SISÄLLYS: (continued 2)

Madelinen näkyviin astuskeli sievä, ystävällinen, kirkassilmäinen cowboy. Hän katsoi Madelinea suoraan kasvoihin kuin olisi odottanut tämän toivottavan hänelle onnea. Ja Madeline huomasi tosiaan tämänkaltaisen lauseen värisevän huulillaan. Hän pidätti sitä, kunnes olisi vakava. Mutta hän pelkäsi, että häneltä puuttuisi paljon vakavuudesta. Jotakin lämmintä oli tullut huoneeseen Ambrosen mukana.

"Ambrose, mitä te olette tehnyt?" kysyi Madeline.

"Neiti Hammond, olen juuri mennyt naimisiin", vastasi Ambrose. Hänen silmänsä välähtelivät ja hänen puhtaaksi ajelluilla, ruskeilla poskillaan oli hehkua. "Olen päässyt edelle muista pojista."

"Kuulin sen", sanoi Madeline hitaasti pitäessään silmällä toista. "Ambrose — rakastatteko häntä?"

Mies punastui hänen kirkkaan katseensa vaikutuksesta, laski päänsä, hypisteli uutta sombreroaan ja hänen hengityksensä pysähtyi hetkeksi. Madeline näki hänen voimakkaan, ruskean kätensä vapisevan. Häneen vaikutti omituisesti se seikka, että tämä vankka cowboy, joka saattoi sitoa villin härän, vapisi pelkästä kysymyksestä. Äkkiä hän kohotti päänsä ja hänen silmiensä leimun edessä käänsi Madeline omat silmänsä pois.

"Kyllä, neiti Hammond, minä rakastan häntä", sanoi cowboy. "Luulen, että rakastan häntä sillä tavoin kuin kysytte."

"Eikö teillä ole mitään muuta sanottavaa minulle?" kysyi Madeline.

"Olen pahoillani, ettei minulla ollut aikaa puhua asiasta teille. Mutta oli vähän kiire."

"Mitä aioitte tehdä? Mihin olitte menossa, kun Stillwell löysi teidät?"

"Me olimme juuri menneet naimisiin. En ajatellut mitään sen jälkeen. Otaksuttavasti olisin kiirehtinyt takaisin työhöni. Minun on varmasti tehtävä nyt työtä ja säästettävä rahani."

"Olen iloinen, että huomaatte vastuunalaisuutenne. Ansaitsetteko tarpeeksi — riittääkö palkkanne elättääksenne vaimoa?"

"Varmasti. En ole aikaisemmin ansainnut puoltakaan siitä. On hauska tehdä työtä teille. Minä aion karkottaa pojat pois majastani sekä varustaa sen Christinelle ja itselleni. Kuulkaahan, eivätkö he tule kateellisiksi?"

"Ambrose, minä — minä onnittelen teitä", sanoi Madeline. "Minä annan Christinelle pienen häälahjan. Haluan puhua hänen kanssaan muutamia hetkiä. Voitte mennä nyt."

Madelinen olisi ollut mahdotonta sanoa yhtään ankaraa sanaa. Uteliaisuutta ja mielenkiintoa sekaantui hänen mielihyväänsä, kun hän kutsui Christineä.

"Mrs Ambrose Mills, ole hyvä ja tule sisään."

Toisesta huoneesta ei kuulunut ääntä.

"Haluaisin nähdä morsiamen", jatkoi Madeline.

Vieläkään ei kuulunut liikettä eikä vastausta.

"Christine!" kutsui Madeline.

Tämä vaikutti. Christine oli pieni, sievä, pyöreä ja hänellä oli valkoinen iho sekä tumma tukka. Hän oli ollut Madelinen suosikkikamarineitsyt jo vuosia ja heidän välillään oli vilpitön kiintymys. Oli selvää, että pieni ranskalaistyttö oli lannistunut. Vasta kun Madeline oli ottanut tytön syliinsä, antanut anteeksi hänelle ja tyynnyttänyt häntä, tuli hänen osuutensa karkaukseen ilmi. Christine oli hämmentynyt. Hän näytti sormusta vasemman kätensä kolmannessa sormessa.

* * * * *

Stillwellin mielenkiinto Meksikon vallankumoukseen oli ilmeisesti kasvanut uutisesta, että Gene Stewart oli saavuttanut arvonantoa kapinallisten joukkojen keskuudessa. Sen jälkeen vanha karjanhoitaja lähetti hakemaan sanomalehtiä ja hänellä oli tapana puhua asiasta jokaiselle joka tahtoi kuunnella. Cowboy oli suorittanut joitakin uskaliaita urotekoja kapinallisten hyväksi. Madeline huomasi hänen nimeään mainittavan useissa rajaseudun sanomalehdissä. Kun kapinalliset valloittivat Juarezin kaupungin, taisteli Stewart tavalla, joka tuotti hänelle El Capitanin nimen. Tämä taistelu ilmeisesti lopetti vallankumouksen. Gene Stewartista ei kuultu mitään ennen huhtikuuta, jolloin Stillwellille tuli tieto, että cowboy oli saapunut El Cajoniin ilmeisesti etsien levottomuuden aihetta. Vanha karjanhoitaja satuloi hevosen ja läksi kiireen kaupalla kaupunkiin. Kahden päivän kuluttua hän palasi allapäin. Madeline sattui olemaan saapuvilla, kun Stillwell puhui Alfredille.

"Minä tulin sinne liian myöhään", sanoi karjamies. "Gene oli mennyt. Ja mitä luulet tästä? Danny Mains on lähtenyt juuri lastattuaan pari aasia. En voinut saada selville, mitä tietä hän lähti, mutta lyönpä vetoa että hän meni Peloncilloon päin."

"Danny tulee kyllä näkyviin jonakin päivänä", vastasi Alfred. "Mitä sait tietää Stewartista? Ehkä hän läksi Dannyn mukaan?"

"En paljoa", sanoi Stillwell lyhyesti. "Gene on merkillinen! Hän ei välitä mistään."

"No kerro minulle hänestä."

Stillwell pyyhki hikistä otsaansa ja sovittautui puhuma-asentoon.

"No, Genen laita on omituisesti. Asia on saattanut minut ymmälle. Hän tuli El Cajoniin noin viikko sitten. Hänellä oli runsaasti rahaa — Meksikon, sanottiin. Ja kaikki sekarotuiset olivat hulluja häneen. Sanoivat häntä El Capitaniksi. Hän tuli juovuksiin ja kulki rähisten ympäri, hakien Pat Hawea. Sinä muistat sen sekarotuisen, joka sai läven itseensä viime lokakuussa — sinä yönä, jolloin neiti Majesty saapui? No, hän on kuollut. Hän on kuollut, ja ihmiset sanovat, että Pat aikoo panna tapon Genen laskuun. Luulen, että semmoinen on vain turhaa puhetta, vaikka Pat on kylliksi alhainen tehdäkseen sen. Joka tapauksessa, jos hän oli El Cajonissa, pysytteli hän kovin tarkasti itsekseen. Gene käveli ylös ja alas, ylös ja alas, koko päivän ja yön, tähystäen Patia. Mutta hän ei löytänyt tätä. Ja tietystikin hän tuli yhä enemmän juovuksiin. Hän sai aikaan koko joukon ikävyyksiä, mutta ampuma-aseita ei käytetty. Ehkä se sai hänet ärtymään, joten hän meni antamaan selkään Flon langolle. Se ei ollut niin pahasti. Jack tosiaan tarvitsi kelpo saunan. No, sitten Gene kohtasi Dannyn ja koetti saada Dannyn juovuksiin. Eikä hän voinut! Mitä ajattelette siitä? Danny ei ollut sitä ennen ollut juomassa — eikä tahtonut maistaa nyt tippaakaan. Olen totisesti iloissani siitä, mutta se on omituista. Arvaan, että hän ja Gene vaihtoivat joitakin kovia sanoja. Joka tapauksessa Gene meni rautatielle ja nousi veturiin, kun se lähti liikkeelle. Jos hän lähtee Arizonaan, menee hän Yuman karjatarhalle. Minä sähkötin asemille pitkin rataa, että Stewartia pidettäisiin silmällä ja sähkötettäisiin minulle, jos hänet on tavattu."

"Otaksutaan, että löydätte hänet."

Vanha mies nyökkäsi synkästi.

"Minä nostin hänet kerran alennuksestaan. Ehkä voin tehdä sen uudestaan." Sitten hän kääntyi Madelinen puoleen tullen vähän iloisemmaksi. "Minullapa on eräs aate, neiti Majesty. Jos vain voin saada Gene Stewartin käsiini, on hän juuri se cowboy, jota tarvitsen päällysmieheksi. Hän osaa käsitellä tätä joukkoa, joka on tekemäisillään minut hulluksi. Ja mikä on vielä enemmän: koska hän on taistellut kapinallisten puolesta ja saanut El Capitanin nimen, polvistuvat maan kaikki sekarotuiset hänen edessään. Nyt me emme ole päässeet vielä irti Don Carlosista. Tosin hän myi teille talonsa, laitumensa ja karjansa. Mutta te muistatte, ettei ole pantu mustaa valkoiselle siitä, milloin hänen pitäisi lähteä. Eikä Don Carlos aio lähteä. Hän tietää jotakin minun kadottamastani karjasta ja siitä jota te kadotatte yhtämittaa. Se sekarotuinen on yhtä poikaa kapinallisten kanssa. Minä lyön vetoa, että kun hän lähtee, niin hän ja hänen vaqueronsa muodostavat taas yhden niitä guerillajoukkoja, jotka hävittävät rajalla olevia seutuja. Vallankumous ei ole vielä ohi. Kaikki nämä lainsuojattomien joukot aikovat hyötyä siitä. No, minä tarvitsen Gene Stewartia. Tarvitsen häntä kipeästi. Tahdotteko antaa minun ottaa hänet palvelukseen?"

"Hakekaa Stewart ja tuokaa hänet karjatalolle", vastasi Madeline.

Stillwell kiitti ja vei hevosensa pois.

"Omituista, kuinka hän pitää siitä cowboysta!" mumisi Madeline.

"Ei niinkään omituista, Majesty", vastasi hänen veljensä. "Kun nimittäin tiedät asian. Stewart on ollut Stillwellin kanssa kahden muutamilla kovilla erämaan matkoilla. Ei ole mitään tunteen keskitietä miehillä, jotka katsovat kuolemaa kasvoista kasvoihin. He joko vihaavat toisiaan tai rakastavat toisiaan. En tiedä asiaa, mutta luulen, että Stewart teki jotakin Stillwellin hyväksi. Pelasti ehkä hänen henkensä. Sitä paitsi on Stewart miellyttävä poika, kun elää kunnollisesti. Toivon, että Stillwell tuo hänet takaisin. Me tarvitsemme häntä. Hän on syntynyt johtajaksi. Kerran näin hänen ratsastavan meksikolaisjoukkoon, jota epäilimme varkaudesta. Oli hienoa nähdä hänet. Me olemme kiusaantuneita Don Carlosin takia. En olisi milloinkaan uskonut valkoista naista yksin heidän seuraansa. Mutta he ovat nyt rohkeampia. Jotakin on tekeillä. He voivat ratsastaa pois jonakin yönä ja mennä rajan yli."

Seuraavan viikon aikana Madeline huomasi, että osa siitä myötätunnosta, joka hänellä oli Stillwelliä kohtaan tämän ajaessa takaa välinpitämätöntä Stewartia, olikin huomaamatta muuttunut myötätunnoksi cowboyta kohtaan. Oli kummallista, ajatteli hän, millaisen vastakohdan alituisille sanomille Stewartin rajuudesta, kun tämä kulki reuhaten kaupungista kaupunkiin, muodostivat ne hyväntahtoisuuden, luottamuksen ja toivon ilmaukset, joita kuului kaikkien suusta. Madelinen henkilökohtainen käsitys Stewartista ei ollut vähääkään muuttunut siitä yöstä asti, jolloin se oli muodostunut. Mutta eräät cowboyn ominaisuudet, jotka eivät olleet saaneet selvää ilmaisumuotoaan Madelinen mielessä — se seikka, että hän oli lahjoittanut kauniin hevosensa, hänen urhoollisuutensa taistelevien kapinallisten keskellä ja toisten kunnioitus häntä kohtaan — saivat hänet erityisesti valittamaan cowboyn nykyistä käyttäytymistä.

Sillä välin oli Stillwell niin vakava ja innoissaan, että olisi voinut luulla hänen etsivän oikealle tielle oman poikansa. Hän käväisi useita kertoja laakson pienillä asemilla ja palasi matkoiltaan synkin ilmein. Madeline kuuli Alfredilta yksityiskohtia. Stewart oli menossa huonosta pahempaan — hän oli juoppo, epäsäännöllinen ja joutuisi varmasti ojennuslaitokseen. Sitten tuli tieto, joka sai Stillwellin kiiruhtamaan Rodeoon. Hän palasi kolmantena päivänä musertuneena miehenä. Hän oli loukkaantunut niin katkerasti, ettei yksikään, ei edes Madeline, voinut saada häneltä selville mitä oli tapahtunut. Hän myönsi löytäneensä Stewartin, mutta hän ei vaikuttanut tähän mitään.

Madelinea kuohutti suuttumus cowboyta kohtaan, suuttumus, joka oli yhtä voimakas kuin hänen surunsa rehellisen karjanhoitajan takia. Ja kun Stillwell luopui yrityksestä, päätti hän ryhtyä asiaan. Stillwellin järkähtämätön usko, hänen juhlalliset puolustelunsa huolimatta kaikesta, mikä oli ollut Stewartin puolelta väkivaltaisuutta, ehkä hävyttömyyttäkin, vaikutti häneen voimakkaasti ja sai hänet näkemään ihmisluonnon uudelta puolen. Hän kunnioitti luottamusta, joka pysyi järkähtämättömänä. Ja hänen mieleensä tuli ajatus, että Stewart varmaan oli jollakin tavoin sellaisen luottamuksen arvoinen, muuten ei hän olisi sitä ikinä kenessäkään herättänyt. Madeline huomasi haluavansa uskoa, että maailman turmeltuneimmassa ja syntisimmässäkin heittiössä oli syvällä sisällä jokin hyvän siemen.

Hän lähetti Nelsin Stewartin oman hevosen selässä Rodeoon hakemaan Stewartia. Nels palasi aikanaan ohjaten ratsastajatonta päistärikköä.

"Juu, minä kyllä löysin hänet", vastasi Nels. "Minä löysin hänet puoliksi selvinneenä. Hän oli ollut jossakin metakassa ja joku oli pannut hänet nukkumaan, luullakseni. Kun hän näki tämän päistärikköhevosen, päästi hän ulvonnan ja kavahti sen kaulaan. Hevonen tunsi hänet varmasti. Sitten Gene tarttui hevoseen ja itki — en ole milloinkaan nähnyt ketään, joka olisi itkenyt niin kuin hän. Minä odotin hetken ja olin juuri sanomaisillani jotakin, kun hän kääntyi minuun päin punasilmäisenä ja pähkähulluna. 'Nels', sanoi hän, 'minä pidän tuosta hevosesta hitonmoisesti ja minä pidin sinusta jokseenkin paljon, mutta ellet vie sitä pois, ammun minä teidät kummankin.' No, minä livistin tieheni. En huolinut sanoa edes hyvästiä."

"Nels, luuletteko, että on hyödytöntä — yrittää tavata häntä — taivuttaa häntä?" kysyi Madeline.

"Melkein luulen", vastasi Nels vakavasti. "Olen nähnyt joukon auringon sokaisemia ja hulluja, käärmeen pistämiä ja haisunäädän puremia lehmänpistäjiä aikanani, mutta Gene Stewart voittaa heidät kaikki."

Madeline päästi Nelsin menemään, mutta ennen kuin tämä pääsi korvain kuuluvilta, erotti Madeline hänen puhuvan Stillwellille:

"Bill, huomaa tarkoin tämä asia — ei mikään niistä rähinöistä, joihin Gene on tehnyt itsensä syypääksi, ole tapahtunut naisen tähden! Sitenhän oli tavallisesti asian laita, kun hän oli juovuksissa: hän tappeli jokaisesta sievästä sekarotuisesta tytöstä. Sen takia luulee Pat Hawe, että Gene antoi selkään vieraalle vaquerolle, joka oli pikku Bonitan kanssa silloin viime syksynä. Gene mellastelee nyt tarkoittaen päästä hengestään jostakin syystä, jonka vain kaikkivaltias Jumala tietää."

Nelsin kertomus siitä, miten Stewart itki hevostaan, vaikutti Madelineen voimakkaasti. Hänen seuraava toimenpiteensä oli kehoittaa Alfredia koettamaan, eikö tämä voinut saada paremmin tolkkua itsepäisestä cowboysta. Alfred tarvitsi vain kehoittavan sanan, sillä hän sanoi ajatelleensa mennä Rodeoon omasta aloitteestaan. Hän meni mutta palasi yksin.

"Majesty, en voi selittää Stewartin omituisia tekoja", sanoi Alfred. "Näin hänet, puhuin hänen kanssaan. Hän tunsi minut, mutta ei mikään näyttänyt tehoavan häneen. Hän on muuttunut kauheasti. Minä kuulin hänestä kaiken, ja jollei hän ole suorastaan pois suunniltaan, on hän helvetin halukas, niinkuin Bill sanoo, pääsemään päiviltään. Jotkut hänen urotöistään eivät ole sopivia sinun korvillesi. Me olemme tehneet parhaamme Stewartin puolesta. Jos sinulle olisi annettu tilaisuus, olisit sinä ehkä pelastanut hänet. Mutta nyt on liian myöhäistä."

Madeline ei kuitenkaan unohtanut asiaa eikä luopunut siitä. Jos hän olisi unohtanut tai mukautunut asioiden kulkuun, tunsi hän, että hän olisi jättänyt sikseen paljon muutakin kuin toivon auttaa rappiolle joutunutta miestä. Mutta hän oli epätietoinen siitä, mihin toimenpiteisiin oli edelleen ryhdyttävä. Päiviä kului ja jokainen toi lisää lörpötystä Stewartin suinpäisestä kulusta Yuman ojennuslaitokseen. Hän oli näet mennyt rajan yli Arizonaan, missä sheriffit pitivät tarkemmin laista kiinni. Lopuksi tuli kirje Nelsin ystävältä, jossa mainittiin, että Stewart oli loukkaantunut eräässä metelissä. Hänen vammansa ei ollut huolestuttava, mutta se pitäisi hänet levossa kyllin pitkän ajan, jotta hän selviäisi. Ja tämä tilaisuus olisi otollinen Stewartin ystäville hänen kotiin viemisekseen ennen kuin hän joutuisi telkien taa. Tämän sepustuksen mukana oli kirje Stewartille hänen sisareltaan. Se kertoi tarinan sairaudesta ja sisälsi avun vetoomuksen. Nelsin ystävä toimitti tämän kirjeen eteenpäin Stewartin tietämättä, ajatellen, että Stillwell tahtoisi auttaa Stewartin perhettä. Stewnrtilla ei ollut rahaa, sanoi hän.

Sisaren kirje löysi tiensä Madelinen luo. Hän luki sen kyynelet silmissään. Se sisälsi Madelinelle paljon enemmän kuin lyhyen tarinansa sairaudesta ja köyhyydestä sekä ihmettelyn sen johdosta, ettei Gene ollut kirjoittanut kotiin pitkään aikaan. Se kertoi äidinrakkaudesta, sisarenrakkaudesta, veljenrakkaudesta — kalleista perhesiteistä, jotka eivät olleet murtuneet.

Hyvin luultavasti, mietiskeli Madeline mielessään, oli tämä kirje yhtenä syynä Stewartin itsepintaiseen, pitkäaikaiseen alakuloisuuteen. Se oli saatu liian myöhään sitten kun hän oli tuhlannut rahat, jotka olisivat merkinneet niin paljon äidille ja sisarelle. Oli miten tahansa, Madeline lähetti heti Stewartin sisarelle pankkiosoituksen sekä kirjeen, jossa selitettiin, että raha oli otettu ennakolta Stewartin palkasta. Kun tämä oli tehty, päätti hän itse mennä Chiricahuaan.

Ne matkat hevosen selässä, jotka Madeline oli tehnyt tuohon pieneen Arizonan kylään, olivat koetelleet hänen kärsivällisyyttään äärimmilleen, mutta automatka oli mukava ja lisäksi se oli vain muutaman tunnin asia. Nels, jota Madeline pyysi mukaansa, vastasi epäröiden että hän tahtoi mieluummin seurata hevosellaan. Madeline voitti kuitenkin hänen epäröimisensä ja he lähtivät matkaan, Florence oli myös mukana. Maili mailin jälkeen oli laaksotie sileätä, kovaksi tallattua ja heikosti viettävää. Ruohoinen tasanko liiteli taaksepäin harmaina kaistoina. Nelsin silmät olivat villeinä ja kädet puristivat istuinta. Kun vaunu meni hiekkaisten ja kallioisten paikkojen poikki hiljaa, näytti Nels hengittävän keveämmin. Ja kun se pysähtyi Chiricahuan tomuiselle kadulle, keikahti Nels iloisesti ulos.

"Me odotamme täällä autossa, kunnes haette Stewartin", sanoi Madeline.

"Luulen että Gene juoksee tiehensä, kun näkee meidät — jos nimittäin kykenee juoksemaan", vastasi Nels.

"No, minä menen hakemaan hänet ja mietin sitten, mitä olisi paras tehdä."

Hän meni rautatiekiskojen poikki ja katosi matalien talojen taakse. Pian hän ilmestyi jälleen ja kiiruhti vaunun luo.

"Neiti Hammond, minä löysin hänet. Hän oli nukkumassa. Minä herätin hänet. Hän on selvä eikä pahoin loukkaantunut. Mutta en luule, että teidän sopii nähdä häntä. Ehkä Florence…"

"Haluan itse nähdä hänet! — Miksi ei! Mitä hän sanoi, kun kerroitte että minä olen täällä?"

"En tosiaan sanonut sitä hänelle. Sanoin vain 'Halloo, Gene', ja hän sanoi: 'Jumalani, Nels, ehkä en ole oikein iloinen nähdessäni ihmisolennon.' Hän kysyi minulta, kuka oli mukanani, ja minä sanoin hänelle muutamien ystävien olevan täällä. Jos todella haluatte nähdä hänet, neiti Hammond, on siihen hyvä mahdollisuus. Mutta se on arka asia ja te tulette ehkä kipeäksi nähdessänne hänet. Hän oleilee tuolla toisella puolen sekarotuisten hökkelissä. Ehkä sekarotuiset ovat olleet ystävällisiä hänelle. Mutta he ovat totisesti kurjaa joukkoa!"

Madeline ei epäröinyt hetkeäkään.

"Kiitoksia, Nels. Viekää minut heti. Tule, Florence."

He lähtivät autosta ja menivät tomuisen aukean poikki kapealle kujalle. Kuljettuaan useiden talojen ohi Nels pysähtyi likaiselle ovelle.

"Hän on tuolla, tuon ensimmäisen kulman takana. Siinä on patio, avonainen ja aurinkoinen. Ja, neiti Hammond, ellette pane pahaksenne, odotan minä teitä täällä. Luulen, ettei Gene pidä siitä, että hänen ympärillään on tovereita, silloin kun hän näkee teidät, tytöt."

Tämä sai Madelinen epäröimään ja kulkemaan hitaasti. Hän ei ollut ajatellut, mitä Stewart tuntisi, kun hän ilmestyisi äkkiä tämän eteen.

"Florence, sinä odotat myöskin", sanoi Madeline käytävässä ja kääntyi sisään yksinään.

Hän oli astunut rappeutuneelle patiolle. Penkillä istui selkä häneen päin mies, joka katseli murtuneessa seinässä olevista halkeamista ulos. Hän ei ollut kuullut Madelinen tuloa. Paikka ei ollut aivan niin saastainen ja tukahduttava kuin käytävät. Sitä oli käytetty karja-aitauksena. Rotta juoksi rohkeasti likaisen lattian poikki. Ilmassa surisi kärpäsiä, joita mies huiski väsyneellä kädellään. Madeline ei tuntenut Stewartia. Toinen puoli kasvoja oli musta, naarmuinen ja partainen. Vaatteet olivat repaleiset ja tahraiset. Hänen hiuksissaan oli oljenkorsia, hänen hartiansa olivat kyyryssä. Hän oli kurjan ja toivottoman näköinen. Madeline arvasi, miksi Nels ei tahtonut olla läsnä.

"Herra Stewart! Tässä olen minä, neiti Hammond. Olen tullut katsomaan teitä", sanoi hän.

Toinen muuttui äkkiä liikkumattomaksi. Madeline toisti tervehdyksensä.

Stewartin ruumis nytkähti. Hän liikahti rajusti kuin kääntyäkseen ja tarkastaakseen tunkeilijaa, mutta vieläkin nopeammin hän kääntyi takaisin.

Madeline odotti. Omituista että tällä rappiolle joutuneella cowboylla oli ylpeyttä, joka esti häntä näyttämästä kasvojaan! Vai oliko se enemmän häpeätä kuin ylpeyttä?

"Olen tullut puhumaan kanssanne, jos sallitte sen."

"Menkää pois", mutisi mies.

"Stewart!" aloitti Madeline puhuen tahtomattaan ylpeästi.

Mutta hän korjasi sen ja kävi harkitsevaksi sekä kylmäksi, sillä hän huomasi, että mies ei kuuntelisi häntä.

"Olen tullut auttamaan teitä. Sallitteko?"

"Jumalan tähden! Te — te…!" kuuluivat sanat tukehtuneesti. "Menkää pois!"

"Ehkä minä tulin tänne Jumalan tähden", sanoi Madeline lempeästi. "Varmasti se on tapahtunut teidän tähtenne — ja sisarenne…" Madeline puri kieleensä, sillä hän ei ollut aikonut ilmaista tietävänsä sisaresta mitään.

Stewart huokaisi raskaasti ja horjuen murtunutta seinää vasten nojasi siihen kasvot piilossa. Madeline mietti, että varomaton huomautus oli ehkä ollut hyväksi.

"Oletteko hyvä ja annatte minun sanoa, mitä minulla on sanottavana!"

Toinen oli vaiti. Ja Madeline kokosi rohkeutta ja innostusta.

"Stillwell on syvästi loukkaantunut, syvästi pahoillaan siitä, ettei voinut saada teitä luopumaan tältä — tältä vaaralliselta tieltä. Veljeni on myöskin. He halusivat auttaa teitä. Samoin minäkin. Olen tullut sen vuoksi että voisin ehkä menestyä siinä missä he ovat epäonnistuneet. Nels toi sisarenne kirjeen. Minä luin sen. Tulin vain päättäväisemmäksi auttaakseni teitä ja epäsuorasti auttaakseni äitiänne ja Lettyä. Stewart, haluamme, että tulette karjataloon. Stillwell tarvitsee teitä päällysmiehekseen. Paikka on avoinna ja te voitte määrätä palkkanne. Sekä Al että Stillwell ovat kiusaantuneita Don Carlosista, vaqueroista ja ryöstöretkistä pitkin rajaa. Minun cowboyni ovat ilman kykenevää johtajaa. Tahdotteko tulla?"

"En", vastasi Stewart.

"Mutta Stillwell tarvitsee teitä kipeästi."

"Ei."

"Stewart, minä haluan, että tulette!"

"En!"

Hänen vastauksensa olivat käheitä ja raivokkaita. Ne saivat Madelinen hämilleen ja hän pysähtyi koettaen ajatella keinoa miten jatkaa. Stewart hoiperteli pois seinän äärestä ja lysähtäen penkille kätki kasvot käsiinsä. Hänen liikkeensä niin kuin hänen puheensakin olivat rajuja.

"Teettekö hyvin ja menette pois?" kysyi hän.

"Minä en voi jäädä tänne kauemmaksi, jos te yhä vaaditte minun menemistäni. Mutta miksi ette kuuntele, kun haluan auttaa teitä? Miksi?"

"Minä olen lurjus", puhkesi Stewart. "Mutta minä olin kerran herrasmies, enkä minä ole niin alhaalla, että voin kestää sitä, kun näette minut täällä."

"Kun päätin auttaa teitä, päätin nähdä teidät missä tahansa. Tulkaa pois, tulkaa takaisin karjatalolle. Te olette huonossa asemassa nyt. Kaikki näyttää teistä mustalta. Mutta se menee ohi. Kun olette taas ystävien joukossa, tulette entisellenne. Tulette omaksi itseksenne. Juuri se seikka, että kerran olitte herrasmies, että olette hyvästä perheestä, antaa teille paljon suurempia velvollisuuksia itseänne kohtaan! Niin! ajatelkaa kuinka nuori olette! On häpeä tuhlata elämää. Tulkaa takaisin minun kanssani."

"Neiti Hammond, tämä oli lopullinen sortumiseni", vastasi toinen nöyrästi. "On liian myöhäistä."

"Ei, niin huonosti ei ole."

"On liian myöhäistä."

"Tehkää ainakin yritys. Koettakaa!"

"Ei. Se ei hyödytä. Minä olen mennyttä. Olkaa hyvä ja jättäkää minut — kiitän teitä…"

Cowboy oli ollut raju, sitten synkkä ja nyt vihainen. Madeline miltei menetti voiman vastustaa hänen omituista kylmää päättäväisyyttään. Epäilemättä mies tiesi olevansa hukassa. Mutta kuitenkin jokin pidätti Madelinea — pidätti häntä silloinkin kun hän astui askelen taaksepäin. Hän, Madeline Hammond, oli tullut tähän saastaiseen loukkoon aivan vakavana, aivan ystävällisenä, mutta hän oli tullut myös käskevänä naisena, joka tavallisesti oli tottunut siihen että häntä toteltiin. Hän arvasi, että kaikki ylpeys, rikkaus, sivistys, kaikki ylimalkainen alentuva suostuttelu ja tyhmä ihmisrakkaus maan päällä ei olisi hyödyksi tämän miehen kääntämiseksi hiuksenkaan vertaa turmioon johtavalta uraltaan. Hänen tulonsa oli lisännyt Stewartin vihaa itseään kohtaan. Madeline oli vaarassa epäonnistua hänen auttamisessaan. Hän tunsi voimattomuuden tunnetta, joka kohosi miltei tuskaksi. Tilanne sai murhenäytelmän kirpeyttä. Hän oli ryhtynyt kääntämään villin cowboyn kohtalon kulkua, hän näki tämän elämän nopean tuhlauksen, hänen sielunsa kadotuksen. Herkkä tietoisuus muutoksesta hänessä itsessään oli sen uskon alkuna, jota hän oli kunnioittanut Stillwellissä. Ja yht'äkkiä hänestä tuli vain nainen, urhoollinen, suloinen ja kesyttämätön.

"Stewart, katsokaa minuun", sanoi hän.

Toinen värisi. Madeline lähestyi ja pani kätensä hänen olkapäälleen. Se näytti vaipuvan kevyestä kosketuksesta.

"Katsokaa minuun", toisti Madeline.

Mutta Stewart ei voinut nostaa päätään. Hän oli murtunut. Hän ei uskaltanut näyttää paisuneita kasvojaan. Hänen raju, kouristuksen tapainen asentonsa ilmaisi enemmän kuin mitä hänen piirteensä olisivat näyttäneet. Ne toivat ilmi ylpeän ja intohimoisen miehen kiduttavan häpeän, miehen, joka oli joutunut alennustilassaan sen naisen tarkastettavaksi, jonka kuvan hän oli uskaltanut kätkeä sydämeensä. Ne toivat ilmi hänen rakkautensa.

"Kuulkaa sitten", jatkoi Madeline, ja hänen äänensä oli epävarma. "Kuulkaa minua, Stewart. Suurimmat miehet ovat ne, jotka ovat vajonneet syvimmälle liejuun, tehneet syntiä eniten, kärsineet eniten ja sitten taistelleet pahaa luontoaan vastaan sekä voittaneet. Luulen että voitte pudistaa päältänne tuon epätoivoisen mielialan ja olla mies."

"Ei!" huusi Stewart.

"Kuulkaa minua vielä. Minulla on jonkinlainen tieto siitä, että olette Stillwellin arvoinen. Tahdotteko tulla takaisin kanssamme — hänen takiaan?"

"En. On liian myöhäistä, sanon sen teille."

"Stewart, parasta ihmiselämässä on usko ihmisluontoon. Minä uskon teihin. Minä ajattelen että olette sen arvoinen."

"Te olette vain ystävällinen ja hyvä saneessanne siten. Te ette voi tarkoittaa sitä."

"Tarkoitan sitä kaikesta sydämestäni", vastasi Madeline. Ja äkkiä hänen ruumiiseensa tulvi rikas lämpö kun hän näki ensimmäisen merkin toisen pehmenemisestä. "Tuletteko takaisin — ellette itsenne takia tai Stillwellin — niin minun?"

"Mitä olen minä sellaiselle naiselle kuin te?"

"Ahdingossa oleva mies, Stewart. Mutta minä olen tullut auttamaan teitä, näyttämään uskoani teihin."

"Jos minä uskoisin, että voisin koettaa", sanoi mies.

"Kuulkaa", alkoi Madeline kiirehtien. "Minun sanani pitää. Antakaa sen todistaa uskoani teihin. Katsokaa minuun ja sanokaa että tulette."

Stewart kohotti mahtavan vartalonsa kuin koettaen pudistaa päältään jättiläistaakkaa. Sitten hän kääntyi hitaasti Madelineen päin. Hänen kasvonsa olivat tahraiset ja kauheat, mutta silmissä oli kaunis valo.

"Minä tulen", kuiskasi hän käheästi. "Antakaa minulle muutama päivä kohotakseni tästä tilasta. Ja sitten minä tulen."

Uusi päällysmies

Viikon lopulla Stillwell ilmoitti Madelinelle, että Stewart oli saapunut karjatalolle ja asettunut asumaan Nelsin kanssa.

"Gene on sairas. Hän näyttää huonolta", sanoi vanha karjanhoitaja. "Hän on niin heikko ja vapiseva, ettei voi nostaa kuppiakaan. Nels sanoo, että Gene on saanut taudinkohtauksen. 'Tilkka viinaa saisi hänet kuntoon. Mutta Nels ei saa häntä juomaan tippaakaan ja hänen on varkain pantava väkevää kahviin. No, luulen että saamme Genen ennalleen. Hän on unohtanut koko joukon. Minä aioin kertoa hänelle, mitä hän teki minulle Rodeossa. Mutta minä tiedän, että jos hän uskoisi sen, olisi hän sairaampi kuin onkaan. Gene on joko menettämäisillään järkensä tai on saanut siihen jotakin ihmeellistä."

Tästä lähtien Stillwell, joka ilmeisesti huomasi Madelinen myötätuntoisimmaksi kuulijakseen, huojensi joka päivä mieltään.

Stewart oli todella sairas. Kävi välttämättömäksi lähettää hakemaan lääkäriä. Sitten Stewart alkoi hitaasti parantua ja pian saattoi nousta ylös ja kuljeskella ympäri. Stillwell sanoi, että cowboylta puuttui harrastusta ja että hän näytti olevan murtunut mies. Tätä lausuntoa vanha karjanhoitaja kuitenkin lievensi, kun Stewart yhä parantui. Edelleen oli hyvänä ennemerkkinä Stewartin edistymisestä se, että cowboyt taas omaksuivat suhteissaan häneen ne kiusoittelevat tavat, jotka olivat olleet heillä ennen hänen sairauttaan. Cowboy oli tosiaan pahalla tuulella, kun hän ei voinut purkaa omaa mieltään jotakuta tai jotakin vastaan.

"No, pojat ovat totisesti Genen kiusana", sanoi Stillwell hymyillen leveästi. "Pilkkaavat häntä koko ajan siitä, miten hän istuu pitkin ja seisoskelee pitkin ja kuljeskelee pitkin päästäkseen katsahtamaan teihin, neiti Majesty. Tosin pojat ovat pahassa pinteessä sievän pomonsa takia, mutta heistä ei kukaan vedä vertoja Genelle. Hänen laitansa on niin huonosti, neiti Majesty, ettei hän todellakaan tiedä, että muut pistelevät häntä. No, Gene on aina ollut veitikka, jota on voinut pistellä. Ja hän vain nauraa sekä antaa takaisin samalla mitalla. Mutta hän ei ole milloinkaan ollut kuuro, ja on ollut määrätty raja, jonka yli kukaan ei uskaltanut mennä. Nyt hän pitää hyvänään joka sanan ja hymyilee uneksivasti ja vain katselemistaan katselee. No, hän rupeaa väsyttämään minua. Hän ei voi milloinkaan hallita tuota cowboy-joukkoa, ellei hän herää pian."

Madeline ei ollut huomaamatta Stewartin omituista käytöstä. Hän ei mennyt milloinkaan tavallisille kävely- ja ratsastusmatkoilleen näkemättä cowboyta jossakin etäällä. Hän oli tietoinen siitä, että cowboy piti häntä silmällä ja varoi kohtaamasta häntä. Kun hän istui kuistilla iltapäivällä tai auringon laskiessa, saattoi Stewartin erottaa aina jossakin lähellä. Mies vetelehti huoletonna auringossa, laiskotteli majansa kuistilla, istui veistelemässä, ja Madelinesta näytti että cowboy piti silmällä häntä. Kerran tehdessään kierrostaan puutarhurinsa kanssa hän kohtasi Stewartin ja tervehti häntä ystävällisesti. Tämä puhui vähän, mutta ei ollut hämillään. Hän ei tuntenut miehen kasvoissa yhtään piirrettä, jonka hän olisi muistanut. Tämä oli nyt kalpea, laihtunut ja menehtynyt. Silmissä oli varjo, jonka läpi loisti vieno, hillitty valo. Hän sanoi Stewartille toivovansa, että tämä olisi pian jälleen satulassa, ja meni sitten matkoihinsa.

Madeline ei voinut olla näkemättä, että Stewart rakasti häntä. Hän koetti ajatella tätä yhtenä niistä monista, joiden hän ilokseen tiesi pitävän itsestään. Mutta hän ei voinut saada ajatuksiaan sopimaan siihen järjestykseen, jonka hänen järkensä määräsi. Ajatus Stewartista erosi ajatuksesta, joka hänellä oli muista cowboysta. Kun hän huomasi tämän, tunsi hän hämmästystä ja mielipahaa. Sitten hän tutkisteli itseään ja päätteli, ettei tämmöinen ollut tapahtunut siksi että Stewart erosi niin paljon tovereistaan, vaan siksi että olosuhteet tekivät hänet muita huomattavammaksi. Madeline muisti kohtauksensa hänen kanssaan sinä yönä, jolloin Stewart oli koettanut pakottaa häntä naimisiin kanssaan. Se ei unohtunut. Hän muisteli, milloin Stewartia seuraavan kerran mainittiin, ja huomasi, että se oli ollut erikoisen muistettava tapaus. Mies ja hänen tekonsa näyttivät riippuvan tapauksista. Ja lopuksi oli se, että Stewart oli melkein perikatoon joutunut, melkein hukassa ja että hän oli pelastanut miehen. Tämä yksin riitti selittämään, miksi hän ajatteli cowboysta eri lailla. Hän oli tullut ystäväksi muiden cowboyden kanssa ja nostanut heitä — hän oli pelastanut Stewartin elämän. Varmastikin oli mies ollut lurjus, mutta nainen ei voinut pelastaa lurjuksenkaan elämää muistamatta tapausta ilolla. Vihdoin päätti Madeline, että hänen mielenkiintonsa Stewartiin oli luonnollinen ja että hänen syvempi tunteensa oli sääli. Ehkä mielenkiinto oli saatu pakottamalla hänestä esiin — joka tapauksessa hän osoitti sääliä kuten hän osoitti kaikkea muutakin.

Stewart saavutti jälleen voimansa, vaikkakaan ei kyllin ajoissa ratsastaakseen mukana kevään karjan tarkastuksessa. Stillwell pohti Madelinen kanssa, sopiko cowboyta tehdä päällysmieheksi.

"No, Gene näyttää toipuvan", sanoi Stillwell. "Mutta hän ei ole entinen itsensä. Minulla on parempi käsitys hänestä tässä suhteessa. Mutta missä on hänen tavallinen minänsä? Pojat kohtelisivat kaikki häntä röyhkeästi. Ehkä minun olisi paras odottaa kauemmin. Oli miten tahansa, elleivät nuo Don Carlosin vaquerot pysy alallaan, lähetän minä Genen sinne. Se saa hänet hereille."

Muutamia päiviä myöhemmin tuli Stillwell Madelinen luo hieroen tyytyväisenä suuria käsiään ja kasvoillaan irvistys.

"Neiti Majesty, luulen sanoneeni ennenkin, että asiat ovat omituisesti! Mutta nyt on Gene Stewart ottanut ja tehnyt sen! Kuulkaa minua! Sekaveriset ovat ruvenneet menestymään. He kasvavat kuin rikkaruoho. Ja he ovat saaneet uuden padren — vanhan pikku veitikan El Cajonista, padre Marcosin. No, se oli kaikki hyvin, ajattelivat pojat. Paitsi Gene. Hän tuli mustemmaksi kuin ukkonen ja mylvi kuin härkä. Olin tosiaan iloinen nähdessäni, että hän saattoi tulla jälleen hulluksi. Sitten Gene meni rinnettä alas kirkkoa kohti. Nels ja minä seurasimme ajatellen, että paha taudinpuuska tai jokin muu oli saanut hänet valtaansa. No, me juoksimme päin häntä, kun hän tuli kirkosta. Emme ole milloinkaan eläessämme olleet niin typerryksissä. Gene oli kylläkin pyörällä päästään — hän oli varmasti saanut taudinpuuskan. Mutta hänen tautinsa laatu se meidät lamautti. Hän juoksi viivana ohitsemme ja me seurasimme. Emme voineet saada häntä kiinni. Me kuulimme hänen nauravan — omituisinta naurua mitä ikinä olen kuullut! Olisi voinut ajatella, että miehestä oli tehty kuningas. No, kun tulimme hänen majalleen, oli hän mennyt. Hän ei tullut takaisin koko päivänä eikä koko yönä.

"No, tänä aamuna minä menin Nelsin majalle. Jotkut toverit olivat siellä. Sitten tuli Gene pöyhkeillen kulman ympäri, mahtavana kuin itse elämä. Hän ei ollut sama Gene. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hänen silmänsä paloivat kuin tuli. Hänellä oli vanha pilkallinen hymy ja lisäksi jotakin, jota en voinut ymmärtää. Frankie Slade nousi ja huomautti jotakin — ei sen pahempaa kuin mitä hän oli tehnyt monta päivää — ja Gene sysäisi hänet tuolistaan, survoi häntä, piteli häntä aivan surkeilematta. Frankie ei ollut niin paljon loukkaantunut kuin kummastuksissaan. 'Gene', sanoi hän, 'mikä hitto sinuun meni?' Ja Gene sanoi tavallaan lempeästi: 'Frankie, sinä voit olla kelpo toveri, kun olet yksinäsi, mutta sinun puheesi on herrasmiehelle loukkaavaa.'

"Tämän jälkeen kaikki se, mitä puhuttiin Genelle, sanottiin miellyttävästi hymyillen. Nyt, neiti Majesty, minä en kykene sanomaan, mikä on aiheuttanut Genen äkillisen muutoksen. Aluksi ajattelin, että padre Marcos oli kääntänyt hänet. Mutta luulen että Gene Stewart on vain tullut takaisin — vanha Gene Stewart ja joku lisäksi. Siinä kaikki, mistä minä välitän."

Madelinekaan ei voinut sanoa, mistä Gene Stewartin hulluttelu johtui. Madeline otaksui, että cowboylle oli jokseenkin epätavallista kääntyä uskonnolliseksi. Joka tapauksessa Madeline halusi nähdä cowboyn ja tehdä omat johtopäätöksensä.

Lähes kahteen viikkoon ei ilmestynyt tilaisuutta. Stewart oli ryhtynyt päällysmiestoimeensa ja hänen toimeliaisuutensa oli loppumaton. Hän oli poissa enimmän ajan retkeillen Meksikon rajalla päin. Kun hän palasi, lähetti Stillwell hakemaan häntä.

Tämä tapahtui myöhään iltapäivällä huhtikuun puolivälissä. Alfred ja Florence olivat Madelinen kanssa kuistilla. He näkivät cowboyn jättävän hevosensa eräälle meksikolaispojalle karja-aitauksen vieressä ja tulevan sitten väsynein askelin taloon lyöden tomua käsineistään. Harmaa hiekka varisi pieninä virtoina hänen sombrerostaan, kun hän nosti sitä ja kumarsi naisille.

Madeline näki miehen, jonka hän muisti, mutta ulkonäkö oli toisenlainen. Hänen ihonsa oli ruskea, hänen silmänsä olivat läpitunkevat, tummat ja vakavat. Hän kulki pystyssä; hän näytti kiintyneen johonkin tehtävään eikä hänen käyttäytymistavassaan ollut merkkiäkään hämmennyksestä.

"No, Gene, olenpa iloinen nähdessäni sinut", puhui Stillwell. "Mistäpäin tulet?"

"Guadalupe Canonista", vastasi cowboy, Stillwell vihelsi.

"Sieltä asti! Et kai tarkoita, että kuljit hevosten jälkiä niin kauas?"

"Koko matkan Don Carlosin karjatalolta Meksikon rajan poikki. Minä otin Nick Steelen mukaani. Nick on paras polunlöytäjä koko joukossa. Polku vei pitkin kunnaiden reunustamia laaksoja. Ensin ajattelimme, että olipa kuka tahansa tehnyt sen, oli hän vettä hakemassa. Mutta he kulkivat kahden karjatalon ohi ottamatta vettä. Seatonin lietteellä he kaivoivat maata etsien vettä. Siellä he kohtasivat kuormastosaattueen aaseja, jotka tulivat alas vuoristopolkua. Aasit olivat raskaasti kuormitettuja. Hevosten ja aasien jälkiä tavattiin etelään Seatonista vanhalle Kalifornian siirtolaistielle asti. Me kuljimme tietä Guadalupe Canonin kautta ja rajan poikki. Takaisin tullessamme pysähdyimme Teurastajan karjatalolle, missä Yhdysvaltain ratsuväki majailee. Siellä tapasimme Peloncillon metsänhoitoalueelta tulleita salolaisia. Jos nämä toverit tiesivät jotakin, pitivät he sen omina tietoinaan. Siten me pääsimme kotipolulle."

"No luullakseni tiedät tarpeeksi?" kysyi Stillwell hitaasti.

"Luulen niin", vastasi Stewart.

"Anna kuulua sitten", sanoi Stillwell tylysti. "Neiti Hammondia ei voi pitää kauempaa epätietoisuudessa. Ilmoita tietosi hänelle."

Cowboy siirsi tumman katseensa Madelineen. Hän oli kylmä ja hidas.

"Me menetämme hiukan karjaa avoimella laitumella. Vaquerot ajavat elukoita yöllä. Jotkut näistä eläimistä on ajettu laakson poikki, toiset kunnaille. Mikäli olen voinut saada selville, ei karjaa ole ollenkaan ajettu etelään. Siksi tämä ryösteleminen on vain temppu cowboyden peijaamiseksi. Don Carlos on meksikolainen kumouksellinen. Hän sijoitti karjatalonsa tänne joitakin vuosia sitten ja oli hoitavinaan karjaa. Koko sen ajan on hän kuljettanut salaa aseita ja ammuksia rajan yli. Hän oli Maderon puolella Diazia vastaan. Nyt hän on Maderoa vastaan, koska hän ja kaikki kapinalliset ovat sitä mieltä, ettei Madero ole pitänyt lupauksiaan. Tulee toinen vallankumous. Ja kaikki aseet menevät Valloista rajan yli. Aasit, joista kerroin, oli lastattu kieltotavaralla."

"Se on Yhdysvaltain ratsuväen asia. Sehän retkeilee rajalla vartiossa", sanoi Alfred.

"He eivät voi pysäyttää aseitten salakuljetusta, ei ainakaan tuolla villillä kulmalla", vastasi Stewart.

"Mikä on minun — minun velvollisuuteni? Mitä sillä on tekemistä minun kanssani?" kysyi Madeline hämmentyneenä.

"No, neiti Majesty, luulen, ettei sillä ole mitään tekemistä teidän kanssanne", puuttui puheeseen Stillwell. "Tämä on minun asiani ja Stewartin. Mutta minä vain halusin että tietäisitte. Minun määräysteni seuraamisesta saattaisi olla ikävyyksiä."

"Teidän määräystenne?"

"Minä haluan lähettää Stewartin karkottamaan Don Carlosin ja hänen vaqueronsa pois karjatalolta. Heidän on mentävä. Don Carlos rikkoo Yhdysvaltain lakia ja hän tekee sen meidän maatilallamme sekä meidän hevosillamme. Onko minulla teidän lupanne, neiti Hammond."

"Kyllä, varmasti. Te tiedätte mitä on tehtävä. Alfred, mitä luulet olevan parasta tehdä?"

"Se tuottaa ikävyyksiä, mutta se on tehtävä", vastasi Alfred. "Sinulle tulee tänne koko joukko Idän ystäviä ensi kuussa. Me tarvitsemme maamme itse silloin. Mutta, Stillwell, jos sinä ajat ne vaquerot pois, eivätkö he rupea oleilemaan pitkin kunnaita? Sanonpa, että he ovat huonoa joukkiota."

Stillwell ei ollut levollinen. Hän asteli kuistilla ja rypyt varjostivat hänen otsaansa.

"Gene, luulen että sinä olet ajatellut tätä sekarotuisten juttua paremmin kuin minä", sanoi Stillwell. "No mitä sanot?"

"Hänet on ajettava pois", vastasi Stewart rauhallisesti. "Don on hyvin viekas, mutta hänen vaqueronsa ovat huonoja näyttelijöitä. Niin juuri asia on. Nels sanoi muutamana päivänä minulle: 'Gene, minä en ole tarttunut pyssyyni moneen vuoteen ennen kuin aivan äskettäin, ja minusta tuntuu se asia hyvältä, kun kohtaan jonkun noista omituisista sekarotuisista.' Huomaathan, Stillwell, että Don Carlosin vaquerot tulevat ja menevät koko ajan. Ne ovat sissijoukkoja, siinä kaikki. Ja ne tulevat yhä pahemmiksi. Äskettäin on useita kertoja ammuskeltu. White-niminen karjanhoitaja, joka asuu laaksossa, haavoittui pahasti. On vain ajan kysymys, milloin jokin seikka saa täällä pojat liikkeelle. Stillwell, sinähän tunnet Nelsin, Montyn ja Nickin."

"Varmasti tunnen heidät. Ja kuitenkin jätät mainitsematta erään aivan erikoisen cowboyn minun joukkueessani", sanoi Stillwell kuivasti naurahtaen ja katsahtaen Stewartiin.

Madeline arvasi ajatuksen ja hieno väristys kulki hänen ylitseen ikään kuin kylmä tuuli olisi puhaltanut kukkuloilta.

"Stewart, minä näen, että teillä on ase", sanoi hän osoittaen mustaa pistoolin perää, joka pisti esiin kotelosta.

"Kyllä, armollinen neiti."

"Miksi pidätte sitä?"

"No", sanoi toinen, "se ei ole sievä ase — ja se on raskas."

Madeline ymmärsi tehdä päätelmänsä. Ase ei ollut koristuksena. Stillwellin terävä, vakava, tumma katse aiheutti hänessä epämääräistä rauhattomuutta. Se, mikä kerran oli näyttänyt tässä cowboyssa viileältä ja rohkealta, oli nyt kylmää, voimakasta ja salaperäistä. Hän vaistosi ja näki miehen luonteessa piilevän teräksisen ponnen. Koska hän oli miehen työnantaja, oli hänellä oikeus vaatia, ettei Stewart tekisi sitä, minkä tämä niin puistattavan varmana olisi valmis tekemään. Mutta Madeline ei voinut vaatia. Hän tunsi itsensä omituisen nuoreksi ja heikoksi, ja viisi kuukautta Lännen elämää tuntui siltä kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Nyt oli hänen selvitettävänään kysymys, joka koski ihmiselämää. Ja se arvo, jonka hän antoi ihmiselämälle ja sen merkitykselle, oli kaukana hänen cowboynsa ajatuksista. Omituinen aate juolahti hänen mieleensä. Antoiko hän liian paljon arvoa kaikelle ihmiselämälle? Hän hääti sellaisen ajatuksen ihmeissään ja miltei kauhistuneena. Ja sitten hänen välitön havaintonsa sanoi, että hänellä oli paljon suurempi voima saada nämä alkuperäiset miehet liikkeelle muutenkin kuin ankarilla ohjeilla.

"Stewart, en ymmärrä täydelleen viittaustanne siitä, mitä Nels ja hänen toverinsa saattavat tehdä. Olkaa suora minua kohtaan. Tarkoitatteko että Nels ampuisi pienen ärsytyksen sattuessa?"

"Neiti Hammond, ampuminen on ainoa keino hänen kohdatessaan Don Carlosin vaquerot. On ihmeteltävää, miten Nels on sietänyt heitä, kun ottaa huomioon ne meksikolaiset, jotka hän on jo tappanut."

"Jo tappanut! Stewart — ettehän tarkoita täyttä totta?" huudahti Madeline kauhistuneena.

"Tarkoitan. Nels on kokenut kovaa elämää Arizonan rajalla. Hän pitää rauhasta yhtä paljon kuin joku muukin. Mutta jotkut rauhan vuodet eivät muuta sitä, miksi aikaisemmat ajat ovat tehneet hänet. Mitä tulee Nick Steeleen ja Montyyn, he ovat pahoja miehiä ja hakevat selkkauksia."

"Miten on itsenne laita, Stewart?" kysyi Madeline uteliaana.

Stewart ei vastannut. Hän katseli Madelinea kunnioittavan vaiteliaana. Oliko cowboyn silmissä pieni pilkallinen välähdys vai oliko kaikki vain hänen mielikuvitustaan? Joka tapauksessa olivat cowboyn kasvot kovat kuin piikivi.

"Stewart, minä olen ruvennut rakastamaan karjataloani", sanoi Madeline hitaasti. "Ja minä olen huolestunut cowboystani. Olisi kauheata, jos he tappaisivat jonkun, etenkin jos samalla joku heistä saisi surmansa."

"Neiti Hammond, te olette muuttanut täällä oloja melkoisesti, mutta te ette voi muuttaa näitä miehiä. Kaikki, mikä tarvitaan heidän liikkeelle saamisekseen, on ympäristön rauhattomuus. Me olemme taistelulinjalla, siinä kaikki. Ja pojat rupeavat olemaan kuohuksissaan."

"No hyvä, minun täytyy mukautua välttämättömään. Olen kohtaamassa rajuja aikoja. Mutta Stewart, mikä tahansa olittekin ennen te olette muuttunut." Hän hymyili cowboylle. "Stillwell on niin usein viitannut teihin, hänen mielestään viimeiseen hänen lajinsa cowboyhin. Minulla on vain hämärä käsitys siitä, miten villiä elämää olette viettänyt. Ehkä teille sopii olla sellaisten karkeiden miesten johtajana. Minä en osaa arvostella, mitä johtajan pitäisi tehdä tässä ratkaisussa. Cowboyni antautuvat vaaraan minun palveluksessani. Omaisuuteni ei ole turvassa, ehkä henkenikin saattaa joutua vaaraan. Haluan luottaa teihin, koska Stillwell uskoo ja minä myöskin, että te olette mies tällä paikalla. Minä en anna teille mitään määräyksiä. Mutta onko liikaa pyytää, että olisitte sellainen cowboy kuin minä haluan?"

"Neiti Hammond, millainen cowboy se on?" kysyi hän.

"Minä — minä en tiedä tarkalleen. Se on sellainen, jollaisen tunnen teidän voivan olla. Mutta tässä pulmassa minä haluan, että tekojanne ohjaisi järki eikä intohimo. Haluan välttää kaikkea väkivaltaisuutta. Ja kun vieraani tulevat, haluan saada tunteen, että he ovat turvassa. Enkö voi kokonaan luottaa teihin, Stewart? Uskoa siihen, että ohjaatte näitä meluavia cowboyta, suojelette minun sekä Alfredin omaisuutta ja pidätte huolta meistä — minusta, kunnes vallankumous on lopussa? Voinko luottaa teihin niin paljon?"

"Toivon siten, neiti Hammond", vastasi Stewart. Hän odotti hetken ja sitten hän kumarsi ja kääntyi polkua alas pitkien kannusten helistessä.

"No no", huudahti Stillwell. "Eipä ollut pieni tehtävä, minkä annoitte hänelle, neiti Majesty."

"Se oli naisen viekkautta, Stillwell", sanoi Alfred. "Sisareni oli tavallisesti taitava saamaan oman tahtonsa perille, kun olimme lapsia. Vain hymyily tai pari, muutamia suloisia sanoja, ja hän sai mitä halusi."

"Al, millaisen arvostelun sinä annatkaan minusta!" vastusteli Madeline. "Olin syvästi vakavissani puhuessani Stewartin kanssa. Minä luotan häneen, vaikka en voi ymmärtää miksi. Hän näyttää raudalta ja teräkseltä. Pelkäsin selkkauksia vaquerojen kanssa. Sinä ja Stillwell olette saaneet minut pitämään Stewartia korvaamattomana. Ajattelin parhaaksi tunnustaa täydellisen avuttomuuteni ja kääntyä hänen puoleensa apua saadakseni."

"Mikä tahansa vaikuttikin sinuun, oli se valtioviisauden ilmaus", vastasi hänen veljensä. "Stewartissa on hyvää ainesta. Hän oli aivan hukassa. No, hän on suorittanut taistelun ja näyttää siltä, kuin hän voittaisi. Kun uskoi häneen, antoi hänelle vastuunalaisuutta ja luotti häneen, oli se varmin tapa vahvistaa hänen itseluottamustaan. Sitten tuo pieni tunteen kosketus, että hän olisi sinunlaisesi cowboy ja suojelisi sinua — no, ellei Gene Stewartista kehity ritaria, niin sanonpa, etten tunne cowboyeja. Mutta muista, Majesty, että hänessä on tiikeriä ja salamaa, äläkä luule, että hän on pettänyt sinut, jos hän joutuu taisteluun."

Varhain seuraavana aamuna lähti Stewart cowboyjoukon kanssa Don Carlosin karjatalolle. Kun päivä kului eikä hänestä tullut mitään tietoa, näytti Stillwell tulevan levollisemmaksi. Ja yön tullessa hän sanoi Madelinelle, ettei ollut mitään syytä huoleen.

"No, vaikka se on totisesti omituista", jatkoi hän, "olen vaivannut itseäni hyvin paljon sillä, miten saisimme Don Carlosin karkotetuksi. Mutta Genellä on oma tapansa suorittaa asioita."

Seuraavana päivänä Stillwell ja Alfred päättivät ratsastaa Don Carlosin maatilalle ottaen Madelinen ja Florencen mukaansa sekä sitten tulomatkalla pysähtyä Alfredin karjatalolle. He lähtivät matkaan viileässä aamunsarastuksessa ja kolmen tunnin ratsastuksen jälkeen, kun aurinko alkoi tulla kirkkaaksi, tulivat he mesquitelehtoon, joka ympäröi karja-aitauksia ja latoja sekä muutamia matalia rakennuksia. Taloon päästiin laajan pihan kautta, joka oli paljas, kivinen ja kovaksi tallattu. Pitkän kuistin edustalla oli hevosenvaljaita ja juottokaukalolta. Useita tomuisia ja väsyneitä hevosia seisoi pää roikkuen ja ohjakset alhaalla. Kosteat kyljet todistivat matkan juuri päättyneen.

"No mikä hiton onni, Al! Ellei tuossa ole Pat Hawen hevonen, syön minä sen", huudahti Stillwell.

"Mitä Pat haluaa täältä?" murisi Alfred.

Ei ketään ollut näkyvissä, mutta Madeline kuuli kovia ääniä. Stillwell astui alas hevosen selästä ja astuskeli mahtavasti ovelle. Alfred hyppäsi hevoseltaan, auttoi Florencea ja Madelinea alas, pyysi heitä odottamaan kuistilla ja seurasi Stillwelliä.

"Minä vihaan näitä sekarotuisten paikkoja", sanoi Florence irvistäen. "Ne ovat salaperäisiä ja värisyttäviä. Tarkkaahan nytkin! Tuolla nousee mustaihoisia, helmisilmäisiä, kevytkenkäisiä sekarotuisia suoraan maasta! Joka ovelle, ikkunaan ja loukkoon tulee rumat kasvot."

"Talo muistuttaa suurta latoa. En pidä kovinkaan suuressa arvossa tätä taloa. Florence, eikö Don Carlosin musta hevonen ole tuolla aitauksessa?"

"Varmasti. Sitten on Don vielä täällä. Toivon, ettemme olisi kiirehtineet niin kovasti tuloamme. Noin, tuo ei kuulosta rohkaisevalta."

Käytävästä kuului kannusten kilinää, saappaiden astuntaa ja miesten kovia ääniä. Madeline huomasi Alfredin nopean äänensävyn. "Me lähdemme sitten takaisin kotiin", sanoi veli. Vastaus oli: "Ei!" Madeline tunsi Stewartin äänen, ja hän suoristui nopeasti. "En halua tavata heitä täällä", jatkoi Alfred. "Ulkona tai sisällä, heidän on oltava mukana!" vastasi Stewart terävästi.

"Kuulehan Al", kaikui Stillwellin ääni. "Nyt kun olemme tulleet tänne tyttöjen kanssa, sinä annat Stewartin toimia."

Sitten asteli joukko miehiä sikin sokin kuistille. Stewart oli johdossa synkkäotsaisena ja uhkaavana. Nels pysytteli aivan hänen likellään ja Madelinen nopea katse näki, että Nelsissä oli tapahtunut jokin muutos. Irvistelevä, loistavasilmäinen Don Carlos tuli toimien ulos laihan ja teräväpiirteisen miehen sivulla, jolla oli hopeinen kilpi. Tämä oli epäilemättä Pat Hawe. Taustalla Stillwellin ja Alfredin takana oli Nick Steele.

"Neiti Hammond, olen pahoillani että tulitte", sanoi Stewart muitta mutkitta. "Me olemme täällä aika liemessä. Olen vaatinut, että te ja Flo olisitte lähellä meitä. Minä selitän asian myöhemmin. Ellette voi tukkia korvianne, älkää välittäkö raa'asta puheesta." Hän kääntyi takanaan olevien miesten puoleen: "Nick, ota Booly, mene takaisin Montyn ja poikien luo. Tuokaa ulos nuo tavarat! Kaikki tyynni. Kiiruhda nyt!"

Stillwell ja Alfred erosivat joukosta asettuakseen Madelinen ja Florencen eteen. Pat Hawe nojasi ovenpieltä vasten ja vilkaisi röyhkeästi Madelineen ja sitten Florenceen. Don Carlos tunkeutui eteenpäin. Miehellä oli tiukat samettihousut, niissä syvä laskos ulkosaumassa, joka oli koristettu hopeanapeilla. Hänen vyötäisillään oli kangasvyö sekä nahkavyö ripsutettuine pistoolikoteloineen, josta pisti esiin helmikoristeinen ase. Hänen tummilla kasvoillaan oli pinnan alla lankoja muistuttavia tummia viivoja. Hänen pienet silmänsä olivat ulkonevat ja kimaltelevat. Madelinesta hänen kasvonsa näyttivät rohkealta, somalta naamiolta, jonka läpi silmät ilmaisivat miehen huonon luonteen.

Hän kumarsi syvään ja huolellisesti. Hänen hymynsä paljasti loistavat hampaat ja tehosti hänen silmiensä loistoa. Hän levitti kätensä hitaasti ja anteeksipyytäen.

"Señoritas, pyydän tuhannesti anteeksi", sanoi hän. "Don Carlosin ystävällinen vieraanvaraisuus on mennyt hänen talonsa mukana."

Stewart astui eteenpäin ja huusi työntäen Don Carlosin sivulle:

"Väistykää syrjään siitä!"

Miesjoukko peräytyi raskaiden saappaiden töminää. Cowboyta näkyi horjuvan ulos käytävästä mukanaan pitkiä laatikoita. Nämä he asettivat vieri viereen kuistin lattialle.

"Nyt, Hawe, me jatkamme asiaamme", sanoi Stewart. "Sinä näet nämä laatikot, eikö niin?"

"Luulen näkeväni hyvän joukon tavaraa täällä ympärilläni", vastasi Hawe tarkoittavasti.

"No aiotko avata nämä laatikot, kun minä käsken?"

"En", sanoi Hawe. "Minun asemassani ei sovi koskea tavaraan, joka on tullut pikatavarana ja joka on katsottu tavalliseksi tavaraksi."

"Sinä sanot itseäsi sheriffiksi!" huudahti Stewart halveksivasti.

"Ehkä saat pian kuulla sen", vastasi Hawe yrmeästi.

"Minä avaan ne. Tänne yksi pojista, lyökää pois näiden laatikoiden päät", määräsi Stewart. "Ei, et sinä, Monty. Sinä käytät silmiäsi. Booly käytelköön kirvestä. Joutukaa nyt!"

Monty Price oli hypähtänyt joukosta keskelle kuistia. Tapa, jolla hän väisti Boolya ja katseli vaqueroja, ei ollut ystävällisyyden tai luottamuksen merkki.

"Stewart, sinä olet vietävän väärässä murtaessasi laatikot auki. Se on lainvastaista", väitti Hawe koettaen tulla väliin.

Stewart tyrkkäsi hänet takaisin. Sitten Don Carlos, jota laatikoitten ilmestyminen oli tyrmistänyt, tuli toimeliaaksi puheessaan ja liikkeissään. Stewart tyrkkäsi hänetkin pois. Meksikolaisen kiihtymys kasvoi. Hän viittilöi rajusti, hän huudahteli kimeästi espanjaksi. Kun kannet kuitenkin väännettiin auki ja täytteet reväistiin auki, muuttui hän jäykäksi ja hiljaiseksi. Madeline kurottautui pystyyn Stillwellin takana ja näki, että laatikot olivat täynnä aseita ja ammuksia.

"Sillä tavoin, Hawe! Mitä sanoinkaan sinulle?" kysyi Stewart. "Minä tulin tänne ottamaan huostaani tämän karjatalon. Löysin nämä laatikot kätkettynä käyttämättömään huoneeseen. Minä epäilin, mitä ne olivat. Salakuljetustavaraa!"

"No, otaksutaan, että ne ovat! En huomaa mitään aihetta sellaiseen tulimmaiseen hoppuun, mikä sinulla on. Stewart, luulen että uusi hommasi on mennyt päähäsi ja että haluat näytellä suurta ennen pitkää…"

"Hawe, jätä sikseen tuollaiset puheet", keskeytti Stewart. "Sinä olet kerran ennenkin käynyt liian rohkeaksi suustasi! No, nyt minun otaksutaan neuvottelevan lainpalvelijan kanssa. Tahdotko ottaa huostaasi nämä salakuljetustavarat?"

"Kuulehan, sinä teeskentelet yhä suurta ja mahtavaa", vastasi Hawe. "Mihin sinä tähtäät?"

Stewart mutisi kirouksen. Hän astui nopeita harppauksia kuistin poikki ja ojensi kätensä Stillwelliä kohti kuin ilmaistakseen järjellisen ratkaisun toivottomuuden. Hän katsoi Madelineen silmäyksellä, joka ilmaisi hänen pahoittelunsa siitä, ettei voinut ohjata tilannetta tytön mieliksi. Kun hän pyörähti ympäri, tuli hän kasvot vastatusten Nelsin kanssa, joka oli pujahtanut joukosta esiin.

Madeline luki vakavan ajatuksen silmien teräksensinisestä leimahduksesta. Pieni kädenliike sai Monty Pricen tulemaan hypäten esiin. Sitten Nels ja Monty asettuivat vierekkäin Stewartin taakse. Se oli harkittu teko Madelinenkin mielestä, niin kauhistava, ettei siitä voinut erehtyä. Pat Hawen kasvot saivat ruman ilmeen, hänen silmissään oli punertava välke. Don Carlosin kalpeat kasvot ja äärimmäinen hermostuneisuus näkyivät selvästi. Cowboyt väistyivät vaquerojen luota, samoin pronssinväriset parrakkaat ratsumiehet, jotka ilmeisesti olivat Hawen apulaisia.

"Minä tähtään tähän", sanoi Stewart hitaasti ja purevasti. "Tässä on sotakieltotavaraa! Hawe, ymmärrätkö sen? Aseita ja ammuksia kapinallisille rajan toiselle puolen! Minä vaadin sinua virkamiehenä takavarikoimaan nämä tavarat ja pidättämään salakuljettajan — Don Carlosin."

Stewartin sanat jouduttivat hälinän syntymistä Don Carlosin ja hänen seuralaistensa keskuudessa ja he tungeskelivat rajusti sheriffin ympärillä. Näkyi puristettujen käsien heristystä ja kuului meksikolaisäänien kimeätä papattavaa sekasotkua. Don Carlosin ympärillä oleva joukko kävi äänekkäämmäksi ja tiheämmäksi, kun siihen tuli lisäksi aseistettuja vaqueroja, paljasjalkaisia tallipoikia, tomusaappaisia karjamiehiä ja vaippaan verhoutuneita meksikolaisia — näitä viimeksimainittuja liukui äkkiä ovista, ikkunoista ja kaikkialta nurkista. Heistä syntyi kirjava seurakunta. Nauhoitetut, tupsutetut ja koristellut vaquerot olivat jyrkkänä vastakohtana paljassäärisille, sandaalijaikaisille pojille ja resuisille karjamiehille. Kimeät huudahdukset — ilmeisesti Don Carlosin — rauhoittivat vähän hälinää. Sitten saattoi kuulla Don Carlosin kääntyvän sheriffi Hawen puoleen ja kehoittavan häntä sekaisin englanniksi ja espanjaksi. Hän kielsi, hän vakuutti, hän vetosi, ja kaikki kävi nopeasti. Hän pudisteli mustaa tukkaansa, heilutti nyrkkejään ja polki lattiaa, hän pyöritteli silmiään, käänteli ohuita huuliaan sataan eri muotoon ja näytteli pulaan joutuneen suden tavoin muristen valkoisia hampaitaan.

Madelinesta näytti siltä, että Don Carlos kielsi tietävänsä laatikoista, ja lopuksi hän kielsi kaiken, paitsi että ne olivat siinä näkyvissä, ja väitti vääräksi todistukset siitä, että joku oli sekaantunut puolueettomuuden lakien rikkomiseen.

"Señor Stewart tappaa minun vaqueroni!" huusi Don Carlos. "Hänet täytyy pidättää! Señor Stewart paha mies! Hän tappaa minun vaqueroni!"

"Kuuletteko?" ulvoi Hawe. "Don on saanut sinut kiinni pikku hommastasi El Cajonissa viime syksynä."

Huuto puhkesi mylvinäksi. Hawe alkoi pudistaa sormeaan Stewartin kasvojen edessä ja huutaa käheästi. Sitten liukui nuori solakka vaquero, nopea kuin intiaani, Hawen kohotetun käsivarren alle. Mikä olikaan hänen tarkoituksensa, oli hän liian hidas pannakseen sen täytäntöön. Stewart syöksyi esiin, iski vaqueroa ja lennätti hänet pois kuistilta. Kun hän kaatui, välähti tikari ja vieri helisten kivien yli. Mies putosi raskaasti eikä liikkunut. Samalla halveksimista osoittavalla tavalla Stewart työnsi Hawen pois kuistilta ja sitten Don Carlosin, joka putosi raskaasti maahan. Sitten joukkio peräytyi Stewartin tieltä, kunnes kaikki olivat alhaalla pihalla.

Jalkojen laahustava käynti lakkasi, samoin kannusten kilinä ja huutaminen. Nels ja Monty, joihin nyt oli liittynyt Nick Steele, olivat kuin Stewartin varjoja ja seurasivat häntä. Stewart viittasi heitä menemään takaisin ja astui alas pihalle. Hän oli rohkea, mutta mikä vaikutti Madelineen voimakkaasti, oli hänen suurenmoinen halveksiva ilmeensä. Hän tunsi ilmeisesti niiden miesten luonteen, joiden kanssa oli tekemisissä.

Don Carlos nousi asettuen Stewartia vastapäätä. Pitkällään oleva vaquero liikahti ja ähkyi, mutta ei noussut.

"Sinun ei tarvitse papattaa espanjaa minulle", sanoi Stewart. "Sinä osaat puhua Amerikan kieltä ja sinä ymmärrät sitä. Jos rupeat rähisemään täällä, tehdään sinusta ja sekarotuisistasi puhdasta. Sinun on jätettävä tämä karjatalo. Voit viedä karjan, joukkosi ja kampsusi toiseen aitaukseen. Siellä on syötävää myöskin. Satuloi hevosesi ja lähde matkaan. Don Carlos, minä menettelen kanssasi paremmin kuin suorasti. Sinä valehtelet tässä ase- ja patruunalaatikkoasiassa. Sinä rikot maan lakeja minun huostassani olevalla maatilalla. Jos antaisin salakuljetuksen jatkua täällä, joutuisin itse selkkauksiin. Nyt sinä menet pois karjatalolta. Jollet tee sitä, on minulla Yhdysvaltain ratsuväki täällä kuudessa tunnissa ja lyön vetoa, että he saavat sen, mitä minun cowboyni jättävät sinusta jäljelle."

Don Carlos oli joko mainio näyttelijä tai sitten hänet pelästytti viittaus sotajoukkoihin.

"Kyllä, señor!" huudahti hän ja sitten hän kääntyi ja kutsui miehiään. He kiiruhtivat hänen jälkeensä ja menivät vilauksessa jättäen Hawen tovereineen jälkeensä.

Hawe sylkäisi pilkallisesti tupakkamällin suustaan ja kiroili "jänistäviä sekarotuisia". Hän vilkutti punaisella silmällään miettivästi Stewartiin.

"Kun olet niin helkatin halukas saamaan kaiken haltuusi, luulen että sinä koetat ajaa minutkin karjatalosta pois?"

"Jos sen teen, Pat, on sinun lähdettävä pois", vastasi Stewart. "Juuri nyt minä kehoitan kohteliaasti sinua ja apulaissheriffejäsi lähtemään."

"Me menemme, mutta me tulemme takaisin jonakin päivänä. Ja kun palaamme, panemme sinut rautoihin."

"Hawe, jos aiot niin paljon pahaa minulle, niin tule tänne aitaukseen ja tapelkaamme asia selväksi."

"Minä olen virkamies enkä tappele lakiheittojen ja muiden sellaisten kanssa, paitsi kun minun on toimitettava pidätys."

"Virkamies! Sinä olet kauntin häpeä. Jos yleensä aiot saada minut rautoihin, on sinun vietävä minut johonkin näkymättömään paikkaan, ammuttava minut ja sitten vannottava, että tapoit minut itsepuolustukseksi. Ei olisi ensimmäinen kerta kun tekisit sen tempun."

"Hohoo!" nauroi Hawe halveksivasti.

Sitten hän lähti hevosia kohti.

Stewartin pitkä käsivarsi syöksyi esiin, hänen kätensä läjähti Hawen olkapäätä vasten pyörittäen miestä ympäri kuten hyrrää.

"Sinä lähdet, Pat! Mutta ennen lähtöäsi sinä selität pelisi tai saat nähdä", sanoi Stewart. "Sinä olet nyt tekemisissä minun kanssani, mies miestä vastaan. Puhu suusi puhtaaksi nyt ja osoita, ettet ole se pelkuri, jona minä aina olen pitänyt sinua. Olen vaatinut sinua näyttämään korttisi."

Pat Hawen kasvot muuttuivat purppuraisiksi.

"Sinä voit lyödä vetoa, että minä vielä näytän sinulle", huudahti hän käheästi. "Sinä olet vain kurja lehmänpistäjä. Sinulla ei ollut milloinkaan dollariakaan tai mitään säädyllistä työtä ennen kuin jouduit tekemisiin tuon Hammondin naisen kanssa…"

Stewartin käsi heilahti ja läjähti Hawen kasvoihin. Sheriffin pää nytkähti taaksepäin, hänen sombreronsa putosi maahan. Kun hän kumartui tavoittamaan sitä, hänen kätensä vapisi, hänen koko ruumiinsa vapisi.

Monty Price hypähti eteenpäin ja kyyristyi. Stewart näytti jäykältä:

"Sano neiti Hammond, jos on syytä käyttää hänen nimeään."

"Minä sanoin, että olit kurja, juovuksissa oleva lehmänpistäjä, niin kelvoton, hitto vieköön, kuin kuka tahansa kurjimus."

Hänen puheensa näytti olevan osoitettu Stewartille, vaikka hän katsoi Monty Priceen. "Tiedän, että sinä nutistit sen vaqueron viime syksynä. Ja kun saan selvän asiastani, otan minä sinut kiinni."

"Se on kaikki aivan paikallaan, Hawe. Sinä voit sanoa minua miksi haluat ja voit ottaa kiinni minut milloin mielit", vastasi Stewart. "Mutta sinä tulet joutumaan huonoihin väleihin kanssani. Sinä olet nyt huonoissa väleissä Montyn ja Nelsin kanssa. Pian joudut kommelluksiin kaikkien cowboyden kanssa ja karjanomistajien kanssa myöskin. Jollet saa järkeä päähäsi… No, kuulehan nyt. Sinä tiesit mitä näissä laatikoissa oli. Sinä tiedät, että Don Carlos kuljettaa salaa aseita ja ammuksia rajan poikki. Sinä tiedät, että hän on yhtä poikaa kapinallisten kanssa. Sinä olet pitänyt kaihtimia silmilläsi, ja se on ollut sinun etusi mukaista. Salli minun antaa pieni neuvo: lähde tiehesi nyt ja mitä vähemmän näemme sievää naamaasi, sitä enemmän pidämme sinusta!"

Kiroten ja kalpeana kasvoiltaan kiipesi Hawe hevosen selkään. Hänen toverinsa seurasivat perässä. Näytti siltä, että sheriffi taisteli muunkin kanssa kuin pelon ja vihan. Hänellä oli vastustamaton halu singota lisää parjauksia ja uhkauksia Stewartia vastaan, mutta hän oli sanaton. Hän kannusti hevostaan, ja kun se korskui ja hyppi, kääntyi hän satulassaan heristäen nyrkkiään. Hänen toverinsa kulkivat edellä ja he katosivat portista.

Kun Madeline ja Florence myöhemmin päivällä lähtivät Alfredin ja Stillwellin seuraamina Don Carlosin karjatalolta, ei se tapahtunut ollenkaan liian aikaisin Madelinelle. Meksikolaisen kodin sisäpuoli oli vielä epämiellyttävämpi ja kolkompi kuin ulkopuoli. Eteissalit olivat pimeitä, huoneet suuren suuria, tyhjiä ja homeisia. Niissä oli hiljaisuuden, yksinäisyyden ja salaperäisyyden leima.

Alfredin karjatalo, johon seurue pysähtyi pitämään yötä, oli kuvankauniilla paikalla, pieni ja miellyttävä, leirintapainen ja Madelinesta aivan suloinen.

Päivän pitkät ratsastusmatkat ja mieltä kiihottavat tapaukset olivat väsyttäneet häntä. Hän lepäsi sillä aikaa kun Florence ja miehet hankkivat illallista. Aterian aikana lausui Stillwell tyytyväisyytensä siitä, että oli päästy eroon vaqueroista. Ja tavallisessa optimismissaan hän uskoi, että oli nähnyt viimeisen kerran heidät. Alfredkin katseli suotuisalta kannalta päivän tapauksia. Kuitenkaan ei Madelinelta jäänyt huomaamatta, että Florence näytti rauhalliselta ja ajattelevaiselta. Madeline ihmetteli hieman, miksi. Hän muisti, että Stewart oli halunnut tulla heidän mukaansa tai määrätä muutamia cowboyta saattamaan heitä, mutta Alfred oli naurahtanut ajatukselle eikä tahtonut tietää mitään semmoisesta.

Illallisen jälkeen Alfred otti puheeksi, mitä hän halusi tehdä kotinsa parantamiseksi ennen kuin hän ja Florence menisivät naimisiin.

Sitten he vetäytyivät kaikki pois aikaisin. Madelinen syvää uinailua häiritsi tömistys seinään.

"Nouskaa ylös! Heittäkää vähän vaatteita päällenne ja tulkaa ulos!"

Ääni oli Alfredin.

"Mikä on hätänä?" kysyi Florence soluessaan pois vuoteelta.

"Onko jokin hullusti?" lisäsi Madeline nousten istumaan.

Huone oli pikimusta, mutta heikko kajastus näytti joskus osoittavan ikkunan paikan.

"Oh, eipä juuri mikään", vastasi Alfred. "Don Carlosin karjatalo vain nousee savuna ilmaan."

"Tulta!" huudahti Florence terävästi. "Joutukaa ulos. Majesty, nyt sinun ei tarvitse repiä alas tuota adoberöykkiötä, niin kuin uhkasit. En luule että yksikään seinä pysyy pystyssä."

"No, olen iloinen siitä", sanoi Madeline. "Tuli puhdistaa täällä ilmakehän ja säästää minulta kustannuksia. Hui, tuo kammottava karjatalo on koskenut hermoihini! Florence, luulen että olet anastanut itsellesi osan ratsastuspuvustani. Eikö Alfredilla ole kynttilöitä?"

Florence auttoi Madelinea pukeutumaan. Sitten he kompastelivat kiireissään tuolien yli ja tulivat kuistille.

Lännessä, alhaalla taivaanrannalla, näki Madeline liehuvia punaisia liekkejä ja tuulentuivertamia savupatsaita. Stillwell näytti hämmästyneeltä.

"Al, minä luulen että ammukset lentävät ilmaan", sanoi hän. "Niitä oli kylliksi paljon lennättämään talon tiehensä."

"Bill, varmaankin cowboyt korjaavat sellaiset aineet talteen ensi töikseen", vastasi Alfred huolestuneena.

"Luulen niin. Mutta yhtä kaikki olen huolissani. Ehkäpä hakemiseen ei ole aikaa. Otaksutaanpa, että ruuti räjähtää, kun pojat ovat sitä hakemassa. Me saamme nähdä pian. Ellei räjähdys tule hetimiten, voimme olla varmoja, että pojat ovat saaneet laatikot ulos."

Seuraavina hetkinä vallitsi tuskallinen hiljaisuus. Madeline tunsi ahdistuksen kurkussaan ja sydämensä nopean lyönnin. Vihdoin hän tunsi helpotusta, kun Stillwell selitti, että räjähdyksen vaaraa ei tarvinnut enää pelätä.

"Voitte varmasti luottaa Gene Stewartiin", lisäsi hän.

Yö sattui olemaan osittain pilvinen, kuu tuli näkyviin ja tuuli puhalsi vahvana. Tulen kirkkaus näytti himmentyvän. Se muistutti suuren suurta ilovalkeata, jota verhosi jokin suuri peite, minkä läpi erilaiset tulikielekkeet tunkeutuivat. Nämä liekkikaistaleet lennähtivät ylös kiemurrellen tuulessa ja haihtuivat sitten. Tuli hetki, jolloin mustempi varjo levisi liekkien yli ja hävitti ne. Yö verhosi näyttämön. Kuu pilkisti kaarevana, keltaisena reunana hajanaisten pilvien takaa. Kaiken todennäköisyyden mukaan oli tuli palanut loppuun. Mutta äkkiä näyttäytyi hieman valoa sieltä missä kaikki oli ollut sysimustaa. Se kasvoi ja tuli pitkäksi ja teräväksi. Se liikkui. Siinä oli eloa. Se lensi ylös. Sen väri lämpeni valkoisesta punaiseksi. Sitten sen vierestä purkautui liekki jälleen noustakseen suureksi vaihtelevaksi tulipatsaaksi, joka kiipesi korkeammalle ja korkeammalle. Äärettömiä suppilomaisia savuröykkiöitä, keltaisia, mustia ja valkoisia, kaikissa tulenvärinen vivahdus, nousi vinosti taivaalle ajautuen pois tuulen mukana.

"Luulenpa, ettemme voi laskea hyväksemme niitä kahtatuhatta tonnia alfalfaheinää niin kuin kuvittelimme", huomautti Stillwell.

"Tuo viimeinen purkaus johtui palavasta heinästä", sanoi Madeline. "Minä en sure karjataloa. Mutta on vahinko menettää sellainen määrä hyvää karjanrehua."

"Se on menetetty, siinä ei ole epäilemistä. Tuli sammuu yhtä nopeasti kuin leimahtaakin. No, toivon ettei kukaan pojista pannut itseään vaaraan pelastaakseen satulan tai peitteen. Montyhan on hitonmoinen juoksemaan kujanjuoksua tulessa. Hän on kuin hevonen, joka juuri on vedetty ulos palavasta tallista ja joka juoksee takaisin ihan hulluna. Noin! Se riutuu nyt. Luulenpa, että voimme kaikki hyvällä syyllä lähteä takaisin sisään. Kello on vasta kolme."

"Ihmettelen vain sitä, mistä tuli sai alkunsa", huomautti Alfred. "Jonkun huolimattoman cowboyn savuke, lyönpä vetoa."

Stillwell nauroi:

"Sinä olet luottavainen toveri. Minä hieman epäilen savuketta. Mutta jos se oli savuke, kuului se vaquerolle eikä pudonnut vahingossa."

"No, ethän tarkoita, että Don Carlos poltti karjatalon?" huudahti Alfred.

Taas vanha karjanhoitaja nauroi.

"Tietysti Don Carlos sytytti tulen", puuttui puheeseen Florence innokkaasti. "Al, vaikka eläisit sata vuotta, et opi ikinä sitä, että sekarotuiset ovat petollisia. Tiedän, että Gene Stewart epäili jotakin salakähmäisyyttä."

"Tulkaa, mennään takaisin sisälle. Joku ratsastaa aamulla varhain tuonne ja kertoo meille, miten asiat ovat."

Madeline heräsi aikaisin, mutta ei niin aikaisin kuin toiset. Stillwell ei ollut rakastettavalla tuulella, hän katsoi yhtä mittaa kelloonsa ja murisi, koska cowboyt olivat niin hitaita tulemaan uutisineen. Hän hotkaisi aamiaisensa ja ravasi kuistia ylös ja alas. Madeline huomasi, että Alfred tuli levottomaksi. Vihdoin hän lähti pöydästä.

"He menevät Don Carlosin karjatalolle ja antavat meidän ratsastaa yksin kotiin", huomautti Florence.

"Onko sinulla jotakin sitä vastaan?" kysyi Madeline.

"Ei, eipä juuri. Meillä on maan nopeimmat hevoset. Ei, minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta en halua ollenkaan tilannetta, josta Gene Stewart ajattelee…"

Florence lopetti vältellen. Madeline ei tahtonut saada asiaa selville, vaikka hänellä oli jonkinlaisia pahoja aavistuksia. Stillwell tallusti sisälle tärisyttäen lattiaa suurilla saappaillaan. Alfred seurasi häntä tuoden kaukoputken.

"Ei yhtään hevosta näkyvissä", valitti Stillwell. "Jokin on vinossa. Neiti Majesty, teidän ja Flon on varmaan paras lähteä kotimatkalle. Me voimme soittaa kotiin ja pitää huolta, että pojat tietävät tulostanne."

Alfred seisoi ovella ja tarkasteli kaukoputkellaan harmaata laaksoa.

"Bill, minä näen laumaan kuuluvia hevosia tai nautakarjaa. En voi erottaa kumpia ne ovat. Luulen että meidän olisi parasta kiiruhtaa sinne."

Kumpikin riensi ulos ja sill'aikaa kun hevoset tuotiin esiin ja satuloitiin panivat Madeline ja Florence aamiaisastiat pois ja varustautuivat nopeasti kannuksilla, sombreroilla ja käsineillä.

"Täällä ovat hevoset valmiina", huusi Alfred. "Flo, tämä musta meksikolainen hevonen on mainio."

Tytöt tulivat ulos hyvissä ajoin kuullakseen Stillwellin hyvästit, kun hän astui hevosen selkään ja kannusti. Alfred teki kaiken voitavansa auttaakseen Madelinea ja Florencea hevosen selkään ja ponnahti sitten itsekin ratsaille.

"Luullakseni kaikki on hyvin", sanoi hän hieman epäröiden. "Teidän ei pidä mennä Don Carlosin alueelle. On vain muutamia maileja kotiin."

"Tosiaankin on kaikki hyvin. Me osaamme ratsastaa — emmekö osaakin?" vastasi Forence. "Parempi että pidätte huolta itsestänne."

Alfred kannusti hevostaan ja ratsasti pois.

"Kunhan Bill vain ei unohtaisi soittaa!" huudahti Florence. "Sanonpa, että hän ja Al ovat tosiaan pahanpäiväisesti säikähtyneitä."

Florence laskeutui hevosen selästä ja meni sisälle. Hän jätti oven auki. Madelinen oli vaikea hillitä Majestyä. Madelinea kummastutti, että Florence viipyi kauan sisällä. Vihdoin tuli hän ulos kasvot vakavina ja huulet tiukassa.

"En voinut saada ketään puhelimeen. Ei vastausta. Koetin tusinan kertaa."

"Mitä, Florence!" Madeline oli huolissaan.

"Johdin on katkaistu", sanoi Florence. "En pidä tästä vähääkään. Tässä olen saanut jotakin 'kuvitellakseni', niinkuin Bill sanoo."

Hän mietti hetken ja kiiruhti sitten sisälle palatakseen mukanaan kaukoputki, jota Alfred oli käyttänyt. Hän tarkasteli laaksoa etenkin Madelinen karjatalolle päin. Talon kätkivät matalat, epätasaiset harjanteet.

"Ainakaan ei kukaan voi tuollapäin nähdä meidän lähtevän täältä", mietiskeli hän. "Harjanteilla on mesquitea."

"Florence, mitä — mitä sinä odotat?" kysyi Madeline hermostuneesti.

"En tiedä. Sekarotuisista ei voi koskaan sanoa mitään. Toivon etteivät Bill ja Al olisi lähteneet luotamme. Kuitenkaan he eivät olisi voineet auttaa meitä, jos tulisi kysymykseen takaa-ajo. Me juoksisimme suoraan pois heidän luotaan. Sitä paitsi he ampuisivat. Olenpa tyytyväinen, että olemme saaneet kotiinmenohomman omiin käsiimme. Emme uskalla seurata Alia Don Carlosin karjatalolle päin. Siellä koituu ikävyyksiä. Muuta neuvoa ei siis ole kuin lähteä kotimatkalle. Tule, lähdetään ratsastamaan."

Tiheä mesquitekasvillisuus peitti ensimmäisen harjanteen huipun ja tie kulki sen halki. Florence ajoi varovasti ja heti kun saattoi nähdä huipun yli käytti hän kaukoputkeaan. Sitten hän jatkoi matkaansa. Madeline seurasi kintereillä.

Kun noustiin kolmannelle harjanteelle oli Florence vieläkin varovaisempi. Ennen kuin hän ehti tämän harjanteen huipulle, astui hän hevosen selästä, kietoi ohjakset puunoksan ympärille ja viitaten Madelinea odottamaan hiipi eteenpäin pois näkyvistä. Madeline odotti levottomasti kuunnellen ja tarkaten. Mutta varmaa oli, ettei hän voinut nähdä mitään levottomuutta aiheuttavaa. Aurinko paistoi jo kuumasti, aamutuuli kahisutti ohutta mesquitelehvästöä, pitkäpyrstöinen, julmanokkainen ruskea lintu liihotti niin likeltä, että hän olisi voinut koskettaa sitä piiskallaan. Mutta hän oli vain epäselvästi tietoinen näistä asioista. Yht'äkkiä Majestyn korvat olivat suoraan pystyssä. Sitten näyttäytyivät polun käänteessä Florencen kasvot omituisen valkoisina.

"S-s-sh!" kuiskasi Florence pitäen sormeaan varoittaen ylhäällä. Hän ehti hevosen luo ja hyväili sitä rauhoittaakseen. "Nyt asia on selvillä", jatkoi hän. "Joukko vaqueroja piileskelee mesquitessa harjanteen yläpuolella! He eivät ole vielä nähneet eivätkä kuulleet meitä. Olisi paras ratsastaa eteenpäin, poiketa tieltä ja ehtiä ennen heitä karjatalolle. Madeline, sinä olet kalpea! Älä pyörry!"

"En pyörry. Mutta älä pelottele minua. Uhkaako vaara? Mitä meidän pitää tehdä?"

"Ei ole vaaraa", jatkoi Florence kuiskaten. "Asiat ovat käyneet aivan kuin Gene Stewart sanoi. Meidän olisi — Alin olisi pitänyt kuunnella. Luulen — pelkään, että Gene tiesi!"

"Tiesi mitä?" kysyi Madeline.

"Älä välitä siitä nyt! Kuule. Emme uskalla lähteä takaisin. Me menemme eteenpäin. Minulla on muuan suunnitelma petkuttaakseni sitä irvistelevää Don Carlosta. Astu alas, Madeline — joudu!"

Madeline astui alas satulasta.

"Anna minulle valkoinen villatakkisi. Ota se pois — ja tuo valkoinen hattu! Kiiruhda."

"Florence, mitä sinä tarkoitat?" huudahti Madeline.

"Ei niin äänekkäästi", kuiskasi toinen. Hänen harmaat silmänsä välähtivät. Hän oli ottanut päältään sombreronsa ja takin, jotka hän ojensi Madelinelle. "Tässä. Ota nämä. Anna minulle omasi. Nouse sitten mustan hevosen selkään. Minä ratsastan Majestyllä. Nyt ei puhelemiseen ole aikaa."

"Mutta miksi — mitä tahdot…? Ah! Sinä aiot saada vaquerot pitämään itseäsi minuna!"

"Olet arvannut oikein. Tahdotko…!"

"En anna tehdä mitään sellaista", vastasi Madeline.

Silloin Florencen kasvot muuttuivat ja saivat kovan, jäykän ilmeen, joka on luonteenomainen cowboyeille. Madeline oli huomannut välähdyksiä tästä ilmeestä Alfredin kasvoilla, samoin Stewartin ja Stillwellin kasvoilla aina. Se oli rautaa ja tulta, muuttumatonta, hillitsemätöntä tahtoa. Rajuuttakin oli siinä nopeassa liikkeessä, jolla Florence pakotti Madelinen muuttamaan varusteitaan.

"Se olisi ollut minunkin ajatukseni, vaikka Stewart ei olisi käskenyt minua tekemään siten", sanoi Florence. "Don Carlos tavoittelee sinua. Hän ei väijyisi ketään muuta. Hän ei tapa cowboyeja näinä päivinä. Hän haluaa sinua jostakin syystä. Siten ajatteli Gene ja nyt minä uskon häntä. No, me saamme siitä selvän viidessä minuutissa. Sinä ratsastat mustalla, minä ratsastan Majestyllä. Me hiivimme heidän ohitseen pensaikon läpi, näkymättömiin ja kuulumattomiin, kunnes voimme murtautua avoimelle paikalle. Sitten me erkanemme. Sinä menet suoraa päätä karjataloon. Minä kiiruhdan laaksoon, missä Gene sanoi cowboyden olevan karjoineen. Vaquerot pitävät minua sinuna. He tuntevat nuo valkoiset vaatekappaleet, joita sinä pidät. He ajavat takaa minua. Mutta he eivät pääse milloinkaan lähelle minua. Ja sinä olet nopean hevosen selässä. Mutta sinua ei ajeta takaa. Minä uskallan kaikki sen otaksuman varaan. Luota minuun, Madeline. Tämä on varmin keino pettää Don Carlosia."

Madeline tunsi suostuvansa enemmän pakosta kuin omasta halustaan. Hän nousi mustan hevosen selkään ja tarttui ohjaksiin. Florence lähti toiseen suuntaan ja meni mesquiten läpi. Madeline etsi hiekkaisia maatäpliä ja puiden välisiä avonaisia käytäviä ja varoi huolellisesti taittamasta oksaakaan. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan. Tämä ehkä puolen mailin kierros vei Madelinen paikalle, mistä hän saattoi nähdä avoimen kentän, karjatalon vain muutaman mailin päässä ja karjalauman. Hän ei ollut menettänyt rohkeuttaan, mutta varmaa oli, että nuo tutut näyt huojensivat jonkin verran mieltä. Pian Madeline näki pensaikon reunan, harmaaksi vaalenneen ruohon ja tasaisen maan.

Florence odotti aukeamalla matalien puiden välissä. Hän katsahti Madelineen kirkkain silmin.

"Kaikki on ohi paitsi ratsastus! Se tulee varmaan helpoksi. Kiireesti matkaan nyt ja pysy kylmäverisenä!"

Kun Florence käänsi tulisen päistärikön ja huudahti sen korvaan, näytti Madeline käyvän veltoksi ja avuttomaksi. Suuri hevonen rupesi juoksemaan tömistäen. Tämä toi mieleen Bonitan, liehuvan, tumman tukan ja villin yöllisen ratsastuksen. Florencen hiukset aaltoilivat tuulessa ja loistivat kullalta auringonvalossa.

Hevonen halusi juosta ja se oli nopea. Madeline hellitti ohjaksia, laski ne valloilleen hevosen kaulalle. Eläin meni ryskyen pienten mesquite-tiheikköjen läpi ja harppasi halkeamien sekä vesiperäisten paikkojen yli. Madeline kuulosteli jäljessään kajahtelevien kavioiden töminää. Hän katsahti vasten tahtoaan taaksensa. Noin mailin mittaisella harmaalla lakeudella ei ollut yhtään hevosta, miestä eikä mitään elävää olentoa. Hän kääntyi katsoakseen taaksensa toiselle puolelle, alas laakson rinnettä.

Sieltä avautuva näky — Florence ratsastaen Majestyllä ja koettaen mutkia tehden paeta kokonaista vaquero-joukkoa — sai Madelinen posket vaalenemaan ja sai hänet tarttumaan kauhuissaan satulannuppiin. Madeline näki erään vaqueron tulevan lähemmäksi heiluttaen lassoaan päänsä ympäri, mutta hän ei ollut kyllin lähellä heittääkseen sen. Toinen vaquero kiiti poikittain toisen eteen. Sitten, Madelinen läähättäessä äänettömässä odotuksessaan, päistärikkö käännähti sivulle väistääkseen hyökkäyksen. Välimatka kasvoi Florencella ja takaa ajajilla.

Madelinen silmät peitti hämärä eikä siihen ollut syynä tuulen tuiverrus. Hän hieroi sen pois ja näki Florencen lentävänä pilkkuna epäselvän harson läpi. Uskalias tyttö!

Kun Madeline seuraavan kerran katsoi taakseen, oli Florence kaukana takaa-ajajiensa edellä ja miltei katoamassa matalan kummun taakse. Varmana Florencen turvallisuudesta Madeline ryhtyi ajattelemaan omaa kulkuaan ja mahdollisuuksia, jotka odottivat karjatalolla. Hän muisti epäonnistumisensa koettaessaan saada jonkun puhelimeen. Totta oli, että myrsky oli kerran katkaissut johtimen. Mutta hänellä oli vain vähän todellista toivoa siitä, että asia olisi siten tällä kertaa. Hän ratsasti eteenpäin pidättäen mustaa hevostaan karjataloa lähestyessään. Hän lähestyi sitä etelästä eikä tavallista polkua, joten hän tuli pitkin kummun rinnettä talon takaosaa kohti. Hän ei voinut huomata mitään erikoista.

Oli ehkä onneksi, että kiipeäminen rinnettä ylös hidastutti mustan vauhtia ja hän voi ohjata sitä. Se ei ollut enää vaikeasti pysäytettävissä. Mutta sillä hetkellä, jolloin hän laskeutui sen selästä, se hypähti ja ravasi pois. Rinteen reunalla, vastapäätä karja-aitauksia se pysähtyi, kohotti päätään ja nosti korvansa pystyyn. Sitten se päästi hirnunnan ja syöksyi polkua alas.

Madeline, jota tämä hirnuminen varoitti, koetti rohkaista itsensä uutta ja odottamatonta tilannetta varten. Mutta kun hän huomasi vieraan miesjoukon ratsastavan nopeasti alas rinnettä, tunsi hän pelkoa ja pakeni päistikkaa taloon.

Guerillajoukkio

Madeline telkesi oven ja paeten keittiöön neuvoi kauhistuneita palvelijoita sulkeutumaan huoneeseensa. Sitten hän juoksi omiin huoneisiinsa. Hänelle oli vain muutamien hetkien asia sulkea ja varustaa poikkipuilla raskaat ikkunaluukut. Mutta kun hän oli vielä kiinnittämässä viimeistä, kopisivat kaviot talon edustalla. Hän näki vilaukselta villejä, takkuisia hevosia ja rääsyisiä, tomuisia miehiä. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt näitä ratsastajia. Vaqueroissa oli siroutta ja tyylikkyyttä, he pitivät pitseistä, helyistä ja ripsuista, he varustivat hevosensa hopeoiduin koristein. Mutta ratsastajat, jotka nyt tömistivät ajotielle, olivat eriskummallisia, laihoja ja villejä. He olivat guerilloja, rosvojoukkiota, joka oli rasittanut rajaseutuja vallankumouksen alkamisesta asti. Toinen silmäys sai Madelinen vakuuttuneeksi siitä, etteivät he kaikki olleet meksikolaisia.

Lainsuojattomien näkeminen tuossa joukossa sai Madelinen käsittämään todellisen vaaransa. Hän muisti, mitä Stillwell oli kertonut hiljattain sattuneista rosvojen ryöstöretkistä pitkin Rio Grandea. Nuo kiertelevät joukot, jotka työskentelivät vallankumouksen kiihtymyksen vallitessa, näyttäytyivät siellä täällä syrjäisissä paikoissa ja olivat tiessään yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Useimmiten he halusivat rahaa ja aseita, mutta heillä oli tapana varastaa kaikkea ja suojattomat naiset olivat kärsineet heidän käsissään.

Madeline kokosi kiireesti arvopaperinsa ja melkoiset rahamäärät, jotka hänellä oli pulpetissaan, juoksi ulos, sulki ja lukitsi oven, kulki pation poikki talon toiselle puolelle ja lähti taas sisään koettaen päättää, mihin monista käyttämättömistä huoneista olisi paras piilottautua. Ja ennen kuin hän oli tehnyt päätöksensä, tuli hän viimeiseen huoneeseen. Juuri silloin jyskytys oveen sekä palvelijattarien kimeät huudot lisäsivät Madelinen levottomuutta.

Hän astui viimeiseen huoneeseen. Siinä ei ollut lukkoa eikä telkeä ovella. Mutta huone oli suuri ja pimeä ja oli puoleksi täynnä alfalfaheinäpaaluja. Luultavasti se oli talon turvallisin paikka, ainakin tarvittaisiin aikaa löytämään jokin, joka oli kätketty sinne. Madeline pudotti arvoesineensä hämärään nurkkaan ja peitti ne irtonaisilla heinillä. Kun tämä oli tehty, tunnusteli hän tiensä kapeata käytävää pitkin päällekkäin kasattujen paalujen välitse ja kyyristyi erääseen seinäkomeroon.

Tuntiessaan, että oli välttämätöntä toimia, Madeline vapisi ja oli melkein hengittämättä. Hänen ihonsa tuntui tiukalta ja kylmältä. Hänen rinnallaan oli paino, hänen suunsa oli kuiva ja hänellä oli omituinen halu nieleskellä. Kumeita ääniä kuului talon toiselta puolelta. Näiden äänien hiljaisina väliaikoina hän kuuli hiirien kitinän ja kahinan heinissä. Hiiri juoksi hänen kätensä yli.

Hän kuunteli, toivoi ja kuitenkin pelkäsi cowboydensa lähestyvän. Tulisi taistelu — verta — miehiä ehkä tapettaisiin. Mutta ehkä guerillat menisivät ajoissa välttääkseen yhteentörmäystä hänen miestensä kanssa. Hän toivoi sitä.

Odottaminen ja kuunteleminen lisäsi hänen jännitystään. Ei näyttänyt tapahtuvan mitään. Ja kuitenkin tuntui kuluvan kokonaisia tunteja hänen kyyristellessään. Oliko Florence saavutettu? Hän epäili sitä, hän tiesi, ettei se voinut olla totta. Siitä huolimatta oli epävarmuuden tuottama jännitys kiduttava.

Yht'äkkiä oven läimähdys täytti hänet pelolla. Jotkut guerillat olivat tulleet talon itäiseen sivustaan. Hän kuuli saappaiden laahustusta ja kannusten kilinää, ovien läiskyttämistä ja huoneiden tutkimista.

Madeline kadotti luottamuksen kätköpaikkaansa. Lisäksi hän huomasi mahdottomaksi yrittää onneaan koettamalla päästä pois. Ajatus, että roistot ottaisivat hänet kiinni tässä pimeässä huoneessa, täytti hänet kauhulla. Hänen täytyi päästä valoon. Hän nousi nopeasti ja meni ikkunan luo. Rautainen koukku antoi helposti perään ja toinen puolikas pysyi kiinni toisen auetessa muutamia tuumia. Hän katseli ulos vihreälle rinteelle, jota peitti kukat ja pensaat. Ei miestä eikä hevosta näkynyt. Hän luuli olevansa varmemmin piilossa ulkona tiheikössä kuin talossa. Hyppäys ikkunasta olisi hänelle helppo.

Hän vetäisi puolikasta. Se ei liikahtanut. Se oli tarttunut alapuoleltaan kiinni. Vaikka hän veti kaikin voimin oli se turhaa. Luopuessaan yrityksestään kämmenet kuumina ja haavoittuneina hän kuuli miesten lähestyvän. Pelko, viha ja voimattomuus taistelivat ylivallasta ja saivat hänet epätoivoon. Hän oli nyt yksin ja hänen täytyi luottaa omaan itseensä. Ja kun hän jännitti jokaisen lihaksensa ja kuuli miesten ääniä ja hätäisen etsiskelyn melua, sai hän äkkiä varmuuden siitä, että he ajoivat häntä takaa. Hän tiesi sen. Hän ei ihmetellyt sitä. Mutta hän ihmetteli, oliko hän todellakin Madeline Hammond ja oliko mahdollista, että miehet tekisivät pahaa hänelle. Sitten raskaiden jalkojen töminä viereisen huoneen lattialla antoi hänelle pelon tuoman äärimmäisen voiman. Työntäen käsillään ja hartioillaan hän sai ikkunan liikkumaan tarpeeksi auki saadakseen ruumiinsa sen läpi. Sitten hän astui ikkunalaudalle ja liukui aukon läpi. Hän ei nähnyt ketään, hyppäsi alas ja juoksi pensaiden joukkoon. Sydän kurkussa Madeline kyyristyi maahan.

Kimeä kiljahdus, jota seurasi guerillojen juokseminen ja ratsaille nousu, nosti hänen toivoaan. He olivat nähneet cowboyt ja pakenivat. Saappaiden nopea töminä kuistilla ilmaisi, että miehet kiiruhtivat pois talosta.

Useita hevosia vilahti hänen ohitseen, ei kymmenenkään jalan päässä. Yksi ratsastaja näki hänet, sillä hän kääntyi huutaakseen taaksensa. Tämä sai Madelinen kauhistumaan. Tuskin tietäen mitä teki alkoi hän juosta talosta pois. Hänen jalkansa tuntuivat olevan lyijyä. Hän tunsi samaa kauheata voimattomuutta, mikä valtasi hänet joskus, kun hän uneksi olevansa takaa-ajettu. Hevosia ja huikkaavia ratsastajia kiiti hänen ohitseen pensaikkoon. Hänen takanaan kuului kavioiden töminää. Hän kääntyi sivulle, mutta töminä tuli lähemmäksi. Hän oli vähällä sortua siihen paikkaan.

Kun Madeline sulki silmänsä ja oli kaatua kavioiden alle, tarttui karkea, voimakas käsi häntä vyötäisistä, otti hänestä kiinni voimakkaasti ja heilautti hänet ilmaan. Hän tunsi raskaan iskun, kun hevosen lapa koski häneen, ja sitten käsivartensa vääntymisen, kun hänet vedettiin ylös. Tuska sai hänet kadottamaan näkönsä ja tuntonsa.

Mutta hän ei kadottanut tuntoaan siinä määrin, ettei olisi ollut tietoinen siitä, miten häntä kuljetettiin nopeasti pois. Hänestä se näytti jatkuvan pitkän aikaa. Kun hänen huomiokykynsä palasi, ei vauhti ollut enää rajua. Vähään aikaan ei hän voinut määritellä asentoaan. Sitten hän näki, että oli kasvot päin maata ja makasi poikittain satulassa pää riippuen alaspäin. Hän ei voinut liikuttaa edes kättänsä. Sitten hän tunsi pehmeän nahan kosketuksen. Hän näki meksikolaisen saappaan, jossa oli suuren suuri hopeakannus, sekä hevosen höyryävät kupeet ja jalat sekä tomuisen polun. Pian jonkinlainen punainen hämärä verhosi hänen silmänsä, hänen päätänsä huimasi ja hän tunsi liikkeen ja tuskan vain heikosti.

Kun oli kulunut aika, joka tuntui tuhannelta rasittavalta tunnilta, nosti joku hänet hevosen selästä ja pani maahan, missä hän vähitellen alkoi saada selville asiat, kun veri poistui hänen päästään ja hän saattoi nähdä.

Hän makasi harvassa mäntymetsikössä ja varjot osoittivat iltapuolen olevan käsillä. Hän tunsi palaneen puun savua ja kuuli hevosten hampaiden rouskutusta. Ihmisäänet saivat hänet kääntämään kasvonsa. Joukko miehiä seisoi ja istui leiritulen ympärillä syöden kuin sudet. Kiinniottajien katseet saivat Madelinen sulkemaan silmänsä ja lumous sekä pelko saivat hänet avaamaan ne taas. He olivat enimmäkseen hoikkavartaloisia ja ohutpartaisia meksikolaisia, mustia, laihoja ja nälistyneitä. Ei kellään ollut takkia. Muutamilla harvoilla oli kaulaliina. Joillakuilla oli nahkavyöt, joihin oli asetettu patruunoita. Vain harvoilla oli pyssy.

Miehet kohdistivat huomionsa toisaalta ahnaan ruokahalunsa tyydyttämiseen, toisaalta valppaaseen tähystämiseen. He odottivat jotakuta, ajatteli Madeline. Hän ei voinut ymmärtää kuin sanan sieltä ja täältä. Pian kuitenkin Don Carlosin nimi herätti hänessä uudelleen tarkkaavaa uteliaisuutta, sai hänet elävästi tuntemaan asemansa. Ja pelko valtasi taas hänet.

Jonkun guerillan matala huudahdus ja käsivarren heilaus sai koko joukon kääntymään ja keskittämään huomionsa vastakkaiseen suuntaan. He kuulivat jotakin. He näkivät jonkun. Likaiset kädet etsivät aseita ja sitten joka mies jäykistyi. Mutistiin kirouksia, tuli lyhyt hiljaisuuden aika, jota seurasi kuiskauksia, ja sitten selvä ääni huudahti "El Capitan!"

Puistatus kulki Madelinen läpi ja hänen silmäluomensa avautuivat selkoselälleen. Hän yhdisti heti paikalla El Capitanin nimen Stewartiin ja tunsi omituista mielipahaa. Hän ei ajatellut takaa-ajoa tai avuksi tulemista, vaan kuolemaa. Nämä miehet tappaisivat Stewartin. Mutta varmasti hän ei tullut yksinään. Hän kuuli kavioiden hitaan, raskaan töminän. Pian näkyi puiden välissä liikkuvan miehen hahmo käsivarret kohotettuina korkealle pään yläpuolelle. Sitten Madeline näki hevosen ja tunsi sen Majestyksi. Silloin hän tiesi, että siinä oli todellakin Stewart ratsastamassa päistäriköllä. Kun epäilyä ei ollut enää, tunsi hän tukahduttavaa iloisuuden, pelon ja ihmetyksen tunnetta.

Guerillat hypähtivät ylös aseet valmiina. Stewart lähestyi yhä kädet korkealla ja ratsasti suoraan leiritulen piiriin. Sitten eräs guerilla, ilmeisesti päällikkö, viittoi uhkaavia miehiä istuutumaan ja astui Stewartin luo. Hän tervehti tulijaa. Tervehdyksessä kuvastui kummastusta, mielihyvää ja kunnioitusta. Tällä hetkellä Stewart näytti hänestä yhtä kylmältä ja huolettomalta kuin hän olisi laskeutunut ratsailta Madelinen kuistinportaiden luona. Mutta kun hän pääsi alas, näki Madeline, että hänen kasvonsa olivat valkoiset. Hän pudisti kättä guerillan kanssa ja sitten hänen katseensa kulki miesten yli ja pitkin aukeaa, kunnes pysähtyi Madelineen. Madeline koetti hymyillä vakuuttaakseen hänelle olevansa elossa ja voivansa hyvin. Kaiken tämän ohessa Stewart katseli päällikköä kasvoihin ja puhui nopeasti. Päällikkö vastasi levittäen laajalle kätensä, joista toinen osoitti Madelinea. Stewart veti miehen hieman sivulle ja sanoi jotakin, joka oli tarkoitettu vain hänen korvaansa. Päällikön kädet lennähtivät ylös hämmästystä ja suostumusta osoittavin elein. Taas Stewart puhui nopeasti. Hänen kuulijansa kääntyi sitten puhuakseen joukolleen. Madeline kuuli sanat "Don Carlos" ja "pésos". Kuului lyhyt, mutiseva vastalause, jonka päällikkö sai jyrisevällä äänellä vaikenemaan. Madeline arvasi, että tämä guerilla oli myöntynyt hänen vapauttamiseensa ja että toisten joukon jäsenten suostumus oli hankittu rahalla.

Stewart astui hänen sivulleen taluttaen päistärikköä. Majesty hyppäsi pystyyn ja korskui nähdessään emäntänsä maassa. Stewart polvistui pitäen yhä ohjaksia kiinni.

"Oletteko kunnossa?" kysyi hän.

"Luulen niin", vastasi toinen koettaen nauraa. "Jalkani on sidottu."

Tumma veri nousi Stewartin kasvoille ja salama leimahti hänen silmistään. Madeline tunsi hänen irrottavan siteet hänen nilkoistaan. Sanaakaan sanomatta nosti Stewart hänet pystyyn ja sitten Majestyn selkään. Madeline horjui vähän satulassa, tarttui satulannuppiin ja koetti nojata Stewartin olkapäähän. "Älkää hellittäkö", sanoi cowboy. Madeline näki hänen tuijottavan metsään kaikille suunnille. Ja häntä hämmästytti nähdä guerillojen ratsastavan pois. Yhdistäen nämä kaksi tosiasiaa sai Madeline ajatuksen, ettei Stewart eivätkä toisetkaan halunneet tavata jotakuta, joka ilmeisesti pian tulisi aukealle. Stewart ohjasi päistärikön oikealle ja käveli Madelinen sivulla tukien häntä satulassa. Alussa Madeline oli niin heikko ja päästään pyörällä, että tuskin saattoi pysytellä paikallaan. Pian huimaus kuitenkin meni ohi ja hän teki ponnistuksen ratsastaakseen ilman toisen apua. Mutta hänen heikkoutensa ja nyrjähtyneen käsivarren tuska tekivät yrityksen työlääksi.

Stewart oli poikennut polulta ja kulki metsän tiheämpiä osia kohti. Aurinko laski alhaalle ja kultaviiruja ilmestyi mäntyjen väliin. Majestyn kaviot eivät kuuluneet pehmeässä maassa. Metsää alkoivat halkoa pienet syvennykset, jotka kaikki kävivät laidoiltaan viettäviksi ja laajenivat. Pian pehmeä maaperä muuttui kallioiseksi. Hevonen korskui ja nakkeli päätään. Loiskivan veden ääni katkaisi hiljaisuuden. Syvennys laajeni ja pieni puro solisi kivien yli. Majesty korskui taas, pysähtyi ja taivutti päätään.

"Se haluaa juoda", sanoi Madeline. "Minäkin olen janoinen ja hyvin väsynyt."

Stewart nosti hänet satulasta, ja kun heidän kätensä erkanivat, tunsi Madeline jotakin kosteata ja lämmintä. Veri juoksi pitkin hänen käsivarttaan kämmenelle.

"Minusta — vuotaa verta", sanoi hän epävarmasti. "Oi, minä muistan. Käsivarteeni sattui."

Hän piti sitä koholla. Stewartin sormet tuntuivat lujilta ja varmoilta. Hän halkaisi nopeasti märän hihan. Madelinen kyynärvartta oli raapaistu. Stewart pesi veren pois.

"No, ei se tee mitään. Minä olin vain vähän hermostunut. Näin ensimmäistä kertaa omaa vertani."

Toinen ei vastannut mitään repiessään Madelinen nenäliinan kaistaleiksi ja sitoessaan hänen käsivartensa. Madelinesta tuntui turvalliselta. Ja tämän vaikutelman takia hän oli hämmästynyt, kun hän näki Stewartin vapisevan. Stewart seisoi hänen edessään käärien kokoon kaulaliinaansa, joka oli vielä märkä ja josta hän ei koettanut saada pois punaisia tahroja.

"Neiti Hammond", sanoi hän käheästi. "Minä tiedän, kuka hän oli. Olisin voinut tappaa hänet. Mutta en olisi saanut teitä vapaaksi, ymmärrättehän? Minä en uskaltanut."

Madeline tuijotti Stewartiin.

"Rakas poika!" huudahti hän.

Ja sitten hän keskeytti. Hän ei voinut löytää sanoja.

Tämä mies pyysi häneltä anteeksi sitä, ettei ollut tappanut miestä, joka oli käynyt käsiksi häneen.

"Stewart, minä ymmärrän. Te olitte minun mieleiseni cowboy. Minä kiitän teitä."

Mutta hän ei ymmärtänyt niin paljon kuin viittaili ymmärtävänsä. Hän oli kuullut monta kertomusta tämän miehen kylmästä välinpitämättömyydestä vaaran ja kuoleman hetkellä. Stewart oli aina näyttänyt kovalta kuin graniitti. Miksi sai pieni tilkka verta tytön käsivarrella hänen poskensa kalpenemaan, käden vapisemaan ja äänen epäselväksi? Vastaus ensimmäiseen kysymykseen oli se, että hän rakasti tyttöä. Toiseen Madeline ei voinut vastata. Yht'äkkiä tulvi Madelinen yli tulvaveden tavoin tunto siitä, miten täydelleen mahdollista oli Stewartin tapaisen miehen rakastaa häntä. Luonto sai tässä aikaan oikean tasapainon. Jokin syvä ja hämärä, joka piili tulevaisuudessa, jokin tuntematon ääni kutsui Madelinea ja häiritsi häntä. Ja koska ääni ei vedonnut hänen järkeensä, sulki hän korvansa lämpimältä ja sykkivältä elämältä sekä päätti olla milloinkaan kuuntelematta sitä.

"Onko turvallista levähtää vähän?" kysyi hän. "Minä olen väsynyt."

"Meillä on nyt kaikki hyvin", sanoi toinen.

"Missä me olemme?"

"Ylhäällä vuoristossa kymmenen mailin päässä karjatalolta. Juuri täällä alhaalla on polku. Minä voin viedä teidät kotiin puolenyön aikaan. He tulevat levottomiksi siellä alhaalla."

"Mitä on tapahtunut?"

"Eipä paljon mitään muille kuin teille. Siinä on — siinä on juuri kova onni. Florence sai meidät kiinni rinteellä. Me olimme palaamassa palopaikalta. Olimme aivan uupuneita. Mutta pääsimme karjatalolle ennen kuin mitään vahinkoa oli tapahtunut. Meillä oli vaivaa ennen kuin löysimme jälkeäkään teistä. Nels keksi jäljet ikkunan alla. Ja silloin tiesimme asian. Minulla oli onnea saavuttaakseni rosvojoukon niin pian. Olin arvannut oikein. Tunsin sen guerillapäällikön. Hän on meksikolainen rosvo. Mutta hän taisteli Maderon puolesta ja minä olin hänen kanssaan koko paljon."

"Miten saitte minut vapaaksi?"

"Tarjosin rahaa. Sitä kaikki kapinalliset haluavat."

"Kuinka paljon?"

"Kaksituhatta Meksikon dollaria. Minä annoin sanani. Minun on hankittava rahat. Sanoin heille, milloin ja missä kohtaisin heidät."

"Hyvä! Olen iloinen että minulla on rahaa." Madeline nauroi. "Mutta sanokaa minulle: tuo kapinapäällikkö ei vaatinut rahaa?"

"Ei. Raha on hänen miehilleen."

"Mitä te sanoitte hänelle? Minä näin teidän kuiskaavan jotakin hänen korvaansa."

Stewart painoi päänsä alas ja katsoi pois.

"Me olimme tovereita. Eräänä päivänä vedin hänet ylös ampumahaudasta. Minä muistutin hänelle siitä. Sitten minä — minä kerroin hänelle jotakin, jonka — jonka luulin…"

"Stewart, minä tiedän siitä tavasta, jolla hän katseli minua, että te puhuitte minusta."

Mies ei ollut halukas vastaamaan, eikä tyttö vaatinut sitä kivenkovaan.

"Minä kuulin Don Carlosin nimen useita kertoja. Mitä on Don Carlosilla ja hänen vaqueroillaan tekemistä tämän kanssa?"

"Siitä sekarotuisesta saa koko asia alkunsa", vastasi Stewart synkästi. "Hän poltti karjatalonsa ja karja-aitauksensa estääkseen meitä saamasta niitä. Mutta hän teki sen myös saadakseen kaikki pojat pois teidän kotoanne. Heillä oli suurenmoinen suunnitelma. Minä jätin määräyksen, että jonkun piti pysyä teidän luonanne. Mutta Al ja Stillwell, jotka ovat kumpikin kuumapäisiä, ratsastivat pois tänä aamuna. Sitten tulivat guerillat."

"No mikä oli ajatuksena — suunnitelmana — niin kuin te sanoitte?"

"Saada teidät", sanoi toinen suoraan.

"Minut! Ettehän tarkoita, että minun kiinni ottamiseni oli jotakin muuta kuin pelkkä sattuma?"

"Minä tarkoitan sitä. Mutta Stillwell ja teidän veljenne luulevat, että guerillat halusivat rahaa ja aseita ja että he vain sattumalta veivät teidät mukanaan, koska juoksitte hevosen kuonon alle."

"Te ette hyväksy sitä ajatusta?"

"En. Eikä Nels ja Nick Steelekään. Tunnemme Don Carlosin ja sekarotuiset. Ajatelkaa, miten vaquerot ajoivat Florencea takaa teidän sijastanne!"

"Mitä te sitten ajattelette?"

"En mielelläni sanoisi sitä."

"Mutta minä haluaisin tietää. Jos se koskee minua, pitäisi minun tietää", vastusteli Madeline. "Mitä syytä on Nelsillä ja Nickillä epäillä Don Carlosia siitä, että hän suunnittelisi minun ryöstämistäni?"

"Luullakseni heillä ei ole mitään syytä, jonka te hyväksyisitte. Kerran kuulin Nelsin sanovan, että hän oli nähnyt sen sekarotuisen katsovan teihin ja että jos hän näkisi Donin tekevän sen uudestaan, ampuisi hän miehen."

"Mutta sehän on naurettavaa. Ampua mies, koska hän katsoo naiseen! Tämähän on sivistysmaa."

"Niin, ehkä semmoinen olisi naurettavaa sivistysmaassa. Sivistyksessä on muutamia kohtia, joista en välitä."

"Mikä esimerkiksi?"

"En esimerkiksi voi sietää sitä tapaa, jolla miehet sallivat toisten miesten kohtelevan naisia."

"Mutta tämä on omituista puhetta teiltä, joka sinä iltana, kun tulin…"

Toisen häpeämistä ei ollut hauska nähdä. Äkkiä Stewart nosti päänsä ja Madeline tunsi, että leimuavat silmät polttivat häntä.

"Otaksutaan, että olin juovuksissa. Otaksutaan, että olisin tavannut jonkun tavallisen tytön. Otaksutaan, että olisin todella saanut hänet naimisiin kanssani. Ettekö luule, että olisin lakannut juomasta ja ollut hänelle hyvä?"

"En tiedä, mitä ajattelisin teistä", vastasi Madeline.

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Madeline näki laskevan auringon viimeisten kirkkaiden säteiden liukuvan kaukaisen kallionhuipun yli. Stewart suitsitti hevosen uudestaan ja tarkasti satulavyötä.

"Minä jouduin polulta pois. Don Carlosista sanon suoraan — en sitä, mitä Nels ja Nick luulevat, vaan mitä itse tiedän. Don Carlos toivoi vievänsä teidät pois itseään varten ikään kuin te olisitte ollut orjatyttö. Ehkä hänellä oli suurempikin suunnitelma kuin mitä kapinallinen ystäväni minulle sanoi. Ehkä hän meni niinkin pitkälle, että toivoi Amerikan joukkojen ajavan häntä takaa. Kapinalliset koettavat saada Yhdysvallat liikkeelle. He pitäisivät sitä tervetulleena. Mutta olipa miten tahansa, sekarotuinen tarkoitti teille pahaa ja hän on tarkoittanut sitä siitä asti kun näki teidät ensimmäisen kerran. Siinä kaikki."

"Te olette tehnyt minulle ja perheellemme palveluksen, jota emme koskaan voi saada korvatuksi."

"Olen tehnyt teille palveluksen. Mutta älkää puhuko sen maksamisesta. On kuitenkin yksi ajatus, jonka haluaisin teidän tietävän ja jota minun on vaikea sanoa. Ja se on tämä. Sellaisen naisen kuin te ei olisi milloinkaan pitänyt tulla tähän Jumalan hylkäämään maahan, ellei hänen tarkoituksenaan ollut itsensä unohtaminen. Mutta koska te tulitte ja koska nuo paholaiset todella laahasivat teidät pois, haluan teidän tietävän, että kaikki rikkautenne, asemanne ja vaikutusvaltanne ei olisi milloinkaan pelastanut teitä helvetistä tänä yönä. Vain sellainen mies kuin Nels tai Nick Steele tai minä olisi voinut tehdä sen."

Madeline Hammond tunsi tämän totuuden. Mikä olikaan erotuksena hänen ja Stewartin välillä, mikä tahansa olikaan yhteiskuntaluokan ja sivistyksen väärien mittapuiden asettama erotus, totuus oli se, että täällä villissä vuoristossa hän oli vain nainen ja tuo toinen yksinkertaisesti mies. Miestä hän tarvitsi ja jos hänen valintansa olisi voitu ottaa huomioon tällä äärimmäisen hädän hetkellä, olisi se osunut siihen mieheen, joka oli juuri rohkeasti vastannut rauhallisesti.

"Luulen, että meidän olisi paras lähteä nyt", sanoi Stewart ja vei hevosen aivan lähelle suurta kalliota. "Tulkaa!"

Madeline tunsi heikot voimansa. Ensimmäisen kerran hän tunnusti itselleen, että häntä oli haavoitettu. Hän ei kuitenkaan tuntenut suurta tuskaa paitsi liikuttaessaan olkapäätään. Kun hän oli satulassa, johon Stewart nosti hänet, painui hän heikkona kokoon. Tie oli epätasainen; joka askel koski häneen, ja hän kallistui heikkona eteenpäin satulannuppia kohti.

"Tässä on polku", sanoi Stewart.

Madeline horjahti ja ellei Stewart olisi tukenut, olisi hän pudonnut satulasta. Hän kuuli miehen noituvan hiljaa.

"Kas niin, tämä ei käy", sanoi Stewart. "Työntäkää jalkanne satulanupin yli. Toinen — tuohon."

Nousten sitten hevosen selkään hän pujottautui Madelinen taakse ja piti häntä vasemmalla käsivarrellaan siten, että hän oli poikittain Stewartin polvilla pää tämän olkapäätä vasten. Pian hän tunsi suurta huojennusta. Hetken aikaa hän tuntui olevan puoleksi juovuksissa kuin olisi heilunut riippumatossa. Punainen hehku vaaleni lännessä. Hän saattoi nähdä kunnaiden yli, missä hämätä laskeutui harmaana. Puut reunustivat polkua. Silloin tällöin suuren suuret likaisenharmaat kalliot kohosivat hänen ylitseen. Taivas oli kirkas ja teräksinen. Heikko tähti tuikki. Ja vihdoin hän näki lähellä itseään Stewartin kasvot, jotka taas olivat tummat ja tunteettomat.

Stewartin käsivarsi piti hänestä kiinni lujasti ja antoi hänen sovittautua hevosen liikunnan mukaan. Hän tunsi jänteet ja luun raskaana ja voimakkaana sekä lihaksien kimmoisuuden. Cowboy piti häntä kuin lasta. Paidan karkea pinta hieroi hänen leukaansa ja sen alla hän tunsi kostean kaulaliinan, jota Stewart oli käyttänyt hautoessaan hänen käsivarttaan, ja yhä syvemmällä sydämen säännöllisen tykytyksen. Hänen päänsä ei ollut milloinkaan ennen levännyt miehen rintaa vasten. Hän tunsi enemmän kuin ruumiillisen kosketuksen aiheuttaman aistimuksen. Jokin siinä ilmenevä luonnollisuus sai hänet ajattelemaan elämää. Kun viileä tuuli puhalsi alas kukkuloilta irrottaen hänen sekaannuksissa olevan tukkansa, näki hän että hiussuortuvat kiertyivät Stewartin kasvoille. Ja kun hän sulki silmänsä, tunsi hän irtautuneiden suortuvain liehuvan Stewartin poskia vasten.

Hän tunsi myös tomun hajua ja villiä tuoksua ilmassa.

Pensaikossa polun varrella tuuli huokaili matalasti ja suhisten. Äkkiä katkaisi hiljaisuuden arosuden terävä haukunta ja sitten kuului kaukaa pitkä valitus. Majestyn kavio helähti kiveä vasten.

Taas hän ihmetellen aprikoi, oliko tämä nainen, joka oli alkanut ajatella ja tuntea niin paljon, todellakin Madeline Hammond. Hänelle ei ollut milloinkaan tapahtunut mitään. Ja tässä leikitteli hänen kanssaan seikkailu, ehkä kuolema ja varmastikin elämä samoin kuin hänen hiuksensa leikittelivät Stewartin kasvoilla. Hän ei voinut uskoa todellisuutta.

Madeline avasi silmänsä ja huomasi, että yö oli tullut, taivas oli tummaa, samettista sineä, jossa valkoiset lähdet leimusivat. Viileä tuuli riuhtoi hänen hiuksiaan ja suortuviensa lävitse hän näki Stewartin kasvot rohkeina ja terävinä taivasta vasten.

Sitten, kun hän ei enää jaksanut vastustaa ruumiillista väsymystä, tuli hänen tilanteensa taas epätodelliseksi ja kummalliseksi. Raukeus alkoi peitteen tavoin hiipiä hänen ylitseen. Tuntien puoleksi tiedottomasti tykytystä korvassaan, jotakin saavuttamattoman suloista, syvä-äänistä ja omituista kuin kaukaa kuuluvan kellon äänen, hän vaipui uneen pää Stewartin rintaa vasten.

Ystäviä Idästä

Karjatalolle palaamisensa jälkeen ei Madeline voinut huomata mitään ruumiillista vammaa seikkailurikkaiden kokemustensa muistona. Se hämmästytti häntä, mutta ei läheskään niin paljon kuin se että muutamien viikkojen kuluttua hän huomasi tuskin muistavansa seikkailuja ollenkaan. Ellei hän olisi huomannut cowboydensa vartioivan, olisi hän miltei unohtanut Don Carlosin ja ryöstöretkeläiset.

Ei kulunut päivääkään, ettei jotakin mielenkiintoista ilmoitettu hänelle. Stillwell, joka oli lakkaamatta moittinut itseään siitä, että oli ratsastanut pois sinä aamuna, jolloin Madeline otettiin kiinni, muuttui enemmän huolekkaan isän kuin uskollisen ylipäällysmiehen tapaiseksi. Hän ei ollut milloinkaan levollinen emännästään, ellei ollut lähellä karjataloa tai jättänyt Stewartia sinne tai ainakin Nelsiä ja Nick Steeleä. Hän luotti Stewartiin enemmän kuin keneenkään muuhun.

"Neiti Majesty, Genen asiat ovat omituisesti", sanoi vanha karjanhoitaja saapastaessaan Madelinen toimistoon.

"Mikä on hätänä?" kysyi toinen.

"No, Gene on taas lähtenyt vuorille."

"Taas? Minä en tiennyt että hän meni. Minä annoin hänelle rahaa sitä guerillajoukkiota varten. Ehkä hän meni viemään sitä."

"Ei. Hän teki sen päivän tai pari sen jälkeen kun oli tuonut teidät takaisin kotiin. Sitten hän lähti noin viikon kuluttua uudestaan, ja hän pakkasi joitakin tavaroita mukaansa. Nyt hän on livahtanut taas ja Nels näki hänen kohtaavan jonkun, joka näytti Padre Marcosilta. No, minä menin alas kirkkoon ja totisesti padre Marcos oli tiessään. Mitä luulette tästä, neiti Majesty?"

"Ehkä Stewart on tulemassa uskonnolliseksi", nauroi Madeline. "Te sanoitte minulle kerran niin."

Stillwell puhisi ja pyyhki punaisia kasvojaan.

"Jos olisitte kuullut hänen kiroavan Montya tänä aamuna, ette milloinkaan arvaisi häntä uskonnolliseksi. Monty ja Nels ovat tuottaneet Genelle koko joukon huolta viime aikoina. He ovat ärtyneitä ja taistelutuulella siitä lähtien kun Don Carlos ryösti teidät. Varmaankin he tarttuvat asiaan pian ja silloin meillä on pari villiä härkää laitumella. Minulla on hyvällisesti vastuksia!"

"Tehköön Stewart vain salaperäisiä matkojaan vuoristoon. Tässä, Stillwell, on minulla teille uutisia, jotka saattavat antaa teille aihetta vastuksiin. Minulla on kirje kotoa. Sisareni on tulossa tänne luokseni mukanaan joukko ystäviä. He ovat ylhäisiä ihmisiä ja eräs on englantilainen lordi."

"No, neiti Majesty, luulen että me kaikki tulemme iloisiksi saadessamme nähdä heidät", sanoi Stillwell. "Paitsi jos he vievät teidät takaisin Itään."

"Se ei ole luultavaa", vastasi Madeline miettivästi. "Minun täytyy kumminkin mennä joskus takaisin."

Hän luki otteita sisarensa kirjeestä Stillwellille ja lisäsi:

"Helen tuo mukanaan vilkkaan joukon. He vaativat kiihotusta — epätavallista. Pitäkäämme huolta, etteivät he pety. Te otatte pojat uskotuiksenne. Sanokaa heille, mitä on odotettavissa, ja sanokaa heille, miten kaikkeen on suhtauduttava. Minä autan teitä tässä. Haluan, että pojat käyttäytyvät hienoimmalla tavallaan. En välitä, mitä he tekevät, mihin toimenpiteisiin he ryhtyvät suojellakseen itseään, mitä kepposia he keksivät, kunhan eivät vain mene kohteliaisuuden rajojen yli. Haluan, että he näyttelevät osansa vakavasti ja luonnollisesti, ikään kuin he eivät olisi koskaan eläneet toisella tavoin. Vieraani odottavat huvitusta. Ottakaamme heidät vastaan huvittaen. No, mitä sanotte?"

Stillwell nousi kasvot säteillen:

"No, sanonpa että se on hieno ajatus."

"Tosiaan, olen iloinen, että pidätte siitä", jatkoi Madeline. "Tulkaa luokseni taas, Stillwell, kun olette puhunut pojille. Mutta nyt, kun olen ehdottanut sitä, olen hieman peloissani. Te tiedätte, mitä cowboyden huvittelu on. Ehkä…"

"Älkää jättäkö sitä ajatusta", keskeytti Stillwell. "Jättäkää pojat minulle. He eivät saata teitä häpeään, neiti Majesty. He tulevat olemaan suurenmoisia. Tämä tulee voittamaan kaikki näytelmät, mitä ikinä olette nähnyt."

"Luulen, että niin käy", vastasi Madeline. Hän oli yhä epätietoinen suunnitelmastaan, mutta vanhan karjanhoitajan innostus oli tarttuvaa. "Vieraani saapuvat toukokuun yhdeksäntenä. Varustakaamme sillä välin karjatalo kuntoon tätä hyökkäystä varten."

Iltapäivällä toukokuun yhdeksäntenä, ehkä puoli tuntia sen jälkeen kun Madeline oli saanut puhelintiedon, joka ilmoitti vieraiden tulleen El Cajoniin, kutsui Florence hänet kuistille. Stillwell oli siellä kasvot hymyn rypistäminä ja katsoi kaukaiseen laaksoon. Kaukana, ehkä kahdenkymmenen mailin päässä, nousi ohut valkoinen tomuviiru laakson pohjasta ja kohosi taivaalle.

"Katso!" sanoi Florence kiihtyneenä.

"Mikä nyt on?" kysyi Madeline.

"Auto!"

"Eihän toki! Onhan vain pari minuuttia siitä kun soitettiin ja sanottiin, että seurue oli juuri saapunut."

"Katsohan kaukoputkella", sanoi Florence.

Kaukoputki sai Madelinen vakuuttuneeksi, että Florence oli oikeassa.

"Stillwell!" huudahti hän. "Pelkään, että luovun aatteestani. Mikä sai minut ryhtymään siihen?"

"Teidän sisarenne halusi kokea jännitystä, eikö niin? Ja he kaikki halusivat sitä. Luulen että he ovat ruvenneet saamaan sitä", vastasi Stillwell.

Vähemmässä kuin puolessa tunnissa jälkeenpäin tuli Madeline taas kuistille ja tapasi Florencen siellä.

"Oi, sinä näytät tosiaan rakastettavalta!" huudahti Florence äkillisen mielijohteen kannustamana tuijottaessaan Madelinea silmät selällään. "Ja jollakin tavoin niin erilaiselta!"

Madeline hymyili hieman surullisesti. Ehkä silloin, kun hän oli pukeutunut tuohon hienonhienoon valkoiseen pukuun, hän oli omaksunut jotakin siitä käytöstavasta, joka sopi sen pitäjälle. Hän ei voinut vastustaa halua näyttää taas sorealta näiden erinomaisen tarkasti arvostelevien ystävien silmissä. Surullinen hymy oli tarkoittanut päiviä, jotka olivat menneet. Hän näet tiesi että se, mitä ylhäisö kerran oli suvainnut sanoa hänessä kauneudeksi, oli tullut kolminkertaiseksi sen jälkeen kuin se viimeksi oli nähty seurusteluhuoneessa. Madelinella ei ollut ollenkaan jalokiviä puvussaan, mutta hän oli kiinnittänyt vyötäisilleen kaksi suurta tulipunaista ruusua. Kuolleenomaista valkoista vasten kuvastui niissä erämaan elämä, tuli ja punaisuus.

"Link on mennyt vanhalle karjantarkastustielle", sanoi Florence, "ja, oi, hänhän totisesti osaa ajaa tuota autoa!"

Valkoinen täplä ja pitkä tomujuova näyttäytyivät alhaalla laaksossa. Ne suuntautuivat nyt melkein suoraan karjataloa kohti. Madeline huomasi sen kasvavan suuremmaksi hetki hetkeltä ja hänen intonsa kasvoi sitä mukaa. Sitten kavioiden kopse sai hänet kääntymään.

Stewart tuli ratsastaen mustalla hevosellaan. Hän oli ollut poissa tärkeän tehtävän takia, ja hänen asiansa oli vienyt hänet kansainväliselle rajaviivalle. Hänen tulonsa ennen odotettua aikaa oli Madelinelle mieluista, sillä se merkitsi, että hänen tehtävänsä oli saatu onnelliseen päätökseen. Musta hevonen pysähtyi väsyneenä ja tomuinen ratsastaja astui alas.

Madeline tuli portaille. Stewart kääntyi hänen puoleensa otettuaan kimpun papereita satulalaukusta. Tomua tulvahti miehen sombrerosta, kun hän otti sen päästään.

"Tässä ovat tiedonannot, neiti Hammond", ilmoitti hän.

Kun Madelinen terävä katse etsi Stewartin tomukuoren peittämiä kasvoja, kohtasi hän miehen peittelemättömän ja avomielisen katseen. Hänen oma katseensa ei väistynyt vaikka hän tunsi kuuman nousevan poskilleen. Madeline punastui hyvin harvoin. Ja nyt oikea punastus leimusi hänen kasvoillaan. Se oli ärsyttävää, koska se oli käsittämätöntä. Hän otti paperit vastaan Stewartilta ja kiitti. Toinen kumarsi ja vei sitten mustansa polkua alas karja-aitauksia kohti.

"Kun Stewart näyttää tuollaiselta, on hän ratsastanut", sanoi Florence. "Mutta kun hänen hevosensa näyttää tuollaiselta, on hän varmasti kulkenut kilpaa tuulen kanssa."

Madeline katseli, kun väsynyt hevonen ja ratsastaja menivät horjuen polkua alas. Mikä sai hänet miettiväksi? Enimmältä osaltaan oli se jotakin uutta, äkillistä tai selittämätöntä, joka nostatti hänen mielensä. Tällä hetkellä oli Stewartin katse vaikuttanut Madelineen. Stewart oli katsonut häneen, ja vanha polttava, selittämätön tuli, tummuus, oli kadonnut miehen silmistä. Ne olivat äkkiä olleet kauniit. Katse ei ollut kuvastanut hämmästystä tai ihailua, ei myöskään rakkautta. Madeline oli tottunut, liian tottunut noihin kaikkiin kolmeen. Se ei ollut intohimon tuijotusta, sillä semmoisessa ei ollut mitään kaunista. Madeline punnitsi asiaa ja huomasi, että Stewartin silmät olivat ilmaisseet omituista ylpeyden iloa. Sellaista ilmettä ei Madeline ollut milloinkaan ennen kohdannut kenenkään miehen katseessa. Luultavasti sen omituisuus oli syynä hänen punastumiseensa. Mitä kauemmin hän eli näiden ulkoilmaihmisten keskuudessa, sitä enemmän he hämmästyttivät häntä. Erityisesti, miten käsittämätön oli cowboy Stewart! Miksi tuon miehen piti tuntea ylpeyttä tai iloa nähdessään hänet?

Florencen huudahdus sai Madelinen taas tarkkaamaan lähestyvää autoa. Se oli nyt rinteellä kuljettuaan jonkin mailin pitkää, asteittain viettävää maata. Kaksi keltaista tomupilveä näytti syöksyvän esiin vaunun takaa ja vyöryvän ylös.

"Haluaisin tietää, miltä tuntuu kulkea maili minuutissa", sanoi Florence. "Varmasti tahdon, että Link ottaa minut mukaan. Oi, katsokaahan hänen tuloaan!"

Auto muistutti valkoista hirviötä ja ellei olisi ollut tomua, olisi se näyttänyt purjehtivan ilmassa. Matala, suriseva ääni kuului ja tuli kovemmaksi. Madeline erotti harmaan joukon ihmisiä, jotka oli sullottu vaunun sisälle. Paitsi ajajaa oli siellä seitsemän matkustajaa, jotka näyttivät olevan heräämässä elämään, liikkuen ja huudellen harsojen, vaippojen ja tomusuojusten alta. Madeline astui kuistin eteen.

Helen Hammond oli kolme vuotta nuorempi kuin Madeline. Hän oli hoikka ja sievä tyttö. Hän ei muistuttanut sisartaan muussa kuin ihon valkeudessa ja hienoudessa, koska hän oli enemmän ruskeasilmäistä, ruskeatukkaista tyyppiä. Päästyään hengästyksestään hän alkoi puhua.

"Majesty, ystäväiseni, minä olen täällä! Sinä olet aloittanut hyvin. Minä olen suorastaan typertynyt. Minä odotin löytäväni sinut vanhana ja homsumaisena. Majesty, sinä olet loistava ja vahva. Mitä sinulle on tapahtunut? Mikä on muuttanut sinut? Tämä kaunis huone, nuo ihanat ruusut tuolla ulkona! Luulen että olet valmistanut itsellesi kodin täällä. No niin, tunnustahan. Tiedän, että olen aina ollut itsekäs, mutta jos sinä olet onnellinen täällä, olen minä iloinen."

Madelinelle tuotti mielihyvää kuulla vierailtaan ylistyslauluja kauniista kodista sekä havaita lämmintä mielenkiintoa siihen.

Castleton oli ainoa, joka ei osoittanut hämmästystä. Hän tervehti Madelinea täsmälleen samalla tavoin kuin viimeksi nähdessään hänet Lontoossa. Madeline huomasi yllätyksekseen, että hänestä oli mieluista tämän miehen uudelleen kohtaaminen. Hän havaitsi pitävänsä tästä järkähtämättömästä englantilaisesta. Odottamatta nousi eloon hänen vanha tyttömäinen rakkautensa nuorempaa sisarta kohtaan ja sen mukana tuli mielenkiinto näihin puoleksi unohdettuihin ystäviin sekä lämmin kunnioitus Edith Waynea, kouluaikojen hyvää ystävää kohtaan.

Helenin seurue oli pienempi kuin Madeline oli odottanut. Helen oli huolellisesti valinnut joukon hyviä ystäviä, jotka Madeline tunsi hyvin. Edith Wayne oli ylimyksellinen tummaverikkö, vakava nainen. Rouva Carrollton Beck, yksinkertainen, vilkas henkilö, oli ollut seurueen "esiliinana". Neljäs ja viimeinen nainen oli neiti Dorothy Coombs — Dot, joksi muut sanoivat häntä — nuori nainen.

Ollakseen mies oli Castleton pienikokoinen. Punerva ihonväri, pienet kullanväriset viikset ja raskaat silmäluomet, jotka aina olivat alhaalla, saivat hänet näyttämään uneliaalta. Hän oli moitteeton ja turhantarkka. — Robert Weede oli jokseenkin suuri, kukoistava nuori mies, joka oli huomattava vain hyvän luonteensa takia. Ottaen mukaan Boyd Harveyn, sievän, kalpeakasvoisen pojan, jolla oli sellaisen miehen huoleton hymy, jolle elämä oli ollut helppoa ja miellyttävää, oli seurue täydellinen.

Kun seurue kokoontui kuistille, oli kuumuus jo vähentynyt ja punainen aurinko oli laskemassa punaisen erämaan yli. Se ettei kuulunut puhetta ja että hiljaisuus vähitellen syveni, todisti auringonlaskun vaikuttaneen vieraisiin. Juuri kun punaisen juovan viimeinen kaarre hävisi hämärän Sierra Madresin taakse ja kultainen iltarusko alkoi leimuta kirkkaammin, katkaisi Helen hiljaisuuden.

"Tuolla kiipeää hevonen kukkulalle. Katsokaa, se on ylhäällä! Sillä on ratsastaja!"

Madeline tiesi ennen kuin katsoikaan, kuka ratsastaja oli. Mutta hän ei tiennyt, miten hänelle oli tullut tavaksi pitää miestä silmällä alati.

"Mitä hän tekee? Kuka hän on?" kysyi utelias Helen.

"Hän on Stewart, minun oikea käteni", vastasi Madeline. "Joka päivä, kun hän on karjatalolla, ratsastaa hän tuonne auringon laskiessa. Luulen että hän pitää ratsastuksesta ja näköalasta, mutta hän meneekin kai silmäilemään laaksossa olevaa karjaa."

"Onko hän cowboy?" kysyi Helen.

"Kyllä varmasti", vastasi Madeline naurahtaen. "Kunhan kuulet Stillwellin puhuvan…" Madeline huomasi välttämättömäksi selittää, kuka Stillwell oli ja mitä tämä ajatteli Stewartista. Ja kun hän kerran tuli puhuneeksi asiasta, lisäsi hän omasta aloitteestaan muutamia yksityiskohtia Stewartin maineesta.

"El Capitan. Kuinka mielenkiintoista!" mietiskeli Helen. "Millaiselta hän näyttää?"

"Hän on mainio."

Florence antoi kaukoputken Helenille ja pyysi häntä katsomaan.

"Kiitos", sanoi Helen. "Noin, nyt minä näen hänet. Mikä suurenmoinen hevonen! Miten hiljaa se seisoo! Sehän näyttää kiveen veistetyltä!"

"Annahan minun katsoa", sanoi Dorothy Coombs innokkaasti.

Helen antoi hänelle kaukoputken:

"Sinä voit katsoa, mutta siinä on kaikki. Hän on minun. Minä näin hänet ensiksi."

Sen jälkeen oli Madelinen naisvierailla kiistaa kaukoputkesta ja kolme heistä kerskui iloisesti, etteivät he välittäneet Helenin omavaltaisesti otetuista oikeuksista. Madeline nauroi muiden mukana tarkastaessaan Stewartin tummaa hahmoa ja hänen taivasta vasten kuvastuvia ääriviivojaan. Hänen mieleensä tuli ajatus, joka ei mitenkään ollut uusi tai omituinen — hän ihmetteli, mitä Stewartilla oli mielessään, kun hän oli siinä yksinäisyydessä ja katseli erämaata sekä tummenevaa länttä. Pian cowboy käänsi hevosensa ja ratsasti alas varjoon.

"Majesty, oletko suunnitellut jotakin hauskaa, jotakin kiihottavaa meille", kysyi Helen.

Hän oli levoton ja hermostunut eikä näyttänyt voivan istua hiljaa hetkeäkään.

"Saat kyllä hauskaa, kun saan näytetyksi teille kaiken", vastasi Madeline.

"Mitä esimerkiksi?" kysyivät Helen, Dot ja rouva Beck yhteen ääneen.

"No, minä en luettele ratsastuksia, kiipeämistä ja golfia, mutta ne ovat välttämättömiä Arizonan matkoja varten. Haluan näyttää teille erämaan ja Aravaipa Cañonin. Meidän on ratsastettava ja laitettava itse ruokamme. Jos joku teistä on elossa niiden matkojen jälkeen ja haluaa enemmän, menemme ylös vuoristoon. Tahtoisin mielelläni tietää, mitä te kukin haluatte."

"Minä sanon sinulle", vastasi Helen nopeasti. "Dot tahtoo olla täällä sama kuin Idässäkin. Hän haluaa katsoa häveliäästi käteensä — ohimennen sanoen käteen, joka on toisen vankina — ja kuunnella miestä, joka puhuu runollisesti hänen silmistään. Elleivät cowboyt rakasta sillä tavoin, on Dotin vierailu pilalla. Sitten Elsie Beck haluaa vain, että meille kostetaan siitä, että raahasimme hänet tänne. Hän haluaa, että meille tapahtuisi jotakin hirmuista. Minä en tiedä, mitä on Edithin päässä, mutta siellä ei ole ainakaan huvittelun halua. Bobby haluaa olla lähellä Elsietä eikä mitään muuta. Boyd haluaa sitä, mitä hän aina on halunnut — ainoata, mitä on halunnut eikä ole saanut. Castletonilla on kauhean verenhimoinen halu tappaa joku."

"Minä selitän nyt, että haluan ratsastaa ja myös leiriytyä ulkosalla", vastusteli Castleton.

"Mitä minuun itseeni tulee", jatkoi Helen, "haluan — jospa vain tietäisin mitä haluan. No, minä haluan olla ulkosalla, päästä ulos, saada aurinkoa ja tuulta, saada vähän väriä valkoisiin kasvoihini. Haluan lihaa, verta ja elämää. Olen tuiki väsynyt!"

"Mikä toivomusten kirjavuus", sanoi Madeline.

"Ennen kaikkea haluamme, että tapahtuisi jotakin", päätti Helen.

"Rakas sisareni, ehkä sinä saat toivomuksesi täytetyksi", vastasi Madeline tyynesti. "Edith, olen utelias sinun halusi suhteen."

"Majesty, se on vain se, että haluan olla kanssasi hetken", vastasi vanha ystävä.

Tässä vastauksessa, jota seurasi tumma katsahdus, oli jotakin joka osoitti Edithin ymmärtävän Madelinea, osoitti myötätuntoa ja paljasti ehkä hänen oman levottoman sielunsa. Se teki Madelinen surulliseksi. Kuinka monta naista olikaan, joilla oli halu murtaa häkkinsä ristikot, mutta joilla ei ollut siihen rohkeutta.

Seuraavina päivinä oli väittelyn alaisena kysymys, saivatko Madelinen vieraat, hänen cowboynsa vai hän itse suurinta iloa yhdessäolosta. Ottaen huomioon cowboyden elämän yksitoikkoisuuden hän oli taipuvainen ajattelemaan, että he käyttivät parhaiten hetkeä hyväkseen. Stillwell ja Stewart olivat kuitenkin huomanneet tilanteen rasittavaksi. Karjatalon töitä oli jatkettava ja jotkut niistä lyötiin ikävästi laimin. Stewart yksin esti karjanhoitopuuhan joutumasta arveluttavasti takapajulle. Myöhään ja varhain hän oli satulassa ajaen laiskoja meksikolaisia, joita hän oli palkannut auttamaan.

Eräänä kesäkuun aamuna istui Madeline kuistilla iloisten ystäviensä kanssa, kun Stillwell ilmestyi karja-aitauksesta johtavalle tielle. Hän ei ollut moneen päivään tullut neuvottelemaan Madelinen kanssa.

"Tuossa tulee Bill huolissaan", nauroi Florence.

Stillwell muistutti tosiaan ukkospilveä lähestyessään kuistia.

"Neiti Majesty, minä olen tosiaan alakuloinen", sanoi hän heti. "Ja minä tarvitsen koko joukon apua."

"Mikä nyt on vinossa?" kysyi Madeline hymyillen rohkaisevalla tavallaan.

"No, cowboyt ovat tulleet merkillisiksi. He olivat kaikki lakossa saadakseen lomaa. Mitä ajattelette siitä? Me olemme muuttaneet työmääriä, lyhentäneet työaikoja, antaneet yhdelle ja toiselle vapautta, palkanneet sekarotuisia ja totisesti tehneet kaikki, mitä voi ajatella. Mutta tämä loma-ajatus tuli pahemmaksi. He rupeavat sairaiksi. En ikipäivinä ole kuullut niin monista taudista. Ei edes Nels halua tehdä työtä näinä päivinä. Jollei olisi ollut Stewartia, en tiedä mitä olisin tehnyt."

"Miksi kaikki tämä äkillinen sairaus ja laiskuus?"

"No, katsokaahan! Jokainen luulee, että hänen ehdoton velvollisuutensa on hauskuttaa naisia."

"Tämä on tosiaan hienoa!" huudahti Dorothy.

"Stewart siis ei välitä olla apuna meidän hauskuttamisessamme?" kysyi Helen innokkaana.

"No, Stewart on erilainen kuin muut cowboyt", vastasi Stillwell. "Hän on muuttunut. Hän on päällysmiehenä täällä ja muutos johtuu varmasti siitä. Hänellä on kaikki vastuu. Hänellä ei ole tosiaan aikaa hauskuttaa naisia."