SISÄLLYS:

Laidunten herrasmies. Matkustus auringonnoususta auringonlaskuun. Karjantarkastus. Eräs lahja ja kauppa. Hänen Majesteettinsa karjatalo. Uusi päällysmies. Guerillajoukkio. Ystäviä Idästä. Rosvoja. Kallionhuiput. Don Carlos. El Cajonin sheriffi. Salaisuus. Matkan päässä.

Laidunten herrasmies

Kun Madeline Hammond astui junasta El Cajonissa, Uudessa Meksikossa, oli jo melkein puoliyö. Tällöin hän sai ensivaikutelmansa paikasta: vaaleina vilkkuvien tähtien alla näkyi pimeästä vain kylmätuulinen ja eloton seutu.

"Neiti, täällä ei ole ketään teitä vastassa", sanoi junailija jokseenkin levottomasti.

"Minä sähkötin veljelleni", vastasi Madeline. "Kun juna myöhästyi tällä tavoin, hän ehkä väsyi odottamiseen. Hän on täällä kohta. Mutta ellei hän tulisi — kai minä löydän hotellin?"

"Täällä on asuntoja saatavana. Hakekaa asemapäällikkö näyttämään teille. Suonette anteeksi, mutta tämä ei ole teidän kaltaisellenne naiselle sopiva paikka olla yöllä yksin. Tämä on alkeellinen pieni kaupunki — enimmäkseen meksikolaisia, kaivosmiehiä ja cowboyta. Ja he pitävät kemuja koko lailla. Sen lisäksi on vallankumous rajan toisella puolen herättänyt jonkin verran levottomuutta pitkin rajaviivaa. Neiti, arvatakseni olette kyllin turvassa, jos…"

"Kiitos. En pelkää ollenkaan."

Kun juna lähti taas liikkeelle, käveli neiti Hammond niukasti valaistua asemaa kohti. Kun hän oli aikeissa astua sisään, kohtasi hän meksikolaisen, jonka kasvot olivat piilossa leveäreunaisen sombreron alla ja jolla oli peite heitettynä hartioille.

"Onko täällä ketään ottamassa vastaan neiti Hammondia?" kysyi nuori nainen.

"En tiedä", vastasi toinen peitteen alta ja laahusti varjojen sekaan.

Neiti Hammond astui tyhjään odotushuoneeseen. Öljylampusta virtasi samea keltainen valo. Lippuluukku oli auki ja sen lävitse hän näki, ettei pienessä huoneessa sen takana ollut asemapäällikköä eikä sähköttäjää. Sähkölennätin naputteli heikosti.

Madeline Hammond seisoi koputtaen sievällä jalallaan lattiaa ja vertasi huvikseen vastaanottoaan El Cajonissa siihen, mikä hänellä oli ollut lähtiessään junasta Grand Centralissa. Ainoa kerta, jolloin hän saattoi muistaa milloinkaan olleensa näin yksin, oli kerran, kun hän ei kohdannut kamarineitoansa ja junaansa muutamassa paikassa Versailles'n ulkopuolella — seikkailu, joka oli muodostanut romaanin ja miellyttävän keskeytyksen hänen tarkasti vartioidun elämänsä kulussa. Hän meni odotussalin yli ikkunan luo ja katseli ulos pitäen huntuaan sivulla. Alussa hän saattoi erottaa vain muutamia himmeitä valoja, mutta kun hänen silmänsä tottuivat pimeyteen, näki hän jalomuotoisen hevosen seisovan lähellä ikkunaa. Toisella puolen oli autio tori. Tai jos se oli katu, oli se laajin, minkä Madeline oli milloinkaan nähnyt. Himmeät valot loistivat matalista laakeakattoisista rakennuksista. Hän saattoi erottaa monen hevosen tummat hahmot, jotka seisoivat liikkumattomina. Ikkunalasissa olevan aukon kautta tuli kylmä viima ja sen mukana virtaili sisään ääni, joka tuntui törkeältä hänen korvissaan — se oli epäsointuinen sekoitus naurua ja huutoa sekä kenkien kopinaa gramofonin äänekkään musiikin tahdissa.

"Lännen ilonpitoa", mietti neiti Hammond lähtiessään ikkunan luota. "Mutta mitä tehdä? Minä odotan täällä. Ehkä asemapäällikkö palaa pian tai Alfred tulee minua hakemaan."

Kun hän istuutui odottamaan, muisteli hän mielessään syitä, jotka olivat aiheuttaneet tämän tilanteen. Että Madeline Hammond olisi yksin myöhäisellä hetkellä pienellä, likaisella Lännen rautatieasemalla, oli tosiaankin merkillistä.

Hänen tyttövuosiensa viimeisiä aikoja oli häirinnyt hänen elämänsä ainoa onneton kokemus — hänen veljensä joutui vanhempiensa epäsuosioon ja lähti kotoa. Hän laski eräänlaisen mietiskelevän mielenlaadun alkaneen tästä ajasta, samoin tyytymättömyytensä siihen loistavaan elämään, jonka yhteiskunta tarjosi hänelle. Vaihdos oli ollut niin asteittainen ja tasainen ennen kuin hän huomasi sen. Jonkin aikaa toimelias ulkoilmaelämä — golf-peli, tennis ja purjehtiminen — esti tätä huomiota tulemasta sairaalloiseksi itsetutkisteluksi. Tuli aika, jolloin huvituksetkin kadottivat viehätyksensä ja silloin hän luuli olevansa tosiaan henkisesti sairas. Matkustaminenkaan ei auttanut häntä.

Seurasi kuukausimäärin levottomuutta ja uteliaan tuskallista mietiskelyä siitä, ettei hänen asemansa, hänen rikkautensa, hänen saavuttamansa suosio tyydyttänyt häntä. Hän luuli eläneensä kaikki tytön haaveet tullakseen maailmannaiseksi. Ja hän oli jatkanut niin kuin ennenkin kimaltelevaa näytelmää, mutta ei enää totuudelle sokeana — että nimittäin hänen ylellisessä elämässään ei ollut mitään, joka olisi tehnyt sen merkittäväksi.

Kun näyttämö muuttui, kadotti hän tuon uuden epämääräisen rauhan tunteen ja kääntyi ärtyneenä poispäin näyttämöltä. Hän katseli pitkää, kaarevaa aitioriviä, joka edusti hänen maailmaansa. Se oli hienoa ja loistavaa maailmaa — sen muodosti rikkaus, hienostuneisuus, sivistys, kauneus ja hyvä syntyperä. Hän, Madeline Hammond, oli osa siitä. Hän hymyili, hän kuunteli, hän puhui miehille, jotka silloin tällöin tulivat Hammondin aitioon, ja hän tunsi, ettei ollut hetkeäkään itselleen luonnollinen ja uskollinen. Hän mietiskeli, miksi nämä ihmiset eivät voineet olla jollakin tavoir toisenlaisia. Mutta hän ei voinut sanoa, minkälaisia här tahtoi heidän olevan. Jos he olisivat olleet erilaisia, eivät he olisi sopineet tähän paikkaan — niin, he eivät olisi olleet siellä ollenkaan. Mutta kuitenkin heiltä puuttui jotakin.

Ja huomatessaan, että hän menisi jollekulle näistä miehistä, jos hän ei nousisi kapinaan, oli hänet vallannut suuri väsymys, jäätävä ja sairaaksi tekevä tunne, että elämä oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Hän oli väsynyt hienoon seurapiiriin. Hän oli väsynyt huolettomiin miehiin, jotka vain halusivat miellyttää häntä. Hän oli väsynyt siihen, että häntä juhlittiin, ihailtiin ja rakastettiin. Hän oli väsynyt ihmisiin, meluun ja ylellisyyteen. Hän oli väsynyt itseensä!

Rohkeasti maalatun lavastuksen autiudessa ja kiihkottomissa tähdissä hän oli väläykseltä nähnyt jotakin, joka vaikutti hänen sieluunsa. Tunne ei ollut kestävä. Hän ei voinut uudistaa sitä. Hän kuvitteli, että itse näyttämön rohkeus oli vedonnut häneen. Hän arvasi, että maalari oli löytänyt innoitusta, iloa, voimaa ja tyyneyttä karussa luonnossa. Ja vihdoinkin hän tiesi, mitä hän tarvitsi: olla yksin, miettiä pitkiä tunteja, katsella yksinäisiin, hiljaisiin, pimeneviin avaruuksiin, tarkastella tähtiä, tutkia sieluaan ja löytää todellinen itsensä.

Vasta silloin hän oli ajatellut mennä katsomaan veljeään, joka oli mennyt länteen koettamaan onneaan karjanhoitajana. Sattui siten, että hänellä oli ystäviä, jotka aikoivat juuri lähteä Kaliforniaan, ja hän teki nopean päätöksen mennä heidän mukanaan. Kun hän rauhallisesti ilmoitti aikomuksensa, oli hänen äitinsä huudahtanut säikähdyksissään ja hänen isänsä tuijottanut häneen jouduttuaan muistamaan perheen mustaa lammasta.

"Mitä, Madeline! Sinä tahdot nähdä sen villin pojan!"

Sitten hän oli taas joutunut sen vihan valtaan, jota hän yhä tunsi itsepäistä poikaansa kohtaan. Hän oli kieltänyt Madelinea menemästä. Mutta Madeline oli osoittanut tahdonlujuutta, jota hänen ei koskaan tiedetty omanneen. Hän pysyi kannallaan ja muistutti olevansa kaksikymmentäneljä vuotta vanha ja oma määrääjänsä. Lopuksi hän oli päässyt voitolle.

Hänen päätöksensä käydä tervehtimässä veljeä oli liian kiireisesti tehty ja vaikutti sen, ettei hän voinut kirjoittaa veljelle. Niinpä hän oli sähköttänyt tälle New Yorkista ja samaten päivää myöhemmin Chicagosta. Ei mikään olisi saanut häntä kääntymään takaisin. Madeline oli suunnitellut saapuvansa El Cajoniin kolmantena päivänä lokakuuta, veljensä syntymäpäivänä, ja hän oli onnistunut aikeessaan, vaikka hän tulikin viime hetkellä. Juna oli myöhästynyt useita tunteja. Oliko hänen tiedonantonsa tullut Alfredille vai ei, sitä hän ei voinut sanoa. Tosiasia oli se, että hän oli saapunut, mutta veli ei ollut ottamassa vastaan.

Ei tarvittu pitkää aikaa, kun menneisyyden ajatukset väistyivät hetken todellisuuden tieltä.

"Toivon ettei Alfredille ole tapahtunut mitään pahaa", sanoi hän itsekseen. "Hän jaksaa hyvin ja menestyy loistavasti, kirjoitti hän. Tosin se tapahtui kauan sitten, mutta hänhän ei kirjoita usein. Hänen on hyvä olla. Pian hän tulee, ja miten iloiseksi minä silloin tulenkaan! Onkohan hän mahtanut muuttua?"

Madelinen istuessa odottamassa keltaisessa hämärässä hän kuuli lennätinkoneen heikon, ajoittain kuuluvan nakutuksen, lankojen matalan surinan, rautakenkäisen kavion polkaisun ja etäistä naurua, joka nousi tanssin äänten yli. Nämä jokapäiväiset asiat olivat hänelle uusia. Ja tässä hän istui pienellä likaisella asemalla sähkölankojen valittaen suristessa yksinäistä lauluaan tuulessa.

Heikko ääni, joka muistutti ohuiden ketjujen kilinää, veti puoleensa Madelinen huomion. Sitten kuului astuntaa. Ovi lennähti auki ja sisään astui suuri mies. Madeline huomasi, että kilinä tuli miehen kannuksista. Mies oli cowboy.

"Olisitteko hyvä ja neuvoisitte minut hotelliin?" kysyi Madeline nousten.

Cowboy otti sombreron päästään ja heilauksessa, jonka hän sillä teki, sekä sitä seuraavassa kumarruksessa oli eräänlaista karkeata kohteliaisuutta huolimatta niiden liioitellusta sävystä. Hän astui kaksi pitkää harppausta tyttöä kohti.

"Lady, oletteko naimisissa?"

Menneinä aikoina oli neiti Hammondin huumorintaju auttanut häntä usein pahastumasta arveluttavissa tilanteissa. Hän pysyi hiljaa ja kuvitteli, miten hyvä oli että huntu peitti hänen kasvonsa. Häntä oli valmisteltu siihen, että cowboyt olivat jokseenkin kummastuttavia, ja häntä oli varoitettu nauramasta heille.

Tämä herrasmies kumartui varovasti ja nosti tytön vasemman käden. Ennen kuin tämä tointui ällistyksestään, oli toinen vetänyt pois hänen hansikkaansa.

"Hieno käsi, mutta ei vihkimäsormusta", puhui mies venytellen sanoja. "Lady, olen iloinen huomatessani, ettette ole naimisissa."

Hän päästi tytön käden ja antoi käsineen takaisin.

"Ymmärrättehän, tämän kaupungin ainoa hotelli ei kernaasti ota vastaan naimisissa olevia naisia."

"Todellakin?" sanoi Madeline koettaen älytä tilanteen.

"Varmasti", jatkoi mies. "Vaikeata hotellille pitää naimisissa olevia naisia. Karkottaa pojat pois. Ymmärrättehän, tämä ei ole Reno."

Sitten hän nauroi poikamaisesti. Silloin huomasi Madeline, että hän oli puolijuovuksissa. Kun tyttö vaistomaisesti perääntyi, ei hän ainoastaan katsonut miestä terävämmin, vaan asettui niin, että valo loisti paremmin tämän kasvoille. Ne olivat kuin punaista pronssia, lohkeat, karkeat ja terävät. Mies nauroi taas kuin hyvillään ja nauru tuskin muutti hänen piirteittensä kovaa ilmettä. Cowboy oli loukannut häntä, mutta mitä miehen mielessä olikaan, ei tarkoituksena ollut kuitenkaan häväistä.

"Olen hyvin kiitollinen, jos neuvotte minut hotelliin", sanoi tyttö.

"Lady, te odotatte täällä", vastasi toinen hitaasti. "Minä menen hakemaan kantajaa."

Tyttö kiitti ja kun mies meni ulos sulkien oven, istuutui hän tuntien helpotusta. Odottaessaan hän huomasi taas kuuntelevansa langoissa valittavaa tuulta. Ulkopuolella seisova hevonen alkoi tömistellä ja hirnahti. Sitten kuuli Madeline nopeata kopinaa, ensin matalana ja sitten äänekkäämpänä, kunnes tunsi sen hevosten laukkaamiseksi. Hän meni ikkunan luo toivoen että hänen veljensä oli tullut. Mutta kopina kasvoi meluksi, varjoja lensi ohitse — laihoja hevosia, liehuvia harjoja ja häntiä, ratsastajilla sombrerot päässä, kaikki omituisen villejä hänen silmissään. Muistaen junailijan sanat hän oli hieman levoton. Tomupilvet varjostivat himmeät valot ikkunoista. Sitten tuli hämäryydestä näkyviin kaksi olentoa, toinen suurikokoinen ja toinen hoikka. Cowboy palasi kantajan kanssa.

Raskaita askelia kuului ja sitten ovi äkkiä avautui kirskuen. Cowboy astui sisään vetäen mukanaan olentoa, jonka ulkoasu oli sekaisin — pappia, jonka viitta oli ilmeisesti joutunut epäkuntoon kiinniottajan tempauksesta. Oli selvää että padre oli kauhistunut.

Madeline Hammond tuijotti pikku miestä, joka oli kalpea ja kauhuissaan, ja vastalause värisi hänen huulillaan. Mutta sitä ei lausuttu, sillä puolijuopunut cowboy näytti nyt kylmältä, julmasti hymyilevältä paholaiselta ja ojentaen pitkän käsivartensa hän tarttui tyttöön lennättäen hänet takaisin penkille.

"Te pysytte siinä!" määräsi hän.

Vaikka hänen äänensä ei ollut tyly, sai se tytön tuntemaan itsensä voimattomaksi. Ei kukaan ollut milloinkaan puhutellut häntä sellaisella äänellä. Nainen hänessä totteli — ei ylpeä Madeline Hammond semmoisenaan.

Padre kohotti ristissä olevat kätensä kuin rukoillen henkensä puolesta ja alkoi kiireesti puhua espanjaa. Madeline ei ymmärtänyt. Cowboy veti esiin suuren revolverin ja heilutteli sitä papin kasvojen edessä. Sitten hän laski sen ilmeisesti tähdätäkseen papin jalkoihin. Näkyi punainen leimahdus ja sitten kuului laukaus, joka tyrmistytti Madelinen. Huone täyttyi savusta ja ruudinhajusta. Madeline ei pyörtynyt eikä edes sulkenut silmiään, mutta hän tunsi olevansa kiinni kylmissä pihdeissä. Kun hän saattoi nähdä selvästi savun lävitse, tunsi hän helpotuksen tunnetta siitä, ettei cowboy ollut ampunut padrea. Mutta mies heilutteli yhä asettaan ja laahasi uhriaan tytön luokse. Mikä saattoikaan olla juopuneen tarkoitus? Sen täytyi olla — varmasti se oli kuje. Madelinella oli hämärä muisto Alfredin ensimmäisistä kirjeistä, jotka kuvailivat cowboyien erikoisenlaatuisia huveja. Sitten hän muisti erään elokuvan, jonka oli nähnyt: cowboyt tekemässä eriskummallista pilaa yksinäiselle koulunopettajalle. Heti kun Madeline ajatteli sitä, hän oli varma siitä, että Alfred valmisti hänelle pienen, hurjan Lännen hauskutuksen. Hän saattoi tuskin uskoa siihen, mutta sen täytyi olla totta. Alfred luultavasti seisoi nyt oven tai ikkunan ulkopuolella nauraen sisaren hämmennystä.

Suuttumus hillitsi Madelinen kauhun. Hän nousi pystyyn ja lähti ovea kohti. Mutta cowboy sulki hänen tiensä — tarttui hänen käsivarsiinsa. Silloin Madeline arvasi, ettei hänen veljellään voinut olla mitään osuutta tässä. Tämä ei ollut mikään kuje. Tämä oli jotakin, joka tosiaan tapahtui, joka oli todellista, joka uhkasi. Hän koetti vääntäytyä irti tuntien tulistuneensa siitä, että juopunut lurjus koski häneen. Tasapaino, arvokkuus, sivistys — kaikki hankitut ominaisuudet pakenivat taisteluhalua. Hän oli voimakas. Hän taisteli epätoivoisesti. Mutta mies pakotti hänet takaisin. Madeline ei ollut milloinkaan tiennyt, että ihminen saattaisi olla noin vahva. Ja sitten miehen kylmästi hymyilevät kasvot heikonsivat Madelinea, kunnes hän vaipui vavisten penkkiä vasten.

"Mitä — te — tarkoitatte?" läähätti hän.

"Kultaseni, hellitähän vähän suitsia", vastasi toinen rattoisasti.

Madeline luuli näkevänsä unta. Hän ei voinut ajatella selvästi. Kaikki oli ollut liian nopeata, liian kauheata hänen ymmärtääkseen. Mutta hän ei ainoastaan nähnyt miestä, vaan myös tunsi hänen voimakkaan läsnäolonsa. Ja vapiseva pappi, sininen savuhattara, ruudinhaju — ne eivät olleet epätodellisia.

Sitten leimahti aivan hänen silmiensä edessä toinen sokaiseva liekki ja hänen korvansa juurella jyrisi toinen laukaus. Kykenemättä seisomaan liukui Madeline penkille. Hänen havaintokykynsä kieltäytyi tekemästä selkoa siitä mitä tapahtui muutamien seuraavien hetkien aikana, mutta kun hänen mielensä vähän tasaantui, kuuli hän kuin unessa padren sanelevan kiireisesti vieraita sanoja. Se loppui ja sitten cowboyn ääni herätti hänet.

"Lady, sanokaa 'kyllä'. Sanokaa se — nopeaan! Sanokaa se — kyllä."

Pelkän mielijohteen takia, vastustamattoman voiman takia hän lausui sanan 'kyllä'.

"Ja nyt, lady — voidaksemme lopettaa tämän sopivalla tavalla — mikä on nimenne?"

Yhä totellen konemaisesti hän sanoi sen miehelle.

Mies tuijotti hetken ikään kuin nimi olisi herättänyt mielikuvayhtymiä hiukan sumentuneessa mielessä. Hän nojautui taaksepäin epävarmasti. Madeline kuuli hänen hengityksensä aiheuttaman puhalluksen, jonkinlaisen kovan puuskan.

"Mikä nimi?" kysyi mies.

"Madeline Hammond. Minä olen Alfred Hammondin sisar."

Mies nosti kätensä ja pyyhki pois jotakin kuviteltua silmiensä edestä. Sitten hän kumartui Madelinen yli käsi vavisten ja tapaili hänen huntuaan. Mutta ennen kuin hän saattoi koskettaa sitä, sysäisi tyttö sen syrjään paljastaen kasvonsa.

"Ette kai — ole — Majesty Hammond?"

Miten ihmeellistä — ihmeellisempää kuin mikään mitä Madelinelle oli tapahtunut — oli kuulla tuo nimi cowboyn huulilta! Sillä nimellä hän oli tuttavapiireissä tunnettu, vaikka vain hänen läheisimmillään ja rakkaimmillaan oli oikeus käyttää sitä. Nyt se sai eloon hänen tylsyneen havaintokykynsä ja hän sai ponnistellen taas hallituksi itsensä.

"Te olette Majesty Hammond", vastasi mies ja tällä kertaa hän pikemmin vakuutti kuin kysyi.

Madeline nousi ja katseli toista kasvoihin.

"Niin olen."

Mies työnsi aseensa takaisin koteloon.

"No luulenpa ettemme jatka tätä sitten."

"Mitä? Ja miksi pakotitte minut sanomaan papille 'kyllä'."

"Se oli keino, johon turvauduin näyttääkseni hänelle, että te olitte halukas menemään naimisiin."

"Oh! — Te — te ..!" Madelinelta puuttui sanoja.

Tämä sai cowboyn toimimaan. Hän tarttui padreen ja veti häntä ovea kohti kiroillen ja uhaten, epäilemättä käskien häntä salaamaan jotakin. Sitten hän tyrkkäsi papin kynnyksen yli ja jäi seisomaan.

"Tässä — odottakaa — odottakaa minuutti, neiti — neiti Hammond", sanoi hän käheästi. "Te voisitte joutua huonompaankin seuraan kuin minun. — Vaikka luulen, ettette varmasti ajattele niin. Odottakaahan minuutti."

Madeline seisoi vavisten ja hehkuen vihasta. Ovesta hän näki valkoiset tähdet tummansinisellä taivaalla. Ne näyttivät hänestä yhtä epätodellisilta kuin kaikki muukin tänä merkillisenä yönä. Ne olivat kylmiä, loistavia, korkealla ja kaukana, ja katsoessaan niihin hän tunsi vihansa vähenevän ja tekevän hänet rauhalliseksi.

Cowboy kääntyi ja alkoi puhua:

"Tehän huomaatte — minä olin kokolailla sekaisin. Täällä oli juhlat — ja häät. Minä teen hulluja tekoja, kun olen päissäni. Löin vedon, että menen naimisiin ensimmäisen tytön kanssa, joka tulee kaupunkiin. Jos teillä ei olisi ollut huntua — toverit tekivät pilaa minusta…"

Hän ei voinut seisoa hiljaa: hiki nousi helminä hänen otsalleen; hän pyyhki pyyhkimistään kasvojaan kaulaliinallaan ja hengitti niin kuin mies, joka on kestänyt kovia ponnistuksia.

"Tehän huomaatte — minä olin kelpo…" aloitti hän.

"Selitykset eivät ole tarpeellisia", keskeytti toinen. "Olen hyvin väsynyt — pulassa. Aika on myöhäinen. Onko teillä pienintäkään aavistusta siitä, mitä tarkoittaa olla herrasmies?"

Miehen pronssiset kasvot hehkuivat liekehtivän punaisina.

"Onko veljeni täällä kaupungissa tänä yönä?" jatkoi Madeline.

"Ei, hän on karjatalollaan."

"Mutta minä sähkötin hänelle."

"Luultavasti on sanoma hänen laatikossaan postitoimistossa. Hän tulee kaupunkiin huomenna. Hän laivaa karjaa Stillwellille."

"Sitten minun täytyy mennä hotelliin. Oletteko niin ystävällinen…"

Jos toinen kuuli hänen viimeiset sanansa, ei hän ainakaan näyttänyt kuulleen niitä. Ulkopuolelta kuuluva melu oli saanut hänen huomionsa puoleensa. Miesten ja naisen ääniä kuului avoimen oven lävitse. Sitten naisen ääni, joka kiireisenä ja katkonaisena kohosi korkeammalle, kuului kuin vetoaisi turhaan.

Cowboyn käytös sai Madelinen hätkähtäen odottamaan jotakin pelottavaa. Hän ei pettynytkään. Ulkoa kuului meteliä — tukahdutettu laukaus, ähkinää, kaatuvan ruumiin jysähdys, naisen matala huudahdus ja askelia, jotka menivät poispäin kuin paeten.

Madeline Hammond nojautui voimattomana taaksepäin istuimellaan, kylmänä ja sairaana, ja hetken ajan hänen korvansa jyskyttivät toisella puolella tietä olevain tanssijain poljennan sekä kehnon musiikin tahdissa. Sitten ilmestyivät avonaiselle ovelle tytön kärsivät kasvot mustien hiusten kehystäminä. Tyttö tarttui ruskealla kädellä ovenpieleen ja piteli siitä kuin kannattaakseen itseään pystyssä.

"Señor — Gene!" huudahti hän ja hämmästynyt, iloinen jälleentunteminen karkotti äkkiä hänen kauhunsa.

"Bonita!" Cowboy juoksi tytön luo. "Oletko loukkaantunut?"

"En!"

Mies tarttui tyttöön:

"Minä kuulin — jotakuta ammuttiin. Oliko se Danny?"

"Ei."

"Ampuiko Danny? Sano minulle."

"Ei."

"Olenpa sitten iloinen. Ajattelin, että Danny oli sekaantunut tähän. Hänellä oli Stillwellin rahoja pojille — pelkäsin… Sano, Bonita, muuten joudut ikävyyksiin. Kuka oli kanssasi? Mitä te teitte?"

"Ne riitelivät minusta. Minä vain tanssin vähän, hymyilin vähän ja he riitelivät. Minä pyysin niitä olemaan siivosti…"

"Ota minun hevoseni ja mene Peloncilloon päin. Bonita, lupaa pysyä poissa El Cajonista."

Mies vei hänet ulos. Madeline kuuli hevosen korskuvan ja purevan kuolaimiaan. Cowboy puhui matalalla äänellä. Vain muutamia sanoja saattoi ymmärtää:

"Jalustimet — odota — pois kaupungista — vuori — polku — nyt ratsasta!"

Seurasi hetken hiljaisuus ja sen rikkoi kavioiden töminä ja hiekan narskunta. Sitten Madeline näki vilaukselta tuulen liehuttaman kaulaliinan ja tukan sekä pienen olennon satulassa. Hevonen erottautui mustana himmeätä valojuovaa vasten. Sen juoksussa oli jotakin villiä ja loistavaa.

Seuraavassa tuokiossa cowboy ilmestyi taas ovelle.

"Neiti Hammond, luulen että meidän täytyy lähteä nopeasti tiehemme täältä. On sattunut huonoja asioita. Ja juna on tulossa."

Madeline kiiruhti ulos uskaltamatta katsoa taakseen tai sivullensa. Hänen oppaansa astui nopeasti. Tytön oli miltei juostava pysyäkseen rinnalla. Monet mielenliikutukset hämmensivät häntä.

Huomatessaan että hänet oli viety talorivin taakse sanoi hän:

"Mihin te viette minut?"

"Florence Kingsleyn luo", vastasi mies.

"Kuka hän on?"

"Luulenpa, että hän on veljenne paras ystävä täällä."

Madeline pysyi vielä muutamia hetkiä cowboyn rinnalla ja sitten hän pysähtyi. Yhtäkkiä hän huomasi, kuinka vähän hyötyä hänellä oli ollut kasvatuksestaan tämänlaisia kokemuksia varten. Cowboy, joka ei nähnyt häntä, astui takaisin muutamat välillä olevat askelet. Sitten hän odotti, yhä vaiteliaana.

"On niin pimeätä, niin yksinäistä", sopersi tyttö. "Miten minä tiedän… Minkä vakuuden voitte antaa minulle, ettette — ettei minulle tapahdu mitään ikävyyksiä, jos menen eteenpäin."

"En mitään vakuutta, neiti Hammond, paitsi että olen nähnyt kasvonne."

Tästä omituisesta vastauksesta sai Madeline luottamusta mennäkseen eteenpäin cowboyn kanssa. Mikä vastaus tahansa olisi kelvannut hänelle, jos se olisi ollut ystävällinen. Hän värisi ajatellessaan, että pitäisi palata asemalle, jossa hän luuli tapahtuneen murhan, eikä hän tuntenut halua kuljeskella yksin pimeässä.

Opas kääntyi polulta ja koputti erään matalakattoisen talon ovelle.

"Halloo — kuka siellä?" kuului syvä ääni.

"Gene Stewart", sanoi cowboy. "Kutsukaa Florence — pian!"

Seurasi askelten kolinaa sekä ihmisten ääniä. Madeline kuuli naisen huudahtavan:

"Gene täällä, vaikka kaupungissa on tanssit! Jokin on hullusti."

Valo leimahti ja loisti kirkkaasti. Ovi aukeni ja nainen piti lamppua.

"Gene! Al ei ole…"

"Alilla ei ole hätää", keskeytti cowboy.

Madelinella oli silloin kaksi tunnetta; toinen ihmetteli naisen äänessä ilmenevän pelästyksen ja rakkauden sävyä ja toinen oli sanomaton helpotus siitä että hän oli turvassa veljensä ystävän luona.

"Täällä on Alin sisar — tuli tämäniltaisessa junassa", sanoi cowboy. "Minä satuin olemaan asemalla ja toin hänet sinun luoksesi."

Madeline tuli esiin varjosta.

"Onko — onko hän todellakin Majesty Hammond!" huudahti Florence Kingsley.

Hän miltei pudotti lampun ja katsoi niin hämmästyneenä, ettei voinut uskoa silmiään.

"Kyllä minä olen", vastasi Madeline. "Juna myöhästyi ja samasta syystä ei Alfred tavannut minua. Mr Stewart katsoi sopivaksi tuoda minut teidän luoksenne sen sijaan että olisi vienyt minut hotelliin."

"Olen iloinen saadessani tavata teidät", vastasi Florence lämpimästi. "Tulkaa sisään. Olen niin hämmästynyt, että unohdan mitä minun pitäisi tehdä. Al ei ole maininnut mitään teidän tulostanne."

"Hän ei varmaankaan saanut sähkösanomaani", sanoi Madeline sisään astuessaan.

Florence pani lampun pöydälle. Madeline näki nuoren naisen, jolla oli hymyilevät, ystävälliset kasvot ja ylenpalttisen tuuheat vaaleat hiukset, jotka riippuivat hänen aamunuttunsa yli.

"Nyt Al tulee iloiseksi!" huudahti Florence. "Tehän olette valkoinen kuin lakana. Olette varmasti väsynyt. Kuinka kauan teidän täytyi odottaa asemalla? Minä kuulin junan tulevan tunteja sitten. Tämä asema on yöllä yksinäinen. Jospa olisin tiennyt, että te olitte tulossa! Tosiaan, te olette hyvin kalpea. Oletteko sairas?"

"En. Olen vain hyvin väsynyt. Matkustaminen oli raskaampaa kuin kuvittelin. Minulla oli jokseenkin pitkä aika odottaa saavuttuani asemalle, mutta en voi sanoa, että siellä olisi ollut yksinäistä."

Florence Kingsley tutki Madelinen kasvoja tarkoin ja katsoi sitten vaikenevaa Stewartia pitkään ja merkitsevästi. Sitten hän sulki huolellisesti ja rauhallisesti toiseen huoneeseen vievän oven.

"Neiti Hammond, mitä on tapahtunut?" hän kysyi hiljaa.

"En halua palauttaa mieleeni kaikkea, mitä on tapahtunut", vastasi Madeline. "Mutta sen sanon Alfredille, että olisin mieluummin tahtonut tavata apashin kuin cowboyn."

"Älkää sanoko Alille siten", huudahti Florence. Sitten hän tarttui Stewartiin ja veti tämän lampun ääreen. "Gene, sinä olet juovuksissa!"

"Olin kelpo lailla päissäni", vastasi toinen ja painoi päänsä alas.

"Mitä sinä olet tehnyt?"

"No, katsohan, Flo, minä vain…"

"Minun ei tarvitse tietää. Minä voisin sanoa sen. Gene, etkö milloinkaan opi säädyllisyyttä? Etkö milloinkaan lakkaa juomasta? Sinä kadotat kaikki ystäväsi. Stillwell on kiintynyt sinuun. Al on ollut paras ystäväsi. Molly ja minä olemme hartaasti pyytäneet sinua, ja nyt sinä olet mennyt ja tehnyt — Jumala ties mitä."

"Miksi naisten tarvitsee pitää huntuja?" murisi Stewart. "Minä olisin tuntenut hänet, ellei olisi ollut tuota huntua."

"Ja sinä et olisi loukannut häntä. Mutta seuraavaa tyttöä olisit, joka olisi tullut vastaan. Gene, sinusta ei ole toivoa. Nyt sinä menet ulos täältä etkä tule milloinkaan takaisin!"

"Flo!" rukoili mies.

"Minä tarkoitan juuri sitä."

"Luulenpa sitten, että tulen huomenna takaisin ottamaan lääkkeeni", vastasi toinen.

"Uskallapas vain!" huudahti Florence.

Stewart meni ulos ja sulki oven.

"Neiti Hammond, te — te ette tiedä, miten tämä koskee minuun", sanoi Florence. "Mitä te ajattelettekaan meistä! On niin onnetonta, että teille sattui tämä. Nyt teillä ehkä ei ole rohkeutta jäädä. Neiti Hammond, Gene Stewart on paholainen, kun on juovuksissa. Yhtä kaikki tiedän, että hän ei tarkoittanut mitään pahaa. Tulkaa nyt, älkää ajatelko sitä enää." Hän otti lampun ja vei Madelinen pieneen huoneeseen. "Tämä on Lännen tapaan", jatkoi hän hymyillen osoittaessaan harvoja huonekaluja, "mutta te voitte levätä. Olette aivan turvassa. Ettekö antaisi minun auttaa itseänne riisuutumaan — enkö voisi tehdä jotakin hyväksenne?"

"Olette hyvin ystävällinen, kiitos siitä, mutta minä voin tulla toimeen", vastasi Madeline.

"No hyvää yötä sitten. Mitä pikemmin menen, sitä pikemmin pääsette levolle. Koettakaa unohtaa, mitä on tapahtunut. Ja ajatelkaa minkä mainion yllätyksen valmistatte veljellenne huomenna."

Näin sanoen hän pujahti ulos ja sulki oven.

Kun Madeline pani kellonsa piirongille, huomasi hän, että se oli jo yli kahden. Tuntui olevan pitkä aika siitä kun hän oli lähtenyt junasta. Kun hän oli vääntänyt lampun sammuksiin ja ryöminyt väsyneenä vuoteeseen, tunsi hän, mitä oli olla liian väsynyt. Hänen aivonsa surisivat.

Tuhansia toisiaan pois tunkevia mielteitä tuli, meni ja palasi taas. Siinä oli junan jyrinää, tömisevien kavioiden ääntä, hänen veljensä kasvojen kuva sellaisena kuin hän oli ne viimeksi nähnyt viisi vuotta sitten, pitkä himmeä valorivi, hopeakannuksien kilinä, yö, tuuli, pimeys, tähdet, tukahdutettu laukaus, kuolemantuskaa osoittava valittaminen, naisen korvia särkevä huuto.

Tämä muistojen vuorovesi vyöryi Madelinen yli uudestaan ja uudestaan sekä menetti asteittain voimansa ja katosi. Kaikki tuska katosi ja hän tunsi olevansa tuuliajolla. Kuinka pimeä huone olikaan, ja hiljaisuus oli kuin vaippa. Ei kuulunut ainoatakaan ääntä. Hän oli tullut toiseen maailmaan. Hän ajatteli vaaleatukkaista Florencea ja Alfredia ja heitä ihmetellessään hän vaipui uneen.

Kun hän heräsi, oli huone auringonpaisteen valaisema. Viileä tuuli, joka puhalsi vuoteen yli, pakotti hänet panemaan kätensä peitteen alle. Hän tutkisteli laiskasti ja unisesti pienen huoneen saviseiniä, kun hän äkkiä muisti, missä hän oli ja miten hän oli tullut sinne.

Hän ei hämmästynyt huomatessaan ajan myöhäiseksi ja oli juuri menossa ulos kysyäkseen veljeään, kun muuan ääni pysähdytti hänet. Hän tunsi neiti Kingsleyn äänen puhuttelevan jotakuta ja äänessä oli terävyyttä, jota hän ei ollut huomannut ennen.

"Sinä siis tulit takaisin, niinkö? No etpä näytä kovin ylpeältä tänä aamuna. Miksi olet tullut?"

"Sanoin, että tulin ottamaan lääkkeeni."

"Tarkoittaen, ettet mene pakoon Al Hammondilta? Gene, sinun kallosi on yhtä paksu kuin vanhalla lehmällä. Al ei saa milloinkaan tietää mitään siitä, mitä teit hänen sisarelleen, jollet sinä sano hänelle. Ja jos sanot sen, ampuu hän sinut."

"Se olisi hyvä asia", vastasi cowboy alakuloisesti.

"Gene Stewart, niin olisi, jollet paranna elämääsi", vastasi Florence. "Mutta älä ole mieletön." Ja tässä tyttö kävi vakavaksi ja pyytäväksi. "Mene pois. Mene kapinallisten joukkoon rajan toiselle puolen — sinä aina uhkaat tehdä sen. Joka tapauksessa älä jää tänne äläkä anna Alille aihetta kiivastua."

Madeline kuuli Florencen tulevan sisälle, seuraavalla hetkellä koputtavan ovelle ja sanovan vienosti:

"Neiti Hammond! Oletteko hereillä?"

"Hereillä ja pukeutunut, neiti Kingsley. Tulkaa sisään."

"Te olette levännyt. Te näytätte niin — niin erilaiselta. Olen iloinen. Tulkaa ulos nyt. Me syömme ensin aamiaista ja sitten voitte odottaa veljeänne tänne millä hetkellä hyvänsä."

"Odottakaa, olkaa hyvä. Minä kuulin teidän puhuvan Stewartille. Minun täytyy nähdä hänet. Tahtoisitteko pyytää häntä tulemaan hetkeksi vierashuoneeseen?"

"Kyllä", vastasi Florence nopeasti. Kun hän kääntyi ovella, katsahti hän Madelineen naisen merkitsevällä tavalla. "Pitäkää huolta, että hän pitää suunsa kiinni!"

Samassa kuului hitaita empiviä askelia ulkopuolelta, sitten tuli pysähdys ja ovi aukeni. Stewart seisoi auringonpaisteessa paljaspäin. Madeline tunsi jonkinlaista väristystä nähdessään taas korkean vartalon, kirjotut hirvennahkaliivit, kiiltävät nahkakalvosimet, hopeahelaisen vyön ja housut. Hänen katseensa näytti kulkevan miehen yli salaman nopeudella. Mutta kun hän nyt näki tämän kasvot, ei hän tuntenut niitä enää.

"Tahdotteko ystävällisesti tulla sisään?" kysyi hän.

"En, luullakseni", sanoi mies.

Hänen äänensä toivottomuus merkitsi, että hän tiesi ettei sopinut astua samaan huoneeseen tytön kanssa ja ettei hän ollut asiasta huolissaan tai sitten oli siitä liiankin huolissaan.

Madeline meni ovelle. Miehen kasvot olivat kovat, mutta myös surulliset. Ja se liikutti häntä.

"Minä en puhu veljelleni teidän karkeasta käytöksestänne minua kohtaan", aloitti hän. Hänen oli mahdotonta saada kylmyys pois äänestään, puhua toisin kuin luokkansa ylpeällä ja ylhäisellä tavalla. Mutta kuitenkin, huolimatta hänen tuntemastaan vastenmielisyydestä, näytti ystävällisyys ja sääli seuraavan pakosta. "Minä pidän parempana olla välittämättä siitä mitä teitte, koska ette ollut täydelleen vastuunalainen teoistanne ja koska ei saa olla mitään epäsopua Alfredin ja teidän välillänne. Voinko luottaa siihen, että pysytte hiljaa ja suljette sen papin huulet? Ja tehän tiedätte, että viime yönä siellä tapettiin tai haavoitettiin joku mies. Minä haluan unohtaa sen tapauksen. En tahdo että tulisi tietoon minun kuulleen…"

"Sekarotuinen ei kuollut", keskeytti Stewart.

"Niinkö! Sitten ei asia olekaan huonosti. Olen siitä iloissani ystävättärenne takia — sen pienen meksikkolaisen tytön."

Hidas tumma aalto levisi miehen kasvoille, ja hänen häpeäntuntoansa oli kiusallista nähdä. Tämä juurrutti Madelinen mieleen vakaumuksen, että vaikka tuo mies oli pakana, ei hän ollut kuitenkaan aivan kelvoton. Ja se oli niin suuri ero asiassa, että hän hymyili miehelle.

"Te säästätte minut enemmiltä huolen aiheilta. Teettehän sen?"

Miehen käheä vastaus oli epäselvä, mutta hänen tarvitsi nähdä vain kasvot huomatakseen hänen katumuksensa ja kiitollisuutensa.

Madeline meni takaisin huoneeseensa. Florence tuli hakemaan häntä ja he istuutuivat heti aamiaiselle. Vaikutelma, jonka Madeline Hammond sai veljensä ystävättärestä, oli muodostettava uudestaan aamun valossa. Hän huomasi tytöllä olevan nuorekasta hehkua ja kiihkoa, ulkoilmassa saatu heleä ihonväri, kasvot, joissa ei ollut Idän naisten pehmeitä kaarroksia ja viivoja. Hänen silmänsä olivat vaaleanharmaat, vakavat, miltei läpitunkevat ja hänen tukkansa levisi kauniina, vaaleana ja aaltoilevana.

Florencen sisar oli vanhempi tanakka nainen, jolla oli ankarat kasvot ja rauhalliset silmät. He tarjosivat vieraalleen yksinkertaista ruokaa ja Madeline tunsi heidän yksinkertaisuutensa olevan rauhoittavaa. Hän oli kyllästynyt arvonantoon ja väsynyt imarteluun. Tuntui hyvältä, kun nuo Lännen naiset kohtelivat häntä niin kuin olisivat kohdelleet jotakuta muutakin vierasta. He olivat miellyttäviä ja ystävällisiä. Ja sen mitä Madeline oli ensin pitänyt ilmeikkyyden tai eloisuuden puutteena, sen hän pian huomasi olevan sellaisten naisten luonnollista pidättyväisyyttä, jotka eivät eläneet pintapuolista elämää. Florence oli raikas ja suora, hänen sisarensa hiljainen. Madeline ajatteli, että hän mielellään pitäisi nämä naiset lähellä itseään, jos hän olisi sairas tai huolissaan.

"Osaatteko ratsastaa?" kysyi Florence. "Osaatteko ratsastaa niinkuin miehet — kahareisin, tarkoitan? Se on mainiota! Meillä on täällä muutamia hienoja hevosia. Luulen, että Alin tultua menemme Bill Stillwellin karjatalolle. Me saamme metsästää ja kiivetä ja eniten saamme ratsastaa. Minä rakastan hevosia — minä rakastan tuulta kasvoillani sekä avaruutta, missä vuoret viittaavat ylöspäin. Teidän pitää saada seudun parhain hevonen. Me emme ole kaikki yksimielisiä hevosista paitsi mitä tulee Gene Stewartin raudikkoon."

"Onko herra Stewartilla paras hevonen?" kysyi Madeline.

"Kyllä, ja siinä on kaikki mitä hänellä on", vastasi Florence.

Tässä keskeytti keskustelun terävä naputus vierashuoneen ovelle. Florencen sisar meni avaamaan. Hän palasi heti ja sanoi:

"Siellä on Gene. Hän naputti antaakseen meidän tietää, että neiti Hammondin veli on tulossa."

Florence kiiruhti vierashuoneeseen Madelinen seuraamana. Ovi oli avoinna, ja siitä näkyi Stewart kuistin portailla. Alhaalta tieltä kuului kavioiden kopsetta. Madeline katseli Florencen olan yli ja näki tomupilven lähestyvän ja siinä hän erotti hevosten sekä ratsastajain hahmoja. Lämmin tunne levisi hänen ylitseen, pieni iloisuuden häive, ja hän tunsi tyttömäisen rakkautensa veljeään kohtaan.

"Gene, onko Jack pitänyt suunsa kiinni?" kysyi Florence, ja Madeline huomasi terävän soinnun tytön äänessä.

"Ei", vastasi Stewart.

"Gene! Ei kai asiasta synny tappelua?"

"Tappelua ei tule."

"Käytä nyt aivojasi", lisäsi Florence ja sitten hän kääntyi sysätäkseen Madelinen lempeästi takaisin vierashuoneeseen.

Kavioiden kopse pysähtyi oven eteen. Katsoessaan ulos näki Madeline joukon tomuisia, jänteviä hevosia kaaputtavan soraa ja nakkelevan päätään. Hänen nopea katseensa liukui notkeiden hevosmiesten yli koettaen etsiä veljeä. Sitten yksi ratsastaja heitti ohjaksensa, hyppäsi alas satulasta ja tuli harpaten kuistin portaille. Florence tuli häntä vastaan ovelle.

"Hei Flo! Missä hän on?" huusi hän kiihkeästi. Samaila hän katseli Florencen olan yli. Hän hyppäsi sisarensa luo. Tämä tuskin tunsi korkean vartalon ja pronssinväriset kasvot, mutta sinisten silmien lämmin liekehtiminen oli tuttua. Veli kiersi kätensä hänen ympärilleen lausuen katkonaisen tervehdyksen, sitten hän irtautui sisarestaan ja katseli häntä tutkivasti.

"No, sisar", aloitti hän, kun Florence kääntyi ovelta kiireisesti ja keskeytti hänet.

"Al, luulen että sinun olisi paras keskeyttää kiistely tuolla."

Alfred tuijotti puhujaan, kuuli kadulta tulevat kovat äänet ja sanoi sitten päästäen Madelinen irti:

"Totta tosiaan! Minä unohdin, Flo. Siellä on pieni asia selvitettävänä. Pidä sisartani täällä, äläkä hätiköi suotta."

Hän meni ulos kuistille ja huusi miehilleen:

"Lopeta, Jack! Ja sinä myös, Blaze! En halunnut, että olisitte tulleet tänne. Mutta koska tahdoitte tulla, on teidän lopetettava nyt. Tämä on minun asiani."

Sen jälkeen hän kääntyi Stewartin puoleen:

"Taas juonut viime yönä?"

"No jos tahdot tietää, niin minä olin kelpo lailla päissäni", vastasi Stewart.

"Hitto vieköön! Tilanne on tällainen: koko kaupunki tietää, että sinä kohtasit sisareni viime yönä asemalla — ja solvasit häntä. Jack on saanut tietää, niin myös nämä toiset pojat. Mutta se on minun asiani. Ymmärrä, etten minä tuonut heitä tänne. Gene, sinä olet ollut jonkin aikaa väärällä jäljellä, juopotellut ja tehnyt kaikkea sellaista. Sinä menet pahaan päin. Mutta Bill luulee ja minäkin luulen, että sinä olet vielä mies. Emme ole koskaan huomanneet sinun valehtelevan. Mitä sinulla nyt on sanottavana puolustukseksesi?"

"Olin kelpo lailla päissäni. No, minä tapasin neiti Hammondin yksin asemalla. Hänellä oli huntu, mutta minä tiesin, että hän oli säätyläisnainen. Luulen että neiti Hammond huomasi minun ritarillisuuteni jokseenkin yllättäväksi ja…"

Tässä kohdassa Madeline totteli äkillistä mielijohdetta, livahti Florencen ohi ja meni kuistille. Sombrerot vilahtivat alas ja laihat hevoset hypähtelivät.

"Herrat", sanoi Madeline jokseenkin hämillään, eikä hänen rauhallisuuttaan lisännyt sekään, että hän tunsi kuuman punotuksen poskillaan. "Minä en tunne Lännen tapoja, mutta luulen että te olette käsittäneet väärin. Haluan oikaista tehdäkseni oikeutta Stewartille. Niin, hän oli jokseenkin jyrkkä ja omituinen. Mutta olen rehellinen sanoessani, ettei hän lausunut minulle yhtään sanaa, joka ei olisi ollut kunnioittava. Ja hän saattoi minut turvaan tänne neiti Kingsleyn kotiin."

Sitten Madeline palasi pieneen vierashuoneeseen mukanaan veli, jonka hän tuskin oli tuntenut jälleen.

"Majesty!" huudahti tämä. "Ajatella että sinä olet täällä!"

Lämpö valui takaisin Madelinen suoniin.

"Miten sinun näkemisesi tuo mieleen kodin!" Alfred jatkoi. "Tuntuu olevan sata vuotta siitä kun lähdin. Olen kaivannut sinua enemmän kuin ketään muuta."

Madeline oli niin kummissaan veljessä tapahtuneesta muutoksesta, ettei voinut uskoa silmiään. Hän näki pronssi-ihoisen, vahvaleukaisen, kotkasilmäisen miehen. Madeline oli sanonut jäähyväiset epäsuosioon joutuneelle, perinnöttömäksi tehdylle ja kevytmieliselle pojalle. Hän muisti hyvin sievät, kalpeat kasvot, niiden huolettoman hymyn ja ikuisen savukkeen, joka riippui huulten välissä. Vuodet olivat kuluneet, ja nyt hän näki veljen miehenä — Länsi oli tehnyt hänestä miehen. Ja Madeline Hammond tunsi iloa ja kiitollisuutta.

"Majesty, sinä teit hyvin kun tulit! Miten tulit tehneeksi tämän matkan?"

Veli syyti kysymyksiä ja sisar kertoi hänelle äidistään ja vanhoista ystävistä, jotka olivat menneet naimisiin, hajaantuneet ja kadonneet. Mutta hän ei kertonut isästä.

Aivan äkkiä kyseleminen pysähtyi. Kyselijä oli tukehtua, oli hetken vaiti ja puhkesi sitten kyyneliin. Sisaresta näytti, että pitkällinen katkeruus oli purkautumassa. Hänen sydämeensä koski nähdä veljeään. Olivatko isä ja äiti tehneet oikein Alfredille? Madelinen valtimo sykki nopeasti. Kohtaus tunkeutui syvälle Madeline Hammondin sydämeen. Hän näki, mitä veli oli kadottanut ja voittanut.

"Alfred, miksi et vastannut viimeisiin kirjeisiini?" kysyi Madeline. "Minä en ole kuullut sinusta kahteen vuoteen."

"Niin pitkään aikaan? No, asiani kävivät huonosti viime kerralla, kun kuulin sinusta. Minä aioin kirjoittaa, mutta en tullut tehneeksi sitä."

"Asiat menivät huonosti? Kerro minulle!"

"Majesty, sinun ei pidä kiusata itseäsi minun huolillani. Haluan että sinä nautit täällä olostasi etkä ole huolissasi minun vaikeuksistani."

"Ole hyvä ja kerro. Minä epäilin, että jokin oli mennyt huonosti. Sen takia päätin tulla tänne."

"No niin, jos sinun täytyy tietää", aloitti toinen. Madelinesta näytti, että hän iloitsi purkaessaan huoliansa. "Sinä muistat, mitä kerroin pienestä karjatalostani? Minä kirjoitin sinulle kaikesta siitä. Majesty, ihminen hankkii itselleen vihollisia kaikkialla. Joka tapauksessa minä sain useita. Oli muuan karjanhoitaja, Ward nimeltään — hän on mennyt nyt — ja hänellä sekä minulla oli kinaa karjasta. Pat Hawe, täkäläinen sheriffi, on ollut myös vaikuttamassa asiaini vahingoittamiseksi. Hän ei ole juuri mikään karjanhoitaja, mutta hänellä on vaikutusta. Minä sain hänestä vihollisen. En tehnyt hänelle milloinkaan mitään. Hän vihaa Gene Stewartia, ja erään kerran minä tein tyhjäksi hänen pikku juonensa, jolla hän aikoi saada Genen kynsiinsä. Todellisena syynä hänen vihaansa minua kohtaan on se, että hän rakastaa Florencea ja Florence aikoo ottaa minut."

"Alfred!"

"Mikä hätänä? Eikö Florence vaikuttanut edullisesti?" kysyi toinen katsoen terävästi.

"No — kyllä. Minä pidän hänestä. Mutta en ajatellut hänen olevan suhteissa sinuun — tuolla tavoin. Olen hämmästynyt."

"No, minä jatkan kertomustani. Täällä on Don Carlos, meksikolainen karjanomistaja ja hän on minun pahin viholliseni. Minä jouduin velkaan Don Carlosille ennen kuin tiesin että hän oli niin halpamielinen. Don Carlos on kurja sekarotuinen, hän tuntee maat, hänellä on kaivoja ja hän on vailla kunniantuntoa. Siten hän sai minut pelistä pois. Ja nyt minä olen itse asiassa hukassa. Hän ei ole saanut haltuunsa karjataloani, mutta se on vain ajan kysymys. Nykyään minulla on muutamia satoja päitä karjaa Stillwellin mailla ja minä olen hänellä päällysmiehenä."

Madeline tunsi sisäistä palamista. Hänen tarvitsi ponnistella pysyäkseen rauhallisena.

"Eikö sinun maatilaasi voi saada takaisin?" kysyi hän. "Paljonko olet velkaa?"

"Kymmenentuhatta dollaria selvittäisi asiani ja päästäisi minut uuteen alkuun. Mutta tässä maassa se on koko joukko rahaa enkä minä ole kyennyt saamaan sitä. Stillwell on huonommassa asemassa kuin minä."

Madeline meni Alfredin luo ja pani kätensä hänen olkapäilleen.

"Me emme saa olla velassa."

Veli tuijotti häneen.

"Et kai aio pyytää minua ottamaan rahoja sinulta?"

"Aion."

"No, minä en tee sitä. En tehnyt sitä koskaan silloinkaan kun olin yliopistossa. Ja silloin ei minulla ollut niitä liikaa."

"Kuule, Alfred", jatkoi sisar vakavasti. "Tämä on kokonaan eri asia. Minulla oli vain määrärahani silloin. Sinä et tiedä, että sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin, olen saanut perintöni Grace-tädiltä. Se oli — no, se ei merkitse mitään. Joka tapauksessa, en ole voinut kuluttaa puoliakaan tulojani. Ne ovat minun. Ne eivät ole isän rahaa. Teet minut onnelliseksi jos suostut. Alfred, minä olen niin — niin kummastunut muutoksestasi. Olen onnellinen! — Mitä on kymmenentuhatta dollaria minulle? Joskus kulutan sen verran yhdessä kuukaudessa. Minä syydän rahaa menemään. Jos annat minun auttaa itseäsi, on se yhtä hyvin tehty minua kuin itseäsikin kohtaan. Tee nyt niin, Alfred."

Veli suuteli häntä, ilmeisesti hämmästyneenä hänen vakavuudestaan. Ja itse asiassa oli Madeline hämmästynyt itsekin.

"Jos todella huolit — jos todella haluat auttaa minua, olen sanomattoman iloinen. Tämä on hienoa! Florence tulee aivan villiksi. Ja se sekarotuinen ei vaivaa minua enää. Majesty, aivan pian joku arvonimellä varustettu veitikka tulee kuluttamaan rahojasi. Minä voin yhtä hyvin ottaa vähän ennen kuin hän saa ne kaikki", lopetti hän leikillisesti.

"Mitä sinä tiedät minusta?" kysyi sisar hilpeästi.

"Enemmän kuin luuletkaan! Vaikka olemmekin hukkuneet tänne ihastuttavaan Länteen, saamme me sentään uutisia. Jokainen tietää Anglesburyn asian. Ja sen Dagon herttuan, joka ajoi sinua takaa yli Euroopan, ja että lordi Castleton on nyt liikkeellä ja näkyy lisäksi olevan voiton puolella. Miten on asianlaita, Majesty?"

Madeline huomasi veljen iloisessa puheessa ivaa. Ja syvällä Alfredin etsivässä katseessa hän näki liekin. Hän kävi miettiväiseksi. Hän oli unohtanut Castletonin ja ylhäisöpiirit.

"Alfred", aloitti hän vakavasti. "En luule että kukaan arvonimellä varustettu herrasmies milloinkaan kuluttaa minun rahaani niin kuin sinä ilmaiset asian hienosti."

"Minä en välitä siitä. Vaan sinusta!" huudahti veli intohimoisesti ja tarttui sisareen niin rajusti, että tämä hämmästyi.

"Sano minulle, miten tulit saaneeksi tietoja minusta täällä syrjässä? Olin hämmästynyt huomatessani neiti Kingsleyn tuntevan minut Majesty Hammondina."

"Luulen että se oli sinulle yllätys", vastasi veli naurahtaen. "Minä kerroin Florencelle sinusta — annoin hänelle sinun kuvasi. Ja tietysti, koska hän oli nainen, näytteli hän kuvaa ja puhui sinusta. Sitten, rakas sisareni, me saamme sanomalehtiä tänne silloin tällöin ja me osaamme lukea. Sinä et ehkä tiedä, että sinä ja ylimystöystäväsi olette tarkan huomion kohteina Yhdysvalloissa yleensä ja lännessä erikoisesti. Sanomalehdet ovat täynnä tietoja sinusta ja mahdollisesti niissä on koko joukko sellaista, mitä et ole milloinkaan tehnyt."

"Tuo Stewart tiesi myöskin minusta."

"Älä välitä hänen hävyttömyydestään!" huudahti Alfred. "Gene on kelpo poika, kunhan vain olet oppinut tuntemaan hänet. Minä sanon sinulle, mitä hän teki. Hän sai käsiinsä yhden noista sinun sanomalehtikuvistasi. Se oli ratsastuspuvussa otettu kuva palkitun hevosesi kanssa, Valkosukan — muistathan? No, Stewart naulasi kuvan majansa seinälle ja risti hevosensa Majestyksi. Cowboyt tiesivät sen. He kävivät katsomassa kuvaa ja pilkkasivat häntä. Mutta hän ei välittänyt. Eräänä päivänä minä satuin pistäytymään hänen luonaan ja tapasin hänet juuri tointumasta kemujen jälkeen. Minäkin näin kuvan ja sanoin hänelle: 'Gene, jos sisareni tietäisi, että sinä olet juomari, ei hän ylpeilisi siitä että hänen kuvansa on ripustettu sinun huoneeseesi.' Majesty, hän ei maistanut tippaakaan kuukauteen, ja kun hän taas rupesi juomaan, otti hän kuvan pois eikä pannut sitä paikoilleen."

Madeline hymyili nähdessään veljensä mielihyvän, mutta ei vastannut. Madeline oli tuskin tuntematta vastenmielisyyttä. Tästä hänet kuitenkin pelasti veljen luonnollinen ilo siitä, että Stewart oli sukkelan otaksuman avulla saatu taivutetuksi olemaan kunnollisena kuukauden ajan. Jokin loukkasi Madeline Hammondin ylpeyttä, kiihotti sitten hänen älyään sekä sai hereille hänen mielenkiintonsa, vieläpä sai hänet tekemään päätöksen oppia tuntemaan hieman tätä käsittämätöntä Länttä.

"Majesty, minun täytyy kiiruhtaa asemalle", sanoi veli katsoen kelloaan. "Me lastaamme karjaa. Tulen takaisin illallisen aikaan ja tuon Stillwellin mukanani. Sinä varmaan pidät hänestä. Anna minulle kuitti matkatavaroistasi."

Sisar meni pieneen makuuhuoneeseen ja otti muutamia kuitteja.

"Kuusi! Kuusi matka-arkkua!" huudahti veli. "Olen iloissani siitä että aiot pysyä täällä jonkin aikaa."

Hevonen hypähti, kun Alfred pani jalkansa jalustimeen, ja oli juoksussa, kun ratsastaja heilautti jalkansa satulan yli. Madeline katseli häntä ihaillen. Veli näytti liittyvän höllästi satulaan liikkuen hevosen mukaan.

Sitten Madeline istuutui kustille ja syventyi tarkastamaan ympäristöään. Käden ulottuvilla ei se tosiaan ollut puoleensavetävää. Katu oli paksulti pölyssä ja viileä tuuli tuprutti pieniä tomupilviä. Talot olivat mataloita, nelikulmaisia, laakeakattoisia rakennuksia, jotka oli tehty jonkinlaisesta punaisesta sementistä. Ei ollut yhtään ihmistä näkyvissä. Pitkällä kadulla ei näyttänyt olevan loppua, vaikka talorivi ei ulottunut kauaksi. Kerran hän kuuli hevosen ravaavan jonkin matkan päässä ja useita kertoja veturinkellon soivan. Missä olivat vuoret? ihmetteli Madeline. Pian hän näki matalalla talojen kattojen yläpuolella himmeän, tummansinisen, rosoisen rajaviivan. Se näytti ihastuttavan hänen silmiään ja kiinnitti hänen katseensa. Hän oli nähnyt Alpit ja hän oli seisonut Himalajan suuressa, mustassa, valkohuippuisessa varjossa. Mutta ne eivät olleet vetäneet häntä puoleensa niin kuin nämä syrjäiset kalliot. Tämä himmeä taivaanrantaviiva, joka erottautui selvästi sinistä taivasta vasten, lumosi hänet. Florence Kingsleyn lause "ylöspäin viittaavat vuoret" palasi Madelinen mieleen.

Madeline meni huoneeseensa aikoen levätä hetken ja vaipui uneen. Hänet herätti Florencen koputus.

"Neiti Hammond, teidän veljenne on tullut takaisin Stillwellin kanssa."

"Mitä, kuinka minä olen nukkunutkaan!" huudahti Madeline. "Kello on melkein kuusi!"

"Olen iloinen että nukuitte. Olitte väsynyt. Ja täkäläinen ilma tekee vieraat unisiksi. Tulkaa!"

Madeline seurasi Florencea kuistille. Hänen veljensä hypähti ylös ja sanoi:

"Hei, Majesty!" Ja kun hän pani käsivartensa sisarensa vyötäisille, kääntyi hän jykevää miestä kohti, jonka leveät, ryhmyiset kasvot alkoivat väreillä ja rypistyä. "Minä haluan esitellä ystäväni Stillwellin sinulle. Bill, tämä on minun sisareni, josta olen niin usein puhunut sinulle — Majesty."

"Niin, tämä on iloisin kohtaus elämässäni", vastasi Stillwell. Hän ojensi suuren käden Madelinelle. "Neiti Majesty, teidän näkemisenne on yhtä tervetullut kuin sade ja kukat vanhalle erämaan karjanhoitajalle."

Madeline tervehti ja saattoi töin tuskin pidättää huutoaan, kun toinen rutisti kättä rautaotteella. Mies oli vanha, valkohapsinen ja ahavoitunut, hänellä oli syvät juovat poskissa ja harmaat silmät olivat melkein ryppyihin peittyneet. Jos hän hymyili, ajatteli Madeline, oli hymy erikoista. Sitten miehen kasvot näyttivät lakkaavan värehtimästä, valo katosi ja kasvot olivat kuin karkeasti hakattua kiveä.

"Neiti Majesty, on suorastaan nöyryyttävää kaikille meille, ettemme olleet teitä vastassa", sanoi Stillwell. "Minä ja Al menimme postitoimistoon ja sanoimme muutamia lempeitä sanoja. Niiden olisi pitänyt lähettää tieto karjatalolle. Pelkään, että teillä oli jonkin verran epämiellyttävää viime yönä asemalla."

"Minä olin jokseenkin huolissani alussa ja ehkä peloissani", vastasi Madeline.

"No niin, olen hyvin iloinen saadessani sanoa teille, ettei näillä seuduin ole ketään miestä, jonka olisin mieluummin halunnut olevan teitä vastassa kuin Gene Stewartin."

"Todellakin?"

"Kyllä, ja silloin otan huomioon myöskin Genen heikkouden. Hän on nuori, mutta hän on myöskin ritarillinen. Ihmiset ovat vihaisia Stewartille. Ja minä sanon hyvän sanan hänen puolestaan, koska hän on epäsuosiossa, ja viime yönä hän mahdollisesti saattoi pelotella teitä, kun tulitte tuoreeltanne Idästä."

Madeline piti vanhasta miehestä, mutta kun hänellä ei tuntunut olevan mitään sanottavana, pysyi hän vaiti.

"Neiti Majesty, karjanhoitajan työ on menemässä. Ei ole paikkaa Genelle. Jos nyt ei olisi uudet ajat, olisi hänestä melkein tullut pyssymies. Mutta hän ei voi sopia mihinkään nyt. Hän ei voi pitää kiinni mistään hommasta ja hän on menossa alaspäin."

"Minua surettaa kuulla sitä", mutisi Madeline. "Mutta eivätkö nämä uudet ajat ole täällä hieman villejä? Junailija kertoi minulle kapinoista, rosvoista ja ryöstöretkistä."

"No, näinä päivinä on hieman miellyttävämpää ja innostavampaa kuin moneen vuoteen", vastasi Stillwell. "Pojat ovat taas ryhtyneet pyssyihinsä. Mutta siihen on syynä Meksikon vallankumous. Rajalla on selkkauksia. Luulen, etteivät Idän ihmiset tiedä, että on vallankumous. No, Madero tahtoo kukistaa Diazin ja sitten joku muu kapinallinen tahtoo kukistaa Maderon. Se tietää levottomuuksia rajalla. Enpä ihmettelisi, jos setä Samin olisi pistettävä kätensä peliin. Meillä on ammuskeltu ja veitsi on heilunut ja hieman on karjaakin ryöstetty."

"Niin, todellakin, Majesty", puuttui Alfred puheeseen. "Sinä olet osunut mielenkiintoiseen aikaan vierailulle meidän luoksemme."

"Niin, siten asia varmaan näyttää olevan", vastasi Stillwell. "Viime yö ei ollut erikoisen kehno, kun ottaa lukuun muutamat muut yöt äskettäin. Ei ollut paljon tehtävää. Mutta minulla oli kova kolaus. Kun eilen tulimme, mukana joukko karjaa, lähetin minä erään cowboyni, Danny Mainsin, edelläpäin tuomaan rahaa, joka minun oli maksettava käteisellä, ja minä halusin saada rahan kaupunkiin ennen pimeän tuloa. No, Danny ryöstettiin. Minä kyllä luotan poikaan. Kaupungissa on ollut sekarotuisia ja he tiesivät mahdollisesti rahan tulosta.

"No, kun minä saavuin karjoineni, olin hieman pulassa saadakseni asiat laidalleen. Ja tänään minä en ollut enkelimäisellä tuulella. Kun olin saanut asiani toimitetuksi, lähdin liikkeelle koettaen saada hajua rahasta. Ja minä satuin meillä olevaan taloon, joka käy vankilasta, sairashuoneesta, vaalipaikasta ja mistä tahansa. No, juuri silloin se oli sairashuoneena. Muuan sekarotuinen, joka oli pahasti loukkaantunut, makasi salissa, jonne hänet oli tuotu asemalta. Joku oli lähettänyt hakemaan tohtoria, mutta hän ei ollut vielä tullut. Minulla on ollut vähän kokemusta ampumahaavoista ja minä tarkastin sitä kaveria. Häneen ei ollut ammuttu pahasti, mutta minä ajattelin että oli verenmyrkytyksen vaara. Joka tapauksessa minä tein kaiken minkä voin.

"Olin menemäisilläni tieheni, kun Pat Hawe tuli sisään. Hän on sheriffi. Mutta Pat Hawe — no, luulen ettei minun ole hyvä sanoa, mitä ajattelen hänestä. Hän tuli saliin, kiljui ja aikoi pidättää Danny Mainsin. Minä sanoin Patille kohteliaasti, että raha oli minun ja ettei hänen tarvinnut olla huolissaan siitä. Ja jos minä halusin päästä varkaan jäljille, saatoin tehdä sen yhtä hyvin kuin joku muukin. Pat ulvoi, että laki on laki ja aikoi ruveta selittämään lakia. Minusta näytti siltä, että Pat oli vahvasti päättänyt pidättää ensimmäisen miehen, johon hän saattoi jollakin tekosyyllä käydä käsiksi.

"Sitten hän tyyntyi vähän ja rupesi juuri kyselemään haavoittuneen sekarotuisen asiaa, kun Gene Stewart tuli sisään. Aina kun Pat ja Gene sattuvat yhteen, muistuu minulle mieleen aikaisemmat ajat seitsemänkymmenluvulla. Luonnollista oli että jokainen vaikeni. Sillä Pat vihaa Geneä ja Gene ei ole oikein suopea Patille. He ovat ensiksikin vihollisia ja tapausten kulku täällä El Cajonissa on vahvistanut vihollisuutta.

"'Halloo, Stewart, sinä juuri olet se, jota minä haen', sanoi Pat.

"Stewart katseli häntä ja sanoi kylmästi ja pilkallisesti:

"'Hawe, sinä haet minua aika lailla, kun minä tallustelen aivan toisia teitä.'

"Pat kävi punaiseksi, mutta hillitsi itsensä.

"'Kuulehan, Stewart, sinähän huolehdit siitä päistärikkö hevosestasi, jolla on ylimyksellinen nimi?'

"'Luulenpa, että teen niin', vastasi Gene lyhyesti.

"'No, missä se on?'

"'Se ei ole sinun asiasi.'

"'Ohoo, eikö ole? Stewart, viime yönä oli muutamia omituisia sattumuksia, joista sinä tiedät jotakin. Danny Mains ryöstetty — Stillwellin raha mennyt — sinun hevosesi mennyt — tuo pieni homsu Bonita mennyt — ja tämä sekarotuinen miltei mennyt myöskin. Nyt, ottaen huomioon että sinä olit myöhään ylhäällä ja maleksit asemalla, mistä tämä sekarotuinen löydettiin, ei ole epätodenmukaista ajatella, että sinä saattaisit tietää, miten hän sai köniinsä — eikö niin?'

"Stewart nauroi ja pyöritti savukkeen katsellen Patia. Sitten hän sanoi, että jos hän olisi antanut sekarotuiselle köniin, ei siitä olisi milloinkaan tullut tällaista hutiluksen työtä.

"'Minä voin pidättää sinut epäluulon alaisena, Stewart. Mutta ennen kuin menen niin pitkälle, tarvitsen vähän todistuksia. Minun täytyy saada käsiini Danny Mains ja se pieni sekarotuinen tyttö. Minä haluan saada selville, missä sinun hevosesi on. Sinä et ole milloinkaan lainannut sitä eikä ole ryöstöretkeilijöitä tällä puolen rajaa varastamassa sitä sinulta. On omituista että se hevonen on mennyt.'

"'Sinä olet varmaan mainio salapoliisi, Hawe, ja minä toivotan sinulle onnea', vastasi Stewart.

"Se näytti ärsyttävän Patia ylenmäärin ja hän polki jalkaansa. Sitten sai hän erään ajatuksen ja hän pudisti sormeaan Stewartin kasvojen edessä.

"'Sinä olit päissäsi viime yönä?'

"Stewart ei räpäyttänyt silmäänsäkään.

"'Sinä tapasit jonkun naisen, eikö niin?' huusi Hawe.

"'Minä kohtasin ladyn', vastasi Stewart rauhallisena ja uhkaavan näköisenä.

"'Sinä kohtasit Al Hammondin sisaren ja veit hänet Kingsleyn luo. Ja huomaa tämä, herra ritari cowboy, minä aion mennä sinne ja tehdä sille maailmannaiselle muutamia kysymyksiä. Ja jos hän on yhtä umpisuinen kuin sinä, minä pidätän hänet.'

"Gene Stewart meni valkoiseksi. Minä melkein odotin hänen lentävän toisen kimppuun, niin kuin hän tekee kun häntä ärsytetään. Mutta hän oli rauhallinen ja ajatteli. Sitten hän sanoi:

"'Pat, jos teet sen tempun, saat miettiä sitä koko elämäsi loppuajan. Ei ole mitään syytä pelottaa neiti Hammondia. Ja koettaa pidättää hänet olisi semmoinen häväistys, jota ei siedettäisi El Cajonissa. Jos olet vihainen minulle, lähetä minut vankilaan. Minä kyllä menen. Jos haluat vahingoittaa Al Hammondia, tee se jollakin miesmäisemmällä tavalla. Älä rupea purkamaan kiukkuasi meitä kohtaan häpäisemällä ladya, joka on tullut tänne pienelle vierailulle. Me olemme kylliksi pahoja olematta silti halpamaisia kuten sekarotuiset.'

"Se oli pitkä puhe Geneltä ja ajatella että Gene Stewart puhui hiljaa ja lempeästi punasilmäiselle sheriffille. Ja Pat, hän näytti niin pirullisen iloiselta, että jollei jokin seikka Genen esiintymisessä pitänyt minua alallani, olisin minä itse ryhtynyt leikkiin. Oli selvää että Pat Hawe oli unohtanut lain ja virkamiesasemansa kiukuissaan.

"'Minä menen juuri nyt', huusi hän.

"Ja tämän jälkeen olisi jokainen voinut kuulla kellon tikittävän mailin päästä. Stewart näytti olevan tukehtumaisillaan ja lopuksi hän puhkesi puhumaan:

"'Mutta mies, ajattelehan kuka hän on! Hän on neiti Hammond! Jos olisit nähnyt hänet, niin vaikka olisit päästäsi sekaisin tai juovuksissa, sinä et voisi tehdä sitä.'

"'Enkö voisi? No näytänpä sinulle hiivatin äkkiä! Mitä minä huolin siitä, kuka hän on. Ne mainiot idän naiset — minä olen kuullut niistä. Se Hammondin naisihminen…'

"Äkkiä Hawe lopetti ja punainen naama muuttui vihreäksi kun hän meni hakemaan revolveriaan."

Stillwell keskeytti kertomuksensa vetääkseen henkeä ja kuivasi kosteata otsaansa. Nyt hänen kasvonsa alkoivat kadottaa karkeuttaan. Ne muuttuivat, ne pehmenivät, värähtelivät, ja hän hymyili.

"Ja sitten, neiti Majesty, sitten tapahtui jotakin. Stewart otti Patin revolverin ja heitti sen lattialle. Ja se mikä seurasi oli kaunista. Varmaan se oli kaunein näky minkä olen ikinä nähnyt. Kun tohtori tuli, hänellä oli toinenkin haavoittunut ja hän sanoi, että uusi potilas tarvitsisi neljä kuukautta ennen kuin olisi ylhäällä ja taas reippaan näköinen. Ja Gene Stewart lähti rajalle päin."

Matkustus auringonnoususta auringonlaskuun

Kun veli herätti Madelinen seuraavana aamuna, ei päivä ollut vielä noussut. Kylmyys värisytti häntä ja hänen oli haparoitava tulitikkuja ja lamppua.

"Majesty, nyt on edessä jotakin josta saat oppia tuntemaan todellisuutta", ilmoitti Al iloisesti. "Me ajamme sinut heti liikkeelle, sillä meidän täytyy kiiruhtaa takaisin karjatalolle. Yleinen karjantarkastus alkaa huomenna. Sinä saat tulla vankkureissa Stillwellin ja Florencen kanssa. Minä ratsastan edellä poikien kanssa ja teen vähän valmista teitä varten karjatalossa. Teidän tavaranne tulevat jäljessä, mutta eivät ehdi sinne ennen kuin huomenna. Siitä tulee pitkä matka — melkein viisikymmentä mailia. Flo, älä unohda ottaa mukaan pari vaippaa. Kääri hänet hyvin vaippoihin. Ja koeta kiiruhtaa valmiiksi. Me odotamme."

Vähän myöhemmin, kun Madeleine meni ulos Florencen kanssa, oli päivä valkenemassa. Hevoset pureskelivat kuolaimiaan ja tömistelivät hiekassa.

"Huomenta, neiti Majesty", sanoi Stillwell jurosti korkeiden ajoneuvojensa etuistuimelta.

Alfred sijoitti Madelinen takaistuimelle ja Florencen hänen viereensä sekä kääri heidät vaippoihin. Sitten hän nousi hevosensa selkään ja lähti. "Hei hevoset!" murisi Stillwell ja valjaikko lähti ravaamaan. Florence kuiskasi Madelinen korvaan:

"Bill on äreä aikaisin aamulla. Hän sulaa pian kun tulee lämmin."

Oli vielä hämärä, eikä Madeline voinut nähdä, miltä kaupunki todellisuudessa näytti. Hän oli iloinen että pääsi pois sieltä.

"Tuossa tulevat cowboyt", sanoi Florence.

Jono ratsumiehiä liittyi joukkoon Alfredin perään kadotakseen vihdoin näkyvistä. Kun Madeline katseli heitä, valkeni harmaa hämärä sarastukseksi. Kaikki oli hänen ympärillään paljasta ja mustaa. Taivaanranta näytti olevan lähellä eikä yksikään kukkula tai puu rikkonut yksitoikkoisuutta. Seutu näytti olevan laakeata, mutta tie kulki ylös ja alas pienten harjanteitten yli. Madeline katsahti taaksepäin edellisenä päivänä näkemiään vuoria kohti ja näki vain paljasta ja mustaa maata, sellaista kuin sekin joka avautui edessä.

Kylmä tuulenhenkäys osui hänen kasvoihinsa ja hän värisi. Florence huomasi sen ja veti esiin toisen vaipan sekä kääri sen tiukasti hänen ympärilleen leukaan asti. Mutta tuuli tuntui tunkeutuvan vaippojen lävitse. Ilma oli kylmää, puhdasta ja purevaa. Se oli niin ohutta, että hänen oli hengitettävä nopeasti.

"Eikö teillä ole ky-kylmä?" kysyi Madeline.

"Minulla?" nauroi Florence. "Minä olen tottunut siihen. Minulle ei tule milloinkaan kylmä."

Lännen tyttö istui kädet paljaina vaipan ulkopuolella, jota hänen ei ilmeisesti tarvinnut vetää ympärillensä. Madeline ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin kirkassilmäistä, tervettä ja mainiossa kunnossa olevaa tyttöä.

"Pidättekö auringonnoususta?" kysyi Florence.

"Kyllä, luulen niin", vastasi Madeline epävarmasti. "Suoraan sanoen minä en ole nähnyt sitä vuosiin."

"Meillä on kauniita auringonnousuja ja auringonlaskut ovat karjatalolta katsoen ihania."

Pitkiä punertavia kuusirivejä kulki yhdensuuntaisina itäisen taivaanrannan kanssa, joka näytti vetäytyvän poispäin. Taivaalla oli joukko ohuita, untuvaisia pilviä. Etelään ja länteen päin oli taivas tumma, mutta se muuttui joka hetki. Idän taivas kimalteli. Sitten kokoontui yhteen paikkaan kultaista valoa ja se tiheni hitaasti, kunnes oli kuin tulta. Ruusuinen pilvijoukko muuttui hopeiseksi ja helmenväriseksi ja sen takaa pisti esiin suuri kultainen pyörä. Tumman taivaanrannan yläpuolella loisti voimakkaan valoisana kehränä aurinko. Se nousi nopeasti ajaen loistollaan pimeyden harjanteiden väliltä ja antaen värien ja välimatkojen tulla näkyviin.

"Niin", sanoi Stillwell ja ojensi pitkät käsivartensa kuin olisi juuri herännyt, "tämä joltakin tuntuu."

Florence tyrkkäsi Madelinea ja nyökäytti hänelle.

"Hieno aamu, tytöt", jatkoi Bill läiskäyttäen piiskaansa. "Neiti Majesty, koko aamun tulee matka olemaan jotenkin vähän mielenkiintoista. Mutta kun pääsemme ylöspäin, pidätte te varmasti siitä. Kas tuota! Katsokaa lounaaseen, juuri tuon kauimpana olevan harjanteen yli."

Madeline antoi katseensa kulkea pitkin harmaata taivaanrantaa sinne missä tummansiniset huiput nousivat harjanteen yläpuolelle.

"Peloncillo-vuoret", sanoi Stillwell. "Sitten olemme määränpäässä, kun tulemme sinne. Emme näe niitä enää ollenkaan ennen iltapäivää, jolloin ne kohoavat äkkiä."

Peloncillo! Madeline muisteli nimeä. Missä hän oli kuullut sen? Sitten hän muisti. Cowboy Stewart oli käskenyt tuon pienen meksikolaistytön Bonitan mennä Peloncilloon päin. Luultavasti oli tyttö ratsastanut suurella tummalla hevosella juuri tätä tietä yksinään. Madeline tunsi pienen väristyksen, jota ei aiheuttanut kylmä tuuli.

"Tuossa on kaniini!" huudahti Florence äkkiä.

Madeline näki koiraskaniinin. Se oli suuri kuin koira ja sen korvat olivat suuret. Se näytti olevan hävyttömän kesy. Siitä lähtien vanha Bill ja Florence kilpailivat saadakseen Madelinen huomion kiintymään tien varrella näkyviin arosusiin, jotka hiipivät pensaikkoon, hiirihaukkoihin, jotka leijailivat lietteeseen uupuneen lehmän raadon yläpuolella, omituisiin pikku sisiliskoihin, jotka juoksivat nopeasti tien poikki, karjaan, joka oli laitumella, meksikkolaisten karjapaimenten mökkeihin, villeihin hevosiin, jotka pää korkealla katselivat heitä harjanteilta. Kaikkia näitä Madeline katseli, alussa välinpitämättömästi, koska välinpitämättömyys oli tullut hänen tottumuksekseen, ja sitten mielenkiinnolla, joka kohosi ja kasvoi vähitellen. Se kasvoi, kunnes hän näki pienen repaleisen meksikkolaispojan kahareisin pikkuruisimman aasin selässä, minkä hän oli ikinä nähnyt. Tämä herätti hänet. Hän tunsi kauan sitten kuolleiden tunteiden heikon heräämisen — innostuksen ja riemun tunteen. Kun hän huomasi sen, hengitti hän syvään kylmää kirpeätä ilmaa ja tunsi sisäistä iloa. Ja hän arvasi, vaikka ei tiennyt miksi, että tästälähin hänen elämäänsä tulisi jotakin uutta, jotakin jota hän ei ollut tuntenut milloinkaan ennen, jotakin hyvää tavallisessa, luonnollisessa ja alkuperäisessä elämässä.

Sillä välin kun Madeline katseli ympärilleen ja kuunteli tovereitaan, nousi aurinko korkeammalle ja tuli kuumaksi. Hevoset jatkoivat väsymättä vakavaa ravaamistaan ja maili mailin perästä livahti ohitse.

Muutaman harjanteen huipulta katsoi Madeline alangolle, mihin eräät cowboyt olivat pysähtyneet ja istuivat tulen ympärillä ilmeisesti puuhaten puolipäiväateriaansa. Heidän hevosensa olivat laitumella pitkässä harmaassa ruohossa.

"Niin, tuon palavan puun haju saa veden suuhuni", sanoi Stillwell. "Olen tosiaan nälkäinen. Me olemme täällä puolipäivän ajan ja annamme hevosten levätä. Niillä on vielä pitkä matka karjatalolle asti."

Hän pysähtyi lähellä leiritulta ja kivuten alas alkoi päästää hevosia valjaista. Florence hypähti ulos vankkureista ja kääntyi auttamaan Madelinea.

"Kävelkää hieman edestakaisin", sanoi hän. "Te olette varmasti kangistunut pitkästä istumisesta. Minä valmistan murkinaa."

Madeline tuli alas iloissaan siitä että sai oikoa jäseniään ja kuljeksia ympäri. Hän kuuli Stillwellin heittävän valjaat maahan ja taputtavan hevosiaan.

Murkina-ajan kuluessa huomasi Madeline olevansa ilmeisesti suuren mielenkiinnon kohteena kolmen cowboyn puolelta. Hän vastasi kohteliaisuuteen ja näki huvikseen, että heihin samalla mitalla tuijottaminen tuotti heille kiusallista huolestumista. He olivat täysikasvuisia miehiä — yhdellä heistä oli valkoiset hiukset — mutta näyttivät olevan kuin poikia, jotka on tavattu varkain luomassa kielletyn katseen sievään tyttöön.

"Cowboyt ovat tosiaan mielistelijöitä", sanoi Florence.

Madeline huomasi iloisen vilkutuksen hänen kirkkaissa silmissään. Cowboyt kuulivat sen ja vaikutus heihin oli tehoisa. He häpesivät ja hämmentyivät. Madelinesta oli vaikeaa nähdä, missä suhteessa he olivat julkeita, vaikka heidät oli ilmeisesti vallannut syyllisyydentietoinen tunne. Hän muisteli vaateliaitten englantilaisten silmien arvostelevia katseita, hävyttömiä ranskalaisia tuijotuksia, polttavia espanjalaisia silmäyksiä — kujanjuoksuja, joita kenellä tahansa amerikkalaisella tytöllä oli kestettävänään ulkomailla. Verrattuna niihin silmiin olivat näiden miesten silmät hymyilevien, innokasten poikasten silmiä.

"Hoo, hoo!" mylvi Stillwell. "Florence, sinä olet osunut juuri naulan päähän. Cowboyt ovat suuria mielistelijöitä. Pojat pysähtyivät, laskivat maahan kuormansa ja odottivat vain meitä. Se ei ole niin hämmästyttävää Boolyn ja Nedin suhteen — he ovat nuoria ja villejä — mutta tuo Nels, hän on kyllin vanha ollakseen teidän kummankin tytön kummi. Se on tosiaan omituista."

Seurasi hiljaisuus. Valkotukkainen cowboy Nels puuhasi tarkoituksettomasti leiritulen ääressä ja nousi sitten pystyyn kasvot punaisina.

"Bill, sinä olet hitonmoinen valehtelija!" sanoi hän. "Luulen etten välitä tulla lasketuksi samaan luokkaan Boolyn ja Nedin kanssa. Näillä mailla ei ole yhtään cowboyta, joka pitäisi naisia suuremmassa arvossa kuin minä. No, Bill, jos sinulla on semmoiset silmät, niin olet ehkä nähnyt jotakin tiellä?"

"En ole nähnyt mitään", vastasi toinen lyhyesti.

Hänen huolettomuutensa katosi ja punaiset rypyt kävivät kapeammiksi hänen silmiensä ympärillä.

"Katsohan vähän näitä hevosen jälkiä", sanoi Nels, vei Stillwellin muutamia askelia sivuun ja osoitti suuria kavionjälkiä maassa. "Luulen että tunnet hevosen, joka on tehnyt ne?"

"Gene Stewartin päistärikkö!" huudahti Stillwell, lysähti polvilleen ja alkoi tutkia jälkiä. "Silmäni ovat kyllä tarkkana, mutta jäljet eivät ole enää tuoreita."

"Luulen että ne on tehty varhain eilen aamulla."

"No mitä sitten?" Stillwell katsoi cowboyhinsa. "On yhtä varmaa kuin tuo sinun punainen nenäsi, ettei Gene ratsastanut päistäriköllä."

"Kuka sanoi että hän ratsasti? Muukin käy vanhaksi kuin sinun silmäsi. Seuraahan vain jälkiä. Tule mukaan."

Stillwell käveli hitaasti pää painuneena ja mutisten itsekseen. Noin kolmenkymmenen askelen päässä leiritulesta hän pysähtyi äkkiä ja lysähti taas polvilleen. Sitten hän ryömi pitkin maata ilmeisesti tutkien jälkiä.

"Nels, kuka tahansa olikin Stewartin hevosen selässä, hän tapasi jonkun. Ja he menivät eteenpäin yhdessä, mutta eivät laskeutuneet alas hevosiltaan."

"Jokseenkin hyvin päätelty", vastasi cowboy.

Stillwell nousi ylös ja käveli nopeasti vasempaan hakemaan muutamia vitsoja, pysähtyi ja katseli lounaaseen ja tuli sitten takaisin. Hän katseli järkkymätöntä cowboyta.

"Nels, en pidä tästä vähääkään", murisi hän. "Jäljet menevät suoraan Peloncilloon päin."

"Varmasti", vastasi Nels.

"No?" jatkoi Stillwell kärsimättömästi.

"Luulen että tiedät, mikä hevonen on tehnyt toiset jäljet?"

"Minulla on vahvat epäilykset, mutta en ole varma."

"Se oli Danny Mainsin poni."

"Miten tiedät sen?" kysyi Stillwell terävästi.

"Bill, tuon pikku hevosen vasemmassa etujalassa on aina kenkä, joka menee vinoon. Kuka tahansa pojista voi sanoa sen sinulle. Minä tuntisin tuon jäljen vaikka olisin sokea."

Stillwellin punakka naama meni pilveen ja hän potkaisi kaktusta.

"Tuliko vai menikö Danny?" kysyi hän.

"Luulen että hän meni poikkimaisin Peloncilloa kohti. Mutta en ole siitä varma seuraamatta hänen jälkiään taaksepäin jonkin matkaa. Minä juuri odotin että tulisit tänne."

"Nels, et kai luule, että poika on paennut sen pikku veitikan Bonitan kanssa?"

"Hän oli varmasti mieltynyt Bonitaan, samoin kuin Genekin oli ja Ed Linton ennen kuin hän joutui naimisiin. Ja kaikki pojat. Hän on varmaan aika elävä, se pieni mustasilmäinen paholainen. Danny on hyvin voinut karata hänen kanssaan. Danny ryöstettiin tiellä kaupunkiin ja sitten hän häpeissään joi itsensä juovuksiin. Mutta hän tulee pian näkösälle."

"No ehkä sinä ja pojat olette oikeassa. Luulen että olette. Nels, eihän voi olla epäilystä siitä, kuka ratsasti Stewartin hevosella?"

"Se on yhtä selvää kuin hevosen jäljet."

"Se kaikki on hämmästyttävän omituista. Se ällistyttää minua. Toivon että pojat vähentäisivät juomistaan. Minä pidin paljon Dannysta ja Genestä. Pelkään että Gene on mennyttä. Jos hän menee rajan yli sinne, missä tapellaan, ei kulu pitkää aikaa ennen kuin hän saa lopputäräyksen."

"Bill, luulen, että minun olisi parempi mennä Peloncilloon päin. Ehkä löydän Dannyn."

"Sinun olisi tehtävä niin, Nels", vastasi Stillwell. "Mutta älä kuluta enempää kuin pari päivää. Me emme voi suoriutua karjantarkastuksesta ilman sinua."

Tähän keskustelu loppui. Stillwell rupesi valjastamaan valjaikkoaan ja cowboyt lähtivät hakemaan hajallaan olevia hevosiaan. Madeline oli tuntenut uteliasta mielenkiintoa ja näki että Florence oli huomannut sen.

"Kaikenlaisia asioita tapahtuu, neiti Hammond", sanoi hän vakavasti, miltei surullisesti.

Madeline ajatteli. Ja sitten rupesi Florence hyräilemään sekä askartelemaan murkinan jäännösten pakkaamisessa. Madeline tunsi äkkiä voimakasta mieltymystä ja kunnioitusta tuota Lännen tyttöä kohtaan. Hän ihaili sitä huomaavaisuutta, hienotunteisuutta tai viisautta — mitä se olikaan — joka pidätti Florencea kysymästä, mitä hän tiesi, ajatteli tai tunsi noista tapauksista.

Pian he vierivät taas tietä pitkin alas asteittaista vierua ja sitten alkoivat kiivetä pitkin pitkää harjannetta, joka oli neljän tunnin ajan kätkenyt sen, mitä oli takana. Tämä kiipeäminen oli väsyttävää auringon, tomun ja rajoitetun näköalan takia.

Kun he saapuivat huipulle, pääsi Madelinelta pieni mielihyvän huokaus. Syvä harmaa ja sileä laakso avautui alapuolella ja kohosi toisella puolen pieninä harjanteina, jotka olivat kuin aaltoja, ja nämä veivät kunnaille, missä oli siellä täällä pensas- tai puuryhmiä. Niiden toisella puolen nousi tummia vuoria mäntyjen reunustamina ja rosohuippuisina.

"No, neiti Majesty, nyt tulemme jommoiseenkin paikkaan", sanoi Stillwell läiskäyttäen piiskaansa. "Miksi te sanoisitte noita mustia esineitä tuolla rinteellä?"

"Hevosmiehiksi. Ei, karjaksi", vastasi Madeline epäillen.

"Eipäs. Ne ovat vain tavallisia kaktuksia. Ja tuolla toisella puolen — katsokaa laaksoa alas. Sievää metsää ehkä, eikö niin?" kysyi hän osoittaen sormellaan.

Madeline näki kauniin metsän laakson keskellä.

"No, neiti Majesty, sen vaikuttaa tämä pettävä ilma. Siellä ei ole metsää. Se on kangastus."

"Todellakin. Miten kaunis se on!" Madeline jännitti katseensa mustaa täplää kohti. Se näytti leijuvan ilmassa, sillä ei näyttänyt olevan tarkoin määrättyjä reunoja, se värisi ja kimalteli, sitten se haihtui ja hävisi.

Vuoret painuivat takaisin taivaanrannan taakse ja nyt tie alkoi taas nousta. Hevoset hiljensivät kulkunsa kävelyksi. Aallokasta harjannetta oli mailin matka ja sitten tulivat kunnaat. Tie nousi kiemurtelevien laaksojen läpi. Puita, pensaita ja kiviä rupesi näkymään kuivilla solateillä. Kuumuus ja tomu tukahutti Madelinea ja hän oli jo väsynyt.

Vanha karjanhoitaja puheli sill'aikaa kun Madeline kuunteli ja Florence torkkui istuimellaan. Aurinko alkoi kadota ja hevoset kulkivat tasaisesti eteenpäin. Pian astui Stillwell alas jyrkän mäen alla ja käveli ohjaten valjaikkoa. Tämän pitkän kiipeämisen aikana Madeline sulki unisena silmänsä. Kun hän ne taas avasi, oli hohtavanvalkoinen taivas muuttunut teräksensiniseksi. Aurinko oli laskenut kunnaiden taakse ja ilma kävi kylmäksi. Stillwell oli noussut ajajanistuimelle ja maiskutteli hevosille. Varjoja hiipi esiin onkaloista.

"No, Flo", sanoi Stillwell, "minä luulen, että meidän on paras syödä loppu murkinasta ennen pimeän tuloa."

"Te ette jättäneet siitä paljoa", nauroi Florence vetäessään korin esiin istuimen alta.

Heidän syödessään lyhyt hämärä muuttui varjoisaksi ja pimeys täytti onkalot. Madeline näki ensimmäisen tähden, heikon, vilkkuvan valopilkun. Taivas oli muuttunut samean harmaaksi. Yö näytti tulevan kylmän tuulen mukana. Madeline oli iloinen siitä, että hänellä oli vaipat käärittyinä ympärilleen ja että hän saattoi nojata Florencea vasten. Onkalot olivat nyt mustia, mutta kunnaiden huiput hohtivat kalpeina vienossa valossa. Hevosten tasainen astunta jatkui, samoin pyörien kitinä ja soran kirskuna. Madeline tuli niin uniseksi, ettei voinut estää väsyneitä silmäluomiaan vaipumasta. Oli uneliaampia hetkiä ja uinahduksista hänet herätti pyörien tärinä epätasaisella paikalla. Sitten tuli sisällötön väliaika, pitkä tai lyhyt, joka päättyi tavallista voimakkaampaan vankkurien kallistumiseen. Madeline heräsi huomatakseen päänsä Florencen olkapäällä. Hän nousi nauraen istumaan ja pyysi anteeksi velttouttaan. Florence vakuutti hänelle, että he pian ehtisivät karjatalolle.

Madeline huomasi sitten, että hevoset vieläkin ravasivat. Tuuli oli kylmempi, yö pimeämpi, kunnaat litteämpiä. Ja taivas oli nyt ihmeellisen syvää sametinsineä ja loisti miljoonien tähtien valossa. Taas Madeline tunsi tuttujen ja kuitenkin hämmästyttävien mielikuvayhdislmien pyrkivän esiin. Nuo valkoiset tähdet kutsuivat häntä omituisesti ja ahdistivat häntä.

Karjantarkastus

Tulen räiskynä herätti Madelinen seuraavana aamuna. Hän töintuskin muisti hämärästi, että oli saapunut karjatalolle ja viety äärettömän suureen taloon ja äärettömän suureen himmeästi valaistuun huoneeseen. Ja hänestä tuntui, että hän oli mennyt heti nukkumaan ja herännyt muistamatta, miten oli tullut vuoteeseen.

Mutta hän oli tuokiossa hereillä. Vuode oli suuren huoneen toisessa päässä. Seinät muistuttivat vanhan läänityslaitoksen aikaisen linnan salia, samoin kivilattiat ja seinät sekä suuret mustuneet orret, jotka kulkivat poikki katon. Harvat huonekalut olivat kuluneet ja ränstyneet. Valoa tulvi kahdesta ikkunasta. Katsellen makuupaikaltaan ulos ikkunasta Madeline näki tumman vuoren, joka nousi loivasti ylöspäin. Huone oli kylmä. Kun hän nosti paljaat jalkansa kivilattialle, veti hän ne pian takaisin lämpimien peitteiden alle. Ja hän oli yhä vuoteessaan koettaen koota rohkeuttaan, kun Florence astui sisään tervehtien iloisesti. Hänellä oli mukanaan höyryävän kuumaa vettä.

"Hyvää huomenta, neiti Hammond! Toivon, että nukuitte hyvin. Eilen illalla te olitte varmasti väsynyt. Tämä vanha karjatalo on kylmä kuin lato. Se lämpiää heti. Al on mennyt poikien ja Billin kanssa. Meidän on mentävä laitumelle hetken kuluttua, kun teidän matkatavaranne ovat saapuneet."

Florencella oli villapusero, liina kaulansa ympärillä, lyhyt halkonainen hame sekä saappaat. Puhuessaan hän kasasi tarmokkaasti puita liedelle, pani Madelinen vaatteet vuoteen jalkapäähän, lämmitti maton ja pani sen lattialle vuoteen viereen. Ja vihdoin hän sanoi hymyillen:

"Al sanoi minulle — ja tosiaan minä näin itsekin — että te ette ole tottunut olemaan ilman kamarineitsyttä. Sallitteko minun auttaa itseänne?"

"Kiitos, minä aion olla oma kamarineitsyeni jonkin aikaa. Otaksun että näytän hyvin avuttomalta ihmiseltä, mutta itse asiassa en tunne itseäni sellaiseksi. Ehkä minua on palveltu liian kauan."

"Hyvä on. Aamiainen on heti valmiina ja sen jälkeen katselemme paikkoja."

Madeline oli ihastunut vanhaan espanjalaiseen taloon. Ja mitä enemmän hän katseli sitä, sitä enemmän hän ajatteli, minkä miellyttävän kodin siitä saattaisi tehdä. Kaikki ovet avautuivat pihalle. Talo oli matala, suorakaiteen muotoinen ja tilava. Monet huoneet olivat pimeitä ja ilman ikkunoita, ne olivat tyhjiä. Toiset olivat täynnä karjapaimenten työkaluja, jyväsäkkejä ja heinäpaaluja. Talo itse näytti vahvalta ja hyvin säilyneeltä ja oli sievä. Mutta asuinhuoneissa oli vain tärkeimmät tarvekalut ja ne olivat kuluneita ja ikävännäköisiä.

Mutta kun Madeline tuli ulos, unohti hän ilottoman ja paljaan sisustuksen. Florence vei hänet kuistille ja viittasi kädellään laajan värikkääseen autiuteen.

"Tästä Bill pitää", sanoi hän.

Alussa ei Madeline voinut sanoa, mikä oli taivasta ja mikä maata. Näyttämön suunnattomuus herpaisi hänen käsityskykynsä. Hän istuutui vanhaan keinutuoliin ja katsoi katsomistaan sekä tiesi, ettei hän tajunnut sen todellisuutta, mikä avautui ihmeellisenä hänen edessään.

"Me olemme kunnaiden reunalla", sanoi Florence. "Te muistatte, että me kuljimme vuorijonon pohjoisen pään ympäri? No, se on nyt meidän takanamme ja te voitte nähdä yli rajaviivan Arizonaan ja Meksikoon. Tuo pitkä harmaa rinne on San Bernardinon laakson pää. Suoraan toisella puolella näette mustat Chiricahua-vuoret ja tuolla etelässä Guadalupe-vuoret. Tuo kauhea välillä oleva punainen rotko on erämaa ja kaukana himmeiden, sinisten huippujen takana on Sierra Madre Meksikossa."

Madeline kuunteli, katseli jännittäen silmiään ja ihmetteli, oliko se vain hämmästyttävä kangastus ja miksi se näytti niin erilaiselta kuin kaikki muut, mitkä hän oli nähnyt, niin loputtomalta, niin erehdyttävältä, niin suurenmoiselta.

"Teiltä varmaan kuluu aikaa tottuaksenne olemaan näin ylhäällä ja näkemään näin paljon", selitti Florence. "Siinä on salaisuus — me olemme korkealla, ilma on kirkas ja koko tuo paljas maailma on allamme. Eikö se tavallaan rauhoita teitä? No, se tekee sen vielä. Katsokaa nyt noita pilkkuja laaksossa. Ne ovat asemia, pieniä kaupunkeja. Rautatie menee tuota pitkin alas. Suurin pilkku on Chiricahua. Sinne on yli neljäkymmentä mailia. Täällä toisella puolen, pohjoisessa, voitte nähdä Don Carlosin karjatalon. Se on viidentoista mailin päässä. Ja minä toivon että se olisi tuhannen päässä. Tuo pieni, vihreä neliö noin puolitiessä tämän paikan ja Don Carlosin välillä — se on Alin karjatalo. Aivan meidän alapuolellamme ovat meksikolaisten talot. Siellä on kirkkokin. Ja täällä vasempaan näette Stillwellin karja-aitaukset, majat ja hänen tallinsa, kaikki hajoamassa palasiksi. Karjatalo on mennyt raunioiksi. Kaikki karjatalot ovat menossa raunioiksi. Mutta useimmat niistä ovat pieniä ja vähäpätöisiä yrityksiä. Ja täällä — näettekö tuon tomupilven laaksossa? Siellä on karjantarkastus. Odottakaahan, minä haen kaukoputken."

Kaukoputken avulla Madeline näki etualalla suuren karjalauman, jossa karjan muodostamat tummat vahvat virrat ja täplikkäät viivat kulkivat joka taholle. Hän näki tomuviiruja ja -pilviä, juoksevia hevosia.

"Karjantarkastus! Haluan tietää kaikki siitä — nähdä sen", selitti Madeline. "Olkaa hyvä ja sanokaa, mitä se merkitsee, mitä varten se on, ja viekää minut sitten sinne alas."

"Se on mainio näky! Minä vien ilomielin teidät alas, mutta luulen ettette halua mennä lähelle. Harvoilla Idän ihmisillä on käsitystä avoimesta laitumesta ja taistelusta, joka karjalla on toimeentulossaan, sekä cowboyn kovasta elämästä. Tämä varmaan avaa teidän silmänne, neiti Hammond. Olen iloissani että haluatte oppia tuntemaan näitä asioita. Teidän veljenne olisi saavuttanut suurta menestystä karjataloudessaan, elleivät kilpailevat karjanhoitajat olisi menetelleet kehnosti. Mutta hän onnistuu vielä heistä huolimatta."

"Totisesti hän tekee sen", vastasi Madeline. "Mutta kertokaa minulle kaikki, mikä koskee karjantarkastusta."

"No, ensiksikin jokainen karjanomistaja merkitsee polttomerkillä oman laumansa. Ilman sitä ei kukaan voi tuntea omaa karjaansa suuressa laumassa. Meidän laitumillamme ei ole aitoja. Eri laumat ovat laitumella yhdessä. Jokainen vasikka on mikäli mahdollista otettava kiinni ja merkittävä emänsä polttomerkillä. Se ei ole helppo tehtävä. Maverick on merkitön vasikka, joka on vieroitettu ja elää yksikseen. Maverick kuuluu sitten sille miehelle, joka löytää sen ja varustaa merkillään. Niillä pikkuvasikoilla, jotka kadottavat emänsä, on kova aika jälkeenpäin. Monet niistä kuolevat. Meillä on joka vuosi kaksi suurta karjantarkastusta, mutta pojat tekevät polttomerkkejä jokseenkin koko vuoden. Vasikka pitäisi varustaa merkillä heti kun se löydetään. Se on varokeino karjanvarkaita vastaan. Varkailla on monta kavalaa temppua. He tappavat vasikan emän, he varastavat ja kätkevät vasikan ja merkitsevät sen sitten.

"Meillä on suuri karjantarkastus syksyllä, kun on runsaasti ruohoa ja vettä ja kun kaikki eläimet ovat hyvässä kunnossa. Laakson karjanhoitajat ajavat yhteen kaiken karjansa, minkä voivat löytää. Sitten he varustavat polttomerkillä ja leikkausmerkiliä jokaisen lauman sekä ajavat sen kotiin. Siihen menee viikkoja. On niin monta sekarotuista, joilla on pieni karjakanta, ja he ovat voimakkaita sekä ahnaita. Bill sanoo, että hän tuntee sekarotuisia, joilla ei milloinkaan ollut sonnia tai lehmää ja nyt heillä on yhä kasvavia laumoja."

"Ja hevoset? Haluan tietää niistä", sanoi Madeline.

"Tulkaa, mennään tarhaan katsomaan harvoja jäljelle jätettyjä hevosia."

Madelinelta menivät aamutunnit kuistilla katsellessa aina muuttuvaa näköalaa. Puolen päivän aikaan tuli ajomies tuoden hänen matka-arkkujaan. Murkinan jälkeen hän vaihtoi vaatteensa ratsastuspukuun ja mennessään ulos huomasi Florencen odottavan hevosineen.

Lännen tytön kirkkaat silmät näyttivät tarkastavan Madelinen ulkomuodon kauttaaltaan yhdellä ainoalla nopealla tutkivalla katseella ja sitten ne loistivat mielihyvästä.

Madelinea hämmästytti se seikka, että vaikka hän ja Florence olivat ratsastaneet jo melkoisen ajan, eivät he ilmeisesti tulleet yhtään lähemmäksi karjantarkastuspaikkaa. Laakson loivenemisen saattoi huomata vasta kun oli päästy muutamia maileja kauemmas. Katsoessaan eteenpäin Madeline kuvitteli laaksoa vain muutaman mailin laajuiseksi. Hän olisi ollut varma siitä, että saattoi kävelyttää hevosensa sen lävitse tunnissa. Kuitenkin tuo Chiricahua-vuorten musta jyrkkäpiirteinen jono oli pitkän päivämatkan päässä ratsastamaan tottuneelle cowboyllekin. Vain taakseen katsomalla saattoi Madeline käsittää etäisyyksien oikean suhteen.

Asteittaisesti mustat pilkut laajenivat sekä muodostuivat karjaksi ja hevosiksi, jotka liikkuivat suuren tomuisen täplän ympäri. Seuraavan puolen tunnin kuluessa Madeline ratsasti Florencen takana saapuen toimintapaikan ulommaisille reunoille. Tytöt pysähdyttivät hevosensa lähellä suuria vaunuja, joiden ympäristössä oli enemmän kuin sata hevosta, jotka söivät, kiljuivat, ravasivat ympäri sekä nostelivat päätään tarkastaakseen tulijoita. Neljä cowboyta oli ratsain vartioimassa tätä hevosjoukkoa. Tömisevien kavioiden kopina täytti Madelinen korvat. Liikkuvat karjajonot olivat sulaneet suureksi liikkuvaksi laumaksi, jonka tomu teki puolittain näkymättömäksi.

"Minä en voi käsittää mitä tapahtuu", sanoi Madeline. "Haluan mennä lähemmäksi."

He menivät puolet matkasta, ja kun Florence taas pysähtyi, ei Madeline ollut vieläkään tyytyväinen vaan pyysi päästä lähemmäksi. Tällä kertaa Al Hammond näki heidät, huusi jotakin, jota Madeline ei ymmärtänyt, ja pysäytti heidät sitten.

"Kyllin lähellä ei ole turvallista. Villejä härkiä! Olen iloinen että tulitte, tytöt. Majesty, mitä ajattelet tästä karjajoukosta?"

Madeline saattoi tuskin vastata mitä ajatteli, sillä melu, tomu ja lakkaamaton liike hämmensi hänet.

Ammuminen ja mylviminen, sarvien ritinä ja kavioiden töminä, karjan tomuinen tuoksina ja kiitävät cowboyt saivat Madelinen hämmentymään ja pelottivat häntä vähän. Mutta hän tunsi innokasta mielenkiintoa ja aikoi pysyä siinä, kunnes itse näkisi, mitä tämä sekasotku merkitsi.

"Aiotteko viipyä kauemmin?" kysyi Florence. Saatuaan myöntävän vastauksen hän varoitti Madelinea: "Jos karannut härkä tai vihainen lehmä tulee, antakaa hevosenne mennä. Se osaa mennä pakoon."

Tämä antoi tilanteelle lisäkiihdytystä ja Madeline syventyi näytelmään. Suuri karjajoukko näytti kuohuvan kuin vesipyörre. Tapahtui niin monta asiaa ja niin nopeasti, ettei Madeline voinut nähdä kymmenettä osaakaan siitä mitä tehtiin. Näytti siltä että ratsastajat tunkeutuivat laumaan ja ajoivat karjan hajalle. Madeline näki erään cowboyn, joka ratsasti valkoisella hevosella ja ajoi takaa härkää. Hän pyöritti lassoa päänsä ympäri ja viskasi sen menemään. Köysi lensi ja silmukka tarttui härän jalkaan. Valkoinen hevonen pysähtyi äkkiä ja härkä kaatui tomuun. Nopeasti kuin leimaus oli cowboy satulasta maassa ja tarttuen härän jalkoihin hän sitoi ne köydellä. Kaikki oli tehty miltei ajatuksen nopeudella. Toinen mies tuli mukanaan polttorauta. Hän sovitti sen härän kupeeseen ja rauta kärvensi nahkaa. Madeline näki savun nousevan ja näky sai hänet sävähtämään sekä tuntemaan halun kääntyä poispäin.

"Katsokaa, neiti Hammond, tuolla on Don Carlos!" sanoi Florence. "Katsokaa tuota mustaa hevosta!"

Madeline näki tummakasvoisen meksikolaisen ratsastavan ohi. Tämä oli liian kaukana hänestä, että olisi erottanut kasvonpiirteet, mutta mies muistutti italialaista rosvoa. Hän ratsasti mainiolla hevosella.

Stillwell ratsasti tyttöjen luo ja tervehti heitä kovaäänisesti.

"Aivan keskellä tuoksinaa, mitä? No, tämä on tosiaan hienoa. Olen iloinen, neiti Majesty, kun ette pelkää tomua tai palavan nahan hajua."

"Ettekö voisi merkitä vasikoita vahingoittamatta niitä?" kysyi Madeline.

"Hohhoo! Eivät ne ole ollenkaan vahingoittuneet. Ne vain mölisevät mammojaan."

Cowboyt osoittivat ihmeteltävää ratsastustaitoa ja vaikka he olivat välinpitämättömiä, kuvitteli Madeline näkevänsä huolenpitoa ratsuista ja karjasta. He vaihtoivat ratsuja usein. Vasta tehtyään tunnin ajan huomioitaan Madeline rupesi näkemään, mikä vaivalloinen ja vaarallinen työ cowboyilla oli suoritettavana. He olivat alituiseen villien, pahankuristen ja suurisarvisten härkien joukossa. Monessa tapauksessa he saivat kiittää hevostaan hengestään. Vaara uhkasi useimmiten, kun cowboy hypähti maahan sitomaan ja merkitsemään vasikkaa, jonka hän oli syössyt kumoon. Jotkut lehmät hyökkäsivät heidän päälleen. Aika ajoin Madelinen sydän hypähti kurkkuun pelosta, että mies saisi surmansa sarvien lävistämänä.

Koko ajan oltiin puuhassa lakkaamatta. Kuului meteliä, mylvinää ja ammumista, tömähdyksiä, kun raskaat ruumiit iskivät toisiinsa ja kaatuivat. Joku lauloi hupaista laulua, toinen vihelteli, muuan poltti savuketta. Aurinko paistoi kuumasti ja hevoset tippuivat hikeä. Madeline alkoi tuntea itsensä sairaaksi. Tomu tukahdutti häntä ja haju miltei läkähdytti. Mutta tämä sai hänet vain päättäväisemmäksi pysymään paikoillaan. Florence pyysi häntä tulemaan pois tai ainakin siirtymään taaksepäin pahimmasta paikasta. Stillwell yhtyi Florenceen. Mutta Madeline kieltäytyi hymyillen. Sitten hänen veljensä sanoi:

"Kuulehan, tämä tekee sinut sairaaksi. Sinä olet kalpea."

Mutta tyttö vastasi aikovansa pysyä siinä, kunnes päivän työ olisi lopussa. Al katsoi häneen kummallisesti eikä sanonut mitään. Sitten alkoi ystävällinen Stillwell puhua.

"Neiti Majesty, te näette karjanhoitajan ja cowboyn elämän aivan sellaisenaan. Katsokaahan tuota Nelsiä. Huomatkaa, että ne vähät hiukset, mitä hänellä on, ovat lumivalkoisia. Hän on punainen, laiha ja kova — palanut. Hän näyttää kuusikymmenvuotiaalta — vanhalta mieheltä. No, Nels ei ole nähnyt neljääkymmentä. Neiti Majesty, Arizona se teki Nelsin siksi, mikä hän on, Arizonan erämaa ja lehmäpaimenen työ. Hän oli ampunut pahoja valkoisia miehiä ja pahoja puoliverisiä ennen kuin oli kahdenkymmenenyhden vanha. Hän on nähnyt jonkin verran elämää, tuo Nels. Hän kuuluu erämaahan, voi sanoa että hän on kiveä, tulta, hiljaisuutta, kaktusta ja voimaa. Hän on ihmeellinen mies. Hän näyttää teistä karkealta. No, minä näytän teille kvartsipalasia karjataloni takaosassa olevasta vuoristosta. Ne ovat niin karkeita, että ne haavoittavat teidän käsiänne, mutta niissä on puhdasta kultaa. Ja niin on Nelsin sekä monen muun cowboyn laita.

"Ja tuolla on Price, Monty Price. Hän on loukkaantunut luullakseni. Se on syynä siihen, että hän on ilman hevosta ja köyttä ja ontuu noin. No, hän on saanut pienen viilloksen."

Madeline näki hyvin lyhyen, kurtistuneen pikku miehen, hassunnäköisen ja vääräsäärisen, jolla oli kasvoilla loppuunpalaneen tuhan väri ja kovuus. Mies ontui vankkureita kohti.

"Hänessä ei ole paljon katseltavaa, vai mitä?" jatkoi Stillwell. "No, Monty Price näyttää hitonmoiselta. Mutta ulkonäkö totisesti pettää. Montylla on takanaan kokonaisten vuosien retkeilyt Missourin alangoilla ja suurilla ruohoaavikoilla, missä on korkeata ruohoa ja joskus tulipaloja. Montanassa on lumimyrskyjä, jotka jäädyttävät karjan paikoilleen. Ja hevoset paleltuvat kuoliaiksi. Kertomus Montysta, mikä tuli meidän korviimme, kuuluu näin: Hän oli joutunut ruohoaavikkotuleen ja olisi voinut pelastautua helposti. Mutta siellä oli yksinäinen karjatalo aivan tulilinjalla ja Monty tiesi, että sen omistaja oli poissa ja vaimo sekä pikkulapsi kotona. Hän tiesi myöskin, että tuulen puhaltaessa karjatalo joutuisi tulen uhriksi. Hän pani paljon alttiiksi. Hän pani vaimon taaksensa, kietoi pikkulapsen ja hevosensa peitteeseen sekä ratsasti pois. Se oli tosiaan ratsastusta, olen kuullut! Mutta tuli saavutti Montyn lopulta. Vaimo putosi ja oli hukassa ja sitten kaatui hänen hevosensa. Ja Monty juoksi, käveli ja ryömi tulen lävitse sen pikkulapsen kanssa ja pelasti sen."

Eräs lahja ja kauppa

Viikon ajan oli karjantarkastusnäytelmä ratsastusmatkan päässä karjatalosta ja Madeline vietti enimmän aikansa satulassa. Hän arvioi voimansa liian suuriksi ja useammin kuin kerran oli hänet nostettava hevosensa selästä. Stillwellin mieltymys Madelinen saattelemiseen muuttui levottomuudeksi. Stillwell koetti taivuttaa häntä jäämään pois tarkastuksesta ja Florence kävi vieläkin huolestunteemmaksi. Mutta Madelinea eivät heidän pyyntönsä saaneet taipumaan.

Veli piti häntä silmällä niin paljon kuin tehtävät sallivat, mutta moneen päivään hän ei sanallakaan maininnut sisaren väsymisestä ja kiihotuksen tuomasta jännityksestä tai ehdottanut, että hänen oli parempi mennä takaisin taloon. Monta kertaa Madeline tunsi hänen terävien, sinisten silmiensä pakottavan voiman. Ja noina hetkinä hän tunsi Alfredissa olevan enemmän kuin veljellistä huolenpitoa. Veli piti häntä silmällä, tutki häntä ja punnitsi häntä. Madelinelle tuotti rauhattomuutta ajatus, että Alfred ehkä oli arvannut hänen huolensa. Aika ajoin hän toi cowboyt sisarensa luo ja esitteli, nauroi ja laski leikkiä koettaen tehdä koettelemuksen vähemmän hämmentäväksi näille miehille, jotka olivat niin vähän tottuneet naisiin.

Mutta ennen kuin viikko oli lopussa sai Alfred tilaisuuden sanoa hänelle, että hänen olisi viisaampi antaa karjan tarkastuksen jatkua kunnioittamatta sitä enää läsnäolollaan. Hän sanoi sen nauraen, mutta siitä huolimatta oli vakava. Ja kun Madeline kääntyi häneen hämmästyneenä, sanoi hän suoraan:

"En pidä siitä tavasta, jolla Don Carlos seuraa sinua kaikkialla. Bill pelkää, että Nels tai Ambrose tai joku muu cowboy hyökkää meksikolaisen kimppuun. He syyhyvät saadakseen tilaisuuden. Tietystikin se on sinusta mieletöntä, mutta se on totta."

Mieletöntä se varmasti oli, mutta kuitenkin se saattoi osoittaa Madelinelle, miten täydellisesti hänet oli vallanneet hänen omat tunteensa, jotka karjantarkastuksen melu ja uurastus olivat nostaneet. Hän muisteli, että Don Carlos oli esitetty hänelle ja että hän ei ollut pitänyt miehen tummista, silmäänpistävistä kasvoista ja ulkonevista silmistä, eikä hän ollut pitänyt miehen suloisesta, lempeästä ja mielistelevästä äänestä tai hänen sirosta käyttäytymistavastaan. Hän oli ajatellut, että Don Carlos näytti somalta ja hienolta mainion mustan hevosen selässä. Kun Alfredin sanat saivat hänet ajattelemaan, hän muisti, että missä tahansa hän oli ollut kentällä, oli jalo hevonen hopeakoristeisine satuloineen ja tummine ratsastajineen aina ollut hänen lähellään.

"Don Carlos on seurannut Florencea pitkän aikaa", sanoi Alfred. "Hän ei ole suinkaan nuori mies. Hän on viidenkymmenen. Don Carlos on hyvin kasvatettu ja lisäksi mies, josta tiedämme hyvin vähän. Hänenlaisensa meksikolaiset eivät pidä naisia arvossa niin kuin me valkoiset miehet. En halua että Nels tai Ambrose tekevät köydellään rajun heiton ja vetävät Donin pois hevosensa selästä. Sen takia sinun on parempi ratsastaa talolle ja pysyä siellä."

"Alfred, sinä lasket pilaa ja kiusoittelet minua", sanoi Madeline.

"En suinkaan", vastasi Alfred. "Miten asia on, Flo?"

Florence vastasi, että cowboyt kohtelisivat pienimmänkin aiheen sattuessa Don Carlosia vähemmän kursailevasti ja lempeästi kuin köysissä olevaa härkää. Vanha Bill Stillwell tuli paikalle ja hän ei ainoastaan vahvistanut väitöstä todeksi, vaan myöskin tehosti asian varmuutta omalta kohdaltaan.

"Neiti Majesty", päätti hän, "luulen että jos Gene Stewart ratsastaisi minun sijastani, olisi tuo irvistelevä sekarotuinen saanut jo töksähtää tomuun."

"Minä en ole varma asiasta, mutta minä antaudun", sanoi hän. "Teillä on vain jokin syy ajaaksenne minut pois. Olen varma että sievää Don Carlosta epäillään syyttä."

Sitten hän ratsasti Florencen kanssa pitkää harmaata rinnettä ylös karjatalolle. Sinä yönä häntä vaivasi äärimmäinen väsymys, jonka hän laski enemmän ajatustensa kuin ratsastamisen syyksi. Aamulla hän ilmaisi halun käydä katsomassa meksikolaisten asuntoja, jotka olivat kunnaiden juurella. Florence vastusti sanoen, ettei se ollut sopiva paikka Madelinelle. Mutta Madeline piti päänsä ja tarvittiin vain muutamia sanoja sekä miellyttävä hymy voittamaan toiset.

Kuistilta katsoen antoi adobe-talojen ryhmä kuvankauniin värien ja vastakohdan piirteen laakson autiudelle. Lähellä ne kadottivat sen viehätyksen, jonka etäisyys antoi. Ne olivat vanhoja, murenevia, rappeutuneita ja likaisia. Muutamia vuohia kiipeili näiden ympärillä, muutamat syyhyiset koirat ilmaisivat haukunnallaan vieraiden tulon ja sitten juoksi ulos joukko puolialastomia, likaisia ja risaisia lapsia. He olivat hyvin arkoja ja vetäytyivät takaisin. Mutta ystävälliset sanat ja hymy herätti heidän luottamuksensa ja he seurasivat ryhmänä kooten joukkoonsa uusia lapsia jokaisen talon luona. Madelinen mieleen tuli heti ajatus tehdä jotakin niiiden meksikolaisraukkojen tilan parantamiseksi ja tämä ajatus mielessään hän päätti katsahtaa sisälle. Sillä aikaa kun Florence pani liikkeelle vähäisen espanjantaitonsa koettaen saada naiset puhumaan, katseli Madeline kurjia pikku huoneita. Hän rupesi tuntemaan pahoinvointia. Hän ei ollut uskonut, että sellaista likaisuutta saattoi olla missään. Majat olivat tulvillaan saastaa. Syöpäläisiä ryömi pitkin likaisia lattioita. Ei ollut jälkeäkään vedestä ja hän uskoi mitä Florence hänelle sanoi, että nämä ihmiset eivät milloinkaan kylpeneet. Vähän oli näkyvissä työn jälkiä. Laiskat miehet ja naiset, jotka polttivat savukkeita, kuljeksivat ympäri lörpötellen. He eivät olleet pahoillaan amerikkalaisnaisten vierailusta eivätkä myöskään osoittaneet vieraanvaraisuutta. He näyttivät tylsiltä.

Madeline nousi satulaan, ajoi takaisin karjataloon ja oli niin väsynyt että Florencen oli miltei kannettava hänet sisälle. Hän voitti heikkoutensa vain sortuakseen taas sen uhriksi, kun oli yksin huoneessaan. Kuitenkin hän tointui pian, ettei tarvinnut apua. Aamulla karjantarkastuksen jälkeen näyttivät hänen veljensä ja Stillwell väittelevän eräästä hevosesta.

"No, luulen että se on vanha päistärikköni", sanoi Stillwell varjostaen kädellään silmiään.

"Bill, ellei tuo ole Stewartin hevonen, on näköni huonontunut", vastasi Al.

"Al, ehkä olet oikeassa. Mutta tuolla hevosella ei ole ketään ratsastamassa. Flo, tuohan kaukoputkeni."

Florence palasi tuoden kaukoputken. Bill katseli pitkään, tarkasti putken huolellisesti ja koetti uudestaan.

"Minua kiukuttaa sanoa, että silmäni tulevat heikoiksi. Mutta luulen, että on jo aikakin. Se on Gene Stewartin hevonen, satuloituna ja tulee nopeata vauhtia ilman ratsastajaa. Tämä on omituista."

"Anna minulle kaukoputki", sanoi Al. "Niin, olin oikeassa. Bill, hevonen ei ole säikähtänyt. Se tulee vakavasti. Sillä on jotakin mielessään."

"Se on harjoitettu hevonen, Al. Sillä on enemmän ymmärrystä kuin muutamilla miehillä. Katsohan putkella alangosta ylöspäin. Näetkö ketään?"

"En."

"Kohota putkesi kunnaiden yli — missä tie kulkee. Korkeammalle — pitkin tuota harjannetta, missä kalliot alkavat. Näetkö ketään?"

"Totta tosiaan! Kaksi hevosta! Mutta minä en voi erottaa paljon tomulta. Ne kiipeävät nopeasti. Toinen hevonen on mennyt kallioiden joukkoon. Noin — nyt on toinen mennyt. Mitä sanot siitä?"

"Minä en osaa sanoa enempää kuin sinäkään. Mutta lyönpä vetoa, että tiedämme pian jotakin, sillä Genen hevonen tulee nopeammin."

Laaja alanko, joka kohosi kunnaita kohti, näkyi esteettömästi, ja vähemmän kuin puolen mailin päässä näki Madeline ratsastajaa vailla olevan hevosen tulevan laukaten. Hän katseli sitä muistutellen mieleensä olosuhteita, joiden vallitessa hän oli nähnyt sen, ja muisti sitten sen villin paon El Cajonin himmeästi valaistujen katujen läpi mustaan yöhön. Häntä värisytti ja hän luuli, ettei milloinkaan ajattelisi värisemättä tähtiyön seikkailua. Hän katseli hevosta ja tunsi jotakin, joka oli enemmän kuin uteliaisuutta. Kuului kimeä, läpitunkeva vihellys.

"Se on nähnyt meidät, se on varma", sanoi Bill.

Hevonen läheni karja-aitauksia, katosi erääseen kujaan ja sitten tömisti pihamaalle.

Cowboyn suuri ratsu oli sotaratsu, melkein pelottava rakenteeltaan, ja sillä oli musta heikosti harmaanpilkukas nahka, joka loisti auringossa kuin kiillotettu lasi.

"Tule tänne", sanoi Stillwell.

Hevonen laski päänsä, korskui ja tuli totteievasti. Se ei ollut vauhko eikä raju. Se nuuski turvallaan ystävällisesti Stillwellia ja katseli sitten Alia sekä naisia. Irrottaen jalustimet pitimestään Stillwell antoi niiden pudota sekä rupesi tutkimaan satulasta jotakin. Pian hän veti esiin jostakin satulaloimen välistä kokoon käärityn paperipalasen ja tutkittuaan sitä ojensi sen Alille.

"Se on sinulle osoitettu. Ja lyönpä vetoa kaksi killinkiä, että tiedän mitä siinä on."

Alfred avasi kirjeen, luki sen ja katsoi sitten Stillwelliin.

"Arvaat hyvin. Gene on lähtenyt rajalle. Hän lähetti hevosen jonkun mukana. Mitään nimiä ei ole mainittu. Ja toivoo että sisareni ottaisi sen jos haluaisi."

"Puhutaanko Danny Mainsista?" kysyi karjanhoitaja.

"Ei sanaakaan."

"Sepä paha. Gene tietäisi Dannysta jos kukaan. Mutta hän on umpisuinen poika… Hän menee siis Meksikoon. Tuumailenpa, onko Dannykin menossa? No, siinä on kaksi parasta lehmänhoitajaa menossa päin hiiteen."

Alfred nosti ohjakset hevosen pään yli ja vieden sen Madelinen luo antoi ohjasvyyhden liukua hänen käsivarrelleen ja asetti kirjeen hänen käteensä.

"Majesty, minä ottaisin hevosen vastaan", sanoi hän. "Stewart on vain cowboy, mutta hän on hyvästä perheestä. Hän oli kerran yliopistossa ja herrasmies. Hän kääntyi huonoon päin täällä niin kuin monet muutkin miehet — ja niin kuin melkein minäkin. Sitten on hän kertonut minulle sisarestaan ja äidistään. Hän huolehti heistä hyvän joukon. Luulen että hän on ollut onnettomuuden aiheena heille. Tavallisesti hän muisteli asiaa juovuksissa. Olen aina pitänyt hänen puoltaan ja tekisin sen vieläkin, jos olisi mahdollista. Sinä näet, miten Bill on pahoillaan Danny Mainsista ja Stewartista. Luulen että hän toivoi saavansa hyviä uutisia. Ei ole paljon toiveita heidän takaisintulemisestaan nyt, ainakaan mitä Stewartiin tulee. Tämä hänen hevosestaan luopuminen tarkoittaa, että hän aikoo liittyä kapinallisten joukkoon rajan toisella puolen. Pidin hänestä paljon. Lue kirje ja ota hevonen vastaan."

Madeline loi vaieten katseensa kirjeeseen.

"Al-ystävä! Lähetän hevoseni sinulle, koska lähden pois eikä minulla ole rohkeutta ottaa sitä sinne, missä se joutuisi vieraisiin käsiin. Anna hevonen sisarellesi ja sano samalla terveiset minulta. Mutta jollei hän huoli siitä, silloin se on sinun. Hevoseni ei ole milloinkaan tuntenut piiskaa tai kannusta, ja tahtoisin ajatella ettet sinä milloinkaan tekisi sille pahaa.

Sinun ja minun kesken sanottuna, Al, älä anna hänen tai Flon ratsastaa yksin Don Carlosin poluilla. Jos minulla olisi aikaa, voisin kertoa sinulle jotakin siitä liukkaasta sekarotuisesta. Ja sano sisarellesi, että jos hänellä on jokin syy päästä pakoon jotakuta, kun hän on päistärikön selässä, niin kumartukoon eteenpäin ja kiljaiskoon hevosen korvaan. Hän huomaa ratsastavansa tuulen nopeudella. — Näkemiin!

Gene Stewart."

Madeline kääri miettiväisenä kirjeen kokoon ja mutisi:

"Miten hän rakastaakaan hevostaan!"

"Niin, minä sanoisin samoin", vastasi Alfred. "Flo kertoo sinulle siitä. Hän on ainoa henkilö, jonka Gene ikinä on sallinut ratsastaa tällä hevosella — jollei pieni meksikolaistyttö Bonita ratsastanut sillä El Cajonista. No, sisareni, miten asia on — otatko hevosen?"

"Varmasti. Olen onnellinen saadessani sen. Sinä sanoit, että Stewart antoi sille nimen minun mukaani — nähtyään liikanimeni newyorkilaisessa sanomalehdessä?"

"Niin."

"No minä en muuta sen nimeä. Mutta miten voin kiivetä sen selkään? Se on jättiläishevonen! Katsohan sitä — se nuuskii minun kättäni! Luulen että se ymmärsi, mitä sanoin. Oletko milloinkaan nähnyt noin hienoa päätä ja noin kauniita silmiä?"

"Sinun on noustava sen selkään kuistilta."

"Tule, Majesty — meidän täytyy tulla tutuiksi. Sinulla on nyt uusi omistaja, hyvin ankara nuori nainen, joka vaatii sinulta uskollisuutta ja tottelevaisuutta."

Madeline kuljetti hevosta sinne tänne ja oli iloinen sen lauhkeudesta. Hän huomasi, ettei sitä tarvinnut ohjata. Se tuli hänen kutsustaan, seurasi häntä kuin koira, hieroi mustaa turpaansa häntä vasten. Joskus heidän kävelymatkojensa käännepaikoissa se nosti päänsä ja katseli korvat pystyssä tietä, jota oli tullut, sekä kunnaiden taakse. Se katseli laitumen yli. Joku ehkä kutsui sitä vuorten toiselta puolen.

Eräänä iltapäivänä Alfred nosti Madelinen suuren päistärikön selkään.

"Me ratsastamme tuonne vuoren tasaiselle huipulle", sanoi hänen veljensä hevosen selkään noustessaan. "Pidä sen ohjaksia kireällä ja hellitä, kun tahdot sen kulkevan nopeammin. Mutta älä kiljaise sen korvaan, ellet tahdo että Florence ja minä näemme sinun katoavan taivaanrantaan."

Hän ravasi ulos pihasta, alas karja-aitauksien ohi harmaan, avonaisen kentän keskelle, joka ulottui useita maileja rinteelle asti. Florence oli johdossa. Alfred painalsi hänen sivulleen jättäen Madelinen jälkeen. Sitten johdossa olevat hevoset rupesivat laukkaamaan. Ne ehtivät melko pitkän matkan edelle. Madeline tunsi tuulen muuttumattoman, tasaisen suhinan. Häntä kummastutti miten helposti ja mukavasti hän pysyi satulassa. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut tuulta kasvoillaan, hevosen harjan sipaisua, kilpajuoksun hilpeätä, tasaista menoa. Se värisytti häntä, tuotti hänelle iloa, tulistutti hänen verensä. Äkkiä hän huomasi huumautuvansa eikä tiennyt mikä hänet sai hellittämään ohjaksia ja eteenpäin kumartuen huutamaan: "Sinä mainio veitikka, juokse!"

Hän kuuli kavioiden nopean kopseen ja kallistui taaksepäin Majestyn nopeuden lisääntyessä äkkiä. Tuuli pisti hänen kasvoihinsa, ulvoi hänen korvissaan ja tempoi hänen tukkaansa. Harmaa tasanko lensi ohi kummallakin puolen ja näytti edessäpäin viittovan häntä kohti. Hänen sokaistuneissa silmissään näyttivät Florence ja Alfred tulevan takaisin. Majesty tavoitti toiset hevoset, aikoi sivuuttaa ne. Tosiaan, se sivuutti ne syöksyen ohi, juoksi eteenpäin ja saavutti jyrkän rinteen.

"Ihanaa!" huudahti Madeline.

Hän oli innoissaan ja jokainen lihas ja hermo värisi hänen ruumiissaan. Kun hän koetti koota irtautuneita hiussuortuviaan, vapisivat hänen kätensä. Sitten hän katsoi ja odotti tovereitaan.

Alfred saavutti hänet nauraen mutta myös huolestuneena.

"Eikö se osaa juosta? Pääsikö se karkaamaan käsistäsi?"

"Ei, minä huusin sen korvaan", vastasi Madeline.

Alfred ohjasi jyrkkää kiemurtelevaa polkua pitkin huipulle. Madeline näki kauniin tasaisen pinnan, joka kasvoi lyhyttä ruohoa. Hän päästi ihmetyksen ja innostuksen huudon.

"Mikä paikka golfia varten! Tämä olisi hienoin kenttä maailmassa."

"Kerran, kun ensin tulin Länteen, olin aivan hukassa — olin päättänyt lopettaa kaiken", sanoi Alfred. "Ja minä satuin kiipeämään tänne etsiessäni yksinäistä paikkaa kuollakseni. Kun näin tämän, muutin mieleni heti."

Madeline oli vaiti. Hän pysyi mykkänä, kun ratsastettiin laakson ympäri ja jyrkkää tietä alaspäin. Hän ennätti karjatalolle vasta pitkän aikaa toveriensa jälkeen ja illallisen aikana oli miettiväinen. Myöhemmin, kun he kokoontuivat kuistille katsomaan auringonlaskua, herättivät Stillwellin leikilliset valitukset eloon erään ajatuksen, joka leimahti hänen mielessään nopeana kuin salama. Ja kuuntelemalla hän innosti Stillwelliä kertomaan karjanhoitajaparan vastuksista.

"Stillwell, voisiko täällä harjoittaa karjanhoitoa suuressa mitassa, viimeisten menettelytapojen mukaan — ei välttämättä voittoa tuottaen, mutta siten että se maksaa itsensä — että se menisi ilman tappiota?" kysyi hän.

"Luulen että voisi", vastasi toinen. "Se olisi varmaan tuottoisaa. Niin, huolimatta kaikesta huonosta onnestani ja kehnoista varusteistani olen elänyt melko hyvin ja maksanut velkani."

"Tahtoisitteko myydä, jos joku maksaisi pyytämänne hinnan?"

"Ottaisin heti sellaisesta mahdollisuudesta vaarin. Mutta kuitenkaan en mielelläni lähtisi tästä paikasta. Olisin tarpeeksi mieletön sijoittaakseni rahan toiseen karjataloon."

"Myisivätkö Don Carlos ja nuo muut meksikkolaiset?"

"Varmasti myisivät. Don on vaivannut minua vuosikausia haluten myydä vanhan karjatalonsa. Ja nämä laakson karjanhoitajat haluavat nähdä rahaa."

"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle tarkalleen, mitä tekisitte, jos teillä olisi rajattomat varat?" jatkoi Madeline.

"Hyvä Jumala!" huudahti karjanhoitaja ja hätkähti niin että pudotti piippunsa.

Sitten hän täytti sen uudestaan kömpelöillä sormillaan, sytytti sen, veti muutamia pitkiä savuja, kääntyi ympäri ja katseli Madelinea tarkaten. Hänen kovat kasvonsa alkoivat lauhtua ja rypistyä hymyyn.

"Vanhaa sydäntäni lämmittää ajatella sellaista. Minä uneksin paljon, kun ensin tulin tänne. Mitä minä tekisin, jos minulla olisi rajattomasti rahaa? Kuulkaa! Ostaisin maat pois Don Carlosilta ja sekarotuisilta. Antaisin työtä jokaiselle hyvälle lehmänhoitajalle. Ostaisin kaikki hyvät hevoset laitumilta. Aitaisin parasta laidunmaata. Poraisin vettä laaksosta. Johtaisin putkia myöten vettä alas vuorilta. Patoaisin tuon joen. Mailia pitkä pato kukkulalta kukkulalle antaisi minulle suuren järven. Istuttaisin puuvillapensaikkoja sen ympärille. Täyttäisin sen järven täyteen kaloja. Istuttaisin hedelmäpuita ja puutarhan. Tekisin tästä vanhasta karjatalosta mukavan ja hienon olöpaikan. Laittaisin ruohoa ja kukkia ylt'ympäri sekä toisin nuoria mäntypuita vuorilta. Ja kun kaikki se olisi tehty, istuisin tuolillani ja tupakoisin ja katselisin karjaa, joka tulisi jonossa juomaan ja hajautuisi sitten takaisin laaksoon."

Madeline kiitti karjanomistajaa ja vetäytyi sitten huoneeseensa, missä hän ei tuntenut mitään pakkoa salata sen ihmeellisen ajatuksen voimaa, ajatuksen, joka oli nyt täysin kehittynyt, sitkeä ja viekotteleva.

Seuraavana päivänä hän kysyi Alfredilta, oliko hänen turvallista ratsastaa vuorelle.

"Minä tulen kanssasi", sanoi veli.

"Haluan mennä yksin", vastasi hän.

"Ah!" huudahti Alfred muuttuen vakavaksi. Hän katsahti sisareensa vain kerran nopeasti ja kääntyi sitten poispäin. "Mene vain. Luulen että on turvallista. Minä teen sen turvalliseksi istumalla täällä kaukoputkineni ja pitämällä silmällä sinua. Ole varovainen tullessasi alas. Anna hevosen valita suuntansa. Siinä kaikki."

Madeline ratsasti Majestylla laajan tasangon poikki, ylös mutkittelevaa polkua, kauniin ruohoisen aukean halki ylös tasangolle ja vasta silloin nosti silmänsä katsellakseen siniseen Sierra Madresiin, joka oli kultahuippuinen laskevassa auringonpaisteessa. Kultainen leimu nosti tummat, rosoiset vuoret teräväpiirteiseksi korkokuvaksi. Loputtomasta avaruudesta, sen hiljaisuudesta ja autiudesta tuli esiin hitaasti muuttuvia, värikkäitä varjoja.

Hän ratsasti takaisin alas tielle. Tuuli puhalsi hänen hiuksensa hajalle. Kun ratsu tömisten pysähtyi kuistin portaille, laskeutui Madeline hengästyneenä ja tukka epäjärjestyksessä sen selästä. Alfred tuli vastaan ja hänen huudahduksensa sekä Florencen ihastuneet silmät ja Stillwellin sanattomuus tekivät hänet itsetietoiseksi.

"Hattuni — ja kampani — menivät tuulessa. Luulin — että hiuksenikin menisivät… Tuolla on iltatähti… Luulen olevani hyvin nälkäinen."

Ja sitten hän luopui yrityksestään olla rauhallinen.

"Stillwell", aloitti hän. "Haluan ostaa karjatalonne — ottaa teidät ylipäällysmieheksi. Haluan ostaa Don Carlosin karjatalon ja muita maatiloja. Haluan ostaa hevosenne ja karjanne — lyhyesti, tehdä kaikki ne parannukset, joista sanotte niin kauan uneksineenne. Sitten on minulla omia suunnitelmia, joiden kehittämiseksi minun täytyy saada teidän ja Alfredin neuvoja. Huomenna puhutaan siitä kaikesta ja suunnitellaan kaupan yksityiskohdat."

Madeline kääntyi poispäin. Yhä leviävä hymy säteili häneen. Hän ojensi kätensä veljeään kohti:

"Alfred, omituista, eikö olekin, tämä minun tuloni sinun luoksesi? Ei, älä naura. Toivon löytäneeni itseni — työni, onneni — täällä Lännen tähden valossa."

Hänen majesteettinsa karjatalo

Viidessä kuukaudessa tapahtui kaikki se, mistä Stillwell oli uneksinut, tuli monta muutosta, parannusta ja uudistusta, tuntui siltä kuin taikakosketus olisi muuttanut vanhan karjatalon. Madeline, Alfred ja Florence olivat puhuneet sopivasta nimestä ja sopineet eräästä, jonka Madeline oli valinnut. Mutta cowboyt nimittivät uutta karjataloa "Hänen Majesteettinsa karjataloksi".

Huhtikuun aurinko paistoi hitaasti kohoavaan vihreään kumpuun, joka oli pesiytynyt kunnaiden suojaan, ja näytti keskittävän kirkkaat säteensä pitkään karjataloon, joka loisti lumivalkoisena tasaiselta huipulta. Talon ympärillä olevat maat eivät millään tavoin muistuttaneet ketoja tai puistoja, siinä ei ollut mitään maisemapuutarhanhoitoa; Stillwell oli vain tuonut vettä, ruohoa, kukkia ja kasveja kummun huipulle ja jättänyt ne sinne sellaisina kuin olivat noudattamaan luonnollista kasvutapaansa. Hänen aatteensa oli ehkä ollut kypsymätön, mutta tulos oli kaunis. Kuumassa auringonpaisteessa syntyi vihreä peite eloon ja kaikkialla nousi kuin taian voimalla monia värikkäitä kukkia. Hauraat sinikellot, valkoiset liljat, kultaiset unikot, väriltään tummaa auringonlaskun kultaa, kaikki kukkivat onnellisessa epäjärjestyksessä. Kalifornian ruusut, jotka olivat punaisia kuin veri, nyökyttivät raskasta päätään ja värisivät mehiläisten painosta. Alhaalla avonaisilla paikoilla loistivat yksinäisinä ja alttiina auringon koko voimalle kaktuskasvien tulipunaiset ja magentapunaiset kukat.

Vihreitä rinteitä oli molemmin puolin tietä. Padotun alangon pohja loisti kirkkaana hitaasti lisääntyvine vesialoineen, missä tuhannet villit muuttolinnut lentelivät, loiskivat ja kirkuivat. Asuntoja — mukavia ja tilavia taloja, joita kehnoinkaan cowboy ei uskaltanut sanoa hökkeleiksi — oli rivissä pitkällä maapenkereellä. Ja alhaalla laakson reunalla meksikolaisten asumusten sikermä sekä pieni kirkko todistivat saman uudistavan käden kosketuksen.

Kaikki, mikä oli jätetty vanhasta espanjalaisesta talosta, oli jykevä rakennus, ja tästäkin oli vähän poistettu uusia ikkunoita ja ovia varten. Kaikki uudenaikaiset mukavuudet oli hankittu ja koko sisäpuoli maalattu sekä varustettu matoilla ja huonekaluilla.

Madeline Hammond ajatteli, että vaikkakin muutos, jonka hän oli saanut aikaan vanhassa espanjalaisessa talossa sekä ihmisissä, olikin ollut suuri, oli se tyhjänpäiväinen verrattuna siihen, mikä oli tapahtunut hänessä itsessään. Hän oli löytänyt päämäärän elämässä. Hän oli toimelias, työskenteli käsillään yhtä hyvin kuin ajatuksillaankin, ja kuitenkin hänellä näytti olevan enemmän aikaa lukea, ajatella, tutkia, laiskotella ja uneksia kuin koskaan ennen. Hän näki nyt veljensä vaikeuksista päässeenä, tiellä kaikkeen siihen menestykseen ja varallisuuteen, jolle Alfred antoi arvoa. Madeline oli ollut tarkka karjanhoidon tutkija sekä Stillwellin hyvä oppilas. Hänen johtamanaan, joskus Alfredin ja Florencen seuraamana Madeline oli ratsastanut laitumet lävitse ja tutkinut elämää sekä työtä. Hän oli leiriytynyt avoimelle laitumelle, nukkunut vilkkuvien tähtien alla, ratsastanut neljäkymmentä mailia päivässä päin tomua ja tuulta.

Tämä harjaantuminen Lännen tapoihin oli vaatinut suurta ponnistusta ja melkoista tuskaa. Hänellä oli hyvä terveys ja runsaasti uhkuva elinvoima. Hän oli niin toimelias, että hänen täytyi totuttautua alistumaan päivällislepoon, mikä oli maan tapa ja välttämättömän tarpeellinen kuumina kesäkuukausina. Joskus hän katsoi peiliin ja nauroi pelkästä ilosta nähdessään sen solakan, ruskeakasvoisen ja loistavasilmäisen olennon, joka kuvastui siinä. Se ei ollut niin paljon iloa, jota hän tunsi kauneudestaan, kuin pelkkää elämäniloa.

Joskus hän ajatteli vanhempiaan, sisartaan, ystäviään, miten he olivat itsepintaisesti kieltäytyneet uskomasta, että hän voisi tai tahtoisi pysyä Lännessä. He pyysivät häntä tulemaan kotiin. Ja kun hän kirjoitti, mikä tapahtui velvollisuudentuntoisesti usein, oli viimeinen asia auringon alla, jonka hän luultavasti mainitsisi, se miten hän oli muuttunut. Hän kirjoitti, että palaisi tietysti joskus vierailemaan vanhaan kotiinsa ja tällaiset kirjeet toivat vastauksia, jotka huvittivat Madelinea ja joskus synkistyttivät häntä. Hän aikoi mennä takaisin Itään joksikin aikaa ja sen jälkeen kerran tai pari joka vuosi. Ja vihdoin Madeline päätteli, että todistuksen siitä, miten hän katkaisi pysyvät siteet, tulisivat sukulaiset ja ystävät näkemään paremmin vierailemalla täällä hänen luonaan ennen kuin hän menisi takaisin Itään. Tämä mielessä hän kutsui Heleniä luokseen vierailulle kesän aikana sekä käski sisarta tuomaan niin monta ystävää kuin häntä miellytti.

Ei ollut todellakaan helppo pitää silmällä karjatalon monia liiketointen yksityiskohtia sekä pitää laskua niistä. Madeline huomasi, että se kurssi liikeharjoittelussa, johon hänen isänsä oli vaatinut häntä ottamaan osaa, oli hänelle nyt korvaamaton. Se auttoi häntä tekemään yhdenmukaiseksi ja järjestämään karjanhoidon käytännölliset yksityiskohdat sitä mukaa kuin yksinkertainen Stillwell ne esitti. Hän jakoi suuren karjakannan eri laumoiksi, ja kun jokin lauma oli irrallaan avoimella laitumella, piti hän sitä tarkasti vartioituna. Osa ajasta pidettiin jokainen lauma suljetulla laitumella ruokittuna ja juotettuna sekä suuren cowboyjoukon huolellisesti hoitamana. Hänellä oli palveluksessaan kolme cowboytähystäjää, joiden ainoana velvollisuutena oli ratsastaa laitumilla etsimässä eksynyttä, sairasta tai raajarikkoista karjaa sekä emottomia vasikoita ja tuoda ne hoidettaviksi ja ruokittaviksi. Oli kaksi cowboyta, joiden tehtävänä oli opettaa venäläistä hirvikoiraparvea ja ajaa niiden avulla takaa susia ja kuguaareja, jotka raatelivat laumoja. Paremmat ja kesymmät lypsylehmät erotettiin laidunkarjasta ja pidettiin syöttömaalla maitohuoneen vieressä. Vasikat vieroitettiin emälehmistä sopivaan aikaan kumpienkin hyödyksi. Vanhasta polttamis- ja luokittelumenetelmästä oli luovuttu ja sijaan oli sovitettu toinen, jonka avulla karja, cowboyt ja hevoset säästyivät raakuudesta ja vääryydestä.

Madeline järjesti laajan vihannes viljelyksen ja istutti hedelmätarhoja. Ilmasto oli parempi kuin Kaliforniassa, ja veden ollessa runsas rehoittivat ja kukkivat puut, kasvit ja puutarhat. Madeline käveli halki maa-alueiden, jotka kerran olivat paljaita, nyt vihreitä, loistavia ja tuoksuvia. Siellä oli kanatarhoja, sikaloita ja vesiperäisiä olinpaikkoja hanhille ja ankoille. Täällä karjatalon maanviljelysosastossa Madeline löysi työtä pienelle meksikolaissiirtokunnalle. Heidän elämänsä oli ollut kovaa ja köyhää niin kuin kuiva laakso, jossa he olivat asuneet. Mutta niin kuin laakso oli muuttunut rikkaan vesivirran kosketuksesta, siten oli heidän elämänsä muuttunut avun, myötätunnon ja työn avulla.

Madeline katsoi laajalti tämän maan yli. Saattoi olla kuvittelua, mutta aurinko näytti olevan kirkkaampi, taivas sinisempi, tuuli lempeämpi. Varmaa oli, ettei ruohon ja puutarhan tumma vihreys ollut kuvittelua, ei kukkien valkoinen ja puna, ei niiden tuoksu eikä järven kimallus ja äsken puhjenneiden lehtien lepatus. Siinä missä oli ollut yksitoikkoista harmaata, oli nyt eloisia ja vaihtelevia värejä. Ennen oli hiljaisuus vallinnut sekä päivällä että yöllä, nyt oli aurinkoisten tuntien aikana musiikkia. Pystyyn karkaavien oriiden hirnunta kuului ruohoisilta harjanteilta. Lukemattomia lintuja oli tullut ja jäänyt tänne. Leivosen, mustarastaan ja punarintasatakielen laulu, joka oli Madelinelle tuttu lapsuudesta, sekoittui erämaan kotkan läpitunkevaan huutoon ja turturikyyhkysen alakuloiseen valitukseen.

Eräänä huhtikuun aamuna istui Madeline toimistossaan taistellen erään pulmallisen kysymyksen kanssa. Hänellä oli joka päivä ratkaistavanaan pulmia. Useimmat niistä koskivat kahdenkymmenenseitsemän käsittämättömän cowboyn valvontaa. Tämä erikoinen pulma koski Ambrose Millsiä, joka oli karannut Madelinen ranskalaisen kamarineitsyen Christinen kanssa.

Stillwell katseli Madelinea hymyillen.

"No, neiti Majesty, me saimme heidät kiinni, mutta vasta sitten kun padre Marcos oli vihkinyt heidät. Mutta toimme heidät takaisin ja he ovat nyt siellä toisiinsa pihkaantuneina ja varmaan unohtavat häpeällisen käytöksensä."

"Stillwell, mitä minä sanon Ambroselle? Miten rankaisen häntä? Hän on tehnyt väärin pettäessään minut. Minun täytyy tehdä jotakin. Teidän täytyy auttaa minua."

Milloin tahansa Madeline joutui pulaan, oli hänen kutsuttava vanha karjanhoitaja avukseen. Ei kukaan ollut milloinkaan hoitanut virkaansa ylpeämmin kuin hän. Mutta nyt hän raapi päätään hämillään.

"Hitto semmoista! Minä en ymmärrä mitään muuta kuin karjanhoitoa. Neiti Majesty, on omituista, kuinka pitkälle cowboyt ovat menneet. Minä en tunne heitä enää. He pukeutuvat komeasti ja lukevat kirjoja ja muutamat ovat lakanneet kiroamasta ja juomasta. En sano, että kaikki tämä on heitä vastaan. Mutta heidän hallitsemisensa on nyt yli minun voimieni. Kun cowboyt rupeavat pelaamaan sitä kolohvipeliä ja karkaavat ranskalaisten kamarineitien kanssa, luulen, että Bill Stillwellin on luovuttava toimestaan."

"Stillwell! Ettehän aio jättää minua? Mitä maailmassa minä tekisin?" huudahti Madeline.

"No, en minä jätä teitä, neiti Majesty. En milloinkaan tee sitä. Minä hoidan teidän karjahommanne ja pidän silmällä hevosia sekä muuta omaisuutta. Mutta minun on saatava päällysmies, joka voi käsitellä omituista cowboy-joukkoa."

"Te olette koettanut puolta tusinaa päällysmiestä. Koettakaa edelleen, kunnes löydätte", sanoi Madeline. "Älkää välittäkö siitä nyt. Sanokaa minulle, miten on vaikutettava Ambroseen. Minun on saatava toinen kamarineitsyt. Ja minä en halua, että uusikin vietäisiin pois muitta mutkitta."

"No jos tuotte tänne sieviä tyttöjä, ette voi odottaa muuta. Tuo mustasilmäinen pieni ranskalaistyttö pani cowboyt päästään pyörälle. Seuraavan laita olisi vain pahempi."

"Voi hyvä mies", huokaisi Madeline. "Puhukaa Ambroselle asiat selviksi ja sanokaa, että aiotte erottaa hänet. Se saa Ambrosen vakiintumaan ja pelottaa ehkä vuorostaan muita poikia."