I.

Kuka minä olin ja kuka hän on.

… Niin kauan, kuin hän vielä on täällä, — on kaikki vielä hyvin, voin käydä häntä katsomassa tuon tuostakin; vaan kun hän huomenna viedään pois ja — mitenkäs minä silloin yksin jään? Hän on nyt salissa pöydällä, kahdella yhteen pannulla pelipöydällä, vaan huomenna valmistuu arkku, valkoinen, valkoinen arkku… silkillä verhottu, vaan enhän minä siitä… Minä vaan kävelen kävelemistäni ja tahdon tehdä itselleni tästä selkoa. Nyt olen jo kuusi tuutia tahtonut sitä tehdä, vaan en saa ajatuksiani kootuiksi yhteen kohtaan. Seikka on se, että minä vaan yhä käyn ja käyn… Vaan se tapahtui näinikään. Annahan minä kerron sen järjestyksessä. (Järjestys!) Hyvät herrat, minä en ole mikään kirjailija, sen te kyllä huomaatte, vaan olkoonhan, minä kerron kuitenkin, niinkuin asian ymmärrän. Ja siinäpä koko kauhu onkin, että minä ymmärrän kaikki liian hyvin! Jos, tuota, tahdotte tietää, s.o. jos alkaa asian alusta, niin kävi hän silloin vaan luonani tavaroita panttaamassa voidakseen panna "Golos"-lehteen ilmoituksia, että, näet, niin ja niin, muudan kotiopettajatar, suostuu matkustamaan ja opetusta kotona antamaan j.n.e., j.n.e. Näin oli asia ihan alussa enkä minä tietysti eroittanut häntä muista; tuli kuin muutkin ja niin edespäin. Vaan sitte aloin eroittaa. Hän oli tuollainen solakka, valkoverinen, keskikasvuinen, minun kanssani aina kömpelömäinen, ikäänkuin häpeilevä (luulenpa, että hän oli kaikkien vieraiden kanssa samanlainen, ja minä olin hänelle, tietysti sama, kuin kaikki muutkin, s.o. jos ottaa ihmisenä, eikä lainanantajana). Niin pian kuin hän oli saanut rahansa, kääntyi hän heti ja meni pois. Ja aina ääneti. Toiset aina kiistelivät, pyytelivät lisää, tinkivät itselleen enempää; vaan hän ei koskaan, mitä annettiin… Minä varmaan vaan hämmennyn… Niin minua kummastuttivat kaikista enin hänen panttinsa: hopeiset kullatut korvarenkaat, huononpuoleinen medaljonki, — parinkymmenen kopekan arvoisia kaluja. Kyllä hän itsekin tiesi niiden olevan sen arvoisia, vaan hänen kasvoistansa näin niiden olevan hänelle kalliita, — ja todellakin oli tämä kaikki, mitä hänellä oli jäljellä isältänsä ja äidiltänsä. Sen sain perästäpäin tietää. Kerran vaan minä uskalsin hymähtää hänen kapineillensa. Se on… näettekö, sitä minä en koskaan muutoin tee, vaan olen aina kohtelias yleisöä kohtaan, puhun vähän, kohteliaasti ja ankarasti. "Ankarasti, aina ankarasti".

Mutta kerran toi hän minulle jätteitä (aivan sananmukaisesti) vanhasta oravannahkaturkista, ja silloin minä en voinut pidättää itseäni, vaan sanoin hänelle jotakin, ikäänkuin sukkeluuden tapaista. Hyvänen aika, kuinka hän punastui! Hänellä oli suuret siniset miettiväiset silmät, mutta nepäs silloin alkoivat hehkua! Vaan eipäs sanonut sanaakaan, otti vaan "jätteensä"; ja — meni tiehensä. Sillä kertaa minä tarkastin häntä ensiksi erityisellä tavalla ja aloin ajatella hänestä sellaista, s.o. juuri semmoista erityistä. Niin, muistanpa minä vielä vaikutuksenkin, s.o. niin sanoakseni, sen päävaikutuksen, kaiken synteesin: näet, että hän oli hirveän nuori, niin nuori, että oli kuin neljäntoista vuotias ikään. Ja kuitenkin oli hän silloin jo kolmea kuukautta vailla kuusitoista. Vaan enhän minä tätä aikonut sanoa, eikä se synteesi ollenkaan ollutkaan. Seuraavana päivänä tuli hän taas. Sittemmin sain minä tietää, että hän oli käynyt turkkineen Dobronravovin ja Moserin luona, mutta paitse kultakaluja eivät he ota mitään vastaan eivätkä siis puhumaankaan ruvenneet. Minä olin häneltä kerran ottanut vastaan kameenkin [eräs jalokivi] (ihan kelvottoman) — ja huomattuani sen sitte, kummastuin itsekin: paitse kultaa ja hopeaa en minäkään mitään ota panttiin, vaan häneltä otin kameen. Tämä oli silloin hänestä se toinen ajatus, sen muistan.

Sillä kertaa, s.o. Moserilta tullessaan, toi hän minulle merenkullasta tehdyn hammasluun sikaria varten — jonkin joutavan kapineen, joka olisi semmoisten kerääjälle kelvannut, vaan meille ei ollut minkään arvoinen, sillä mehän vaan huolimme kultakaluista. Koska hän nyt tuli tuon eilisen kapinan jälkeen, niin otin minä häntä ankarasti vastaan. Ankaruuteni, näet, on kuivassa kohtelussa. Vaan antaessani hänelle kaksi ruplaa, en kuitenkaan malttanut olla hänelle sanomatta hiukan närkästyneellä äänellä: "tämän teen ainoastaan teille! Moser ei semmoista kalua ottaisi vastaankaan". "Teille" — sanalle panin erityisen painon, ja juuri vississä tarkoituksessa. Olin, näet, vihoissani. Hän punastui taas kuultuaan tämän "teille"-sanan, oli vaiti, mutta ei viskannut pois rahoja, vaan otti, — sitä se köyhyys on! Vaan sekös punastui! Minä käsitin, että olin loukannut häntä. Vaan kun hän oli mennyt pois, niin kysyin itseltäni yht'äkkiä: "tokko tämä voitto hänen ylitsensä todellakin maksaa kahta ruplaa?" He, he, he! Muistan, että juuri tämän kysymyksen tein kaksi kertaa: "maksaako? maksaako?" Ja nauraen ratkaisin sen itsekseni myöntävästi. Hyvin silloin olin iloissani. Eikä se ollut mikään häijy tunne; minä tein sen tahallani, varta vasten tahdoin koetella häntä, sillä minussa alkoi yht'äkkiä liikkua omituisia ajatuksia hänestä. Tämä oli kolmas erityinen ajatukseni hänestä.

… Ja siitä se kaikki sitte alkoikin. Tietysti minä oitis koetin ottaa selkoa kaikista asioista salaa ja odotin hänen tuloansa hyvin kärsimättömänä. Minäpä aavistinkin, että hän tulisi kohta. Ja kun hän tuli, ryhdyin hänen kanssansa ystävälliseen puheluun tavattoman kohteliaasti. Minä, näet, olen saanut hyvän kasvatuksen ja osaan käyttäytyä. Hm… Silloinpa juuri minä oivalsin, että hän on hyvä ja lempeäluontoinen. Hyvät ja lempeäluonteiset eivät pane kauan vastaan ja vaikka yleensä eivät ole varsin avosydämisiä, niin eivät osaa ollenkaan välttää puhelua: vastaavat saidasti, vaan vastaavat kuitenkin, ja mitä etemmä, sitä enemmän, vaan ei saa itsekään väsyä, jos jonkin perille pyrkii. Tietysti ei hän minulle mitään selittänyt. Perästä päin vasta sain niinä tietää tuosta "Golos"-lehdestä ja kaikesta. Silloin pani hän lehteen ilmoituksia tuon tuostakin, alussa, tietysti, ylpeästi: "kotiopettajatar, muka, suostuu matkustamaan, vastaus ehdoista lähetettävä suljetussa kirjeessä", vaan sittemmin: "suostuu kaikkiin, sekä opettamaan että seuranaiseksi, sekä taloutta että sairasta hoitamaan, ja ommella osaa", j.n.e., j.n.e., kaikki, niinkuin on tavallista! Tietysti lisättiin tämä kaikki ilmoituksiin eri kerroilla, vaan kun lopuksi epätoivo valtasi, niin suostui jo "palkatta, leivästä". Vaan ei saanut paikkaa! Silloin päätin minä tehdä viimeisen koetuksen: otin yht'äkkiä sen päivän numeron ja näytin hänen ilmoituksensa: "Nuori nainen, täysi orpo, etsii paikkaa pienten lasten opettajattarena, mieluimmin iäkkään leskimiehen luona. Osaa auttaa talouden hoitamisessa".

— Näettekös, tämä ilmoitus on painettu tänä aamuna, ja iltasella hän saa varmaan jo paikan. Niin sitä pitää ilmoittaa!

Hän punastui taas, taas alkoivat hänen silmänsä hehkua, hän kääntyi ja meni oitis pois. Minä olin hyvin mielissäni. Muutoin olin jo varma kaikesta enkä pelännyt mitään: hammasluistahan ei kukaan huoli. Ja hammasluuthan olivat häneltä jo lopussa. Niinpä kävikin, kolmantena päivänä taas tulikin, ihan kalpeana, hädissänsä, — minä käsitin, että hänelle oli jotakin tapahtunut kotona, ja niinpä todella laita olikin. Selitän heti, mitä oli tapahtunut, mutta ensiksi tahdon vaan muistella, kuinka yht'äkkiä osasin kohota hänen silmissänsä. Päähäni pälkähti yht'äkkiä tuuma. Asian laita oli se, että hän toi tämän jumalan-kuvan (raskitsipa tuoda)… Vaan, kuulkaahan! kuulkaahan! Nyt se jo alkaa, tähän asti olen vaan sekaantunut… Seikka on se, että tahdon mainita kaikki, jokaisen pienimmänkin seikan, joka ainoan piirteen. Minä tahdon vaan yhteen kohtaan koota ajatukseni, vaan — en voi, mutta kas tässä yksityisseikat…

Neitsyt Marian kuva… neitsyt Maria lapsen kanssa, vanha perheenomaisuus, varustettu kulloitetulla hopeaympäryksellä, — maksaa — no, noin kuusi ruplaa se maksaa. Minä näin, että kuva oli hänelle kallis, vaan hän tahtoi pantata kaikki, ottamatta kehystä pois. Minä sanoin hänelle: parempi olisi ottaa kehys pois ja pitää kuva; jumalankuvaa on kuitenkin, tuota, niinkuin vaikea…

— Onkos se kielletty?

— Eikä ole kielletty, mut' niin vaan, ehkä, te itse… —

— No, ottakaa pois se.

— Tiedättekö mitä, minä en ota sitä pois, vaan panen sen tuonne jumalankuva-kaappiin, — sanoin minä, mietittyäni, — muiden kuvien joukkoon, lampun alle (minulla paloi aina lamppu konttoorini ollessa auki), ja ottakaa nyt vaan kymmenen ruplaa:

— Minä en tarvitse kymmentä, antakaa vaan viisi, kyllä minä sen lunastan varmaan.

— Vai kymmentä ette tahdo? Kuva sen kuitenkin maksaa, — lisäsin minä, huomattuani, että hänen silmänsä taas alkoivat hehkua. Hän oli vaiti. Minä toin hänelle viisi ruplaa.

— Älkää ylenkatsoko ketäkään, minä olen itse ollut samassa pälkähässä, vieläpä pahemmassakin, ja jos nyt näette minut tällaisessa toimessa… niin tapahtuu se seurauksena siitä, mitä olen kärsinyt…

— Te kostatte yhteiskunnalle? Niinkö? keskeytti hän minut yht'äkkiä, hyvin pilkallinen hymy huulilla, jossa, muutoin, oli paljon viatonta (s.o. ylipäänsä vaan, sillä silloin ei hän ollut vielä tehnyt eroitusta minun ja muiden välillä, niin että hän sen sanoi melkein loukkaamatta.) Vai niin, ajattelin minä, vai sellainen sinä olet, luonteesi tulee ilmi, uuden suunnan ihmisiä ollaan.

— Näettekö, huomautin minä heti, puoleksi leikillä, puoleksi salamielisesti: "Minä — minä olen osa sitä kokonaista, joka aina pahaa suo, vaan aina hyvää luo"…

Hän katsahti minuun pikaisesti ja hyvin uteliaasti, vaan tässä katseessa oli kuitenkin paljon lapsellista.

— Odottakaa… Mikä ajatus se oli? Mistä se oli? Minä olen kuullut sen jossakin…

— Älkää vaivatko päätänne; sillä lauseella esittää Mefistofeles itsensä Faustille. Oletteko Faustia lukenut?

— E-en tarkkaan.

— Se on, ett'ette ole sitä ollenkaan lukenut. Vaan se on teidän luettava. Mutta minä näen taas huulillanne pilkallisen piirteen. Pyydän, älkää luulko minussa olevan niin vähän ymmärrystä, että, kaunistaakseni lainanantajan virkaani, tahtoisin esiintyä teille Mefistofeleena. Lainanantaja pysyy sinänsä. Se me kyllä tiedetään.

— Te olette niin kummallinen… Enhän minä tahtonut ollenkaan sanoa teille mitään sellaista…

Hän tahtoi sanoa: Minä en odottanut, että te olisitte sivistynyt ihminen, vaan hän ei sitä sanonut; kuitenkin tiesin minä, että hän niin ajatteli. Minä olin häntä kovin kummastuttanut.

— Näettekö, huomautin minä, joka alalla voipi tehdä hyvää. Minä en, tietysti, puhu itsestäni, sillä minä en tee muuta kuin pahaa vaan…

— Tietysti voi jokaisella paikalla hyvää tehdä; sanoi hän, luoden minuun nopean ja läpitunkevan katseen. "Niin juuri, jokaisella paikalla", lisäsi hän yht'äkkiä. Oi, minä muistan, minä muistan kaikki nuo silmänräpäykset! Ja tahdon lisätä, että kun tuo nuoriso, tuo herttainen nuoriso tahtoo sanoa jotakin viisasta ja sattuvaa, niin se yht'äkkiä osoittaa liian suoraan ja selvään kasvoissaan, että: "kas nyt, muka, minä sanon sinulle jotakin viisasta ja sattuvaa" — eikä tämä ole kerskaavaisuutta niinkuin meikäläisellä, vaan näkyy suorastaan, että he itse pitävät sitä arvossa, ja uskovat, ja kunnioittavat, ja luulevat, että muutkin aivan samallalailla sitä kunnioittavat. Oi sitä suoramielisyyttä! Silläpä sitä voittaakin. Ja hänessäpä se oli ihanaa!

Muistan kaikki, en mitään ole unhoittanut. Kun hän oli mennyt ulos, tein oitis päätökseni. Samana päivänä lähdin viimeiselle tiedustelumatkalleni ja sain kuulla hänestä koko jäljellä olevan salaisuuden; hänen entisen elämänsä olot olin saanut tietää Lukerialta, joka silloin oli palvellut heidän luonaan ja jonka jo muutamia päiviä sitte olin saanut puolelleni. Tämä salaisuus oli niin hirveä, ett'en ymmärrä, kuinka enää saattoi nauraa, niinkuin hän taannoin, ja kysellä Mefistofeleen sanoista, kun itse oli niin kauheassa tilassa. Mutta — se on sitä nuorisoa! Juuri tätä ajattelin hänestä silloin ylpeänä ja iloisena, sillä sehän osoitti mielen jaloutta: vaikka hän, näet, olikin turmion partaalla, niin saivat Goethen ylevät sanat kuitenkin hänen loistamaan. Nuoruus on aina jalomielinen, vaikkapa vähässä ja usein väärässäkin. Minä, näet, puhun vaan hänestä yksistänsä. Ja pääasia on, että minä pidin häntä jo ikäänkuin omanani, enkä epäillyt yli-vallastani. Tiedättekös, se on ylen hekumallinen ajatus, kun ei enää epäile.

Vaan mitäs minä. Jos minä näin jatkan, niin koska minä saan kaikki yhteen kohtaan kootuksi. Pikemmin, pikemmin — sehän ei ollut ollenkaan sitä, mitä ai'on sanoa.. Herra Jumala!