Front matter (continued 3)

Kaikki nämä vaivalloiset toimenpiteet olivat tehneet Mrs de Graffenriedistä suunnattoman voiman seuramaailmassa. Hänellä oli raakalaisen sanavarasto, sanoi Mrs Vivie, ja jokainen pelkäsi häntä; mutta kerran tapasi hän vertaisensa. Erään kerran oli hän kutsunut koomillisen oopperan tähden laulamaan vierailleen, ja kaikki miehet oli kertyneet tämän näyttelijättären ympärille, ja Mrs de Graffenried oli tulistunut ja koettanut ajaa heitä matkoihinsa; ja näyttelijätär, lojuen mukavasti tuolissaan ja tuijottaen välinpitämättömänä Mrs de Graffenriedin, oli venyttäen lausunut: "Kymmenen vuotta Jumalaakin vanhempi!" Mrs de Graffenried parka ei voisi unohtaa noita sanoja ennenkuin vasta kuoltuaan.

Jotakin, mikä muistutti hänelle tästä, huomasi Montague sinä samana iltana. Noin kello neljän aikaan, Mrs Vivie halusi päästä kotia, ja pyysi häntä hakemaan käsiinsä hänen "henkivartijansa", kreivi St Elme de Champignonin — miehen, jota, sivumennen sanoen, hänen miehensä jahtasi kiväärin kanssa. Montague kiersi ympäri talon, ja meni lopuksi alikertaan, missä teatteriseurueella oli erikoinen huone virvoituspuoleen osaaottamista varten. Mrs de Graffenriedin sihteeri vartioi ovilla; mutta muutamat poikaset olivat päässeet pujahtamaan huoneeseen ja joivat shampanjaa ja kuhertelivat kuorotyttöjen kanssa. Ja siellä oli itse Mrs de Graffenried, joka työnsi ruumiin voimilla heitä ulos huoneesta — heitä oli parikymmentä kappaletta tai enemmänkin, ja niiden joukossa myöskin Mrs Vivien kreivi!

Montague toimitti perille sanomansa, ja meni sitten yläkertaan odottamaan, kunnes hänen oma seurueensa olisi valmis lähtemään. Tupakkahuoneessa oli joukko miehiä, jotka myöskin odottelivat; ja niiden joukossa huomasi hän Majuri Venablen keskustelussa erään miehen kanssa, jota hän ei tuntenut. "Tulkaa tännepäin", huusi Majuri; ja Montague totteli, samalla heittäen silmäyksen vieraaseen.

Hän oli pitkä, voimakasrakenteinen mies, jolla oli irtonaiset nivelet, ja pieni pää ja hyvin silmiinpistävät kasvojen piirteet; kapea suu, jonka alasvenyneet pielet olivat lujasti yhteenpuristetut, ja korkea kotkannenä, ja syvälle painuneet, vaanivat silmät. "Oletteko kohdannut Mr Heganin?" sanoi Majuri. "Hegan, tämä on Mr Allan Montague."

Jim Hegan! Montague kesti tutkivan katseen ja otti tuolin, jonka he tarjosivat. "Sikaari, olkaa hyvä", sanoi Hegan, ojentaen askiaan.

"Mr Montague on vast'ikään tullut New Yorkiin", sanoi Majuri. "Hän on myöskin etelästä."

"Todellako?" sanoi Hegan ja kysyi, mistä valtiosta hän tuli. Montague vastasi ja lisäsi: "Minulla oli ilo kohdata tytärtänne hevosnäyttelyssä viime viikolla."

Siitä pääsi keskustelu alkuun; sillä Hegan tuli Texasista, ja kun hän huomasi, että Montague tunsi hevosia — lämpeni hän hänelle. Sitten kutsui Majurin pois hänen seurueensa, ja nuo kaksi jäivät jatkamaan keskustelua.

Oli tavattoman helppoa pakista Heganin kanssa; ja kuitenkin syvällä toisen mielessä luikersi heikko vapistuksen sekainen tunne ajatellessaan, että hän tarinoi viidensadanmiljoonan markan kanssa. Montague oli siksi vasta-alkava pelissä, että hän kuvitteli mielessään olevan jotakin outoa, jotakin hirvittävää ja salaperäistä sellaisen miehen ympärillä, joka hallitsi toista kymmentä rautatietä, ja kymmenkunnan valtion politiikkaa.

Hän oli käytökseltään yksinkertainen ja hyvin ystävällinen, suora mies, joka rakasti kaikkea suoruutta. Hänen ympärillään oli, niinkuin hän sanoi, arkuuden, miltei anteeksiannon merkki, jonka Montague huomasi, ja jota hän ihmetteli. Vasta myöhemmin, kun hänellä oli aikaa ajatella, käsitti hän, että Hegan oli alkanut uutisviljelijän poikana Texasissa, "tyhjillä taskuilla" varustettuna, ja voiko olla mahdollista, että kaikkien näiden vuosien läpi hänessä oli säilynyt vaisto, niin että milloin hyvänsä hän kohtasi miehen vanhasta Etelästä, seisoi hän hänen kanssaan kunnioittavaisena, näyttäen aivankuin pyytävän anteeksi viittäsataa miljoonaa markkaansa?

Ja kuitenkin oli siinä miehessä jotakin voimaa. Sen saatoit tuntea silloinkin, kun hän pakisi hevosista; sinä tunsit, että hänessä oli jokin osa, joka ei rupatellut, vaan joka oli takana ja tarkasteli. Ja kummallisinta kaikista oli, että Montague huomasi kuvittelevansa noiden hymyilevien kasvojen takana olevan toiset kasvot, jotka eivät hymyilleet, vaan jotka olivat julmat ja vakavat. Ne olivat omituiset kasvot, paksuine, kokoonrypistettyine kulmakarvoineen ja alaspäin venähtäneine suupielineen; ne vainosivat Montaguea ja herättivät hänessä vaivaloisen tunteen keskellä mukavaa rauhallisuutta.

Nyt tuli Laura Hegan, joka tervehti heitä ylpeällä tavallaan; ja Mrs Hegan, uhkuva ja elinvoimainen, puettuna en grande dame. "Tulkaa joskus katsomaan", sanoi mies. "Teidän on vaikea tavata minua muuten, sillä minä en paljon oleskele ulkona." Ja niin läksivät he; ja Montague istui yksin, tupakoi ja tuumaili. Nuo kasvot yhä pysyivät hänen näkyvissään; ja nyt yht'äkkiä välähti hänelle salamana, mikä se oli: petolinnun kasvot — suuren, villin, yksinäisen kotkan! Kenties olet nähnyt sellaisen eläintarhassa istumassa korkealla, alistuen kärsivällisesti ja odottaen aikaansa. Mutta kaiken aikaa oli kotkan sielu kaukana poissa, vaelteli läpi laajojen avaruuksien, valmiina salamana hyökkäämään ja tarttumaan kynsin saaliiseen!

Kymmenes luku.

Seuraavalla viikolla oli Montagueilla kiirettä. Wallingit olivat tulleet kaupunkiin ja avanneet kotinsa, ja nyt oli lähellä ihmeellisten avajaistanssijaisten aika, joissa Alice muodollisesti tultaisiin esittämään seuramaailmalle. Ja tietenkin Alicen täytyi tilaisuutta varten saada uusi puku, ja sen välttämättä täytyi olla kaunein puku, mitä koskaan oli nähty. Muutamana joutavana hetkenä laski serkkunsa hänelle, että Alicen vierailu Wallingeilla tuli hänelle maksamaan kaksikymmentäviisi markkaa minuutilta.

Mitä se maksaisi Wallingeille, sitä tuskin uskalsi ajatella. Heidän tanssisalinsa oli muuttuva kukkatarhaksi, ja siellä tultaisiin tarjoamaan illallista sadalle vieraalle, ja vielä toinen illallinen tanssin perästä, ja kalliita lahjoja jokaiselle läsnäolijalle. Näiden ostaminen oli uskottu Oliverin tehtäväksi, ja Montague kuunteli kauhistuksella, mitä ne olivat maksaneet. "Robbiella ei ole varoja tehdä mitään toisluokkaista", oli nuoremman veljen ainoa vastaus hänen huudahteluihinsa.

Alice jakoi aikansa Wallingeille ja räätäleillensä, ja joka ilta, kun hän saapui kotia, oli hänellä kerrottavana jostakin uudesta kehitysaskeleesta. Alice oli vielä vasta-alkaja leikissä, ja se sai hänet kiihottumaan; ja Mrs Robbie näki mielellään hänen kirkkaat kasvonsa ja kainon hymynsä hänen tehdessä innokkaasti kysymyksiään. Mrs Robbie oli itse antanut määräyksensä ylihovimestarilleen, kukkakauppiailleen ja kirjurilleen, ja sitten oli hän jatkanut matkaansa eikä ajatellut sitä sen enempää. Se oli suurten naisten tapa — taikka ainakin oli se heidän tapansa näytellä.

Wallingien kaupunkitalo oli juhlallinen palatsi, joka vallitsi korttelin alaa Viidennen Avenuen varrella — se oli yksi noista Wallingin perheen kymmenkunnasta palatsista, jotka luettiin kaupungin nähtävyyksien joukkoon. Kokonainen luettelo olisi muodostunut niistä täydellisistä maataloista, joita Wallingit ylläpitivät — heillä oli maa-alue Georgiassa, ja toinen Adirondackissa, ja toisia oli Long Islandissa ja New Jerseyssä. Myöskin oli useita New Portissa — yksi sellainen, jossa oli tuskin koskaan asukkaita, ja jota Mrs Billy Alden purevasti nimitti "viidentoista miljoonan markan linnaksi erämaassa."

Montague meni Alicen mukana pari kertaa, ja sai tilaisuuden tarkastaa Mrs Robbieta kotosalla. Kolmekymmentäkahdeksan palvelijaa oli hänellä asunnossaan; se oli itsessään kokonainen pikku valtio, jossa Mrs Robbie oli kuningattarena, ja hänen taloudenhoitajansa pääministerinä, ja niiden alapuolella oli monta eri arvoastetta, luokkaa ja säätyä, niinkuin feodaaliruhtinaskunnassa. Siellä täytyi olla kuusi erillään olevaa ruokailuhuonetta erilaisia palvelijoita varten, ja palvelijoiden palvelijoilla oli vielä palvelijoita. Ainoastaan kolme sanottiin olevan sellaisia, joille rouva antoi määräyksiä — ylitarjoilija, hovimestari ja taloudenhoitaja; hän ei edes tietänyt useimpien heidän nimiä, ja ne vaihtuivat niin usein, että, selitteli hän — hänen oli jätettävä salapoliisinsa tehtäväksi erottaa palvelijat ja murtovarkaat toisistaan.

Mrs Robbie oli aivan nuori nainen, mutta häntä miellytti tekeytyä huolien uuvuttamaksi rouvaksi, joka oli väsynyt korkean asemansa vastuunalaisuuteen. Tietämättömät pitivät ja kuvittelivat mielessään hänen viettävän elämäänsä suloisessa rauhassa, kaikkien tilaisuuksien ollessa hänelle avoinna; itse asiassa vähäpätöisin kyökkityttökin oli vapaampi — hän oli aivan nääntynyt laihaksi sen taakan alla, mikä hänen päällänsä lepäsi. Jättiläismäinen kone uhkasi alinomaa särkyä pirstoiksi, ja hänellä, joka tahtoi sitä pyörittää, täytyi olla Salomonin viisaus ja Jobin kärsivällisyys. Hovimestarin palkkaan meni kokonainen omaisuus, ja kuitenkin ryösti hän oikealta ja vasemmalta, ja riiteli päälle päätteeksi kyökkimestarin kanssa. Ylitarjoilijan epäiltiin juovan itsensä humalaan kalliilla ja harvinaisilla viineillä, ja uusi sisäkkö oli muuttunut valepukuiseksi sanomalehtireportteriksi. Mies, joka joka päivä oli kymmenen vuoden ajalla tullut vetämään rakennuksen kelloja, oli kuollut, ja se, joka piti huolta harvinaisista muinaiskaluista oli sairaana, ja taloudenhoitaja oli pahemmassa kuin pulassa huolehtiessaan toisen harjottamisesta.

Ja vaikkakin otaksuttaisiin, että pääsit pakenemaan kaikkia näitä asioita, olisi yhä vielä jälellä elämäsi varsinaiset kysymykset, joita sinun olisi silmästä silmään katsottava. Se ei ollut kylliksi, että pysyit hengissä; sinulla oli tehtäväsi — velvollisuutesi seuraelämän johtajana. Sitten oli päivittäinen posti kaikkine säälittävine kirjeineen tuhansilta ihmisiltä, jotka pyysivät rahaa — tosiasiassa yhden viikon sisällä saapui anomuksia kymmenen miljoonan markan arvosta. Ne olivat neroja, jotka olivat keksineet patenttimunanhautomislaitteet ja lämmityskoneistot, ja joka kerta kun annoit tanssijaiset, panit liikkeelle joukoittain anarkisteja ja vetelehtijöitä. Ja sitten oli kirjeet, joihin todella tuli vastata, ja kutsut, joita oli noudatettava. Näitä viimeksi mainittuja oli niin paljon, että samassa ympäristössä asuvat ihmiset olivat järjestäneet saman päivän, jolloin he olivat kotona; niinpä, jos asuit Madison Avenuella, oli se päivä torstai; mutta silloinkin meni koko iltapäivä kutsukorttien jakamiseen. Ja sitten oli lähetettävä ja vastaanotettava kutsuja; ja aina sattui erehdyksiä ja tuli loukanneeksi jotakuta — ihmiset saattoivat tulla verivihollisiksi yhtenä yönä ja toivoa sitä koko maailman tietoon jo seuraavana aamuna. Ja tätä nykyä tapahtui niin paljon avioeroja ja uudelleen-naimisia, ja niitä seurasi asianmukaiset nimenmuutot; ja muutamilla oli vihiä vaimojensa rakastajista, mutta eivät siitä välittäneet, ja muutamat taas välittivät, mutta eivät niistä mitään tienneet — kaikki tuo yhdessä oli kuin olisi pelannut kahtatoista shakkipeliä päässään. Ja sitten oli tukanlaittaja, terveydenhoitaja ja hieroja, ja räätäli, suutari ja jalokiviseppä; ja sitten täytyi välttämättä vilkaista sanomalehteä, ja käydä silloin tällöin lapsia katsomassa.

Kaiken tämän selitti Mrs Robbie aamiaisilla; sellainen oli rikkaan ihmisen taakka, josta jokapäiväisillä ihmisillä ei ollut vähintäkään käsitystä. Henkilö, jolla oli paljon rahaa, oli niinkuin siirappitynnyri — kaikki kärpäset läheisyydessä lensivät suuristen sen ympärillä. Kerrassaan uskomatonta oli, kuinka pitkälle ihmiset saattoivat mennä tullakseen kutsutuksi hänen kotiinsa; he eivät ainoastaan kirjottaneet ja pyytäneet häneltä, he saattoivat sekaantua hänen liikeasioihinsa ja vieläpä houkutella hänen ystäviänsäkin. Ja voi sitä vaikeutta toiselta puolen, kun piti saada heidät tulemaan, silloin kun he luulivat hänen heitä tarvitsevan! "Kuvitelkaa", sanoi Mrs Robbie, että tarjoatte päivällisen englantilaiselle kreivittärelle, ja hän yrittää velottaa tulemisestaan teitä! Ja uskomattomalta niinkuin se tuntuukin, muutamat ihmiset todellakin mukautuivat hänen vaatimuksiinsa ja tuo inhottava olento oli näytellyt seuramaailman kuuluisuuden osaa kokonaisen sesonkikauden, ja oli saanut sievoset tulot siitä. Ei näyttänyt olevan ollenkaan mitään rajoja muutamien ylhäisön loiselävien alhaisuudelle.

Oli opettavaista kuulla Mrs Robbien tuovan esille tuollaisia ikäviä puolia; ja kuitenkin — voi inhimillistä heikkoutta — seuraavalla kerralla Montaguen siellä käydessä tuo suuri nainen paloi aivan vihasta kuultuaan uutisen, että uusi ulkomaalainen prinssi aikoi saapua Ameriikkaan, ja että Mrs Ridgley-Clieveden oli etukäteen pitänyt varansa ja siepannut hänet huostaansa. Hän tuli olemaan hänen holhouksensa alla koko ajan, ja kaikki hänen ylhäisyydestään säteilevä loisto lankeaisi tuon nousukastalon yli. Mrs Robbie kosti puolestaan laskemalla suustaan niin monta epämieluista asiaa Mrs Ridgley-Clievedenistä, kuin hän suinkin saattoi ajatella; ja lopettaen julistuksella, että jos hän käyttäytyisi tämän prinssin kanssa niinkuin hän oli käyttäytynyt sen venäläisen suuriruhtinaan kanssa, niin, Mrs Robbie Walling omasta puolestaan ainakin olisi siitä lähtien häntä tuntematta. Ja todennäköisesti ne seikat, joita Mrs Robbie kertoi, olivat aijotut herättämään sellaisen käsityksen, että hänen kilpailijansa vieraanvaraisuus oli takaisin palaamista alkuperäisiin pakanuusaikojen tapoihin.

Ylläoleva on kuvaavana näytteenä sen keskustelun laadusta, mitä sai kuulla aina vierailuilla kenen tahansa Wallingin luona. Kenties ne olivat heidän miljoonansa, niinkuin Mrs Robbie sanoi, jotka tekivät välttämättömäksi sellaisen suhtautumisen toisia ihmisiä kohtaan; se nyt oli joka tapauksessa varmaa, että Montague huomasi heidät kaikki mitä epämieluisimmiksi tuttaviksi. Teepöydän ääressä oli aina käynnissä myrsky heidän vihamiestensä viimeisten vehkeiden johdosta. Ja sitten oli olemassa kokonainen lauma elottomia ihmisolentoja, jotka imivät heitä ja ryömivät imarrellen heidän edessään; ja lopuksi nuo raakalaisjoukot ulkopuolella heidän tuttavuuspiirinsä taikarajaa — muutamia erinomaisia näytteitä niistä saapui sinne joka päivä pilkattavaksi. Niillä oli suuret jalat ja tekohampaat; ne söivät maissipuuroa ja siirappia; he kantoivat kaulassaan valmiiksi tehtyjä kahleita; ja niillä oli tapana kysyä, "haluatteko, että tekisin sen?" Heidän isoisänsä olivat olleet teurastajia, rihkamakauppiaita ja muita sellaisia kauhistuttavia olentoja. Montague koetti parhaansa mukaan miellyttää Wallingeja kaiken sen takia mitä he tekivät Alicen puolesta; mutta istuttuaan heidän aamiaispöydässään ja kuunneltuaan tämän luontoista keskustelua, huomasi hän kaipaavansa raitista ilmaa.

Ja sitten rupesi hän pohtimaan omaa suhdettaan näihin ihmisiin. Jos he puhuivat jokaisesta muusta hänen selkänsä takana, niin luonnollisesti heidän täytyi puhua hänestäkin hänen selkänsä takana. Ja minkätähden poikkesivat he tavastaan, ja koettivat saada häntä kotiutumaan, ja minkätähden tuhlasivat he rahojaan saadakseen Alicen heittäytymään seuraelämään? Alussa oli hän otaksunut, että he tekivät sen sydämensä hyvyydestä; mutta nyt, nähtyään heidän sydämiinsä, hylkäsi hän sen selityksen. Heidän tapoihinsa ei kuulunut sirotella kuninkaallisia lahjoja vieraille; yleensä kaikkien Wallingien suhtautuminen vieraita kohtaan oli samallainen kuin Lontoon hampuusin — "Paiskaa häntä tiilen kappaleella." He pitivät itseään kaitselmuksen erikoisesti asettamina olentoina suojelemaan ylhäisöä rikkailta raakalaisasukkailta, joita kaupunkiin virtaili, kuuluisuutta ja mainetta etsimään. He olivat ylpeitä tästä asemasta ja nimittivät sitä omaksi "erikoisuudekseen"; ja Wallingien nuoremman polven erikoisuus oli muodostunut jonkinlaiseksi mielisairaudeksi.

Ei myöskään voinut syynä olla se, että Alice oli kaunis ja puoleensavetävä. Sitä olisi saattanut kuvitella, jos Mrs Robbie olisi ollut niinkuin — sanokaamme, Mrs Winnie Duval. Oli helppoa ajatella Mrs Winniestä, että hän saattoi ihastua johonkin tyttöön ja kuluttaa suunnattomia summia häneen. Mutta tuhansista pikkuseikoista, mitä hän oli ehtinyt nähdä, oli Montague tullut siihen käsitykseen, että Robbie Wallingit kaikessa varallisuudessaan, vallassaan ja loistossaan olivat itse asiassa hyvin saitoja. Samalla kun koko maailma näki heidän sirottavan rikkauksia jälkeensä, seurasivat he todellisuudessa tarkasti jokaista viisimarkkasta. Ja Robbie itse oli taipuvainen kuumeen tapaisella kiihkolla tarttumaan kiinni rahoihinsa; siinä hän saattoi mennä mitä mielettömimpiin äärimäisyyksiin — Montague kuuli hänen kerran kinailevan parista markasta ajurin kanssa. Vaikka he kumpikin olivat tuhlaavaisia isäntiä, niin oli kirjaimellinen tosiasia se, että he eivät koskaan kuluttaneet rahojaan kenellekään muulle kuin itselleen — heidän kaiken toimintansa tarkotuksena ja päämääränä oli Robbie Wallingien voima ja vaikutusvaltaisuus.

"He tekevät sitä siksi, että he ovat minun ystäviäni", sanoi Oliver ja toivoi nähtävästi vastauksen tyydyttävän veljeään. Mutta se ainoastaan antoi kysymykselle uuden puolen, ja pani hänet tarkastamaan Robbieta ja Oliveria ja etsimään perustetta heidän ystävyyssuhteelleen. Tämän yhteydessä kohosi hänelle muuan hyvin vakavaluontoinen kysymys, Oliver oli tullut New Yorkiin verrattain köyhänä, ja nyt oli hän rikas — taikka ainakin hän eli rikkaan henkilön tavalla. Ja hänen veljensä, jonka vainu päivä päivältä hänen oleskelunsa aikana New Yorkissa oli kasvanut yhä terävämmäksi, oli miltei päättänyt mielessään, että Oliver sai rahansa Robbie Wallingilta.

Tälläkin kertaa olisi kysymys ollut yksinkertainen, jos kyseessä olisi ollut toinen henkilö kuin Robbie; Montague olisi silloin päättänyt, että hänen veljensä kuului "liepeessä riippujiin." Siellä oli useita suuria perheitä, joiden kodit olivat sellaisten loisasujanten vaivaamia. Siegfried Harvey esimerkiksi oli mies, jolla oli aina puoli tusinaa nuoria miehenalkuja riippumassa ympärillään; sironäköisiä ja reippaita veitikalta, jotka metsästivät ja pelasivat bridgeä, ja huvittivat aviovaimoja sillä aikaa kun heidän miehensä olivat toimessa, ja jotka, heitettyään pienen viittauksen siihen suuntaan, että olivat kireällä, saattoivat olla miltei varmoja siitä, että heille tarjottiin shekki. Mutta jos Robbie Wallingien tuli kirjottaa shekkejä, tapahtui se korvauksena saadusta arvosta. Ja mikä mahtoi olla se arvo?

"Ollie" oli miltei pikku jumala äärimmäiskeikarien joukossa; hänen makunsa antoi henkeä ja innostusta. Ja kuitenkin hänen veljensä havaitsi, että hän aina sellaisissa kysymyksissä heti kohta asettautui Wallingien mukaan; ja tietenkään Wallingit eivät olleet sellaisia ihmisiä, joita olisi saanut vakuutetuiksi siitä, että he tarvitsivat jonkun apua ohjaamassa itseään makuasioissa. Toiselta puolen, Ollie oli itse paholainen sukkeluuksien laskettelussa, ja ihmiset sydämensä pohjasta pelkäsivät häntä; ja Montague oli huomannut, että hän ei koskaan missään tilaisuudessa tehnyt pilaa Robbiesta — että Wallingin talon epäjumalat saivat aina osakseen häneltä kunnioittavaa kohtelua. Siksi oli hän aprikoinut, josko Robbie ylläpitäisi hänen veljensä kuninkaallista asemaa hänen erinomaisen kykynsä takia saada toiset ihmiset tuntemaan itsensä nolatuiksi. Mutta hän ymmärsi, että Wallingit, heidän omalta näkökannaltaan katsottaessa, eivät enempää tarvinneet älykkyyttä kuin panssarilaiva tarvitsee nallipyssyjä. Oliverin asema heidän läheisyydessään oli enemmän miehen, joka ystävänsä rauhattoman kateuden vuoksi tuskin koskaan uskalsi olla niin viisas kuin hän olisi voinut olla.

Se oli hyvin salaperäistä ja sai vanhemman veljen tuntemaan olonsa epämukavaksi. Alice oli nuori ja vilpittömän luonnollinen henkilö, jota mielellään suojasi; mutta hän oli maailman mies, ja hänen asiansa oli huolehtia hänestä. Hän oli aina kulkenut omaa tietään elämässä, ja häntä inhotti suuresti joutua kiitollisuuden velkaan Wallingin kaltaisille ihmisille, joista hän ei välittänyt, ja jotka — hän vaistomaisesti tunsi — eivät voineet välittää hänestä.

Mutta tietenkään ei hän siinä suhteessa olisi voinut tehdä mitään. Suurten juhlallisuuksien päivä oli määrätty; ja Wallingit olivat rakastettavia ja ystävällisiä, ja Alice aivan vapisi innostuksesta. Ilta saapui ja sen kanssa tulivat Wallingin vihamiehet, puettuina jalokiviinsä ja hienoihin vaatteisiinsa. Heitä oli kutsuttu, sillä he olivat liian tärkeitä syrjäytettäviksi, ja he olivat tulleet, sillä Wallingit olivat liiaksi vaikutusvaltaisia, uskaltaakseen heidän kutsuaan jättää huomioon ottamatta. He kostivat puolestaan nauttimalla monenkertaiset annokset kalliita ja ylellisiä ruokalajeja; ja pudistivat Alicea kädestä ja tuhlasivat säteilevää hymyään hänelle, ja sitten juttelivat keskenään hänestä hänen selkänsä takana aivankuin hän olisi ollut ranskalainen nukke näyttelysalissa. He päättivät yksimielisesti, että hänen vanhempi veljensä oli "jäykkä kuin seiväs", ja että koko perhe oli tungettelijoita ja häpeämättömiä seikkailijoita; mutta ymmärrettävää oli, että koska Robbie Walling oli katsonut sopivaksi ottaa heidät luokseen, niin oli välttämätöntä kutsua vuorostaan myöskin heidät.

Joka tapauksessa tällaisessa valossa näyttäytyi kaikki Montaguelle, joka sitä mielessään oli aprikoinut. Alicelle oli se loistava juhlatilaisuus, johon ylhäisiä ihmisiä saapui iloitsemaan toistensa seurasta. Siellä oli korskeita pukuja ja säihkyviä jalokiviä; siellä oli hurmaava hajuvesien tuoksu, joka huumasi aisteja, ja kultainen, musikaalinen sävelvirta hiveli sinfoniallaan korvia; siellä oli naurun sekaista melua ja ihastuneita katseita, ja kauniita kavaljeereja, joiden kanssa sai tanssia satumaisten porttien läpi. Ja sitten seuraavana aamuna oli selontekoja kaikissa sanomalehdissä, ja kuvauksia huomattavimmista puvuista ja kaikkien saapuvilla olleiden nimet, ja vieläpä täydellinen illallislista, jotka kaikki auttoivat muiston säilymistä tuosta ihmeellisestä tilaisuudesta.

Nyt he oikein todellisuudessa kuuluivat ylhäisöön. Muuan reportteri kävi pyytämässä Alicen valokuvaa sunnuntain lisälehteen; ja tulvimalla saapui kutsuja — ja niiden mukana kaikki ne huolet ja sekavuudet, joista Mrs Robbie oli kertonut. Muutamiin näistä kutsuista oli annettava kieltävä vastaus, ja täytyi tietää, ketä saattoi turvassa ja huoletta loukata. Vielä saapui pitkä kirje eräältä rutiköyhältä leskeltä, ja naimatarjous eräältä ulkomaalaiselta kreiviltä. Mrs Robbien sihteerillä oli luettelo monesta sadasta tällaisesta ammatti-kerjäläisestä ja kiristäjästä.

Huomiota veti tanssijaisissa puoleensa Mrs Winnie loistavassa, taivaan sinisessä silkkipuvussaan. Ja hän pudisti uhkaavaisena viuhkaansa Montaguelle, huudahtaen, "Te onneton mies — lupasitte käydä minua katsomassa!"

"Olen ollut poissa kaupungista", puolusti Montague.

"Kas niin, tulkaa päivällisille huomenillalla"; sanoi Mrs Winnie. "Siellä tulee olemaan muutamia bridge-tovereita."

"Te unohdatte, että minä en ole oppinut pelaamaan", lennätti hän vastaan.

"No hyvä, mutta tulkaa sittenkin", vastasi Mrs Winnie. "Me opetamme Teitä. Minä itse en ole mikään pelaaja, ja minun mieheni tulee olemaan siellä ja hän on hyväluontoinen; ja veljeni Dan — hän saa luvan olla mukana, halutkoon hän sitä tai ei."

Ja niin meni Montague toisen kerran lumipalatsiin ja kohtasi pankkiiri Winton Duvalin — pitkän, sotilaallisen näköisen, noin viisikymmenvuotiaan miehen, jolla oli suuret, harmaat viikset, ja tuuheat kulmakarvat ja leijonan pää. Hän omisti yhden kaupungin suurimmista pankkihuoneista, ja hän oli liitossa vaikutusvaltaisten liikkeiden kanssa Wall Streetillä. Hän oli parhaallaan tekemisissä Mexikon ja etelä-Ameriikan kaivosten kanssa, ja siksi oli hän hyvin harvoin kotona. Hän oli mies, jolla oli mitä jyrkimmät tavat — hän saattoi kuukauden liikematkan jälkeen yht'äkkiä odottamatta saapua kotiin, varmana siitä, että kaikki oli yhtä valmiina häntä varten sekä kotona että toimistossa, kuin jos hän olisi vast'ikään pyörähtänyt ympäri kadun kulmasta. Montague huomasi, että hän otti ruokalistansa ja kirjotti siihen nopeasti määräyksensä kutakin pöytää varten, ja lähetti sen sitten kyökkimestarille. Toisten ihmisten päivällisillä oli hän hyvin harvoin läsnä, ja kun hänen vaimonsa piti kestejään, söi hän poikkeuksetta päivällisensä klubissa.

Hän esitti anteeksipyynnöksi liikeasiat, jotka ottivat häneltä koko illan; ja kun Dan-veli ei ollenkaan näyttäytynyt, ei Montague oppinut pelaamaan bridgeä. Neljä muuta vierasta syventyivät pelaamiseen ja Montague ja Mrs Winnie istuivat ja pakisivat, lämmitellen itseään takan ääressä suuressa etusalissa.

"Oletteko nähnyt Charlie Carteria?" oli ensimäinen kysymys, minkä Mrs Winnie teki.

"En viime aikoina", vastasi hän; "mutta minä tapasin hänet Harveyllä."

"Minä tiedän", sanoi hän. "Minulle kerrottiin, että hän joi itsensä humalaan."

"Pelkäänpä, että hän sen teki.", sanoi Montague.

"Poika-parka", huudahti Mrs Winnie. "Ja Alice näki hänet! Charlie on varmaankin murtunut!"

Montague ei virkkanut mitään. "Tiedättehän", jatkoi Mrs Winnie, "Charlie todellakin tarkottaa hyvää. Hänellä on rehellinen ja rakastettava luonne."

Hän keskeytti, ja Montague sanoi epävarmasti, "Niin otaksun."

"Te ette pidä hänestä", sanoi toinen. "Voin sen huomata. Ja luulen, että Alicekaan ei enää kaipaa häntä. Ja minä olen sen kaiken suunnitellut ja määrännyt niin, että Alice kohottaisi hänet!"

Montague hymyili uhmalla.

"Oi, minä tiedän", sanoi Mrs Winnie. "Se ei olisi ollut helppoa. Mutta Teillä ei ole käsitystäkään siitä, mikä ihastuttava poika Charlie aina ennen oli, ennenkuin kaikki naiset ryhtyivät yhdessä saattamaan häntä perikatoon."

"Voin kuvitella sitä mielessäni", sanoi Montague; mutta hän ei ollut koko kysymyksestä huvitettu.

"Te olette aivan niinkuin minun mieheni", sanoi Mrs Winnie surullisena. "Te ette välitä yhtään siitä, mikä on heikkoa tai onnetonta."

Sitten oli hetken vaitiolo. "Ja luulempa", sanoi hän lopuksi, "että Tekin muututte liikemieheksi — jolla ei ole hiukkaakaan aikaa kenellekään eikä millekään. Oletteko jo alkanut?"

"En vielä", vastasi hän. "Katselen vielä ympärilleni."

"Minulla ei ole pienintäkään käsitystä liikeasioista", myönsi hän. "Kuinka ne pannaan alulle?"

"En itsekään voi sanoa vielä niitä tuntevani", sanoi Montague nauraen.

"Ettekö tahtoisi olla minun mieheni holhokkina?" kysyi hän.

Ehdotus tuli jotenkin äkkiä, mutta Montague vastasi hymyillen, "Minulla ei olisi mitään sitä vastaan. Mitä hän tekisi minulla?"

"Minä en sitä tiedä. Mutta hän voi tehdä, mitä hän vaan haluaa kaupungissa. Ja hän osottaisi Teille, kuinka voidaan ansaita tukuttain rahaa, jos minä häntä pyytäisin." Ja sitten lisäsi Mrs Winnie nopeasti, "Minä todellakin sitä tarkotan — hän voisi sen tehdä."

"Minä en yhtään sitä epäile", vastasi Montague,

"Ja lisäksi", jatkoi Mrs Winnie, "Teidän ei tarvitse hävetä käyttää hyväksenne niitä tilaisuuksia, jotka Teille tarjoutuvat. Tulette huomaamaan, että New Yorkissa ette pääse eteenpäin, jollette kulje suoraa tietä ja sieppaa sitä, mitä voitte. Ihmiset ovat kyllä sukkelia ehtimään aina etukäteen."

"He kaikki ovat olleet minulle tähän saakka hyvin ystävällisiä", sanoi hän. "Mutta kun minä olen valmis ryhtymään liikeasioihin, kovennan minä sydämeni."

Mrs Winnie istui vaipuneena mietiskelyyn. "Minusta liikeasiat ovat vallan kauheita", sanoi hän. "Niin paljon ankaraa työtä ja huolehtimista! Minkätähden eivät ihmiset voi oppia tulemaan toimeen ilman niitä?"

"On laskuja, jotka ovat maksettavat", vastasi Montague.

"Kiitos meidän hirvittävän ylellisen elämäntapamme", huudahti toinen. "Joskus minä toivon, että minulla ei olisi koskaan elämässäni ollut rahaa."

"Te väsyisitte pian siihen", sanoi Montague. "Te menettäisitte siten tämän talonkin!"

"Minä en menettäisi rahtustakaan", sanoi Mrs Winnie nopeasti. "Se on oikein totta — minä en välitä tästä kaikesta vähääkään. Minä eläisin mielelläni yksinkertaisesti, ja vapaana niin monista huolista ja vastuunalaisuuksista. Ja jonakin päivänä minä myöskin aijon sen toteuttaa oikein todella aijon. Aijon hankkia itselleni pienen maatilkun kaukana jossain maaseudulla. Ja minä aijon viettää siellä elämäni, kasvattaa kananpoikasia ja kasveja, ja minulla tulee olemaan oma kukkatarha — korutonta ja yksinkertaista —" ja siihen Mrs Winnie äkkiä pysähtyi, huudahtaen, "Te nauratte minulle!"

"En ollenkaan!" sanoi Montague. "Mutta en voinut olla ajattelematta sanomalehtireporttereita —."

"Siinä Te taas olette!" sanoi Mrs Winnie. "On mahdotonta ajatella koskaan mitään kauniita unelmia taikka koettaa tehdä jotakin järkevää — sanomalehtireportterien takia!"

Jos Montague olisi tavannut Mrs Winnie Duvalin ensi kertaa, olisi häneen vaikuttanut hänen ikävöimisensä yksinkertaiseen elämään; hän olisi pitänyt sitä tärkeänä ajanmerkkinä. Mutta ah, hän tiesi nyt, että tämän hänen hurmaavan emäntänsä ympärillä oli enemmän turhanpäiväistä korua kuin kenenkään muun ympärillä, minkä hän vielä oli kohdannut — ja kaikki se oli hänen omien suunnitelmiensa tuotetta! Mrs Winnie poltti omia, erikoisella merkillä varustettuja paperosseja, ja kun hän tarjosi niitä jollekulle, oli niiden kääreissä Montmorencin vanhan herttuallisen huoneen vaakuna! Ja kun joku sai kirjeen Mrs Winnieltä, huomasi hän kolmenkymmenen pennin postimerkin kirjekuoressa — sillä harmaa violetti oli hänen värinsä, ja kahdenkymmenen pennin postimerkit olivat inhottavan punaisia! Siksi saattoi varmuudella päättää, että jos Mrs Winnie joskus läksisi kanoja kasvattamaan, niin tulisi poikasten olla erikoisesti tuotettuja Kiinasta tai Patagoniasta, ja kanakoppien tulisi olla tarkkoja mestarijäljennöksiä niistä, joita löytyi vanhassa Montmorencin linnassa, missä hän automobiilillaan oli pistäytynyt.

Mutta Mrs Winnie oli kaunis, ja kovasti innostunut juttelemaan, ja siksi Montague kunnioittavalla myötätuntoisuudella kuunteli, kun hän kertoi ihanteellisista maalaisunelmistaan. Ja sitten kertoi Mrs Winnie hänelle Mrs Caroline Smythestä, joka oli kutsunut joukon ystäviään koolle erääseen suureen hotelliin, ja järjestänyt seuran ja perustanut "pysähdy hetkeksi kodin" suojattomille kissoille. Sen perästä heittäytyi hän psyykillisiin tutkimuksiin — joku oli vienyt hänet istuntoon, missä arvokkaan näköiset yliopistojen professorit ja naiset rillit nenällä istuivat piirissä ja odottivat henkien aineellistumista. Se oli ollut ensimäinen Mrs Winnien tämän suuntainen kokemus ja hän oli yhtä innostunut kuin lapsi, joka juuri on löytänyt makeislaatikon avaimen. "Tuskin tiesin nauraako vai peljätä", sanoi hän. "Mitä Te siitä ajattelette?"

"Minulla on ilo saada Teiltä ensimäiset vaikutelmani siinä suhteessa", sanoi Montague nauraen.

"No hyvä", sanoi hän, "sitten siellä oli pöytien kohoamista ja oli mitä salaperäisintä nähdä pöydän hyppien kulkevan ympäri huonetta! Ja sitten oli koputuksia — ja kuvitelkaa, kuinka ihmeellistä on nähdä ihmisiä, jotka oikein todella uskovat saavansa sanomia hengiltä. Se kerrassaan pani kylmiä väreitä liikkeelle minun ruumiissani. Ja sitten tämä nainen — rouva Se-ja-se — meni ranssiin uh! Perästä päin puhelin minä yhden miehen kanssa, ja hän kertoi minulle, kuinka hänen isänsä oli ilmestynyt hänelle yöllä ja kertonut, että hän oli juuri hukkunut mereen. Oletteko koskaan kuullut sellaista?"

"Sellainen kertomus kulkee meidän perheessämme", sanoi hän.

"Jokaisessa perheessä näyttää sellainen olevan", sanoi Mrs Winnie. "Mutta, paras ystävä, se teki minut niin rauhattomaksi — makasin valveilla koko yön odottaen näkeväni oman isäni Hänellä oli hengen-ahdistusta, nähkääs; ja minä kuvittelin kuulevani hänen hengityksensä."

He olivat nousseet ja harhailivat kasvihuoneeseen; ja Mrs Winnie katsahti aseissa olevaan mieheen. "Minä rupesin kuvittelemaan, että tämä henki tulisi minua katsomaan", sanoi hän. "Luulen, etten tästä lähtien käy enää istunnoissa. Minun miehelleni oli kerrottu, että minä olin luvannut heille vähän rahaa, ja hän raivostui — hän pelkää, että se joutuu sanomalehtiin." Ja Montague nauroi sisässään niin että vapisi, kuvitellessaan, mikä työ ylimyksellisellä ja ylpeällä vanhalla pankkiirilla mahtoi olla koettaessaan estää vaimoansa joutumasta sanomalehtien palstoille!

Mrs Winnie sytytti valot suihkulähteessä, ja istuutui sen reunalle ja seurasi silmillään kaloja. Montague puoleksi odotti hänen kysyvän, luuleeko hän niillä olevan henkeä; mutta hän säästyi siitä, Mrs Winnien jatkaessa aivan toiseen suuntaan.

"Minä kysyin sitä tohtori Parryltä", sanoi hän. "Oletteko kohdannut hänet?"

Tohtori Parry oli St Cecilian, Viidennen Avenuen varrella olevan uudenaikaisen kirkon sielunpaimen, ja useimmat Montaguen tuttavista kävivät siellä. "En ole vielä ollut kaupungissa ainoatakaan sunnuntaita", vastasi hän. "Mutta Alice on hänet tavannut."

"Teidän täytyy tulla minun kanssani jonkun kerran", sanoi hän. "Mutta mitä tulee henkiin. —."

"Mitä hän niistä sanoi?"

"Hän näytti niitä pakenevan", nauroi Mrs Winnie. "Hän sanoi, että se vie helposti vaarallisille aloille. Mutta ah, minä unohdin — minä kysyin myöskin swamiltani, ja hän ei siitä ollenkaan hämmästynyt. He ovat tottuneet henkiin; tiedättehän, että he uskovat henkien takaisinpalaamiseen maan päälle. Minä ajattelin, että jos se olisi hänen henkensä, niin mielelläni katsoisin sitä — sillä hänellä on niin kauniit silmät. Hän antoi minulle kirjan, jossa kerrottiin hindulaisia legendoja, — ja niissä oli niin ihana kertomus nuoresta prinsessasta, joka rakasti turhaan ja kuoli surusta; ja hänen sielunsa siirtyi naarastiikeriin; ja hän tuli yön aikana siihen paikkaan, missä hänen rakastajansa lepäsi, nukkuen nuotiotulen ääressä, ja hän vei hänet mukanaan henkimaailmaan. Se miltei pani veret hyytymään — minä istuin täällä ja luin sitä, ja minä saatoin mielessäni kuvitella hirvittävän naarastiikerin kiemurtelevan puiden varjossa, ja juovat sen taljalla loistivat nuotion valossa, ja sen viheriät silmät hehkuivat. Tunnettehan tuon runon — me luimme sitä ennen koulussa — 'Tiikeri, tiikeri, tulisilmä!'"

Montaguen oli vaikea kuvitella mielessään naarastiikeriä Mrs Winnien kasvihuoneessa, jollei, todellakaan, tahtonut ottaa esitystä kuvaannollisessa merkityksessä. Ihmisen sydämessä nukkuu rajuja petoja, jotka silloin tällöin ulvovat, ja liikuttavat likasenkeltaisia jäseniään, ja saavat ihmisen erkaantumaan ja muuttumaan kylmäksi. Mrs Winnie oli puettu harsomaisen pehmeään pukuun, joka oli koristeltu punasilla kukkasilla, mutta ne kalpenivat hänen kasvojensa syvän punan rinnalla. Hänellä oli oma hajuvetensä, jossa oli kummallinen, kiihottava tuoksu, joka kosketteli muistojen kieliä niinkuin vain tuoksu voi niitä koskettaa. Hän nojasi Montaguea kohti, puhuen kiihkeästi, ja pehmeät, valkoiset käsivartensa nojasivat marmoriseen renanteeseen. Sellaista hurmaavaisuutta oli mahdoton katsella ilman viettelystä; ja hieno väristys kävi läpi Montaguen, niinkuin tuulenhenki kulkee lammikon yli. Se lienee koskettanut myöskin Mrs Winnietä, sillä hän vaikeni äkkiä, ja hänen katseensa harhaili kauas pimeyteen. Pari minuuttia oli kaikki hiljaista, eikä kuulunut muuta kuin lähteen säännöllinen pulpunta, ja naisen rinnan aaltomainen, tasainen kohoilu.

Ja seuraavana aamuna sitten kysäsi Oliver, "Missä sinä olit eilen illalla?" Ja hänen veljensä vastattua, "Mrs Winnien luona", hymyili hän ja sanoi, "Oh!" Sitten lisäsi hän vakavasti, "Kasvata Mrs Winnietä — se on parasta, mitä voit tehdä tätä nykyä."

Yhdestoista luku.

Montague hyväksyi ystävänsä tarjouksen jakaa hänen penkkinsä St Cecilian kirkossa, ja seuraavana sunnuntaiaamuna läksi hän yhdessä Alicen kanssa ja kohtasi Mrs Winnien joka oli serkkunsa seurassa. Charlie-parka oli nähtävästi pesty ja hiottu sekä ruumiillisesti että moraalisesti, ja oli valmis ottamaan varteen "vielä yhdestä tilaisuudesta"! Pudistaessaan Alicen kättä, tuijotti hän häneen äänettömällä ja anteeksipyytävällä katseella; hän näytti olevan syvästi kiitollinen siitä, että Alice ei kieltäytynyt astumasta samaan penkkiin hänen kanssaan.

St Cecilian kirkko oli mitä mieltäkiinnittävin paikka. Kirkossakäynti oli toinen yhteinen tapa niillä ihmisillä, jotka seuramaailma oli sulkenut piiriinsä ja se oli niinkuin oopperakin muodostunut virkavelvollisuudeksi. Tuo loistava temppeli oli rakennettu kaiverretusta marmorista ja harvinaisista puulajeista, ja jalokivet hohtivat koristeellista vaikutusta lisäten uskollisena hämärässä valossa. Tämän rakennuksen ovilla pysähtyivät ylhäisön vaunut, lesket ja tyttäret laskeutuivat alas niistä, uusien silkkihameiden ja tärkättyjen ja hajuvesille tuoksuvain liinakankaiden kahistessa joka askeleella; jokainen niistä oli niinkuin hienosti puettu, hansikkaisiin ja hattuun kiedottu kuva, joka kantoi siveää pikku rukouskirjaa. Heidän takanaan seurasivat kärsivälliset ja pitkämieliset miehet, kaikki uusissa frakkinutuissaan ja kiiltävissä silkkihatuissaan; ylhäisön mieshenkilöt esiintyivät aina vastikään pestyinä ja ajeltuina, ja juuri harjattuina ja kiillotettuina, mutta nyt näyttivät he olevan sitä vieläkin enemmän — he olivat täynnä sunnuntai tunnelmaa. Voi niitä uudestasyntymättömiä, uskottomia ja pakanoita, jotka puhuvat pilkkasanoja ulkonaisessa pimeydessä, eivätkä tiedä sunnuntain suloisesta tunnelmasta — nautinnosta pestä ja harjata ja voidella hajuvesillä taas itsensä kaiken tuon kuusi päivää kestäneen nykyaikaisen touhun hirvittävän mielettömyyden jälkeen, ja tuntea sitten itsensä puhtaaksi ja olon mukavaksi ja hyväksi! Ja sitä paraadia myöhemmin Avenuella, minne oli kertynyt useiden kymmenien muidenkin kirkkojen seurakunnat; ja sitä muodinmukaista pukunäyttelyä, jota puolet kaupungista tuli katsomaan!

St. Cecilian kirkossa läsnäolevaa hienon hienoa seurakuntaa eivät kristinuskon vallankumoukselliset opit ollenkaan hämmentäneet eikä häirinneet. Kohtalon tutkija olisi kuunnellut kauhulla juhlallisia julistuksia ikuisesta kadotuksesta, tuomioita rikkaista miehistä ja neulansilmistä sekä kukkasista kedolla, jotka eivät kehränneet. Mutta St. Cecilian seurakunta ymmärsi, että tällaiset asiat oli otettava runollisessa merkityksessä, ja se oli yhtämieltä ranskalaisen markiisin näkökannan kanssa, että Kaikkivaltias ajatteleisi kahdesti, ennenkuin tuomitseisi hänen kaltaisensa herrasmiehen.

He olivat kuulleet näitä lauseita aina lapsuudestaan saakka ja hyväksyivät ne luonnollisina asioina. Mutta sittenkin nämä opit olivat tulleet jumalallisen olennon huulilta, ja tyhmän ylpeäähän olisi yrittääkään tavallisen kuolevaisen koettaa häntä jäljitellä. Sellaisten kohtien suhteen ei voinut muuta kuin jättää ne niille, joiden asiana oli niitä tulkita — tohtoreille ja kirkon johtohenkilöille; ja kun he niitä kohtasivat, rauhoittui heidän sydämensä — sillä he eivät olleet kuvien raastajia eikä kirkkorauhan häiritsijöitä, vaan sivistyneitä ja säädyllisiä herrasmiehiä. Piispa, joka johti tätä maailmankaupungin osaa, oli juhlallisen näköinen persoona, joka liikkui paraimmissa seurapiireissä ja kuului suljetuimpiin klubeihin.

St Cecilian penkkejä annettiin vuokralle, ja niillä oli aina suuri kysyntä; ja niillä, jotka riippuivat ylhäisön liepeissä, oli tapana saapua joka sunnuntai, kumarrella, hymyillä ja toivoa mahdollisuutta jonkin tilaisuuden avautumiseen. Muukalainen, joka sinne tuli, oli kokonaan vieraanvaraisuudesta riippuvainen; mutta siellä oli samettikenkäiset ja ammatissaan taitavat ovenvartijat, jotka kyllä löysivät yhden istuimen, jos henkilö kelpasi esitettäväksi. Harvoin sattui, että olisi joku kelvoton sattunut tulemaan, sillä köyhälistö ei liikkunut St. Cecilian kaduilla. Vapaaehtoisista lahjoistaan karttuneilla tuloilla ylläpiti se "lähetystyötä" itäisellä rannikolla, missä nuoret apulaispapit taistelivat alempien luokkien siveellistä ja luonnollista alennustilaa vastaan — kehittäen sillä välin sydäntä liikuttavaa ääntä, ja odottaen, kunnes heidät ylennettäisiin oikeaan kirkkoon. Ylhäisö antoi asianmukaisesti perää uskonnollisille oppailleen, ja se olisi kerrassaan hämmästynyt, jos joku olisi esittänyt sellaista ajatusta, että he muka painoivat heitä; mutta nuoret apulaispapit huomasivat tuskallisina luonnottoman valitsemistavan, jonka mukaan ne, joiden käytös ja takin leikkaus ei ollut miellyttävä, jätettiin pitkäksi aikaa köyhäin kortteleihin. — Erään kerran oli sattunut huvittava erehdys; New Portiin oli rakennettu kaunis, uusi kirkko, ja kaunopuheinen nuori herranpaimen oli vihitty toimeen, ja koko ylhäisö oli läsnä avajaisjumalanpalveluksessa ja istui ja kuunteli hämmästyneenä omaa tuomiotaan harjottamistaan mielettömyyksistä ja paheista! Seuraavana sunnuntaina, tarpeetonta sanoa, ei ylhäisö ollut saapunut; ja puolen vuoden sisällä oli kirkko ajautunut karille, ja se oli purettava ja myytävä!

He saivat kuulla loistavaa musiikkia St Ceciliassa, niin kaunista, että Alicelle tuli paha olla, ja hän arveli, että se on vaarallisen "ylhäistä." Mrs Winnie nauroi hänelle, tarjoutuen viemään hänet iltapäiväjumalanpalvelukseen toisen kadun varrella, missä heillä oli täydellinen orkesteri, harpun soittoa, ooperamusiikkia ja suitsutusta, siellä ihmiset laskeutuivat polvilleen ja tunnustivat syntejään. Nähtävästi oli sellaisia ihmisiä, jotka mielellään hivelivät tunteitaan ottamalla osaa typeriin "katolilaisiin" toimituksiin; ne muistuttivat pientä poikaa, joka koettaa nähdä, kuinka lähellä kallionreunannetta hän voi kävellä. Tämän kirkon "isä" kantoi yllään jalokivillä peitettyä manttelia, jossa oli monen monta kyynärää pitkä laahustin, ja oli maksanut uskomattoman monta kymmentä tuhatta markkaa; ja tuon tuostakin marssi hän komeassa juhlakulkueessa läpi kirkon sivukäytävien, niinettä kaikki katselijat saattoivat hänet hyvästi nähdä. Kaiken tämän johdosta väiteltiin kirkossa kiivaasti, ja kirjotettiin tukuttain lentolehtisiä ja niiden takia punottiin vehkeitä ja taisteltiin monta taistelua seuramaailmassa.

Mutta Montague ja Alice eivät saapuneet tähän jumalanpalvelukseen, sillä he olivat luvanneet toisilleen lähteä kuluttamaan aikaansa sangen sivistymättömällä tavalla — pienellä kiertomatkalla maanalaisissa tunneleissa; sillä siihen asti eivät he vielä olleet nähneet sitä puolta kaupungista. Ylhäisössä elävät ihmiset näkivät Madisonin ja Viidennen Avenuen, missä heidän kotinsa olivat, kirkkoineen ja hotelleineen, joita oli toinen toisensa vieressä niiden varsilla; ja juuri alapuolella oli myymäläalue, ja teatterialue oli yhdellä puolella, ja pohjoisessa oli puisto. Jollei lähtenyt ajelemaan automobiililla, oli siinä kaikki, mitä kaupungista näkyi. Kun kaupungissa kävijät kysyivät Aquariumia, arvopaperipörssiä, taidemuseota, Tammany Hallia ja Ellisin saarta, jonne siirtolaiset saapuivat, näyttivät vanhat new-yorkilaiset hämmästyneiltä ja sanoivat: "Ystäväni, tahdotteko tosiaankin nähdä kaikkia niitä? No jaa, minä olen ollut täällä koko elämäni, enkä ole niitä koskaan nähnyt!"

Katselijoiden laumoille oli järjestetty erityiset laitokset, suunnaton automobiili-omnibussi, johon mahtui istumaan kolme- tai neljäkymmentä henkilöä, ja ajoi Batterystä Harlemiin nuoren miehen selittäessä kovalla äänellä suunnattoman torven kautta näköaloja. Kunniattomat olivat antaneet sille lisänimen "tora-vaunu", ja pilaa tehdessään sanoivat, että yksi näistä laitoksista ylläpiti "opiumikeskustaa" kiinalaisessa kaupunginosassa, ja "taskunpuhdistus-laitosta" Boweryssä, ja vuokrasi jykevärakenteisia yksilöitä istumaan Oklahomasta ja Kalamazzoosta tulevien matkailijoiden ihmetyksellä katseltavaksi. Tietenkään ei koskaan olisi sopinut henkilöiden, jotka juuri oli otettu hienostoon, nousta "toravaunuun"; mutta heidät päästettiin maanalaisille rautateille, ja he mennä vinhasivat korviasärkevällä jyryllä läpi pitkän teräs- ja kivitunnelin. Ja sitten pääsivät he ulos ja kiipesivät ylös äkkijyrkälle vuorelle niinkuin kaikki muutkin tavalliset kuolevaiset, seisoivat ja katselivat ihmetyksellä Grandin hautakammiota: suunnattoman suurta valkoista marmorirakennusta paikalla, josta näki yli koko Hudsonin. Rakennustyyliltään ei se ollut mikään kaunis rakennus — mutta arvostelua lievensi tieto, että sankari itse ei siitä olisi välittänyt. Sitä saattaisi kuvata saippualaatikoksi, jonka kärjessä oli juustonelikko; ja nämä kotoiset ja tutut kappaleet eivät kenties olleet aivan vieraita tuon vaatimattomimman suurmiehen luonteelle, mitä koskaan on elänyt.

Näköala virralle oli suuremmoinen, epäilemättä hienoin, mitä kaupunki saattoi tarjota; mutta sen särki siivottoman näköinen kaasusäiliö, joka oli rakennettu suoraapäätä sen keskelle. Mutta tämäkään toiselta puolen ei rikkonut kokonaisuutta — se tyypillisesti muistutti kaupungin kaikkia ominaisuuksia. Se oli kaupunki, joka oli aivan yhtäkkiä kasvanut, ilman että kukaan olisi siitä välittänyt taikka sitä auttanut; se oli jättiläismäinen ja jykevä, alkuperäisen voimakas, kolkko ja kammottava. Ei missään näkynyt siinä kaunista kohtaa, missä katselijan silmä olisi saattanut levätä, ilman että jokin ruma jossain aivan lähellä ei olisi sitä häirinnyt. Aivan virran partaalla kulki likainen tavarajuna ja virran yli kulkeva kaunis paalutus oli hakattu rikki, ja niiden sijalla oli nyt louhittuja kivilaattoja, joita peitti maayhtiöiden ilmotusplakaatit. Ja jos jossakin oli kaunis rakennus, niin sen vierellä oli varmasti tupakkailmotus; jos missä sattui olemaan kaunis katu, oli siellä aina kuormavankkureita ja nääntyneitä hevosluuskia, jotka tempoivat valjaissa; jos sattui olemaan kaunis puisto, oli se täynnä kurjan näköisiä, työstä karkotettuja miehiä. Missään ei näkynyt säännöllisyyttä eikä järjestystä — jokainen taisteli itsensä edestä, riiteli ja tappeli jokaisen muun kanssa; ja tämä mursi sen taikamaisen voiman, minkä tuo jättiläiskaupunki muutoin olisi voinut luoda. Se näytti jättiläismäiseltä, hukkaan menneeltä voimakasalta — vuorelta, joka oli alituisessa työssä ja sai aikaan loppumattoman sarjan epäonnistuneita tuotteita. Sen miehet ja naiset kuihtuivat tuskasta;, mutta heitä painoi lumous sellainen, että vaikka olisivat kuinka taistelleet, eivät he saaneet mitään aikaan.

Tultuaan ulos kirkosta oli Montague kohdannut tuomari Ellisin; ja tuomari oli sanonut hänelle, "Minulle tulee kohta juttelemista Teille." Ja Montague antoi hänelle osotteensa, ja paria päivää myöhemmin saapui hänelle kutsu tulla aamiaiselle tuomarin kanssa hänen klubiinsa.

Tuomarin klubi käsitti korttelin Viidennen Avenuen varrella, ja se oli komea ja kunnioitusta herättävä. Se oli muodostunut kansalaissodan painostuksen aikoina; kalpeat ja nälkiintyneet sankarit olivat tulleet tappelusta kotiinsa ja ryhtyneet liikeasioihin ja ne jotka olivat onnistuneet, olivat sijottuneet tänne lepäämään. Nähdessä heidät nyt torkkumassa suurissa nahkapeitteisissä nojatuoleissa, olisi ollut vaikea arvata heidän olleen kerran kalpeita ja nälkiintyneitä sankareita. He olivat diplomaatteja ja valtiomiehiä, piispoja ja lakimiehiä, suuria kauppiaita ja rahavaltiaita — miehiä, jotka vuosisadan aikana olivat muodostaneet kaupungin hallitsevan luokan. Kaikki täällä oli hauskasti koristeltua ja juhlallisen näköistä, ja tarjoilijat liikkuivat ympäri äänettömin askelin.

Montague jutteli tuomarin kanssa New-Yorkista ja kaikesta, mitä hän oli ehtinyt nähdä, ja niistä ihmisistä joita hän oli kohdannut; isästään ja sodasta; ja vastikään tapahtuneesta valinnasta ja liikeasioista. Ja sillä välin tilasivat he aamiaisen; ja kun he olivat päässeet sikaareihin, yskäsi tuomari ja sanoi, "Ja nyt minun on puhuttava Teidän kanssanne eräästä liikeasiasta."

Montague asettui kuuntelemaan. "Minulla on muuan ystävä", selitti tuomari — "muuan hyvin hyvä ystävä, joka on pyytänyt minua hakemaan itselleen lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen tärkeän jutun. Minä juttelin asiasta kenraali Prenticelle, ja hän oli yhtä mieltä minun kanssani, että erinomainen ajatus olisi tarjota asiaa Teille."

"Olen hyvin suuresti Teille kiitollinen", sanoi Montague.

"Asia on hyvin arkaluontoista laatua", jatkoi toinen. "Se koskee henkivakuutusta. Oletteko perehtynyt vakuutusasioihin?"

"En ollenkaan."

"Olin juuri otaksunut, ettette olisi", sanoi tuomari, "Niissä on muutamia asianhaaroja, jotka eivät ole yleisesti tunnettuja, mutta joita, lievästi sanottuna, voisin kutsua vähän epätyydyttäviksi Ystäväni on suuri vakuutusten omistaja useissa yhtiöissä, ja hän ei ole tyytyväinen niiden hoitoon. Asian arkaluontoisuus mikäli se minua koskee on siinä että yhtiö, jonka menettelyssä hän huomaa suurimman virheen, on yksi niistä, joissa minä olen itse yhtenä johtajana. Te ymmärrätte?"

"Täydellisesti", sanoi Montague. "Mikä yhtiö se on?"

"Fidelity", vastasi toinen — ja hänen kumppanilleen lensi salamana aivoihin Freddie Vandam, jonka hän oli kohdannut Havensin linnassa! Sillä Fidelity oli Freddien yhtiö.

"Ensimäinen asia, mitä Teiltä pyydän", jatkoi tuomari, "on se, että pidätte minun sekaantumistani asiaan, ryhdyttekö sitä ajamaan taikka ette, ehdottomasti entre nous [meidän keskisenä. — Suom.] Minun asemani on yksinkertaisesti tällainen: olen pannut yhtiön johtajain kokouksissa vastalauseeni kaikkea sitä vastaan, mitä pidän epäviisaana politiikkana — ja minun vastalauseeni on jätetty huomioon ottamatta. Ja kun ystäväni pyysi minulta neuvoa, annoin minä hänelle; mutta samalla asemani ei ole sellainen, että voitaisiin julkisesti vedota minuun asian yhteydessä. Seuraatteko minua?"

"Täydellisesti", sanoi toinen. "Minä suostun pyyntöönne."

"Erinomaista. Ja nyt siis, asiantila on lyhyesti tällainen: yhtiöt saavuttavat suunnattomia ylijäämiä, jotka lain mukaan kuuluvat vakuutuskirjain haltijoille; mutta eri yhtiöiden hallinnot pidättävät nämä voitto-osingot itselleen pankkiliikkeen kasvamisen takia, jonka nämä lisätyt rahastot heille ja heidän liittolaisilleen takaavat. Tämä on minun mielestäni aivan ilmeinen vääryys, ja mitä vaarallisin asiantila."

"Samaa sanoisin minäkin!" vastasi Montague Häntä hämmästytti sellainen tiedonanto, joka hänelle vielä tuli sellaisesta lähteestä. "Kuinka se on saattanut jatkua?" kysyi hän.

"Se on jatkunut kauan aikaa", vastasi tuomari. "Mutta miksi ei siitä tiedetä?"

"Sen tietää täydellisesti jokainen, joka on vakuutusasian kanssa tekemisissä", oli vastaus. "Asiaa ei ole koskaan otettu käsille eikä julkisuuteen yksinkertaisesti siitä syystä, että sen yhteyteen punoutuneilla langoilla on niin suunnattoman suuri ja laajalle ulottuva voima, että kukaan ei ole vielä milloinkaan uskaltanut käydä niiden kimppuun."

Montague nojasi eteenpäin, katse lujasti kiinnitettynä tuomariin. "Jatkakaa", sanoi hän.

"Asema on lyhyesti tällainen", sanoi toinen. "Ystäväni Mr Hasbrook, tahtoo nostaa jutun Fidelity-yhtiötä vastaan, pakottaakseen sen maksamaan hänelle asianmukaisen osansa voitosta. Hän haluaa juttua julkisuuteen ja ajettavaksi viimeiseen oikeusistuimeen saakka."

"Ja tarkotatteko", kysyi Montague, "että Teidän olisi vaikea löytää New-Yorkissa ainoatakaan lakimiestä, joka ottaisi ajaakseen sellaisen jutun?"

"En", sanoi toinen, "en juuri sitä. New-Yorkissa on kyllä lakimiehiä, jotka ryhtyisivät vaikka mihin. Mutta löytää huomattavassa asemassa olevaa lakimiestä, joka sen ottaisi ja kestäisi kaiken painon, mikä hänen päällensä virtaisi — se veisi ehkä jonkun verran aikaa."

"Te hämmästytätte minua, tuomari."

"Raha-asiat tässä kaupungissa ovat arvaamattoman läheisesti kiedotut toisiinsa, Mr Montague. Tietenkin löytyy lakitoimistoja, joiden harrastukset ovat yhtä puolta niiden harrastusten kanssa, jotka vastustavat yhtiöiden johtajien etuja. Helppo asia olisi saada heidät ryhtymään asiaa ajamaan, mutta siinä tapauksessa, ymmärrättehän, syytettäisiin ystävääni siitä, että hän nosti jutun heidän harrastuksia ajaakseen; jotavastoin hän toivoo, että juttu näyttäisi, niinkuin se todellisuudessa onkin, puolueettoman henkilön asialta, joka etsii vakuutuskirjain omistajain suuren ryhmän oikeuksia. Siitä syystä tahtoi hän löytää asianajajan, jonka harrastukset eivät olisi minkäänlaisessa yhteydessä kenenkään kanssa, ja joka olisi vapaa omistamaan jakamattoman huomionsa jutulle. Siten tulin ajatelleeksi Teitä."

"Minä otan jutun", sanoi Montague äkkiä.

"Velvollisuuteeni kuuluu varottaa Teitä", sanoi tuomari vakavasti, "sillä Te otatte siten hyvin vakavaluontoisen askeleen. Teidän tulee olla valmistunut katsomaan silmästä silmään voimakasta, ja pelkäänpä, tunnotonta vihollista. Saatte kenties huomata, että olette tehnyt mahdottomaksi toisille ja ehkä toivotummille kundeille olla kanssanne tekemisissä. Te saatte kenties huomata liikeasioittenne, jos Teillä sellaisia on, menevän sekaisin — luottonne vähenevän ja niin edespäin. Tulette kenties huomaamaan, että ylhäisön paine lepää Teidän hartioillanne. Siksi on se askel, jonka astumisesta useimmat nuoret miehet, joiden on uurrettava omat uransa, kieltäytyisivät."

Montaguen kasvot olivat hänen kuunnellessaan muuttuneet hiukkasen kalpeammiksi. "Saanen otaksua", sanoi hän, "että asiat ovat niinkuin minulle olette ne kertonut — että asiaintilassa on olemassa vääryys."

"Sen lupaan."

"Hyvä on." Ja Montague pusersi kätensä nyrkkiin ja laskien sen pöydälle sanoi, "Minä otan jutun."

He istuivat muutamia minuutteja vaiti.

"Minä järjestän niin", sanoi viimein tuomari, "että Te ja Mr Hasbrook tapaatte toisianne. Minun täytyy kohtuudenmukaisesti selittää Teille, että hän on rikas mies, ja voi maksaa Teille palveluksestanne. Hän pyytää Teiltä paljon, ja toivoo saavansa siitä suorittaa korvauksen."

Montague istui ja tuumi. "Minulla ei todellakaan ole ollut aikaa saada jalansijaa New-Yorkissa", sanoi hän viimein. "Luulen, että minun on parasta jättää Teidän tehtäväksenne sanoa minulle, minkä verran minä häneltä otan."

"Jos minä olisin Teidän asemassanne", vastasi tuomari, "niin aikoisin pyytää kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan palkkiota ajamisesta. Uskon, että hän odottaa saavansa maksaa vähintäinkin sen."

Montague tuskin voi olla horjahtamatta. Kaksi sataa viisikymmentä tuhatta markkaa! Sanat panivat hänen päänsä pyörälle. Mutta sitten samassa silmänräpäyksessä palautti hän mieleensä puoleksi piloillaan tekemänsä päätöksen näytellä ankaran liikemiehen osaa. Siksi nyökkäsi hän arvokkaana päätään, ja sanoi, "Hyvä on; olen Teille suuressa kiitollisuuden velassa."

Lyhyen vaitiolon jälkeen lisäsi hän, "Toivon, että osottaudun kykeneväksi käsittelemään juttua ystävänne tyytyväisyydeksi."

"Teidän asiaksenne jää näyttää kykynne", sanoi tuomari. "Minä en ole voinut muuta kuin antaa hänelle vakuutuksen Teidän luonteestanne."

"Ymmärrän", sanoi Montague, "että hän käsittää muukalaisen, ja että vie siis jonkun aikaa, ennenkuin olen ehtinyt saada selville asiaintilan."

"Luonnollisesti hän sen tietää. Mutta saatte havaita että Mr Hasbrook itsekin tuntee jokseenkin paljon lakia. Ja hän on jo jonkun määrän työstä suorittanutkin. Teidän tulee ymmärtää, että on hyvin helppoa saada lakimiehen neuvoa sellaisissa asioissa — mutta etsiä täytyy sellaista henkilöä, joka ottaisi asian ajaakseen."

"Ymmärrän", sanoi Montague; ja tuomari lisäsi hymyillen, "Joka nousisi hevosen selkään ja ottaisi vastaa vihollisen tykkitulen!"

Ja silloin muistui tuolle suurelle miehelle, kuten tavallisesti aina mieleen juttu; ja sitten yhä useampia juttuja; kunnes he viimein nousivat pöydästä, ja pudistivat sopimuksen päättäjäisiksi toistensa kättä ja erosivat.

Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa! Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa! Montaguella oli täysi työ olla huutamatta sitä ääneen kadulla. Hän saattoi tuskin uskoa, että se oli todellisuutta — jos se olisi ollut joku vähemmän tunnettu henkilö kuin tuomari Ellis, olisi hän epäillyt, että joku varmaankin teki pilaa hänestä. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa oli enemmän kuin mitä moni asianajaja sai kokoon koko elämänsä aikana: ja korvauksena vain yhden ainoan jutun ajamisesta! Toimeentulokysymys oli painanut hänen mieltään aina ensimäisestä päivästä lähtein kun hän oli saapunut kaupunkiin, ja nyt se oli yht'äkkiä ratkaistu; aivan muutamissa minuuteissa oli tie lakastu puhtaaksi hänen edessään. Hän käveli kotia aivankuin ilmassa.

Ja voi sitä innostusta, millä hän kertoi siitä kotijoukolleen. Hän aavisti, että hänen veljensä säikähtäisi, jos hän saisi kuulla asian vakavaluontoisuudesta; ja siksi hän yksinkertaisesti sanoi, että tuomari oli tuonut hänelle rikkaan kundin, ja että se oli vakuutusjuttu. Oliver, joka ei tuntenut ollenkaan lakia, eikä siitä sen enempää välittänyt, ei tehnyt hänelle mitään kysymyksiä, vaan tyytyi huomautukseen, "Sanoinhan sinulle, kuinka helppoa on ansaita rahaa New-Yorkissa, kun vaan tuntee oikeita ihmisiä!" Mitä taas tuli Aliceen, oli tämä aina tietänyt, että hänen serkkunsa oli suuri mies, ja että ihmiset kääntyisivät apua pyytäen hänen puoleensa niin pian kuin hän olisi ripustanut seinälle nimikilpensä.

Hänen kilpensä ei ollut vielä ulkona, se oli ensimäinen asia, mikä hänen oli pantava toimeen. Hänen täytyy saada itselleen oma toimistonsa aivan hetipaikalla, muutamia kirjoja ja ryhdyttävä lukemaan vakuutuslainsäädäntöä; ja niin nousi hän reippaana ja virkkuna varhain seuraavana aamuna ylös ja ajoi maanalaisia rautateitä pitkin kaupungin alaosaan.

Ja täällä näki Montague ensimäisen kerran oikean New-Yorkin. Kaikki muu oli pelkkää varjoa — siellä muualla ihmiset nukkuivat ja pelasivat, täällä taistelivat he loppuun elämänsä taistelun. Täällä sen raivoisat aallot pieksivät häntä vasten kasvoja hän näki sen julman hävityksen rauniot, ja sokean, häilyvän taistelun pirstoutuneet sirpaleet.

Täällä oli kaupunki aivankuin satimeen tarttunut lintu. Se oli suljettu yhden ja kapean pikku saaren ainoaan nurkkaan. Ei kenenkään asiana ollut ollut nähdä etukäteen, että kerran vielä sen täytyisi laajeta ulkopuolelle sitä aluetta; nyt oli miehiä kaivamassa pariakymmentä tunnelia, joiden kautta se pääsisi vapauteen, mutta he eivät olleet ryhtyneet siihen, ennenkuin paine tuli sietämättömäksi, ja nyt oli se saavuttanut huippukohtansa. Siellä, missä rahalaitokset sijaitsivat, oli myyty maata kahdenkymmenen markan hinnalla neliötuumanala. Suunnattomia rakennusryhmiä kohosi maasta muutamissa kuukausissa — viisitoista-, — kaksikymmen- — ja kaksikymmenviisikerroksisia, ja puolen tusinaa alimmaisista kerroksista oli hakattu kiinteään kallioon; muuan rakennus tuli olemaan neljäkymmentäkaksikerroksinen, ja kuusisataa viisikymmentä jalkaa korkea. Ja niiden välissä kulkivat kadut kapeina, syvinä rotkoina, missä kiirehtivät ihmislaumat tulvailivat jalkakäytävillä. Mutta toiset kadut olivat täynnä kuormavaunuja ja raskaita kulkuneuvoja, ja sähkön avulla kulkevat jykevät vaunut ajoivat hiljalleen eteenpäin, ja pienten vesipyörteiden taikka lumituprujen lailla hyökkäsivät ihmiset sinne tänne.

Nämä jättiläismäiset rakennusryhmät olivat niinkuin mehiläispesät, jotka surisivat täynnä elämää ja toimintaa, ja kymmenet hissit lensivät niiden läpi pelottavalla vauhdilla. Kaikkialla oli ilma täynnä levotonta menoa; sama henki tarttui kaikkiin ja he alkoivat kiirehtiä, vaikkakaan heillä ei olisi ollut mitään mihin olisi mennyt. Sellainen, joka kulki hitaasti ja katseli ympärilleen, oli tiellä — häntä tuupittiin sinne tänne ja ihmiset heittivät häneen epäluuloisia ja närkästyneitä silmäyksiä.

Toisissa osissa saarta suoritettiin kaupungin oma työ; täällä tehtiin koko maailman työtä. Jokainen huone tässä loppumattomassa rakennuslabyrintissä muodosti yhden solun mahtavassa aivostossa; puhelinlangat olivat hermoja, ja koko tämä suunnaton elimistö suoritti yhden mannermaan ajattelun ja tahtomisen. Se oli fyysilliselle korvalle meluinen paikka; mutta älyn korvalle pauhasi se tuhannen Niagaran pauhulla. Täällä oli arvopaperipörssi, missä liike-elämän vaakakuppeja pidettiin maan silmien edessä. Täällä oli vaihtokonttori, missä miljaardeja markkoja vaihdettiin joka päivä. Täällä oli suuret pankit, säilytysholvit, joihin maan varallisuuden virrat virtasivat. Täällä oli aivokoneisto, joka ohjasi suurta rautatiejärjestelmää, sähkölennätin- ja puhelinlaitosta, kaivoksia, myllyjä ja tehtaita. Täällä olivat maan liikenteen keskustat; yhdessä paikassa oli laivausliikenne, toisessa jalokivi-, makeis-, leivos- ja nahkakaupat. Vähän kauempana kaupunkiin päin olivat vaatetustavarakaupat, missä saattoi nähdä juutalaisten kilpiä enemmän kuin mitä niitä Jerusalemissa koskaan oli ollut; vielä oli toinen seutu sanomalehtitoimistoja ja koko maan aikakauskirjojen ja kirjojen kustannusliikkeen keskustaa varten. Saattoi kiivetä yhden tuollaisen suuren pilvenpiirtäjän huippuun saakka ja katsoa alas suunnattomaan rakennuskaaokseen, josta kattoja kohosi yhtä lukuisina kuin puiden latvoja, ja josta katsoen ihmiset siellä alhaalla näyttivät pienen pieniltä hyönteisiltä. Taikka sitten saattoi mennä alas satamaan myöhäisenä talvi-iltana, ja katsella kaupunkia miljoonien lyhtyjen valossa, jotka kohosivat merestä niinkuin hämärässä lekuttavat virvatulet. Yhtäjaksoisena kaarena ympäröi sitä laivatelakoiden ketju, ja sen sisäpuolella vilisi lauttoja ja hinaaja-aluksia, jotka puhkuttivat edestakaisin, ja purjelaivoja, joita oli tullut kaikista maailman satamista, ja tyhjensivät nyt lastejaan Maailman kaupungin suunnattomaan kitaan.

Ja kaikki tämä oli syntynyt ilman kenenkään suunnittelua! Kaikki oli juuri sillä tavalla kuin oli sattunut tulemaan, ihmiset kestivät tätä sekamelskaa ja kauhistusta parhaansa mukaan. Täällä oli suunnattomia teräsholveja, joissa makasi monien biljoonien markkojen arvosta arvopapereita, jotka hallitsivat maan raha-asioita; ja parin korttelin pinta-ala toiseen suuntaan käsitti tavaravarastot ja pumpulikehräämöt, ja toisella suunnalla olivat helppohintaiset vuokra-asumukset, kylpy- ja pesuhökkelit. Ja määrätyllä tunnilla koko tämä suunnaton koneisto pysähtyi, ja sen miljoonat ihmisykseydet ryntäsivät sokealla riennolla kotiaan kohti. Ja sitten siltojen suulla, lautta- ja junasilloilla kohtasi katse mielettömiä ja kauhun leimaamia kasvoja; raskaat ihmislaumat huojuivat sinne tänne, tyrkkien ja rynnistäen, huutaen ja kiroillen — tapellen tuon tuostakin kuumeentapaisessa pelossa. Kaikki soveliaisuus oli täällä unohdettu — ihmiset läjättiin vaunuihin niinkuin jalkapallonpelaajat ryntäävät yhteen kasaan, vartijat ja poliisit sulkivat lujasti portit — elleivät halunneet itse joutua tuon töykkivän, rähisevän vääntelevän ihmismassan muodostaman vyöryn kuljetettavaksi. Naisia pyörtyi ja ne poljettiin jalkoihin; miehiä tuli ulos vaatteet riekaleiksi revittyinä, ja joskus käsivarret tai kylkiluut taittuneina. Ja kauhistuksella katselivat ajattelevat ihmiset tätä näkyä ihmettelivät vavisten, kuinka kauan kaupunki saattoi kestää koossa, kun sen asukaslaumoissa joka päivä yhä uudelleen ja uudelleen kutsuttiin esille raaka peto, mikä syvälle vaipuneena asusti heidän sisällään.

Tällä laajalle ulottuvalla liikealueella olisi Montague varmaan tuntenut itsensä mitättömäksi ja avuttomaksi, jollei hänellä olisi mielessään ollut noita kahtasataa viittäkymmentä tuhatta markkaa, ja niiden tuottamaa varmuuden tunnetta. Hän etsi käsiinsä kenraali Prenticen ja valitsi hänen ohjauksellaan itselleen huoneuston, ja toimitti kaluston ja kirjat valmiiksi. Ja paria päivää myöhemmin saapui, niinkuin oli sovittu, Mr Hasbrook.

Hän oli jäntevän näköinen, hermostunut pieni mies, joka ei vaikuttanut niin suuresti toisiin personallisuudellaan; mutta hänelle oli vakuutusliikkeiden toiminta päivän selvä asia huolehtimisensa oli nähtävästi häneen vaikuttanut syvästi. Varmasti, jos puoletkaan hänen väitöksistään olivat tosia, oli jo aika tuomioistuinten tarttua asiaan.

Montague vietti kaiken päivää asiaa pohtiessa, ja hän läpikävi jokaisen puolen kysymyksestä ja laati valmiiksi menettelysuunnitelmansa. Ja sitten lopuksi Mr Hasbrook huomautti, että heidän oli välttämätöntä tehdä joitakin rahallisia järjestelyitä. Ja toinen pusersi lujasti hampaansa yhteen, ja halliten itsensä sanoi, "Ottaen lukuun asian tärkeyden ja kaikki olosuhteet ajattelen kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan palkkiota."

Ja pieni mies ei vähääkään hämmästynyt! "Olen täydellisesti tyytyväinen", sanoi hän. "Minä toimitan sen hetipaikalla." Ja Montaguen sydän hypähti rinnassa.

Aivan oikein, seuraavan aamun posti toi rahat shekin muodossa, jonka oli kirjoittanut erään suuren pankin kassanhoitaja. Montague sijoitti sen omalle tililleen, ja tunsi, että nyt oli kaupunki vallotettu!

Ja niin uppoutui hän kokonaan työhön. Hän meni toimistoonsa joka päivä, ja illalla sulkeutui hän omiin huoneisiinsa. Mrs Winnie oli epätoivon vallassa, kun hän ei saapunut opettelemaan bridgeä, ja Mrs Vivie Patton etsi häntä turhaan viedäkseen hänet pienen seurueen mukana maalle loppuviikoksi. Hänestä ei juuri saattanut sanoa, että hän ahersi yöllä sillä aikaa kun toiset nukkuivat, sillä toiset eivät yöllä nukkuneet; mutta saattoi sanoa, että sillä aikaa kun toiset tanssivat ja juhlivat, painautui hän tutkiskelemaan vakuutuslakia. Oliver järkeili turhaan saadakseen hänet käsittämään, että ei hän ijän kaiken saattanut elää yhdellä kundilla; ja että lakimiehelle oli yhtä tärkeää olla loistotähtenä seuramaailmassa kuin voittaa ensimäinen suuri oikeusjuttunsa. Montague oli niin imeytynyt tutkimuksiinsa, että häntä ei vähääkään saanut häiriintymään sekään, kun hän eräänä aamuna avatessaan kutsukirjeen luki seuraavan kohtalorikkaan lauseen: "Mrs Devon pyytää Teitä kunnioittamaan läsnäolollanne" — joka kertoi hänelle, että hän oli "läpäissyt" tuona kriitillisenä tutkintoaamuna ja että hän kuului epäämättömästi ja peruuttamattomasti ylhäisöön!

Kahdestoista luku.

Montague oli nyt kapitalisti, ja sen vuoksi mahdollisuuksien porttien avainten haltija. Näytti siltä kuin suosioon pyrkijöillä olisi ollut jokin salaperäinen tie, jolla sen saivat tietää; miltei heti kohta alottivat he piirityksen hänen suhteensa.

Noin viikon perästä sen jälkeen kun hänen shekkinsä oli saapunut, tuli majuri Thorne jonka hän oli tavannut ensimäisenä iltana uskollisen legionan kokouksessa hänen luokseen, ja pyysi saada tavata häntä; ja hän astui Montaguen huoneeseen, ja pakistuaan hetkisen vanhoista ajoista, alkoi hän kehittää liikeyrityssuunnitelmaa. Majurilla kuului olevan pojanpoika, nuori koneinsinööri, joka oli työskennellyt pari vuotta erään hyvin tärkeän keksinnön kanssa — sen avulla voitiin lastata hiiliä höyrylaivoihin ja samalla punnita ne automaattisesti. Se oli tietysti ollut hyvin monimutkainen kysymys, mutta se oli kuitenkin tullut onnellisesti ratkaistuksi, ja sille oli haettu patentit, ja järjestetty kokeilemistyöt. Mutta aivan odottamattoman vaikeaksi oli osottautunut saada suurten höyrylaivayhtiöiden virkailijoita keksintöön innostumaan. Ei ollut mitään epäilyksiä koneen käytännöllisyydestä, taikka taloudellisista eduista, joita se tuottaisi; mutta viranomaiset asettivat mitättömiä esteitä, ja saivat siten aikaan viivytystä, sekä tarjosivat hintoja, jotka olivat suorastaan naurettavan vähäpätöisiä. Siten oli nuoren keksijän päähän pälkähtänyt aate järjestää yhtiö, joka valmistaisi näitä koneita, ja vuokraisi niitä patenttikorvausta vastaan. "En tietänyt, oliko Teillä rahoja", sanoi majuri Thorne "mutta ajattelin, että Te mahdollisesti olette tekemisissä toisten kanssa, joiden huomion voisi kenties saada kääntymään asiaan. Siinä on koko rikkaus niille, jotka siihen ryhtyvät."

Montaguea asia innostutti, ja hän silmäili suunnitelmia ja piirustuksia, joita hänen ystävänsä oli tuonut mukanaan, ja sanoi haluavansa nähdä mallityöt käynnissä ja jutella ehdotuksesta toisten kanssa. Ja niin läksi majuri matkaansa.

Ensimäinen henkilö, jolle Montague siitä puhui, oli Oliver, jonka kanssa hän sattui yhtaikaa aamiaiselle viimemainitun klubissa. Tätä klubia kutsuttiin nimellä "Kaiken yötä", ja siellä kokoontuivat seuramaailmassa elävät nuoret miehet ja miljonääriseikkailijat, jotka harjottivat maatamenoa päivän valolla, ja olivat ottaneet tunnuslauseekseen Tennysonin sanat — "Sillä ihmiset saattavat tulla ja mennä, mutta minä kuljen tietäni ikuisesti." Se ei ollut Oliverin mielestä oikea klubi, mihin hänen veljensä voisi liittyä; Montaguen "peli" oli vakavaluontoinen ja arvokas; ja henkilö, jolle hänet oli esitettävä, oli kenraali Prentice. Mutta hänen annettiin aterioida siellä veljensä kanssa, saatellakseen sitten häntä kotia — ja Reggie Mannin kanssa, joka sattumalta oli siellä, lämpimänä vielä innokkaasta keskustelustaan Mrs Ridgley-Clievedenin kanssa ulkomaisen prinssin kiertomatkasta; ja hänellä oli kerrottavana huvittava kasku, kuinka Mrs R.-C:llä oli ollut käsikähmä kamarityttönsä kanssa.

Montague mainitsi sattumalta keksinnöstä, eikä hän luullut veljellään olevan minkäänlaista mielipidettä puoleen eikä toiseen. Mutta Oliverilla oli aivan luja mielipide: "Hyvä Jumala, Allan, et kai aikone antaa houkutella itseäsi sellaiseen juttuun!"

"Mutta ethän sinä tiedä vielä mitään siitä?" kysyi toinen. "Se saattaa olla suuremmoinen keksintö."

"Tietysti!" huusi Oliver. "Mutta mitä sinä osaat siitä kertoa? Sinä tulet olemaan niinkuin lapsi toisten ihmisten käsissä, ja varmasti he ryöstävät sinut putipuhtaaksi. Ja miksi taivaan nimessä sinä tahdot ryhtyä kokeilemaan siinä, missä ei ole pakkoa."

"Täytyyhän minun sijoittaa rahani jonnekin", sanoi Montague.

"Ensimäinen palkka polttaa reijän hänen taskuunsa!" pisti väliin Reggie Mann kikattaen. "Siirtäkää se minulle, Mr Montague, ja antakaa minun kuluttaa se komeissa pidoissa Alicen kunniaksi; ja olenpa varma, että sen taikamainen vaikutus tuo Teille enemmän juttuja kuin mitä ehditte käsitellä yhden elämänne aikana!"

"Sinun olisi paljon parempi kuluttaa se suudaveteen, kuin ostaa sillä joukon hiilitorvia", sanoi Oliver, "Odota pikkusen, ja anna minä etsin sinulle jonkin paikan, mihin rahasi panisit, ja tuletpa näkemään, että sinun ei tarvitse mitään riskeerata."

"En ajattelekaan ryhtyä siihen, ennenkuin olen päässyt varmuuteen", vastasi toinen. "Ja ne, joiden arvostelun olen saanut, tulisivat mukaan."

Nuorempi miehistä ajatteli hetkisen. "Sinä aijot syödä päivällistä majuri Venablen kanssa tänä iltana, eikö niin?" kysyi hän; ja kun toinen vastasi myöntävästi, jatkoi hän, "Siis hyvä, kysy häneltä. Majuri on ollut kapitalistina neljäkymmentä vuotta, ja jos saat hänet siihen ryhtymään, niin voit olla varma siitä, että et tarvitse pelätä."

Majuri Venable oli aivan hurmaantunut Montagueen — kenties tuota vanhaa herraa huvitti pitää ystävänään jotakuta, jonka kanssa saisi rupatella, ja jolle kaikki hänen kaskunsa olisivat uusia. Hän oli liittänyt Montaguen nimen "Miljonäärien" luetteloon, missä hän itse eli, ja oli pyytänyt häntä sitten tekemään tuttavuutta sen muutamien toisten jäsenten kanssa. Ennenkuin Montague erosi veljestään lupasi hän puhua asiasta majurin kanssa.

"Miljonäärit" oli kaupungin komeimpia klubeja, sellainen, jonka kaikista rikkaimmat olivat erityisesti järjestäneet itseään varten. Se oli ylhäällä puiston kupeella, suuremmoisessa, valkosessa marmoripalatsissa, joka oli maksanut viisi miljoonaa markkaa. Montaguesta tuntui, että hän ei ollut oikein tuntenut majuria, ennenkuin hän näki hänet täällä. Majuri oli suuremmoinen aina ja joka paikassa, mutta tässä klubissa tuli hänestä itsestään edition de luxe [korupainos. — Suomentaja.]. Hän piti täällä pääkortteeria, ja ylläpiti itseään varten huoneuston kaiken vuotta; ja koko tämän paikan ympäristö ja ilmapiiri näytti olevan osa hänestä.

Montaguen mielestä majurin kasvot tulivat päivä päivältä punakammiksi, ja tummanpunaiset suonet yhä rusottavammiksi; tai oliko se sitä, että tuon vanhan herran paidan rinnus loisti kirkkaampana lamppujen loisteessa? Majuri tuli häntä vastaan juhlallisessa eteisessä, joka oli viisikymmentä jalkaa neliömitaten ja tehty kokonaan numidialaisesta marmorista, ja katto kullasta ja suuret pronssiset raput, jotka johtivat ylhäällä olevalle lehterille. Hän pyysi anteeksi samettisia tohveleitaan ja ontuvaa käyntiään — häntä alkoi taaskin ahdistaa tuo kirottu nivelleini. Mutta hän nilkutti ympäri ja esitti ystävänsä toisille miljonääreille — ja kertoi sitten häväistysjuttuja itse kustakin heistä heidän selkänsä takana.

Majuri oli oikein tyypillinen, puhdasverinen, vanha ylimys; hänen käytöksensä oli täydellisesti noblesse oblige [= aateluus velvoittaa. — Suomentaja.] niitä kohtaan, jotka kuuluivat hänen tuttavuutensa taikapiiriin — mutta voi niitä, jotka kuuluivat sen ulkopuolelle! Montague ei ollut milloinkaan kuullut kenenkään pauhaavan palvelijoille sillä tavalla kuin majuri pauhasi "Tomppeli!" kiljui hän, kun jokin meni pöydässä hullusti. "Etkö tiedä mitään parempaa tehtävää kuin kantaa tuollaista pöytää minun eteeni. Mene ja lähetä joku, joka osaa kattaa pöydän!" Ja, uskomatonta kuulla, kaikki palvelijat tunnustivat hänelle täydellisen oikeuden sättiä itseään, ja he lensivät säikähtyneinä täyttämään hänen pyyntöään. Montague huomasi, että koko klubin palveluskunta ryhtyi työhön joka kerta kun majuri ilmestyi; ja kun hän istui pöydän ääressä, alotti hän tähän tapaan — "Tahdon kaksi kuivaa Martinista. Ja tahdon ne hetipaikalla ymmärrättekö? Älä vitkastele voilautasten ja huuhtelukuppien kanssa — tahdon kaksi kukonpyrstöä, ja niin pian kuin käpäläsi ehtivät ne kantaa!"

Päivällinen oli hyvin tärkeä toimitus majuri Venablelle — elämän tärkein toimitus. Nuorempi miehistä kieltäytyi vaatimattomasti tekemästä mitään ehdotuksia, istui ja odotteli sillä aikaa kun hänen ystävänsä suoritti tilaamisen. Heille tarjottiin jotakin pienen pientä osterilajia, ja sipulisoppaa, metsäkanaa, asparagusta ja niiden kanssa viiniä majurin omasta yksityisestä varastosta, ja sitten roomalaista salaattia. Kunkin eri annoksen suhteen antoi majuri erikoiset määräykset, ja koko keskustelun ajan teki hän huomautuksia niiden johdosta: "Tämä on erinomaista lihavaa soppaa — verraton määrä ravintoainetta sipulisopassa. Ottakaa loput tästä, — Arvelenpa, että Burgundilainen on kylmää. Burgundilainen ei saisi milloinkaan mennä alapuolelle kuudenkymmenen viiden. Minä en pidä sherrystä, joka on kuudessakymmenessä. — Ne keittävät aina lintua liian kauan — Robbie Wallingin kokki on minun tunteakseni ainoa henkilö, joka ei koskaan tee erehdystä leikissä."

Kaikki nämä huomautukset tietenkin tulivat letkauksien lomassa läsnäolevista miljonääreistä. Siellä oli Hawkins, trustilakimies; terävänäköinen mies, kylmä kuin ruumis. Hänet nimitettiin lähettilääksi; erinomaisen vaikutusvaltainen henkilö. Hän oli ennen vanhan Wymanin uskottu neuvonantaja ja osti raatimiehet hänen puolelleen. Ja mies, joka istui pöydässä hänen kanssaan, oli Harrison, Starin toimittaja, tuon terveen ja vanhoillisen hallitussanomalehden. Harrison harjotteli kabinettia varten. Hän oli suloinen pikku mies, ja saisi aikaan Washingtonissa huvittavan sekamelskan. Ja tuo pitkä mies, joka juuri astui sisälle, oli Clarke, teräsruhtinas; ja tuolla toisella puolella oli Adams, suuri asianajaja hänkin — etevä uudistaja — yhteiskunnallisten ja kaikenlaisten oikeuksien tasottaja. Edusti salassa öljytrustia ja matkusti alas Trentoniin väittelelemään jotakin uudistushanketta vastaan, ja otti mukanaan salkussa kaksisataa viisikymmentä tuhatta markkaa vekseleinä. "Eräs minun ystäväni sai vihiä hänen aikeistaan ja verotti häntä siitä summasta", sanoi majuri ja nauroi makeasti suuren asianajajan vastaukselle. "Miten minä olisin tietänyt, että minun olisi maksettava omasta aamiaisestani?" Ja tuo lihava mies hänen kanssaan — se oli Jimmie Featherstone, miekkonen, joka oli perinyt suuren maatilan. "Jimmie-parka on menemässä päästään pyörälle", selitti majuri. "Matkustaa tuon tuostakin alas kaupunkiin laivaisännöitsijäin kokouksiin — kerrotaan muuan pöyristyttävä juttu hänestä ja vanhasta Dan Watermanista." Hän oli noussut ylös ja alkanut pitkän todistelun, kun Waterman keskeytti hänet, "Mutta edellisessä kokouksessa Te todistitte aivan päinvastaista, Mr Featherstone!" "Todellako?" sanoi Jimmie, näyttäen hämmentyneeltä. "Sepä ihmeellistä, miksi minä niin tein?" "No hyvä, Mr Featherstone! koska kysytte sitä minulta, niin minä sanon sen Teille", sanoi vanha Dan — hän on villi kuin metsäkarju, eikä halua mitään viivytyksiä kokouksissa. "Syy on siinä, että viimein olitte enemmän juovuksissa kuin nyt. Jos omaksuisitte muuttumattoman normaalihumalan tämän linjan johtajain kokouksissa, niin se auttaisi asioiden nopeaa kulkua melkoisesti."

He olivat päässeet roomalaiseen salaattiin saakka. Tarjoilija toi soppakulhon ja sen nähdessään vanha herra unohti Jimmie Featherstonen. "Mitä varten kannat sinä minulle tuollaista pötyä?" huusi hän. "Minä en sitä tarvitse! Vie se pois ja tuo minulle jotakin öljyä ja etikkaa."

Tarjoilija lensi tiehensä pelästyneenä, majurin muristessa vielä jotakin käheäksi painuneella äänellä. Silloin kuului hänen selkänsä takaa ääni; "Kuinka on laitasi tänä iltana, Venable? Sinä olet ärtynyt?"

Majuri katsahti taaksensa. "Halloo, sinä vanha merimetso", sanoi hän. "Miten sinun laitasi on näinä Herran päivinä?"

Vanha merimetso vastasi, että hän voi erinomaisen hyvin. Hän oli lyhyenläntä, pönäkkä mies, jolla oli poimukkaat, rypistyneet kasvot. "Ystäväni Mr Montague — Mr Symmes", sanoi majuri.

"Sangen hupaista kohdata Teitä, Mr Montague", sanoi Mr Symmes, tarkastellen häntä rilliensä yli.

"Ja mitä sinä olet puuhaillut näinä aikoina?" kysyi majuri.

Toinen hymyili hyväntahtoisesti. "En mitään erikoisia", sanoi hän. "Viekotellut ystävieni vaimoja, niinkuin tavallista."

"Ja kuka on viimeinen?"

"Lue sanomalehtiä, niin saat nähdä", nauroi Mr Symmes. "Minulle kerrottiin, että minut on maalattu mustaksi."

Hän jatkoi matkaansa huoneen toiseen päähän, hihittäen itsekseen. Ja majuri sanoi, "Se on Maltby Symmes. Oletteko kuullut hänestä?"

"En", sanoi Montague.

"Hänestä puhuvat sanomalehdet melkoisen paljon. Hänen täytyi olla saapuvilla ylimääräisessä oikeustutkinnossa toissa päivänä — ei ollut varaa maksaa liköörilaskuaan."

"Hänellä — miljonäärien jäsenellä?" nauroi Montague.

"Niin, sanomalehdet tekivät siitä paljon pilaa", sanoi toinen. "Mutta nähkääs, hän on kuluttanut loppuun kaksi suurta omaisuutta; viimeinen oli hänen äitinsä — viisikymmentäviisi miljoonaa, luulenpa. Hän oli reipas vanha veitikka aikoinansa."

Etikka ja öljy olivat nyt saapuneet, ja majuri ryhtyi valmistamaan salaattia. Se oli erikoinen seremonia, ja Montague seurasi sitä huvitettuna. Majuri kokosi ensiksi kaikki välttämättömät ainekset yhteen, tarkasteli niitä kaikkia ja purki niihin kiukkuansa. Sitten sekotti hän etikan, pippurin ja suolan, ruokalusikallisen kerrallaan, ja vuodatti sen salaatin päälle. Sen jälkeen hyvin hitaasti ja suurella huolellisuudella oli vuodatettava öljy sen päälle, ja salaattia tuli sillä aikaa käännellä ja pyöritellä niin, että se imi kaiken öljyn sisäänsä. Luultavasti siksi, että tuo vanha herra oli niin innostunut kertomaan Maltby Symmesin koirankujeita, viipyi hän niin kauan sen vatvomisessa; kaiken aikaa hääriskeli hän sen kanssa niinkuin naaraspeltopyy huolehtii poikasistaan, ja joka lauseen tai joka toisen jälkeen keskeytti hän oman puheensa: "Leonora oli sen ooperatähden nimi, ja Symmes antoi hänelle miljoonan markan edestä rautatieosakkeita (Itse asiassa roomalaista ei tulisi ollenkaan tarjoilla kulhoissa, tiedättehän, vaan nelikulmaisella, sileällä lautasella, niin että päät säilyisivät aivan kuivina.) Ja heidän riitaantuessa keskenään huomasi hän, että tuo vanha veitikka oli pettänyt häntä — osakkeet eivät olleet ollenkaan siirretyt. (Tämä on tarkotettu syötäväksi aivan ilman haarukkaa, nähkääs!) Mutta hän veti Symmesin oikeuteen, ja he sopivat noin puolesta osakkeiden arvosta. (Jos tämä soppa olisi tehty, niinkuin olla pitäisi, ei maljan pohjalla saisi löytyä tippaakaan öljyä jälellä.)"

Tämä viimeinen huomautus ilmaisi, että prosessi oli nyt saavuttanut huippukohtansa — että nuo pitkät, mureat lehdet saivat viimeisen, helläkätisen kääntelynsä. Sillä aikaa kun tarjoilija seisoi kunnioittavaisena odottaen laskettiin pari kolme palaa kerrallaan huolellisesti pienelle hopealautaselle, joka oli tarkotettu Montaguea varten. "Ja nyt", sanoi voitonriemuinen isäntä, "koettakaapa sitä! Jos se on hyvää, ei se saisi olla karvasta eikä makeaa, vaan juuri parahiksi." — Ja majuri odotteli levottomana, kun Montague maisteli sitä, ja sanoi: "Jos se on vähänkin karvasta, niin sanokaa, ja me lähetämme sen ulos. Minä olen kyllin monta kertaa ennen sanonut siitä heille."

Mutta se ei ollut karvasta, ja niin majuri ryhtyi auttamaan itseään, jonka jälkeen tarjoilija kiidätti kulhon tiehensä. "Minulle on kerrottu, että salaatti on ainoa kasvi, minkä me olemme saaneet roomalaisilta", sanoi vanha poika matustaessaan murevia, vihreitä lehtiä. "Horatius mainitsee sen, tiedättehän. Niinkuin sanoin, kaikki tuo oli Symmesin nuoruuden päivinä. Mutta kun hänen poikansa oli kasvanut suureksi, nai hän toisen kuorotytön. Hän sanoi minulle kerran, että hänellä on ollut elämässään yli viisisataa vaimoa!"

Salaatin jälkeen otti majuri vielä toisen kukonpyrstön. Alussa oli Montague huomannut, että hänen kätensä vapisivat ja silmät olivat vettyneet: mutta nyt, näiden runsassisältöisten maistajaisten jälkeen oli hän reipas, ja, jos mahdollista, enemmän kaskuja tulvillaan kuin koskaan ennen. Montague arveli, että nyt olisi hänelle hyvä aika esittää kysymyksensä, ja siksi, kun kahvi oli tarjottu, kysäsi hän, "Onko Teillä mitään sitä vastaan, että puhumme liikeasioista päivällisen jälkeen?"

"Ei, Teidän kanssanne", sanoi majuri. "Minkätähden? Mitä se on?"

Ja sitten kertoi Montague hänelle ystävänsä ehdotuksesta, ja kuvasi keksinnön. Toinen kuunteli tarkkaavaisena loppuun saakka; ja sitten, hetkisen vaitioltua kysyi Montague, "Mitä Te arvelette siitä?"

"Keksintö ei ole mikään hyvä", sanoi majuri nopeasti.

"Kuinka Te tiedätte?" kysyi toinen.

"Sillä jos se olisi ollut hyvä, olisivat yhtiöt ottaneet sen kauan sitten maksamatta hänelle siitä penniäkään."

"Mutta hänellä on siihen patentti", sanoi Montague.

"Patentti, saakeli!" vastasi toinen. "Mitä merkitsee patentti sen suuruisten yritysten asianajajille? Ne olisivat ottaneet sen ja se olisi käytännössä Mainesta Texasiin saakka; ja kun hän olisi vetänyt oikeuteen, olisivat he kietoneet jutun niin moneen solmuun ja teknilliseen ongelmaan, että hän ei olisi ehtinyt saada sitä päättymään kymmenessä vuodessa — ja hän olisi kymmenen kertaa sillä välin ajanut itsensä konkurssiin."

"Tapahtuuko sellaista todellakin", kysyi Montague.

"Tapahtuuko!" huudahti Majuri. "Sitä tapahtuu niin useasti, että eipä muuta saata sanoa tapahtuvankaan. He aikonevat kai saada Teitä mukaan kepposella."

"Mahdotonta, eihän se mitenkään voi olla niin", vastasi toinen "Mies on muuan ystävä."

"Olen huomannut sen loistavaksi säännöksi olla koskaan ryhtymättä liikeasioihin ystävien kanssa", sanoi majuri ilkeästi.

"Mutta kuunnelkaa", sanoi Montague; ja hän todisteli kylliksi kauan saaden toverinsa vakuutetuksi, että tuo ei saattanut olla oikea selitys. Sitten istui majuri pari minuuttia ja tuumaili; ja äkkiä huudahti hän, "Olen keksinyt sen! Minä näen miksi he eivät halua siihen koskea!"

"Mikä se on?"

"Ne ovat hiiliyhtiöt! Ne antavat höyrylaivoille vajaan painomäärän, eivätkä halua, että hiilet punnitaan oikein!"

"Mutta siinähän ei ole mitään järkeä", sanoi Montague. "Nehän ovat juuri höyrylaivayhtiöt, jotka eivät halua ottaa konetta."

"Niin", sanoi majuri: "luonnollisesti niiden virkailijat saavat osansa saaliista." Ja hän nauroi sydämensä pohjasta Montaguen hämmästyneelle katseelle.

"Tunnetteko ollenkaan liikeoloja", kysyi Montague.

"En ollenkaan", sanoi majuri. "Minä olen niinkuin se saksalainen, joka sulkeutui sisäiseen tajuntaansa ja päätti elefantin ulkomuodon ensimäisistä perusteista. Minä kyllä tunnen suurten liikehuoneiden pelin alusta loppuun saakka ja sanon Teille, että jos keksintö on hyvä, eivätkä yhtiöt halua sitä ottaa, niin siinä on syy; ja lyönpä vetoa kanssanne siitä, että jos tahtoisitte tehdä tutkimuksen, niin jokin sellainen asia sieltä tulisi esille! Viime talvena matkustin etelään eräällä höyrylaivalla, ja lähestyessämme satamaa näin minä heidän heittävän yli kannen pari tonnia hyviä ruoka-aineita; ja kysellessäni siitä sain minä kuulla, että muuan yhtiön virkamiehistä hoiti maatilaa ja varusti laivan ruoka-aineilla — ja määräykset kuuluivat, että ne oli tyhjennettävä viimeiseen tippaan saakka joka matkalla!"

Montague kuunteli suu ammollaan. "Mitä mahtaisi majuri Thorne sellaista liittoa vastaan?" kysyi hän.

"En tiedä", sanoi majuri pudistaen olkapäitään. "Se on juttu, joka olisi jätettävä jollekin asianajajalle — sellaiselle, joka tuntee lankojen juoksun. Hawkins tuolla toisella puolella tietäisi kyllä, mitä sanoa Teille. Kuvittelenpa, että ainoa neuvo, minkä hän antaisi, olisi se, että hiilikauppiaat julistaisivat lakon, ja kietoisivat yhtiöt lujalle ja pakottaisivat heidät sovinnoille."

"Te laskette leikkiä!" huudahti toinen.

"En ollenkaan", sanoi majuri nauraen. "Sitä tehdään tuon tuostakin. Tässä kaupungissa on eräs rakennustrusti, joka syrjäytti kaikki kilpailijansa liikemaailmasta sillä tavalla, että julisti heidän työmaansa lakkotilaan."

"Mutta kuinka se voi sen tehdä?"

"Se on helpoin asia maailmassa. Työnjohtaja on mies, jolla on melkoinen valta, ja hyvin pieni palkka, jolla hänen on elettävä. Mutta vaikka häntä ei haluttaisi panna toimeen konkurssiloppuunmyyntiä — on vielä muitakin keinoja jälellä. Minä voisin esittää Teidät eräälle miehelle aivan tässä huoneessa, jonka työt seisautettiin lakkotilaan hyvin sopimattomalla ajalla, ja hän sai liiton johtajan suljetuksi satimeen erään naisen kanssa hotellissa, ja miesparka antoi perää ja peruutti lakon."

"Luulisinpa, että lakkolaiset joskus pääsisivät pois käsistä", sanoi Montague.

"Joskus he pääsevätkin", hymyili toinen. "Sellaistakin tapausta varten on olemassa vakiintunut menettelytapa. Silloin tulee sinun palkata salapoliisit ja turvautua väkivaltaan, kutsua sotaväki ja pistää lakonjohtajat vankeuteen."

"Nähkääs", jatkoi majuri innostuneena, "minä neuvon Teitä ystävänä, ja minä katson asioita sellaisen miehen näkökannalta, jolla on rahoja taskussaan. Minulla on niitä aina ollut siellä jonkun verran, mutta minä olen saanut tehdä kovasti työtä pitääkseni niitä siellä. Kaiken elämäni on minun ympärilläni ollut ihmisiä, jotka ovat tahtoneet tehdä minulle hyvää; ja se tapa, jolla he tahtoivat sitä tehdä, oli sellainen että he vaihettivat minun puhtaan rahani paperilappuihin, jotka oli koristeltu mielikuvitusrikkailla kiemuroilla, kotkan kuvilla ja lipuilla. Mutta tietysti, jos tahdotte katsoa asiaa toiselta puolelta niin miksipä ei, keksintö on sangen nerokas, ja liike-elämän meri parhaillaan vyöryy, ja tämä on suuri maa, jossa ansiot yksinomaan tulevat kysymykseen — ja kaikki muu on juuri niin kuin ollakin pitää. Se juuri muuttaa koko asian maailmassa, näettekös, ostanko minä hevosen vai myynkö minä sen!"

Montague oli kasvavalla hämmästyksellä huomannut, että tuollainen yllyttävä puhe oli yksi niistä luonteenomaisista piirteistä, mikä kuului näiden ylhäisten korkeuksien ihmisille. Se oli yksi heidän asemansa myöntämistä vapauksista. Toimittajien, piispojen, valtiomiesten ja kaikkien muiden kätyrien oli uskottava heidän korkeasti kunnioitettavaan asemaansa, yksin heidän klubiensa kammioissakin — ihmisten korvat tulivat hirvittävän tarkoiksi näihin aikoihin! Mutta ollessasi liike-elämän varsinaisten jättiläisten keskuudessa olisit saattanut luulla olevasi vallankumouksellisten seurassa; he saattoivat repiä alas vuorten huiput ja paiskata ne toisiaan vastaan. Kun joku näistä vanhoista sotaratsuista kerran pääsi alkuun, saattoi hän kertoa juttuja, jotka perkeleellisyydessään saivat alhaisimmankin konnan sielun vapisemaan. Se oli tietysti aina toisista seuraveikoista; mutta jos et päästänet häntä käsistäsi, ja jos hän arveli voivansa luottaa sinuun — saattoi hän tunnustaa taistelleensa joskus vihollista vastaan hänen omilla aseillaan!

Mutta luonnollisesti oli ymmärrettävää, että koko tämä radikalismi ei ollut tarkotettu muuta kuin hupaista seurustelua varten. Majurilla esimerkiksi ei ollut koskaan vähintäkään aikeita toteuttaa mitään kaikista niistä pahoista teoista, joista hän jutteli; kun toiminta tuli kysymykseen, piti hän parhaimpana menetellä siten, kuin hän koko elämänsä ajan oli menetellyt — istua lujasti omalla pienellä kasallaan. Ja Miljonäärit oli erinomainen paikka opetella sitä tekemään!

"Näettekö tuon vanhan rahasäkin tuolla nurkassa toisella puolella?" sanoi majuri. "Hän on mies, jonka Te mielellänne tahdotte painaa mieleenne — vanha Henry S. Grimes. Oletteko hänestä kuullut?"

"Huhuja", sanoi toinen.

"Hän on Laura Heganin eno. Miss Hegan tulee kerran saamaan hänen rahansa mutta taivas varjelkoon, kuinka hän sillä välin pitää niistä kiinni! Se on aivan traagillista, jos tulette hänet tuntemaan — hän säikähtää omaa varjoaankin. Hän menee köyhien kortteleihin, ja enpä erehdy arvatessani hänen ajavan ulos yhdessä kuukaudessa enemmän ihmisiä kuin mitä mahtuisi koko tähän rakennukseen!"

Montague katseli yksinäistä olentoa pöydän ääressä, miestä, jolla oli rypistyneet kasvot niinkuin kärpällä, ja suuri ruokalana sidottuna kaulan ympäri "Sitä pitää hän säästääkseen paidanrinnustintaan huomisaamua varten", selitti majuri. "Hän on todella vasta kuudenkymmenen seuduissa, vaikka luulisi hänen olevan jo kahdeksankymmenen. Kolme kertaa istuu hän joka päivä täällä ja syö asetillisen graham-korppuja ja maitoa, ja sitten nousee hän ja istuu tunnin verran jäykkänä nojatuolissa. Sellaisen järjestyksen ovat hänen lääkärinsä hänelle määränneet — säälin ja laupeuden enkelit meitä varjelkoot!"

Vanha herra pysähtyi ja pidätetty naurunpuuska tärisytti hänen rusottavan punaisia poskipäitään. "Ajatelkaapa vain!" sanoi hän — "ne koettivat tehdä samaa minullekin! Mutta ei, herraseni — kun Bob Venablen on pakko syödä graham-korppuja ja maitoa, panee hän sekaan arsenikkia sokerin asemasta! Sellainen on monen näiden rikkaiden miesten laita — kuvittelet hänen elävän kapualaisessa ylellisyydessä, kun tosiasiassa hän on mies, jonka maksa toimii epätäydellisesti ja jonka vatsa on heikko, ja hänet pannaan vuoteeseen kello kymmenen, vatsan ympärillä kuuma vesipussi ja koko ruumis käärittynä flanelliseen yöpaitaan!"

Molemmat olivat nousseet ylös ja etsivät tietä tupakkahuonetta kohti, kun äkkiä huoneen toisella sivulla avautui ovi ja joukko miehiä astui siitä sisälle. Heidän etunenässä oli tavaton olento, jolla oli suuri, voimakas ruumis ja julmat kasvot. "Halloo!" sanoi majuri. "Kaikki suuret lukit ovat täällä tänä iltana. On varmaankin isännistön kokous."

"Kuka tuo on?" kysyi hänen kumppalinsa; ja hän vastasi, "Tuoko? Pah, hän on Dan Waterman."

Dan Waterman! Montague tarkasti miestä entistään tarkemmin, ja nyt tunsi hän nuo kasvot samoiksi, mitä hän oli kuvissa nähnyt. Waterman, rahamaailman jättiläispylväs, kupari- ja kultamarkkinoiden Kroisos! Kuinka monta trustia olikaan Waterman järjestänyt! Ja kuinka monta sanasutkausta olikaan hänen nimensä kustannuksella tehty!

"Ketä ovat nuo toiset miehet?" kysyi Montague.

"Oh, ne ovat vain pikkumiljonäärejä", vastattiin.

"Pikkumiljonäärit" seurasivat jonkinlaisena henkivartiostona kintereillä; yksi niistä oli lyhyt ja pönäkkä, ja hänen täytyi puoleksi juosten pysytellä Watermanin voimakkaiden harppausten rinnalla. Kun he saapuivat vaate-eteiseen, tunkivat he palvelijat tieltään, ja yksi auttoi nuttua tuon suuren miehen päälle, ja teinen piti hänen hattuaan, ja kolmas hänen keppiään, ja kaksi muuta koettivat puhutella häntä. Ja Waterman napitti tylsännäköisenä nuttunsa, ja sitten tarttuen hattuunsa ja keppiinsä ryntäsi suoraapäätä ulos ovesta virkkamatta sanaakaan kenellekään.

Se oli yksi naurettavimmista kohtauksista, mitä Montague oli elämässään nähnyt, ja hän nauroi koko matkan, kun he kulkivat tupakoitsijain huoneeseen. Ja kun majuri Venable oli asettunut mukavasti suureen tuoliin ja purrut poikki sikaarin pään ja sytyttänyt sen palamaan, mitkä muistojen virrat silloin avautuivatkaan!

Sillä Dan Waterman oli yhtä sukupuuta majurin kanssa, ja hän tunsi koko hänen elämänsä ja kaikki hänen tapansa Sellainen, millaisena Montague oli hänet juuri nähnyt, oli hän ollut aina; nopea, käskevä, peljättävä, joka tallasi maahan kaikki vastukset; kaupungin mahtavin mies vapisi hänen säihkyvän katseensa edessä. Ennen vanhaan oli Wall Street horjahdellut hänen ja mahtavimman kilpailijansa ankarassa ottelussa.

Ja majuri alkoi kertoa Watermanin kilpailijasta ja hänen elämästään. Hän oli ollut kaupungin liikennekuningas, hän oli kohottanut vanhan Wymanin jaloilleen. Hän oli prinssi valtiollisten rahamiesten joukossa; hän oli hallinnut demokraattista puoluetta valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässä Hän saattoi antaa miljoonan kerrallaan Tammany Hallin johtajalle, ja kuluttaa viisi miljoonaa yhdellä ainoalla valtiollisella sotaretkellä; ja kun "taikina-päivänä" äänestysalueiden johtajat tulivat noutamaan valintarahoja, oli hänellä neljäkymmentä jalkaa pitkä pöytä ylt'yleensä katettuna viidensadan markan vekseleillä Hän olisi varmasti ollut Amerikan rikkain mies, jollei hän olisi kuluttanut rahojaan yhtä nopeasti kuin hän ne saikin. Hänellä oli ollut erinomaisen kuuluisa kilpa-ajorata Amerikassa; ja talo Viidennen Avenuen varrella, jonka sanottiin olevan maailman hienoimman italialaisen palatsin. Yli viisitoista miljoonaa oli tuhlattu sen koristamiseen; kaikki katot oli tuotu vahingoittumattomina ulkomaisista palatseista, jotka hän oli ostanut ja repinyt maahan! Majuri kertoi jutun osottaakseen kuinka sellainen mies kadotti kokonaan tajunnan rahan arvosta; hän oli kerran istunut hänen kanssaan aamiaisella, kun muuan hänen sanomalehtiensä toimittajista astui sisälle ja huomautti, "Sanoin Teille, että me tarvitsisimme neljäkymmentä tuhatta markkaa, ja Teidän lähettämänne shekki on viidellekymmenelle." "Tiedän sen", kuulin hänen hymyillen vastaavan, — "mutta miten kuten minusta näytti, että neljäkymmentä oli työläämpi kirjottaa kuin viisikymmentä!"

"Vanha Waterman saattaa olla oikea tuhlari myöskin, kun sattuu sille päälle", jatkoi majuri. "Hän kertoi minulle yhtenä päivänä, että hänen jokapäiväiset menonsa maksoivat hänelle kaksikymmentäviisituhatta markkaa päivässä. Mutta siihen ei ole luettu viiden miljoonan markan huvipurtta, eikä siitä johtuvia menoja."

"Ja ajatelkaapa muuatta toista miestä, jonka minä tunnen, joka kulutti viisi miljoonaa markkaa graniittilaituriin voidakseen mukavasti laskea rantaan ja käydä rouvaansa tervehtimässä! — Se on tosiasia, niin totta kuin Jumala on minut luonut! Hän oli tunnettu ylhäisöön kuuluva nainen, mutta hän oli köyhä, eikä mies uskaltanut tehdä häntä rikkaaksi häväistysjuttujen takia. Siksi täytyi hänen tyytyä elämään kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan huvilapahasessa; ja kun toisten naapurien lapset pilkkasivat hänen lapsiaan sentähden että he elivät kahdensadan viidenkymmenen tuhannen markan huvilassa, saattoivat he saada vastauksen: 'Mutta teilläpä ei ole sellaista laituria!' Ja jollette usko, että —."

Mutta nyt majuri äkkiä kääntyi ympäri ja näki pojan, joka äsken oli tuonut hänelle muutamia sikareja, seisovan lähellä, ollen oikovinaan muutamia pöydällä makaavia sanomalehtiä. "Kuule, junkkari!" huusi majuri, "Mitä sinä aijot — kuunnella mitä minä kerron! Ulos huoneesta heti paikalla, sinä lurjus!"

Kolmastoista luku.

Toisen viikon loppu oli käsissä ja sen mukana saapui Lester Toddeilta kutsu vierailuille heidän maatalolleen New Jerseyssä. Montague oli hautautuneena kirjoihinsa, mutta hänen veljensä ahdisteli häntä matkalle ankarilla väitteillä. Kirottu juttu — aikoiko hän viedä koko elämänuransa perikatoon yhden jutun takia? Ennenkaikkea tulisi hänen tutustua ihmisiin — "ihmisiin, jotka olivat jotakin." Ja Toddit olivat sellaisia; ne muodostivat suuren rahakeskustan ja vakuutusmaailman voiman; jos Montague aikoi olla vakuutusasianajaja, ei hän millään muotoa voinut hyljätä heidän kutsuaan. Freddie Vandam tulisi olemaan vieraana — ja Montague hymyili kuullessaan, että Betty Wyman myöskin olisi siellä. Hän oli tehnyt sen huomion, että hänen veljensä viikonloppu-vierailut aina sattuivat sinne, missä Bettykin oli, ja missä Bettyn isä ei ollut.

Niin Montaguen palvelija sai pakata hänen välttämättömät matkatarpeensa, ja Alicen kamarineitsyt täytti Alicen matkalippaan; ja he ajoivat yksityisessä vaunuseurueessa etäiseen Jerseyn esikaupunkiin, ja leveää, raakunkuorilla laskettua tietä myöten ajaa huristivat he pikavaunulla ylös vuoren huipulla olevaan palatsiin. Täällä elivät ylväät Lester Toddit hajaantuneina ympärillä kohoaville lähikukkuloille; he muodostivat äärimmäisen pohattasäädyn, joka oli vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. He olivat tuiki tarkkoja "säädystään", ja olivat katsovinaan koko kaupungin ylhäisöä ylevällä ivalla, ja heillä oli omat huvituksensa ympäri koko vuoden — hevosnäyttely vapaassa ilmassa kesällä, ja syksyllä lehtien alkaessa pudota puista, ketunjahti fantastisissa univormuissa.

Lester Toddit itse olivat innokkaita kaikellaisen urheilun ja jahdin harrastajia, ja useissa eri klubeissa ja yksityisnäyttelyissä seurasivat näyttelykausia aina Floridasta ja pohjois-Carolinasta Ontarioon saakka, ja satunnaisilla huvimatkoilla poikkesivat he Norjaan, tai New Brunswickiin ja Brittiläiseen Columbiaan. Täällä kotona oli heillä kokonainen vuori, jota ylt'yleensä peitti koskematon ja suurella huolellisuudella hoidettu metsä ja vuoren huipulla olevassa renessanssi-tyylisessä palatsissa — jota he ylhäisellä huolimattomuudella kutsuivat "majaksi" — saattoi löytää articles de vertu [= arvoesineitä. Suomentaja.], sellaisia kuin viidenkymmenen tuhannen markan arvoinen pöytä, johon kuului kymmenen tuhannen markan arvoinen tuolikalusto ja aivan jokapäiväisen näköiset matot, jotka olivat maksaneet viisikymmentä tai satatuhatta markkaa kappale. Kaikki nämä hinnat saatoit mitä helpoimmin todeta, sillä lukuisia sanomalehtiartikkelia, jotka kuvasivat taloa, oli luettavana salissa löytyvässä albumissa. Lauantain iltapäivällä otti Mrs Todd aina vieraansa vastaan pastellin harmaassa vastaanottopuvussa, jonka etuosa oli riikinkukon muotoinen ja koristeltu silkillä, ja jokaisessa sulassa oli jalokiviä, ja silmänä oli yksinäinen timantti. Ja illalla oli tanssia, ja hän esiintyi puvussa, johon oli ommeltu useita satoja timantteja, ja otti vastaan vieraansa matolla, joka jalokivien runsaudessa kilpaili hänen pukunsa kanssa.

Nähdessään kaiken tämän ylellisyyden päätteli Montague, että tämä se oli "varmin" sääty, mitä hän oli vielä tavannut; täällä syötiin enemmän ja juotiin enemmän ja vehkeiltiin julkisemmin. Vähitellen oli hän oppinut tuntemaan seuramaailman erikoisen kielen sanavaraston, mutta näillä ihmisillä oli niin paljon tekaistuja sanoja, että hän tunsi aivan joutuvansa ymmälle. Muuan nuori nainen, joka lörpötteli hänelle läsnäolevista, huomautti, että se ja se nuorukainen oli "onnahteleva"; ja nähdessään hämmästyneen ilmeen hänen kasvoillaan, nauroi hän ja jatkoi: "Luulen, ettette ymmärrä, mitä tarkotan!" Montague vastasi, että hän oli rohjennut tehdä sen johtopäätöksen, että hän ei pitänyt siitä nuorukaisesta.

Ja sitten siellä oli Mrs Harper, joka poikkesi sinne matkalla Chicagosta Lontooseen. Kymmenen vuotta sitten oli Mrs Harper täyttänyt New-Yorkin miljoonillaan, jotka hän oli saanut suurista tulolähteistään; sitten oli hän lähtenyt pois haaveillen itselleen uusien maiden vallottamista. Jättäessään Chicagon oli hänen kielioppinsa ollut virheetön, mutta nyt, kun hänestä oli tullut kuninkaiden pöytäveikko, sanoi hän "sine ei on" ja jätti puhuessaan pois kaikki g-kirjaimensa; ja kun Montague tipautti maahan linnun pitkältä matkalta, huudahti hän armollisesti, "Ah, Tehän satutatte aivan verrattomasti!" Montague istui voimavaunun etuistuimella, ja kuuli suuren naisen takanaan puhuttelevan vankkarakenteisia Jerseyn maanviljelijöitä, joiden esi-isät olivat yli koko maan taistelleet brittiläisiä ja hessiläisiä vastaan, nimityksellä "teidän talonpoikaisuutenne."

Oli sangen huomattava etuoikeus saada pitää Mrs Harperia vieraana; "kotona" liikuskeli hän ylhäisyydellä, joka muistutti mieleen kuningatar Viktorian — liehuvin lipuin ja nauhoin, ja koululasten parvissa kirkuessa hänelle hurraata. Hän ylläpiti puolta tusinaa maataloja ja hänellä oli Skotlannissa sadan tuhannen akren suuruinen metsästysalue rauhotettuna. Hänen erikoisuutenaan oli koota jalokiviä, jotka olivat kuuluneet romanttisille ja ihannoitaville historiassa esiintyville kuningattarille. Hän esiintyi tanssissa rinnallaan timanttinen rintalevy, joka kokonaan peitti hänen rinnustansa etuosan, niin että hän tosiaan oli puettu valovälkkeeseen; ja mukanaan oli hänellä englantilainen ystävänsä, Mrs Percy, joka oli seurannut häntä hänen voittokulullaan Euroopan hoveissa ja palatseissa, ja oli kopeillut kuuluisalla lorgnetti-ketjullaan, joka sisälsi yhden kappaleen kutakin tunnettua, harvinaista ja kaunista jalokiveä. Mrs Percyllä oli kultakankaasta tehty puku, jota peitti kokonainen omaisuus venetsialaisten pitsien muodossa, ja hän herätti suuremmoisen huomion — kunnes levisi huhu, että se olikin vain uudistus puvusta, jota Mrs Harper oli kantanut Lontoon Herttuattaren tanssiaisissa. Chicagolainen rouva itse ei koskaan missään tilaisuudessa esiintynyt kahta kertaa samassa puvussa.

Alicen aika kului loistavasti Toddeilla; kaikki miehet rakastuivat häneen — erittäinkin muuan nuorukainen, jonka nimi oli Fayette, heittäytyi aivan hänen jalkoihinsa. Hän oli varakas, mutta onnettomuudeksi oli hän saanut rahansa karkaamalla erään rikkaan tytön kanssa (joka oli yksi läsnäolevasta seurueesta), jonka tähden käytännölliseltä kannalta katsottuna hänen huomionosotuksensa eivät suinkaan olleet toivottavia Alicelle.

Montague jäi yksin ratkaisemaan vaikeata tehtäväänsä koettaessaan saada nämä kaikki itselleen selväksi, sillä hänen veljensä omistautui kokonaan Betty Wymanille. Tapa, jolla molemmat hävisivät aterioiden välillä, oli koko seurueen leikinlaskun esineenä; siksi, heidän ollessa matkalla kotia, tunsi Montague sisällään kutsun tehdä muutamia isällisiä kysymyksiä.

"Me olemme siinä määrin kihloissa, kun uskallamme sitä olla", vastasi Oliver hänelle.

"Ja milloinka aijot sinä naida hänet?"

"Jumala tietää", sanoi hän, "en minä. Ukkorähjä ei antaisi hänelle penniäkään."

"Ja sinä et voisi häntä elättää?"

"Minä? Taivas varjelkoon, Allan — otaksutko, että Betty suostuisi olemaan köyhänä?"

"Oletko kysynyt häneltä?" kysyi Montague.

"En halua sitä häneltä kysyä, hyvä veliseni! Minulla ei ole ollenkaan halua elää missään hökkelissä tytön kanssa, joka on kasvatettu palatsissa."

"Mitä siis aijot tehdä?"

"Oh, Bettyllä on rikas täti hullujenhuoneessa. Ja sitten, näetkös minä ansaitsen rahaa, — ja tuon vanhanpojan on lopulta annettava perään. Ja sillävälin vietämme me hyvin hauskaa aikaa, ymmärräthän."

"Eipä teidän rakkautenne liene sitten suuren suuri", sanoi Montague — johon hänen veljensä hilpeästi vastasi, että he olivat rakastuneet toisiinsa juuri niin paljon kuin heitä miellytti sitä olla.

Tämä oli junassa maanantai-aamuna. Oliver huomasi, että hänen veljensä vaipui syviin ajatuksiin, ja huomautti: "Luulenpa, että aijot uudelleen painautua kirjojesi ääreen. Sinun tulee omistaa minulle yksi ilta tällä viikolla muutamille päivällisille, jotka ovat tärkeät."

"Missä ne ovat?" kysyi toinen.

"Oh, se on pitkä juttu", sanoi Oliver. "Minä selitän sen sinulle joskus. Mutta kaikkein ensiksi meidän tulee tehdä selväksi myöskin ensi viikko — otaksuttavasti et ole ollut huomaamatta, että se on jouluviikko. Ja sinun ei ole lupa tehdä mitään työtä silloin."

"Mutta sehän on mahdotonta!" huudahti toinen.

"Mikään ei saata olla mahdollisempaa", sanoi Oliver lujasti. "Minä olen luvannut sinun puolestasi tulla Eldridge Devonien kanssa ylös Hudsonille —"

"Koko viikoksi!"

"Koko viikoksi. Ja se on oleva tärkein asia, mitä koskaan olet tehnyt. Mrs Winnie aikoo ottaa meidät kaikki vaunuunsa, ja sinä saat tehdä aivan loppumattoman määrän tuiki välttämättömiä tuttavuuksia."

"Oliver, en millään muotoa voi sitä tehdä!" pani toinen kauhistuneena vastaan, ja jatkoi sitten useiden minuuttien, ajan todistelua ja selittelyä kaikesta, mitä hänellä oli tekemistä. Mutta Oliver tyytyi vain vakuuttamaan, että jos on tahtoa, niin on keinoa. Ei saattanut tulla kysymykseen hyljätä kutsua viettää joulua Eldridge Devonien kanssa!

Ja aivan oikein, oli olemassa keino. Mr Hasbrook oli maininnut hänelle, että hänellä oli jutussa suoritettuna jo melkoinen työ, ja että hän kyllä lähettäisi paperit. Ja kun Montague saapui toimistoonsa sinä aamuna, löysi hän ne sieltä. Niitä oli useita tuhansia sivuja käsittävä pinkka; ja tarkastellessaan niitä huomasi hän suurimmaksi hämmästyksekseen, että ne sisälsivät täydellisen syytöskirjelmän, jossa oli kaikki tarpeelliset viittaukset ja lainaukset ja valmistava kirjelmäluonnos — lyhyesti sanoen, täydellinen ja perinpohjainen valmistelu hänelle jätettyyn oikeusjuttuun. Niissä papereissa oli vähintäinkin viidenkymmenen tai seitsemänkymmenenviiden tuhannen markan arvosta työtä; ja Montague istui hämmästyksen lyömänä, käännellen edestakaisin hienolla konekirjotuksella kirjotettuja arkkeja. Hänellä todellakin olisi tilaisuutta olla mukana jouluvierailulla, jos kaikki hänen avunhakijansa kohtelisivat häntä samalla tavalla kuin tämä!

Hän tunsi itsensä siitä hieman loukatuksi — sillä hän oli merkinnyt muutamia näistä kohdista itsekin, ja tunsi olevansa niistä ylpeä. Nähtävästi ei hän olisi oleva muuta kuin naamiona jutussa! Ja hän otti puhelimen ja soitti Mr Hasbrookille, ja kysyi häneltä, mitä varten hän oli nämä paperit hänelle jättänyt ja mitä hänen niillä tuli tehdä. Niissähän oli koko juttu; ja oliko hänen vain otettava ne sellaisinaan?

Ei kukaan olisi voinut vastata viisaammin kuin Mr Hasbrook vastasi. Paperit olivat Montaguen käytettävänä — hän saisi tehdä niille niinkuin hän itse haluaisi. Hän voisi käyttää ne sellaisinaan, tai hyljätä ne kokonaan, taikka asettaa ne perustaksi omalle työlleen — kaikki, minkä hänen arvostelukykynsä katsoi parhaaksi, olisi hyvä. Ja niin Montague soitti kiinni ja kirjotti hyväksymisensä siihen viralliseen kutsuun, mikä oli saapunut Eldridge Devoneilta.

Myöhemmin päivällä pistäytyi Oliver hänen luokseen ja sanoi, että hän aikoi mennä päivällisille seuraavana iltana, ja että hän tulisi tapaamaan häntä kello kahdeksan. "Se on Jack Evansien kanssa", lisäsi Oliver. "Tunnetko heitä?"

Montague oli kuullut tuon nimen ja muisti sen omistajan olevan läntisten rautatieverkkojen johtajan. "Tarkotatko häntä?" kysyi hän.

"Tarkotan", sanoi toinen. "He ovat omituista, vanhanaikaista joukkoa, mutta heillä on rahoja. Minä tulen hyvään aikaan ja selitän sen sinulle."

Mutta hän sai selityksen sitä ennen. Seuraavana iltapäivänä tuli hänen luokseen eräs, joka tahtoi hänen apuaan — se ei ollut kukaan muu kuin Mrs Winnie Duval. Tuli ilmi, että joku oli jättänyt Mrs Winnielle melkoisen määrän rahoja, ja siihen oli kietoutunut suuri joukko oikeudellisia asioita, jotka hän halusi jättää uuden asianajajan selvitettäväksi. Myöskin sanoi hän toivovansa, että hän rohkaisisi itsensä ja verottaisi häntä melkoisella rahamäärällä. Se oli vain pikku kysymys jostain viidestä sadasta tuhannesta, joka oli jäänyt eräältä unhotukseen joutuneelta tädiltä lännessä.

Asia oli pian järjestetty, ja sitten Mrs Winnie kysyi, oliko hänellä mitään paikkaa, minne hän sinä iltana menisi päivällisille: ja nyt oli sopiva tilaisuus mainita Jack Evanseista. "Oh paras Mr Montague!" sanoi Mrs Winnie nauraen. "Aikooko Ollie viedä Teidät sinne? Mikä hauska ilta Teillä tuleekaan olemaan!"

"Tunnetteko heidät?" kysyi toinen.

"Taivas varjelkoon, en!" oli vastaus. "Ei kukaan heitä tunne; mutta jokainen tietää heistä. Mieheni tietenkin tapaa vanhan Evansin liikeasioilla, ja hänen mielestään hän on mukiinmenevä. Mutta perhe — oh, varjelkoon!"

"Kuinka suuri se on?"

"Ah, heitä on ensiksi vanha rouva ja kaksi täysi-ikäistä tytärtä ja sitten poika. Poika on hieno junkkari, sanotaan — tuo vanha mies oli ottanut häntä kädestä ja pannut hänet työhön myymälöissä. Mutta luullakseni ajatteli hän, että tyttäret olivat hänelle liian puoleensavetäviä syöttejä, jonka tähden hän lähetti heidät johonkin uudenaikaisempaan hulluuskouluun — ja sanonpa Teille, että he ovat kiiltävimmiksi hiottuja inhimillisiä olentoja, mitä koskaan olette tavannut!"

Se kuulosti huvittavalta. "Mutta mitä Oliver tahtoi heiltä?" kysyi Montague ihmeissään.

"Ei hän heitä tarvitse — vaan he tarvitsevat häntä. He ovat onnenonkijoita, nähkääs — ja kerrassaan vimmattuja. He ovat tulleet kaupunkiin päästäkseen ylhäisöön."

"Tarkotatteko siis, että he maksavat Oliverille?" kysyi Montague.

"En tiedä", sanoi toinen nauraen. "Saatte kysyä sitä Oliverilta. Heillä on ympärillään joukottain rikkaiden tavottelijain pikkuveliä, jotka sieppaavat minkä hyvänsä nähtävissä olevan saaliin."

Tuskallinen ilme värähti Montaguen kasvoilla; ja Mrs Winnie näki sen ja ojensi kätensä äkkinäisellä liikkeellä. "Oi!" huudahti hän, "olen loukannut Teitä!"

"Ei", sanoi hän, "ei se ole sitä — ette ole mitenkään minua loukannut. Mutta minä olen huolestunut veljeni tähden."

"Mitä tarkotatte?"

"Hän saa jotenkuten runsaasti rahaa, enkä tiedä, miten se on ymmärrettävä."

Nainen istui muutamia sekuntteja vaiti, tarkastellen miestä hänen puhuessaan. "Eikö hänellä ollut mitään, kun hän tuli tänne?" kysyi hän.

"Ei hyvin paljoa", sanoi hän.

"Sillä", jatkoi Mrs Winnie, "jollei hänellä ollut, hoiti hän ne, mitä hänellä oli, tietenkin sangen viisaasti — me kaikki luulimme, että hänellä oli."

Taas olivat he vaiti; sitten sanoi Mrs Winnie äkkiä: "Tiedättekö, Te katselette rahaa erilaisilla silmillä kuin me täällä New-Yorkissa. Ymmärrättekö sitä?"

"En tiedä varmaan", sanoi hän. "Millä tavalla, tarkotatte?"

"Te katselette sitä vanhanaikaisella tavalla — ihmisen tulee sitä ansaita — se on merkkinä siitä, että hän on tehnyt jotakin. Tämä kaikki välähti minulle salamana juuri nyt — me emme katsele rahaa samalla tavalla. Meistä ei ole kukaan ansainnut omaamme; me olemme vain ne saaneet. Eikä koskaan juolahda meidän mieleemme luulla, että toiset ihmiset ansaitsisivat sitä — ainoa minkä tarvitsemme tietää, on se, että heillä sitä on."

Montague ei sanonut seuralaiselleen, kuinka nerokkaana hän piti sitä huomautusta; hän pelkäsi, ettei olisi hienoa olla yhtä mieltä hänen kanssaan. Hän oli kuullut jutun eräästä neekeristä, joka istui "katumuspenkissä" ja tunnusti liukkaasti syntinsä, mutta eipä sanonutkaan "amenta" samallaisella lämmöllä, millä seurakunta sen sanoi.

"Evansit olivat ennen paljon eriskummallisempia kuin mitä ne nyt ovat", jatkoi Mrs Winnie hetken kuluttua. "Kun he tulivat tänne viime vuonna, olivat he kerrassaan hirvittäviä. Heillä oli joku englantilainen herrasnaskali, joka oli heidän tuttavasihteerinään — jonkun vanhan, rappeutuneen perheen nuorin poika. Minun veljeni tunsi erään miehen, joka oli ollut heidän läheisiä tuttaviaan lännessä, ja hän sanoi, että se oli vallan kiduttavaa — tämän veitikan tapana oli istua pöydän ääressä ja antaa määräyksiä koko joukolle: 'Teidän kermajäätelöhaarukkanne tulisi olla oikeassa kädessä, Miss Mary. — Ei ole milloinkaan soveliasta pyytää lisää soppaa, Mestari Robert. — Ja Miss Annie kuljettakaa aina soppalusikkaanne poispäin — se on parempi!'"

"Tuntuupa, että minun tulee sääli heitä", sanoi Montague.

"Oh, ei Teidän tarvitse olla huolissanne", sanoi toinen nopeasti. "He tulevat saavuttamaan sen, mitä haluavat."

"Luuletteko niin?"

"Oh, tietysti he saavuttavat. He ovat saaneet rahaa; ja he ovat olleet ulkomailla — he opettelevat urheilua. Ja he pitävät kiinni niin kauan, kunnes onnistuvat — mitä muuta heidän puolestaan voi tehdä? Ja sitten sanoo minun mieheni, että vanha Evans aikoo tehdä itsensä vaikutusvaltaiseksi täällä idässä; kohta siis he eivät uskalla enää häntä loukata."

"Painaako se siis jotakin?" kysyi mies.

"Niinpä niin, painaa, arvatakseni!" nauroi Mrs Winnie. "Se on nähty viime aikoina." Ja hän jatkoi puheluaan kertomalla eräästä seuraelämän johtajattaresta, joka oli uskaltanut loukata erään mahtavan suuruuden tytärtä, ja kuinka tämä suuruus oli kostanut hänelle, erottamalla hänen miehensä korkeasta virastaan. Se oli usein tapana liikemaailmassa; taistelujen luultiin olevan miesten asioita, mutta yhtä useasti oli alkuunpanevana voimana naisten juonittelu. Wall Streetillä saattoi havaita kuohuvan ja kihisevän, ja kaksi suurta miestä riiteli vain jostakin rouvasta; saatoit nähdä jonkun miehen yht'äkkiä lentävän korkealle johonkin virkaan — se tapahtui siksi, että hänen vaimonsa oli myynyt itsensä auttaakseen miestään ylös.

Montague ajoi yhdessä Mrs Winnien kanssa kaupunkiin, ja hän pukeutui päivällisiä varten; ja sitten tuli Oliver, ja hänen veljensä kysyi: "Aiotko koettaa saada Evansit ylhäisöön?"

"Kuka on sinulle ollut heistä kertomassa?", kysyi toinen.

"Mrs Winnie", sanoi Montague.

"Mitä hän kertoi?"

Montague toisti, mitä Mrs Winnie oli jutellut, ja hänen veljensä huomasi nähtävästi sen tyydyttäväksi. "Ei se ole, niin vakavaa laatua kuin luulet", sanoi hän, vastaten Montaguen tekemään kysymykseen. "Minä autan heitä vähän silloin tällöin."

"Kuinka sinä menettelet?"

"Oh, neuvon heitä, enimmäkseen — sanon heille, minne heidän tulee mennä ja miten heidän on pukeuduttava. Kun he ensin saapuivat New-Yorkiin, olivat he puetut kuin papukaijat, näetkös. Ja —" tässä Oliver puhkesi nauruun — "en tahdo tehdä pilaa heistä. Ja kun kuulen toisten ihmisten parjaavan heitä, huomautan minä, että he varmasti tulevat lopussa laskemaan laivansa ankkuriin, ja tulevat olemaan vaarallisia vihollisia. Olen pannut pari kiilaa puskemaan heidän puolestaan."

"Ja maksavatko he sinulle avustasi?"

"Saathan sitä kutsua maksamiseksi, luullakseni", vastasi toinen. "Vanha mies hoitaa muutamia arvopaperiosakkeita minun hyväkseni silloin tällöin."

"Hoitaa muutamia osakkeita", toisti Montague, ja Oliver selitti hänelle menettelytavan. Tämä oli yksi niistä tavoista, jotka olivat syntyneet sellaisessa yhteiskunnassa, missä ihmisten ei tarvinnut itse ansaita rahaansa. Se, jonka osaksi suosio tuli, ei pannut mitään peliin, eikä asettanut mitään uhrauksen alaiseksi. Mutta toinen henkilö osti joitakin arvopapereita hänen puolestaan, ja kun ne kohosivat, lähetti hän shekin "voittosummalle." Moni mies, joka olisi loukkaantunut, jos hänelle olisi suoranaisesti tarjottu rahaa, suostui mielellään siihen, että joku vaikutusvaltainen ystävä tarjoutui "hoitamaan sata osaketta hänen hyväkseen." Tällä tavalla tarjottiin juomarahoja suuressa maailmassa; se oli edullinen tapa sanomalehtimiesten suhteen, joiden hyvä mielipide arvopapereihin nähden oli toivottava, ja valtiomiesten ja lainlaatijain suhteen, joiden äänet saattoivat auttaa niiden arvon nousemista. Kun joku aikoi pyrkiä ylhäisöön, täytyi hänen olla valmistunut sirottelemaan tällaisia juomarahoja ympärilleen.

"Tietysti", lisäsi Oliver, "haluasi tuo perhe enimmän sitä, että saisin Robbie Wallingit kutsumaan heidät taloonsa. Luulenpa, että voisin saada heiltä pyöreissä luvuissa kaksi ja puoli miljoonaa, jos siinä onnistuisin."

Tuohon kaikkeen Montague vastasi, "Ymmärrän."

Kaikki esiintyi hänelle nyt uudessa, kirkkaassa valossa. Siis tuolla tavalla kaikki tapahtui. Siksi maksettiin sataviisikymmentä tuhatta markkaa vuodessa yhdestä huoneustosta, ja kaksi kertaa sataviisikymmentä tuhatta yhden tytön puvusta! Ei ihme, jos siis oli parempi viettää jouluviikko Eldridge Devoneilla kuin tehdä hiki päässä työtä lakikirjojen ääressä!

"Vielä yksi kysymys", jatkoi Montague. "Minkätähden esität sinä minut heille?"

"Kas niin", vastasi hänen veljensä, "se ei mitenkään sinua loukkaa; olet huomaava sen suuresti huvittavan itseäsi. Näetkös, he ovat kuulleet, että minulla on veli; ja he pyysivät minua tuomaan sinut mukanani. En voinut pitää sinua salassa ikuisesti, vai olisinko?"

He juttelivat näin vaunun kiidättäessä heidät kaupungin yläosaan. Evansien palatsi oli Riverside Driven varrella; ja kun Montague astui ulos vaunusta ja näki sen aavemaisena kohoavan puolipimeässä, pääsi hänen huuliltaan ihmetyksen huudahdus. Se oli yhtä suuri kuin vankila!

"Ah, niin, heillä on kylliksi tilaa", sanoi Oliver nauraen. "Päätin tämän kaupan heidän puolestaan — se on vanha Lamsonin palatsi, näetkö."

Heitä varten oli huone valmiina; ja samoin kaikki herrasmiesten varustukset — Montague huomasi tämän kaiken ensi silmäyksellä. Siellä oli polvihousuja ja tulipunaisia veistoksia ja kultaisia reunusteita, marmorisia lehtereitä ja takkoja ja suihkulähteitä — ranskalaisten mestariteoksia ja oikeita flaamilaisia mattoja Raput, jotka veivät palatsin toisiin kerroksiin, olivat kiertävät, ja niillä oli valkonen samettimatto, joka oli erikoisesti kudottu sitä varten, ja joka tuon tuostakin oli vaihdettava; niiden ylipäässä oli valkonen kashmirimatto, jonka ikäjuuret ulottuivat kuusi sataa vuotta taaksepäin — ja niin edespäin.

Ja sitten tuli perhe: tuo pitkä, luiseva, jättiläismäinen mies, jolla oli parkitun nahkan väriset kasvot ja monihaaraiset viikset — se oli Jack Evans; ja Mrs Evans, lyhyt ja pyylevä, mutta ystävällisen näköinen ja yllään kohtalainen määrä timantteja; ja sitten Miss Evansit, ryhdikkäitä ja solakoita ja kiireestä kantapäähän täydellisesti järjestettyjä, "Mutta hehän kaikki ovat niinkuin ollakin pitää!" oli ensimäinen ajatus, mikä tuli Montaguen mieleen.

Kaikki olivatkin he niinkuin ollakin piti, kunnes avasivat suunsa. Kun he puhuivat, saattoi huomata, että Evans oli kaivosmies ja että hänen vaimonsa oli ollut keittäjättärenä uudisviljelyksellä; sekä että Annella ja Marylla oli karkeat äänet, ja että he eivät koskaan sattumaltakaan sanoneet tai tehneet mitään luonnollista.

Heidät saatettiin komeaan ruokahuoneeseen — Henrik II aikuiseen, jossa oli Fontainebleaun palatsista otettu historiallinen takka, ja seinillä neljä suurta maalausta, jotka vertauskuvallisesti esittivät aamua, iltaa, keskipäivää ja keskiyötä. Siellä ei ollut ketään muita vieraita — pöytä joka oli katettu kuutta henkilöä varten, näytti vähäpätöiseltä leikkikalulta tuossa suunnattomassa huoneustossa. Ja salamana, joka miltei kauhistutti Montaguea, lensi hänen tajuntaansa käsitys siitä, mitä mahtoikaan merkitä kuuluminen ylhäisön ulkopuolelle. Omistaa kaikki tämä loisto, eikä ketään, joka olisi siitä osallisena! Omistaa Henrik II aikuisia ruokailuhuoneita ja Ludvig XVI mallisia seurusteluhuoneita ja Ludvig XIV aikaisia kirjastoja — ja nähdä ne kaikki tyhjinä! Ei ketään, jonka kanssa ajella taikka jutella, ei ketään, joka tulisi ja pelaisi yhdessä korttia — mennä teatteriin ja oopperaan, eikä ketään, jolle puhella! Ja mikä pahempi, joutua tuijottavien katseiden ja pilkallisen hymyilyn esineeksi! Elää tässä jättiläispalatsissa, ja tietää, että koko tuo palvelijalauma, joka selkärangattomana mateli silmien edessä, teki ivaa selän takana! Nähdä tuota silmästä silmään — elää siinä hetki hetkeltä, päivä päivältä, kaiken tuon silmänräpäykseksikään poistumatta! Ja sitten kodin ulkopuolella, alinomaa kasvava pilkkaajien ja halveksijoiden piiri — ylhäisö, kaikkine liepeenkannattajineen ja loisolioineen, jäljittelijöineen ja ihailijoineen!

Ja joku oli uhmannut tuota kaikkea — joku oli tarttunut miekkaan ja astunut esille lyödäkseen maahan kaiken tuon vastuksen! Montague tarkasti tätä nelihenkistä perhettä, ja tuumaili ihmetellen, kuka heistä oli eteenpäin ajava voima tässä mitä epätoivoisimmassa yrityksessä!

Hän sai sen käsiinsä erottelemalla heidät henkilö henkilöltä. Se ei saattanut olla Evans itse. Helposti näki, että tuo vanha mies oli aivan toivoton ylhäisöön nähden; mikään ei saattanut muuttaa hänen suuria, karvaisia käsiään eikä hänen kuivettunutta, kurttuista niskaansa, eikä hänen vastustamatonta taipumustaan solua alas tuolissa ja heittää pitkät säärensä ristiin kauaksi eteensä. Jack Evansin kasvot ja ääni toivat vasten tahtoaankin mieleen vuoristoradan ja malminetsijän kuormamuulin, kenttätulien sauhun ja silavan ja papujen tuoksun. Seitsemäntoista pitkää vuotta oli tuo mies tallustellut aavikoilla ja vuoristoerämaissa, ja Luonto oli kaivanut vaikutuksensa syvälle hänen sieluunsa ja ruumiiseensa.

Aterian aikana oli hän hyvin kaino; mutta Montague tuli häntä aikaa myöten hyvin tuntemaan. Ja kun hän oppi käsittämään, että Montague ei ollut yksi loisistukkaista, avasi hän kokonaan sydämensä. Evans oli kaivoksen löydettyään ottanut sen kokonaan haltuunsa, ja hän oli painanut alas kilpailijansa, jotka koettivat saada sitä häneltä pois, ja hän oli ostanut rautatiet, jotka olivat koettaneet musertaa hänet — ja nyt oli hän tullut Wall Streetille kamppailemaan niitä miehiä vastaan, jotka olivat yrittäneet saattaa hänen rautateitään perikatoon. — Mutta läpi kaiken tuon oli hän säilyttänyt naisen sydämen, ja todellisen hädän näkemistä ei hän saattanut kestää. Hän oli niitä miehiä, joilla oli viidenkymmenen tuhannen markan vekseleitä kimpuittain povitaskussaan, ja jakoivat niitä ympärilleen, jos luulivat voivansa sen tehdä loukkaamatta. Ja toiselta puolen kerrottiin, kuinka hän kerran nähdessään kantajan käyttäytyvän sopimattomasti muuatta naismatkustajaa kohtaan hänen omistamallaan linjalla, ryntäsi ylös ja veti kellonnyöristä, ja heitätti miehen ulos radan viereen keskellä yötä ja kolmenkymmenen Englannin peninkulman päässä lähimmästä kaupungista!

Ei, se oli naisväki, sanoi hän Montaguelle tapansa mukaan nauraa irvistellen. Häntä ei liikuttanut ollenkaan, jos ihmiset kutsuivatkin häntä "pesiytyväksi pohataksi"; ja kun hänestä elämä tuntui tanssimiselta olkisella vuoteella, ei mikään estänyt häntä tekemästä matkaa Jumalan vapaaseen luontoon. Mutta naisväki oli saanut mehiläisen aivokoppaansa. Vanha mies lisäsi surullisesta, että yksi niistä ikävyyksistä, mitä rikkaan nimi toi mukanaan, oli se, että se hävitti naisilta kaiken työn.

Ei se ollut myöskään Mrs Evans. "Saara", joksi häntä perheen pää kutsui, istui aterioidessa lähinnä Montaguea; ja hän huomasi, että rohkaisemalla tuota hyväntahtoista naista edes hiuskarvan verran tuli hän kodikkaaksi ja miellyttäväksi. Montague tarjosi tilaisuuden, koska hän oli vieras, ja huomautti sivumennen mielipiteenään, että New-York oli hävyttömän ylellinen paikka, ja oli tavattoman vaikea päästä siinä eteenpäin ja Mrs Evans tarttui asiaan ja hänessä paljastui Montaguelle hyväluontoinen ja ystävällinen henkilö, joka ikävöimällä ikävöi sieniä ja siirappia ja omenamunkkia ja rasvaisessa silavassa paistettua leipää, ja muita samallaisia järjellisiä asioita, silläaikaa kun hänen kokkinsa pakotti häntä syömään paté de foie grasia aspiksen kanssa, maidolla ruokittuja helmikanan poikasia, ja biscuits glacées Tortoni. Tietysti ei hän tätä sanonut aterialla — hän teki naurettavia ponnistuksia näytelläkseen osaansa, — joiden tuloksena Montaguelle oli ainakin yksi huvittava kokemus.

Mrs Evans kertoi parhaallaan hänelle, mikä peljättävä paikka hänen mielestään tämä kaupunki oli nuorille miehille; ja kuinka häntä pelotti tuoda poikaansa tänne. "Miehillä ei ole täällä kerrassaan mitään siveyskäsitteitä", sanoi hän, ja lisäsi vakavana: "Olen tullut sellaiseen johtopäätökseen, että Idän miehet ovat luonnostaan sammakkoeläinten kaltaisia!"

Ja kun Montague rypisti kulmakarvojaan ja näytti hämmästyneeltä, lisäsi hän: "Ettekö luule niin!" Ja hän vastasi osottamatta pienintäkään viivytystä, että hän ei ollut tullut koskaan ennen sitä ajatelleeksi.

Vasta parin tunnin kuluttua sai hän selvyyden keskustellessaan Miss Annen kanssa. "Me tapasimme Lady Stonebriden tänään aamiaisilla", sanoi tuo nuori henkilö. "Tunnetteko hänet?"

"En", sanoi Montague, joka ei ollut koskaan kuullut sitä nimeä.

"Minusta englantilaiset ylimysnaiset käyttävät mitä vastenmielisintä katukieltä", jatkoi Anne. "Ettekö ole sitä huomannut?"

"Olen kyllä", sanoi hän.

"Ja niin kuulumattoman ruokotonta! Tiedättekö, Lady Stonebridge aivan pelästytti äitiä — hän kertoi äidille, että hän ei uskonut ollenkaan avioliittoon, ja että hän arveli kaikkien miesten olevan luonnostaan moniavioisia!"

Myöhemmin oppi Montague tuntemaan "Saara-rouvan"; ja eräänä iltapäivänä heidän istuessaan hänen Petit Trianon salongissaan kysyi hän häneltä yht'äkkiä: "Minkä tähden, Herra paratkoon, te haluatte päästä ylhäisöön!" Ja vaimoparka tavotteli ilmaa ja koetti olla arvokkaan näköinen; ja sitten, kun hän näki Montaguen olevan vakavan, ja huomasi, että hänen oli mahdoton päästä pakenemaan, murtui hän ja antoi perää. "En se ole minä", sanoi hän, "ne ovat nuo tytönletukat" (Sillä antautumista seurasi puheen kääntyminen luonnolliseksi) "Se on Mary, ja varsinkin Anne."

He juttelivat siitä keskinäisellä luottamuksella — joka tuotti suuren huojennuksen Saara-rouvan sielulle, sillä hän oli julman yksinäinen. Mitä häneen itseensä tuli, ei hän välittänyt siitä, että hän halusi päästä ylhäisöön, vaan siitä, että ylhäisö ei välittänyt hänestä. Hänen vihansa leimahti äkkiä tuleen, ja hän puristi kätensä nyrkkiin, selittäen, että Jack Evans oli yhtä hyvä mies kuin kuka hyvänsä, joka asteli New-Yorkin katuja — ja he tunnustaisivatkin sen vielä, ennenkuin hän olisi päästänyt heidät käsistään! Sen jälkeen aikoi hän asettua kotiin ja elää mukavasti, ja parsia miehensä sukkia.