V.

Lempeäluontoinen kapinoitsee.

Riita alkoi siitä, että hän yht'äkkiä rupesi antamaan rahaa omalla tavallaan, arvostelemaan pantteja kalliimmiksi, kuin ne maksoivat, jopa suvaitsi pari kertaa käydä väittelemäänkin kanssani siitä asiasta. Minä en antanut myöten. Vaan siihen paikkaan sattui tuo kapteenin rouva.

Ämmä tuli medaljonkineen — joka oli hänen miesvainajansa lahjoittama — suveniiri, näet. Minä tarjosin kolmekymmentä ruplaa. Hän alkoi katkerasti itkeä ja pyytää, että kalu säilytettäisi, — tietysti, se säilytetään. Sanalla sanoen, yht'äkkiä tuli hän viiden päivän kuluttua vaihtamaan sitä rannerenkaasen, joka ei maksanut kahdeksaa ruplaakaan; minä, tietysti, en siitä huolinut. Varmaan huomasi hän jotakin vaimoni silmistä, tuli jälleen minun poissa ollessani, ja tämäpä vaihtoikin hänelle medaljongin.

Saatuani sen tietää samana päivänä, nuhtelin siitä lempeästi, vaan lujasti ja järjellisesti. Hän istui sängyssä, katseli lattiaan ja koputteli oikean jalkansa terää mattoon (tämä oli hänen tapansa); ilkeä hymy oli hänen huulillansa. Silloin ilmoitin minä levollisesti, vähääkään ääntäni korottamatta, että rahat ovat minun, että minulla on oikeus katsella elämää omilla silmilläni, ja — että minä, ottaessani hänen talooni, en salannut häneltä mitäkään.

Hän hypähti yht'äkkiä ylös, alkoi yht'äkkiä kokonaan vavista ja — mitäs luulette — polki minulle yht'äkkiä jalkaansa; se oli peto, se oli vihanpuuska, se oli peto vihanpuuskassa. Minä kangistuin hämmästyksestä; semmoista menettelyä en ollut koskaan odottanut. Vaan minä en kadottanut malttiani, en tehnyt liikettäkään, ja taaskin samalla levollisella äänellä ilmoitin suoraan, että tästä saakka otan häneltä pois osallisuuden asioissani. Hän naurahti vastoin silmiäni ja lähti ulos talosta.

Seikka oli se, ett'ei hänellä ollut oikeutta lähteä ulos korttierista. Ilman minutta ei minnekään, sellainen oli sopimuksemme jo kihlattuina. Iltapuoleen hän palasi, minä en sanonut sanaakaan.

Seuraavana päivänä aamulla meni hän taas ulos, ylihuomenna samoin. Minä suljin kassan ja lähdin tätien luo, heidän kanssaan olin lopettanut tuttavuuden oitis häiden jälkeen, en tahtonut heitä luokseni enkä itse mennyt heidän luo. Nyt kävi vaimoni näköjään heidän luonansa. He kuuntelivat minua uteliaisuudella ja nauroivat minulle vasten silmiä: "Se oli", sanoivat, "teille oikein". Vaan heidän nauruansapa minä odotinkin. Samassa huusin minä nuorimman naimattoman tädin, annoin hänelle edeltäkäsin viisikolmatta ruplaa. Parin päivän kuluttua tuli hän luokseni, sanoen. "Asiaan on sekotettu muudan luutnantti Jefimovitsh, teidän entinen rykmenttitoverinne". Minä kummastuin kovin. Tämä Jefimovitsh oli tehnyt minulle enin pahaa rykmentissä, ja kuukausi sitten oli hän pari kertaa häpeämättä tullut lainakassaani, muka, panttaamaan jotakin, ja muistan, että hän alkoi silloin vaimoni kanssa naureskella. Minä menin silloin hänen luoksensa ja sanoin hänelle, ett'ei hän enää saisi tulla luokseni entisten asiaimme tähden; — vaan mitäkään ajatusta semmoisesta ei minun päähänikään pälkähtänyt, sillä luulin vaan, että hän muuten oli röyhkeä. Ja nyt ilmoitti täti yht'äkkiä, että heillä oli yhtymys määrätty ja että koko asiaa välitti muudan tätien entinen tuttava, everstin leski Julia Samsonovna; "hänen luonaan" sanoi, "vaimonne nyt käykin".

Tämän kohtauksen kerron lyhyesti. Kaikkiaan maksoi tämä asia minulle kolmesataa ruplaa, vaan kahdessa vuorokaudessa sain toimeen sen, että tulin seisomaan viereisessä huoneessa suljettujen ovien takana ja kuuntelin vaimoni ensimmäistä "kohtausta" Jefimovitshin kanssa. Odottaessa oli meillä sen päivän edellisenä päivänä lyhyt, mutta merkillinen keskustelu.

Hän oli palannut kotia illan suussa ja istui sängyn laidalla, katsellen minua pilkallisesti ja koputellen jalkaansa lattiaan. Katsellessani häntä, johtui yht'äkkiä päähäni ajatus, että hän koko viimeisen kuukauden, tahi, paremmin sanoen, kahden viimeisen viikon kuluessa, ei ollut ollenkaan luonteensa mukainen, voipipa sanoa — oli aivan luonteensa vastainen; edessäni oli raju, riitainen olento, joka ei juuri ollut häpeämätöin, vaan kelvotoin, ja itse kiusaa tavoitteleva. Hänen lempeytensä pidätti häntä kuitenkin. Kun sellainen raivostuu, niin, vaikka hän astuisikin rajan yli, siitä kuitenkin näkee, että hän itse vaan ponnistelekse, itseään vaan kiihottaa, ja että hänen itsensä on mahdotointa hillitä siveyttään ja häveliäisyyttään. Senpä tähden sellaiset toisinaan hyppäävätkin liian korkealle, niin ett'ei usko omaa tarkastavaa järkeänsäkään. Irstaisnuteen tottunut ihminen lieventää päinvastoin aina tekoaan, toimii häjymmin, vaan järjestyksen ja soveliaisuuden muodossa, ja vaatii itselleen etevyyttä muiden ylitse.

— Onko totta, että teidät ajettiin pois rykmentistä sentähden, että pelkäsitte kaksintaistelua? kysäsi hän yht'äkkiä, kuin pilvistä pudonneena, ja hänen silmänsä alkoivat hehkua.

— On, minua pyydettiin, upsierien päätöksen mukaan, poistumaan rykmentistä, vaikka jo itse sitä ennen olin antanut virka-ero hakemukseni.

— Pelkurina siis ajettiin pois?

— Niin, he tuomitsivat pelkuriksi. Mutta minä en kieltäytynyt kaksintaistelusta pelkurina, vaan sentähden, ett'en tahtonut alistua heidän itsevaltaiselle tuomiollensa ja vaatia kaksintaisteluun, koska en itse nähnyt löytyvän mitäkään loukkauksen syytä. Tietäkää, — en malttanut olla silloin sanomatta, — että, asettua sellaista itsevaltaisuutta vastaan ja ottaa päällensä kaikki seuraukset, se vaati paljoa enemmän miehuutta, kuin mikä kaksintaistelu tahansa.

Minä en voinut itseäni hillitä, vaan ryhdyin tällä lauseella itseäni puolustamaan; ja tätä hän vaan tarvitsikin, tätä uutta nöyrtymistäni. Hän hymähti häjynilkeästi.

— Onko sitte totta, että te kuljeskelitte kolme vuotta Pietarin katuja, kuin mikä kulkijain, ja kopekoita pyytelitte ja biljaardien alla yönne makasitte.

— Olinpa minä yötä Sennajallakin Wjasemskin kartanossa! [Wjasemskin kartano on tunnettuja kurjimman köyhälistön tyyssijoja. Suomentaja.] On, totta se on; elämässäni oli senjälkeen kuin rykmentin jätin, paljon häpeätä ja lankeemusta, vaan ei siveellistä lankeemusta, sillä silloinkin itse ensimmäisenä vihasin tekojani. Se oli ainoastaan tahtoni ja ymmärrykseni lankeemusta ja johtui yksinomaisesti epätoivoisesta tilastani. Vaan se on ollut ja mennyt…

— Niin, nyt olette suuri mies — rahamies!

Se oli viittaus lainakassaan. Vaan minä ehdin jo hillitä itseäni. Minä näin hänen himoitsevan itseäni halventavia selityksiä, vaan — minä en niitä hänelle antanut. Parahaksi soitti silloin panttaaja ja minä menin ulos saliin. Kaksi tuntia senjälkeen, kun hän jo oli pukeutunut ulos mennäkseen, seisattui hän eteeni ja sanoi:

— Vaan ettepähän siitä minulle mitään puhunut ennen häitämme.

Minä en vastannut mitään ja hän meni ulos.

Ja niin minä seisoin seuraavana päivänä siinä huoneessa oven takana ja kuuntelin, kuinka kohtaloni ratkaistiin, taskussa oli minulla revolveri. Hän istui päällysvaatteet yllä pöydän luona ja Jefimovitsh kiemaili hänen edessänsä. Ja kuinkas kävi? Kävi (ja minä sanon sen omaksi kunniakseni), aivan niin, kuin minä olin aavistanut ja olettanut, vaikka en täysin sitä tunnustanut, että niin aavistin ja oletin. En tiedä, lausunko ajatukseni kyllin selvään.

Nähkääs mitä tapahtui. Minä kuuntelin koko tunnin ja koko tunnin olin läsnä kaksintaistelussa jaloimman ja ylevimmän naisen ja kevytmielisen, paheellisen, typerän, matelevan luontokappaleen välillä. Ja mistä, ajattelin minä, hämmästyneenä, mistä tietää tämä suoramielinen, lempeäluonteinen, harvapuheinen olento kaiken tämän. Sukkelin ylhäismaailmallisten ilveilyjen kirjoittajakaan ei olisi osannut luoda sellaista kohtausta, täynnä pilkkaa, avomielisintä naurua ja sekä hyveen että paheen pyhää ylenkatsetta. Ja kuinka paljon loistoa hänen sanoissansa ja sanansutkauksissansa, mikä sukkeluus hänen vastauksissansa, mikä totuus hänen arvosteluissaan! ja kuinka paljon melkein neitsyeellistä viattomuutta samalla kertaa!

Vaimoni nauroi vasten silmiä hänen rakkauden tunnustuksillensa, hänen liikkeillensä, hänen ajatuksillensa. Toinen, joka oli tullut sinne käydäkseen suoraan asiaan käsiksi ja aavistamatta vastarintaa, oli kuin puulla päähän lyöty. Alussa olisin voinut luulla, että tämä oli vaan virnailemista — "sukkelan, vaikka turmeltuneen olennon virnailemista itseään kalliimmaksi tehdäkseen". Vaan ei, totuus loisti kuin aurinko, eikä ollut mitään epäilemistä. Ainoastaan rajusta, teennäisestä vihasta minua vastaan saattoi hän, tämä kokematoin, suostua tähän yhtymykseen, vaan kun asiaan oli ryhdyttävä, niin aukenivat hänen silmänsä oitis. Tämä olento halusi vaan saada loukata minua jollakin, mutta vaikka hän oli ryhtynytkin sellaiseen likaiseen työhön, niin ei hän kuitenkaan sen likaa kärsinyt. Ja häntäkö, viatointa ja puhdasta, jossa ihanne asui, olisi Jefimovitsh tahi kukaan muu ylhäismaailmallinen luontokappale voinut viekoitella? Päinvastoin tämä mies vaan synnytti naurua. Totuus kohosi täydellisenä vaimoni sielusta ja paheksuminen esiinkutsui hänen sydämestänsä katkeran ivan. Sanon vieläkin, että tuo narri lopulta kokonaan ällistyi ja istui siinä synkkänä, tuskin vastaten hänelle, niin että aloin peljätä, ett'ei hän loukkaisi tätä naista pelkästä halvasta kostonhimosta. Ja taaskin sanon kunniakseni: minä seurasin tätä kohtausta melkein kummastumatta. Minä kohtasin ikäänkuin jotakin tuttavaa. Minä olin ikäänkuin sinne mennytkin sitä kohdatukseni! Minä menin sinne uskomatta mitäkään, mitäkään syytöstä, vaikka tosin kyllä olin ottanut revolverin taskuuni! Ja saatoinko minä ajatella häntä toisellaiseksi? Minkäs tähden minä rakastin häntä, minkäs tähden minä kunnioitin häntä, minkäs tähden minä nain hänet? Oi, tietysti minä tulin liiankin vakuutetuksi siitä, kuinka hän minua silloin vihasi, mutta samalla tulin vakuutetuksi siitäkin, kuinka viatoin hän oli. Minä keskeytin kohtauksen yht'äkkiä aukaisemalla oven. Jefimovitsh hypähti ylös, minä tartuin vaimoni käteen ja pyysin häntä astumaan kanssani ulos. Jefimovitsh ei jäänyt varattomaksi, vaan purskahti yht'äkkiä heleään ja pitkään nauruun:

— Oi, pyhiä avio-oikeuksia minä en vastusta, viekää vaan pois, viekää vaan pois! Ja tietäkää, huusi hän jälkeeni, vaikka teidän kanssanne ei mikään kunnon mies saata taistella, niin olen kuitenkin, kunnioituksesta vaimoanne kohtaan valmis… Jos, muutoin, itse uskallatte…

— Kuuletteko! pysäytin minä vaimoni hetkeksi kynnykselle.

Sitte ei puhuttu koko matkalla sanaakaan kotiin asti. Minä saatoin häntä kädestä ja hän ei pannut vastaan. Päinvastoin oli hän hirveän hämmästynyt, vaan siksi kuin kotia tulimme. Saavuttuamme kotia, istui hän tuolille ja katsoa tuijotti minuun. Hän oli tavattoman kalpea; vaikka hänen huulensa heti kääntyivätkin pilkan hymyyn, niin katseli hän jo riemuitsevasti ja ankaran uhkaavasti ja varmaan oli hän ihan vakuutettu ensi hetkenä, että minä ammun hänen revolverilla kuoliaaksi. Vaan minä otin ääneti revolverin taskustani ja panin sen pöydälle. Hän katsoi minuun ja revolveriin. Huomatkaa: tämä revolveri oli hänelle jo tuttu. Se oli minulla ollut aina valmiina ladattuna hamasta kassani aukaisemisesta saakka. Au'aistessani kassaa, en ollut päättänyt pitää suuria koiria enkä väkevää palvelijaa, niinkuin, esimerkiksi Moserin on tapa pitää. Kävijöilleni avaa oven keittäjätär. Mutta meikäläisen on mahdotointa olla ilman itsepuolustusta ja minä hankin itselleni revolverin. Ensi päivinä sen jälkeen, kun hän oli tullut luokseni, huvitti häntä kovin tämä revolveri, hän kyseli yhtä ja toista ja minä selitin hänelle sen rakennuksenkin; sitä paitse, kehoitin häntä kerran maaliinkin ampumaan. Huomatkaa tämä kaikki. Huolimatta hänen peljästyneestä katseestansa, kävin minä puoleksi riisuutuneena makaamaan vuoteelle. Minä olin hyvin väsynyt; kello oli jo yhdentoista tienoilla. Hän istui istumistaan samalla paikallaan, liikahtamatta, vielä tunnin ajan, sitte puhalsi hän kynttelin sammuksiin ja kävi, myöskin puettuna, seinän luo sohvalle pitkäkseen. Se oli ensimmäinen kerta, jolloin hän ei ruvennut maata kanssani — huomatkaa sekin…