SALAPOLTTAJAT.

"Miina, hohoi! No, eikö se vanha vaivainen taas kuulekkaan? Miinaa!!" Vallesmanni huusi niin, että kurkku kähisi, ja vihdoin ilmestyikin Miina ovelle hiat käärittynä kyynäspäihin saakka. "Missä te nyt nahjusitte taas?"

"Olinhan vaan saunaa lämmittämässä."

"Tuokaapa pullo lisää kellarista!" "Taas", olisi Miina muori mielellään sanonut, mutta ei uskaltanut. Nimismies Stenlund käytti ahkeraan "taas" sanaansa, se oli ikäänkuin imeytynyt häneen, se oli tullut hänen toiseksi minäkseen. Kun hän pääsi alkuun, niin ei siitä aina loppua tahtonut tullakaan. Taaskin oli hän olutta hörppinyt pitkin iltaa, oli "ryöstellyt monta talonpoikaa puti puhtaaksi", kuten hän tapasi sanoa. Vallesmanni oli niitä rakkauden jumalattaren kovanonnen lapsia, hän oli vanhapoika. — Miina toi juuri olutta, kun porstuasta kuului ääniä ja jalkoja puhdisteltiin kuusihakoihin. Sisään astui siltavouti Kepuli, ja hänen kintereillään hämäläisellä hitaudella kulki lautamies Klemola. Vallesmannin ryhti muuttui heti, pää kenossa taaksepäin arvokkaasti, nenä punakkana kuin pihlajamarjarypäle tuijotti hän sameilla silmillään tulijoihin.

"Painakaa puuta!"

"Olis tässä hiukan asiaakin", haastoi Kepuli ja katseli tyhjiä pulloja kirjoituspöydän alla, "kun ne Ruokolan takakyläiset kuulumma taas polttelevat salaa viinojaan Kuhansaaressa, savua on nähty sieltäpäin ilmaan tupruavan, niin että mitäkö se herra vallesmanni siitä…"

"Vai taas ne paholaisen kätyrit… kyllä minä niille Ruokolaisille näytän, viinapannunsa ryöstän ja sakotan, sakotan oikein Porvoon mitalla, rautoihin kytken joka miehen." Nyt löi vallesmanni nyrkkinsä pöytään niin, että lasit hyppelivät.

"Miinaa! Vieraille olutta!"

"Vilja ei joudu sillä kulmalla leiväksi", tuumi lautamies Klemola ja pyöritteli lakkiaan, "luulevat siellä pitäjän takalistossa olevansa rauhassa, ryömielläänpä, sanon, pitkin maantien ojia, tappelua ja mässäystä aamusta iltaan, ja kaikki maankulkijat ja varkaat siellä maleksivat."

"Näytän, hitto vie, näytän taas, että lain koura on ankara", puhisi vallesmanni, "pamppua annan, jotta selkänahkansa kihelmöivät kolme viikkoa." Vallesmanni hykersi tyytyväisyydestä käsiään, joissa kuvitteli jo koko Ruokolaisjoukon itseänsä vääntelevän. Pari tuntia sitä siinä punnittiin ja harkittiin asiata kaikin puolin ja olutta latkittiin sillävälin. Sakea tupakinsavu täytti huoneen kietoen miehet harsoiseen, harmaaseen vaippaan. Vallesmannin kasvot loistelivat punakkoina, hän sätti ja sadatteli, lautamies Klemolankin kankea kieli pääsi valloilleen. Saari oli piiritettävä kaikilta tahoilta, käsiraudat uhkasi vallesmanni ottaa mukaansa, ja Klemola sanoi kyllä seisovansa yhtä miestä vastaan — jaa — vaikka kolmeakin, kun oikeen tiukalle otti.

"Aamulla kello viisi siis", sanoi vallesmanni ja seurasi miehiä ovelle siinä vielä ravistellen heidän käsiään, ja miesten saapasten kolina kaikui vielä rappusissa, kun vallesmanni lähti kyökkiin ja antoi määräyksiään Miina muorille, palasi makuuhuoneeseensa ja heittäytyi vuoteensa peitteelle ja nukahti. Hän uneksui jättiläisviinapannuista ja suurista sakkorahoista.

Jo ennen viittä Miina muori nyki ja ravisteli unenpöpperöistä vallesmannia hereille, mutta tämä pyristeli kuin kiukkuinen pässi päällään ja mumisi: ottakaa kiinni, tuossa se puikelsi pensaikkoon, ottakaa kiinni se juutas, sitokaa!…

Monen ravakan tönäyksen jälkeen sai muori vihdoin herransa sängyn laidalle istumaan.

"No, eikö vallesmanni jo aijo Kuhansaareen, sinnehän sitä piti lähteä?"

"Hm, jaha, Kuhansaari." Vallesmanni haukotteli hirveästi ja ojensi kätensä muoria kohti ikäänkuin syleilyä tahtoakseen: "tuo… tuo minun jahtisaappaani!" Miina muori puki vaatteet hänen ylleen. Kovimpa sitä virkamiehen päätä särki ja kolotti, repi niin riivatusti korvain juuresta ylöspäin pääkupuun asti ja taasen takaisin, oli kuin myllynkivet olisivat jauhaneet aivot ihan nuuskaksi. Surrim, surrim, rrrr, ja hänen lihavanläntä ruumiinsa heilui ja vaappui sinne tänne Miinan kiskoessa saappaita hänen jalkoihinsa. Miina kietoi saalin hänen vatsansa ympäri, painoi virkalakin päähän ja sitoi kaulalle paksun punaisen villahuivin.

"No nyt vallismanni on valmis."

"Eipäs vielä! Tuohan ensin käsiraudat ruokakonttoorista, pamppu myös ja köysi, jolla minä ne hiien koirat sidon niin, että luut natisevat." — Raskaspäisenä käveli vallesmanni huoneessaan tehden vielä matkan pikkuvalmistuksia, astui sitten suuren seinäkaappinsa luo, avasi sen, useahko kiiltävä pullo kuvastui hymyillen hänen silmiinsä.

Hän kaatoi eräästä pullosta lasillisen suuhunsa ja hieroi mielihyvissään rintansa alustaa. Hän ehti juuri pujottaa kaksi täysinäistä rommipulloa taskuunsa, kun siltavouti ja lautamies astuivat sisään.

"Sop, vai siinä te jo, että siis taas lähretään."

"Lähretään, lähretään."

Kolmisin sitä nyt ajaa jytystettiin maantietä kohti Klemolan uhkeata taloa, joka oli Paalajärven pohjoisella rannalla, josta vain oli puolen virstan pitkä pätkä venematkaa Kuhansaareen. — Tuollahan jo Klemolan punainen talo kuin puolukka mättäällä puunti valkoisten koivujen välistä, veräjästä ajettiin pihalle. Pihanurmella makasi joukko miehiä, mikä selällään mikä vatsallaan vetäen ruoka-uniaan. Rattaiden jyrinä herätti miehet, ja vallesmannin virkalakki sai heidät nopeasti tarttumaan lakkeihinsa. Kuistilla Klemolan pyylevä emäntä hymyillen niijaili, kasvot miltei sulivat siinä kuin hera helteessä.

"No, tuli ja puserra! Vai valleksmanni? Astuupahan sisään, jotteihan niin hengen kiire liene, kahvin minä kiskon tulelta, niin lämpiätte, siltavouti, sisään, sisään." Salin peräkamariin vietiin niin vallesmanni kuin siltavouti sekä köydet, pamppu ja käsiraudat. Emäntä hääräili huoneessa kuin pyöreä, punainen aurinko tullen mennen, piirongin laatikosta otti hän sokurit, lusikat ja kupposet ja asetti ne pöydälle.

"Hohhoo, kun sitä väsyttääkin, eipä ole tämä nimismiehen virka mikään hauska toimi, koiranvirka se on, nouse vaan, vaikket tahtoisikaan, lämpimältä vuoteeltasi sydänyöhön, viluun ja tuiskuun, koiran virka, koiran virka!" Siinä samassa näkyi jo hymyilevä emäntä kiiluvine kahvipannuineen. Iloisesti se pannu höyrysi siinä pöydällä, oikeinpa sieramia kutkutti suloinen tuoksu, siinä oli jotain esimakua paremmasta, joka tuleva oli… Klemola kaatoi kupit puolilleen kahvia.

"Täällä olis kermaa, herra vallesmanni, hehhee, pikku rohvaistus ennen ottelua, hehhee", ja lautamies kiskoi sängyn alta pärevasusta paloviinapullonsa. Vallesmanni alkoi jo päästä aamuisesta kohmelostaan, puolikuppisia kun laitettiin, ja Klemolan muori toi uudet kahvit sisälle juuri kun pärevasun sisällys teki loppuaan. Silloin veti vallesmanni salaperäisesti vilkuttaen toista silmäänsä esille kaksi rommipulloansa. "Tässä olisi vielä pari 'kremotattaria', joiden kylessä ei ole lain sinettiä."

Jutellen, juoden kului aika, puhuttiin pitäjän asioista, ja kremotattaritkin saivat tehdä seuraa pärevasulle, "pöydän alla nuokkuivat siellä kuin uniset lautamiehet tyhjin vatsoin käräjätuvassa", kuten vallesmanni lausui. Lautamies Klemola hieroi akkunalasin hikeä kämmenellään, joten siihen tuli näköaukko ja sanoi tönäyttäen jo tuttavallisesti vallesmannia kylkeen.

"Katsoopa, herra valleksmanni, tuossa on Paalajärvi kaikessa uljuudessaan, ja tuolla tuon niemekkeen takana näkyy Kuhansaari, voitte nähdä savunkin, joka kiertelee puiden lomista ilmaan. Siellä ne Ruokolaiset parasta kättä korpiroinaa polttavat." Äkkiä selvisi vallesmannillekin retken oikea tarkoitus, vähällähän sen olikin ollut unohtaa, nyt kiirehteli hän sitä kiihkeämmin lähtöä.

"Ee-ei, on jo aika taas lähteä!"

Niin ja näin sitä päästiin pihalle. Vaikka Klemola jo oli asustanut parikymmentä vuotta talossaan ja siis tunsi kaikki sen loukot ja sopet, ei hän ensi hädässä tahtonut keksiä porstuansa ovea. Käsiraudat ja pamput ne unohtuivat kuin sattumalta kamarin peränurkkaan. Kolmisin miesjoukoin kulkea tömähyteltiin pellon pientaretta ja siitä niittypolulle.

Kaksi kertaa siltavouti oli pudota musahtanut pelto-ojaan, liukashan se oli liejuinen tie, kun oli satanut koko edellisen päivän. Niitun keskellä oli lato.

"Me-mennään latoon", soperteli vallesmanni, "niin et-ettei ne sieltä saa-saarelta huo-huomaa meitä!"

Nyt koko seurue istua kökötti ladon suulla kuin ukkosen pelästyttämät, sateesta märät varikset tylsästi tuijottaen toinen toisiinsa.

"Ko-kolmas kom-m-ea kukku!" änkötti vallesmanni ja kiskoi typerästi virnistellen povestaan toisen kremotattarinsa. Klemolaa vaivasi satunnainen väsymys, ja hän oli niin onnettoman näköinen, että toisia se hiukan nauratti ja kas, nyt se lautamies kellistyi ladon lattialle heinätukolle, toinen kylki seinää vastaan, eikä häntä saatu ylös vaikka Kepuli nipisteli voimansa takaa nenännipukasta, jäi siihen vaan makaamaan kuin kuollut.

"Jääköön siihen", höpisi Kepuli, "mutta missä on vene?"

"Tu-tuolla nie-nie (Kepuli nieli kulauksensa) niemen nenässä!"

"Ryypätään tämä ja s-s-s-sitte taas Kuhansaa-reen, ky-kyllä me kah-renkin ne-ne kukistamme, ky-kyllä."

Mutta ensin oli rommikulta kukistettava ja kun se oli kukistettu, oli siltavoutikin kukistettu ja hänen päänsä vaipui Klemolan saapasvarsia vastaan. Eihän vallesmanni saanut häntä järkiinsä vaikka huusi ja ähki pamppunsa ja virkavaltansa nimessä. Alempi virkamies ei tällä kertaa ottanut kuuleviin korviinsa päämiehensä uhkauksia, kiskoi vaan hirsiä siinä yhdessä Klemolan kanssa.

"S—n ss-sika", puhui vallesmanni kuin unissaan ja kopeloi ulos ladosta.

Laahustellen ja heiluen haparoi vallesmanni rantaa kohti. "Tu-turkin punanen! no, jalkani suo-r-r-raan — hi-hitto vie, olenhan minä vallesman-nni."

Pitkillä metsästyssaappaillaan tallusteli hän rannalla.

"Ky-kyllä minä teille Kuh-kuhansaaressa!"

Plits, plats. Vesi roiskui ja muta sinkui hänen ympärillään. Vallesmannin saappaat tarttuivat liejuun kiinni. "Öh, ah, uh, irti sanon, sinä pe-peeveli!"

Koettaessan irroittaa saapastaan liejusta ja mudasta pyristellessään kaatui hän lietteiseen veteen. Savisena kuin ruukintekijä kaalasi nyt vallesmanni veden tunkeutuessa saapasvarsista sisään.

"Uh, uh!" puhisi hän tavan takaa ja jopa hän vihdoinkin sai veneen kokasta kiinni ja työnsi sen järvelle. Toinen jalkansa oli vedessä, mutta yrittäessään vetää sitä veneen laidan yli, romahti hän seljälleen veneen pohjalle, ja tuuli kuljetti venettä loitommalle… Monen vaivan ja vastuksen jälkeen istuu hän tuhdolla ja soutelee arviokauppaa kuin unissakävijä, tietämättä minne vene soljuu, josko rantaan vaiko ulapalle. Vene kieppuu sinne tänne, milloin ympäri ja taasen eteenpäin. Harhailtuaan näin vesillä jonkun aikaa, katse itsepäisesti kiinnitettynä peräkeulaan, kuulee hän huutoja tietämättä mistä.

"Hoi, valleksmanni, hoi, tännepäin!"

Vallesmanni käänsi päänsä ääntä kohden ja huomasi sameilla silmillään mustia liikkuvia olentoja, jotka siirtyivät rannalla pensaikosta pensaikkoon. Hän sai uutta intoa ja äkkinäisesti tempoen, ponnistellen oikein karhun voimalla kieppui vene milloin syrjään milloin suoraan, ja hän läheni yhä noita mustia rannnalla liikkuvia olentoja.

"Kalastamassako se valleksmanni nyt on?" huuteli mies saaren lahtipoukamasta.

"Hohoi, valleksmanni! Tänne, tänne, tuolla niemen käressä ne uhkeimmat hauit tepastelevat, mutta missä ne onkineuvot…?"

"Eihän valleksmannilla ole edes pamppuakaan."

"Mitä sinä livertelet, huvikseenhan se valleksmanni näetkös soutelee, se tekee hyvää hänen lihavalle vatsalleen, hahhaa", keskeytti toinen punamekkoinen mies. Vitkaan lähestyi vene Kuhansaaren rantaa, ja punamekkoinen mies kiskoi sen maalle niin rivakasti, että vene jyskyi joka liitteessään, ja vallesmanni pyllyili tönäyksestä tuhdon alle. "Siinäpä se pitäjän valleksmanni on kaikessa komeudessaan! Mikä kunnia meille ja viinapannuillemme. Hei, pojat! Nostakaa valleksmanni hartioillenne ja sitten metsään, valleksmannista me vielä teemme oivan viinankeittäjän, että jos joskus maailmassa tämä sama saisi passit harmaalle paperille, niin onhan sillä sitten joku ammatti, jolla voi elää kihnutella." Sama mies joka näin puhui, lähestyi nyt vallesmannia ja painoi hänen virkalakkinsa korviin saakka. Riemusaatossa kuleteltiin pitäjän nimismies potkimisistaan ja huudoistaan huolimatta ja asetettiin kivelle istumaan, jolle hän kykertyi.

"Missä siltavouti?", ivaili taas punamekkoinen.

"Se meni kai käsirautoja hakemaan", tuumi toinen.

"No mikseikäs se valleksmanni nai, vanhana poikana se vaan oleilee kuin ikäkulu kasakkihepo ilman kauroja!"

"Älähän nyt suututa meidän arvoisaa valleksmanniamme; etkö tiedä, että hän on kihloissa itse pirun sisarentyttären kanssa."

"Mutta hiiessä pojat, kuinka sallisimme kunniavieraamme kivellä istua, viinapannun niskaan koko komeus!"

Väsynyt vallesmanni asetettiin eräälle vielä käyttämättömälle pannulle.

"Miten se valleksmanni jaksaa nyt siellä?"

"Minä, minä o-o-len val-val-vallesmanni —!", soperteli nimismies.

"Me tiedämme sen, ja se sana on meille pyhä. Mutta, hei, miehet, eihän vieras vielä ole saanut maistella aarteitamme, vaikka pakiparaastaan sitä varten tänne läksi!"

Takaapäin lähestyi silloin muuan ruokolainen, sieppasi lipin, täytti sen kuumalla nesteellä ja asetti sen sitten hänen käteensä ja sanoi:

"Mitäs muuta, sano puotipoika, pisti taas sokerin suuhunsa".

Vallesmanni katseli sameilla silmillään lippiä ja nosti sen vaistomaisesti huulilleen. Tulet leimusivat alhaalla, ja savu kaarteli pitkin männyn runkoja.

"Hoi, valleksmanni! Miltäs maistui! Katsokaapa, miten veneenne purjehtii ilman kapteenia ja väestöä enkelsmannin vesillä, tuolla, tuolla. Se kait etsii isäntäänsä, laine jo vei sen kotirantaan ilmoittamaan lautamies Klemolalle, että täällä se valleksmanni vain viinoja juo ja viinoja polttelee eikä ehdi nyt tällä erää kotiinsa, ei tänään eikä edes huomiseksikaan."

Nyt muodostivat kaikki miehet piirin vallesmannin pannun ympärillä, mustat kekäleet savusivat heidän käsissään, ja vallaton piirileikki alkoi. He lauloivat:

Vallesmanni kun häitä viettää, kuka morsian olla saa? Viinapannu vaan, viinapannu vaan.

Jo nyökkyili vallesmannin pää, hän vaipui vähitellen uneen. Ruokolaiset astuivat veneisiinsä ja soutivat pois. Naurua ja puhetta kuului kauvan järveltä. — Tuuli ei liikuttanut puunoksaakaan, kaikki oli hiljaista ja rauhallista, ja vallesmanni veti tyyntä untaan paljaan taivaan alla korkeassa asemassaan. Sieltä hän hiljalleen luisui nurmelle, jolle jäi makaamaan. Hän nukkui yksin Kuhansaaressa, ei kukaan häirinnyt häntä.

Illemmalla heräsi vallesmanni. Hän aukaisi sameat silmänsä, katseli ympärilleen, ja hämärät muistot päivän tapahtumista alkoivat risteillä hänen päässänsä. Varovasti kömpi hän jaloilleen ja alkoi kävellä pitkin saarta. Hänen tuskansa alkoi kasvaa, kun hän huomasi, ettei venettä ollut missään. "Sen vietävät, ovat lykänneet veneen vesille!" mumisi hän.

Armahtavainen kalavaari hänet vihdoin keksi rannalla huutamassa. Vallesmannin huulet olivat huutamisesta ihan siniset. — —

Viikon kuluttua sai vallesmanni lautamiehen kautta haasteen käräjiin viinanpoltosta ja juopumuksesta. Hän säikähtyi niin, että luuli menettävänsä virkansa. Mutta haaste oli vaan pilantekoa, se peruutettiin. — Mutta sen koommin vallesmanni alkoi vähemmin ryypiskellä. Ja aina kun hän maantiellä tapasi jonkun Ruokolan miehistä, käänsi hän päänsä toisaalle ikäänkuin olisi tarkastellut, josko maantien ojat olivat lainmukaisessa kunnossa.

1896.