SISÄLLYS: (continued 3)

"Luulen että se on meille vahingoksi", sanoi Edith Wayne vakavalla tavallaan. "Minä ihailen häntä."

"Neiti Majesty, kaikki mitä sanoin ei ole puoltakaan siitä, mikä ihastuttaa minua", vastasi Stillwell.

"No hyvä, huojentakaa mielenne."

"No, cowboyt ovat tulleet pyörälle päästään golf-pelin takia."

"He ovat tosiaan sellaisia", sanoi Madeline. "Olen iloinen jos pitävät golfista. He saavat niin vähän pelata."

"No, jotakin on tehtävä, jos aiomme edelleen hoitaa karjaa", vastasi Stillwell.

Madelinen vierailla oli hauskaa. Mitä häneen itseensä tuli, niin Stillwellin selonteko aiheutti hänelle levottomuutta. Kuitenkin hän töin tuskin sai pidätetyksi iloisuuttaan.

"Mitä maailmassa minä voin tehdä?"

"No, luulen etten voi sanoa. Tulin vain teidän luoksenne saadakseni ohjeita."

Rosvoja

Mutta golfinpeluu jatkui. Vuoren tasaiselle huipulle oli tehty rata ja siellä saivat vieraat liikuntaa samalla kun cowboytkin olivat pelissä mukana omaksi ilokseen ja toisten avuksi. Eikä Madeline pannut sitä pahakseen.

Eräänä kesäkuun iltapäivänä oli joukko väsynyt peliin ja sen loputtua asettui lepäämään aivan kuin odottaen taas uutta vaihtelua. Se tuli nopeammin kuin oli luultukaan ja joukkoa odotti tosiaan yllätys. Jostakin kauempaa rinteeltä kuului huudahdus ja toiset kääntyivät katsomaan sinnepäin. Suuri musta hevonen oli noussut rinteelle ja oli juuri lähdössä juoksuun. Sen ratsastaja huusi terävästi cowboyille. He kääntyivät syöksyäkseen laitumella olevia hevosiaan kohti.

"Hän on Stewart! Jokin on hullusti", sanoi Madeline pelästyneenä.

Castleton tuijotti toisia. Muut miehet huudahtivat levottomina. Naiset odottivat Madelinen selitystä tuskaisin silmin. Musta hevonen lähti juoksemaan ja tuli nopeasti heitä kohti.

"Katsokaahan, miten tuo hevonen juoksee!" huudahti Helen. "Katsokaahan, miten tuo mies ratsastaa!"

Musta hevonen oli niin likellä Madelinea ja hänen ystäviään, että kun Stewart veti sitä taaksepäin, lensi sen kavioiden kohottama hiekka heidän kasvoilleen.

"Stewart, mikä nyt?" huudahti Madeline.

"Luullakseni olen pelottanut teidät, neiti Hammond", vastasi toinen. "Mutta minulla on kova kiire. Karjatalolla piileskelee rosvojoukko, luultavimmin eräässä autiossa mökissä. Pat Hawe on sen joukon mukana, joka seuraa rosvoja. Pelkään, ettei olisi mieluista teille eikä vieraillenne kohdata joko takaa-ajava joukko tai rosvot."

"En luule", sanoi Madeline melkoisesti huojentuneena. "Me kiiruhdamme takaisin taloon."

He eivät keskustelleet enempää ja Madelinen vieraat olivat vaiti. Monty ja Nick tulivat johtaen useita muita hevosia suitsista. Nels näyttäytyi heidän takanaan Majesty mukanaan. Madeline huomasi, että kaikki muut cowboyt olivat kadonneet. Miehet nousivat ratsaille, samoin Madeline ja Florence. Mutta Edith Wayne ja rouva Beck, jotka olivat hermostuneita ja melkein avuttomia, saatiin vain vaivoin satulaan.

"Menemme sivupolkua", sanoi Stewart lyhyesti ponnahtaessaan suuren mustansa selkään. Siten hän johti kulkua ja toiset cowboyt ravasivat jälkijoukkona.

"Tämä on helkkarin huono tie", huomautti Castleton.

Naiset näyttivät olevan sanattomina.

Kun he pyörsivät rinteen toiselle puolelle, näki Madeline savua, joka leijaili erään mökin yläpuolella meksikolaisten asuntojen tienoilla. Koska aurinko oli laskenut ja valo himmenemässä, ei hän voinut erottaa, mitä se oli. Sitten Stewart rupesi kiiruhtamaan taloa kohti. Muutamissa minuuteissa oli seurue pihalla valmiina astumaan ratsailta.

Stillwell tuli esiin näennäisesti iloisena, liian iloisena voidakseen pettää Madelinea. Tämä huomasi myöskin, että joukko aseistettuja cowboyeja käveli hevosineen talon alapuolella.

"No, teillähän on ollut kiire takaisin tullessanne", sanoi Stillwell kaikille yhteisesti. "Luulen, ettei sitä olisi tarvittu. Pat Hawe luulee saaneensa joitakuita lainhylkyjä aitaukseen karjatalolle. Siinä ei ole mitään hälinän syytä. Stewart on tarkka eikä tahdo teidän kohtaavan ketään metelöitsijöitä."

Monet ja hartaat olivat Madelinen naisvieraiden helpotuksen ilmaisut, kun he laskeutuivat ratsailta ja menivät taloon. Madeline viivytteli takanapäin puhuakseen Stillwellin ja Stewartin kanssa.

"Nyt suu puhtaaksi", sanoi hän lyhyesti.

Vanha karjanhoitaja tuijotti emäntäänsä ja sitten nauroi hyvillään toisen tarkkanäköisyydestä.

"No, neiti Majesty! Nyt tulee tappelu ja Stewart halusi saada teidät sisään ennen kuin se alkaisi. Hän sanoo, että laakso on tulvillaan vaqueroja, guerilloja, rosvoja ja Jumala ties mitä muuta."

Hän meni raskain askelin, suuret kannukset helisten, ja kulki polkua alas odottavia miehiä kohti. Stewart seisoi tutussa odottavassa asennossaan, suorana ja hiljaa, käsi satulannupissa ja suitsissa.

"Stewart, te olette erittäin hyvin huolehtinut minun menestyksestäni", sanoi Madeline haluten kiittää toista, mutta voimatta löytää helposti sanoja. "Minä en tietäisi mitä tehdä. Uhkaako vaara?"

"En oikein tiedä. Mutta haluan olla varma asiastani."

"Saanko tietää ne käskyt, jotka annoitte Nelsille, Nickille ja Montylle?" kysyi hän.

"Kuka sanoi, että minä olen antanut pojille käskyjä?"

"Kuulin Stillwellin sanovan."

"Tietysti sanon ne teille, jos vaaditte. Mutta miksi tuskastuttaisitte itseänne sellaisella, joka ei tule luultavasti tapahtumaan?"

"Minä pysyn vaatimuksessani", vastasi Madeline rauhallisesti.

"Määräykseni oli se, että ainakin yhden heistä piti olla vartiossa lähellä teitä yötä ja päivää — ei milloinkaan äänenne kuulumattomissa."

"Ajattelin sellaista. Mutta miksi Nels, Monty tai Nick? Ettekö usko muihin cowboyeihini?"

"Minä uskoisin heidän vilpittömyyteensä, mutta en heidän kykyynsä."

"Kykyynsä? Minkälaiseen?"

"Aseitten käsittelyssä."

"Stewart!" huudahti Madeline.

"Neiti Hammond, te olette hauskuttanut vieraitanne, mutta olette unohtanut muun."

"Unohtanut mitä?"

"Don Carlosin ja hänen guerillansa."

"En ole unohtanut. Stewart, te yhä luulette, että Don Carlos yritti viedä minut mukaansa — ja saattaa yrittää sitä vieläkin?"

"Minä en luule. Minä tiedän."

"Ja kaikkien muiden tehtävienne ohella olette ollut vartiossa kolmen cowboyn kanssa?"

"Niin."

"Se on tapahtunut minun tietämättäni?"

"Niin."

"Mistä asti?"

"Siitä kun toin teidät vuoristosta viime kuussa?"

"Kuinka kauan se vielä jatkuu?"

"Sitä on vaikea sanoa. Ainakin siksi kun vallankumous on ohi."

Madeline mietti hetken. Hän uskoi ehdottomasti Stewartiin.

"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi hän.

"Luulen että teidän olisi lähetettävä ystävänne takaisin Itään — ja mennä heidän mukanaan, kunnes tämä sissisota on ohi."

"Mutta he tulisivat kovin pahoilleen ja samoin minäkin."

Stewartilla ei ollut vastausta tähän.

"Ellen minä ota varteen neuvoanne, tapahtuu ehkä pahaa. Ettekö voi ehdottaa jotakin muuta? Ystävilläni on ollut loistava vierailumatka. Helen on toipumassa. Olisin pahoillani, jos näkisin heidän lähtevän ennen kuin he haluavat."

"Me voisimme viedä heidät vuoristoon ja leiriytyä sinne joksikin aikaa", sanoi Stewart pian. "Tiedän asumattoman paikan kallionhuippujen keskellä. Sinne on vaikeata kiivetä, mutta se maksaa vaivan. En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa paikkaa. Vesi on mainiota ja siellä on viileätä."

"Tarkoituksenne on siis kätkeä minut kallionhuippujen ja pilvien joukkoon?" vastasi Madeline nauraen.

"Niin. Ystävienne ei tarvitse sitä tietää. Ehkä tämä levottomuus on ohi syksyyn mennessä."

"Sanotte, että on vaikea kiivetä sinne?"

"Niin on. Ystävänne saavat kokea todellisuutta, jos tekevät sen matkan."

"Se sopii minulle. Helen erikoisesti haluaa, että jotakin tapahtuisi. Ja he kaikki ovat hulluina saadakseen kokea kiihottavaa."

"He saavat sitä siellä. Huonoja polkuja, kanjoneita, jyrkkiä kipuamisia, myrskyjä, ukkosta ja salamaa, sadetta ja villikissoja."

"No hyvä, olen tehnyt päätökseni! Stewart, te tietysti otatte asian huoleksenne? En luule, että… Stewart, eikö teillä ole muuta sanottavaa minulle — miksi luulette, miksi tiedätte, että oma, henkilökohtainen vapauteni on vaarassa?"

"Minä vain tiedän. Mutta älkää kysykö minulta mitä se on. Ellen olisi ollut kapinallisten soturina, en olisi milloinkaan saanut tietää."

"Ellette olisi ollut kapinallisten soturina, missä olisi Madeline Hammond nyt?" vastasi Madeline vakavasti.

Stewart ei vastannut.

"Stewart", jatkoi toinen innostuen. "Te mainitsitte kerran velasta, jonka olitte minulle…"

Ja nähdessään Stewartin tummien kasvojen vaalenevan hän empi ja jatkoi sitten:

"Se on maksettu!"

"Ei ei", vastasi cowboy lyhyesti.

"Kyllä!"

"Ei. Sitä ei voi koskaan maksaa."

Madeline ojensi kätensä:

"Se on maksettu, sanon teille."

Cowboy vetäytyi pois ojennetun käden ulottuvilta. Se näytti lumoavan hänet.

"Minä tappaisin miehen saadakseni koskea käteenne. Mutta minä en halua koskea siihen teidän tarjoamillanne ehdoilla."

Hänen kiihkonsa tyrmistytti toista.

"Stewart, ei kukaan mies ole vielä kieltäytynyt pudistamasta kättäni tuollaisista syistä. Se — se on tuskin imartelevaa", sanoi Madeline naurahtaen hieman. "Miksi ette halua?"

"Minä en tahdo. Siinä kaikki."

"Pelkään, että olette epäkohtelias, mikä sitten onkaan syynne", vastasi Madeline. "Minä kuitenkin uudistan tarjoukseni taas jonakin päivänä. Hyvää yötä."

Stewart sanoi hyvää yötä ja kääntyi menemään. Madeline katseli hänen menoaan käsi mustan hevosen kaulalla.

Itse hän meni sisään levätäkseen hieman ennen kuin pukeutui päivällistä varten. Koska oli rasittunut päivän ratsastuksesta ja kiihtymyksestä, vaipui hän uneen. Kun hän heräsi, oli hämärä. Hän ihmetteli, miksi hänen meksikolainen palvelijattarensa ei tullut hänen luokseen, ja hän soitti kelloa. Tyttö ei tullut itse eikä soittoon vastattu. Talo tuntui rauhalliselta. Vallitsi painostava hiljaisuus, joka pian hävisi, kun kuistilta kuului askelia. Madeline tunsi Stillwellin astunnan. Sitten hän kuuli miehen huutavan hillityllä äänellä toimiston avonaisesta ovesta. Tuntien kuin aavistuksena jotakin huolestuttavaa olevan tulossa Madeline kiiruhti huoneiden läpi. Stillwell seisoi hänen toimistonsa oven ulkopuolella.

"Stillwell", huudahti hän.

"Onko joku kanssanne?" kysyi cowboy matalalla äänellä.

"Ei."

"Olkaa hyvä ja tulkaa kuistille", lisäsi toinen.

Madeline noudatti kehoitusta ja päästyään ulos saattoi nähdä Stillwellin. Tämän vakavat kasvot, jotka olivat kalpeammat kuin koskaan ennen, saivat hänet ojentamaan kätensä vetoavasti miestä kohti. Stillwell tarttui siihen ja piti sitä omassaan.

"Neiti Majesty, olen pahoillani, että minun täytyy kertoa ikäviä uutisia." Hän puhui melkein kuiskaten, katseli varovasti ympärilleen ja näytti salaperäiseltä. "Jos olisitte kuullut Stewartin kiroavan, ymmärtäisitte, miten vastenmielisesti meidän on kerrottava tämä teille. Mutta sitä ei voi välttää. Asia on se, että olemme pahassa pulassa."

"Voitte luottaa minuun", sanoi Madeline lujana, vaikka hän vapisi.

"No, me olemme nyt… Se rosvojoukko, jota Pat Hawe ajoi takaa — se piilottelee talossa!"

"Talossa?" toisti Madeline säikähtyneenä.

"Neiti Majesty, se on totisen totta. Stewart — no, hän on villinä raivosta ajatellessaan, että sellaista saattoi tapahtua. Ymmärrättehän, ettei se olisi tapahtunut, jos en olisi antanut poikien juosta pelikentälle ja jos Stewart ei olisi ratsastanut jälkeemme. Se on minun vikani. Minulla on ollut liiaksi naisväkeä ympärilläni ja vanha pääni ei sitä kestänyt. Gene kirosi minua — hän kirosi tosiaan. Mutta nyt meidän on katsottava asioita suoraan silmiin — ajateltava asemaamme."

"Tarkoitatteko, että takaa-ajettuja lainsuojattomia — rosvoja — on tosiaan paennut jonnekin talooni?" kysyi Madeline.

"Sitä tarkoitan. Minusta näyttää omituiselta, ettette huomannut minkään olevan tolaltaan, vaikka kaikki palvelijanne ovat tiessään."

"Menneet pois? Niin, minä kaipasin kamarineitsyttäni! Ihmettelin, miksi ei ollut sytytetty valoja. Mihin palvelijani ovat menneet?"

"Alas Meksikon puolelle, puolikuolleiksi säikähtyneinä. Kuulkaa nyt! Kun Stewart lähti luotanne noin tunti sitten, seurasi hän minua suoraan sinne, missä minä ja pojat koetimme estää Pat Hawea repimästä karjataloa palasiksi. Tällöin me autoimme Patia, minkä voimme, löytääksemme rosvot. Mutta kun Stewart meni, sai hän aikaan muutoksen. Pat oli törkeä, mutta Stewartin näkeminen sai hänet vain pahemmaksi. Luulen, että Gene on Patille samaa kuin punainen väri sekarotuiselle sonnille. Joka tapauksessa, kun sheriffi sytytti tuleen vanhan mökin, haukkui Stewart häntä ja haukkui kovasti. Pat Hawella oli kuusi toveria mukanaan. Tuli rähinää ja jonkin aikaa näytti kaikki pahalta. Mutta Gene oli kylmä ja hän piti pojat alallaan. Sitten Pat ja hänen seuralaisensa jatkoivat takaa-ajoa. Tuo jo oli vain ilveilyä. Joka tapauksessa olivat asiat selvät. Pat Hawe ei ollut etsimässä rosvoja. Kun Patin miehet lähtivät varastohuoneelle, jossa pidämme patruunia, muonaa, juotavaa ja muuta sellaista, silloin Gene käski pysähtyä. Ja hän määräsi Pat Hawen lähtemään pois karjatalolta. Silloin Hawe ja Stewart puskivat yhteen. Syntyi meteli, niin kuin pitikin ja ilman Nelsiä se olisi kehittynyt tappeluksi. Sen ollessa parhaimmillaan menetti eräs Patin apulainen malttinsa ja tavoitteli revolveriaan. Nels laukaisi aseensa ja sai toisen käsivarren hervottomaksi. Monty syöksyi sitten esiin ja laukaisi. Silloin miehet pelästyivät ja haihtuivat."

Stillwell piti yhä Madelinen kädestä kiinni kuin siten rauhoittaakseen emäntäänsä.

"No, teidän on koottava kaikki vieraat keittiöön. Puijatkaa heitä ja uskotelkaa heille, että tulee olemaan kovin hauskaa keittää päivällistä, kun apulaiset ovat lähteneet pois. Keittiö on talon turvallisin huone. Kun te petkutatte seuraanne pitämällä heidän kanssaan jonkinlaiset yhteiskekkerit, asetan minä cowboyta pitkään käytävään ja myöskin ulkopuolelle siihen kulmaan, missä keittiö yhtyy päärakennukseen. Rosvot luulevat, ettei kukaan tiedä, missä he ovat piilossa. Stewart sanoo, että he ovat siinä päätyhuoneessa, jossa on alfalfaa, ja että he menevät tiehensä yöllä. Tietystikin minun ja poikien vartioidessa olette turvassa mennäksenne nukkumaan. Ja me herätämme vieraanne aikaisin ennen päivänkoittoa. Sanokaa heille, että he laittavat varusteensa kuntoon. Sanokaa, että kun palvelijanne ovat karanneet, saatatte te yhtä hyvin lähteä leirille vuoristoon cowboyden kanssa. Siinä kaikki. Jos meillä on onnea, eivät ystävänne saa milloinkaan tietää, että ovat istuneet miinan päällä."

"Stillwell, uskotteko te siihen vuoristoretkeen?" kysyi Madeline.

"Kyllä."

Sen sijaan että Madeline olisi palannut huoneeseensa hän meni toimiston läpi pitkään käytävään. Se oli melkein yhtä pimeä kuin yö. Hän luulotteli näkevänsä hitaasti hiipivän hahmon ja ryhtyi omasta puolestaan toteuttamaan suunnitelmaa. Hänen askelensa olivat äänettömiä. Löydettyään keittiön oven ja mentyään sisään hän sytytti tulta. Tullessaan taas ulos hän tiesi varmasti erottavansa tumman vartalon, joka nyt kyyristyi liikkumattomana seinää vasten. Tarvittiin hänen koko rohkeutensa, että hän saattoi välinpitämättömästi ja luonnollisesti sytyttää valoa käytävään. Sitten hän jatkoi matkaansa omien huoneittensa läpi ja sieltä patiolle.

Hänen vieraansa ottivat keittiöpuuhat vastaan nauraen ja ilomielin. Madeline kuvitteli, että hänen petoksensa oli täydellinen, kun hän petti Florencenkin. He lähtivät iloisena joukkona keittiöön. Madeline viivytteli ovella ja katsahti tarkasti suureen ladon tapaiseen eteishuoneeseen. Hän ei nähnyt muuta kuin tyhjää ja pimeätä. Äkkiä näkyivät sivulta, ei viidenkään metrin päässä, kalpeat kasvot. Ne vilahtivat heti paikalla näkyvistä. Mutta Madeline ehti tuntea miehen Don Carlosiksi.

Osoittamatta levottomuutta hän sulki oven. Siinä oli raskas salpa, jonka hän työnsi paikoilleen hitaasti ja äänettömästi. Sitten kylmä tyrmistys, joka oli melkein huumata hänet toimettomaksi, purkautui vihaksi. Miten uskalsi meksikolainen hiipiä hänen kotiinsa! Mitä mies tarkoitti? Ajatellessaan asiaa joutui Madeline yhä suuremman vihan ja kiihtymyksen valtaan ja olisi luultavasti paljastanut itsensä, ellei Florence, joka oli ilmeisesti nähnyt hänen salpaavan oven ja luki nyt hänen ajatuksensa, olisi tullut häntä kohti katse tarkkaavaisena ja kysyvänä. Madeline antoi jokaiselle vieraalleen tehtävän suoritettavaksi. Vieden Florencen ruokasäiliöön hän ilmaisi salaisuutensa. Florence vastasi näyttämällä pientä avonaista ikkunaa, jonka läpi kulkeminen oli kankeasti liikkuvien cowboyden koetuskivenä.

Madeline jaksoi olla iloinen ja hän luopui ensimmäisenä arvokkuudestaan kutsumalla Castletonin ruokasäiliöön, jossa hän piti tämän mielenkiintoa vireillä jollakin tekosyyllä ja painoi samalla käsiensä ääriviivat hänen mustan takkinsa selkään. Castleton palasi viattomana keittiöön saadakseen raikuvan tervehdyksen osakseen. Emännän teko antoi alun hulluttelulle ja sitä seurasi ilo ja melu. Jokainen auttoi osaltaan. Ruoka valmistettiin yhteisessä hälinässä ja kaikki nauttivat sydämestään. Madeline nautti itsekin, vaikka tunsi miekan olevan ripustettuna päänsä päälle.

Oli jo myöhä, kun hän nousi pöydästä ja kehoitti vieraitaan menemään huoneisiinsa, pukemaan ylleen ratsastuspukunsa, varustautumaan pitkää ja seikkailurikasta retkeä varten ja sitten nukahtamaan vähän ennen kuin cowboyt herättäisivät heidät aikaisin.

Madeline meni huoneeseensa ja oli ottamassa esiin leirivarusteitaan, kun koputus keskeytti hänet. Hän ajatteli, että Florence oli tullut auttamaan matkatavaroiden laittamisessa. Mutta koputus kuului kuistin ovelta ja toistui.

"Kuka siellä?" kysyi hän.

"Stewart", oli vastaus.

Hän avasi oven. Cowboy seisoi kynnyksellä. Hänen takanaan oli useita cowboyta, jotka näkyivät epäselvästi hämärässä.

"Saanko puhua teille?" kysyi hän.

"Tietysti." Madeline epäröi hetken, pyysi toista sisään ja sulki oven. "Onko kaikki hyvin?"

"Ei. Rosvot pysyvät piilossa. He ovat varmasti huomanneet, että olemme varuillamme. Mutta olen varma, että me saamme teidät ja ystävänne pois ennen kuin kahakka alkaa. Halusin sanoa teille, että olen puhunut palvelijoittenne kanssa. He tulevat takaisin huomenna heti kun Bill pääsee eroon tästä joukosta. Teidän ei tarvitse olla levoton."

"Onko teillä aavistusta siitä, kuka piilottelee talossa?"

"Minä olin aluksi huolissani siitä. Luulen että pelokas kourallinen rajalta tulleita lainsuojattomia hylkiöitä on kätkeytynyt taloon, enemmän sattumalta kuin tarkoituksesta. Me annamme niiden mennä — me pääsemme niistä laukaustakaan ampumatta."

"Stewart, te olette väärässä", sanoi Madeline.

Toinen hätkähti. Hänen silmiensä ilme muuttui. Hän sanoi:

"Miten niin?"

"Näin yhden rosvon. Tunsin hänet selvästi."

"Kuka hän oli?" kysyi Stewart.

"Don Carlos."

Cowboy mutisi matalasti ja kysyi sitten:

"Oletteko varma?"

"Ehdottomasti. Minä näin hänet kahdesti eteishuoneessa. En voisi milloinkaan erehtyä hänen silmistään."

"Tiesikö hän, että näitte?"

"En ole varma, mutta luulen. Kyllä varmasti tiesi! Minä seisoin valossa. Olin astunut sisään ja menin sitten tahallani ulos. Hänen kasvonsa näkyivät nurkan takaa ja vilahtivat nopeasti näkyvistä."

Madeline tunsi että Stewartissa tapahtui muutos. Hän näki yhtä hyvin kuin tunsikin sen raivoisan intohimon, joka muutti miehen.

"Kutsukaa ystävänne — tuokaa heidät tänne!" määräsi cowboy jyrkästi ja pyörähti ovea kohti.

"Stewart, odottakaa", sanoi Madeline.

Toinen kääntyi. Hänen palavat silmänsä, hänen käytöksensä vaikutti Madelineen omituisesti ja heikensi tätä.

"Mitä aiotte tehdä?" kysyi Madeline.

"Teidän ei tarvitse välittää siitä. Tuokaa vieraat tänne. Teljetkää ikkunat ja lukitkaa ovet. Te olette turvassa."

"Stewart! Sanokaa mitä aiotte tehdä!"

"En sano teille", vastasi cowboy ja kääntyi pois.

"Mutta minä tahdon tietää!"

Käsi Stewartin käsivarrella hän pidätti tätä ja näki miten mies pysähtyi — tunsi vavahduksen Stewartissa koskettaessaan häntä. "Minä tiedän. Te aiotte tapella!"

"No, neiti Hammond, eikö ole aika?" kysyi cowboy. Hän ehkä voitti kiihkeän halun toimia heti. Hänen kysymyksessään oli väsymystä, arvokkuutta, vieläpä moitettakin. "Se että meksikolainen on täällä teidän talossanne pakottaa siihen. Don Carlos on lurjus, pelkuri, mutta kuitenkaan hän ei pelkää kätkeytyä teidän omaan taloonne. Hän on oppinut, että te ette anna cowboyden vahingoittaa ketään. Hän käyttää sitä hyödykseen. Hän ryöstää, polttaa ja vie teidät mukanaan. Hän murhaakin, jos se sopii hänen tarkoituksiinsa. Nämä sekarotuiset käyttävät veitsiä pimeässä. Minä siis kysyn — eikö ole aika, että nitistämme hänet?"

"Stewart, minä kiellän teitä tappelemasta muuten kuin itsepuolustukseksi. Minä kiellän teitä!"

"Se mitä aion tehdä on itsepuolustusta. Enkö ole koettanut selittää, että meillä on nyt villit olot tällä kohdalla rajaa? Täytyykö minun taas sanoa teille, että Don Carlos on yhtä poikaa vallankumouksellisten kanssa? Kapinalliset ovat hulluina saadakseen Yhdysvallat mukaan. Te olette huomattava nainen. Don Carlos tahtoisi ryöstää teidät. Jos hän saisi teidät, olisi helppo mennä rajan yli teidän kanssanne! No, minne menisi hätähuuto? New Yorkiin! Washingtoniin! Se tarkoittaisi sitä, että Yhdysvallat sekaantuisi asiaan! Toisin sanoen tulisi sota!"

"Oh, te liioittelette!" huudahti Madeline.

"Ehkä niinkin. Mutta minä huomaan Donin pelin. Ja, neiti Hammond, minun on kauheata ajatella, mitä te kärsisitte jos Don Carlos saa teidät rajan yli. Minä tunnen nämä meksikolaiset. Minä olen ollut päiväläisten — orjien joukossa."

"Stewart, älkää antako Don Carlosin ryöstää minua", vastasi Madeline.

Hän näki cowboyn vapisevan.

"En salli sitä. Siksi minä koetan saada hänet kiinni."

"Mutta minä kielsin teitä aloittamasta taistelua tallallanne."

"Sitten minä aloitan sen ilman teidän suostumustanne", vastasi Stewart lyhyesti ja pyörähti taas ympäri.

"Älkää menkö!" pyysi Madeline.

Mutta toinen jatkoi kulkuaan.

Hän juoksi cowboyn eteen, sulki hänen tiensä ja katsoi häntä silmiin selkä ovea vasten. Stewart oikaisi pitkän käsivartensa pyyhkäistäkseen hänet syrjään. Mutta se vaipui alas.

"Se on teidän takianne", väitti hän vastaan.

"Jos se on minun takiani, tehkää sitten mikä on minulle mieleen."

"Guerillat puukottavat jonkun. He polttavat talon. He ryöstävät teidät."

"Alistutaan kaikkeen tähän uhkaan", rukoili Madeline kiihkeästi.

"Mutta se on kauhea uhka eikä siihen pitäisi antautua", huudahti toinen. "Päästäkää minut ulos, neiti Hammond. Menen hakemaan poikia ja lähden ajamaan takaa guerilloja."

"Ei!"

"Hyvä Jumala!" huudahti Stewart. "Miksi ette anna minun mennä. Se on tehtävä."

"Ei!"

"Miksi en saa tehdä sitä mikä on parasta?"

"Stewart, minä — minä — pelkään. Te syöksyisitte suoraan vaaraan. Onko se tarpeellista? Ajattelen — luulen — en tiedä, miksi minulla on sellainen tunne — että teette sillä tavoin. Pelkään teidän — teidän loukkaantuvan."

"Te pelkäätte, että minä loukkaantuisin!" kertasi toinen ihmetellen.

"Niin."

Tuo yksi sana, kaikkine, mitä se saattoi tarkoittaa, kaikkine, mitä se ei tarkoittanut, lauhdutti cowboyn, teki hänet kummastuneeksi, araksi kuin pojan, sai hänet kokonaiseen mielenliikutusten ryöppyyn.

Madeline luuli saaneensa hänet taipumaan — voittaneensa oman tahtonsa voimalla toisen tahdon. Mutta hän oli laskenut liian hätäisesti. Stewart siirsi hänet lujin käsin sivuun voidakseen kulkea ohi. Ja Madeline luopui puolustamasta ovea. Stewart kääntyi kynnyksellä. Hänen kasvonsa olivat ankarat:

"Minä menen ajamaan Don Carlosin ja hänen joukkonsa pois talosta", sanoi Stewart. "Teen sen taistelutta. Mutta vaikka pitäisi taistellakin, pois hän lähtee!"

Madeline ei uskonut voivansa nukkua ja kuitenkin hän nukkui. Hänestä tuntui kuluneen vain hetkinen, kun Florence kutsui häntä. Hän seurasi Florencea ulos. Oli juuri pimeä hetki ennen sarastusta. Hän saattoi erottaa satuloituja hevosia, joita cowboyt pitelivät. Lähdössä oli kiireellisyyden ja salaperäisyyden leima. Helen, joka oli varpaillaan muiden vieraiden mukana, kuiskasi että se muistutti pakoa. Hän oli riemuissaan. Madelinesta se oli todella pakoretki.

Pimeässä ei Madeline voinut nähdä, kuinka monta saattajaa seurueella oli. Hän kuuli matalia ääniä, kuolainten pureksimista ja kavioiden töminää ja tunsi Stewartin, kun tämä toi Majestyn. Sitten kuului keveiden jalkojen tassutusta ja koirien vinkunaa. Kylmät kuonot koskettivat hänen käsiään ja hän näki susikoiraparvensa harmaat pörröiset hahmot. Että Stewart antoi niiden tulla hänen mukanaan, osoitti miten tämä harrasti emäntänsä hauskuttamista. Stewart talutti Majestyn pimeään ratsastajien ja hevosten ohi.

"Luullakseni olemme valmiit", sanoi hän. "Minä tarkastan." Hän meni takaisin pitkin riviä ja Madeline kuuli hänen sanovan useita kertoja: "Nyt jokainen ratsastaa aivan likellä edessä olevaa hevosta ja pysyy rauhallisena." Sitten edessä olevan mustan hevosen korskuminen ilmaisi Madelinelle, että Stewart oli noussut ratsaille.

"Hyvä on, me lähdemme", huusi cowboy.

Madeline nosti Majestyn suitset ja antoi päistärikön mennä. Kuului hiekan narskuntaa, tuli iski kivestä, kuului korskuntaa ja sitten raudoitettujen kavioiden tasaista kopsetta kovaa maata vasten. Madeline saattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin ja hänen mustansa epämääräisen harmaana edessään. Ja kuitenkin he saattoivat miltei koskettaa toisiaan. Paksu pimeyden verho oli laskeutunut alhaalle ja näytti ylhäällä ohenevan harmaaksi usvaksi, jonka läpi näkyi muutamia kalpeita tähtiä. Tämä oli aivan eriskummainen lähtö ja Madeline huomasi värisevänsä kuullessaan kavioiden kopseen, tuntiessaan kylmyyden ja nähdessään hämärästi Stewartin tumman vartalon. Varovaisuus, aikainen lähtö, pakollinen hiljaisuus — nämä seikat antoivat näytelmälle jännitystä.

Majesty sukeltautui solaan, missä hiekka ja epätasainen kulku saivat Madelinen luopumaan haaveilusta. Pimeässä ei ollut helppoa pysytellä Stewartin lähellä sileälläkään polulla ja nyt oli oltava tarkkaavan huolellinen. Sitten seurasi pitkä marssi upottavan hiekan läpi. Sillä välin pimeys vähitellen vaihtui harmaaksi. Vihdoin Majesty kiipesi ylös lietteestä ja sen rautakengät helisivät taas kiviä vasten. Se alkoi kiivetä. Stewartin hahmo häämötti selvempänä Madelinen edessä. Kumartuen hevosen kaulan yli hän koetti nähdä polkua, mutta ei voinut. Hän ihmetteli, miten Stewart saattoi pysyä polulla pimeässä. Madeline ei voinut nähdä olkansa yli takanaan olevaa hevosta, mutta hän kuuli sen.

Päivä oli sarastamaisillaan. Yht'äkkiä olivat Stewart ja hänen hevosensa selvästi näkyvissä. Hän näki maisemalle luonteenomaisen kallion, kaktukset ja pensaikon, joka peitti kunnaiden juuret. Polku oli vanha ja harvoin käytetty, se mutkitteli, käänteli ja kierteli. Katsoessaan taakseen hän näki Monty Pricen tukevan vartalon kyyristyneenä satulan yli. Montyn kasvot olivat sombreron piilossa. Hänen takanaan ratsasti Dorothy Coombs ja seuraavana häämötti Nick Steelen korkea hahmo.

Tuli kirkas päivänvalo, ja Madeline näki, että polku vei ylöspäin kunnaiden kautta. Se vei kiertotietä matalien syvänteiden läpi, jotka olivat täynnä kiviä ja pensaikkoa. Joka käänteessä luuli Madeline nyt kohtaavansa vettä ja heitä odottavan kuormastokulkueen. Mutta aika kului, kiivettiin kokonaisia maileja ylöspäin eikä kohdattu vettä eikä hevosia. Madelinen odotus muuttui kaipuuksi. Hän oli nälissään.

Pian astua loiskahti Stewartin hevonen matalaan lammikkoon. Sen toisella puolen näkyi siellä täällä kosteita paikkoja hiekassa ja yhä enemmän vettä kallionkoloissa. Stewart vain jatkoi matkaansa. Madelinen kello oli kahdeksan, kun hän kääntyessään laajaan syvennykseen näki hevosia, jotka söivät niukkaa ruohoa, suuren pinon tervavaatteella peitettyjä myttyjä sekä tulen, jonka ympärillä puuhaili cowboyta ja kaksi meksikolaisnaista.

Madeline pysyi hevosensa selässä ja tarkasti seuralaisensa, kun he ratsastivat esiin. Hänen vieraansa olivat iloisella tuulella.

"Aamiaiselle — ja reippaasti", huusi Stewart kursailematta.

"Ei minua tarvitse kehoittaa", sanoi Helen. "Olen hirmuisen nälkäinen."

Sill'aikaa kun vieraat söivät, puhuivat ja nauroivat, kuormittivat cowboyt hevosia ja aaseja. Heti kun kuormasto oli valmis pani Stewart sen kulkemaan edellä, jotta se raivaisi tietä. Tuuhea pensaskasvullisuus, joka vaihteli kallioiden ja kaktusten kanssa, peitti rinteet, ja nyt näytti polku kulkevan ylöspäin kukkulalle. Kuormasto ponnisteli eteenpäin ja jäljessä tulevat matkustajat erkanivat kauemmaksi toisistaan. Puolenpäivän aikaan he pääsivät kunnailta ryhtyäkseen todelliseen vuorelle nousuun. Aurinko paahtoi kuumana. Tuli pian tuulenhenki, tomu nousi paksuna sekä riippui vaippana heidän ympärillään. Näköala oli rajoitettu, ja se näyttämö, joka aukeni silmien eteen, oli ikävä ja harmaa. Näkyi vain kuivan yksitoikkoisia, hitaasti kohoavia rinteitä ja kallioisia kanjoneita.

Stewart odotti Madelinea ja sanoi:

"Me saamme kohta myrskyn."

"Se tulee helpotuksena. On niin kuumaa ja tomuista", vastasi Madeline.

"Käskenkö pysähtymään ja laittamaan leirin?"

"Tässä? Ei toki! Mitä luulette parhaaksi tehdä?"

"No, jos saamme hyvän ukonilman, on se uutta ystävillenne. Luulen, että meidän olisi viisainta jatkaa matkaa. Tässä ei ole sopivaa paikkaa leirintekoa varten. Tuuli puhaltaisi meidät rinteeltä, ellei sade huuhtoisi meitä pois. Menee koko päivä ennen kuin saavutamme hyvän leiripaikan. En takaa, ehdimmekö siinäkään ajassa. Jos sataa, satakoon."

Stewart ratsasti eteenpäin ja Madeline seurasi. Kuormajuhdat ponnistivat pää nuokkuen rinnettä ylös ja pienet burrot kulkivat keveästi siinä missä hevosilla oli täysi työ. Niiden kuormat heiluivat puolelta toiselle ikäänkuin kameelien kyttyrät. Kiviä rapisi alas, kuumuus väreili mustina aaltoina, tomu kohosi ylös ja leijaili ilmassa. Raskas helteinen ilma teki hengityksen vaikeaksi.

Tuntia myöhemmin oli seurue kiivennyt korkealle ja kiersi suuren, alastoman kukkulan sivua, joka oli pitkän aikaa kätkenyt kallionhuiput. Kuormaston viimeinen aasi ponnisteli kukkulan yli Madelinen näkyvistä. Hän katsoi taaksepäin ja näki vieraidensa muuttavan väsyneesti itseään puolelta toiselle satulassaan. Kaukana alhaalla oli setripuualanko ja kunnaat.

Stewart nousi huipulle ja viittoi Madelinelle. Madeline, joka ei ollut milloinkaan kiivennyt näin korkealle, toivoi näkevänsä paljon. Hän nousi muutamat vielä jäljellä olevat askelet ja pysähtyi Stewartin mustan viereen. Madelinesta tuntui näky siltä kuin maailma olisi muuttunut. Harjanne laskeutui hänen edessään mustaan, kivien reunustamaan, pensaikon täplittämään rotkoon. Idässä päin, rotkon toisella puolella häämötti pyöreitä, paljaita vuorenhuippuja. Oikealla veivät kalliosta muodostuneet jättiläisportaat kuusien reunustamille ja mäntyjen kaartamille kallionhuipuille, jotka kohosivat tummina ja paljaina myrskyistä taivasta vasten. Kasautuneet, musteenväriset pilvet kokoutuivat huippujen yläpuolelle peittäen korkeimmat näkyvistä. Valkoinen salamakieleke leimahti ja ukkonen jyrisi kuin lumivyöry.

Madeline katsahti Stewartiin. Cowboy istui liikkumattomana kuin kivi, tummakasvoisena, tummasilmäisenä ja katseli katselemistaan intiaanin tavoin.

Taivas muuttui yhä mustemmaksi, pilvet vyöryivät, kasvoivat nopeasti ja peittivät kallionhuiput. Terävät salamanvälähdykset alkoivat vilkkua. Ukkosen jyrähdysten välillä saattoi kuulla kaukaista tuulen ärjyntää.

Stewart odotti Madelinea kaltevan kallion suojassa, mihin cowboyt olivat pysähtyneet kuormastoineen. Madeline näki Montyn ja Dorothyn kulkevan kallion ympäri ja toivoi, että muut tulisivat pian.

Pimeyden ja jyrinän mukana tuli sadetulva, oikea kaatosade. Madeline istui pitkän aikaa hevosen selässä kumartuneena ja raivoavaa sadetta välttäen. Kun sen voima väheni, kuuli hän Stewartin kutsuvan toisia.

Satoi yhtä mittaa. Myrskyn raivo oli kuitenkin mennyt ohi ja ukkosen jyrinä väheni. Ilma oli kirkastunut ja rupesi tulemaan viileäksi. Madelinesta alkoi tuntua epämiellyttävän kylmältä ja kostealta. Stewart kiipesi ylöspäin nopeammin kuin ennen ja Madeline huomasi, että Monty pysytteli emäntänsä kintereillä pakottaen häntä eteenpäin. Oli menetetty aikaa, ja leiripaikka oli pitkän matkan päässä. Kallionhuippujen välissä olevasta rotkosta Madeline näki hetken ajan lännen taivasta. Punaiset auringonsäteet paistoivat hajanaisten pilvien välistä. Aurinko oli laskemassa.

Stewartin hevonen oli nyt ruvennut hitaasti juoksemaan ja Madeline jätti polun enemmän Majestyn kuin oman valintansa varaan. Varjot tummenivat ja kallionhuiput kävivät aavemaisiksi. Viileä tuuli valitteli tummissa puissa. Kun musta yö alkoi peittää verhoonsa ympäristön, huomasi Madeline, että kuuset olivat väistyneet mäntymetsän tieltä. Äkkiä tunkeutui neulankärjen suuruinen valonpilkahdus pimeyden läpi. Se tuikki ja vilkkui kuin yksinäinen tähti mustalla taivaalla. Hän kadotti sen näkyvistään — löysi sen taas. Se tuli suuremmaksi. Mustat puunrungot tulivat esteeksi. Valo oli tulta. Hän kuuli cowboyn laulua. Sadepisarat kimaltelivat puiden oksilla tulen säteissä. Stewartin korkea vartalo, sombrero alas painettuna, hahmottui valoa vasten. Ja valon hohteessa Madeline näki hänen kääntyvän vähän päästä katsoakseen taakseen, luultavasti vakuuttuakseen siitä, että Madeline oli kintereillä.

Kallionhuiput

Madeline oli iloinen, kun hänet nostettiin satulasta roihuavan tulen ääreen — kun hän näki höyryäviä astioita tulipunaisilla hiilillä. Lukuunottamatta olkapäitä, joita sadetakki oli suojellut, oli hän likomärkä. Meksikolaisnaiset tulivat auttamaan häntä ja muuttamaan vaatteita lähellä olevassa teltassa, mutta Madeline piti parempana lämmitellä jalkojaan ja käsiään ja katsella näytelmää, jonka hänen ystäviensä saapuminen tarjosi.

Dorothy muksahti satulastaan odottavien cowboyden käsivarsille. Hän saattoi tuskin kävellä. Hänen kasvojaan peitti vinossa oleva hattu. Pörröisen reunan alta kuului valittava huokaus: "Ooh! Mikä ka-kauhea ratsastus!" Rouva Beck oli huonommassa kunnossa: hänet oli otettava alas hevosensa selästä. "Minä olen halvautunut — minä olen hylky. Bobby, hanki rullatuoli!" Bobby oli halukas ja valmis, mutta rullatuoleja ei ollut. Florence astui helposti alas ja häntä olisi voinut luulla sieväksi cowboyksi. Edith Wayne oli kestänyt ponnistuksen paremmin kuin Dorothy. Hänen pukunsa riippui ryysyinä. Helen oli säilyttänyt hiukkasen arvokkuuttaan samoin kuin ylpeyttään ja ehkä hiukan voimaakin. Mutta hänen kasvonsa olivat valkoiset, silmät olivat suuret ja hän ontui. "Majesty!" huudahti hän. "Mitä sinä tahdoit meille tehdä? Tappaa meidät tai saada meidät kotikipeiksi?" Kaikista heistä oli kuitenkin Ambrosen vaimo Christine, pieni ranskalainen kamarineitsyt, kärsinyt eniten pitkästä ratsastuksesta. Hän oli tottumaton. Ambrosen oli kannettava hänet telttaan. Florence taivutti Madelinen lähtemään tulen luota, ja kun he menivät sisään muiden mukana, valitteli Dorothy, että hänen märät jalkineensa eivät tahtoneet lähteä pois. Rouva Beck itki.

"Lämpimiä vaatteita — kuumia juomia ja ruokaa — lämpimiä peitteitä", kuului Stewartin terävä määräys.

Ei kestänyt kauan ennen kuin Madeline ja seurueen naisjäsenet olivat taas tointuneet, lukuunottamatta väsymystä ja kipua, minkä vain lepo ja uni saattoi huojentaa.

Mutta ei uupumus eikä vaivat, ei sekään, että he olivat kuin silakat tervavaatteen alla, estänyt Madelinen vieraita ojentautumasta makuusijalleen huoaten pitkään ja kiitollisesti. He vaipuivat yksi toisensa jälkeen syvään uneen. Madeline kuiskaili Florencelle ja nauroi hänen kanssaan, sitten valo himmeni ja hänen silmäluomensa sulkeutuivat. Pimeys ja leirielämän melu, miesten matalat äänet, hevosten kavioiden tömistys, lämpimyyden ja suloisen levon tunto — kaikki kävi epäselväksi.

Kun hän heräsi, liikkui heiluvien oksien varjoja auringon valaisemalla tervavaatteella hänen yläpuolellaan. Hän kuuli kirveen kajahtelevat iskut, mutta ei mitään muuta ääntä ulkopuolelta. Hidas, säännöllinen hengitys osoitti hänen telttatoveriensa nukkuvan sikeästi. Hän huomasi pian, että Florence puuttui joukosta. Madeline nousi ja kurkisti ulos teltta-aukosta.

Kaunis näky hämmästytti häntä. Hän näki tasaisen aukean, jonka pitkä ruoho teki vihreäksi ja kukat iloisen näköiseksi, siinä oli siellä täällä somia kuusi- ja mäntymetsikköjä, jotka ulottuivat upeille kallionhuipuille asti, jotka olivat kullanvärisiä auringonpaisteessa. Kiihkeänä pääsemään ulos, missä hän saattoi nauttia rajoittamattomasta näköalasta, hän etsi matkatarpeitaan, löysi ne eräästä kulmasta ja pukeutui sitten kiireesti ja rauhallisesti.

Hänen suosikki-hirvikoiransa Russ ja Tartar nukkuivat oven edessä, minne ne oli sidottu. Hän herätti ne ja päästi ne irti ajatellen samalla, että Stewart varmaan oli kahlehtinut ne lähelle häntä. Viileä ilma, jossa tuntui männyn sekä kuusen haju ja vielä jokin hieno nimetön tuoksu, sai Madelinen seisomaan suorana ja hengittämään hitaasti ja syvään. Hän tunsi että ilma kiihdytti veren juoksua.

Madeline käveli koirat sivullaan lähimmän metsikön läpi. Maa oli pehmeätä ja kimmoisaa sekä ruskeana männynneulasista. Cowboyt olivat valinneet leiripaikan, jossa heillä olisi aamuaurinko ja iltapäivän varjo. Useita telttoja ja majoja oli jo pystytetty, kuusenoksista oli tehty suuri katos, cowboyt puuhailivat tulen ympärillä, matkatavarapinoja oli tervavaatteiden peitossa ja makuusijoja oli kääritty kokoon puiden alle. Maa kohosi matalina ruohoisina penkereinä suuria kiviröykkiöitä kohti, jotka olivat viisisataa jalkaa korkeat. Muita kallionhuippuja kohosi näiden takana. Sammaleisen kallion alta kumpusi kirkas lähde. Villikukat reunustivat sen partaita. Niityllä olivat hevoset polviin asti ruohossa, joka huojui aamutuulessa.

Florence huomasi Madelinen puiden alla ja tuli juosten. Hän oli kuin nuori tyttö, eloisa, värikäs ja iloinen.

"Castleton on mennyt pyssyineen metsälle jo tunteja sitten", sanoi Florence. "Gene lähti juuri tavoittamaan häntä. Muut herrat nukkuvat vielä. Luulen että he nukkuvat tarpeekseen."

Sitten alkoi Florence muitta mutkitta kysellä Madelinelta leirivarustusten yksityiskohtia, joita Stewart ja Florence itse tuskin saattoivat katsella esittämättä omia ehdotuksiaan.

Ennen kuin kukaan unisista vieraista oli herännyt, oli leiri valmis. Madelinella ja Florencella oli teltta männyn alla, mutta he eivät aikoneet nukkua siinä muuten kuin myrskyisellä ilmalla. He levittivät tervavaatteen maahan, tekivät vuoteensa sille ja pitivät parempana nukkua tähtien valossa. Sen jälkeen he lähtivät tiedustusmatkalle ottaen koirat mukaansa. Kun päivä kului, sai paikka Madelinen yhä enemmän valtoihinsa. Puolenpäivän aikaankin, kun aurinko paahtoi, oli pikemmin miellyttävän lämmin kuin kuuma. Ja ohut ilma alkoi vaikuttaa omituisesti. Hän hengitti sitä syvään, kunnes tunsi itsensä keveäksi, ikään kuin hänen ruumiinsa ei olisi ollut ainetta. Yht'äkkiä hän tuli uniseksi. Raukeus valtasi ja maatessaan männyn alla hän vaipui uneen.

Florence ilmoitti, ettei leirillä ollut tapahtunut mitään merkillistä. Pian veti iloisten huutojen kuoro Madelinen tarkkaavaisuuden puoleensa ja hän kääntyi nähdäkseen Helenin ontuvan Dorothyn mukana sekä rouva Beckin ja Edithin tukevan toisiaan. He olivat kaikki levänneitä, mutta hervottomia, iloitsivat paikasta ja heräsivät nälkäisinä kuin karhut talviunestaan. Madeline saattoi heidät leirin ympäri ja puiden lomitse sammaleisiin, mäntyjen peittämiin soppiin kallionhuippujen alle.

* * * * *

Muutamien päivien ajan oli nukkuminen pääasiana vieraiden leirielämässä. Dorothy Coombs nukkui vuorokauden läpeensä ja sittenkin oli häntä vaikea saada hereille. Helen vaipui uneen miltei syödessään ja puhuessaan. Miehiin vuoristoilma koski ilmeisesti enemmän kuin naisiin. Castleton ei kuitenkaan sortunut samaan uneliaisuuteen, koska hänellä oli mahdollisuus kuljeskella pitkin maita pyssy mukanaan.

Tämä velttous katosi pian ja sitten olivat päivät täynnä toimintaa. Beck, Bobby ja Boyd eivät kuitenkaan ryhtyneet mihinkään ponnistuksia vaativaan. Edith Wayne myöskin piti parempana kävellä metsiköissä tai istua. Helen ja Dorothy tahtoivat tutkia kallionhuiput ja kanjonit ja kun eivät voineet saada muita mukaansa, menivät he oppaana olevan cowboyn kanssa.

Välttämättömyyden pakosta tulivat Madeline ja hänen vieraansa tietysti olemaan paljon cowboyden seurassa. Ja seurue oli kuin yhtä suurta perhettä. Madelinen ystävät eivät ainoastaan mukautuneet tilanteeseen, vaan suorastaan nauttivat siitä.

Eräänä iltapäivänä suuren suuri myrskypilvi syöksyi alas taivaalta ja peitti kallion huiput. Se himmensi laskevan auringon ja verhosi pimeyden vaippaan metsikön. Madeline oli levoton, koska useat hänen seurastaan, niiden mukana Helen ja Dorothy olivat lähteneet ratsastamaan cowboyden kanssa eivätkä olleet palanneet. Florence vakuutti hänelle, että vaikkakaan he eivät ehtisi takaisin ennen myrskyn puhkeamista, ei ollut mitään syytä levottomuuteen. Siitä huolimatta lähetti Madeline hakemaan Stewartia ja pyysi häntä menemään itse tai lähettämään jonkun etsimään vieraita.

Ehkä puoli tuntia myöhemmin Madeline kuuli kavioiden kapseen polulta. Lyhdyt valaisivat telttaa. Edith ja Florence olivat hänen mukanaan. Ulkopuolella oli niin pimeätä, ettei Madeline voinut nähdä viittä metriä eteensä. Tuuli valitti puissa ja suuret sadepisarat rapisivat tervavaatteelle.

Pian pysähtyivät hevoset oven ulkopuolelle. Rouva Beck tuli juosten telttaan hengästyksissään ja säteilevänä, koska he olivat voittaneet myrskyn. Helen tuli sitten ja vähän myöhemmin Dorothy. Kun Madeline näki Dorothyn leimuavat silmät, tiesi hän että oli tapahtunut jotakin. Se olisi mennyt huomaamatta, ellei Helen olisi tullut katsoneeksi Dorothyyn.

"Taivas, Dot! Sinähän olet sievä silloin tällöin", huomautti Helen. "Saat eloa kasvoihisi ja silmiisi!"

Dorothy käänsi kasvonsa pois ja katsoi peiliin. Hän näki laajan, punaisen täplän poskellaan. Dorothy oli ollut tarkka valkoisesta ihostaan ja nyt oli siinä ruma merkki.

"Katsokaahan tätä!" huudahti hän onnettomana. "Kasvoni ovat turmeltuneet."

"Miten sait sellaisen pilkun?" kysyi Helen.

"Minua on suudeltu!" huudahti Dorothy.

"Mitä?" kysyi Helen uteliaammin.

"Minua on suudeltu — joku noista hävyttömistä cowboysta on syleillyt ja suudellut minua! Oli niin pikimustaa, etten voinut nähdä mitään. Ja niin hälisevää, etten voinut kuulla. Mutta joku koetti auttaa minua alas hevosen selästä. Jalkani tarttui jalustimeen ja minä putosin — suoraan jonkun syliin. Sitten hän syleili ja suuteli minua karhumaisella tavalla. En voinut liikuttaa sormeanikaan."

Kun riemun purkaus oli laimentunut, katsoi Dorothy Florenceen.

"Käyttävätkö cowboyt todellakin hyväkseen tytön avuttomuutta pimeydessä?"

"Tietysti he tekevät niin", vastasi Florence hymyillen. "Dot! En ole milloinkaan ennen nähnyt sinun olevan raivoissasi siitä, että sinua on suudeltu."

"Minä — minä en olisi välittänyt siitä niin paljon, ellei se törkimys olisi hangannut nahkaa kasvoiltani."

"Dot, minä yhdyn sinuun: on eri asia tulla suudelluksi ja toinen saada kauneutensa pilatuksi", vastasi Helen. "Kuka oli se villi-ihminen?"

"En tiedä!" puhkesi Dorothy. "Jos tietäisin, niin — niin…"

"Vilpittömästi puhuen, eikö sinulla ole vähintäkään aavistusta siitä, kuka sen teki?" kysyi Helen.

"Toivon — otaksun, että se oli Stewart", vastasi Dorothy.

Don Carlos

Eräänä päivänä, kun Madeline oli yksin kävelemässä, oli hän huomaamattaan kulkenut pitkän matkan alas hämärää polkua, joka kierteli kallioiden keskellä.

Oli keskikesän iltapäivä. Hänen ympärillään oli vain kallionhuippujen varjoja ja niiden välissä auringon valaisemia täpliä. Rauhallisuus oli häiriytymätön. Hän meni yhä eteenpäin, nautti villeistä, epätasaisista sopukoista, jotka olivat hänelle uusia. Lopuksi hän tuli penkerelle, joka päättyi kauniiseen metsäaukeaan. Sinne hän istuutui levätäkseen ennen kuin lähtisi paluumatkalle.

Äkkiä Russ, terävävainuinen hirvikoira, nosti päätään ja murisi. Madeline pelkäsi, että se oli haistanut villikissan. Hän rauhoitti sitä ja katseli ympärilleen. Kummallakin puolen oli epätasainen rivi jykeitä kivilohkareita, jotka olivat rapautuneet irti kallionhuipuista. Aukea oli avonainen ja ruohoinen, siellä täällä mänty tai vierinkivi. Pääsytie näytti menevän kanjonien ja harjanteiden muodostamaan erämaahan. Katsoessaan siihen suuntaan Madeline näki naisen solakan, tumman vartalon tulevan hiipien mäntyjen alla. Madeline oli kummastuksissaan ja sitten peloissaan, sillä hiipiminen puulta puulle ei voinut olla rehellistä.

Pian tuli naisen luokse pitkä mies, joka kantoi myttyä ja ojensi sen naiselle. He kulkivat eteenpäin aukealle ja näyttivät puhelevan vakavasti. Madeline tunsi Stewartin, hän tarkkasi lähestyvää paria. Sitten hän tunsi myös naisen. Pieni, tumma pää, ruskeat kasvot, suuret silmät — Madeline näki ne selvästi — kuuluivat meksikolaistytölle Bonitalle. Stewart oli kohdannut hänet täällä. Tässä oli Stewartin yksinäisten retkien salaisuus, joita hän oli tehnyt siitä asti kun oli tullut Madelinen työhön. Tämä yksinäinen aukea oli kohtauspaikka. Stewart piti Bonitaa täällä piilossa.

Madeline nousi rauhallisesti, viittasi koirille ja meni takaisin polkua pitkin leirille päin. Hänen hämmästyksensä vaihtui suruksi, koska Stewartin muuttuminen ei ollut ollut täydellinen. Suru väistyi sietämättömän vastenmielisyyden tieltä: sill'aikaa kun hän oli haaveksinut cowboysta, uneksinut hyvästä vaikutuksestaan häneen, cowboy oli ollut kiero. Se loukkasi häntä. Stewart ei ollut hänelle ollut mitään, ajatteli hän, ja kuitenkin hän oli ollut ylpeä miehestä. Hän koetti miettiä asiaa, olla cowboylie oikeamielinen, vaikka ajatukset kehoittivat häntä karkottamaan miehen ja kaikki hänelle kuuluvan pois mielestä. Ja hänen yrityksensä tuntea myötätuntoa ja vähennellä asian merkitystä epäonnistuivat täydellisesti. Ponnistaen tahdonvoimaansa hän poisti Stewartin ajatuksistaan.

Madeline ei ajatellut Stewartia ennen kuin tämä ilmestyi hänen tielleen myöhään eräänä iltapäivänä hänen lähtiessään teltasta ja liittyäkseen vieraitten joukkoon.

"Neiti Hammond, minä näin jälkenne polulla", sanoi Stewart innokkaasti. Hänen äänensävynsä oli kevyt ja luonnollinen. "Luulen — no, varmaankin saitte sen ajatuksen…"

"En halua selitystä", keskeytti Madeline.

Stewart hätkähti. Hänen käyttäytymisensä muistutti vanhaa kylmää julkeutta. Kun hän katsoi Madelinea, muuttui hänen käytöksensä nopeasti.

Mikä hävyttömyys, ajatteli Madeline, tulla vieraiden nähden antamaan selitystä käytöksestään! Madeline tunsi sisäisen tulenleimahduksen, joka oli niin tuskallinen, niin omituinen, niin käsittämätön, että hänen mielensä meni sekaisin. Sitten hänet valtasi suuttumus, ei Stewartia, vaan itseään kohtaan siitä, että jokin saattoi herättää hänessä tällaista kiihtymystä. Hän seisoi ulkonaisesti kylmänä ja levollisena, ylpeä katse Stewartiin kohdistettuna, mutta sisältä hän paloi raivosta ja häpeästä.

"Ei tosiaan ole tarkoituksenani, että ajattelisitte…" Stewart alkoi kiihkeästi, mutta, keskeytti puheensa ja hitaasti leviävä tumma puna täplitti hänen kaulansa ja poskensa.

"Mitä te teette tai ajattelette, Stewart, ei liikuta minua ollenkaan."

"Neiti — neiti Hammond! Ettehän luule…" sammalteli Stewart.

Puna väistyi hänen kasvoiltaan jättäen ne kalpeiksi. Hänen silmänsä näyttivät rukoilevilta. Niissä oli jonkinlainen pelokas katse, joka vaikutti Madelineen suuttumuksesta huolimatta. Stewartissa oli jotakin poikamaista. Tämä astui askelen eteenpäin ja ojensi kätensä Madelinea kohti tehden liikkeen, jossa oli nöyryyttä ja kumminkin jonkinlaista arvokkuutta.

"Mutta kuulkaa! Älkää välittäkö nyt, mitä te — te ajattelette minusta. On hyvä syy…"

"En halua ollenkaan kuulla syytänne."

"Mutta teidän pitäisi", jatkoi cowboy itsepintaisesti.

"Herra!"

Stewartissa tapahtui toinen nopea muutos. Hän hätkähti rajusti. Tumma veritulva varjosti hänen kasvonsa ja hänen silmiinsä leimahti kimallus. Hän astui kaksi pitkää askelta — hän näytti kohoavan Madelinen yli.

"En ajattele itseäni", jyrisi hän. "Tahdotteko kuunnella?"

"En", vastasi toinen ja hänen äänensä oli jäätävän ylpeä. Tehden keveän, lähtömerkiksi tarkoitetun liikkeen, jonka päättäväisyydestä ei voinut erehtyä, hän kääntyi selin Stewartiin. Sitten hän liittyi vieraittensa joukkoon.

Stewart seisoi liikkumatta. Sitten hän kohotti kättään, jossa piti sombreroaan, kohotti sitä ja heitti sombreron maahan. Hän nousi mustan hevosensa luo ja paiskasi satulan sen selkään. Harpatessaan hakemaan ohjaksia, jotka riippuivat eräässä pensaassa, hän juoksi muuatta cowboyta vastaan, joka koetti väistää kömpelösti.

"Pois tieltäni!" kiljui Stewart.

Sitten hän sovitti ohjakset hevosen päähän.

"Ehkä sinun olisi parempi viipyä hetkinen, Gene", sanoi Monty.

"Haluatko että lyön pääsi halki?" kysyi Stewart.

Stewart nosti tummia kasvojaan. Jokainen kuunteli. Aurinko oli laskenut, mutta metsikkö oli valoisa. Nels näkyi alhaalla polulla ja hänen hevosensa juoksi. Seuraavassa hetkessä hän oli kentällä ja sai ratsunsa vähitellen pysähtymään. Hän hyppäsi hevosen selästä aivan vastapäätä Stewartia.

"Mikä on kyseessä, Gene?" kysyi Nels terävästi.

"Aion lähteä leiriltä", vastasi Stewart epäselvästi.

Hänen musta hevosensa alkoi tömistää jalkojaan, kun Stewart tarttui suitsiin ja harjaan sekä potkaisi jalustinta.

Nelsin pitkä käsivarsi syöksähti esiin ja hänen kätensä tarttui Stewartiin pidättäen häntä nousemasta ratsaille.

"Olen tosiaan pahoillani", sanoi Nels hitaasti. "Sinä olet siis lähdössä tiehesi?"

"Niin olen. Anna minun mennä!"

"Ethän toki aio mennä?"

"Anna minun mennä, hitto vieköön!" huudahti Stewart tempoen itsensä vapaaksi.

"Mikä on hullusti?" kysyi Nels kohottaen taas kätensä.

"Mies! Älä koske minuun!"

Nels astui heti taaksepäin. Hän näytti huomaavan Stewartin kauhistavan kiihkon. Taas Stewart koetti nousta hevosen selkään.

"Nels, älä saata minua unohtamaan, että olemme olleet ystäviä", sanoi hän.

"En varmaankaan unohda", vastasi Nels. "Ja minä luovun hommastani juuri nyt ja tässä!"

Hänen puheensa pysähdytti ratsaille nousevan cowboyn. Stewart irroitti jalkansa jalustimesta. Sitten heidän kovat kasvonsa olivat liikkumattomat ja kylmät. Silmissä oli tuijottava katse.

Madeline hämmästyi Nelsin puhetta yhtä paljon kuin Stewartkin.

"Luovut?" kysyi Stewart.

"Varmasti. Mitä luulisit minun tekevän sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat nyt muodostuneet?"

"Mutta kuulehan, minä en hyväksy sellaista."

"Sinä et ole minun pomoni enää eikä minulla ole mitään velvollisuuksia neiti Hammondiakaan kohtaan. Minä olen oma pomoni ja teen mitä miellyttää."

Nelsin sanat eivät sopineet yhteen hänen kasvojensa ilmeen kanssa.

"Gene, sinä lähetit minut pienelle tiedustelulle vuoristoon, eikö niin?" jatkoi hän.

"Kyllä, sen tein", vastasi Stewart.

"No, sinulla oli tosiaan minuun verrattuna niin täydellisesti oikeat käsitykset asioista, että minä olen tullut ihan kipeäksi sinun ihailemisestasi. Jos et olisi lähettänyt minua — no, luulen, että olisi saattanut tapahtua jotakin. Asiain ollessa tällä kannalla kuin nyt on meillä tosiaan odotettavana yhtä ja toista!"

Hänen sanansa vaikuttivat kaikkiin cowboyhin! Stewart teki rajun liikkeen. Nick Steele asteli harppailevan jättiläisen tavoin Nelsin ja Stewartin luo. Muut cowboyt nousivat hiljaa sanomatta sanaakaan.

Madeline ja hänen vieraansa, jotka olivat pienessä ryhmässä, katselivat ja kuuntelivat heitä voimatta arvata, mitä kaikki tuo puhe ja touhu merkitsi.

"Lopeta, Nels, heidän ei tarvitse kuulla sitä", sanoi Stewart käheästi heilauttaessaan kättään Madelinen hiljaista joukkoa kohti.

"No, olen pahoillani. Mutta luulen, että he voivat kuulla sen yhtä hyvin nyt kuin myöhemminkin. Ehkä neiti Helenin toivomus, että jotakin tapahtuisi, toteutuu nyt. Varmasti minä…"

"Lopeta rupatus", kaikui Montyn karhea ääni.

Sillä oli yhtä ratkaiseva vaikutus. Ehkä se oli viimeinen seikka, mikä tarvittiin muuttamaan nämä miehet, jotka toimivat oudossa tehtävässä, kauniiden naisten saattajina, takaisin omaan asemaansa erämaan miehinä.

"Sano meille, mikä on hätänä", virkkoi Stewart synkästi.

"Don Carlos ja hänen guerillansa ovat leiriytyneet poluille, jotka johtavat tänne. He ovat sulkeneet solat. Huomenna he olisivat saaneet meidät aitaukseen. Ehkä heillä oli tarkoituksena yllättää. Hän on saanut koko joukon sekarotuisia ja lainhylkiöitä. He ovat hyvin aseistettuja. Mitä he oikeastaan tarkoittavat? Me olemme vain kymmenen mailin päässä rajalta. Otaksukaamme, että guerillat saisivat joukkomme rajan toiselle puolen. Yhdysvaltain ratsuväki tulisi perässä. Te tiedätte kaikki, mitä se merkitsisi. Ja nyt, Stewart, olkoon Donin peli mikä tahansa, sinä pystyt varmasti voittamaan hänet."

Stewart vei Nelsin, Montyn ja Nick Steelen erilleen ja he ryhtyivät ilmeisesti vakavaan keskusteluun. Pian kutsuttiin sinne muutkin cowboyt. He puhuivat kaikki enemmän tai vähemmän, mutta Stewartin syvä ääni kuului yli muiden. Sitten neuvottelu loppui ja cowboyt hajaantuivat.

"Nopeasti toimeen, intiaanit", määräsi Stewart.

Nyt seuraava näytelmä ei ollut Madelinesta eikä hänen ystävistään rauhoittava. He olivat levollisia odottaessaan, että joku sanoisi heille mitä piti tehdä. Cowboyt näyttivät hälinässä unohtaneen Madelinen. Jotkut heistä juoksivat metsiin, toiset avonaisille, ruohoisille paikoille, missä he ajoivat kokoon hevoset ja aasit. Jotkut levittivät tervavaatteita maahan ja alkoivat kääriä kokoon pieniä myttyjä ilmeisesti kiireellistä matkaa varten. Nels nousi satulaan ratsastaakseen polkua alas. Monty ja Nick Steele menivät metsikköön taluttaen hevosiaan. Stewart kiipesi jyrkälle kiviröykkiölle kahden leirin takana olevan epätasaisen kallioryhmän väliin.

Castleton tarjoutui auttamaan tavarain laittajia ja sai tylyn vastauksen, että hän oli vain tiellä. Madelinen ystävät ahdistivat emäntäänsä. Uhkasiko heitä vaara? Olivatko guerillat tulossa? Lähdettäisiinkö heti karjatalolle? Miksi olivat cowboyt muuttuneet niin erilaisiksi? Madeline vastasi parhaansa mukaan, mutta hänen vastauksensa olivat vain otaksumia ja tarkoittivat vieraiden pelon viihdyttämistä. Helen oli innoissaan.

Pian tulivat cowboyt näkyviin ratsastaen satulattomilla hevosilla ja jotkut niistä vietiin pois ja ilmeisesti kätkettiin onkaloihin kallionhuippujen väliin. Aasijono kuormitettiin ja lähetettiin polkua alas erään cowboyn kaitsemana. Steele ja Monty palasivat. Sitten ilmestyi Stewart näkyviin laskeutuen alas kallioiden välistä halkeamaa.

Hänen seuraava käskynsä oli, että kaikki Madelinelle ja vieraille kuuluvat matkatavarat nostettaisiin kalliolle. Se oli ponnistuksia kysyvää työtä, jossa tarvittiin lassoja hinaamaan tavarat ylös.

"Valmistautukaa kiipeämään", sanoi Stewart kääntyen seurueen puoleen.

"Minne?" kysyi Helen.

Cowboy heilautti kättään sitä tietä kohti, josta oli noustava. Säikähdyksen huudahdukset seurasivat hänen kädenliikettään.

"Stewart, uhkaako tässä vaara?" kysyi Dorothy ja hänen äänensä vapisi.

Samaa oli Madeline kysymäisillään Stewartilta, mutta hän ei voinut saada sitä suustaan.

"Ei, vaara ei uhkaa", vastasi Stewart. "Mutta me ryhdymme varokeinoihin, jotka olemme katsoneet parhaiksi."

Dorothy kuiskasi, että Stewart valehteli. Castleton teki toisen kysymyksen ja sitten Harvey teki samoin.

"Olkaa hyvät ja pysykää rauhallisina sekä tehkää niinkuin teille on sanottu", sanoi Stewart tylysti.

Kun viimeistä erää matkatavaroita hinattiin kalliota ylös, lähestyi Monty Madelinea ja otti sombreron päästään. Hänen mustat kasvonsa näyttivät samoilta, mutta kuitenkin hän oli suuresti muuttunut.

"Neiti Hammond, ilmoitan että luovun hommastani", sanoi hän.

"Monty! Mitä tarkoitatte? Mitä tarkoitatte nyt, kun vaara uhkaa?"

"Me lähdemme pois. Siinä kaikki", vastasi Monty täsmällisesti.

Hän oli tuima ja synkkä, hän ei voinut seisoa hiljaa, hänen katseensa harhaili sinne tänne.

Castleton hypähti ylös pölkyltä, jolla oli istunut, ja hänen kasvonsa olivat punaiset.

"Price, tarkoittaako tämä hiivatinmoinen häly sitä, että joukko ryysyisiä guerilloja ryöstää meidät, käy kimppuumme tai vie meidät mukanaan?"

"Te olette aivan oikeassa."

Dorothy kääntyi kasvot hyvin vaaleina Montyyn päin.

"Price, ettehän tahdo — ettehän voi jättää meitä pulaan nyt? Te ja Nels…"

"Jättää teidät pulaan?" kysyi Monty kummastuksissaan.

"Niin, jättää meidät pulaan! Lähteä luotamme, kun tarvitsemme teitä — kun jotakin kauhistavaa on tulossa."

Monty päästi lyhyen, kylmän naurahduksen suunnatessaan omituisen katseen tyttöön.

"Minä ja Nels pelkäämme ja aiomme juosta tiehemme. Neiti Dorothy, koska olemme puuhailleet täällä niin paljon, tekee pahaa nähdä sieviä nuoria tyttöjä vedettävän pois tukasta."

Dorothy päästi huudahduksen ja tuli sitten hysteeriseksi. Castleton oli kerrankin täysin hereillä.

"Jumaliste! Te ja toverinne olette hiivatinmoisia pelkureita!"

Montyn tummat kasvot olivat ivalliset.

"Olen nähnyt muutamia mainioita veitikoita, mutta te viette kaikista voiton. Arvostelette minua ja Nelsiä oikein. Kuulkaahan, jollei teitä riepoteta Meksikoon ja sidota kaktuspensaaseen, on teillä taas mainio juttu englantilaisille kumppaneillenne. Pyh! Te kerrotte heille, miten olette nähnyt kahden vanhanajan pyssymiehen juoksevan säikähtyneinä kuin ukkokaniinit pakoon sekarotuisparvea. Ette hitto vieköön teekään sitä."

"Monty, lopeta!" kiljui Stewart tullessaan ylös.

Silloin Monty käveli veltosti pois kiroillen itsekseen.

Madeline ja Helen puuhailivat Castletonin kanssa Dorothyn kimpussa ja saivat hänet rauhoittumaan. Stewart kulki useita kertoja ohi huomaamatta heitä. Monty, joka oli ollut innokas osoittamaan pikku palveluksia Dorothylle, ei nähnyt häntä ollenkaan. Madeline tuskin tiesi, mitä piti ajatella.

Stewart neuvoi cowboyta menemään kalliossa olevan avoimen paikan päähän ja laskemaan sieltä lassoja alas. Sitten hän joudutti naisia epätasaisia kiviportaita kohti.

"Me haluamme piilottaa teidät", sanoi hän. "Jos guerillat tulevat, sanomme heille, että olette menneet alas karjatalolle. Jos meidän on tapeltava, olette turvassa tuolla ylhäällä."

Helen astui rohkeasti eteen ja antoi Stewartin panna lasson silmukan ympärilleen sekä vetää sen kiinni. Stewart heilautti kättään yläpuolella oleville cowboyille.

"Kävelkää ylöspäin nyt", neuvoi hän Heleniä.

Katselijoista tämä näytti helpolta, turvalliselta ja nopealta keinolta nousta jyrkkää käytävää ylös. Miehet kiipesivät ilman lasson apua. Rouva Beck oli tavallisuuden mukaan hysteerinen, hän puoleksi käveli itse ja puoleksi vedettiin ylös. Stewart tuki Dorothya toisella kädellään pitäessään toisella lassoa. Ambrosen oli kannettava Christine. Meksikolaisnaiset eivät tarvinneet apua. Edith Wayne ja Madeline kiipesivät viimeksi, ja päästyään ylös näki Madeline kapean penkereen, jossa oli paksulti pensaikkoa ja jota suuret sivulle päin kallistuneet kallionhuiput varjostivat. Kalliossa oli halkeamia, jotka johtivat taaksepäin. Paikka oli jylhä ja villi. Sitten hinattiin tervavaatteet ja vuodetarpeet ylös, samoin ruokaa ja vettä. Cowboyt tekivät mukavia vuoteita onkaloihin sekä kehoittivat Madelinea ja hänen ystäviään olemaan niin hiljaa kuin mahdollista, välttämään tulen tekemistä ja nukkumaan pukeissaan valmiina lähtemään joka silmänräpäys.

Kun cowboyt olivat menneet alas, ei tummenevaan hämärään jäänyt joukko ollut suinkaan iloinen. Castleton kehoitti toisia syömään.

"Tämä on todella suurta!" kuiskasi Helen.

"Oi, tämä on kauheata!" voivotti Dorothy. "Se on sinun syysi, Helen. Sinä rukoilit että jotakin tapahtuisi."

"Minä luulen, että nämä cowboyt vain suunnittelevat kepposta", sanoi rouva Beck.

Madeline vakuutti ystävilleen, ettei heille suunniteltu mitään kepposta, että hän valitti heille koitunutta epämukavuutta ja vaivaa, mutta ettei hän tuntenut todellista levottomuutta.

Pimeys näytti laskeutuvan nopeasti, arosudet aloittivat aaveentapaisen, valittavan ulvontansa, tähdet tulivat näkyviin ja muuttuivat kirkkaammiksi, tuuli kulki huokaillen männynlatvojen läpi. Castleton oli levoton. Hän käveli sinne tänne korkealle kohoavan kalliopenkereen edustalla, missä hänen toverinsa istuivat valittaen, ja pian hän meni penkereen reunalle. Cowboyt olivat alapuolelle laittaneet tulen ja sen valo nousi ylöspäin suurena viuhkanmuotoisena hehkuna. Castletonin pieni hahmo kuvastui mustana tätä valoa vasten. Uteliaana ja levottomana liittyi Madeline häneen ja kurkisteli alas kalliolta. Välimatka oli lyhyt ja silloin tällöin hän saattoi erottaa jonkin sanan, minkä cowboyt lausuivat. He keittivät ja söivät huoletonna. Hän huomasi Stewartin olevan poissa ja huomautti siitä Castletonille. Castleton osoitti vaieten melkein suoraan alas ja siellä Stewart seisoi hämärässä kaksi hirvikoiraa jalkojensa juuressa.

Steele sai leiritulen piirin hiljaiseksi nostamalla kätensä varoittavasti. Cowboyt taivuttivat päänsä alas kuunnellen. Madeline kuunteli myöskin. Hän kuuli yhden koiran vinkuvan ja sitten hän kuuli hevosen kavioiden heikon kopseen. Nels puhui taas ja kääntyi illallisensa puoleen ja muiden miesten tarkkaavaisuus näytti vähenevän. Kavionkopse tuli kovemmaksi, se läheni metsikköön asti ja sitten tulen piiriin. Ratsastaja oli Nels. Hän astui ratsailta ja hänen matalan äänensä kaiku kuului juuri ja juuri Madelinen korviin.

"Gene, täällä on Nels. Jotakin on tekeillä", kuuli Madeline erään cowboyn huutavan hiljaa.

"Lähetä hänet tänne", vastasi Stewart.

Nels astui tulen äärestä pois.

"Kuulehan, Nels. Poikien laita on hyvin, mutta en halua, että he tietävät kaiken, mikä koskee tätä sekasotkua", sanoi Stewart Nelsin tultua hänen luokseen. "Löysitkö tytön?"

Madeline arvasi, että Stewart tarkoitti meksikolaistyttöä Bonitaa.

"En. Mutta minä tapasin…" Madeline ei kuullut nimeä. — "Ja hän oli villinä. Hän oli erään metsänasukkaan mukana. Ja he sanoivat, että Pat Hawe oli päässyt hänen jäljilleen ja aikoi pidättää hänet."

Stewart mutisi jotakin matalalla äänellä. Ilmeisesti hän kirosi.

"Ihmettelen, miksi Pat ei tullut tänne!" sanoi hän. "Hänhän voi huomata mistä tulimme."

"No, Pat tiesi, että sinä olet täällä tallella, sillä se metsänasukas sanoi, että Patilla oli hajua guerilloista. Ja Pat sanoi, että jollei Don Carlos tappaisi sinua — minkä hän toivoi tämän tekevän — silloin olisi kylliksi aikaa panna sinut tyrmään, kun tulisit alas."

"Hän on hiton halukas pidättämään minut!"

"Ja sen hän tekee, niin kuin kävi sille vanhalle miehellekin, joka piti kapakkaa Lännessä. Gene, syy, miksi se punanaamainen kojootti ei ole seurannut jälkiäsi tänne, on se, että hän on peloissaan. Hän on aina pelännyt sinua. Mutta luulen, että hän pelkää kuollakseen minua ja Montya."

"No, me otamme Patin aikanaan. Nyt on kysymyksessä, milloin se sekarotuinen hiipii meitä katselemaan ja mitä me teemme kun hän tulee!"

"Poikani, on vain yksi tapa käsitellä sekarotuista. Olen sanonut sen sinulle. Hänellä on paha mielessä. Hän tulee hymyillen ja ystävällisenä, mairittelevana kuin nainen. Mutta hän on petollinen, hän on pahempi kuin intiaani. Ja, Gene, me tiedämme varmana tosiasiana, miten hänen roistojoukkonsa on menetellyt näiden kukkuloiden ja Agua Prietan välillä. He eivät ole pontevaa rikollisjoukkiota, johon olemme tottuneet. Mutta he ovat tuiki pahoja. He ovat kulkeneet rosvoten. He ovat murhanneet naisia ja tehneet pahempaakin."

"Oletpa oikeassa. Minä en väitä vastaan", vastasi Stewart. "Jollei olisi neiti Hammondia ja toisia naisia, olisin iloinen nähdessäni sinun ja Montyn valmiina sellaiseen puuhaan. Luulen että olisin iloinen saadessani kohdata Don Carlosin. Mutta neiti Hammond! No, sellainen nainen kuin hän ei tointuisi nähtyään revolverinpaukuttelua, puhumattakaan sitten hirttohommista. Neiti Hammond on — on…"

"Varmasti hän on", keskeytti Nels, "mutta hänellä on hitonmoisesti enemmän rohkeutta kuin luulet. En ole mikään paksukalloinen lehmä. Minä olen kovin pahoillani, jos neiti Hammond näkee jotakin törkeyttä, paitsi jos minä ja Monty ryhdymme johonkin. Vanha toveri — pyydän anteeksi — mutta sinä olet kiintynyt neiti Hammondiin ja olet liian hellä haavoittaaksesi hänen tunteitaan tai tehdäksesi hänet sairaaksi juoksuttamalla vähän verta. Gene, tämä on sinun pelisi. Anna Don Carlosin tulla. Ole kohtelias. Jos hän ja hänen joukkonsa ovat nälkäisiä, syötä heitä. Ole sokea, jos hän haluaa, että hänen joukkonsa varastaa jotakin. Anna hänen luulla, että naiset ovat menneet alas karjatalolle. Mutta jos hän sanoo, että valehtelet — jos hän vain katsoo ympärilleen nähdäkseen naisia — hyökkää hänen kimppuunsa niin kuin hyökkäsit Pat Hawen kimppuun. Minä ja Monty olemme turvanasi ja ellei sinun mainio petkutuksesi menesty, jos Don joukkio vain ajatteleekin antaa pyssyjen pamahtaa, silloin me näytämme."

"Nels, siinä joukossa on valkoisia miehiä", sanoi Stewart.

"Kylläkin. Mutta minä ja Monty huolehdimme heistä. Jos he ryhtyvät johonkin, pitää sen tapahtua pian."

"No hyvä on ja kiitos", vastasi Stewart.

Nels palasi leiritulen ääreen ja Stewart ryhtyi taas vartioimaan.

Madeline vei Castletonin pois penkereen reunalta.

"Cowboyt ovat hiivatinmoisen omituista väkeä!" huudahti Castleton. "He eivät ole sitä mitä ovat olevinaan."

"Olette oikeassa", vastasi Madeline. "Minä en voi ymmärtää heitä. Tulkaa, sanotaan toisille, että Nels ja Monty vain puhelivat turhia eivätkä aio jättää meitä. Dorothy ainakaan ei ole niin pelästynyt, jos hän tietää sen."

Dorothy tunsi hieman huojennusta. Mutta muut valittivat cowboyien omituista käytöstä. Enemmän kuin kerran tuotiin esiin ajatus, että cowboyt olivat keksineet hienon kepposen. Asiaa pohdittaessa saavutti tämä ajatus kannatusta. Madeline ei vastustanut sitä, koska hän huomasi, että se soveltui hälventämään hämmentynyttä mielialaa.

He istuivat puhelemassa matalalla äänellä myöhäiseen asti. Tapaus rupesi nyt saamaan Helenin kaipaaman seikkailun luonteen. Jotkut kävivät hillityn iloisiksikin. Sitten he vähitellen väsyivät ja menivät vuoteelle. Helen vakuutti, ettei hän voinut nukkua paikalla, jossa oli yölepakkoja ja matelevia olioita. Madeline luulotteli kuitenkin, että he kaikki rupesivat nukkumaan, vaikka hän itse makasi silmät auki tuijottaen yläpuolella riippuvan kallion mustaan rykelmään ja sen toisella puolen olevaan tähtitaivaaseen.

Päästäkseen ajattelemasta Stewartia ja sitä tulista suuttumusta, jota tämä oli saanut hänet tuntemaan itseään kohtaan, koetti hän ajatella toisia asioita. Mutta ajatus Stewartista palasi takaisin ja joka kerta hän tunsi rinnassaan kiihtymyksen tunteen, jota oli vaikea tukahduttaa. Järkevä ajatteleminen oli mahdotonta. Päivänvalossa hänen oli ollut mahdollista unohtaa Stewartin käytös. Mutta yöllä, omituisessa hiljaisuudessa ja hämärän varjojen noustessa, kun ilmeikkäät tähdet näyttivät kutsuvan häntä, kun tuuli valitti, ei hän voinut hallita ajatuksiaan ja mielenliikutustaan. Päivä oli jotakin todellista ja kylmää, yö oli omituinen ja jännittynyt. Pimeässä hänellä oli mielikuvia, joita hän ei ollenkaan tuntenut auringon kirkkaassa valossa. Hän taisteli kiusaavaa ajatusta vastaan. Hän oli sattumalta kuullut Nelsin keskustelun Stewartin kanssa, hän oli kuunnellut sitä toivoen joitakin hyviä uutisia tai kuulevansa pahinta. Hän oli saanut tietoonsa kumpiakin ja lisäksi saanut valaistusta erääseen Stewartin vaikutteeseen. Stewart halusi säästää häneltä ne näyt, jotka loukkaisivat, pelottaisivat tai inhottaisivat häntä. Kuitenkin sama Stewart oli sopinut salaisista kohtauksista sen sievän, hylätyn Bonitan kanssa. Tässä kohdassa kuuman häpeän tunne, joka muistutti kirvelevää sisäistä tulta, katkaisi Madelinen ajatuksen. Se oli sietämätöntä, koska hän ei voinut ymmärtää sitä. Tunnit kuluivat edelleen ja vihdoin, kun tähdet alkoivat vaaleta eikä kuulunut enää minkäänlaista ääntä, hän vaipui uneen.

Hän heräsi uinailustaan. Päivä oli sarastanut kirkkaana ja viileänä. Aurinko oli vielä alhaalla itäisten kallionhuippujen alapuolella. Ambrose ja muutamat muut cowboyt olivat tuoneet ämpäreillä lähdevettä ja myöskin kuumaa kahvia. Madelinen seura ei näyttänyt kärsineen yöllisistä kokemuksistaan. Itse asiassa olisi aamiainen nautittu yhtä iloisina kuin nälkäisinäkin, ellei Ambrose olisi teroittanut hiljaisuutta.

"Ne odottavat seuraa tuolla alhaalla", sanoi hän.

Tämä tieto ja se kursailematon tapa, jolla cowboyt veivät seurueen ylemmäksi kalliopengerten väliin, aiheuttivat levottomuutta. Madeline vaati, ettei mentäisi kauemmaksi, että hän saattoi nähdä suoraan alas leiriin. Koska tämä asema tarjosi samalla piilopaikan, suostui Ambrose vaatimukseen, mutta hän asetti pelästyneen Christinen lähelle Madelinea ja pysyi itsekin siellä.

"Ambrose, luuletteko todella että guerillat tulevat?" kysyi Madeline.

"Varmasti. Me tiedämme sen. Nels tuli juuri ja sanoi, että he olivat tulomatkalla. Neiti Hammond, voinko luottaa teihin? Te ette päästä kirkunaa, jos alhaalla tapellaan? Stewart sanoi minulle, että veisin teidät näkyvistä tai estäisin teitä katselemasta."

"Lupaan olla meluamatta", vastasi Madeline.

Madeline sovitti vaippansa siten, että voi maata sen päällä, ja asettui odottamaan tapausten kulkua. Takaa kuului heikkoa kivien rapinaa. Hän kääntyi ja näki Helenin liukuvan erästä töyrästä alas hämillään olevan ja huolestuneen cowboyn kanssa. Helen tuli kyyryssä siihen paikkaan, missä Madeline oli, ja sanoi: "Aion katsoa, mitä tapahtuu, vaikka sitten kuolisinkin yrityksessä! Minä voin kestää sen, jos sinäkin." Hän oli kalpea ja silmät olivat suuret. Ambrose kiroili cowboyta, joka oli päästänyt tytön luotaan. "Ota vaari hänestä ja toimi olosuhteiden mukaan", vastasi toveri ja katosi kalliorykelmiin. Huomatessaan puheet hyödyttömiksi Ambrose valmistautui ankarana ja sankarillisena viemään Helenin takaisin toisten luo. Hän tarttui tyttöön. Raivostuneena ja silmät leimuten kuiskasi Helen:

"Päästäkää minut! Majesty, mitä tämä hullu tarkoittaa?"

Madeline nauroi. Hän tunsi Helenin ja oli pannut merkille kuiskauksen, koska tavallisissa oloissa Helen olisi puhunut käskevästi eikä matalalla äänellä. Madeline selitti hänelle tilanteen vaatimukset. "Minä ehkä juoksen tieheni, mutta en milloinkaan huuda", sanoi Helen. Näin ollen oli Ambrosen tyydyttävä siihen, että antoi tytön jäädä. Sitten hän velvoitti tyttöä hiljaisuuteen, viipyi tuokion viihdyttämässä Christineä ja palasi sinne missä Madeline oli piilossa. Hän oli ollut siellä tuskin hetkeä, kun hän kuiskasi:

"Guerillat ovat tulossa."

Madelinen piilopaikka oli hyvässä suojassa, jos joku olisi katsahtanut sinne alhaalta päin. Hän saattoi kurkistaa jonkinlaisen rintavarustuksen yli, männynlatvoissa olevan aukon läpi — latvat ulottuivat kalliolle saakka — sekä nähdä mainiosti leiripiirin ja sen ympäristön. Pian hevosten kavioiden ääni kiihdytti hänen valtimonsa lyöntiä ja sai hänet katselemaan tarkemmin alapuolella olevia cowboyta.

Vaikka hänellä oli vihiä siitä menettelytavasta, mitä Stewart ja hänen miehensä aikoivat seurata, ei hän ollut mitenkään valmistautunut siihen välinpitämättömyyteen, jota hän huomasi. Frank nukkui tai oli nukkuvinaan. Kolme cowboyta hoiti laiskasti ja välinpitämättömästi joitakin tehtäviään leiritulen ääressä. Nick Steele istui selkä pölkkyä vasten ja poltti piippuaan. Nels näytti puuhailevan jonkin mytyn kanssa. Stewart pyöritti itselleen savuketta. Montylla ei ollut sillä haavaa ilmeisesti mitään tehtävää lukuunottamatta viheltämistä. Koko seura vaikutti huolettoman välinpitämättömältä.

Hevosten kavioiden ääni koveni ja kopse hidastui. Eräs cowboy osoitti polkua alas, jonnepäin toverit käänsivät päänsä ja jatkoivat sitten hommiaan.

Pian tuli leiriin pörröinen ja tomuinen hevonen, jonka selässä oli laiha, rääsyinen, tumma ratsastaja, ja pysähtyi sinne. Meksikolaisratsastajat tulivat yhdessä rivissä ja pysähtyivät johtajan taakse. Cowboyt katsahtivat ylös ja guerillat katsoivat alas. Etumainen guerilla sanoi juhlallisesti hyvää päivää. Madeline tunsi Don Carlosin äänen. Don Carlosin siro kumarrus Stewartille oli myöskin entisensä tapainen. Muutoin ei Madeline olisi voinut tuntea tätä kömpelöä ja kehnosti pukeutunutta meksikolaista entiseksi hienoksi vaqueroksi.

Stewart vastasi tervehdykseen espanjaksi ja heilauttaen kättään leiritulta kohti lisäsi englanniksi: "Astukaa alas ja syökää!"

Guerillat olivat nopeita noudattamaan kehoitusta. He kasaantuivat tulen ääreen, hajaantuivat pieneen piiriin ja kyyköttivät maassa pannen aseet viereensä. Ulkonaiselta olemukseltaan he olivat samanlaisia kuin se guerillajoukko, joka oli vienyt Madelinen kunnaille. Tämä joukko oli vain suurempi ja paremmin aseistettu. Lisäksi olivat miehet aivan yhtä nälkäisiä ja yhtä villejä sekä kurjia. Cowboyt eivät olleet sydämellisiä ottaessaan vastaan nämä vieraat, mutta he olivat vieraanvaraisia. Erämaan lakina oli aina ollut antaa ruokaa ja juomaa matkaaville ihmisille, olivatpa he hukassa olevia, takaa ajettuja tai ajajia.

"Niitä on tuossa joukkueessa kaksikymmentäkolme", kuiskasi Ambrose, "siihen laskettuna neljä valkoista miestä. Sangen merkillinen joukko."

"Näyttävät jokseenkin ystävällisiltä", kuiskasi Madeline.

"Asiat eivät ole tuolla alhaalla sellaiset, miltä ne näyttävät", vastasi Ambrose.

"Ambrose, sanokaa minulle — selittäkää asia minulle. Nyt on mainio tilaisuus."

"Kyllä. Mutta muistakaa, että Gene antaa minulle kyydin, jos saa tietää, että annoin teidän katsella niitä. No, nyt Gene katselee siivosti noita kurjia pahuksia, kun ne saavat tukevan aterian. He ovat vain joukko vasikan varkaita. Rajan toisella puolen he ovat rosvoja. Toiset ovat vain kehnoja lakiheittoja. Tämä kapinapetkutus ei mene meihin. Minä haluaisin nähdä ensin, ennen kuin uskoisin, että sekarotuiset tappelevat. He ovat vain paatuneita varkaita ja he varastaisivat toiselta peitteen tai tupakat. Gene luulee, että he vainoavat teitä naisia — viedäkseen teidät mukaansa. Mutta Gene… Gene on ollut hieman ajatuksissaan viime aikoina."

Mikä olikin Don Carlosin ja hänen miestensä salainen syy, ei se estänyt heitä pitämästä suuressa arvossa runsasta ruokamäärää. Joka mies söi kaiken, minkä saattoi sillä kertaa syödä. He lörpöttelivät kuin joukko papukaijoja ja jotkut olivat iloisiakin. Sitten, kun jokainen alkoi pyörittää ja polttaa välttämätöntä savuketta, tapahtui sukkela muutos. He polttivat ja katselivat pitkin leiriä, metsiin, ylös kallion huipuille ja taaksensa joutilaisiin cowboyhin. He odottivat jotakin.

Don Carlos kääntyi Stewartin puoleen. Puhuessaan hän helautti sombreroaan viitaten leiripiiriin.

Madeline ei voinut erottaa hänen sanojaan, mutta miehen kädenliike osoitti hänen ilmeisesti kysyvän leiriseurueen muita jäseniä. Stewartin vastaus ja kädenheilautus alas polulle merkitsi, että seurue oli mennyt kotiin. Stewart kääntyi tekemään jotakin askaretta ja guerillapäällikkö poltteli rauhallisesti savukettaan. Hän näytti viekkaalta ja ajattelevalta. Hänen miehensä rupesivat vähitellen osoittamaan levottomuutta. Muuan suuriluinen mies, jolla oli kuulan muotoinen pää, nousi ylös ja heitti pois savukkeensa. Hän oli amerikkalainen.

"Hei, äijä", huusi hän kovalla äänellä. "Etkö aio yskiä esiin ryyppyä?"

"Minun mieheni eivät tuo väkijuomia matkalle", vastasi Stewart.

Nyt hän kääntyi katselemaan guerilloja.

"Hohoo! Minä kuulin Rodeossa, että te olette ruvenneet harrastamaan kohtuutta. Minä inhoan vedenjuontia, mutta arvaan, että minun on ryhdyttävä siihen."

Hän meni lähteelle, kävi pitkälleen voidakseen juoda ja pisti yht'äkkiä käsivartensa veteen nostaakseen sieltä korin. Cowboyt olivat kiireesti tavaroita laittaessaan unohtaneet korin paikalleen ja siinä oli viini- ja likööripulloja Madelinen vieraita varten. Ne oli upotettu lähteeseen, jotta ne pysyisivät kylminä. Guerilla kopeloi kantta, aukaisi sen jä nousi sitten ylös päästäen äänekkään riemuhuudon.

Stewart teki miltei huomaamattoman liikkeen kuin syöksyäkseen eteenpäin, mutta hän hillitsi itsensä ja katsahdettuaan nopeasti Nelsiin sanoi guerillalle:

"Luullakseni on isäntäväkeni unohtanut tuon. Se suodaan teille mielihyvällä."

Guerillat parveilivat kuin mehiläiset pullojen löytäjän ympärillä. Tuli todellinen äänten sekasotku. Juoma ei kestänyt kauan ja se edisti vain huolettomuuden hengen irrottamista. Harvat valkoiset heittiöt alkoivat kuljeskella pitkin leiriä, jotkut meksikolaiset tekivät samalla tavoin, toiset odottivat jotakin malttamattomina.

Stewartin ja hänen toveriensa käyttäytyminen ällistytti Madelinea. He eivät ilmeisesti tunteneet mitään pelkoa, ei edes erikoista mielenkiintoa. Don Carlos, joka oli tarkannut heitä salaa, rupesi nyt tutkistelemaan avoimesti, vieläpä hyökkäävästi. Hän katseli Stewartista Nelsiin ja Montyyn ja sitten muihin cowboyhin. Sillä aikaa kun jotkut miehet kiertelivät siellä täällä, pitivät toiset häntä silmällä ja odottava käytös oli saanut jonkinlaisen pahaa ennustavan leiman. Guerillajohtaja näytti epäröivältä, mutta ei mitenkään ällistyneeltä.

Kiihtymyksessään ei Madeline ollut kuullut Ambrosen matalia kuiskauksia. Nyt hän koetti kääntää huomiotaan pois alhaalla olevista kuunnellakseen vieressään kyyristyvää cowboyta.

Ambrose kuiski nopeasti:

"Älkää menettäkö mieltänne, jos minä äkkiä lipsautan käteni silmienne eteen, neiti Hammond. Jotakin on tulossa alhaalla. En ole milloinkaan nähnyt Geneä niin kylmänä. Se on hänessä vaarallinen merkki. Ja katsokaa, pankaa merkille, miten pojat ovat yhteistyössä! Se on hidasta ja satunnaiselta näyttävää, mutta minä tiedän, ettei se ole sattuma. Tuo kettumainen sekarotuinen tietää sen myöskin. Mutta hänen miehensä eivät ehkä tiedä. Jos he sen huomaavatkin, ei heillä ole ymmärrystä välittää siitä. Don ainakin — hän on levoton. Hän ei välitä niin paljon Genestäkään. Nelsiä ja Montya hän tarkkaa. Ja hänen tarvitsee tehdä niin! Kas niin, Nick ja Frank ovat asettuneet tuolle pölkylle Boolyn kanssa. He eivät näytä siltä kuin heillä olisi ase valmiina. Mutta katsokaa miten raskaina heidän liivinsä riippuvat! Revolveri kummallakin puolella! Nuo pojat voivat laukaista aseensa ja keikahtaa tuon pölkyn yli nopeammin kuin osaatte ajatellakaan. Noin! Stewart sanoi jotakin Donille. Haluaisinpa tietää mitä. Lyön vetoa, että se oli jotakin, jolla saa Donin joukon kokoontumaan yhteen. Varmasti! Sekarotuisilla ei ole älyä. Mutta nuo valkoiset guerillat, ne näyttävät vähän epäilyttäviltä. Mitä tahansa on tulossa, tulee se pian, siitä voitte olla varma. Toivoisin olevani tuolla alhaalla. Mutta ehkä ei synny metakkaa. Stewart on päättänyt välttää sitä. Hän on ihmeellinen kaveri saamaan tahtonsa perille. Katsokaahan! Don ei kestä tällaista. Koko tuo cowboyden omituinen käytös on hänen aivojensa käsittämättömissä. Ellei Gene pian iske häntä päähän, rupeaa hän pääsemään pelästyksestään. Mutta Gene valitsee oikean ajan. Ja minä tulen hermostuneeksi. Ohoo! Nyt tulee se suuri petos. Ei tämä näytä tappelulta."

Guerillapäällikkö oli lopettanut rauhattoman astelemisensa ja kääntyi Stewartin puoleen. Hänen ulkomuodossaan oli jonkinlaista rohkeata päättäväisyyttä.

"Gracias, señor", sanoi hän. "Adios." Hän heilautti sombreroaan alas karjatalolle vievän polun suuntaan ja hänen suorittaessaan kädenliikettä kulki viekas ja pilkallinen hymy hänen tummien kasvojensa yli.

Ambrose kuiskutteli niin matalasti, että Madeline tuskin kuuli häntä.

"Jos tuo sekarotuinen menee tuonnepäin, löytää hän hevosemme ja huomaa juonen. Oh, hän huomaa sen jo! Mutta lyönpä vetoa, ettei hän milloinkaan lähde sille polulle."

Osoittamatta olevansa varuillaan nousi Stewart ja astui pari askelta Don Carlosta kohti.

"Menkää takaisin samaa tietä kuin tulittekin!" kiljaisi hän kuuluvasti ja hänen äänensä kajahti kuin merkkitorven törähdys.

Ambrose sysäisi hiljaa Madelinea:

"Älkää nyt jättäkö mitään huomaamatta. Gene on uhmannut häntä. Katsokaa! Luulen että tuo sekarotuinen ei ymmärrä selvää kieltä. Katsokaa Nelsiin ja Montyyn! Tämä on suurta — katsokaahan heitä! Aivan yhtä levollisia ja tyyniä. Se tarkoittaa sitä, että joka lihas on kuin pingoitettu vuota. He tarkkaavat vastustajiaan silmillä ja näkevät sekarotuisten kaikki aivoitukset. Nyt ei ole kynnenleveyttä sekarotuisten ja helvetin välillä!"

Don Carlos katsoi Stewartia pitkään ja ilkeästi, sitten hän nakkasi päänsä taaksepäin, heilautti ylös sombreron ja hänen ilkeä hymynsä paljasti välkkyvät hampaat.

"Miehet!" huusi hän.

Stewart hyppäsi hänen kimppuunsa. Guerillan huuto kuristui kurkkuun. Seurasi raju taistelu, raskaita, läiskähtäviä iskuja ja Don Carlos oli lyöty maahan. Stewart hyppäsi taaksepäin. Hän kulki kyyryssä ja kiljui guerilloille. Sillä hetkellä olivat Nels ja Monty Stewartin sivuilla. Molemmat olivat kumarruksissa, kädet revolverien kädensijoilla. Nelsin läpitunkeva kiljaisu tuntui halkaisevan Montyn karjunnan. Sitten he vaikenivat ja kaiku kajahti kallionhuipuilta. Noiden kolmen miehen hiljaisuus, jotka hiipivät kuin hyppäämäisillään olevat tiikerit, oli uhkaavampi kuin hermoja kiduttavat kiljahdukset.

Sitten guerillat epäröivät, hajaantuivat ja juoksivat hevosiaan kohti. Don Carlos pyörähti maassa ympäri, nousi ja hoiperteli pois päästen toisen avulla ratsunsa selkään. Hän katsoi taakseen ja hänen kalpeat kasvonsa olivat kuin aikeissaan ehkäistyn paholaisen. Koko joukko joutui liikkeeseen ja oli hetken kuluttua tiessään.

"Minä tiesin sen", selitti Ambrose. "En ole milloinkaan nähnyt sekarotuista, joka uskaltaisi ryhtyä ampumaan. Tässä oli hieman kuumat paikat. Luulen, neiti Hammond, että meillä oli hyvä onni, kun vältimme kaikki selkkaukset. Genellä on omat tapansa niin kuin olette nähnyt. Me menemme karjatalolle ehkä parissa silmänräpäyksessä."

"Miksi?" kuiskasi Madeline hämmästyneenä.

"Koska guerillat varmaan saavat rohkeutensa takaisin", vastasi Ambrose. "Se on heidän tapansa. Muuten ei kolme cowboyta voisi tyrmistyttää kokonaista joukkoa kuten nyt. He ovat pelkurimaisia. Mutta minä luulen, että me olemme nyt suuremmassa vaarassa kuin ennen, ellemme pääse hyvää vauhtia vuorta alas. Noin! Gene kutsuu. Tulkaa!"

Helen oli liukunut alas eikä ollut sen takia nähnyt viime näytöstä pienestä leiridraamasta. Näytti kuitenkin siltä, että hänen kiihotuksenkaipuunsa oli tyydytetty, sillä hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän vapisi kysyessään, olivatko guerillat menneet.

Ambrose vei kiireesti nuo kolme naista kalliolle. Alhaalla olevat cowboyt satuloivat hevosiaan kaikessa kiireessä. Kaikki hevoset olivat ilmeisesti tuodut piilosta. Nopeasti laskettiin Madeline, Helen ja Christine lassojen avulla alas sekä vietiin puoleksi kantamalla tasaiselle maalle. Kun he olivat turvallisesti alhaalla, tulivat seurueen muut jäsenet näkyviin kalliolla. He olivat mainiolla tuulella näyttäen käsittävän koko asian suuren suureksi pilaksi.

Ambrose pani Christinen hevosen selkään ja ratsasti pois mäntyjen läpi. Frankie Slade teki samalla lailla Helenin kanssa. Stewart vei Madelinen hevosen emäntänsä luo, auttoi häntä nousemaan ratsaille ja lausui, yhden ainoan ankaran sanan: "Odottakaa!" Vain muutama sana puhuttiin. Kiire näytti olevan tärkein asia. Hevoset hoputettiin liikkeelle ja kun ne olivat polulla, kannustettiin niitä ravaamaan. Eräs cowboy toi esiin neljä kuormahevosta, ja seurueen matkatavarat lastattiin nopeasti niiden selkään. Castleton nousi tovereineen ratsaille ja he ratsastivat pois saadakseen kiinni toiset. Tällöin jäi Madeline taakse Stewartin, Nelsin ja Montyn kanssa.

"Ne aikovat poiketa tieltä alangolla, joka on muutamia maileja alempana", sanoi Nels kiristäessään satulavyötään. "Alanko vie suureen kanjoniin. Kun vain ollaan siellä, vastaa joka mies itsestään. Luulen ettei enää tule mitään pahempaa kuin vaikea ratsastus."

Nels hymyili Madelinelle rauhoittavasti, mutta ei puhunut. Monty otti hänen leiripullonsa, täytti sen lähteestä ja ripusti satulannuppiin. Hän pani pari korppua satulapussiin.

"Älkää unohtako juoda ja syödä silloin tällöin ratsastusmatkallanne", sanoi hän. "Ja älkää olko levoton, neiti Majesty. Stewart on kanssanne ja minä sekä Nels kuljemme jälkijoukkona."

Hänen synkät kasvonsa olivat entisenlaiset omituisessa tuimuudessaan. Jäätyään yksin näiden kolmen miehen kanssa, joilta nyt oli poissa kaikki teeskentely, hän huomasi, miten onni oli suosinut häntä ja mikä vaara vielä oli uhkaamassa. Stewart ponnahti kahareisin suurelle mustalleen, kannusti sitä ja vihelsi. Vihellyksestä Majesty hypähti ja seurasi nopeasti Stewartia. Madeline katsahti taakseen ja näki Nelsin jo ratsailla ja Montyn ojentavan hänelle asetta. Sitten männyt varjostivat hänen näköalansa.

Päästyään polulle lähti Stewartin hevonen laukkaamaan. Majesty pysytteli mustan kintereillä. Stewart huudahti varoittaen taaksepäin. Puiden matalat, haarautuvat oksat saattoivat lakaista Madelinen alas satulasta. Nopea ratsastus metsän läpi pitkin mutkaista, esteitä täynnä olevaa polkua vaati hänen koko tarkkaavaisuutensa. Ennen pitkää pyörähti Stewart polulta ja poikkesi kahden matalan kallion välillä olevaan alankoon. Madeline näki jälkiä maanpinnan ruohottomissa paikoissa. Alanko syveni, kapeni ja oli täynnä kaatuneita puunrunkoja ja pensaikkoa.

Vihdoin Stewart ja hänen hevosensa tukkivat tien. Katsoessaan ylös Madeline näki, että he olivat erään kanjonin suussa, joka ammotti alapuolella ja ulottui harmaaseinäisine rinteineen mustaan kuusimetsään asti. Kääntäen katseensa taaksepäin Madeline näki kuormahevosten menevän erään avonaisen paikan yli mailin verran alempana ja luuli näkevänsä hirvikoiratkin. Stewartin tummat silmät tutkivat rinteitä pitkin rosoisia reunapaikkoja. Sitten hän antoi mustan laskeutua kanjoniin.

Tomu, kuumuus ja rutikuiva kurkku saivat Madelinen muistamaan ajan kulun ja hän oli kummastunut huomatessaan, että aurinko kallistui länteen. Stewart ei pysähtynyt kertaakaan, hän ei katsonut taakseen kertaakaan, hän ei puhunut kertaakaan. Hän oli varmasti kuullut hevosen tulevan aivan jäljessään. Madeline muisti Montyn neuvon syömisestä ja juomisesta. Pahin paikka tuli kanjonin pohjalla. Kuolleet seetripuut sekä pensaikko olivat helppoja mennä yli verrattuina niihin mailien mittaisilta näyttäviin aloihin, joita peittivät irtonaiset kivet. Hevoset kompastelivat. Stewart eteni erittäin huolellisesti. Vihdoin, kun kanjoni aukeni tasaiseksi kuusimetsäksi, oli aurinko laskeutumassa.

Stewart hoputti hevosensa kulkua. Kun oli kuljettu noin mailin matka helposti, alkoi maa taas jyrkästi aleta muodostaen rotkoja sekä useita korkeampia paikkoja, joiden välillä oli vettä. Pian yö varjosti syvimmät rotkot. Ilman viileys virkisti Madelinea.

Stewart matkasi nyt hitaasti. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Kerran katkaisivat terävät pyssynlaukaukset hiljaisuuden. Madeline ei voinut sanoa, kuuluivatko ne läheltä vai kaukaa. Stewart oli ilmeisesti levoton ja pettynyt. Hän astui alas ratsailta ja meni varovasti eteenpäin kuunnellakseen. Madeline kuvitteli kuulevansa kaukaa huudahduksen. Stewart otti kummankin hevosen suitset käteensä ja talutti. Aina muutaman askelen päässä hän pysähtyi kuuntelemaan, muutti suuntaansa useita kertoja ja viime kerralla hän joutui rosoisten, kallioisten harjanteiden joukkoon. Hevosten rautaiset kengät kolahtivat kallioita vasten. Ääni kuului kauas metsään. Se vaivasi Stewartia, sillä hän etsi pehmeämpää maata. Sillä välin varjot upposivat pimeyteen. Tähdet loistivat, tuuli nousi. Madeline luuli, että oli kulunut tunteja.

Stewart pysähtyi taas. Madeline erotti hämärässä hirsimökin ja sen toisella puolella suippokärkisiä tummia puita, jotka kohosivat taivaanrannan yli. Hän saattoi juuri ja juuri erottaa Stewartin korkean hahmon. Tämä joko kuunteli tai pohti mitä tehdä — ehkä oli kumpikin kysymyksessä. Pian hän meni mökkiin sisälle. Madeline kuuli raapaistavan tulitikkua, sitten hän näki heikon valon. Mökki näytti autiolta. Se oli luultavasti yksi niistä monista asuinpaikoista, jotka kuuluivat vuorilla eläville kullanetsijöille ja metsänkävijöille. Stewart tuli taas ulos. Hän käveli hevosten ohi pimeään ja ilmestyi sitten takaisin Madelinen luo. Pitkän aikaa hän seisoi hiljaa kuin patsas ja kuunteli. Sitten Madeline kuuli hänen mutisevan:

"Jos meidän on lähdettävä nopeasti, voin minä ratsastaa ilman satulaa."

Näin sanoen hän otti satulan ja peitteen hevosensa selästä ja vei ne mökkiin.

"Tulkaa alas", sanoi hän matalalla äänellä astuessaan ovesta ulos.

Hän auttoi Madelinea maahan ja vei hänet sisään, missä hän taas raapaisi tulitikun. Madeline näki vilaukselta karkeasti tehdyn tulisijan ja epätasaisesti veistetyt hirret. Stewartin peite ja satula olivat kovaksi tallatulla maalattialla.

"Levätkää hieman", sanoi cowboy. "Minä menen vähän kuuntelemaan metsään. Olen poissa ainoastaan minuutin ajan."

Madelinen oli haparoitava pimeässä löytääkseen satulan ja peitteen. Kun hän laskeutui makuulle, tunsi hän kiitollisena tyytyväisyyttä ja helpotusta. Mutta ruumiin levätessä nousi hänen mieleensä vanha ahdistava aistimusten ja ajatusten sekasotku. Koko päivän hän oli kiinteästi tarkannut hevosensa auttamista. Nyt se, mikä oli jo tapahtunut, yö, hiljaisuus, Stewartin läheisyys ja cowboyn omituinen, synkkä varovaisuus, hänen ystäviään mahdollisesti kohtaavat onnettomuudet — kaikki vaativat oikeutetun osansa hänen ajatuksistaan. Hän harkitsi jokaista asiaa.

Stewartin kevyet askelet kuuluivat ulkopuolelta. Tumma hahmo tuli näkyviin ovella. Kun hän istuutui, kuuli Madeline revolverin kolahduksen Stewartin laskiessa sen viereensä kynnykselle ja sitten toisen kolahduksen. Stewartin leveät hartiat täyttivät oven, hänen hienosti muodostunut päänsä ja voimakas, ankara profiilinsa hahmottuivat selvästi taivasta vasten. Tuuli heilutti hänen hiuksiaan. Hän käänsi korvansa tuuleen ja kuunteli. Hän istui liikkumattomana ajan, joka Madelinesta tuntui tuntien pituiselta.

Sitten päivän seikkailun kiihottava muisto, tunne yön kauneudesta ja omituinen, syvälle juurtunut, suloisen epämääräinen tietoisuus tulevasta onnellisuudesta hävisivät kaikki ankaran, ahdistavan tuskan tieltä, kun Madeline muisti häpeän, minkä Stewart oli tuottanut itselleen. Madeline taisteli käsittämätöntä katkeruutta vastaan.

Sitten hän lepäsi silmät suljettuina. Kun Stewart puhui hänelle, avasi hän silmänsä nähdäkseen harmaan sarastuksen. Hän nousi ja astui ulos. Hevoset hirnuivat. Silmänräpäyksessä hän oli satulassa tuntien lihakset jäykiksi ja jäsenet väsyneiksi. Stewart ajoi kiinteässä ravissa kuusimetsään. He tulivat polulle. Hevoset tekivät matkaa tasaisesti, kuuset harvenivat, harmaa pimeys kirkastui.

Kun Madeline ratsasti esiin kuusikosta, oli aurinko noussut ja kunnaat näkyivät aallokkaina hänen alapuolellaan. Ja niiden reunalla, missä laakson harmaus alkoi, hän näki tumman täplän, oman karjatalonsa.

El Cajonin sheriffi

Noin puolenpäivän aikaan ehti Madeline karjatalolle. Hänen vieraansa olivat saapuneet sinne myöhään edellisenä iltana ja halusivat vain nähdä hänet sekä vakuuttautua hänen hyvinvoinnistaan pitääkseen leirimatkan loppuosaa mainiona seikkailuna. He pitivät sitä cowboyden mestarikepposena. Madelinen viipyminen oli ollut vain näppärä temppu loppuvaikutelman tehostamiseksi. Madeline ei oikaissut heidän vaikutelmaansa eikä katsonut tarpeelliseksi ilmoittaa, että häntä oli saattanut kotiin vain yksi cowboy.

Madelinen vieraat tarvitsivat kaksi päivää tointuakseen kovasta ratsastuksesta. Kolmantena päivänä he alkoivat valmistella lähtöään. Tämä aika oli kaksinkerroin tuskallinen Madelinelle. Hänellä oli oma ruumiillinen levontarpeensa ja lisäksi hänellä oli henkinen taistelunsa, jota tuskin saattoi siirtää kauemmaksi. Hänen sisarensa ja ystävänsä olivat ystävällisen ja vakavan itsepintaisia kehoituksissaan, että hän lähtisi takaisin Itään heidän kanssaan. Hän halusi mennä. Mutta kyseessä ei ollut pelkästään meneminen. Kysymys oli siitä, miten, milloin ja minkä olosuhteiden vallitessa hän palaisi, herätti hänessä kiusallista huolestumista. Ennen kuin hän menisi Itään, halusi hän saada ratkaisun kaikessa, mikä koski hänen tulevaa suhdettaan karjataloon ja Länteen. Hän huomasi ettei Länsi ollut vielä vaatinut häntä omakseen. Vanhat ystävät olivat saaneet vanhat siteet lujittumaan.

Kävi kuitenkin niin, ettei päätöksen tekoa tarvinnut kiirehtiä. Madeline olisi hyväksynyt minkä syyn tahansa voidakseen lykätä ratkaisua, mutta nyt sattui siten, että poissa olevan Alfredin kirje sai hänen lähtönsä pois päiväjärjestyksestä. Veli kirjoitti, että hänen matkansa Kaliforniaan oli ollut hyvin edullinen, että hänellä oli Madelinelle tarjous suurelta karjayhtiöltä ja että hän halusi mennä naimisiin Florencen kanssa pian kotiintulonsa jälkeen ja toisi papin sitä tarkoitusta varten.

Vieraat nostivat kätensä hyvästiksi, kun autonkuljettaja Link Stevens ilmestyi suuren valkoisen autonsa kanssa. Asemalla sanottiin ja kerrattiin jäähyväiset. Dorothy Coombsin viimeiset sanat olivat: "Sano terveiseni Monty Pricelle! Sano hänelle, että olen — olen iloinen siitä, että hän suuteli minua!"

Helenin silmissä oli vakava ja kuitenkin pilkallinen ilme, kun hän sanoi:

"Majesty, tuo Stewart mukanasi! Hän tulee herättämään ihastusta."

Madeline otti huomautuksen vastaan yhtä iloisen huolettomasti kuin muutkin, mutta kun juna oli lähtenyt ja hän oli kotimatkalla, muisti hän Helenin sanat ja katseet sekä tunsi samalla jotakin, joka oli melkein mielipahaan verrattavissa.

Kun Madeline karjatalolle mennessään kulki alemman järven ohi, näki hän Stewartin kävelevän huolettomana rannalla. Kun cowboy huomasi auton lähestyvän, heräsi hän äkkiä tarkoituksettomasta maleksimisestaan ja katosi nopeasti pensaikon varjoon. Tämä ei ollut suinkaan ensimmäinen kerta, jolloin Madeline oli nähnyt hänen välttävän kohtaamista. Tapaus oli jollakin tavoin kiusannut Madelinea, vaikka se tuotti hänelle huojennusta. Hän ei halunnut tavata Stewartia silmästä silmään.

Hänestä oli ärsyttävää ajatella, että Stillwellillä oli jotakin sanottavana Stewartin puolustukseksi. Vanha karjanhoitaja oli huolissaan. Useita kertoja hän oli koettanut ryhtyä Madelinen kanssa keskusteluun Stewartista, mutta Madeline oli välttänyt.

Kun päivät kuluivat edelleen, pysyi Stewart karjatalolla osoittamatta entistä uskollisuutta työhönsä. Madeline ei heltynyt. Hän ei voinut kunnioittaa Stewartia niinkuin ennen, hän ei tarvinnut cowboyta karjatalolla ollenkaan. Hän ei milloinkaan halunnut puhua cowboylle, nähdä häntä tai ajatella häntä.

Douglasista saapunut sähkösanoma, joka ilmoitti Alfredin ja papin tulon, lopetti Madelinen mietiskelyt, ja hän tunsi jonkin verran samaa kiihtymystä kuin Florence Kingsley. Cowboyt olivat innokkaita ja lörpötteleviä kuin tytöt. Sovittiin siten, että häämenot suoritettaisiin Madelinen suuressa eteishuoneessa ja päivällinen viileällä, kukkastuoksuisella patiolla.

Alfred ja hänen pappinsa tulivat karjatalolle suuressa valkoisessa autossa. Häävalmistukset saivat Alfredin iloisen hyväksymisen. Kun hän oli saanut kuulla kaiken, mitä Florencella ja Madelinella oli sanottavana, tahtoi hän saada cowboyt sulhaspojiksi. Hän oli uteliaan innostunut saadakseen tietää kaiken, mitä Madelinen vieraat olivat tehneet ja mitä heille oli tapahtunut. Hänen terävä, Madelineen kohdistunut katseensa kävi lempeämmäksi, kun sisar puhur kaikesta.

Seuraavana päivänä Alfred ja Florence vihittiin. Florencen sisar ja ystävät El Cajonista olivat läsnä. Alfredin toivomus oli, että Stewart olisi läsnä juhlamenoissa. Madelinea huvitti panna merkille cowboyden innostus. Heistä häät olivat epätavallinen ja vaikuttava tilaisuus. Madeline rupesi paremmin ymmärtämään niiden luonnetta, kun cowboyt heittivät arastelun ja suutelivat morsianta. Koko elämässään Madeline ei ollut nähnyt morsianta suudeltavan niin paljon ja niin sydämellisesti eikä myöskään nähnyt ketään morsianta niin säteilevänä, tukka epäjärjestyksessä ja onnellisena. Kun Madeline oli saanut pujotelluksi cowboyden puristuksen läpi lausuakseen onnittelunsa, sai hän Alfredilta karhun syleilyn ja suudelman. Se näytti lumoavan cowboyt. Kasvot hehkuvina he hyökkäsivät Madelinen kimppuun poikamaisen rohkeina. Hetkeksi hänen sydämensä hypähti kurkkuun. Näytti siltä kuin he saattaisivat suudella häntä. Yht'äkkiä Madelinen vaistomainen vastustus tulla vieraiden suudeltavaksi taisteli todellisen lämpimän ja hauskutusta rakastavan halun kanssa antaa cowboyden saada tahtonsa perille. Mutta hän näki Stewartin pysyttelevän joukon taustalla ja jokin seikka — jokin synkkä ilme kummastutti Madelinea samalla kun se jäädytti hänen halunsa olla ystävällinen. Sitten hän ei tiennyt, mikä muutos oli tullut hänen kasvoihinsa ja käytökseensä, mutta hän näki Montyn väistyvän arkana ja muiden cowboyden vetäytyvän sivulle antaakseen hänen mennä edellä patiolle.

Päivällinen alkoi rauhallisesti cowboyden osoittaessa toisaalta hämmennystä, toisaalta ahnasta ruokahalua. Viini irroitti kuitenkin heidän kielensä siteet.

Stillwellin olemus oli nyt yhtä ainoata suurta hymyä. Hän oli niin tyytyväinen että näytti olevan kyynelten partaalla. Hän puheli sitä ja tätä kunnes tuli nostaneeksi lasinsa:

"Ja nyt, tytöt ja pojat, juokaamme kaikki morsiamen ja yljän kunniaksi, että he saisivat onnea ja menestystä, hyvää terveyttä ja pitkän elämän. Ei kukaan mies, joka uhkuu punaista verta ja todellista elämän henkeä, voisi vastustaa Lännen tyttöä, hyvää hevosta ja Jumalan vapaata luontoa — tätä avonaista maata täällä. Nyt, ystävät, juodaan!"

Ulkopuolelta kuuluva kavioiden raskas töminä sai Stillwellin vaikenemaan ja pysähdyttivät hänen kohotetun kätensä siihen paikkaan.

Patio tuli yhtä hiljaiseksi kuin asumaton huone.

Avonaisten ovien ja ikkunoiden kautta tulvi hevosten ääniä, kun ne tömistivät pysähtyessään, sitten miesten karkeaäänistä puhetta ja ahdingossa olevan naisen matala huudahdus.

Nopeita askelia kuului kuistilta ja Nels tuli näkyviin käytävässä. Madeline oli hämmästynyt nähdessään, ettei hän ollut päivällispöydässä. Hän tuli levottomaksi nähdessään cowboyn kasvot.

"Stewart, sinua kaivataan ulkona!" kehoitti Nels suorasukaisesti. "Monty, sinä tulet tänne minun kanssani. Sinä, Nick ja Stillwell — luulen, että teidän muiden on parasta sulkea ovet ja pysyä sisällä!"

Nels katosi. Vikkelänä kuin kissa hiipi Monty ulos. Madeline kuuli hänen nopeiden askeltensa äänen siirtyvän viereisestä huoneesta toimistoon. Madeline vapisi. Hän näki Stewartin nousevan rauhallisesti ja lähtevän muuttamatta ilmettä surullisilla kasvoillaan. Nick Steele seurasi häntä. Stillwell pudotti viinilasinsa. Kun se meni rikki katkaisten hiljaisuuden, katosi hänen suuri hymynsä. Stillwell meni ulos ja sulki oven jälkeensä.

Sitten vallitsi täydellinen hiljaisuus. Hetken iloisuutta oli häiritty. Madeline katsahti kasvoriviin ja näki mielihyvän häipyvän vanhaksi tutuksi kovuudeksi.

"Mikä on hätänä?" kysyi Alfred jokseenkin tyhmänä. Tunnelman muutos oli ollut hänestä liian nopea. Äkkiä hän heräsi: "Minä menen katsomaan, kuka on tullut tänne pilaamaan päivällisemme", sanoi hän ja harppasi ulos.

Hän palasi ennen kuin kukaan pöydässä olija oli puhunut tai liikkunut. Suuttumuksen tumma puna muodosti täpliä hänen otsalleen.

"Siellä on El Cajonin sheriffi!" huudahti hän halveksivasti. "Pat Hawe on tullut muutamien apulaislurjustensa kanssa pidättämään Gene Stewartia. Heillä on tuo pieni meksikolaistyttö hevosen selkään sidottuna. Hitto vieköön sheriffin!"

Madeline nousi rauhallisesti pöydästä ja lähti ovea kohti. Cowboyt hypähtivät ylös. Alfred sulki Madelinelta tien.

"Minä menen ulos", sanoi Madeline.

"Ei, et mene", vastasi veli. "Se ei ole sopiva paikka sinulle."

"Minä menen."

Madeline katsoi suoraan veljeensä.

"Madeline! Mitä tämä on? Sinä näytät… Ulkona tulee syntymään hälinä. Ehkä siellä tulee tappelu. Sinä et voi tehdä mitään. Sinä et saa mennä!"

"Ehkä minä voin estää hälinän", vastasi toinen. Lähtiessään patiolta hän huomasi, että Alfred, Florence ja cowboyt takanaan, oli lähdössä seuratakseen häntä. Kun hän tuli kuistille, kuuli hän miesten olevan vihaisessa väittelyssä. Sitten, nähdessään Bonitan avuttomana ja julmasti sidottuna hevosen selkään — kalpeana, tukka epäjärjestyksessä ja kärsivänä — tunsi Madeline sitä väristystä, jota tuon tytön näkeminen hänelle tuotti. Se katosi antaen tilaa tuskalle, sille kivulle, joka häntä hävetti. Mutta melkein heti, kun hän näki kuolemantuskan Bonitan kasvoilla, hänen pienet ruskeat kätensä veren tahraamina, valtasi Madelinen sääli onnetonta tyttöä kohtaan ja naiselle ominainen oikeutettu suuttumus siitä, että hänen omaa sukupuoltaan olevaa ihmistä kohdeltiin niin raa'asti.

Miehen, joka piti Bonitan hevosen suitsia, Madeline tunsi siksi suuriruumiiseksi, kuulapäiseksi guerillaksi, joka oli löytänyt viinikorin lähteestä leirillä. Etualalla olevan teräväpiirteisen, punasilmäisen ja pujopartaisen hän tunsi El Cajonin sheriffiksi.

Madeline epäröi ja pysähtyi keskelle kuistia. Alfred, Florence ja monet muut seurasivat häntä ulos.

"No niin, Pat Hawe, mikä panee sinut raivoamaan kuin hullun härän?" kysyi Stillwell.

"Pysy nahoissasi, Bill", vastasi Hawe. "Sinä tiedät miksi tulin. Olen odottanut sopivaa aikaa. Mutta minä olen valmis nyt. Olen täällä pidättääkseni rikollisen."

Vanhan karjanhoitajan vartalo nytkähti niin kuin häntä olisi pistetty tikarilla. Hänen kasvonsa muuttuivat purppuranpunaisiksi.

"Kenen rikollisen?" huudahti hän.

Sheriffi läimäytti piiskaa likaista saapastaan vastaan ja väänsi ohuet huulensa ivahymyyn:

"No, Bill, minä tiesin, että sinulla oli kehno joukko näillä mailla. Mutta minä en tiennyt, että sinulla oli siinä enemmän kuin yksi rikollinen."

"Lopeta jo lorusi! Kenet haluat pidättää?"

Hawen käytös muuttui.

"Gene Stewartin", vastasi hän lyhyesti.

"Mistä syytettynä?"

"Siitä, että hän tappoi erään sekarotuisen muutamana yönä viime syksynä."

"Sinä siis vielä märehdit sitä? Pat, nyt olet väärillä jäljillä. Sinä et voi panna sitä tappoa Stewartin syyksi. Asia on jo vanhentunut. Mutta jos yhä tahdot saada hänet oikeuteen, jätä pidättäminen tältä päivältä — meillä on pieni juhla täällä — ja minä tuon Genen El Cajoniin."

"Ei! Minä vien hänet, kun olen saanut mahdollisuuden, ennen kuin hän livahtaa pois."

"Minä annan sinulle sanani", jyrisi Stillwell.

"Minun ei tarvitse vaatia sinun sanaasi eikä kenenkään muunkaan."

Stillwellin vartalo vapisi raivosta, mutta hän ponnisteli kuitenkin hillitäkseen itsensä.

"Kuulehan nyt, Pat Hawe, minä tiedän mikä on kohtuullista. Laki on laki. Mutta tässä maassa on lakia aina käytelty rehellisellä ja oikealla tavalla ja käytellään nytkin! Ehkä sinä olet unohtanut sen. Minä aion antaa sinulle neuvon: sinusta ei pidetä liikaa tässä maassa. Sinä olet tehnyt liian paljon väkivaltaisuuksia. Tekosi ovat olleet huonossa huudossa. Älä ole välittämättä siitä, mitä sanon. Mutta sinä olet sheriffi ja minä kunnioitan sinun virkaasi. Minä kunnioitan sitä hyvin paljon. Mutta jos inhimillisen säädyllisyyden maito on niin hapanta rinnassasi, ettei sinulla ole yhtään ystävällistä tunnetta, silloin koeta ainakin välttää ikävyyksiä. Ymmärrätkö tämän neuvon?"

"Sinä uhkaat virkamiestä", vastasi Hawe vihaisesti.

"Tahdotko nopeasti lähteä täältä matkaasi?" kysyi Stillwell. "Minä takaan, että Stewart tulee El Cajoniin sinä päivänä kuin sanot."

"En! Minä tulin pidättämään hänet ja aion tehdä sen."

"Sitten saat vastata asiasta!" huudahti Stillwell.

Stillwell astui yhden ainoan askelen kuistilta. Hänen viime sanansa olivat kylmät. Sheriffi alkoi änkyttää ja heristää kättään karjanhoitajalle.

"Kuulkaa, toverit, antakaa minulle tilaisuus sanoa sana!" huusi Stewart.

Kun Stewart tuli näkyviin, näytti meksikolaistyttö heräävän tylsyydestään. Hän jännitti siteitään kuin nostaakseen kätensä rukoillen. Puna elähdytti hänen kasvojaan ja hänen suuret silmänsä loistivat:

"Auttakaa minua! Minä niin kipeä. He lyövät minua, sitovat minut, tappavat minut. Auttakaa minua, Gene!"

"Lopeta tai panen kapulan suuhusi", sanoi hevosta pitelevä mies.

"Laita hänelle kuonokoppa, jos hän lörpöttelee vielä!" huusi Hawe.

Madeline tunsi jotakin kireätä ja jännitettyä. Hänen nopea katseensa huomasi Nelsin, Montyn ja Nickin kasvojen olevan miettiväisiä, kylmiä ja tarkkaavaisia. Hän ihmetteli, miksi Stewart ei katsonut Bonitaan päin. Stewart oli nyt synkkäkasvoinen, kylmä ja rauhallinen ja hänessä oli jotakin pahaenteistä.

"Hawe, minä suostun pidätettäväksi pitemmittä hälinöittä", hän sanoi hitaasti, "jos irroitat tytön köysistä."

"Ei", vastasi sheriffi. "Hän pääsi minulta kerran. Hän on kiinni nyt ja pysyy kiinni."

Madeline luuli näkevänsä Stewartin hätkähtävän.

"No hyvä, joudutaan pois täältä", sanoi Stewart. "Te olette saaneet kylliksi häiriöitä aikaan. Ratsastakaa alas aitaukselle minun kanssani. Otan hevoseni ja tulen mukaan."

"Odota!" kiljaisi Hawe Stewartin kääntyessä pois. "Ei niin nopeästi! Sinä et ryhdy mihinkään El Capitan-temppuihin minun kanssani. Sinä ratsastat jollakin kuormahevosella ja tulet raudoissa."

"Haluatko panna minulle käsiraudat?" kysyi Stewart.

"Haluanko? Hohoo! No, Stewart, se on minulla tapana hevosvarkaille, rosvoille, murhamiehille ja muille sellaisille. Kuulehan, Sneed! Tule alas ja pane tämä mies rautoihin!"

Sneediksi nimitetty guerilla liukui alas satulasta ja alkoi kopeloida pussiaan.

"Sneed on jokseenkin kätevä. Hän pyydysti minulle tuon pienen meksikolaiskissan."

Stillwell ei kuullut sheriffiä, hän tuijotti Stewartiin.

"Gene, et kai aio kärsiä käsirautoja?" kysyi hän.

"Kyllä", vastasi cowboy. "Bill, minä olen sivullinen täällä. Ei ole tarpeen, että neiti Hammond ja hänen veljensä sekä Florence saavat lisää vaivaa minusta. Heidän onnellinen päivänsä on jo pilaantunut minun takiani. Haluan päästä pois."

"Haluan tietää, aiotko sallia, että tuo luihu susi panee sinut rautoihin ja ajaa sinut vankilaan?"

"Kyllä", vastasi Stewart vakavasti.

"No, jumaliste! Mikä sinuun on mennyt? Mene sisälle ja minä selvitän asian tämän veitikan kanssa. Huomenna voit ratsastaa sinne ja antautua herrasmiehen tavoin."

"Ei. Minä menen. Kiitos, Bill, siitä tavasta, jolla sinä ja pojat olette tahtoneet puolustaa minua."

Madeline näki hänessä menneiden aikojen toivottoman ja häpeissään olevan Stewartin. Kun Sneed lähestyi helistellen rautojaan, syttyi Madelinen veri tuleen. Mutta Stewart tarjosi kätensä kahlehdittaviksi. Silloin Madeline kuuli oman äänensä kaikuvana ja käskevänä:

"Odottakaa!"

Sinä aikana, jonka hän tarvitsi astuakseen muutamat askelet kuistin reunalle ja katsellakseen miehiä kasvoihin, hän ei ainoastaan tuntenut suuttumuksensa, oikeudentuntonsa ja ylpeytensä antavan voimia — oli myös muuta, joka kutsui — jokin syvä, kiihkoinen ja salaperäinen, joka ei ollut hetkessä syntynyt.

"Hawe, minä voin osoittaa teille, ettei Stewart ollut millään lailla tekemisissä sen rikoksen kanssa, josta te haluatte pidättää hänet."

Sheriffin tuijotus muuttui vilauksessa. Hän yski ja koetti puhua.

"Olisi mahdotonta, että Stewart olisi ollut yhteydessä tuon tapon kanssa", jatkoi Madeline nopeasti, "sillä hän oli kanssani aseman odotushuoneessa sillä hetkellä, jolloin hyökkäys tehtiin ulkopuolella. Vakuutan teille, että muistan asian selvästi. Ovi oli auki. Minä kuulin riitelevien miesten ääniä. Kieli oli espanjaa. Miehet olivat ilmeisesti lähteneet vastapäätä olevasta tanssihuoneistosta ja lähestyivät asemaa. Minä kuulin naisen äänen, joka sekautui muihin. Hänkin puhui espanjaa enkä minä voinut ymmärtää puhetta. Mutta sävy oli rukoileva. Sitten kuulin askelia. Tiesin että Stewartkin kuuli ne. Minä saatoin nähdä hänen kasvoiltaan, että jotakin pelottavaa oli tapahtumaisillaan. Juuri oven ulkopuolella kuului silloin karkeita ääniä, käsikähmää, laukaus, naisen huuto, kaatuvan ruumiin jysähdys ja pois juoksevan miehen askelia. Heti jälkeenpäin hoiperteli Bonita ovelle. Hän oli valkoinen ja kauhun lamaama. Hän tunsi Stewartin ja vetosi häneen. Stewart tuki häntä ja koetti rauhoittaa. Cowboy oli kiihtynyt. Hän kysyi tytöltä, oliko Danny Mains ammuttu vai oliko tämä itse ampunut. Tyttö vastasi kieltäen. Hän kertoi Stewartille tanssineensa hieman, keimailleensa hieman vaquerojen kanssa ja nämä olivat riidelleet hänestä. Silloin Stewart vei hänet ulos ja pani hevosensa selkään. Minä näin tytön ratsastavan tuolla hevosella katua alas kadotakseen pimeyteen."

"Tuo on kovin mielenkiintoista, neiti Hammond, melkein yhtä mielenkiintoista kuin satukirja", sanoi Hawe. "Nyt, koska olette niin kohtelias todistaja, tahtoisin mielelläni tehdä kysymyksen tai pari. Mihin aikaan saavuitte El Cajoniin sinä yönä?"

"Kello kahdentoista jälkeen", vastasi Madeline.

"Ei kukaan ollut teitä vastassa?"

"Ei."

"Asemapäällikkö ja sähköttäjä olivat menneet?"

"Niin."

"No kuinka pian tämä toveri Stewart näyttäytyi?" jatkoi Hawe kierosti hymyillen.

"Hyvin pian minun tultuani. Luulen — ehkä viisitoista minuuttia sen jälkeen."

"Asemalla oli hiukan pimeätä ja yksinäistä, eikö niin?"

"Kyllä totisesti."

"Ja mihin aikaan sekarotuinen ammuttiin?" kysyi Hawe pienet silmät hehkuen kuin hiilet.

"Luultavasti aivan lähellä puolta kahta. Kello oli kaksi, kun katsoin sitä Florence Kingsleyn talossa."

Stillwell kohotti suurta vartaloaan astuen lähemmäksi sheriffiä.

"Mihin sinä pyrit?" karjui hän kasvot taas mustina.

"Selvyyteen", tiuskaisi Hawe.

Madeline ihmetteli keskeytystä. Kun Stewart vastustamattomasti veti puoleensa hänen katseensa, näki hän, että cowboy oli kasvoiltaan harmaa kuin tuhka ja hervoton.

"Kiitän teitä, neiti Hammond", sanoi hän käreästi. "Mutta teidän ei tarvitse enää vastata Hawen kysymyksiin. Hän on — hän on — se ei ole tarpeellista. Minä menen hänen kanssaan nyt pidätettynä. Bonita vahvistaa todistuksenne oikeudessa. Ja se pelastaa minut tämän miehen häijyydestä."

Kun Madeline katsoi Stewartiin ja näki nöyryyden, jota hän alussa piti pelkuruutena, aavisti hän äkkiä, ettei pelko omasta häväistyksestään ollut saanut Stewartia kauhistumaan lisäpaljastuksia yön tapauksista, vaan pelko hänestä, Madelinesta — pelko häpeästä, jota hän saisi kärsiä Stewartin takia.

Pat Hawe nosti päänsä ja silmäili Madelinea kavalasti:

"Todistuksena on se, mitä olette sanonut, tosiaan tärkeätä ja ratkaisevaa. Mutta luulen että oikeus haluaa saada selville, miksi te olitte kello puoli kahdestatoista puoli kahteen odotushuoneessa kahden Stewartin kanssa."

Stewart ponnahti tiikerin tavoin, Stillwellin kädet repivät paidankaulusta ikään kuin cowboy olisi ollut tukehtumaisillaan, Alfred astui kiivaasti eteenpäin, kunnes kylmä ja vaitelias Nels pysähdytti hänet.

Ajatustensa ryöpyssä ei Madeline voinut tulkita näiden seikkojen merkitystä. Mutta ne olivat pahaa ennustavia. Silloinkin kun hän muodosteli vastausta, tunsi hän kylmän väristyksen hiipivän ylitseen.

"Stewart viivytti minua odotushuoneessa", sanoi hän kellonkirkkaalla äänellä. "Mutta me emme olleet kahden — koko aikaa."

Hetken ajan oli Stewartin huohotus ainoa ääni. Hawen kasvot muuttuivat ilkeästä ällistyksestä ja ilosta.

"Viivytti?" kuiskasi hän kurottaen laihaa ja suonikasta kaulaansa. "Miten niin?"

"Stewart oli juovuksissa. Hän…"

"Neiti Majesty, luulen, että teidän olisi viisainta kertoa kaikki", sanoi vanha karjanhoitaja totisena. "Ei ole yhtään meistä, joka ymmärtää väärin jonkin vaikuttimenne tai tekonne. Mitä tahansa Gene Stewart tekikin sinä yönä — kertokaa se."

Madelinen arvokkuus oli joutunut pois tasapainostaan. Hän puhkesi nopeasti ja hajanaisesti puhumaan:

"Hän tuli asemalle — muutamia minuutteja sen jälkeen kun olin päässyt sinne. Minä kysyin tietä hotelliin. Hän sanoi, ettei ollut mitään, joka olisi sopinut naimisissa oleville naisille. Hän tarttui käteeni — etsi vihkisormusta. Sitten näin, että hän oli — hän oli päihtynyt. Hän sanoi menevänsä hakemaan hotellin ovenvartijaa. Mutta hän palasi mukanaan muuan padre — padre Marcos. Pappi oli kauhean pelästynyt. Niin minäkin. Stewart oli muuttunut paholaiseksi. Hän laukaisi aseensa padren jalkoihin. Hän sysäsi minut penkille. Stewart koetti minua saada sanomaan jotakin espanjaksi. Yht'äkkiä hän kysyi nimeäni. Minä sanoin sen. Hän tempaisi huntuani. Minä otin sen pois. Sitten hän laski aseensa — lykkäsi padren ovesta ulos. Tämä tapahtui juuri ennen kuin vaquerot lähestyivät Bonitan kanssa. Padre Marcos oli varmasti nähnyt heidät — oli varmaan kuullut heidät. Tämän jälkeen selvisi Stewart nopeasti. Hän oli masentunut — lohduton — häpeän murtama. Hän sanoi minulle juoneensa häissä. Hän selitti — pojat pelasivat aina — hän oli lyönyt vetoa, että naisi ensimmäisen tytön, joka tulisi El Cajoniin. Minä satuin olemaan ensimmäinen. Hän koetti pakottaa minut naimisiin kanssaan. Lopun — mitä tulee vaquerojen hyökkäykseen — olen jo kertonut teille."

Madeline lopetti hengästyneenä ja läähättäen, kädet painettuina kohoavaa rintaa vasten. Salaisuuden paljastaminen päästi mielenliikutuksen vapaaksi, kiireisesti lausutut sanat olivat saaneet hänet värisemään. Omituista kyllä, ajatteli hän sitten Alfredia ja hänen vihaansa. Mutta tämä seisoi liikkumatta, ikään kuin huumaantuneena. Stillwell koetti tukea murtunutta Stewartia.

Hawe pyöritti punaisia silmiään ja nakkasi päänsä taaksepäin:

"Hohhoo! Kuulehan, Sneed, eihän sinulta jäänyt mitään kuulematta, eihän? Hohhoo! Parasta, mitä ikipäivinäni olen kuullut!"

Sitten hän lakkasi nauramasta ja kiiltävä katse Madelineen päin hän alkoi hävyttömänä, pahanilkisenä ja törkeänä puhua:

"No niin, hyvä neiti. Luulen että tarinanne, jos se sopii yhteen Bonitan ja padre Marcosin kertomuksen kanssa, puhdistaa Gene Stewartin oikeuden silmissä." Tässä hän kävi purevammaksi: "Mutta teidän ei tarvitse odottaa, että Pat Hawe tai oikeus nielisi tuon osan kertomuksestanne — että teitä viivytettiin vasten tahtoanne!"

Madelinella ei ollut aikaa saada selville sheriffin viime sanojen merkitystä. Stewart oli kouristuksen tapaisesti hypähtänyt ylös valkoisena kuin liitu. Kun hän syöksyi Hawen kimppuun, pani Stillwell mahtavan vartalonsa väliin ja kiersi käsivartensa Stewartin ympäri. Tuli lyhyt ottelu. Stewart näytti voittavan vanhan karjanhoitajan.

"Apuun, pojat, apuun", kiljui Stillwell. "Minä en voi pidättää häntä. Kiiruhtakaa tai tulee verenvuodatusta!"

Nick Steele ja useat cowboyt juoksivat Stillwellin avuksi. Päästen vapaaksi sysäisi Stewart ensin toisen sivulle, sitten toisen. He syöksyivät hänen päälleen. Kerran sai Stewart nostetuksi heidät päältään. Mutta he heittäytyivät takaisin — voittivat hänet.

"Gene! Kuulehan, Gene!" huohotti vanha karjanhoitaja. "Sinä olet varmaan riivattu — kun teet tällä tavoin. Rauhoitu! Pysyhän hiljaa — anna meille tilaisuus puhua sinulle. Minähän se olen, vanha Bill, tiedäthän. Hän tahtoo vain, että olisit järjissäsi — että olisit kylmä — odottaisit."

"Anna minun mennä! Anna minun mennä!" huusi Stewart.

Äkkiä vihloi karjaisu Madelinen korvia. Hänen tyrmistynyt katseensa siirtyi Stewartin ympärillä olevasta ryhmästä pois ja hän näki, että Monty Price oli hypännyt kuistilta. Cowboy kyyristyi alas, kädet lanteiden alapuolella, missä hänen suuret revolverinsa riippuivat. Hänen vääntyneiltä huuliltaan lähti huuto, joka oli samalla karjuntaa, mylvimistä ja intiaanien sotahuuto — ja ennen kaikkea kauhea varoitushuuto.

"Takaisin, Bill, takaisin!" mylvi hän. "Työnnä heidät takaisin!"

Yhdellä sysäyksellä työnsi Stillwell Stewartin, Nickin ja muut cowboyt kuistille. Sitten tunki hän Madelinen, Alfredin ja Florencen seinää vasten ja koetti pakottaa heitä kauemmaksi. Hänen liikkeensä olivat nopeat ja lujat. Mutta kun hän ei saanut heitä ovesta ja ikkunoista läpi, asetti hän oman mahtavan vartalonsa naisten ja vaaran väliin. Madeline tarttui hänen käsivarteensa, piti siitä kiinni ja kurkisteli pelästyneenä hänen leveän hartiansa takaa.

"Sinä, Hawe! Sinä Sneed!" huusi Monty samalla villillä äänellä. "Älkää liikuttako sormeakaan eikä edes silmäripsiä!"

Madelinen tarmo terästyi herättäen hänessä kiihottavan, vapisuttavan aavistuksen. Hän käsitti Montyn kauhean huudon. Stillwellin kiireisyys ja vaitiolo olivat myös täynnä uhkaavan onnettomuuden tuntua.

"Nels, kuule!" kiljui Monty, joka koko aikana ei kertaakaan siirtänyt tarkkaavaa katsettaan edes hiuksen vertaa Hawesta ja hänen apulaisestaan. "Nels, aja pois nuo kaksi kaveria, jotka seisoskelevat tuolla."

Nämä miehet, kaksi apulaista, jotka olivat jääneet kuormahevosten kanssa taemmaksi, eivät odottaneet Nelsiä. He kannustivat ratsujaan, pyörähtivät ympäri ja laukkasivat pois.

"Nyt, Nels, päästä tuo tyttö irti", määräsi Monty.

Nels juoksi esiin, tempaisi päitset Sneedin kädestä ja veti Bonitan hevosen kuistin luo. Kun hän leikkasi poikki köyden, joka sitoi tytön, putosi tämä hänen syliinsä.

"Hawe, tule alas!" jatkoi Monty. "Käänny suoraan tänne ja pysy kiltisti!"

Sheriffi heilautti jalkaansa ja liukui maahan.

"Asetu tuohon guerillatoverisi viereen! Noin! Teistä tulee hiton hieno kuva: kehno susi sekä villin muulin ja sekarotuisen sekasikiö."

Monty piti pitkän tauon, jolloin hänen hengityksensä kuului selvästi.

Madelinen katse oli kiintynyt Montyyn. Hänen ajatuksensa oli nopeana kuin salama arvannut ne töissä ja sanoissa ilmenevät erikoisuudet, jotka johtuivat Montyn vaikutuksesta toisiin miehiin. Rajuus, kauhistava rajuus, se seikka, jonka Madeline oli tuntenut, se seikka, jota hän oli pelännyt, se seikka, jota hän oli koettanut juurruttaa pois cowboyistaan, oli nyt monien kuukausien perästä saamassa ilmaisunsa aivan hänen silmiensä edessä. Se oli tullut lopulta esiin. Hän oli hillinnyt Stillwellin, hän oli vaikuttanut Nelsiin, hän oli muuttanut Stewartin, mutta nyt nousi tuo pieni mustakasvoinen Monty Price ikään kuin aikaisempien villien vuosiensa hämärästä eikä mikään voima maassa tai taivaassa voinut pysäyttää hänen kättään. Villien miesten kova elämä oli nyt vaikuttamassa Madelineen.

Hengitys kuului vihellyksenä ja suu vaahdossa kyyristyi Monty Price alemmaksi ja kulki varovaisesti tuuma tuumalta lähemmäksi Hawea ja Sneediä. Madeline näki heidät vain silmiensä edessä olevan epäselvän harson läpi. He muistuttivat aaveita. Hän kuuli hevosen kimeän hirnunnan ja tunsi Majestyn, joka kutsui häntä aitauksesta. Ja sitten Monty taas puhui:

"Nyt, te molemmat aseistetut lainpalvelijat, tulkaa! Laukaiskaa aseenne! Laukaiskaa ne ja pian! Monty Price on mennyttä! Päivä paistaa teidän kummankin lävitse ennen kuin ehditte kohottaa asettanne. Mutta minä annan teille tilaisuuden ärsyttää minua. Te hoilaatte laista ja minun tapani on vanha laki."

Hänen hengityksensä tuli nopeaksi, hänen äänensä kävi käheämmäksi ja hän kyyristyi. Koko hänen ruumiinsa värisi.

"Koirat! Laukaiskaa pyssynne tai minä laukaisen!"

Madeline näki, että nuo kolme jäykkää miestä hypähtivät ylös. Hän näki tuliviiruja — savuviiruja. Sitten huumaava yhteislaukaus teki hänet kuuroksi. Sen ääni hälveni yhtä pian kuin oli kuulunutkin. Savu verhosi näyttämön. Se ajautui hitaasti pois paljastaakseen kolme kaatunutta miestä, joista yksi, Monty, nojasi vasempaan käteensä savuava revolveri oikeassa. Cowboy odotti toisten liikkuvan. He pysyivät jäykkinä. Sitten hän vaipui hymyillen maahan ja oikaisi itsensä.

Salaisuus

Madeline Hammond ei voinut päästä irti murhenäytelmän vaivaavasta muistosta. Monty Pricen kauhistava hymy vaivasi häntä. Vain joskus hän saattoi saada unohdusta ja sen takia hän työskenteli, teki kävelyretkiä ja ratsasti. Vieläpä hän voitti voimakkaan tunteen, minkä hän pelkäsi olevan käsittämätöntä vastenmielisyyttä meksikolaistyttöä Bonitaa kohtaan, joka makasi sairaana karjatalossa hoidon tarpeessa.

Madeline tunsi, että hänen sielussaan tapahtui jokin selittämätön muutos. Se taistelu, joka selvittäisi hänen kohtalonsa Idän tai Lännen hyväksi, pysyi yhä ratkaisematta. Hän ei ollut milloinkaan hengessään yksin. Hänen polullaan oli askelia. Huoneessa hän tunsi painostusta. Hän halusi ulkoilmaa — valoa ja tuulta.

Eräänä iltapäivänä hän ratsasti alemman järven lasku-uomalle, jossa ryhmä mesquito-puita oli puhjennut kukkaan ja uudistuneen elämän kauneuteen sen veden vaikutuksesta, joka tihkui niiden juurille. Näiden puiden alla oli varjoja. Madeline laskeutui satulasta haluten levähtää. Hän piti tästä rauhallisesta, yksinäisestä paikasta. Jos hän ratsasti alas laaksoon tai ylös kunnaille, ei hän voinut mennä yksin. Luultavasti Stillwell tai Nels tiesivät nyt hänen olopaikkansa. Mutta kun hän oli piilossa, kuvitteli hän nauttivansa yksinäisyydestä, vaikka se ei toden teolla sitä ollut.

Hänen hevosensa heitteli päätään, heilutti harjaansa ja pieksi hännällään kärpäsiä. Madeline istui selkä puuta vasten ja otti sombreron päästään. Lauhkea tuulenhenki, joka löyhytti hänen kuumia kasvojaan ja puhalteli hänen hiussuortuviaan, oli virkistävän viileä. Hän kuuli karjan hitaan poljennan sen mennessä juomaan. Ääni häipyi, ja mesquitelehto näytti olevan eloton.

Äkkiä Majesty nosti korvansa pystyyn ja korskahti. Madeline kuuli kavioiden hidasta kuminaa. Hevonen lähestyi järven puolelta. Madeline oli oppinut olemaan varovainen ja nousten Majestyn selkään hän käänsi hevosen aukeata paikkaa kohti. Hetkistä myöhemmin hän tunsi olevansa iloinen varovaisuudestaan, sillä katsoessaan puiden välistä hän näki Stewartin ohjaavan hevosta lehtoon. Madeline olisi yhtä mielellään kohdannut guerillan kuin tämän cowboyn.

Majesty oli ruvennut ravaamaan, kun kimeä vihellys tunki läpi ilman. Hevonen hypähti ja pyörtäen ympäri se hyökkäsi takaisin mesquiteja kohti. Madeline puhui sille, huusi sille vihaisesti ja veti kaikin voiminsa suitsista, mutta oli avuttoman kykenemätön pysäyttämään sitä. Se hirnui. Silloin Madeline ymmärsi, että Stewart, sen vanha isäntä, oli kutsunut eikä mikään voinut kääntää sitä. Hevonen syöksyi puiden välissä olevaan aukkoon ja seisahtui Stewartin eteen.

Stewart oli karkeassa puvussa matkaa varten ja talutti jäntevää hevosta, joka oli satuloitu ja kuormitettu. Kun Stewart Madelineen katsomatta pani käsivartensa Majestyn kaulan ympärille ja painoi kasvonsa hevosen aaltoilevaa harjaa vasten, alkoi tytön sydän lyödä nopeasti. Stewart näytti unohtaneen hänen läsnäolonsa. Cowboyn silmät olivat kiinni. Hänen tummat kasvonsa lientyivät, kadottivat kovuutensa, rajuutensa ja surullisuutensa ja tulivat hetken ajaksi kauniiksi.

Madeline arvasi heti, mitä kaikki tarkoitti. Cowboy oli lähdössä karjatalolta ja tämä oli hänen jäähyväisensä hevoselleen. Himmeä verho laskeutui Madelinen silmien eteen, hän pyyhkäisi sen nopeasti pois ja se tuli takaisin kosteana ja sumentavana. Hän käänsi kasvonsa häveten kyyneleitä, jotka Stewart saattaisi nähdä. Hän oli surullinen cowboyn tähden. Tämä oli menossa pois ja tällä kertaa menisi hän iäksi. Kuin kylmän säilän pisto tunki tuska Madelinen sydämen lävitse. Hän vapisi jonkin tuntemattoman partaalla.

"Haluan puhua teille", sanoi Stewart.

Madeline hätkähti, kääntyi cowboyhin päin ja näki nyt aiemman Stewartin, miehen, joka muistutti heidän ensimmäistä kohtaamistaan El Cajonissa.

"Haluan kysyä teiltä jotakin", jatkoi cowboy. "Olen halunnut saada tietää jotakin. Siksi olen viivytellyt täällä. Te ette ole milloinkaan puhunut minulle, milloinkaan huomannut minua, milloinkaan antanut minulle tilaisuutta kysyä teiltä asiaani. Mutta nyt minä menen — menen rajan yli. Ja minä haluan tietää. Miksi ette antanut minun puhua?"

Stewartin sanojen aikana se kiihkeä häpeäntunne, nyt kymmenkertaisesti tukahduttavampana, syöksyi hänen ylitseen nostaen tulipunan aallon hänen ohimoilleen. Purren huuliaan tempaisi hän Majestyn suitsia, löi sitä piiskalla ja kannusti sitä. Stewartin rautainen käsi piti hevosta paikallaan. Madeline löi kiihkon puuskassa Stewartin kasvoihin, iski harhaan, löi uudestaan ja osui. Yhdellä nykäisyllä, vetäen hänet melkein satulasta, kiskaisi cowboy ruoskan hänen käsistään. Enemmän kuin tämä teko hänen katseensa rauhoitti Madelinen raivoa.

Madeline taisteli itsensä kanssa saavuttaakseen vallan ylitseen. Tämä mies ei sallinut, että häneltä kiellettiin jotakin. Ei milloinkaan ennen ollut hänen kasvojensa kovuus, näiden erämaan miesten piikiven vahva kovuus, vaikuttanut Madelineen näin. Stewart näytti tuimalta, menehtyneeltä, katkeralta. Tumma varjo oli muuttumassa harmaaksi — harmaus intohimon tuhanväriin. Läpitunkevat silmät, jotka cowboy kohdisti häneen, polttivat häntä ja kulkivat hänen lävitseen ikään kuin toinen olisi katsonut hänen sieluunsa. Madelinen naisellinen vaisto, joka oli yhtä terävä kuin hänen katseensa, ilmaisi hänelle, että Stewart oli tuolla hetkellä käsittänyt katkeran, lopullisen totuuden.