IV.

Viisi minuuttia vaan myöhästyin.

Ja eikö ole? Eikö se ole epätodenmukaista? Tokko voi sanoa, että se oli mahdollista? Minkätähden, miksi kuoli tämä nainen?

Oi, uskokaa, että sen ymmärrän; mutta yhtäkaikki on kysymys, miksi hän kuoli? Hän pelästyi rakkauteni takia ja kysyi vakaasti itseltänsä: ottaako vastaan vai ei, mutta ei kestänyt tätä kysymystä ja kuoli ennemmin. Minä tiedän, minä tiedän eikä tarvitse päätään vaivata: hän lupasi liian paljon ja pelkäsi, ett'ei voisi sanaansa pitää, — se on selvä. Ja siinä on lisäksi muutamia, hyvin hirveitä seikkoja.

Sillä — kuitenkin on jäljellä kysymys: miksi kuoli hän? Kysymys kolkuttamistaan kolkuttaa aivojani. Minä olisin jättänytkin hänen niinikään, jos hän olisi tahtonut, että se niinikään olisi jäänyt. Vaan siinäpä se, ett'ei hän sitä uskonut! Ei — ei, minä valehtelen, ei se ollut ollenkaan niin. Suorastaan sentähden, että minun kanssani oli rehellisesti oltava, jos rakastaakseen, niin rakastaa kokonaan, eikä niinkuin jotakin kauppiasta olisi rakastanut. Ja koska hän oli liian siveä, liian puhdas suostuakseen sellaiseen rakkauteen kuin kauppiaalle olisi sopinut, niin ei hän tahtonut minuakaan pettää. Hän ei tahtonut pettää antamalla vaan puolta rakkautta rakkauden muodossa tahikka vaan neljättä osaa rakkaudestaan. Siinäpä se, että hän oli liiaksi rehellinen! Ja minä, kun tahdoin istuttaa häneen jaloa sydäntä, muistattehan? Kummallinen ajatus.

Hirveän hauska olisi tietää: kunnioittiko hän minua? En tiedä, halveksiko hän minua vai ei? En luule hänen halveksineen. Hirveän kummallista on, miks'ei kertaakaan päähäni juolahtanut koko talvena, että hän halveksisi minua? Minä olin ihan vakuutettu päinvastaisuudesta aina siihen hetkeen asti, kun hän katsoi minuun ankaralla ihmetyksellä. Niin juuri, ankaralla. Silloinpa minä kerrassaan ymmärsinkin, että hän halveksi minua. Minä ymmärsin i'äksi päivikseni! Oi, vaikkapa vaan olisi halveksinutkin koko ikänsä, kuuhan olisi eloon jäänyt! Taannoinhan hän vielä käveli ja puheli. En ymmärrä lainkaan, kuinka hän heittäytyi ulos ikkunasta! Ja kuinka olisin voinut sitä aavistaakaan viisi minuuttia sitte? Minä kutsuin luokseni Lukerian. Niin, minä en millään mokomin päästä Lukeria luotani, en millään mokomin!

Oi, me olisimme vielä voineet sopia. Me vaan olimme talven kuluessa hirveästi vieroittuneet toisistamme, mutta olisimmehan voineet jälleen tottua toisiimme. Miksi, miksi emme olisi voineet sopia ja alkaa uutta elämää? Minä olen jalomielinen, hän oli samoin — siinä se yhtymäkohta on! Muutamia sanoja vaan vielä ja pari päivää — ei enemmän, niin olisi hän kaikki ymmärtänyt.

Harmittavinta on, että kaikki tämä oli sattumus, — pelkkä raaka, yksinkertainen sattumus. Se se harmittavaa on! Viisi minuuttia, ainoastaan vaan viisi minuuttia myöhästyin! Tulipa viisi minuuttia aikaisemmin — niin silmänräpäys olisi liitänyt ohi pilvenä eikä hänen päähänsä olisi koskaan enää senjälkeen semmoista juolahtanut. Ja olisi päättynyt, niin, että hän olisi kaikki ymmärtänyt. Vaan nyt ovat taas huoneet tyhjät ja minä olen yhä yksin. Lerkku vaan tuolla kellossa käydä napsaa ja tämä ei siihen koske, ei sen ole sääli mitäkään. Ketään ei löydy — sepä se!

Minä vaan käyn käymistäni yhtä mittaa. Minä tiedän, minä tiedän, ei teidän tarvitse muistuttaa: teitä ehkä naurattaa, että minä valitan kohtaloa ja noita viittä minuuttia? Mutta sehän on silminnähtävää. Huomatkaa sekin: hän ei jättänyt kirjettäkään, että näet, "älkää syyttäkö ketään kuolemastani", niinkuin muut jättävät. Eikös hän edes oivaltanut, että saattaa Lukeriaakin syyttää: "olit, näet, yksin hänen kanssaan, siis sinä hänen survasit". Ainakin olisi ilman syyttä Lukeriaa vaivattu, ell'ei pihan puolelta neljä henkeä olisi nähnyt sivurakennusten akkunoista ja pihalta, kuinka hän seisoi, jumalankuva käsissä ja itse heittäytyi. Mutta sehän myös oli sattumus, että ihmisiä siellä oli, jotka näkivät. Ei, kaikki tämä oli silmänräpäys, yksi mitätön silmänräpäys vaan, kuvitus vaan! Mitä siitä, että hän rukoili Jumalan kuvaa? Eihän se merkitse, että hän kuolemaa odotti. Kaikki kesti vaan silmänräpäyksen, kentiesi, kaikkiaan vaan kymmenen minuuttia koko päätös — juuri silloin, kun hän seisoi seinän vieressä, nojaten päätään käteensä ja hymyillen. Ajatus pälkähti päähän, sitä pyörrytti ja — ja hän ei jaksanut hillitä itseänsä.

Se oli selvä epähuomio, sanokaa mitä hyvänsä. Minun kanssani olisi kyllä vielä voinut elää. Mutta jos se vaan oli vähä-verisen heikkoutta? pelkästään vähäverisyyttä, elinvoimaan väsymistä? Hän oli väsynyt talven kuluessa, siinä kaikki…

Myöhästyin!!!

Kuinka hän on laiha tuossa arkussansa, kuinka hänen nenänsä on käynyt teräväksi! Silmäripset ovat kuin nuolet ikään. Ja mitenkä hän putosikin — ei musertunut mitään, ei taittanut mitään! Tuo yksi ainoa "pivollinen verta" vaan. Teelusikallinen vaan, näettekös. Sisällinen tärähdys. Kummallinen ajatus: jos voisi olla häntä hautaamatta? Sillä jos hän viedään pois, niin… oi, ei, viedä pois on melkein mahdotonta! Tiedänhän minä, että hän on vietävä pois, enhän minä ole hullu, enhän minä hourailekaan, päinvastoin, ei ole ymmärrykseni ollut koskaan niin selvä, mutta kuinkas taas ei ole talossa ketään, taaskin kaksi huonetta, ja taas olen yksinäni panttieni seurassa. Hourailua, hourailua, se se hourailua on! Minä olen kiusannut hänet kuoliaaksi, näettekös!

Mitä minä nyt teidän la'eistanne? Mitä minä teidän tavoistanne, tottumuksistanne, elämästänne, valtiostanne, uskostanne? Tuomitkoon minua tuomarinne, vietäköön minut oikeuteen, julkiseen oikeuteen, vaan minä sanon, ett'en tunnusta mitäkään. Tuomari huutaa: "Vaiti, upsieri!" Vaan minä huudan hänelle: missä sinulla on sellainen voima, että minä sitä tottelisin? Miksi on julma yksinkertaisuus musertanut sen, mikä oli kaikista kalliinta? Mitä minä nyt teidän la'eistanne? "Minä eroan pois". Oi, minusta on kaikki yhdentekevää!

Sokea, sokea! Kuollut, ei kuule! Et tiedä, missä paratiisissa olisin suojellut sinua. Paratiisi oli minulla sielussani ja minä olisin levittänyt sen ympärillesi! Vaan sinä et olisi minua rakastanut, — mutta vähät siitä! Kaikki olisi ollutkin niinikään, kaikki olisi jäänytkin niinikään. Olisitpa vaan puhutellut minua kuin ystävää, niin olisimme iloinneet yhdessä ja nauraneet iloisesti, katsellen toisiamme. Ja niin olisimme eläneetkin. Ja mitä siltä, jospa olisit rakastanutkin toista! Olisit kävellyt hänen kanssansa ja minä olisin katsellut toiselta puolen katua… Oi, olipa mitä tahansa, jospa vaan kerrankin aukaisisi silmänsä. Jospa silmänräpäykseksi, — yhdeksi silmänräpäykseksi vaan! — katsahtaisi minuun, niinkuin taannoin, kun hän seisoi edessäni ja vannoi olevansa aina uskollinen vaimo! Oi, yhdestä katseesta hän vaan ymmärtäisi!

Oi, luontoa! Suurin onnettomuus on, että ihmiset ovat yksin maan päällä! "Onko kedolla elävää ihmistä?" — huudahtaa sankari venäläisessä kansanrunossa. Samoin huudan minäkin, ehk'en sankarikaan ole, vaan ei kukaan vastaa. Sanotaan, että aurinko elähyttää mailmaa. Aurinko nousee, vaan — katsokaa, eikö se ole kuollut kappale? Kaikki on kuollutta ja kaikkialla — kuolleita. Ihmisiä vaan ja heidän ympärillänsä äänettömyyttä — siinä maa! "Ihmiset, rakastakaa toisianne" — kuka niin sanoi? Kenenkä testamentti se on? Lerkku napsaa tunnottomasti, inhottavasti. Kello on kaksi yöllä. Hänen kenkänsä seisovat vuoteen vieressä, ikäänkuin odottaen häntä… Ei, vaan todellakin, kun hän huomenna viedään pois, niin kuinka minun silloin käy?

Loppu.