KAIKU.
Reading edition
Salissa metsän soma Istuupi tyttönen, Hän matkii alinomaa Puheita ihmisten. Hänellä huntu hohtava Ja kruunu kullan loistava, Mut vuoren taakse kätkee Hän aina kasvonsa.
Sun kotis, laps, on metsä, Mä varmaan tiedän sen, Ja vastaamatta et sä Vain ole puheesen. Kohdalla tuolla Korpelan Mä näin sun huntus hohtavan, Sun silmiäs en nähnyt, Mut äänes kuulinhan.
Ken olet tyttö? Lienet Sä lapsi kuninkaan? Sä mainitakin tiennet, Mist' opit matkimaan? Keneltä ruman tavan sait, Ett' aivan ajatusta pait' Sä myötään jatkuttelet, Etk' yhtään pysy vait?
On puheenlahja oiva Jumalan antama, Hänelle siit' on soiva Korkeinta kiitosta. Kas pienin lintu laulullaan Ylistää Luojaa laadullaan, Ja sydämmensä tunteet Niin saattaa sointumaan.
Kun luonto kokonansa, Ihmiset, eläimet, Käsittää pakinansa, Siit' ovat tietoiset, Mitenkä yksin olet sä Semmoinen kielenpieksäjä, Jok' ajattelematta Vaan päästät ääniä?
En, kaiku pienokainen, Mä sua moitikkaan, Mut älä muita vainen Viekoita matkimaan. Mä muutoin sinut ilmaisen. Tuo pilvi, joka vuorien Ylitse liitää, kertoi Tarinan tämmöisen:
Olipa tyttö parka Lepakkomielinen, Hän oli löyhä, arka Ja liukaskielinen. Aamusta iltaan suunsa soi, Hän todet, valheet ilmi toi, Ja näppärästi kyllä Hän kielitellä voi.
Hän, tietkääs vielä mitä, Prinsessa olikin, (Ja semmoisilta pitää Odottaa enemmin). Mit' tuhmaa valtakunnassa Tapahtui, sitä halulla Hän kielitteli muille Ilolla, innolla.
Prinsessa koulutyötään Pilana piti vaan; Ja suu se hällä myötään Lörpötti lorujaan. Mut vaikka pysyi tuhmana, Niin päässään piti kruunua Eik' opettajatarkaan Rangaissut vitsalla.
Ja haltiatar oli Prinsessan kummina, Hän opettamaan tuli Tytölle Aapista; Mut neuvot meni tuulehen, Hän puhui aina loruten. Eik' yhtään vaiennunna Tuo pikku suukkonen.
Vaan vihdoin kuinkas kävi! Vihainen kummi on, Kun tyttö lörpöttävi, Hän ryhtyy keinohon. Hän tuli, tarttui prinsessaan, Talutti metsään taajimpaan, Taa kukkulain ja vuorten, Perälle erämaan.
Nyt kaikuna hän siellä On raukka yksinään, Mut suunsa nytkin vielä Loruilee yhtenään. Jos mitä sattuu kuulemaan, Hän siihen valmis vastaamaan, Vaikk' ymmärrä ei mitään Mihinkään asiaan.
En sua kaiku parkaa Mä henno moittia, Kun tietämättäs karkaa Sun' suustas sanoja. Sä matkit ukonpauhinaa, Ja linnun sulo laulelmaa, Ja lasten rallatusta Lehdoissa, rannoilla.
Laps nuori, ihanainen, Sä luonnon ääni oot, Sen tunteet aina vainen Laulunas kaikukoot! Ah jospa voisit tulkita Vaan luonnon sopusointua, Etk' ilman tuuleen laskis Vaan turhaa humua!