PYHÄSAAREN TARINA

Virski vihasilmä, mustamieli, mahtava Karjalan suur'pajari istui hovissaan karhuntaljoilla pöyhityssä peräpenkissään. Karvainen, suonikas käsi vasten pitkää leukaa istui Virski vihasilmä tuijotellen eteensä lattialle, missä mustalaismutshot huumaavasti karkeloivat, punaisissa nauhoissa heiluivat helyt niiden sinitummilla suortuvilla, vaskenruskeat, paljaat rinnat hohtivat soihtujen valossa, ja nurkasta kuului punaisten säkkipillien pehmeästi pelmuileva soitto. Ja Virskin polvilla lepäsi sorea Sulami, veren viehkeä papitar, kauniina kuin suloinen, syntinen syysyö, kun lemmenlehtojen varjot kutsuvat hekumaan. Sorea Sulami, romaneshelkansan päämiehen tytär!

"Ruoskaa soittajille, ontuvat orjat! Enemmän valoa, iloa, verta tuleen, tulta vereen!" huusi pajari ja heitti tinasarkkansa vasten soittajien kasvoja.

"Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen ihana, tule ruusukammiooni, missä ruusuiset aavistukset, suloinen veren suhina ilmassa kiertävät. Tule, hurmeen henki on päällesi tullut!" — Mutta pajari työnsi tylysti lempinaisensa luotaan, ja Sulamin musta silmä välähti kuin terävä tikari. — Äkkiä tuntui ikäänkuin savuavien Sainioiden valo olisi himmentynyt, ja säkkipillit olisivat pihahtaneet särkyvin sävelin. Ovipylvään varjoon ilmestyi mustaan kaapuun puettu mies.

"Veljeni, kustas tulet, kymmenyksiäkö kysyt?"

"En kysy kymmenyksiä, kysyn viljon veikkojani. Minne kadotit kaunoiseni, luunsa lepohon veisin, luostarin yrttitarhaan alle hiljaisen halavan."

"Erähän eksyivät, katosivat karhun kierroksessa!"

"Sen sanot sanoaksesi. Olisi edes hivus hangella, veren jälki jäkälässä!"

"Kaarsin karhua, en veljiäni; syyni taivaalle sovitin, luovutin sun luostarille."

"Pelkäsit pimeää ääntä, omaa lihaa onnetonta."

"Korea kuopus! Heitä huono lemmon leikki!"

"Valvattini, vanhin veljyeni! Viisi on veripilkkua silmässäsi."

"Viinistä veressä silmä!"

"Viisi on tahraa vaatteessasi."

"Makasin marjamättähällä."

"Sen varsin valehtelet, tapoit taattoni siemenen, surmasit sukuni suuren."

"Teen tiliä itselleni en muille, en maitosuille!"

"Kuule siis kirkkoni kirous!"

"Heitän sen kohden kasvojasi, kerronpa surman sanomat, kerron kaikki keihäälläni, siinä on vanha vastaukseni, kirkon korppi, musta munkki, syöksen sen sydänalahan!"

Virski tempasi seinältä karhunkeihään.

"Oi, veljyeni, kivikova on sydän sinulla, kova kuin musta timantti!"

"Ei sitä valkaise taivaan tahko!" karjaisi Virski vihasilmä ja heitti mustaan kaapuun. Musta veli näytti pilkkua seinässä, missä verinen keihäänkärki vielä värisi.

"Viitenä kesänä viisi kertaa pitää sinun pyhään porttiin kolkuttaman ennenkuin sen saranat narisevat. En rauhaa saa rukouksissani, löydä en lepoa haudassani ennenkuin löydät sielusi, ota soihtu, käy, etsi sielusi säveltä!" horjuen kohotti munkki kätensä. Kiljaisten silloin Sulami juoksi hänen luoksensa ja levitti mustat hiuksensa hänen ylitsensä. Säkkipillit päästivät kuin hätähuudon, ja sainiot sammuivat, mustalaiset syöksyivät soittolavalta. Kun soihdut taas roihuivat, oli Sulami poissa, poissa musta veli.

* * * * *

Virski vihasilmä kavahti yöllä kaukaiseen ääneen: "käy, etsi sielusi säveltä, käy, etsi sielusi säveltä!" Ja hän oli näkevinänsä vuoteen vieressä hahmon, joka suli läikkyvään pimeyteen. Vai oliko hän herännyt omaan ääneensä? Hän hiveli käsillään vierusvuodetta, jonka yläpuolella poimuili kultalangoista kudottu ryijytaivas keltaisine tähtineen ja hän kuiskasi yöhön: "ah, ihanaiseni, missä olet, mun sydämmeni ikävöi sinua, katso, vuoteessasi on vielä lämmin notko, missä sinun povesi on levännyt, ja peili on himmeä sinun hengestäsi. Minun sydämmeni on kuin peili, jonka sinä olet himmentänyt, tule tulijoutsen, ilorinta, ja kirkasta sydämmeni, sillä siellä on pimeys!" Hän sytytti sainion ja kulki vierastupaan ja istui korkeaan, eläinkuvilla leikeltyyn tuoliinsa. Myrskyn villikissat naukuivat ikkunakomeroissa, ja kaukaa mereltä kuului karhea murina. Virski katseli veritahraa seinällä ja kuta kauvemmin hän sitä katseli, sitä punaisemmaksi se muuttui, veripilkut tanssivat hänen silmissään, hän sulki silmänsä, tahra seinällä loisti kuin punainen pallo. Sainio putosi lattialle ja sammui. Ja Virskistä tuntui ikäänkuin hän istuisi korkealla Kaarnan kalliolla ja katselisi punertavaa ilta-aurinkoa. Äkkijyrkästi kapeni vuori kuin karjun selkä suin päin synkkään syvyyteen, vaarallinen oli paikka metsästäjälle, lohkareet irtautuivat siinä jalan alta ja viskasivat uhmaavan urhon kammottavaan kuiluun.

Virski nosti torven huulilleen ja päästi ilmoille iloisen, maanivan toitotuksen. Satakertaisina kantoivat sen kaijun viekkaat tyttäret pitkin jylhiä vuoren harjanteita, kaukaa metsästä kuului iloinen vastaus, jo kuului hevosien sieramien pärskynä ja kavioiden kopse, ja huumaavaa vauhtia kiiti ohitse ratsastaja ja katosi kuiluun. Neljänä iltana istui Virski kalliolla ja kuihutteli torvellaan, ja joka kerta kannusti sotisopainen ratsastaja ja suistui syvyyteen. Mutta viidentenä iltana ratsasti varovasti vainuen viides ratsastaja välkkyvä miekka kädessä. Hänen hevosensa karkasi pystyyn, etukaviot korkealla ilmassa romahti se onkaloon, mutta ratsastaja hyppäsi kalliolle.

"Katala Virski, velivainooja!"

"Niin, mustat korpit, minä vihaan ja vainoon teitä. Perintöni poljitte, miehuuteni masensitte."

"Vastaa elämälläsi, epatto, veljeni olet surmannut!" huusi ratsastaja.

"Korpit vastatkoon kuilusta. Siellä sinäkin kohta koikut. Minä olin ruma ja rujo. Minun otsallani oli aina varjo, te myrkytitte minun mieleni, te syöksitte minut saastaan, hevospaimeneksi kytkitte sankarin siemenen!"

"Suden sydän sinulla oli, tapat vielä vienoisemme, korean kuopuksen, joka vitmissä nukkuu, kuole kavala!"

Ratsastaja iski häntä säilällä. Mutta Virski väijyi, väistyi ja nauroi: "hahhaa, katso taaksesi, paasi pakenee!" Veli katsoi taakseen ja Virski työnsi hänet sauvallaan syvyyteen. Hahhaa! Onkalosta kuului kirous. Hahhaa! Virski heräsi kylmässä linnasalissa. Hahhaa! nauroivat kaikki holvit ja lokerot.

Raivoissaan kulki Virski läpi huoneiden ja herätti hurjat jousimiehensä. Iso viinitynnöri kannettiin keskelle salia, ja hillitön mässäys alkoi. Kolme päivää jatkoi hän juominkeja. Kolmantena saapui sanansaattaja: "Mahtava pajari, suuri sota seisoo kynnyksellä, vainolaiset polttavat talot, ryöstävät naiset!"

"Ah, tulta ja verta, verta ja tulta, ne ovat minussa, minä niissä! Sulami sorea! Musta velikö sinut lumosi, kaikkosit kavala! Hiuksistasi sinut ratsuni kavioon sidon ja tanssitutan tantereella. Kun maata poljen, vapisee Viro ja Viena. Ylös linnakunta, tuhat tapparata, tuhat kalvan kantajata!"

Linnan portista karahutti Virski vihasilmä ratsullansa, ja tieltä kuului keihäiden ja kalpojen kalske.

* * * * *

Vuorelta vuorelle leimahtivat vainotulet, talosta taloon kulkivat sotikapulat. Mustalaisjoukon mukana oli rajakyliin tullut outo, sairas mies, hän lietsoi tulta nurkuviin mieliin, pyhään sotaan nosti hän miehet miekalliset. Meren rannalle metsälukkoon havumajoihin vietiin aarteet, ukot ja naiset. Veitset hampaiden välissä, tanassa keihäät kapuilivat vuorelaiset merestä nousevia vuoria kuin tunturisopulit kohti Virskin vinkuvia vasamoita. Salamana samosi Karjalan karju, hurjahammas, rautasuomuisessa sotapaidassa kullankarvaisella orhilla. Väkevä oli Virski vihasilmä, hän kynti verivakoja miekallansa, mutta aina kun vuorelaiset väsähtyivät, karahutti viidellä sysimustalla, kuutamo-otsaisella hevosella viisi mustaa ratsastajaa. Viisi välkkyvää säilää säkenöi heidän käsissään, haudan kylmyys lehahti heidän vaipoistansa, ja heidän silmänsä kiilsivät kuin siunattu multa. "Aaveratsastajat, veljeni varjot, ettekö näe niitä, lyökää päältä, lyökää alta, lyökää ristiin!" huusi hän harvenneille huoveilleen, jotka pakenivat pimeään metsään. Mustat miehet ajoivat hänet yhä kauvemmaksi, kuin näkymättömän käden kautta suistui hän satulasta. Hän seisoi yksin vuorella ja sen juurella nukkui yössä mahtava, mittaamaton meri tyynenä kuin lapsi oman äitinsä rinnoilla. Kuun hopeaisen sillan kimmeltävän kaaren alla välkkyi kultainen risti ilmassa, ja merestä nousi luostarin valkea muuri kuin valkoinen merenneito kultainen kruunu päässä.

"Sinä meren mirhamituoksuinen portto! Sinä olet liittoutunut minua vastaan, kirotut sinun viekkaan valkeat muurisi, kirotut pyhän malmikidan lörpöttelevät kielikellot ja kirottu sinun musta mahtisi!" mutisi Virski yössä. Hän katsoi maahan ja näki syvällä vuorenkattilan allaan, ja sen pohjasta kuului outo laulun hyrinä kuin kaukainen kaiku merentakaisilta itämailta, kumpuilevilta santa-aavikoilta jostain kamelinnahkaisesta paimenteltasta, kun santa salaperäisesti helisee yksinäisen palmun siimeksessä. Hän astui alas vuoripolkua ja hämärässä tuli häntä vastaan nainen, joka kantoi vesiruukkua. Virski siirsi hunnun hänen silmiltään, ja veri syöksähti kuin tuli hänen silmiinsä.

"Ah, Sulami, sinä täällä ihanaiseni, ilosilmäiseni! Miksi karkasit kyyhkyläinen, pelästyitkö keihästäni, kiihkoani? Tule minun kanssani, sinä olet ottanut taas minun sydämmeni, yhdellä ainoalla katseella sinä olet sen ottanut, katso, en minä ole vihainen. Mutta kenelle sinä vettä kannat?

"Ah, unissani olen sinulle sylini avannut, mutta pimeys minut piiritti, valveilla olen sinua kysynyt mutta sinä et suuta antanut. Mutta kelle sinä vettä kannat? Sinä olet mykkä kuin yö. Ken on havumajassa?"

"Kuninkaiseni, älä mene, kultaiseni, isäni on sairas, mene pois, kuule, vasamat vinkuvat vesaikossa, väkesi voima vaipuu."

"Sulami, minä tahdon tietää, kenelle sinä vettä kannat!"

Virski syöksyi majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänen huotransa hurmeessa. Kylmästi sanoi hän: "nyt minä tiedän, kenelle sinä vettä kannat. Mustaa veljeä ei enää koskaan janota." Mutta Sulami oli kadonnut, idän ihana loimu punoitti metsäharjan. Yli hiljaisten vesien vieri luostarikellojen hiutuva ääni.

* * * * *

Virski vihasilmä kulki Kaarnan vuorelle, hänen tukkansa ei ollut enään sysimusta, hirmuisen tuskan talvi oli siihen lumihiuteita kylvänyt. Ja muistot tulivat, mustiin puettuina ne tulivat ja istuivat hänen ympärillensä, ja tumma harso oli niiden silmillä. Ne katselivat häntä niin tunkeilevasti ja nyökkäsivät hänelle päätään. — "Miksi te katselette minua?"

"Me tulimme sinun luoksesi, kun olit yksin, ennen sinä työnsit meidät aina luotasi, me luulimme, että sinä käskit meitä, herra."

"En minä ole käskenyt teitä, ratsastitteko vainoojieni selän takana?"

"Me olimme täällä ennen kuin sinä, kun sodasta palasit."

"Menkää, minä en tarvitse teitä, minä tahdon katsella, kuinka linnan raunion hehku taivaalle valuu!"

"Meidän on kylmä, me tahdomme lämmitellä raunion valossa", nauroivat muistot, "kun aseet kalskuivat, nuoret naiset, väkevä viina ja irstaat ilot, sadat veri-aatokset voimasi valtasivat, kaikkosimme linnan ullakolle, missä suuret yöhämähäkit kehräsivät hämäriä unelmia."

"Minä himoitsen rakkautta, ah, missä on Sulami, tuokaa hänet luokseni!"

"Katso, hän istuu vierelläsi, vaipuu suloisena valtaasi!"

"Minä en näe armastani silmilläni, ilmaa huuleni hapuilee. Te ilkutte minulle, kuoppasilmät. Nyt minä tiedän, veljeni on teidät lähettänyt minua vaivaamaan."

"Sinun veljesi? Veljesikö, jota Sulami salaa suuteli ja yrteillä haavoja voiteli?"

"Ihan niin! Ihana petos! Naaraskäärme! Mutta minä kostin, ah, kuinka suuri kosto kohottaa, kohottaa kuin tunturikotka korkealle yli pienien sikolampien, yli maanmyyrien pesien."

"Sinä vihasit kaikkia ja kaikki sinua."

"Mutta nyt minulla ei ole, ketä vihaisin. Ketä rakastaisin, en edes itseäni?"

"Rakasta meitä, herramme, me palvelemme sinua."

"Hahhaa! Olettepa sukkelia! Minun ympärilläni on niin hiljaista, että minä melkein sen kuulen, minun sisässäni on tyhjyys, pohjaton kuin onkalo allani, jonka suulla viisi korppia lentää."

"Kuule, tyhjyydestä huutavat veljesi! Kutsummeko heitä?"

"Kutsukaa! Ihanaa! Vihan vaisto elää vielä minussa, vaikka vihan salamat ovat sammuneet. Minä tahdon miekkailla veljeni varjojen kanssa ja voittaa, sitte minä katoan kuin kupla elämän mereen niin, ettei kukaan jälkiäni löydä. Menkää, minä en tarvitse teitä sitte enään koskaan!"

Salaperäisesti kohisi metsä, ja kuuset kumartuivat ikäänkuin joku olisi painanut niitä niskasta. Mutta murroksesta vuoren onkalosta ja laakson pohjasta kuului rautaketjujen kalina yli kivien ja kantojen ikäänkuin sadat moukarit olisivat takoneet vuoren korkeaan alasimeen. Sadat, suuret tulisilmäiset koirat juoksivat vuorenharjanteita, isot halaistut turvat maata nuuskien syöksyivät ne villissä vauhdissa, ja niiden hurja haukunta vyöryi harjulta harjulle täyttäen laakson pohjan helvetillisellä melulla, joka myllersi päistikkaa pitkin laakson seiniä, etsien ulospääsöä, ulvoen sukelsi se vuorenkattiloihin, kiipesi ylös jyrkkiä halkeamia, taasen alas ja katosi ahdasta solaa pitkin. Kaukaa se kiersi ja läheni Kaarnan vuorta ikäänkuin se olisi etsinyt onnetonta otusta, läheltä kuului jo helvetinkoirien kamala läähätys vuoren paltaalle, missä Virski seisoi miekka ojennettuna. Ja koirien jälestä ratsasti viisi varjoa, joiden käsissä säkenöi säilä kuin auringonsäde.

Kuilun partaalla seisoi Virski ja otteli viiden varjon kanssa, hän iski eteen, hän iski taakse, mutta aina varjot hänet ympäröivät, ja hän läheni yhä reunaa. Myrsky vonkui mustalla pohjalla, ja salamoiden loisteessa oli hän näkevinänsä mustilla harsoilla naamioittuja miehiä, vai olivatko ne valehtelevia yön varjoja. Ne väistyivät ja olivat samassa hänen kimpussaan, ne kävivät toisinaan pitkiksi kuin vuorenhuiput, toisinaan vaipuivat ne kainaloitaan myöden onkaloon, toisinaan kaviot iskivät tulta kalliosta. Hän oli haastelevinaan varjojensa kanssa, mutta mykkinä ne taitavasti väistivät hänen iskujansa. Vihdoin hän väsyi, näkymättömästä iskusta lensi silloin hänen miekkansa korkealle ilmaan ja putosi kilahtaen onkalon pohjaan. Hän vaipui maahan. Taasen rämisivät rautaketjut pitkin vuoren kapeata selkää, ja koko helvetinkoirien liuta hyökkäsi hänen ylitsensä ja katosi laaksoon. — Kun hän heräsi keskiyöllä, näki hän viisi loistavaa tähteä taivaalla, niiden viereen puhkesi pienempi kirkas tähti. Hän nousi ja hän tunsi, että hän oli kuin skorppiooneilla piesty. Hän oli muuttunut tuntemattomaksi. Hän katseli aamutähtiä ja muisti veljensä salaiset sanat: "ota soihtu, käy ja etsi sielusi säveltä!" — "Minä otan soihdun. Hyvää yötä, vuoret!" mumisi hän ja kulki kumarassa laaksoon. — Samaan aikaan haudattiin luostarin tarhaan mustan veljen ruumis, jonka munkit olivat löytäneet meren rannalta. Mutta kansan kesken kävi huhu, että Virski vihasilmä oli vaeltanut pyhälle maalle.

* * * * *

"Maailmalla oli sieluni, siellä se harhailee koditonna", ajatteli Virski vihasilmä, kulki maailman turhuuden turulle. Mutta siellä olivat kaikki ilveilijöitä. Ne teeskentelivät sellaista, jota heillä ei ollut tai peittivät valenaamarin alle sen, mikä oli heidän sisintä omaansa, hänen mielestänsä oli heidän naurunsa tuskallinen kasvojenväänne, ja itku muuttui iloiseksi irvistykseksi. Silloin kuuli hän joukon seasta naurua ja melua. Edellä tanssivat narrit, ja niiden vihreissä pipolakeissa kilisivät tiuvut, jälessä puolialastomat portot maalatuin poskin, juopuneet huovit ja löysä kansa, joka uteliaana katseli miestä, jota talutettiin nuorasta. Joukon mukana astui Virski pyövelinvuorelle. Kansankiihottaja nousi mestauslavalle ja puhui: "Oi, teitänne, hypyillä ja lainahelyillä te unohdatte uskon omaan itseenne. Hetkeksi minä lietsoin teihin sielun, mutta se sammui kuin laiskurin nuotio, minä nostin teidät valtoja vastaan, mutta te annoitte lihapatojen sieramianne kutkutella. Te saatte ryömiä, te saatte tuta piiskan polttavat iskut ja tulirautojen helvetilliset tuskat ennenkuin voitte nousta. Oi, teitänne!" Virski astui hänen luoksensa, valaisi häntä soihdullaan ja sanoi: "sinä, joka seisot kalman kasvojen edessä, sano, aavistatko, missä pajarin sielu on?" "Pajarin? Olet ainoa, joka sitä kysyt. En ole hänessä koskaan sielua tavannut. Hänen käskynhaltijansa on minut tuominnut. Kirottu olkoon hänen nimensä!" Löysä kansa vetäytyi kyyryyn, he katselivat pelokkaina ympärilleen peläten urkkivia korvia. Muuan portto astui silloin pajarin luo ja ilkkui: "sinä sielujen kamasaksa, osta minulta sieluni, jollei itselläsi ole, viisi kultarahaa vaadin vaan!" "Mene pois portto, sinä et ymmärrä minun janoani!" huusi pajari. "Sinä olet niin verenjanoisen näköinen, ja silmissäsi kasvaa verikukkia!" huusi portto. Ja löysä kansa hohotti: "hullu mies, joka etsii sielua", ja he karkoittivat hänet kirsikansydämmillä ja pähkinänkuorilla. Lavalla välähti mestauskirves.

"Ei soinut sieluni sävel ilveilijän tiuvussa eikä vangin kahleissa, ei ilon huumassa, ei voiman huudossa. Mistä minä etsin? Minä tunnen, ettei minussa ole kateutta eikä toivoa, ei katumusta eikä ilon tulvaa, minussa soi väritön, kaijuton tyhjyys. Minä tahdon käydä nukkujien ja väsyneitten majoihin." Ja hän otti soihtunsa ja kulki taittumattomia taipaleita kynnykseltä kynnykselle ja kyseli. Valtakunnan kaikkien tupien ovet aukenivat hänelle, sillä niissä ei ollut salpaa. Siellä ei enään pelätty kuolemaa eikä varkaita, väsymyksen varjo lankesi jokaisen porttipielen yli. Hän nosti soihtunsa nukkuvien kasvojen yli ja tarkasti niitä. Niin tuli hän majaan, jossa kuollut lapsi makasi kukitetussa kehdossa, nuori äiti istui sen vieressä ja lauloi kehtolaulua. "Sinun surusi on suuri, etkö huomaa, että lapsesi on kuollut?" sanoi pajari. "Minä liekutan hänen muistoansa!" sanoi äiti. "Sinä olet surulle antanut sielusi, minä tahdon keventää sen painoa, anna minulle surusi!" "En anna, suruni on minun ja se on suloinen." Hiljaa hiipi pajari yöhön ja sammutti sainionsa.

Hän tuli alhaiseen asuntoon, jonka portailla makasi nuori tyttö hiukset kasvojen yli hajotettuina. Tuvassa istui mykkänä vanha mies.

"Olet tyttäresi yölle vihkinyt!" sanoi pajari.

"Pajarin keihäsmies riisti hänen puhtautensa!"

"Olet antanut sydämmesi vihalle, anna vihasi minulle tai pajarille, hän kostaa puolestasi!"

"En anna, vihani pidän itse, pajari tallasi hänen äitinsä kunnian, pajarille en voi antaa omaa vihaani, eikä pajari voi kostaa itsellensä, sillä hän kulkee maita mantereita eikä tiedä, onko hänellä sielua. Hän tappoi kaikki veljensä, nuorimmankin, jota hän ennen rakasti, niiden varjot seuraavat nyt häntä, hän vihaa salassa niitä varjoja."

"Katso minua! Tunnetko minun, minä olen Virski vihasilmä."

"Nyt sinun tunnen, nyt sammui minussa vihani, katso, minä en voi antaa sinulle sielua. Sytytä soihtusi, päivä pakenee, ja varjot pitenevät!"

* * * * *

"Ennen iloitsin minä suuresti siitä, että minua vihattiin, nyt on sekin ilo sammunut", puhui pajari itsensä kanssa. "Viileä välinpitämättömyys kohtaa minua poluillani. Kuhunka minä kuljen? Sieluni säveltä en löytänyt surun kehtovirressä enkä epätoivon mykässä mutinassa. Ei onnea, ei onnettomuutta! Kylmä ijäisyys!" Virski vihasilmä kulki tietä pitkin, kaikkialla näki hän mustia ristinmerkkiä talojen seinissä. Hoippuvia ihmisiä tuli häntä vastaan ja kuolevia kulkureita makasi maantien ojissa. Hän valaisi heidän kasvojansa, hän kuunteli heidän viimeistä hengitystään ja etsi heidän silmistään viimeistä välkettä. Mutta kukaan ei välittänyt hänen kerjäävästä katseestaan, kullakin oli oma säveleensä, minkä he virittivät viimeisen kerran elämän kiitäville mielikuville.

"Minä tahdon kuolla, ehkä minä haudassa kuulen sieluni sävelen", huokasi hän ja tarttui kuolevan käteen, minkä rutto jo oli rumentanut. Hän vaelsi suurelle kentälle, missä hauturi kasaili ruumiita. "Kuule sinä kuoleman palvelija, minussa on taudin siemen, kaiva minulle hauta!"

"Ei ole minulla aikaa, eläthän vielä eikä sinulla taida olla ristiinkään ropoa, millä vaivani palkitset. Ihania aikoja! Viime vuosina olin nälkään kuolla, sillä ihmiset eivät muistaneet kuollakaan, ei silloin kuollut kirkon rottakaan, ihmiset vaan naivat ja laittoivat toisia ihmisiä maailmaan, jotka eivät niin äkisti kuole. Minun kyhmyselkäinen tyttäreni onnistui saamaan suurpajarin pyövelin yljäkseen, mutta kun minulla ei ollut myötäjäisiä antaa, niin se karkasi tataarien maalle, jossa sulttaani antaa hänelle enemmän työtä, nyt kun suurpajarikin on teillä tietämättömillä. Kunnon mies se pajari, laittoi tänne sodallaan rajantakaisen, tuhatjalkaisen ruton, nyt saan minä viisi päältä, kun hautaan, ja tyttärelleni hankin minä vielä neuvosherran."

"Sinä olet ainoa, joka ylistät pajaria, tee nyt hänelle viimeinen lepokammio!"

"Hiisi vie, mitäs sinä kujeilet, tee itse itsellesi hauta ja muista kuolla myös", sanoi hauturi ja nakkeli sääriluita aidan yli.

Virski alkoi kaivaa hautaa, ja kun se oli valmis, laskeutui hän sen pohjalle makaamaan. Kolme yötä kuunteli hän nakerrusta sivukammioissa ja tuulen vonkunaa hautaristiröykkiöissä. Mutta suuri Viikatemies ei istunut hänen hautansa partaalle asettaan hiomaan, vaan kulki ohitse kuutamon kultaista tietä. Kolmannen päivän aamulla tuli hauturi: "en minä kärsi valekuolleita valtakunnassani, kävisit vielä minua herättämässä niinkuin teki eräs varas, valevainaja, joka varasti samalla minun tyttäreni kihlasormuksen. Nouse ja ota soihtusi", sanoi hupainen hauturi ja heitti pääkallon hänen jälkeensä.

* * * * *

Virski vihasilmä kulki valtakunnan päähän ja kohtasi rajamaakuopassa vanhan, viisaan tietäjän. Sanaseppo seuloi sanojansa: "Sinä etsit sielusi sointua, Luojan lukkoa olemukseesi. Et sitä kansan kanteleesta löydä, et rahvaan raosta. Et ole sieluasi kansakunnalle antanut, väärin vannoen sen valtasit, sortanut olet sotihin, polkenut portaiksi majat, köyristänyt kylvömiehet, kuristanut naisten naurun. — Mene aarniometsään, ehkä löydät armahan ahon, siellä on kukkia kedolla, kullakin kukalla katse, kyynelhelmi terässänsä, jos oman katseesi katsot, aukeaa sielusi salat, mutta kavahda hengittämästä heteihin, korpi kimppuusi kävisi." — Virski kulki suuren aarniometsän ikuisessa hämärässä, ei sinne päivä pilkottanut, oksat näyttivät suurilta ihmiskäsiltä, jotka viittoivat viluisille poluille, ja juuret kyyryttivät kuin vesikäärmeet, ja latvat humisivat kuin salaperäiset harput. Kolmantena päivänä tunsi hän ihanan tuoksun, ja kun hän kolme yötä kulki yli kolmen vaskivuoren, aukeni eteen kultainen kunnas. Silkkilehtiset, hopeahohteiset pensaat, kultakuoriset puut kaareilivat vihreinä siltoina sen ylitse. Niitä kultaisia kunnaita aaltoili läpi väkevätuoksuisen, lumolemuisen metsän, ja tuoksu huumasi harhailijan niin, että hän vaipui kivelle, jossa kiilsi tuhansia, kultajyväisiä kiteitä. Ja notkossa uinaili unelmien umpilampi. Keskellä sen kuultavaa kalvoa solui kymmenen joutsenta, heleän keltaiset nokat yhdessä, kaarevat kaulat piirissä, valkoisista siivistä väreili rantaan kymmenen kirjavata juovaa, kymmenen hopeansiintoista sädettä, niin että joutsenet näyttivät valkoiselta auringolta. Ja sinisessä udussa lammen takana siniset liepeet ilmassa liehuen, hajahapsin hiukset kultalankoina päivänsäteisiin sulaen leijui kolme luonnotarta, ja niiden silmät siintivät kuin vienoimmat vuokot simapillien sinisen soiton tuutivassa tenhossa. Virski vihasilmä kumartui lymyilevän lähteen reunalle, se oli kuin sykkivä, poreileva sydän, ja sen sydänsuonet soiluivat maan kaukosyvistä uumenista, manan mustilta vesiltä. Hän näki kasvonsa sen kalvolla ja hän kauhistui omaa kuvaansa. Hänen silmänalustansa oli mustan vihreä kuin käärmeen nahka, ja hänen hiuksensa valuivat vihreän liman yli kuin harmaa hämähäkinverkko. Lähteen reunan alla kasvoi kummallisia kukkia, onnenongelma, kateudenkarva, lemmenlieto, hullunhelmi, viisaudenkaivo, riemunruusu, verikyynel ja surman sormi, tuhansia tarun kukkia siinä kasvoi. Ja niiden terät loistivat kuin sisäisestä valosta, ja kun hän niitä kauvan katseli, oli jokaisen kuvussa kuin katse, hämärästi harhaileva, välttävä ja välähtelevä. Ja hän etsi omaa katsettansa ja pidätti hengitystä, ja tuntui kuin koko metsä olisi kumartunut hänen ylitsensä kuuntelemaan hänen hengitystänsä. Kukasta kukkaan harhaili hänen katseensa, vihdoin se pysähtyi mustaan kukkaan, jonka ympärillä oli viisi valkoista liljaa, ja sen pohjalla läikkyi viisi punaista pilkkua. Veri syöksähti hänen kasvoillensa, kuta enemmän hän kukkaa katseli, sitä enemmän sai se hänen katseensa hahmon, toisinaan katosi se kuin kupla unheisiin utuihin. Taikatuoksu nousi hänen päähänsä, ja hänen huulensa värisivät, ja rinnassa korahti huokaus, joka ei ulos päässyt. Kyynel puhkesi hänen silmäänsä ja putosi mustalle verholehdelle. Silloin sumeni lähde, kukat kutistuivat kokoon, ja läpi metsän kohisi vihainen huokaus. Hän horjui, tapaili sydäntään, ja hänen silmissään tanssi ilmassa veripilkkuja. Kuin sumusta näki hän veriruskean silmän, jonka terä syventyi ja synkistyi hänen silmäänsä. Hän huokasi. Hän oli nähnyt lähteen pimeällä pinnalla oman verisen silmänsä. Lumous lensi pois, kultainen kunnas katosi, hän seisoi taas synkässä aarniometsässä, ja korven kohdusta kuului matala mutina, ja vihaiset vihurit hyppivät hänen kintereillään, metsä ajoi häntä takaa. Piikkiset oksat löivät häntä kasvoihin, ja isot aarnihongat murahtivat hänen takanaan, ryske ja pauke rymyili hänen ympärillänsä, hän juoksi, puut ja pensaat juoksivat hänen takanansa: "Mene pois, mene pois, rauhanrikkoja, luonnon pyhästä pylvästöstä, ei sen holveissa sydämmesi sävel ole sykkinyt, et luontoa ole lempinyt, pienintä kukkaista kedolla et rakastanut ole. Mene, metsä ei ylenny ystäväksesi, ei henkesi heimona heläjä. Mene rauhanrikkoja, sinä olet rikkonut luontoa vastaan, juokse, kaadu, nouse, kaadu!" — Ja Virski vihasilmä juoksi vuorelle ja kätkeytyi sudenluolaan. Illalla tuli suden emo kotiinsa, Virski tarttui sen kurkkuun: "minulla on suden sydän, sanotaan, minä tahdon raadella sen sisuksia, ehkä sieltä sieluni löydän", sanoi hän raivoissaan. Susi puri häntä otsaan ja ottelussa tarttui sen hammas hänen otsaansa. Yöllä kokoontuivat sadat sudet vuoren ympärille ja ajoivat hänet yön selkään. Hän juoksi, juoksi, ja sadat tuliset silmät seurasivat metsässä hänen sivullaan. Kun hän vihdoin pääsi ihmisten ilmoille, vaipui hän väsyneenä tien varteen maahan.

* * * * *

Virski vihasilmä näki unta, että hän istui korkealla kulta-istuimella, ja itäisten kansojen ruhtinaat kumarsivat hänen edessään ja laskivat kruununsa hänen jalkojensa juurelle. Korkealla lavalla katon rajassa soivat mustalaisten säkkipillit, Sulami tanssi notkuvin lantein keskellä lattiata, sieppasi kruunut ja heitteli ne ilmaan, ja ne putosivat lattialle tuhansina, soivina sirpaleina. Mutta Sulami sanoi: "älä sure, kuninkaiseni, katinkultaisia narrinkoruja, minä annan sinulle sydämmeni!" Ja hän riisti rinnasta sydämmensä ja kääri sen mustiin hiuksiinsa kuin pienen punarintaisen linnunpoikasen, hyväili sitä ja kuiskasi: "lennä lempilintuseni ja istu kuninkaani olkapäälle". Samassa heräsi Virski ja hän kuuli maantiellä valittavan säkkipillin sävelen, ryysyiset mustalaiset kulkivat selkä kyyryssä hänen ohitsensa. "Sanokaa, levottomat lenkarit, missä on Sulami, minun musta, hehkuva ruusuni, hänellä on minun sieluni!" Ja mustalaiset osoittivat mykkinä taaksensa. Virski kulki tietä jonkun matkan. Tiepaalun alla, jonka yläpäässä oli kultahohteinen pyhänkuva, makasi Sulami polvillaan. "Sulami suloinen, käänny ja katso minuhun, minun sydämmeni etsii säveltä sinussa, joka sointuisi minuun." — "Kuninkaiseni, kultaiseni, sinä puhut suloisia sanoja", sanoi Sulami ilkkuvalla äänellä, "en voi antaa sinulle kuin kauniin, kiehtovan ruumiini!" "Sielusi on veresi hurmaavassa hehkussa, tule Sulami, tukahduta rauhaton tuli, joka aatoksieni pohjia polttelee!" "Minä olin sinun huvituksiesi ilotuli, moni impi ilohuuli on sinulle tulensa sammuksiin suitsuttanut." "Miksi käännät pois ihanat kasvosi, sinua rakastin ylitse muiden, sinussa sieluni palaa. Tule Sulami!"

Sulami käänsi kasvonsa, mustat pilkut olivat rumentaneet hänen katsantonsa kalman kauheaksi. "Katso kuninkaiseni, kuinka minä olen ihana! Minun sydämmestäni lehahtaa musta tuoksu sinua vastaan, tule ja syleile minua, niin tiedän, että rakastit minua, hahhaa!" — Virski väistyi ja katseli häntä kammolla: "mene pois, älä koske minuun, musta kuolema on jo sinut valiokseen vannonut." "Hahhaa, sinä olet pelkuri, sinä et ole minua koskaan rakastanut, sydämmeni sinä surmasit, mustan veljen kun tuhosit, anna minulle nyt suuta!" sanoi Sulami. "Minä tahdon elää!" huusi Virski ja pakeni hänen luotansa. Tuskallisesti nauraen vaipui Sulami paalun juurelle.

* * * * *

Virski vihasilmä tuli siihen paikkaan, missä hänen linnansa oli ollut. Korkea kuusikko kasvoi sillä kohdalla, sillä Virski oli jo sadan ja yhden vuoden vanha. Eikä häntä kukaan tuntenut. Hän kaivoi sammalta, löysi ruostuneen keihään kärjen, jossa oli veripilkku, silloin ajatteli hän nuorinta veljeä, koreata kuopusta ja kulki meren rannalle. Ranta oli täynnä pyhiinvaeltajia, jotka olivat tulleet kaukaa Vienan luostarista. Heiltä sai hän tietää, että hänen veljensä ruumis lepäsi valkoisessa arkussa valkoisen luostarin tarhassa meren tuulilta turvassa. Ja hän nousi pyhiinvaeltajalaivaan, joka kulki sen valkoisen luostarin rantaan. Mutta matkalla nousi sumu eikä peräsinmies nähnyt luostarin kultaista ristiä, ja laiva ajelehti kuin tuuliajolla. Silloin nousi meren sumusta esiin kummallinen sumulaiva, sen purjeet olivat mustat, ja sen kannella seisoi viisi punapukuista pajaria. Heidän silmänsä olivat sumuiset, ja he osoittivat sormillaan Virskiä. Hän nousi, kohotti kätensä ja puristi heille nyrkkiä ja kirosi: "Veljet, kirotut veljet, koska te jätätte minun rauhaan!" Samassa sekaantui aavelaiva sumuun, pyhiinvaeltajat nureksivat ja jättivät hänet aution saaren rantaan.

* * * * *

Virski vihasilmä rakensi itsellensä luolan ja hän asui siinä saaressa. Hän kaivoi juuria, söi marjoja, pyydysti kaloja ja etsi helmiä, ja usein näkivät kalastajat rannalta soihdun valon. Luostarin kellot kaikuivat joka ilta yli valkoisten vesien, joka ilta kirosi hän niitä kelloja. Mutta kun tuli yö, voihki hän vuoteellaan, tuliset tuskan hirmut raivoilivat hänessä, hän nousi sammaleiselta vuoteeltaan ja souti tuulen kantamalla kuutolla merenruovolla sauvoen luostarin rantaan. Hän kolkutti luostarin porttiin: "Veljeni, veljeni, avaa porttisi, minun sieluni etsii sinua, ja minä tahdon löytää sen sinussa!" Ja hän oli näkevinänsä miehen, joka nousi luostarinmuurille, ja suloisen odotuksen huume täytti hänet. Veli katsoi häntä ja sanoi ontolla, oudolla äänellä: "miksi minut herätit, kuka olet?" — "Olen onneton veljesi, minä etsin sinua, tule ja avaja minulle porttisi, minun elämäni on musta seinä, jossa ei porttia ole!" Haamu muurilta katosi päätään ravistaen. Ja Virski vihasilmä kääntyi takaisin ja huokasi. Mutta yksin saaressa sadatteli hän, hän nosti kätensä korkeuksiin ja lankesi taas kirouksiin. Ja luostarin kellot herättivät hänet ja soittivat hänet taas uneen. Niin eli hän neljä kesää, joka viides yö souti hän luostarin portille, joka ei avautunut. Silloin huomasi hän veden yli kumartuessaan, että neljä pilkkua hänen silmässänsä oli kadonnut, ja hänen sydämmensä kävi iloiseksi.

Viidennen talven viimeisenä yönä kulki hän yksin meren jäällä lumimyrskyssä. Hän oli sairas, ja hänen askeleensa horjuivat ja eksyivät. Tien varrella näki hän kuolleita pyhiinvaeltajia. Tuuli repi hänen viittaansa, ja hänen tukkansa, joka hänen hartioillensa hajosi, oli valkoinen kuin ympärillä tanssivat lumiherneet. Ja tuntui kuin tuska olisi uupunut ja kohmettunut hänessä ja hänen tuntonsa jäätynyt. Lumimyrskyssä oli hän näkevinänsä viisi ratsastajaa viiden valkoisen ratsun selässä, valkeissa vaatteissa, rinnalla punaisista helmistä pujoteltu risti. Ei hän heitä enään oudoksunut, hänen sydämmensä suli ihanaan, suloiseen tunnelmaan, joka pani koko hänen olemuksensa ikuisuuden ilosta väräjämään. Ja hän tunsi ikäänkuin valkoisen kylmän käden kuumalla otsallaan, tuulen viileän käden ja hän kuuli luostarin kellojen soivan. Oi, kuinka ihanasti ne soittivat, oi, kuinka ihanasti ne sulautuivat hänen sydämmensä sykkiviin, surullisiin säveliin! Hänen veritahrainen elämänsä, musta maailmansa sai uuden muodon, rauhalliset kasvot, ja hänen silmissään paloi hänen sielunsa, jota hän oli etsinyt. "Miksi minä etsin sieluani muilta enkä huomannut, että se soi minussa, nyt minä sen tunnen. Näkymätön, aavistettu, salaisesti tunnettu, suuri avaruuksien, kaikkien luotujen ja luomattomien maailmojen mahtava henki, lyö minua, tapa minut, minä tahdon nähdä sinun!" Hän kulki kellojen ääntä kohden, ne opastivat häntä kuin tenhoava tuoksu metsässä, joka johti hänet unelmien umpilammelle. Valkoinen luostarin muuri hohti hänen edessään, hän kolkutti hiljaa mustaan porttiin. Se avautui hänen eteensä, ja hän näki kuusi tähtikirkasta, lempeätä katsetta. Hän vaipui portin eteen, ja hän kuuli kulkusten soiton meren jään helisevällä hangella. Kuolema, sovittaja, sulattaja, viluinen Viikatemies tuli kaikuvilla kulkusilla, valkoisella hevosella valkoisessa reessä. Ja Viikatemies nosti hänen rekeensä ja ajoi kohti Manalan mustaa rantaa. — — — Aamulla palvelevat veljet löysivät kuolleen Virskin luostarin portin juurella. He hautasivat hänet hänen luolasaareensa ja sanoivat sitä pyhäksi saareksi. Luostarin pyhäkössä lasisessa laatikossa säilyi vielä kauvan merenruoko, jolla Virski vihasilmä souti kuutollaan luostarin portille.