INKERI JA YRJÄNÄRITARI

Ihanista ihanin prinsessa Inkeri istui tornissa ja itki. Ja kaukaisten seutujen ritarit ja linnaherrat tulivat ratsain, tulivat välkkyvissä vaunuissa ja kajahuttivat torviansa linnan pihalla. He polvistuivat hänen jalkojensa juurelle ja asettivat kätensä sydämmelleen, mutta Inkeri käänsi heistä ihanat kasvonsa, sillä hän ei löytänyt heidän silmissänsä rakkautta. Siksi istui Inkeri tornissa ja itki, ja holvien alta kuului kosioritarien mässäilevä nauru. Mutta päivä paistoi hänen ruusukammioonsa, ja läpi lyijyakkunoiden kuului tarhasta kuninkaanlinnun levoton laulu, ja Inkeri tuli kummallisen iloiseksi, sillä hän oli nuori. Hän hymyili itseksensä, hiipi kuin varkain kirjatun arkkunsa luo, pukeutui hohtavan valkoiseen juhlahameeseensa, asetti pienen kruununsa kullankellertäville hiuksillensa ja hiipi sivuportaita linnan pihalle. Ja metsästä tulvehti häntä vastaan tuhansien kukkien tuoksu, ja suloisen suuri aavistus täytti hänen povensa:

Ja prinsessa ihana Inkeri, hän linnasta lehtohon astui, ne hienot, valkoiset huntunsa päät maan yrttikukissa kastui.

Hän istui lemmen lähteelle, sen pohjasta kruununsa loisti. "Missä viipyy prinssini pelvoton?" hän itkien hiljaa toisti.

Lohikäärme mereltä yöllä käy, päin linnaa se päänsä nostaa, kaikki ritarit vallilla vaalenee, ken prinsessain häpeän kostaa —?

Ja hetket lentää ja aatos käy, suur'ritari vuorilla viihtyy, kun on sydänyö, kun on sydänyö, ja meri mustaksi kiihtyy. —

Tuli vuorelta Yrjänäritari nuor', hänen silmänsä tulena säihkyi, hän neitoa katseli, katseli vaan, ja rintansa lemmessä läikkyi.

— "Mitä katselet prinsessa Inkeri, miks kruunu on päässä sulla?" — "Ma ootan suurta mun sulhoain, siks kruunu on päässä mulla."

— "Varo, ettei sun kruunusi putoa pois, vois veteinen viedä sen sulta!" — "On isällä toinen tornissan, se kirkkaampi on kuin kulta."

— "Jos sull' olis yksi lempi vaan, sen voisitko poijes antaa, jos sulhos ois onneton kulkija vain, joka harhaa meren rantaa?"

— "Niin antaisin molemmat kruununi mun ja mun lempeni ainoan, nuoren, jos sydän ois hällä suuri ain, ja hän lävistäis käärmeen kuoren.

Vaan ken olet ritari ryysyinen —?"

Sillä ryysyisellä kulkijaritarilla oli kirkaskärkinen keihäs ja punainen kantele. Hän oli usein katsellut kuolemata vasten silmiä, hän oli maaton ja mannuton, ei hänen sielunsa ryvennyt kultaisessa tomussa, siksi ei hänellä ollutkaan mitään menetettävää, ja hän kaipasi ainoastaan urotöitä ja rakkautta. Hän oli väsynyt keihääseen, vaikka se oli hiisissä hiottu ja sen lappeeseen oli kirjaeltu hänen sukunsa suuri tarina. Mutta hän oli siihen väsynyt sillä: "mitä keihäällä, jollei maailmassa ole tekoja, joiden eteen kannattaa kuolla!" niin oli hän miettinyt yksin vuorilla vaeltaessaan. Hän oli väsynyt kanteleeseen vaikka Jumala oli siihen soinnut sovittanut sillä: "mitä kanteleella, jollei sen ääntä kuuntele nainen, joka rakkaudesta vapisee!", niin hän oli myöskin ajatellut.

Yrjänä ylevä ritari toi tullessaan vuorelta havun ja pihkan hajun, ja hänen silmissänsä oli jotakin villiä, vienoa ja rohkeata. Ja Inkeri, joka lähteellä istui, tunsi kummallisen polton suonissaan ennenkuin hän edes oli katseensa ritariin luonut. Ja heidän silmänsä yhtyivät pitkään, iloiseen hyväilyyn, ja heidän verensä karkeli kuin etelämaan häissä kitaran mukaan.

Ja ritari puhui: "Minä näen sinun silmiesi surun. Ihanammat ovat silmäsi kuin pohjantähden välke tunturi-iljangolla, olet rakas minulle, rakkaampi kuin kanteleeni kultainen helkytys ja keihääni puhdas kalske, kun sankariunelmissa aatokseni ailakoi. Ja minun rinnassani on kuin lumivyöry, joka vieriessään sulaa kevätsäteissä ja myllertäen murskaa kaikki tieltänsä, kaataa kirkot ja murtaa louhet ja linnat. — Sun isäsi linna on minulle kuin ilmalinna, ja sinun kruunusi kuin tunturiaavikolla eksyttävä virvatuli, johon en luota. Minä haluan Inkeriä, unteni kukkaa ja kruunua, minä janoan sinun sieluasi ja minä rakastan myös ihanaa ruumistasi, jossa tahtoisin sydämmesi minulle ikuisesti säilyvän. Sano, tahdotko armaasti kiehtoa kaulaani kätesi, joka on kuin rotkon raunioilla kasvava valkoruusu, minä tahdon ja minä voin viedä sinut korkeimmalle tunturille ja minä näytän sinulle maailmoja, joita ei kuoleva silmäsi koskaan ole nähnyt!"

Ja Inkeri katseli lähteen kukkia ja kuiskasi:

"Sinä et ole minulle vieras vaikken sinua ennen nähnyt, ja sun äänesi on minulle kuin urkujen humina, koska iloisin olen. Sinusta puhuu voima vai oletko teeskentelevä valhe itse tai vuoren hiisi. Ei, ei, pyyhi huuliltani pahat sanani ja anna niiden lentää maailman äärimpään sopukkaan, josta eivät koskaan saa palata! Elämä on minut katkeraksi tehnyt. Jos sinun voimasi viihtyy heikoissa haaveissa, silloin en sinuun luota. Minun rakkauteni kulkee koston kautta. — Kaksi siskoani on lohikäärme vienyt, meren kitaan tuo kovan onnen kummitus ne vei, eikä meri ole ilmaissut salaisuutta, joka on koko valtakunnan kirous. En kestä nähdä isäni vanhoja kyyneleitä, hänen päänsä on jo lumivalkoinen, ja hänen sielussansa käy ikuinen ikävyys. Ja ensi yönä on minun vuoroni. Keskiyön aikaan kuulet kummallisen kohinan, joka on salaperäinen kuin kuolema, kuu nousee tulipunaisena aalloista ja valaisee merellä liikkuvan hirviön suomukarvaista jättiläisselkää. Silloin istun minä valkeissa vaatteissani rannan kivellä ja itken, itken kuin sydän pakahtuisi, itken siskoja, isääni, nuorta elämääni ja rakkauteni kevättä, joka ei koskaan tullut."

Yrjänä ritari oli mykkä. Äkkiä hän kääntyi ja katosi vuorelle, ja hänen askeliensa kaiku koski Inkerin rintaan ikäänkuin sotaratsujen kaviot olisivat sitä polkeneet. Hän katseli kauan ja oudosti ritarin jälkeen, taittoi lähteeltä kukan, astui linnalle ja hän kulki kuin ruumissaatossa.

Mutta tunturin palteella istui Yrjänä, ylevä riarit keihästä hioen ja sen terää hän voiteli myrkkyvoiteilla, joiden taikavoiman hän yksin tunsi. Neitsyt Maariaa rukoillen hän oli poiminut ne yrtit, joiden vaarallisista nesteistä hän voiteensa oli valmistanut. Nyt hän oli iloinen kuin taivaalla terhentelevä merikotka, hän lauleli raikkaasti ja rohkeasti. Nousi paadelle, ja muotonsa musteni. Tulessa katse tähysti hän merelle, hän pui suurta suonista nyrkkiänsä ja kevyesti kuin sulkaa heilutti hän raskasta rautakeihästänsä. Kiljahtaen syöksähti hän kiveltä, ja hänen otsasuonensa pullistuivat ja ohimonsa soitti, sillä hän aaltoili oman voimansa huumeessa. Hän kiskoi paasia ja vieritteli niitä alas, kumahtaen ponnahtivat ne kiviportaalta kiviportaalle alas, ja tunturin seinät nauroivat onttoa nauruansa. Ja hän kurottausi yli kuilun ja katseli riemulla, miten paadet lentelivät alas jyrkänteitä suin päin mereen molskahdellen ja vyöryten nostaen valkoisia vesipatsaita ilmaan. Se oli hänen soittoansa, ja hän jatkoi jättiläiskeilipeliänsä kunnes ilta oli käsissä. Silloin astui hän iloisesti merelle viettävää vuorta alas ja hän huusi kautta myrskyn: "Oi, miten elämä on suuri ja ihana, sen eteen kannattaa kaatua, Inkeri on minulle uusi elämä ja nyt kamppailen vaikka itse kuoleman kanssa!"

Kuu nousi, ja sen sarvet olivat kuin tulikekäleitä, suhahtaen lensivät yölepakot loukoistansa, ja niiden nahkaiset siivet kahahtivat kamalasti, niiden hää-ilta oli tullut. Korppikotkat huhuilivat onkaloista, mutta meri oli kuin kiljuva villikissa. Se voihki ja vongersi rantakallioita vasten, ja sen syvästä rinnasta kuului kuin hätähuutoja ja mustaa mutinaa ikäänkuin sen pohjalla lepäävät haaksirikkoiset olisivat nousseet vetisiltä vuoteiltaan itkemään. Ja kaikki ilman hengettäret pääsivät lukituista luolistansa ja meri heitti suustaan vaahtoa kuin hirmuinen, hullu äiti. — Mutta linnan laaksossa soivat kaikki kirkonkellot, munkit kulkivat ristilippuinensa juhlamenoissa ympäri kirkon ja monstranssi välkkyi: Ave Maria, sancta tua…

Oli sydänyö. Rannalla istui Inkeri kalpeampana kuin kesäinen kuu ja kuun valaisema lilja, istui kädet ristissä rinnalla ja rukoili: Ave Maria, sancta tua… Mutta mereltä kuului kuin ukkosen repivä ramina. Syvää, valkoista vakoa kyntäen tuli lohikäärme, ja sen suomuinen pursto pieksi vihassa merta. Se oksensi suustansa viheriäistä vaahtoa ja keltaista limaa, ja sen kiljunta oli kuin tuhansien vesikoirien kiljunta. Se sukelsi taivaanrannasta esiin kuin ruma ryövärihaaksi, jonka mastossa punainen lippu liehuu, ja sen kiljuva kita oli isompi kuin pyhitetty temppelin ovi. Se vyöri raskaasti rannalle, missä Inkeri istui, ja sen silmissä oli helvetillinen lieska. Se jäi tahmaisille käpälillensä loikomaan ja katseli Inkeriä kiduttaen katseellaan suloista saalistansa. Niin se oli kahden prinsessan murha-yönäkin lojunut valkoisella sannalla, oli silmillänsä ahminut ja vetänyt luoksensa kuin viekas vesihiisi itsepillaajaa. Siinä se oli odottanut aamuhetkeen saakka kunnes kuu oli vaeltanut valkeimmille maille ja tähdet hävystä himmenneet sinisiin avaruuksiinsa. Siinä ne valkoiset prinsessatkin olivat istuneet vavisten, rukoillen ja vihdoin syöksyneet viheriäisen saatanansilmän lumouksesta mustaan kitaan.

Inkeri oli kuin jäästä jähmettynyt, rukous kuoli hänen huulillensa, hän katsoi kauhun ja epätoivon tuskalla kerran kotiaan, toisen kerran vuorelle ja jäi tuijottamaan viheriäisiä silmiä, jotka polttivat ja pistivät hänen sieluansa. Ja hänestä tuntui ikäänkuin taivaalle olisi noussut musta aurinko, joka pimensi koko maailman. Ja hän tunsi kallistuvansa ja hän tahtoi huutaa mutta kielensä oli kuin kitalakeen naulittu. — Silloin kuuli hän ammottavasta kidasta pelottavan parahduksen ja päänsä päältä ilmassa lentävän keihään suhahduksen, ja sen kärjen välke valkaisi mustaa yötä ja häikäisi hänen silmiänsä. Hän näki, miten vihreät silmät hänen edessänsä pyörivät kuin kehää kiitävät tulikielet, jotka sammuivat. Musta kita työnsi sankkaa sauhua, sinistä visvaa, ja katku täytti ilman.

Aranhellä ja voimasta vapiseva käsi kietoutui Inkerin varrelle, hän tunsi lepäävänsä jotain suurta ja lämpöistä vasten ja hän leijui kuin untuvalaivassa läpi avaruuksien, ja tähdet lauloivat hänelle kehtolaulua.

Hän heräsi omassa ruusukammiossaan korkealla sinisilkkisellä vuoteellaan ja lepäili raukeasti. Ja hän kuunteli kirkosta kaikuvaa kiitoshymniä, kuuli isänsä ilosta itkevän, kuuli varovaisia naisaskelia kivilattialla ja hän näki ympärillänsä vain hilpeitä kasvoja. Mutta vakavana seisoi hänen vierellänsä ritari, ja hänen silmissänsä paloi syvä, sammumaton rakkaus, ikuisten unelmien kaikkivoipa valta ja elämä. Ja Inkeri nukkui ihanasti hymyillen, ja hänen terve unensa oli kuin kulkua kukkapoluilla, kun tunturileivot laulavat ensi vuokolle, ja päivä käy yli siintävien, kimmeltävien vuorien.

Tämä oli tarina Inkeri neidosta ja kulkijaritarista ylevästä Yrjänästä, joka tuli lemmenlähteelle, sillä siksi sitä senjälkeen kutsuttiin. Miksi minä laulaisin siitä, että Yrjänä ylevä sai päähänsä kultaisen kruunun, jota vanhassa tornissa säilytettiin, sillä kruunut painavat ja valtikat vaihtuvat? Mutta kummallisinta tässä tarinassa on se, ettei heidän rakkautensa rauennut vaan kasvoi päivä päivältä kuin lemmen palava puu autuuden aholla.