SISÄLLYS: (continued 4)

Kolmannen kerran cowboy toisti kysymyksensä hänelle. Madeline ei vastannut, hän ei voinut puhua.

"Te ette tiedä, että minä rakastan teitä — vai tiedättekö?" jatkoi cowboy kiihkeästi. "Ettekö voi huomata, että minä olen ollut toinen mies rakastaessani teitä, tehdessäni työtä teille, eläessäni teille? Te ette tahdo uskoa, että minä olen kääntänyt selkäni vanhalle villille elämälle, että minä olen ollut siivo, kunniallinen, onnellinen ja hyödyllinen."

Madeline oli mykkänä. Hän kuuli sydämensä jyskyttävän korvissaan.

Stewart hyppäsi hänen luokseen. Cowboyn voimakas käsi sulkeutui hänen käsivartensa ympäri.

"Te luulette, että minä pidin Bonitaa vuorilla, että minä menin salaa kehtaamaan häntä, että koko ajan, kun olin palveluksessanne, minä olin… Oi, minä tiedän mitä te ajattelette! Nyt sanokaa se!"

Sokaistuna, kokonaan intohimon tulisessa puristuksessa, voimatta pysäyttää sen sanan esiinsyöksymistä, joka oli sekä häpeällinen että paljastava ja kohtalokas, Madeline huusi:

"Kyllä!"

Cowboy oli väkivalloin vääntänyt tämän sanan häneltä, mutta ei ollut kylliksi terävä, kylliksi perehtynyt naisen vaikuttimien salaperäisyyteen arvatakseen hänen vastauksensa syvällisen merkityksen.

Stewartista sanalla oli vain kirjaimellinen merkitys, joka vahvisti sen häpeän, mikä tytön mielestä häntä tahrasi. Laskien Madelinen käsivarren hän väistyi poispäin — omituinen teko siltä villiltä ja raa'alta mieheltä, joksi Madeline hänet arvosteli.

"Mutta eräänä päivänä te puhuitte uskosta", puhkesi cowboy. "Te sanoitte, että maailman suurin asia on usko ihmisluonteeseen. Te sanoitte, että parhaat miehet ovat ne, jotka ovat vaipuneet alhaalle ja nousseet. Te sanoitte, että teillä oli uskoa minuun!"

Cowboyn moite, jossa ei ollut katkeruutta eikä pilkkaa, oli ruoskanläimäys Madelinen vanhalle itsekkäälle luulolle oikeudenmukaisuuteen. Hän oli saarnannut kaunista periaatetta, jonka mukaan hän ei ollut elänyt. Hän ymmärsi cowboyn nuhteen, hän ihmetteli ja epäröi, mutta loukkaus hänen ylpeyttään vastaan oli ollut liian suuri, riehunta hänen rinnassaan oli ollut liian kuohuttava ja raju, hän ei voinut puhua, hetki meni ohi ja sen mukana Stewartin karkea loisto.

"Teidän mielestänne minä olen halpamainen", sanoi cowboy. "Te ajattelette sitä Bonitan asiaa! Ja koko ajan minä olen ollut… Minä voisin saada teidät häpeämään — voisin sanoa teille…"

Hänen huulensa muodostivat kapean, katkeran viivan. Hänen kasvojensa kuohuntaa seurasi hartioiden kouristuksentapainen vääntyminen. Se osoitti sisäistä taistelua, joka melkein masensi hänet.

"Ei, ei!" huohotti hän. Sitten hän hypähti suoraksi. "Mutta minä tahdon olla se mies, joksi minua ajattelette!"

Hän tarttui Madelinen käsivarteen rajuin ja voimakkain ottein, nykäisi tytön satulasta syliinsä. Madeline putosi alas, rinta cowboyn rintaa vasten, pääsemättä vapaaksi jalustimista ja hevosesta. Siinä hän riippui aivan voimatonna. Raivoisana ja kiemurrellen hän tempoi päästäkseen vapaaksi. Kaikki, minkä hän voi saada aikaan, oli vain kohottautua nähdäkseen toisen kasvot. Se melkein lamautti hänet. Aikoiko cowboy tappaa hänet? Stewart kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja puristi häntä tiukempaan, likemmäksi itseään. Madeline tunsi cowboyn sydämen jyskytyksen, hänen omansa tuntui jäätyneen. Mies painoi palavat huulensa hänen huulilleen. Se oli pitkä, kauhea suudelma. Madeline tunsi toisen vapisevan.

"Oi Stewart! — Minä — rukoilen — teitä — antakaa — minun mennä!" kuiskasi hän.

Toisen valkoiset kasvot näkyivät hänen kasvojensa yläpuolella. Hän sulki silmänsä. Stewart antoi suudelmien sataa hänen kasvoilleen, mutta ei enää hänen suulleen. Hänen suljetuille silmilleen, hiuksilleen, poskilleen, kaulalleen cowboy painoi nopeasti huulensa — huulet, jotka kadottivat tulisuutensa ja muuttuivat kylmiksi. Sitten hän päästi tytön irti ja nostaen hänet satulaan piti yhä kiinni hänen käsivarrestaan estääkseen häntä putoamasta.

Hetken ajan Madeline istui satulassa silmät kiinni. Hän pelkäsi valoa.

"Nyt ette voi sanoa, ettei teitä ole milloinkaan suudeltu", sanoi Stewart. Hänen äänensä tuntui olevan pitkän matkan päässä. "Mutta tämän saitte. Sitten on asia selvä."

Stewart hypähti satulaan ja ratsasti ryskyen mesquitein läpi kadotakseen näkyvistä.

* * * * *

Huoneensa varjoisassa yksinäisyydessä, hautautuneena kasvot alaspäin syvälle leposohvansa tyynyjen joukkoon makasi Madeline Hammond musertuneena ja vavisten sen loukkauksen takia, jonka hän oli kärsinyt.

Madeline nousi istumaan ikkunan ääreen antaakseen tuulen puhaltaa kuumille kasvoilleen. Häneltä kului kokonaisia tunteja käsittämättömän häpeän ja voimattoman raivon vallassa sekä turhassa ponnistelussa, kun hän koetti ajatella häväistyksensä olemattomaksi.

Hän menisi kotiin.

Edith Wayne oli ollut oikeassa, Länsi ei ollut sopiva paikka Madeline Hammondille. Päätös mennä kotiin tuli helposti ja luonnollisesti, ajatteli hän, tapausten seurauksena. Se ei tuottanut hänelle mitään taistelua. Itse asiassa hän kuvitteli tuntevansa helpotusta.

Madeline sulki ikkunan ja pani verhon eteen. Oli välttämätöntä sanoa levottomille palvelijoille, jotka koputtivat ovelle, että hän voi hyvin eikä tarvinnut mitään. Keveä, ulkoa käytävältä kuuluva astunta kiinnitti hänen huomionsa puoleensa. Kuka siellä oli — Nels, Nick Steele vai Stillwell? Kuka oli nyt häntä vartioimassa, kun Monty Price oli kuollut ja se toinen — se villi…? Oli luonnotonta ja käsittämätöntä, että hän kalpasi sitä toista.

Valo kiusasi häntä. Täydellinen pimeys sopi hänen omituiseen mielentilaansa. Hän lähti makuuhuoneeseensa ja koetti rauhoittua voidakseen nukkua. Uni ei ollut hänelle tahdon asia. Hänen poskiaan poltti, niin että hän nousi valelemaan niitä. Sitten hän paneutui taas makuulle. Stewartin suutelot polttivat hänen huuliahan, hänen suljettuja silmiään, hänen kohoilevaa kaulaansa. Ne tunkeutuivat yhä syvemmälle hänen vereensä, hänen sydämeensä, hänen sieluunsa — kiihkoisan, kovettuneen miehen jäähyväissuudelmat. Huolimatta kehnoudestaan oli cowboy rakastanut häntä.

Myöhään yöllä Madeline vaipui uneen. Aamulla hän oli kalpea ja raukea, mutta sieluntilassa, joka lupasi rauhaa.

Hän lähti toimistoonsa. Ovi oli auki ja sen ulkopuolella istui Stillwell tuolillaan.

"Huomenta, neiti Majesty", sanoi hän noustessaan tervehtimään emäntäänsä. Hänen uurteisilla kasvoillaan oli levottomuuden merkkejä. Madeline säpsähti peläten vanhoja valituksia Stewartista. Sitten hän näki pihalla tomuisen ja pörröisen poni-hevosen sekä pienen aasin, joka oli sortua raskaan taakan alla.

"Kelle ne kuuluvat?" kysyi Madeline.

"Nuoko elukat? No, Danny Mainsille", vastasi Stillwell yskäisten tavalla, joka osoitti hämmennystä.

"Danny Mainsille?" kertasi Madeline ihmetellen.

"Niin."

Stillwell ei tosiaan ollut oma itsensä.

"Onko Danny Mains täällä?" kysyi Madeline uteliaana.

Hän muisti miehen, joka ampui tai joka ammuttiin sinä surkeana yönä asemalla.

Vanha karjanhoitaja nyökkäsi synkästi.

"Kyllä, hän on täällä — niin on asia. Tulla tuiskahti tänne kukkuloilta ja tahtoi nähdä Bonitaa. Hänkin on päästään pyörällä sen pienen mustasilmäisen hepsakan takia. Minä vein hänet sisään katsomaan Bonitaa. Hän on ollut siellä jo enemmän kuin puoli tuntia."

Stillwellin tasapaino oli ilmeisesti häiriintynyt. Madelinen uteliaisuus muuttui täydelliseksi kummastukseksi, joka jätti hävitessään vapisuttavan varoituksentunteen. Hän pidätti henkeään. Tuhannet ajatukset tungeskelivat hänen mielessään saadakseen itselleen selvän ilmaisumuodon.

Eteiskäytävästä kuului nopeita askelia. Muuan nuori mies tuli kuistille. Hän muistutti cowboyta, mutta hänen kasvoillaan oli kirkas ruskea väri. Hänen silmänsä olivat siniset, hänen hiuksensa vaaleat ja kiharat. Hän oli soma, avokatseinen poika. Nähdessään Madelinen hän tempaisi sombreron päästään ja juosten tytön luo tarttui hänen käsiinsä. Miehen rajuus ei ainoastaan saanut Madelinea levottomaksi, vaan myöskin muistutti hänelle tuskallisesti jostakin, jonka hän halusi unohtaa.

Cowboy taivutti päänsä ja suuteli Madelinen käsiä ja pusersi niitä. Kun hän suoristui, itki hän.

"Neiti Hammond, hän on turvassa ja melkein terve!" huudahti hän. "Minä en totisesti voi korvata kaikkea sitä, mitä olette tehnyt hänen hyväkseen! Hän on kertonut minulle, miten hänet laahattiin tänne, miten Gene koetti pelastaa hänet, miten te rupesitte puhumaan Genen ja hänenkin puolestaan, miten Monty vihdoin laukaisi revolverinsa. Monty-raukka! Me olimme hyviä ystäviä. Hän oli suurenmoinen. Hän ei tietänyt milloinkaan — enemmän kuin tekään ja Bill — mitä Bonita oli minulle!"

Stillwellin ystävällinen ja raskas käsi laskeutui cowboyn olkapäälle.

"Danny, mitä tämä kummallinen jaaritus on?" kysyi hän. "Sinä otat jonkinlaisia vapauksia neiti Hammondin suhteen, joka ei ole nähnyt sinua milloinkaan ennen."

Cowboyn hienot, avomieliset kasvot hymyilivät. Hän pyyhki kyynelet. Sitten hän nauroi. Hänen naurussaan oli miellyttävä poikamainen sointu.

"Bill, vanha toveri, pysy alallasi hetkinen." Sitten hän kumarsi Madelinelle. "Pyydän anteeksi, neiti Hammond, että näytän epäkohteliaalta. Minä olen Danny Mains. Ja Bonita on minun vaimoni. Olen iloinen siitä että hän on turvassa ja vahingoittumaton."

"Bonita sinun vaimosi!" huudahti Stillwell.

"Kyllä varmasti. Me olemme olleet naimisissa jo monta kuukautta", vastasi Danny. "Gene Stewart sen teki. Hyvä vanha Gene, hän on hitonmoinen naittamaan ihmisiä! Ymmärrättehän, minä olen rakastanut Bonitaa jo kaksi vuotta. Ja Gene — sinä tiedät, Bill, miten Gene menettelee tyttöjen kanssa — no, hän koetti saada Bonitaa ottamaan minut."

Madelinen vaihtelevat mielialat upposivat rajattomaan iloisuuteen. Jotakin tummaa, syvää, raskasta ja synkkää virtasi pois hänen sydämestään. Hän tunsi syvää kiitollisuutta tuota hymyilevää, sileäkasvoista cowboyta kohtaan.

"Danny Mains!" sanoi hän vavisten ja hymyillen. "Jos olette niin iloinen kuin miksi uutisenne ovat tehneet minut voitte suudella minua heti paikalla!"

Häveliäästi mutta tahtoen sydämensä halusta täyttää toisen pyynnön Danny Mains käytti hyväkseen lupausta.

Stillwell rykäisi.

"Bill, paina puuta", sanoi Danny. "Sinä olet mennyt taaksepäin viime kuukausien aikana harmitellessasi pahojen poikien Dannyn ja Genen takia. Sinä tarvitset tukea allesi sill'aikaa kuin minä kerron elämäni tarinaa, Bill."

Hän meni aasin luokse, päästi kuormauksen siteistään ja ottaen sieltä pienen raskaan pussin tuli takaisin kuistille. Hän pudisti varovasti pussin sisällön Stillwellin jalkoihin. Kivenkappale toisensa jälkeen kolahti lattialle. Palaset olivat teräviä ja epätasaisia, niissä oli keltaisia suonia, poikkiviiruja ja juovia. Stillwell otti kappaleen toisensa jälkeen, tuijotti ja änkytti, kaiveli niitä vapisevilla sormillaan.

"Hyvä Jumala, Danny, sinähän olet tullut yhdellä täräyksellä rikkaaksi."

Danny katseli Stillwelliä alentuvasti.

"Jotenkin rikkaaksi", sanoi hän. "No, Bill, paljonko meillä on tässä, sano summassa!"

"Pelkään sanoa. Katsokaahan, neiti Majesty, katsokaahan kultaa! Olen elänyt kullanetsijäin ja kaivosten keskellä kolmekymmentä vuotta enkä ole milloinkaan nähnyt tällaista osumaa."

"Kultakaivos!" huudahti Danny. "Minä tapasin sattumalta Bonitan enkä aikonut antaa hänen ratsastaa yksin pois, kun hän sanoi minulle olevansa pulassa. Me menimme Peloncilloon päin. Bonitalla oli Genen hevonen ja hänen piti kohdata Gene tiellä. Me tulimme vuorille niin kuin pitikin ja näimme melkein nälkää muutamia päiviä, kunnes Gene löysi meidät. Hän oli itsekin joutunut pulaan eikä voinut ottaa paljon mukaansa.

"Me matkasimme kallionhuippuja kohti ja teimme majan. Gene tuli ylös kallionhuipuille ja löysi meidät. Gene oli lakannut juomasta, hän oli muuttunut ihmeellisesti ja oli hieno ja keikarimainen. Silloin hän alkoi kiusata minua saadakseen minut naimaan Bonitan. Minä olin onnellinen ja niin oli Bonitakin. Gene toi padre Marcosin ja tämä vihki meidät."

Danny pysähtyi kertomuksessaan hengittäen syvään. Stillwellin hymy oli ihastuttava. Madeline kumartui Dannya kohti silmät loistaen.

"Neiti Hammond ja sinä Bill, kuunnelkaa nyt, sillä minulla on merkillistä kerrottavaa. Sinä iltapäivänä, jolloin Bonita ja minut vihittiin, olin minä Genen ja padren mentyä yhtenä minuuttina onnellinen ja seuraavana alakuloinen. Olin kurja, koska minulla oli huono maine. En voinut edes ostaa säädyllistä pukua sievälle vaimolleni. Bonita kuunteli sanojani ja oli hieman salaperäinen. Hän kertoi minulle tarinan kadonneesta kaivoksesta, suuteli minua ja huvitteli kustannuksellani. Tiesin että avioliitto menee naisille päähän, ja ajattelin, että Bonitallakin oli jokin sellainen puuska.

"No, hän lähti luotani hetkeksi, ja kun hän tuli takaisin, oli hänellä joitakin keltaisia kukkia hiuksissaan. Hän puhui jotakin omituisista hengistä, jotka vierittivät kiviä alas. Sitten hän sanoi haluavansa näyttää minulle paikan, jossa hän aina istui odottamassa ja tähystämässä minua, kun olin poissa. Ja siellä kallionhuippujen alla oli kultakaivos!

"Silloin olin pahempi kuin hullu. Minä tulin kultakiihkoon. Tein työtä kuin seitsemäntoista aasia. Kaivoin koko joukon kultapitoista kvartsia. Bonita piti silmällä polkuja ja toi minulle vettä. Sillä tavoin saivat Pat Hawe ja guerillat hänet kiinni. Varmasti! Pat Hawe oli niin lujasti päättänyt tehdä Genelle kiusaa, että hän ryhtyi yksiin hommiin Don Carlosin kanssa. Bonita voi antaa teille eräitä hämmästyttäviä tietoja siitä joukosta. Minun tarinani puhuu yksinomaan kullasta."

Danny Mäins nousi ja potkaisi tuolinsa taaksepäin. Sininen salama loisti hänen silmistään, kun hän työnsi kätensä Stillwelliä kohti.

"Bill, vanha kaveri, anna minulle kätesi", sanoi hän. "Sinä olet aina ollut ystäväni. No, Danny Mains on velkaa sinulle ja on velkaa Gene Stewartillekin hyvän joukon. Danny Mains maksaa! Tarvitsen kaksi osakasta auttamaan minua työssäni kultakaivoksessa. Sinut ja Genen. Jos täälläpän on jokin karjatalo, joka miellyttää teitä, ostan minä sen. Jos neiti Hammond joskus väsyy karjataloonsa, karjaansa ja kotiinsa, ostan minä ne Genelle. Jos täällä ympäristössä on jokin rautatie tai kaupunki, josta Bonita pitää, ostan minä ne. Jos näen itse jotakin, josta pidän, ostan minä sen. Mene ulos, hae Gene käsiisi. Mene noutamaan hänet. Juuri tässä talossa, vaimoni ja neiti Hammondin ollessa todistajina, me perustamme yhtiön."

Madelinen huulet avautuivat vavisten ja hän aikoi kertoa Mainsille ja Stillwellille, että cowboy, jota he kaipasivat, oli lähtenyt karjatalolta. Hän kuvitteli mielessään, millainen Dannyn pettymys olisi ja millainen vanhemman miehen tyrmistys, kun he saisivat tietää, että Stewart oli lähtenyt rajalle. Tällöin hän katsahti ylös ja näki tutun hahmon lähestyvän — padre Marcos! Oli varmaa, että Madeline tunsi vapisevansa. Mitä merkitsi padren läsnäolo täällä tänä päivänä?

Padre Marcosin mainitseminen oli aina aiheuttanut Madelinelle pienen, määrittelemättömän hätkähdyksen, ja nyt, kun padre astui kuistille, kurttuinen, kumartunut ja surullisen näköinen mies, oli hän hämmästynyt.

Padre kumarsi hänelle syvään.

"Suvaitsetteko kuunnella minua?" kysyi hän virheettömällä englanninkielellä, ja hänen äänensä oli matalasointinen ja vakava.

"Kyllä, tietysti, padre Marcos", vastasi Madeline ja vei hänet toimistoonsa.

"Saanko pyytää, että ovet suljettaisiin?" sanoi padre. "Kysymyksessä on tärkeä asia, jota ette luultavasti tahdo toisten kuulevan."

Padre sulki hiljaa ensin yhden oven ja sitten toisen.

"Olen tullut ilmaisemaan salaisuuden — tein syntiä säilyttäessäni sen — ja rukoilemaan teiltä anteeksi. Muistatteko sen yön, jolloin Stewart laahasi minut eteenne El Cajonin odotushuoneessa?"

"Kyllä", vastasi Madeline.

"Siitä yöstä lähtien te olette ollut Stewartin vaimo!"

Madeline tuli liikkumattomaksi kuin kivi. Hän ei näyttänyt tuntevan mitään, ainoastaan kuulevan.

"Te olette Stewartin vaimo. Minä olen säilyttänyt salaisuuden kuoleman pelosta. Mutta en ole voinut säilyttää sitä kauempaa. Stewart saattaa tappaa minut nyt. Ah, tämä on kovin omituista teistä. Te olitte niin pelästynyt sinä yönä, te ette tiennyt mitä tapahtui. Stewart uhkasi minua. Hän pakotti teitä. Hän sai minut lausumaan vihkikaavan! Hän sai teidät sanomaan espanjaksi 'kyllä'. Ja minä en voinut muuta kuin vihkiä teidät. Vihin teidät laillisesti kirkkoni kaavan mukaisesti."

"Hyvä Jumala!" huudahti Madeline.

"Kuulkaa minua! Minä rukoilen teitä, kuunnelkaa loppuun! Älkää jättäkö minua! Älkää näyttäkö niin — niin… Ah, antakaa minun puhua sana señor Stewartin puolesta. Hän oli juopunut sinä yönä. Hän ei tiennyt mitä teki. Aamulla hän tuli luokseni ja pakotti minut vannomaan ristin kautta, etten ilmaisisi sitä häväistystä, jonka hän oli tuottanut teille. Jollen olisi tehnyt siten, olisi hän tappanut minut. Henki ei ole mitään amerikkalaiselle vaquerolle. Minä lupasin kunnioittaa hänen käskyään. Mutta minä en sanonut hänelle, että te olette hänen vaimonsa. Hän ei uneksinutkaan, että minä todella vihin teidät. Hän meni taistelemaan vapauden puolesta ja minä mietiskelin salaisuuteni syntiä.

"On todella omituista, että Stewart ja padre Marcos tulivat kumpikin tälle karjatalolle. Se suuri muutos, jonka teidän hyvyytenne on saanut aikaan rakastetussa seurakunnassani, ei ole suurempi kuin muutos Stewartissa. Minä pelkäsin, että menisitte pois jonakin päivänä, menisitte takaisin kotiinne tietämättä totuutta. Tuli aika, jolloin tunnustin asian Stewartille — sanoin että minun täytyy kertoa asiasta teille. Hän ei uhannut enää tappaa minua! Hän pyysi minua, etten kertoisi salaisuutta — etten milloinkaan ilmaisisi sitä. Hän tunnusti rakkautensa teitä kohtaan — rakkauden, joka muistutti erämaan myrskyä. Teidän ei tarvinnut koskaan tietää sitä. Siten pidin suuni kiinni puoleksi säälien häntä, puoleksi peläten häntä.

"Stewart eli hullun paratiisissa. Minä näin hänet usein. Kun hän vei minut vuoristoon, saadakseen minut vihkimään Bonitan ja hänen rakastettunsa, rupesin minä tuntemaan kunnioitusta häntä kohtaan."

Madeline kuunteli kuin lumouksen vallassa.

"Minä rukoilen teitä, älkää käsittäkö väärin minun tehtävääni. Lukuunottamatta tunnustustani teille on minulla vain yksi tehtävä — kertoa teille miehestä, jonka vaimo olette. Mutta minä olen pappi ja voin nähdä sieluun saakka. Jumalan tiet ovat tutkimattomat. Minä olen vain kehno työase. Te olette jalo nainen, ja señor Stewart on erämaan raudasta tehty mies, joka on muovailtu uudestaan rakkauden sulatuskauhassa."

Sokaistuna juoksi Madeline Hammond huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin salamanisku olisi murskannut sen varjomaisen uniaineen, joksi hän oli muodostanut todellisen elämän. Danny Mainsin tarinan ihmeellisyys, omituinen kaipuu, jota hän oli tuntenut huomatessaan vääryytensä Stewartia kohtaan, hämmästyttävä salaisuus, jonka padre Marcos oli paljastanut — nämä unohtuivat, kun hän äkkiä huomasi rakastavansa.

Madeline pakeni kuin vainottuna. Hän lukitsi ovet, veti alas ikkunoiden kaihtimet, sysäisi syrjään tuolit, niin että saattoi astella pitkin huonettaan. Hän oli nyt yksin, hän saattoi olla oma itsensä ilman naamiota.

"Minä rakastan häntä!" kertasi hän, mutta epäili oliko hän oma itsensä.

"Olenko minä Madeline Hammond? Mitä on tapahtunut? Kuka minä olen? Kuka on tämä nainen?"

Hän odotti näkevänsä tutun, arvokkaannäköisen henkilön, rauhallisen, liikkumattoman vartalon, tyynet kasvot tummine, ylpeine silmineen ja rauhallisine, ylpeine huulineen. Ei, hän ei nähnyt Madeline Hammondia. Hän ei nähnyt ketään, jonka hän olisi tuntenut. Pettivätkö hänen silmänsä häntä niin kuin hänen sydämensäkin? Hänen edessään oleva henkilö oli täynnä sykkivää elämää. Kädet, jotka hän näki, puristuivat yhteen liitettyinä syvälle vasten paisuvaa rintaa. Kasvot, jotka hän näki eivät voineet olla Madeline Hammondin kasvot.

Mutta kun hän katseli, tiesi hän ettei mikään luulottelu voinut todella pettää häntä, että hän oli vain Madeline Hammond. Hän huomasi nopeasti muutoksen itsessään, arvasi sen syyn ja tarkoituksen, otti sen vastaan välttämättömänä ja joutui taas typerryttävän hämmästyksen valtaan.

Hänen tapaisessaan luonteessa, missä tunteen voima oli pidetty masennettuna kuin jotakin hillittävissä olevaa ilmiötä, vaati sellainen yllättävä muutos kuin rakkaus aikaa herätäkseen, aikaa vahvistuakseen.

Vähitellen tämä selvenemisen hetki tuli, ja silloin Madeline havaitsi sydämessään myös ajatuksen miehestä, jota hän rakasti.

Äkkiä, kesken mielen myllerrystä, jokin hänessä ryhtyi puolustamaan Gene Stewartin syyttelyitä vastaan. Madelinen ajatus pyöri cowboyn ja hänen elämänsä ympärillä. Hän näki tämän juopuneena ja raakana, hän näki tämän hylättynä ja kadotettuna. Sitten tästä cowboyn kuvasta kasvoi hitaasti toisenlaisen miehen kuva — vähitellen vahvistuvan, vaiteliaan, yksinäisen kuin kotka, salaperäisen, väsymättömän, uskollisen, hellän kuin nainen, raudankovan kestämään ja vihdoin jalon.

Hän heltyi.

"Minä olen hänen vaimonsa, hänen rakkautensa, hänen nousemisensa, hänen vaitiolonsa, hänen ylpeyteensä! Ja minä en voi milloinkaan olla hänelle mitään. Voisinko minä olla hänelle jotakin? Minä, Madeline. Minä olen hänen vaimonsa ja rakastan häntä! Minä olen cowboyn vaimo! Hän tulee takaisin. Ei, hän ei tule milloinkaan takaisin! Oh, mitä minun pitää tehdä?"

Madeline Hammondille olivat päivät, jotka seurasivat tätä tunteen myrskyä, tuskastuttavan verkkaisia, loputtomia, pitkä jakso väsyneitä hetkiä, unettomuuden hetkiä, joita kaikkia vaivasi hitaasti kidutukseksi kasvava pelko että Stewart oli mennyt rajan yli saadakseen sydämeensä kuulan, joka antaisi hänelle, Madelinelle, vapauden. Silloin hän kärsi. Hän paloi sisäisesti.

Ja eräänä aamuna, kun Madeline meni kuistille, oli Stillwell siellä menehtyneenä ja jäykkänä. Bill antoi hänelle tiedonannon. Siinä luki:

"Kapinalliset sotilaat ovat ottaneet El Capitan Stewartin vangiksi taistelussa Agua Prietan luona eilen. Hän oli liittoutuneiden riveissä. Tuomittu ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa."

Matkan päässä

"Stillwell!"

Madelinen huuto oli enemmän kuin murtuvan sydämen purkaus.

Vanha karjanhoitaja seisoi mykkänä hänen edessään tuijottaen hänen valkoisiin kasvoihinsa, hänen liekehtiviin silmiinsä.

"Stillwell! Minä olen Stewartin vaimo!"

"Hyvä Jumala, neiti Majesty!" puhkesi toinen. "Minä tiesin että jotakin kauheata oli tulossa. Oo, on tosiaan sääli…"

"Luuletteko että annan ampua hänet nyt, kun en ole enää sokea, kun rakastan häntä?" kysyi tyttö intohimoisena. "Minä tahdon pelastaa hänet! Nyt on keskiviikkoaamu. Minulla on kolmekymmentäkuusi tuntia pelastaakseni hänen henkensä. Stillwell, lähettäkää hakemaan autoa!"

Madeline meni toimistoonsa. Hänen ajatuksensa työskentelivät nopeasti ja selvästi. Hänen suunnitelmansa, joka oli syntynyt yhdessä ainoassa välähdyksessä, pakotti miettimään huolellisesti Washingtoniin, New Yorkiin ja San Antonioon lähetettävien sähkösanomain sanamuotoa. Ne olivat senaattoreille, edustajille ja julkisessa sekä yksityisessä elämässä korkeissa asemissa oleville miehille, jotka muistaisivat hänet ja tekisivät kaikkensa hänen hyväkseen. Hänellä oli valtaa. Hänellä oli rikkautta. Hän panisi liikkeelle kaikki rajattomat keinot. Hän saattoi pelastaa Stewartin. Hän ei sallisi minkään epäonnistumisen mahdollisuuden tulla mieleensä.

Kun hän meni ulos, oli auto siellä, samoin kuljettaja Link kypärä kädessä, kirkas hohto silmissään, mukanaan Stillwell, joka vähitellen kadotti menehtyneen kurjuutensa ja alkoi olla Madelinen mielen mukainen.

"Link, viekää Stillwell El Cajoniin hyvissä ajoin, jotta hän ehtii El Pason junaan", sanoi Madeline. "Odottakaa siellä hänen palaamistaan. Ja jos häneltä tulee jokin tiedonanto, soittakaa siitä minulle heti."

Sitten hän antoi Stillwellille sähkösanomat, jotka oli lähetettävä El Cajonista, ja maksuosoitukset, jotka lunastettaisiin El Pasossa. Hän opasti Stillwelliä menemään kapinallisten neuvoston eteen selittämään tilanteen, pyytämään heitä odottamaan Washingtonin virkamiehiltä tulevia tiedonantoja, joiden mukaan Stewart piti luovuttaa sotavankeja vaihdettaessa, sekä lopuksi tarjoamaan lunnaita kapinallisten johtajille hänen vapauttamisekseen.

Kun Stillwell oli kuunnellut loppuun, suoristui hänen kumartunut vartalonsa ja hänen vanhan hymynsä varjo liikahdutti hänen huuliaan. Hän ei ollut enää nuori, eikä toivo voinut heti paikalla karkottaa ankaria ja kovia tosiasioita. Kun hän kumartui Madelinen käden yli, näytti hänen käyttäytymisensä kohteliaalta ja kunnioittavalta. Mutta hän oli joko sanaton tai sitten tunsi, ettei hetki ollut sellainen, että hän olisi voinut katkaista hiljaisuuden.

Hän kiipesi istuimelle Linkin viereen. Tämä kumartui ohjauspyörän yli. Kuului tukahtunut ääni, joka puhkesi pauhuksi, ja suuri auto nytkähti eteenpäin viedäkseen alas pitkää rinnettä, syöksyäkseen tasaiselle laakson maanpinnalle ja kadotakseen liikkuvaan tomupilveen.

Ensi kerran moneen päivään kävi Madeline puutarhoissa, aitauksilla, lammikoilla ja cowboyden asunnoissa. Vaikka hän kuvitteli olevansa tyyni, pelkäsi hän näyttävänsä omituiselta. Hän puhui ilmasta, hevosista ja karjasta. Sitten muuan hänen omituisista mielijohteistaan sai hänet pysähtymään.

"Nels, teidän ja Nickin ei tarvitse mennä toimeenne tänään", sanoi hän. "Minä ehkä tarvitsen teitä. Minä…"

Hän epäröi, pysähtyi ja seisoi viivytellen. Hänen katseensa oli osunut Stewartin suureen, mustaan hevoseen, joka hyppeli lähellä olevassa aitauksessa.

"Minä olen lähettänyt Stillwellin El Pasoon", jatkoi hän matalalla äänellä, jota hän ei voinut pitää vakavana. "Hän pelastaa Stewartin. Minun on kerrottava teille — minä olen Stewartin vaimo!"

Hän tunsi sen hämmästyneen tyrmistyksen, joka saattoi miehet äänettömiksi ja liikkumattomiksi. Katse poispäin käännettynä hän lähti heidän luotansa. Palattuaan taloon ja huoneeseensa hän valmistautui johonkin — mihin? Odottamaan!

Sitten näytti suuri näkymätön varjo leijailevan hänen takanaan. Hän koetti ryhtyä moneen tehtävään, mutta ei voinut keskittää tarkkaavaisuuttaan, huomasi että hänen ajatuksensa olivat kiinni vain Stewartissa ja hänen kohtalossaan.

Madeline kesti kärsivällisesti, kesti pitkiä määräämättömän monia tunteja pitäen toivoaan yllä lannistumattoman tahdon avulla.

Ei tullut mitään tiedonantoa. Auringon laskiessa hän meni ulos kärsien epätietoisuuden kidutusta. Hän katseli erämaata toivoen ja rukoillen voimaa. Erämaa ei vaikuttanut häneen samoin kuin intohimottomat, muuttumattomat tähdet, jotka olivat tyynnyttäneet hänen henkeään. Se oli punainen, muuttuva, varjoihin verhottu ja kauhistava niin kuin hänen mielensä. Tomun verhoama auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan muodostaman laajan, mietiskelevän, alastoman avaruuden.

Tuli yö. Mutta nyt valkoiset, säälimättömät tähdet pettivät hänet. Silloin hän etsi oman huoneensa yksinäisyyttä ja pimeyttä ollakseen siellä silmät auki ja odottamistaan odottaen. Äänetön pimeys vallitsi niin kauan, että kun ikkunanpuoliskot näyttivät harmailta, luuli hän, että se oli vain kuvittelua ja ettei sarastus tulisi milloinkaan. Hän rukoili, ettei aurinko nousisi, ettei se alkaisi lyhyttä, kaksitoistatuntista vaellustaan sitä maillemenoa kohti, joka olisi kohtalokas Stewartille. Mutta aamu valkeni, hänen mielestään säälimättömästi. Päivä oli tullut ja nyt oli torstai!

Puhelimen terävä ääni sai hänet hätkähtämään.

"Halloo — halloo — neiti Majesty!" kuului kiireinen vastaus. "Täällä puhuu Link. Sanomia teille. Suotuisia, sanoi sähköttäjä. Minä tuon autolla. Minä tulen yhtenä suhinana."

Siinä kaikki. Madeline kuuli kuulotorven kolahduksen. Hän halusi tietää enemmän, mutta oli mittaamattoman kiitollinen niinkin paljosta! Suotuisia! Stillwellillä oli siis ollut menestystä. Madelinen sydän hypähti. Tuntui kuluvan tuhat vuotta pukeutumiseen. Aamiainen ei merkinnyt hänelle mitään, paitsi että se auttoi häntä kuluttamaan laahustavia minuutteja.

Lopulta matala surina, joka kohosi nopeasti jyrinäksi, ilmoitti auton tulon. Hän näki cowboyn kypärä taaksepäin sysättynä ja mies katsoi häneen kylmästi. Hän antoi kimpun sähkösanomia. Madeline repi ne auki vapisevin sormin ja alkoi lukea nopein, sumein silmin. Jotkut olivat Washingtonista ja vakuuttivat, että hänen hyväkseen ryhdyttäisiin kaikkiin mahdollisiin toimenpiteisiin. Eikö hän ollenkaan löytäisi Stillwellin tiedonantoa? Se oli viimeisenä. Se oli pitkänlainen ja kuului:

"Ostanut Stewartin vapaaksi. Järjestänyt myöskin hänen siirtämisensä sotavankina rajan yli. Kumpikin asia virallisesti vahvistettu. Hän on turvassa, jos saamme tiedon hänen vangitsijoilleen. Ei varmaa, olenko päässyt heidän yhteyteensä. Te menette Linkin kanssa Agua Prietaan. Ottakaa espanjalaiset tiedonannot, jotka on lähetetty teille. Ne suojaavat teitä ja tekevät Stewartin vapauttamisen varmaksi. Ottakaa Nels mukaanne. Älkää pysähtykö minkään edessä. Sanokaa Linkille kaikki — antakaa hänen ajaa autoa.

Stillwell."

"Lukekaa", sanoi hän lyhyesti antaessaan sähkösanoman Linkille. Tämä tutki sen tarkasti ja katsoi sitten kummastuneena emäntäänsä.

"Link, tunnetteko te tiet ja polut — erämaamatkan tästä Agua Prietaan?" kysyi Madeline.

"Sehän on vanha tepastelupaikkani. Tunnen Sonoran myöskin."

"Meidän täytyy ehtiä Agua Prietaan ennen auringonlaskua — kauan ennen, niin että jos Stewart on jossakin lähellä leirissä, me pääsemme sinne — aikanaan!"

"Neiti Majesty, se ei ole mahdollista!" huudahti Link.

"Link, voiko autoa ajaa täältä Pohjois-Meksikoon?"

"Kyllä. Mutta siihen menisi aikaa."

"Meidän täytyy tehdä se lyhyessä ajassa", jatkoi toinen. "Muuten Stewart saattaa — tulee luultavasti — ammutuksi."

Link Stevens näytti äkkiä käyvän veltoksi ja kurtistuneeksi, kadottavan kaiken hilpeytensä, heikontuvan ja vanhenevan.

"Minä olen vain — vain cowboy, neiti Majesty." Link melkein änkytti. Hänessä tapahtui omituinen muutos. "Se on kauhea matka — rajan yli. Jos en jostakin onnellisesta sattumasta ajaisi autoa murskaksi, saisin teidän hiuksenne harmaiksi. Te ette milloinkaan tointuisi siitä matkasta!"

"Minä olen Stewartin vaimo", vastasi Madeline ja katsoi häneen tietämättä mitään keinoa, jolla voisi taivuttaa tai houkutella toista.

Cowboy hätkähti — Stewartin vanha liike. Tämä mies oli samaa villiä lajia.

Madelinen sanat vuotivat virtana:

"Minä olen Stewartin vaimo! Minä rakastan häntä, minä olen tehnyt väärin hänelle, minun täytyy pelastaa hänet. Link, minä luotan teihin. Minä uskallan lähteä matkalle ilomielin — urhoollisesti. Minä en välitä, mistä tai miten te ajatte."

"Neiti Majesty, matka tuntuu mahdottomalta, mutta minä yritän!" vastasi Link. Hänen kylmä, kirkas katseensa värisytti Madelinea. "Minä tarvitsen ehkä puoli tuntia tarkastaakseni auton ja varustaakseni mukaan mitä tarvitsen."

Madeline ei voinut kiittää häntä, vaan vastasi ainoastaan pyytämällä, että Link kehoittaisi Nelsiä ja muita toimestaan vapaana olevia cowboyieja tulemaan taloon. Kim Link oli mennyt, ajatteli Madeline hetkisen matkan valmisteluja. Hän otti ylleen pitkän takin ja kietoi huntuja päänsä ja kaulansa ympärille sovittaen ne päähineeksi, jolla saattoi tarpeen tullen peittää kasvonsa.

Joukko cowboyieja oli odottamassa. Hän selitti tilanteen ja jätti kotinsa heidän hoitoonsa. Tämän sanottuaan hän pyysi Nelsiä seuraamaan itseään erämaahan. Nels tuli valkoiseksi huuliaan myöten, ja se sai Madelinen muistamaan, miten mies pelkäsi autoa.

Madeline kuuli auton surinaa. Link tuli näkyviin ajaessaan rinnettä ylös. Hän käänsi jyrkästi ja pysähtyi kuistin eteen. Link oli kiinnittänyt kaksi pitkää, raskasta lankkua autoon, yhden kummallekin puolelle, ja jokaiseen sopivaan kohtaan hän oli sitonut ylimääräisiä renkaita. Suuren suuri tynnyri täytti toisen takaistuimen ja toinen istuin oli täynnä työkaluja sekä köysiä. Auton perässä oli juuri tilaa Nelsin tunkeutua sisään. Link pani Madelinen etupuolelle viereensä ja taivuttautui sitten ohjauspyörän yli. Madeline heilautti kättään kuistilla oleville vaiteliaille cowboyeille. Ääneen ei jäähyväisiä lausuttu.

Auto liukui pihasta ulos, hypähti tasaiselta maalta rinteelle ja lähti nopeasti tietä alas, ulos avonaiseen laaksoon. Jokainen kuivan tuulen suhahdus Madelinen kasvoja vasten merkitsi vauhdin lisääntymistä. Madeline katsahti kerran kiemurtelevaan karjatiehen. Hän loi toisen silmäyksen nahkapukuiseen ajajaan ja sitten veti huntupäähineen kasvojensa yli.

Neljännestä vaille kymmenen! Link oli suoriutunut laaksomatkasta. Bernardinon toisella puolen auto poikkesi tieltä ja kääntyi pitkälle, hitaasti kohoavalle rinteelle. Laakso näytti antavan etelään päin Guadalupen tummien huippujen alla. Link suuntasi kulun lounaaseen. Tuli näkyviin paljaita, tomuisia paikkoja, ilmestyi mesquiten ja kaktusten peittämiä täpliä sekä murtunutta kalliota.

Madeline saattoi olla valmistunut siihen, mitä hän näkisi harjanteen huipulta. Heidän allaan hehkui erämaa. Tässä alkoi punainen erämaa, joka ulottui kauas Meksikoon, kauas Arizonan ja Kalifornian halki Tyynen meren rannoille. Hän näki paljaan, kumpuja täynnä olevan harjanteen, jota alas auto liukui, hyppeli ja heilahteli, ja tämä rinne näytti katoavan ryppyiseen kallio- ja hiekkamaailmaan. Kaukainen Sierra Madres oli kirkkaampi ja sinisempi eikä niin savuinen ja kangastuksen tapainen millaisena hän oli sen aikaisemmin nähnyt. Sitten erämaa alkoi vähitellen nousta, kadottaa rajaviivojensa epämääräisyyden, tiivistää vaihtelevat valonsa ja varjonsa sekä vihdoin kätkeä onkalonsa ja huippunsa punaisten harjanteiden taakse, jotka olivat vain pieniä askelmia, pieniä etuvartioita, pieniä rajamerkkejä sen käytävillä.

Hän huomasi että Link kulki pitkin vanhaa tietä. Rinteen juurella he joutuivat epätasaisemmalle maalle ja siinä Link ryhtyi ajamaan varovaisesti kiemurrellen. Tie hävisi ja ilmestyi pian taas uudestaan. Mutta Link ei pysynyt aina sillä. Hän kulki oikoteitä, kierteli, meni ristiin ja näytti koko ajan tulevan syvemmälle sokkeloon, jonka muodostivat matalat, punaiset hiekkasärkät. Kuitenkin Link jatkoi matkaa. Laajan kanjonin pohjalla hän tuli lietepaikkaan, jossa pyörät tuskin kääntyivät. Aurinko paahtoi, tomu nousi, ei ollut tuulen henkäystäkään. Etanan vauhti samoin kuin pyörissä kitisevä hiekka alkoi vähentää Madelinen luottamusta. Link antoi ohjauspyörän Madelinelle ja hypäten ulos kutsui Nelsiä avukseen. Kun he irrottivat pitkät lankut ja panivat ne auton eteen, huomasi Madeline, miten viisas Linkin huolenpito oli ollut. Lankkujen avulla he saivat auton hiekan yli, joka olisi muuten ollut mahdoton sivuuttaa.

Auto kiipesi vakavasti, kohosi töyräälle. Taivas oli kiinteätä, kirkasta, teräksistä sineä, joka teki kipeätä silmään. Kallionlohkareet estivät kulkua ja ne piti vierittää tieltä pois. Mutakerrostumat, jotka olivat valmiit liukumaan pienimmästäkin painosta, mukulakivipeittoiset rinnepaikat, kapeat kohdat, joista ei jäänyt enemmän kuin jalan verran ulommille pyörille, keihäskärkiset kaktukset, joita oli vältettävä — kaikki esteet olivat kuin ilmaa cowboy-kuljettajalle. Hän jatkoi matkaa ja kun hän tuli taas tielle, korvasi hän menetetyn ajan vauhdilla.

Kerran Madeline huudahti vasten tahtoaan eräässä pahassa paikassa:

"Oh, aika rientää!"

Link Stevens katsahti häneen, ikään kuin häntä olisi moitittu. Miehen silmät loistivat kuin teräksen välähdys jäähän. Ehkä tuo Madelinen huomautus oli tarpeen. Ainakin hän pani auton suorittamaan näennäisesti mahdottomia tekoja. Hän kulki rotkojen ympäri, hän sai koneensa kiipeämään vuoren jyrkkiä vieruja ylös. Madeline tunsi että hän leijaili, purjehti, ajelehti, hoiperteli silloinkin kun meni eteenpäin nopeasti kuin salama. Hänen kätensä ja käsivartensa olivat liikkumattomat vuorenraskailta tuntuvien painojen alla. Tuli pitkä, tiedoton vaihe, josta hän heräsi tunteakseen käsivarren kannattavan häntä. Sitten hän virkistyi. Lykäten pois päähineen hän hengitti taas vapaasti ja tointui täydelleen.

Auto vieri lavealla tiellä kaupungin liepeillä. Madeline kysyi, mikä paikka se oli.

"Douglas", vastasi Link. "Ja juuri tuolla toisella puolella on Agua Prieta!"

Nimi näytti typerryttävän Madelinen. Hän ei kuullut enempää ja näki vain vähän, kunnes auto pysähtyi. Nels puhui jollekulle. Khakipukuisten sotilaiden näkeminen virkisti Madelinea. Hän oli rajaviivalla Yhdysvaltain ja Meksikon välissä ja mies, jonka Nels ilmeisesti oli lähettänyt asialle, palasi ja sanoi että upseeri tulisi heti. Ratsuväen upseeri lähestyi autoa, tuijotti tulijoita ja otti sombreron päästään.

"Voitteko sanoa minulle jotakin Stewartista, amerikkalaisesta cowboysta, jonka kapinalliset ottivat vangiksi muutamia päiviä sitten?" kysyi Madeline.

"Kyllä", vastasi upseeri. "Rajan toisella puolen oli kahakka liittoutuneiden komppanian ja suuren guerilla- sekä kapinallisjoukon välillä. Liittoutuneet ajettiin länteen rajaa pitkin. Stewartin ilmoitetaan taistelleen uhkarohkeasti ja joutuneen vangiksi. Hänet tuomittiin Meksikossa. Hän on tunnettu täällä pitkin rajaa, ja uutinen hänen vangitsemisestaan on herättänyt kiihtymystä. Me teimme kaikkemme saadaksemme hänet vapaaksi. Guerillat pelkäsivät teloittaa hänet täällä ja luulivat, että hänet autettaisiin pakoon. Muuan sotaväenosasto vei hänet mukanaan Mezquitaliin."

"Hänet tuomittiin ammuttavaksi torstaina auringon laskiessa — tänä iltana?"

"Niin. Huhuttiin, että se oli henkilökohtaista kostonhimoa Stewartia vastaan. Valitan, etten voi antaa teille varmaa tietoa. Jos olette Stewartin ystäviä — sukulaisia — voisin keksiä…"

"Olen hänen vaimonsa", keskeytti Madeline. "Oletteko hyvä ja luette nämä?" Hän antoi sähkösanomat. "Neuvokaa minua — auttakaa minua jos voitte!"

Katsahtaen Madelineen upseeri otti sähkösanomat. Hän luki muutamia ja vihelsi hiljaa hämmästyksissään. Hänen käytöksensä tuli nopeaksi, valppaaksi ja vakavaksi.

"Minä en ymmärrä näitä, kun nämä on kirjoitettu espanjaksi. Mutta minä tunnen alla olevat nimet." Hän silmäili nopeasti muut. "Niin, nämä merkitsevät, että Stewartin vapauttaminen on hyväksytty. Ne selittävät salaperäiset huhut, joita olemme kuulleet täällä. Sekarotuisten kavallusta! Jostakin omituisesta syystä eivät kapinallisten neuvoston käskyt ole ehtineet määräpaikkaansa. Me kuulimme tietoja Stewartin vaihtamisesta, mutta siitä ei tullut mitään. Tulkaa, minä lähden mukananne kenraali Salazarin, komentavan kapinallispäällikön luo. Minä tunnen hänet. Ehkä voimme saada selville jotakin."

Link antoi auton mennä huristen rajan poikki Meksikon alueelle. Valkoinen tie vei Agua Prietaan, kaupunkiin, jossa oli värilliset seinät ja katot. Vuohet, porsaat ja hiirihaukat pakenivat koneen jyrinän edestä. Alkuasukasnaiset mustissa vaipoissaan kurkistelivat rautaristikkoisten ikkunoiden läpi. Miehet, joilla oli suuren suuret sombrerot, puuvillapaidat, ja -housut, kirkasväriset vyöt uumillaan ja sandaalit jalassaan seisoivat liikkumattomina ja katselivat autoa. Tie päättyi suunnattomaan plazaan, jonka keskellä oli ympyränmuotoinen rakenne, joka muistutti karja-aitausta. Se oli härkätaistelunäyttämö, jossa pantiin toimeen härkätaisteluja. Nyt se näytti olevan leiripaikkana. Rääsyisiä, siistimättömiä kapinallisia oli kaikkialla ja koko nelikulmio oli sirotettu täyteen telttoja, myttyjä, vaunuja ja aseita. Siellä oli hevosia, muuleja, aaseja ja härkiä.

Paikka oli niin täynnä, että Linkin oli pakko ajaa hitaasti aitauksen sisäänkäytävälle. Madeline näki vilaukselta telttoihin sisälle, sitten hänen näköalansa peitti utelias, tunkeileva väkijoukko. Upseeri hypähti autosta ja raivasi tiensä käytävälle.

"Link, tiedättekö tien Mezquitaliin?" kysyi Madeline.

"Kyllä, minä olen käynyt siellä."

"Miten kaukana se on?"

"Noo, ei niin kovin kaukana", mumisi toinen.

"Link! Kuinka monta mailia?" rukoili Madeline.

"Luullakseni vain muutamia."

Madeline tiesi, että cowboy valehteli. Hän ei kysynyt enempää eikä katsonut häneen eikä Nelsiin. Miten tukahduttavaa olikaan tämä väkeä täynnä oleva, pahalta haiseva plaza! Aurinko oli punaisena kallistunut kauas länteen, mutta poltti vielä kuumasti. Kärpäsparvi kieppui auton yläpuolella. Kapinalliset katselivat uteliaasti Linkiä, kun tämä rupesi puuhaamaan auton kanssa. Heillä oli suunnattomat sombrerot, jotka oli valmistettu ruskeasta ja mustasta huovasta, oljista tai kankaasta. Joka miehellä oli nahka- tai kangasvyö, johon oli pistetty jonkinlainen ase. Joillakin oli saappaat, joillakin kengät, joillakin mokkasiinit, joillakin sandaalit ja monet olivat paljasjaloin. He olivat kiihtynyttä, lörpöttelevää ja viittilöivää joukkoa. Madeline värisi ajatellessaan, miten saattoi veren vuodattamisen vimma vallata kurjat vallankumoukselliset. Vaikka he ehkä taistelivat vapauden puolesta, ei heidän kasvoillaan näkynyt merkkiä siitä. He olivat kuin saaliin jäljillä olevia susia.

Joukko jakautui kahtia antaakseen upseerin ja jonkun kapinallisen päästä auton luo.

"Madame, asia on niin kuin epäilin", sanoi upseeri nopeasti. "Sanoma, joka määräsi Stewartin vapautettavaksi, ei ehtinyt milloinkaan Salazarin tietoon. Se kaapattiin tiellä. Mutta ilman sitäkin olisimme toteuttaneet Stewartin vaihtamisen, ellei eräs vanginvartija olisi tahtonut häntä ammuttavaksi. Tämä guerilla kaappasi määräyksen. Se on surullista. Niin, hän olisi vapaa mies tällä hetkellä. Minä valitan…"

"Kuka teki sen?" huudahti Madeline kylmänä ja kipeänä. "Kuka on se guerilla?"

"Don Carlos Martinez. Hän on ollut rosvo, vaikutusvaltainen mies Sonorassa. Hän on salainen asiamies vallankumouksen hommissa. Hän on ollut mukana guerillasodassa."

"Don Carlos! Stewart hänen vallassaan!" Madeline vaipui melkein musertuneena. Sitten kaksi kättä tarttui voimakkaina, vavahduttavina hänen hartioihinsa ja Nels kumartui hänen ylitseen.

"Neiti Majesty, me tuhlaamme täällä aikaa", sanoi hän. Madeline pyörähti häneen päin vapisevana, rukoillen. Miten kylmä, kirkas ja sininen olikaan cowboyn silmien leimahdus!

"Se tuntuu mahdottomalta, mutta minä teen sen!" sanoi Link vastaukseksi hänen äänettömään kysymykseensä.

Se jokin, joka oli kylmää, synkkää ja villiä Madelinen cowboyissa, sai hänen kasvonsa vaalenemaan, terästi hänen hermonsa, vetosi hänen syvimpäänsä. Hetken innostus oli Linkistä ja Nelsistä luonnonmukaista, hänestä se oli intohimoa.

"Saanko luvan mennä sisämaahan — Mezquitaliin?" kysyi Madeline upseerilta.

"Te jatkatte matkaanne? Madame, toiveenne ovat turhia. Mezquital on sadan mailin päässä. Mutta on eräs mahdollisuus — sangen heikko mahdollisuus, jos ajajanne osaa kuljettaa tätä autoa. Meksikolaiset ovat joko murhanhimoisia tai juhlamenoja rakastavia teloituksissaan. Stewartin suhteen määräykset ovat erikoisia. Mutta odottamattomia asianhaaroja lukuunottamatta se tapahtuu täsmälleen määrätyllä hetkellä. Te ette tarvitse mitään lupaa. Teidän tiedonantonne ovat virallisia papereita. Mutta ajan, ehkä viivytyksenkin säästämiseksi ehdotan, että otatte tämän meksikolaisen Montesin mukaanne. Hän on arvossa Don Carlosta korkeampi ja tuntee Mezquitalissa olevan joukon kapteenin."

"Ah! Sitten ei Don Carlos olekaan niitä joukkoja komentamassa, joilla on Stewart hallussaan?"

"Ei."

"Kiitän teitä. En unohda ystävällisyyttänne", lopetti Madeline keskustelun.

Hän kumarsi Montesille ja pyysi tätä tulemaan autoon.

Valkoinen, kapea tie vilahteli liukuen käsittämättömällä nopeudella auton alle. Tien laatu muuttui, puut muuttuivat — koko ympäristö muuttui kaktuksia lukuunottamatta. Tuli maileittain aallokkaita harjanteita, lyhyitä, kallioisia tienpätkiä ja lietepaikkoja. Vihreät kohdat lievensivät erämaan kovaa, kuivaa ulkonäköä. Siellä oli lintuja, papukaijoja, saksanhirviä ja villisikoja. Kaikki nämä Madeline huomasi huomiokyvyn ollessa erikoisen herkkä. Mutta se, mitä hän ponnisti nähdäkseen, mitä hän halusi ja rukoili, oli suora, esteetön tie.

Nopeammin, nopeammin! Jyrinä muuttui surinaksi. Sitten ei Madelinelle ääni ollut mitään — hän ei voinut kuulla. Tuuli oli raskas, sitä ei voinut punnita. Se ei ollut enää nopeata ja taipuisaa, vaan kiinteää kuin päälle syöksyvä seinä. Tien vierellä olevien erämaakasvien vehreys katosi kahdeksi muodottomaksi aidaksi, jotka liukuivat häntä kohti kaukaa. Edessä olevat esineet alkoivat tulla epäselviksi, valkoinen tie alkoi käydä juovittelevaksi kuin valon säteet ja taivas muuttui punertavan utuiseksi.

Kun Madeline huomasi, että hänen näkönsä rupesi häviämään, kääntyi hän katsoakseen vielä kerran Link Stevensiin. Cowboy kyyristyi alemmaksi jäykkänä ja jännitettynä viimeiseen asti — hän oli leppymätön kuljettaja! Tämä oli hänen hetkensä ja hän oli suuri. Madeline luuli näkevänsä, että Linkin pullistuneet posket ja leuka olivat harmaat, että hänen tiukasti suljetut huulensa olivat valkoiset, että hymy oli mennyt. Silloin cowboy oli tosiaan inhimillinen — ei paholainen. Madeline tunsi omituista veljeyden tunnetta. Stevens ymmärsi naisen sielun niin kuin Monty Pricekin oli ymmärtänyt sen. Link oli salaman takoma automaatti; naisen tahdon ponnisteleva, heltymätön, lannistumaton väline. Hän oli mies, jonka voimaa naisen intohimo ohjasi. Hän kohosi Madelinen korkeuteen, tunsi hänen rakkautensa, ymmärsi hänen tuskansa luonteen. Nämä seikat tekivät hänestä sankarin. Mutta kova elämä, villit vaaran vuodet erämaassa, armottomien miesten seura, alkeellisuus — ne tekivät mahdolliseksi hänen ruumiinvoimia kysyvän urotyönsä. Madeline rakasti tällä hetkellä hänen henkensä voimaa ja ylpeili miehestä.

Se oli Madelinen viimeinen selvä huomio matkalla. Sokaistuna ja huumaantuneena hän uupui niiden vaatimusten painosta, jotka pantiin hänen kestettäväkseen. Hän horjui, kaatui taaksepäin tuntien vain hämärästi auttavan käden kosketuksen. Kaikki oli ympärillä synkkää sekasortoa, jonka läpi hän syöksyi syöksymistään laskevan auringon vihaisen, punaisen silmän alla. Kun hänellä ei enää ollut mitään kuultavana tai nähtävänä, tunsi hän, ettei ollut väriäkään. Mutta syöksyminen ei hidastunut, syöksyminen pimeän, rajattoman alan lävitse. Hetkiä, tunteja, aikakausia hän kulki eteenpäin tähdenlennon nopeudella.

Mutta määrättömän ajan kuluttua syöksyminen lakkasi. Hän kuuli ääniä, jotka aluksi olivat matalia, koska ne ilmeisesti olivat kaukana. Sitten hän avasi silmänsä ja näki kaiken epäselvästi, mutta täysin tietoisesti.

Auto oli pysähtynyt. Link makasi kasvot alaspäin pyöränsä päällä. Nels hieroi käsiään puhutellen Madelinea. Madeline näki talon, jossa oli puhdas, valkaistu seinä ja ruskeatiilinen katto. Toisella puolen tumman vuorijonon yli kurkisti punainen kaari, laskevan auringon viimeinen kaunis säde.

Madeline näki, että autoa ympäröivät aseistetut meksikolaiset. He olivat vastakohtana toisille, jotka hän oli nähnyt samana päivänä. Hän ihmetteli heidän hiljaisuuttaan, heidän kunnioittavaa rintamaansa.

Äkkiä avasi terävästi lausuttu komennus rivit. Montes näyttäytyi aukossa tullen nopeasti esiin. Hänen tummilla kasvoillaan oli hymy, hänen käytöksensä oli kohteliasta, arvokasta ja käskevää.

"Ei ole liian myöhäistä!"

Hän puhui Madelinen kieltä korostaen tavalla, joka oli tytölle vieras, joten se näytti estävän ymmärtämistä.

"Te tulitte tänne ajoissa", jatkoi upseeri. "El Capitan Stewart pääsee vapaaksi."

"Vapaaksi!" kuiskasi Madeline.

Hän nousi horjuen.

"Tulkaa", sanoi Montes tarttuen hänen käsivarteensa.

Ilman hänen apuaan olisi Madeline kaatunut. Hetken ajan valkoiset seinät, sumuinen, punainen taivas js kapinallisten tummat vartalot pyörivät Madelinen silmien edessä. Hän astui muutaman askelen hoippuen saattajiensa välissä, sitten hänen näkökykynsä ja mielensä hämmennys hälveni. Tuntui kuin hän olisi elpynyt tuhannen elähdyttävän virran vaikutuksesta, ikään kuin olisi hän voinut nähdä, kuulla ja tuntea kaikki maailmassa, ikään kuin mikään ei olisi voinut jäädä huomaamatta, unohduksiin ja laiminlyödyksi.

Señor Montes vei Madelinen ja hänen cowboynsa eteissalin kautta patiolle ja edelleen pienempään huoneeseen, joka oli täynnä aseistettuja, rauhallisia kapinallisia. Nämä katselivat avonaiseen ikkunaan päin.

Madeline tarkasti miesten kasvoja odottaen näkevänsä Don Carlosin. Mutta tämä ei ollut läsnä. Muuan sotilas puhutteli Madelinea espanjaksi.

Montes osoitti Madelinelle miestä, joka seisoi ikkunan luona. Kirkkaanpunainen irtonainen kaulaliina riippui hänen kädessään.

"He odottivat auringonlaskua silloin kun me saavuimme", sanoi Montes. "Aiottiin juuri antaa merkki, että Stewart kävelisi kuolemaansa."

"Stewart kävelisi?" kertasi Madeline.

"Antakaa minun kertoa teille hänen tuomionsa — tuomio, joka minulla oli kunnia ja onni saada peruutetuksi teidän tähtenne."

Stewart oli ollut sotaoikeudessa ja tuomittu erään meksikolaisen tavan mukaan, jota käytettiin urhoollisten sotilaiden suhteen, joille oltiin velvollinen suomaan kunniallinen ja arvonmukainen kuolintapa. Hänen hetkensä oli määrätty torstaiksi, kun aurinko oli laskenut. Merkinannon jälkeen hänet oli päästettävä irti ja hänellä oli vapaus kävellä tielle ja lähteä minne häntä miellytti. Hän tiesi tuomionsa — tiesi että kuolema odotti häntä, että miehet sulkisivat, pyssyt valmiina, kaikki mahdolliset pakotiet. Mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, millä hetkellä tai miltä suunnalta kuulien piti tulla.

"Señora, me olemme lähettäneet sanansaattajia jokaiseen odottavaan sotamiesjoukkoon — määräyksen, että El Capitania ei saa ampua. Hän ei tiedä vapauttamisestaan. Minä annan merkin hänen vapauteensa."

Montes oli juhlallinen ja kohtelias. Madeline näki hänen ylpeytensä ja arvasi, että tilanne oli sellainen, joka toi esiin hänen rotunsa turhamaisuuden ja kerskailun samoin kuin julmuudenkin. Montes pitäisi häntä epätietoisuuden tuskassa ja antaisi Stewartin aloittaa kauhean matkansa tietämättä vapaudestaan. Se oli espanjalaisen tapaista. Äkkiä Madeline tunsi kauhistavaa, vapisuttavaa pelkoa, että Montes valehteli, että mies aikoi saada hänet todistajaksi Stewartin teloitukseen. Mutta ei, mies oli kunniallinen, hän oli vain raakalaisen tapainen. Hän tuottaisi tyydytystä muutamille luonteensa ominaisuuksille — tunteelle, romantiikalle, julmuudelle antaessaan Stewartin lähteä sille retkelle, tarkatessaan Stewartia ja nähdessään Madelinen epäilyksestä, pelosta, säälistä, rakkaudesta johtuneen tuskan. Madeline tunsi melkein, ettei hän voisi kestää tilannetta. Hän oli heikko ja horjui.

"Ah, siitä tulee kaunista!"

Montes otti liinan kapinallisen kädestä. Hän hehkui ja oli kiihkoissaan, hänen silmissään näkyi omituinen, pehmeä, kylmä väläys, hänen äänensä oli matala ja jännittynyt. Hän koki nyt jotakin, joka oli loistavaa hänelle.

"Minä heilautan liinaa, señora. Se on merkkinä. Se näkyy alhaalla tien toisessa päässä. Stewartin vanginvartija näkee merkin, ottaa pois Stewartin raudat, päästää hänet irti ja avaa oven, että hän voi lähteä kävelemään. Stewart on vapaa. Mutta hän ei tiedä sitä. Hän odottaa kuolemaa. Koska hän on urhoollinen mies, menee hän suoraan sitä päin. Hän kävelee tätä tietä. Kävellessään hän odottaa joka askelella, että häntä ammutaan joltakin tuntemattomalta suunnalta. Mutta hän ei pelkää. Minä olen nähnyt El Capitanin taistelevan sotakentällä. Mitä on kuolema hänelle? Ah, eikö ole suurenmoista nähdä hänen tulevan esiin — kävelevän tietä alas? Señora, te saatte nähdä, millainen mies hän on! Koko matkan hän odottaa kylmää, nopeata kuolemaa. Täällä tien tässä päässä hän kohtaa kauniin rakastettunsa!"

"Eikö ole mitään — mitään erehtymisen mahdollisuutta?" änkytti Madeline.

"Ei mitään. Määräykseeni sisältyi, että aseista otetaan panokset pois."

"Don Carlos?"

"Hän on raudoissa ja saa vastata kenraali Salazarille teostaan", vastasi Montes.

Madeline katsoi alas autiolle tielle. Miten omituista nähdä auringon viimeinen punertava hehku vuoristojonon harjan yläpuolella! Ajatus tästä auringonlaskusta oli kiduttanut häntä. Se oli kuitenkin ohi, ja nyt oli siitä jäljelle jäänyt valo kirkasta, kaunista ja ennustavaa.

Sydän sekä ilon että tuskan vallassa hän näki Montesin heilauttavan liinaa.

Sitten hän odotti. Mitään ei näkynyt alhaalla yksinäisellä tiellä. Huoneessa hänen takanaan oli ehdoton hiljaisuus. Miten kauhistavan, loputtoman pitkältä tuntui odottaminen! Ei milloinkaan vastaisessa elämässään hän unohtaisi omituisia, sini-, valko- ja vaaleanpunaseinäisiä taloja värillisine kattoineen. Tuo tomuinen, paljas tie muistutti muuatta Pompejin avonaista katua ja kuvasti vuosisatoja kestänyttä yksinäisyyttä.

Äkkiä eräs ovi aukeni ja pitkä mies astui ulos.

Madeline tunsi Stewartin. Hänen oli asetettava molemmat kätensä ikkunalaudalle tukeakseen itseään mielenliikutuksen myrskyn horjuttaessa häntä. Se syöksyi takaisinpäin vetäytyvän aallon tavoin pois. Stewart eli. Hän oli vapaa. Hän oli astunut valoon. Madeline oli pelastanut hänet. Elämä muuttui Madelinesta tällä hetkellä suloiseksi, täyteläiseksi, omituiseksi.

Stewart pudisti kättä jonkun kanssa käytävällä. Sitten hän katsahti ylös ja pitkin tietä. Ovi sulkeutui hänen takanaan. Hän pyöritti verkalleen savukkeen ja seisoi seinän vieressä raapaistessaan tulitikkua. Tällaisenkin välimatkan päästä Madelinen terävät silmät erottivat pienen liekin ja ensimmäisen pienen savutuprun.

Sitten Stewart meni keskelle tietä ja aloitti verkalleen kävelynsä.

Madelinesta hän näytti luonnolliselta, hän käveli välinpitämättömästi ikään kuin olisi maleksinut huvikseen, mutta muiden elävien olentojen puuttuminen, hiljaisuus, punainen sumu, liian kyllästetty ilmapiiri — kaikki nämä olivat epäluonnollisia. Silloin tällöin Stewart pysähtyi kääntyäkseen päin taloja ja nurkkia. Kerran hän pysähtyi pyörittääkseen ja sytyttääkseen toisen savukkeen. Tämän jälkeen hän asteli nopeammin.

Madeline tarkasti häntä ylpeyden, rakkauden, tuskan ja riemun taistellessa ylivallasta. Stewartin kävely näytti kestävän kauemmin kuin Madelinen kaikki heräämisen, taistelun ja tuskien hetket, kauemmin kuin matka Stewartin löytämiseksi. Madeline tunsi, että hänen olisi mahdoton odottaa, kunnes cowboy tulisi tien päähän. Ja kuitenkin hän oli tunteittensa hälinän ja melskeen ohella tietoinen äkillisestä säikähdyksestä. Mitä hän saattoi sanoa Stewartille? Miten kohdata hänet? Hän muisti korkean, voimakkaan hahmon, joka nyt tuli kyllin likelle, jotta saattoi erottaa puvun. Stewartin kasvot olivat vielä ainoastaan tummaa välkyntää. Madeline näkisi ne pian — kauan ennen kuin Stewart saattaisi tietää, että hän oli siellä. Madeline halusi juosta tielle kohdatakseen Stewartin. Siitä huolimatta hän pysyi piilopaikkansa ikkunan takana eläen Stewartin mukana tuon kauhean kävelyretken aina viimeistä ajatusta myöten kodista, sisaresta, äidistä, rakastetusta, vaimosta ja elämästä itsestään — joka ajatusta myöten, mikä saattoi tulla miehelle, joka kulki kohtaamaan teloittajiaan. Kaikki tuo sekasorto mielessään ja sydämessään joutui Madeline yhä niiden mielenliikutuksen käsittämättömäin vaihteluiden saaliiksi, jotka ovat naisessa mahdollisia. Jokainen Stewartin astuma askel sai hänet värisemään. Hänellä oli jokin omituinen, herkkä välitön havainto, ettei Stewart ollut onneton ja että hän uskoi ilman epäilyksen häivettäkään kulkevansa kuolemaansa kohti. Hänen askelensa olivat hieman laahustavia, vaikka ne olivat nopeita. Cowboyn vanha villi tarmo oli ehkä ristiriidassa hienomman miehen henkisen olemuksen kanssa, miehen, joka liian myöhään huomasi, ettei elämää pitäisi uhrata.

Sitten tumma välke, joka muodosti hänen kasvonsa, hahmottui ja tuli terävämmäksi sekä selvemmäksi. Hän astui nyt pitkin askelin ja hänen harponnassaan oli kärsimättömyyden tuntua. Piilossa olevat meksikolaiset tarvitsivat pitkän ajan tappaakseen hänet! Eräässä kohdassa tien puolivälissä, joka oli erään talon nurkan tasalla ja vastapäätä Madelinen olopaikkaa, pysähtyi Stewart ja oli aivan hiljaa. Hän tarjosi mainion maalin teloittajilleen ja seisoi siinä liikkumattomana pitkän tovin.

Vain hiljaisuus tervehti häntä. Madelinesta oli selvää, että Stewartille tämä oli hetki, jolloin hänet piti armeliaasti ampua, koska hänet oli säästetty koko kävelynsä ajan. Mutta kun laukauksia ei kuulunut, väistyi karkea arvokkuus huolettoman ivan tieltä, joka ilmeni siinä tavassa, jolla hän vaelsi talon nurkalle, pyöritti vielä yhden savukkeen ja tarjoten leveän rintansa nähtäväksi poltti savukettaan sekä odotti.

Tämä odottaminen oli Madelinesta sietämätöntä. Ehkä se kesti vain hetken, korkeintaan muutamia sekunteja, mutta aika tuntui vuodelta. Stewartin kasvot olivat pilkalliset ja kovat. Epäilikö hän petosta vangitsijoittensa puolelta, että he aikoivat leikitellä hänen kanssaan kuin kissa hiiren kanssa, murhata hänet sopivassa tilaisuudessa? Madeline oli varma siitä, että näki vanhan, tutkimattoman, pilkallisen hymyn vilahtavan Stewartin huulilla. Cowboy pysyi paikallaan ajan, joka varmaan oli kohtuullinen hänen mielestään, ja heitti sitten naurahtaen sekä olkapäitään kohauttaen savukkeensa tielle. Hän pudisti päätään kuin ihmetellen niiden miesten käsittämättömiä vaikuttimia, joilla ei nyt saattanut olla mitään syitä viivyttelyyn.

Hän teki rajun liikkeen, joka oli enemmän kuin voimakkaan vartalon oikaisemista. Se oli vanhaa vaistomaista rajuutta. Sitten hän katseli pohjoiseen. Madeline luki hänen ajatuksensa, tiesi että Stewart ajatteli häntä, lähetti hänelle viimeiset äänettömät jäähyväisensä. Stewart muistaisi häntä viimeiseen hengenvetoonsa, jättäisi hänet vapaaksi ja säilyttäisi salaisuutensa. Stewartin kuva, tummakulmaisena, tulisilmäisenä, omituisen surullisena ja voimakkaana, painui häviämättömästi Madelinen sisimpään.

Seuraavalla hetkellä Stewart harppoi eteenpäin pakottaakseen rohkealla ja pilkallisella käyttäytymisellä tuomionsa pantavaksi täytäntöön.

Madeline astui ovelle ja meni kynnyksen yli.

Stewart horjui aivan kuin hänen odottamansa kuulat olisivat tosiaan lävistäneet hänet. Hänen tummat kasvonsa muuttuivat valkoisiksi. Hänen silmissään oli ihastunut tuijotus, sellaisen miehen villi pelko, joka näkee ilmestyksen, mutta vielä epäilee näköään. Ehkä hän kuvitteli, että äkillinen kuolema oli tullut odottamatta ja että tämä oli Madelinen haamu, joka ilmestyi hänelle jossakin toisessa elämässä.

"Kuka — te — olette?" kuiskasi hän käheästi.

Madeline koetti kohottaa käsiään — epäonnistui — koetti uudestaan ja kurotti niitä vavisten.

"Minä tässä olen. Majesty. Sinun vaimosi!"