KEIRA JA SVAKKO

Ison tunturijärven rannalla asui kaksi lappalaista. Karsain silmin katseli ruma Svakko kotansa kynnykseltä vastapäisellä rannalla asuvan Keiran kotaa, josta siniutuinen sauhu rihman tavoin nousi räppänästä ilmaan. Svakko oli rikas, ja sadat poronsarvet kiilsivät sataoksaisen vaivaismännikön tavoin revontulten häikäisevässä valossa. Mutta Keira oli köyhä eikä hänellä ollut kuin muutama poro, joista yksi oli valkoinen. Sillä lempiporollaan hän huumaavassa lennossa ajeli tunturia ylös, tunturia alas. Eikä kukaan heittänyt suopunkiaan villipetran sarvien ympäri niin taitavasti kuin Keira. Hilpeäsilmäinen hän oli, vikkelä kuin tunturinäätä, ja vaikka Svakko taudin turmat lähetti hänen karjaansa, kalaparvet noitui hänen verkoistaan, ei Keira sentähden muotoansa muuttanut, pyydysti vain uusia villipetroja ja etsi uusia salaisia kalahautoja. Sillävälin Svakko kulki aitassansa ja katseli huuhkajasilmillään aarteitansa. Mutta Keiran iloinen sydän ikävöi helohempeätä, ruskeapovista naista ja hän huokaili Lapin pitkän yön hiljaisessa hämärässä kotansa kynnyksellä.

Mutta kerran toi Keira valkoisella porollaan suloisen, ihanan naisen, jonka silmissä oli lempeä välähdys ja kasvoilla suvisen yön kajastus. Kymmenen tunturin ja kymmenen hyllyvän rämeen takaa oli Keira hänet löytänyt tielle turtuneena, hangelle hukkuneena. Pulkkaansa oli hän naisensa nostanut, laulaen läiskäyttänyt nauhoilla ja helistimillä koristellulla hihnallaan valkoista poroa kyljelle, ja iloinen oli yksinäinen kujerruskulku ikäänkuin tunturit olisivat nyökänneet hupaisesti päällään, ja räiskyvät pohjanpalot hääsoihtujaan heilutelleet. Ja hän kantoi kaunoisensa kotaansa, sanoi häntä valkeaksi, pyhäksi porokseen, revontulilinnan kuningattareksi, päivän päilyväksi tyttäreksi.

Ja niin asuivat he armaan ajan kodassa, mutta Svakko kulki kademielin murmatellen, murjotellen ja päätti pyytää Keiran naista, armasta Anaraa itselleen. Hän hiipi Keiran kodan kohdalla, ripusti Vienan välkkyvät ketjut Anaran mustille kiharoille, mutta Anara heitti helyt järveen niin, että tunturiseinissä kuului hieno helinä.

"Sata valkoista poroa saat, Keira, jos annat minulle Anaran, sillä minä himoitsen hänen hurmaavata nuoruuttansa!", puhui Svakko.

"Vaikka antaisit kaiken kullan, mikä tunturin sisässä kiiltää, en sinulle Anaraa antaisi, kautta esi-isien ja kaikkien pyhien seitojen, sillä Anara on minulle suloisempi kuin hangella kiitävän valkean poron varjo, rakkaampi kuin päivän ensi kultasade jälkeen pitkän, peittävän, pimeän yön."

"Etkö sinä tiedä, että Anara on päivän tytär, sinun huoneesi on hatara, ja kun ensimmäinen päivänsäde pilkistää kotasi seinän raosta, katoaa hän lumottuna minun luokseni, sillä minun majani sisusta on musta kuin huuhkaimen pesä!" hähätti Svakko ja ajoi rämisevillä kulkusillaan, rumalla täplikkäällä porollaan kodalleen, ja tuntui kuin kaikki tunturit olisivat nauraneet onttoa hohotusta.

Mutta Keira nauroi Svakkon uhkauksille, porontaljoilla hän täytti kodan nurkat, tukki ja tivisti kaikki seinänraot, mutta lumotussa lemmenleikissään ei hän kuitenkaan huomannut pientä luuneulan silmän kokoista reikää räppänän alla; sillä silloin kaarsi yö kuin suuri, musta lepakon siipi yli laajan Lapinmaan. Mutta Anaran ja Keiran sydämmissä paistoi kultainen kevätpäivä.

Kerran kevätpuolella Anara ja Keira raukeina rinnatusten lepäsivät tulisijan riutuvassa valossa. Anara heräsi ja tunsi ikäänkuin pimeys olisi aaltoillut, ja sydän itki kuin noidannuolen satuttamana. Hän hypähti kiljahtaen pystyyn. Svakko seisoi kynnyksellä ja nosti karvaisille käsivarsilleen helohempeän Anaran. Ja kun Keira heräsi, oli Anara poissa, ja auringon hopeainen säde hiipi hyväillen hänen kasvoillensa.

Yötä päivää huuteli Keira metsässä, valkoisella porollaan hän kulki satojen sinisten vaarojen taakse, etsi suot, katsoi kankaat, kyseli kuulta, pyyteli puilta, vaan ei saanut vastausta ja surullisin sydämmin hän valitti: "Missä on minun valkea pyhä petrani, kultapilvien kuningattareni, kirkas päivän tyttäreni!" Tunturikulkijat ravistivat päätään ja osottivat sormella otsaansa. Hän on noiduttu, arvelivat he. Mutta hiljaisina suviöinä kuuli Keira järveltä kummallisen kauniin joutsenlaulun ikäänkuin Anara olisi itkenyt ja ikävöinyt. Mutta kun Keira kuutollaan souti ääntä kohden, huomasi; hän rannalla valkoisen kiven tai vaahdon, minkä hän oli joutseneksi luullut.

"Mitä sinä täältä etsit, Anara, sorea sorsasi on suohon sortunut, sumuihin sukeltanut!" ilkkui Svakko.

"Niin, Anara on alimpana suoportaana, kuollut on kaunikkini!" Ja Keira souti taas suru silmissä raukealle rannallensa.

Mutta kun pimeä talvi taas oli taittunut, ja päivänsäde pilkisti hänen kotaansa, muisti hän Svakkon uhkauksen, ja hänen ajatuksensa välähti. Hän tempasi kodan seinältä suksensa, sauhuvan sompansa hän työnsi erämaiden pohjattomaan kohtuun ja kiiti heimonsa kuulun tietäjän luo. Ja kun hän sieltä palasi, oli jo kesä kerinnyt hänen kotinsa kynnykselle, ja lämmin huuru höyryili kodan katolla. Ja pienessä paksussa pussissa oli hänellä taikakipenä, taivaantaaton tulukset, räiskyvän revontulen säihkyvä säkene. Sillä hän tuhoisi Svakkon, murtaisi mustan majan, jota yön henget vartioivat. Hän hioi kirveensä Hiiden tulta kirkkaammaksi ja hiipi yöllä Svakkon kodalle, päästi kipenän pussista ja hiveli sillä kirveensä terää. Taivaalle valahti yli vetelän vesaikon kamala kajastus, kun Keira kirveellään iski oven luiseen kamaraan. Hän tunkeutui sauhuvaan, löyhkäävään kotaan ja nosti taika-unessa, likaisella karvavuoteella nukkuvan Anaran ja syöksyi veteen. Sormin souteli hän valossa välkkyvälle järvelle. Mutta takaapäin kuului hirveä järisyttävä murina, kivet paukkuivat ja vanha tunturi vapisi. Rannalla raivoili Svakko liehuva pitkä parta tulessa, ja hänen musta varjonsa kuvastui kamalana palavaa kotaa vasten. Mutta Keira ja Anara kietoivat vapisevat käsivartensa suureen, viimeiseen syleilyyn, ja sammuvat katseet etsivät raukean iloisina toisiaan. Ilmassa kuului vasaman terävä, vinkuva suhahdus; noidan nuoli singahti läpi sydämmien. Svakko heitti jousensa tuleen, syöksyi karjuen palavaan kotaansa, hiiltyi pitkäksi laihaksi kekäleeksi.

Mutta siitä, mihin Anara ja Keira aaltoihin vaipuivat, nousi suvinen, lempeästi suhiseva, lehtoinen saari, ja siinä, missä musta Svakko hiiltyi, törröttää hämärästä suuri, musta, hirviön näköinen kallio, jota kaikki tunturikulkijat pelolla pakenevat.

Se oli tarina Anarasta, Keiran valkeasta, pyhästä peurasta, kirkkaasta päivän tyttärestä.