II.

Verho putosi yht'äkkiä.

Pari sanaa ensiksi. Jo kuukausi sitä ennen huomasin minä hänessä kummallista miettiväisyyttä, ei enää äänettömyyttä, vaan miettiväisyyttä. Senkin minä huomasin yht'äkkiä. Hän istui silloin työnsä ääressä, pää kumartuneena ompelukseen päin eikä nähnyt, että minä katselin häntä. Ja yht'äkkiä minua silloin kummastutti se, että hän oli käynyt laihaksi, kasvonsa olivat kalpeat, huulet vaaleat, — minua tämä kaikki kokonaisuudessaan, yhdessä miettiväisyyden kanssa hämmästytti tavattomasti ja kerrassaan. Minä olin jo ennenkin kuullut pientä, kuivaa rykimistä, varsinkin öisin. Minä nousin oitis ylös ja lähdin pyytämään luokseni Schröderiä, sanomatta vaimolleni mitäkään.

Schröder tuli seuraavana päivänä. Vaimoni oli kovin kummastuksissaan ja katseli vuoroon Schröderiä, vuoroon minua.

— Minä olen terve, sanoi hän, epämääräisesti hymähtäen.

Schröder ei häntä kovin tarkastellut (nuo lääkärit ovat välistä niin ylpeän välinpitämättömiä), vaan sanoi minulle ainoastaan toisessa huoneessa, että tämä oli taudin seurauksia ja että keväämmällä ei olisi hullumpaa lähteä jonnekin meren rannalle, ell'ei käynyt päinsä, pelkästään muuttaa maalle huvilaan asumaan. Sanalla sanoen, hän ei sanonut mitään, paitse että se oli heikkoutta tahi jotakin muuta sellaista. Kun Schröder oli mennyt ulos, sanoi vaimoni minulle taas yht'äkkiä, hirveän vakaasti katsoen minuun:

— Minä olen ihan, ihan terve.

Mutta sen sanottuaan hän samassa punastui, näköjään häpeästä. Näköjään oli se häpeä. Oi, nyt minä ymmärrän: hän häpesi, että minä vielä olin hänen miehensä, pidin huolta hänestä, olin yhä vielä ikäänkuin hänen oikea miehensä. Vaan silloin minä en sitä ymmärtänyt ja pidin punastumisen syynä kainouden. (Verho!)

Siis, näet, kuukautta myöhemmin, viidettä käydessä, huhtikuussa, istuin eräänä kirkkaana päivän paisteisena päivänä kassani ääressä ja tein laskujani Yht'äkkiä kuulin minä, että hän huoneessamme tehden työtä pöytänsä ääressä, hyvin hiljaa… lauloi. Tämä uutinen teki minuun valtaavan vaikutuksen enkä tähänkään saakka vielä käsitä sitä. Siihen asti en ollut melkein milloinkaan kuullut hänen laulavan, paitse ehkä aivan ensimmäisinä päivinä sen jälkeen kuin hän tuli talooni ja kun hän vielä taisi olla vallatoin ja ampui maaliin revolverillani. Silloin oli hänen äänensä vielä jotenkin kova ja heleä, ehk'ei varma, mutta hyvin raikas ja miellyttävä.

Nyt oli hänen laulunsa niin heikko, — oi, ei se ollut surullinen (se oli joku romanssi), mutta hänen äänessänsä oli jotakin ikäänkuin revähtänyttä, rikkonaista, ikäänkuin se ei olisi voinut hillitä itseänsä, ikäänkuin itse laulu olisi ollut sairas. Hän hyräili puoliääneen ja yht'äkkiä hänen äänensä, korkealle kohottuaan, katkesi, — niin onnetoin ääni, niin kurjasti se katkesi, hän rykäsi ja alkoi taas hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti laulaa…

Minun tunteilleni ehkä nauretaan, vaan ei koskaan kukaan ymmärrä, miksi tunteeni niin tulivat liikutetuiksi! Ei, minun ei vielä ollut sääli häntä, vaan se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä, valtasi minun yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmetys, joka oli niin kummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: laulaa ja minun kuulteni! "Onko hän minut unhottanut, vai?"

Ihan hämmästyneenä jäin minä paikalleni, sitte nousin yht'äkkiä ylös, otin hattuni ja menin ulos. ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä, miksi Lukeria antoi minulle palttooni.

— Laulaako hän? sanoin minä Lukerialle ehdottomasti. Tämä ei minua ymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä ymmärtämättä! olivathan sanani todellakin epäselvät.

— Laulaako hän ensi kertaa?

— Ei, kyllä hän laulelee, kun ei teitä ole kotona, vastasi Lukeria.

Minä muistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja ai'oin mennä minne sattui. Minä menin kulmaan asti ja aloin katsoa jonnekin. Ohitseni käytiin, minua survaistiin, vaan minä en tuntenut mitään. Minä kutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänen, tietämättäni miksi, Poliisi-sillan luo. Mutta sitte jätin hänen yht'äkkiä ja annoin hänelle kaksikymmentä kopekkaa.

—- Siin'on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen hänelle, mutta sydämessäni heräsi yht'äkkiä omituinen ihastus.

Minä käännyin kotia, riennättäen askeleitani. Revähtänyt, rikkonainen, onnetoin sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Minä olin pakahtua. Silmistäni putosi nyt verho! Jos hän kerta on alkanut laulaa läsnäollessani, niin on hän unhottanut minun, — se se oli selvää ja hirveätä. Sitä se sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani ja voitti pelon. Oi, kohtalon ironiaa! Eihän mitään muuta ollut eikä voinutkaan olla sielussani koko talvena kuin tuo ihastus, mutta missä minä itse olin koko talven? olinko minä sieluni kanssa?

Minä juoksin portaita ylös hyvin sukkelaan enkä tiedä, olinko hyvin arka sisään tullessani. Muistan ainoastaan, että koko lattia ikäänkuin aaltoeli ja minä ikäänkuin uin vedessä. Minä astuin huoneesen, hän istui entisellä paikallaan ja ompeli, pää kumarassa, vaan hän ei enää laulanut. Pikaisesti ja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta se ei ollut mikään katse, vaan liike ainoastaan, tavallinen liike, kun joku astuu huoneeseen.

Minä menin suoraan hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä tuolille, aivan lähelle, ihan kuin hulluna. Hän katsahti minuun nopeasti, aivan kuin pelästyneenä; minä tartuin hänen käteensä enkä muista mitä sanoin hänelle, s.o. ai'oin sanoa, sillä en osannut puhuakaan, niinkuin piti. Ääneni katkesi eikä totellut minua. Enkä minä tiennytkään, mitä sanoa, minä hengästyin vaan.

— Puhelkaamme… tiedätkös… sano jotakin! — jokelsin minä yht'äkkiä jotakin typerää, — oi, olikos siinä mieltä mitään?. Hän säpsähti taas ja horjahti, kovin säikähtyneenä, katsellessaan kasvojani, mutta yht'äkkiä kuvaantui ankara ihmetys hänen silmissänsä. Niin, ihmetys ja ankaruus. Hän katseli minua suurine silmineen. Tämä ankaruus, tämä ankara ihmetys musertamalla musersi minun: "Siis sinulle vielä rakkautta? rakkautta?" — oli ikäänkuin kysymys tässä ihmetyksessä, vaikka hän olikin vaiti. Mutta minä ymmärsin kaikki, kaikki. Koko ruumiini vavahti ja minä pudota romahdin hänen jalkojensa juureen. Niin, minä vaivuin hänen jalkojensa juureen. Hän hypähti yht'äkkiä ylös, mutta minä sain hänen tavattomalla voimalla pidätetyksi molemmista käsistä.

Ja minä ymmärsin täydellisesti epätoivoni, oi niin, minä ymmärsin sen! Mutta, uskotteko, ihastus kiehui sydämessäni niin rajusti, että luulin kuolevani. Minä suutelin hurmoksissa ja onnellisena hänen jalkojansa. Niin, äärettömän ja rajattoman onnellisena sekä ymmärtäen koko pääsemättömän epätoivoni! Minä itkin, tahdoin puhua jotakin, vaan en voinut. Pelästys ja ihmetys muuttuivat hänessä yht'äkkiä jonkinlaiseksi huolestuneeksi ajatukseksi, tavattomaksi kysymykseksi, ja hän katsoi minuun oudosti, jopa villistikin, hän tahtoi mitä pikemmin käsittää jotakin ja hymähti. Häntä hävetti hirveästi se, että suutelin hänen jalkojansa ja hän veti ne pois, mutta silloin suutelin minä sitä kohtaa lattialla, jossa hänen jalkansa seisoivat.

Hän näki sen ja alkoi yht'äkkiä nauraa häpeästä (tiedättehän, kuinka häpeästä nauretaan). Nyt seurasi hysterikohtaus, minä näin sen, hänen kätensä vapisivat, — minä en sitä ajatellut, vaan jupisin hänelle, että rakastan häntä, ett'en nouse ylös, "anna minun suudella helmaasi… niin koko ikäni rukoilen puolestasi"… En tiedä, en muista, vaan yht'äkkiä hän alkoi itkeä ja väristä; seurasi hirveä hysterikohtaus. Minä olin pelästyttänyt häntä.

Minä kannoin hänen vuoteeseen. Kun kohtaus oli ohi, istuutui hän vuoteelle ja tarttui kummallisen masentuneen näköisenä käsiini ja pyysi minua rauhoittumaan: "Herjetkää, älkää kiusatko itseänne, rauhoittukaa!" Koko sinä iltana minä en eronnut hänen luotansa. Minä puhuin hänelle vaan, että vien hänen Boulogneen merikylvyille nyt heti, kahden viikon kuluttua, että hänen äänensä on niin revähtänyt, että kuulin sen taannoin, että suljen kassan, myön sen Dobronravoville, että kaikki on alkava uudestaan, vaan pääasia — Boulogneen, Boulogneeu! Hän kuunteli yhä pelästyneenä. Hän pelkäsi yhä enemmän. Mutta pääasia ei ollut minulle se, vaan se, että yhä rajummin halusin taas olla hänen jalkojensa juuressa, ja taas suudella, suudella maata, jossa hänen jalkansa seisoivat ja rukoilla häntä ja — "mitään muuta minä en pyydä sinulta", toistin minä joka hetki, — "älä vastaa minulle mitäkään, älä huomaa minua ollenkaan, ja anna minun vaan salaa katsella sinua, tee minut joksikin kaluksesi, koiraksesi"… Hän itki.

— Ja minä luulin, että te jätätte minun niinikään, — pääsi yht'äkkiä ja ehdottomasti hänen huuliltansa, — niin ehdottomasti, että kentiesi hän ei itse ollenkaan huomannut sitä sanoneensakaan, ja kuitenkin — oi, se oli juuri pääasia, se oli hänen onnettomin ja minulle kaikkein ymmärrettävin sanansa sinä iltana ja se ikäänkuin veitsellä viilsi sydäntäni! Se selitti minulle kaikki, kaikki, mutta niin kauan kuin hän oli vieressäni, silmäini edessä, toivoin minä vielä ja olin hirveän onnellinen. Oi, minä kiusasin häntä hirveästi sinä iltana ja minä tiesin sen, mutta ajattelin alati, että olin oitis korjaava kaikki. Yöksi hän lopulta uupui kokonaan, minä kehoitin häntä nukkumaan ja hän nukkui oitis, sitkeästi. Minä odotin houretta, joka tulikin, mutta hyvin helppo. Minä nousin yöllä ylös melkein joka hetki ja menin hiljaa, tohvelit jalassa, häntä katsomaan. Minä vääntelin käsiäni, katsellessani tuota sairasta olentoa tuossa huonossa rautavuoteessa, jonka silloin ostin hänelle kolmesta ruplasta. Minä kävin polvilleni, mutta en uskaltanut suudella hänen jalkojansa hänen maatessansa (ilman hänen luvattansa!). Minä aloin rukoilla, vaan hypähdin taas ylös. Lukeria kävi myös katsomassa tuon tuostakin keittiöstään. Minä menin hänelle sanomaan, että hän panisi maata ja että huomenna "alkaa toinen elämä".

Ja minä uskoin sen sokeasti, hullusti, hirveästi. Oi, ihastus, ihastus valtasi minut! Minä odottamalla odotin seuraavaa päivää. Pääasia on, ett'en minä pelännyt mitäkään onnettomuutta, oireista huolimatta. Ymmärrys ei ollut vielä kokonaan palannut, huolimatta siitä, että verho jo oli pudonnut ja kaukaan, kaukaan aikaa ei se palannut — oi, tähän päivään, hamaan tähän päivään asti! Ja kuinka, kuinka olisi se voinut palata: olihan hän silloin vielä elossa, olihan hän tuossa vielä edessäni ja minä olin hänen edessänsä. "Huomenna hän herää ja minä sanon hänelle kaikki, ja hän saapi nähdä kaikki". Se oli silloinen ajatukseni, suora ja selvä, senpä tähden ihastuinkin! Pääasia siinä oli matka Boulogneen! Minä luulin jostakin syystä, että Boulogne oli kaikki, — että Boulognessa oli jotakin ratkaisevaa. "Boulogneen, Boulogneen!" Minä odotin hirveästi huomispäivää.