohtasi Betty Wymanin, joka seisoi loistavana niinkuin aamuruskon haltijatar oransin värisellä pilvellä. Hän esitti Montaguelle Mrs Vivie Pattonin, joka oli pitkä, solakka ja hurmaava, ja sama, joka oli käskenyt miehensä mennä helvettiin. Mrs Viviellä oli mustat silmät jotka vilkkuivat ja säteilivät, ja hän oli vetreän elinvoimaisuuden lämmin tulivuori, joka oli aina purkautumistilassa. Montague aprikoi, olisiko Mrs Vivie jutellut hänen kanssaan niin iloisesti, jos olisi tietänyt, mitä hän oli kuullut hänen perheselkkauksistaan.

Seurue siirtyi päivällishuoneeseen, missä tarjottiin toinen noista loistavista ja suunnattoman kalliista aterioista, ja Montague oli näkevinään kohtalonaan koko jälellä olevan elämänsä ajan syödä tuollaisia aterioita. Mutta Mrs Billy Aldenin sijasta skotlantilaisineen whiskyineen oli Mrs Vivie, joka joi shampanjaa hirvittävät määrät; ja päivällisen jälkeen kokoontuivat peliveikot säännönmukaisesti omiin ryhmiinsä.

Vieraiden joukossa oli pitkätukkainen ja fantastisen näköinen ulkomaalainen, joka oli illan "leijona", ja istui puolen tusinan ihailevan naisen ympäröimänä. Nyt saateltiin hänet musiikkihuoneeseen, ja silloin kävi selville, että hän oli viuluvirtuoosi. Hän soitti niin kutsuttua "salonkimusiikkia" — sellaista, joka oli kirjotettu etupäässä herroille ja naisille kuunneltavaksi päivällisaterian jälkeen; myöskin soitti hän ihmeellisen yhdistelmän, jota kutsuttiin concertoksi, ja se tuntui olevan kokoonpantu yksinomaan sitä varten, että lyhyessä ajassa voisi näyttää äärimmäisen vaihtelevaa sormivoimistelua. Oppiakseen suorittamaan näitä urotöitä, täytyi aivankuin jonkun sirkusakrobaatin omistaa koko elinaikansa niiden harjottelemiseen; ja Montaguen mieli tuli alakuloisen väsyneeksi; ainoa, mikä hänelle siitä jäi, oli tunne jostakin typerästä ja alkuperäisen naivista turhuudesta.

Montague seisoi hetken katse tuijottavana; ja sitten alkoi hän silmillään seurata joukkoa: kuka jutteli, kuka nauroi koko suorituksen ajan. Sitten kuljeskeli hän ja tuli biljaardihuoneeseen, missä Billy Pricellä ja Chauncey Venablella oli jännittävä peli käynnissä; ja sieltä meni hän tupakoimishuoneeseen, missä paksu, pieni Majuri oli kerännyt ympärilleen joukon elämänhaluisia nuorukaisia pelaamaan "klondikea." Se oli murhaava uhkapeli, jota he pelasivat ilman määrää; pelaajat itse olivat vaiti ja kylmiä, — mutta katsojat, jotka kerääntyivät ympärille, olivat täynnä jännitystä.

Aamulla huristi Charlie Carter Alicen, Oliverin ja Bettyn kanssa ulos automobiilillaan; ja Montague kulutti aikaansa koettelemalla muutamia Havensin kilpajuoksijoista. Maanantaina avattiin New Yorkissa hevosnäyttely, ja ilmassa tuntui olevan odotuksen herättämää, pidätettyä jännitystä; Mrs Caroline Smythe, ihastuttava nuori leski oli liittynyt hänen kanssaan kuljeksimaan, ja hän jutteli Montaguelle kaiken tästä näyttelystä, ja ihmisistä, jotka siihen ottaisivat osaa.

Ja iltapäivällä otti Majuri Venable hänet kävelylle ja näytti hänelle maatilukset. Hänelle oli kerrottu, mitä suunnattomia summia oli uhrattu niiden laittamiseen; mutta sittenkään, numerot eivät olleet mitään, verrattuina siihen, mikä todellisuudessa avautui silmien eteen. Siellä oli vuoria ja jyrkänteitä, ja niin kauas kuin silmä kantoi vihreitä kenttiä ja puistoja, ja siellä täällä kohosi portaita, ja suihkulähteitä ja kuvapatsaita, jotka olivat tehdyt hohtavan valkoisesta marmorista. Siellä oli leveä italialainen käytävä, joka useiden toisiaan seuraavien avonaisien ruohokenttien läpi vei sähkön avulla toimivalle suihkulähteelle; sen jalusta oli kuusikymmentä jalkaa läpimitaten, ja siinä oli pronssiset vaunut ja marmoriset hevoset. Siellä oli vedenalaisia puutarhoja suihkulähteineen, jotka olivat tuodut etelä-Ranskasta, ja kreikkalaisia pylväskäytäviä, ja marmorisia istuimia, ja kukkamaljakoita ja muita taidekalleuksia.

Ja sitten olivat tallit; jättiläismäinen renessanssityylinen rakennus, jonka yläkerrassa oli täydellisesti järjestetty teatteri. Siellä oli myöskin maanviljelysmallitalo ja meijeri; ja poolokenttä, ja aitauksella suljettu ratsastuskenttä lapsia varten; ja koiratarhoja ja kyyhkyslakkoja, kasvihuoneita ja hirvipuistikoita — karhujen luolalle ja eläintarhalle oli oma puistikkonsa. Paluumatkallaan kulkivat he lopuksi kasinon ohi, missä musikaaliset kellonsoinnut ilmaisivat joka neljännestunnin. Montague pysähtyi ja tuijotti ylös torniin, mistä äänet olivat tulleet.

Mitä enemmän hän katseli, sitä enemmän huomasi hän siinä katseltavaa. Tämän rakennuksen katossa oli monta päätyä, Anna-kuningattaren tyyliin; ja niiden keskustasta kohosi ylös torni, joka oli kahdeksan kulmainen ja vankka rakenteinen, muistuttaen normandilaista tyyliä. Se oli koristettu jouluseppeleillä, jotka oli hakattu valkoiseen marmoriseokseen, ja koristetut muutamilla kirjavilla kaiverroksilla, jotka olivat kuin kullatut tupsut, joita näkee samettiverhoissa. Kaiken tämän yläpuolella kohosi vielä turkkilaisen moskeijan kupooli. Kupoolista nousi ylös kyyhkyslakan näköinen koroke; ja tästä kohosi maalaismetodistikirkon solakka, valkoinen huippu. Sen kärjessä oli Dianan kuvapatsas.

"Mitä Te katsotte?" kysyi Majuri.

"En mitään", sanoi Montague, lähtiessään jatkamaan kulkuaan. "Onko koskaan esiintynyt heikkomielisyyttä Havensin perheessä?"

"En tiedä", vastasi toinen hämmästyneenä. "Kerrotaan, että vanha isäntä ei koskaan voinut nukkua yöllä, ja hänen tapanaan oli kierrellä yksin puistossa. Otaksuttavasti hänellä oli jotakin omallatunnollaan."

He kulkivat pois; ja Majurin lörpöttelyn salvat aukenivat. New Yorkissa oli vanha kauppias, joka oli ollut Havensin yksityissihteeri. Ja Havens pelkäsi aina hirveästi joutuvansa salamurhan esineeksi, ja siksi joka kerta kun he matkustivat ulkomaille, vaihtoivat hän ja sihteeri asemaa. "Tuo vanha mies on suuri ja kunnioitusta herättävä", sanoi Majuri, "ja hullunkurista on kuulla hänen kertovan, kuinka hänellä oli tapana ottaa vastaan kävijöitä ja kuinka ihmisjoukot häneen tuijottivat, sillä aikaa kun Havens, joka oli pieni ja mitättömän näköinen, oli olevinaan hyvin asiaan kuuluva. Ja sitten eräänä päivänä tuli muuan hyvin villin näköinen olento Havensin toimistoon, ja alkoi repiä kääreitä yhden paketin ympäriltä, joka loisti aivankuin metalli, — ja nopeaan kuin salama heittäytyivät hän ja Havens laattialle kasvoilleen. Sitten, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, katsoivat he ylös, ja näkivät hämmästyneen vieraan katselevan heitä kaidepuun yli. Hänellä oli kuparista tehty patenttikirnu, jonka hän oli antanut Havensin myytäväksi!"

Montague olisi toivonut, että tämä vierailu kestäisi viikon tai pari kahden päivän asemasta. Hänen mieltänsä kiinnitti elämä täällä, ja ne henkilöt, jotka sitä elivät; kaikki, joita hän tapasi, olivat huomattavia yhteiskunnallisissa piireissä, ja muutamat myöskin liikemiesmaailmassa, eikä voinut toivoa parempaa tilaisuutta oppia heitä tuntemaan.

Montague tunsi ajan kuluvan ja työnsä käyvän hitaasti. Mutta ollessaan leikkimässä taikka hulluttelemassa, ei hän hetkeksikään kadottanut mielestään todellista tarkoitusperäänsä, jona oli paikan löytäminen itselleen liikemaailmassa; ja hän seurasi tarkoin ihmisiä, ja toivoi, että heidän keskustelustaan saisi jonkinlaisen näkökannan toiveensa toteuttamiseen. Siksi herätti hänen mielenkiintoaan, kun Mrs Smythe huomautti, että heidän vieraidensa joukossa oli Vandam, joka oli erään suuren henkivakuutusyhtiön virkailija. "Freddie" Vandam, niinkuin nainen häntä kutsui, oli mies, jolla oli merkitystä rahamaailmassa; ja Montague sanoi itselleen, että kohdatessaan häntä täytyisi hänen todella jotain saada aikaan. Etevät kielikellot ja poolonpelaajat ja nelivaljakkojen tuntijat olivat kyllä kaikki hyvin hyviä, mutta hänen oli ansaittava toimeentulonsa, ja hän pelkäsi, että kysymys tulisi olemaan vaikea ratkaista.

Sentähden oli hän iloinen, kun sattuma toi hänet ja nuoren Vandamin yhteen, ja Siegfried Harvey esitteli heidät. Ja sitten Montague sai kestää suurimman kolauksen, mitä New York oli vielä hänelle tarjonnut.

Ei sitä antanut Freddie Vandamin keskustelu; eittämättä hänellä oli oikeus olla innostunut hevosnäyttelyyn, sillä hän itse aikoi panna näytteelle useita hienoja hevosia, eikä hänellä ollut mitään syytä tuntea velvollisuudekseen keskustella vieraan henkilön kanssa, yksityisillä vierailuilla mistään vakavammasta asiasta. Vaan sen antoi hänelle miehen käytös, hänen koko persoonallisuutensa. Sillä Freddie oli oikea muotileijona, jolla oli täydellinen pilalehtien keikarinarrien liioitellun naurettava esiintymistapa. Hänellä oli silmiinpistävä ja hullunkurinen keikarin puku, ja pieni keppi, jolla hän teki asentoja; hän käytti aaltoilevaa tukkaa ja hänen silkin hienot viiksensä ja partansa olivat laitetut hienoihin suipukoihin, joita hänen toimeliaat sormensa alinomaa pitivät terävinä. Hänen keskustelunsa oli täynnä ranskalaisia lauseparsia ja ranskalaisia mielipiteitä; hän oli kasvanut ulkomailla, ja halveksi sydämestään kaikkea ameriikkalaista — kauppakirjeensäkin saneli hän ranskaksi, jättäen pikakirjoittajansa asiaksi niiden kääntämisen. Hänen paitansa olivat koristellut orvokeilla, ja ne tuoksuivat orvokeille — ja hänen hevostensa päissäkin oli orvokkikimppuja, jotta hän ajaessaankin voisi nauttia niiden tuoksusta!

Oli olemassa eräs julma puheenparsi Freddie Vandamista — että jos hänellä vaan olisi ollut hiukkasta enemmän aivoja, olisi hänestä tullut narri. Ja Montague istui, tarkastaen hänen käyttäytymistään ja kuunnellen hänen tyhjänpäiväistä puhettaan, ja hänen järkensä oli aivan hämmentynyt ja sekaisin. Kun hän viimein nousi ja läksi, kohosi hänen eteensä uusi puoli tuosta luonteeltaan monimutkaisesta probleemista. Kuka kykenisi antamaan hänelle avaimen tähän mysterioon — ken olisi sellainen, joka kykenisi selittämään hänelle maailman, missä sellainen mies kuin tämä, hallitsi kahta kolmea miljaardia markkaa uskottuja varoja.

Seitsemäs luku.

Aivan hyödytöntä oli koettaa saada ketään puhumaan vakavista asioista juuri tähän aikaan — sillä tuleva viikko koko seuraelämässä kuului yksinomaan hevosille. Sunnuntai-aamuna kirkkoon ajavat seurueet juttelivat koko matkan hevosista, ja ihmisryhmät, jotka olivat kerääntyneet kirkon ovien eteen nähdäkseen heidän laskeutuvan automobiileistaan, ja tehdäkseen huomautuksia heidän huomiota herättävistä puvuistaan; lukivat koko iltapäivän sunnuntain sanomalehdistä hevosista ja loistavista puvuista, joita naiset tulisivat näyttelyssä kantamaan.

Muutamat joukkueesta läksivät jo sunnuntai-iltana; Montague läksi jälelle jääneiden kanssa maanantaiaamuna, ja söi aamiaista Mrs Robbie Wallingin, Oliverin ja Alicen kanssa. He olivat pukeneet hänen hännystakkiin, silkkihattuun ja hienoihin säärystimiin; ja he ottivat hänet mukaansa ja panivat hänet istumaan Robbien aitioon eturiviin.

Siellä oli suuri parkkinen arena, jolla hevoset esiintyivät; ja ympärillä oli kaideaitaus ja leveä kävelyalue katselijoita varten; viimeisinä, muutamia jalkoja maan pinnan yläpuolella kohosivat aitiot, joissa istui koko New Yorkin seuraylhäisö. Sillä hevosnäyttelyyn osaaottaminen oli nyt muodostunut tärkeäksi kansalliseksi velvollisuudeksi. Muuan vieraileva ulkomaalainen prinssi oli viime vuonna katsonut sopivaksi käydä sitä katsomassa, ja tänä vuonna "jokainen" tahtoi tulla.

Montague tottui nopeasti asioiden tilaan; hän huomasi hymyillen, kuinka helppoa oli tottua pitämään luonnollisena silkillä koristeltua vuodetta ja pöytäliinaa, seinämaalauksia, yksityisvaunuja ja kultalautasia. Aluksi oli hänestä tuntunut oudolta ja aivan mahdottomalta nähdä valkopukuisen naisen tai valkopukuisen miehen odottavan, valmiina vastaanottamaan hänen määräyksiään; mutta hän alkoi tottua noihin äänettömiin ja sanattomiin lakeijoihin, joita oli kaikkialla hänen ympärillään, odottamassa hänen pienintä viittaustaan. Samoin hän arveli vähitellen tottuvansa myöskin hevosiin, joiden hännät olivat leikatut lyhyiksi ja harjat tasarivisiksi töyhdöiksi; ne olivat opetetut nostelemaan jalkojaan kummallisella, erikoisella tavalla, ja ajettaessa oli niillä suussaan teräväsyrjäiset suitset, jotka repivät niiden suuta ja teki niiden käynnin vilkkaaksi.

Siellä oli kuormahevosia, kyytihevosia, ratsastus- ja metsästyshevosia, pooloponia, siitoshevosia — kaikkia hevoslajeja, mitä ihmiset huviksensa käyttävät; niitä oli siellä ainakin sata eri "luokkaa." Ratsastajat esittivät niillä korkeakouluratsastusta kiertämällä arenaa, ja varta vasten asetettu komitea, toimi palkintotuomarina, joka arvosteli sinisiä ja punaisia ohjia. Nähtävästi niiden suuresti keinotekoinen sirous oli todellisuutta niille ihmisille, jotka ottivat osaa näyttelyyn, sillä katselijat väreilivät kiihtymyksestä ja tervehtivät käsien taputuksella yleisiä voittajia. Heillä oli kokonainen sarja sovittuja merkkejä, joita kaikki ymmärsivät — olipa heillä uusi puhekielikin. Sanottiin, että nämä "nyöpelit" olivat "ylväitä" ja "ketteriä"; nuo olivat "huojuvia" ja "konstikkaita" ja "höllyviä."

Hevoset muodostivat todellisuudessa kuitenkin vain pienen osan tästä näyttelystä, ei tarvinnut istua siellä koko iltapäivää ennenkuin pääsi selville, että tilaisuus oli itse asiassa ylhäisönäyttely. Sillä kuusi tai seitsemän tuntia päivästä oli leveä käytävä ahtautunut niin täyteen ihmisolentoja, että vain suurella vaikeudella saattoi liikkua; ja tämä väkijoukko katseli tuskin koskaan arenalle — se tuijotteli ylös aitioihin. Koko vuoden ympäriinsä saivat tyytymättömät keskiluokkiin kuuluvat miljoonat lukea "hienon säädyn" elämästä; ja tänne oli heillä tilaisuus saapua ja nähdä heitä — elävinä ja todellisina ja puettuina loistaviin pukuihinsa. Täällä oli koko grand monde numeroiduissa aitioissa ja heidän nimensä merkittyinä ohjelmiin, niin että jokainen saattoi löytää heidät suoraan. Kymmenen tuhatta ihmistä muista kaupungeista oli tullut New Yorkiin vain siinä tarkotuksessa, että olisi tilaisuudessa heitä näkemään. Naiset, jotka elivät pensionaateissa ja laittoivat itse vaatteensa, olivat tulleet saamaan viitteitä muoteihin; kaikki kaupungin vaatteiden valmistajat olivat samaa tarkoitusta varten saapuvilla. Hienostoelämän reporterit olivat tulleet muistiinpanokirjat käsissään; ja seuraavana aamuna hienoston matkijat kaikkialla ympäri koko Yhdysvaltojen lukivat näyttelystä sanomalehdissä tähän tapaan: "Mrs Venable oli puettu aistikkaaseen, purppuraviolettiin pukuun ja Eton-sakettiin, jota koristi silkkinen reunustin, ja joka aukeni pitsirinnustimen yli. Hänen hattunsa oli samaa väriä, ja sen ympäri oli kiedottu paksulti helakan punaisen ja oranssin väristä harsoa, ja päälaella oli paratiisilintuja, jotka täydensivät ulkonäköä. Turkikset olivat hopeaketun nahkaa." [Hopeakettu, Vulpes argentatus, on eräs ulkomaalainen kettulaji. Suom.]

Kaikista oivallisimmat Metropoliksen suurista päivälehdistä painoivat palstamääriä tällaista luettavaa; ja "keltaisissa" sanomalehdissä oli mielipiteiden vaihtoa "asiantuntijain" kesken puvuista, ja puolisen sivua kuvia enimmän huomiota herättäneistä aitioiden haltijoista. Montaguen istuessa juttelemassa Mrs Wallingin kanssa, näppäsi puoli tusinaa kameeroja heistä pikakuvat; ja kerran muuan nuori mies luonnoskirjanen kädessään tuli ja alkoi kylmäverisenä tehdä työtä. — Tuollaisten asiain suhteen osotti hienoston nainen kolmea eri tunnealaa; ensimäinen se, mitä hän osotti yleisölle — tuota väsynyttä, halveksivaa välinpitämättömyyttä; toinen se, minkä hän ilmaisi ystävilleen — naivin raivokas, mutta avuton harmi; ja kolmas se, mitä hän itse asiassa tunsi — tuo ilkamoiva voitonriemu kilpailijoitaan kohtaan, joiden kuvia ei oltu julkaistu ja joiden pukuja ei oltu kuvattu.

Se oli ylimystönaisten suuri pukuparaadi. Hänen, joka tahtoi näytellä asiaankuuluvaa osaa siinä, täytyi kuluttaa ainakin viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa sillä viikolla. Oli aivan välttämätöntä käyttää joka päivä eri pukua iltapäivällä ja illalla; mutta muutamat, jotka olivat mestareita vaihtamaan nopeasti ja olivat ylpeitä siitä, saattoivat kantaa kolme tai neljä pukua päivässä, ja tarvitsivat siten pari tusinaa koko näyttelyä varten. Tietenkin täytyi olla hatut, kengät ja käsineet, jotka arvokkuudessa vastasivat muuta pukua. Huikean kalliita turkisviittoja riippui huolettomasti yli aition reunanteen, ollakseen siinä näytteellä; ja illalla oli sitten pyroteknillinen jalokivinäyttely. Mrs Virginia Landis kantoi yksinkertaisia helmikorvarenkaita, joiden hän reporttereille kertoi maksaneen satatuhatta markkaa; ja siellä oli kaksi naista, jotka kopeilivat kahden miljoonan markan arvoisella timanttipaljoudella — ja kumpikin heistä oli vuokrannut salapoliisin kiertelemään väkijoukossa ja pitämään heitä silmällä!

Ei kenenkään kuitenkaan tarvitse otaksua, että hevoset, vaikka näyttelivätkin huomaamatonta osaa näyttelyssä olisivat näytelleet halpahintaisinta osaa. Yhden nähtiin ajavan mustalla, neliorhisella valjakolla, joka oli maksanut kaksisataatuhatta; siellä oli toisia, jotka ajoivat ainoastaan yhdellä hevosella, ja olivat maksaneet siitä kaksisataatuhatta. Kaksi ja puoli miljoonaa oli kohtuullinen määrä, minkä joku näytteelle panemisen arvoinen "ryhmä" maksoi. Ja tietenkin nämä hevoset olivat kelpaamattomia muuhun kuin tällaisiin näyttelyihin ja toisten samallaisten hevosten siitokseen. Monet niistä eivät menneet koskaan muulloin ulos talleistaan, kuin vietäessä radalle harjottelemaan; ja noita mutkallisia ja suunnattoman kalliita vaunuja ei missään tapauksessa voitu käyttää muualla — kun niitä kuljetettiin paikasta toiseen, kulkivat ne harvoin omien pyöriensä päällä.

Ja siellä oli ihmisiä, joiden tärkeimmäksi tehtäväksi elämässä oli muodostunut päästä sinisten ohjien voittajaksi näissä näyttelyissä. He pitivät yllä suuria maa-alueita yksinomaan hevosia varten, ja heillä oli vartavasten rakennettuja yksityisiä näyttelyareenoja. Robbie Walling ja Chauncey Venable olivat kumpikin sellaisia ihmisiä; seuraavana kesänä vei toinen Wallingeista täydellisen ryhmän yli meren, opettaakseen hevosten näyttelyleikkiä Lontoon hienostolle. Hän otti pari kolmekymmentä hevosta asiantuntevan hoitajan ja kymmenkunnan apulaisen valvonnan alla; hän lähetti kuusitoista erimallista vaunua, ja kahdet suuret ajopelit, ja tonnin verran varustuksia ja kaikellaisia kankaita. Ne vaativat kokonaisen laivan kannen, ja matka vapautti hänet kolmesta miljoonasta markasta.

Kaiken päivää oli Robbie tietysti arenalla hevoskouluttajiensa ja toisten kilpailijoiden kanssa, ja Montague istui pitämässä seuraa hänen vaimolleen. Heidän luokseen tulvaili lakkaamatta vierailijoita, jotka saapuivat onnittelemaan Mrs Robbieta heidän menestyksestään, ja surkuttelemaan yhdessä Mrs Chauncey Venablen kanssa julkisuutta etsivän piirilakimiehen uhrin kärsimyksiä.

Oli ainoastaan yksi heikko puoli hevosnäyttelyn suhteen, kuten Montague pääsi perille niiden keskustelusta, jotka kävivät heidän luonaan: näyttely oli julkinen, eikä ollut mitään keinoa estää epämieluisia ihmisiä ottamasta siihen osaa. New Yorkissa oli nähtävästi laumoittain rikkaita ihmisiä, jotka eivät kuuluneet hienostoon, ja joiden olemassaoloa ylhäisö kopeasti ei ollut huomaavinaan; mutta nämä ihmiset saattoivat tuoda hevosia kilpailuun, ja voittaa palkintoja, ja vieläpä vuokrata aitionkin ja näytellä pukujaan. Ja he voivat saada reportterit mainitsemaan niistä lehdissä — ja tietenkään nuo tyhmät väkijoukot eivät tietäneet erotusta, vaan tuijottelivat heihin yhtä paljon kuin Mrs Robbieen tai Mrs Winnieen. Ja niin kokonaisen viikkokauden ajan saivat nämä ihmiset elää moisessa autuaallisessa tunnelmassa, että kuuluivat ylhäisöön! "Ei kestä kauan, ennenkuin tuo tekee lopun hevosnäyttelystä", sanoi Mrs Vivie Patton, räpäyttäen mustia silmiään.

Miss Yvette Simpkins esimerkiksi; hienosto vaahtosi ja kuohusi, kun hänen nimensä mainittiin. Miss Yvette oli erään varakkaan arvopaperien välittäjän veljentytär, ja hän piti itseään hienostoon kuuluvana, ja tyhmä yleisö luuli myöskin samoin. Miss Yvetten erikoisena erikoisuutena oli sanomalehtiyleisö; kaikkialla sai nähdä hänen kuvansa, jossain uudessa, "huomiota ja seuraamista ansaitsevassa" puvussa, ja kuvan selityksenä saattoi olla "Miss Yvette Simpkins, New Yorkin parhaiten puettu nainen", taikka "Miss Yvette Simpkins, joka tunnetaan hienoston etevimpänä naistähtenä." Sanottiin, että Miss Yvette, joka oli lyhyt ja paksu, ja jolla oli ruusunhohteiset saksalaiskasvot, oli maksanut kaksi ja puoli tuhatta markkaa yhdestä valokuvasarjasta, missä hän parhaallaan istui uudessa pukeumishuoneessaan; ja hänen kuviaan lähetettiin sanomalehtiin tusinan verran sisältävissä nipuissa kerralla. Miss Yvette omisti yli viidenmiljoonan markan arvosta timantteja — maan hienoimpia, sanomalehtien mukaan; hän oli kuluttanut tänä vuonna kuusisataa viisikymmentätuhatta markkaa pukuihinsa, ja hän antoi pitkiä haastatteluja, joissa hän toi esille tuon tosiasian, että nykyajan nainen ei itse asiassa voi olla hyvin puettu vähemmällä kuin viidelläsadalla tuhannella vuodessa. Miss Yvetten keppihevosena oli se, että hän ei koskaan elämässään ollut ajanut raitiovaunussa.

Montaguella oli aina lämmin kohta sydämessään onnetonta Miss Yvetteä kohtaan, joka teki niin ankarasti työtä tullakseen johtavaksi tähdeksi; sillä tapahtui niin, että Miss Yvetten ollessa arenalla näyttämässä taitoaan irtovaljakoilla ajamisessa, sattui hänelle kohtalorikas kohtaus. Myöhemmin elämässään, kun hän tuli katselleeksi taaksepäin näihin kaukaisiin aikoihin, tuntui hänestä kummalliselta, että hän oli tullut tänne niin huolettomana ja mitään odottamatta, samalla aikaa kun kohtalottaret kutoivat ihmeellisiä lankojaan hänen ympärillään.

Oli tiistai-iltapäivä, ja hän istui Mrs Venablen aitiossa. Mrs Venable oli Majurin sisarpuoli, ja tuo huoleton vanhapoika oli siellä itsekin, sekä myöskin Betty Wyman, joka teki säkenöiviä huomautuksia ohikulkevista; ja aitioon astui Chappie de Peyster erään nuoren naisen seurassa.

Niin paljon oli ihmisiä pysähtynyt ja tullut esitetyksi Montaguelle ja sitten taas mennyt tiehensä, että Montague vain kerran katsahti häneen. Hän huomasi, että hän oli pitkä ja miellyttävän näköinen, ja kuuli hänen nimensä. Miss Hegan.

Ajopelien edessä arenalla oli kaksi hevosta, jotka olivat valjastetut toinen toisensa eteen; ja Montague aprikoi itsekseen, mikä käsittämätön vaikutin sai ihmiset satuloimaan ja ajamaan hevosia moisella tavalla. Keskustelu kohdistui Miss Yvetteen, joka oli arenalla; ja Betty teki huomautuksia siitä peittelemättömästä mielihyvästä, jolla hän heilutti pitkää piiskaa, joka hänellä oli kädessään. "Oletteko nähneet, mitä lehdet sanoivat hänestä tänä aamuna?" kysyi hän. "'Miss Simpkins oli puettu hienoon purppuran väriseen samettiin', ja niin edespäin! Hän esiintyi koko maailmalle kilpa-ajoradan Venuksena!"

"Minkätähden hän ei kuulu seuramaailmaan?" kysyi Montague, uteliaana.

"Hän!" huudahti Betty. "Oh, hänhän on naurettava apina!"

Oli hetken vaitiolo, jota seurasi heidän nuoren naisvierailijansa huomautus. "Mielestäni todellinen syy", sanoi hän, "siihen, että hän ei koskaan ole päässyt ylhäisön jäseneksi, on se, että hän rakasti vanhaa enoansa."

Montague heitti lyhyen silmäyksen puhujaan, joka tähysteli kiinteästi arenalle. Hän kuuli Majurin hihittävän, ja oli kuulevinaan Betty Wymanin hiljaa tirskuvan. Hetkistä myöhemmin nousi nuori nainen, ja huomauttaen muutamin sanoin Mrs Venablelle, kuinka hyvin hänen pukunsa sopi hänelle, poistui hän aitiosta.

"Kuka hän on?" kysyi Montague.

"Hän", vastasi Majuri, "hän on Laura Hegan — Jim Heganin tytär."

"Oh!" sanoi Montague, haukkoen ilmaa. Jim Hegan — rahamaailman Napoleon — jättiläismäisen rautatiejärjestelmän tsaari, ja lukuisten valtioiden poliittisten valtaistuinten takanaoleva voima.

"Lisäksi hänen ainoa tyttärensä", lisäsi Majuri. "Tuhattulimmaista, mikä mehukas pala jollekulle!"

"Joka antaa hänen maksaa joka pennin kaikesta, mitä saa, olkoon hän kuka hyvänsä!" heitti Betty kostonhimoisena.

"Ettekö pidä hänestä?" kysyi Montague; ja Betty vastasi nopeasti. "En!"

"Hänen pappansa ja Bettyn suurpappa ovat aina sotajalalla keskenään", pisti väliin Majuri Venable.

"Minulla ei ole mitään tekemistä isoisäni riitojen kanssa", sanoi nuori nainen. "Minulla on kylliksi huolia itselläni."

"Mikä häntä sitten vaivaa, Miss Hegania?" kysyi Montague nauraen.

"Omasta mielestään on hän liian hyvä siihen maailmaan, missä hän elää", sanoi Betty. "Ollessaan hänen kanssaan tuntuu samallaiselta kuin jos seisoisi tuomioistuimen edessä."

"Kieltämättä sekottava tunne", lisäsi Majuri.

"Häneltä ei koskaan saa mitään, jossa ei olisi kätkettynä piikkiä", jatkoi tyttö. "Kaikki hänen huomautuksensa ovat tarkotetut takaperin luettaviksi, ja ainakin minun elämäni on liian lyhyt oikaistakseni niiden mutkia. Tahdon, että jokainen sanoisi selvällä englanninkielellä sen, mitä hän tarkoittaa, sittenpähän voin hänestä pitää tai olla pitämättä."

"Useimmin olla pitämättä", sanoi Majuri ilkeästi; lisäten, "Kuitenkin, kaikitenkin, hän on kaunis."

"Saattaa olla", sanoi toinen. "Sellainen on tuo neitsyt; mutta minä pidän enemmän jostakin siedettävämmästä."

"Mitä varten Chappie de Peyster kiemailee hänen ympärillään?" kysyi Mrs Venable. "Onko hän ehdolla?"

"Ehkä hänen velkansa ahdistelevat häntä taas", sanoi Mistress Betty. "Hänen täytyy olla epätoivoisessa asemassa. — Oletteko kuulleet, kuinka Jack Audubon teki hänelle tarjouksen?"

"Onko Jack tehnyt tarjouksen?" huudahti Majuri.

"Tietysti on", sanoi tyttö. "Hänen veljensä kertoi minulle." Sitten selitti hän, Montaguen suosioksi, "Jack Audubon on Majurin serkku, ja kuiva kirjatoukka, ja viettää kaiken aikansa kooten sittiäisiä."

"Mitä hän on sanonut tytölle?" kysyi Majuri suuresti huvitettuna.

"No niin", sanoi Betty; "hän sanoi tietävänsä, että tyttö ei rakastanut häntä; mutta tyttö myöskin tiesi, että hän ei välittänyt vähääkään hänen rahoistaan, ja ehkä hän siis tahtoisi naida hänet, jotta toiset miehet jättäisivät hänet rauhaan."

"Tuhannen tulimmaista!" huusi vanha herra, iskien kämmenillä polviinsa. "Mestaritunnustus!"

"Onko hänellä niin paljon kosijoita?" kysyi Montague! ja Majuri vastasi: "Rakas poikani — hänellä on eräänä päivänä oleva puoli miljaardia markkaa!"

Nyt astui Oliver aitioon, ja Betty nousi ylös ja meni ulos kävelemään hänen kanssaan; silloin Montague pyysi valaistusta Miss Heganin huomautuksen suhteen.

"Mitä hän sanoi, on täydellisesti totta", vastasi Majuri; "se vain ärsytti Bettyä. Seuramaailman vesiä luovii moni ylhäinen nainen, joka on lähettänyt vanhat sukulaiset pois näkyvistä telkien taakse."

"Kuinka vanhan Simpkinsin on käynyt?" kysyi toinen.

"Hän on taitava vekkuli", vastasi Majuri. "Hänellä on suuri talo, ja hänen ainoa ilonsa elämässä on jumalallinen Yvette. Se on oikeastaan hän, joka tekee hänet naurettavaksi — hänellä on säännöllinen sanomalehtiasiamies häntä varten, miekkonen, jonka hän kattaa timanteilla, kunnes saa tyttärensä kuvan lehtiin."

Majuri pysähtyi hetkeksi tervehtiäkseen muuatta tuttavaa, ja ryhtyi sitten jatkamaan keskustelua. Nähtävästi saattoi hän jaaritella tähän tuttavalliseen tapaan kenestä tahansa henkilöstä, jonka nimen toinen tuli maininneeksi. Vanha Simpkins oli ollut nuorena hyvin köyhä, eikä hän ollut koskaan päässyt siitä muistosta. Miss Yvette kulutti yhdellä kerralla kaksi ja puolisataatuhatta pariisilaisiin pukuihin; mutta joka päivä säästä vanha eno sokeripalat, jotka tulivat kalliin "lunchin" mukana, minkä hän tuotti toimistoonsa. Ja kun hänellä oli muutamia puntia, lähetti hän ne kotia lähettilään mukana!

Tästä keskustelusta sai Montague uuden aavistuksen sen maailman mutkallisuudesta, mihin hän oli joutunut. Miss Simpkins oli "mahdoton"; ja kuitenkin oli siellä esimerkiksi Mrs Landis, jonka hän oli kohdannut Mrs Winnie Duvalilla. Hän oli tavannut häntä useita kertoja näyttelyssä; ja hän kuuli Majurin ja hänen sisarpuolensa nauraa hihittävän muutamalle kappaleelle seuramaailman aikakauslehdissä, jossa kerrottiin, että Mrs Virginia van Rensselaer Landis oli äskettäin palannut onnelliselta metsästysmatkalta kaukaisessa lännessä. Hän ei nähnyt siinä mitään naurettavaa, ennenkuin he kertoivat hänelle toisesta artikkelista, joka oli ilmestynyt joku aika ennen; siinä oli ollut ilmotettuna, että Mrs Landis oli matkustanut etsimään itselleen asuinpaikkaa etelä-Dakotaan, ottaen mukanaan kolmekymmentäviisi lipasta ja villakoiran; ja että "Leanie" Hopkins, kaunis, nuori arvopaperimeklari oli tehnyt kuuden kuukauden köyhyys-, siveys- ja kuuliaislupauksen.

Ja kuitenkin Mrs Landis "kuului" hienostomaailmaan! Ja lisäksi, hän kulutti melkein yhtä paljon pukuihinsa kuin Miss Yvette, ja puvut olivat aivan yhtä merkillisiä; ja että lehdet eivät kirjottaneet palstamääriä niistä, ei riippunut siitä, että Mrs Landis ei olisi sitä täydestä sydämestään halunnut. Hän oli maalattu ja puettu aivan yhtä vapaasti kuin joku kuorotyttö näyttämöllä. Hän nauroi jokseenkin paljon ja kimakalla äänellä, ja hän kertoi ystäviensä kanssa juttuja, joita kuullessa Montaguen teki mieli poistua.

Mrs Landis oli jostakin syystä ihastunut Aliceen, ja kutsunut hänet kahdesti näyttelyn kuluessa kotiaan "lunchille". Ja kun he saapuivat taas kotia illalla, istui tyttö vuoteella turkiksilla peitetyssä vaipassaan, ja jutteli Montaguelle ja äidilleen ja Lucy-mummolle koko käyntinsä.

"Uskon, että naisella ei ole mitään muuta tekemistä tai ajattelemista maailmassa kuin vaatteet yllänsä!" sanoi hän. "Oo, hänellä on pallojalustoilla siirrettäviä peilejä, niin että hän voi nähdä joka ainoan osan hameestaan! Ja hän saa kaikki vaatteensa Pariisista, neljästi vuodessa — heillä on nyt neljä muotikautta kahden asemesta, sanoo hän! Luulin, että minun uudet vaatteeni olivat jo jotakin, mutta voi viheliäistä, kun näin hänet!"

Sitten siirtyi Alice kuvailemaan neljäntoista lippaan purkamista, jotka juuri sinä päivänä olivat tuodut tullaushuoneelta. Mrs Virginian coutourièrellä oli hänen maalattu valokuvansa (esiintyen luonnollisissa väreissä) ja täsmällisten mittojen mukainen vartalo; siten jokainen hänen puvuistaan sopi hänelle täydellisesti. Kaikki puvut saapuivat silkkipaperilla täytettyinä, ja ne kuljetettiin nauhaverkkoihin kiedottuina; ja jokaisen puvun mukana seurasi palanen tehdaskangasta, josta hänen suutarinsa saisi tehdä hänelle kenkiä tai tohveleita. Siinä oli katupukuja ja oopperavaippoja, robes de chambre ja teenjuontiviittoja, vastaanottopukuja, ja ihmeellisiä tanssijais- ja päivällispukimia. Useimmat jälkimäisistä tuli koristella jalokivillä, ennenkuin niissä sai esiintyä, ja niihin oli siroteltu valejalokiviä osottamaan, kuinka oikeat ovat aseteltavat Nämä puvut olivat tehdyt oikeasta pitsi- ja pariisilaisesta koruompelukankaasta, ja niistä maksettuja hintoja oli melkein mahdoton uskoa. Muutamat niistä olivat tehdyt niin hienon hienosta pitsistä, että naisten, jotka niitä tekivät, täytyi istua kosteissa kellareissa, muuten auringonvalo kuivattaisi ohuet langat ja ne katkeaisivat; yksi ainoa kyynärän mitta pitsiä edusti neljänkymmenen päivän työtä. Siellä oli pastellivärinen "batiste de sole" Pompadour-mallinen mantteli, joka oli koristeltu sametinhienoilla silkkikukkasilla, ja maksanut viisituhatta markkaa Siellä oli hattu, jota hänen tuli kantaa sen kanssa, ja se oli maksanut kuusisataakaksikymmentäviisi markkaa, ja kengät harmaasta antiloopin nahkasta, jotka olivat napitetut luonnollisilla helmillä, ja olivat maksaneet kaksisataa markkaa. Ja sitten oli loistava ja monirakenteinen tanssijaispuku vaalean vihreästä chiffon-satiinista, kukitettu syövytetyllä hopealla koristetuilla orchiksilla, ja pitkä hovilaahustin, ylt'yleensä peitetty timanteilla — se oli maksanut kolmekymmentätuhatta markkaa ilman timantteja! Ja sitten oli erityinen automobiilinuttu, joka oli maksanut viisitoistatuhatta; ja leipzigiläinen oopperavaippa tehty valkoisesta syntymättömän lampaan nahkasta ja reunustettu kärpännahkalla, ja se oli maksanut kuusikymmentätuhatta — ynnä lisäksi viisituhatta hatusta, joka oli vaippaa varten! Mrs Landis ei ollenkaan epäillyt maksaessaan sataseitsemänkymmentäviisi markkaa yhdestä silkkinenäliinasta, taikka kaksisataa markkaa yhdestä silkkisukkaparista, taikka tuhat markkaa helmillä ja kullalla kirjaillusta päivänvarjosta, jossa oli ryöpyittäin chiffon-laskoksia, ja niitä oli yksi jokaista pukua varten, samalla tavalla kuin hattujakin.

"Ja hän väittää, että kaikki nuo esineet ovat hintansa arvoiset", sanoi Alice. "Hän sanoo, että ei yksinomaan niiden aine merkitse jotakin, vaan ajatus. Jokainen puku on taideluoma samalla tavalla kuin maalaus. 'Minä maksan taiteilijan luovasta nerosta', sanoi hän minulle — 'hänen taitavuudestaan siepata ajatuksiani, ja hänen taidostaan sovittaa niitä minun persoonallisuuteni — ihonväriini, tukkaani ja silmiini. Joskus suunnittelen minä itse omia pukujani, ja siksi tiedän, mitä vaikeaa työtä se on!'"

Mrs Landis polveutui yhdestä New Yorkin vanhimmista perheistä, ja hän oli oman asemansa nojalla varakas; hänellä oli palatsi viidennellä Avenuella, ja nyt kun hän oli ajanut miehensä ulos, ei hänellä ollut siellä mitään muuta kuin vaatteensa. Alice kertoi heille paikoista, joissa hän niitä säilytti — se oli täydellinen museo! Siellä oli yksi pukuhuone, joka oli tehty tomunpitäväksi kiillotetusta kovastapuusta, ja sen poikki kulki rivi riviltä pitkiä tankoja, joista riippui topattuja hametelineitä. Kaikkialla vallitsi huolellinen järjestys ja sopusointu — jokainen paita oli numeroitu ja samalla numerolla merkityssä kaapin laatikossa voi löytää liivin — j.n.e., hatut, sukat, käsineet, kengät ja päivänvarjot. Siellä oli kaappirivejä, joiden laatikot olivat täyteen pinkatut aistikkaalla, pitsireunusteisella lingeriellä; siellä oli kaksi kaappia, jotka olivat täynnä hattuja, ja kolme, jotka olivat täynnä kenkiä. "Kun hän oli Lännessä", sanoi Alice, "laski yksi hänen kamarineitseistään, ja huomasi, että hänellä oli yli neljäsataa paria! Ja hänellä tosiaan on laatikko, jossa hän säilyttää luetteloa, voidakseen pitää niistä lukua. Ja jokaisen laatikon ympäri kiertää lemuava, silkkinen hajuvesipussi, ja jokaiseen hameeseen ja liiviin on siroteltu pienen pieniä hajuvesipusseja; ja hänellä on oma erikoinen hajuvetensä — hän antoi minulle sitä vähän. Hän kutsuu sitä Coeur de Jeannette, ja hän sanoo keksineensä sen itse ja omistavansa sille patentin!"

Ja sitten ryhtyi Alice kuvailemaan kamarineitsyeen työhuonetta, joka myöskin oli kiillotetusta kovastapuusta ja tomunpitävä, ja siinä oli balkongi vaatteiden harjaamista varten ja metallilangat, joiden päälle asetettiin vaatteet, ja kuumaa ja kylmää vettä ja rautainen silityspöytä, ja sähköllä kuumennettava hella. "Mutta sielläpä ei varmaankaan ole paljoa tekemistä", nauroi tyttö, "sillä hän ei koskaan esiinny samassa puvussa useammin kuin kaksi tai kolme kertaa. Ajatelkaapa vain, että maksaa useita kymmeniä tuhansia markkoja yhdestä puvusta, ja antaa se köyhälle sukulaiselle, sittenkuin sitä on käyttänyt ainoastaan pari kertaa! Ja mikä pahinta; Mrs Landis sanoo tuon kaiken olevan aivan tavallista; sellaisen asiaintilan tapaa jokaisessa kodissa, joka on yhteiskunnallisesti huomattavassa asemassa. Hän sanoi, että on olemassa muutamia naisia, jotka kopeilevat sillä, etteivät koskaan esiinny kahdesti samassa puvussa, ja Bostonissa on yksi hirvittävä henkilö, joka käyttää jokaista pukuaan kerran, ja sitten poltattaa sen juhlallisesti hovimestarillaan!"

"On aivan mieletöntä menetellä moisella tavalla", lisäsi vanha Mrs Montague, kuultuaan koko kertomuksen. "En saata nähdä, kuinka ihmiset voivat sellaisesta saada mitään nautintoa."

"Niin minäkin sanoin", vastasi Alice

"Kenelle sanoit sinä sillä tavalla?" kysyi Montague. "Mrs Landisille?"

"Ei", sanoi Alice, "yhdelle hänen serkulleen. Olin alikerrassa odottamassa häntä, ja tämä tyttö astui sisälle. Ja me jouduimme keskusteluun siitä, ja minä en sanonut uskovani koskaan voivani tottua kaikkeen tuollaiseen."

"Mitä hän sanoi?" kysyi toinen.

"Hän antoi minulle omituisen vastauksen", sanoi tyttö. "Hän on pitkä ja hyvin ylhäisen näköinen, ja minä vähän pelkäsin häntä. Hän sanoi: Te tulette tottumaan siihen. Jokainen, tiedättehän, tekee sitä, ja jos koetatte menetellä toisin, niin he loukkaantuvat; ja Teillä ei ole rohkeutta tehdä sitä ilman ystäviä. Te aijotte joka päivä lakata, vaan Te ette koskaan sitä tee, ja Te jatkatte aina kuolemaanne saakka."

"Mitä sinä siihen vastasit?"

"En mitään", vastasi Alice. "Juuri samalla astui Mrs Landis sisään, ja Miss Hegan meni pois."

"Miss Hegan?" toisti Montague.

"Niin", sanoi toinen. "Se on hänen nimensä — Laura Hegan. Oletko kohdannut häntä?"

Kahdeksas luku.

Hevosnäyttely pidettiin Madison Square Gardenissa — rakennuksessa, joka täytti kokonaisen kaupungin osan. Montaguesta tuntui, että niinä neljänä päivänä, jotka hän oli näyttelyssä, tuli hän esitetyksi niin monelle hengelle, että ne olisivat riittäneet täyttämään rakennuksen seiniään myöten. Jokainen hienoista herroista ja naisista ojensi hänelle suloisesti hansikoidun käden, ja huomautti, mikä erinomainen ilma heillä oli, ja kysyi, kuinka kauan hän oli ollut New-Yorkissa, ja mitä hän siitä piti. Sitten saattoivat he jutella hevosista, ja niistä ihmisistä, jotka olivat saapuvilla, ja vaatteista, joita he kantoivat.

Hän näki harvoin veljeään, joka enimmän ajan oli Wallingin naisten seurassa; ja Alice myöskin oli suurimmaksi osaksi hänestä erotettu, ja toiset pitivät hänestä huolta. Kuitenkaan ei hän koskaan ollut yksin — aina oli joku nuori rouva valmiina ohjaamaan hänet vaunulleen ja kiidättämään hänet kotiaan aamiaiselle tai päivälliselle.

Hän ihmetteli useasti, minkätähden ihmiset olivat niin ystävällisiä hänelle, muukalaiselle, ja henkilölle, joka ei voinut tehdä heille mitään korvaukseksi. Mrs Billy Alden ryhtyi hänelle sitä selittämään hänen eräänä iltapäivänä istuessaan Mrs Aldenin aitiossa. Nähtävästi täytyi olla muutamia ihmisiä, joista he saivat nauttia, muuten ei olisi ollut mitään hauskuutta leikissä. "Kaikki on Teille uutta ja ihmeellistä", sanoi hän, "ja Te olette tuores ja herkullinen; Te saatte nämä naiset ajattelemaan, että ehkä heidän ei sittenkään pitäisi olla niin kyllästyneitä! Kas tuossa on nainen, joka on ostanut suuren maalauksen; hän sanoo sitä suureksi, mutta hän ei itse sitä ymmärrä — ainoa, minkä hän tietää, on se, että se maksaa hänelle muutamia satoja tuhansia markkoja. Ja nyt Te tulette, ja Teille se on todellinen maalaus — ja ettekö huomaa, kuinka hyvillään hän siitä on?"

"Oliver opettaa minulle aina, että imarteleminen ei ole soveliasta", sanoi mies nauraen.

"Niinkö?" sanoi toinen. "No niin, älkää antako tuon veljenne pilata Teitä. Kaupungissamme on yllin kyllin blasê-ihmisiä olkaa Te oma itsenne."

Hän ymmärsi kohteliaisuuden, mutta lisäsi, "Pelkäänpä ihmisten väsyvän minuun, kun uutuuden viehätys on kulunut loppuun."

"Te tulette löytämään oman paikkanne", sanoi Mrs Alden — "ihmiset, joista Te pidätte, ja jotka pitävät Teistä." Ja hän jatkoi puhelua, selittäen, kuinka hän nyt sai kulkea keskellä monenlaatuisia, toisistaan eroavia "säätyjä", joihin kuuluvilla ihmisillä oli erilainen maku ja erilainen katsantokanta. Seuramaailma oli äskettäin hajaantunut sillä tavalla — jokainen sääty kadehti ja halveksi kaikkia muita. Nuo terävät kulmat tasaantuivat vähäsen tässä näyttelyssä, ja siksi saattoi hän kohdata täällä suuren joukon ihmisiä, jotka eivät koskaan tavanneet toisiaan, vaan vieläpä olivat kokonaan huomaamatta toistensa olemassaoloakin.

Ja Mrs Alden alkoi esittää hänelle erotusta näiden "säätyjen" välillä; ne ulottuivat kaikista suljetuimmasta kaikista "keltaisimpaan", josta ne jo alkoivat sulautua alhaissäätyiseen rahaylimystöön — jota nähtävästi oli laumoittain kaupungissa. Näihin kuului "urheilijoita" näyttelijöitä ja poliitillisia henkilöitä, joista muutamat olivat itse asiassa hirveän rikkaita; ja nämä säädyt vuorostaan häipyivät rikollisten ja demi-monde-ihmisten kanssa yhteen — jotka myöskin saattoivat helposti olla rikkaita. "Teidän", sanoi Mrs Alden, "tulisi kerran saada minun veljeni kertomaan Teille kaikista näistä ihmisistä. Hän on ollut mukana politiikassa, niinkuin tiedätte, ja hänellä on kilpa-ajotalli."

Ja Mrs Alden kertoi hänelle niistä pikkiriikkisistä eroavaisuuksista, joita oli olemassa näiden eri ylhäisösäätyjen tapojen välillä. Yksi kysymys esimerkiksi oli naisten tupakoiminen. Kaikki naiset tupakoivat nykyaikana; mutta muutamat tekivät sitä vain omissa huoneustoissaan, taikka missä hyvänsä, missä miehetkin polttivat. Kaikki olivat kuitenkin yksimielisiä, että "julkisuudessa" ei sopinut koskaan polttaa — se on, missä heidät näkisi sellaiset ihmiset, jotka eivät kuuluneet heidän säätyynsä. Sellainen oli joka tapauksessa aina ollut sääntönä, vaikka muutamat uhkarohkeat alkoivat uhmailla jo sitäkin vastaan.

Sellaiset säännöt olivat hyvin jyrkkiä, mutta ne olivat puhtaasti sovinnaisia, niillä ei ollut mitään tekemistä oikean ja väärän kanssa: tosiasia, jonka Mrs Alden esitti tavanmukaisella terävyydellään. Nainen, olkoon hän nainut tai naimaton, saattoi matkustaa miehen kanssa yli koko Euroopan, ja kuka hyvänsä saattoi tietää, että hän teki niin, mutta sillä ei ollut mitään väliä, niin kauan kuin hän ei sitä tehnyt Ameriikassa. Oli eräs nuori rouva, jonka Montague tulisi kyllä tapaamaan, raju kaunotar, joka säännöllisesti joi itsensä humalaan päivällisseuroissa, ja hovimestarin oli aina saateltava hänet vaunuunsa. Hän liikkui mitä ylhäisimmissä piireissä, ja jokainen piti sitä vain koirankujeena. Tällaiset epämieluiset asiat eivät vahingoittaneet ketään henkilöä, jollei hän mennyt "ulkopuolelle" — se on, jollei hän tullut skandaalin esineeksi oikeudessa tai sanomalehdissä. Mrs Aldenilla itselläänkin oli ystävä (jota hän sydämestään vihasi), joka oli saanut eron miehestään ja nainut rakastajansa heti kohta, ja oli tämän tähden karkotettu ulos seurapiireistä. Kun hän kerran oli tullut puoleksi julkiseen näytäntöön, viisikymmentä naista oli samalla noussut ylös ja jättänyt huoneen! Hän olisi huoletta voinut elää rakastajansa kanssa sekä ennen että jälkeen eroa, ja jokainen olisi saattanut sen tietää, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt; mutta convenances selittivät, että hänen ei tullut mennä naimisiin ennenkuin vuosi oli kulunut umpeen erosta.

Yhden asian saattoi Mrs Alden koko elämänsä aikaisten havaintojensa tuloksena todeta, ja se oli se suuri nopeus, millä nämä sovinnaistavat, kaikista juurimmaisetkin, niistä, antoivat perää, ja sijalle tuli tuo ylimalkainen "tee niinkuin haluat." Jokainen saattoi nähdä, että sellaisen naisten valta, kuin Mrs Devon, jotka edustivat vanhaa järjestelmää, ja olivat kunnioitusta herättäviä, jyrkkiä ja ylhäisiä, taipui uusien ihmisten tuoman hyökylaineen tiellä, ihmisten, jotka olivat kummallisia, haaveksivia, suuriäänisiä ja kaikenkarvaisia. Ja nuorempi polvi ei välittänyt mitään kenestäkään eikä mistään muusta auringon alla kuin siitä, että heillä oli kylliksi aikaa tehdä huimapäisiä retkeilyjään. Vanhoina hyvinä aikoina sai aina sirolla käsialalla kirjotetun tai kaiverretun päivälliskutsun, joka oli jäsennetty persoonattomaan ja muodolliseen tyyliin; mutta toissa päivänä oli Mrs Alden löytänyt pöydällään sanoman, joka oli saapunut telefoonin kautta: "Saapukaa hyväntahtoisesti päivällisille, mutta älkää tulko, jollette voi tuoda miestä kanssanne, sillä muutoin tulee meitä kolmetoista pöytään."

Ja tämän mukana kasvoi ylellisyys ja hurjastelu kerrassaan uskomattomassa määrässä. "Teitä hämmästyttää kaikki tuo, mitä nyt näette täällä", sanoi hän — "mutta annan Teille sanani siitä, että jos olisitte viiden vuoden päästä tulemassa tänne takaisin, niin huomaisitte kaikki nykyiset normaalimittamme vanhentuneiksi, ja meidän nykyiset uranuurtajamme joutuneiksi taustalle. Te näkisitte uusia hotelleja ja teattereita avattavan, ruoka, vaatteet ja huonekalustot, ne maksavat kaksi kertaa niin paljon kuin nyt. Ei kauan sitten oli yksityiset ajopelit vielä ylellisyyttä; nyt se on yhtä välttämätön kuin ooppera-aitio taikka yksityinen tanssisalonki, ja henkilöillä, jotka todella merkitsevät jotakin, on yksityiset junat. Saatan vielä muistaa, kun tyttäremme kantoivat miellyttäviä musliinipukuja kesällä, ja lähettivät ne pestäviksi; nyt esiintyvät he niin kutsutuissa lingerie-puvuissa, toimikkaissa pumpulikankaissa en princesse, joita koristivat silkkiompelukset ja oikeat pitsit ja nauhat, ja ne maksoivat viisituhatta markkaa kappale, eikä niitä voida pestä. Vuosia takaperin, kun minä annoin päivällisen, kutsuin minä tusinan ystäviäni ja minun oma mestarikokkini keitti aterian ja minun omat palvelijani tarjoilivat sen. Nyt on minun maksettava hovimestarilleni viisikymmentä tuhatta vuodessa, eikä mikään, mitä hän tarjoaa, ole tarpeellisen hyvää. Minun on kutsuttava neljä-, viisikymmentä henkilöä, ja sitten tuotan minä jonkun kyökkimestarin, ja hän kantaa kaiken mitä hänellä on, ja minun palvelijani menevät tiehensä ja juovat itsensä sikahumalaan. Ennen oli tapana saada viidelläkymmenellä markalla hyvä päivällisannos ja seitsemänkymmentäviisi oli jo jotain erinomaista; mutta nyt saamme kuulla päivällisistä, jotka maksavat viisituhatta markkaa annos! Eikä enää riitä kauniit kukkaset pöydällä — niitä tulee olla kokonainen 'maisema'; taustana täytyy olla maalaisnäköala, ja kultakaloja haaraisissa maljakoissa, ja kahdenkymmenenviiden tuhannen markan arvosta floridalaisia orchiksia pöydällä ja kukkivia ruusukimppuja, jotka maksavat seitsemänsataa viisikymmentä markkaa tusina. Olin viime vuonna läsnä päivällisillä Walfordissa, jotka olivat maksaneet kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa; ja kun minä pyydän heitä tulemaan vierailulle luokseni, on minun tarjottava heille yhtä hyvää kuin mitä itse olen saanut. Toissa päivänä maksoin minä viisi tuhatta markkaa yhdestä pöytäliinasta!"

"Minkätähden teette sitä?" kysyi Montague keskeyttäen.

"Jumala tietää", sanoi toinen; "en minä. Ihmettelenpä joskus sitä itsekin. Arvatakseni teen sitä sentähden, että minulla ei ole mitään muuta tekemistä. Se muistuttaa aivan juttua, jonka he kertovat veljestäni — hän menetti omaisuuttaan Saratagan pelihelvetissä, ja muuan sanoi siellä hänelle, 'Davy, miksi sinä menet sinne — etkö tiedä, että peli on väärä?' 'Tietenkin se on väärä', sanoi hän, 'mutta kautta manalan, se on ainoa pelipaikka kaupungissa!'"

"Paine on suurempi, kuin kukaan jaksaa kestää", sanoi Mrs Alden hetken mietittyään. "Se on samaa kuin koettaisi uida vastavirtaa. Sinun on pakko sujua virran mukana ja tehdä, mitä jokainen sinulta odottaa — lapsesi, ystäväsi, palvelijasi ja liiketuttavasi. Koko maailma on salaliitossa sinua vastaan."

"Se on kammottavaa", sanoi mies.

"Niin", sanoi toinen, "eikä siitä koskaan tule loppua. Luulet tuntevasi tuon kaiken kokonaisuudessaan, mutta huomaatkin, että todellisuudessa tunnet vain pikkuruisen osan siitä. Ajatella esim. niitä lukemattomia ihmisiä, jotka koettavat seurata mukana! Sanotaan että on seitsemän tuhatta miljonääriä tässä maassa, mutta minä sanon, että New-Yorkissa yksin on kaksikymmentä tuhatta — taikka elleivät he omista miljoonaa, niin kuluttavat he ainakin yhden miljoonan markan tulot, ja sehän on sama asia. Voittehan kuvitella, että mies, joka maksaa viisikymmentä tuhatta vuodessa vuokrana, maksaa kaksi ja puoli sataa tuhatta elääkseen; ja täällä on Viides Avenue — kaksi peninkulmaa pituudeltaan, jos laskemme kaupungin ylä- ja alaosat; ja Madison Avenue ja puolisen tusinaa taloja, jotka jokaisella sivukadulla; sitten on siellä hotelleja ja vuokrattavia huoneustoja, puhumatta ollenkaan lähisestä sivustasta ja virranvastaisesta ajotiestä. Ja näitä ihmislaumoja saat kohdata kaikkialla: puodeissa, hotelleissa ja teattereissa, ja kaikki tahtovat olla puettuja paremmin kuin mitä sinä olet. Näin täällä tänä päivänä erään naisen, jota en koskaan ennen elämässäni ollut nähnyt, ja minä kuulin hänen sanovan, että hän oli maksanut kymmenen tuhatta markkaa yhdestä ainoasta pitsinenäliinasta; ja tuo saattaa olla totta, sillä minua on pyydetty maksamaan muutamassa myymälässä viisikymmentätuhatta yhdestä pitsishaalista. Aivan jokapäiväinen asia on se, että näkee naisen kävelevän Viidennellä Avenuella yllään sadan tai sadan viidenkymmenen tuhannen markan arvoiset turkit. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta maksetaan usein sopulinnahkaisesta päällysnutusta, ja minä tiedän yhden, joka maksoi yhden miljoonan. Tunnen naisia, joilla on tusinan verran erilaisia turkkeja — näätän, chinchinellan, mustan ketun, karitsan, kärpän ja sopulin nahkasta; ja minä tiedän erään miehen, jonka kuski jätti isäntänsä, kun hän ei tahtonut ostaa hänelle viidenkymmenen tuhannen markan ajoturkkia! Yhteen aikaan oli ihmisten tapana pakata turkkinsa talteen ja pitää niistä tarkkaa huolta; mutta nyt kantavat he niitä päällään kaduilla ja meren rannikoilla, ja voi selvästi nähdä niiden haalenevan. Taikka sitten menee niiden malli pois muodista, ja niin täytyy heidän saada uudet!"

Kaikki tuo antoi ajatuksille työtä. Se oli kaikki totta — siitä ei ollut epäilystäkään. Näytti olevan sääntönä, että joka kerta kun kysyit jotakin uutta New-Yorkin ylhäisön määrättömyyksistä, sait seuraavana päivänä kuulla jotakin monta vertaa hämmästyttävämpää. Montaguea huimasi ajatus yhden miljoonan markan arvoisesta ajonutusta; ja kuitenkin vähän aikaa sen jälkeen saapui kaupunkiin ylhäinen englantilaisnainen, jolla oli viiden miljoonan markan arvoinen päällysnuttu, jonka itsepäiset vakuutusasiamiehet olivat vakuuttaneet vain kahdesta ja puolesta miljoonasta. Se oli tehty harvinaisten havaijilaisten lintujen untuvista, ja kaksikymmentä vuotta oli mennyt sitä tehtäessä; jokainen sulka oli puolikuun muotoinen, ja niissä oli ihmeellisiä kuvioita purppuraisista, kultaisista ja mustista sulista. Keskustellessasi sattumalta tuttaviesi kanssa, saatoit joka päivä kuulla samallaatuisia uskomattomia asioita; ohuen ohut antiikkinen persialaismatto, joka voitiin kääriä päällystakin taskuun, oli maksanut viisikymmentä tuhatta markkaa; viisi-lehtinen "taideviuhka", jonka jokaisen lehden oli maalannut kuuluisa taiteilija, oli maksanut kaksisataaviisitoistatuhatta markkaa; kristallinen malja neljäsataatuhatta; edition de luxe [korupainos. Suom.] Dickensin teoksista viidellä sadalla tuhannella; muuan rubiini, joka oli Kyyhkysen silmän kokoinen, oli maksanut puolitoista miljoonaa markkaa. Muutamissa näistä New Yorkin suurista palatseista oli suihkulähteitä, joiden pulppuaminen maksoi viisisataa markkaa minuutissa; ja satamassa oli huvipursia, joiden matkakunnossa pito tuli tekemään satatuhatta markkaa kuukaudessa.

Ja sinä samana päivänä sattui niin, että hän sai kokea aivan uuden uutukaisen tuhlaamistavan. Hän meni syömään lunchia Mrs Winnie Duvalin kanssa, ja siellä tapasi hän Mrs Caroline Smythen, jonka kanssa hän oli jutellut Havensin linnassa. Mrs Smythe, jonka mies oli ollut kuuluisa Wall Streetiläinen ratsupäällikkö, oli pehmoinen ja puoleensavetävä ja käytökseltään hyvin kiihkeä; ja hän pyysi Montaguen kotiinsa päivällisille, lisäten, "Esitän siellä Teille lapseni."

Siitä, mitä Montague tähän saakka oli ehtinyt nähdä, oli hän päättänyt, että lapset näyttelivät hyvin pientä osaa hienoston naisten elämässä; siksi herätti se nyt hänen mielenkiintoaan ja hän kysyi, "Kuinka monta Teillä niitä on?"

"Ainoastaan kaksi kaupungissa", sanoi Mrs Smythe. "Olen juuri ikään tänne saapunut, nähkääs."

"Kuinka vanhoja he ovat?" kysyi Montague kohteliaasti, ja kun nainen lisäsi, "Noin kahden vuoden", kysyi hän. "Eivätkö he ole jo vuoteessa päivällisaikana?"

"Oh, rakkaani, ei!" sanoi Mrs Smythe "Nuo rakkaat pikkukaritsat odottavat valvoen minua. Minä löydän heidät aina raappimassa huoneeni ovella ja heiluttamassa pieniä häntiään."

Silloin kuului Mrs Winnien iloinen nauru, ja hän sanoi, "Miksikä kujeilette hänelle?"; ja hän kääntyi Montaguen puoleen ja ilmotti hänelle, että Carolinen "lapset" olivat griffons Bruxalloises. Sana griffons nosti hänen mieleensä hämäräperäisen kuvan lohikäärmeistä ja yksisarvisista ja ihmisenpäällä varustetuista pedoista; mutta hän ei virkkanut sanaakaan, vaan hyväksyi kutsun, ja sinä iltana tuli hän näkemään, että griffons Bruxelloises olivat vähäpätöisiä koiranpenikoita, pitkävillaisia, keltaisia ja pehmeitä kuin untuva; ja että kahta kallista aarrettaan varten oli Mrs Smythellä kokenut hoitajatar, jolle hän maksoi viisisataa markkaa kuukaudessa, sekä myös oma omituinen lakeijansa ja erikoinen kyökki, jossa niiden monimutkaiset ruuat valmistettiin. Näiden luona kävi säännöllisesti tohtori ja hammaslääkäri, ja heillä oli kultalautaset, joilta ne söivät. Mrs Smythellä oli myöskin kaksi pitkäkarvaista bernhardilaiskoiraa, hyvin harvinaista lajia, ja julma ja iso tanskalaiskoira, ja hyvin lihava bostonilainen mopsipenikka — viimemainittu oli opetettu menemään aivan yksin vilvoitusmatkalle vaunussaan, juhlallisen kuskin ja lakeijan ollessa ajajina.

Pitäen taitavasti keskustelua kotieläimissä, sai Montague tietää, että tämä oli aivan yleistä. Useat ylhäisön naiset tekivät itsensä keinotekoisesti hedelmättömiksi, välttäen mahdollista epämukavuutta joutua raskauden ja äitiyden alaiseksi, ja sen sijaan tuhlasivat he tunteitaan kissoihin ja koiriin. Joillakuilla näillä eläimillä oli loistavat puvut, jotka kalleudessaan kilpailivat äitipuoltensa pukujen kanssa. Niillä oli jaloissaan pienen pienet kengät, jotka maksoivat neljäkymmentä markkaa pari — erityiset koti- ja katukengät, jotka nauhoilla sidottiin aina polviin saakka; niillä oli erityiset koti- ja kävelytakit, tomuharjat ja hienkuivaajat, ja päällystakkeja, jotka olivat reunustettuja näätän nahalla, ja automobiilinuttuja, joihin kuului pään ja rinnan suojustimet, sekä pääkauhtanat ja lasiset silmäsuojat — ja jokaisessa nutussa oli mukavuuden vuoksi tasku pienen pientä hienoa liina- tai pitsinenäliinaa varten! Ja niillä oli kaulanauhat, joissa loisti rubiineja, helmiä ja timantteja — muutaman kaulanauha oli maksanut viisikymmentä tuhatta markkaa! Täytyipä joskus olla erityinen takki vastaamassa kutakin omistajansa pukua. Siellä oli koirakamareita ja lepohuoneita, joihin ne voitiin tilapäisesti jättää; ja terveyskamareita kissoja varten, ja niitä valvomassa oli erikoinen lääkäri. Kun nämä hoidokit kuolivat, oli Brooklynissä kallis ruumiinpolttolaitos yksinomaan niiden hautaamista varten; ja sitten ne asianmukaisesti palsamoitiin ja poltettiin samettireunusteisessa arkussa, ja haudalleen tuli niiden saada kalliit marmoriset muistopatsaat. Kun yksi Mrs Smythen enin rakastetuista mopsikoirista oli tullut sairaaksi verenpysähdyksen takia maksassa, oli hän antanut kattaa karvarinparkilla kadun talonsa edessä; ja kun koira tästä huolimatta kuoli, oli hän lähettänyt mustareunaisia kortteja, joissa hän kutsui ystäviään "muistopalvelukseen." Myöskin näytti hän Montaguelle joukon kirjoja, jotka olivat kalliisiin korukansiin sidotut ja joissa oli todistettuna kissojen ja koirien sielujen yhteys, yksinkertaisuus ja kuolemattomuus.

Nähtävästi herkkätunteinen Mrs Smythe aikoi jutella näistä hoidokeista koko päivällisajan; ja samaten hänen tätinsä, ohut ja kulmikas neitsyt, joka istui Montaguen toisella puolella. Ja hän kuunteli mielellään — hän halusi tietää kaikki. Heillä oli sateenvarjoja koiria varten, jotka kiinnitettiin sateisella säällä yli niiden pienten selkien; siellä oli parannus- ja toilettilaitoksia, hopeaisia lääkearkkuja ja jalokivillä koristeltuja piiskoja. Heillä oli eri ryhmiä kaiverrettuja käyntikortteja; ja heillä oli pyörien päällä lykättäviä tuoleja, joissa rammat kissat ja koirat voitiin viedä ulos vilvottelemaan. Siellä oli koira- ja kissanäyttelyjä, sukutauluineen ja palkintoineen, ja miltei yhtä suurine väkijoukkoineen kuin hevosnäyttelyssäkin; Mrs Smythen bernhardilaiset maksoivat kolmekymmentäviisi tuhatta markkaa kappale, ja kuului olevan mopsikoiria, jotka maksoivat kaksi vertaa enemmän. Oli eräs nainen, joka oli matkustanut koko tuon pitkän matkan Pacific-rannikolta saadakseen spesialistin suorittamaan leikkauksen yorkshireläisen terrierinsä kurkussa! Ja sitten oli eräs toinen, joka oli rakennuttanut koiralleen Anna-kuningattaren malliin pienen pienen majan, jonka huoneet olivat paperoidut ja lattiaa peittivät raskaat matot ja ikkunoissa riippui pitsiverhot! Kerran oli muuan aikaansa seuraava nuorukainen tullut Walfordiin ja merkinnyt päiväkirjaan itsensä ja "Miss Elsie Cochranen"; ja kun kirjanpitäjä teki tavanmukaiset kysymykset nuoren naisen sukulaisuudesta, tuli päivän valoon, että Miss Elsie oli koira, joka oli vaatetettu komeaan pieneen teenjuontipukuun, ja tarvitsi huoneen itseään varten. Ja sitten kerrottiin eräästä kissasta, joka oli perinyt elinkautisen eläkkeen kahdensadan tuhannen markan maksavasta maatilasta; sillä oli kaksikerroksinen asunto itsellään ja useita palvelijoita, ja se istui pöydässä syöden kuoreita ja italialaisia kastanjanpähkinöitä, ja sillä oli samettinen tyyny lyhyitä unihetkiä varten ja turkiksilla reunustettu kori yöllä nukkumista varten!

* * * * *

Neljä päivää hevosista oli Montaguelle kylliksi, ja kun Siegfries Harvey kutsui hänet perjantai-aamuna luokseen ja kysyi, eikö hän ja Alice tulisi loppuviikoksi hänen luokseen "Yöpuulle", hyväksyi hän sen ilomielin. Charlie Carter aikoi mennä, ja hän ottaisi heidät vaunuunsa; ja niin uudelleen ajoivat he yli Williamsburgin sillan — "juutalaisten pääsiäisuhrin", niinkuin Charlie sitä nimitti — ja menivät ulos Long Islandiin.

Montague tahtoi kaikin mokomin saada jonkun "piirteen" Charlie Carterista, sillä hän ei ollut ollut valmistunut siihen hämmästyttävään nopeuteen, millä tämä nuorukainen oli langennut Alicen jalkoihin. Se oli niin selvästi havaittavaa, että jokainen hymyili sille — hän oli Alicen kanssa joka hetki, jonka hän vaan voi järjestää, ja hän ajoi joka paikkaan, minne Alice oli kutsuttu. Sekä Mrs Winnie että Oliver olivat nähtävästi aivan tyytyväisiä, mutta Montague ei sitä ollut ollenkaan. Charlie esiintyi hänelle hyväluontoisena mutta heikonpuoleisena nuorukaisena, taipuvaisena synkkämielisyyteen; hänellä oli aina paperossi sormien välissä, ja merkeistä päättäen ei hän ollut aivan turvattu seuramaailman ansoja vastaan, joita se kannujen ja viinimaljojen muodossa viritteli hänen ympärilleen; vaikka tosin maailmassa, missä väkijuomien tuoksu ei koskaan haihtunut sieramista, ja missä ihmiset joivat sellaisella hämmästyttävällä kohtuuttomuudella, oli vaikea tietää, missä vetää raja.

"Olette huomaava, että minun paikkani ei ole samallainen kuin Havensin", oli Siegfried Harvey sanonut. "Se on todellista maaseutua." Montague huomasi sen miellyttävimmäksi kodiksi, mitä hän siihen saakka koskaan oli nähnyt. Se oli suuri, hajanainen rakennusryhmä, rakennettuna kokonaan maalaistyyliin, ulkopuolella suuret, veistetyt hirret ja sisäpuolella katto-orret, ja mutkitteleva tammikäytävä, ja lukematon joukko majoja, miellyttäviä teenjuontinurkkia, ja leveitä istuimia akkunoiden ääressä, joille oli pinottu kokonaisia vuoria tyynyjä. Kaikki oli täällä rakennettu mukavuutta silmällä pitäen — siellä oli biljaardihuone ja tupakkahuone, ja oikea kirjasto, jossa oli lukemisen arvoisia kirjoja, ja suuria tuoleja, joihin istuutuessa uppoutui aivan näkymättömiin. Kaikkialla paloi takkatulia, ja seinillä riippui maalauksia, jotka puhuivat urheilusta, ja loppumaton määrä kiväärejä ja hirvensarvia ja kaikellaisia voittomerkkejä. Mutta teidän ei tullut otaksua, että tämä loistava maalaistalo olisi mitenkään sallinut puuttuvaksi livreijapukuisia palvelijoita ja mestarikokkia, joka komeili cordon bleun toimessa, ja päivällispöytää, jolla säteilivät kristalli, hopea, orchikset ja saniaiset. Sittenkin, vaikka isäntä kutsuikin sitä "pieneksi" paikaksi, oli hän kutsunut kaksikymmentä vierasta, ja hänellä oli tallissaan metsästysratsu jokaista heitä varten.

Mutta kaikista ihmeellisintä oli "Yöpuulla" se, että erästä nappulaa kosketettaessa hävisivät alakerran huoneiden kaikki seinät toiseen kerrokseen, ja jälelle jäi vain yksi ainoa, suunnattoman suuri takkatulen valaisema huone, jossa viulut alkoivat soida ja kutsuivat jalkoja tanssiin. He panivat toimeen iloiset hypyt — tanssia kesti kello kolmeen saakka, ja aamun koittaessa olivat he jälleen puetut ja satulassa, ja seurasivat mustatakkisia tallipoikia ja koiria yli huurrepeittoisten kenttien.

Montague oli puoleksi valmistautunut näkemään kesyn ketun, mutta siitä hän toki säästyi. Se oli nähtävästi tosileikkiä; pian päästettiin koirat irti, ja pois nelisti metsästysjoukkue. Se oli hurjin ratsastus, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa — yli kantojen, kanavien, virtojen ja lukemattomien rautalanka-aitojen, ja läpi tiheiden ryteikköjen ja tiheästi asuttujen maalaiskylien; mutta hän oli mukana hengenvaarallisessa ajossa, ja Alice oli seurueen suunnattomaksi huviksi ainoastaan muutamia kyynäriä taaempana. Montague tunsi nyt kohdanneensa ensi kerran todellista elämää, ja hän ajatteli itsekseen, että nämä täysiveriset ja ylevähenkiset miehet ja naiset muodostivat sen säädyn, mihin hän mielellään olisi tahtonut kuulua — ainoastaan sillä erotuksella, että hänen oli ansaittava elatuksensa, mutta heidän ei.

Iltapäivällä oli enemmän ratsastusta ja kävelyä kuulakassa marraskuun ilmassa; ja sisällä pelattiin bridgeä ja rakettia ja ping pongia, ja kiihkeää ja tulista rulettia, isännän ollessa pankkiirina. "Näytänkö minä suuresti viralliselta pelurilta?" kysyi hän Montaguelta; ja toisen vastattua, ettei hän ollut vielä tavannut ainoatakaan new-yorkilaista peluria, kääntyi Harvey selittämään hänelle, kuinka hän oli mennyt ostamaan tätä apparaattia (jonka myynti oli lain uhalla kielletty) ja myyjä oli kysynyt häneltä, kuinka "voimakkaan" hän sen halusi!

Illalla sitten oli enemmän tanssia ja sunnuntaina toinen metsästysretki. Sinä yönnä näytti pelihalu tarttuvan koko seurueeseen — kaksi pöytää istui pelaamassa bridgeä, ja toisessa huoneessa kävi huolettomain korttipeli, mihin Montague koskaan oli ottanut osaa. Se keskeytettiin kolmen aikaan aamulla, ja yksi peliseurueesta kirjotti hänelle shekin kolmellekymmenelle viidelle tuhannelle markalle; mutta sekään ei täydellisesti rauhottanut hänen omaatuntoaan, eikä tyynnyttänyt hänen kuumentuneita veriään.

Tärkeintä kaikista kuitenkin oli hänelle se, että hän viimeinkin oppi tuntemaan Charlie Carterin. Charlie ei pelannut siitä syystä, että hän oli juovuksissa, ja muuan seurueesta sanoi sen hänelle ja kieltäytyi pelaamasta hänen kanssaan; nyt ei jäänyt Charlie-paralle muuta tekemistä kuin juoda yhä enemmän Sitä hän tekikin, ja hän tuli ja riippui pelaajien olkapäillä ja kertoi seurueelle kaiken itsestään.

Montague oli valmistunut sietämään nuorten junkkarien hurjastelua, joilla oli rajattomat määrät rahaa, mutta koskaan elämässään ei hän ollut kuullut tai uneksinut mistään sellaisesta kuin tämä poika toi esille. Puoli tuntia kierteli hän pöydän ympärillä, ja vuodatti ulos keskeymättömän virran kaikellaisia ruokottomuuksia salassa; hänen mielensä oli niinkuin sammalmätäs, jossa oleskeli iljettäviä ja luikertelevia käärmeitä, jotka tulivat yöllä pinnalle ja näyttivät lihavia päitään ja limaisia ruumiitaan. Ei ylhäällä taivaassa eikä alhaalla maan päällä ollut hänelle mitään pyhää; ei ollut olemassa mitään liiaksi kapinallista, joka ei hänelle olisi kelvannut. Ja seurue hyväksyi esityksen vanhana juttuna — miehet saattoivat nauraa ja sysätä pojan luotaan ja sanoa: "Äsh, Charlie, mene helvettiin!"

Kun kaikki tuo oli ohi, otti Montague yhden seurueesta syrjään ja kysyi häneltä, mitä se merkitsi, johonka mies vastasi: "Hyvä Jumala! Tarkotatteko, ettei kukaan ole kertonut Teille Charlie Carterista?"

Kävi ilmi, että Charlie oli yksi Tenderloinin "kultaisista nuorukaisista", joiden urotöitä oli kuulutettu sanomalehdissä. Ja kun palvelijat olivat sitoneet hänet vuoteeseen, kerääntyi useita miehiä tulen ympärille, ja imeksien kuumaa punssia kertoivat Montaguelle muutamia hänen pääurotöistään.

Charlie oli nähtävästi vasta kahdenkymmenen kolmen vuoden vanha; kun hän oli kymmenen, kuoli hänen isänsä ja jätti viisikymmentä miljoonaa vanhan ja köyhän tätihoukkion hoidettavaksi poikaa varten — tädin, jonka poika saattoi kääntää sormensa ympäri. Kahdentoista vuotiaana hän oli paperossien paras ystävä, ja hänellä oli vapaa pääsy viinikellariin. Mennessään kalliiseen yksityiskouluun, otti hän mukanaan kokonaiset varastot paperosseja, ja pakeni lopuksi Eurooppaan, hankkiakseen oppia Pariisin irstailussa. Ja sitten tuli hän takaisin kotiin, ja hämmästytti Tenderloinin; ja eräänä aamuna kello kolmen aikaan astui hän muutaman lasiakkunan läpi, ja silloin tarttuivat sanomalehdet häneen. Se avasi Charlielle äkkiä aivan uuden näkökannan elämästä — hänestä tuli maineen tavottelija; kaikkialla, minne hän meni, seurasi häntä sanomalehtireportterit ja tuijottava väkijoukko. Hän kantoi paksuja tekosäärystimiä ja antoi viisisataa markkaa juomarahoina kengänkiillottajille, ja hävisi kaksisataatuhatta markkaa korttipelissä. Hän pani toimeen demi-monde juhlan, jossa oli jalokivillä koristeltu joulukuusi keskellä kesää, kahdensadanviidenkymmenen tuhannen markan edestä koristeita. Mutta suurin uutuus oli se, että hänen ilmoitettiin aikovan rakentaa merenalaisen huvipurren ja täyttää sen kuorotyttösillä! — Nyt Charlie oli menettänyt yleisen huomion, ja hänen ystävänsä eivät nähneet häntä päiväkausiin; hän makasi "urheilurakennuksessa" ja aivan sananmukaisesti kieriskeli shampanjassa.

Kaiken tämän — selvisi Montaguelle oli hänen veljensä täytynyt tietää! Ja hän ei ollut sanonut siitä sanaakaan — neljän tai viidenkymmenen miljoonan markan takia, jotka Charlie omistaisi, täytettyään kaksikymmentäviisi vuotta!

Yhdestoista luku.

Aamun tultua läksivät he toisten seurueeseen kuuluvien kanssa junalla kotia. He eivät voineet odottaa Charlietä ja hänen automobiiliään, sillä maanantai-ilta oli oopperan avajaisilta, eikä kukaan voinut sitä tilaisuutta hukata. Siellä hienosto esiintyisi loistavammassa asussaan, ja siellä tulisi olemaan jalokivinäyttely sellainen, jollaista ei saanut nähdä missään muualla maailmassa.

Kenraali Prentice ja hänen vaimonsa olivat avanneet kaupunkitalonsa ja olivat kutsuneet heidät päivällisille luokseen ja tarjonneet heille tilaa aitiossaan; ja noin kello puoli kymmenen tienoilla huomasi Montague istuvansa suurella, hevosenkengän muotoisella balkongilla, ympärillään useita satoja kaupungin rikkaimpia ihmisiä. Ylhäällä oli toinen aitiorivi ja sen yläpuolella oli kolme lehteriä, ja hänen alapuolellaan istui ja seisoi yli tuhat ihmistä. Suurella näyttämöllä esitettiin loistavaa ja komeudessa kylpevää näytelmää, ja sanat siihen laulettiin orkesterin säestyksellä.

Montague ei ollut koskaan kuullut oopperaa, ja hän piti paljon musiikista. Toinen näytös oli juuri alkanut, kun hän tuli sisälle, ja koko sen ajan istui hän lumouksen vallassa kuunnellen hurmaavia säveliä, mitä hän koskaan elämässään oli kuullut. Hän tuskin huomasi, että Mrs Prentice kulutti aikaansa tutkistelemalla toisten aitioiden omistajia jalokivihohteisen lorgnettinsa läpi, taikka että Oliver lörpötteli hänen tyttärelleen.

Mutta kun näytös oli ohi, vei Oliver hänet yksin ulos aitiosta ja kuiskasi, "Jumalan tähden, Allan, älä tee narria itsestäsi."

"Mitä, mitä se merkitsee?" kysyi toinen.

"Mitä ihmiset ajattelevatkaan", huudahti Oliver, "nähdessään sinun siellä istuvan niinkuin miehen, joka on suloisessa unessa?"

"Joutavia", nauroi toinen, "he arvelevat minun kuuntelevan musiikkia."

Ja Oliver vastasi, "Ihmiset eivät tule oopperaan musiikkia kuuntelemaan."

Tämä kuulosti pilalta, mutta sitä ei ollut. Hienostolle oli oopperassa käynti suuri paraatitoimitus, jossa oli esillä vielä kalliimpaa ja suuremmoisempaa kuin hevosnäyttelyssä; ja hienostolla oli tietenkin oikeus määrätä, sillä se omisti oopperan ja piti sitä yllä. Todelliset musiikin rakastajat, jotka tulivat sinne, seisoivat joko takana tai istuivat viidennellä lehterillä, aivan katon rajassa, missä ilma oli töykeä ja kuuma. Kuinka paljon itse hienosto välitti esityksestä, tuli kyllin selvästi ilmi siitä seikasta, että kaikki oopperat laulettiin vierailla kielillä, ja niin huolimattomasti, että ne muutamat harvat, jotka niitä kieliä ymmärsivät, voivat tuskin ollenkaan saada selvää sanoista. Kerran oli siellä eräs yli maailman tunnettu runoilija, jonka koko elämä oli omistettu oopperan muodostamiselle taiteeksi! ja taistelussa hienoston kanssa ei hän lopuksi saavuttanut muuta kuin nälkäkuoleman. Nyt puolen vuosisadan perästä on hänen neronsa päässyt voitolle, ja hienosto suostuu istumaan tuntikausia pimeässä ja kuuntelemaan saksalaisten jumalten ja jumalattarien kotoisia kinasteluja. Mutta se mistä hienosto todella välitti, oli kauniit puku-, maisema- ja tanssiesitykset, miellyttävät laulut, joita hyvin saattoi kuunnella lörpötellessäkin; juonen tuli olla hyvin alkeellisen ja intohimoisen, niin että pantomiininäkin voi sen ymmärtää — sanokaamme kauniin ja yleväluontoisen ilotytön traagillinen rakkaus komeaan seuramaailman nuorukaiseen.

Miltei jokaisella, joka tuli oopperaan, oli kiikari, jonka avulla hän saattoi tuoda kenen tahansa ylellisesti puetun ylhäisön naisen aivan lähelleen, ja tutkistella häntä kaikessa hiljaisuudessa. New Yorkissa sanottiin olevan miljaardin markan arvosta timantteja, ja ne jotka eivät olleet kätköissä, olivat erinomaisen sopivat kannettaviksi tässä näyttelyssä; sillä täällä juuri ne saattoivat täyttää sitä tarkoitusta, mitä varten olivat olemassa — tänne juuri tuli koko maailma niitä tarkastamaan. Yhdeksän huomattavimman ylhäisön naisen kesken jakautui kahdenkymmenenviiden miljoonan arvosta timantteja. Saattoi nähdä rinnustimia, jotka näyttivät rautapaidalta ja olivat tehdyt kokonaan säihkyvistä timanteista. Saattoi nähdä emeraldeja, rubiineja, timantteja ja helmiä, jotka olivat muodostetut tiaramaisiksi pääkoristeiksi — s.t.s. jäljitellyiksi kruunuiksi ja kehyksiksi — ja jalustana niillä oli paksu ja juhlallinen leskirouva.

Yksi Wallingeista oli pannut alulle tämän muodin ja nyt jokainen, joka tahtoi olla jotakin, seurasi sitä. Muuan nainen, jolle Montague esitettiin, oli ottanut erikoisalakseen helmet — hänellä oli kaksi mustaa helmikorvarengasta, jotka olivat maksaneet kaksisataatuhatta markkaa, helminauha, joka oli maksanut yhden miljoonan viisisataatuhatta, kahdensadan viidenkymmenen tuhannen arvoinen, sysimustista helmistä laadittu rintaneula, ja kaksi kaulakoristetta, joista kumpikin oli maksanut yhden miljoonan.

Tämä lakkaamatta toistuva hintojen kuuleminen alkoi vähitellen tuntua tympäisevältä; mutta Montague huomasi, ettei löytynyt mitään keinoa välttää sitä. Ylhäisön ihmiset, jotka maksoivat näitä hintoja, olivat olevinaan kaikkien sellaisten seikkojen ja kyselyjen yläpuolella, ja olevansa innostunut yksinomaan itse esineiden kauneudesta ja erinomaisesta taiteellisuudesta; mutta saattoi huomatakin, että he aina keskustelivat hinnoista, mitä toiset mistäkin olivat maksaneet, sekä sen, että toiset ihmiset jollain tavalla aina tiesivät, kuinka paljon kukin oli maksanut. He pitivät myöskin huolen siitä, että yleisö ja sanomalehdet tiesivät sen, mitä he olivat maksaneet, ja kaiken muunkin, mitä he tekivät. Tässä oopperassa esim. oli jokaiseen ohjelmaan painettu selitys aitioista, ja luettelo kaikista aitioidenomistajista, niin että ken hyvänsä saattoi sanoa, kuka kukin oli. Saattoi nähdä näiden suurten naisten loistavissa mantteleissaan astuvan ulos vaunuistaan, väkijoukkojen tähytessä niihin ja salapoliisien hääriessä ympärillä. Ja jokaisen rinta sykähteli rajusta ja ihmeellisestä näystä sinä hetkenä, jolloin hän astui aitioonsa, ja musiikki unohtui ja kaikki silmät kääntyivät häneen; ja sitten laskee hän viereensä päällysmanttelinsa ja häikäisevän loistavana näkynä säteilee hän nyt tuijottaville joukoille.

Muutamat näistä jalokivistä olivat perhekalleuksia, jotka New York oli tuntenut sukupolvien aikoina ja sellaisissa tapauksissa alkoi tulla tavaksi jättää todelliset jalokivet säilytysholveihin, ja kannettiin jäljennettyjä kiviä, jotka olivat aivan alkuperäisten näköisiä. Asunnosta, missä jalokivet säilytettiin, ei salapoliisit saaneet hetkeksikään poistua, ja monessa tapauksessa oli erikoiset salapoliisit vartioimassa vielä toisia salapoliiseja; ja kuitenkin sanomalehdet tuon tuostakin olivat täynnä mieltä kiihottavia kertomuksia ryöstöistä. Sitten ne onnettomat, joita satuttiin epäilemään, joutuivat poliisin käsiin ja pakotettiin tutkimuksen alaiseksi, mitä pilalla kutsuttiin "kolmanneksi asteeksi", ja siihen kuului kidutuksia, jotka olivat yhtä raskaita ja julmia, kuin mitkä tahansa Espanjan inkvisitionin keksimät. Tällaisten tapahtumain merkitys reklaamin kannalta katsoen huomattiin pian niin suureksi, että kuuluisat näyttelijättäret myöskin olivat omistavinaan huikean kalliita jalokiviä, ja silloin tällöin tulivat ne heiltä varastetuiksi.

Kun he sinä iltana olivat saapuneet kotia, jutteli Montague serkkunsa kanssa Charlie Carterista. Hän sai selville omituisen suhteen. Nähtävästi Alice tiesi jo, että Charlie oli ollut "huono." Charlie oli sairas ja onneton; ja Alicen viattomuus oli koskettanut häntä ja saanut hänet häpeämään omaa itseään, ja hän oli synkästi viittaillut hirvittäviin tapahtumiin. Siten saattoi Montague ymmärtää, kuinka Charlie salaperäisyyden ja romantiikan huolellisesti verhoamana sai itsestään mieltäkiinnittävän ja puoleensa vetävän olennon. "Hän sanoo, että minä olen erilainen kuin mikään muu tyttö, minkä hän on kohdannut", sanoi Alice — huomautus, joka oli niin hämmästyttävän alkuperäinen, että hänen serkkunsa ei voinut pidättää hymyään.

Alice ei ollut vähimmässäkään määrässä rakastunut häneen, eikä hänellä ollut minkäänlaisia aikeitakaan rakastua; ja hän sanoi, ettei hän koskaan ottaisi vastaan mitään kutsuja, eikä koskaan menisi yksin hänen kanssaan; mutta hän ei löytänyt keinoa, kuinka hän voisi välttää Charlietä, kun hän kohtasi hänet toisten ihmisten kotona. Ja tässä oli Montaguen häntä avustettava.

Kenraali Prentice oli ystävällisesti kysellyt, mitä Montague oli nähnyt New Yorkissa ja kuinka hän siellä viihtyi. Hän lisäsi, että hän oli puhellut hänestä tuomari Ellisin kanssa, ja että heti kun hän olisi valmis ryhtymään työhön, olisi tuomarilla ehkä muutamia ehdotuksia hänelle tehtävänä. Hän hyväksyi kuitenkin Montaguen suunnitelman saada ensiksi yleiskuvan; ja sanoi, että hän esittäisi ja veisi hänet pariin johtavista klubeista.

Kaikki tämä jäi Montaguen mieleen; mutta sillä hetkellä ei maksanut ollenkaan vaivaa koettaa sitä ajatella Kiitosjuhlat olivat ovella ja lukemattomissa maataloissa matkan varrella tulisi olemaan huveja. Bertie Stuyvesant oli suunnitellut huvimatkan Adirondackin leirilleen, ja hän oli kutsunut sinne parisen kymmentä nuorta miestä, niiden joukossa Montaguet. Tämä tulisi olemaan yksi uusi piirre kaupungin elämässä, ja siihen maksoi vaivan tutustua.

Heidän retkensä alkoi teatterivierailulla Bertie oli tilannut neljä aitiota ja he tapasivat siellä noin tunnin verran sen jälkeen kun näytös oli alkanut. Se ei kuitenkaan haitannut yhtään mitään, sillä näytelmä muistutti oopperaa — joukko lauluja ja tansseja oli kiedottu yhteen, ja tarkotuksena oli vain tarjota sopiva tilaisuus loistaville maisemille ja puvuille. Näytelmästä kuljetettiin heidät suurelle keskusasemalle, ja vähän ennen puoli yötä porhalsi Bertien yksityinen juna lähtöön.

Tämä juna oli täydellisesti varustettu hotelli. Siellä oli tavaraosasto, ruokavaunu ja keittiö; ja seurusteluhuone ja kirjastovaunu; makuuvaunu — ei sellaisilla nukkumasijoilla varustettu, joita tavalliset makuuvaunut tarjoavat, vaan siinä oli mukavat makuusuojat, jotka olivat sisustetut valkoisella mahonkipuulla, ja joissa oli käytettävänä vesijohtolaitos ja sähkövalo. Kaikki nämä vaunut olivat rakennetut teräksestä, ja ilmanvaihto tapahtui automaattisesti; ja ne olivat sisustetut siihen ylelliseen tapaan, millä kaikki muukin, jonka kanssa Bertie Stuyvesantilla oli jotakin tekemistä. Kirjastovaunussa oli samettiset matot lattialla, ja huonekalusto etelä-amerikkalaisesta mahongista, ja seinillä maalauksia, joihin suuret taiteilijat olivat uhranneet vuosikausien työn.

Bertien hovimestari ja palvelijat olivat matkassa, ja illallinen odotteli ruokailuvaunussa; sen kestäessä saivat he katsella Hudsonia kuutamossa. Ja seuraavana aamuna saavuttivat he määräpaikkansa, pienen pysäkin vuoristoisessa erämaassa. Juna seisahtui vekseliin ja siten heillä oli hyvää aikaa syödä aamiaista, ja sitten kääriytyneinä turkkeihin, tulivat he ulos kuuleaan, männyille tuoksuvaan metsäilmaan. Maassa oli lunta ja heitä odottamassa oli kahdeksan suurta rekeä; ja lähes kolme tuntia ajelivat he kirmakassa aamuauringon valossa läpi ihmeellisen ihanien vuoristomaisemien. Suurin osa alueesta oli Bertien "rauhottamaa", ja tie oli yksityinen, niinkuin suuret merkit jokaisen sadan metrin päässä osottivat.

Niin saapuivat he viimein järvelle, joka käärmeen lailla kiemurteli tornimaisten kukkulain välissä, ja jättiläismäinen aatelislinna seisoi ylhäällä kallion kielekkeellä. Tämä jäljennetty linnoitus oli "leiri".

Bertien isä oli sen rakentanut ja hän oli käynyt siellä vain viisi kuusi kertaa koko elämänsä aikana. Bertie itse oli ollut täällä vain kahdesti, kertoi hän. Hirviä oli siellä niin runsaasti, että talvella kuoli niitä parvittain. Siitä huolimatta oli siellä kolmekymmentä metsänvartijaa, jotka vartioivat kymmenen tuhannen akren suuruista metsä-alaa, ja estivät kenenkään siinä metsästämästä. Täällä Adirondackin erämaassa oli paljonkin tällaisia "rauhotettuja" seutuja, niin kerrottiin Montaguelle; eräällä miehellä oli kokonainen vuori, jonka ympäri hän oli laittanut vahvat, rautaiset kaiteet, ja siellä sisällä oli hänellä monenlaisia hirviä ja vieläpä villejä metsäsikojakin. Ja mitä itse "leireihin" tulee, oli niitä siellä niin paljon, että täällä oli kehittynyt aivan uusi arkkitehtuurityyli — puhumattakaan mitään niistä, jotka seurasivat vanhaa tyyliä, niinkuin tämä tärkeä reiniläinen linna. Yhdellä Bertien joukkoon kuuluvista oli suuri sveitsiläinen chalet; ja yhdellä Wallingeista oli jaappanilainen palatsi, johon hän tuli joka vuoden elokuussa — asunto, joka oli rakennettu Jaappanissa laadittujen suunnitelmain mukaan, ja erityisesti Jaappanista tuotetuilla työmiehillä. Se oli kokonaan jaappanilaisista tavaroista — huonekalusto, seinämatot ja mosaiikit; ja oppaat muistelivat ihmetellen noita kummallisen äänettömiä, ruskeaihoisia pikkumiehiä, jotka päiväkausia tekivät työtä yhden puukappaleen kaivertamisessa, ja rakensivat pienen pienen pagodamaisen teehuoneen useammasta puukappaleesta kuin mitä ihminen yhdessä viikkokaudessa ehti laskea.

He söivät aamiaisekseen verestä hirvenlihaa, peltopyytä ja forellia, ja iltapäivällä olivat he metsästämässä. Reippaimmat läksivät seuraamaan lumella näkyviä hirven jälkiä; mutta useimmat valmistautuivat katselemaan järven rantaa, samalla kun metsänvartijat päästivät koirat irti vuorille. Tällainen "koirajahti" oli vastoin lakia, mutta Bertiellä ei ollut täällä muuta lakia kuin hän itse — ja pahimmassa tapauksessa saattoi tulla vain joku mitätön sakko, joka tuomittiin jollekin vartijalle. He ajoivat kahdeksan tai kymmenen kappaletta hirviä veteen; ja kun he ampuivat noin parisen kymmentä laukausta jokaiseen hirveen, kului heidän aikansa erinomaisen vilkkaasti. Sitten hämärissä saapuivat he takaisin, kasvoillaan hieno innostuksen hehku, ja viettivät illan loimuavain takkatulten ääressä, kertoellen seikkailujaan.

Joukkue vietti täällä kaksi ja puoli päivää, ja viimeisenä iltana, jolloin oli kiitosjuhlat, oli heillä villiä kalkkunia, joita Bertie oli ampunut viikkoa sitten Virginiassa, ja he huvittelivat kuuntelemalla kiertäväin trubaduurilaulajain esityksiä, jotka olivat tuodut edellisenä iltana New Yorkista. Seuraavana iltana ajoivat he takaisin junalle.

Kun he aamulla saapuivat kaupunkiin, löysi Alice ilmotuksen Mrs Winnie Duvalilta, jossa hän pyytää häntä ja Montaguea tulemaan luokseen aamiaiselle ja olemaan läsnä Svami Babubananan yksityisessä luennossa; hän tulisi kertomaan heille kaiken heidän sielujensa edellisistä olotiloista. He menivät — eikä tietenkään ilman vanhan Mrs Montaguen vastalausetta, joka selitti hänen olevan "pahemman kuin itse Rob. Ingersollin."

Ja sitten iltasilla olivat Mrs Graffenriedin avajaispidot, jotka muodostivat yhden vuoden suurista tapahtumista seuraelämässä. Yleisessä touhussa ei Montaguella ollut oikein aikaa saada sitä selväksi itselleen, mutta Reggie Mann ja Mrs Graffenried olivat työskennelleet sen eteen viikkokausia. Kun Montaguet saapuivat, huomasivat he virranpuoleisen rakennuksen — joka oli koristettu arabialaisen palatsin malliin — muuttuneen troopilliseksi kasvitarhaksi.

He olivat tulleet Reggien pyynnöstä jo aikaisin, ja hän esitti heidät Mrs de Graffenriedille, pitkälle ja kulmikkaalle naiselle, jolla oli nahkan värinen ja suurella vaivalla maalattu iho; Mrs de Graffenried oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, mutta niinkuin kaikki ylhäisön naiset, esiintyi hänkin kolmekymmenvuotiaana. Mutta nyt juuri näkyi hikikarpaloita hänen otsallaan; jotakin oli viimeisellä hetkellä mennyt väärin, ja niin ei Reggiellä ollut aikaa näytellä heille kaikkia nähtävyyksiä, niinkuin hän oli aikonut.

Noin sataviisikymmentä vierasta oli kutsuttu näihin pitoihin. Illallista tarjoiltiin pienien pöytien ääressä suuressa tanssisalissa, ja sen loputtua kiertelivät vieraat ympäri rakennusta, jolla aikaa pöydät salissa siirrettiin syrjään, ja huone muuttui teatterihuoneeksi. Muuan seurue Broadwayn teattereista tulisi suoraa päätä istuutumaan vaunuihin näytöksen loputtua, ja puoliyön aikana olisivat he valmiit toistamaan saman näytöksen Mrs Graffenriedin kotona. Montague sattui olemaan läsnä, kun tämä seurue saapui, ja hän havaitsi, että vieraat olivat ahtautuneet liian lähelle, eivätkä olleet jättäneet kylliksi tilaa näyttelijöille. Ohjaaja oli siksi asettanut heidät pieneen etuhuoneeseen, ja kun Mrs Graffenried huomasi tämän, ryntäsi hän miehen luo, ja manasi häntä niinkuin rakuuna, ja käski hämmästyneet näyttelijät sisälle pääsaliin.

Mutta Montague nuuski, mitä kulissien takana tapahtui, ja he otaksuivat hänen seuraavan näyttelemistä. Juhlan muodosti toinen samallainen "musikaalinen ilveily" kuin se, minkä oli muutamia päiviä sitten nähnyt. Siinä tilaisuudessa kuitenkin oli Bertie Stuyvesantin sisar jutellut hänelle koko ajan, jota vastoin nyt hän oli yksin, ja hänellä oli tilaisuus tarkata esitystä.

Tämä oli hyvin kansanomainen näytelmä; sillä oli ollut suuri menestys, ja sanomalehdet kertoivat, kuinka sen tekijällä oli ollut miljoonan markan tulot vuodessa. Ja täällä oli kuulijakuntana kaupungin rikkaimmat ja vaikutusvaltaisimmat ihmiset: ja he nauroivat ja räpyttivät käsiään, ja toivat selvästi ilmoille sen, että he nauttivat täydestä sydämestään. Ja minkälaatuinen näytelmä tämä sitten oli?

Sen nimi oli "Kamtshatkan Kalifi." Siinä ei ollut hitustakaan juonta; Kalifilla oli seitsemäntoista vaimoa, ja sitten oli eräs amerikkalainen rummuttaja, joka halusi myydä hänelle vielä yhden — mutta sitten käy tarpeettomaksi muistaa tätä, sillä siitä ei tullut mitään. Näytelmässä ei ollut mitään, jota olisi saattanut kutsua punaseksi langaksi — siinä ei ollut mitään, mikä olisi ollut jossain tekemisissä minkään tunteen kanssa, mikä, koskaan on ihmisrinnassa liikkunut. Mahdoton on myöskin sanoa, että siinä olisi ollut mitään tapahtumia — ei ainakaan mitään sellaista tapahtunut, joka olisi ollut seurauksena jostakin muusia. Jokainen tapahtuma oli aivan toisestaan riippumaton seikka, niinkuin suonenvedontapaiset nytkähdykset, joita näkyy idiootin kasvoilla. Tämänlaatuista "toimintaa" oli siinä vaikka kuinka paljon — hetken havainnon perustalla olisi saattanut luulla jokaisen näyttämölavalla olevan yhtäaikaa vaipuvan tuollaiseen idioottimaiseen tempomistilaan. Esiintyjät hyökkäsivät edestakasin, kirkuivat, nauroivat ja huudahtelivat; näyttämö oli alinomaisessa levottomassa kiihtymistilassa, jossa ei ollut mitään järkeä tai tarkotusta. Siten oli mahdotonta ajatella heitä näyttelijöinä osissaan; mieluummin ajatteli heitä, inhimillisinä olentoina — ajatteli hirvittävää murhenäytelmää, jossa täysikasvaneet miehet ja naiset pakotetaan nälän ahdistamina hullunkurisesti pukemaan ja maalaamaan itseään, ja sitten tulemaan yleisön eteen tanssimaan, hyppimään, vääntelemään käsiään ja kasvojaan ja muutenkin olemaan "vilkkaita."

Puvut olivat kahta laatua: toiset fantastisia, itämaita edustaviksi aijottuja, ja toinen laji oli jonkinlainen redactio ad absurdum nykyaikaisesta muodikkaasta vaatetuksesta Johtajalla oli päällään siro kävelypuku ja hän keimaili pienen kepin kanssa; hänen osanaan oli näytellä huoletonta ilmettä, jonkinlaista yhtäjaksoista kukkeutta ja salasilmäyksiä, jotka olivat esittävinään satyyrin kavaluutta. Ensimäinen naisnäyttelijä muutti pukua useita kertoja jokaisessa näytöksessä; mutta sen varustuksiin välttämättä kuului paljaat käsivarret, rinta ja selkä, ja hame, joka ei ulottunut polviin saakka, kirkasväriset silkkisukat, ja kengät, joissa oli kaksi tuumaa korkeat kannat. Viimeisen kerran esiinhuudettaessa suoritti hän pienen piruetin, joka paljasti jälellä olevan osan sääriä, ja toi esille suunnattoman pitsiröykkiön. Ihmismielen luonteeseen kuuluu, että hän etsii loppua kaikille asioille; jos tämä nainen olisi kantanut ruumiinmukaista trikoopukua, eikä mitään muuta, olisi hän ollut yhtä vähän mieltäkiinnittävä kuin joku alusvaateilmoitus sanomalehdessä; mutta tämä jatkuva vähitellen paljastuminen kiihotti hienoa huumaa. Tuon Alostakin seuraavilla väliajoilla soitti orkesteri lyhyitä, mukaansatempaavia kappaleita, ja molemmat "tähdet" alkoivat laulaa nenä-äänillään joitakin sanoja, jotka ilmaisivat kiihkeitä tunteita; ja sitten mies tarttui naista vyötäisiin, tanssitti ja pyöritti häntä ympäri ja taivutti häntä taaksepäin ja tähysti häntä silmiin — liikkeitä, jotka himmeästi viittasivat sukupuolisuhteisiin. Kappaleen loputtua liukui esille kööri, puettuna kaikellaisiin pukuihin, mitkä antoivat tilaa väreille ja säärien riittävälle näkymiselle; tähän kööriin kuuluvat maalatut naiset eivät pysyneet hetkeään hiljaa paikoillaan — jos eivät he varsinaisesti tanssineet, vääntelivät he jalkojaan, ja tempoivat ruumistaan puolelta toiselle, ja nyökyttelivät päätään ja koettivat kaikilla muilla mahdollisilla keinoilla olla "vilkkaita."

Mutta ei tämän näytelmän fyysillinen ruokottomuus hämmästyttänyt Montaguea niin suuresti kuin sen tuottama älyllinen tyydytys. Kappaleen vuoropuhelu oli sellaista, mitä kutsutaan "hiotuksi sukkeluuksien heittelyksi"; se merkitsee, että se oli täynnä jonkinlaisia viittauksia, jotka ilmaisivat salaista pahan olemassaolon ymmärtämystä näyttelijän ja hänen kuulijakuntansa välillä — tunnussanoja, niin sanoaksemme, joita he välittivät keskenään. Kuitenkin, olisi erehdys sanoa, että näytelmässä ei ollut yhtään ainoata aatetta — siinä oli yksi aate, jonka päälle kaikki muu siinä perustui; ja Montague ponnisteli saadakseen tämän ajatuksen eritellyksi ja itselleen muovailluksi. On olemassa määrättyjä elämänprinsiippejä, — niitä voidaan kutsua moraalisiksi selviöiksi — jotka ovat tuloksena ihmisrodun kokemuksista mittaamattomien ajanjaksojen aikana, ja joiden kiinnipitämisestä rodun jatkuminen riippuu. Ja tässä oli kuulijakunta, joka kaikkia näitä prinsiippejä ei kysynyt, ei niistä väitellyt eikä niitä kieltänyt — vaan jolle niiden kieltäminen oli selviö, jotakin, jonka avoimesti julistaminen olisi sille ollut liiaksi raakaa, mutta jonka se hienosti ja viisaasti kyllä piti varmana. Tässä kuulijakunnassa oli vanhempia ihmisiä, ja naineita miehiä ja naisia, nuorukaisia ja tyttösiä; ja täydellinen, iloinen nauru tempasi heidät mukanaan kuunnellessa erään naidun naisen kertomusta, jonka rakastaja oli hyljännyt, kun he olivat joutuneet naimisiin. —

"Hänen sydämensä varmaankin murtui", sanoi johtava näyttelijätär.

"Hän oli toivoton", sanoi johtava näyttelijä irvistäen.

"Mitä hän teki", kysyi nainen. "Meni ja ampui itsensä?"

"Pahempaa vielä", sanoi mies. "Hän meni takaisin miehensä luo ja sai lapsen!"

Mutta täydentääksemme tämän näytelmän merkityksen ymmärtämistä, tulee meidän saada itsemme tajuamaan, että tämä ei ollut pelkkä näytelmä, vaan se oli näytelmän luontoinen; sillä oli nimi — "soitannollinen ilveily" — jonka merkityksen jokainen ymmärsi. Satoja sellaisia näytelmiä kirjotettiin ja tuotettiin, ja "dramaattiset kriitikot" kävivät niitä katsomassa ja keskustelivat niistä arvokkaalla vakavuudella, ja monet tuhannet ihmiset hankkivat elatuksensa matkustamalla yli maan ja näyttelemällä niitä; komeita teattereita rakennettiin niitä varten, ja satoja tuhansia ihmisiä joka ilta maksoi rahansa niitä nähdäkseen. Ja kaikki tämä ei ollut mitään pilaa tai painajaista — vaan asia, joka todella oli olemassa. Miehet ja naiset sitä tekivät — oikeat inhimilliset olennot lihasta ja verestä.

Montague ihmetteli kauhun lyömänä, mitä lajia inhimillisiä olentoja lienee mahtanut olla se, joka oli järjestänyt kepin ihmeelliset käännähdykset ja esiintyjän virnistykset näytelmässä. Myöhemmin, opittuaan tuntemaan "Tenderloinin" kohtasi hän tämän saman näyttelijän, ja hän sai tietää, että hän oli alkanut elämänsä pienenä irlantilaisena poikanaskalina, joka eli vuokratalossa ja jonka äiti seisoi rappukäytävän päässä puolustaen häntä kaulauspulikalla poliisia vastaan, joka häntä ahdisteli. Hän oli huomannut, että hän saattoi hankkia elatuksensa koomillisilla kujeillaan; mutta kun hän tuli kotiin ja kertoi äidilleen, että eräs näyttelyn pitäjä oli tarjonnut hänelle sata markkaa viikossa, antoi hän hänelle selkäsaunan valehtelemisesta. Nyt ansaitsi hän viisitoistatuhatta markkaa viikkokaudessa — enemmän kuin Yhdysvaltojen presidentti ja hänen kabinettinsa yhteensä: mutta hän ei ollut onnellinen — salaisuus, jonka hän uskoi Montaguelle — sillä hän ei osannut lukea, ja tämä oli hänellä alituisen nöyrrytyksen syynä. Tämän pikku näyttelijän salaisena haluna oli näytellä Shakespearea; hän oli antanut lukea "Hamletin" itselleen, ja hän hautoi päässään, kuinka sitä olisi näyteltävä — kaiken aikaa, kun hän kieputti pikku keppiään ja virnisteli kasvojaan; Hän oli sattunut olemaan näyttämöllä, kun tuli oli päässyt valloilleen, ja viisi tai kuusisataa ahneuden uhria paistui kuoliaaksi. Näyttelijä oli pyytänyt ihmisiä istumaan hiljaa paikoillaan, mutta turhaan; ja koko loppuelämänsä ajan senjälkeen kulki hän tämä kauhistuttava näky mielessään, alinomaisena painajaisenaan kuumeentapainen vakuutus siitä, että hän oli epäonnistunut kasvatuksen puutteen takia — että jos hän vain olisi ollut kulttuuri-ihminen, hän olisi varmasti kyennyt ajattelemaan jotakin, jonka esille tuominen olisi pitänyt paikallaan nuo kauhun lyömät ihmiset.

Kolmen aikaan aamulla päättyi esitys, ja sitten tarjottiin enemmän virkistystä; ja Mrs Vivie Patton tuli istumaan hänen viereensä, ja heidän välillään sukeusi iloinen pakina. Kun Mrs Vivie kerran alotti puhumisen ihmisistä, juoksi hänen kielensä niinkuin tuulimylly.

Kas tuolla oli Reggie Mann, joka luikerteli ihmisten joukossa ja hymyili heille teeskennellyllä tavallaan. Reggie oli kunniansa kukkuloilla Mrs de Graffenriedin kesteissä. Reggie oli järjestänyt tämän kaiken — hän suoritti suunnittelut ja tilaukset ja teki asiamiesten kanssa sopimukset koristelua varten. Olisi voinut lyödä vetoa siitä, että hän oli saanut välityspalkkionsa niistä — vaikkakin joskus Mrs de Graffenried sai koristeet ilmaiseksi reklaamin takia, minkä hänen nimensä saisi aikaan. Kaikellaiset toimitukset olivat Reggien erikoisuutena — hän oli alottanut elämänsä automobiiliasiamiehenä. Eikö Montague tietänyt, mikä se oli? Automobiiliasioitsitsija oli mies, joka alinomaa pyysi ystäviään käyttämään määrätynlaista vaunua, jotta hän siten saisi toimeentulonsa; ja Reggie oli saanut kokoon lähes sataviisikymmentätuhatta vuodessa sillä tavalla. Hän oli tullut Bostonista, missä hän oli hankkinut maineensa sillä, että eräänä varhaisena aamuna, kun he ajoivat kotia juhlista, oli hän saanut erään nuoren ylimysrouvan uskaltamaan riisumaan kengät ja sukat jaloistaan ja kahlailemaan julkisessa suihkulähteessä; tämä oli tehnyt sen ja Reggie oli seurannut häntä. Tämän hämmästyttävän kepposen levittämän maineen nojalla oli Mrs Devon ottanut hänet suosioonsa; ja eräänä päivänä oli Mrs Devon pukenut ylleen valkoisen puvun ja kysynyt häneltä, mitä hän siitä ajatteli "Siitä puuttuu vain yksi asia ollakseen täydellinen", sanoi Reggie, ja ottaen punaisen ruusun, kiinnitti hän sen hänen rintaansa. Vaikutus oli tenhoava; jokainen huusi riemusta, ja siten oli Reggien maine pukuauktoriteettina taattu ikuisesti. Nyt hän oli Mrs de Graffenriedin oikea käsi, ja he punoivat ilveitään yhdessä, Kerran kesällä olivat he astuneet katua pitkin, suuri, rääsyinen nukke käsillään. Ja Reggie oli antanut päivälliset, joilla kunniavieraana oli ollut apina — varmasti oli Montague siitä kuullut, sillä se oli ollut koko kesäkauden puheenaiheena. Se oli todellakin hassunkurisin asia, mitä saattoi ajatella; apinalla oli päällään hieno puku, jossa oli kaulukset ja mansetit, ja hän pudisti kaikkien vieraiden käsiä, ja käyttäytyi aivankuin joku herrasmies — paitsi ei juonut itseään humalaan.

Ja sitten Mrs Vivie osotti suuren Mrs Hidgley-Clievedenin, joka istui yhden suosikkinsa, ankaran näköisen, mustapartaisen herrasmiehen seurassa, joka oli sukeltautunut maineeseen perimällä kaksisataa viisikymmentä miljoona markkaa. "Mrs R.—C." oli ottanut hänet suosioonsa ja järjestänyt hänen vieraskirjansa ja hän näytteli juhlallisesti seuramaailman tähden osaa. Hän oli ostanut vanhan new-yorkilaisen talon, jonka koristamiseen oli kulutettu viisitoistamiljoonaa markkaa; ja kun hän tuli kotia liikeasioilta Tuxedosta, odotti häntä yksityinen juna kaiken päivää lähtöön valmiina. Mrs Vivie kertoi huvittavan jutun eräästä naisesta, joka oli julistanut kihlauksensa hänen kanssaan, ja oli käyttänyt suuria rahasummia sen vahvistamiseen, ennenkuin hänen kieltonsa ehti tulla. Se oli tuottanut hyvin suurta iloa Mrs de Graffenriedille, joka oli hirmuisesti kateellinen "Mrs R.—C:lle."

Kaskuista, joista ihmiset kertoivat, päätti Montague, että Mrs de Graffenriedin täytyi olla yksi niistä seuraelämän uusista johtajista, joilla oli taipumusta kaikenmoisiin harvinaisuuksiin ja merkillisyyksiin. Mrs de Graffenried tuhlasi joka sesonkikautena kaksi ja puoli miljoonaa markkaa säilyttääkseen asemansa säätynsä johtajana, ja häneltä voi aina odottaa uusia ja hämmästyttäviä päähänpistoja. Kerran oli hän vierailleen antanut katrillilahjoina pienen pieniä palloja, joissa oli kultakaloja; ja toisen kerran oli hän toimeenpannut tanssiaiset, joissa jokainen oli laittanut itsensä erilaiseksi kasviksi. Hän läksi mielellään kävelemään ja kutsui aivan sattumalta ihmisiä aamiaiselle - kolme- tai neljäkymmentä kerrallaan — ja sitten hämmästytti heitä loistavilla pidoilla. Sitten saattoi hän taas tarjota suuret, säädylliset päivälliset, ja saada ihmiset hämmästymään tarjoamalla heille sellaista syötävää, josta he todella pitivät. "Nähkääs", selitti Mrs Vivie, "näillä päivällisillä me tavallisesti saamme lihavaa, vihreää kalkkunapaistia, ja omelettia, jonka päälle on valeltu jonkinlaista Florida-vettä, ja lasin alla keitettyjä sieniä, ja oikeaa käsintehtyä jälkiruokaa; mutta Mrs de Graffenriedillä on uskallusta tarjota savustettua kinkkua ja nuoria perunoita, tai vieläpä oikeaa häränlihaakin. Näitte, että hänellä tänä iltana oli vihreää vehnää; hänen on täytynyt järjestää sitä varten kuukausia edeltäkäsin — Porto Ricolta emme saa sitä koskaan ennenkuin tammikuussa. Ja tässä näette pienen vadillisen villiä mansikoita — ne ovat luultavasti istutetut ja kasvatetut lämpimässä huoneessa, ja jokainen kappale niistä on kääritty huolellisesti erikseen, ennenkuin ne tuotiin laivaan."